Title: Talvi-iltain tarinoita 2 - Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 2 - Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti." ***


TALVI-ILTIAIN TARINOITA 2

Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa ja Aatto S.


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.



SISÄLLYS:


VISENTTI AALLONHALKOJA:

  1. Ylioppilasnimikirja.
  2. Seitsemän uutta esitellään.
  3. Vesimatka Säästöpankkiin.
  4. Syrjästäkatselijat.
  5. Lupauksen malja.
  6. Viheriän huvilan luona.
  7. Sörnäisten seitsenlehtinen apila.
  8. Kaksi ystävystä.
  9. Kilpikonnankuorinen rasia.
 10. Tutkimus. Kuulustelu.
 11. Tuomio.
 12. Veistämöllä.
 13. Luonnontutkija.
 14. Lupauksen malja pohjaan.

AULANGON PASTORINVAALI:

  1. Maantiellä.
  2. Kyytimiehen kertomus.
  3. Perilletulo.
  4. Mamseli Apollonia Durin.
  5. Ensimmäinen yö.
  6. Pastori Idegran.
  7. Mitä oli ajateltava?
  8. Puhetta liiaksi, eikä kuitenkaan tarpeeksi.
  9. Yöllisiä havaintoja.
 10. Joosuan kertomus.
 11. Tulosaarna.
 12. Saarnan jälkeen.
 13. Unissakävijä näyttäytyy taas.
 14. Murhaluola.
 15. Hyökkäys ja tappio.
 16. Toisena joulupäivänä.
 17. Erland Stjernkorsin lääkemääräykset.
 18. Lähetyssaarnaajana pakanain keskellä.
 19. Sisarukset.
 20. Kirje kirkkoherransijaiselta maisteri E. Stjernkorsilta
     konsistorin amanuenssille K. Nordstrandille Turkuun.
 21. Kirje ja vakooja.
 22. Mitä Joosua tarkoitti harakan laululla.
 23. Hovineuvos Kopfschmertz.
 24. Tapaturman seuraukset.
 25. Seurakunta jakaantuu kahdeksi puolueeksi.
 26. Sota epäjumalia vastaan.
 27. Salajuonia ja huhuja.
 28. Vaalisaarnaajat.
 29. Vaalin edellinen ilta.
 30. Vaali.
 31. Uusi vaali.
 32. Tapauksia, juonia ja tunnustuksia.
 33. Sielunpaimenen tappiot ja voitot.
 34. Näkyväinen ja näkymätön kirkko.

MIRABEAU TÄTI:

  1. Tätini ja minä.
  2. Lyhyt kertomus myöhemmästä kasvatuksestani.
  3. Suomen ensimmäinen rautatie.
  4. Vaskiseppä.
  5. Matkaseikkailuja.
  6. Yömaja.
  7. Muistoon tulo.
  8. Sormuksen puolikas.
  9. Kuka hän on?
 10. Epäilyksiä ja salaliittoja.
 11. Muuan seikkailu ja lääkintätaito.
 12. Uusia arvoituksia.
 13. Jouluaatto.
 14. Kuka seppä oli.
 15. Mirabeau täti.

Viiteselitykset.



VINSENTTI AALLONHALKOJA



1. YLIOPPILASNIMIKIRJA.


On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta
takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet
ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja
kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana,
jolloin ensi lyyry loisti lakissa -- nuoruuden iloista lyriikkaa -- ja
tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä
asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat
akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen
yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti
ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi.
Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt
miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan
kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen
tarttuessaan.

Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään
valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä
paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja
jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat
kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät
vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen
päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina
tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita -- ainakin
arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa,
jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän
palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen
_obiit anno_ ... tai nykyjään "Kuoli vuonna...", taikka loppuun ei
merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä
tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.

Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin,
useastikin kainoihin muistiinpanoihin -- mitä muistoja, mitä opetuksia,
mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta!
Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta
takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin
kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen
alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli
noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä
tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista
männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes
juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä;
muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui
tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat
heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja
sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se
näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.

Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla
olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta
kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo
kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle
urhoollisen _Akilles_ nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet
oppineella _Makaon_ nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista
kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut
mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti
sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa
mahtavana majurina.

Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta
kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista
kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä --
siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta
voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien
vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin
ulkopuolella -- siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen
virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine
kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura,
samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu
virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin -- siihen aikaan
kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta
nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ------sen
osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan
vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina
ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin
kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.

Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä
ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään
saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää
ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien
eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo
seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin
kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun
kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua
nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli
vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien
kumppanien, _seniorien ja civisten_ kanssa.

Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta
olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän
saakka pikku kaupunki -- ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston
ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin
taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys,
ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei
ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli
Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä
häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin
olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa
hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä
ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka
kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten
setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren.
Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia
nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat
nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen
juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman
kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten
vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista
hiljaiseen lepolaan, _Mon repos'hon_, juhlasalin viereen. Sen lisäksi
oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli
Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa
tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa
semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.

Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin
tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan
huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin
naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä
päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan
kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon
heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista
muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta
nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä
perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä
"vanhaa, hyvää aikaa".

Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä
sinne punssia.

Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He
kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan
puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken
puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä
vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua
käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia,
joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden
asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, _calidariumiin_,
jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa.
Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään
päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen
paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka
"Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut
kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä
pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin
"vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa
kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain
äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon",
"Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.



2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.


Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839
saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan
autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää.
Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli
jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se
oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista
päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin"
yksityisenä puutarhana -- huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana,
että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain
kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui
nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien
käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja
tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat
ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan
merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen
puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja,
joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen
laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi
taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin
rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden
useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon
torppareilla.

Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla
lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes
ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta
kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku
ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui
mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta
ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu
syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu.
Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään
mahdotonta?

Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden
kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi
lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja
99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet
eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä
kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin
suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska
silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen
lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä
leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan
nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö
maksoi myöhempinä aikoina!

Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän
räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä
vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle,
mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin
univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin
enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi
ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat
olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen
hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas
käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita.
Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne
tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.

Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta
vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin
tosin toisinaan -- kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti
tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita
eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen
vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta -- merkkejä muutoin
hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison,
jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin,
että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi
kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa
jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden
uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret
ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen,
Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin
sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä?
Politiikasta ei puhettakaan -- lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa
poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin
silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili
kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton
kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen
runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin
Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja
innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa
"jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan".
Muutamia noista osakunnista -- entisistä "natsioneista" -- pidettiin
etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne
etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat
miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi
maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan
kaikkien toisten itsetuntoa.

Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa;
niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa
kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat
todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä
nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja
sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä
yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset
pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja
kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken,
olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja
jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.

Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen
jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, _novitiukset_, ehtineet
juoda veljenmaljan sekä vanhojen, _civisten_, että vanhempien,
_seniorien_, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain
arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa.
_Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa;
joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, mutta
_novitius_ oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen
nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista
suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana
nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa
opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.

Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä
nuoressa seurassa, oli nimeltään _Abraham Tallrot_, jonka niskoja
painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli
kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä
jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten
suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden
peruskirjan, kunnioitettavan Strelingin _grammatica latina'n_ lävitse;
sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon
ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin
tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen
lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja
leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen
sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina
(kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli
tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä _Tusse_.

Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä _Hesekiel
Granqvist_, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika,
kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu
tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän
liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta
härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin
_Hevoseksi_.

Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta _Josef Aleksius Enestam_,
aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika;
pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa
verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti
hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat
ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli
lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään _Alonzo_.

Edelleen seurasi järjestyksessä _Adolf Julius Ahl_, kahdenkymmenen
kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka,
sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät,
takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän
huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava
biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen
sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja
sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin
kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä _Pasha_.

Sitten _Antti Rönnholm_, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin
poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen;
vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja
rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti
silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä _Antepenultimus_
(kolmas lopusta lukien).

Lähinnä häntä oli iän puolesta _Lambert Severin Björck_,
yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen,
hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja
herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut
korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran
koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut
uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja
hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin _Hiireksi_.

Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli
kirjoittanut nimikirjaan nimen _Vincentius Ek_. Hän oli pitkä, solakka
nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt,
ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen
vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat,
sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja
synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä,
suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli
kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain
neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin _cum laude_.
Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut
niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella
kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko
hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli
rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se,
toverien kesken hänet tunnettiin nimellä _Aallonhalkoja_.

Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat
köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin --
ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät
toisiaan puoleensa -- emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa
ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen
toverinsa Hiiri.



3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.


Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen,
kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä.
Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat
kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät
huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi
ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa
asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean
harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat
vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin
Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan
hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset,
jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan
osansa niiden sisällyksestä.

Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen.
Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme
tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä
ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä
kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin
entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean
kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla
uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen
määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet
Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa
aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja
voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja
selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.

Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat,
kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä
kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin"
päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi
tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän
loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki
heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että
kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän
rannasta.

"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti
Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti
vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan
ylioppilastutkinnosta.

Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään
virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä
kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:

-- Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti
alaspäin -- ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele... Kas niin,
koetas!

-- En -- sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri -- viskaa
sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.

Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä
nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet
putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että
voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä
tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius,
valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä
huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien
silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi
kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi
tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.

-- Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä
kilpailu -- vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki -- oli
tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai
tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.

-- Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta,
jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.

Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti
vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla".
Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi
välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä
taistelussa.

Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti
jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä
hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen
oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin
vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne
päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle
Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä
matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.

Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista
heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää
kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham
Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin
viskannut rahalla.

-- Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli
nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut
ystävälleen Severin Björckille.

-- Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen
kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.

-- Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että
olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.

-- Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä,
vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.

-- Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä
tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa,
vakuutti Hiiri.

-- Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse,
vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta
sanaakaan.

Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti
vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki
toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty
uimaanlähtö tarkoitti.

Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät
laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko
kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta
hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle,
sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin"
nimellä.

Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin
asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä
oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on
vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin
hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman
istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta
tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä
raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen
kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä
1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret
läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste
hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin
vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin
ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin
yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja
varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä
talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen
historia myöskin loppui loistavasti.

Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan
sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen
jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista,
jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle.
Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja
taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi
putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen
Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin
se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se
huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto
poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä.
Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan
uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva
oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin
taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä
ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen
puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti
tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut
kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.

Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin
kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet
vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän
piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin
hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka
eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset
menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä
myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä
malja Vinsentin kunniaksi.

Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka
sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse
katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen
tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin
hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva
nuorukaisen koko tulevaisuuden.



4. SYRJÄSTÄKATSELIJAT.


Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin
puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa
nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha
rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan
leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta
riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina.
Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen
tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu
päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä.
Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat
kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta
milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja
tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.

Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari,
seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan
samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra,
noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen
meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön,
ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset.
Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen
niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi
peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan
näköiseksi.

Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä
vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä
samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen
ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä
tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet
palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi
muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen
kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten
liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota.
Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti
kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli
kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat
olivat sangen arkatuntoisia.

-- Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. -- Minä
pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin
kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin
hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä,
jota en ole koskaan ennen kuullut.

-- Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain
katsellen rannalla olevia ylioppilaita.

-- Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia;
se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa
hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.

-- Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo
ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui
ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi
veteen.

-- Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi
tyttö lapsellisen luottavasti.

-- Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja
mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat
hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin
pojan hukkua ihan silmieni edessä?

-- Hyvä täti, onhan Severin siellä!

-- Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin
kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.

-- Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta
nyt on Vinsentti toisella rannalla.

Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat
katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli
herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän
sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli
siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita
itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen
venäjää.

-- Hän se on! sanoi lyhyempi mies.

-- Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.

-- Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua
uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos
tällä kertaa olen erehtynyt.

-- Todista!

-- Minä seurasin jälkiä aina sieltä -- tiedäthän -- Simferopolin
kautta Moskovaan -- Moskovasta Pietariin -- Pietarista tänne --
Helsingistä ------iin -- sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän
kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi
vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt;
kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra,
tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!

-- Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua
omaksesi.

-- Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?

-- Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin
aamupuoleen.

-- Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla
tarpeen.

-- Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.

Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha
upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi
kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.

Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin
rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde
oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois,
itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori
ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.



5. LUPAUKSEN MALJA.


Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi.
Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän
puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat
ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili.
Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain
laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului
hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen
Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.

Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli
sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin
kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen
lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat
joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.

Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä
lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja
Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku
toisteli ilkkuen:

    Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,
    Vuoret, te turvaajat vapauden!

"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen
sen...!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" -- "Maamme"-laulusta ei vielä
ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta,
lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen:
"Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi
laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle
tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa
sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen
toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"...

Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen
kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison"
-- se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun
saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta
sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin
sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut
olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri
Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla
istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla
kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret
sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.

Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään
rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona
luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan
yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä
muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.

Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen
vieressään seisoi Vinsentti.

-- Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. -- Minä
etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.

-- Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet
siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan
suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.

-- En -- sanoi Aallonhalkoja -- nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme
veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle
ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden
päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä
seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä
olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen
vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!

Severin nousi.

-- Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti
hän miettiväisenä.

-- Kysy, mitä _emme_ ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.
-- Tule, Severin, vannokaamme ... elää tai kuolla, samapa se, mutta
vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!
Emmekö ole ylioppilaita?

-- Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.

-- Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan
kirkkaimpaan valoon.

-- Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava
historiassa niinkuin hänen.

-- Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin
tai Humboldtin.

-- Tehkäämme liitto keskenämme...

-- Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!

Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin
höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin
hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja
hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten
salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja
taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista
kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa
usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että
nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten
mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.

Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan
sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois
kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien
tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä
viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna -- elossa tai
kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein
vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän
arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti
voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole
kuullut, laulavansa...

-- Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs
kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan
klassillisen Homeros-nimen.

-- Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin
monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili
viattomaan maailmaan.

-- Hyvät herrat! -- jatkoi Alonzo säikkymättä -- minä laulan ensiksi
Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan
nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten
juomalla!

Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä
hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä
aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri
oli päässyt.

-- Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!

-- Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta
vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan
kreikkaa.

-- Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa
vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui
olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. -- Missä on Tusse?
Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!

Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan
kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille,
juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet
rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen
kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin
olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.

-- Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.

Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro.
Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta
maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat
ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus
saatiin hänen huulilleen.

-- Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja
ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.

-- Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan
Emil Widefelt.

-- Ei, kuulkaahan -- vastasi Hevonen huolissaan -- eiköhän riittäisi,
jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?

-- Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.

-- Pasha! Pasha!

Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis,
tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen
kameraalitutkintonsa.

Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin
vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta
vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.

-- No, no -- jatkoi Pasha ujostelematta -- no, niinpä minä tulen Suomen
pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat,
muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen...

-- Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!

-- Hyvät herrat -- jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien
erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja
vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta
vuokrasta -- velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia.
Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja
vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat
ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten
ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies,
minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä
tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista
sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme -- minä patoan
kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran
helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin
kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa...

Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin
vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät
miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä
missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän
oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka
uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän
hyppäsi ylös puhujapöydälle -- jolta Alonzo oli korjautunut lattialle,
kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä -- vaati hiljaisuutta ja
huusi:

-- Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun
nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut
hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa...

-- Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.

-- ... silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana,
kasvanut vuoreksi...

-- _Parturiunt montes_, vuoret synnyttävät ... pisti joku väliin.

-- Ole vaiti, kun _hän_ puhuu! tiuskaisi toinen.

-- ... silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko
Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään,
koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva
Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien
aikojen loistava johtotähti.

Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin
päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset
kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa
usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet
koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean,
jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa
elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin.
Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen
haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:

-- Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?

-- Minä -- sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla
istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä -- minä lupaan tulla
kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten
hävitettävä -- on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua,
tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on
niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi --
minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius
Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin
onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka
lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua... Ken tulee
kanssani?

Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen.
Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin
vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava
sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta
valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi
lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.

Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden
kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.

-- Severin -- sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti -- ellen olisi se mikä
olen, tahtoisin olla sinuna.

-- Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.

-- Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.

-- Ja olla vapaa.

-- Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän
sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?

Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:

-- Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen
kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.

-- Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule,
Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa
itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni... Ja
ystävykset lähtivät yhdessä.



6. VIHERIÄN HUVILAN LUONA.


Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat
harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se
paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että
pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus
hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.

Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella
rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta
rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo
on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin
kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli
suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita,
ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias,
jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia,
viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.

Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä
ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä
odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta.
Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan
toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella
laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan
toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana
kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat
silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten,
ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan
tähtitornin kolmen huipun takana.

Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin
vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei
koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun
kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä
aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun
alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa
pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä
paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen,
alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä
ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden
laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille,
vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista
apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin
ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät
kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet
taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta
vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee
taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua
ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä
loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon
upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se
viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee
riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon
kauneimpia -- kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin
salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin
ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että
sellaista näkyä on olemassakaan.

Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän
taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan
pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan
pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että
laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli
kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli
valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit
menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta
Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen
kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi.
Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty
yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.

Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi,
etsimään häntä kallioiden keskeltä.

Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt
korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei
hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu
Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2]
asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä
vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita
alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska
siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat
sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta
näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä
sateisena juhannusyönä.

Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut,
kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro
tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt,
vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten
osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut
viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen
kukkulalla _kahden_ olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten.
Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat
olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen:
ystävänsä Vinsentin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot
peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi
hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää
vasten ja katselemasta merelle.

-- Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen
kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt
niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.

-- Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita
kuin minä ... ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse
hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.

-- Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.

-- En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan
minun huomaamattani.

-- Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,
Vinsentti.

-- Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?

-- Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.

-- Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa
kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja
vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin
palatsini tähän, tälle vuorelle.

-- Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi.
Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan
porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme
se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat
Suomen tulevaisuudesta.

-- Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret
sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän
täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole
vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!

-- Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset
ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä
kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri,
mutta kansasi olisi pieni.

-- Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret
olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut
käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen
syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin
vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia
vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin ...
jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!

Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.

-- _Dabo tibi, quodcumque quaeris_,[3] kuului odottamatta ääni takaa,
ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka
muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen
rannalla.

Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä
tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja
muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen
ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle
kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja
kumarrat minua".

Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.

-- _Dabo tibi quodcumque quaeris_, toisti muukalainen. _Rex eris, et
dominabis mundum_.[4]

Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta
tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen
päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä
ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai
lähteneet hänen jälkeensä.

Kello löi aamun neljännen tunnin.



7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.


Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä
luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia
kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret,
rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka
olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin
kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää.
Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä
ulkoravintoloita -- "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön
ravintolan portin otsikkoon -- ja saarilla oli yksityisten
kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei
asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut
ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä
luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan
lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa,
mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos
mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan
Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s.
kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi
asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat
pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan,
miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla -- huvilan sijalla on
nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus --
oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä
jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen
päässä siitä.

Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella,
oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola,
joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi
sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden
rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka
rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu
rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on
kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa
kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan
monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831,
jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin
urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen
silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan
luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin
samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita.
Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin,
savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.

Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä,
jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin
naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin
lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan
kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu
osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan
vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue",
jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden
kestityksestä.

Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai
kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi
tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja
hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu:
Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että
rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis
Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa
rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen
koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija
huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin
ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä
ylioppilaspidoistaan.

Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian
hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet -- sillä hänkin, ollen Björckin
perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi -- voidakseen olla
osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän
tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean
syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt
lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin
tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana
äidilliselle ystävälleen.

Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota
luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton
kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut
jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen
välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut
määrättyyn aikaan tullut veneelle.

-- En tiedä, vastasi Vinsentti. -- Kun erosimme, sanoi hän menevänsä
erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.

Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset
istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja
nelilehtisiä apilaita.

-- Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.

-- Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. --
Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.

-- Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet
tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?

Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi
niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen
etsii -- omaansa.

-- Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin
hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen
aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. -- Lieneeköhän totta, että
he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?

-- Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja
kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista,
vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa
napinreiässä. -- Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.

-- Mitä surmaniskuihin tulee -- sanoi toinen vanha herra, pankin
kamreeri -- niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää.
Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on
hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty
liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.

-- Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen
professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.

-- On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri
välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki
lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.

-- Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie
vallattomasti yhä vain etsiskellen.

-- Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan
tapaan.

-- Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin
näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. -- Mutta
sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.

Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.

-- Jos löydät viisilehtisen -- sanoi hän nopeasti -- lupaan sinulle
uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja
haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.

-- Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat
vaarallisia, jatkoi tyttö. -- Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan
mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät
vaaraa.

-- Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja
reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin
ensi rakkauden tuoksu.

Majuritar jatkoi:

-- Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien
välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään
turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.

-- Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi
ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.

Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi
puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen
ujoutensa. -- Antakaa anteeksi, sanoi hän, -- eihän ole mitään
todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä
kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että
vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin
vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista
sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia
saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään
laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.

-- Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka
tunsi asetukset.

-- Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen
korviaan myöten.

-- Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti
sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.

Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin
kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän
oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta
tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa
huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja
himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat
ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten
sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä
ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen,
olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n
maisterinvihkiäisiin.

Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie
taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen
sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja
meni nopein askelin maantielle päin.

-- Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.

-- Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. -- Tulepas
katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti ... minä löysin
_seitsenlehtisen_, ja se on sinun onneksesi ... jos se ollenkaan on
onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi
kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.



8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.


Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä,
nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan
nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin.
Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja
aikoi antaa hevosen mennä.

-- Odottakaa! huusi Vinsentti.

Ajaja pysähtyi.

Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän
keskusteluaan voitu kuulla.

-- No? sanoi Vinsentti.

-- Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut
tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti
vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.

Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt
pois hänen sydämeltään.

-- Entä toinen? kysyi hän.

-- Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei
huomenna enää huomaakaan.

-- Entäs lakki?

-- Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana,
mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy
hyvin.

-- Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne
tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa
olleeksi.

-- Minutko? Hullutuksia!

-- Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin
sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit
minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän
hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät
poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja
syöksyin sokeasti vasten pistimiä... Ei, Severin, _sinun_ täytyy päästä
vapaaksi!

-- Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien
meille kaikille... Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa.
Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin
hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.

-- Ja _sinä_ luulet, että _minä_ antaisin sinun kärsiä minun tähteni!
Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä
suostuisin siihen.

-- Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.

-- Niin ... tulevaisuutemme.

-- Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin.
Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä
pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?

-- Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.

-- Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni
vielä kerran ... jos meidän täytyy lähteä...

-- Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?

Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti
Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten
päättävästi:

-- Rakastaako hän sinua?

-- En tiedä ... en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi
pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka
oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään
olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön
hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen.
Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja
kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan
lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.

-- Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.

-- Ei ... ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?

-- Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..

-- Anna minun tulla kanssasi!

-- Tätisi on levoton ... _hän_ on levoton ... mene, Severin! Kahden
tunnin perästä olen taas luonanne.

-- Vinsentti ... ei, älä mene kaupunkiin!

Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa
lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin
seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut
saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli
tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin,
pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä,
kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.

Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle
lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä
ei suotta.

Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun
epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan
kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta
rehtori ei ollut kotona.

Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin
Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon
edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui
käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja
ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.

-- Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi,
sillä hän oli ulkomaalainen.

Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä
hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin
sanakirjasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty
aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.

-- Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs
ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen
vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän
kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.

-- Teidän ylhäisyytenne -- jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti
hillitä liikutustansa -- lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun
kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että
lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä
syöksyin vartijoita vastaan ja ... antakaa anteeksi ... löin kaksi
heistä maahan, jolloin muut pakenivat.

-- Tiedättekö, nuori mies -- sanoi kenraali vakavasti -- sellaisesta
rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?

-- Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.

-- Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat
käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on
hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on
lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?

-- Tiedän.

-- Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?

-- Ei mitään.

-- Eikö mitään?

-- Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te
itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.

-- Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan
itsenne ilmi?

-- Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on
tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä
todistan, että minä olen ainoa syyllinen.

Kenraali kohautti olkapäitään.

-- Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän
kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja
aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.

-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?

-- Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani...

-- Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän
kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän
samalla ehdolla samaa suopeutta.

Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee
päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: -- Nuori
mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello
kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.

Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.

Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.

-- Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota ... hänestä olisi voinut
tulla jotakin. Iivana ... vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle...

Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti
Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti
kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata
takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä
olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen
omituisesti hänen silloisessa asemassaan.

-- Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.

Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän
näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari"
ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers.
Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti
epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan
koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa
tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi.
Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi
leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki
toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen
luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö
hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla,
tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän
ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu,
jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että
hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän
kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä,
ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista
tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti
päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia
merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi.

Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä
iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta
leskisille hän ei suostunut rupeamaan.

Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin
tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut
täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti
häntä silmällä tutkistelevin katsein.

Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata
ystävälleen:

-- Mitä uutta?

-- Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.

-- Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?

-- Ole huoletta.

-- Vinsentti... olkaamme iloisia tänä iltana!

        Huolet huomenen
        Unhottumaan,
        Riemuja hetkisen
        Nautitse vaan.
        Kiiruhtaos
        Ruusujen tuoksuun,
        Viinien juoksuun...

Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun
viimeisen säkeen:

    Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!

Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua,
viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa
ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta
he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi
yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä,
valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.

Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen
outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri
ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli
vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat
suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme
suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan
kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta
ilmeestä, kuiskata hänelle:

-- Tahdotko sen seitsenlehtisen?

-- Tahdon -- sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten -- anna
se minulle ... ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.

-- Mitkä ennustukset?

-- Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui
kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla,
liikutuksesta värisevällä äänellä:

-- Tapahtukoonpa mitä hyvänsä ... Amelie, tule onnelliseksi! Minä en
koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.

-- Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.

Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.

-- Mitä laulamme? kysyi Severin.

-- "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen
oli valinnut ensi basson.

Kvartetti kajahutti:

    Riemun ruususet taimi ei konsana
            mullassa maan;
    Lempihän itsekin sydänrauhas
            karkoittaa...

Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan,
ja hyvää yötä toivottaen erottiin.



9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.


Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis
huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei
kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat
vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä
huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos
jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.

Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin
tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei
hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie,
kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka
tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.

Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva
luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi;
hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi
kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään
ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä
hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin
ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin
ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä,
jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle
aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin
elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän
tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.

-- Vinsentti -- sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet
huoneeseensa ja riisuneet takkinsa -- sinäpä vain et ole utelias. Ethän
ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin
kummallisella tavalla.

Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen.
Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka
ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät.
Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen
marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli
sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki
muut asiat haihtumaan mielestä.

Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin
hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.

-- Saanko minäkin tietää salaisuuden, _o rex mundi_, oi sinä maailman
kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. -- Lyönpä vetoa,
että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.

-- Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. -- Minä
puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä.
Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen
lahjansa.

He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei
siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista
samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri
-- pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli
kreikaksi kirjoitettuna _20:s päivä maaliskunta 1820_.

Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli
ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri
oli varmaankin ollut jonkun naisen.

-- Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi
heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. -- Minä en
todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.

-- Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen,
ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin
alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului
käännettynä seuraavasti:

"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi
tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun
velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan
minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule,
olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."

Ei mitään nimeä alla.

Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se
kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän
mieleensä.

-- Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.

-- En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että
luutnantti S. -- teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun
kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista
Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka
palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa
turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli
syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut
kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi
vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan
rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä ...
laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja...
vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa ...
vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni
on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.

-- Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot
suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?

-- En tiedä. Ajattelen asiaa.

-- Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?

-- Kenties.

-- Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa
tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!

-- Tuskin neljäs osa siitä.

-- Luuletko sitten, että pitkä vanhus...

-- Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.

-- Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?

-- Jättää teidät!... Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä
huomenna. Severin ... sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien
tehdä velvollisuutemme.

-- Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme
sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?

-- Nukutaan!

-- Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi
jotakin ... jotakin odottamatonta ... täytyy toisen olla kummankin
sijassa.

-- Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!

-- Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.

-- Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.

-- Hyvää yötä, Aallonhalkoja!

Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta
puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja
salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.

Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat
vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän
kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti
nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot --
kilpailu -- riemusaatto -- Suomen kruunu -- kohtaus vuorella --
Pitkänsillan kahakka -- hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman
tuottamuksen luulosta -- sen uhkaavien seurausten ajattelemisen
aikaansaama levottomuus -- ystävän uhraus -- hänen oma itsensä
ilmaisu -- mustasukkaisuuden tuskat -- ensi lemmen kuihtuneet
ruusut -- ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin
ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja
rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta,
ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet!
Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on
kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan
tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin
pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä
vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa
eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!

Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata
muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän
voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä,
hänen vanhempansa -- niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää.
Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia -- miten kaunis olikaan
hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos -- ei,
hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva
sitä koko elinaikansa.

Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello
kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon
joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden
eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian
vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo
kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis
täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää
aikaa hukata.

Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja
keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista
nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan,
onnelliseen iltauneen.

Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja
hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen
kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas.
esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua
silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä
olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista
ja kolme neljännestä.

Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa,
joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat
melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan
venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa
kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat
myöhäisistä juomingeistaan.

Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien
tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei
sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi
kaksitoista.

Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa
kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja,
jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai
lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja
Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa,
vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon
huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt
kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka
yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet
hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon
valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin
kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.

Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen;
heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden
kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien,
soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä,
laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa
vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.

Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne
heti virheellisesti ruotsiksi.

-- Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on
sanottavaa.

Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki
oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa
sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.

Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:

-- Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.

-- Varminta olisi kuitenkin ... väitti tulkki; mutta hänen herransa
keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka
kankeasti ja vähän vaivalloisesti.

-- Jos suvaitsette -- sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin -- menemme
sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on
teille sanomista.

Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa,
kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja
hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.

Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt
hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä
yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.

Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei
hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja
erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan -- milloin iloisia
ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin
rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen
sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta
reunustavat enkelsiivet -- milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden
ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä -- milloin taas
haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on
juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta,
kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti
Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli
näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan
kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt
muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen... Uni kävi niin
eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään
huoneeseen vielä unen pöpperössä.

Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin
huomasi olevansa yksin.

Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan,
palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän
nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.

Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt
salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi
sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat
hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat
pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.

Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä
ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi
häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!

Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista
killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa
ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran
kävelevän Pitkällesillalle päin.

Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan
laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja
kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.



10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.


Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja
yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties
saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck
meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa
aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren
osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain
oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain
käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen
petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen
pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti
käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin
näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon
pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut
tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.

Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin
sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu
sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen
lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" -- ja silloin Severin Björckin
sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.

-- Ekkö? sammalsi hän.

-- Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi
rehtori ankarasti.

Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta
päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.

-- Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen
minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.

Rehtori pudisti päätään.

-- Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin
liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen
tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut
päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni
kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.

Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas
Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille.
Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä
perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien
nipistys.

-- Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori
hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. -- Herra Ek
näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.

-- Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin
jos hän _voi_ tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta
huomaamatta.

-- Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?

-- Ei. Mutta hän meni ulos, ja...

Severin vaikeni äkkiä.

-- Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?

-- En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin
palannut.

-- Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?

-- En koskaan! _Hänkö_ karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi
hän minkä rangaistuksen hyvänsä.

Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.

-- Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello
yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan
todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut
ystäväänsä oikein.

-- Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen
kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston
kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.

-- Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!

Severin luki:

"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai
patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön
olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut
lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja
erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai
lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."

-- Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne,
neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän
noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten
yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.

Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut.
Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta
ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään
hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä
oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden
mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt
muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja
ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten
häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva
oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä
mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain
Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä,
jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli
itseänsä.

Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei
ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston
palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina
olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele
salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi.
Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman
kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka
olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi
ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa
tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta,
josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja
niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella
onneton yhdeksän lyönti.

Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin
vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä
paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa.
Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja
huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan
ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros,
joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa,
mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi
"putkaksi".

Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck
voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka
ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä
väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi
portaita myöten oikeuden istuntosaliin.

Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä
siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän
katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan
virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori,
kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden
joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa
tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu
sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän
tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä
selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla
mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus
luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen
oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti
voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä
poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla
ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet
ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin
ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli
hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.

Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta
Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä
tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan
"putkaan".

-- Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle:
minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö
suuttuneena rehtorille.

Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.

Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja
luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät
sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen
keskustelun poissaolevasta.

-- Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.

-- Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.

-- Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus
tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä,
tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan,
kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.

-- Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja
sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta,
paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja
läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että
se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.

Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.



11. TUOMIO.


Kevätlukukausi oli loppumaisillaan -- silloisen tavan ja asetusten
mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden
kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin
kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti
Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen
vastaiset vaiheensa.

Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen
väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta
mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo
on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin
harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä
arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä,
yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten
ensimmäistä suosijaa -- häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine
suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren
vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa --
koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli
hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten.
Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut
käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut
sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä
Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa
olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää
aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella
kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja
ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen
yksinäisyydessään tervehtimässä.

Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi
moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän
tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja
ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se
hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut
kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle
tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut
suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli
venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta
oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden
eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille
selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä
Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin
aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.

Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten
henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus
olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin
ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen
ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.

-- Minä menin sinä yönä -- kertoi Aallonhalkoja -- tapaamaan sitä
miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä
kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä
kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia,
kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme
Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja
lauhkea; kreikkalainen palikari -- sillä sellainen hän on, vaikka
nykyjään onkin Venäjän palveluksessa -- pyysi minua käväisemään
sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa
eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan;
pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni
ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni
palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti
hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut
kuolinhaavan, äitini -- Miauliin sukua -- oli rääkätty kuoliaaksi ja
heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja
heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli
pelastanut ja vienyt Simferopoliin ... sanalla sanoen, minä lähdin
palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen
kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan
vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön
hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin,
kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti
mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä
velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä
purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja
suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei
päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan
luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan
minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta,
että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä
tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa
vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin
mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea
vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha
palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. -- Äitisi Hellas, sanoi
hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät
minut Ateenasta -- ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot
olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin
yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat
silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja
riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä
tilaamaan univormua räätälistä!

-- Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.

-- Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.

-- Entä sitten?

-- Valita maan, joka ei hylkää minua.

Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.

Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin,
jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta,
juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan
kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat
vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat
valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.

Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen
kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut
raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan
silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista
tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista
varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten
nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista,
jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.

-- Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui
ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan
päävartion luo.

-- Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat
päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä
olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.

-- Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi
sotaneuvos.

-- Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos
alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi
pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka
mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän
oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja
hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.

-- On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen
piirrettäkään muuttamatta.

-- Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille,
lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.

-- Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme?
kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan
nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli
tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti
raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja
hajaantui torille.

-- No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.

-- Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella,
vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta
hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.

-- Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut
rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.

Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa
tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin
seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi.
Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.

Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti,
seisahtui ja kuiskasi suruisesti:

-- Amelie, se oli seitsenlehtinen!

-- Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.

-- Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.



12. VEISTÄMÖLLÄ.


Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti
tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän
laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää
tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta
siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista
erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti
pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli
tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää
ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita
vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi
kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut
seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis
jättiläislinnan harjalta.

Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat,
sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien
välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin
aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että
Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista
tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava
yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli
laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti
kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti,
miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen
asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi
semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa
tarkoittaen ryhtyneet.

-- Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. -- Laista ja
oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi
parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat
nyt olleet ja menneet.

-- Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko
kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden
Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut
hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut
hovioikeuden päätöksen?

-- Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. -- Tuskin on
vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa
asianomaisissa paikoissa!

-- En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty
korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.

-- Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko
milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki
oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi
vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys
eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä
kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!

-- No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan
oloon tulla kunnon nimismies.

-- Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän
tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli
paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen
villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan:
taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on
_prima regula juris_, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi?
Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut
lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi:
niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden
mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä
tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja
lainkäyntijärjestyksestä?

-- Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan
tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli
Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.

Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck
oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut
suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista
kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti
seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:

    Hän eli, suolaa möi.
    Ei muuta, ei.

Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään
Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva
Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan
sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin,
joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo
oli ratkaistu.

Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen
miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään
merelle.

Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.

-- Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas
Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.

-- Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. -- Eilen kello
yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle
vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin
voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.

-- Ja mihinkä lähdet nyt?

-- Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne
niin kauan kuin se sykkii... Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta
teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden
katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.

-- Ateenaanko?

-- Niin, Ateenaan.

-- Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti,
kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi
olla isänä seuranasi!

Nuorukainen oli vaiti.

-- Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka
sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa
vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä:
kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin
on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on
määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot.
Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta
siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi,
poikani, on turvattu.

-- Setä ... kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte
kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan ... minusta ei ole koskaan
kauppamieheksi.

-- Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain
haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin
kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi
hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä
punaisiksi sinun tähtesi, ja ... me eläisimme onnellisina yhdessä
meillä.

-- Niin kyllä, kyllä...

-- Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee!
kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.

-- Vielä kerran, Vinsentti, mieti ... jää luoksemme! Älä hylkää
todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan
onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta
suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna;
palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä
on aikaa; jää tänne!

-- Tämä maa on hylännyt minut.

-- Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella
sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun,
että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan?
Ei, Vinsentti, ei ... sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja
kunnia. Tule!

Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja
punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän
katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi
itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen
vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva
hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti
puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:

-- Jääkää hyvästi!

-- Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.

Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan
kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan
tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää
pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan
emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla
seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta
ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti
alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen...



13. LUONNONTUTKIJA.


Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse
vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin
Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita
tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.

Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja
vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä
Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein
puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse
leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut
suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha
Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen
tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti
uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen
puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa
halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen;
virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli
jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston
hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja
kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä
saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti
myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa
santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja
kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä
pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, -- "juoskaa, hyvät
herrat, juoskaa!" -- jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän
iloisina toistelivat keskenänsä.

Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen
alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus
katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen
aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli
kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti
valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa.
Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä.
Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi
taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin
kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut:
vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn,
huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli
ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa
loistoakin. Nuorisoa ei koskaan _voida_ pitää aisoissa ohjesäännöillä:
sen kohisevaa virtaa ei _voida_ padota, se on vain johdettava
viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.

On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin
tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat _sittenkin_ kasvaneet sellaisissa
oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli
myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän
suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan
kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin
hongan siementä!

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia
pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen
omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja
lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin
kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti
enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan
vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta
harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa
toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan
konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin,
sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani
eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta
kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja
harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen
huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin
neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti
mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.

-- Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan
ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla
yskinnällä.

-- Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta
katsettaan työstänsä. -- Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!

Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen
lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani
terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan
kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.

-- Kah -- sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa --
Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.

Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään
komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa.
Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen
tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän
rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja
mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan
uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko
kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel
askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja
vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä
hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika
ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä
perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla --
hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu
luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin
suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli
ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli
kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.

Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja
sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:

-- Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on
liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein
ihmetyttänyt itseänikin, mutta _fata trahunt nolentes_[5] Minun mieleni
teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania... Minä
olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä
konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän
apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?

Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan
rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta,
kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että
Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme ... ei sanaakaan kasvitieteestä.
Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä
ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.

-- Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.

Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään
ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta.
Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden
merkityksen.

Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä
Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin
vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme
päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja
aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua
oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan
vaunuilla kaupungin ympäristöön.

-- Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti.
Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän
vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja
ystäviä.

Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle
minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis
kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä
amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi
tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin
kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen
Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.

-- Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori
tyttö. -- Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet
pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"... Ei, anteeksi ...
siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi... Mutta emmehän me menekään
Kaisaniemeen?

-- Emme -- sanoi isä hymyillen -- me menemme Säästöpankille.

Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin,
ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien
tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden
merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä
kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät
ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin
lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa
tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!

-- Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.

-- Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.

-- Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen,
huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena
kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. -- Muita --
lisäsi hän -- sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.

-- Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun
saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle
niemekkeelle, joka _voisi_ olla huvipuistona, mutta oli jäänyt
variksenpesäksi.

-- No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen
rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.

-- Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä
leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. -- Koeta, Viktorine; minä lupaan
sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.

-- Tuonne ylikö?

-- Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.

Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne
salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.

-- Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain
Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.

-- Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine,
jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä
nimesi että luonteesi eräältä, joka... Mutta miellyttääkö sinua
näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden
toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon
kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole
koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello
kahden ja kolmen välillä aamulla... Käykö mielesi pahaksi? Anna
anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun
menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta.
Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta ... minä taidan jäädä yksin
yhtymäpaikalle.



14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.


-- Anteeksi -- sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli
huomaamatta tullut aivan lähelle -- eikö minulla ole kunnia puhua
tehtaanomistaja Björckin kanssa?

Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki
juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt
parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli
jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu
kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla,
arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut
peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka
kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja
ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään
olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella
korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat,
selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä,
sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti
lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.

-- Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen
konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.

Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen
irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen
keskiväliä, ja lausahti:

-- Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!
Sanoitteko niin, herra patruuna?

-- Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen
nähneensä miehen.

-- Mitäkö tarkoitan? Hm ... on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta
päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta ...
mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan
uskalsimme nimittää -- ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan
-- _Hiireksi_.

Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä
tarkemmin.

-- Mitä? huudahti hän, olethan _Pasha_?

-- _Ita quidem, doctissime et celeberrime vir_;[6] silloin vanhaan
aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat
muuttuvat, herra patruuna, _et nos mutamur_.[7] Niin, olipa se toista,
kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko
uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme
sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille,
että muka karkoitimme kummituksia -- tai kun palkkasimme yövartijat
huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista --
tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille...

-- Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria
herraksi...

-- No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet
yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman
hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin
palveluksessa, joka nyt on tuomarina ------n kihlakunnassa. P--u vie ne
vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he
kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu
kaivon kippa.

-- Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?

-- Sihteerinä, _ita quidem_,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen
olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä,
mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän,
muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta...
Sanopas, millä hullun kurilla _sinusta_ on tullut tehtaanisäntä?

-- Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen
tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi...

-- Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin...
Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.

-- Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua
koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat
paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni
ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja
siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme,
joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään
heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.

-- Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he
ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun
periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun
ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan
aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi
V:n hovioikeuteen?

-- Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän?
Esimerkiksi _Alonzo_?

-- Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän
vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku
teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin
suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi
"omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole
koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli
lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää
menemään todellisen onnensa.

-- Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. _Antepenultimukselle_
on käynyt paremmin.

-- Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki
torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi
saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea
peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon
kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui
hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia
särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.

-- Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä
_Tusse_, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä
tuli?

-- Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai
kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi
kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän
pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun
läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle
viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti,
kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen
kaljaa.

-- Tussekin on siis poissa näiltä mailta!... Mutta entä _Hevonen_,
jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?

-- No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä
päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän
kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä
hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli
tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä
alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli _hänen_ rajansa.

-- Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä,
Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.

-- Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani
pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies,
mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei
edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa
kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta ... voisitpa lainata
minulle kympin rehellistä muotoani vastaan ... tahto on hyvä,
näetkös...

Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.

-- Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän
räätälisi kanssa!

Pasha alkoi itkeä.

-- Etkö häpeä -- vastasi hän kummallisesti irvistäen -- kun rupeat
täyttämään _minun_ lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin
voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä
en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen
vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy
Aallonhalkojaa?

-- Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.

-- Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei
ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet
kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?

-- Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli
tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka
kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko
Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären
poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa
hänet kapinan johtajaksi.

-- Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut
sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut
muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet
sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna
anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman
ajan historian pikkuseikoista.

-- Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin
Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin
rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli
Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla
Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta
nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo
pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin
lähetyskunnan jäsenenä.

-- Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon
hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen
puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on
sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?

Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu
vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen
rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu
upseeri.

Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja
Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.

Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän
auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja
ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein
tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä,
oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli
hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden
leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää,
ei mikään voitto milloinkaan enää korvata -- _harhaan joutuneen elämän_
leima!

_Hän_ tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin
saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa,
kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta _voinut_ tulla ja
mitä sinusta _on_ tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi
voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman
mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi
voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä
suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!
Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään ... hyödyttömien
taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke,
haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!

-- Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella
ruotsinkielellä. -- Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä
seitsemästä?

-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra ... herra ... no, lempo,
sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!... Mutta asia onkin
niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.

-- Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.

-- No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän
rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti
oikaisemaan erehdystään. -- Minä tarkoitan -- lisäsi hän nöyrästi --
että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme,
ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne
Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva
ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.

-- Sen me teemme, vastasi Severin Björck.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi
kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet
nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.

-- Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen
kumppani hiljaa hänen korvaansa. -- Hän ... mikset ottanut häntä? Miksi
lähdit kuin narri onnesi mailta?... Hän ei ole koskaan rakastanut
ketään muuta kuin sinua!

Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri
kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti
esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu
raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston
vihreältä rannalta:

    Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;
    Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.
    Kentillä uskon ja toivon ne vaan
    Iäti kukkia luovat.
    Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!



AULANGON PASTORINVAALI

Suomentanut Aatto S.



1. MAANTIELLÄ.


Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185-- lähestyivät
Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka
Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme
länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta
olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja
lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia
kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki
toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin
kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn
alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä
alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa
näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien
ja koivujen välitse.

Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään
lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea,
koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan
hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin
lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui
yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta
hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain
halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta
hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui
ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan
miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin
silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman
näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja
aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan
keskustelun kyytimiehen kanssa.

-- Onko vielä pitkältikin pappilaan?

-- Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului
kyytimiehen vastaus.

-- Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen
perästä.

-- Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.

-- Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.

-- Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.

-- Kuulkaas, hyvä ystävä -- jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan
-- minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne.
Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja
missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on
määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.

Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti,
puolittain epäilevästi.

-- Minä luulin -- vastasi hän -- että pastori olisi lähin mies siihen
virkaan.

-- Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi
minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa
virassaan.

-- Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen
vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada
matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.

Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli
hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea
suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.

-- Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan
meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn
nimeänne ja arvoanne.

-- Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään
muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta
minä vain tarkoitan.

Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän
rykäisi ja sanoi:

-- Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.

-- No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni
pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri
seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.

-- Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja
paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin
hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko
seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy
parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä
ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle
pitäjälle.

-- Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin
köyhää jyvälainoilla.

-- Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri
kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa,
kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme,
Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.

-- Se on varmaankin väärinkäsitystä -- virkkoi matkustaja vakavasti --
ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania
läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän
toisenlainen mies, vai kuinka?

-- Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä
tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin
prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin
korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa,
saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin
keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet,
paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä,
lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin
hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin
kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden
hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.

Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua
vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi
vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:

-- Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti
Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi
petollisten ystävien tähden.

-- Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä
vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi,
jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli
rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä
sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja
maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava,
pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui
kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti
kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että
kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään
päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi
tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten
pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti
vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan
saarnannut hovissa.

-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana
kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt
kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.

-- Niin, _se_ kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään
historiallisista tiedoistaan. -- Mutta, katsokaas, hän olikin toisen
kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä,
vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja
joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja
palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin
olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja
pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli
avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas
tänne -- sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin -- ja
toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta
vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret;
mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat
olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan
piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan
ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.

-- Mutta -- sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin
kyytimiehelleen -- mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on
neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen
kappalaisen hoidettavana?

-- No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä
juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan
vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään
jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset
kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset
käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli
papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta
nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.

-- Käyvätkö ihmiset kirkossa?

-- Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta
useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne
nimittäin, jotka käyvät.



2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.


Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän
virkahti taas:

-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti
naimisissa.

-- Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli
ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt
päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika,
joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi
teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän
oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta,
suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven
rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja
hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain
kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli
sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen
meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen
kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta
nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina
mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä
ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin
eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki
piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt
kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut
unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia
vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas
lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko
yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.

-- Mitä rovasti sanoi siihen?

-- Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä
hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin
hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui
teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen
vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia,
ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli
määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä,
nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet
iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi... Pysy
tiellä, hevonen!

-- Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?

-- Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan
pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän
koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla,
saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä.
Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli
häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin
jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.

-- Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?

-- Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua
tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias,
mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät
häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan
äitinsä kaltainen.

-- Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö
niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?

-- Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä
enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana
viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka
valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken
puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja
toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli
hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin,
joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku
häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän
kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi
tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala
auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia,
tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä
hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs
vanha jahtimestari -- maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin,
joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat?
-- hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka
ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia,
vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa -- ja sitten
patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan
vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille
kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät
rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen
voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien
puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana -- ei, yö
silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella -- istuivat
kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena
päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan
tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli
tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua
siitä? Maisteri vain nauraisi.

-- Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri
naurattaisi.

-- Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan.
Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!... Mihinkä lopetinkaan? Niin,
rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan
ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas -- joka mennä vuonna
menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa -- istui puolinukuksissa
salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään...

-- Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.

-- Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta
samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis
ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan
ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä
kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat
sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä
ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.

-- Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.

-- No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen
aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli
tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä
väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa
kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa
tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja
kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas
arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat
niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin
litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja
surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja
vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei
hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi
jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan
päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja
kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan
viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että
rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen
päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa...

Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin
kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun
matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi
tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:

-- No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.

-- Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä
kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän
ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.

-- Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.

-- Kuulkaahan, hyvä ... mikä on nimenne?

-- Kiven Matti, pappilan muonatorppari.

-- No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä
semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa
jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä
onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti
rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja
omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä
vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen
oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa
palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa
isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme.
Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä
harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.

-- Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan
toisella puolen.



3. PERILLETULO.


Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä
matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla
saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia
kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin
suurenlaiseen kylään.

-- Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin
puheliaaksi. -- Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta
hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää
viikossa. -- Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua
viinaa pienestä perunamaastaan. -- Tässä on Mietoinen; sen huusi
pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen,
minkä muut maksavat kivirauniosta. -- Tässä on Alavirran kapakka. --
Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. --
Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla
polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä.
-- Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista
vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. -- Tässä on
Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. -- Tässä on
Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. -- Tässä on Iikkalan
kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa
pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen
kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. --
Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole
seitsemäntoista penikulman alalla. -- Tässä on Viitala, jonka emäntä
poltti oman navettansa. -- Tässä on Talvinen...

-- Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. --
Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin
luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.

-- No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa -- jatkoi kyytimies
sivaltaen ruoskallansa ilmaan -- sehän on lukkarin puustelli. Ja
lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka
sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.

-- Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?

-- Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa
pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten,
ja lehmät elätetään rankilla.

-- Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?

-- Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä
kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.

Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi
suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.

-- Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.

-- Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin
rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi
mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta
samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka
jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta
kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin
ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne
yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko
pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa
vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla.
Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa
hyvää neuvoa...

-- Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.

-- En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin
mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja
rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.

-- Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan
pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei
ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.

-- Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos
maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi
rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli
Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun
hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa
avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän
sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea
loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin
vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.

-- Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla,
mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.

-- Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä
kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia:
älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!

-- Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?

-- En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei
rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran
vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta
lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui
astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta
kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä
toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen
penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan?
Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki
pureskeltu... Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!

Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle
kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen
eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin.
Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista
ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu;
eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike
tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.

Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli
lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

-- Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori
pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan
kova kiire lähteä tiehensä.

-- Kuulkaas, herra maisteri -- vastasi Kiven Matti -- minä unohdin
erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin
kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?

-- Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!

-- Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa
sen tehtävän.

-- Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä
ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin
tervetullut taloon.

-- Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan
maisterille hyvää yötä ja ... ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.

-- Hyvää yötä.

Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä
portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen
tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi,
kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.

-- Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä
ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään
kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain
käskevästi.

-- Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama
naisääni, ja ovi suljettiin samassa.

Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo
ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti
tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen
vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.



4. MAMSELI APOLLONIA DURIN.


Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen
vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi
erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli
käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin.
Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja
pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi
pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän
vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi
vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva,
samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä,
valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää;
harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman
kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä
Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla
seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä
haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme
muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti
tutkimusmatkaansa.

Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu
niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki
oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt
punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa
kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin
reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia;
mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä,
hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja
seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita
niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä
kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään
noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta.
Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa
huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä
koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja
yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin
tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää
ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.

-- Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen
ajatus. -- Tutkikaamme...

Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni,
ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin
neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä
ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa
punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty
kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi
hänelle erittäin hyvin.

-- Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei
epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu
silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.

Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista
päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen
mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan
oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.

-- Pyydän anteeksi -- sanoi hän -- että tunkeudun taloon tällä tavoin,
mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors
Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan
seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata
ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti
matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään
liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.

Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli
ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin
huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi,
mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa
kauniiseenkin ulkomuotoon.

-- Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan
arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei
läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. -- Maisteri on
tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä,
antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut
aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia,
minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään
iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa
tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan
kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä
pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti
ottanut toimittaakseen.

-- Kiitoksia, rouva... Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne...

-- Nimeni on Durin ... neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan
käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet
huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli
pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta
sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli
huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä
täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri
saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää
mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin
hyvin kuin taidan..

-- Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?

-- Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti
Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen,
ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas
pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten
hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään
omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra
maisteri on arvattavasti perheellinen mies?

-- En, mamseli, olen naimaton.

-- Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa.
Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin
virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on
vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.

-- Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin
yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia
keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.

-- Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni,
mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos
maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa
tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta
hauesta.

-- Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen
siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.

Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin
lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä
väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja
hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:

-- Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee
rauhaa työssään.

-- Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?

Uusi leimaus.

-- Ei, kuului tyly vastaus.

Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen
vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin
sanoihinsa.



5. ENSIMMÄINEN YÖ.


Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet
ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin
olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin
jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen
vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut
viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista
olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin
pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen -- kaikki ne osoittivat,
ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti
varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat
yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet
ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä
matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.

Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva
naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi
vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.

Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava
asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen,
joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä
lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia,
jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä
pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea,
korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta
tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja
muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää
aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien
koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden
asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä
vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden
joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi
arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa
huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan
vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa
mukaista seuraa.

Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta ... ovi saliin,
lukossa ... toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei
tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten
varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.

Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt.
Olikohan se ehkä häkää?... Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit,
taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja
arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja,
kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan
Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".

Oliko kirjasto siinä?

Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi
pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli
kylliksi riittävä.

Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin
lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön
tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä
kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että
rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi
kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit
olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin
kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä
eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa
olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli
toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja
lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä
ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko
vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.

-- Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta?
mietti nuori pappi itsekseen. -- Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan
vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!

Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti
välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat
hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi
jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä
kauneimpia valkoisia metsiä -- solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia
kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt
hopeasta Frans I:n kilpeen.

Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset
metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän
kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä
reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi
mielensä lapsekkaan iloiseksi.

Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi
asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa,
ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin.
Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan
paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.

Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon
väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti
häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo
nähdäkseen, kuka urkkija oli.

Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama
esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä --
varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.

Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti
harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta
muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän
kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi
siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo -- hirren katto,
tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun
semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään
päin ja nukkui sikeästi.

Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan
kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui
hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa
päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet
yllä.

-- Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun
tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen
korvaansa.

Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän
mietti, oliko hän oikein valveilla.

-- Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä
yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me
tarvitsemme sinua. -- Kuka sinä olet?

Lapsi nosti varoittaen sormensa.

-- Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä...

Ja samassa se katosi.

Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman
yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että
joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen
keittiökamarista.

Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai
käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.

Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa
kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja
päässyt pakoon.

-- Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin
puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.

Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän
lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli
lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.

-- Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti
käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. -- Siinä
on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta
Kiven Matin kertomusten tähden.



6. PASTORI IDEGRAN.


Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran
sijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään
kummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi
vaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan
ja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen
läpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:

-- Onko tänään kaunis ilma?

-- Parempi kuin eilen.

-- Mikä on nimesi?

-- Loviisa.

-- No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?

-- Voi kyllä.

-- Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko
mamseli Apollonia aikaisin hereillä?

-- Ennen kuutta.

-- Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?

-- Ei. Ja pihakoira.

-- Eikö ketään vieraita käy pappilassa?

-- Ei muita kuin pastori.

-- Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?

-- Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.

-- Hyvä.

Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja
lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.

Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet
täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku
lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten
teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli
melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä
kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja
yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin
nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine
viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä
kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja
ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto,
kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen
seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan
näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli
monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta
näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin
korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten
välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki
sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja
olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.

Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni,
mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon
miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli
tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia
havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa,
kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors
mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan
kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän
tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.

Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman
uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan,
kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.

Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen,
viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta
näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän
seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot
olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja
läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava
saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu
yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin
repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen
kaaria mahtavan miehen edessä.

-- Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului
tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti
lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat
Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en
kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää
lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät
miehet; minulla on vieraita odottamassa.

Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät
ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen
esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria.
Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että
tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä
muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään
tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden
virkaveljensä vastaan.

-- No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi
saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli
on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon
asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana
aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja
kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua
kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa
meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin,
kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää
saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra
maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia
Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?

-- Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen
seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra
pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei
ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani.
Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne
tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa...

-- Hm, hm ... luuletteko niin?

-- Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin
toimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta
on saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen
korjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan
uusi.

-- No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille
talonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi,
tyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää
pitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä
luhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen
kuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin
lumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua
koronkiskuriksi... Saanko tarjota nuuskaa?



7. MITÄ OLI AJATELTAVA?


-- Myönnän -- virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä
varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti
puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin
-- myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä
suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista
viinapolttimoista.

-- Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia
on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään
suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin
talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa
viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei
kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.

-- Mutta tapojen turmelus...

-- Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät
kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta
on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä
täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana
rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan
luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!

-- Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että
lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.

-- No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä
mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen
hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo
liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin
käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.

-- Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.

-- Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan
kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta...

-- Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!

-- Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle
XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet,
kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen
armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo
heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa
hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien
laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta
tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme
virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit
keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten
syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja
vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.

Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka
kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän
ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon,
väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän
aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan
sielunhoitoon, oli toinen juttu.

Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit,
navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja
elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa,
olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen
raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut
maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä
miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka
askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn
maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut
vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori
Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä
voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.

Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors
palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja
hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja
huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa
yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi
täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies,
järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut
suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen
hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen
vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas
harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.

Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa.
Ödmark...? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten
runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja
nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä
erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa
levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä
niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren
vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se
kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset
sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat
herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen
peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana
-- todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin,
joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.

Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville
ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.

Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.

-- Missä on mamseli Durin?

-- Häntä kupataan saunassa.

-- Onko hän kipeä?

-- Hän kuppauttaa kerran viikossa.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä
vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja
vastaan.

Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli
katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa
aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja
hiussuortuvineen.

-- Juuri niin -- sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen -- tuossa
ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen
yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla
ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin
muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on
valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan
sinulle hyvää yötä...

Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.

Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä
paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä,
että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki
saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.

-- Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.

Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki
oli unta. Mutta lapsi jatkoi:

-- He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos
voit. Hyvää yötä!

Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko
kaikki ovet hyvin suljetut.

-- Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. -- Minä näen
näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä _idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi_...
minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni...
Kummallista, että sama näky aina uudistuu... Lapsi!... Mitäpä muuta se
on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.



8. PUHETTA LIIAKSI, EIKÄ KUITENKAAN TARPEEKSI.


Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin
seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone
oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra,
jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.

-- Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä
teitä.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.

-- Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin?
Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja -- kas,
hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? --
Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan
laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän
saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja
tuolla salissa on hänen lautapelinsä -- vai niin, muori, te aiotte
naittaa Kaisan? -- ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit
yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat... Niin
anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän,
Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa
olla niin antelias, hänellä... Jos olette vielä naimaton mies, herra
maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä.
Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä
naimisissa -- aja ulos koira, Kalle -- ja kolme kotona. Nuorin täyttää
viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään.
Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään
ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että
käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?

-- Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin
mahdollista.

-- Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin
huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli
tarkoitukseni -- mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni
ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että
avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen
pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet
irti kaikki napit nutuistansa -- niin, tarkoitukseni olisi kutsua
teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.

-- Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.

-- Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna
päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa -- no mutta,
Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? -- että
terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla
ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun
eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties
häiritsen?

-- Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.

-- Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta
kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki
neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten
hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia
kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden -- voi, juutas tuota
minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma -- niin tulivat kaikki
lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir...

-- Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?

Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen,
kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti
neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.

Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella
nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin
innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä
vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna
Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.

-- Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen
vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.

-- Isäni poika, kuului rohkea vastaus. -- Muutamat sanovat minua
Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä,
kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole
muuta tekemistä.

-- Oletko mustalainen?

-- Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta
se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.

-- Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?

-- Sitä en tiedä.

-- Onko sinulla papinkirjaa?

-- Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä
saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan
tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen
markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi
tähän aikaan.

-- Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus
pitää sinulla olla näytettävänä.

-- Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen
kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun
mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että
Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu
kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström
on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee
nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan,
että Pamppuri on minun renkini.

Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet
joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa -- sillä kahtakymmentä
vuotta vanhempi hän ei voinut olla -- näkyi niin paljon uskaliaisuutta,
viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus
jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.

-- Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin
ylihuomenna.

Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja
ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden
joukossa oli hopearupla.

-- Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi;
mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata
tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa
takaisin.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut,
olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut
ehkä kokeeksi palvelukseeni.

Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta
samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle
huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten
huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla
tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan
selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.

Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa
seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin
kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa,
ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen
todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin
laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka
edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin
puettuna hänen edessään.

-- Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi
puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.

Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli
ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin
kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen -- sen
lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat
eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei
mikään kummitus -- se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan
kulkija.



9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.


Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.

Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit;
vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt
mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät
olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin
selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.

-- Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen,
sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa
aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.

Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt
hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa
tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin
kuuluvia sanoja:

-- Sinäkö siinä olet, Beata?... Kyllä, kyllä, minä tulen kohta...
Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?... Kiitoksia, se oli hauskaa...
Nyt minä tulen...

Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä
suoraan seinän läpi ja katosi.

Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti
ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt
vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa
"silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi,
miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun
vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä
kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin.
Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut
mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se
sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa
valaistuksessa.

Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä
jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta
lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä
vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki
astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli
lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna.
Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa,
ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.

Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli
kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki
himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon
kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat
kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja
edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren
rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn
varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.

Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli
siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa
paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!

Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen
herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa
vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka
epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?

Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen
varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli
kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan;
samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä
hänen suojelustaan.

-- Joosua! sanoi hän hiljaa.

Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun
näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa
merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi
kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä
lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.

-- Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä,
missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla,
mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en
saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.

-- Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat
portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän
uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.

-- Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä
astuskele ... kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia
ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. -- Rovastivainaja teetti
nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin
palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla ...
viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista... Parhaita ystäviänsä hän
kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat
paholaisen ottaneen hänet ... yksikolmatta, kaksikolmatta,
kolmekolmatta... Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan
kunnian vuoksi, luullakseni ... kuusikolmatta, seitsemänkolmatta,
kahdeksankolmatta... Nyt olemme kulissin takana.

Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan.
Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja
valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä
muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun
inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt
luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa
epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden
suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän
päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.

-- Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi
kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.

-- Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi
mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.

-- On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin
luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi,
pieneksi tytöksi...

-- Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä
muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo
tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan
rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.

-- Hänenkö lapsensa, mitä sanot?

-- Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!

Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista
vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli
niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden
lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut
merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta
paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä
rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.

-- Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he
löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta
samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei
kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota.
Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin
pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan
-- ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen --
he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja
silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!

-- Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen -- sanoi Stjernkors -- jos
luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla.
Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset
muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt
unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa
niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.



10. JOOSUAN KERTOMUS.


-- Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi.
Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut
koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin
on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata.
Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin
talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän
kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta
takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena
Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta
minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi
pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin
mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua;
ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja
jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin
seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin
ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää.
Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain
Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota
ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja...

Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa
tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista
päätänsä.

-- No niin -- hän jatkoi irvistäen -- kukaan muu ei tuntenut minua kuin
Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät
minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan
kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet
äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan ... ja hän on ainoa
äitimuorini, nähkääs maisteri ... eihän minusta kukaan muu koko
avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink'
kaunis, luonto, oot!"... Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto
rinnassain!"... Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa
ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni,
eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen.
Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta
rovastiko siellä taaskin kujeilee.

-- Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.

-- Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin
maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin
Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden
katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä... Ja sitten, kun
sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä
jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin,
nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä
unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman
vangeista....

-- Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun
olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?

-- Ja silloin ajattelin itsekseni: _hän_ asuu siellä, talo jääköön
polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja
samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas
tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten
ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien
minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa
edestakaisin tikapuita myöten.

-- Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?

-- On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella
tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun
hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä
tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo
silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se
tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana
niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa
lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin:
odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän
antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä
talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen
talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin
mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään
salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa
maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan
kuoliaaksi.

-- Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei
tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi
tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä
arveluita?

-- Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna
kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne
suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin;
siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja
huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone
oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan
ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet
leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai
katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on
valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta
ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti
jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia,
vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat
nälissään rikki paitojensa reunuksia.

-- Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies,
saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?

-- Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne
päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja,
ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan
varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä
rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin
oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan
aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä
kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta;
silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset.
Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui
leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet
tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja
niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli
Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan
eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin
naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä
on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat
ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan,
mutta ... nyt hän kulkee unissaan!

-- Oliko heitä kuusi sisarusta?

-- Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia.
Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla
kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut
lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin
elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" -- jos
tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.

-- Joosua -- sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi -- sinä olet
aika kirjava otus.

-- Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan
muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.

-- Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä
ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma
vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä
on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä
väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin
jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele
valheita.

-- Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä
huvikseni, herra maisteri.

-- Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä
töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat
tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo
tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.

-- Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.

-- Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä
rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.



11. TULOSAARNA.


Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli
vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin
herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat
peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä
kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja
lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.

Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit,
joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen
ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan
romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi
pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata
katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla,
valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki
kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen
alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta
alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin
saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin
korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän
olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset
voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata
notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman
painon alla.

Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi
jouten istuvien kesken.

-- Onko totta -- sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli
tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin -- onko
totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei
tunnusta kasteen sakramenttia?

-- Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. -- Hän kuuluu olevan
kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki
ryssiksi.

-- Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli
tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. -- Ettekö ole kuulleet,
ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on
saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi
viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka
makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.

-- No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää,
ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! -- puuttui
puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli
uhkaavasti ympärilleen. -- Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka
olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville
papista?

-- Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka
sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset
naukut.

Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi
viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä
ja inhoittavaa -- ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken
alhaisen, kauhean ja tuhoisan -- hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa,
mutta paljon merkitsevä sana _lääninviskaali_. Kumea murina levisi heti
käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi
suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria
lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli
ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon
ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja
levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan
penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin
heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai
virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle
ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan
syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.

Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi
toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe,
uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki
kaulat eteenpäin... Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin.
Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!

Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan
synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin
monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan
syvimmästä sydämen pohjukasta -- tuo rukous, joka rakentaa uskon
vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja
takaisin saavutettuun paratiisiin -- se tippui kuin kesäinen sade
kuiville kedoille ... kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja
kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina
lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei
kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa
lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä
tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä,
villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin
mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän
päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun
asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli
ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti,
mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.

Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa
ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää
messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä
hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan.
Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen
vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi
lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä
yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä
hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta
hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja
kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.

Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan
mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen
saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät
tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat
viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä
Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.

Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn
humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin
ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti
aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.

Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää
ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului
huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi
katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän
polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet
litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli
voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä
vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että
Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan
henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun
ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen
eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin
sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi
maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen
rakentuen...

Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi,
vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat
hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen,
katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä,
ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa
Johanneksen todistuksesta.

Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen
väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka
tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän
hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa
ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa
iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen
kuin suuri, määräämätön vainio -- tietääkö hän, että nyt on _hänen_
kylvöaikansa, _nyt_ on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta
seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua,
ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen
harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti,
siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla...

Ostakaa aikaa!



12. SAARNAN JÄLKEEN.


Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten
kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet
tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli
viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin
syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach,
jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret
(hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli
selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja
puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta
rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti
Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen
kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli
toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja
käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen
mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta
itsensä kylläiseksi.

Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä
viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin,
naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran _pièce
de résistance'n_, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään
sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen
emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen
koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona,
jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka
kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä
kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät
häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-_neidit_,
Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin
Åkerströmin _mamselit_ Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain,
ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs
tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja
naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa
tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva
Rågberg-nimeen.

Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot
olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan
"seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja
päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa
tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti
Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua,
miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan
hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle:
tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen
tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada
tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa
sivistynyttä miestä seuraelämään.

-- Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach,
kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.

-- Osaako se p--u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.

-- Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä
kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen
puoleen. -- Sanotaan, että hän olisi -- voit panna pellin kiinni, Antti
-- jonkinlainen herännäispappi, joka -- mitä minun pitikään sanoa? --
mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! -- ei voi istuutua
ruoalle lukematta rukousta -- huuti, Polle! -- ensin tavallisesti ja
sitten takaperin.

-- On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi
laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä
uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. -- Ei nyt enää ole
mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla
Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan
keskellä valoisaa päivää!

-- Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von
Holbach, neljänneljättä vanha. -- Mutta siinähän on ihan selvät
tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut
ryövärien käsiin?

-- Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa
Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin
arvokkaasti -- minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi.
Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla
kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään
on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän
puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä
elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta.
Minusta hän oli hyvin mauton.

-- Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa
sisarelleen Liinalle.

-- Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni
ratkaisevasti.

Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.

-- Minä -- virkahti laamannin rouva -- höristin koko ajan korviani
saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja
muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja
emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme
autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä
kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä
lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä
kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista
loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.

-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti.
Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei
osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri
osiin, _ensiksi, toiseksi, kolmanneksi_ ja niin pois päin. Mies vain
paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun
täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on
saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?

-- Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.

-- Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus,
jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi
osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä
mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja
hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni
tulee papilta.

-- Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo
pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti
sanoilla: "arvoisat kristityt!"

-- Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan
ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä
olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes
kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia
kristittyjä?

-- Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että
pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua:
"kalliit kristityt" -- vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä,
närkästyneenä. -- Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää
meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä
puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille;
vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on
mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä
kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?

-- Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos
mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan
kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät
vaaliin.

-- Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa
vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä
joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin
ympärillä. -- "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää
en ole vielä koskaan kuullut.

-- Vieköön p--u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin
ovella. -- Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat
jäätyneet kiinni...

Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti
kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta
huoahtaen huudahti:

-- Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään,
hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri -- aja ulos Polle,
Antti! -- kauniista saarnasta!



13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.


Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri
Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä,
miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin
voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut
kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti
aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan
häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut;
hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen
taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi
täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.

Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin
raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli
ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta
nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja
jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta
punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta
sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin
hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä
rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän
oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei
pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän
alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen
mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi
useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa
Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä
vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka
ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta
tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot
kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.

Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa
siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi
Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David
kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui
sisään.

Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa
katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin,
kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt
päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta.
Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen
jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti
liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa
parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä
olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen
kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä;
kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset,
loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin
unentapaista, kammottavaa.

Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen
olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän
näki mitään.

-- Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän
hiukan kärsimättömästi. -- He aikoivat lähettää meidät viime yönä
Martoisten metsän torppaan... Mutta torpparin hevoselta katkesi
jalka...

Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.

-- Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä.
-- Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä... Hän on puolen
penikulman päässä... Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä ... kello
kolme he aikovat... Tule!

Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan
pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan
avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun
rientäessä ulos.

-- Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen
päätään nyökäyttäen.

--- Mitä tietä sinä tulit tänne?

-- Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes
Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.
Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.

-- Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä
vaarallista tietään lastenkamariin?

-- Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis
nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta
me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka
kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee
unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen
puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon
niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt
minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos;
minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa
muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa.
Se syöjätär pelkää pimeätä!

-- Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita,
vastasi Stjernkors.

-- Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa,
maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat
heiltä heidän vankinsa?

-- Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain
kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.

Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä
edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä.
Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta
unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen
saliin.



14. MURHALUOLA.


Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä
löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli
vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen
tuohivirsuissaan.

He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli
nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät
olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä
arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä
niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.

Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja
asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon
kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista
kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain
nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli
päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla
hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan
seurana...

Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla
uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei
täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja
kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään
sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa
kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan
mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin
huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä,
seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että
he olivat päässeet matkansa perille.

Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen,
myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän
raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan
olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi
liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan
ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät
ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta.
Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli
paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa;
lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä
ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli -- siinä
synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto.
Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että
katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta
näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin
ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja
että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa,
josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli
märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan
avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi
varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.

Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua
tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan
päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja
unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana
talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin
nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti
ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän
vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi
sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei
pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän
nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten
läsnäoloa.

Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin
olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista,
varjomaista porsliinikuvaa.

-- Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan
tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että
henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita
viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.

-- Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla
varustettua vuodetta.

-- Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.

Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni,
melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää
saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin,
peljästyksestä mielettömin katsein.

-- Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi
Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan
siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.

-- Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua.
Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri,
olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin
ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän
vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli
kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti,
ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin
suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän
kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että
kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha,
sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat,
että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän
kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei
ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat
kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja
puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään
kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella
Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo
aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin.
Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.

-- Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori
pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.

-- Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen.
Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät
vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä
täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni
lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia
asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen
poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä
ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät
johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei
saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus
asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta,
ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja
pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin
tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt
sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran
lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli
aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään
nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme
siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja
ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen
ennenkuin tuli tehtiin uuniin.

-- Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen
tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole
holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.

-- Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin
äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä
kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi
muka saastuttaa kielen.

-- No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.
Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät
muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.
Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.

-- Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri
kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä
Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei
kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten
torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin,
toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta ...
kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua;
niin, _Allfrida_ kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan
hän kuulee asiat äitivainajaltaan.

-- Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.

-- Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa
kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se
pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa!
Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?



15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.


Joosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.

-- Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä
lapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi,
mutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on
kerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun
hän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot
vain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät
he nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.

Niin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti
irvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.

-- Joosua -- sanoi pappi vähän mietittyään -- toivoakseni riittää jo
minun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden
vuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme
hätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat
saavat nukkua rauhassa.

-- Suokaa anteeksi -- vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän
mennessään valitulle taistelupaikalle -- lähinnä hyvää virsikirjaa ei
ole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi
komentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä.
Tätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä
syystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä
näkyy olevan yltäkyllin tarpeita _bastonadiksi_.[11]

-- _Barrikadiksi_,[12] tarkoitat?

-- Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja
olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää,
jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja
kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä
tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla
ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa _masekatiksi_.

-- Miksikä?

-- Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja
Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.

-- Ahaa! _Kasematti_.

-- No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee
salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän
rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja
viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on
rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden
käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.

-- Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen,
että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä
lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua.
Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat
tien tuketuksi.

Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan
vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta
avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään.
Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen
jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva,
laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.

Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan
kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.

-- Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.

-- Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin
ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.

-- Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?

-- Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.

-- Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole
tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö
ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin,
hampaitaan kiristäen. -- Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei
koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.

Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän
pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli
aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet
kokonaan.

-- Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.

Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen
olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea
karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn
sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja
mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni
todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.

-- Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään
pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä
päälle ylös ilmaan. -- Kun he nyt tulevat alas -- ja minä toivon, että
se tapahtuisi pää edellä -- niin he vannovat kaikki kolme nähneensä
rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli
puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli
vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista,
pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi...

-- Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?

-- Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen
lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he
hänet vielä näkivät ... mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä
luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.

-- Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.

-- Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua,
ettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun
olen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan ... mutta saatanhan istuutua
johonkin nurkkaan tuonne lasten luo.

-- Hekö sitten sinua suojelisivat?

-- Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston
kuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja
pahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.

-- On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset
suojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos
vietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä
kaikilta äkkihyökkäyksiltä.

He palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui
vanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa
selkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö
kului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.

Kymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa
nakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö,
unissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä
monesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn
vuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida
hänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle,
mitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli
yhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin
rakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.

Myöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland
Stjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki
puolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.

-- Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?

-- Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla.
Saamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt
matkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat
ulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että
neidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja
neljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen
ryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista
alamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut
Aulangon pappilaa.

-- Kiitetty olkoon Jumala -- sanoi Stjernkors -- että pahuuden vallat
ovat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho,
sillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille
orporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus
on hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön
kovuus on niin kauan rikkonut. Niin -- huudahti hän ja painoi suudelman
heränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle -- tästä lähtien olen isänä
näille surun lapsille.



16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.


Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat
naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von
Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut
heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko
pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä
Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi
pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla
kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen
interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei
suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila
ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan
kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita
ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki
tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa
herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta,
jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja
siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan
hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin
maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties
oli saanut voitetuksi.

Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri
joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja
etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin
kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut
perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei
vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan
ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut
koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas
toiselta puolen -- puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla -- suloisen,
kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin
kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota
puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta
kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa
sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se
mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät
olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden
avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita
uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.

Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä,
jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna
Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän
talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä),
nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka
uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat
Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin
korttipelissä.

Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu
jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa
kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus
tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin
"neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.

-- No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva
Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. -- Minusta
se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen
häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi
"tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: "_Muutamia heistä te tapatte_."
Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.

-- Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne
Särkylään, vastasi kruununvouti.

-- Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut
seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut
raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa,
sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu
siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt
mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja
mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa
ylisten ikkunoiden kautta.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen
sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia -- oliko se
todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.

-- Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi
laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen
seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä... Minä ostan
ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja
pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin
kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?

-- Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä
passaan.

-- No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin
säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta...

-- Etikasta, jatkoi Jacquette.

-- Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva,
kiukusta punehtuen. -- Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta,
armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?

-- Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai
toisin sanoen -- kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies --
sänky.

-- Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet
etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että
Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu,
toinen kuin kala ja kolmas kuin...

-- Kermakannu.

-- Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun
mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta
tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?

-- Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.

-- Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin
kuusi, huomautti Jacquette.

-- Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme
niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja
kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti
maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta
lapsuudenkodistaan...

-- Maustelaatikostako?

-- Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen
kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran
pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä
heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita
ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä
pelaan mukana ruudussa.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka
siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien
kanssa -- kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa
paremmat.

-- Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva,
olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla
sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja
hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan
nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo
syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta;
mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja
Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti,
kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä
alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas
tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.

-- Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule
kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille.
Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule
valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata
knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi
kruununvouti.

-- Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.
Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?

-- Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.

-- Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin
hirmuisen paljolla rahalla!

-- Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.



17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.


Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa,
Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä
salassa. Mutta hänellä oli täti -- eräs noita hyväsydämisiä vanhoja
neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan
päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea
varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä
puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten
koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa
poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli
asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten
suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun
pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa
köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut
puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä
yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton
nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei
sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin
hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi
hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi
häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta
lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia!
Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa
koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja
seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa
aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa
niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa
voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.

Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne
ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina
laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut
kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin
kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti
oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli
vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei _sairaus_
kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan _terveys_. Mitä enemmän
hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja
puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi
seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei
tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta
kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:

  _Nautittava_:

  _ensiksi_: ilmaa;
  _toiseksi_: valoa;
  _kolmanneksi_: vettä;
  _neljänneksi_: vahvistavaa ravintoa;
  _viidenneksi_: vaihtelua ja liikettä;
  _kuudenneksi_: lepoa:
  _seitsemänneksi_: vapautta;
  _kahdeksanneksi_: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia;
  _yhdeksänneksi_: toivon ja ilon vaikutelmia.

Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä
tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland
Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan
pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja
horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.

Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen
hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen
usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja
sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole
helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys,
sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja
hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta
pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän
katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin
voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän
uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi
tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden
melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.

Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja
heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan
valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin
yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka
kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko
lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan
lääkintätapaan. Uskoa, että _kaikki_ taudit paranisivat vedellä,
ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin
pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi
hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät
ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän
ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista
yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia;
mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi
olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden
aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia
jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja
yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan
vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman
lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa
paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!

Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian
ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta
olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja
varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti
hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi
tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin
kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva
pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään
keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta
tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta
tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa
näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria
kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan,
joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin
selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia
ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain
horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.

Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset
olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään
edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain
epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet
mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin
yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa
tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida,
joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä
lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin
siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"...

Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen.
Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei
pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että
hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei
olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi
ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako?
-- niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen -- kyllä, kyllä, mutta vähän
parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle... Kylpyä joka
toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?... Lihalientä?
kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista
paljoa paremmalta... Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta
miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu
lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty
heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu
heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi --
sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta
viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään
hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki
ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan
haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen
morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin
matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja
tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa
syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin
lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin
sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka
lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin
käyttämään.

Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi.
Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt
sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet
ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei
millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan.
Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas -- Joosua
kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan
ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta
monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja
lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet
palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän
hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut;
sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus
ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta.
Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja
kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli
helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut
ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset
sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra
muinoin kymmenelle spitaaliselle: _menkää ja näyttäytykää papeille!...
Ja mennessään he tulivat puhtaiksi_...



18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.


Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat
melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat
pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata
nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun
keskipaikoilla -- käsillä oli viinankeittoaika -- ja se oli Aulangossa
hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika.
Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan
viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju;
silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa
nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon
varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien
lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset
olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä
puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa
viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja
lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.

Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli
suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän
omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän
tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän
vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo
hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla
yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja
tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa
pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja
muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he
köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies
vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä
jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin
kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja
yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko
väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja
pimeyteen vaipuneesta kansasta.

Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka
he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita
hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan,
ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark
oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka
pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"

Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa
myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi
lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa
Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat
sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä
kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja
sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä
mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin
madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia
"maailman pahuutta".

Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon,
kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt
sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin
alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä
olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut
viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan
vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi
juuresta käsin -- rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi
ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti,
säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei
kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa -- eikä vain
toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee
poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi
ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla
peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten
kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään
saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat
nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin
ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset
mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa
lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet,
eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet
mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon
tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan
itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä
inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla
kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan
tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät
hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei
nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki
maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun
Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes
sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua
pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.

Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava
ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla.
Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä,
astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin
kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja
kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli
täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli
aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti
uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan
ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai
käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta
opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia
itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita
pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät
naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli
montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai
keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki
sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja
uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain
tapaisivat hänet sopivassa paikassa.

Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla
salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan
vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot
olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään
muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo
oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä
palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli
pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä
maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui
Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta
panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden
melkein irroilleen.

Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan
nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa
haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen
hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen
ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli
Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä,
mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.

Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta
Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut
seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen
turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä
mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua
tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento
kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki
hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.

Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä
Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle
ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla
yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän
tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari.
Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että
Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut.
Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei
mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri
Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran
Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin
kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi
murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi
kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski
moneen sataan paatuneeseen sydämeen.

Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana
pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa
maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten
ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että
sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia
kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti
vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan
pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin
eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen,
joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli
kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä
pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden
töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä -- mutta se
olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi,
sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta
marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden ... siksipä on vielä
tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!



19. SISARUKSET.


Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin
kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa
huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut.
Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat,
keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti
korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät.
Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat
lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka
tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä
oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka
saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset
hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin
lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen
ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa
pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe,
joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana
huvina.

Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset
olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet.
Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan
lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan
ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian
vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja
hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja
nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen
keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin
silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat
hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä
ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua.
He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat
katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut
puhumaan merkkikieltä.

Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin
puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa
takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen
lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut
kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli
värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi
välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana
hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä
pikku esineitä tuohesta -- vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut
saatavilla vankeudessaan --, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita
siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan
kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin
puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen
ikäisellään ainakin.

Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin.
Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja
kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli
selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo
lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista
ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan
tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista
opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin
pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren
sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu
samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja
isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa
ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan
kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä
nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa
valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika
oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan,
hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa
täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen.
Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut
raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton
Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan
sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää
aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan
ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.

Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja
koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti
tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata
sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit
leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan:
hän pyysi taivaan palloa.

-- Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.

-- Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö

-- Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.

-- Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani
joka yö.

-- Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä,
missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?

-- En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan
sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki,
mutta viime yönä hän sanoi jotakin.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku
yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun
näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt
hänet.

-- Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä
tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?

-- Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.

Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon
eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa
ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja
alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja
eläimistä.

Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta
hänen puhettaan:

-- Minä näen vanhan tynnyrin...

-- Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan
näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa
vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.

-- Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin
unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin ... sen ympärillä oli kaikki
hujan hajan ... pöytä oli ylösalaisin ... siinä oli neliskulmaisia,
punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä ... anna anteeksi!
Minä koetan kuunnella paremmin.

Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan
kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan
pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija
oli Loa Åkerström.

Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin
yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka
vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut
uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä,
ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.

Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja,
mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä
neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja
valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella,
mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.

Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat
voivat.

-- Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.

-- Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei
kukaan vieras pääse heidän luokseen.

-- Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.
Olkaa hyvä, astukaa sisään!

Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun
jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:

-- Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!



20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN
AMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.


Aulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185--

Hyvä ystävä!

Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin
vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään
kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain
taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt
joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo
aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle
erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän
hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän
on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän
ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja
kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen
Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on
palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää,
jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko
hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin
puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja
unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen
huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa,
on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos
sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa... Sanalla sanoen, hyvä
Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi
vierasten toimitusten muurahaiskekoon!

Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri
huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen
värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin se _parasta_ ollut
on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä
ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme
hedelmälliseksi!

Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii
pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta
oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme
sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia,
kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee
korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin
olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran
olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme
kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme
päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi -- nukkuvat,
puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään
heränneiksi sanovat -- papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin
en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se
nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella
kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää
_säädyksi_), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä
suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun
näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon
tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista
jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse
enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet -- niin paljon
hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja
toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa -- niin en
voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi
perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa,
sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.

Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja
kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä -- pietisteiltä,
hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin -- ja kaikki ovat he
vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! -- Mutta
kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat.
24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän
yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme
kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia _senkin_
jäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään
melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan -- mutta jos meidän
valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa
pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä
kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.

Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa
siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut
lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa
susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on
minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden
valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on
seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä
henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän
kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa
valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja
näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset
pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani
maallikoista kuin papistosta, mutta -- älä millään muotoa kerro sitä
Turussa!

Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja
varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon
rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin
minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt
paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä
kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin
kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille
ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se
voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta
turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen --
sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta -- kunnes
äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka
kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa,
tahtoisit olla apuna siinä.

Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen
side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän
ajan eikä -- ainakin minä uskon niin -- katkea edes kuolemassakaan. Tuo
vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että
me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin,
kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista,
syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei
saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.

Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani
usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen,
somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui
toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä
ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten
hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä
lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo
ennustukset olleet aiheettomia.

Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että
unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta
äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja.
Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen
nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa,
samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus
toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta,
neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille
lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin
tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole
koskaan ennen nähneet toisiansa.

Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen
unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi
mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä
opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä
romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan.
Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen
tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin,
sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja,
jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia
tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu
minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi
ajatella siitä.

Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark,
joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa
rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka
vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä
muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran
kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina
tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta
riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät
kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä
isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi
luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki
tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot.
Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta
takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän
omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois
luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten
se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. _Sitä_ ei Ödmark
suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo
oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen
jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja
sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon
rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on
hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin
kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat,
jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?

Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan
tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät
vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden
tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä.
Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä
Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa,
mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän
holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin
(ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun
hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava
kanoninen tervehdykseni

                                               vanhalta ystävältäsi

                                                  _Erland S:lta_.

J.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon?
Minä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen.
Ilmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat
kotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta
Suomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä
juustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat
kaupanpäällisiksi leivän tähden.

Olin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että
mitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin
kuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti:
kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää:
minä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä,
että notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta
sivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.

                                                           _E.S._



21. KIRJE JA VAKOOJA.


Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta
Aulankoon:

Parahin Veli!

Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä,
saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri
hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä
tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään
muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri,
mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten
tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä,
Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta
10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa,
lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa
näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin
tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta
ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark
ole ainoastaan _saattanut_ hävittää suurenlaista omaisuuttaan
kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot
osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta,
ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään
semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana
myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua
vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa
sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.

Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen
pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui
toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan,
että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista
hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle
irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin
toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku
heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on
kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen
oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä
kysymyksestä riippuviksi.

Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut
mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä
edelleen

                                               nöyrä palvelijasi

                                                _K. Nordstrand_.

Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185--.

Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.

-- Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi
tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen,
kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu.
Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä --
katsotaanpas! -- seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi
on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta
Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja
sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja
ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja
eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa
nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä
laumaa!

-- Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. --
Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark
on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin
asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana,
onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä...
Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä
nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo...

Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä
ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten
kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli
suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken
sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä
luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja
saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi
Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta
kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka
siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan
rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa
naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas
nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan
paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme
tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä,
mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään
opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä
kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" ... ja niin
edespäin, ja niin edespäin!

Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa
sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei
saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan
"kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut
kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa,
maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti
turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa
loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun
lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin
mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana
virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena
heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa
toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.

Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan
tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti
repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä
yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.

-- En auringosta enkä kuusta, jalo herra -- vastasi kerjäläinen
muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään -- vaan ihan
yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi
minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on
rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä.
Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan
pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja
viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä
Petroleumi -- sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! -- mutta teidän
edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden
sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin
taisin.

-- Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet
vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit
palveluksesta?

-- Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa
rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut
kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän
kanssa.

-- Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut
hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia
tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu
pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun
pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.

-- Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs
sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan ...
jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä
oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu,
jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:

    Harakka nauravi, tempun mä tein,
            Kuat, kuat, hililuu!
    Hopeisen lusikan varkahin vein,
            Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!

    Orava laativi silmukan,
            Kuat, kuat, hililuu!
    Ja nopsasti linnulta vie lusikan,
            Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!

    Harakka, tuo varas, hirtettihin,
            Kuat, kuat, hililuu!
    Ja varkaalta-viejä palkittihin,
            Kuat, kuat holohoi, oi, oi!

-- Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä!
keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli
oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä
riemunantajaa.

-- Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen
sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. -- Minulla on tässä säkissäni
vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta
joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se;
kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla
kello yhdeksän?

-- Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa.
Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen
mukaan, mene!

Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi
häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi
kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin
vaatteisiin.

Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava
kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.

-- Ei -- sanoi hän itsekseen -- minä en saa hätäillä, minulla ei ole
vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.



22. MITÄ JOOSUA TARKOITTI HARAKAN LAULULLA.


Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut
tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan
tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan
koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:

-- Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa
Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden
päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä.
Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän
kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin
etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet.
Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä
ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä...

-- Lainasitko?

-- Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät
kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa
jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.

-- Senkö, jonka lainasit?

-- Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään,
mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen
luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin
kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan
hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä
karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme
niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä
ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä
paikoin.

-- Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.
Jatka!

-- Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin
Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain
tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta
pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja
viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä.
Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin
olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla
Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän
marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä
hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani;
ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta
mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti
kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello
kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja
kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin
puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen
minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän
pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. -- Sinäkö siinä olet, Pekka?
kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. -- Niin oon, vastasin minä ja
vingutin puhettani kuin lukkarin renki. -- Autapa sitten tämä
matkalaukku rekeen, sanoi hän. -- Niin, mitäs muuta, me kantaa
rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. --
Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. -- Ei, sanoin
minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä
vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. -- Pekka,
huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut
kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se
riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita,
Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä
jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä
kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä
liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten
tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen
neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi
leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua
kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin
hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.

-- Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin
ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja
jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken
sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja
tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi
Stjernkors ankarasti.

-- En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan -- väitti
mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti -- mutta minä en
ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin
mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli
niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin
taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut
itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta.
Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä
käskyissä.

-- Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen,
että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.

-- Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. --
Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?

Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja
otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja,
jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.

Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810
riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain
puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva
silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.

-- Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors,
lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain
sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään
arvoinen.

-- Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. --
Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!

Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon
koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli
kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi
neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen
nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien
tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit
ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko
kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia
ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja
puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin
kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä
hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut
epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta.
Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen
lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä
saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin
oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.

-- Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors,
kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne
sinetillä. -- Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?

-- Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen
ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä
koristetun mahonkilippaan.

Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli
selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti
lukea Allfrida Ödmarkin nimen.

-- Missä on avain?

-- Se lienee hänellä ollut taskussaan.

-- Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?

-- En.

-- Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas
taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.

-- Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta
eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.

Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja
kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän
näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.

-- Antakaa anteeksi! hän sammalsi.

-- Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton,
minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi
sinä olet haudannut hänet meren jään alle.

-- Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja
ihmeissään. -- Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen
paholaista. Mutta minä otin ... minä otin jotakin...

-- Mitä otit? Tunnusta!

-- Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa
makkaran. Ja sitten ... minä varastin kirjan.

-- Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla
rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?

-- Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin
unista.

-- Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta
pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku
saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä
katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy
huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille
ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka
minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on
kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi...

Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.

-- Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.

-- Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa
tulla hyväksi ihmiseksi.



23. HOVINEUVOS KOPFSCHMERTZ.


Suomen virallisessa lehdessä[13] oli siihen aikaan luettavana lain
määräämä kuulutus, joka herätti uteliaisuutta ja huomiota. Ilmoitettiin
nimittäin, että kaikenlaista irtainta omaisuutta, puhdasta rahaa ja
velkakirjoja oli otettu talteen epäiltävältä henkilöltä ja että ne
saattoi yön ja vuoden kuluessa periä Aulangosta kruununvouti
Rågbergiltä se, joka voi todistaa olevansa niiden omistaja. Tavarain
arvo oli melkoinen, noin 23.000 hopearuplaa, lukuunottamatta lukittua
ja avaamatonta lipasta. Ei ketään omistajaa kuulunut.

Sitä paitsi ilmoitettiin samassa lehdessä mamseli Apollonia Durinille,
jonka oleskelupaikkaa ei tiedetty, että paitsi mainittua omaisuutta
samalta epäiltävältä henkilöltä oli otettu kaksi mamseli Durinille
kuuluvaa velkakirjaa ja muutamia vähempiarvoisia, hänen nimellään
varustettuja tavaroita; mutta siihenkään ilmoitukseen ei tullut
vastausta. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluivat, eikä Stjernkors, vaikka
hän hiljaisuudessa tiedusteli Ahvenanmaalta mamseli Durinia, saanut
muuta selkoa kuin että hän oli jo maaliskuussa lähtenyt postiveneessä
Ruotsiin.

Se riitti kuitenkin poistamaan murheen taakan nuoren papin sydämestä.
Asianomainen oli siis elossa; mustalainen ei ollut upottanut häntä
meren syvyyteen.

Kappalainen, pastori Idegran, vetäytyi varovasti erilleen koko asiasta.
Hän toimitti niin, että kruununvouti Rågberg laillisesti määrättiin
rovasti Ödmarkin lapsien holhoojaksi; vainajan velkojat kutsuttiin
kokoon, ja huutokauppa, jossa kallisarvoinen irtaimisto oli myytävä,
siirrettiin toistaiseksi. Idegran olisi tehnyt sievoiset kaupat,
jos niin erinomaiset huonekalut, maalaukset, kirjat, hopea- ja
taide-esineet olisivat joutuneet myytäviksi vasarakaupalla Aulangon
talonpoikain keskuudessa.

Rågberg oli jäykkä herra, virkavaltainen ihan kiireestä kantapäähän,
paljoa virkavaltaisempi kuin hänen esimiehensä laamanni Åkerström;
mutta jos pestiin pois ulkokiilto, oli kankean kuoren alla kunnollinen,
rehellinen, hyvää tarkoittava virkamies. Herra Rågberg ja Stjernkors
eivät likimainkaan olleet samanlaisia mielipiteiltään, mutta he
kunnioittivat juuri parahiksi sen verran toisiaan, etteivät joutuneet
riitaan lapsista.

Kevään ja kesän tullen kävi lasten tila yhä paremmaksi, heidän voimansa
varttuivat, heidän terveytensä näytti melkein päivä päivältä edistyvän
raittiin ilman, valon, vehreyden ja toivon vaikutuksesta. Allfridan
posket pyöristyivät ja terveyden punahohde alkoi kohota niille; Beatan
mielipuolisuus haihtui kuin talvinen sumu, ja siitä jäi jäljelle vain
hajamielisyys. Isidor rupesi kaikkien ihmeeksi vähän kuulemaan ja
puhumaan. Erland Stjernkorsin vaivat alkoivat tulla runsaasti
palkituiksi, Loa Åkerström siunasi hetkeä, jolloin hän oli ruvennut
lasten opettajaksi, ja täti Milenia jupisi leikillään tyytymättömänä,
että "hupsut lapsipahat" ovat ruvenneet nukkumaan joka yö rauhassa,
joten hänellä ei ole mitään tekemistä. Voisihan mikä piika hyvänsä
hoitaa semmoisen joukkion, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.

Siitä onnellisesta harhaluulosta herättivät täti Milenian eräänä
ihanana kesäisenä iltapäivänä parit kiesirattaat, jotka tulla rämisivät
pappilaan. Toisissa istui kruununvouti Rågberg, toisten sisällys
esitettiin hovineuvos, tohtori Kopfschmertziksi,[14] rykmentin
lääkäriksi, joka silloin oli virkamatkoillaan maassa, mittailemassa
sotilaitten nälkävyön pituutta ja paksuutta eri seuduilla.

Stjernkors oli poissa tavallisilla kylämatkoillaan, mutta vierailu ei
koskenutkaan häntä; herrat astuivat sisään.

-- Hyvä neiti -- sanoi kruununvouti äänellä, joka ei ollut tottunut
kuulemaan vastustelemisia -- sattui niin onnellisesti, että
hovineuvos Kopfschmertz tuli kulkeneeksi Aulangon kautta tärkeillä
tutkimusmatkoillaan, ja hovineuvos lupasi olla hyvä ja katsoa Ödmarkin
lapsia ja määrätä heille terveellisen hoitotavan. Hovineuvos on
opiskellut Rostockissa, saanut tohtorinhatun Tübingenissä, ollut
lääkärinä Simbirskissä, pitänyt apteekkia Moskovassa ja päässyt
rykmentin lääkäriksi Arkangeliin. Niin laajalti toimiessanne olette,
herra hovineuvos, varmaankin saanut nähdä monta mieltäkiinnittävää
taudintapausta...

-- _Ei was_ -- virkahti hovineuvos, pitkä miehen roikale, jolla oli
tuuhea, musta poskiparta kahden puolen naamaa ja muoto kuin Mooseksen
lain kivitauluilla -- _bringen Sie mir die Subjecte, wir wollen sie ein
Bischen sondieren_.[15]

-- Olkaa hyvä, viekää meidät lasten huoneeseen! tulkitsi kruununvouti.

Täti Milenia tunsi ilmassa jotain, mikä saattoi hänet vaistomaisesti
kammoamaan mustapartaista lääkäriä, vaikka hän olikin kokonainen
hovineuvos, ja puolustautui neuvottomuudessaan sillä, etteivät lapset
ole kotona.

-- Eivätkö ole kotona? toisti kruununvouti hyvin kummastuneena.

-- _Nicht zu Hause_? tulkitsi hovineuvos itselleen ja sijoitti
alahuulensa hyvän joukon ylähuulta ulommaksi.

-- Niin tuota, lapset menivät puutarhaan; en oikein tiedä missä he
ovat, sammalsi muori, kun kauhukseen huomasi ukkospilven nousevan
holhoojan juhlalliselle otsalle.

-- Minun täytyy tunnustaa, että tässä talossa näyttää olevan hieman
omituinen tapa hoitaa sairaita lapsia, sanoi kruununvouti, äänessä hyvä
joukko pippuria, eikä siihen olisi tarvinnut paljoa lisäksi, ennenkuin
siitä olisi tullut aika väkevä annos. -- _Entschuldigen Sie_, antakaa
anteeksi; suvaitsetteko, herra hovineuvos, lähteä kävelylle puutarhaan?

Pitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja
koivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän
oli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta
pienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja
Isidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti
vipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka
vuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään
ruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan
ihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko
ilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.

Kruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä,
että niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin
kuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä
lapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi
tutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut
pienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä
heikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan
vieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt
tuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan
heidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä
ja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa
aivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti
ensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan
katse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi.
Isidor pyörtyi vaunuihinsa.

Kruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku
tulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi
alahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän
näköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki
tyyni oli muka vain -- keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada
sopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla,
vaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.

Hetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi
neljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja
lasten keuhkotaudin parantamiseksi.



24. TAPATURMAN SEURAUKSET.


Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti
hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori
Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland
Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä
uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin
harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa
pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa,
jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi,
uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon
katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää
neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset
useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito
ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä -- mistä oli seurauksena, että
suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin.
Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin,
jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja
haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään
järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja
uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa,
vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli
milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät
lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja
siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei
kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli
huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja,
jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.

Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja
tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä
Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin
näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi
ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja
valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa
kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä
sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten
meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia
lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja
köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät -- kaikilla on heillä oma päänsä
eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten
hoidossa.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi
kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön
ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille
ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen
häntä kiivastumasta.

Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli
heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän
matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.

-- Mitä matkustavaisia täällä on?

-- Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen
hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin
heille kahvia ja teetä.

-- Mitä he tahtovat?

-- No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja
tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea
Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten
viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.

Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa
muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun
lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin
kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan
ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan
ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista
mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan,
oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina
kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen
luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin
sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten
luona -- niin, _hänen omien_ lastensa, niin hän sanoi usein, sillä
olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän
tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin
veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista
isäänsä.

Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta
enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän
avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka
enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen,
väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja
kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä,
samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät
kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.

-- Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä
suuttumustaan.

Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi
vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja
hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken
äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.

Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan
niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat
virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista
alkoi lastenkamarissa -- josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot
saivat matkata uuniin -- ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa
huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi
vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon
pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla
siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.

Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan
hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin
lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä
vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti
olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti
unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä
lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet
sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi
mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä
kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa
vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän
vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että
hän näki äitinsä.

-- Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat
surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.

-- En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla
tapaturmasta.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen
heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää
kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä
sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa
kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen
aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi
samalla tavoin.

-- Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?

-- Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla,
mutta ... mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.

Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet,
että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan
maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa
jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa.
Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja
pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana
aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta
pois kauniimpaan olemassaoloon.

Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli
vihdoinkin pehmennyt.

-- Kas tuossa -- sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille -- tuossa on nyt
kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja
vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka
vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.

-- Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!



25. SEURAKUNTA JAKAANTUU KAHDEKSI PUOLUEEKSI.


Syyskuu oli puolivälissä, ja Arvelinin herrasväellä oli Kallisissa
tapana viettää juhlallisesti Elisabetin päivää talon rouvan
kunniaksi, vaikka hänellä todellakin oli vähimmän iloa niin monen
vieraan kestitsemisestä. Nuoret viskelivät puutarhassa toisiaan
pihlajanmarjoilla, keski-ikäiset laskeskelivat markkoja pelipöydän
ääressä ja vanhat sekoittivat kortteja tai tekivät totia. Åkerströmin
rouva johti puhetta, kuten tavallisesti.

-- Loa viipyy hirveän kauan tänä iltana. Hän vaivaa itseään niin kovin
paljon pappilan lapsipahan tähden; minä en voinut kieltää häntä
pistäytymästä siellä, kun olimme niin lähellä. Kaikki se vähäinen
ihmisyys, mitä sillä lapsipahalla on, sen se on saanut Loalta, eikä
sitä kovin paljon lienekään, mutta saksaa hän on oppinut; on oikein
merkillistä, miten taitava Loa on saksankielessä, hän lukee sekä
Gillerit että Schötet, mutta hän onkin saanut kasvatuksen, se on
maksanut Åkerströmille sievoiset rahat. Niin, uskokaa vain, serkku, Loa
oikein itki, kun ne toiset raukat kesällä kuolivat niin ykskaks, mutta
sehän olikin heille parasta, kun olivat molemmat niin vaivaisia ja
hupsuja. Minä sanoin jo heti alussa, että niin käypi semmoisen
apointemangin, kun tahdotaan parantaa ihmisiä vain paljaalla vedellä ja
ilmalla; eihän kanarialintukaan tyytyisi semmoiseen elintapaan. Mutta
on sellaisia ihmisiä, jotka ovat olevinaan toisia viisaampia ja
tuomitsevat kaikkia muita, yksin Herran huoneessakin. Olisipa sopinut
kiittää onneaan, kun sai neuvoa lääkäriltä, joka taisi hieman enemmän
ja oli hovineuvos ja oli seurustellut ihmisten kanssa, mutta mitä
sellainen sivistymätön ihminen tietäisi? Mutta olihan se oikein kauhea
tapaus; sanotaan, että muuan tietty henkilö on lyönyt hiilihangon
poikki siihen ... minä en muista, mikä se hovineuvos olikaan nimeltään,
mutta Loa, joka on niin perehtynyt saksaan, puhui hänen kanssaan ihan
kuin kirjasta ... niin, nyt muistan, se oli Kopp tai Kropp,[16] jotakin
sinne päin. Tehän, herra nimismies, tiedätte sen asian parhaiten.

-- Kopfschmertz, virkahti kruununvouti; hän ei voinut olla vastaamatta,
mutta näytti kuin hän olisi mieluummin tahtonut olla kajoamatta
muistoihin, jotka eivät olleet varsin suloisia. -- Se oli vain vähän
kiivaanlainen sanakiista eikä mitään muuta, lisäsi hän.

-- Kaunis nimi ja hyvin sopiva lääkärille, puuttui puheeseen Jacquette
von Holbach ivallisesti. -- Tohtori Päänkivistys.

-- Meillä olisi aikoja sitten pitänyt olla provisionalilääkäri[17]
täällä Aulangossa, jatkoi laamanninrouva, ikäänkuin ei olisi ollenkaan
kuullut huomautusta. -- Kruunu lähettää kyllä lääkäreitä Lapinmaahan,
mutta täällä saa kuolla lääkärin avutta. Olettehan, serkku, kuullut,
että tuomiokapituli on laatinut vaaliehdotuksen?

-- Olen, vastasi Arvelin, Hannuksen kappelin anomus, että se pääsisi
eri pitäjäksi, on hylätty, eikä mikään estä enää asian laillista
kulkua. Orre on ensimmäisenä, Lysander toisena ja -- Antti! -- Idegran
kolmantena vaalissa, kun Herrelin -- aja kanat pois puutarhasta! --
luopui hänen tähtensä. Idegran pääsi ansioittensa tähden neljän
kirkkoherran ohi.

-- Kuulettekos, serkku! myönsi päätään nyökäyttäen rouva puheenjohtaja.
Semmoista pastoria kuin Idegran ei löydykään koko hiippakunnasta; hänen
vertaistaan maanviljelijää ja ihmisystävää! Hän saa kaikki äänet;
muistakaa mitä olen sanonut. Milloinka vaali on?

-- Tuossa joulun paikkeilla. Heidän on ensin saatava määräykset ja
sitten saarnattava vaalia.

-- Saarnatkootpa tai riehukoot, miten mieli tekee, Idegran kuitenkin
kaikki äänet saa, se on aivan varma asia. Hän on ollut niin alakuloinen
viime aikoina, kiltti, herttainen, kunnon pastori Idegran raukka.
Hänellä on niin paljon tekemistä seurakunnassa, hän tekee työtä ja
puuhaa ihmiskunnan ja skotlantilaisen auransa hyväksi, mutta mitä hän
saa muuta kuin kiittämättömyyttä Jumalalta ja ihmisiltä; kävihän
vaivaishoito ja Parkkosen suon viljelys aivan päin mäntyä. Mitäs siitä
sanotaan, että Idegranin tahtoessa myydä Seppälän neljä köyhää lasta
enimmän tarjoavalle ei Stjernkors siihen suostunut; niinhän asia oli,
serkku Arvelin?

-- Aivan niin, aivan niin, vähimmän vaativalle. Niin tehtiin aina
Ödmark-vainajan aikana, ja se onkin helpoin keino -- huuti Polle! --
pitää huolta pitäjän köyhistä.

-- Niin, eikö olekin? Ja kuitenkin oli maisteri Stjernkors, joka tietää
kaikki asiat paremmin kuin muut, sanonut sitä ihmishuutokaupaksi.
Kaikkia sitä saakin kuulla! Ikäänkuin ei armeliaisuus olisi
kunnallis-institutsioni ... assosiatsioni... inkvisitsioni ...
rekreatsioni,[18] saavathan ne ruokaa, vaatteita ja asunnon!

-- Mitä hemmettiä -- keskeytti jahtimestari von Holbach remahtaen aika
nauruun -- jos armeliaisuus on inkvisitsioni, niin enpä ollenkaan
kummastele, että Idegranista on tullut suurinkvisiittori. Se pahus
myötti viime maanantaina korpraali Skottilta ruiskuhilaan pellolta ja
lehmän kytkyestä.

-- Ei, hyvä isä, armeliaisuus on kommunikatsioni ... kollisioni ...
konfusioni[19] ... ja sentähden on kuin ollakin pitää, että lapset
myydään huutokaupalla, passionin tähden, konsideratsionin tähden ja
muntratsioniksi,[20] ivaili neiti Jacquette ollen mitä terävimmällä ja
pisteliäimmällä tuulella. -- Olisipa vahinko, ellei Idegran pääsisi
kirkkoherraksi.

--- Mitä sanotte? kysyi laamanninrouva tapansa mukaan turvatonna
pistopuheita vastaan.

-- Minä kuulin kerrottavan -- vastasi neiti Jacquette vahingoniloisena
voitostaan -- että Sammen Simo ja monet muut pitäjäläiset aikovat
pyytää maisteri Stjernkorsia neljänneksi vaaliin.

-- Se ei käy päinsä -- terveydeksenne, rouva Åkerström! -- ennenkuin
hän suorittaa pastoraalitutkinnon, väitti Arvelin vastaan.

-- Ei, ei se saata mitenkään käydä päinsä, jatkoi laamanninrouva avusta
kiitollisena. -- Hänen täytyy ensin suorittaa pastoraalitutkinto. Ja
siihenpä tarvitaankin hyvä joukko tietoja. Entä ansiot sitten!

-- Kyllä kai, puuttui puheeseen Jacquette, siihen tarvitaan sen verran,
että mies vanhoilla päivillään lukee uudelleen entiset koululäksynsä ja
menee kaikkein nöyrimmän näköisenä tuomiokapitulin nuorten lehtorien
eteen ja pyytää heitä hyväntahtoisesti tutkimaan, voisiko hän ehkä
ansaita pastorin viran, kun hän jo on puolen ikäänsä kunnialla hoitanut
sellaisia toimia. Jos herrat lehtorit vastaavat: voitte -- tai: varsin
hyvin -- tai: aivan erinomaisesti -- silloin anoja saa kirjallisen
todistuksen siitä, ettei hän ole _aasi_, joka olikin todistettava, ja
sitten hän saa oikeuden etsiä itselleen lauman, kun kirkko on hänet jo
paljoa aikaisemmin vihkinyt paimeneksi. Mutta jos lehtorit vastaavat
kieltävästi -- niin, silloin ei N.N. ansaitse kunniasauvaa, ja kirkko
on saanut sinetöidyn vahvistuksen siitä, että se on sellaiselle
kelvottomalle antanut papinkauluksen, sakramentit ja ihmissielut --
mutta ei tuloja. Muuten kysyin äskettäin huvikseni Stjernkorsilta,
joko hän on suorittanut tutkinnon, ja hän sanoi tehneensä sen viime
vuonna, ynnä suorittaneensa kaikki metkut, mitä siihen kuuluu:
väittelyt, saarnat ja hikoilemiset. Turussa näkyy olevan kaksi
vesiparannuslaitosta; toinen Kupittaan lähteellä ja toinen lähempänä
tuomiokirkkoa.

-- Niin, siitä nyt näkee -- sanoi laamanninrouva -- mihin joudutaan,
kun taitamattomat saavat ryhtyä asioihin, joita eivät ymmärrä. Saatan
kyllä hyvin käsittää, miten Stjernkors on saanut semmoista kannatusta
tässä pitäjässä. Onhan nähty, miten hän päivät päästänsä käy
töllipahasissa kurjimman roistoväen luona, mitä Aulangossa on.
Sentähden on nyt sellaista joukkoa, joka pyytää häntä neljänneksi
vaaliin, mutta luullakseni on pitäjässä sen verran edukatsionia,[21]
sen verran suppositsionia,[22] että roskaväeltä saadaan äänestetyksi
suu tukkoon.

-- Minä puolestani -- sanoi kruununvouti varovasti puheen lomaan --
pitäisin Stjernkorsia sangen sopivana. Hän on hyvin uuttera, tosin
hiukan yltiöpäinen ja liian vähän muodollisuuksista huoliva, mutta hän
on kuitenkin taistellut ankarasti salapolttimoita ja salakapakoita
vastaan. Tänä vuonna on meillä Aulangossa paljon vähemmän
kruununrästejä, ja kansa on tullut ahkerammaksi.

-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin
tunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin
likeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström
voitollisen pilkallisesti. -- Mutta luullakseni olettekin te ainoa
Aulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä
perusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.

-- Ei, p--u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen
rouva! -- kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen -- ja minä äänestän
Stjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa
pappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla.
Sellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on,
luikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa
kummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki
kuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä
helkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään
siirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan,
mitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän:
profeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa
hän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias.
Huuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon
ihmisten joukkoon!

-- Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin
käännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän,
von Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin
siirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?

-- Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului
vastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet.
Nyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi -- hiljaa, Polle! -- saa enemmän
silmiä.

-- Sittenpähän nähdään.



26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.


Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla
sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen
metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko
-- muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat
puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia -- kellastuneiden heinämättäiden
välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina
nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman
minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt
kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin.
Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut
ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin
kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty
rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan
muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut
kirkkoherrana seurakunnassa.

Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette
sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.

Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen
alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta
olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli
paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista
ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: _Isidor, Beata_. Niiden vieressä oli
pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä
kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.

Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen
peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten
lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä
Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona.
Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna
voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät
enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn
kuihtuneissa lehdissä -- onhan siinäkin auringonpaistetta.

Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä
saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä
avoinna hänen molemmat Raamattunsa -- luonnon ja hengen Raamattu.
Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten
kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti
jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää
sanaa eläville ihmissieluille.

Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja
ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei
muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen
sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja
veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi,
tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen
silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan.
Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin
se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja
kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa,
tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa.
Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan
samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä.
Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen
opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli
ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat
hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää,
mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun
Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi
Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.

Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet
päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä
kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen
jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua
siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä
itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle
monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea
itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa,
syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti
kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän
hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.

Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea
mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti
toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen
ja sanoi hänelle lempeästi:

-- Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.

-- Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen,
sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa
sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.

-- Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, -- jatkoi Stjernkors --
että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on
luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla
terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.

-- Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.

-- Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi
kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa
Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta,
iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi
Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä
Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi.
Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja
toimimaan omin päin.

-- Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö
ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa
sinutteli hän aina.

-- Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?

-- Lähden, koska sinä niin tahdot.

-- Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?

Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin
sinut joka yö unissani.

-- Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö
äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun
pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista
isääsi!

Allfrida oli vaiti.

-- Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne.
Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan
enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi;
tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi
sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi
omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut
jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko
sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa
haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi,
niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi
Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta
kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon
maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa
vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan
multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä
haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten
turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä
maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen
kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja
taivaassa ja maan alla -- ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta,
kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa
häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan
jotain, mikä ilahduttaa sinua?

-- Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti
häneen.

-- Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä,
sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle,
että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa
tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja
vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit
tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.

-- Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?

-- Niin, tänne, minun rippilapsekseni.

Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä
otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin,
kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.

Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin
seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista
tuntui, kuin hän olisi punastunut.

Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut
uudesta hautapatsaasta.

-- Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi
Stjernkors.

-- Hm -- vastasi kappalainen vähän hämillään -- patsas pystytettiin
papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis...

-- Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en
tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut
kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5
ja Hesek. 13:18-21.



27. SALAJUONIA JA HUHUJA.


-- Siitä sen näkee, Krankenhaus! Kiittämättömyys on maailman palkka, ja
oikeuden tieltä väistytään syrjään ihan yht'äkkiä vain. Kukapa olisi
voinut uskoa semmoista Rågbergistä? Luopua Idegranista ja ruveta
Stjernkorsin joukkion johtajaksi, se on aivan erikoista, Krankenhaus!
Holbach vannoo jokaiselle, ken vain tahtoo kuulla, että Stjernkors
pääsee kirkkoherraksi, vaikkei muun tähden, niin kiusaksi Idegranille.
Mutta minä olen saanut päähäni, että oikeuden pitää tapahtua ja
Idegranin tulee saada Aulanko. Minun mieheni ja Arvelin ajattelevat
aina samoin kuin minä, mutta talonpojat jakautuvat kahteen leiriin,
joista toinen on puolesta, toinen vastaan. Meillä on puolellamme
Pakkanen, Vikuri, Riitamaa, Viitala ja kaikki viisaat ihmiset, jotka
pitävät huolta omasta edustaan. Stjernkorsin puolella ei ole muita
merkittäviä kuin Sammen Simo, muuten vain rojua, semmoisia kuin Kiven
Matti, Lukku-Liisa ja muut juopporentut. Neljä lautamiestä taipuisi
Stjernkorsin puolelle, mutta he eivät uskalla Åkerströmin tähden, ja
muut, jotka supattelevat sen joukkueen kanssa, varovat kyllä kynsimästä
kissaa. He ovat kaikki aina kehtolapsiin saakka veloistaan kiinni
Idegranissa.

-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, myönsi käräjäkirjuri.
Puolen Aulangon lehmät ja lampaatkin ovat Idegranille pantatut. Hän
pääsee kirkkoherraksi.

--- Niin toivomme, Krankenhaus. Mutta siinä on jokin koukku, joka
pitelee vastaan -- jotakin, jota minä tahtoisin nimittää
obstinatsioniksi. Idegran oli ennen mitä hupaisin seurustelija, kuten
te, Krankenhaus, tiedätte; mutta viime kuukausina hän on aivan joutunut
pois tolaltaan. Ei hän enää saarnaa niin kauniisti eikä moraalisesti
kuin ennen eikä hän enää pelaa preferanssia. Hän hävitti viinapolttimon
lukkarin puustellilta; hän ei peri maksettaviksi langenneita
saataviaan. Hän mietiskelee varmaankin jotain uskonnollista, koska hän
laihtuu niin hirveästi. Kuulkaapas, Krankenhaus? Minä luulen, että hän
pyrkii pois Aulangosta.

-- Olisiko se mahdollista? huudahti kirjuri ilostuvin ilmein, sillä
hänkin oli velkaa Idegranille.

-- Niin, jos hän muuttaa pois, perii hän kaikki saatavansa aivan
viimeiseen kopeekkaan asti -- vastasi laamanninrouva tietäen hyvin,
kelle puhui -- ja senpä tähden lienee parasta, että velvoitamme hänet
pysymään täällä.

-- Tietysti.

-- Kuulkaas nyt, Krankenhaus. Ihmisten pitää saada tietää, ettei
Stjernkors ole mikään pyhimys. Eikö ole totta, että hän melkein joka
päivä käy pitäjän irstaimmissa paikoissa?

-- Valitettavasti se on totta.

-- No niin, Krankenhaus! Jospa Ödmark-vainaja, joka oli niin
ymmärtäväinen ja jumalinen mies, näkisi, miten nykyään eletään Aulangon
pappilassa! Ei siinä kylliksi, että palvelukseen pestataan rosvoja,
jotka ovat saaneet raippavitsoja selkäänsä, ja sakotettuja naisia,
jotka ovat olleet kuolemaisillaan nälkään lapsinensa, sentähden että he
muka ovat parantuneet, kuten sanotaan. Se vasta mahtaa olla elämää,
Herra varjelkoon meitä sellaisesta elämästä, kun ei edes kunnon mamseli
Apolloniakaan voinut viihtyä siellä kahta viikkoa sen jälkeen kun
Stjernkors oli sinne asettunut; siihen hän oli liian säädyllinen. Mutta
kylläpä nämä ovat aikoja, Krankenhaus! Häpeä kuljeksii kuivalla maalla;
kaavussa ja kauluksissa.

-- Ettekö, armollinen rouva, ole kuullut Bredström mustalaisesta, jota
myöskin sanotaan Pamppuri Joosuaksi?

-- Mitä hänestä? Minä kuulin Stjernkorsin palkanneen rengikseen
mustalaisen ja luvanneen hänelle lukkarin toimen, kun kelpo Talvinen
pannaan viralta.

-- Niinpä niin. Se mies lie kolmasti tai neljästikin ollut Turun
linnassa irtolaisuudesta, ja kun saatiin selville, että hän on
syntyisin Aulangosta ja että hänet on nähty näillä seuduin, sai
toimitusvouti Mangel käskyn etsiä häntä ja tavatessa ottaa kiinni ja
lähettää vanginkyydillä lääninhallitukseen, häntä kun aika pahasti
epäillään hevosenvarkaudesta, murtovarkaudesta ja maantierosvouksesta.

-- Kuulepas sitä! Entä Stjernkors?

-- Saman miehen pestasi pastori Stjernkors viime keväänä rengikseen.

-- Mitä sanotte, Krankenhaus? Siitä tulee oivallinen juttu. Johan minä
aina olen sanonut, että kohtalo ja oikeus kulkevat kulkuaan. Kuulkaas,
Krankenhaus. Nyt vaeltelee arvattavasti Stjernkors, kuten tavallisesti,
ympäri pitäjää ja kokoilee ääniä kylistä, sillä, näettekös, hän tahtoo
kaikin tavoin substitueerata itsensä, hankkiutua neljänneksi vaaliin,
mutta entreteneeratkaa, toimittakaa nyt niin, Krankenhaus, että saatte
pari kolme luotettavaa ämmää, jotka Stjernkors on pakottanut
lopettamaan salakapakoimisen, ja lähettäkää heidät kertomaan juttua.
Ymmärrättekö?

-- Kyllä, armollinen rouva.

-- Hyvä, Krankenhaus. Se tapahtuu kansaraukan ja yhteiskunnan omaksi
eduksi. Hyve on oman itsensä palkinto, mutta tiedänhän, että te,
Krankenhaus, haette erivapautusta avonaista henkikirjurin tointa
varten. Te saatte erivapautuksen, ja kun Rågberg pyytää eroa, joka,
nähkääs, Krankenhaus, saattaa tapahtua, niin minä kyllä koetan katsoa,
mitä muuta saatan tehdä hyväksenne. Hyvästi, Krankenhaus; käykää
toistekin meillä.

Käräjäkirjuri lähti saatuaan armosta suudella rouvan kättä, ja
seuraavana päivänä koko Aulanko tiesi, että kirkkoherran sijaista,
maisteri Stjernkorsia, syytettiin osallisuudesta hevosvarkauteen,
murtoon ja maantieryöväykseen ja että hänet sitä paitsi oli haastettu
tuomiokapitulin eteen vastaamaan valituksiin, joita oli tehty hänen
kotona ja kylässä viettämänsä irstaan ja pahennusta herättävän elämän
johdosta.

Silloin oli maanantai; iltapäivällä sunnuntaina oli joukko talonpoikia
ja muutamia herroja ollut pitäjäntuvassa koolla keskustelemassa
anomuksesta, jolla aiottiin keisarilliselta majesteetilta ja
tuomiokapitulilta pyytää neljättä vaalipappia. Neuvottelu päättyi
siten, että heti lähetettiin kruununvouti Rågberg, Sammen Simo, Kiven
Matti ja pari muuta kirkkoherransijaisen Stjernkorsin luo kysymään,
suostuisiko hän pitäjäläisten pyyntöön.

Stjernkors kieltäytyi jyrkästi.

-- Kuinka? sanoi hän. Teillä on kolme vanhaa, ansiokasta pappia
ehdolla, ja te pyydätte neljänneksi minua, joka tuskin vielä olin
syntynyt, kun heillä jo oli kaapu ja liperit! Kyllähän tiedän, että
teette sen hyvää tarkoittaen, -- ette hankkiaksenne siten minulle
runsaasti leipää, vaan pikemmin sentähden, että Herra tähän asti on
siunannut työn, jota olen tehnyt teidän keskellänne. Mutta kyllä Herra
on sittenkin pitävä huolen teistä, kun minä joudun pois. Jos sillä
lailla kierrätte lain sanoja, on lain henki kuitenkin aina teitä
vastaan. Kuinka voisin minä itse ensimmäisenä ruveta rikkomaan lakia,
kun minun tulee joka päivä saarnata Jumalan ja ihmisten lain
kuuliaisuutta?

Sammen Simo alkoi liikuttavasti kuvailla Idegranin jumalatonta
koronkiskomista ja kysyi kyynelsilmin, tahtooko Stjernkors jättää
heidät semmoisen sielunpaimenen käsiin.

-- Valitkaa sitten Orre, vastasi Stjernkors.

Rågberg huomautti olkapäitään kohauttaen, että Orre oli
seitsemänkymmenen ikäinen, lapseton leskimies ja että hänestä ovat
tulot aina olleet pääasiana virassa, ja sentähden hän oli jo
neljättäkymmentä vuotta hakenut kaikkia paikkoja, joissa vain oli
parikymmentä tynnyriä enemmän tuloja kuin hänen omassa pitäjässään.

-- No, valitkaa Lysander!

Kiven Matti oli vähää ennen ollut viemässä rahtikuormaa S:iin, jossa
Lysander oli kirkkoherrana. Hän raapaisi korvansa taustaa ja arveli,
että rovasti kyllä on siivo, mutta että asiassa kuitenkin on muutamia
mutkapaikkoja.

-- Rouvako kenties? virkkoi Stjernkors hymyillen, sillä hän tiesi
hyvin, mitä anojat olivat miehiään.

-- Aivan niin, vastasi Matti.

Ja sitten kerrottiin yhtäläisten huhujen mukaan, että ruustinna oli
ahne ja paha, että hän punnitsi voit ja juustot hyvin tarkkaan, ettei
hän koskaan antanut rengeille eikä työmiehille viinaa, että hän kaatoi
vain puoli kuppia kahvia muijille y.m. samanlaisia arveluttavia huhuja,
joita usein saa jotenkin syyttömästi niskoilleen.

-- Mutta minä muistelen -- väitti Stjernkors vastaan -- että rouva
Lysander, vaikka hänellä on itsellään kahdeksan lasta, kuitenkin
elättää suuren joukon köyhiä lapsia ja on perustanut S:iin koulun
tytöille, ja se kuuluu olevan oikea siunaus sille paikkakunnalle.

-- Niin, mutta siinä saavatkin tytöt tehdä enemmän työtä kuin lukea. He
saavat istua puolet päivästä kehräämässä hienointa lankaa ja kutomassa
parasta palttinaa rovastin rouvalle, nurisi Kivi.

-- Sitä mieluummin pitäisi teidän valita Lysander, että hänen rouvansa
opettaisi teidän tyttäriänne kehräämään ja kutomaan, huomautti
Stjernkors.

Lähetystö lähti onnistumatta yrityksessään. Seuraavana päivänä levisi
huhu Stjernkorsista kuin linnun siivillä yltympäri Aulankoa, ja
käräjäkirjuri meni armollisen suojelijansa luo velvollisuutensa mukaan
antamaan raporttinsa.

-- Stjernkors on lyöty laudalta, kuului ilmoitus. -- Rågberg ei saanut
haalituksi kokoon enempää kuin pari kolme pitäjän huonointa, ja kun
Stjernkors siten ei saanutkaan palkintoa vehkeilyistään, pantiin näön
vuoksi lähetystö menemään hänen luokseen, ja hän oli vapaaehtoisesti
hylkäävinään koko ehdotuksen. Stjernkorsin sanotaan neuvoneen
talonpoikia äänestämään Orrea, ja siihen hänellä on omat syynsä, sillä
Orre tuntee hänen vaikutusvaltansa ja on kirjallisesti luvannut maksaa
hänelle viisisataa ruplaa, jos pääsee tänne. Mutta Idegran puolestaan
perii saamisensa kaikilta, jotka eivät äänestä häntä; minä tarjouduin
antamaan heille haasteen...

-- Siitäpä saatte sievoiset sivutulot, Krankenhaus.

-- Ei tulojen tähden. Mutta te, armollinen rouva, käskitte, ja minä
tottelen.

-- Hyvä, Krankenhaus, kaikki käy hyvin. Te saatte viran.



28. VAALISAARNAAJAT.


Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan
Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen
ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä
luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja
tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen
jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli
hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän
saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan
oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan
luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli
hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut
siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja
vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja
kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi
viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin
saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli
myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies,
huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla
kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden
asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan
ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä -- kahdeksaa autuutta --
sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.

Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin
oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin;
pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat
koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen
viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään
liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.

Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen
päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli
Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen
vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla
toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus
mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".

-- Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja
alkoi puhella Napoleon III:sta.

-- Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.

-- Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä
hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin
sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen
kolmenkymmenen riksin tähden.

-- Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.

-- "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä
santaan".

Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova
onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli
syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja
kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin
luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin
taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä
tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli
sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin
asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko
vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten
vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli
Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät
ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla
jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen
kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti
siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden
vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin
viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan
päinvastoin tulojakin.

Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa
pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa
kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä
Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät
vielä tänäkin päivänä.

Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana.
Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan,
ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli
tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista
valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein
kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander,
tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.

Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen
mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen
ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei
hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen
peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että
hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli
tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen,
joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa
laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä
oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi
kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä
toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä
tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai
parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta,
jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa
ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin
Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän
evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä
oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli
kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen
huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla
toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja...

Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa
valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja
viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin".
Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla
semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen.
Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren
saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat
hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla
semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?

Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan
olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen
saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti,
kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian
karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää
oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi
kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin
toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä,
näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa
oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä
myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin
silppukone.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille
pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että
oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta.
Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti
hänen saarnastansa.

-- Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä
suoraan.

-- Niin -- myönsi Lysander -- kyllähän ajattelin jatkaa vielä
viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en
oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin
viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä
ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.

-- Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli
kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan
valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."

-- Hm -- virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut
olla kovin turhantarkka -- helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole
vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun
poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään
minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten
tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten
pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti
sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe
vähän vaivaa...

Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään
muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra
Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin
rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.

Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo
varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla,
mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta
kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus
oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan
evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin
koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin
saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta
vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää
hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä
elämäänsovittamista -- kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan
kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden
ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin
edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.

Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei
ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan
erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun,
aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan
kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin
kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen
kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva
Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran
saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.

Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä
karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta
tahdostaan.

-- Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. -- Mitä minun on
tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole
ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki
tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun
valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä,
itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja
olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä
kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä
pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos
tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa ...
muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi...



29. VAALIN EDELLINEN ILTA.


Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina;
vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä.
Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään
aihetta valituksiin.

Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki
pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki
yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka
tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen
maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi
sisään.

Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin
kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen,
jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli
jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä
ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen
luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon
ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen
ruhtinaanarvon, -- jos se todellakin olisi antautunut semmoisten
"_kirkon herroiksi_" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.

-- No niin -- sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun
vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi
päiväksi -- mitä pidätte seurakunnasta?

Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli
kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle
vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että
syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut
alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan
ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.

-- Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin.
Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin
tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni
olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja
kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio
omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!

-- Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.

-- Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta
luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin
lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen
tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden,
kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja
täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä
heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta
varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä.
Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?

-- Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa
väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme
määrätään.

-- Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se
aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme
kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei
ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin,
ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja
säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys
väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun
kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen
Turussa ja selitti _sub secreto_, salaa, että vaikka hänestä olikin
tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin
olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa
hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.

-- Pastori Idegranko?

-- Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän
puhumaan seurakunnan hyväksi?

-- Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.

-- Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä
siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan
estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen
kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa
viralta.

-- Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi
pitänyt painaa enemmän vaa'assa?

-- Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään
siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi
rovasti olkapäitään kohauttaen. -- Mutta älkäämme enää puhuko siitä.
Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle
soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.

-- Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta
kysymykseen.

-- Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten
ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota
siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä
käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti
ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä
puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta
mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi
olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten
ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?

-- Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni -- vastasi Stjernkors hiukan
kumartaen -- niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta
arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle
vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen
seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ
odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla
olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.

-- Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen
kunnianarvoinen otsansa synkkeni.

-- Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat
suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset
vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että
niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä
surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin
syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja
viekoituksilla.

Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.

-- Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän.
Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus
eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon
kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena,
kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään.
Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse
saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali
vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, _mitä_ tahtoo
ja _miten_ tahtoo.

-- Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!

-- No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään
näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.

-- Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten
uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä,
että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian
vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät
kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää
vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä
tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän
ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää
näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja
enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne
tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka
puhdistaa nisut akanoista.

-- Nuori mies -- virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä
katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä -- te olette
levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot
enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus;
silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te
tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin
sumu.

-- Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon
Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi
Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen
vain tiedän, että _jos_ valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka
ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa,
sairaassa ruumiissa -- _näkymätön kirkko_ pysyy ja odottaa mestariaan.

-- Ja minä -- vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti -- minä en tunne
mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin
vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten
sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että
keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko
maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän
pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt
muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos
te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän
velvollisuutenne ilmaista kaikki.

-- Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.

-- Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka -- antakaa anteeksi! -- hyvinkin
näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.

Stjernkors punastui.

-- Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni
käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan
myöskin sanani.



30. VAALI.


Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli
talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat
olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä
metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa
metsästäjän luodilta.

Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin
liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli
saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua
saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan
oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka
hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla
edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että
kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti
eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen
ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai
neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin
mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän
tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä
ja huolellisesta esitystavasta.

Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet
valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin
hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista
pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta
arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien
valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä
huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.

Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen
kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei
pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän
pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä
oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin
taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea
toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen
kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi
olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen
pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen
kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella
taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi
eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli
Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.

Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja
kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan
ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen
huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin
Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan,
sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat
hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja
senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon
vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.

Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.

-- Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta
kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä
pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin
tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että
erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.

-- Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori -- huomautti
Stjernkors -- eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta
tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen
rappeutuneet.

Lääninrovasti hymyili.

-- En usko -- vastasi hän -- että kirkko, joka on palvellut neljäsataa
vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on
nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää
kuitenkin pitää kaikki ovet auki.

Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi
edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta
mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.

Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta
tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia
nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan
kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen
puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus,
joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina
auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin
isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle
ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin
suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja
hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko
jumalanpalveluksen ajan.

-- Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi
lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.

Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun
vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä.
Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen
yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.

Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen
lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi
muuriksi alttarin ympärille.

Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni
oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä
monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli
pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana,
jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti
saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai
maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain
rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen
tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin
kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin
puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata
vaalin tulosta.

Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen
vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin
palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat
jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta
alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi
käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla
lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos
koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin
hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki
katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa
herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti
puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä
alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin
kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä
paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja
nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon
keskelle.

Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien
voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen
onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei
mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa
keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman
vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten
kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan,
saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina
vastustajista ja paluutie selvä.

Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan
sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen
jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan
suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä
virttä viimeisestä tuomiosta: _Jo aivan läsnä aika on_, johon heti
yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat
huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun
liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen
taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului
vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi
vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle.
Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja
vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet ... lujana ja
täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä
talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan
enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen
Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista,
eksyneistä ihmissydämistä.



31. UUSI VAALI.


Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran
sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre
2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla
päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian
jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut
matkarahansa".[24] -- jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi
katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.

Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan
vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet
yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta;
kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai -- muistutuksen. Kaikki
ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa
yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon
ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä
vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että
Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon
nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan,
jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista
kansaa.

Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin
puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut
niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään
perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen
hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli
määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen
jälkeen.

Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan
taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.

Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä
penkissä lähinnä kuoria -- Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä
kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton,
jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa -- sanalla sanoen, siinä
muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin
vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä
jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia
Duriniksi.

Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden
esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin
luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.

Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan
hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen
kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän
oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten
kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa
otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli
selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat
olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille
osoitettuihin kirjeisiin.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai
käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta,
samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään,
mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi
ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti
arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita
uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä
yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä
kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta,
eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon
ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin
voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.

Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin
saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin
edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen
päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat
jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin
valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin
niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja
siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin
edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään
pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin
ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi
kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta
ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.

Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello
kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle.
Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille
puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä,
nimittäin rovasti Orren hyväksi.

Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat
levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen
ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan
mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät
lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja
niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan
Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello
neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt,
oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla
kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.

Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa
liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta,
kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään
häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa
häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin,
houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona
jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä
sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen
tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan
jäseniään.

Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa,
missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei
saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva
suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta
kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin
jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.

Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään.
Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään,
jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko
syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis ... romahdus kuului ja
sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat
kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja
viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin
vanhoihin hautoihin.

Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua.
Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat
pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet
olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti
syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä
olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta
päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan
kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.

Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt
kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä
käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi
aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse
eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat
kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos.
Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle.
Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut
velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan
auttamattomasti suljettuna sakastiin.

Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors
kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta
päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.

Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut
älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki
kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat
pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat
viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.

Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten
ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi,
ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors,
pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi
sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet
hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut
ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi
pimennyt, oli tiekin auki.

Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa
nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan
loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat
pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä,
ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai
raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa
voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä
suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka
vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja
ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman
vaalin jälkeen.



32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.


Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja
nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan
mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli
vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen,
mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi
olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta
ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine,
varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti
oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä
hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia
siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua
rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin
kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous,
päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.

Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja
muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa
suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta,
tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli
seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis
yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja
muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden
joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu
taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean
käsivartensa.

Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena
sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto
sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä.
Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen
ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä
korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui.
Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä.
Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän
miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.

Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän,
leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen
maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun
Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä
ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian
haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi
kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko
seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista
uhrin kuolemasta -- ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet
välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän
sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei
kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä
murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina
Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.

Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva
Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat
kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen
sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi
saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat,
tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa
henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista
niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti
synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana
päivänä. Niin tapahtui -- ja siitä seurasi lohdutus.

Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran
määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen
sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa
olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku
keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen
saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle
Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha
kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.

Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman
vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta
Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta
tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja
olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista,
turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja
papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada
halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen
puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli
tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän
toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa
silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa
parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo
siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia
ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi
vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi,
että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin
mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta
ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding
näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä
hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka
vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä
olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta
vaalisaarnaajaa.

Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja
entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta,
olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin
mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva
ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin
käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa
sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että
rehellinen Röding vanhus oli -- uudestikastaja. Ja kun useimpien
mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen,
muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin
Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.

Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa
pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä
miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding
ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin
verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta
kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten
lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.

Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia
vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli
mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä
solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja
laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen.
Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin
vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että
oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua
hänen vangitsemisestaan.

Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai
vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan
palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan
punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa
hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän
valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin
tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.

-- Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän
taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden
jälkeen kaiken rohkeutensa.

-- Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa
teitä?

-- Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta,
jatkoi neiti Apollonia -- mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme
vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä?
Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me
kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte
minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä
vaadin kostoa ja hyvitystä.

-- Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa,
vastasi Stjernkors.

Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.

-- Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma
hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten
uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei
saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua
kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu
yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan
uskoin hänen petollisia lupauksiaan.

-- Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa
omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin
olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät -- mutta en
kostaakseni puolestanne.

-- Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa
taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, -- jolloin Ödmark nai sisareni
Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu
kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti
häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä
sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä
kerran käydessäni sisareni luona tutustuin ... Idegraniin: Kun Ödmark
otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti
minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti
harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa.
Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun
minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi
vaimoksensa!

-- Mitä? Vaimoksensako?

-- Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!



33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.


-- Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on
kiedottu suureen rikossarjaan.

-- Ajatelkaa minusta mitä tahdotte -- jatkoi neiti Durin, jonka
kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen
tulisuudella -- ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä
olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli
muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut
Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte
hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi.
Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä
niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut,
sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt
kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut
tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa... Meidän
täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen
vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi:
neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena
Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä
uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä
Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin
ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun
Ödmarkin asia olisi selvä.

-- Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen
emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia
asioitaan.

-- Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä
menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin
olkapäitään kohauttaen. -- Minä estin hänen rahansa tarpeetonta
kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi
hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka
olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran
vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?... Olihan meillä
oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä.
Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.

-- Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!

-- Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi
neiti Durin halveksivasti. -- Minun katkismuksessani sanotaan, että
hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi
olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet
hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko
kohtuullista vaatia muuta?

-- He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä
ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä
tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät
valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän
kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut
kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista
raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi
hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet
upotettaisiin meren syvyyteen.

-- Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan.
Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset
olisivat pian seuranneet isäänsä -- olivathan he spitaalitautisia!
Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet
talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki
kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te... Allfrida oli nähnyt unta
teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä
asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata
enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh -- jatkoi hän hampaitaan
kiristäen -- kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin
taitavasti miettineet kaiken... Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan
ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon ... mutta samantekevää...
Minä päätin lähettää pois lapset...

-- Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?

-- Minä vannon...

-- Älkää vannoko väärin!

-- Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei
minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut
saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa,
kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli
syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut
ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin
rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi
tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän
on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton
Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä
vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen
vastanneen minulle?

Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan
nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten
hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:

-- Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä
olevan meidän välillämme ... että minä olin uneksinut ... että minä
saisin vastata puolestani ... että hän epäilee, olenko oikealla tavalla
saanut Ödmarkin tavarat ... että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole
lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi
todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin...
Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri!
Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä
sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös
vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen... Tässä hänen
kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa...
Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka
me toistaiseksi jakaisimme keskenämme... Tässä ne lehdet, jotka Idegran
repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden
kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten
hyväksi... Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada
vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen
äkillisen kuolemansa tähden.

-- Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä
on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.

-- Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän
on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette
tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette
tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten
talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi
haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä
mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa...

-- Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte
minulta?

-- Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on
kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että
sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi... Mutta niin
ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin
todistaa häntä vastaan.

-- Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille,
joka syyttää teitä?

-- Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja
katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia
todistajia hänen sanojaan kuulemassa.

-- Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan
Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei
muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?

-- Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.
Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan... No, kyllähän minulla
saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark
tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli
kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan
huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra
maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta
alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko
osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!

-- No niin -- sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen
paatunutta omaatuntoaan -- sen minä vain voin luvata teille, ettei
Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.

-- Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta
sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään
hänen lailliseksi vaimokseen.

-- Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo
turvautua Jumalan armoon.

-- Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te
olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää
vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos
joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä
rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen
mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja
pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin
syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua?
Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean
minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka
pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla
jumalinen, jos te ette auta minua?

-- Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien
Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette
katuvaisin, murtunein sydämin.

-- Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo
tietää se: semmoisia te olette kaikki ... ulkokultaisia kerskailijoita,
viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto
nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko
pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!

Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.

Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti
kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken
kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei
jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta
hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat
sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa.
Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota
ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon
käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.

Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä
jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto
oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin.
Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän
ajaisi joka ainoan papin h----ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada
puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p--ulle
vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän
jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen
kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra
monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri
pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin
rehellisimmissä syntisissä.

Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee.
Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi
vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa
hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous
enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla
kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä.
Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja
kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja
rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti
eläissään pilkannut ja herjannut.

Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain
ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja
epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä
paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon
ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli
ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien
esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia
hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi
säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän
ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä
ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea
itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.

Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu
virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja
selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä
kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski
laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin
virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai
hänen uusi elämänsä surullisen lopun.

Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan
ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon
pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo
näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä
pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7,
mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.

Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta
kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei
kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä
muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua,
mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki,
oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli
pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä
vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei
enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen
luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole
kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä
maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän
niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja
niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä
kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain
heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto -- tuota Jumalan
kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän
keskellänne!



34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.


Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja
auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi
lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui
hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia.
Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet
pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu
väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin
tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä
muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa
seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten
mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen
riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman,
melkein juhlallisen rauhallisesti.

Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli
sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin
äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin
puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin
yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut
kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander
vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa
aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.

Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan
sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään
pastori Idegranin tappion johdosta.

Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin
kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori
Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat
melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta
talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin
ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena.
Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja
miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa
vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin,
mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella
säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan
syyttäkään ... ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla ... ja oli
ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin
mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut
Ödmarkin tavaroita, ja -- ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva
oli milloinkaan kuullut.

Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina
olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli
tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon
siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä
voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta;
mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva
yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi
häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.

Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin
taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin
velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi
oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja
sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta
ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja
ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt
kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää
hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle,
mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki
paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty
oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin
kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen
aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta,
huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä
noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä,
mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut
pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.

Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään
pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän
kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen
kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet
verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara
olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin
omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki
hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas
kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä
lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan
kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat
"pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan
myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren
syvyyteen.

Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi.
Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen
hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta
talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä
jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista
maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi.
Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.

Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin
sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi
Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa
toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet
hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat
kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi
Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän
ei _oppinut_ mitään läksyn tavoin, hän _tiesi_ Jumalan rakkauden, hän
eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman
kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli
väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli
onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että
hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei
ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän
tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi
ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.

-- Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu,
Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström
uskotuilleen.

Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin
vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja
Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina
muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten,
"puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista
arvoaan -- ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa --
levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään --
estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana
tapahtuneen onnettomuuden -- särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi
pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä
kirkon ovea -- laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon
portailla humalaisparvessa -- olleen samalla kertaa tappelussa
osallisena -- sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä
Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä
kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta -- "_ni en reste
toujours quelque chose_" -- kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki,
rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa
siinä -- mikä oli pahempaa -- vielä omapäisen innon, varomattoman,
yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman
uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta
sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että
Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan
pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan
valvonnan alaisena.

Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan
virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää
rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli
niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden
kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa
kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai
ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin
hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja
evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon
oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti
kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen
Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien
murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa,
joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet
krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan
toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti
Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.

Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana
päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko
oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa
väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi
avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna
Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli,
mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach
istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli
kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta.
Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen
poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten
joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies
oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän
kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.

Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento
milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut
osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet
sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut
jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa
käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla
pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.

Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti
sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi
aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät
toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta
työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se
hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun
Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän
puhui Hengen työstä Aulangossa -- miten vähän aikaa takaperin vielä
monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja
palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt
monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko
elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti,
ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta
kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta
se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui
tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi
erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä --
_valkopukuisista_, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä
suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen
tapa töykeästi määrää -- silloin petti hänen äänensä ensi kerran.
Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään
haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi
laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä
silmiin...

Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan
vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja
voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja
vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista
olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset
rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä
alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.

Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin.
Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista.
Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi _hän_ olisikaan itkenyt?
Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä
vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana
juhlahetkenä. Hän ei _voinut_ itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja
kunnioittaa.

Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt
ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta
hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä
kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden
joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka
suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän
puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan
Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat
yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa,
kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.

Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista,
ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida
Ödmark ja Loa Åkerström.

Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana
kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan
toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai
ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee;
Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen,
inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon
keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen
päivään asti.



MIRABEAU TÄTI



1. TÄTINI JA MINÄ.


Constancelle.

Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei
"hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan
Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä
toivo mitään muuta.

No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla
kaikki.

Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös
puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa,
salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä
kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston,
jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä
oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön
rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä
innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa
romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen
elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden
kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten
palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja
kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat
kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten
kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien
tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin
täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin
kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä
jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä
siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli
siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance,
ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä
onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten
kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet
yhtyneinä eräässä kadetissa -- kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa
kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä
"Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"

-- Huomio -- sanoo valokuvaaja juhlallisesti -- nyt aletaan!

Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana
vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen
sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka
kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain
kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.

Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin
rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä
hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme
kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa,
ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme
ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin
tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän
ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä
vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa
minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi
naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina
ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun
tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen
lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka
ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on
ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin
päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin
olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti
kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan
suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle
annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani
vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat,
parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada.
Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava
semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin,
mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi
hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain
kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä
kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja
kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.

Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta
sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva,
yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli
siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus,
liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä
tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne
tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä
tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli
oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä
teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana
hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin
kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!

Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen
ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi
annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään
myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme
kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian
usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia.
Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme
uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme
viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme,
josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä
kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me
matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme
tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä
Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa
lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme
jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet
prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että
monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren
kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea
kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se
onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla
elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään,
olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä
huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei
mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja
ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! ... ah,
eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli
runollisen ihanassa Ruotsissa.

Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis
tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä
säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi
sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi
erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti
hämmästyi ja säikähti, minä itkin ... kaikki vieraat maihin! ... ja
meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme
palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme
kesti lähes kolme päivää -- ääretön aika! -- ja rauhoittui vähitellen,
mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme
ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja
minut _Mirabeau tädin_ luo.

Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen
lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä
häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä
Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen.
Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti --
seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin
itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin
hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja
kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä
ja rakastettava. Äitini luotti -- ja täydellä syyllä -- suuresti hänen
kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita.
Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta
oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut
mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin
päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin
jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa
Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun
näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää
oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva,
näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen
saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli
puutarhassa -- miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien
vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis,
uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja -- kuten myöhemmin sain kuulla --
hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna,
kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä
maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen
elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance,
Constance, kuka tietää, mihin soppeen _me_ olemme maailmaa paenneet ja
minkä näköisiä _me_ olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?

Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja
sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen
oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja
lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin
Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon.
Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja
lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen
mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja
järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa
ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista
riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin
huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan
pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina
talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden
aikoina.

On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu
jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen,
päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi
leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine
alastomine kariattipatsaineen -- mikä kaikki oli luonnollista
heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta
kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin
erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen
leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka
somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven
rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten
oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin
taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.

Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja
ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän
pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi
asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai
laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen
jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan
velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän
vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän
katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta
erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta
päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville,
ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan -- olin vähällä sanoa
univormussaan -- ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä
enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana
tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla
hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin
kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi
kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa
aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että
hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä,
että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista
hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä
toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä
muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja
ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello
kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi,
kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta
sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia,
milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin
hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau
tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat
kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi
keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen
urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo
keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin -- joka
merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen
nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille
senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän
silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille:
_mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien_![25]

_Hänen_ tuli kasvattaa _minua_.



2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.


Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on
pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin:
itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet
olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, -- kuten
voitaisiin arvella -- saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä
rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada
järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan
hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei
olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä
ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan
osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan,
että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on
joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.

Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa
oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään
varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin,
kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan
näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä,
käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli
siroin kiemuroin piirretty: _Henri-Gabriel Riquetti, Comte de
Mirabeau_.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun
lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin
huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu
kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti
häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän
kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan
vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja
silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti
tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa
jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä,
paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin
lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko
maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli
merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä
neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä,
samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen
aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista
silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin
korppikotkan silmät.

Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne
saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin
siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa,
mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en
aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut
päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva
_Claire_, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman
yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin,
jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä
nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin
historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua
kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme.
Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön,
osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta
vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin
pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani
kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut
kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti
sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat.
Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki,
pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista,
että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!

Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin
pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle
sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen
vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa
tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja
kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan
paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja
selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni.
Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta
alas Mallasveteen -- olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin
heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman
tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi
lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan
karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi
lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin
paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai
hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi?
Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja
Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että
hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään
huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei ... harkitaanpas vielä
vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.

Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin
mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se
enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja
selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat
hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia
tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä,
annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat --
melkein hävettää sen tunnustaminen -- mielenkiintoisiksi. Rouva Claire
luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita
kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja
tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai
valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin
siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista
mielikuvitustani.

Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan
ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan
niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla
sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire -- minähän sanoin häntä ensin
epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka
johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen
herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt
toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton
tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä
näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin,
mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä
katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli
suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan
välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen
kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa.
Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu,
käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen
olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä
todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen
muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli
kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja
tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin
toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan
käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena -- puolipäivä
korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.

Semmoista vaikutusta _minä_ juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä
rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin,
työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi
tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein
surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja
hänen kärsivällinen tapansa -- kuten apostoli sanoo -- "voittaa paha
hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin
häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan
hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti
minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset.
Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin,
etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin
alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut
jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan
ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin,
paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa,
paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa
näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota
jokaisen oli seurattava.

Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut
oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman
kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä,
miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen
mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat
tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä
hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus
on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä
kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa
minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani
liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa,
mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt
tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.

Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun
minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo.
Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun
perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso
olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain,
että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä
naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin
miehen tulee olla".



3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.


Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä
asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan
ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata
useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita
ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista
matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena,
johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä
täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa,
tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.

Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine
erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen --
samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt
pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman
melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja,
yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin
täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset,
virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine
kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen
ainakin _yhden_ maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin
vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena
voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on
livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea
vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin
jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä
päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin
kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien
yksinäisyydessä; silloin -- niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen
ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!

Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja
tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme
äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle
ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja
tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien
jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä
onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet
hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun
näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki
muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten
liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni
ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!

Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan
uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme
asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden
matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen
lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla
tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului,
kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden
kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti
sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai
päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli
viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen
saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa
Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä
päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa
kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi
syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää
elävien ilmoilla.

Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin
tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan,
mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin
arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä,
ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun
rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös
tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme
panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.

Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä.
Mutta Antti -- tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää
onnellisten joulumatkustajien tielle -- noudatti uskollisesti vanhaa
tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta
matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme
neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta,
mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia,
meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä
vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua
Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain
päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus
levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon
mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä;
viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.

Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.

Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat
olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello
kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta
jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä
lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin
kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme
junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko
talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja
olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia...

No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet
pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi.
Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa
pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa
uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei
löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka
hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani,
jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin
seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja
katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki
yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana -- ynnä
monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime
hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun
onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla
kuusi.

Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli
tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi
joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun
olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi
Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan -- sen saman
asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.

Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä
tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin
hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset
riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat.
Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme
tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi
seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli
unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana
päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi
neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli
taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut
matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.

Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras
ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut
päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin
myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut
erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen
laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan,
kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää
huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta?
Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo
ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä
olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa,
juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi
annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa
junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka
saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa
tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan
vielä kaikki, mitä meillä on.

Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä,
että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun
nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä
ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu
ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut
rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se
oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa
perästä lippuluukulle -- nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet
unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua
odottamaan rauhassa!

Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.

Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle
onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja
syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa
on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen
tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt
sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän
kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello
yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten
pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on
ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen
mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me
näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits
yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä
tuhkarokko viime keväänä.

-- Mutta, hyvä äiti -- sanoin minä lohduttaen -- vastahan kello on
puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että
saamme ajaa takaisin kotiin.

-- Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen
meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että
isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.

-- Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?

-- Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he
kiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.

Pörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta
muodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli
luoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa
nähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti
esitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä
ruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä
päällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään
suurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen.
Luultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin:
hän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.

Äiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä
tulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen
paljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen
mieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta
vahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä
emme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa -- jos hän
ollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni
myöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä,
oli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä,
missä niiden tuli olla.

Silloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi
vieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta
juuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman
hullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan
alla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin
meidän mukanamme, ja ... samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän
tietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä
vakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan
tulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että
lapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan
alle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan
Ruotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin
hyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen
hartioilla.

-- Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun -- kehoitti mies osoittaen ovea --
tässä on tilaa.

-- Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. -- Tässä on tilaa!
Vaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on
ikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun
pitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin
suojaksi.

Siitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja,
sohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille
uusi huoli mieleen.

-- Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä
kuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole
tapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on
arvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme
käsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa
tietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?

-- Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.

-- Mitkä merkit?

-- Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.

-- Ei, en minä niitä ole saanut.

-- Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?

-- Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.

Pi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.



4. VASKISEPPÄ.


Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin
miljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja
ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien
ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen
sittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä
nukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä
oleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä,
mikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä
yhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista,
etteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista
kyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa
ilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi,
isoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin
jälkeläisiinne verraten!

Me istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat
olevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien
kertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut
radalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli
musertunut jäseniä ja moni kuollutkin ... me muistelimme, miten
pengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa
sortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku,
vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma,
pimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä,
yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme
jääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät
hyljännyt -- kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä
tuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin
kohti tuntemattomia vaiheita -- ja niinhän olikin laita --
tuntemattomia vaiheita kohti!

Vihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa
matkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.

-- Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi
hän.

Äiti oli ajatellut rahtimerkkejä.

-- Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä
hänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei
pois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia
kertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan
nähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni,
isän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi
kaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän
röijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin
vähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni.
Sievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku
laukkua mukaamme vaunuun!

-- Olen kuullut sanottavan -- vastasi isä -- ettei niitä saa ottaa
mukaansa vaunuihin.

-- Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi
ryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten
toiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen
huomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä,
mutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen
meidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin
voinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä.
Ja mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä
koko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme
puhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin
varastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän
isäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta;
minä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki.
Jospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole
edes yhtään paria kuivia sukkia.

-- Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.

-- Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas ...
nyt ne vinguttavat taas ... ja hiljentävät kulkua ... jotakin on mennyt
rikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut?
Ehkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle
rautatiematkalle!

Juna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo
viisi minuuttia!

Vaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin
valjennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset ... miehen, vihreä
lippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? ...
vaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? ... kaksi
ylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli
kovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies
lähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.

-- Mitä kuuluu? kysyi hän.

Äitini nykäisi isää takista.

-- Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.

-- Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin
hyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?

-- Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin,
että ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.

-- Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä...

-- Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä
nykyä kylliksi aikaa.

-- Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.

Isä rykäisi. -- Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.

-- Miten tahdotte, tässä ovat merkit.

-- Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin
tyytyä siihen, kuiskasi äiti.

Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki
molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista,
mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.

-- Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!

Ja samassa hän oli jo poissa.

-- Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.

-- Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.

Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan,
ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan
sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme
vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan
rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:

-- Nyt olemme suistuneet radalta!

Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle.
Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon
soidessa.

-- Nyt tiedän -- sanoi hän -- kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin
konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.

-- Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko
hänelle juomarahat?

-- Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän
ottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen.
Minä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän
selkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se
riippuu siitä, _mihin_ ne rakennetaan ja _miten_ ne rakennetaan. Eipä
saata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että
keskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen
kysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.

Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia
vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa
vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina
kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta?
Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna
palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme.
Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä,
tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!

Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren
vahingoittamattomaksi.

-- Miten hirveästi siitä vetää!

Ikkuna suljettiin.

-- Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.

-- Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa
meidät kuin sillit.

Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! -- Kello oli puoli
yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti,
aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti
ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä
viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran
elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa
kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta
kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen
jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri
tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja
kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas
keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.

Kello soi.

-- Isä!

-- Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.

Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen
ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys,
juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan;
silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän
mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti
se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja
hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.

-- Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat
kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua,
huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.

Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin
lukossa ja juna liikkeellä.

Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei
näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle
alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta
hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä
jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut,
ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:

-- Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.

Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa
kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?

Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen
perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista
hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis
äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta
herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana
vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä,
käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!

-- Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä.
Minä olen ... ja tässä on vaimoni ... tässä tyttäremme Augusta, ja
tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä
toinenkaan juuri parempi.

-- Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.

-- Ehkä olette mekaanikko?

-- Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.

Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä!
Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin
keskusteluihin. -- Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö
tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?

Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:

-- Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä
ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?

-- Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat
rikastuvat, toiset köyhtyvät.

-- Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä
nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä,
mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin
syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?

-- Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia
toimeentulonsa rehellisellä työllään.

-- Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät
jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai
Avanderilla Helsingissä.

-- En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin
matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.

-- Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja
me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan
englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?

-- Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin
silloin mieluimmin englannin kieltä.

-- Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?

-- Enemmän kuin puolen ikääni.

-- Mutta minä en käsitä...

-- Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja
tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin
seitsentoistavuotiaana.

-- Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?

-- Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan
Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.

-- Antakaa anteeksi, herra insinööri ... enhän minä voinut aavistaa...

-- Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.

Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja
miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti
päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui
pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan
toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta
vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.

Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut
juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä
turkista ja pyysi voileipäänsä.

-- Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti
olet sen syönyt suuhusi.

-- Ei, ei, se on sinun allasi, isä.

-- Allaniko?... Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.

Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin
voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin
kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin
huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin
varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys
oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon
kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään
ravintolan ruokalista.

-- Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen
säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta
minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää
seppää!

-- Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin
syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.

-- Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.

-- Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.

Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.

Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää
parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea
avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan
palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin
oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen
toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki
meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja
äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari,
varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.

Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna
lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon
kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja
suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen
vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista
henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.

-- Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän
isänmaallisia tunteitamme.

-- Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja
ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.

-- Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin
ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa
miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat
minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?

-- Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!

-- Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?

-- No ... esimerkiksi tätä meidän maatamme.

-- Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen
päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja
peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita
kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta
ja vasaran kalketta kaikkialla -- sanalla sanoen sellainen maa, missä
ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa.
Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen
yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava
hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy
siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen
armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja
joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse,
kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.

-- Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On
oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja
miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä
palvelusväkeä.

-- Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan
nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja.
Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva
puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin
toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä,
rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista,
hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei
ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö
niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn,
voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?

-- Kaikilla kuvauksillaan -- huomautin minä -- on herra Dammin vain
onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi,
navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita
kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen
silmissään.

-- Mutta, hyvä neiti...

-- Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.

-- Mutta, armoton neiti...

-- Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti
puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. -- Siis _mamseli_, jos
suvaitsette.

-- Antakaa anteeksi -- jatkoi kiusallinen seppä -- minä olen kauan
oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää _miss_
nimitystä.

-- Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni _donnaksi_ tai
_signoraksi_ tai miksi vain tahdotte!

-- Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti
hypähti ylös huudahtaen:

-- Nyt tulee yhteentörmäys!

-- Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä
kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm
hymyillen.

Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta
yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse,
ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon,
ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä
hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän
vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa
yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta
Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan
päähän, Hämeenlinnaan.



5. MATKASEIKKAILUJA.


Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani
päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman
onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He
saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat _levätä_
miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka
hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli
puoli yksi.

-- Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja
kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä
tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.

-- No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin
lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra
insinööri.

-- Tunniksi tai pariksi.

-- Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?

-- Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti.
Vastedes ehkä saan kunnian...

-- Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra
insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin
puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä,
että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä
ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä... Minä
tulen heti, äiti... Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista
miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko,
herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös,
ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee,
laskekaamme...

Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa
matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme
matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki
toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui
äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen
huostaansa.

-- Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.

-- Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.

-- Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.

-- Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on!
Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.

Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa
siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja
suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä
korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.

Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.

-- Herra sotaneuvos -- sanoi hän -- te olette pääkaupungin asukkaaksi
hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan
vapaamielisiä aatteita.

-- Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin
innokkaasti. -- Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on
muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja,
ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi
asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat
toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin
pitääkin -- isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo
kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin,
jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset,
perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena
säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä
mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen
tyytyväiset, uskokaa pois.

-- Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit,
keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana
maan virallisessa lehdessä.

-- Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että
olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.

Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään
ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies
lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen,
valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli
lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid
huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät
heti kotiutumaan.

-- Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen
turkkia yltään. -- Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän
odotellessamme hevosia?

Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun
aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden
matkustajien hallussa.

-- Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.

-- Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika
hyvältä.

-- Ruokaa on kaupungissa.

-- Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...

-- Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt
Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se
hänestä tuntuikin.

-- Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti
hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.

Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet
Sortavalassa.

-- Sen kyllä ymmärrän -- sanoi isä -- että olemme asemalla, mutta totta
kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.

-- On, ravintola on kaupungissa.

-- Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?

-- Virstan päässä.

-- Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö
täällä siis ole ravintolaa matkustajille?

-- Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.

-- No mikä tässä sitten on?

-- Asemapäällikön asunto.

-- Antakaa anteeksi!

Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka
jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.

-- Huutakaa tänne ajuri!

-- Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.

-- Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.

-- On, välistä niitä on kuusi.

-- No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?

-- Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.

Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme
kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.

-- Olkaa hyvä, antakaa meille huone!

-- Ei ole yhtään tyhjänä.

-- Mitä? Eikö yhtään?

-- Salista lähtee kohta eräs herra.

-- Olkoon menneeksi sali sitten.

Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.

-- Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä
päivällistä.

-- Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.

-- Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän
käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin
linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin
perustama.

-- Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli
kaupungin suurin merkillisyys.

Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.

-- Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi
lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan,
mitä hänelle sanotaan.

-- Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun
ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on
ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä
kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.

-- Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi,
ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.

-- Se on totta. Tarjoilija! -- Poika!... Mihinkä hän nyt meni!...
Antti, vai mikä sinun nimesi on!... No, tuossa hän on vihdoinkin.
Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!

-- Heti, herra!

-- Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja
arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.

-- Heti, rouva!

-- Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!

-- Heti, herra!

-- Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.

-- Heti, rouva!

-- Ja minulle pullo olutta.

-- Heti, herra!

-- Saammehan sitten kahvia?

-- Heti, rouva!

-- Pyytäisin vähän pesuvettä.

-- Heti, mamseli!

-- Puhdista minun päällyssaappaani!

-- Heti, herra!

-- No mutta riennä jo; meillä on kiire.

-- Heti, rouva!

Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi
luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain
vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat
nopeiksi niitä tyydyttämään.

Me odotimme -- ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa
joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan
ohi -- ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi
tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä,
ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin
kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun;
kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin
rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin
huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset
kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä
tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä
markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt
kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.

Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä
oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää,
jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi
pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla
puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää
kenenkään huomiota.

Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.

-- Tarjoilija!... Antti!... Ovatko hevoset valjaissa?

-- Heti, herra!

-- Lasku!

-- Heti, rouva!

Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä
aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää
pienokaisten varalle.

-- Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee
maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!

Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo
hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin
epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen
asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa
jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin
huolestuttavasti kiertelivät.

-- Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.

-- Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.

-- Niin, ne, jotka tilasin.

-- Eikö herralla ole omia vaunuja?

-- Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?

-- Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.

-- Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa
matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen
verran?

-- Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin
närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.

-- Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.

Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän
kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut
siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen
satulavaljaisiin.

Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä,
kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle
tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua?
Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli
tilaisuus _levätä_ vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain
ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille
vastaantulijoille.

Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme
vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä
toinen solmituista köysistä katkesi.

Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme
matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen
köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo
kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi
meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski
selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään
köyttä.

Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen,
ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset
raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme
vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden
hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.

Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti,
kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella
olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen
matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi
pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme
olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen
kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me
olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.

Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.

Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään
sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme
pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista
ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla,
peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine
vaunuinemme sievästi ojaan.

Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen
talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa
me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin
sepäksi.

-- Minun kieseissäni -- sanoi hän -- on tilaa kahdelle, hankin toiset
Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää
sitten kaupunkiin.

-- Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti,
jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.

-- Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot,
oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein
ylellistä minulle.

-- Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä
pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.

Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset
kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan
kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme
Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia
kymmenettä.

Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me
olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut
vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi
havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot
huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin
yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.



6. YÖMAJA.


Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme
jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita
välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin
Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön
viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille
mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia
kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme
sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista
haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä
teillä.

-- Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.

-- Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen
valtavasta uunista.

-- Häkää! oli isän ensi huoli.

Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut
huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan
vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot
ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin
puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa
ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian:
hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä
sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen
edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni,
majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen
valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat,
veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet
ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä
sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet
otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät
ja kävimme levolle.

Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille
silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen
makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan
keskustelun viereisestä huoneesta.

_Äiti_. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän
Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä
ajoissa.

_Isä_. Hm... Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.

_Äiti_. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on
valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia?
Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä
käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa,
ja se onnistuu paremmin. No niin... Augusta on epäilemättä hyvä
saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna
vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä,
viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut
tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä
Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen
herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo
Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen
paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa _missiksi_, ikäänkuin
olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.

_Isä_ (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?

_Äiti_ (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että
hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että
hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita.
Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia
maanomistajia, nuori, siivo...

_Isä_. Ja tyhmä.

_Äiti_. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä
asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut
toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos
hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien
mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata
Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten
päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet
niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan:
Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta;
sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo
minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää
olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään
loistavan teräväpäinen.

_Isä_. Lorua! Sinä rakastit minua.

_Äiti_. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta
hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä
hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun _me_ menimme naimisiin
ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun
mielestäni Allan Hagert... Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun...

Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun
tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella
Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin
sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun
kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot
vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten
saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että
tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi.
Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen
sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt
jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän
tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa,
niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen
pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää
yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin ... kadetistani.

Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista,
lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella
rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi,
ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli
saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista
rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan:
kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli
kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin
koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu,
kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin
kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan:
kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!

Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan
vuoteeni luo.

-- Kuka siinä?

-- Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. -- Minä tahdoin vain
katsoa, nukutko sinä.

-- Mikset itse nuku, äiti?

-- Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits
potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja
jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko
unohtanut avaimen oveen.

-- Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.

-- Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki
meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.

-- Sinä olet suotta levoton, äiti.

-- Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien
varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää
tulitikkuja; onko sinulla?

-- Tässä on.

Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä
seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu
ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.

-- Se on mies, kuiskasin minä.

-- Johan minä sanoin! Se on kauheata.

-- Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan... Hän on
heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa... Seppähän
se on!

-- Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin
sisempään huoneeseen. -- Mutta on ennen kuulumatonta, että noin
tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.

-- Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi
olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?

-- Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei
nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole
enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt
makaamaan väentuvan penkille?

Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni,
ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen
ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me
panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään
epäiltävää etumaisesta huoneesta.

Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja
minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen.
Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen ... minä venyin
lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen
vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä
tunsin olevani vähällä pyörtyä ... muutaman minuutin kuluttua en enää
olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä
vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta
huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei
ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä
elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä
vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:

-- Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!

-- Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.

-- Mitä nyt? sanoi seppä.

-- Me kuolemme häkään!

Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko
selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi
pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman
kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä
vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat
silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen,
pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä ... kiiruhti
sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin
huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin
iloa.

Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse
heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli
miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.

-- Mitä tämä on? Augusta ... käveletkö sinä unissasi?

Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin
sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.

-- Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.

-- Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee
väkeä kuin maantiellä?

Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas,
kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli
sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen
komppania olisi voinut siitä saada surmansa.

-- Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti
isä iloisesti.

Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut
enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien
puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen
etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.

Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä
puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei
ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän
anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli
tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että
seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin
häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt
anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta,
minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi
katsahtaakaan.

Isä oli aivan ihastuksissaan.

-- Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja --
virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä -- mutta enpä koskaan ennen
ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä
arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin
punssia?... Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi
olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian
raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.

Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan
eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja
joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha
toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki
teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.

-- Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.

-- Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti -- koska nyt kohtalo
on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä
esittää ... lähempää ... hm, hm!

Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän
tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää
sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:

-- ... lähempää tuttavuutta.

-- Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)

-- Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä.
(Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)

Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.

-- Saanko kysyä, minne matka?

-- Pälkäneelle.

-- Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.

-- Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten
ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti
lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti
hänen mieleensä.

-- Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi
vuotta takaperin.

-- Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.

-- Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.

-- Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän
aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka
aika on niin kallista.

-- Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello
seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.

-- Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti
seppä.

-- Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin
kuin noin kahdentoista paikoilla.

-- No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.

Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.

-- Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa
Pälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.

-- Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.

-- Matkustan, vastasi seppä.

-- Mutta sinnehän meilläkin on matka!

Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu
tulkita melkein tähän tapaan:

Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha;
siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.

Mutta seppä keksi keinon.

-- Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä
olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi
määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos,
hauskaa rekiretkeä.

-- Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.

Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine
uuneineen talviseen sumuun.



7. MUISTOON TULO.


Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano,
Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin
mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä
reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten
luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen
pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa -- ei mikään
arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja
kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme -- ei mikään
maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai
lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin
puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu
pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää
kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä,
kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi
loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme
viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta
ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota
niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa
avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se
myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä
oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano,
onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu
suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee
leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä
ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu
kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!

Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä
Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen
molemmat kirkot -- vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä
rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty -- jo kaukaa
näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden
kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden
rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen
tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.

Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston
rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne
seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa
ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan
sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin,
Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee
_niin_ paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä
röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka
vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula
satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on
kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä
Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla
pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä,
melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi
näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja
koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee
järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä
Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri,
sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana.
Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi
Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja
huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli!
Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin
kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa
auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden
karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.

Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana
edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja
saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota,
jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me
ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä...

Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä
haukunnalla kahlekoira _Danton_ historiallinen otus, jonka
kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut
_Tantuksi_. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin
kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee
tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme
päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto
oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä
katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla
lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.

Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla
lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli
ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine,
hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine,
kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit
vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat
istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman
pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua
lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja
Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi
alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen
pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä
komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty
Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät
miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen
sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, _Map of
the world_, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja
Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla,
vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin
teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin
maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.

Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien
vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät
tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja
selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan.
Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän
pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi
kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin,
mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä
ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin
silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja
samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli
jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana
lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa
melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan
äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin
pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen
kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin
kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö.
Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan
on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet
kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia
sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin
kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa
ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine
kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä
pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle
ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään
pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun
kreivillistä nenääni!

Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli
vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin
nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan
varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli
rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli
meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme
hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei
kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä
varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia
vieraakseen.

-- Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön
olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän
oli hovissa myöhemmin kuin minä.

-- Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti
muistelematta perintöä.

-- Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ----sköldit
isäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta.
Minä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin
naimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä
Jeanette. Augusta ... käy noutamassa kirjastosta Sursillien
sukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!

Minä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuan
_Damstén_, mutta ei mitään _Dammia_.

Isä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan
aineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.

-- Eiköhän -- sanoi hän -- herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan
kaukainen sukulainen?

Me hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi
sukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut
elävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.

-- Isoisälläni -- jatkoi hän -- oli veli, joka palveli tykkiväessä
Kaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli
naimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan,
joka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri
perhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan
palvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli
viljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie
Jeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin
jostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta.
Mies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä
tuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen
naimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin
kanssa.

-- Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.

-- Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar... Sanoiko hän
todellakin Napolissa?

-- Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla
kuudenteen ikävuoteensa asti.

Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti
liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi
kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen -- silloin kuten ainakin
puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat
-- että päivällinen on valmis.

-- Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti;
tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä
hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.

Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa
tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään.
Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa
pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja
sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon
tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.

Me aterioimme siis _en famille_, ilman tätiä, ainoastaan Malla
Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista
pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä
miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat
vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo
kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua
suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta,
ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita
herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen
hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta,
isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku
pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä
keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole
tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".

Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä,
voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän
kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle -- tulihan jonkun huolehtia
heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle
päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta
ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen,
joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat
puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina
hameenliepeissä.

Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid
edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme
kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu
otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki?
Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta
oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti,
jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.

Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni
aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo
ehtinyt pitää puheen äidille.

-- Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän
onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, _ma chère_,
ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei.
Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi,
mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden
-- olla nuori nainen.

Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin
teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä
miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset
täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine _frisure à la tour de
Bable'ineen_, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja
_à la grecque_-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa,
toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin
vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa
IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän
puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean
vanhanaikuista pukua -- ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt
selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala
varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet
muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä
olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt
kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?

Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta,
ja siinä Augusta, jonka pikku _étourderie_, ajattelemattomuus pian
unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi
takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle
tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä
-- kuten isäni suvaitsi sanoa -- oli saanut hyvän "silittelyn"
vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen
_marchand de participes'in_ kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin,
ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan
vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli
taas mitä parhaimmalle tuulelle.

-- Ystäväni -- sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan -- minua ilahduttaa
edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut
ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten
laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel
Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona
ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on
säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua,
_l'esprit d'une idiome_, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä.
Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti
monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja
melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta
oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla.
Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen
silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä
meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä
korulauseet, meillä keskustelutaito. _C'est tout dire_, siinä kaikki.
_Aujourd'hui la conversation est morte_, nykyjään on keskustelutaito jo
mennyttä.

Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä.
Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen
sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin
omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä
hänessä oli muutakin kuin _la tour de Bable_ muinaisessa _coifure'ssä_.
Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät
silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin
kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen,
niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen
kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja
viehättävää?

Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin
kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa
häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 -- hän ei koskaan
unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina
kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon
ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren
hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa
eräs köyhä lapsi... Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan,
miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti
murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen
käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa
suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren
lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias
kuningatar kyynelsilmin... Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan
entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä
kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa
hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä,
ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.

Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta,
ja sitä päivää -- elokuun 1 päivää 1794 -- vietettiin monin paikoin
suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat
kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan
ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin
valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo
muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta
yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli
näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka
huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin
melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille,
henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä,
pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja
jauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä _pulvis arabicus_. Sellainen
oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan
luokse ja -- voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen
rikostansa? -- hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi
viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa
huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi
onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta
saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa
IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana
ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli
loukattu.

-- _Madame_, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt
niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!

-- Ah, _sire_, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei
miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!

-- Minua ei koskaan miellytä, _madame_, että rikotaan käskyjäni. Tuon
uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.

-- Minä vakuutan, _sire_, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää
antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!

Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti
hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi
lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata
paukahuttaen oven kiinni.

-- Sellaista elämää -- lisäsi täti -- vietti Ruotsin kuningatar
Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809,
josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän
sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun
hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita
hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä
suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar
käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden
ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina,
ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä
papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan
varovampaa politiikkaa -- niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan
seurannut -- unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen
kieltänyt häntä tanssimasta.

-- Minä muistelen -- sanoi äiti -- kuningattaren sittemmin menneen
toisiin naimisiin.

-- Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin
kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan
kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu.
Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin
avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä,
mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.

-- Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid,
jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä
uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka
kysymys nauhoista ja solmuista.

-- Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä
keltaisen nauhan merkitystä.

Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa
valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:

-- Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on
minulla sormuksen puolikas.

-- Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi
Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin
viittauksia.

-- Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen
sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan
niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta.
Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.

-- Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää
vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.

-- Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.

-- Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti
peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.

-- Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. -- Sigrid
muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus
teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään
muuta; mutta ... olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku
Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman
kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori
ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille
nuoruudestani.

-- Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa,
antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä
vetää, huudahti äiti.

-- Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko
lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä
sormus, lapseni -- ja täti näytti meille pientä kultasormuksen
puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna
kiinni vitjoihin -- tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja
onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean
vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä
puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta
takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin
tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina
ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt
näyttää. Muistanpa ajan ... mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan
hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka
herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi
menneisyyden yöhön.

Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja
kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja
sitten kuollut".



8. SORMUKSEN PUOLIKAS.


Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä
asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet
lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin
tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen
kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen
isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa
onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä
ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka
muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän
jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias,
luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta
oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan,
sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen
joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin
hemmoitella hänet pilalle.

Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui
huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä
mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin
kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään
karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren
kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n
auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan
pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta,
saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen
hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren
seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan
mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri
kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä
ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja
kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä.
Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku
valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja
hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai
Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan
turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle
tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen
sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon
saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia
saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja
miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, -- samoin tahtoi hän myöskin,
että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän
hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja
kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos
mahdollista, ajatellakin -- määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme
kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain
yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt
syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan
mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta.
Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar
eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi
omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:

-- _Madame_, unohdatte, että täällä on palvelijoita!

Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen,
kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei
juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta
iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin
tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi _à tout prix_[29] pitää täytenä
totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes
perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia.
Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä
kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen
päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme
toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme,
kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja
kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa
katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli
korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!

-- Mitä tämä on, _madame_?

-- Ah, antakaa anteeksi, _sire_, me pidimme hieman hauskaa.

-- Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren
huone!

Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar
nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.

Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin
kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä,
suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia!
Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus
oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan
salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui
huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan,
käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä
herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne,
panematta ensin takkianne kiinni".

Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi
henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari -- nimitän häntä paroni Otoksi --
_espiègle_, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä
juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria,
jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa
kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi
tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin
yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa.
He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa
suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää
tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse
kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi
hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella
puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet
kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat
pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan
turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja
hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun
aikaa kuulumattomissa.

Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta
liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi
aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui
heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä
käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko,
luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:

    Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi,
    maas maineen luojaks sua mainitaankin,
    säännöille jollet arvoa sa anna?
    Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin
    sua uhkaa kahden viikon aresti,
    sa ellet myöskin palmikkoa kanna!

Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa,
niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen
korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta,
ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta
kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä
ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä
keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti
Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva
A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti
C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.

Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin,
vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta
hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt
kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja
vastasi: minulta!

Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi.
Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta
tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen
majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja
pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta
rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden
palata isänmaahan.

Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka
olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt
rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista
isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton.
Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin
yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus,
jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut
missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa
vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja
silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he
suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää
mikään estäisi heidän yhtymistään.

Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto
täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli
kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa
kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni
Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa.
Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden,
että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja -- jakobiineja
olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset -- ja epäiltävät
Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa.
Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa
salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan
kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä
tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella
kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli
aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "_Ma bien
aimée_, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin
ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme
muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen
yhdymme."

Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren
vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä
hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin
Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut
armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi
olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.

Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei
tullut takaisin.

Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota
hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä
toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen
vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka
eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan
muisto erottamassa heitä -- sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan
lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään.
Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.

Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan
Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä
Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto
oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja
sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin
saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan
palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty
sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin
Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien
edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan
taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen
jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin,
miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten
jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori
espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja
uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis
puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen
kätensä.

Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja
samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä,
jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.

Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia
matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa
Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja
asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen
vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni
Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n
mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut
1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa.
Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen
kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina.
Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan -- toinen ei ole koskaan
tullut takaisin -- ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on
sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu -- kertomus murtuneesta
onnesta. Ei mitään muuta. _Voilà tout_!

       *       *       *       *       *

Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin
näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden
verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana
silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään
_sitä_ Mariaa, joka kerran -- sen tiesimme me toiselta luotettavalta
taholta -- oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista
aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän
oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja
nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen
kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis
hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa
hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi
rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja
pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin!
Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän
sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin
hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia
kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai
kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä -- jos joku meistä olisi erittäin
taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme
julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden
pituudesta -- voisimmekohan _me_ vastustaa kiusausta? Mitä sanon,
kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi
asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä
asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon
uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai
valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin
meidän päivinämme -- ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan -- niin enpä
voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia
lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan
edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin!
Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]

Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä
jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin
ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä
hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten
puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut
raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen
ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota
hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin
jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä
edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti
istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia,
mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan
vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa.
Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä
tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan
viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä
hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.



9. KUKA HÄN ON?


Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen
mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä,
että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin
periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin,
että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien
sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä
yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin
kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen?
Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus
oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä
näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin
ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin,
kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis
enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut
ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti -- minä arvasin hänen
ajatuksensa -- pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin
hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.

Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti
kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun
äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta
hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.

Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.

-- Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi,
vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja
lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät,
melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta
ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja
mutkaton, _sans facon_, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen
ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä
teeskentelyä.

-- Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin
ajatuksia.

-- Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.

-- Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi
täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?

-- En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on
mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte
niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?

-- Lapseni ... minäkin olen uneksinut.

-- Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?

-- Hän on kuollut.

-- Ah, anteeksi!... Mutta jos häneltä on jäänyt poika?

Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania,
että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi.
Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään
tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän
astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni
Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää,
katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen
jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet,
tuletko noutamaan minut pois maan päältä? -- Ei, vastaa herra Damm,
minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen
minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä
otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet
oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän
vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa
arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni,
minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne
lisäksi.

Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä.
Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja
ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa
päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en _voi_ vastata; myöntäen
en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin.
Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen
tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa
sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä -- kapearaiteinen,
muista, että palellut kuoliaaksi!... Täti parka, se surettaisi häntä
kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi
oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!...
Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna
käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin,
täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa
itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään
lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain
tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri
terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja
puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin.
Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta
hän on löytävä pelkkää kiveä.

Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä
herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa,
ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä
ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe
paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin
pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.

Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti
tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa
sepästä.

Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.

Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille
tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se
käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen
meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa
haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä,
joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta...

-- Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan
vesilasia.

-- _Qu'est-ce qu'il y a_, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että
se suuresti kummastutti minua.

-- Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin
pyörtyisi.

-- Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä,
käykää istumaan!

-- Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.

Tottahan se ainakin tehoaisi.

Ei tehonnut. Sepä kummallista.

-- Antakaa anteeksi -- sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan
tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti -- antakaa anteeksi,
että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin
jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin
otaksuinkaan.

-- Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja
minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa
hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta,
lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten
enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin
tulisi.

Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti
todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti
opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski
minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.

Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa.
Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun
hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi
semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton
koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon
kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin
taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.

Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän
vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat.
Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm
harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana
valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään
illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä
oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.

-- Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?

-- Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.
(Hän se on, ajattelin minä.)

Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla
kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten
kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä
maailmaa.

-- Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset -- huomautti seppä --
tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa
näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet
saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset
tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti
sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt
suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan
puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja
saksalaiset.

-- Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti
isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi
joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota
pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti
kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja
eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan
hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus
ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan
puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan
tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt
huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua,
valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida
rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on
kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat
tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta
ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.

-- En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia -- jatkoi
kiusallinen seppä -- mutta en todellakaan ole missään koko Europassa
tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri
tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka
samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää
valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää
näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa.
Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman
kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja
arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä
heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan
sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000
markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta
pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt
menevät hukkaan.

-- Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä
tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui
häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen
tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin
väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla
herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle
valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi
silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. -- Kiitoksia
kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin
vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että
me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. -- Sellaista
entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.

Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan,
nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella
tädin kanssa.

-- Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat
täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.

Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se
oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki
oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.

-- Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy
levolle ennen kello kahta -- nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on
valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä
onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon
kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään
levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?

-- Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo
periä Muiston.

-- Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.

-- Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan
meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä
kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi,
että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta
hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on
karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän
edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko
juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.

-- No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla
merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä
tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta
silti mitään kalan poikia.

-- Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se
ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko
vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä
tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella
itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan,
ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta
kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin
paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä
naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin
karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin
Espanjassa tai kuussa... Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut
liiaksikin hullutuksia tänä iltana.

-- Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.

-- Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin
vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen
laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei
enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on
munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää
ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei
kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina,
jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.

-- Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä
puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa,
että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko
soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi,
lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?

-- Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä,
mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään
houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme
panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen
ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä
tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin
Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö
aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista,
joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan,
että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.

-- Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja
vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten
kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.

-- On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään
etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan
se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on
jokin suunnitelma mielessään.

-- Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää
matka-arkkumme.

-- Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat
matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä
annan.

-- Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta
kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan
isänmaatamme!

-- Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi
lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja
yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista
vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.

-- Niin, mitä häneen tulee...

-- Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty.
Älkäämme enää puhuko siitä.

-- Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle.
Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.

-- Hullutuksia! Augusta ... jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa
parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen.
Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.

-- Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti.
_Sen tähden_ kävi niin kuin kävi, ja _sen_ tahdon minä muistaa.

-- Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut
päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä
Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän
prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen.
Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.

-- Äiti ... koettaisinko kuunnella ovelta?

-- Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi
hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.

Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon
unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.

-- Kuuletko mitään?

-- En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.

-- Tätikö puhuu vai seppäkö?

-- Seppä... Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi... Nyt siirrettiin
tuolia... Nyt on taas hiljaista.

-- Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja
täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen
päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.

-- Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti ...
hiljaa ... minä kuulen tädin äänen... "Poikani!" sanoi hän.

-- Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.

-- Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun
poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja
täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä
kalua! Vaskiseppä vie sen.

-- Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt.
Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa!
Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se
on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet,
minun täytyy pelastaa onneton täti parka.

Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen
kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä
saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle
tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan,
että minua hävetti.

-- Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan,
virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. -- Jo
on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni.
Nukkukaa hyvin!

-- Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.

-- Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan
viheriään ullakkokamariin.



10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.


Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja
Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja
niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta
rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla
Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään,
ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä,
vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla
koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin
kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan
kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin
hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se
osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi
reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen
punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan
laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.

-- Paljonko on kello? kysyin minä.

-- Lähes kymmenen, vastasi Malla.

Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja
näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä
iloisinta talvihymyään -- samana talvena, joka siihen saakka oli ollut
niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä
syystä.

-- Malla -- sanoin minä -- jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se
nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri
vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen -- silloin vasta
olisi se oikein _Mallan vesi_.

Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.

-- No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee
kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa
pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai
käskyn herättää hänet kello kahdeksan.

-- Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan
näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.

-- Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.

-- Miksi?

-- En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli
illalla.

-- Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?

-- Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.

-- Millä asialla luulet hänen täällä olevan?

-- Mitenkä minä sen tietäisin?

-- Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska... Malla ...
kummitteleeko täällä?

-- Oh, miksipä täällä kummittelisi?

-- Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla
jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?

-- Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi
ylisillä.

-- Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?

-- Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla
ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava
pöytään.

-- Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?

-- Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?

-- En juuri, mutta... Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole
hyvin omituinen seppää kohtaan ... minä tarkoitan tuota vierasta
herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista
tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa
kaikkien vierasten tähden.

-- Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.

-- Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti
puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä
jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee...

-- Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt
edestakaisin ullakolla.

-- Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana.
Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän
iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.

-- Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?

-- Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja
minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin
eriskummallista ... ymmärräthän?

-- En sanaakaan.

-- Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai
taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.

-- Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy
mennä.

-- Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja
jos tuo herra nyt olisi semmoinen ... nyt ymmärrät ... niin täytyy
meidän tädin tähden... Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat
tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.

-- Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä
tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.

-- Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.

-- Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat
keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää
paistaa paperissa aamiaiseksi.

Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan.
He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta
hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon
mukanaan rautatiellä.

Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota
ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis
minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli
koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut
vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena
ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut
vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi
minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi,
uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi
väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias... Tahtoisin niin
mielelläni tietää... Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä
Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun
perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet
täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet.
Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit
hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin
isku toisensa jälkeen ... saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata
parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat
valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.

Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi
joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka
tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä
oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän
muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen
käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää,
juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti
meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle
suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa.
Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt...
Mitähän se merkitsi?

Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista,
vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi
paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.

Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen
vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä
halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se
paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka
hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden
mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden
vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata,
nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman
pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin
edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen
tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin
valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea
haihtuneen.

-- Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi
täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan
pöytään. -- Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua,
ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen
käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin
arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan
hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän
kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme
alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.

Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut
olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella
paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän
ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla
vuorostaan yhtä suora hänelle.

-- Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä
aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista.
Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä
merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin
haluat.

-- Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.

-- Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta,
joka sijaitsee tuolla metsämäellä?

-- Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka
vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.

-- No, siinä kuulet, kuiskasi isä.

Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä,
nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.

Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi
hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö
meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla
häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää
aamupäivämme miten halutti.

Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt
tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan
pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista,
mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä
kahdesta sangen tavattomalta.

Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa
jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi
puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka
oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten,
että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello
puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli
siis vielä sisällä.

-- Malla! viittasin minä.

Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja
kädessä.

-- Tiedätkö mitään?

-- Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei
otettu vastaan.

-- Tiesikö äiti siitä?

-- Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei
saanut ottaa herra Hagertia vastaan.

-- Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?

-- Mitä muuta?

-- Mitä tuolla sisällä tehdään?

-- Kirjoitetaan.

-- Kirjoittaako tätikin?

-- Ei, vieras herra vain.

-- Mitä he kirjoittavat?

-- Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä
kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen
paperille.

-- Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja
vaskesta?

-- En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He
puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.

-- Malla, mitä luulet tästä kaikesta?

-- Mitäkö luulen?... Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten
keittiössä valmistavat kastikkeen!

Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä.
Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen.
Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden
kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden
olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi
yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain
nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän
olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.

Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia
viinejä.

-- Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa
tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on
todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen
harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.

-- Tuskin uskoisin -- vastasi täti hymyillen -- herra Hardénilla olleen
niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä
valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin
parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä
toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota
viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko
tämä viini säilyttänyt _bouquet de jeunesse'nsa_, nuoruuden tuoksunsa,
vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.

-- Se on hyvää viiniä, _madame_, harvoin olen maistanut parempaa
vastasi seppä. (_Madame_ sanasta rypistyi äidin otsa.)

-- Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. --
Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa!
Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan
haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka
tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa
pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut
Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen
pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.

-- Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.

-- Mutta -- jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa -- uskallanko kysyä,
kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua
kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan?
Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen
täti?

-- Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää
voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa
verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.

-- Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!

Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan,
että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan
ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella;
mutta keskustelun _bouquet_ oli mennyt menojaan viinin mukana.

Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa,
isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan
joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset.
Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se
mies pystyi vaikka mihin, se.

-- Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.

-- Mitä itse luulet, äiti?

-- Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän
varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä
kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo
tänään se on tapahtuva.

-- Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä
lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.

-- Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties
peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut
vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen
päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein,
lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin
taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä.
Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa -- hulluus!

-- Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?

-- Minä tarkoitan... No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun
lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat
olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli
kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä
puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti
Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli
muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän
elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä.
Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti
paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen
kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen
ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin.
No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin.
Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan
oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin
entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius
saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut
lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta
perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät
tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi
kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.

-- Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä...? Ei, se on mahdotonta.

-- Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun
muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus
saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me
kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista
niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan
tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta
vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden
säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin
vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa
sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä,
jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin
kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen
kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan
yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen
yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on
vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?

-- Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt
lakkaamatta ovensa suljettuna.

-- Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä.
Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni?
Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen
koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä,
jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken -- se muotokuva on poissa,
paikka on tyhjä.

-- Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.
Äiti ... seppä on paroni Oton poika.

-- Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni
Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.

-- Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?

-- Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.

Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että
se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan.
Äidillä saattoi olla omat syynsä ... olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja
kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan
varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en
tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista
epäluuloa... Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen.
Kuunnella, vakoilla ... hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta
tahdoin päästä.



11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.


Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja
hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat
työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja
kummastelimme vierashuoneessa.

Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli
puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen,
silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen
uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri
puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme,
"kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan
vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön
osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien
kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi
vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan
ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt
yhtäkään taistelevista mielipiteistä.

Herra Damm sanoi:

-- Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin
mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen
normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta
häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään
ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että
jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan
kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen
luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se
kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää
sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä,
kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän
täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä
ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä
_voimaksi_. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme
ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten
sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt
sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta,
vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan
on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin
varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu,
vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä,
mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan,
mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.

-- Mahdollista kyllä -- vastasi äiti nyrpeänä -- mutta jos te, herra
Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten
hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen
voimasta.

-- Minä tarkoitan -- jatkoi seppä -- ettei kenenkään tulisi olla niin
nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa,
vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun
portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde
esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen
pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään.
Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa
he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun,
kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka
etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä
pilkataan ihantelijain nimellä.

-- Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän
yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.

-- Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta
ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on
hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia
ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme
vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne
alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne
kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne
mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan
luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen
joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun
portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että
lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä
nyt on kielletty.

-- Toisin sanoen -- nauroi isä -- "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä,
vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".

-- Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki
lääkepullot pöydältä, huomautti täti.

-- Aivan niin, vastasi seppä.

Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.

Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän
arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut
mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä
suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.

Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman
huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin
läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin
tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla?
Mitä siihen tulee, niin -- pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä ... no,
siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.

Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan
suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti
valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.

Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan
pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin
syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä
astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään.
Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. -- Se
suututti minua niin, että heräsin.

Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni
olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen
ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta
tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin
laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa,
sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi
haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin,
kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha
rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi
suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun
ikkunaani vasten.

Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin
nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen
päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.

Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät
ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka,
kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä
illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen.
Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai
sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka
silmänräpäys.

Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat
saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki -- minäkin -- rivissä
rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi
miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili
asuinrakennuksen katolle.

-- Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi
herra Damm ohitse rientäessään.

Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä,
näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä
vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi
tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen
perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto;
Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.

Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin _hänen_
luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen
Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin
hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä
häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän
kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia
sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu,
sanoivat he.

Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri
silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli
viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi
jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa,
täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me
olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani
ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi
hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten
jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.

-- Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?

-- Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi
seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen
palosammutuskunnan kunniajäseneksi.

Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin
kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa
takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm
päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa
puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun
jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.

-- Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa,
niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran
sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa
kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm"
-- sillä Dammia hän sai tarpeekseen.

-- Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön,
minkä näköinen sinä olet, veli!

Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen
vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta
sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon
jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg &
Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä
täydellisessä sepänpuvussaan.

-- Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm,
kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen
seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.

-- Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen
asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.

Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.

Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla
parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut
korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli
kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun
päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa
jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi
vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme
aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa
Mallasvedestä.

Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean
kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin
runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös
asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja
hymyili.

-- Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te,
Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle
selvikkeeksi.

Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko
keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan,
miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka,
vetänyt hänet sieltä pois.

-- Kuulkaas, Pekka -- sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä -- miksikä
lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet
tuvasta ulos?

-- Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.

-- Löitte totisesti.

-- No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei
kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan -- vastasi päivän sankari,
lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.

-- Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se
mielestänne siivosti tehty?

-- Heitinkö...?

-- Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja
sitten viskelitte häntä kuin kerää.

-- Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste
olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun
hänelle tahdotaan tehdä hyvää -- vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.

Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri
samassa ilmestyi seppä viereeni.

-- Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte
minulle hiukan järkeä.

-- Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.

Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen
paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli
vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut
puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut
niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän
arvoinen.

-- Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän,
mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.

Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä
tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka
juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen.
Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun
kättäni.

-- Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia
sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko
tämäkin rouva Clairelta opittua.

Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri
valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut
kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi
ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.

-- Mitä täällä teet?

-- Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. -- Jos
olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille
opetettaisiin lääkintätaitoa.

-- Minä muistelen -- vastasi äiti äreästi -- teidän, herra Damm, olevan
niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin
hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.

-- Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja
puolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja
voimistelu terveyden _säilyttämiseksi_, oikea ravintojärjestys ja
haavalääkärintaito sen _uudelleen saavuttamiseksi_. Luonnottomimpia ja
hirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän
naisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen
sydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän
miesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien
katseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin
käytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.

-- Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa
sahaamassa.

-- Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä
teurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin
tarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan
pahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että
potilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan
vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten
eikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri
käytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää,
ja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä,
mutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.

-- Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman
tunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta
silloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä
parantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.

-- Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma
muutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun
aurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä
päivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.

Me lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä
siinä pettynytkään.

-- Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!

-- Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa
mamseliksi...

-- Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?

-- Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia
nimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin
on oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten
kesken.

-- Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista,
joissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin,
sanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua
vastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.

-- Äiti ... johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en
voi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä
yönä Särki-Pekan tuvalla!

-- Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että
olen varoittanut sinua!

Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin
Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön
itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä
oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut,
mutta minä olin hukassa.



12. UUSIA ARVOITUKSIA.


Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden
viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan
täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun
ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt
levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei
voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan
lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki
koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.

Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten
raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja
miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä,
lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin
noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon
herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen
kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä
täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä
varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä
kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta
tai käden tuska vaikutti näköhermoon -- hän ei voinut itse lukea, vaan
toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei
nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä
minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen
aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut
siihen mitään sanomista.

Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli
niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän
vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin
meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän
sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi;
olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön
välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat
kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin -- olisikin ollut
tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta
merkitystä -- mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan
pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä
toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden
ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani
huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.

Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia
eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä
ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin
häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa
milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin
tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin
pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen
poistuvasta univormusta.

Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle,
aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui
muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää
kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä
itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja
äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.

Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat
tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:

-- Kuinka vanha olette, herra Damm?

-- Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.

Minä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä
korkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. -- Äiti nyökäytti minulle salaa.

Me jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli
Thiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus
suuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi
kiista kuulijain kesken.

-- Kuulkaa -- sanoi seppä katkeroituneena -- kuulkaahan sitä liukasta
ministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka
nieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle
kuningaskunnalle.

-- Mutta, hyvä herra Damm -- puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen
Napoleon I:n ihailija -- kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen
kulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.

-- Antakaa anteeksi, _madame_, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei
tunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra
kansoja, se kohottaa ne.

-- Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?

-- Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt
ylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe,
Robert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö
meidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen
hirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?

-- Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren
miehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin
toisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates,
poltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei...

-- Luuletteko niin, _madame_? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän
synkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi.
Vapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin
anarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän
vanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että
sisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä
kuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja
kasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa
orjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja
pari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa,
ahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli -- sillä olkoonpa
despotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on
kuitenkin heikko -- ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa
tähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.
Pidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.

-- Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso
minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset
ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle?
Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että
Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut
Austerlitzin päivää.

-- Minä kadehdin teitä, _madame_, siitä, että katsotte noita muistoja
kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella
nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt
alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin
usein hätiköimällä tehtyjä, _madame_. Hämähäkistäkin saadaan silloin
kotka.

-- Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.

-- Niin, _madame_, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita
vangittiin _Café Danemarcissa_, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden,
vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella
Cavaignacin johdolla.

Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.

-- Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä
oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.

-- Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.

-- Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.

-- No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.

-- Hm ... sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin
silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.

Sillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää
kummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti
jouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.

Me olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä
olimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä
joutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada
pitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina
hyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka
Sigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi
housunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin
mestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä
Sienenhakkaajan ja Nepomukin, "Kolme kuritettua ukkoa" -- äiti
pukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen,
talouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin
"Perheenäidin hopeakaivoksen" -- minä saisin (osan tiesin jo
edeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita,
puuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, "En voi"-näytelmän,
Lindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin
muotokuvia, "Laulavan Ruotsin", "Lemmenjuoman" potpourrin, Arditin
suutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan "Neuvonantaja
nuorisolle elämänvaelluksessa". Pienokaisille oli varustettu lukematon
joukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli
heille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita,
kirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten
"Kuhnuri-Pekka" ja "Hirmukuvia Afrikasta" varustettuna kuudella
värikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen
"Saippuapalloja", kirjoittanut --o-- (jälkeenpäin huomattiin, että
kirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman
"Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli"). Malla
Södergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin
"kirjekaavion" ynnä "neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa".
Dantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle,
hankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty
kaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien
kiistakirjoitukset. Seppä...

Niin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä
markkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi
valvoa sinun onneasi takoessani.

Vihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo
kertoa siitä?

Seuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.

-- Augusta! Kello on kahdeksan.

-- Hyvää huomenta, Malla.

-- Minä tiedän uutisia.

-- Sepästäkö?

-- Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!

-- Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en
tahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon
vierasta.

-- Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää
luulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten
tekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua ...
mutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin
tekemistä.

Malla lähti, mutta pysähtyi ovelle.

-- Onko kaunis ilma tänään?

-- Sataa vettä ja räntää.

-- Miten on hänen kätensä laita?

-- Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.

-- Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.

-- Ehkä on ja ehkä ei.

-- Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin... Mitä tarkoitat tuolla
"ehkä on ja ehkä ei'lläsi"?

-- Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa
uskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista,
vaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia ... vaikka
kaukana kotona joku ehkä on hylättynä...

-- Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.

-- _Hän_ tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!

-- Onko herra Dammilla ... morsian?

-- Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?

-- Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?

-- Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli
loukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)

-- Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin...

-- Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone
siistitty -- vaikka näkee avonaisen lippaan -- vaikka lippaassa on
medaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä
ennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen,
uskokaa pois, mamseli.

-- Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja
kauniin, eikö niin?

-- Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.

-- Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua,
jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä
näköinen hän on?

-- Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku
muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta
kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta...

-- Se on täti.

-- Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.

-- Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen
oma...

-- Mikä oma?

-- Hänen oma... Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma
malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee
semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi
hupaista! Hyvä, rakas täti!

Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.

-- Kuulkaas nyt, sanoi hän, -- ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta,
olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta
kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.

-- Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta,
etkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta
yksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi.
Vasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.

-- Kaivoksenlouhijanko tähden?

-- Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren;
sinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole _minun_ salaisuuteni.
Me tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.

--- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että
tuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut
ihan sekaisin tyttö paran pään.

Niin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa,
niinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni.
Niin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että
täti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt
on seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen
poikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!

Odotas vähän sentään, laskekaamme... Hän on syntynyt Napolissa;
merkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on?
Vuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt
paroni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo
naimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin ...
kuitenkin ... niin, ehkäpä ... ei, mahdotonta...

Tuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään.
Minä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.



13. JOULUAATTO.


Mutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna
on kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä,
minkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni
yllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti
leikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja
omenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä
kädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on
ainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti
aamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos
kaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.

Vihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän.
Pienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja
syöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili
joulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat
juhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän
tai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten
laulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina
kauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli
alettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset
ilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello
kahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa
tuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti
myöhään yöhön asti.

Tädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat
sisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden
lahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi
aarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt
joululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston
hallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen
tapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa
suuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.

Asianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli
pitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen
ilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi
kelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn
vallitessa.

Hänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan
lahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa
oli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä
ei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan
Hagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen
osakseen.

Lappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki
ryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina,
parta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi
niin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui
muristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä
taistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä
varmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka
vasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja
oman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa,
partansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja
katseli pakotietä.

-- Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän
kuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka
oli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.

Kalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja
silmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa
Dantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan
juoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut
riittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.

Lahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin
viehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta,
joita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin
lattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan
taskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa
purjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista
jouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.

Malla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä
keskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi
Vesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa
hyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä
olin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että
hiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin
valmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka
ja nimi Cavaignac.

Seppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen
ja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan.
Hiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin
vaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle
puolelle.

-- Antakaa anteeksi -- sanoi hän -- että käyn käsiksi historian
oikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat
takaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt
syntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori
seuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa
ja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.

-- Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm -- huomautti
äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen -- saattaa
pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.

Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten
täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan --
sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen --
ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti
ensimmäiseksi:

-- Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!

Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja
lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä.
Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen
kotelon ja kotelosta -- sormuksen puolikkaan!

Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä
tädin virkoamaan.

-- Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja
katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. -- Voi, ystäväni, miksette
sanonut sitä ennen?

Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on
hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin
mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten
onnellista, miten onnellista!

Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi
keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.

-- Juo, sanoi hän, juo!

-- Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!

Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.

-- Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. -- Minä
pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys,
mutta eihän ilosta kuole.

Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan
luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa
suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla
oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä
kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai
uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid,
Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden
hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan
kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli
saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan
nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi
norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta
lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla
kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt
sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen
puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä
katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli
siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa
kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava
yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.

Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään
kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke,
jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli
kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"

Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke
suurelle tarjottimelle sulamaan.

Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin
ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman
kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan
lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.

Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?... Ei, vaan Malla Södergren,
joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää
väen tupaan.

-- No, Malla? kysyin minä.

-- No, Augusta? kysyi hänkin.

-- Mitä luulet?

-- Kaikkea.

-- Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?

-- Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan
kello kuudeksi.

-- Jouluaamuksiko?

-- Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt
täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat
vaikka sytyttää tulen olkiin.

Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina
rakastanut. Ne ovat niin kaukana -- satojen tuhansien penikulmien ja
miljoonien vuosien päässä -- ja kuitenkin voi tunnustaa niille
salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän
ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin
esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius,
tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei
kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä
jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta.
Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha -- mene
vain!

-- Augusta! -- Se oli äidin ääni.

-- Minä tulen, äiti!

-- Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee
pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.

Minä riensin sisään -- ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin
unissani. Hän aikoo lähteä!

Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta
tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä
paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta
marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.

Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä.
Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen
rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi!
Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä
lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää
jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.

Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat.
Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine
saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa.
Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau
tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle
kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan
hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita
"tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.

-- Rakas täti ... aloin minä.

Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista
päätään.

-- Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten,
niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.

-- Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä
ja kysyvästi.

-- Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja.
Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin
kuningattaren kalleuden arvoinen.

Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä
päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.

Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.

-- Isä, isä -- huudahti hän uhaten sormellaan -- oletko todellakin
ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi
turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois -- (viimeinen pakotie) --
että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla!
Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty
eikä maksa paljoa.

-- Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. -- Minäkö viskelisin
rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea,
se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa
enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin
se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?...
Eräältä tunnetulta tilanomistajalta...

-- Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä.
-- Herra Hagert on osoittanut Augustalle -- minä tarkoitan, hän on
osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta... Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin
kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän
perheemme kanssa ... ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin
lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut...

-- Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä,
kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa
kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.

Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden -- anna anteeksi rakas äiti!
-- ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.

-- Äiti tarkoittaa -- huomautin minä -- että _jos_ otan tämän lahjan
vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän
on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut
hylkäämään kaiken yhteyden...

-- Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.

-- Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen
vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin
miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas...

-- Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin
korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan
_yksi_, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja... Kiitä herra Dammia!



14. KUKA SEPPÄ OLI.


-- Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui
lujasti käsivarteeni.

-- Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi
hän.

Isästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan.
Kyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan
tähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks...

Hän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan
murskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset
pienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki
olisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella
varovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut
ukkosen puhkeamaan.

-- Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni
pyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti
tietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin
harvinaisen lahjan.

-- Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän
sinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm...

-- Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti
punastuen melkein enemmän kuin minä itse.

-- Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava
sairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin
kiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.

Mutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin
paljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi
purkautua.

-- Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä
tahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään
levollisena tutkisteli Fritsin "Kuhnuri-Pekkaa" saatettuaan kirjan
omistajan ensin korjuuseen.

Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään
rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun,
kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja
minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään
nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut
lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden
uneen.

-- Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän
suunniltaan. -- Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan
tunne, joka on ollut kaikkialla ... joka on syntynyt vähän joka
paikassa ... joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena
jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka
puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja -- antakaa anteeksi
suorapuheisuuteni! -- jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin
sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja
ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan...

Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan?
Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.

-- Herra Damm! viittasi täti.

Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä
merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.

-- Serkku Jeanette -- jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi
sanomattoman hyvin -- serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa
teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja
minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on
siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat
omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään
paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.

-- Sangen mielelläni, _madame_. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä
syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän
näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja
mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot
juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.

-- No niin, sanoi täti:

-- Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin
onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä
palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä
välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja
solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut
kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän
olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen
yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin
sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti;
hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa,
jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka
ääressä he syntyivät.

Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt
kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa,
koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson --
se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin -- kieltäytyi kauan
suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain
olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä
hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli
myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen
orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin
sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa
puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin
yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään
ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli
vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.

Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin
halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier --
se oli ranskalaisen nimi -- täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli
hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa,
prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat
sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi
uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen
puolisonsa surullisesta elintavasta.

Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja
entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti
tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta
sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä,
että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista
velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä
matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea
puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin
hänen voi tuntea, uutta äidiniloa... Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?

Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin
tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.

Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen
velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla
täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen
kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka
melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se
epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui
vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja
"äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en
enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli _kuningatar Fredrikan poika_
hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa ... siis
hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se
keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki ... se valtasi
mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin
voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.

Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini
aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni.
Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi
paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa
minä taas olin täydessä tajussani.

-- Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti
vilustuin portailla...

-- Ajattelematon lapsi ... sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai
päällysvaatetta, torui äiti. Malla ... ole hyvä ja anna mamselille
kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.

-- Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen
leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni
katselijana.

-- Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan
tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.

Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti
jatkoi:

-- Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar
otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan
mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta
tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren
kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja
kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata
tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy
usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä
päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli
heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan
kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan
nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä _Damm_.

Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa
prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä
istuimellaan.

Täti jatkoi:

-- Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan
kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja
yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin
haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja
ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin
kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri
Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan
rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen
pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin
yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi
kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista
että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin
kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan,
tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti
kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi
lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, _grand'maman'iksi_,
eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen
muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja
prinsessain nukkena ... silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen,
kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon
nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen.
Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi
ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän
kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä
asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on
nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa
rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa
neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin.
Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei
ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen
erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen
hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien
ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi
puolalaisena maanpakolaisena.

Seppä nyökäytti päätään.

-- Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku -- jatkoi täti, hyväntahtoisen
ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen -- lienevät kaikki
lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin
vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan.
Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on
hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli
läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä
muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan
elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra
Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.

Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman
hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti,
tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen
rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin
suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä _grand'maman_
nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin
mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät
seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston
vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan
kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies
menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista
sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta
kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus
oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä
nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana
menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi --
ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli
kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen,
porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista,
mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.



15. MIRABEAU TÄTI.


Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme
tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui
seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi
hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien
terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen,
mustalainen, prinssi, pappi... Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä
asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä
ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen
kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.

-- Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani
Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin
ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen
sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään
hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen
suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien
muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle
salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan
minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun
päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä
sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän
vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä
tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että
toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!... Vastoin suunnitelmiani
satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain
sattumalta tietää tuon _myöhemmän nimen_, jota paroni Otto luultavasti
ei _tahtonut_ muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen
siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi
Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se
jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.

-- Herra Damm -- virkkoi täti heltynein äänin -- jos elämämme
tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa
lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin
nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon
jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni,
kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne
rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin
oli se korkeamman voiman sallimus... Augusta, jos voit jo niin hyvin,
että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo
kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus
on siinä näkyvissä.

Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin,
seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen
nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:

"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en
tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä
kuka ei rakastaisi _sinua_? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen
mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta
kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi
epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi
todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite _Mr
Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45_, ainoa osoite, jolla kirje
enää löytää minut. _Ma vie à toi_. O."

-- Koska nuo rivit jäivät lukematta -- jatkoi täti suruisesti -- ei
paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä
petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan
etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin,
toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa
1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän
onkaan maksanut minulle!

-- Mutta -- jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä,
joka oli hyvyyttä tulvillaan -- älkäämme turmelko surullisilla
muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja
näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan
vieressä -- tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset
lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?

Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut
oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä
puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin
kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä
kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä
rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin
muiden -- miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa
menettämisen -- ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin
erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista
huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin
ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois
Gripsholmasta -- silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien
silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan
kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän,
kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden
uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo
kadottaneen kaikki...

-- Ymmärrättekö nyt -- sanoi täti -- miten oli mahdollista, että hänen
majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman
tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku
katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis
nainen tuolla morsian?

-- Hyvä rouva -- puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen
-- ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja ... teidän
tyttäressänne Augustassa?

-- Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja
hämillään.

-- No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!

-- Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva,
jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se
on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan --
mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte...

Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin
pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien
punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät
vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa
tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan
Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan
Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä
kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt
veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien
takomisesta...

Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan
isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.

-- Herra Dammille on -- sanoi hän -- tämä medaljongi paljon kalliimman
arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen
ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka
läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin
ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden
vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten
huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään,
joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä
todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa
vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä
Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan
ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla
kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin
henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan
tarjotun muiston. Minä tarkoitan: _hänen vaimonsa_.

Constance ... minä en pyörtynyt ... äiti ei kalvennut... isä ei
hypähtänyt paikoiltaan ... me emme olleet samassa mielentilassa kuin
Hamlet nähdessään kummituksen ... me katselimme vain tätiä sanomattoman
kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut
koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä
tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman
nähtäväksi!

Hänen vaimonsa!

Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi
puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa
tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin,
ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen,
jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla
tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta
täti ehti ennemmin.

-- Sallikaa, herra Damm ... sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä
viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä
kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra
Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta
joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa
ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä
heti tultuanne?

-- Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa -- vastasi seppä
vähän hämillään -- en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa
mitätöntä itseäni.

-- No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin
viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin --
levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla
lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi
päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka
oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja
tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin
levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä
millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta
synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä
rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren
sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä
ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota
puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni
toiselle ... niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen
puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja
lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän
toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja
seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan _rouva
Clairelle_.

-- Rouva Clairelle!

-- Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota
kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?

-- Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.

-- Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka
viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että
ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen
uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea,
hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja
pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?

-- Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin
mamseli Augustan silmissä...

-- Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja
hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena
ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.

-- Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar...

-- Olkaa niin hyvä! -- Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.

-- Minun tarkoitukseni -- jatkoi seppä -- ei ollut lähteä sanomatta
terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä
opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on
kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa
sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia
tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen
ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun
matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston
meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että
Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä
rakas...

-- Mutta, alkoi äiti.

-- Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista
rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan
hänkin sen _saanut_; jos hän olisi sen _ostanut_, niin se olisi ollut
aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse
nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.

-- Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin -- oikaisi täti -- eikö
niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis
vastaan joululahjan?

-- Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.

-- Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra
Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on
ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin
tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu
ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.

-- Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti
äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.

-- No -- keskeytti täti hilpeästi -- minä sanon kuten entinen
rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana
mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua,
jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"... Herra Damm perustaa
suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne.
Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin
opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt
kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.

Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, -- vahtimestarin, varkaan,
ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren
pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun
kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän
hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä
olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.

-- Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän
jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi
vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten
nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!

-- Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin
käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan
sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka
me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain,
vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:

-- Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau
täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen
onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan
ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä!
Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.



VIITESELITYKSET:


[1] Kaksitoista jalkaa korkeat, taidokkaasti Berliinissä valmistetut
pronssiset kuvapatsaat kirkon katon kulmilla.

[2] Kasaberget.

[3] Annan sinulle mitä hyvänsä pyydät.

[4] Sinä olet oleva kuningas ja hallitseva maailmaa.

[5] Kohtalomme vie meidät mukanaan vastoin tahtoamme.

[6] Ihan niin, te sangen oppinut ja kuuluisa mies.

[7] Ja me muutumme.

[8] Aivan oikein.

[9] Samanniminen ihmeen kaunis vuori on lähellä Hämeenlinnaa, mutta
Aulangon pitäjä ei ollut siellä. Vähätpä muuten nimestä.

[10] Ödmark = ödemark: erämaa. Alkukielen sanaleikkiä ei saa suomessa
näkyviin.

[11] Selkäsaunaksi.

[12] Barrikadiksi sanotaan semmoista kahakoissa käytettävää sulkua tai
suojavarustusta, joka häthätää kyhätään kaikenlaisista kapineista, mitä
käsiin sattuu.

[13] Lehti oli ruotsalainen. Suomalaista virallista lehteä ei vielä
silloin ollut. Suom. muist.

[14] Suomeksi: Päänkivistys.

[15] Totta kai -- tuokaapas tänne ne kapineet, tutkistellaan heitä
hiukan.

[16] Kopp on suomeksi rokko, kropp: ruumis.

[17] Hän tarkoitti provinsialilääkäriä, joka on suomeksi piirilääkäri.

[18] Kunnallislaitos ... yhdistys ... virkistys. Esimerkkejä rouva
Åkerströmin muka suurestakin viisaudesta.

[19] Kulkuneuvo ... selkkaus ... sekamelska.

[20] Intohimosta, säälistä ja kehoitukseksi.

[21] Kasvatusta.

[22] Olettamusta.

[23] Orre on nimittäin suomeksi teeri. Suom. muist.

[24] Yleensä luullaan, että jos vaalisaarnaaja saa edes jonkunkin
huudon vaalissa, niin tuomiokapituli antaa hänelle matkarahat, ja siitä
syystä monikin saa aina joiltakin sääliväisiltä muutaman manttaalin
huudot.

[25] Mutta te olette väsyksissä; lähtekäämme, lapseni, nukkukaa hyvin!

[26] Henrik Gabriel Riquetti, Mirabeaun kreivi.

[27] Kenraalikuvernööri kreivi Berg tahtoi siihen aikaan uudistaa
kaikki. Ensimmäinen rautatie oli, kuten paljon muutakin, hänen
toimestaan saatu aikaan, ja kun hän, ollessaan muutamia vuosia
myöhemmin maaherrana Puolassa, kysyi eräältä suomalaiselta, mitä täällä
on tehty hänen lähdettyään, oli hän niin tyytymätön saamaansa
vastaukseen, että huudahti: _schlafen Sie gut_! (nukkukaa makeasti).

[28] Muuan tunnettu korkea virkamies.

[29] Ihan tosissaan.

[30] Muuan peruukintekijä Tukholmassa.

[31] Appelroth oli peruukintekijä ja Raddatz räätäli Helsingissä. Julk.
huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 2 - Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.