Title: Talvi-iltain tarinoita 3 - Suomen herttuatar. Kulta-aave.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 3 - Suomen herttuatar. Kulta-aave." ***


TALVI-ILTAIN TARINOITA 3

Suomen herttuatar. Kulta-aave.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa


Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.



SISÄLLYS:


SUOMEN HERTTUATAR:

  1. Päivälliset vanhaan hyvään aikaan.
  2. Prinsessa Ruusunen.
  3. Helenanpäivä Ruissalossa.
  4. Loitsumäki.
  5. Diakoni Elg.
  6. Tanssiaiset ja tappio.
  7. Sota.
  8. Venäläiset tulevat!
  9. Syysmarkkinat Turussa.
 10. Ruususen syntymäpäivä.
 11. Jaakko Keith.
 12. Jyrkänteitä alas.
 13. Lankeemus.
 14. Nouseminen.
 15. Herttuatar.
 16. Rauha.
 17. Katuja.
 18. Jäähyväiset.
 19. Seitsemänseitsemättä vuoden kuluttua.

KULTA-AAVE:

  1. Kaksi suurvaltaa.
  2. Toiminimi Lauri Gråberg.
  3. Rosvoluolan edustalla.
  4. Kohtaaminen.
  5. Serkukset.
  6. Hannu Kristofer Halm ja sukuperintö.
  7. Sten-lanko.
  8. Kulta kummittelee.
  9. Sotaa, havaintoja, unelmia.
 10. Roderikin näky.
 11. Sten Halmin elämäntarina.
 12. Katuja.
 13. Kapina rahaa vastaan.
 14. Viimeinen katumustyö.
 15. Halm Gråbergia vastaan.
 16. Raha tahtoo meidät kokonaan.
 17. Kun raha käy sotaa.
 18. Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.
 19. Syyrakin kirja.
 20. Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
 21. Koettelemuksia.
 22. Kapteeni Edvardson.
 23. Eräs kuolema.
 24. Halmin ja Gråbergin suvut.
 25. Kulta-aave.

Viiteselitykset.



SUOMEN HERTTUATAR.



PÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.


Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti
isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha
roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri
Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja;
presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen
paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria
johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon
valtioasioissa.

Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin,
vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja
rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli
niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten
aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden
päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.

Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli
hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim
Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti
Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen
Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla
miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka,
mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli
uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta,
joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni
Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja
kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen
säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten
kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.

Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori,
saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko
liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki
oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein
pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain"
tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.

Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa
tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja
uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen
maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin
tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi
toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies
Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen
neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin
ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen
tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja
siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut
tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta
hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt
saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin
pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta
neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja,
vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien
tuhkaa.

Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori
mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten
mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle
hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti
sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli
neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä
kysymyksistä.

Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin
viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat
sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden
vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski
Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa
käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.

Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken
tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman
ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi
aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että
jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen
tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut
siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt
oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen
osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän
tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?

Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa
päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli
huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan
tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes
pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin
syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja
presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa
oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin,
niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa
nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin
verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä
työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee
semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa
lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin
tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis
noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden
osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.

Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa,
mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli
kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello
kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei
ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä,
mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä
hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.

Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld,
asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot,
tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan
tekijä, professori Daniel Juslenius -- Suomen ainoa lakitieteen
professori Samuel Schultén -- Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring --
maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen _rector magnificus_,
professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen
taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta -- kuuluisa latinantaitaja,
professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja
siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten
ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat
kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin
herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska
hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden
toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin
perheen kaukainen sukulainen.

Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti
laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei
ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan
ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta
pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin
ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä
yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.

Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne
kaupungin rummuttaja Mikael Kallio -- Kaarle XII:n aikainen invaliidi
Mikku -- oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu
jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten
kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät
jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan
päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat
edelleen saliin.

Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen
sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille
veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja
sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä
nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten
huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa;
se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen ... juoruta.

Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina
kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan
mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain
sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku
Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja
arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi,
ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin
asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili
hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon
kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki
olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai
onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen
seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki
vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä
kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.

Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään
siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta
Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla,
keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla
kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija
Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta
vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan
villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin
tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja
sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva
varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen
suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin
suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen,
arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton
virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta
emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren
annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen
jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä,
hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi
kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta,
joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti
reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja
äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti
puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla ...
ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.

Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun
olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen,
naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka
täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta
tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren
hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin
pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä
nousi, vieraat nousivat ... juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja
viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti
valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän
ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan
hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi -- toivottaen heidän
majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta,
valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi
ja pysyväiseksi menestykseksi...

Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi
harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit
tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut
ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan
onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen
hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu
Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä
valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen -- tuntui kuin olisi
herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun.
Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen
kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen
hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen
kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin
ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt
seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja
kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit
juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty
hurrata eikä eläköötä huutaa ... ja Heldt näki lasinsa lävitse
viehättävän naapurinsa hymyilevän.

Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain
keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin
ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan
juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia
valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin
lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui
Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman
piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa.
Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät,
joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana.
Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan
tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä
tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa
silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa,
että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten
antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan
meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus
varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä,
lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan
koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi
sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä
tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden
paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan,
itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.

Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen
rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642
tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua
lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen
torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja
rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita,
manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan
pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa
mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän
kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä
ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät,
kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin
pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin
harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa
hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun
katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin
kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.



2. PRINSESSA RUUSUNEN.


Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet
makuukamarin turviin -- neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan
tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö -- ja siellä heitä kestittiin
teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman
valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin
hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi
survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki
hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin
äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden
varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli
täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun
teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi
kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli
tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai
viidennen haudeveden voiman.

Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin
oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin,
olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin
edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä
ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista
taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin
lapsiakin.

Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja
kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen
esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä
pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja
näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta
jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja
siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta
käsivarrellaan.

Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva,
Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli
kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt
rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut
nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin
hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet
olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja
hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja
tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle
näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään
viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli
vilkas kuin kissanpoikanen.

Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä
tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se
velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren
Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:

-- Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?

-- Tiedän, sanoi tyttö.

-- No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni
taskussa?

Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin
timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.

-- Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta
kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen
nenäliinaan.

Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi
houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi
sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.

-- Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa
hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.

-- Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti
arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan
kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt
antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.

-- Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui
puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen
kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.

-- Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen
harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna,
joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia
juoruja.

-- Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi
laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne
vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli
ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.

Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli
taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.

-- Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti
asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.

-- Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen
aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava
kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva ...
ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?

-- Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien
sormillaan. -- Isä ... setä Heldt ... maisteri Elg ... ja Iisakki...

-- Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme
liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?

-- Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua
kelkassaan jokimäelle...

-- No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas
tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena,
nimittäin isäsi.

-- Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar,
ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva
hymyillen.

-- Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.

-- Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi
laamanninleski.

-- Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui
puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi
hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli
vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa
kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.

-- Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä,
uskotteko?

Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle
rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen
isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut
käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka
oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee
perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi
ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli
hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.

-- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.

-- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi
hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla
esiliinallaan.

-- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän
pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin
siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas
nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.

-- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin
käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee
hyvin rikkaaksi.

-- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala
hänelle suo.

-- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen
laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin;
sellaistahan näkee joka päivä.

-- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt
Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä
aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen
nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin
kukaan muu tässä maassa...

Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut
ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen
tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.

-- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli
pienokaista.

-- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen
tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...

-- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin
ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.

-- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä
näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma:
kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin
tämä lapsi.

Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan
henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän
ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien
miespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen,
luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten
kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä
näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen,
katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin
korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.

-- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna
-- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi
haudalla!

Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja
muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä
sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän
kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä
kummi häneltä pyytää.

-- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää
vierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella
kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi
sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin
sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden
esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä.
Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.

-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole
sanottu.

-- Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?

-- Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa
Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja
onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa;
mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä,
ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai
yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin
yhdeksännentoista.

Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat,
ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.

-- Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti
laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään
värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja
haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää
yhdeksäntoista vuotta. Se on ... katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä
syyskuuta 1723?

-- Niin.

-- Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.

-- Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään
vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin
tahtoo?

-- Mitä Vappu sanoo?

-- Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus
kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu.
Rakas lapsukaiseni!... Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen
pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta
vaaralta.

-- Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä
värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos
isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa,
hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen
tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar
Björkegren, hänen hyvä kumminsa...

Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään,
suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:

-- Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään
merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen
annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi.
Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei
ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin,
älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin?
Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin
runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?

-- Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään
esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä
siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita
ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja
tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut
kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut
niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä
esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki
puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta
käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan
jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.

Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään,
istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt
pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän
veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.

-- Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.

Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään
kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.

-- Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki
Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni
otti tänne pannakseen hänet kouluun.

-- Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25

-- Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!... Lapsi laskettelee
sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti
anteeksi pyytäen.

-- Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda
meitäkään!

Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin
tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen
huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko
hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.

       *       *       *       *       *

Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin
valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon
kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa
tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta
hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä
veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli
paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun
kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin
turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän
romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui
rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui
seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.



3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.


Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on
oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon
kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa
vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys,
siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen
Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli
koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren
tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari
kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä
näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri
heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden
lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin,
joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan
piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko
tenhovoimalla.

Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä
sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka
tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen
tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin
muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta
myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan
ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella
ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta
komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien
tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi
siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän
siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten
huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan
hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.

Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja.
Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli
tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että
puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle
avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka.
Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan
edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n
muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine
pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät
helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan
huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti
katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin
uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka
olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen
huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku
tykiksi.

Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi
vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli
helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä
kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä
rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja
terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti
sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja
panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat
hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten,
mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.

Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia
siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo
turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle
rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden
sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät
olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan
pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he
tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana.
Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan.
Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle
noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä
aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta
matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui
suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän
rasittavaksi kuin ilman paino.

Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski
Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun
ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää.
Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset
taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs
pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen
nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen,
neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista
arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin
vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa
1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää
vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat
valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella
kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun
kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä
luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä
paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja
muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla
yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa,
pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen
nimipäivänään.

Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä
ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi,
joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän
oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle
Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran,
joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.

-- No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan
mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla
kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään
nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.

-- Älä minua syytä -- sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle
käsivartensa -- ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar,
ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?

-- Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar
Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse
keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt
kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea
tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä
porsliinia ja laseja?

-- No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys,
sisar... On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman
äidin koko Turussa.

-- Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva...

-- No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se
juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti
Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa
Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin
minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko
salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi!
Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.

-- Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva ... hän ei muuta ajattele
kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta
tuleekaan?

-- Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin.
Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut
vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen
muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta
täyttää kahdeksannentoista vuotensa ... että hän jo aikoja sitten on
lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona ... että hän puhuu saksaa
melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni ... että hän on lukenut ranskaa
ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla -- että hän on
lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa -- että hän voi valita maan
parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut
kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta,
joka on puolihulluna... Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva
vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.

-- Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja
onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut
ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No,
en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä,
sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen ... olet
huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan,
sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle
kalleimpia pitsejä Raumalta... Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan
sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin
suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä...

-- Kiitos ylistelyistä -- sanoi iloinen ystävätär nauraen -- kun, kuten
Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär,
saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan
ihan palavissasi, sisar... Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!

Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta
kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle
onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa
tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä
kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan
kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli
viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin
tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja
puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät
sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen
eloisuutta ja kauneutta.

-- Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt,
juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.

-- Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta
tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin
oman Turun.

-- Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen
vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne,
ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä
vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana
maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta
puhkesi katsojain huulilta.

-- Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro
raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.

-- Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi
klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.

-- Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki
Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.

-- Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun
kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun
myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut
niin harvinaista kuin nykyjään.

Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen
kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri
sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren
tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon
viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen
jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren
ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.

-- _Quid spectant_? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.

Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja
kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta -- sillä hän se oli -- ja
vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu
ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:

-- _Domine professor_, Eeva Merthen se on.

Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi
tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen,
jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa
olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli
tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta
muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä
ja antoi lausuntonsa:

-- _Mehercle, dryas!_ Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan
_emanatio maniumia_, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on
sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain
kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja
hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska
suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä
asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai
goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner ... mutta
mikä poikaa vaivaa?... _Alane! Alane!_

Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka
nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan
hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren
kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla
verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli
kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota
hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja
eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan
kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa
tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut
pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä
välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi
heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä
neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän
kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain
pikajuoksijain voittamisesta.

Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta
ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin
perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan
lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän
tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi
hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli
rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota
oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara
näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi
silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää
auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa
taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman
ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli
vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin
auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana
repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten,
tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut
kyynel.

Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia
tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka
suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä
kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta
kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden
piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja
yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli
kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin,
ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen,
vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten
kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka
esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen
maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa
tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama
äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi
vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden
leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho
läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat
hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty
taapäin -- muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden
yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta
säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli
täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos
Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän
muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja
vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän
tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.

Tarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia
huomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää,
mutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille
ilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui;
toinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista
täyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien
alaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli
ikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle
nyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä
ylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä,
kuten Aurora Königsmarkillakin -- ja molempia katselivat sekä narrit
että viisaat siksi kunnes sokaistuivat.

Nuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja
kun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen
syöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän
voitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman
askelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan
ja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin
häntä puhutellessa.

-- Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja
mietitty puheensa.

-- Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö
sointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.

Alanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt
niin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään
käsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman
latinansa.

Hänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät
esiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä
sukkelimman kielen, huudahti:

-- Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin
kuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa?
Sanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta
paimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää
kadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?

-- Neiti Eeva -- sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi
kauppias -- arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet
teitä päivälliselle.

-- Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole
kuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin
äänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.

Kaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet.
Vienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva
priki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli
monella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja.
Maltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.

Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi
kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä
alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa.
Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu
nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty
sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja
etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.

Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä.
Turhaan. Notarius -- tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka
-- jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias,
ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti
jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle
ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.

-- Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä
ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta
vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin _secunda_-luokan poika...
Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma
kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani
ja samalla suojella häntä...

Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä
ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä
lähenevän prikin keulan ohitse.

-- Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus
miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.

Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta
kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni
etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja
savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin
tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei
iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu
kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta
takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä.
Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet,
sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy
kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut
elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?

Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi
päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja
tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin
kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain
pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja
suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja
kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka
herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin
eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä,
tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja
kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa?
Tuhassa paistettuja perunoita.

Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä
harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä
tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat
vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo
kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista
ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan
moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian
kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin
pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään
silkkimatoja.

Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen
vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut
talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä
Etelä-Suomessa; sotamiehet -- sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä
-- olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta.
Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme
pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura
ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi
kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella
vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen
tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta,
kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon
rukiinsadon sattuessa.

Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien
Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär
Anna Helena Merthen.

-- _Tibi, Helena_, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit
Paristasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi
kipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut
kuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla
päätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin
esiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.

-- _Tibi, Paris!_ toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen
professorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun.
Korkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa
elantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän
ryhtyi -- kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä
hetkenä -- ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia -- eikä
koskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi
voinut vastustaa semmoista ristitytärtä?

-- _Tibi, Hebe_, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi
ihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt
kahteenkymmeneen vuoteen.

Ateria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin,
pikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä
aimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien
puiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa
vuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä
yövieraita varten.

Nuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä
läheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä
torventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin
paimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä
liehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat
taluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka
eivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät
kaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka
olivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he
lauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:

    Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.:
    He kertoa lemmen voimasta voi. :.:

Ruiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka
leveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät,
hypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:

-- Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja
Merkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni.
Ettekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar
ja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon
saarta?

Kun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:

-- Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi,
lohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut
huomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja
miellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista
henkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja
anteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen
hovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan
paimentyttöjen lehtoon.

Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä
suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari
alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin
kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa
rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja
jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan,
joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden
ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:

    Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi,
    miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi
    kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella
    lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista!
    Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii,
    niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii,
    miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena
    Vuossadat eläköön kuin paratiisissa!
    Ja elon iltana -- kun saapuu kuolo vieno
    kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon --
    niin suku taajana kuin metsä Ruissalon
    nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]

Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat
ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki
asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari,
vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:

    Nuorukainen tanssiin ennättää
    ja nostaa hattuansa,
    hän suuria, pieniä tervehtää,
    suloneitoja mieluisimmin.

    Neitosia käteen tarttuen
    hän lausuu luottavasti:
    ja sin' oot mun ja min' oon sun
    tään leikin loppuun asti.

Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.

Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista,
pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti
vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin
jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus
vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa
kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat
vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.

Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä
varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt
käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin
uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa
pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin
ruvettiin leskisille.

-- Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.

Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä
herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään.
Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti
sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän
olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.

Tuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi
taivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin
tupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden
aikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli
tosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin
luuli olevansa valtiomies.

Keskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri
Gyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa.
Kerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että
he olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin.
Mathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli
suomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies,
joka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään
salaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja
sota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset
oppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli
yhtä paljon kummallakin puolella.

-- Mitä uutta valtiopäiviltä?

-- Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä
salaisimmassa.

-- Eikö Merthen ole salaisimmassa?

-- Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.

-- Hyvät herrat -- virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja
turkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon -- ei saa riistää
kauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.

-- Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy
pisteliäästi.

-- Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.

-- Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla
syötyä.

-- No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti
tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja
sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.

-- Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka
kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen
säännölliset, huulet vienossa hymyssä. -- Veli Ahlström ei tyydykään
vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja
sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä
meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.

-- Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin
nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena
puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole
koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee
salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin
kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta
hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse
pyydämme.

-- Lupauksillako? Niin tietysti.

-- Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä
kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä
edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin
aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.

-- Entä sitten?

-- No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää.
Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen
oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä
sieltä.

-- Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet
valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään
maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen
Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja
upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme
olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän
huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään
aavistusta.

-- Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat -- keskeytti neuvosmies Wechter,
hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 --
tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on
nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko
koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole
kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän
sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista!
Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?

-- Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän
varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina,
milloin puhuu päänsä pölkylle.

-- Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?
Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?
Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala
siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!

-- Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella
kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel,
hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.

-- Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen,
Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn
neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia
housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia
vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että
suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.

-- Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen.
-- Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun.
Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se
on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto
tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä
nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki
sodantoitottajat!

Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon
mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide.
Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen?
Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa
ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui
kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin
vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa
oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.

Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja
Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma,
elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat
heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti
taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.

Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa
vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä,
ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa
kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä
saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle
kirjeen.

-- Kuka sinut lähetti?

-- Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan,
että asia on hyvin tärkeä.

Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia
Tukholmasta.

-- Niin -- sanoi Wechter yhä iloisempana -- hyviä uutisia! Kirje näkyy
olevan veli Mertheniltä.

Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka
nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin
purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli
puhaltanut navakka lounastuuli.

Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui
kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta
hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.

-- Äiti -- sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen --
onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?

Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.

-- Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon
heidät. Amen.

Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin
menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen
uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini
räiskähti lähinnä seisovien päälle.

-- Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.

-- Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja
kuului:

  Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.

  Kunnioitettu Veli!

  Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun,
  kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun
  Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että
  Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla,
  registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on
  julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan.
  Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan,
  Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.

                                        Kunnioitetun Veljen
                                   kuuliainen ja nöyrä palvelija
                                          _Carl Merthen_.

Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo
oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista
vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä
käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan
ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.

Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus
otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä
tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli
taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen
kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli
menestyksestä?

Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä
tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä
laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi
se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan
kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko
loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei
edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen.
Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa
väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan
mielipidettä.

-- Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys,
jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon
alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.

-- Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien
kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!

-- He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.

-- Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.

-- Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]

-- On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.

-- Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt
tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!

-- Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan
_säätyjä_ vastaan?

-- Valtakunnan _hampaitako_?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä
vertaa koirankitaan.

Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin
luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta;
mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö
kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä
juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.

-- Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella
mitä haluan.

-- Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi
moni lasiin tarttuen.

-- Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja
salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen.
Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade
alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti
yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.

Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan.
Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin
leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja
sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha
alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen
muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden
raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen
hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:

-- Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa
kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.

Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin
veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin
kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon
rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan,
vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin
yli koko lattian.

-- Missä Eeva on?

Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.



4. LOITSUMÄKI.


Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien
aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme
saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän
rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista
ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat,
ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja
onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten.
Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot
voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat... Jo tarttuu se
taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan,
arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu
sen lehtien alta loistava käärme...

Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä
kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen
kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden,
että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana.
Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken
punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja
oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla,
ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi
sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa,
jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.

Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä
harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman
pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät
sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva,
lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää.
Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja
mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn
manaukselta...

-- ... Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet?
Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut,
sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi,
myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää,
joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut
liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi
sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana
aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua,
lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta,
kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään
merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?

-- ... Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä
syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit,
kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta.
Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi
äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja
nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit
raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?

-- ... Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet!
Minä mahtava manaan teitä... Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun
neitsyt Maarian polvilta ... minun kädessäni te olette ... orjia te
olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja
vieritän päällenne Kipuvuoren... Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö
vieläkään tottele?

Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja
hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes
vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi
etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän
tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman
suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon
tuulenhenkäyksen...

-- Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa
tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat ... ne eivät enää ole
penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun
kaikki muu häviää!

Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista
vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua
haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika
katosivat majaan.

Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin
rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.

Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan
vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että
Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut
käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen
entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta
ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt
aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa
pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt
Vapun asuntoa -- se oli toisella puolella saarta -- ja toivoi ehtivänsä
sieltä takaisin illalliselle.

-- Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt
osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin
saattoi.

-- Aion kyllä, vastasi Eeva.

-- Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.

Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki.
Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi
raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle.
Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan
viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja
sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta
turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun
vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi
eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa
katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi
mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän
enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa
helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli
löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei
ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin
näkyi ranta ja meri puiden välitse.

Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi
silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla,
kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin
Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka
muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.

Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea,
jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli
puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä
vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja
helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös
vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.

-- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?

Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen
akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi,
lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen
vaatteitaan.

-- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno
olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen
mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta
se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen
kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis?
Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.

Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen
miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan
ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan
mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.

-- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista
vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin
Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun
hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä
mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen,
nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai
viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä
merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun
kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan,
mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta
aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan.
Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian
palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä
soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan
kuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat.
Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä:
ensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten
verta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin,
niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja
maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin
huippuun asti...

Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että
kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä
lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen
häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta
sieltä kuului tuttu ääni huutavan:

-- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?

Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta
tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan
katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun
kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä
mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn
sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle
korvaan:

-- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!

Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen
eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. --
Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja
kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko
minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni?
Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia.
Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni
poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen
lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää
tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa
näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten
kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on
kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää
tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan
kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.

Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha
ystävä asuu.

-- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole
siitä puhunut minulle!

-- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle
kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu,
hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui
katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy
nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä
kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan
ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista,
jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.

-- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon
sinusta.

-- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus
raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä
sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin
luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen
täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun
silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja
olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin
sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?

-- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista
lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten
lopulta ala uskoa uniin.

-- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään
usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he
pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa
10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät
valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää.
Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä.
Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien
välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy
perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä
rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä
ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa
hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me
olemme vajavaisia olentoja.

-- Mitä näit sitten unessa, Vappu?

-- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän
minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.

-- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.

-- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät
aivan kuin sadun prinsessa.

-- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka
päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo
muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko
vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän
osti juuri palttinaa Naantalista.

-- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran
oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?

-- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että
seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko
metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?

-- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä;
isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein
hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.

-- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia,
neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?

-- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi
ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai
oikeat talvirukkaset.

-- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku
tylleröinen?

-- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.

-- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit
rippikoulunkin?

-- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ...
eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies;
mikset ota _häntä_?

-- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.

-- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta
kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki
parkaa?

-- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian
haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty
professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.

-- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai
onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä
koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja
tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.

Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen
hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi
nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen
kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen
ainoa uskottunsa.

-- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli
kaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin
tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin
Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin
suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte
ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä
olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut
Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!

-- No mikset sitten sano niin?

-- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä
maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä,
enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla
onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan
sinua taistelemaan sen puolesta...

-- No, sano sitten! Mikset sano sitä?

-- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan.
Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti,
miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin
kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä
et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen,
sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä
kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä
ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä
auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä
mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei
koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli
ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja
se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän
sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja
tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä!
Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan
minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua,
minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin
kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut
itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta
täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse
sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi!
-- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin
tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni
heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä
onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä
minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?

Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi
valkeaan ja sanoi:

-- Sen olet perinyt isältäsi.

-- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?

-- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan
olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo
päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta
kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi,
pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava,
kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet
perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan
äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme
veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko
nähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?

Eeva oli vaiti.

-- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano
minulle suoraan?

-- Älä kysy sitä!

-- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri
ja ... nuori, kaunis mies...

-- Tarkoitatko Regnier'tä?

-- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia
ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä
nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava
tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo
amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa
oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä
sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.

-- Vicomte hän on.

-- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?

-- Ei minulla ole mitään vastaamista.

-- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle
kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on
laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä,
mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä,
siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"... Olkoonpa niin. Mutta
kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan
takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt
kuulla, mitä unta olen nähnyt?

-- Niin kerropas.

-- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin
tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot
soida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana
hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...

-- Minä olin kuollut, eikö niin?

-- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli
hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos
olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin,
että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin
taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti
minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti
ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä
vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla
ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima
myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin
pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se
merkinnee.

-- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun
vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä?
Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa
kummittelevat mielessäsi yön unissa?

Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko
raukeni hiilloshehkuun.

-- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä
palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani
pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun
polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla
ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit
kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme
suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin
helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden
välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on
kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina
helmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä,
kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa
kertoa tyhmiä unia lapsille?

Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään
kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt
entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.

-- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti
oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä
unien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt
pojan ... mikä hänen nimensä on?

-- Sammu.

-- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on
hyvin levoton minusta.

-- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista;
saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku
lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu
milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän
se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista
olla?

-- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.

-- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse.
Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana
tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe.
Yhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin,
antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä
sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei
ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee
kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota
Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.

-- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin,
että minä en _voi_.

-- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi
ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen
lumota itseäsi.

-- Lumotako? Ei, ole huoleti!

-- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka
erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota
ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene
naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!

Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin
kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin
hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa
vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden
iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen
tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä
tulevan syliin.

Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä,
revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja
havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli
samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein
kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.

-- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva
teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin
ettet sinä etsisi minua?

-- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin
kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.

-- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti
kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes
voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä
puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme
takaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein
rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa!
Kyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen
ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.

-- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi
Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.

Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien
jälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan
ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli
valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.

Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut
vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.

-- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin
pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa
ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen,
ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri
niin pitää käydä.

Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen
lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.

-- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä
muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa.
Minun täytyy lähteä diakonin luo...



5. DIAKONI ELG.


Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua
synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt
iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja
laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia,
mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat
veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat
torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen
omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi
voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin
vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat.
Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti
toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan
huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja
onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.

Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa,
niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka
koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei
ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä
mullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita,
syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä,
jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka
olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä,
jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta
maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti
näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri
Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri
paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä
kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin
kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin
isänmaallinen tunnussana.

Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies
Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias
ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun
hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli
lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta
sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana
toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä
muuttua yleiseksi käsikähmäksi...

Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen.
Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua
välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana
yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi
kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen
harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja
kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä
taukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin
kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.

Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi
väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä
oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä
papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei
ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan
vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä
tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti;
ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin
olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti
vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas,
syvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät
suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus.
Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet
hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella
ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään
hävisi näkyvistä.

-- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli
laivarannassa.

-- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.

-- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät
häntä?

-- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi
rajasuutari ylhäisen halveksivasti.

Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi
pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan
diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.

-- Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan.
Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain
itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa,
saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin
tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.

Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat
huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka
heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli
pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.

Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että
diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.

Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi
useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien
majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista
hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita
mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat
saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja,
rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut,
ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä,
mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan
vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten
sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä
hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa
vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu
keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä
sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen
kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi
toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä
usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti
muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa,
hehkuvaksi ennustukseksi.

Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia
yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran
huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja
kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa
vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa
kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki
sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella
kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain
kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi
pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä
ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä
Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren..."

Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23
vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi,
laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun
tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa
uskossa ja lopetti -- mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta --
tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.

Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin
valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta
ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja
eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä
katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus,
rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli
kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan
suloisin lapsentarina -- tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian
kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle,
mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka
ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli -- se ajatus ihastutti ja
valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan.
Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä
hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä
sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa
kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja
pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan
rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja
täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.

Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan,
jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen
Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki
toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo --
Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.

Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden
avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa
olevalle _Laimin_ (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa
kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli
aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu
keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui
vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina
Elg -- sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen
lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä
vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet
orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli
suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt,
jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen
tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan
sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan
ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi -- sisar oli ollut hänen
äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut
nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut
maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei
ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta
veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun
hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli
naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä
sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää,
mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää
veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen
tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan
hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti,
mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana
omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja
ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.

Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä
innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään
seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta.
Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa
saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä
kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus
omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista
intohimoa... Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan,
joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti -- tai ainakin luuli
rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.

Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille.
Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja
äidillistä huolenpitoa... Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein
olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin
yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli
tukenut.

-- Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on
viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin
paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.

-- Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet
kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon,
vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa
muistutusta.

-- Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi
kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.

-- Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt
sota.

-- Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä
jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja
jo taas alkaa verenvuodatus.

-- Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi
diakoni, seuraten sisartaan tupaan. -- Kuinka lapset voivat?

-- Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen
variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat
makeasti.

-- Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä,
kuka siinä on?

-- Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän
hän tahtonee näin myöhään illalla?

-- Pyydä häntä meille illalliselle!

Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta
huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen
sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli
samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.

Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean
valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava
öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä
vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.

-- No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet
niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti
raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että
poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako
jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis
kuulemaan.

-- Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen
talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin
tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.

-- Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja
juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa
vain sanottavanne; ei minua nukuta.

-- Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti
nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta
kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka
hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa
kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle
ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua
yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka
olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen
kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan
lohdutuksekseni ja kehoituksekseni...

-- Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut
teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin
sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi
palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin
hän kohta ottaa koko käden...

-- Voi arvoisa maisteri -- antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi,
niinkuin ennen olen tottunut! -- niinhän minun laitani on kuin te
sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta
ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia,
joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan
valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti,
jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia
on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli
paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui ... mutta
nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta
seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan
profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät...

-- Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen!
keskeytti diakoni ankarasti. -- Semmoiset parannusharjoitukset on
perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion
sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.

-- Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten
ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan
pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani
rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli
silloin tuskin seitsemänkään iässä...

Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli
kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan
tuli kasvoille huomattava kalpeus.

-- Hän tuli minun luokseni -- jatkoi Vappu huomaten punastumisen -- hän
tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua
leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä
täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen
puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran
kummallisen juovan...

-- Joko taas latelette ennustuksianne?

-- Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti,
sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa!
Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt
tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin
juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt
enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän
tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin
ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja
kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä
minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä
omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne
muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää
onnenlahjoista...

-- No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole
parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä,
että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta
kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa
sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien
eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen
oikeudenmukaisuuteen?

-- Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut
kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö
Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään
olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.

-- Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta
varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän
viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.

-- Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota
kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt
loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin
alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista ... niin,
yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä
ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä
luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa
kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi,
se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä
tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova
vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla
ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu
_jokin_, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä
suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta
niin suuresti... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka
Jumala otti minulta... Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä
merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni ... kaikkein
rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se
paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä
se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta
meidän täytyy pelastaa hänet ... rakas, hyvä maisteri, lyökää minua,
pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin,
saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa
pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta
merestä!

-- Vappu -- sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään -- uskotteko minun
tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?

-- Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut
kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle
osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta
tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla
Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle
kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt
tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään
teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!

-- Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa
myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te
itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te
heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän
sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan
sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te
kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä
teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa,
mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä -- totuus,
että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.

-- No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä
siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain
pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä
vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku
enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne
mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa.
Mutta hän ... hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa
silmissään ... hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie ... hänet
täytyy teidän pelastaa, maisteri ... te, joka olette pelastanut niin
monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!

-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman
kärsimättömästi.

Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen
ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.

-- Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta
teeskennellen.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen
jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa
salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken,
mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että
hän rakastaa teitä...

Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli
vaiti.

-- Hänen iässään -- jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta --
on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään,
ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä
ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta
jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa
tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan
nöyräksi ja hyväksi!

Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli
poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa.
Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä
noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!

Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään,
tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:

-- Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on
ainoa keino pelastaa kaksi sielua ... hänen sielunsa ja minun.

Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan.
Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi
hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden
loisteen.

-- Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa
miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on
inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että
nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette,
voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla
silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin
olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte
minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin
olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää
muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla
tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän
rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on
antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin
hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen
tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa
omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin
hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa
myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä
kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä
uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu,
joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden
arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te
taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa
Jumalan sanaan!

Vappu lähti ... ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan
pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun
valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä
kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi
itsekseen:

-- Ei hän kieltäytynytkään!



6. TANSSIAISET JA TAPPIO.


Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit
pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna
1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen
tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli,
varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn
parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen
hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita
muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että,
kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa
tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai
joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia
revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen
jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki
tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli
vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei
kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea
tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä,
eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli
vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen
lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen
itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen,
päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli
presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja
sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun
verran seitsemättä tuhatta henkeä.

Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun
asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita
viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan
ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan
vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä
vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja
siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla
määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia
vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden,
mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset
päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet
määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi
mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan
olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti
vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan
päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin.
Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen
varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli
kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan
tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä
tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja
matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot
pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja
sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että
maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä
silmille että korville.

Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt
olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja
puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka
katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että
kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa,
oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin
saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan
ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli
joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan
sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.

Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat
illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli
aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan
seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan
eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten
mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten
ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa
arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka
oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla
penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen
jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat
sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän.
Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain,
helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta
syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut
panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori
aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin
ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä
itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista
tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli
sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella,
että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat
kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita,
varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää
sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui
vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti
tasa-arvoisuuteen.

Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen
tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan
osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä _la régencesta_ Pompadourin
aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli
Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun
maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko
miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin
nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun
rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan
aikana -- lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon
silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman
pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki --
pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran
kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten
rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen
myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja
vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin
osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti
pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota
vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli
melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.

Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se
parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten
näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties
käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin,
vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista
astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia
rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu
kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa.
Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa
omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät
kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli
aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä
harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen
ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään
juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota
osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on
viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli
siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti
levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko
maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin
vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus
näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole
aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.

Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita
verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden.
Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen
saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä
ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin
kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin
painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista,
että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä
tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin
suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja
kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan
omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?

Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä
tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien
kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten
sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi
heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa,
keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli
suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui
nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar,
joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen
erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan
arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.

Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti,
jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman
edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston
miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.

Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi
loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan
tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen
tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä
ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien
kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin.
Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin
juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi
todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä.
Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana
tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.

Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin
valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar
hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä
kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:

-- Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?

-- Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko
maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. -- Johonkin
on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla
abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin
Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.

-- Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?

-- Ei muuta ... kuin teidän läheisyytenne!

Eeva hymyili halveksivasti. -- Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta
voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.

-- Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.

-- Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä
voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin
valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko
se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin
laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään
ranskalaiselta.

Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen
silmistään loisti neroa ja tulta.

-- Mademoiselle -- sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä --
vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin
en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne.
Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.

-- Kuollako? Ja minkä tähden?

-- Kunnian ja muiston tähden?

-- Kreivi -- jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan --
en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä
pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin
kuolemiseen.

-- Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden
kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi
rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.

-- Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja
ylevästi ... elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja
sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on
kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä
kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen
toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun
elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita,
yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen
todistettava koko olemassaolollaan.

Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan.
Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut
maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain
pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen
joutilaan hetken?

-- Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa
Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa
hansikastaan vasempaan käteensä -- mitä vaaditte minulta?

-- Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana
sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole
ranskalainen.

-- Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?

-- Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig
XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin
Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.

-- Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta
silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti
Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja
kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli
peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen
poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen
väärin.

-- Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole
enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette
voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella.
Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut
sodassa haavoittumattomaksi.

-- Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva
Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja
"vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan
pakoon.

-- Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä
ammun kuulan otsaani.

-- Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se
onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.

Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää
häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei
sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt
huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen
keskustelu ranskalaisen kanssa.

-- Minun nuorena ollessani -- kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka
mies _ei_ ollut päässyt pormestariksi -- ei kukaan äiti olisi sallinut
tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän
ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja
siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?

-- Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa
Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter,
joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.

-- Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa,
ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori
Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty
poloneesiin.

-- Äiti! -- kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle -- Eevasta
puhutaan pahaa.

-- Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien
kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi.
Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos
nähtäisiin minun häntä varoittavan.

Anna meni Eevan luo ja sanoi:

-- Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.

Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli
sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat
tanssista.

-- Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.

-- Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä
sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi
kohtaan.

-- Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.

-- Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?

-- Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä
pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä ... mutta anna minun nyt
tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.

Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä
mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä
hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista
uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset
seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka
paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana _tapana_
sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi
rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri
aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on
luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita
Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret
tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat
vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa
seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei
mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä
tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen
sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön
ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän
kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö,
joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on
pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi
ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin
liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren
ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä
maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen
huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.

Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun
valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi
ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen
tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.

Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten
painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki
arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen
säkeistö:

    Un coeur blessé d'une légère atteinte
    pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte
    et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.
    Eve, -- je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]

Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin
sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea
samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti,
että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.

Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:

    När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,
    Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]

Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi,
että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei
luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän
ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän
ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta
katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se
oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän
paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut
tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle
sivutuloja.

-- Hän ei näy kainostelevan _billet-doux'ejansa_, tuo tyttö! virkkoi
ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.

-- Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli
jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.

-- Tuota ... mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen
tyttö?... Perkelin vai Pertta... Hän nauttii rakkaudentunnustuksia
niinkuin muut syövät ostereita.

Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo
sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin,
tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti
Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi,
missä tuo kohtaus tapahtui.

-- Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni
tämän kelpo herran kurittaminen.

-- Hyvitystä! huudahti luutnantti.

-- Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan
koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.

Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti
asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä
kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin -- upseerien mielestä
lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti -- erotettavaksi
vuoden ajaksi yliopistosta.

Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta
syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin
huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen,
joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä
oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa
oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman
puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi.
Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas
kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi
hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin
tanssiaisiin...

Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.

Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra
Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:

-- Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme
palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!

Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja,
sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan
nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle
kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän.
Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin,
jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen
tietoa pikasanoman sisällyksestä.

Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull
vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen
viserryksen vaiettua metsikössä.

-- Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo _ei
mitään_ sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan
merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli _jotain_. -- Ei se ole
mitään ... vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta
joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.

Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka
neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta
joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän
hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin
lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka
olivat pitkiä kuin aidanseipäät.

-- Sanokaa toki Herran tähden -- huusivat tämän tungoksen takaa
pelokkaimmat rouvat -- marssivatko venäläiset jo Turkuun?

-- Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän
urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. --
Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me
olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt
pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja
kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin
rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto.
Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme
uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!

Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet
juoda.

-- Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa
olevat Myssyt.

-- Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.

Maaherra oli vaiti.

-- Hän on kaatunut! huudahti joku.

-- Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.

-- Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.

-- Vain vankina! kaikui taaskin.

-- Rehellinen, uljas Wrangel!

-- Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan.
Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt
vihollisen selkään.

-- Missä on pikaviestin tuoja?

Hänet oli jo lähetetty pois.

-- Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?

-- Kaikki on hukassa.

-- Voi niitä kirottuja Hattuja!

-- Hirteen maankavaltajat!

-- Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!

-- Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.

-- Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?

-- Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne
taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen
penikulman päässä sotatantereelta.

-- Täällä ei komenna kukaan.

-- Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!

-- Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!

Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi,
ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet
sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän
esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja
hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli
edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.

Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa
huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja
kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut
vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta,
muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi.
Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan;
Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko
Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä
kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton
sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!

Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä
toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli,
ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri
mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan
pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo
ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin
sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti
sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä
haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen
kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat
ja suuret voimat hävittävät itsensä.



7. SOTA.


Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua
yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin
voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin
jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan
ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä
sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä
sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on
liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille
onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä
hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme
kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen
vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta
siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!

Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat
nimekseen _Myssyt_, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He
pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan
työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista -- erämaat
muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi,
köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja
toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat
perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan
horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana,
joka heidät oli koroittanut valtaan.

Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut
heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha
sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta;
oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi
menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot
houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi
paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa,
Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota
omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta
nimitettiin _Hatuiksi_, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana.
Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen
osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He
käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa
sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä
vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei
voinut olla kahta herraa.

Tuo politiikka oli Ruotsissa _perinnöllinen_: kaikki Vaasasuvun
kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat
olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös
_kansallinen_: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään
nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten
saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja
seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se
ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan
voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle
Myssylleen Kaarle XIV:lle.

Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että
Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani
toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen
perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan
kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet
kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita
syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että
Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka
oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin
hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi
kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi
kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n
viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid
Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi
yksityiset aatelistalot ja virastot.

Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on
edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat,
sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen
ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli
uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina
valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona
istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä
ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli
valmis.

Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita
sanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota
Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen
koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja
siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että
Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia
saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään
tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä
käyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja,
Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja
halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin --
uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se
kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja
sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä
kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle
valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "_Ainoa
todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen
perikato tai menettäminen_."

Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.

Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja
valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti
pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin
korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin
useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä
tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain
juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen
takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä
enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme
venäläiset merestä mereen."

Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen.
Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen
suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin,
joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen
joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta
marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli
Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla
3.000 miestä.

Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä
elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22
päivänä Lappeenrannassa.

Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti
linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900
miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten
sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä
2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta
puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään
Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se
oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.

Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja
hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä
tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei
hänellä ollut siipiä.

Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua
sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt
purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia
joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua
väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään
muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen
paistettua varpusta.

Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar
Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi
keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja,
joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän
tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea
uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan
synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.

Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus
ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa,
niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli
sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne
mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä
liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin
ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran
odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja
kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin
onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että
hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään
masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva
päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin
puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella,
kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat
näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan
riehuessa.

Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan
sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742
saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän,
on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi
tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman
hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella
suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät
vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen
vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.

On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle.
Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio,
niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä
sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti
ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.

Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja
sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta
Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.

Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen
toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen
pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen
miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja
kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta
paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten
päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston
enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin
kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun
vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me
olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on
ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja
sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."

Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti
heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä
Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä
"säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on
miehuullisesti puolustettava.

Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä
saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien.
Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä
erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock
kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742
täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen
antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen
16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä
laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin
ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja
ampumavarat oli jätettävä voittajalle.

Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi
sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä
toukokuuta 1808.

Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta
kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai
kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten
luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion
kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.

Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka
linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina,
keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet
rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle
lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti
koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän
asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen
huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."



8. VENÄLÄISET TULEVAT!


Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen
viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma
levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi
olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen
vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin
tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen
toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka
valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin
olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun.
Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta
uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen
sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka
koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai
onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja
kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja
torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää
kenraaleilta!"

Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista
kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät
ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito
mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli
joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys
voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu,
mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen
Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"

Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että
piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli
yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä
oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset.
Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa
juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän
asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin
vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin
valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä
suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.

Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta
hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta.
Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin
puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut,
kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat:
saammepahan nähdä!

Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät,
sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä
armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle
XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla,
mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin
kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe
kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää
salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena
aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota
herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että
maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on
tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön,
kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka
luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista
irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta
pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon
sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet
rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus
Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä
mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät
yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti
taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista.
Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se
räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma,
että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin
kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja
koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja
kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot
menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun
yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit
lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat;
"pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa
kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran
hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti
suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä
maansa kanssa.

Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee
meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen
loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua,
tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi.
Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että
tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän
riveissään aikaan sivistymisen alun.

Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta
asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten
päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään
silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä
1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna
1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin
nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse
linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn
aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata,
ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna
näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista
liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka
toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä
uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä,
kun joku kiireessä sulki tien toiselta.

Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli
surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan
loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä
tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja
ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat
suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja
näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä
sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa
valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain
puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen
rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin
epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet
vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin
erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella
liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä
kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua,
mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin
mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen
sureekin isänmaataan.

Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.

-- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan
luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi
eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen
rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta,
itsestäni, kaikesta!

Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello
löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua
puolipäiväsaarnaan.

Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta
hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi
sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin
oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen
yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.

Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle,
toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt
hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.

-- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin
odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän
kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. --
Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne,
vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole
antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa,
ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule?
Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta
hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin
ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne,
niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte
vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä?
Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja
omiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet
kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö
vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?

Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi
soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen
kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin
puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.

-- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä.
Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa
kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin,
jopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä
kirkkaasti kuin äitimuorini rovio...

Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen
käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille
käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut
häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.

Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin
varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut
palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella
päänaluisella kurjassa vuoteessaan.

-- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.

-- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. --
Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.

-- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?

-- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten
hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.

-- Mitä? Onko Reetta kuollut?

-- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko
levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä
rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.

-- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja
nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!

-- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella
palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa
Norjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin
pyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden
kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi
lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin
kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan,
Eeva neiti.

-- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin
ja nyt ovat matkalla Turkuun?

-- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne
sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.

-- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka
huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?

-- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni
kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan
liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.

-- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!

-- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla.
Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me
maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki
kunniaa.

-- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen
ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua
laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut,
unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin
toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. --
Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?

-- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta
maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.

-- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me
lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.

-- Lähteekö pormestarikin?

-- Ei, isä aikoo jäädä tänne.

-- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan
ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.

Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei
veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.

-- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen
auringonlaskua.

-- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?

-- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän
karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen.
Lähdettekö todellakin?

-- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.

-- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu
oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?

-- Kyllä muistan.

-- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se
on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä
ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä
päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä,
mitä ilta tuo tullessaan.

Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen
mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde!
lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet
kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka
liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi
lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä,
missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut
ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.

Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset
olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta
sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin
saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus
oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen
Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa
Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli
tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut
kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä
taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi?
Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" -- ja tällä kertaa
eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät
ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli
kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui
Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet
laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät
vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa.
Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei
ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa.
Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota
hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti
kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra,
väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen
laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat
ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa
valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me
olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän
aikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan
maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan
sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä
sinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua
auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi
iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän
häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta
vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät
pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja
kasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme
on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes
tähden!"

Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa
hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin
virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta
sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta,
ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja
elinaikanamme" -- silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta;
eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen
sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin
nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan
onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan
lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan
maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.

Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos
tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana
odotellen ja huomasi Eevan.

-- Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain
olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina;
isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.

-- Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.

-- Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka
en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole
suuren arvoinen, mutta sinä ... sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan
aikaa!

-- Iisakki -- sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin
silmiinsä -- meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä,
miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras,
uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit
sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi.
Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun
tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi
yliopistosta... Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä
sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset
ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?

Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:

-- Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet
minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?

-- Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino
kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin?
Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna
yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla
kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana.
Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on
sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa
kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa
nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää
toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia
teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä
käännytkin, tieteissä tai ... niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule
suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle ... Iisakki! Sitten ... niin,
sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö
minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset,
joita et vielä ole oppinut?

-- Eeva ... anna minun kuolla puolestasi!

-- Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä
korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei
sanaakaan siitä, mitä puhelimme!

Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja
seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka
miehen kaupunkia puolustamaan.

-- No, Mikku -- huusi hänelle ohi rientävä Eeva -- miksi seisot siinä?
Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!

-- Poissa! vastasi rummuttaja.

-- No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!

-- Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin
olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n
ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.

Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia.
Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli
kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli
nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin
tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen
isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli
kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen
mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä
lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi
valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei
hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää.
Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan
odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista
valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä
ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki
kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari
Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja
jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen
valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä
rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään
omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.

Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin
sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon
parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin
rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää
yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina
muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt
ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa
pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä
perheensä lähdöstä.

Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden;
viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka
eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä
ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.

-- Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa,
joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.

-- Mitä nyt?

-- Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin
antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin
alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.

-- Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin
Viipurissa.

-- Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.
Hän jää tänne.

-- Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan
pelättävänä?

-- Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta.
Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on
päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.

-- Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.

Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa
tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat
rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä
viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän
suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka
odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli
mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän
antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi
lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.

-- Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi
seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää
isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat
hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on
muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!

-- Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi
keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä ... lähtekää tekin.
Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!

-- En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää
Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.

-- Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen,
vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.

-- Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään
tietä portaille.

-- Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan
palvelija.

-- Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva
aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä
kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten
hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi
uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.

-- Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi
on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään
vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui,
ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet
juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu
veneeseen makuuvaatemytyn päälle.

Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin
juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa
ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät
laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin
kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona
menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin
markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa
vihollista.

Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä
monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi
kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin
katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli
kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset
tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän
näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta,
mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei
ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten
venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei
enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto _silloin_ merkitsi, tuo
epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.

Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän
päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen
pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää
jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden
rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.

Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin
portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä
sekasortoa.

Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan
halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään.
Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti
lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta
mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi
veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin
Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä
noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään
uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat
soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa
puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta
kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki
rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti
joka hetki olevan uppoamaisillaan...

Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita.
Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota
perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he
olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja
siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa
Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään
tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet
veneen ja soutivat jo kaukana joella.

Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja
vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle
portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti
pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.

Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin
kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla
vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja
arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä
ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.

Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi
riveissä ... upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa
tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa
kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto
äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan
invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään
päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut
kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen
omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan
vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun
rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin
häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun?
Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja
hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet
häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.

-- Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi
pormestari Mertheniltä.

-- Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen
velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa
tilaisuuksissa.

-- _Ach, was, der alte Bummler_,[9] nauroi eversti; hänhän on
keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa
hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.

Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää
hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan
katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan
käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt
asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin
kasvoja.

Entä uskollisuudenvala?... Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.



9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.


Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy
varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä.
Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa,
jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut
missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan.
Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden
kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä,
todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle
paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.

Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin
syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen
huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia
kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa
tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy;
toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä
kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät
Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat
jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja
lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle.
Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori,
tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä
lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo
vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä
hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole
tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja
auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät
palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön
inhimillistä kohtelua.

Mutta -- jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi
melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli
tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka
olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta
jäivät.

Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä
väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja
veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara
oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat,
eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta
vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat
mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin
rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle;
sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.

Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen
ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi,
lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva
Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla
Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se
näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin
asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.

Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta
matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin,
Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin
tavarat, mitä siinä oli.

Laiturilla seisoi Paulina -- Paulina sisar -- joka oli aina valmis
auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä
veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan
viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun
tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona;
mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä
kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja
lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä
ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä
tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä
pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista -- hänelle, joka oli
lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli
riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos
hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi,
kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon
veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli
ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys,
kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!

Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta --
ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi
hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään,
ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut
hänen tavanneen diakonia -- ei mitään muuta kuin juhlallisen
jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa
saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt,
unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen
vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan,
suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen
rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:

-- Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran
sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä
turmeluksen aikana?

Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut
ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan
kahdeksantoistavuotiseen sydämeen -- ajatuksen, jota hän aina oli
koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli
palannut.

-- Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain _liian_ hyvä meille.

Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät
täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä.
Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina,
syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun
vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella,
hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten
onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.

Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin
vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä
oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin
omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän
pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva
häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen
merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi,
ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi
kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa
turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa
vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen
haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!

Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli
koittava yhden yön jälkeen.

Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan
uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja
nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden
niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti
heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta
rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin
selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään,
mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä
enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa
diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista
neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat
kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista
ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat
aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt
poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan
se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on
ansainnut tuon miehen omakseen.

Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei
ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän
sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti,
ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään,
peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli
Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi.
Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä
Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.

Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän
nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta,
vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys
uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset
äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin
sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.

Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle.
Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki
Alanuksen.

Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei
ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä
ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut
luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana
sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.

Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.
Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.

Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se
vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas
soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu
oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki
Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen
sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki
tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:

-- Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.

-- Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.

-- Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.

Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä
antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi
oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet.
Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä
oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä
törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene
saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.

Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin
päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui
välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui
neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä
vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen
ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit
olivat ... niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van
der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava,
siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön
päämaja parhaillaan oli.

Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa
kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä
käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan
Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt
pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta
salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta,
joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.

Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä,
vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen --
miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut
kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä
sodassa harjoittaneet!

Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis
kuolemaan.

-- _Liebes Kind_, rakas lapsi! -- sanoi hyvänluontoinen hollantilainen
olkapäitään kohauttaen -- tahdotteko mieluummin viettää yön minun
laivallani?

-- Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa
vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään
Paimioon.

Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen.
Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan
tupaan -- hänen vanhempiensa kesätupaan -- mutta Iisakki Alanuksen
soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.

-- Kapteeni -- sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat
järjestettiin -- lainatkaa minulle pari pistooleistanne!

-- _Was der Henker_, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin
kummastuneena. Pistoolejako?

-- Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut
maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän
antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.

-- Taikka paeta.

-- Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.

Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja
isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.

Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa,
jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi
miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät
ranta-aittaan.

Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa,
tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea
autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista
kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana
Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän
tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan
epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka
tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän
ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin
omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä
olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään
kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei
vielä kukaan tiedä. _Jotakin_ oli muuttuva, mutta _mitä_? Jos Eeva
Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena
viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä
kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut
vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan
naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin
huomiotaan kiinnittänyt, -- sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat
toisinaan olla eniten taikauskoisia -- niin olisi hän niitä vastustanut
ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta
voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli
syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa
parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi
sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei
_uskonut uskovansa_ ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi
kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli
mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. -- Jospa nyt
Vappu -- ajatteli hän itsekseen -- tietäisi, että minä huomisaamuna
herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään
yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja
kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai
onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä
tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman
ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua
sieltäkin?

Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet
tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit
eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei
ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut.
Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa
elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa
päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.



10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.


Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria
ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi
heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan
voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin
säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja
synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi,
jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla
ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja
joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä
rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen
mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska
ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun
lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies
suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja
omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen
maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina
torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko
Keith.

Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen
seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien
yli.

-- Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin
nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. -- En tiedä,
mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin
elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin
minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo
ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten
olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.

Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen
kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.

-- Lacy! -- sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika --
minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan.
Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen
kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.

Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.

--Teidän ylhäisyytenne -- sanoi Lacy palattuaan -- heillä on mukanaan
kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.

Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja
meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla
olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.

-- Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen
tervehdykseen.

Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin
hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.

-- Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van
der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn
veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan
meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa
heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole
poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti
minulle akan, joka myyskenteli sukkia.

-- Tällä kertaa -- sanoi adjutantti hymyillen -- lähettää hän myöskin
oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien
kaupitsemisesta.

Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui
somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen
veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen
kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.

Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin
kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa
valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan
aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi
hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt
välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti
häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään
kaunis vihollinen valloittanut -- ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen;
valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen
elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi
kädellään ja ratsasti ohitse.

Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.

-- Kaunis neiti -- sanoi hän -- te olette väsyksissä rasituksesta;
suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota
meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen
vieras tulee leiriimme?

-- Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.

-- Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä
hyvinkin pelkoa herättävä?

-- Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.

Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän
syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden
ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi
vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"

Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin
liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien
aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä
kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin
erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan
pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja
sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse
päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen
erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse
saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt
vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.

-- Mademoiselle -- sanoi hän Eeva Merthenille -- eräs sodan
onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei
aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran
kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään,
vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi
kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja
omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille,
että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena
kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita
kaupunkia.

-- Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva
teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön
laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli
tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.

-- Pistoolinsako?

-- Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita
oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla
varustettuna.

-- Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.

Kenraali hymyili.

-- Mademoiselle -- jatkoi hän -- jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa
olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt
tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää
huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja
te, nuori mies -- sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen
-- ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi
ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä
hyvitystä?

-- En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään
haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset
pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä!
Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä -- ajaa koko
venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen -- mutta
siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.

Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti
ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme
hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän
olisi vaikka uudelleen tehnyt.

Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy
ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta
neidin paluumatkasta kaupunkiin.

Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä
huomasi kenraalin komeat vaunut -- nuo vaunut, joita Keith aina
kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä
hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.

Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta ...
kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo
uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.

-- Mademoiselle -- sanoi Lacy vakavasti -- hänen ylhäisyytensä
kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen
kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on
ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.

Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä
oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän
olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien
alle.

Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen
armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta;
ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea
lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä
ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston
husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen,
ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He
olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat
ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä
melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä,
vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille
ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa
puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja
sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen
armeijan etunenässä Turkuun?

Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö
pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat
papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat
kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut
husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta
avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa,
vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se
olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit
väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan
vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä
olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa
istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli
Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine,
musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen
sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin
puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen
lausutut mietteet.

-- Ei tuo ole venakko!... Hän on samannäköinen kuin meidän... Hän on
samannäköinen... Mutta sehän ei ole mahdollista...

Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen --
Heldtin äänen -- kuiskaavan vieressäistujalle:

-- Veli Merthen ... Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!

Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei
kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto -- mikä riemusaatto! --
kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui,
niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset
päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet
kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä.
Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista,
ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat
ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan.
Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan
lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja
ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja
karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän
tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa,
Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita
haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista
rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin
tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta,
ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista -- ellei vähän
väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten
sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.

Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään,
taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi,
ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin
itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi
uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta
oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä
18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että
vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että
Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään,
vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja:
"Herttuatar! Hän se on ... Suomen herttuatar!"

Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin
liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea
kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta --
uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua
panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui
hirvittäväksi ... häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus
yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen
sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan
sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä
vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan,
mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien,
olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen
kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä
syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille -- sama huuto, joka oli
muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka
nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: -- "Venäläiset
tulevat!"

Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan
vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva
heräsi isänsä ja sisartensa sylissä... _He_ uskoivat häntä. Suuri oli
heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet
takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut
onnettomasta paosta?

Vappu luuli sen ymmärtävänsä.

-- Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen
asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa...

Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista
syntymäpäivänsä jälkeen.

-- Lapsi raukka -- huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa
vieressä -- niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään
värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!



11. JAAKKO KEITH.


Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli
tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan
ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa
sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella
puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he
täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista.
Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli
voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot
pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith
piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja
se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä
hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat
valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti
liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen
tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan,
niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin
pelätyksi.

Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista,
kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla
moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa
niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin
usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona
omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin
voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan
Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän
tarvitsi -- todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.

Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti
ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän
sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia
pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.

-- No niin, hyvät herrat -- sanoi hän lähetystölle -- millä nyt aiotte
kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?

Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen
kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain
aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti
kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he
paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden
pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään
ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan
tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle
Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin
että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että
valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas
hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä,
juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan,
minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman
riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.

Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy
ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin,
Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen
ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan
kenraalikuvernööriksi.

Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli
yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja
valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja
komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen
jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat
hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin
kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja
heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri
Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli
lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan
harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi
lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi
lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen
lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.

Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän
kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi --
tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä
Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana
sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi
maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja
hänen nimeään siunasivat?

Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi
on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n
ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista -- mies, josta sotainen kunnia oli
kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen
mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä
sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille
ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin
palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset
palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua
niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja
saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä
kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa
vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa
tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen
sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe
loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille
uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta -- ja ehkäpä
vielä enemmänkin -- oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus
skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille
ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja
vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille
jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan,
eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he
kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä
he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka
tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina,
että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli
heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun
lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja
lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla
taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän
kotonaolevia maanmiehiään.

Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin
urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä
olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta
aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan.
Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä
kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan
lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden
iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan
kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja
pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina,
vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle
pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien
hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen
vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa.
Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka
ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin
purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä
tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki
tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä
Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän
palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin
luona 1737.

Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti
suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien
hävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen "mustalle
mullalle" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana;
Ludvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle
X Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I
Virossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi
vastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai
surmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen,
mutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan.
Paitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden
toimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla;
hän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa
järjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.

Tuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen
tullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt
miehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen
aika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian
katse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa,
jolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä
sotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi,
myöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja
isänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla
oleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi
vertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat
entiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu
ja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen
se ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä
oli jäljellä? Olla _suomalainen maa_... Mutta tuo ajatus, joka oli
sukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli
vielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin
epäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain
yksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.

Eikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi
uskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan -- uskaltanut asettaa
kunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen
hyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät,
raastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he
niin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai
Myssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota,
joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli
perusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava
voima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies,
semmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen.
Kaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä
hinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta
tahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista
hyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle,
mutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti
kunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä
hyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen
valtaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.

Nyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith -- todella myös käytännöllinen
mies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan
armeijan johtajana? -- mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija,
seikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän
mukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi
ja sankarimaineeksi -- kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn
aikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu
pommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka
taholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä
kansasta?

Sotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden
mukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti
tulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta
kuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia
sotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja
turkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut
suomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria,
koetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti
rauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa
kahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin
hartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun
moni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli
vietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti
vietettävä.

Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä.
Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin;
jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat
jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut
tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli
enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja,
taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä
ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut
kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele
moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan
myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi
huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella
kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia
kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä
suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet
samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.

Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia
tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni
kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia
hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin
sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka
täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin
mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön
oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään
kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen
esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.

Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan
kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli
viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja
vallan huolet.

Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten
perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden
aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa
tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli
jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka
tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja
nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä
korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.

Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina
herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan
vertainen -- ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari -- vaan
jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka
sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan
kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut
sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin
synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta
tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa.
Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden
ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi
hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen --
Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.

Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole -- toivokaamme
niin -- koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat
tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden
pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta
sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä --
täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain
kanssa ... ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!



12. JYRKÄNTEITÄ ALAS.


Aina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä
Suomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun
ei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin
kuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith
oli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja
inhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai
Bessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.

Mitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa
toimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian
korjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä
hänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.

Mutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä
henki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä
kunniakaan saattanut täyttää -- inhimillistä toisen olennon kaipuuta,
joka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko
sielunsa -- olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja
kenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo
monta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman
henkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää
tyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja
tehdä puolen kokonaiseksi -- olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty
ja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli
hänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan -- mikä hämmästys,
mikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja
voitetun maan yhdistäjä!

Keith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa
karaistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa
koko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa
muukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin,
kun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin
prinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli
pienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien
taa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin
uskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja,
joilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria.
Vaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä
tutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat
huusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain
näytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului,
ennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli
ihminen.

Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään
vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva
ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän
takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä
seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla
ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta
tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä
Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja
lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän
hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia
peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni
noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen
sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki
ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän
tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.

Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten
etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva
oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen
ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä
hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa
oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä;
hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä
ja huomautuksensa -- selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja,
milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan,
mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta,
tyhjältä, jopa hylättävältäkin.

Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen
sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä
vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä,
että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan
jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan
sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki
Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka
sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa
tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui
kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti
liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen
varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa
kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää.
Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä.
Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi
olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi
vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon
viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka
kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan
sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva
Merthen valloittanut Suomen valloittajan.

Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla
kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti
itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän
asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus
sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä
oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa,
tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli
ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen
edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli
ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui
Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä
äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata
sellaisen miehen tähden!...

Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin.
Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen
mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli
saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen
kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot,
jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten
kuoleman tähden.

Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:

-- Tahdotteko saada korvausta?

-- En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.

-- Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn,
tahdotteko korvausta siitä.

-- Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken
korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.

-- En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on
oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että
luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä
hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt
parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko
päästä asessoriksi?

Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena
kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa
kunnossa.

-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla
voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.

-- Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia
tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.

Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut,
ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden
presidentiksi.

Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty
valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei
ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa
ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja
ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden
virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743,
iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että
hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia
kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja
yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600
hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.

Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä,
ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan
suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä
mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu
tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin
venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta
sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?

Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut
lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut
väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä
olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi:
"Nyt se on tapahtuva!"

-- Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.

-- Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun
hoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä,
ettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu
kristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja
luin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään.
Minä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.

Ja Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät
ollut matkoilla. "Köyhien Eliaalla" oli monta janoavaa sielua, ja hänen
sisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.

-- Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri
nyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?

-- Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisar
Paulina. Matias palaa ylihuomenna.

-- Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.

-- En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden
päivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä
oli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.

-- Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.

-- Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?

-- Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!

-- Minä käyn heitä katsomassa.

-- Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.

-- Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta
kärsiä.

-- Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.

-- Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.

-- Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin,
kun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä
on kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin
lujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?

Diakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa
eikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin
kanssa oli kehittynyt.

-- No? kysyi Vappu.

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Ottakaa tyttö vaimoksenne!

Taas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja
nöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin
tyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu
morsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten
edelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet
tunteensa, ja hän vastasi:

-- Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.

-- Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen
päättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.

-- Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!

-- Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut
kahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!

Vappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän
näki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella
tarkkanäköisyydellään sen syyn.

-- Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin
lapsetko ne niin mieltäsi painavat?

-- Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä
vanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä
vapaaksi.

-- Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar.
Sinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet
Jumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton
sisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi
Jumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden
tähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai
ottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä,
että oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi
avioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi
hoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika
tulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika,
Matias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten
kurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan
hoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin.
Jos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla
levollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?

-- Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä,
mitä Herra on sanonut semmoisista huolista?

-- Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei
ole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen
tuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen
nähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän ... niin, kyllä minä
tiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä.
Mutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi
seuraa ... ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista.
Jumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta.
Hanki itsellesi vaimo, Matias!

-- Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä
tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani
olla.

-- Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin
tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu
hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat
sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti
sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti.
Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän
pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet
minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa,
ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon
maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan
pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla
nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä
sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän
on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi
niinkuin itse olet.

-- Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni,
Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät
neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo
nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta --
tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi
ja tukahutetuksi -- se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut
päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet
kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.

-- Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys
minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen
kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä.
Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja
lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä
on -- mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi,
he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin
taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee
onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei
kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!...

Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan
syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas
virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut
murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää
veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen
veljensä uuden päätöksen...

Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin
lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla
Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin
epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua
kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja
jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla
ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän
sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä
matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman
sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli
jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan,
mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä
hän suinkin voi.

Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa
murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret,
palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti
kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin
rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja,
rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut
sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä
niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon
hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin
sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja
huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita
kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä
päivinä muuttaa.

Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin
kynnyksellä.

-- Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.

Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.

-- Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.

-- Hetikö?

-- Iltapäivällä.

-- Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.

-- Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa,
sanoo Paavali.

Diakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin,
jotka tuntuivat miltei uhkauksilta.

Iltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä,
lapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat
parhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.

-- Missä ovat lapset?

-- Uudessa asunnossa.

-- Entä Anna?

-- Pikku sisartensa luona.

-- Ja Eeva? -- Diakoni tunsi äänensä vapisevan.

-- Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin,
että...

-- Miten, mitä on tapahtunut?

-- Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen...

-- Ja he ovat siis muuttaneet...

-- Kenraali Keithin luo.



13. LANKEEMUS.


Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen
suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin
ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset
tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli
pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin
joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja
uskomattominkin asia varmuudeksi.

Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä
puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia
velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen
luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään
tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä
oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen
ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten
lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi
luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet
katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja
toimivien olentojen maailmaa.

Mutta jos henki nousee kapinaan?

Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä
varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa
sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei
voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus
on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen
lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta
se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.

Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä,
jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme
vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme
hänen nousemisensa mahdollisuuden.

Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä
uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän
on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei
saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys.
Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti
käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.

Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia
astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä
mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan.
Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen
otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.

Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti
aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi
sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli
pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän
miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja
paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys
oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja
oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa
silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.

Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt
voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan
häviämisestä.

Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.
Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella
palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?
Diakoni haki hänet käsiinsä.

Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja
vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:

-- Antakaa minun kuolla!

-- Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi
sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin
kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta
jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.

Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin,
tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä
muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet
viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat
muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut
muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin
äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän
aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!

-- Oletteko te _nyt_ täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti
tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut
aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan
saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet
heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte
Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!

-- Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten.
Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin
rukoilkaamme hänen puolestaan.

-- Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti.
Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan
käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä ... mutta
niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa ... ja kun kaikki olisi saatu
pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas:
rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan
välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän
käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa ... kuulkaahan,
hänellä ei ole aikaa! ... ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun
sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä,
korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin
hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle:
rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin
oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään!
Liian myöhään! Liian myöhään!

Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada
enää sanaakaan hänen suustaan.

Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin
tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli
kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden
kesken:

-- Missä on Eeva?

Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.

Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli
koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli
sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen
salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen
menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut
kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin
alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että
oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä
silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut
kaiken toivon menneen.

Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän
rohkeudeltaan mies -- ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan
esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten
todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella
sydämensä taipumusta -- mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli
valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.

Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän
oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän
tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun
syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.

Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut
kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri
kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja
suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan
siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä
ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali
Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut
vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.

-- Korvausvaatimusko se on?

-- Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa
puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena
mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa
tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut
toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei
kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu
vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman
varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa
rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki
koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä
kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat:
mustasukkaisuuden tuskat.

Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt
hänet otettiin vastaan.

Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän
ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith
sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken
suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin
Suomikin oli valloitettu.

Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja
vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää
pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta
herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta --
kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien
oikeuksiensa puolesta.

Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei
rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina
siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret
oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten
kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui
sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän
hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun
jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän
oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa
vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.

Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen
holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.

-- Oletteko läheistä sukua Mertheneille?

-- En. Kaukaista vain.

-- Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?

-- Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen
kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia
vastaan.

-- Tyhjiä lauseparsia!

Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt
vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen
mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin.
Molemmat hillitsivät itsensä.

He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian
ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä
sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.

-- Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun
täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva
saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo,
että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat
sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta
tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia
pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?

Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit
oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei
tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi.
Hän vastasi kieltävästi.

-- Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali
kylmästi.

Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen
sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin
valloituksen suunnittelemista.

Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän
armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo
helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat
riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista.
Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli
palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika,
Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton
prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt
kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa,
toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta.
Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän
voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin
kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina.
Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet
Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan.
Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea,
taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi
Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin
ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan
jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken
rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi
myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja
kansoja.

Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.
Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui
Turun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle
sulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.

Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia
ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita
huomattiin Turun seutuvilla.

Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi
mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi
vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului,
että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan
kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan;
hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä
suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta
talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet
ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.

Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli
nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen
rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen.
Hän käski tuoda vangin luokseen.

-- Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.

Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet
selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten
tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.

Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea
jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin
oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:

-- Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen
sinut ennen nähnyt?

Ei vastausta.

-- Kutsukaa tänne tulkki!

Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan
kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut
totella herransa käskyä.

-- Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan
tulkiksi.

Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva
nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta,
käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen
kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas
luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin
ennen, mutta arvokas ja levollinen.

-- Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai
ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää
hänen nimensä ja ammattinsa.

Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja
paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja
lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut
vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin
käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan
heikko huudahdus:

-- Iisakki!

Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa
lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät
häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen
kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut
lausua muuta kuin yhden sanan:

-- Eeva!

-- Lacy -- sanoi kenraali adjutantilleen -- jättäkää minut yksin
vankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.

Lacy ja vartijat poistuivat.

-- Mademoiselle -- jatkoi kenraali ranskaksi -- olkaa huoleti
nuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän
seurassaan minä teidät ensi kerran näin... Puhukaa hänelle!

-- Iisakki -- sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin
malttinsa, mutta ei rohkeuttaan -- kuinka on mahdollista, että näen
sinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?

-- Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on
tapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja
hämmentyneellä äänellä.

-- Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasi
Eeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaan
sinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä?
Ja sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?

-- Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa
kiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. -- Ei
nyt; puhukaamme sinusta.

-- Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään,
huomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. -- Hänet on vangittu ase
kädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään
sotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista.
Hänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.

Eeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. -- Minä ymmärrän saksaa, sanoi
hän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten
tulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot
sen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta
tahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli
tuntia takaperin. _Nyt_ saakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että
minä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä
vastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää
uskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo
herra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut
minut kerran ennenkin...

-- Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.

-- Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle
hyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut
heittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän
tarjoavalle.

-- Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!

-- Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi
ostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva
sota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan.
Vaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.

-- Hän sanoo -- vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran
elämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä -- hän sanoo
olevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän
sanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet
hänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan
muutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä
malttamattomuuttaan.

-- Sano hänelle -- jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa -- että hän
tekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään
turvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt
sinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.

-- Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän
mieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti
annatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin
heti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä
niin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään:
täyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä
vastaan hänestä.

-- Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä
kiinni.

-- Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?

-- Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet _teille_, koska hän on
_minun_ mieskohtainen viholliseni.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.

-- Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi
kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän
antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä
olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota
pidät laillisena esivaltanasi.

-- Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä
koirassa kuitenkin jotakin hyvää.

-- Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.

Vartijat tulivat.

-- Päästäkää irti vanki!... Hän on nyt teidän, mademoiselle.

-- Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän
jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun
toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin
hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?

-- Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.

Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet
kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus
oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja
virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin
talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset:
kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun
oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen
ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.

-- Missä minä olen?

-- Minun luonani niinkuin näet.

-- Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina ... kuin olisin nähnyt
sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa...

-- Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia
niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut,
sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.

-- Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se
tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja
kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten
iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka
olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia
tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja
puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut
iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat
talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi,
joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta...
Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.

-- Iisakki, sinua ei tunne entiseksi ... sinä, kainoin, hiljaisin
kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole
ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!

-- Ja _sinäkö_ minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin
kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi
minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle
sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena,
sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että
minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun
unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia
emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi
mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten ... sitten voit tehdä
kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö
vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja
erämaihin ... elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan
puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun
maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa:
oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?

-- Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä
olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole
luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun
nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on,
Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin
Linnaeus?

-- Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen,
joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole
ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!

-- En, silloin en niin sano.

-- Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti!
Eeva ... sinä et vielä tiedä, mitä minä _voin_ tehdä ansaitakseni
sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä _tahdon_ tehdä. Anna minun
nyt kysyä ... nyt, nyt! ... ja minä olen kaikki esteet tieltäni
raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut
minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi
mieheksi tai kuolen...

-- Ei, ei -- sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa
silmissään -- ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta
Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi ... se on
vapauttamisesi ehto.

-- Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?

-- Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.

-- Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan
palkkasoturilleko?

-- Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni,
sydänsuruni ... lähde!

-- En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja
määräät minulle ehtoja... Vanhurskas Jumala, _missä minä olen_?
huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.

-- Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään
melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.

Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen
auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja
torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon ... mietiskeli
muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja
huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:

-- Venäläisten päämajassahan minä olen!

Eeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui
häneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Syntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä
estämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti
rauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan,
jota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.

-- Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan... Minä olen
ihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä
on... Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi... Minä
olisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa
sanaa sinusta, ja ... nyt täytyy minun halveksia sinua!

Hän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.

Ei kukaan estänyt häntä.

Nojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut
elämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut
kukaan nainen -- kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.



14. NOUSEMINEN.


Voimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua
ja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo
voitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen,
nuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai
tappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä
tahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee
lankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos
lankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.

Mikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön,
joka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön
asuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä
muistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei
viitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme
asti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se
tuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että
lankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän
elämän.

Säännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla
probleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen
kaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee
luonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin
kuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.

Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät
huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia
jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme
kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta,
vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan
kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja
rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden
imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia
hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä
luonnetta -- että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten
porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa
olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan
yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan
etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo
unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen
seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että
sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat
toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat
tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja
että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat
itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo
tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta
murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti
kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo
valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden
rajoissa -- ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet,
ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa
sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?

Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith
olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa
kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja
ihmisten tuomiolle?

Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta
sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa,
ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä,
jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja
heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki,
sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän
hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen
omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän
seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta,
jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut
ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja
rangaistakseen.

Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai
vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.

Palaamme kertomukseen.

Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän
näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin
veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli
hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä
sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja
Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli
rikkonut _häntä_ vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten:
eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana
silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli -- _hänen
luonaan_, ja kuitenkin vihollisen päämajassa -- olivat kaikki siteet
katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki
halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.

Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei
ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija,
joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän
rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.

Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa,
kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei
tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan.
Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän
oli kuin kokonaan menehtynyt.

Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa,
mutta ei liikahtanut.

-- Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.

Eeva ei vastannut.

Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja
istuutui hänen viereensä.

-- Mademoiselle -- jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen
valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin
vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen,
jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!

Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota
miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.

-- Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on
tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai
mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä.
Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?

-- Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä
vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin
käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai
rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.

-- No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa
nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten
hiustenne kutrista?

-- Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.

Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä
hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.

-- Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa
elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki
kaikessa?

-- Te itse, mylord.

Keith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän
oli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä
oli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.

-- Mademoiselle -- sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien --
sotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman
rakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne
on hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää
pyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla
tiedä, mihin illalla istahtaa.

Eeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän
oli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi
lankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä,
samana hetkenä hän oli pelastettu.

-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?

-- Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita
sanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän
kauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen
kaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita
miellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni
niiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun
sanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä
hänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että
pidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen
teitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne
rakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan
tahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka
polveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja
onnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin
hänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin
kunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit,
joissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia
paikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan
kahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa... Mutta
ettehän te kuuntele?...

-- Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta
muistutin.

-- Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä
edes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein
joka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö...

-- Niinkuin minäkin, mylord!

-- Ah, te laskette leikkiä, _votre altesse_, (teidän korkeutenne)!
Sanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi,
hän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan
estänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä.
Minua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan
kuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta
tarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa;
minä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.

-- Todellakin!

-- Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta
iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin
kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten
kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä
päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut
hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli
rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä
tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että
nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut
oikein sopiva... Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla
keikarimaisten _à la régence_ suortuviensa alla oli vain tavallinen,
pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian
myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan
vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin
seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella
väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin
vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia...

-- Tietysti arvokkaampi rakkaus...

-- Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori
tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären
kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä
puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä
tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen ...
niinkuin te, mademoiselle.

-- Ja ruhtinatar, mylord.

-- Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen
sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä,
jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan
tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja
huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin
todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin
tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota
raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat
verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli
tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon.
Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa,
osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti
takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota
julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja
kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän ... niinkuin teillä,
mademoiselle.

-- Joko olette päässyt loppuun, mylord?

-- Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut
teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen
tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette
anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan
sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden
iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä
vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut
ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa
olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja
kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran
raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole
ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään
naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin
mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan
naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te
olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä
sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen,
joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille,
etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi
meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle ... jos
siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi
onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan
elämänsä ja koko sydämensä ... niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta,
minä olen antanut teille kaikki, mitä _voin_ antaa.

Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa
lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli
voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti
heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on
kylliksi, en pyydä mitään muuta!... Mutta niin valtavana oli hänen
mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli
aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas,
tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen,
ja vastasi:

-- Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!

-- Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan.
Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitä _voin_ tarjota. Nimeni ei ole
yksin minun omani, se on sukumme oma.

-- Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin
Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee
samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden,
mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka
tahtovat kantaa nimeään kunnialla.

Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen
suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.

-- Mademoiselle -- sanoi hän koettaen hymyillä -- minä käsitän
tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun
tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos
luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin
kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli,
taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun
todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut
ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.

-- Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.

-- Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen
Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi
kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu
vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin
minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan
edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän
kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.

-- No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen
arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla
minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti,
kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan
elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla
minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin
saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä ... ei,
älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan
elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin
minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah ... hetkiseksi minä olen sen
unohtanut ... olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille
miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki ... maailman tuomio,
omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset ... mutta minä petyin,
mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen
tiedän ... älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani.
Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on
kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord.
Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te
voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin
itseäni.

-- Mitä? Sekö konna, jota armahdin!

-- Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran
minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö
itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa
matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii
jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua
hairahduksestani eikä ... häpeästäni.

Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi
ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran
kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän
niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen
epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta
hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein
voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi
peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut
kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin
levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi
seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi,
että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli
voitettu.

-- Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo
sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään
vihollisen riistää sitä itseltäni?

-- Minä en ymmärrä teitä, mylord.

-- Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä
palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja
yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette
levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni?
Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla
ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei
ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle,
kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen
valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on
tuleva hänen puolisokseen.

Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä
muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka
niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää -- tuo heikko hengähdys, joka
tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi
särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi
yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa
voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja
murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen
hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi
aikakausia?

Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan
kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin
kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli
tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut
lankeemuksestaan.



15. HERTTUATAR.


Tuosta ajasta alkaen -- lopulta huhtikuuta 1743 -- esiintyi Eeva
Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen
jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa
keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä
puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin
tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan
majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen
sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin
valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi
tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta
huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä
käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti,
kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi
ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa,
tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin
tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden
tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen,
hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös
huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin
suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen
oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli
joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten
myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään,
ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista,
joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi
vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.

Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan
ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä
uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen,
Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti
moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja
kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan
kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen
julkea lemmittynsä.

Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville,
ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt
kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman
taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen
nöyryytyksen.

Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön
täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja
asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat _prestigeksi_ --
ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei
hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää
voitetulta. Ylpeä lordi ei voinut _tuohon_ aikaan alentua melkein
naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin
solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja
pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä
osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.

Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli
kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan
lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu,
vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan
päätyttyä.

Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa,
luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä
tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan.
Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin
levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti
kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa.
Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään
pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta
asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä
sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin
pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin
odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa,
mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa
timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.

Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä.
_Meine Gemahlin, ma femme, my wife_, aina sen mukaan, mitä kieltä hän
milloinkin käytti, sanalla sanoen _vaimoni_, mutta ei mitään esittelyä.
Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai
tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö
saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.

Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti
muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin
kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää
myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret,
että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä
tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään
ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei
uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.

Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä
montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista
kaikista on eronnut -- ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä
kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä -- se oli kaikista vaikein
ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja
nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean
tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta
palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea,
mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä
nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut
valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja
sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä
porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus -- tai kuten he olivat
hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä -- oli koroittanut niin paljoa
ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat
saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa
tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva,
mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut
ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet
hänessä -- hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas
pikku pää -- sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa
muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa
eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden,
epätoivon ja pimeyden läpi.

Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali
Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia
kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi
romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia
sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi
seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta
Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin
valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa,
Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin
perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko
Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä
kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat
itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu
pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa,
Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken
Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja
maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen
toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset:
kansat saivat maksaa kummankin.

Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen
voittonsa oli ollut täydellinen -- paitsi yhdellä taholla.

Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva
Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren,
josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut
kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut
Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä
kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja
hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt
voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua
Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa
hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta
rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä
taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.

-- Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle
sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on
vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen
askelen kysymättä neuvoa minulta!

-- Mutta -- väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut
yhtä taipumaton -- sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut
kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.

-- Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.

-- Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö
sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen
vaatekaappiisi?

-- Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset
silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin
kutsuja.

Kaarin vei sen sanoman.

-- No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän
täytyy mennä tervehtimään häntä.

Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä,
ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella.
Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen,
kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine
käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle.
Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois
semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa
käyntikortteja varten.

Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen
triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja
rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli
himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin
puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet
loistollaan.

Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa
surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja,
kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli
uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin
suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva
kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.

-- Puolisoni -- sanoi kenraali saksaksi -- tahtoi osoittaa
kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.

-- Kummi! -- sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin -- saanko
olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?

Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki
ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua
velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa
oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne
kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa
vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan
lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja
samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.

-- Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.

Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä
harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun
porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin
toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut
kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.

Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden
tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa;
ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan
käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä
vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen
oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa
häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.

Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.

Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta
Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin
ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin
aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen
hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen
nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä
ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai
raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki
hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia
piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne
varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän
auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin
koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen
pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili,
etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti
hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka
puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen,
mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän
paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste
oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta
neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.

Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla
kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa
Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen
ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka
oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan
Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De
Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka
toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.

Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen
lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa.
Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua
Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen
Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin.
Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on
otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.

Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin
kuin on mahdollista ilman _gentle-flower'iansa_ (amaranttiansa); oli
hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja
tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan
tulee, ei hän vielä ollut _gentle-flower'insa_ kunniaksi valloittanut
Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen
eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin
mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja
pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle
vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä _toisena_
orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja,
ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää
_my gentle-flower'in_ alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei
aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin
haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan
pystyneet häneen...

Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de
Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi
maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan
yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet
Kronstadtia valloittamaan.

-- Tekö siinä olette, vicomte?

-- Niinkuin näette. Entä te, madame?

-- Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.

-- Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.

-- Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime
meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä,
huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.

-- Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä
muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle:
palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en
pyydä!... Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on
kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani
päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut
toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista
tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin
laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään
taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame,
kyllä olen odottanut ... ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä,
laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä
valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan
käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa ... olihan sellaisia
esimerkkejä... _Monsieur_, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa
minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan,
ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei
ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia
vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali
Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet
ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma
liitosta ... lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan ... miksi
hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?

-- Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut
urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.

-- Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut
teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin
kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle ...
eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.

-- Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena
velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille
anteeksiantamista. Ja te _ette_ sitäpaitsi ole onnistunutkaan.

-- En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt.
Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten
laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai
vihollisten luodit... Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen
vankinsa.

-- Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi
minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.

-- Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.
Tiedättehän, että...

-- Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo
mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne
minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät
jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä
teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte.
Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän
rasittavaksi kuin mahdollista.

-- Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka
menetin -- lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin
Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin -- antakaa minulle kirkas
päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen
laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole
luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin
ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa
lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa
minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta
sanottavaa.

-- Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.

-- Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi
ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.

Se oli hyvin tähdätty nuoli -- syvä, kirvelevä, parantumaton pistos.
Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista
puolisokseen...



16. RAUHA.


Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina
Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot
Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He
saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta,
minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.

Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin
pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata
ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik
Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi.
Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja
Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli
sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran,
että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta,
Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun
20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan
kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi -- mistä olisi
seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina
kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf
Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan
alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja,
joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan,
kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut
alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit,
joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja
suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.

Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein
luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan -- mikä
oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut
eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta
tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin
menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen
sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän
valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle
annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan
anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta
valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja
ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka
saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia,
missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii
todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja
suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet
innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet
jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa,
hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta,
petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi
ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta
vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut
tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi
kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta
Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n
toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi
sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n
Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen
päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa
syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet
eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma
suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava
haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen
isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja
oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä,
kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia
entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä
tulee!

Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa
heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa
sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin
milloin toista, milloin toista -- tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta
huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja
vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän
täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia
tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt?
Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt
säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi
mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki
kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.

Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti
päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei
ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman
Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät
viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä
vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä
oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu,
toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu,
eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä,
liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja
nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata
nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut
luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin
taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä
kohtaa tappion häpeä.

Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta".
Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien"
nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta,
pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut,
mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä
mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti
valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen
varallisuutta.

Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin
edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli
kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan
solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset
kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton
helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki
juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden
taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain
ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia
ja niiden alla kirjoitus: _Pax et Æternum fœdus_, "rauha ja iäinen
liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla -- sanoo kertoja -- oli taulu
muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen
sanasta Æternum, joten jäljellä oli: _Pax et ternum fœdus_, joka antoi
lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.

Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä.
Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla
liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen,
että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä
paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä
kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset
sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen
semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä
asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu
paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.

Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä,
joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään
käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona,
melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä
valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko
lakeistaan ja astioistaan.

Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon
oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin,
kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen,
hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti
siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan
ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä
innokkaimmilla ilohuudoilla.

Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan
ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja
leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan,
jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä
tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin
parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu,
että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon,
syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut
anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen
säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.

Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka
taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka
toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä
nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua
rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille
kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta,
melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla
oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta
ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi
säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia
ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin
näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli
entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu
upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka
askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu
luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu;
autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä
unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet:
siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut
häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta,
muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.

Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään
pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä
armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä
maassa oli loppunut _de jure_, mutta kesti yhä vielä _de facto_. Vielä
viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia
joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki
kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin,
eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin
juuri noina viimeisinä aikoina.

Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli
kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja
11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus
oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat
joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen
ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän
esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa
lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo
lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se
liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita
vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman
lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä
ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta.
Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja
Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan
perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.

Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli,
kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa
oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen
suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta,
viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu
puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin
tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa
vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti
vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman
ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja
hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään
_gentle-flower'nsa_ halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää
kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka
näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan
tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa
kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä
kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä
tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin
kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun
olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin
kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva
jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä
tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet
kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin
raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi
vaunujen luo.

Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä
suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu.
Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli
kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha
piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli
latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä
tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät
vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän
sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi
sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta
paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen,
vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle
avoinna. Hän saattoi vielä kerran -- ja viimeisen kerran -- käyttää
vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.

Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan
vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana.
Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja
juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan
puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki
vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka,
kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli
korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat
keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan
sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan
välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen
pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei
riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että
epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden
saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin
Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä,
eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä
kunnianosoituksesta.

Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta
tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta
ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin
nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat
kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä
hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään,
vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan
viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen
aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut
sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet,
joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin
lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja
hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.

Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo.
Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin
heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta
kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä
prinsessa Ruususta.

-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.

-- Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin
pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän
sinua kauemmin.

-- Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta
nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt
jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan
kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta
maan päällä.

-- Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää
kaikki viimeiseen asti... Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko
sinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?

-- Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen,
niin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi
onnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.

-- Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!

Hedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi
mielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin
kadehdittavasta onnesta.

-- Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on
täyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi
olla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.

Eeva oli vaiti.

Rouva Heldt alkoi lukea sormillaan.

-- Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset
-- muista en puhukaan -- pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin
Jumalan siunaus ja hyvä omatunto.

-- Minä rukoilen niitä.

-- Toiseksi terveys ... sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys ... sitten
runsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin... Rakkaus...

Eeva nyökäytti päätään.

-- Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse
rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys
ja kiitollisuus... Mitä muuta vielä?

-- Kunnioitus.

-- Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan
Turussa kuin sinua?

Kuului huokaus.

-- Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen
loukatakseen sinua.

-- Ei. Mutta älä luettele enää!

-- Miksikä en? Kymmenenneksi ... valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää
riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan
turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on
aloitettava alusta. Hyvä sydän... Pitkä tulevaisuus... Myönnä,
rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!

-- Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai
tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä
tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on
antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte,
ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka
ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen
elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat
teitä ... voisitteko silloin olla onnellinen?

-- Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä
parastenkin ihmisten kesken ... muistathan, miten rikkonainen meidän
välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee
uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua
kohtaan?

Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen
kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä
kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät
luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien
vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin
niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään
tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt
häntä. Hän jatkoi:

-- En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut
minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi?
Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän
voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen
tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä
hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja
jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään ... hän on
rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin
nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja
parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja
nyt hän halveksii minua!... Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu
ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua
enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin
liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun
tähteni antanut iäisen autuutensakin ... hänkin on hylännyt minut. Ja
te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää
mitään toivomista!

Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.

-- Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut
sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä
puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa
puhua suunsa puhtaaksi... No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius
Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida
isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä
ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat
kolmannella? Onko se Vappu?

-- On.

-- Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen,
jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat
hänelle liiankin suurta kunniaa.

-- Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa... Oletteko
kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?

-- En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin
apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.

-- Iisakki parka!... Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi
kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko
lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?

-- Mitä lupausta?

-- Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan
haudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä
lähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo
kieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin
polvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä.
Eläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.

-- Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää
hyvästi!



17. KATUJA.


Eeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni
Elgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan
katujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.

-- Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.

-- Sallitteko minun odottaa?

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.

-- Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen
lähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen
osoititte hupsulle tyttö paralle.

Sisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?

-- Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva
oltuaan hetkisen vaiti.

-- Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät
pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.

-- Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole
muuta kuin kaksi virsikirjaa... Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä
kesänä?

-- Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta
heinäkuun keskipaikoilla sinne.

-- Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan
suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte.
Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme
pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita.
Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota
vastaan -- tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin
kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita
hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa
sanoi köyhien Eliaaksi.

-- Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.

-- Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon
kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme
seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat
säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän
aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä
sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan,
missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri,
kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika,
iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.

-- Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.

-- Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä
sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt
kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen
sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt
vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen
valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se
sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain
joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva
teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä
syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin
palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien
aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian
häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan
kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista
sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on
puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä
kielellä.

Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt
vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen,
jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen
hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja
ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen
virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni
Elg astui huoneeseen.

Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin
syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet
kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin
se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.

Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan
ja tervehti kylmästi.

-- Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina
hiukan hapuillen ensi sanoja.

-- Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi
diakoni ankarasti.

Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän
olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin
seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä
tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta
tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä
tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:

-- Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen
teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman
tuomiota ylempänä.

-- Mene, Paulina! sanoi diakoni.

Paulina poistui.

-- Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos
sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti
tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan,
niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene
ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra,
jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.

-- Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat
syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.

-- Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!

-- Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin
ennen olitte?

-- Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!

-- Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään
nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen
luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit
ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä
saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan,
maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt
minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin
itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo
köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei
yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän
mestarinnekaan ei tuominnut.

-- Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä
olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita
itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.

-- Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan.
Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä,
niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut
kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.

-- Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta
oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en
tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs
kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa
alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan
herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin
näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai
rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi?
Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän
minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät
häpeää kunnianasi.

-- Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän
seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut
ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi
käskenyt häntä istumaan.

-- Huomaa tarkoin -- jatkoi horjumaton tuomari -- etten minä moiti
rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora
itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?

-- Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt.
Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja
inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin
tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos
minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut
nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja,
niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin
suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen
omansa.

-- Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten
vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on _suurta_?
Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on _pientä_? Se,
mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on _kunniaa_? Se, mikä
taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien
puolesta! Mikä on _varjoa_? Se, mikä taistelee pitämättä lukua
pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi,
koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet
tavoitellut koroitusta.

-- Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on
ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään
suuri kiusaus kapinoimiseen. -- Minä en ole tavoitellut koroitusta,
vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta
silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä
viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko
elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi
myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin
pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla
Jumalan tarkoitus.

-- Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt
maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan
levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule
pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin
näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme
sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä
rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen
herttuattarena?

-- Minä tulen -- sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta
vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä
häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä -- minä tulen
teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä.
Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle
koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin
enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole
arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin
herätti yleviä ajatuksia -- sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette
niitä niiksi tunnusta -- Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon
minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut
kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te
opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta,
te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää
lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen -- ah,
tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton
siihen -- niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille
teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut
teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen
tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden,
että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi,
antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut
minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut
hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin
ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta.
Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani
ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako
minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.

Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia
niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti
kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran
parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken
rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei
näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:

-- Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan
anteeksi sinulle, onneton lapsi!

-- Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle
tie Jumalan anteeksiantoon!

-- Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi.
Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa
miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi,
ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin
kaukaisesta pappilasta.

-- Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en _voi_
totella. Se on mahdotonta.

-- Tingitkö omantuntosi kanssa?

-- Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te
ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?

-- Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki
entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan
valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.

-- Eikö edes katumuksen, armon ja ... sovittamisen tietä?

-- Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä,
niin olet pelastettu.

-- Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun,
saatatte minut sen loppuunkin.

-- Puhu selvemmin!

Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli
johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja
että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon
siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen
tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä.
Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi
rukoilevalla äänellä:

-- Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith
ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni
anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te
rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja
joita ihmiset eivät enää voi erottaa.

Eeva odotti vastausta.

Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa
vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja
parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei
hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala
ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä
ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa
juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin -- naista, joka olisi
voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan
liittoaan toisen kanssa!

-- Minä vihin sinut -- vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran,
sisällisen taistelun -- mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se
tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet
julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.

Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti
nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen
riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.

-- Ja minä sanon sinulle -- jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä
synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa --
ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea
palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se,
että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä
tuntemattoman esiripun taa.

-- Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle
jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä
mukaani teidän _kokonaista_ anteeksiantoanne?

-- Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden
kanssa, niin kaikki on eheätä!

-- Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä
palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa
minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä
ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!



18. JÄÄHYVÄISET.


Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä
huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi
luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua,
ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän
vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:

-- Matias, oletko pahoillasi?

-- En ... olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.

-- Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä
osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso
ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma
kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä
osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi
olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja
kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa
eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä
olla onnellinen.

-- Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton.
Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä
parempi. Huonompi olen minä; _hän_ ei mitään salannut.

-- Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi
ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen,
vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta
sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa
kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki
muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee
kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä
arvelet?

-- Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?

-- Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et
imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut
sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen,
luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?

-- Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.

-- Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät
kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit
sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta,
niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan
varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?

-- Mitä tarkoitat?

-- Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä
vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.

-- En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin,
että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on
välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

-- Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain
ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen
viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.

-- Mitä sananlaskua?

-- Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.

-- Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.

-- Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin
parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi.
Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin
Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?

Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan
kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva
leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan
kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun
leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran
otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle
sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:

  "Eeva Merthenille.

  Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua
  tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.

                                                 M. E."

       *       *       *       *       *

Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin,
Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä
oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli
tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa
muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt
koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa
rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin
tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen
entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa,
joka oli talonväen tuvan vieressä.

Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta,
joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja
menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut
rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja
kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy
aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.

-- Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva
Merthen hänelle oven takaa.

Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa
villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.

-- Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä,
jatkoi Eeva rukoillen.

Ei vastausta.

-- Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta
rakkaudestasi.

Ei vastausta.

Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä
ihmiset sanovat onneksi -- kaiken paitsi puolisonsa rakkautta --
nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin
lähteä niine hyvineen.

Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias
Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle,
tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.

Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään.
Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää
salattavana kuin muulloinkaan.

-- Koskeeko se?... Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.

-- Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.

Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin
suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä
vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.

-- Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen
ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi
kyynelissä.

-- Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta
enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta
sanoa?

-- Eikö siis mitään muuta?

-- Sinustako?... Anna... älä käy minun jälkiäni!

-- Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei
olisi huomannut sisarensa pelästystä. -- Olihan hän täällä eilen koko
iltapuolen.

-- Elgkö?

-- Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä
toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta
kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että
Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli,
ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta,
mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen
puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se
on sanottu, sanoi sisar Paulina.

Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.

-- Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen
vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä,
hurskas, uskollinen, nöyrä sisar -- sinä, joka yksin meistä kaikista
osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen
vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun
sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan ... ei,
Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki
hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään
sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin,
niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta... Mutta kuinka hän ei
sanonut sanaakaan minulle ... kuinka hän saattoi niin suuresti
halveksia minua!

-- Lue uudestaan hänen kirjeensä!

Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: _milloin tahansa_ ja
_missä tahansa_... Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän
_on_ tuleva!

Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset
olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi --
miksikä hänet katsoi -- oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta
seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi
viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet
lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin...

Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan
Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran
puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin
hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus
seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli
näkevänsä Vapun itkevän.

-- Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.

Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen
varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja
nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut
korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut
kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.

Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet
puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina
aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin
Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei
häntä enää ollut.

Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen
kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille
Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin
koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan.
Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren
tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä
raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun
saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.

Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta
rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan
sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan
ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi
sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen
ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat
uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui
Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään.
Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta.
Ja Sammukin rohkeni nauraa -- tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli
ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja
tahtoi tehdä rummuttajan...

Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine
käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua
jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin,
vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa ... ei kuitenkaan enää tuo
entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! -- sillä heidän aikansa oli
mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi -- mutta he veivät mennessään
Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet
Suomesta ... tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt
kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti
sen ... se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka
levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa
hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia
tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä
onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.

Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin
kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista
vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain
kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään
kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien
vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa
lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin
Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig
Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä
enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.



19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.


Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän
nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi
kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän
palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset
vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä
myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai
loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli
loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä
yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli
hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli
hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi
eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän
itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin
vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen,
avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja
yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia
koukkuilemisia.

Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva
Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen
talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla
huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä
oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen
Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti
keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen
kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan
Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan
julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen
kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja
kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä
synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka
ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.

Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä,
jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta
elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata
sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa,
olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith
virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa
kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa
maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä
sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka
päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät
palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen
voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään
heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei
tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta
vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää
vähän koiraa parempana.

Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen
turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat
häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä
neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi
häntä ylistellen.

Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut
mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä
kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä
sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva
Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi
mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.

Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut
koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli
palannut Turkuun. Kaarinilla -- sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin
sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen
anteliaisuuteen -- oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon
jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi
hänellä ollut vuosisata elettävänä".

Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti
omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla
päivillä.

Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja
Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut
lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä
vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen
englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin
palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä
suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith
oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen
johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän
toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa
täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta
kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.

Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen
voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin
kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän
tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen
uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui
hän jälleen puolisonsa hoidossa.

Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä
kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi
terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli
käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka
päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki
ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.

-- Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt
yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.

-- Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon
hengittää sitä kuollessani.

-- Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen
rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.

-- Jos _gentle-flower'ini_ käskee, niin kaiketi minun täytynee totella,
kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta
satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena
palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä
vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti
nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta
vihollisesta...

-- Ja voitossa, mylord!

-- Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva _gentle-flower'istani_?

-- Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun
ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!

-- Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, _heart of
my soul!_ Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja.
Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut
ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni
kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes
voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen
laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen,
ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan
kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan
paarien ympäriltä.

-- Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut,
kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet
parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana?
Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten,
se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista.
Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole
kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista
Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan
jäljet yli veristen taistelutannerten.

Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

-- Minä olen velkaa Suomelle.

-- Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle,
jota suojelit?

-- Sinut, _my gentle-flower_, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen
poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi
kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän,
että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies
on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa
kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit
minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut,
aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa;
sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta;
taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua
uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä
olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin
itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut
mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä
laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana
sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä
kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä
kaupungissa. Ei, _my good star_, se ei ole ollut _partie égale_.
Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä
mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.

-- Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä
tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta,
mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä
kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota
sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on
yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.

-- Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan
jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?

-- Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi.
Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on
vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla
sinun puolisosi.

-- Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!

-- Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä
sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?

Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.

-- Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen
sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut
kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin
kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.

-- Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla
kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana,
vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden
tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari,
joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se
on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen,
mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia
lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon
soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä
itseäni.

-- Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!

-- Minä sanoin sen kerran ... ja olen odottanut.

-- Hyvä. Huomennako siis?

-- Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?

-- Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia
sotajoukkoja.

-- Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä
Turkuun?

-- Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki
heinäkuussa on kallis.

-- Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin
pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?

-- Mutta miksei huomenna?

-- Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta ... täytätkö
pyyntöni?

-- Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta?
Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! _Nyt_
ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena...

       *       *       *       *       *

Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti
Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen
ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen
toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin
suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat
riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti
kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia
kuljettaen.

Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui
purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka
heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen,
muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.

Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä
kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului:
"Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa,
jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"

Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei
ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan
pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki
liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa
ensin Saksin ja sitten Itävallan.

Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja
vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä;
mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin
komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.

Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi
entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa
liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä
vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.

Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt
Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli
vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja
pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta
enemmän _grande dame_ kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin
herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla
koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän
tapaista, kun hän sanoi:

-- Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!

-- Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.

Diakoni nimitti häntä _madameksi_ eikä enää _sinuksi_.

-- Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki ... Merthenin
talosta Grubbin taloon. Ja _te_ tulette _minun_ luokseni!

-- Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt
väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa
huonetta.

-- Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi...
Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän
lepoa?

-- Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten
olette kutsunut minut?

-- Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni
on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla
myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi... Oletteko
kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?

-- Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut
tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen
yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne
seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.

-- Kiitos siitä!... Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna
sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista
sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?

He keskustelivat kauan kabinetissa ... Annasta, Merthenin sisaruksista,
rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat
jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli
mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut
niistä ensimmäinen... Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä
hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa ... englantilaista
tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin
tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.

-- Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar
suruisesti ja vitkastellen. -- Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä
olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?

-- Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton
sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä
seurakunnassa Vaasan seuduilla.

-- Naineenako?

-- Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.

-- Ja onko hän antanut minulle anteeksi?

-- Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.

Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä
sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä.
Nyt olivat he _kaikki_ antaneet hänelle anteeksi.

Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka
kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva
Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä,
yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian _ei_ kantanut
kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik
II:n sotamarsalkkana.

Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän
toi runsaan lahjan.

Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias
nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762
seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen.
Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä
muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa
toimitetuissa aamuvihkiäisissä.

Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän
ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama
kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli
mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia,
saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan -- samoja venäläisiä
vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat
unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun.
Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen
puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan
telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine
tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi
tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa
krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee
kyllin pitkäksi".

Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan
varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa
Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla
14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa
liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä
oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin
kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja
kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän
pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui
toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet
kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta
uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui
kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen
joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin
seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain
kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan
kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin
entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen
kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä
Keith!"... Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti
ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin
kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän
oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen
armeijastaan täydellisestä perikadosta.

Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:

"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset
mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään
päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen,
varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen
luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan
vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä
lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa
kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja
rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä
ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita,
joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän
harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen,
mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan
nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen
Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan
hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen
lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti"
(rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon
liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta
alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen
sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen
seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän
luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä
tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith
joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla
Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."

"Keithin kuoltua -- jatkaa elämäkerran kirjoittaja -- Eeva Merthen
kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka
vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa
ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä
oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin
kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai
ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan
tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. -- Eeva Merthen
meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen)
von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti
aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen
maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria
summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo
ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik
osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä
kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin
ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta
poltettiin."

Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli
vanhaksi" -- 88 vuoden ikään -- "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä
ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan
viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja
ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva..."

Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri
mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen
leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän
muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar
von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti
itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten
aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai
muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua
ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli
rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä
papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.

Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita
Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen
kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva
Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei
mainita mitään lapsia. Nimi _Merthens_ tavataan ainakin Kuurinmaalla,
eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään
pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt
lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa,
hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa
kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi
perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen,
presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille
vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän
luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen
äidin haudan muistopatsaatta.

"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15.
päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881
vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan
samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan
etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista
vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko
Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit;
hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta
valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine
hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn
kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole
mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei
mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto
on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka
hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin
kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin
nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta
saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta _tämä_
kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.

Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se
ylennetään."

Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus ... tuossa on kauneus ...
tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys ... tuossa on nero"... Mitä
on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden,
joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä
maailmassa etsii äärettömiä päämääriä -- palvelevan, uhrautuvan
rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi
hävitä, sillä se on kuolematon.



KULTA-AAVE



1. KAKSI SUURVALTAA.


    Se kuului ammattiin...

1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun
saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä
silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi,
Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta
lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja
maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui
kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen
vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan
niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden
tuloksena alinomaa oli _minus_, kuin tavarain kuljetuksella satamasta
satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen _plus'in_ salaisuus,
joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.

Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat
tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja
sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa
kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin
samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja
ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli
patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja
plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja,
pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka
kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin
niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa,
ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja
taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan
puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä
markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista
sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja
lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun
täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten
kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi
kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja
liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä
vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei
ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi
kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein
erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta
kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin
perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen
kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän
käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon
paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin
kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen
muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä
pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta.
Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön
aartehisto.

Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja
keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat
jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman
kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme _Halmiksi_ ja _Gråbergiksi_.
Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin
rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n
Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin
kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg
säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai
kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin
ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä
usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa
ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää
ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta
yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat
keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja
näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen
saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön
partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat
onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja
tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm
kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten
kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.

Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä
kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat
suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän
suosiostaan -- ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä,
seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret
joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia,
jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat
heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin
lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti
kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja
kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin
valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva
Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti.
Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka
tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista
uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden
kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin
noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne
vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia
valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään.
Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin
venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus
tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi
vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja
Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha,
kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli
varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin
etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.

Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt
Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä,
että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä
voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat
päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset
konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan
kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan.
Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista
vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan.
Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten,
että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat
seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti,
kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken,
ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia
mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan
ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin
ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut.
Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei
juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi
voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet
keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi.
Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä
huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta
tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että,
inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa
koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien
osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan
suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen,
vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun
heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten
voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta
erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä
mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!

Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä
vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut
kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi
odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä
osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.

Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies,
sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta
kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi
salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei
vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty
mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n
ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen,
saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio
osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut
neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä
oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo
ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä
siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja
jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon.
Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä
naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan
varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että
hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin
haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta
hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan -- että semmoisen miehen
piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen --
ajatelkaa, englantilaisen! -- varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin
rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin
Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen
valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon
kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten
ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue
oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä
olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn
käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona,
niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut
korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille
eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja
samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin.
Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä
uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä
paikkakunnalla, _hänen_ kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä
Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla
onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota
vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa -- ja
kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla!
Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija,
vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että
ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa,
jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa
parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa
vararikossaan.

Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti
asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken
ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden
arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä
tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli,
että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan
tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt
lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli
kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto,
vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan
ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille
arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä
hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli
arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa
Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän
kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa
Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja
taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se
oli veressä. Se oli sukuperintö...

Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin
kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!



2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.


    Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi...

Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg
-- hän, joka _ei_ ollut päässyt kauppaneuvokseksi -- konttorissaan.
Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä
kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut
nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli
kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja,
kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa
tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli
makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei
hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja
rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota
laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin
sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa
kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä
sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin
mahdollista.

Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka
hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi
silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta
kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita
oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa,
mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin
talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli
saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin,
tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.

Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään,
vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen
sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.

Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista.
Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin
noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies;
hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli
valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen,
silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun
valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui
yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan
vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan,
tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön
käskyjä.

-- Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja
kääntymättä tulijaan päin.

Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa
kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:

-- Kuuluuko uutta Neptunista?

-- Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.

-- Suuriko?

-- Luultavasti.

-- Päässyt irti, toivon?

-- Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.

-- Hm... Vakuuttamaton!

-- Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.

-- Bremenissäkö korjataan?

-- Ehkäpä... Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa
Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.

Kapteeni napsautti sormillaan.

-- Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin
haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä
nuorukainen.

-- Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa,
olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut,
ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen
lukeminen vanhoilla päivillä.

-- Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen
maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana!
Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?

-- Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän
pannaan talteen. Edvardson ... olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko
luottaa sinuun?

Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:

-- Olenko ennen loruillut?

-- Edvardson ... poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo
sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.

-- _Kauppaneuvoksenko_ veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen
ivallisesti ensimmäistä sanaa.

Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.

-- Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.

-- En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi
saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua,
karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas
mies ... mitä tulee minun vastata hänelle?

-- Liisu Halm _tulopuoli_: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut
kotiaskareihin...

-- _Menopuoli_: herännäisnainen.

-- _Tulopuoli_: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta,
jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera
markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään
kauppiaan.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

-- _Tulopuoli_: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

-- _Tulopuoli_: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä
väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin
kauppaystävistä Gråbergin puolelle.

-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.

Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin
olisi jotakin leikannut ja vastasi:

-- Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.

-- Niinkö luulet, veli?

-- Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja
lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä
Liisun kanssa Tampereen markkinoille.

-- Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.

-- Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.

-- Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on
päivänmatkan edellä -- lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy
sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa
alakynteen.

Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään
paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.

-- Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. --
Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?

-- Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana
hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän
antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli
neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika
pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.

-- Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on
Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse
parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.

-- Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen
toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin
Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen
ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden
että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.

-- Ja jos kannankin -- jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti
pöytään -- jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin
muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta
päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani
haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi
ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun
merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen
liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella
konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita
ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain
otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja
nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.

-- Minä ajattelen asiaa.

-- Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu
Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista,
ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se
liitto olisi itsestään selvä.

-- Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä.
Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!

-- Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja
hän seuraa.

-- Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja
herännäisnainen! Ei. Ei käy.

Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa,
sulki toisen silmänsä ja virkkoi:

-- Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon
ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm...

-- Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!

-- Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen.
Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta
elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.

-- Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein
viisaaksi.

-- Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme,
veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena
kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika
ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi
käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä
kaikki.

-- Hm... Miljoonanko?

-- Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama
määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.

-- On siinä vähän perää, veli.

-- Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.
Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin
veljensä Sten on ... kuinka sanoisin? ... huikentelevainen mies...
Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi ... mikä ei koske
Liisua...

-- Edvardson ... meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen
kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee
saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi
aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä.
Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin
velkakirjan yli ristin.

-- Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu
Halmista tulee rouva Gråberg.

-- Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin
silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.

-- Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa...

-- Minun liikekumppanikseni.

-- Onko muuta käskettävää, veli?

-- Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!

-- Hyvästi.



3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.


    Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima...

Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen
päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa
epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja
hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja
laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja
Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos
niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat
järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on
koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan
varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on
ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös,
milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden
seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen
kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota
leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä
tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on
kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut
melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.

Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä
Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen
pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä
kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä
erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten
on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne;
suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine
honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.

Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen
paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso
kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja
kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on
tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai _rosvoluola_ ja se sijaitsee
oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman
askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista
lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin
korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta
ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien
vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin
rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen
pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista
kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin
majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen
hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen
rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri
tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina,
takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja
laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.

Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183-- raivosi noilla
seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen,
että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa
Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa
ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on
merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan,
kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä
se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.

Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan
kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut
kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun.
Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin
kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää
takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha,
puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin
läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän
erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä
näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan,
kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden
ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan,
siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista
varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.

Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden
sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun
pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan
ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että
matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi
tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.

Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa
ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista
seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä
helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä
kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä
äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan
vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta,
jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin
todenmukaiseksi.

Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi --
sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut -- olisi
vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti
eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin
maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja
mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen,
veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa
saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja
joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen
kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai
sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin
kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti
tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän
itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen,
lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi
pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen
sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää
pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.

Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin
Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin
Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain
yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta
ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis
koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen
tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken
toivon matkan jatkamisesta.

Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua
myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli
vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin
pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään
kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin,
herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain
iskeä tulta piippuunsa.

Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä
se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja
luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain
rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut
oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:

-- Iisakki -- mies, mikset aja?

Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo
savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen
lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:

-- Sentähden että tie on suljettu.

-- Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama
henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan
kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.

-- Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi
ajaja samaan tapaan.

Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti
reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman
suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi
ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin
suuren, kylmästä punaisen nenän.

-- Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä
reen edessä olevaa valkoista lumivallia.

-- Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

-- No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän
mahtipontisesti.

Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa
vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi
syöttää sille leipää.

Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa.
Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi
hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli
kestikievariin.

-- Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat
vilusta ja pelosta.

-- Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.

-- Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.

-- No, missä me sitten olemme?

-- Rosvoluolan edustalla.

-- Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä
talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.

-- Mitä väkeä siellä olisi!

Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen
kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja
tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja
hongat näyttivät kuuntelevan:

-- Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko
meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki,
käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä
takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on
tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu
Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan
vertaa. No, mies, mikset käännä?

-- Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja
entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin
kiivastumaan. -- Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään
päin.

Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki
reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset
toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino
pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.



4. KOHTAAMINEN.


    Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle
pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi
kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa
matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen
aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin
toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta
miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta
käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.

-- Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta
puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.

Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset,
mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin
pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi
vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo
voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.

Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar -- sillä sillä oli
todellakin nainen omistajana -- ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan
siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin
käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat
naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena -- ja ellei hänen olisi
hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä
tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se
olisikaan ensi kerta.

-- Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon
talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin
hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. -- Tuopa
vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän
hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti
ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.

Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia
eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten
oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti.
Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen
paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien,
alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin
vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan
kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:

-- Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista
pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa
povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti
teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska
hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon
Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti
tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.

-- Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.

-- Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta,
kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran
nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.

Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla
ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.

-- Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi
naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen
kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.

Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut
paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa
urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.

-- Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. --
Varokaa pistooliani, ja ... ja ... suu kiinni, Liisu! ... (kovemmalla
äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa,
tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä
maantiellä!

-- Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan
apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen,
kyytimiehelle.

-- Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi
mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan
meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan
karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat
Kaivannon sillalla Kangasalla.

-- Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin
minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan,
nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.

Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan
vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin
lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän
kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.

-- Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti
paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee
varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. --
Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti
edellämme markkinoille?

-- Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi
Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka
Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee
vielä useampia jäljestä.

Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista
karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia
vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa
yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen
molemminpuolisen erehdyksen.

-- Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia
seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.

Niin odoteltiin _en garde_ puolisen tuntia kummallakin puolella;
molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä
vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä
kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa,
kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi
kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.

-- Mitä p--n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin
kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.

-- Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä
markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.

-- No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette
liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki,
huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.

-- Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia,
siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin
kuomireestä uudelleen.

-- Minulla on kiire.

-- Niin meilläkin.

-- Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla
varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin
pohjoispuolelle.

Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun
hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:

-- Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!

-- Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. --
Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko
siinä kylliksi, vai mitä?

-- Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?

-- Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin
voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. _Posito_,
olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen
rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii
aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos
voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen
virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä
ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.

-- Roderik ... etkö tunne minua?

-- Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä
kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän ... ja te olette
varmasti lukkari, herraseni.

-- Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?

-- Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa
rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?

-- Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä
päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.

-- Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti
levottomana siitä muistutuksesta. -- Enhän vain liene haavoittanut
ketään?

-- Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi.
Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia
leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas
matkalle.

-- Ja te, täti, ajatte vain _yhdellä_ hevosella, _neljä_ henkeä
vedettävänä ... te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka
kolmeakymmentä.

-- Kyyti maksaa rahaa.

-- Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?
Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?

-- Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia
ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella
kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman
kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy
vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä
siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion
saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.

-- Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.

-- Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla
varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä
sanonut minulle, miksi _sinä_ matkustat tämmöisellä kelillä ja
_kahdella_ hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?

-- Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta
kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne
pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan
koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin
sairaana.

-- Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane
viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan
omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!

-- Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi
sisarenpoika.

-- Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä
hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi
henkensä... Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata
takaisin.

-- Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!

-- Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin
jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun
tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen,
että Sten-langolla on ... no, se ei koske ketään, mitä hänellä on ...
ja, että joku tekopyhä ihminen voisi... minä palaan takasin. Iisakki,
ota herran molemmat hevoset ... valjasta ne minun kuomini eteen ...
valjasta meidän hevosemme herran reen eteen ... aja Tampereelle, myy
minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän
hintani, Iisakki ... niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän
kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen
ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä... Ota tavaroista hinta
edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta... Tarjoa viisi prosenttia ...
kestitse talonpoikia ... älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia
rommikannuja... Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme
yhtä matkaa!

Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas
ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut
vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi
reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.



5. SERKUKSET.


    Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa
vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen
tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja
kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla
olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän
aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani
jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.

-- Minä luulin -- vastasi nuorukainen viattomasti -- että reessä oli
kylläksi leveyttä.

Rouva Margret Halm antoi tietää:

-- Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori
tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä
kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!

Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori
Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä,
konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa
uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä
kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut
viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa,
mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan
oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin
aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut
matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg
tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten
kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt
serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että
Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta,
jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman
punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta
-- mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle
pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi
rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta,
voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän
arvon mukaan.

Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen
käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan
huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä
villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut
kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän,
että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin
oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän
keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa
selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä,
jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai
entisestä pitkästä katkismuksesta.

-- Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on
käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava
hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies.
Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron
toiselle kirjanpitäjälleni.

Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa,
toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin
välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa
kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan
kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä
vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa
ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin
tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa,
mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata
siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi
markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen
kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa
Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän
vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä,
että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle,
päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri
kyytihevosen ja -- niinkuin ajatukset sukeutuivat -- antaa akan
kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen
aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan,
että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien
naisten silmiin.

Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty
varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on
vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut.
Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin
tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä
muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos -- "naimapuuta"
esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia -- oli
jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain
ihastusta.

Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista
näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen
vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli
varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla
ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä
lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä
purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka
vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja
oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään.
Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä
tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan
liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan
tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin
miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen,
mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan
tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä
niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta
mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla
kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan
tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä
asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut
käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin
laihaksi.

-- Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin
sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento,
voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen!
Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita,
suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän
ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä
uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis
välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä
asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin
äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.

-- Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen
vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen
viisasten kiven ... hän tekee kultaa.

-- Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.

-- Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia:
tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni
soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä
kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta
varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä
iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi
aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen,
joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!

Liisu vastasi:

-- Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos
minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.

-- Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.

-- Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä
vallattomasti. -- Ehkä hyviä markkinoita?

Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.

-- Sitä sanon onneksi -- hän vastasi -- että voi tehdä työtä itsensä ja
muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään
velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä
kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen
tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.

Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.
Hetkisen kuluttua hän kysyi:

-- Onko totta, että komissaari näkee aaveita?

-- Lorua! virkkoi täti.

Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen
tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi
killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian
kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin
runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli
teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa
matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.



6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.


    Silloin tuli kiusaaja...


-- Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas
uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan
koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka
piteli kahvikuppia.

-- Näkeekö Sten-lankoni aaveita -- vastasi rouva leppeämmin -- sitä en
tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista
on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.

-- Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan
näköisenä kuin suinkin kykeni. -- Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan
Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun
taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin.
Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän
kuulla iltatarinan.

-- Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata
tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?

-- Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin
vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin
hyödyllistä!

-- No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg,
samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa
toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia
jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja
tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.

-- Sitenkö kuin komissaari?

-- Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.

-- No, kuinka hänen kävi?

-- Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi
onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin
suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää
nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista
nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä
monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään
pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun
muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä
paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan
paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten
etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina
kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria... Liisu, kaada kuppiini.
kahvia, se tekee rinnalle hyvää.

Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.

-- No niin -- jatkoi Margret-rouva -- penikulman päässä kaupungista,
Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten
hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta
kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin
sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli
Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia
Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan
kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa
Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi
laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän
kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut
vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli
köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä
torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli
velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei
hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken
ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien
makuun. Silloin tuli kiusaaja...

-- Kyllä ymmärrän...

-- Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin
noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja
matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä
moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa
pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas
kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti.
Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas
jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla
ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat
vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti
appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa
tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.

-- Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs
liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä
liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.

-- Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen
mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen
appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään
päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin,
toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut
nähdä eikä koskea.

-- Kuinka se oli mahdollista?

-- Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin
minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa,
Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin
kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen
käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni
kuparirahoista ... mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto
Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä
helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu
Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen,
että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi.
Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn
kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta!
Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki
kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä
kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut,
pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet
kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä
niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja
eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita
tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä
hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!...
Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!

-- Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin
makuuhuoneessa?

-- Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä
ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin
virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa
enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä
edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään
muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin
toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän
tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä
pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen
aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä
väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa.
Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun
piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa?
Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään,
olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja... Ei, hän sanoi ja
tarttui lujasta käsivarteeni -- ei tulta! ei tulta!... Kuitenkin
tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja
minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä,
joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän
astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja
kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi
unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin
äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina,
hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin
kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä,
vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen
mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi
kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan
käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme
me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja
luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä
sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä ... no, minä en
sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä.
Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen... Liisu, anna minulle
siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on
varas?

Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän
kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta,
joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi
kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan
siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä
voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin
vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään
yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön
komissaarista Hannu Halmista.

Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän
epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään.
Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät
perintönä isältä pojalle -- toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto
Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä,
sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan
toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään
kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen
hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä
ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn
omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin
tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan
kuin...

Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut
enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista
perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli
kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti,
paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman
vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa
rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon
Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain
asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.

-- Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut
kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista
saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain
talonpoikaisämmille...

-- Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen
jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen
niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät
tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä
kerrotaan eräästä hopealastista.

-- Siitä minä en ole kuullut mitään.

-- Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko
maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja
Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta,
vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan
niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin
ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla
harmaata kiveä ja hiekkaa... Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea
aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen
jälkeensä!

Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi
saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa
jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen
toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin
pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen
oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti
kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen
lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille
kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen
vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.



7. STEN-LANKO.


    Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.

Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana
aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik
Gråbergin kovalta vuoteelta:

-- Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja
eroamme toisistamme vasta Lapualla.

Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi.
Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta
killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla
teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia
vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat
siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei
Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä.
Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta
turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän
tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.

-- Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.

-- Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos
komissaari on sairaana.

Margret-rouva mietti.

-- Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja
lääkkeitä noutamaan.

Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun
matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön
kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo
ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen,
mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret
vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot
värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä
vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa,
että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan,
silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus
on tullut sananparreksi.

Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi
ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä
pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän,
matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen
kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos
mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian
syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat
katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän
syrjästä.

-- Tuolla -- sanoi kyytimies osoittaen pimeään -- asuu
"kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin
ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.

-- Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut
kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.

-- Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on
eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei
lukkaria olisi...

-- Onko lukkari taitava lääkitsijä?

-- En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari,
ja kohta on komisarjus taas sairas.

Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon
pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten
ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi
rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia
ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja
herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa
kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan
matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen
puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen
vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi
sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran
ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään
luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.

-- Tässäkö komissaari asuu?

-- Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa,
vastasi kyytimies.

Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja
epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi
kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla
ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai
"Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos
sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan
vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen
vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä.
Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi,
sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä
haukunta pilvisestä talvi-illasta.

-- Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän
asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin
siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen
kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan
majoille.

Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea.
Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen
asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta
sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan.
Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin
raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut
apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta
eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin
luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet
kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan
ikkunanluukun vieressä.

Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea
aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin
ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä
nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä
koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän
tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta
rosvoluolan ottelun jälkeen.

-- Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. -- Häpeä
ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja
odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.

-- Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä
huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: _vankin_
sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei
äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin
rahan ... ja sentähden ... nyt saatte kuulla, täti... Herra
komissaari... Olkaa hyvä, avatkaa!... Minä olen kruununvouti Stigell
Laukaasta ... minulla on vähäinen asia ... huomenna aion huutaa talon
Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos,
herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä...

-- Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!

-- Perh ... sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö
kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi... Aivan oikein!

Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää
kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:

-- Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä
yötä?

-- Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut
muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta
riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.

-- No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa,
miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat ... ajakaa
majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä?
Moisia kuvitteluja!

-- Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa ...
kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?

-- No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa
vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää
hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.

-- Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette
naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa... Herra komissaari,
te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä
ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun
kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa
takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista ... kyytimies, käännä
hevonen!

-- Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme
vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.
Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa,
mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka
viimeisellä rovolla.

-- No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi
Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo,
joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.

-- Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!... No, herra komissaari, jos
tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin
juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen
-- niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet
tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä,
ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista...

Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.

-- Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä
nimismies... En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan
kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä
asessorinrouva, suokaa anteeksi ... oletteko todellakin rouvasihminen?
Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään ... kivenheiton
päähän ... rehellistä väkeä, hyvä yösija ... ja huokeata, hyvin
huokeata!

Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen
lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja
päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:

-- Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte
omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla
pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta
sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!

Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut
ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen
vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti
mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut
itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla;
hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle,
loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit
kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman
kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla
perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen
sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa
ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä
hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn
suuttumuksesta punastumaan!

Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja
lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.



8. KULTA KUMMITTELEE.


    Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?

Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin
miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon
luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta
kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat
olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi
aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan
näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.

Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa
terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun
suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin,
syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti
Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat
saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä
olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei
juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies
piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään
illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino
luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä,
että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla.
Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä
yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.

Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen
vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi
kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta,
valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot
irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli
tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä,
maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja
tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko
nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa
olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon
ainoat asukkaat.

Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen
kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka
tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet
riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään
huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa
paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut
kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat,
että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa
asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään
päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi
kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli
sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.

-- Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko.
Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja
hakkaan itse polttopuuni.

Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti
hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.
Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!"
Mutta hän oli vaiti.

-- Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin
ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.

-- En itse tietääkseni, vastasi komissaari. -- Toisin sanoen, kun en
ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko
tämä nuori mies sinun poikasi, käly?

-- Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa
anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan,
herättääkseen siten talonväkeä.

-- Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan ... tunsin isän ja äidin
varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi.
Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle
muuten niin käy.

-- Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi
ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä
vaihtuivat.

Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan
koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään
hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan
ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.

-- Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada
ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.

-- Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi
vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. -- Sanokaa
kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten
vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly,
kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on
liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa
minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista
ystävistäni.

-- Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva
vastaamaan. -- Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme
mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte
yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla
kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä
terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan
kadonneena.

-- Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni
olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit
voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn
hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on
kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita ...
jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen
tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies,
toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet
itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole.
Liisu sen tietää... Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta;
mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka
ilta totia?

Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin,
mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena
vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.

-- Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä
minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi
olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta
maalaistalosta voisi löytyä.

Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.

Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi
taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.

-- Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin
Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän
tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?

Liisu vastasi lyhyesti:

-- Saammehan nähdä.

-- Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä
katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä
saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja
ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan
Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan
kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan
pitää elää.

Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.

-- Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun
pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja
nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman
nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä
on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan
tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.

-- Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on
miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.

-- Niin -- vastasi Liisu pahastuneena -- minä tunnen siitä jotakin,
joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa,
että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat,
mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu
viimeksimainittuihin.

-- Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen
viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen
sielunsa. Liisu ... uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä
huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.

-- Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu
levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani.
Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.

-- Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle
kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri,
ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään
filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele
häntä! Tunnemmehan taikaesineen.

-- Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti
Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa
höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon.
-- Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä
tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee
Sten-lanko...

Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä
kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne
kirjoituspöydälle.

-- Juokaa! hän sanoi.

Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä
juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä,
lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin
jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä
juonut vierastensa maljaa.

-- Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla
tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja
kiusoitellut. -- Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa
myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka
muinoin oli asioissa kanssamme.

-- Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin
maistellen lämmittävää juomaa. -- Sille kauppahuoneelle olemme myyneet
paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.

-- Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi
Lauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette!
Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä
maistamatta.

-- Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari.
Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin,
silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen
käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot
nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan
anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.

Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli
ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin
harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä
puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen
Helsingistä.

Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin
suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.

-- Oikeista viineistä -- hän sanoi -- muistuvat mieleeni oikeat ja
väärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä,
mutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän
kultarahaa?

-- Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.

-- Mutta sen vakuutan... Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin
viidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin!
Tuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.

Niin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan
komissaarin silmäin eteen.

Vaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi
takaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen,
hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät
katsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta
huudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.



9. SOTAA, HAVAINTOJA, UNELMIA.


    Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.

Pelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä
hänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä
vanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi
aivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta,
mitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:

-- Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa
vanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen
onnettomuuttaan?

-- Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni...

-- Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin
saatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka
asuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä
vain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa
totuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se,
ettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton
vanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole
kestänyt yhtään koetusta; sillä, jos _hän_ hairahtuukin, jos _hän_ ei
olekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin
hän ainakin _etsii_ totuutta, jota _sinä_ et tee... Hyvää yötä, äiti;
en nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen
illallisesta ja yösijasta.

Ja Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen
häntä.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä
hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana
hän vast'ikään oli ollut.

-- Hän sanoo -- vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä
ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi -- hän sanoo, että
Sten-lanko ... niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista,
mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä...
Huh, se on liian mieletöntä ... onhan hän aivan appi-vainaja itse!
Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa...
Ihminen on vajavainen olento ... huh ... nyt saan taas ähkyni takaisin.

-- Mihin Liisu meni?

-- Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän
oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin
takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että
Sten-lanko oli kuoleman kielissä?

-- Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut,
mutta minä en tuntenut häntä.

-- Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu,
punainen vyö ja ruskea nahkalakki?

-- Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti
hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.

Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen
vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti
sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan
kirjoituspöydän taakse.

-- Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.

-- Olisiko mahdollista?

-- Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän
arvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin,
että meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri,
jolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit
minulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on
onnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen
hyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön,
puolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!... Lauri
Roderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin
sinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle
antanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä!
Mutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin
jotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää,
vaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat
lybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.

Tietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän
suoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia,
ellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka
nähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana,
olisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja
alkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut
Pellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun
hänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:

-- Miten komissaari jaksaa?

-- Huonosti.

-- Onko hän usein sairaana?

-- Harvoin.

-- Meistä on teille paljon vaivaa.

Ei mitään vastausta.

Yhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti
Pellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä
tuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan
tulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä
kerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon
salaisuuksia.

-- Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen
nähnyt sen vertaista ja ... tunnenpa suuria maatiloja, jotka
kadehtisivat ... mikä on kartanon nimi?

-- Yrjölä.

-- Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?

Ei mitään vastausta.

-- Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät
päivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista
isäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.

Ei vastausta.

-- Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin
ihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen
omaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista
korkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on
muistanut pitäjän köyhiä.

Emännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät
kyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija
tehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden
koskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen
nurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.

-- Te tuossa! -- hän sanoi osoittaen vuodetta -- ja rouva tuolla
sisällä!

-- Onko täällä siis useampia huoneita?

-- Matami Widströmillä -- virkkoi Margret-rouva -- on muuta tehtävää
kuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän
viisaampana.

Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut
ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari
kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.

Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli
erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan
lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä
sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi
ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän
saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta
kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän
heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen
sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu
latinalainen neitsyt Maarian rukous.

Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin
mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta
lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes
sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua.
Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja,
keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta
kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi
ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona,
puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla
seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein
tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo
Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja
ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta.
Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen
asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.

Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen.
Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin
konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.

Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja
viidestä kovaksikeitetystä munasta -- uni pakeni nuoren ylioppilaan
väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta
sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi
vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön,
vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta
puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta
juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki
ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa
tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin
moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän
kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija,
joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden
ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.

Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli
luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea
jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman
nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut
vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita.
Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli
kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan
markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä?
Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen
lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä
itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti
halveksi: "_hän_ etsii ainakin totuutta, mitä _sinä_ et tee". Mikä on
totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo
koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on
ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.

Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi,
että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän
oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin
vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti
tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä
muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä,
laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin
perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli
laulettu helkkyvällä kuusimitalla:

    Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]

Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin
vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin
ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi
hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään
sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä
enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.

Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi
estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen
muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut
niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin
pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin
täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen
korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin
peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden
punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva
tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä
tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan
hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan,
päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.

Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä
hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella
seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen --
pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan,
mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki
yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka
oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.

Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana,
rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö
näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei
kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli
sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa
seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt
ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta
Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja
täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran
ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.

-- Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. -- Kuka sitten näin myöhään
yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?

Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri
Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä
kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa
sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan
yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja
päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti
häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.

Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki
enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan
loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän
oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.

-- Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan
takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen
uteliaisuudestaan.



10. LAURI RODERIKIN NÄKY.


    Kesken syntynyt on parempi kuin hän.

Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota
sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian
ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi
suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä
oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista.
Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten
ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan.
Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli
oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde
saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.

Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen
silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan
vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen
huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan
kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty
persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu,
sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja
kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa,
niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa
ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset
samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen
lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka
esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik
huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa
näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan
keltaista.

Korkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten
Halm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut
vaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu
Halm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä,
josta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota
siltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan
saarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen
valaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin
serkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan
toisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet
hänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka
luonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.

-- Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen
pehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.

-- Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa,
Paha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan.
Lue minulle jotakin, Liisu!

-- Mitä minä luen, setä?

-- Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!

-- Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?

-- Niin, se juuri; lue!

-- "Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen
ihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja
jolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei
Jumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta
toinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta
siittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta
eläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän
jäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi
häntä. Sillä hän tulee turhaan menoon..."

-- Lue edelleen!

-- "Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen
nimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä
tuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta
ajastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule
yhteen paikkaan?"

Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet
tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.

-- Hänkin! sanoi hän itsekseen. -- Se alkaa tuntua vähän liian
raskaalta!

-- Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. --
Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran
koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut
samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne
ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis
palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin
elämäni tarinasta?

Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa
kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui
silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys
arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi
pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.

-- Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. -- Sinä et ole koskaan kysellyt
entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi
kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää
ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua,
lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu;
älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi
ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain
mitä olen rikkonut.

-- Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin
kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.

-- Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni.
Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä
vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki
muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle
jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se
murtaisi minut kokonaan... Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän
synnintunnustus!

Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:

-- Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja,
vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän
viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi,
muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta
menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin
itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi,
ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei
kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran
kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja
paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat.
Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja
ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan
yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa,
että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä
kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi
polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen
mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle
sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni
vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen
vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.

Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan,
joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt.
Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan
ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta
kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä
koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa
olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja
puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät
läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin
pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja
pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli
asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt
niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle,
että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri
silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille.
Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen
esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä
alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja
kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta
kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja,
tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä
kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä
koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen
suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa.
Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu
päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi
kauhuksemme.

-- Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten
ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.

-- Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko
sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin,
oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei
sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa
johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko
lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että
kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?

-- Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen
kullaksi.

-- Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan
kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin,
pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos
hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti
ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti
näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto,
joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin
piti -- yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä
olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla
hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina -- kaikkialla täytyi hänen pelätä
samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki
esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä
kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään
parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka
kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian
lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden
vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä
yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän
vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta,
jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen
äkkiarvaamatta tuotiin valoa.

Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.
Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:

-- Ymmärrätkö nyt minua?

-- Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat
olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan
katsoen.

-- Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä
kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen,
joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen
lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava -- se lapsi olin
minä!



II. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.


    Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon...

Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken
ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan
ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen
yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri
Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden
vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt,
mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti
hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain
sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut
pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen
muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta,
isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän
kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista
ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen
mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten
muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa
nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.

Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten
selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan
seuraavasti:

-- Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja
oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa.
Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä;
sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen
mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat
tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi
sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän
oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin
perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi
tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka
rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen,
mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa
tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.

-- Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa,
jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin
mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja
ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti
vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä!
Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää
seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta
hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en
ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin
ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja
onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä,
jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme
ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".

Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta,
sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä
loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista
huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista,
päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.

Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan
tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut
elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista
armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko
vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun
osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja
taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten
Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä,
kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten
majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin
suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja
taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko
Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka
hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli
kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin
lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se
oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli
alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja
hengelle tuhoisampi.

Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:

-- Miksikä peittelisin sinulta totuutta -- vaikket voikaan käsittää
sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin
missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän
taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut
veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa
julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin
yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä
palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet
kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin
rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään
kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin
onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan
eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?...

Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu
ollut hänelle tuntematon.

-- Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. -- Saattaa palvella kerran
kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin
yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se
tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en
ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta
siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti
mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille
ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin
tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän --
voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä
huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta ... voi ihmiskurjuutta,
minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen
ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko
milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja
epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia
ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se
petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana
yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä,
viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni
Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen
ikkunain alitse.

Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen,
tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan
juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä
näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa
vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän
ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin,
kun hän vain seisoi minun vieressäni. -- Mihin nyt? hän kysyi
välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. -- Te olette
menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä
voittaa. -- Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki
pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin... -- Kuitenkin olette unohtanut
erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä
päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua
sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena
siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan
ansaitse saada särkeä pankkia. -- Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja
mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? -- Ei mitään muuta kuin
karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi
rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä
suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen,
että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan
sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? -- Voin, huudahdin
innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain
minulle keinot! -- Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että
se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan,
hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka
kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. -- Mutta -- vastustin
alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan --
minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. -- Siinä on
kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!

Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen
kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle
uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä
kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat
ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo
neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan
panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli
panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta
kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi.
Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut
pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti
ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja --
menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin
hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen
sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja
sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla
nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri
kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun _täytyy_
voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui
mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti
menetti kaikki ... sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta
minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin
enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta
silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan
kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin
voittaneeni lähelle miljoonan...

Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada
pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun
asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen
voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten
virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin
pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin
nuoren pelurin kasvonpiirteet -- ystäväni ja pelastajani pojan, jota
olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen
kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille
kasvoilleen -- kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä
näin ... voi kauhua! ... minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän
kultaverhon, joka vainosi isääni -- joka teki hänet niin sanomattoman
onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet...



12. KATUJA.


    Ymmärrätkö nyt minua?

Komissaari -- tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä,
majuri -- katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin
näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään;
suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu
pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka
hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella.
Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja
vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.

-- Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon
odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin.
Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät
näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen
seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen
nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan
pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa
tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan
isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin
talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi.
Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin
tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000
kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta
samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä
panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.

Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää
pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään
henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen
Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky.
Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen
innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja
taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa;
ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut
tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat
minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja
kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton
on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin
otsikkoon: "_Suuren Tyhjyyden portti_".

Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta,
rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä
aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta
kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun
kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä,
millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä
miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen
sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän
polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli
teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti
kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi
heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi.
Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan.
Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon
uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta
erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen
ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten
minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat
ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon
partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten
minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli
katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen,
luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja
omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt
lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon
aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana
ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.

-- Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä
saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa
siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon
vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. -- Kunnioitettava
isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua,
epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan,
aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa
vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei
yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan
työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan
hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen
tien. -- Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista,
joita varten tähän asti olet elänyt. -- Sen olen jo tehnyt, vastasin
minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. -- Se on
hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee
työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi
kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin
koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin
halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan
tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin
eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi
tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.

Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman
epäröiden:

-- Ymmärrätkö nyt minua?

Liisu rohkaisihen ja sanoi:

-- En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta
juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?

-- Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien
munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten
tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita
auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen
ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo
on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta
itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai
yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.

-- Mutta -- väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä
rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä
hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta -- entä jos jokin lasi on
tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka
eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani
määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista
hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja
kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette,
setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän ... kääntynyt katoliseen
uskoon?

-- Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen
kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. -- Tosin katsovat katoliset
minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä
aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen,
kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä
olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota
ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin
Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille
isille, että niin teen, ja he vastasivat: _propter conscientiam fiat_,
tapahtukoon niin omantunnon tähden.

Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan
epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on
niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta
hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi
aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla
kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli
herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä,
semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman
hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia.
Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos _sitä_ ahdisteltiin, ei hän
voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin
hänen setänsä olisi odottanutkaan.

-- Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä
tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan
minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse
toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita
katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän
minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne
dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran
pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden
valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole
autuudeksi, vaan turmioksi.

Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.

-- Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti;
minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin
muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut
niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta;
kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut
ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen
käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt
tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain
turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden
mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut
ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi
ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti
alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun
sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki
tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten
silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut
omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen
tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa!
Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni?
Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento,
jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala,
joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen
käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa
saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen
olennon riistää sitä itseltäni!

Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja
vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.

-- Jos -- hän sanoi -- meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen
rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten
Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan
vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä?
Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa,
vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla
voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon
teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut
pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette
sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne
kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan
tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on
sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko
teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte
kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi
järkyttää!

-- Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. -- Pois
silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden!
Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla
ole tapa sääliä!... Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä
käsken!... Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja
kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?... Jos
tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään
taas palasi ... jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle
tässä toivottomassa taistelussa?... Sinun täytyy jäädä tänne luokseni,
tyttö!... Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni...
Voi ... enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä
saadakseni iäisen rauhan?

-- Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.



13. KAPINA RAHAA VASTAAN.


    Missä velkakirjat?

Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki
rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään
kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi
jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet
tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin
hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut
nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti
kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja
majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri
Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen
vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen
hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja
kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.

-- Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.

-- Onko tunnustus lopussa? -- kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet
pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.

-- En tiedä, mitä olet kuullut -- vastasi Liisu suruisesti -- enkä
myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta
jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa
ainakin, ettet petä häntä.

-- Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu ... en minä ole
niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä
kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä
paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää
halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?

-- Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas
niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut
häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen
joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten
puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki.
Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän
valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän
odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä
mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta
ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä
jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli
taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä.
Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut
kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.

-- Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili
tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on
kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma
takuu kuin puhtaat rahat.

-- En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo
etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä
tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?

-- Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos
nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä
elän sitten vaimoineni ja lapsineni.

-- Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.

-- Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja
auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän
velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon
velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.

-- Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen
rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä
sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?

-- Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista
saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen
pitäjäläinen tietäisi, että olette ... no, minä en huoli sanoa, mikä
olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!

-- Mene tiehesi, en minä voi auttaa.

-- Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. -- Ettekö voi auttaa?
Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri
ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes
oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut
turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy
minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja
sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää,
ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää,
ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun
ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella
häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä
myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen
minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette,
että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin
ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä,
tahdotteko antaa lykkäystä.

-- Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan
paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. -- Ulos paikalla, ja ken
uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän
joutuu tekemisiin!

Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että
Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun
veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi
tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei
ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja
ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se
ennustanut mitään hyvää talon isännälle.

Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin
polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta
hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi.
Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka
pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä
ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja
tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he
oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja
"hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää
kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin;
moinen liike oli nyt loppuva.

Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän
miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua
suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki
saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja
kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että
hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän
kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

-- Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.

-- Sinulta, Mannu -- komissaari vastasi -- vouti ryösti viime talvena
saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.

-- On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti
nauraen.

-- Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on
sinulla taaskin yhtä monta.

-- Lukkari antoi minulle etukäteen.

-- Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan
saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä
leipiä.

-- Siitä saan kiittää lukkaria.

-- Niin, niin -- kuului monta ääntä -- lukkari on toinen mies.
Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,
ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.
Tänne velkakirjat!

-- Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.

-- Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja
tunkeutui etemmä huoneeseen.

Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja
tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska
kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä
tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä
lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee
oikeuksiansa loukatun.

Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää
valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta.
Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain
puolelle.

-- Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään.
-- Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän!
Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole
kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä
olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä
panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä
teidät...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi
seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää
roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen
tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta
kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen
niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen
kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin
Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä
niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja
naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.



14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.


    Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?

Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus
herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen,
ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos
taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa
otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana.
Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen
ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin
ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut
tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen
koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli
saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään
sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat
joutuneet tappiolle.

Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä
äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa
kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa,
rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi
ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari
sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita
sateli häneen. Sitten hän huusi:

-- Seis, minä tuon velkakirjat!

Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä
kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja
komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä
panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin
epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.

Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle
suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa
kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja
onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan
näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin
monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää
samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha,
muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai
muinaistutkijassa.

-- Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas
vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. -- Tässä on Mannun velkakirja
viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?

-- Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se
lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka
korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.

-- Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta
kahdestakymmenestä riksistä.

-- Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti
joukosta.

-- Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä
viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.

-- Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään
enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.

Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois
kädestään.

-- Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista
riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä
Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä
kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista.
Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä...

Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi
sangen suuristakin summista.

-- Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo
onnettomuudenpaperit.

-- Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme
kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden
mukaan on tuleva, huusivat velalliset.

-- Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen
ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään
taistelivat.

Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit
tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui
uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes
viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti
oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa
kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita
onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa,
kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä
harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista
nimistä.

-- Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja
vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. --
Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.

Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan
sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki
pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni
luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan
käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky
syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä
jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat
nähneensä niiden palavan.

Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui
lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan
ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:

-- Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?

Tyttö oli vaiti.

-- Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta
riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?

-- Ette, vastasi Liisu hiljaa.

-- Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on
puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne
köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä
sinulla on, vaivaisille...

-- Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!

Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi
kuitenkin hänen tarkoituksensa.

-- Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. -- Eikö
vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden
katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset,
valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu
köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä
minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin
pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?

-- Voi, setä-parka! -- vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa
-- kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole
Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin
olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota
Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!

Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja
hämmentäneen hänen sielunsa.

-- Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?

Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti
rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin
puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä
huonetta tuleen.

-- Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?...

Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka
taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.

-- Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun
taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin
ollut talo, niin olen antanut sen köyhille ... jos on ketään köyhempää
kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos
sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja
kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi.
Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta
se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.

Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi
emännöitsijän puoleen.

-- Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla
pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen
kanssaan. Minä luulen, että _meidän_ on parasta ottaa hänet huostaamme.
Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit
kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa;
muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat
sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami
Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa;
älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin
esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin
talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi
leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua
muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan
kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita
mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan
sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun.
Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.

Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna
emännöitsijän kalpeille kasvoille.

-- Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka
täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset
komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan
on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo
myöhään illalla ampuen ja jyryten ... tehdään hänet sairaaksi
ilkeäjuonisilla tempuilla ... annetaan hänen tapella varkaitten
kanssa ... saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla
puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen
laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva,
mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain
tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille,
rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä
niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää
ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei
oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu
omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa
liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena
antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai
kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut
sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin... Joka velkakirjan,
jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla
maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän
leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta
hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan,
että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!

Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä
miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin
sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän
ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.

-- Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan
torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.

Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.

-- Martta Widström -- sanoi komissaari aivan odottamatta -- tee
niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies ... ei minulla ole mitään,
millä eläisin ... tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni
armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu...
Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?



15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.


    Meidän täytyy päästä 200.000:teen.

Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat,
Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana
jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa
melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten
silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle.
Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman
voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui
ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset
aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen
ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja
potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja
teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri.
Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut
käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat
suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt
kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa;
kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa
Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa
suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä
yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten
sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he
molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä
Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin
mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi
kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat
samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat
kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he
sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut
kilpailijat.

Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli
riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje
viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se
ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan.
Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka
synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan
joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen
ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä,
äsken tulleen postin lähetykset edessään.

Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha,
mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin,
säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja
kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta
Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja
oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin
Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin,
hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen
matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään
kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän
sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin
kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja
toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut
neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin
oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin
äidin paranemista.

Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi
kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä
ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja
nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut
tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin
tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli
yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin
lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä
vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun
isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä
killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa
takaperin.

-- Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. --
Sato oli huono, sadetta tuli paljon.

-- Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi
antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit
nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja
meillä vain kaksi.

-- Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon,
on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni
Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.

-- Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia
Aleksandriaan.

-- Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.

-- Stenman ... hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva
ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin
kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.

Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.

-- Lähettäkää Tervola!

Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia
silmänräpäyksiä ja sanoi:

-- Tervola!

Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.

-- Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?

-- Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.

-- Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat
Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään
pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, herra kauppaneuvos.

-- Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin
kuluttua. Tervola ... minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan
nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton
posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet
ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen
paluumatkalla tänne.

-- Minä olen ensi lauantaina Riiassa.

-- Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä...
Sinullahan on köyhä äiti?

-- On, herra kauppaneuvos.

-- Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan
sinuun.

Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa
ja sanoi itsekseen:

-- Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.

Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän
rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi
taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:

-- Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?

Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:

-- 138.654:32.

-- Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa
172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan
tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman ... meidän
täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että
Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.

-- Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin
pakkastiaisessa.

-- Luuletko Tervolan pääsevän perille?

-- Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin
Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen
matka Riikaan.

-- Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy
muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta
kaksi prosenttia apurahakassaan.

Taaskin äänettömyys.

-- Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.

Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.

-- Hän toi mukanaan Sten-veljen ... hulluna.

-- Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt
kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)

-- Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.

-- Hm -- täydensi Stenman -- Liisu on aivan sopiva Juhanille.

-- Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
Stenin perinnön.

-- Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo
määrättykin, kelle se jää.

Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni
Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja
kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että
kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen
ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse
jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut
Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen
salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen
hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli
vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta
Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.

-- Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.

Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin
seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun
hattunsa silkkihuopaa.

-- Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.

-- Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä
tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra
kapteeni?

-- Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa.
Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on
tulessa?

-- Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin
sydän kauppa-asioiden takana.

-- Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta
sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä
lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.

-- Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos
puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen
onnettomuus!

-- Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi
kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää,
sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä
ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että
meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille
että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja
kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät
kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat
miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa,
miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella
X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi
kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi.
Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus
ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra
kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin
ehdotuksen laatijaksi.

Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

-- Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!...
Herra kapteeni ... minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta
mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut... Mutta te
olette kuitenkin oikeassa ... etu olisi summaton ... tulen
vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä
pitäjästä ... koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään
asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle... Kaupungin satamatulli...

-- Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja
kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää
mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme
Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on
luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin
takaisin entiseen mitättömyyteensä.

-- Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa
se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä... Huomenna...

-- Jo tänään, herra kauppaneuvos. _Time is money_, aika on rahaa.

-- Olkoon menneeksi... Voi onnetonta kaupunkia!... Mutta sehän on
suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.

Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.

-- Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia...

Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti
jäähyväiset.



16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.

    Raha tahtoo meidät kokonaan.

Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden
johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne
kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka
koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki,
toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi
yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.

Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni
Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat
silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja
tarttuessaan paperisaksiin.

-- No, Edvardson?

-- Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu,
mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat
sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei
onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että
molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on
pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista
hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna
Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin
tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä
uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia.
Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en
luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on
kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein
kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin...
Se naula veti.

-- Edvardson!... Oletpa, veli, itse oveluus.

-- Kiitos kohteliaisuudesta ... ainoastaan hutilus Gråbergin
kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään
mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.

-- Odotas vähän. Margret Halm on palannut.

-- Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien
kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää
hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi
tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan
lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?

-- Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari
on hullu?

-- Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan
heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos
samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään,
Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.

-- Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja
umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo
jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo
lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa
työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä
on nyt tehtävä?

-- Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä
kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis
nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja
tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin
syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen
palveluksessa.

-- Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman
Halmille.

-- Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen
Isossakyrössä!... Jääkää hyvästi... Ei, vielä yksi asia. Halmin
kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena.
Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä ... todennäköisesti
kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla
lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset...

Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut
antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä
suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten
etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja
kavaluuksien -- joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten
menestyksessä -- mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin
rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen
toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla
kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla.
Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita
ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin
kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran
siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan.
Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja
kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla
hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä
itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka
olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin
saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton,
toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä
kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta
kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat
kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää
-- mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei
tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste
ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain
liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta.
Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei
ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja
saatiin kulkea taitamattoman nimellä.

Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen
mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä
etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana
rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa
naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai
Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan
pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli
lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla
lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä.
Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen
pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin;
samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli
lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia,
jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi.
Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun _hän_
pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas
hyväksymisensä Liisulle, kun näki _hänen_ antavan vilusta ja
väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli
toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa;
sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja
itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.

Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien
merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan
kaikilta ansaittua kiitosta.

-- Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.

Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin
saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin
ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan
yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.

Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui
hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.

Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä
serkultaan, miten komissaari voi.

-- Paremmin, vastasi Liisu.

-- Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka
tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän
salaa teki paljon hyvää?

-- Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä
mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään:
rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja,
joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että
hän pettää itseään -- että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt
ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa,
aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen.
Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja
omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.

-- Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä
halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä,
kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei
niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen
Jumalan edessä.

-- Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin.
Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä
itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni
rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja
samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät
kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko
sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta
muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin
oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?

-- Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan
vaatia meiltä täydellisyyttä.

-- Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä
kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme
saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.

-- Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt
todellakin on "totuutta", kuten sanot ... mikä on sinun mielestäsi
sitten _totuus_?

-- Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko
ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin
selvää?

-- En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit _hänen
etsivän_ totuutta, jota _minä_ muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni
tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän
paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin
hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.

-- No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi
vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä,
että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.

-- Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta
sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin
ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes
vähän omantunnon rauhaa -- nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?

-- _Saatoinko_ tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies,
sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin
paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että
vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin
keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja
onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti
laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa
armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi,
voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi
henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi
työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät
marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden -- ja tulisi
sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja
kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin
ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei
tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin
suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät,
että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi
ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.

Liisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta
hehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä ... hän tuijotti ääneti
harmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta
hänen sydämensä sumusta.



17. KUN RAHA KÄY SOTAA.


    Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.

Nimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja
Y-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin
toiminimien loistavan hallituksen aikana.

X-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava.
Rikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat
porona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta
kaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt
tulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä
saavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja
olisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat
palovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä
tarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki
rakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta,
oli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä
ajoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen
taistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus
kotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan,
missä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat,
katkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen
puolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan
kaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita
muuttamaan.

Muutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä
kertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin
karkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet
olivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla
varjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö
uneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti
kaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat
kaupungin suuruutta.

Molemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi
hyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen
kaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin
toi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja
vaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti
kaiken vastarinnan.

Pormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä.
Porvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa
palovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä
tapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata,
vapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja.
Korkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan
valtiolle edullisempaa luoda _yksi_ suuri ja kukoistava tapulikaupunki
kuin pysyttää olemassa _kahta_ pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa
edistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen
kansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden
olisi pitänyt muuttaa.

Siinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha
lähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut,
kevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli
taitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien
väliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja,
lähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä -- ne kaksi kauppiasta,
jotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta --
ja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan
toimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät
palovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti
kaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi
omassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja
käsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja
uudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha
kävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi
suolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt
koskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se
lähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja
vihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa
väkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?

Missä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu,
että raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä
sattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä
minkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole
muistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata
voittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa
taistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.

Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki
keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät
yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri
maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa
työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen
kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta
juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen
isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin
olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa
kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta
rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen
vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi
taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.

Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä
ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai
teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita,
köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa
poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät
ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat
pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan
pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen
rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei
harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden
välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja
pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista
maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut
sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet
"aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka
maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti
viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille,
hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli
riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta.
Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä
katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai
intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi
siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki
lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai
puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti
olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain
tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti
taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi
ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen
rohkeutta.

Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien
välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan
hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan
voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan
toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen
perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin,
säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta
kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme
näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta
vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että
monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla
Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin
pormestari sekä myöskin maaherra ja -- mikä oli vielä tärkeämpää --
maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin
kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset
pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin -- alhaisimmissa piireissä
helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa
Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet
silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys,
toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa
verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg
uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin
olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin
parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta
arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.

Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat
voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai
hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla
oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä.
Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon
kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen
muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan
keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi
näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se
melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa
tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos
puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut
mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan
tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana
viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville;
jälkeentulevaiset saisivat maksaa.

Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta
näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen.
Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.

Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies
ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää
nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi
hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni,
laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine
punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien
kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin
asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti
yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa
veljensäpoikaa vastaan.

-- Minä olen kuullut sanottavan -- hän alkoi -- ettei hyttysen ääni
taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä
ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne
naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta
ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa
vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te
arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta
minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja
panisi lapsensa perkaamaan -- kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän
olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä
kiehukoon.

Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien
keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta,
rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä,
mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson
oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan
kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata
lapsetonta setää -- jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret
varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista
vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman
parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut
niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli
jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei
sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä
linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui
tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se
taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.

-- Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle
pääsevän vastapuolueen kesken. -- Häneen voi sovittaa erään hänen omia
sananparsiaan:

Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.



18. MOLEMMISSA KONTTOREISSA.


    Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.

-- Mitä uutta? kysyi konsuli Gråberg kapteeni Edvardsonilta, joka astui
konttoriin kellon lyödessä yhtätoista ennen puoltapäivää.

Kapteeni pyyhkäisi hattuaan, pani sen varovaisesti vaarnaan ja vastasi:

-- Kirkasta mastossa, räntää kannella. Kävihän eilen hullusti
porvariston kokouksessa?

-- Kävi. Sointiteeri oli poissa. Olithan, veli, X-kylässä?

-- Olin. Ja maaherran luona. He lyöttäytyvät yhteen kuin muurahaiset
tuhkakasaan. Ei pirukaan voi pitää heitä aisoissa. Minä olen jo
menettänyt 80.000 rakennustarpeihin ja tiiliin, niinkuin käskit, veli;
minä olen tilannut heidän parhaat työmiehensä; Millberg ja Andersson
ovat juosseet saappaansa puhki meidän asioillamme, ja kuitenkin käy
kaikki päinmäntyyn. Miten onkaan? Ceder ja Alrot ovat alkaneet tehdä
kivijalkaa uusiin taloihinsa! Luulenpa, että uusi järjestely nuo herrat
kyllä opettaa, _jos_ se tulee ajoissa. Mutta sitä ei tule, veli
Gråberg; maaherran rouva on meidän puolellamme; minä kuulin sen
varmalta taholta, mitäpä silloin lukua pikku herroista?

-- Naisten suosio on kuin huhtikuun lumi!

-- Aivan niin, jos suosio koskee miestä. Mutta nyt koskeekin ystävyys
sattumalta toista naista. Armollinen rouva ei voi koskaan unohtaa, että
hänen lastensa köyhä kotiopettajatar koroitettiin upporikkaan
kauppaneuvos Halmin rouvaksi. Se on armollisen rouvan tekoa, ainakin
hän niin uskoo, ja kukapa ei olisi niin heikko, että pitäisi
nukeistaan? Siis: Halm kuiskaa sanasen rouvalleen, pikku rouva kuiskaa
sanasen armolliselle rouvalle, armollinen rouva kuiskaa saman enolleen,
ministerille. X-kylä on hukassa; sen tulevaisuus ei ole senkään
arvoinen kuin lyijykynä...

Niin sanoen katkaisi kapteeni ikäänkuin ajatuksissaan yhden kuudesta
lyijykynästä, jotka aina olivat rivissä hänen isäntänsä
kirjoituspöydällä.

-- Mutta -- huomautti Gråberg sulkakynää pureskellen -- tässä torin
varrella asuvan pikku rouvan mieleen voisi jolloinkin juolahtaa
kuiskata sananen meistä.

-- Olet oikeassa, veli, kapteeni vastasi. Siihenpä juuri tarvitsemmekin
mutkan, ja minä luulen löytäneeni sen. Kohta tiedän, mitä tarvitsen,
komissaari Sten Halmista. Se koskee suvun kunniaa. Olkaa huoletta;
kauppaneuvoksettarelle ei juolahda mieleen kuiskata yhtään ainoaa sanaa
Gråbergin kauppahuoneen asioista.

-- Veli Edvardson!... Oletpa itse oveluus, veli!... Tiedätkö, veli,
että Lauri Roderik taaskin muutti mielensä ja lähti yliopistoon?

-- Mitä poikain kujeita se on? Enkö nähnyt hänen ja tytön toimivan ihan
kuin pitikin X-kylän palossa? Minä luulin nuorten jo olevan kihloissa.

-- Minä en ymmärrä, mikä pojassa on. Milloin konttoriin, milloin
ulkomaanmatkoille, milloin taas yliopistoon. Ei ole varsin kehuttavasti
tuhannen markan velkakirjasi laita, veli hyvä. Minä päästin hänet. Kun
hän kerran alkoi, niin jäähdyttäköön nyt intoaan maisterinarvolla.

-- Veli Gråberg ... anna anteeksi, minun periaatteeni on, ettei
liikemies koskaan saa olla kunnianhimoinen. Maisteriko? Kaikkia vielä!
Halm tallasi kauppaneuvoksen valtakirjan jalkoihinsa, mutta nyt, kun
hän on ehtinyt tarkemmin miettiä asiaa, ei hän sitä myisi kokonaisesta
laivastakaan. Meidän puolestamme kernaasti. Jokainen kunnianhimo on
huono kauppa... Lauri Roderik itsensä pilalle lukeneeksi maisteriksi!
Eikö hän ole puhunut tytöstä?

-- Ei sanaakaan.

-- Hän osaa siis olla vaiti; onhan sitten jotakin toivoa. Kun osaa olla
vaiti kahdenkymmenen ikäisenä, osaa kyllä hoitaa liikeasioita
neljänkymmenen vanhana. Hänestä voi vielä tulla kauppias.

Konsuli Gråberg huokasi. Hän ei luottanut siihen lohdutukseen, vaan
pelkäsi, ettei hänen ainoa poikansa koskaan tulisi isänsä paikalle
konttoriin. Mutta tulisihan hänestä maisteri; se oli kuitenkin edes
vähäinen lohdutus oppimattomalle isälle, jonka oli täytynyt lukea
maantiedettä vanhoilla päivillään, saadakseen selville, mille maailman
kulmalle hän lähetteli laivojaan.

Samaan aikaan oli kauppaneuvos Halm konttorissaan silmäillyt postissa
tulleita tietoja ja sanoi kirjanpitäjä Stenmanille:

-- Otava on Lontoossa. Nopea matka, kymmenen päivää. Kingslaw & Pojat
ilmoittaa Odessan rahtien olevan kalliimpia kuin miesmuistiin.
Edestakaisin yli 60.000. Tervola teki tehtävänsä kuin mies.

-- Tervolan olisi pitänyt olla täällä jo kaksi viikkoa takaperin,
vastasi Stenman kääntämättä silmiään konttokirjastaan.

Isäntä oli vaiti. Nuori kirjanpitäjä oli toimittanut asiansa ja
toimittanut sen hyvin; miten hänen sitten kävi, se oli tosin sivuasia.
Mutta vankallekaan pohjalle päässyt kauppias ei ole vapaa
inhimillisistä heikkouksista, ja Halm tunsi rinnassaan jotakin
isällisen hyväntahtoisuuden tapaista tuota ripeää, kunnon nuorukaista
kohtaan. Olihan Tervola hänen koroittamansa...

Puolen tunnin kuluttua, joka ääneti käytettiin lähetettävien kirjeiden
hyväksi, sanoi Halm Stenmanille:

-- Meillä on tänään ristiäiset.

-- Toivotan onnea, vastasi kirjanpitäjä kuivasti.

-- Stenman ... minä olen saanut huonoja sanomia Juhanista. Hän pelaa...

Stenman pudisti päätään, pani nuuskaa ja kirjoitti yhä edelleen.

-- Nyt saan jo kolmannen kerran maksaa hänen velkansa. Se ei käy
päinsä, Stenman. Minä käsken hänen heti palata kotiin Ruotsin kautta.

-- Keskellä talveako?

-- Niin, keskellä talvea. Pohjanmeri ja Ahvenanmeri eivät ole mitään
Lontoon pelihuoneiden rinnalla. Jos kadottaisin hänet... Jumala
rankaisee meitä, Stenman!... Silloin on minulla jäljellä vain äsken
syntynyt poika, joka kastetaan tänään. Stenman, meidän täytyy tehdä
jotakin köyhäin hyväksi; ei meillä ole siunausta lapsistamme, jollemme
tee mitään muiden hyväksi. Kirjoita 500 merimieshuoneelle leskiä ja
orpoja varten. Mutta se ei riitä, Stenman; me perustamme Y-kylään
säästöpankin tämän päivän muistoksi. Minä annan 1.000 pohjarahastoksi.

-- Määräsittehän, patruuna, kaksi prosenttia Otavan Odessan matkan
tuloista kauppiaitten apukassaan. Tehnee 1.000 tai 1.200.

-- Se on totta, sitä en muistanutkaan. Mutta samapa se; se lintu ei ole
vielä kynitty. Kirjoita 500 merimieshuoneelle ja 1.000 säästöpankille.
Onni on häilyväinen, täytyy tehdä jotakin hyvää. Täytyy jättää muisto
jälkeensä... Jos kuolen, Stenman, on testamentissani määräys sinulle.

-- Se on suotta. Te elätte kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä.

-- En saa rauhaa ajatellessani Juhania. No, niin... Porvaristo teki
tenän eilen; Rufus-ukko lateli sukkeluuksiaan. Minusta se on
samantekevää; minä alan kyllästyä koko sotkuun. Gråberg on ostanut
uuden varastopaikan sataman luota. Edvardson kylvää rahoja kuin hietaa.
Se on hänen keksintönsä, Stenman.

-- Johan sanoin teille, patruuna, ettei siinä miehessä ole yhtään
suoraa paikkaa. Toiminimi tietää, mitä hän on miehiään. Minerva tuotti
aikoinaan hyvin, mutta mitä siitä tuli? Merilainoja siitä tuli,
käräjänkäyntejä siitä tuli. Toiminimi ei luullakseni kiittänyt
Edvardsonia. Ja moisen miehen kanssa ryhdytte uudelleen asioihin,
patruuna!

-- Liikeasioissa, Stenman, täytyy katsoa eteensä, mutta täytyy myöskin
osata unohtaa. Gråberg ei saata unohtaa; sentähden hän onkin vain
pikkukauppias ja sinä pysyykin... Nyt lähden veljeni Stenin luo. Hänet
on kutsuttu kummiksi.

-- Komissaariko? kysyi Stenman hyvin kummastuneena ja unohti panna
hyppysissään olevan nuuskan nenäänsä.

-- Kummastuttaako se sinua? Onhan hän vanhin veljeni.

-- Antakaa anteeksi -- Stenman vastasi hämillään -- minä luulin, että
hän on hullu.

-- Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun
velvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla
päivillään.

Kauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään.
Vanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta
sulkakynää ja jupisi itsekseen:

-- Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi... Sten oli
uskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi... Otto Kristofer oli tyhmin ja
hyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä
oli... Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?...
Juhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.

Huono kauppa ... saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!



19. SYYRAKIN KIRJA.


    Älä ryhdy moneen asiaan.

Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja
asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella.
Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia,
sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin
karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja
ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän
takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu
toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä
apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone,
jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin
huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti
vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine
aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja
ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan
tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen
avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta
joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja
eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina
hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset,
joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo
todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä
muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin
kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun
ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva
paraadiunivormu.

Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun
kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa.
Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen
kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan,
suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin
hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi
villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä,
jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan
Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se,
joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään,
jos polttaisi näppinsä. -- Hyvästi, serkku; käykää katsomassa... Ja
Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla
höystettyä viiniä?

Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli
Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja
sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan,
tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi
koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys
sallisi hänen tulla.

Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa
Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä
kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit
ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.

-- Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän
asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa
häntä sukulaiseksesi?

-- Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei
Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet
tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia
houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta!
Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän
maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu;
Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me
muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko
liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden
arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta?
Tässä ei auta mikään _cremortartari_ (viinikivi). Minä otin Pokkisen
Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei
käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai
säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto
Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa
vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti
joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen
luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa;
minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut
koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän
paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä
paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta,
keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot
vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä
sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista
sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu
sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me
luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja
minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä,
voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu
olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän
saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta
paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes
kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja
minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet
ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en
päästänytkään.

-- Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret,
että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se
päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän
kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa
nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin
vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä
arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?

-- Minä olen sitä mieltä -- vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen
veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra,
mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen -- minä olen sitä mieltä, että
koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse
asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin;
mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa
nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu
paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa
pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa,
ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme,
lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika... Liisu!

Liisu tuli puotikamarista.

-- Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä
tervehtimässä häntä?

-- Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko
rahoista!

-- Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,
Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.

Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären
kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja
viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto
Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli,
vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan
kolmeenkymmeneen vuoteen.

Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen
silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun
veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli
ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo -- veljensä, joka
oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.

-- Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.

Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.

-- Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto
Kristofer vai Hannu Herman?

-- Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä
maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla
sinulle hyödyksi.

-- Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän
levollisena. -- Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi
tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan
veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa
nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä.
Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti
tehty.

-- Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?

-- Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin
tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä.
Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla
tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei
mitään muuta.

-- Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään
mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää,
virkistävää viiniä?

-- Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten
näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä
teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin
ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa?
Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.

Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.

-- Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja
ongenkoukkusi.

-- Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä
varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa
sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata,
tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.

Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti,
ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.

-- Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö
niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä
pysähdyimmekään?

-- Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.

-- Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin
köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee
kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde
kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä
vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas,
Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on
kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!

Liisu luki:

"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et
siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa;
ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.

"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä
itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko
ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä
viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä
ihmettelee.

"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys
ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän
suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta
ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää
hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on
tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.

"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä
huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan
ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi.
Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa
kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on
siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta
mitään puuttua?... Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa;
lapsistansa mies tunnetaan..."

Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies,
oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän
kohosi istuimeltaan lähteäkseen.

-- Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.

-- Mitähän se olisi, Hannu-veli?

-- Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia
ja Liisua tulemaan kummeiksi.

Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:

-- Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja
hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.

-- Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme
iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina
sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun
mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.

-- Minä tulen.

-- Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi
seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien
tuntemattomien ihmisten parissa.

-- Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. -- Minä kestän nyt kaikki.
Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän
sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa
veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?

-- Mutta olettehan katolilainen, setä!

-- En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa
erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?

-- Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.

-- Hyvästi.



20. LAPSEN PUUMERKKI.


    Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.

Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa
tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän
sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen
vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel
askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä
Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä
surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm
oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän
hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut
pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan
kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja
tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.

Eräs lohdutus oli vielä -- pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt
korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä
tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran
tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi
saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo
_ostettava_ mistä hinnasta hyvänsä -- runsailla lahjoituksilla, leskien
esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella ... ja
vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi
ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan,
milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut
velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten
eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen
maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin
oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan
maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet
mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa
kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen
elämään.

Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen
ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo,
joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei
oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään
seurapiiriin kuuluvia vieraita.

Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä
ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja
sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia
kutsumatta sadoittain vieraita.

Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta
vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen
poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili
siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä
ilmaiseksi.

Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin,
käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan
nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa
tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat
laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen
hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli
siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä
tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi
kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei
johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta
sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli
kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin
linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.

Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena.
Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin
rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä
köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni
poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä
koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi,
hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti -- ei kukaan
voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen
elämänsä ... ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen
hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt
tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo -- sulje rakkauden
kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii
toisen olennon onnen tähden -- kuvaile hänen tulevaisuutensa
valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa --
mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa
nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt
oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia --
kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa.
Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän
ja laihan kumaraisen herran.

-- Kuka hän on? kuiskailtiin.

-- Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.

-- Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen
terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli
hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.

-- Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat
toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.

-- Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.

Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi.
Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren
sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa,
pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä;
salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun
auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti
sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" --
kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi
äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.

Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm
vain oli vaipunut maahan.

Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt
kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä
kuin ennen: Sten Halm se on ... se hopealastistaan kuuluisa.

-- Niin -- huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi
hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi -- hän on kauppaneuvoksen veli.

Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi
vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja
avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua
häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä
kastan sinut, Sten Otto Herman...

Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan.
Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti
sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin
asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut
olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat
tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan
suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena.
Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen
muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui
kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja
palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää
ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen
pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?... Mutta komissaari oli
taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha
uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä
sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja
vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä ... mutta
liian tuhlaavaisen komea ... millaisia mattoja, peilejä, tauluja,
uutimia ... mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy
lankeemuksen edellä... Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia
rypäleitä, sokerileivoksia ... hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi
huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen
terveydeksi samppanjaa.

-- No, Gråberg! -- sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului
porvariston vähemmistöpuolueeseen -- oletko kuullut, veli, päivän
suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena
valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana
kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin
kallio.

-- Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.

-- Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni,
vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla
ystävyyssuhteissa naisten välityksellä ... asetellaan miinoja
kilpaveljen räjäyttämiseksi ... ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja
kilpaveli nauraa.

-- Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi
lihava herra hymyillen.

Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta,
joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä,
sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin
hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä.
Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä
makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten
ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta
tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.

Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä
enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän
lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:

-- Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?

-- Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.

-- Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri
salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki
heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on
sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä
makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.

-- Pyörtymystä, Margret!

-- Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten
aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein
kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä
lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon
kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin
vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin
kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä
hetkenä hulluksi?

Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

-- Margret ... älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä
vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua
se on? Anna minun pitää pieni poikaseni ... kohta, kohta ei minulla
ehkä olekaan muuta...

Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi
väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen
kyyneleitään.

Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.

-- Ei, Hannu -- hän sanoi lohduttaen -- älä välitä siitä joutavasta
jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö
päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja
Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä
kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu.
Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen
sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on
veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi
ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona
voi.

Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun
Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella
häntä.

-- Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.

-- Se on Tervola.

-- Vai niin! Käske hänen tulla!

Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli
kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.

-- Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy
istumaan! Oletko sairas?

-- En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja
vaipui samassa tuolille. -- Minä olen viipynyt kauan... Minä olin
sairaana Viipurissa.

-- Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies... Mutta sait kokea
kovaa?

-- Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla...
Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin ... oli kylmä ... lienen
vilustunut ... tulin sairaaksi paluumatkalla... Lupasittehan, herra
kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni...

Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.

-- Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. -- Otavan rahti tulee
kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan
palvelijani.



21. KOETTELEMUKSIA.


    Älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Päivät kuluivat, tuli kevättalvi, kevät ja vihdoin kesä.

Naapurikaupunki X-kylä sai uuden järjestelynsä ja alkoi kuin nuori
koivu palolla kasvaa tuhasta. Rooma ei ollut vielä kylvänyt suolaansa
Karthagon raunioille. Hämähäkin verkot oli tuuli hajoitellut,
kultaverkon särkenyt; raha oli jäänyt tappiolle vieläkin kerran aikojen
kilpakahakassa. Mutta on monta taistelua, joissa voitettukin voittaa.
Kumpikin kaupunki kohottautui uudelleen kilpailemaan; rohkeus kasvoi,
veistämöissä työskenneltiin, kauppa kukoisti. Ulkomaiset kauppapaikat
eivät aina olleet edullisia maan vientikaupalle, mutta sitä
edullisempia rahtiliikkeelle. Tyhmä kauppabalanssi, joka vuosittain oli
julkaistuna maamme virallisessa lehdessä, -- osoitti aina tappiota ja
tappiota, vaikka kuinka olisi koeteltu asetella numeroita, mutta se ei
estänyt kauppalaivastoa ja samalla rantakaupunkeja nopeasti kasvamasta.
Valtiotalouden hoitajat jännittivät tarkkanäköisyyttään saadakseen
selville, miten moinen maa, joka lakkaamatta maksaa rahoja muualle
melkein kahta vertaa enemmän kuin se kokoaa, ei joudu verohylyksi eikä
ulkomaisten vekselien valtaan, vaan sen varallisuus ja pääomat ennemmin
alinomaa kasvavat. Sen arvoituksen selitys oli silloin rahtiliike, joka
tuotti maahan salassa säännöstelemättömiä miljoonia. Mitkään
sopimattomat tullisäännöt eivät olleet saaneet tukituksi tuota
maailmanmarkkinain kullan tulvivaa lähdettä. Myöhempinä aikoina, kun
höyry on tullut Suomen purjelaivain vaaralliseksi kilpailijaksi, on
vain tarvittu jättää kauppalaivasto ilman tehokasta kannatusta, niin
miljoonatulvat ovat menneet kuiviin. Sitä koetetaan nyt korvata
puutavarain viennillä ... niin kauan kuin kirves löytää metsää
haaskatakseen.

Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet tekivät hyviä kauppoja, Halm &
Kumppani -- kumppanina oli Stenman -- vakuutti laivansa, menetti yhden
ja sai vahingon palkituksi. Gråberg menetti myöskin yhden mutta korvasi
vahingon säästämällä kuuden muun laivan vakuutusmaksun. Kumpaakin
rikasta toiminimeä uhkasi uusi kilvoittelija: yhtiö. Pienempien
pääomain omistajat alkoivat naapurikaupungin esimerkin mukaan liittyä
yhteen ja rakentaa laivoja. Mitä mahtavat silloin tekivät? He rupesivat
yhtiön jäseniksi kumpikin ja saivat kilvoittelun kärjen katkaistuksi.
Y-kylässä oli siis kolme suurvaltaa: kaksi yksinvaltaa ja yksi
tasavalta.

Kapteeni Edvardson piti huolta siitä, että komissaari Halmin
aikaisemmat vaiheet tulivat yleisesti tunnetuiksi, ja häpeä tuli siitä
koko perheen osaksi. Kateus selitteli väärin, panettelu mustensi
kauppaneuvoksen ja hänen onnettoman veljensä välistä suhdetta.
Margret-rouva matkusti Isoonkyröön ottamaan haltuunsa Yrjölän
kallisarvoisen pesän. Komissaarin toivon mukaan myytiin se
huutokaupalla, mutta siitä maksettiin huonosti, vain noin 18.000
riksiä. Summa jaettiin, samoin komissaarin määräyksen mukaan, tasan
Isonkyrön köyhille ja hänen synnyinkaupungilleen. Hän tahtoi olla
köyhä, ja hänestä tulikin köyhä, mutta uskottiinko sitä? Ei, olihan
vielä jäljellä kassakirstu, jonka sinettejä hän ei antanut murtaa ennen
kuolemaansa, ja siinähän tietysti täytyi olla summattomia aarteita.

Sallimus johti sillä välin niin, että myrkyllinen juoruilu, joka
kaikkialla oli liikkeellä Halmin perheestä, sai oikeutetumman aiheen
ryhtyä tekemisiin Gråbergin asiain kanssa. Konsuli Lauri Gråbergin
setä, tuo pienikasvuinen kalakauppias ja sananparsien saivartelija
Rufus Gråberg oli aikaisin keväällä ajanut heikolle jäälle ja hukkunut.
Perunkirjoituksessa huomattiin vastoin luuloa, että koko omaisuus oli
vain 22.000 riksiä, ja se oli testamentissa määrätty vanhalle
varattomalle leskelle, rouva Hallbergille, joka oli kaukainen
sukulainen ja oli jo kolmekymmentä vuotta hoitanut vainajan taloutta.
Lauri Gråberg ehdotti, että rouva Hallberg muuttaisi hänen luokseen ja
luopuisi omaisuudestaan; muuten uhkasi hän tehdä valituksen
testamentista. Rouva Hallberg ei suostunut siihen. Lauri Gråbergin
laiselle miehelle ei 22.000 riksiä ollut enempää kuin yksi ainoa hänen
laivansa saattoi tuottaa muutamassa kuukaudessa, mutta kapteeni
Edvardson keksi mitättömän muodollisuuden, jota Rufus Gråberg ei ollut
huomannut kutsuessaan todistajia, ja testamentista tehtiin valitus.

Tuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin
kauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun
naskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin
valitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan,
maailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen
rikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt
Gråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää
hunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä.
Pikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi
öisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin
pahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa.
Vihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas
sisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa,
jolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.

Ikäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle
sydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja
tavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin
uhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana
yönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat
Tervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin
poikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin
mahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä
rakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun
Otavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen
äidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin -- niin,
_vasta silloin_ Hannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli
vain kourallinen tomua.

-- Tästä lähin -- hän sanoi itkevälle leskelle -- olen minä teidän
poikanne.

-- Minä kiitän teitä -- äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen
viattomissa sanoissaan -- minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle
hauta poikani viereen!

Hannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä
oli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin
näkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat
ihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän
hyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä
pienokaisen syliinsä.

-- Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä
mitään surua -- saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin
isäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan ... tai jos
se tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Hänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.

-- Ei -- hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa -- meidän pikku
Stenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä
niinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.



22. KAPTEENI EDVARDSON.


    Hän oli itse oveluus.

Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt
ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi
tälle, kun postitunti lähestyi:

-- Missä Edvardson viipyy?

Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin
yhdentoista lyönnillä.

-- Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä
aamuna, vastasi kirjanpitäjä.

-- Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?

-- Kauppaneuvoksen _Argo_ palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään
pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin
puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän _Solidelle_ otetaan
väki tulevalla viikolla.

-- Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä
en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.

-- Sen kaatoi tuuli tunti sitten.

-- Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!

-- Vanha merimies, herra konsuli.

Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin
koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava
kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada
haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä
suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla
yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä
varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin --
käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.

-- Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg
käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. --
Södergren, kutsu tänne poikani!

Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli
konttoriin.

-- Osaatko englannin kieltä?

-- Hieman..

Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa
ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.

-- Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.

-- Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän
englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.

-- Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. -- Kulutat rahoja jo
kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi
kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?

-- Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.

-- Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.
-- Etkö siis maisteriksi?

Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat
maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli
yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi
liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.

-- Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.

-- Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.
Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?

-- Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla
ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata
taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton,
mutta sangen kunnioitettava.

-- Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua
kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia
kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri
Roderik ... jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi
mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät
sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta?
Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!... Ainoastaan kaksikymmentä
minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!

-- Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle
kauppahuoneelle?

-- Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen
kauppias.

-- No hyvä, kirjoittakaa, isä: _Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!
Salt!_... Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.

-- Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?

-- _Salt_ on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta
laitoksesta, _sananlennätin-nimisestä_, jota käytetään Englannissa. Sen
muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne
toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on
aina vain muutamia sanoja.

-- Oh ... älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta
kirjeestä?

-- Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.

-- Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee _pian_ tai
_nopeasti_?[13]

-- _Quick ja prompt_.

-- Hm... Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.
Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.
Kirjoita!

Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin
herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin
kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo
silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta
saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton
suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri
Gråberg.

Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä,
satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka
puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan
milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä,
milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien
väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja,
alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut
täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin
akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa
paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt
syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa
olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin
saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta
vihureilta.

Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana
satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta
jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea
tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta
mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli
tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa,
milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen
selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut
jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus,
kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen
yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.

Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla
olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia.
Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello
seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen ... ei, sellaista
hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa
moisia puuskia alahangan puolelta.

-- Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan
asti?

-- Oli jäätävä.

Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin
rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian
olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että
häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla
poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.

Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa
vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi
edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä
kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.

-- Missä on kapteeni Edvardson?

-- Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello
kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella
oli hänellä laivapoikapahanen.

-- Sellaisessa myrskyssä!

-- Vanha merimies.

On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan
satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar
kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa
Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut
ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan
täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit,
mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin,
toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta
kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli
uponnut _omassa_ toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja
juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita
merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein
pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta
päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä
ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:

-- Jospa nyt olisi Edvardson täällä! _Hän_ oli itse oveluus! Hänen
olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.



23. ERÄS KUOLEMA.


    Totuus, joka vapauttaa meidät.

Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki
niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään
ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle,
aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut
raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen
intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi
perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän
halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä
hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui
liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin
teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren
onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä
loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä
päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon,
uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi
muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän
kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen
kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt
yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä
ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava
maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja
toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa
setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa
aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto,
joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja
maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta
sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä
kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin
ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt
eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa.
Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin
Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota;
mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan
armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen
ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän
etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili,
olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen
totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.

Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei
ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär
siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista
yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys,
selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan
hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa
uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns.
herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita
teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa
elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion
kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään
tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa
itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin
hänen vahvuutensa -- lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja
maailman voittajan voima.

Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman,
kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat
tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton
epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui
pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon
lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona;
hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan
taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti
pelastuksen armoon, hän antautui _kokonaan_, niinkuin sekä totinen
Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki
ilmaiseksi ja löysi rauhan.

Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu
Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut
tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on
kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä
kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen
kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi
mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki
esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas
varjostimen.

-- Ei -- sanoi vanhus -- anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se
tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua
mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin
aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja
tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua... Mutta katsokaa,
noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!... Ei mitään
ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!... Nosta päätäni,
lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon ... kiittää ja ylistää...

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen
nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri,
murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija
ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja,
Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja
epätoivoisin ihmislapsista -- hänkin oli saanut armon armahtavalta
Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan...

       *       *       *       *       *

Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina
loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan
ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami
Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa
luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden,
että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.

Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä
pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli
vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa,
kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa
olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat
toista mieltä.

Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen,
messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin
sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja
rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon
I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen
"Kullantekemisen taito".

Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran
ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli
palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut
voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut
luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä
kätköistä.

Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka
hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet -- totuuden, joka
vapauttaa meidät.



24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.

    Se oli rahan luonnollinen kuolema...

On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista,
jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän
kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto
on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin
tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon)
kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot
itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa
tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.

Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita,
samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet
ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan
jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi
yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän
omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi.
Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas,
hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli
tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai
todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni
huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri
varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto
Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi
poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa
seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista
vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa
olosuhteissa.

Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko
yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat
onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen
virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa
riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat
keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän
eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä
Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla
sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän
sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin
kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia
lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki
kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että
mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin
vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua
häiritsemässä.

Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi
jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton
ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen".
Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja
kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto
vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat,
suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää
laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti
kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat
laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta
hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin
haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti
kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan
valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja
Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli
urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann
oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt
summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden
karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman
roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä
hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan
Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten
kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.

Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen
käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta.
Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi
ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka
todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet,
siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas.
Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin
kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin
päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa
sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati
itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun
metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen
majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit,
nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi
vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin,
mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa
metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten
kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella.
Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä
enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen
aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri
Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan
neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi,
tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen
vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei
sitä sadalla hevosella takaisin saada."

Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli
kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta,
minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana
pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka
taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan
suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi
kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.

Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat
tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin
toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin
huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat
saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin
oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja
rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta
kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri
Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut
kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi,
että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole
tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat _sen_
suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään,
mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen
historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien
käsissä nähdään joka päivä _jotakin_, usein _paljonkin_ muuttuvan
_tyhjäksi_.

Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä,
mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa.
Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi
ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut
huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja
kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän
pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen
vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli
Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän
elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla
_vast'edes_ toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti
aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin,
etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen
kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän
rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa,
tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi.
Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri
Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten
valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä
käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen
kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä
huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko
valita, ja hänestä tuli -- lasinpuhaltaja.

Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti.
Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä,
saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti
vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin
sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa.
Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta,
siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua
Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota
isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.

Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja
korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin,
kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu
piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja
ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva
kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs
ajatus.

-- Lauri Roderik -- hän sanoi sisarensa pojalle -- sinä olet ihmistynyt
kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene
naimisiin?

-- Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!

-- Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta
kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse
kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat
hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.

-- Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.

-- Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki
ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin
vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?

-- Kaksituhatta ruplaa.

-- Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa
neljässä vuodessa.

-- Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.

-- Hm... Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa
toinenkin keino.

-- Minä en tiedä muuta.

-- Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.

-- Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.
Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.

-- Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi
siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on
kai niin -- lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa
sukalla hartioihin -- asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä,
nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään
neitiin ... joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa ... joka on
elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella
neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä
uudessa silkkihameessa... Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden
kävelet allapäin, nuori herraseni.

-- Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin
ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!... Mutta jos nyt
kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän
vikanne, täti.

-- Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän
kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin ... ja sinut lisäksi,
suurtuhlari!

Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli
vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen
järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan
kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman
täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet
ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa,
ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine
kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.

-- Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu
siitä sanoo?

-- Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa
12.315:10, vastasi Liisu.

-- No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui
sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että
lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. -- Siinä kuulet!
12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä
karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon
teitä!

Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset
olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon
arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon
kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti
hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun
nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu
Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä
morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon
kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi
kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia,
tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä
sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja
uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä
palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.

Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden
kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet
Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä,
Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi
välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan
siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa
Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin
ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.

-- Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he
siinä katselivat äskenvihittyjä.

Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta,
molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen
kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.

Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana
nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.

-- Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen
ja puoleksi itkien itsekseen. -- Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei
hyväksy _sitä_ toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan
saldoa.



25. KULTA-AAVE.


    Minä piirrän sinuun puumerkin.

Neljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä
maata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta
muodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on
tehnyt.

Vähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme
paratiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan.
Se katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin
tarkoituksiinsa ja sanoi:

-- Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.

-- Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.

-- Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on
annettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi
vapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa
sanoa.

-- Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.

-- Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon
viattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni
käärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun
puumerkkini, josta sinut tunnetaan.

Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: _Minun_. Hän tiesi
kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä:
_Sinun_.

Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät
loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: _minun!_ ja
ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli
voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu
veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on _minun_.

Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta
loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä
käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman
portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja
kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:

-- Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?

Kulta vastasi:

-- Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.

Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin
temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.

Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa,
Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.

-- Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule
rahaksi!

Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta
ihmiset sanovat: _minun_. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin
se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha.
Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun
pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen
moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi
hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat
ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.

Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen
ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan
sanaa _minun_. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja
rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista
taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan
Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä.
Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien
sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään
Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin
kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan
valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita,
oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti
kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain
käärmeen katse.

Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä
rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita
lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija,
joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt
kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli
vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi
laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla
nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin --
ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen -- miksei soturi,
joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa
tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään
paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein
mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi
uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?

Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen
äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun
edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.

-- Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste,
viisasten kivi!

Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat,
hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.

Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona
sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:

-- Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.

-- Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani?
Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina
sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi
köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia
armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa?
Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden
alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä
kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?

Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi.
Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.

-- Ei siinä kyllin -- sanoi käärme -- että sinulla on otsassasi:
_minun_. Piirrä sen viereen: _enemmän!_

Kulta kirjoitti otsaansa: _enemmän_, yhä _enemmän!_ Se oli jo
ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia
joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti
paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan
oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava;
paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni
paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli
arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta
tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä
hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut
enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit,
obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut
paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden
arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat
olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat
maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka
sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli
maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia
tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai
voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan
valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli
kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä
rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut
viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja
tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa.
Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa
epäjumalain riemuitessa.

Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä
otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä
kohtalon. Köyhä sanoi aina: _minun!_ Rikas sanoi lakkaamatta:
_enemmän!_

Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta,
himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan
kultaa vastaan ja sanoi: _omaisuus on varkautta!_

Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:

-- Nyt olen hukassa, minä en voi palvella _kolmea_ herraa.

-- Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni.
Se sanoo vain: _sinun_ omaisuutesi on varkautta, _minun_ on laillinen!

Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt,
että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen
pajassa. Monta vuosisataa oli _rakkauden_ henki hävittäen hionut kullan
itsekästä kirjoitusta _Minun_, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen
puumerkkinsä _Sinun_, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään,
mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka
vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä.
Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet
kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme
tietää sen _nyt_ ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.

On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin _minun_-sanan
sijasta kirjoitetaan _sinun_ ja jolloin _enemmän_ samalla kertaa
muuttuu sanaksi _ei mitään_. Silloin Herra ottaa kullalta
auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä
oletkin!

Kulta on vastaava: käärme näki minut.

Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja
miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!

Käärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.

Herra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo
syyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden
ihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin
oleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen
nimi on _Rakkaus_.



VIITESELITYKSET:


[1] Alkukielellä, sen ajan omituisella kirjoitustavalla kirjoitettuina,
olivat säkeet seuraavat:

    Så höga dygders pracht man måste billigt prijsa;
    hvi skall jag ejmed macht uppstämma ock min vijsa
    i Amaryllis chor, som allt på Runsals
    ö sin får har vallat här alltsedan Noachs sjö!
    Men om jag säija får hvad nu mit sinne tränger,
    then ganska, herdeflock, som lustigt här omsvänger,
    en samfält tanka har: thet är Helenas prijs;
    hon lef i hundra åhr, som i ett paradijs!
    Och sist i ålders dar, när sachtlig döden stundar,
    lijksom en månljus natt far öfver rosenlundar,
    en slächt av barnbarnsbarn, så tät som Runsals skog,
    lyck' hennes ögon till i en behaglig ro!

[2] Tähän aikaan tarkoitettiin yhä vielä hyvin monesti Suomella vain
maan lounaisosaa, Varsinais-Suomea.

[3] Tarkoittaa erästä silloin hyvin tunnettua Dalinin satua.

[4] Ruotsissa sanaleikki: riksens ständer, riksens tänder, jota ei saa
suomessa näkyviin.

[5] "Lagercrantzin vapaaehtoiseksi joukoksi" sanottiin nuoria
aatelismiehiä, jotka valtiopäivillä saivat aikaan melua
ritarihuoneessa.

[6] Sydän haavoitettu jos ilmi tois
    kaipuunsa, pelkonsa, eri tuntehet vois
    kaikk' kuvata eteen silmäinne kaunoisten!
    Eeva, -- teit' lemmin ma liiaksi teistä laulaaksen'!

[7] Kauniina, ylväänä kun ruusu tuoksuu, hymyy,
    Ei huomaa se kuink' kyy kateena ruohoon lymyy.

[8] Kaikki päivämäärät vanhan luvun mukaan.

[9] Oh, mitä, vanha rähjä.

[10] Senaikuiset suomalaiset tunsivat sen asian paremmin, koska he sitä
pitivät tärkeämpänä kuin saksalainen elämäkerran kirjoittaja näyttää
pitäneen. Luultavasti on V. von Ense tullut siihen johtopäätökseen
siitä syystä, että Eeva Merthen oli liian ylpeä pitääkseen ylpeän
skotlantilaisen suvun, varsinkaan lordimarsalkan nimeä, ja mieluummin
säilytti omansa. Avioliitto oli morganaattinen.

[11] Af grå berg, ruotsissa sanaleikki, samaten kuin seuraavissa
lauseissa _Sten_ ja sten (kivi) sanoissa.

[12] Kiitos perunoista ja sianlihasta ja kiitos sianlihasta ja
perunoista.

[13] Alkukielellä kvickt ja prompt. Suom. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 3 - Suomen herttuatar. Kulta-aave." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.