Title: Talvi-iltain tarinoita 5 - Sumutarinoita.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 5 - Sumutarinoita." ***


TALVI-ILTAIN TARINOITA 5

Sumutarinoita.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.



SISÄLLYS:


     Johdanto.

  1. Augustan vaapukat.
  2. Ikuinen ylioppilas.
  3. Drifva neiti.
  4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
  5. Toholampi.
  6. Vedenkorkeusmerkki.
  7. Nuorallatanssija.
  8. Briitta Skrifvars.
  9. Tyhjät sydämet.
 10. Vuodenajat.



JOHDANTO.


Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut
uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran
vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin
tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset
ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa
pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista
tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka
syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa
matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja
lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa
toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin
kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat
tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu
kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu
Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa
kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva
seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo
mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon
ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat
saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta
tuntemattomia kareja kohti.

Kauniina toukokuun aamuna vuonna -- samantekevää milloin, ei siitä
pitkää aikaa ole -- irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä
Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan
kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen
tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja
hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee,
koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä
pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja
voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten
laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta
tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut
peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa
suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta
pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista
Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää
puoliympyrää.

Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno
pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät
vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi
yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä
matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa
puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella,
ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka
miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa
yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle.
Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä
rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi,
ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme.
Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea
tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien
matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme
romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.

-- Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos
Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan
kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.

-- Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene
enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.

-- Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand,
iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston
asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja
tuntee lähimmän apajavetensä. -- Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja
teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.

-- Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla
Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand...

-- Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.

-- Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa
Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla...

-- Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo
raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa
maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.

Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona
suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka
ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.

-- Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. -- Sitten ... mutta meidänhän
olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe.
Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja
jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti
lukuun dosentti Sumun...

-- Englantiin, vastasin minä.

-- Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu
suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?

-- Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni
Videstrand. -- Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on
sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan
tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.

Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli
tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut
suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin
kuin hän itse.

-- Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet
melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan
meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on
oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman
tulkkia.

-- Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja
karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.

-- Luultavasti ei, vastasi eversti. -- Santala koettaa kaikin tavoin
saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.

-- Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha
biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin
nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?

Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan
sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii
nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan
kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä
yksinkertaisesti vain Biisamiksi.

-- Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi
luvunlaskija-neitsemme.

-- Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. -- Oletteko, armollinen neiti,
koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa
saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä
seurallaan?

-- Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.

-- Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin
ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille,
vuoroin hankkimalla "_was anzubeissen_", jotakin pureksimista, joka
viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.

Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun,
istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä;
silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi
leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:

-- Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.

Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista.
Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei
ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme
olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos
hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja
palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu
olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli
tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.

Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen
jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas
lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan -- ainiaaksikohan? Me olimme
aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään
heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden?
Tietysti kolmetoistaluku.

Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat
porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli
pysähdytty.

-- Sumua, kuului vastaus.

Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät
peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan
auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan
päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea
sokeasti sumuun.

Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä
pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat
kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli
voivansa jatkaa matkaa.

-- Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.

Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina
rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli
väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli
lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.

-- Missä kapteeni K. nyt on?

-- Hän on kuollut.

-- Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?

-- Hänet kyseltiin kuoliaaksi.

Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla
surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia
kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina
turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton,
meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä
läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat
istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen
tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet.
Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa,
onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen
kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta
elämästään tai muuta muististaan.

Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei
tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen,
useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain
kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei
liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet
kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.

-- Minä ehdotan -- virkahti rouva Rönnevall -- että naisille annetaan
oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.

-- Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.

Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.

Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli
Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta
Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen
herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt
virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain
katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.

Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan
punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan
vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.



ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

Augustan vaapukat.


En tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen
ikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan,
varsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset
syyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan
ilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi.
Siihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään
heidän vielä lapsina ollessaan.

-- Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.

-- Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä
merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta
kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat
kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja
lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan
estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja
toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä
soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi
veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin
eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa
kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet
ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia
konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä
tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja
tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä
aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa
tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka
nimeä minun ei tarvitse mainita...

-- No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen
epätoivoisena.

-- Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain
historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti -- oikea asioitsijatäti
-- keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika,
joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella
kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla
välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää
molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen,
molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan
rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään
ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien
kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin
tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto
tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei
mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä
laskusta.

Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen
viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina
istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän
vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja
heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat
toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta
varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat
sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet
toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa
palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he
olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja
rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin,
mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa
kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään
kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin,
koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.

Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja
lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin
vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan
unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu.
"Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias
morsiamelleen"... "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda
sulhaselleen kaikkea hyvää"... Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön
kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa
Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä
muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät
olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä
toisiaan.

Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta
merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei
etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai
kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi
miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen
taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen
saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku
kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä.
Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti
rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin
ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun
hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän
kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli
kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään
ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät
suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta
puolestaan...

-- Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä
olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran
suureksi iloksi.

-- Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai
kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti
ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä,
ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja
ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa
miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää
anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan
ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle
kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa
osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian,
ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista
velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja
välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he
alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea
oikeassa poskessani?

Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea
tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.

-- Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua
nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan
morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni
pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli
häntä yli pään. Silloin morsian ... mutta ehkä sinä muistatkin sen
paremmin, ystäväiseni?

-- Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö
vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall
hymyillen.

-- Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia
puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin
kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan
ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän
poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret
saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset
saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän
mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan
toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut
olivat sinä hetkenä veriviholliset.

-- Mutta, Otto...

-- Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin
minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta,
jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen
vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin
mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä
tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon
inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena.
Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta.
Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme
toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet
hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä
pohjolassa.

Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi,
vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun
ja viileyden välttämätöntä torjujaa.

-- Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua -- jatkoi konsuli
Rönnevall häiriytymättä -- mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin
arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi
huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja
morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan
suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä
tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita,
ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä
ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä
en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä
milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman
ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun
kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta
suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin
minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä
Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen
huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin
keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin
olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin
voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä
mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen
käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut
jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän
lävitse.

Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran
kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin
kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen,
mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa
vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät
molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.

Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat
varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista
näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me
käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo
petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret
nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin
tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?

Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran
ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen
kovakouraiset seuraukset.

-- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hän, niin suuresti huolehtien
meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin
kiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa
niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane
pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin
puheleminen kahden kesken.

-- Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin
sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!

-- En, vastasi hän lyhyesti.

-- Miten haluat, sanoin minä.

Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan
jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.

Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En
tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista.
Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin
suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut
vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen
epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että
kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista
rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa
sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi
ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että
tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää
asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla
puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton
kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista
vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin
luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta
pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen,
kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon
iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi,
ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun
taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin
punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa
onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää
purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin
odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin
me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.

Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli
niin kauan ollut sähköinen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset
ukonjyrinät useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitään aavistamattomia
uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu
varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista
tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma,
hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat
irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen
penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä
voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen
haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä
vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa
täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin
sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan
kultakalan pyyntiin.

Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden
keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan
mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja
naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon
verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se
ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista
päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena
ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin,
että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin
itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta
seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan
luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas:
miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön
kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa
edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä
käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy
kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin
minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten
tavallisesti käy moisissa tapauksissa.

Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran
satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin
vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin
purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli
odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle
merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen
purjemäärä.

-- Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.

-- Ei tarvitse, vastasin minä.

-- Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä
istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkilöistä
Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I
Kaarina Maununtyttäreksi.

Nytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen
kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että
alihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen.
Minä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä
en tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli
veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti
ja huusi:

-- Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!

Sinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä
värähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua;
minä päätin, että jäämme henkiin.

Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan
niemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita
ja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt
hänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja
lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan
panttiarvoituksen sanat:

    Sisäss' ei, eikä ulkosalla,
    eikä merellä, vuorilla,
    mantereella tai saaressa
    kasva syömmeni toivotuinen.

-- Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata
tuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat
veteen. -- Rukkasiako tällä tarkoitat?

Hän ei vastannut.

-- No niin -- jatkoin minä yhä suuttuneemmin -- kiitä rohkeuttasi
siitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa.
Meidän suhteemme on lopussa.

Hän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä,
jolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin
kaupunkiin.

Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla,
ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut
siitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni
häpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme
keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät
sulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki
luulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat
vain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin
taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille
rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta
huolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa
pois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme
vapaat.

Lähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen
tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa,
ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden
se tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen,
melkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun
levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran
näytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä
kaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä
tähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en
ymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt
kaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman
kahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani
heittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat
elämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä
ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi
puheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä
luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne
palasivat jälleen.

Lähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen
aikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille
kolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen
isännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä,
joka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt
tuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi
tapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen
musliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin
viehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi
kerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin
hänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja
leikillinen kuin ennen -- jospa hän edes olisi ärsytellyt minua
pistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä
olin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta
ei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme
asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli
veneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin
varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin
hänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä,
mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni:
teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!

Sanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni
Augustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta
toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin
ympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä
laskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois;
joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia
merimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät
suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken
piti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista
tai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku
salainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko
yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois
"lukko" -- keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa
paikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä
kolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo
liikkuu hitaasti -- sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä,
jotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi ...
jättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa
satakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi
kuohahtavaan mereen.

Taaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen?
Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat
kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta,
jonka se on kyntänyt mereen... Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa
voitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun
pidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi.
Silloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen
mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi,
mikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on "Neptunus" ...
voittoja ja menestystä merten kuninkaalle!

Riemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin
rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan
Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten
kuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi
jättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä
kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla.
Minä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena.
Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies,
joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli
rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera"
lähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli
kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan
mukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva
tultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat
miehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana,
riita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui
suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä,
täytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja
saatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan
kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen.
Vihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon,
siellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan
kaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen
Limassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli
"Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän.
Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti
ympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja
kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin
siellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet
kustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin
tuhannen punnan arvosta.

Näiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jälkeen olisi luullut laivan
isännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi
päinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että
myöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen
kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen
alalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat
rakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti
kölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut
Suomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret
ylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän
merihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä
työ pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti
tyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei
satamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista
varten -- taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt
yht'aikaa -- samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului,
kului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli
"Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa
veistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli
ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit
rakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman
jättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen
onnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään -- samat portaat,
joita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan
suurtyötään.

Tästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään.
Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli
valmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli
katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön
tupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli
äänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa
koolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan
luonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin
ryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä
tuulessa lenteleviä lastuja.

Tunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan,
tuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka
sattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan
välinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista,
että tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä
selvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan
sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään,
ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi,
hänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo
ensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä,
etten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo "ken hyvänsä" oli. Me odotimme
äänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon
etupäästä kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin
äänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne,
hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.

Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme.
Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten
pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä
enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää
häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo
lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut
suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa
hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen
tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä.
Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!

Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine,
nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei
enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi
mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta,
hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn
pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin
heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan
läheisyyteen.

-- No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun
kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.

Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti
istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin
hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen
veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena
portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat
saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa
revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten
näkyviin.

Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä
synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt
nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen
laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta
samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä
surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa,
minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa
oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin
ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.

Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat
myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta
luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi
mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman
laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki,
köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta
honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin
että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla
sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista
kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta
kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että
tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli
kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta
rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja
sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä.
Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli
nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa
kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut
tarttua saaliiseensa.

Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme
suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä
häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui.
Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat
morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:

    Sisäss' ei eikä ulkosalla,
    eikä merellä, vuorilla,
    mantereella tai saaressa
    kasva syömmeni toivotuinen.

Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat
täyteen kyyneliä.

-- Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän,
käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa
edellisessä erokohtauksessa.

Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme
sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista
raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin,
jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa
tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme
yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen
toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me
saatoimme rakastaa toinen toistamme _saadessamme vapaasti valita_.

Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään
huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton
kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan _keltaiset_
housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos
oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti
häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa
on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä
iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän
sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen
hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän
kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut
juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän
näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä
aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain
ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin
tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan
taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan
ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan
merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin
ajatus mieleeni -- minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä
suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän
kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa
ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman
näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta,
levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin
asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden
paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti.
Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.

       *       *        *       *       *

Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä
todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta
kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin
romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta
esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se
kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla?
"Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi
niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain
lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka
avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni
vaikeimpaan arvoitukseen.

Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen
kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua
kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset
halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä
oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti
lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan
melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta
eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä
kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen
jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi
keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai
rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan
ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon
kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän
onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin
johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en
muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa
vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin
tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren
edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset
ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä
toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka
joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka
sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole
tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä
vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli
kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa
onnelliseksi -- ja sen se tekikin kuin mies.



TOINEN KERTOMUS.

Ikuinen ylioppilas.


Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen
iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt
saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti
kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta
toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä
öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa.
Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää
vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että
kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan
kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee
sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan
kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen
vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen
kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai
Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon
enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi,
minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä
latinalaisia kirjannimiä kohtaan?

Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen
ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit
alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.

-- Minun tulee sitten -- jatkoi kertoja -- ilmoittaa, etten ole
kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen,
hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua
tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni
oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt
raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä
oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet
sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän
vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen
pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja
koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja
minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää
kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä
koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä
niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen
tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin
minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia
kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin
niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu
välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista
mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja
Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden
vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi
korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon
mukaan parhaimmat arvosanat.

Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa
ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin,
maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja
siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta,
peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi
pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen,
jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun
täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin
olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.

Hänen nimensä oli Müller -- Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin
-- ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi
porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin
nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon
pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo
ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät
flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu
kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä
vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa
ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan
ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina
joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai
oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä,
katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä
minä siitä koskaan luovu.

Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka
kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä,
tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:

Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi
olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle
kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen,
luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä
saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea,
melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas,
ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä
sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita
iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut,
sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut,
kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan
raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut,
koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja
niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista
ylioppilaista...

Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.

-- Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei
syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei
suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta
eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut
vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa.
Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä -- ajatelkaahan, ei koskaan
siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! -- ja kuinka saattoi semmoinen
ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin
kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun
kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai
vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten
polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä,
hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan
variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä,
ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten
Sjögrenin sanakirjaa ja _opera omnian_ tapaisia, joita hän oli vuosi
vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka
hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia
kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi
hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt.
Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas
nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä
tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli
vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.

-- Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä
harmistuneena. -- Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä
olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille,
jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille,
jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään
ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle
ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta
ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin
säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen
pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole
hänessä kaikki saumat paikoillaan.

Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni
turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti
vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla
kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa
tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello
kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut
lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon
asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan
vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen
kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei
kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä
kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia
tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista
revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin
pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin
ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa
selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari
unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne
maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä
häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia
tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet
vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi
saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen
olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien
tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin
hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen
luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä,
nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt
selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas -- "ein bemooster",
niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet -- oli ainakin kirjain
tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin
vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella
epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut
niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki?
Kukaan ei tietänyt sitä.

Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin
yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan
kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus,
mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä
lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin
kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen
ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua
olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin
mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa,
kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen
tutustumiseen.

Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää
luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului,
ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai
neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan.
Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten
seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna
romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli
niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa
pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan
vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi
jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani,
ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin
selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen
astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti
minun kurjan talikynttiläni.

-- Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!

Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään
poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat
jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä
nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa,
keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka
raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein
lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon
öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat
ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä
ikkunastani sisään.

Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun
muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni
Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä.
Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja
kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani
eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta,
että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän
muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: _Guidonis!
Guidonis!_

Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini.
Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä
kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen
kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin.
Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut
olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: _Guidonis Pancirolli Rerum
Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior_, ensi osa muistettavia tai
kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646
painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla:
_Peregrinus Müllerus, Aboae 1696_. Huomioni kiintyi tuon
nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla
puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.

Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai
kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja
palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua.
Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja
Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini
huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia
mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän
asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu
oli onnellisesti aloittanut.

Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle
aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon
kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti
mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen
harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä,
niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin
eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse
mennessään. Ja hän tulikin.

-- Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!

-- Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.

-- Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta
on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.

-- Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!

Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut
minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari
näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän
kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja
minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.

Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän
näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja
vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja
säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja
syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea,
kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti
tavatonta ajatusvoimaa.

Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen
salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka
syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme
vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa
tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan
selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan
vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan
tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista
tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea
hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut
uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta
mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.

Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin
melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:

-- Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta
kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa.
Selitän, mistä se johtuu. _Lectio vulgatan_ ovat Aleksandrian ja
Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin
mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet
valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet
tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin.
Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän
on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista?
Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin
kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä
mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi
kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra,
niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu
uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että
uusi testamentti.

Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan
pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä
huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä
kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan
katoaman.

-- Ei -- toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että
hämmästyin -- ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä,
jonka tähden pahennus tulee!

-- Mutta -- minä väitin vastaan -- sanan selittäjällä on saattanut olla
rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut
panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.

Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla
ja virkkoi hitaasti:

-- Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä
ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on
miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se,
joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen
olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien
valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen
osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat
kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen
sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä
kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"... Nuori mies --
huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta -- älkää
koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.

Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään
uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen
läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän
päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta
kärsimystä ilmaisevalla äänellä:

-- Vuosituhansien rauhan!

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.

-- Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi
kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin
vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu
ja kadotettu.

-- Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä,
mitenkä sen rohkenin tehdä.

-- Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani
vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin
lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän
sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen
käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi
ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki
maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi
petturiksi...

Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia
vilkkain elein.

-- On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä
hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään
autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi
herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään
todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta
käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä,
vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan
Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!

Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä
ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen
kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän
itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.

-- Mutta -- jatkoi hän epäröiden -- vielä on pitkän, pitkän pitkä aika
levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi
Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On
olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen
löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä
sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt
sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin
Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy... Mutta
_mistä_?

Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä
hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja
viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän
ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo
herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän
nukkui silmät auki...

Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan
puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman
epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: _sen täytyy löytyä,
mutta mistä_? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja
epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä
syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka
näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja
mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen
alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin
minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön
unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys,
joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja
tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen
vastattavaksi: _mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan_?

Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu
lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi
minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin
Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona
odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.

Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja
tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni
ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani
Mülleriltä. Isäni nauroi.

-- Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki
oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin
yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen
mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti
tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli
tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin,
molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.

-- Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.

-- Nimi ei ole tavallinen -- jatkoi isäni -- mutta se lienee ollut
käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta
sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä
Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät
auki.

-- Niin nukkuu tämäkin Müller.

-- Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. -- Tiedämmehän ennen
olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian
tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat
ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja
kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen
nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat
mietiskelijänsä ja taikauskonsa.

-- Mutta -- jatkoin minä -- jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja
1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn
sodan edellä olevia vuosilukuja.

-- Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan
jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on
ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan
hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.

Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut
ison _Guidonis Pancirolli_ kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut
muistooni: _Peregrinus Müllerus, Aboae 1699_. Se sopi hyvin, enkä minä
tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.

-- Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. --
Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin
todellisuuteen.

Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen
ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen
kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni
ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan
vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä
Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta,
Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä
olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka
osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin
Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle,
mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther
Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä
hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä
olin tutustunut kaikkiin _triviumin_ ja _quadriviumin_ haaroihin;
kullantekotaito, _quadratura circuli_ ja _perpetuum mobile_ ovat ammoin
lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja
puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään
tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan
odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan
saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn
ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden
1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan
näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he
nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan
yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy
taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien
huokeasta hinnasta...

Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin
ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan
olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen
tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän
selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta,
joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli
painettu kultakirjaimin.

-- Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun
hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. -- Minä en ole saanut unta
koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä
mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin,
nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden
Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun
omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen
säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "_Sapientia est
immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno_
MDCCLXXXVII."

-- Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?

-- Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.

-- Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699
nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa,
joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä ... sama
risti, sama miekka!

-- Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan
kiinni. -- Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos
oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli
kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja
yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on
kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen
nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta
hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä
niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään
järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi
saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen
joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä
hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi
uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi
muille heidän herkkäuskoisuutensa.

Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut
hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu.
Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on
ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin
ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli
hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski
matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään
kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla
käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:

-- Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä
kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien
etsimisinnostaan?

-- Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut
löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.

-- Olkoonpa mies viisas tai hullu -- jatkoi isäni -- niin minun tulee
häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä
riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi
niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai
paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin
professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan,
yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin
kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa
käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken
kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja
lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse
ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että
se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin
tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin
antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta
kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin
paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja,
kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen
tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä
Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan
Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies,
hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman
huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo
vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun
nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä,
onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita.
On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin
kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten
joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet
korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat
hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä
siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787.
Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä
olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.

Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä
myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. -- Professori Lefrénin
jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan
Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.

-- Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja
papereita?...

-- Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja
puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.

-- Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan
irtaimistoa ja rojua?...

Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo
niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty,
tai kuka oli huutanut tavarat.

-- Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime
huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.

Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei
mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani
kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli
liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo
kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin
kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä,
mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo
ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret
tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit
sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.

Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu
kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu
sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia
tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä
vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat
levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia,
rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja,
arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha
ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä
kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten
jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan
iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet
löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin
peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä
avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.

Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän
maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman
arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan
vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut
maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin
oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan,
myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen
alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin,
josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas -- kaikkihan se
vain on tuon vanhan lauseen toistumista: _habent sua fata libelli_,
kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän
latinaa niin paljon kuin mahdollista.

Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille
kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen
verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten
maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta
kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin
korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä
tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina
on kylliksi rahaa.

Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin
käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman
huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt
poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat
kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä
tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei
ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista
kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin
ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli
merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan
munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa
oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin
toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle
omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli
Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus,
ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut
neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä,
ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu
kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?

Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen
olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin
Müller olisi _vanhentunut_. Ja nyt hän oli sairas.

-- Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?

-- Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.

Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä
naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.

Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin
voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta.
Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa
puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,
suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että
ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan
huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle
sanottavaa.

-- Oletteko sairas? aloin minä.

-- En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. -- Mahdollisesti väsynyt.
Minulla on pitkä tie taivallettavana.

-- Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai
ehkä professori Hvasserin?

Hän hymyili.

-- Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin
kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.

Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi
elävänä mielikuvituksessani.

Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi
surullisesti:

-- Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin
maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen
mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä
käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat
sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen
kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo
kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka
elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä,
miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä
vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on
päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen
katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen
puhuvan.

Hän jatkoi:

-- Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus
näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme
näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi
kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän
maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen
kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se
raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä
olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että
minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas
kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä
maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten
aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä
mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja
syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he
eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran
tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys
ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa
jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina
maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka
tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen
ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen
varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa
hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska
hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus
on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan...
Mitä sanottavaa teillä oli minulle?

-- Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli
viety Münchenistä pohjoismaihin.

-- Niin, niin. -- Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. -- Mitä te
tiedätte siitä?

-- Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?

-- Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta,
Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen
vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on,
kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin
viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen
tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman
joukon katkelmia. _Codex argenteuksen_ sanotaan olevan neljänneltä
vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan
lopulta. _Codex alexandrinus_ on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi.
Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki
kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet
tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen
mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan...

Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset
omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista
killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.

-- Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä
vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko
eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen
vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata
kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja
seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja
minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä
etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen --
minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni
vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja
todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä -- mitä
_minä_ maksaisinkaan noista lehdistä!

Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle,
hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan
sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin
kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli
kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi
surmannut hänet -- _jos_ tuo mies saattoikaan kuolla.

-- Herra Müller -- sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin
-- olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan
löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.

-- Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.

-- Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä
yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.

-- Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on.
Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole
mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään,
Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat
saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.

-- Minulle sanottiin sen olleen lainassa ... ja unohtuneen...

-- Unohtuneenko? Mahdotonta!

-- ... Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne ...
joutuneen arvottomien paperien joukkoon ... olleen erittäin kurjassa
tilassa ... ja _löytyneen_ ...

Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän
oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin
nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.

-- _Mistä_? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.

-- Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.

Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa
rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.

-- Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan
tarpeeton.

-- Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.

Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja
tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti
ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani.
Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän
piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.

En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti,
vaan oli palavaa tulta.

-- Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä
kaipuun tuossa yhdessä sanassa.

Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana
kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.

Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin
emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä
juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä
Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului,
ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller
oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan,
pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut
ehtinyt edes avatakaan sitä...

Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä
ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi
tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja
tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat
ummessa -- ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti -- ja palava
katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän
oli niin kauan etsinyt.

Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella.
Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta
muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin
harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää
ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon.
Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain
ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.

Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia,
jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi
saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä
elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla
ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon
kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen,
että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut
yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä
sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan
koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka
kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen
päähänpistonsa tähden.

Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei
pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että
katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet
Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt
mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että
minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: _Collationes graeci
contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem
regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina_ eli:
kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden
testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin
kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen.
Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen
italialaisen _Johannes Mattheus Caryophiluksen_ vuonna 1625 kokoamia
tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain
kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu
Caryophiluksen eduksi.

Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi
kerran kävin hänen luonaan, _omista_ sadastakahdestatoista
barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen
ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi,
täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse
ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan
läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän
ainakin _uskoi_ olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut
ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin,
että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt
mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin
ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on
tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne
olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen
pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa
miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä
ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille,
järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman
luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä
esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään
hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka
todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä
enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt
osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin
tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.

Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen
tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman
ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea
haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä
epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä
hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun
Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai
pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki
haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain
puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa
uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.

Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten
lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään
tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys
oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää
inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin
kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää
jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä
päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti
suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen
tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon.
Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin
heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?

Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin
itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä
kylmästi Kristuksen ristin ohitse.

On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen
johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään,
mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen
syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja,
minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut
avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä
tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan
pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi
selittämättömäksi arvoitukseksi.

Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin
valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään
lukea.

Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että
käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään
huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston
mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja
sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle
asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea
noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta
kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti
saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä
onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 -- Turun palo.

Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä
yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli
saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten
puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus -- mikä se
sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin
muuta -- oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen
saaliiksi.

Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään
kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan
sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun
palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa
onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit
voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu
tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin
verelläkään.

Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä
asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista
kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti
oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että
minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas
tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas -- ei,
kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.



KOLMAS KERTOMUS.

Drifva neiti.


Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet
oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall
tahtoi huomauttaa jotakin.

-- Olkaa hyvä! sanoi tohtori.

-- Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta -- virkkoi sievä pikku rouva
veitikkamaisesti -- on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on
lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut
täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta
tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee
moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta
aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää
oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas,
osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta...

-- _Desipere in loco_...

-- Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen
pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva.
Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller
ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen,
pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine
puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?

-- Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin
vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä
siitä jää jäljelle?

-- Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.

-- Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten
tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina
jäljelle sydän -- toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee.
Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain
kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin;
kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle
uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se
synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän
janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat
vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen
matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä
sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei
koskaan nuku -- tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa -- nukkuu aina
avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika
vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle?
Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää
sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin
tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta
esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen
ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja
herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva
Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin
sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä
kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan
Väinämöisen kuivunut viisaus?... Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti
Hemmingille joutunut kolmas arpa?

-- Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton
juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten
arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen
sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen.
Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi
viisautta molempiinkin.

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan _Drifva neidistä_?

Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.

-- Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin
yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja
etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee
toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta
vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt
kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän
nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista
pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin
vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy
muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai
jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.

-- _Naturam expellas furca_, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo
roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.

-- Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja
merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia
sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta.
Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun
sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä
olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa
ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee
kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta
taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä,
tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.

Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin
vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät
sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät
toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan
tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta
siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta,
hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä
laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään
luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos
se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman
paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi
_omien_ luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon
vaikutuksia tuntemaan.

Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on
aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja
erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus
vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista
samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne
perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki
vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä
nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.

Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi,
lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin,
oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä
en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava
hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään,
sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut,
päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti
Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas,
tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit,
tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä
lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien
paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.

Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen
rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja
komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset
maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä.
Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata -- puukirkkopahanen,
jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha,
iloinen maalari Mikael T. -- pieni pappila kolmine huoneineen ja
keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja
salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu --
lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin
joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita
vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen
aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.

Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla
ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi
jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava
sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut
kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja
silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut
kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää
vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän
oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi
sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa
tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä,
mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan
päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä
pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun
alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun
yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi,
ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä
täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän
saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään
tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia
Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän
pysyi, niin kauan kuin eli.

Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä
hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä
sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä
parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää
kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin
että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja
yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun
pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän
siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä
tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi
rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle
pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin
mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti
enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin
satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi
tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle
seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin
isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo
kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö,
mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun
tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus
kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän
kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä
silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän
niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin
kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa,
hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli
kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän
ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin
kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien
seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava
suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen
vertaistaan.

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy
puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli
kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä
jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin
paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua
paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin
valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä
itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan
taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi
pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen
lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän
häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja
nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin
onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku
hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin,
silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin
Drifva itse.

Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat
ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli
puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei
punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja;
ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei
häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa
paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei
vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon
kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous
mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana -- mennyt
menojaan virran mukana mereen.

Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja
vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja
isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon
Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi
hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista
villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä.
Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs
toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla
lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla,
mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön:
metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.

Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä
kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti
tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli
oppinut.

Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt
rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet
sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla.
Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli
opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi
hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin
itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli
olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli
Pariisi.

-- Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.

-- Oulu, vastasi Drifva nopsasti.

Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän
oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia
kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella,
kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää
lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja
pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää,
kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää -- puhumattakaan
semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta
hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan
leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon
lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen,
harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen
loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen,
korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat,
paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen
mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.

Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen
pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä
varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen,
että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän
oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut
heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin.
Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja
kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten
muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti
suunnattomasti oppia -- ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle
pappilan näköpiirin -- ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli,
että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja
oppimaan pianonsoittoa.

Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan,
mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä,
milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.

Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen.
Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen.
Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa
luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä
saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja
talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita
valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi
edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi,
matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä
soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka
ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn.
Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja
ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.

Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä
ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra
Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen
oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta
villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden
kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia
täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.

Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra
Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän
sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin
päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden,
että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli
kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään
tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.

Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän
ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota
tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä
kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten
väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman
muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia,
jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen.
Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen
edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin
moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa
pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle
kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne
eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin
tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.

Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli
kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen
paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.

-- No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei
koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.

-- Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.

-- Kyllä sinusta hyvä tulee -- sanoi täti -- kun vain opit
käyttäytymään paremmin.

Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti
käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua
jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä
nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä
koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan
tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa
töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti
niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään
kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla
tanssimatta muuta kuin poloneesia.

-- Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän
pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.

-- Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. -- Jos
joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet
nyrjäyttänyt jalkasi.

-- Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa
kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.

Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui
luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan
tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt
samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja
turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona
muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman
maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka
oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa,
jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa
porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen
suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti
sopivana.

Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan
hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa
ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja
liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja
katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi
erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut,
univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat
valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät,
sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat,
vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin
soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen
orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi
olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja
lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä
muutamien hyvien ystävien kanssa.

Maaherran rouva suoritti _les honneurs'insä_ erittäin miellyttävästi.
Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi
ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli
laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei
tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä
hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran
tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on,
vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin
poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.

Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti
siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään
joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät,
nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista
se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan
kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää
nenää ja vastasi:

-- Ähäh, saitkos tietää!

Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän
tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.

-- Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha
rouva.

-- Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja
sovitteli kengän takaisin jalkaansa.

Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.

-- Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman
suuren soittokoneen pitkiä kieliä.

Vastattiin, että se oli bassoviulu.

-- Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?

-- Se on klarinetti.

-- Entä messinkiratti?

-- Se on torvi.

-- Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!

Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä.
Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää,
ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman
heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.

Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo
unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.

-- Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.

-- Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.

-- Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.

He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä,
miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan
tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä
osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja
jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä.
Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat
toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan
soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja
sitten tanssi sujui oivallisesti.

-- Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi
saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.

Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri
lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä.
Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen
tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää
hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi
kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin
kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko
tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli
aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen
päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.

Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja
ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut
taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta.
Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan
ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin
hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona
pappilanmäellä.

Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän
suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin
suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa,
kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan
mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä,
milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei
olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet
edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen
välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän
juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat
nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät
auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen
taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.

-- Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.

Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin
Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa,
jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.

Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen
ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä
vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi
vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän
tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman
minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle
anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin
palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä
ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.

-- Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. --
Silmäilehän peiliin!

Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki
sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin,
loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti
kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen
rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin
pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut,
vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää
näkyi, ja toisesta -- niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten
kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.

-- Ymmärrätkö nyt -- sanoi Lusia täti -- ettemme voi odottaa
illallista?

-- Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.

-- Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. -- Ja nyt olet joutunut
kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.

Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin
matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille,
portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä.
Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli
tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli
ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista
plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen
taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä
lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui
hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva
toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava
aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden
jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat
langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana
kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia
tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.

Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita,
koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat
sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten
luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat
leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän,
nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi
läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä
teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja
häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me
muut sanoimme heitä "talviaisiksi".

Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan,
tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten
seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista
taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli
yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa.
Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, _soli_,
_pas de deux_ ja _pas de trois_, joiden piti herättää huomiota
lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa
asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten
hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla
vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai
miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn,
ja vihdoin -- ankara välttämättömyys -- miten joskus saattoi
tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.

Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi
kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten
taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin
syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello
viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen.
Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen
täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka
tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti,
että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat
hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa.
Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat
turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa,
milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä,
milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä
mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän
oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista
tanssitaitoa varten.

Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet,
parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva,
pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä
miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi
oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei
hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan
lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän
syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään
häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia,
vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata
hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan
tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:

-- Menkää kotiin syömään viskunoita!

Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja
tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta
toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin
sanovan perin harmistuneena:

-- Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani
moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle
ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka
korvapuustilla.

Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta
uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että
Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut
tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti
saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.

Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä
koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa
ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:

-- Hyvästi, nyt minä menen!

Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin
eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.

Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.

-- Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin
suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät
saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat
vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.

-- Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin
värjärin kyltti? kysyi täti.

-- Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.

Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että
olisi saanut kalifinkin nauramaan.

-- Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää
ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.

-- Lopettaako? Mitä se merkitsee?

-- Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan
minä auttaa reivaan kutomisessa ... ja mankeloimisessa ... tiedättehän,
täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.

Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.

-- Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. --
Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan
sinusta ihmisen?

Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.

-- Minä rupean soittamaan pianoa!

Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli
musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa
kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä
nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä
rummuteltiin.

-- Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä
koske peukalolla mustiin tangentteihin!

No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui
kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.

-- Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä,
mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.

Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan
olisi ollut olemassakaan.

-- Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja.
Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö
nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea
kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
yksi, kaksi, kolme, neljä...

Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat,
mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan
tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen
vuoden vanhana.

-- Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja,
jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon
valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.

Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa,
ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin
suosittuja valsseja -- Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia,
"Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita.
Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö,
tanssimahan" -- ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan
tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien
lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli
lainattu kaupungin kirjastosta.

Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen
piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän
tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.

Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.

-- Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan
tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.

-- Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin,
miten tanssikoulun kävi. -- Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää
ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on
liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.

Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä
mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa
oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta,
harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja
hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama
sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska
viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva
päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten,
Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti
Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin
neljänkymmenen ikäinen!

Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi
rukoilemaan:

-- Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa
noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?

Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä
ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.

-- Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli
Drifva kapinallisin mielin.

Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta
opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit
nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat
mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille
viivottimella ja panetti uudet kielet.

-- No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.

Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista
musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin
kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se
auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn,
kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos,
ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä
maailmassa.

-- Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan.
-- Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.

-- Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin,
vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.

Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa
paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet
oppimaan ranskaa.

Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä
mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa.
Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat
saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti
menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten
miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet
niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle
maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli
Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli,
sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.

Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä
sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset
oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista
naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs
vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken
ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan,
ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.

Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea,
harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän
kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin
ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa,
ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä
ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa
valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun
varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä
suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua
oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin
piti olla läsnä opetusta kuulemassa.

Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi
Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin
Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan
hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen
ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin
luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän
kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia,
jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana.
_Eu_ oli luettava kuten öö, _ai_ niinkuin ee, _cependant_ kuin
_spangdang_ ja _oui_ kuten _voi_ nenään äännettynä.

-- Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka
olivat valkoisia kuin helmet. -- _Voi, spangdang_, lausunko nyt hyvin?

-- Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi
mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.

-- Mutta _voihan_ on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä
yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.

-- Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä,
lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.

Drifva luki: _Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse_ ...
mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla
pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata
rahtuakaan.

-- Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän
lämmeten sydämeltään. -- Todellakin paremmin kuin mitä olin
odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö
kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi
suunne!

Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään
samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut
lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava
oppilaansa.

-- No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan
tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.

-- Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään,
vastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.

-- Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.

-- Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa?
huomautti poliisi.

Taivutettiin _le père_, isä, eri sijoissa.

-- Minun isääni sanotaan _Kersantiksi_, tokaisi parantumaton oppilas.

Deklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit.
En tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se
onneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun
kirjaan aivan sopimattoman _aimer_-verbin. Antakaa anteeksi, tästä
asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron
seuraukset.

-- _Present indicatif: J'aime_, rakastan, huokasi opettaja.

-- Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin
edistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.

-- _Tu aimes_, sinä rakastat...

-- Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia
ikkunanruutuun.

-- Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.

-- Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin
olla.

-- Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia
vähemmällä?

-- Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.

-- Hyvästi, herra maisteri!

-- Mitenkä?

-- Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!

Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin
ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä
ikkunanruutuun.

Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi
erehtyneensä _aimer_-verbin toisessa persoonassa.

Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin
mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin
vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin
älykäs hän oli siinä, mitä hän _tahtoi_ älytä, ettei monikaan ole
sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut
arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista,
eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia
täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä
kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään
ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin
ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa
kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän
lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne
puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli
osoittanut erinomaista taipumusta _spangdangiin_, mutta eteenpäin
meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen
sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin
yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?

Tähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa
sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet
suurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan
Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja
höyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta
rakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan,
savuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu
esirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot
väljine viittoineen, jotka peittivät puvut -- kaikki oli siellä
mystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka
maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka
maksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta
kiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään.
Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin
vallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin
pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena
huomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina.
Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia,
sokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää
sanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään
painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta
loistoa, se oli taiteen riemuvoitto!

Eräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa
hymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.

-- Tänään näytellään "Fridolin eli rautatehtaassakäynti,
nelinäytöksinen kappale".

-- No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.

-- Ja sitten näytellään "Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen
laulunsekainen huvinäytelmä". Siinä on laulua, täti!

-- No, entä sitten?

-- Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia
maailman menoa.

-- Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään
tätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä
enemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää
ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.

-- Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa
lippuja.

Lusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että
näytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.

-- Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että
istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.

-- Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt
silakka kuumassa paistin vartaassa.

Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva
näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin,
ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän
ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki
niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua
esiripun läpi.

Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen
kreivitär -- niin, muistaakseni se oli Savernen -- hänen siveä, kelpo
hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli
tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien
annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin
helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva
kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa.
Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli
varustanut omenia hameensa taskuun.

Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli
suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli
vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti
odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana
väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä
taidossa hän olikin erinomaisen taitava.

Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso
ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin
tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen
henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan
suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain
sormellaan linnanvoutia huutaen:

-- Katsos pukkia!

Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota
onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan
levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin
puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja
kreivitär saapuivat... Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli
mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi
kyynelsilmin:

-- Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää
linnanvoudilta!

Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin
pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä
olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri
tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja
oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että
linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä
juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:

-- Kutti, kutti, parahiksi!

Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli
rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin
kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut
Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen
tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä -- ja niin alkoi
"Olli Nötbomin epätoivo".

Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana
yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi
tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja
"Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä
epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon
hän kirjoitti sen kylkeen sanan _myrkkyä_. Olli joi pullon tyhjäksi ja
otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen
"epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä
heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund
vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein.
Drifva huusi:

-- Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!

Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet
jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin
suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin
epätoivoa".

Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua
oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat
seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.

Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen
pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden
keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi,
niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä.
Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan
muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien
urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään
muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se
muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun
nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista
hiihto- ja luistinurheilua.

Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut
hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta
minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla
meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen,
hänet voimme lähettää vaikka tuleen.

Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva
jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo
kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä
lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin
vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa
näyteltäessä.

Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:

-- Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?

-- Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta
sitten tuli hauska.

-- Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja
hämillään, hehkuvin poskin.

-- Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?

-- Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet
liian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras
tyttö, ja he sanovat...

-- Mitä he sanovat?

-- He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun
tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He
sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla
Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman
omenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.

Drifva purskahti heleään nauruun.

-- Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten
olen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.

-- Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla
tappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa
vastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen
koskeen.

Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä
sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä
kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:

-- Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste!
Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi
minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot,
ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun
siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda
viipyvät?

-- Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän
lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.

Me odotimme kuitenkin vielä.

-- Tutti -- sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin
saanut koulukumppaneiltani -- matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin
hyvin!

Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen
koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin
opetusta, unohtamatta hänen _spangdangiaan_. Drifva ei ollut vielä
koskaan ollut paremmalla tuulella.

-- Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.

Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön
Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan
välillä.

Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei
näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän
lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja
lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat
Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta
jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat
olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä
mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä
rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta
hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin
teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli
pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän
tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin
joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään
kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa
tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi
uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi
lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi
uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.

Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei
hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten
lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon
rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme
talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu
nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat
kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa,
hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja
yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar
puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se
oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.

-- Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva
iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan
äyrästä myöten alas joen jäälle.

Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa
yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme
hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan,
ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja
ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki
olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin
syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä
syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä
mukanaan kaiken.

Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen
taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle.
Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat
neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia.
Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja
kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan
päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.

-- Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. --
Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä
veitsesi on ... kas niin, suori jo tiehesi!

Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa
päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki
jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet
jäälle -- vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli
majuriksi.

Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista
on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä
vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat
ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta
joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me
saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei
vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin
hihnoihin.

-- Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. -- Käy
vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.

Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis
seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät
säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti
kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui
ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa,
veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan
upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä
ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan,
että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku
epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat
eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti,
mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn
kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella
tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.

-- Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt
sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?

-- Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.

Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut
mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset,
jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet
pojan voimat.

-- Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella!
huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia
auttamassa.

Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen
hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli
raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei
ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä
ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain
hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän
sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla,
ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:

-- Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka,
minkä koskaan olen nähnyt!

Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole
kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin
kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja
kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset
hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita
poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä
lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki
hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti
parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino
jäämöhkäleen sulattamiseksi.

-- Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen
velhoveitikka -- esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman
luontonsa mukaan -- pitäkäähän turkki yllänne!

-- Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.

-- Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on
kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?

-- Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen
mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.

Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen
jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän
Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa
ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista.
Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut
sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä
päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän
ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli
lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka
suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni
Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla
tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä,
että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että
hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti,
että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren
omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian
yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri
-- kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? --
hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen
tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana
ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa,
sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa
tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi,
mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä
rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas -- sillä pitihän hänellä
olla hallainen nimi -- tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon
ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa
nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.

Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten
sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen
sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta
asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen
päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli
arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas;
mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen
mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä
naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli,
jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat
käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli
kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui
Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa
oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla
rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja
pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se,
että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon
perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän
kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että
Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan
aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin,
että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä
sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä
hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli
vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten
oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui
kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin
tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin
oikean omaisuutensa.

Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni
Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan
nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt
paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva
enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin
ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun
noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin
Pohjois-Suomeen.

Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että
lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S.
ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse,
ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi
ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä
peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun
iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme
pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin
tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi
katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat
hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa.
Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me
taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen
joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä
oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia
ajaisimme suoraa päätä jokeen.

Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen
vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa,
käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin
kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat
vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin
tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti,
että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja
sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat
hiljalleen matalaan ojaan.

Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät.
Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin
hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi
kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.

-- Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.

-- Hauskaa kuulla, sanoi hän. -- Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä
lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu
pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.

Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta,
teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan
muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet,
että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua
kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen
sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli
meille aivan vieras -- rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen
kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan;
hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen
olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä
ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana
iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili
sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein
ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.

Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen
nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään
lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni,
oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta
käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties
erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.

-- Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies,
ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän
vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta
silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan
ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat
ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö
käy? Sen _täytyy_ käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.

Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti
ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä,
ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni,
Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän
olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme
Laanilan suvannon jäällä.

-- Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee
kunnollinen solmu!... Kas niin, kestääkö se? -- Ja hän koetteli solmua.
-- Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä
hevosiin ole luottamista.

Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti
kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota
hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme
vaunuista, sanoi hän:

-- Mihin aiotte päästä yöksi?

-- Ensimmäiseen kestikievariin.

-- Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin
mielelläni... Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma;
kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me
asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan
maa-ilmaa.

-- Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.

-- Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on
tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita
vieraita.

-- Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin
tahtoamme keskeytimme.

-- En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta
reivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.

Kursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen
talonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai
oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista,
paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin
huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja
miellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa
sellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö
oli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin
käsin ajanut meidän vaunujamme?

Niin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset
tuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja
tyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon
pitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan
merkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai
äsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun
vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että
oli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei
huolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä
siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita,
kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle
kättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä
opetustavan mukaan.

-- Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin,
kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat
kynttilät.

Suuri esittely.

-- Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa
seisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat
sanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?

-- _Daucus_, vastasi poika silmää räpäyttämättä.

-- Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias,
ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta
kaivolle... Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo
insinööriksi... Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan
johdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen
kanssa... Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan
ammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle... Lopuksi
Maksimilian August, kahden vanha... No, Maks, peukalo pois suusta,
seiso suorana makkarapuikoillasi!... Tutkii jalon keppihevosella
ratsastamisen taidon ensi alkeita... Kas niin, mars, kaikki nukkumaan!
Mitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?

Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän
suuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista
tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen
koukeron kumarruksen vieraille.

-- Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin
joustinteräksestä, huomautin minä.

-- Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on
etevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon
ulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin;
on parempi, että jokainen eläytyy siihen.

-- Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?

-- Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on
ankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!

-- Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa
majurin ylös virrasta?

Rouva X. katseli minua kummastellen.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu ... nuori tyttö ...
hänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.

Rouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut
ikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin
salapoliisin silmät.

-- Ei -- sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti --
en todellakaan tiedä...

Minä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit,
suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:

-- _Spangdang!_

-- Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo
voisi muu olla kuin Josefine Hemming! -- Ja hän pyöräytti minua niin
vilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. -- Pikku pahanen, miten
olet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti
tyttö!

-- Ja sinä Drifva!

Ja me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää
matkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.

Sillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä
ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona
leivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi
olisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen
illallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli
jätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei
siellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi
tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden
muistoista.

-- Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun
tähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.

-- Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja
takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan
sitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla
kämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.

-- Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä,
jotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa
seuranaista.

-- Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa
heistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen
villieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia
tädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun
jälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti
pois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä
lääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan
_hänen_ elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin
sen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu
maaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin
viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja
täti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra
Carnallia.

-- Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään
kelpaavaksi, mitä heistä on tullut?

-- Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän,
että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja
mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi
battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen
sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni
naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:

    Lapsi itkee, kätkyt käy,
    klaveeri se lepää.

Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin
vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan
sormille viivottimella.

-- Entä maisteri Spik?

-- Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen
arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.

-- Ja herra Westerlund?

-- Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on
kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli
ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen
aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?

-- Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että _sinä_ hänet vedit, emmekä
_me yhdessä_.

-- Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun
palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa
osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää
minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä?
Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin!
Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni
komppanian päällikkönä...

-- Niin kuulin kerrottavan.

-- No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa
uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa
pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli
heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita
hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi",
"porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän
vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin
tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta
koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta
lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli
vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin
"vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että
se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli
kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia,
teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli
harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja
ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän
järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani
kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona,
jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista
eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä
lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin
hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on,
niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän
kaikki voi olla valetut samaan kaavaan... Isä kuoli, minä menin
naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.

-- Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni
lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.

-- En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän
saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä.
Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua,
mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin
jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on
ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden
elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme
tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin,
anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni
ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.

Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa
matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:

-- Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui
kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt
jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku
olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan
olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon -- sama äiti,
jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.

-- Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?

-- Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on
heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

-- Entä sinä itse?

-- Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla
kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on
lasteni vieressä.

-- Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut
lapsenhoitajaa.

-- En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset
palvelijan haltuun?

Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin
poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin
villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka
saattoi kieltää itsensä.

Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen
valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä
vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen
vanhimmista pojista huutavan:

-- Drifva!

-- Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran
tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun
salaisuutenani.

-- Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. -- Pojat lähtevät oravia
pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En
tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä
Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että
kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.

-- Niin, niin. Jää hyvästi!

-- Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan
ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen
veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia!
Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat
hevosten hurjistua, niin muista minua!... Kas niin, nyt ne on
selvitetty. Mars, vetelys!



NELJÄS KERTOMUS.

Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.

(Kansantarinan mukaan.)


Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan
muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura
oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan
ja aloitti kertomuksensa:

Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä
nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain
asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka
mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista,
ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen
tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua
kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin
olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon
kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo,
sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään
ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä
kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä
suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan
piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut
enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia
sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.

Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat
pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen
vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui
toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä
kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui
turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua
hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla.
Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin
heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan
ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä
mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään
oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että
valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä
juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut
nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin
piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee
kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta
virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta
turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui
tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla
alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin
ovelta:

-- Katsokaas häntä, pojat! _Hän on aika mies, hän nousee aina
ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä_.

Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he
eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät
olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin
kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat
nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta
pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden
esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta
saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain
huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla,
muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.

Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand -- jos rohkenen
mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen,
mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia;
senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja
kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin
köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen
kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin
hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti
ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen
laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui
veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:

-- Tuolla kai hän asui mäen päällä?

-- Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.

-- Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?

-- Mitä?

Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen,
mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.

-- Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.

-- Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.

-- Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?

-- Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.

-- Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on
yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli
vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään
sen takaisin ylös tornin parruun saakka.

-- Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies.
Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista
sataa vuotta.

Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan
langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen
kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku
olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä
hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen
hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski
lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai
ankaran taistelun jälkeen voiton.

-- Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä!
huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi
siimaa.

-- Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan
taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.

-- Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.

-- Kuulehan nyt, Kalle -- jatkoi suntio melkoista lempeämpänä
odottamattomasta onnestaan -- tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha
pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja
hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa
kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes
pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan
kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä
pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.

Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se
tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin
öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä,
joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä
villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli
päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä
ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli
tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty
ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin
nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli
jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään
ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin
hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta.
Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat
seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli
joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi.
Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta
vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu
musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan
mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai
vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina
tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut
manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta
käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli
silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään,
niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan
marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa
täyteen raitista ilmaa.

-- No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se
on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.

-- En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa
nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä
keuhkoja?

-- Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista
kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään,
miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse
joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä
kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan
täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla
saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä
vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele
henkeään eikä ruumistaan.

-- Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen
jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.

-- Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik
vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. -- Suutari saisi meistä kohta
saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle
vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.

Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle,
ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan
päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei
savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi
päästään.

-- Ei maksa vaivaa, Kalle -- neuvoi ukko -- kuunnella tyhmäin ihmisten
puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka,
kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se
pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön.
Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden
vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja
Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita
ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin
pankkoseteli toisessa kädessä.

Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli
nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat
päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä
väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee
rauhaan taivaan valtakuntaan.

Tämä samainen Hannu -- mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut
-- oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin
sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään,
mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja
punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin
köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli
syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi
eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän
miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina
hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja
pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra.
Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja
sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.

Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä,
sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina.
Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon
käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle,
Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella
puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei
nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä
hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli
kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi.
Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen
nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli
kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä.
Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi
niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa,
kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena
miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan
tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.

Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu
nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä
vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja
jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun
sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen
mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai
kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.

Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä
kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja
silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä
kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri
maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan
usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää,
niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa.
Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset
pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja
tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain
arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin
tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno
herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä,
niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina
mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien
ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta
taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken
tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden
suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.

Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät
yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän
edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät
keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari
vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli
heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos
ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin
taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen
Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin
tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä
enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin
kullan tekoa tervasta?

Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart
ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka
tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki
tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin
hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain
pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin
tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari
muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä
arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat
ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja
kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta
Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa
niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä
puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun
Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään
kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee
ylimmäksi.

Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa,
monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen
yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit
pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin
tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä
hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla;
hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä
hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka
kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa.
Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen,
kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi
kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.

Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja
hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa:
Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka
tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai
oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin
polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen,
hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät
lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni
aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule!
Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä
tätä kestä, minä juoksen tieheni.

Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä
ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta.
Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että
välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa
lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön
pimeydessä.

Kapteeni sanoi:

-- Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.

-- Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan
Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.

-- Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.

-- Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on:
_kolmetoista kolmentoista jälkeen_.

Kapteeni sanoi:

-- Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja
kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.

-- Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen
on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.

Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän
tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista
jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan:
kolmetoista vuotta _jälkeenpäin_, jota vastoin kapteeni väitti:
kolmetoista vuotta _ennen_. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin,
että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä
ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi
täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa
makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut
jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan
päivän koittoa.

Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin
menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt
puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut
häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja
kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa
vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli
Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta
saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä
Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä.
Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli
hän itsekseen.

Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan
myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa.
Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten
ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin
säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin
suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan
nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se
kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta
kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli
tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.

Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. -- Hän on minun
vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta,
kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.

Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi
Martikain.

-- Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.

Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita
myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen.
Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.

Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene
laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan.
Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi
tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka
tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä
kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa
oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava
harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan
lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset
loruavat vanhoista akoista.

Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki
alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä.
Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli
pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan
Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat
raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät
edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit
uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin,
missä _hän_ oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan
haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet _heidän_ löytäneen
kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei
ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat
joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan
hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin
lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.

Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart
oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin
että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi
jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei
häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri
sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään
paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi
häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.

No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä
päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä
maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet
piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen
muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät
sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät
liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän
mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas,
oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa
kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin
papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta
eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi
neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes
vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat,
joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut
ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin.
Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä
olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran
vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain
kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin
tunnettiin.

Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli
kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää
paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli
pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut,
vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että
kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän
pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa
jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot
unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt
hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä.
Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan
hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan
seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä
meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista
hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä
tirkistelemässä pimeänä syysiltana.

Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että
pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti
hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään?
Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli
taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin
kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin
kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen
haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa,
pysyykö hän tuomiopäivään asti.

Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita,
että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu
pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta
jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä,
vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin
tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä
ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta.
Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille
suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin
olla pitää tässä siirtymäajassa.

Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti
aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei
koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä
taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa
herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa
tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla
maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista
pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme
loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?



VIIDES KERTOMUS.

Toholampi.

(Kansantarinan mukaan.)


Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että
hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.

-- Ei -- vastusti rouva Rönnevall -- se oli liiankin pitkä heikoille
hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen
lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat
ja luukammiot? Huh ... tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön
kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä
kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta
ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme
paremmin olevamme kotonamme.

-- Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili
konsuli.

-- Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset --
vastasi kapteeni Videstrand -- niin torjuisin ensin arvostelut
myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä
myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten
lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi,
jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu
tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet
romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä
yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa.
Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin,
mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin
oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin
ankkuriin.

-- Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken
myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka
saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?

Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.

-- No, te ajanmukainen nuori ystäväni -- sanoi tohtori Rabe -- mitä on
teillä kerrottavaa?

-- Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti
rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun
hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin
hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.

-- Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta
appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea
pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.

-- Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall
naapurilleen tohtorille.

-- Luullakseni -- alkoi nuori dosentti -- useimmat teistä ovat
tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että
lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida
ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni
ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani
jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin
huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa
toivoakaan.

Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona
kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle,
joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle,
niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt
minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian
rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä;
sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset,
kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan.
Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se,
että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä
maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä,
joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden
varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät
päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet.
Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin
koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin
kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää
seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä,
messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret
räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä
luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut
hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat
hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut
sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.

Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta,
saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä
kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta.
Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin
missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on
kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot
ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven
länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä
laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten
vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen
muistona.

Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän
yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen
vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän
varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan,
ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi
pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista
kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa,
avomielisempää, nuorekkaampaa.

Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty
toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka
esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi
tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa
suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä
majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat
aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman
pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.

Lähimpänä pohjoispuolella on _Paha virsta_, joka on saanut nimensä
siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja
yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että
luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen
kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon
asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle.
Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on
tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin
irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa
jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois
tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten
leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat
turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina
hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran
-- suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia -- on
maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on
vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin
omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.

Mutta palaan jo kankaalle.

Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää
hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan.
Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin
kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat,
mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten
näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön
pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja
häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten
raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa,
suurenmoisen kaunista.

Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä,
jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta
alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä
havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen
vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa
valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi
kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena
menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä
välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta -- silloin
kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo;
kenenkähän se on repivä?

Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki
luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja
tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei
yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai
kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja
keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin
laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja
huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan
huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien
välitse järven välkkyvän.

Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on
painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät
kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin,
pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen
pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen,
salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt
etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan
tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt
tuleen ... liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta
on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet
ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä
katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä...

Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole
lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä
kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse
erämaata.

Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän
jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas
paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty
syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen
mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä
kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan,
että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen
puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä:
umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa
siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin.
Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita
ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan
ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.

Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä,
oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta.
Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli
ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin
raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut
katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja
lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin
pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat
siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin
siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon
surullisen ihmisasunnon läpi.

Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi
ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti
leikattua nimeä. Nimi oli _Ulrika_.

Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt
nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia
kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja
turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa
edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo
nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken
ajankuluke.

Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut
penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa
rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti,
melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä
leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen
elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä
oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai
vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa
erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.

Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro
ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä
harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun
tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen
muinoin oli ollut.

Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut
autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä.
Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas
ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän
vuohensa aivan tuvan oven edestä.

Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.

-- Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.

-- Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen
minun aikaani.

-- Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?

-- Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin
_Luutnantiksi_.

-- No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän
metsästäjä?

-- En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.

-- Mikä on Toholampi?

-- Kohtahan tästä sinne tullaan.

Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen
kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen
pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen,
jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen
ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan
laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut
suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat
paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut
syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan
yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä
kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet
rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä.
Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan
eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.

-- Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.

-- Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi
hautaamaan ihmisiä vaunuineen.

Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin
rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin
pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli
suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei
tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä,
näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti
niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten
saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan
vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet
vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.

Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle,
otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle
vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa
tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni
vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen
muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka
kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja
näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.

Kauan sitten -- "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni
isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa -- no niin, monta vuotta
takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut
kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti,
lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat
mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut
takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten
joutuneet kurjuuteen maantielle.

Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi
häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko
veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata
seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari.
Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja
enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun
sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei
koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai
eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja
näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.

Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas
ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi,
mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun
hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti
silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden.
Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät
kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä
neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja
häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen,
Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia,
niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen.
Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä
ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja
suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta
hänen vaimokseen.

Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen
lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä
sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska
tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet
palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä
tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen
suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska
irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi,
palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat
vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.

Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä
Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet
pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään
silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään
yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.

Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon
ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:

-- Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin
nauriin hiljaisella tulella.

Äiti sanoi:

-- Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme,
joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja
antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.

Isoäiti sanoi:

-- Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin
lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan
viimeisestä nauriistamme.

Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;

-- Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet
vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen,
koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias
poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja
kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.

Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia
suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa
ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa
vaunujen edessä ja huusi kovasti:

-- Pois tieltä!

Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli
vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa.
Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt
keskelle tietä kivistä tallin.

Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja
vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet
tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.

Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten
vaununpatjojen välistä.

-- Mikä nyt on? kysyi hän.

-- Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.

-- Aja roskan yli!

Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat
pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli
leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta,
sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten
jyrkänteelle ja siitä lampeen... Vaunut kadottivat tasapainonsa ja
vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen
syvyyteen.

-- Kaikkiko?

-- Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua
tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut,
ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa
ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut
kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen
häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat
täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä
kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas
johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva
vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka
hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun
ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.

-- Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.

-- Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi
kahdeksankymmenvuotias.

Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt
muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä
rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut
kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi
kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi.
Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti
otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan.
Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna
tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle
Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin
isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli
tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa
ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan
etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt
rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden
rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut
kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He
etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös
siinä olisi?

Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli
etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin
uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän
meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän
löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä
ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän
istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin
muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut
ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä
kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki
messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen.
Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:

-- Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.

Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta.
Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin
veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän
huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! -- ja veti vetämistään, mutta
siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui
takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös
Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.

Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan
nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä
löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se
säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen
ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman
luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti
on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu
kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli
hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi.
Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt
kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi
olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä
alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen
näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin
olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven,
joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi
tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?

Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta
pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke
yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien
latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet
riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin
tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana
tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti
yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä
kuvastimessa välkkyi jotakin ... se oli morsianta etsivä iltatähti, se
etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi...



KUUDES KERTOMUS.

Vedenkorkeusmerkki.


Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa
kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti.
Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta
naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen
onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti,
että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu
hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi
muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät
uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli
saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes
hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero:
sen oli saanut rouva Rönnevall.

-- Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen
hämmästystä. -- Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle
seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä
olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?

Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni
Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun
puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti
sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi
ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on
paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko,
hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen
etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme
neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa!
Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni
etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi
puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla
vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni,
vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!

-- Rouva Rönnevall -- vastasi tohtori -- te menettelette niin väärin
itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että
häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan
neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin
mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta
elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin
pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän
numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus,
joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi
pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta ...
mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä
lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään,
jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?

Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.

-- Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre
äänessä. -- Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia,
horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä
nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät
suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi
luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin
tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä
äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat
kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän
ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden
pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä.
Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien
elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole
mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi
päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon
uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto
oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa
niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos
tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä
uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen.
Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu
rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä
sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme
tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme
vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu
jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun
ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen,
mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat
pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia;
lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat
aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian
pieniä.

Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä
olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni
järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan
kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden
intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä,
uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen
muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi
yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen
roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen
aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien
Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti
kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana
villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin
saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä _en_ ollut saava aikaan.
Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni
Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen
roomalainen.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan
Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton
ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa ... ehkä tunnettekin
hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät
niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli
luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä
humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä,
juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset ... tietysti myöskin
samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli
oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa
kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa,
hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki
savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada
mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan
tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon;
kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä
synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän
meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa
äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan
alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän
tahtoi Newtonin ja Kepplerin _mécanique céleste'in_ mukaan sovittaa
taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.

(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin
juhlallisesti.)

-- Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten
mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia
saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut
Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten
hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman
haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se
merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän
oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa
toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä
myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat
jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että
kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin
vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.

Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä
perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle
ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan
jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia,
edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo
maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin
vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet
maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä
nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja
Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja
Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään
muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä
tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut
olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle -- meille, jotka
ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta
seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja
liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten
onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut,
elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian
nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.

Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja
Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet
tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme
toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä
ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. _Vielä_ ei
ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan,
että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme
luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan
valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin
Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia
legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin
Tegnér sattuvasti on lausunut.

Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut
mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa,
rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli
Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan
uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa
alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta
aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan _veden vähenemisestä_. Eihän
tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?

Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut
tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai
ollut anteeksiantamatonta.

-- Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi
tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin
Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi
vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen,
missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja
vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään.
Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi
satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin
olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet
keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden
hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat
riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa
huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet
enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että
meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla
pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä
jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin
perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai
kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian
nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen
mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin,
joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta
laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis
noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä
rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa
vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla.
Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia,
joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri
Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat
otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee
minun lisätä, että mitä ensin pidettiin _veden vähenemisenä_, se
todellisesti onkin _maan kohoamista_, koska maansisäiset vulkaaniset
voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme,
jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme
huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa
määrin vaipuvan syvemmälle.

On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista
merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin
varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin
taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua
niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla
hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten
korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä
pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys
kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies,
niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja,
niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne
ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.

Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin
innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään
ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä
olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut
mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli
olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan
kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään
tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta
tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.

Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä
pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia
ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten
nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin
salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis
merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä.
Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien
kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää
pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia,
purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla
oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia
vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma
vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa
luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä
parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin,
penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä
koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä
taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme
kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman
särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin
valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.

-- Rabe -- sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme
muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä
-- minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.

-- Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia
viilin merkkejä liiveistäni.

-- Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?

-- Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.

-- Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin
muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd
oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään,
Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin
se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen
erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista
vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut
löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.

-- Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on
käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa
jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle
onnea.

-- Etkö sinä lähde mukaan?

-- En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän
päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.

Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni
mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä
nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita
sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas
tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä
astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät,
pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä
vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista
vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus
putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin
kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.

Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet
tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin
Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan.
Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen
päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin
voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki!
Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti
epäillen, maksoikohan se vaivaa.

Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua
merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän
kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.

-- Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä
olevia piirtoja.

En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä,
elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne
näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja
mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea.
Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville
seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:

    M.O.S.S.A.A.G.S.
    V 7. 1.7.2.9.

Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.

-- No? sanoi Envaldsson.

-- No? sanoin minäkin.

-- Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.

-- Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat
geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.

-- Mutta jos se olisikin latinaa.

-- Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla
tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S... _mos, tapa_. Minkä opettavaisen
mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain
sanan _mossa_. -- Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se
ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.

-- Olettakaamme -- sanoin minä -- että vene on joskus saapunut tämän
kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä
kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi
tämä: _Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf
Söderlund_. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto
professori Hällströmille, _à la bonne heure_, koeta vain!

Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin
monesti pettänyt hänet, ettei hän -- luonnontutkija, joka ei katso
olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla
punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen
-- ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin
erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:

-- Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta
noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät
ne ole hänen tekemiään.

Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin
metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon
hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä
oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.

-- Et voi kuitenkaan kieltää -- huudahti ystäväni hämmästyneenä -- että
jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit,
niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia!
Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98
tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan
kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa
kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli
kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa.
Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman
kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti
Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka
joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen
kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen
edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä.
Jos se kerran on saatu selville -- ja tuskinpa sitä enää voi
epäilläkään -- niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme
sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman
hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään
järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo
otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen,
että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä
vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän
hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän
kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan
mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus,
niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes
kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen
perustuvalle tutkimukselle!

M.O.S.S.A.A.G.S... Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme
kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen,
joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui
matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme
seuraavat sanat:

_MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA.
SUECANUS_. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari
tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.

Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi
kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla
sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle
tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja
tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena
lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen
ratkaisemiseen.

Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni
nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta
suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja
naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli
täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin
kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.

-- Tässä se paikka oli -- kuului naisen ääni iloisesta seurasta.

-- Eipä -- puuttui puheeseen toinen -- vasta seuraavassa niemessä,
lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.

-- Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme
maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!

Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella
luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen
pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat
tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.

-- Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.

-- Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.

-- Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.

-- Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.

-- Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään
lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.

-- Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana
päivä.

-- Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.

-- Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän
harakkaa rannan hiekalla.

-- Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta
veteen!

Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä
veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.

-- Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.

Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta
oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria,
rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.

Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin
voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet
kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet
kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon
taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset
olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi
Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa
aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.

-- Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D.
meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. -- Kyllä
ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat
sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria
keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?

-- Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku
linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä.
Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.

-- Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen
aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?

-- Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi
luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme
varsin hyvin Turun ajoilta.

-- Ei mitään muuta -- laskin minä leikkiä -- kuin että kivet puhuvat.

-- Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää
salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en
suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän
mainettanne muihin maanosiin.

Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi
näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän
selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.

-- Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet
puhuvat!

Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen
kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan
syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen
ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista
löytöä.

-- Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.

Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan
opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen
merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän
maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen
kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.

-- Siispä -- puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri -- me
nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on
vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa.
Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun
kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun
asti.

Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan,
kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset.
Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.

-- Te, protokollasihteeri -- sanoi hän -- olette onnellinen, kun teidän
ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta
löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne
isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten
on vääryydellä viety hänen perillisiltään?

-- Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi
tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.

-- Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän
vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen.
Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata
vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että
luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän
sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa.
Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.

-- Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan
aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.

-- Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte
joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon
jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte
liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette
palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan
avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun
moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun
valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta
hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa
kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi
liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne
hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte
kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen
kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet.
Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin
samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi
kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille
meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin
olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa
auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne,
suvaitsetteko?

Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen
kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken
rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.

-- Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän
lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.

Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia.
Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon
kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät
väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli
Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen
sydämen.

-- Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt
sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä
sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä
höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä
ymmärtämiseen.

-- Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä
kerskuakseen Celsiuksellaan.

-- Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.

-- Mitä sinä epäilet?

-- Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat
toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he
katsahtivat toisiinsa viekkaasti.

-- Kuvittelua!

-- Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!

Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä
määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen,
herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet
ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja
sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.

-- Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle.
-- Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä
puolustaneen luonnontutkimusta.

-- Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin,
että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä
aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?

-- Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät
minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström
ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista
maan kohoamista koskevat lisät.

Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme
kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa
ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle
kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat
sisarukset, Envaldsson ja minä.

-- Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme
luonnontieteitä? kysyi rouva R.

Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut
mieleeni.

-- Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?

Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.

-- No hyvä -- jatkoi rouva R. -- sittenpä ette voi käsittää minua
väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä
Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.

Ahaa! ajattelin minä.

-- Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.

-- Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!

-- Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota
en ymmärrä?

-- Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!

-- Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä
hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne
semmoisen.

-- No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten,
että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin,
joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen
olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan
pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin
läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä
emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän
vedenkorkeusmerkkinne on ... kuinka sanotaankaan? ... _lusus_ ...

-- _Lusus naturae_.

-- Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden.
Tahdotteko kuulla jutun?

-- Se tuottaa minulle suurta iloa.

-- Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan
Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?

-- Kuulinhan siitä jotakin.

-- Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli
hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on
eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli
konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia
musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni
te tunnette, mihin tapaan se käy?

Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein
ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.

-- No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia
mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista
syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme
vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille
siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat
ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa
vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset
opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä,
että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme
vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme
koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme
kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa
kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että
semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet
koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme,
lyhyesti sanoen ... me päätimme _olla koskaan naimisiin menemättä!_

Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta
rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani
vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt
minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:

-- Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne!
Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin
ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan,
ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan
kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?

Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa,
varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty
päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut
tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo
suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet
vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja
lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan --
oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä -- ja
surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai
hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.

-- No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä
-- tai ehkäpä ennemmin emäntä -- on sittenkin lopultakin sydän. Minua
vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä
kahdenkymmenen iässä.

-- Ette siinä olekaan aivan väärässä -- jatkoi rouva D. -- enkä minä
väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen
hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä
emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty,
haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi
olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme
nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa:
lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija
sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis
lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän
täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me _vannoimme_
pysyvämme aina naimattomina.

-- Toivoakseni -- sanoin minä -- ei protokollasihteeri tiedä mitään
niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa
perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä
kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin
emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä
hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.

-- Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei
kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja
kukistaa toinen, jota minä -- jatkaakseni teidän vertaustanne --
nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan
te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin _velvollisuudeksi_. Jollei
aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina
oikein.

-- Suokaa anteeksi -- puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen
asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja -- minä
muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen
vedenkorkeusmerkin kanssa.

-- Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt _meidän_
harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee _teidän_
harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue
kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin
vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika
kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta
seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen
kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta
pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia
rakkaita toiveitaan.

-- Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi,
nauroi sisar.

-- Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko
maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran
tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä,
ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti
hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta
näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.

-- Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden
käsissään pienen pieniksi palasiksi.

-- Sitä vain -- jatkoi rouva D. hyvin tyynesti -- että Anton W. hakkasi
kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan
tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme.
Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä
nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta,
vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä
sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt
salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa,
mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos
yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät
nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt,
miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät
herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte
meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka
tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin
paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa
vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja
se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja --
antakaa anteeksi! -- niellyt teidät.

-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson koettaen hymyillä -- minulla ei ole
vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku
ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä
todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen
nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en
minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään
sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat
numerot, vuosiluvun 1729.

-- Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista -- vastasi rouva D. -- ellei
Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli
väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi
loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön
kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto
huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen
iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin _ei koskaan_?

Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.

-- Jos oletammekin -- sanoi hän -- että teidän kostonhenkenne, kuten
häntä nimitätte, todellakin on hakannut _oman_ kirjoituksensa alle
seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan
tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?

-- Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.

-- Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa
luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden
järjestystä sattumaksi.

-- Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?

-- En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme
keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu
tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat
vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on
todennäköisyydestä päästy totuuteen.

-- Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?

-- Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat
meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on
hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen
latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen
maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: _Mari otioso sedulo
signavit altitudinem aquae geometra suecanus_.

Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka
kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.

Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti
päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän
näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.

-- Mutta sehän on todellakin nerokasta -- huudahti hän lopetettuaan
tavaamisen. -- Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi
menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan
temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on
eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme
rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan
vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja
minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista
selitystäni.

Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.

-- No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin
edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen
kertonut teille _meidän_ hypoteesistamme, jonka me laadimme
kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi;
minkä tähden juuri _teidän_ hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte
arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne
tieteellistä?

-- Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.

-- Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä
kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun
päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!... _MARIA OCH SOFIA_...
Seuraatteko tarkkaavaisesti?

-- Totta kai. Jatkakaa!

-- _MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG_, Maria ja Sofia
vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?

-- On, aivan selvää.

-- Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?

-- Luultavasti.

-- Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen
jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?

-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen -- minä olen
teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette
minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni
sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti
ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä
ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin
sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja
myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta
saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan
joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan
teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.

Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän
levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän
pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta
itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.

Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin
laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä
suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi
luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka
tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi?
Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi
todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi,
tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus
oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi
Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo
näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta
siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen
saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen
vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä,
joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.

-- En, sanoi hän.

-- Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?

-- Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä
ratkaisematta.

Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan
tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui
geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa
valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.



SEITSEMÄS KERTOMUS.

Nuorallatanssija.


Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt
vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.

-- Luulen -- sanoi hän -- ettette te, pienen Decameronemme naiset,
suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän
kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan
itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun,
jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa
todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta
minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben
sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani
puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme
luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa
yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän
vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa
1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa
summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra
tohtori?

-- Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.

-- Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää
ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista,
jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä;
minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään
vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski,
melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli
vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen
jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään
tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen
esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun,
missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa
kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei
pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen,
joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin
ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin
kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän
huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin
hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei
kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä
arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin
parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon
päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät
urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu
kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut
luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen
luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä
pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja,
ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita,
joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja
hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.

Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan
etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin
kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen
äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen
piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus
sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava
menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana,
joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs,
johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden,
joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa.
Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika,
joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein
samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on.
Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan
huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen
ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin
menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista.
Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania
rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli --
kukapa sitä olisi uskonut? -- nuori paroni Stanislaus.

Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä
mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä
hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura
suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan
tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa
alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta
maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta
rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa,
ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar
Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun
suojelukseeni.

-- Hyvä kapteeni -- hän sanoi minulle -- minä luotan teidän
kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan.
Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen
tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan
on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei
itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa
suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän
tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu
vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran --
kukapa nuorukainen ei rakastu? -- ja ellei hän silloin valitse
arvokasta, niin hän on hukassa.

Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon
syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman
rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä
katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.

-- Siitä asti -- jatkoi hän -- mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia
naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä
pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta
kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä
vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on
syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia,
koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja,
jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.

Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut.
Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä
kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan
muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka
katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää
kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja
itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa
vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui
päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin
hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin
velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa
nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo
naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään.
Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan
päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan
kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja
varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa
vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi
hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja
esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää
lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.

Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni
kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän
pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja
sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin
yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä.
Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin
olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme
tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti
toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson,
peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä ... pelkään, että te, hyvät
kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta...

-- Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa!
kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.

-- No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira,
mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä
iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua
pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan
päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi
poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti
he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös
koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat
vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi
punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta,
putoavan koskeen ja katoavan.

-- Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.

-- Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta
luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.

Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä
tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti
kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me
ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.

-- Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.

Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä
kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi
pyörteisiin.

-- Kelpo! huusin minä. Tuo!

Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle
ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.

Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme
mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa
väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa,
milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein
toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän
ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä.
Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja
näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.

Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä
näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.

Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli,
mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua
kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta
Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta
pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien
välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin
hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni.
Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento... Minä juoksin pitkin
rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan
ja puuhun sidotun veneen.

Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja
pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen
tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä
hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen
vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä
niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä
sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista
ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada
jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis,
ei juolahtanut hänen mieleensä.

Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa
onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia
kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen,
ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies,
puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä
nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen
pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen
silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli
kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa
puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen
tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna
punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi
kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin
ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä
asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi
muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.

Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti
epätoivon ja raivon äänellä:

-- Ein Arzt! Ein Arzt!
-- Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja
hikisenä tullen läheisestä riihestä.

Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä
Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.

-- Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön
ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä
mies yritti epätietoisena pidättää häntä.

-- Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko
saksantaitonsa. -- Das Penttula Lisu versteht sich auf das.

-- Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich,
wird doch erwachen.

-- Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen
ollut sulaa järjettömyyttä. -- Han påstår, att doktorn skall dänga
henne ur vaken.

Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että
elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli
tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti
meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon.
Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua
hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.

-- Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa
nahkavyönsä alta.

Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja
pyyhälsi kerran.

-- Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.

-- Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.

-- Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en
osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.

Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta
vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin
pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti
vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että
hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet
täytyi kantamalla viedä vaunuihin.

-- Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli?
kysyin minä saksaksi muukalaiselta.

Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja
saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija
jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää
ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän
majesteeteilleen -- pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina
melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin
sulttaanikin -- viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu
j.n.e., j.n.e.... Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni
jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.

-- Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun
hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.

-- Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. -- Keneksi te minua
luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän
armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta
ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän
ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme
sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä
tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän
asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet
kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä
myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja
kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? -- Tiedäthän, isä,
sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän
olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän...

-- Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan
hartioihin? kysyin minä.

-- Hän totteli kehoitustani -- jatkoi mies niinkuin ei olisi
kuullutkaan myöhempää muistutustani -- ja sitten hän, ymmärrättehän,
herra paroni ... aurinko, tuuli, virta ... suurinkin taiteilija voi
astua harhaan. Liisi lipesi...

Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani
olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut
sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia
ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista.
Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin
oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien
viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä
muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka
täytti salin kultapallosateella -- hän oli mitä hurskain, miellyttävin
ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne
hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin
tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen
taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä,
rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin
ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa,
että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli
liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan
mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä
ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana,
joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat
oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.

Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita,
villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia
heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan
irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja
heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta,
milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä
harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta
metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä,
hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä
on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää
rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja
taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja
toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä
laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan
voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on
ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein
ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä
tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja
perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja
puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken
vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta,
milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he
koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin
taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen
siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa
muodossa.

Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla.
Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti;
hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen
pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran
pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että
hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt
virrasta kuljeksivan kerjäläisen.

Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa.
Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton
narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset
puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi
hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja
korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä
herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia
ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin
äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta
neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas
osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra
Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista
hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin
näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella
lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan
ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän
mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa
oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen
saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran
hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.

Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn
tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä
ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden
merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää
uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone.
Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat
parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut
upseerit.

Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän
kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien
mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia
painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä
Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi
korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja
iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan
paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään
persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän
kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan
jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin
koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman
olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset
on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän,
joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä
pienimmistä -- heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä
kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat
ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä,
kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon
jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi
paikoilleen jälleen.

Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli
antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa
kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä
kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin
puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja
tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon
kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan
muu kuin ystäväni Stanislaus.

Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.

-- Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. -- Voihan sattua, että se ei
onnistukaan!

-- Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.

-- Mutta leikkaus on tuskallinen...

-- Ei ole väliä. Koettakaa!

Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän
pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli
tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset
alkoivat voida pahoin.

Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus,
silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella
paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan
koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti
hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka
kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti
kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta
tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla
ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli
suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle
selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.

-- Hyvät herrat ja naiset -- selitti herra Barthold saksan- ja
venäjänsekaisella mongerruksella -- kun korkeasti kunnioitettu kapteeni
ei ole tahtonut alistua...

Stanislaus katsoi tuimasti häneen.

-- Kun hän -- jatkoi hädässä oleva pyöveli -- ei ole tahtonut alistua
leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä...

Uusi uhkaava katse.

-- Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky...

-- Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.

-- Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu
kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan
teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin
taidonnäytteihin.

-- Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran
taipumaton luutnantti.

-- Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten
raivoaan. -- Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään
petokseen...

Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten
seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa
Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas
isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni ... verinen pyöveli juoksi
hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä -- joka oli
vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten
vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä,
pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää
tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui
räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha
kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun
Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää
oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin,
mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin
pikkukaupunkilaisille.

Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat
melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin
hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti
kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella
uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa
tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla
astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset,
hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi
kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli
tallannut jaloillaan -- kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi
ehkä huomannut hänet taitavaksi -- sillä taitava hän todella olikin
korkeammassa silmänkääntötaidossa -- ja osoittanut hänelle ihmettelyään
seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät
pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä
kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat
yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut
enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli
jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön
hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan
eikä sen tähden voinut esiintyä.

Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en
häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin
halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en
ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan
kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä
mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti
kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään
kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli
ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa
poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti
herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli
paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli
nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni
olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan
saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta
tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli
ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella
sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?

Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra
Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä
aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli
muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta
hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut
yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa
oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.

-- Herra paroni -- sanoi hän -- te olette ollut niin armollinen, että
olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.

-- Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään
niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!

-- Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella
on onni olla teidän suojeluksessanne.

-- Hän palvelee minun komppaniassani.

-- Eikä hän luultavasti ole kotona?

-- Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?

-- Teidän ylhäisyytenne ... pyydän anteeksi, herra kapteeni ... te
olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on
jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole
niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.

-- Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista
hänelle?

-- Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi.
Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo
kaikin tavoin pelastaa lapsensa.

-- Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen
selityksen.

Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen,
miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi
istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:

-- Hän on hullaantunut Liisiin!

Minä vastasin:

-- Kaikkea vielä!

Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa
lähemmäksi ja jatkoi:

-- Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön
hengen rakastumatta heti paikalla häneen?

Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin
oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä
kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut
nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.

-- Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini,
ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli
esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa.
Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi,
niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun
mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen
oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen
oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti
sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet
tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se
rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia
pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki
hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.

-- Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte
jonakin muuna?

Barthold kohautti olkapäitään.

-- Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen
huulten suutelemista.

-- Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai
keinottelua.

-- No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa
meidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello
kymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?

Mieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa
aseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys
tuntui minusta melkein uskomattomalta.

-- Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin
minä lyhyesti.

Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista
hienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä
kerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla
äänellä:

-- Hän saakoon tytön!

-- Mitä tämä tietää, hyvä herra?

-- Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän
on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen
kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä
olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä
teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan,
onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin
aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te,
herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte
armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen
puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn
teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää
asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko
_paroni_ karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka _minä_ lähden ja vien
tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka
keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten
kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut
sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä...

-- Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?

-- Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan
kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja
S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta
ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi
vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle,
ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei,
olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette?
Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä
olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja
jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista
vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan
minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki
ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra
kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän
esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän
kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole
enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa
vuodessa.

Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka
hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen
äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan
aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus
hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.

-- Siis -- vastasin minä -- te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa
suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin,
paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra,
että moista sanotaan hävyttömyydeksi?

Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi
yksinkertaisuuteni.

-- Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä
voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi ... kahdeksi
vuodeksi ... yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet
kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista
yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä
tehdä muuta? Hän karkaa minulta.

Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta
minä huomautin ylenkatseellisesti:

-- Antakaa hänen karata!

Katala mies ei joutunut hämilleen.

-- Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö
karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä
teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat
molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!

-- On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.

-- Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden ...
minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi ... kaksitoista tuhatta...

-- Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?

-- No, kymmenen tuhatta ... se on viimeinen sanani.

Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta.
Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella
kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan
jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut
vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa
Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa
Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa?
Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä
vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja
naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin
sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin
vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon
Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä
viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä
heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta
täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.

Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja
hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä
oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä
oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä.
Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta?
Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako
se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin
hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.

Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen.
Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla
määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen
olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin,
metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle.
Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat
_Zehn Uhr_ oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän
itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja
algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja
sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia
kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille,
kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä:
kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana:
Felicia ... Felicia ... Felicia.

Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin
toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä!
Ehkäpä _hänet_ voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?

Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä
saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon,
joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon.
Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet,
vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa,
otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.

Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille
aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän
harjoitusta.

Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold
Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander
pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi
tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen
vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa,
joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta,
kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia;
minä tunsin tytön viime tapaamasta.

Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa
tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi
ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi
myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja
väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt
katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.

-- _Allons!_ kuului käsky.

Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka
päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä.
Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka
tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.

Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä
näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei
uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle,
kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus
saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen
nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran
uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia
Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä
kolmannella kerralla hän olisi _pudonnut_, ellei odottamaton pelastaja
olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään,
ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.

Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin
samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä.
Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi
tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen
raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties
voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi
anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta
näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää
häiritsemättä.

Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli
ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta
miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla
vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.

Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä
minä sanoin Stanislaukselle:

-- Mitä ajattelet herra Bartholdista?

-- Hän on koira, vastasi hän.

-- Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!

-- Silloin hän saa maistaa ruoskaa.

-- Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa
lihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.

-- Silloin hänet ajetaan pois.

-- Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi!
Nälkäiset pedot purevat.

Stanislaus oli vaiti.

-- No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?

-- Sairas.

-- Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän
paranee?

-- Hän on onneton.

-- Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?

-- Jos vain voin.

-- Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?

Hän nyökäytti ääneti päätään.

-- Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko
miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus
on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on
vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä
vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan
tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä
tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä
arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut
mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä
tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet
sellaisen isän tyttärestä?

Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:

-- Ei hän ole hänen tyttärensä!

-- Mitä? Oletko varma siitä?

-- Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti
kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi.
Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan
nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut,
konvehteja, milloin onnistui... Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja
edistystä ratsuraipalla... Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen
kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu
kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille... Kuuli kirkon uruista
kajahtavan _De profundis_ virren ... sielumessun. Hän toivoi olevansa
vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota
päälaelleen... Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka
otti hänet vastaan hänen pudotessaan... Suistui olkikuormaan eikä
vahingoittunut... Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli
kuolla.

Ei koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa
kenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään.
Hän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan
muistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän
vaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta
hyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta
syöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä
kertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi
sentähden itsensä onnelliseksi.

-- Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden
liikuttamana.

-- Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan
hänet.

-- Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?

Stanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida
ratsunsa.

-- Lähdetkö Penttulaan?

-- Lähden.

-- Mitähän herra Barthold siitä sanoo?

-- Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa
satulaan.

Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen
onnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat
palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen,
johon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi
kuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona
kenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen
tottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän
tuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti
hänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava?
Siihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö
häneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että
tyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa _toinen_ yritys
vapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta,
jota hän oli julmasti rääkännyt -- pelkäämään hänen päätöstään, että
kuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli
tytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada
siitä hyvästä jotakin voittoa.

Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi
kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti
edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle
ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi,
eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti,
miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi,
kuka luutnantin lemmikki oli.

Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat.
Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa
synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta
on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.

Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä.
Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat.
Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi,
olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli
hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia
maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan
nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan
suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi
niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili
taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta
katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli
huone ääriään myöten täynnä katsojia.

Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan
lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli
mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta,
joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä
itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on
harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien
taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin
miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa,
ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista
kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä
herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada
käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut
pauloihinsa.

Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen
vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä
puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului,
Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi;
jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.

Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan
Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias
nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen
kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.

Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin
hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli
perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi
nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin
hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa
avoinna edessä.

Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä
pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin
Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja
tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He
näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan
kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.

-- Uskotko nyt -- sanoi opettaja hellästi kuin äiti -- että Jeesus
Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka
lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista
synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla,
vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja
kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa
hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa,
viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista
noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa
niinkuin tässä on!

Felicia vastasi:

-- Tämä on totinen tosi.

Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat
samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, _miksi_ tyttö,
vaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.

-- Lapsi, jos sen uskot -- jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen --
niin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin
mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät,
ja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos
hän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla
kiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen
kuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että
henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.

-- Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.

-- Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.

-- Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän...

-- Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi
_kaikesta_ mielestäsi ja _kaikesta_ sielustasi? Jos saat sen, jota
rakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin
kiitä Jumalaa ja kärsi!

-- Anna minun kuolla!

-- Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen
talonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. -- Ikäänkuin kuolema olisi
kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme
ikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta
elämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan
minäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin
nuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun
sen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat.
Mutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on.
Ja hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin
tahtonut. Tietysti sinun pitää elää.

-- Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen
kummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun
luonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi,
tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä
hyppää pimeään hautaan.

Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi
kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin
ilvehtijän huutavan: Lähdetään! -- Hän oli nähtävästi se _toinen_
sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka
oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään
iankaikkisuuteen.

Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni
vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä
ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan
piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.

Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen
luonaan.

-- Mitä te olette vailla? kysyi hän.

Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori
ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.

-- Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu
halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.

-- Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.

-- Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.

Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat,
levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli
vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi
minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle.
Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.

-- Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.

-- Yksitoista, vastasi hän.

-- Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa
paljon sairaita.

-- Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.

Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä
ajattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen,
mutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.

-- Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?

-- Kyllä minä kuulin.

-- Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki
taistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon,
kaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja
kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.

-- Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta,
huomautin minä.

-- Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa
vapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän
olisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän
rukoili neitsyt Mariaa avukseen.

-- Hän on katolilainen.

-- En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa,
vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä
sitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän
tahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia
Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.

-- Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?

-- Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen
isänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.

-- Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?

-- Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin
hän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala
varjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö
te, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?

-- Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän
voi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.

-- Miksei?

-- Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies,
mutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?

Liisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita,
leipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja
sanoi:

-- Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?

-- En, sanoin minä levollisesti.

-- Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet
omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra
kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin
kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet
kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet
kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen
elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä
hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos
heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin
saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.

Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan
aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin
viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa
vastaan ystävän lahja.

-- Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa
jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta
minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen
asiansa se on.

Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän
kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden
välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet
mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen
näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle
murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut
talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen
lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä
lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein
saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.

Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa,
mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut
vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa
ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta
lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään
lemmitylleen.

Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin,
että työ vie ainakin kahdeksan päivää.

Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta
ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut
myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.

Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu
ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin
hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten
vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet
ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas
ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla
kohtuullinen vaatimuksissaan.

Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi
hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta.
Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin
kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?

Hän nauroi.

Kuusi tuhatta?... Kahdeksan tuhatta?... Hän tuskin viitsi vastata.

Kymmenen tuhatta?... Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä
tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä
saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.

Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään
halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä
ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt
kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi
tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi
hänet ulos ovesta.

Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu
luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin
vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta,
mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa
"toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.

Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä
noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen
verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?

-- Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.

-- Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!

-- Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan,
vastasi viisas vaimo halveksivasti. -- Oletteko nähnyt kenenkään, joka
rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan
lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä
mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos
hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun
hän säätää, ja tyttö on vapaa!

Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen
kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.

Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle
valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä
kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen
tarpeelliseksi.

Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan;
suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold
huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan
eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan
tulolähteen tulvilleen.

Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit
naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että
käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja
näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista,
joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä
turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan
selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen
sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla.
Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan
näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys"
uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra
Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina
hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee
nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat
esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.

Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia
neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville,
minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia
ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle
sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan
heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi
hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin
minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä
julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö
tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää
sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.

Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän
hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja
hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet
oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija -- ei jälkeäkään
ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin
katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin
keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?

Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin
kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja
päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.

Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla
takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra
Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain
kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen
kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on
määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai
turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät
huvin elinkeinokseen.

Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli
sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja
korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin
korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun
kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen ---
kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on -- ja sen
kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin
puettuina.

Sunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä
huonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn
kirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän
sekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna
näin:

"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna
minulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen
nenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran
rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta
minua, valitsen kuoleman."

Ei mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan
hätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia,
niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.

Edellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut
kaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo,
ilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen
toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa
herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta
luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki
oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin
Felicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä
ehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki
tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja
aikaisemmista elämänvaiheista. -- Kaikkia varokeinoja noudatettiin,
jotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin
Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.

Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo
lähestyi minua ja kuiskasi korvaani:

-- Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt
on aika!

Minä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.

Iltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani
toiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa,
punaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä
kirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin
selityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta
todistukseksi.

Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle
sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän
intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta.
Tällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset
ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat
täpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua
nuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä
ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon
astuttava.

Hengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee
niitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää
horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten
perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva
Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen.
Ei kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka
houkuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman
kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja
sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä
alas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota
itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala
pitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin
äänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on
rohkeutta kuolla ja voimaa elää!

Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.

-- Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.

-- Oh -- sanoi toinen -- sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne
syövät kerran viikossa.

-- Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas.
Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.

-- Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan -- kuului neljäs ääni sanovan --
ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on
heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada
selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.

Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet
tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa
häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!

Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli
miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä
ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.

-- Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin
itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.

Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän
valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu,
heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella
kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos
torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä,
katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet
silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti
kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten
siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän
istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa
ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä,
joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.

Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon
lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.

-- Korkeasti kunnioitettu herrasväki -- julisti hän sekasotkullaan --
tässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan
uskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät,
huomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan
korkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti
Felicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta
itäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja
palatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset
ja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet
teidän suosiolliseen huomioonne.

Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon
hälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle.
Tällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla
nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli
pistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä
kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne,
jotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli
hyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän
tervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.

Silloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän
saavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen
taidostaan.

-- Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.

Hän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä
varoo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja
pyhimysten nimeen tottelevansa häntä.

-- Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän
on nyt protestantti.

Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle
Felician kirjelipun.

Miehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan
kolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla
seurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle,
kun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja
tiedänkö minä merkin.

-- Se tarkoittaa -- vastasin minä tuimasti -- että minä yksin tiedän
merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa
tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.

-- Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää
raivoaan, ja kääntyi minuun selin.

Minä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä
minun oli tehtävä, ellei hän suostu?

Laskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi
nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel
askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin
hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta.
Felicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä
miellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli
hänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa
huimaavassa korkeudessa.

Päästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän
pysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten
hämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle,
kääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:

-- Kuinka paljon?

-- Kymmenen tuhatta, vastasin minä.

Mies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään
selvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.

-- Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.

Mutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi
puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan
tapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten
vilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen
matkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin
tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen
tuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja:
herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää
perulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.

Sillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten,
tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai
lukea valmiin välikirjan ja selitti "minun tähteni" tyytyvänsä
kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja
kysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun
tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän
vastasi uhkamielisesti:

-- Kuolkoon!

Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin
hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.

Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä
enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka
paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen
pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää
hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä
ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen
loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta.
Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut
tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä
menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle,
huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.

Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin
edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen
päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia
väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:

-- Kaksikymmentä tuhatta!

Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja
liikahtamatta.

-- Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.

-- Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.

Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan
esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan.
Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten
kivikkoon.

Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin
hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:

-- Välikirja! Minä kirjoitan!

Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin
kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon
kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea
kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista
nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään
tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän
tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä
riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka
hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon --
tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.

Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu
kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen
näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli
jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että
tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin
nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.

Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä
vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten _hän kävi nuoralle
istumaan_. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja
taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin
molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti
ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului
joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä
mahdollisimman kauan odotti merkkiä.

Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan...
ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita
nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden
värjännyt punaiseksi?

Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin
varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle,
kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti
läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään
tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään
auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka
liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin
nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään
tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja
mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja
mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen
suorittamiseen.

Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin
kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa
ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.

Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle
hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen
ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut
näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa
ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut
tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.

Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja
hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen
matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän
pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia
on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.

Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan.
Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.

-- En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole
kuitannut korvaussummaa.

-- Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:

-- Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen
raha.

Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun
täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan,
mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.

Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa
suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti
tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä
saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan
vapaaksi orjuudesta.

-- Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. -- Etsikää
häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois
viime yönä, enkä minä tiedä minne.

Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista
niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän
voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi
Bartholdia kohden huudahtaen:

-- Koira, sinä olet tappanut hänet!

Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli
ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni
herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus
kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.

-- Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut
askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules
säkenöivin silmin. -- Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo
poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!

Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava
silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei
voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina
rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi
hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.

Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan
lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui
kymmentä päivää myöhemmin -- sillä kirjeet kulkivat ja matkat
sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa -- oli Stanislaus melkein
kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta,
uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään
toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.

Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia
"viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään
silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään
harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa
näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut.
Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia
naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän
huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen
avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet
tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan.
Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri,
mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään
parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien
teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman
kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta
samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli
niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo
ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti
yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen
parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin
opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin
voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella.
Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan
haaskana!

Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen,
ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en
ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava
mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi
häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli
häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja
muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita
muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi
nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat
liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu
haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon
etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa
parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin,
mutta ei vielä.

Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun
olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo
mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan
alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa
matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää
valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli
luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen
haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten
rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen
poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli
vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä
olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä
lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta
he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.

Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse
vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi,
korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin
vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen,
mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat
saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin
ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän
ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä
Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle
Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut
upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen
tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa,
turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua
kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat
Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä
Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen
kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin
huonot kaupat.

Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan
kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan
Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti
ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi
uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi
vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden
pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli
vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.

Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa
vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua
keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän
saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys
oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä
kerroin siitä hänelle.

Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova
taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia
Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran
tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet
naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin
häiritsi perheen rauhaa.

Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana,
kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä
häneen vielä lähemmin.

-- Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!

Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei
ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut,
ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken
rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä
arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?

Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.

-- Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat
päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen
järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.

Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat
eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa
raollaan:

-- Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?

-- Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi
vapaaherratar Elisabet kartellen.

-- Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun
Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei
tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar,
kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet
palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen
lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee
henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi
jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi
hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä
tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se
toinen sielu pääsee hänessä valtaan?

Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän
heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen
kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua.
Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli
hänelle anteeksiannettavaa.

Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti
tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia
ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan
palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa
parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä
kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo
tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt.
Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden
ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei
siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan
alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin
oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli
horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt
niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota
maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati
liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän
tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen
kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin
Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä
melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen
paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan
entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää
häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan,
ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi
seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut
pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan
kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu
palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu
puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin
eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin
hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia
kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi
antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti.
Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen
sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena
lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia
vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja
päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä
paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin
aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä
herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen
huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa
nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin
suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.

Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen
palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut,
eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään
avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan
kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka
vain oli jäljellä.

Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti
meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan
penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret
saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea
odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä
enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja,
joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen
ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen
hellyyttä äitiään kohtaan.

Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä
päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.

Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi
alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi -- se
toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen
upseerin mielessä.

-- Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.

-- Felicia Continko kanssa?

Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän
tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja
päätä vasta sitten?

-- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.

Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin,
vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan.
Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei
mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran
olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet
miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä
viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja
pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet
omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma
lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön
hänen syliinsä kosken rannalla!

Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka
vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin
maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat
luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis,
mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen
näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja
toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan
ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan
arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen
nuorallatanssija?

Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä
riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt
päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta
myöhemmin vapaaherratar Elisabet.

Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys -- miksikä en sanoisi
talonpoikaisymmärrys -- sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin,
monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja
toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin
sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden.
Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen
hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti
vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen
viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin
olisi pitänyt olla.

Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin
seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista
raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen
jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille
vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi
kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa
tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä
terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin
luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei
näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan.
Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta,
kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja
käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla
katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa
palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein
uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät
niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus
teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta.
Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin
selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut
väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet
aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti
häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta
joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli
paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa
oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä
todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa
olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä
uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi
itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että
piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski
aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli
vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa
käskysanat.

Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti
yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän
kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän
sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:

-- Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä
vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?

Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:

-- Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että
maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti
peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo
kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli
entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo
leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli
vaimo.

Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei
Feliciakaan jäänyt osattomaksi.

-- En koskaan -- sanoi Liisu -- ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin
isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut
samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä,
joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. -- Mitä pitää
minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? -- Älähän toki,
annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää
ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen
pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli
hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin
haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä
katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää
käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä
rakkaus jää hedelmää vaille.

Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka
niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa
vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician _ensimmäinen_ sielu
pääsi valtaan; _toinen_ väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi
kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan -- ahdettuna,
kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua --
olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua
pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli
Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että
hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan
aisoihin.

Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä
iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat
työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus
selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset
aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili
uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi
muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa
oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden
väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke
tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei
ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten
siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä
kaksivuotiasta poikaa.

-- Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.

-- Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa
paremmin saada sen pysymään!

Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä
tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:

-- Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla
seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!

-- Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean
painopisteen, sanoi mekaanikko.

-- Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole
sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.

Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja
sanoi:

-- Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon
ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!

-- Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.

-- Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä?
Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi
kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin
satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika,
muuten olisin hukassa.

Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko
hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori
vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja
sanoi nimet: _Liisu_, Felicia, Olga, Stanislaus.

-- Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti
isä. -- Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä
lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden
lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.

-- Hän oli _minun lankani_, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti
hymyillen.

-- Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.

Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman
pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen;
hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni
ne katkoo kuin rasittavan kahleen -- hienompia kuin hienoin hämähäkin
verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten
tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt
sellaisen langan, ja _sentähden_ hän ei ollut pudonnut.



KAHDEKSAS KERTOMUS.

Briitta Skrifvars.


Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta,
kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla.
Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan
ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa
uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen
hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi
tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun
kahdeksantena vuorossa.

-- Eversti Hemming -- sanoi hän -- on esittänyt meille "kansannaisen",
lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen
vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että
eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni
henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen
kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi
naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat
kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina,
tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä,
milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa
herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?

-- Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä
harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan
kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen
nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä
luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän
ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun
ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista
ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta
toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun
arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun
Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja
hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan
pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän
hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja
karkeatekoisista kehdoista?

-- Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. -- Olenko
minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli
imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän
ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä
sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia,
miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä
rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita,
eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin
poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä
sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja
vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta,
esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan
kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!"
sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin
perää.

-- Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne,
jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai
nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä
kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa
toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai
vähemmän arka torpassa kuin salongissa?

-- Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun
ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä
rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana
-- niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten
juuri -- niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus
eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä
tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä
sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä
perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa
kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen
naisen hienoutta ja jaloutta?

-- Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus
viimeisessä sanassa.

-- Entä minun käsilaukkuni? ... huokasi neiti Hemming.

Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu,
mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.

-- Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko
vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?

-- Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.

-- Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee
naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan.
Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa
sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme
pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan,
että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän
mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti
Hemmingin käsilaukun.

Ja sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta,
nähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.

-- Jos niin on -- huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen
onnettomaan käsilaukkuun -- ehdotan minä, että uhri heti heitetään
jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.

-- Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.

-- Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.

-- Minä myös, äänesti dosentti Sumu.

-- Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.

-- Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming
naurettavan epätoivoisena. -- Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa
omalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua
seurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva
rakkauden uhriksi?

-- No hyvä -- vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi
koskevasta vahingosta -- tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin
julistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?

-- Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten
juhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia
rakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla
vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei
tee haaksirikkoista pelastaakseen?

-- Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen
samanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.

-- Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.

-- Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä
minulla muuta neuvoa on kuin totella:

Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori
Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään
aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta
kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä
kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine
vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää
kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen.
Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen
kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli
silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies,
jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä
hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin
otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän
tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen
eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien
keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena
sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä
paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran;
hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi
ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan
ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan
perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi
maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin,
eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki
paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon
hyvää.

Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä
silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa
palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan,
varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi,
hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden
mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut,
hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun
liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin
ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien
kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En
koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli
yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen
ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän
näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi,
vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein
kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin,
miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa
pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan
lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat
niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin
tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa,
melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä
tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut,
sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi
pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa
hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli
koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai
sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja;
ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu
rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan
Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli
Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo
oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.

Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän
lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana,
yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran
käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata
sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin
naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan
asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja
viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten
hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon
tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta
seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä
naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori
ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän
ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi
kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä
kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui
Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi,
lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti,
sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua,
mutta vihdoin _tarjottiin_ hänelle paikkakunnan papin välityksellä
lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen
vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki
oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti
kaikki.

Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen,
pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään
lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla
oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli
jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan
meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja
huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta
kuulin seuraavan tapauksen.

Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat
ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta,
tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten
kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja
kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

_Black_: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa
ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.

_Aaron_: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa
kenellekään.

_Black_: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä
eversti nyt velkoo.

_Aaron_: Se ei ole mahdollista.

_Black_: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä,
jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi,
joten se on selvä asia.

_Aaron_: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson
manuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.

_Black_: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?

_Aaron_: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut
Briittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän
vielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että
hän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta
voi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa
myöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.

-- Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson
eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta
niin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.

Lautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean
kruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn,
punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja
edessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle.
Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa,
missä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.

Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat
pieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia
ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota
he etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan
tervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti
ääneti, mitä heillä oli asiaa.

Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa
hänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi
irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa
tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen
tien pölyt.

Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa,
sillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo
Briitta Skrifvars.

Vaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.

-- Koska niin on -- sanoi nimismies mieltään rohkaisten -- ja koska te
käräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen
nyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin
menee tupanne pakkohuutokaupalla.

Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma
vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella
korostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen
kannan.

-- Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani
odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi,
meni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.

-- Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja
asetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan
pidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä
ennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars,
kyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää
haassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo
seinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita
lankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia
makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö
tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan
hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan
kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten
merimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä
kaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi
sängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan
kahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää
tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö;
onhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie
heiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle,
Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme.
Kuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan.
Kenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja
kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi
hyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi
kahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma
hiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä
merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän... Mitä teillä on
tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi ... oikeaa
englantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!

-- Kompassia ei myydä -- sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä
katseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.

-- Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se
sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan...
"_Muuttumaton_." Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa,
sanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä
vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin
sen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.

-- Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti
salaten irvistystään. -- Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi
välistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen
luottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä
ulkomaanmatkoillaan.

Briitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

-- Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen
köyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista
vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän
vielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.

-- Olen minä kuullut kerrottavan -- mumisi Aaron -- merimiesten
hukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen
henkiin.

Briitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi
ääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.

-- Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään
käsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella
maaherrankin ruokahalua. -- Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen
merimies?

-- No -- sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn --
rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän
kevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä
sakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu
löydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen.
Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta
kyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta
taivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!

-- Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!

-- Mitäpä _hän_ uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin
uuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin,
nimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan.
Olisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan
jälkeen... Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan...

Nimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä,
niin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän
Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on
omaisuudessa täysi arvo...

-- Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle
julkeasti suutaan, arveli lautamies.

Runsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja
turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä
irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti
paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.

Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias
tyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.

-- No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?

Tyttö oli vaiti.

-- Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.

-- Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin
hänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten
tulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin
niin pian kuin mahdollista.

-- Muuten?

-- Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.

-- Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit
sokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!

-- En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.

-- Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään,
lääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta,
saamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme
Helsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?

-- Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö
vitkastellen.

-- Argonko?

-- Niin, Argon.

Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin
mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes
äidinsydäntäkään.

-- Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta
vastaan. -- Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään
käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.

Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti
pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson,
käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa,
olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa
vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi
mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta
astumaan sisään.

Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän
oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset
kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu
päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen
piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi
sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja
puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan
niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.

-- Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.

-- Miten on tytön silmien laita?

-- Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.

-- Se maksaa rahaa.

-- Hätätilassa voimme astua jalan.

-- Ja odotatko sinä Mattia kotiin?

-- En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.

-- Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä
hukkui?

-- Onko minulla varaa tehdä toisin?

-- Sinulla _voisi_ olla varaa mihin hyvänsä.

-- Mutta minä _en tahdo_. Senhän te tiedätte ennestään.

-- Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.

-- Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni
alta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!

-- Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken
käyvän niin. Sinä et huoli _minun_ omaisuudestani, niinpä minä otan
_sinun_ omaisuutesi.

-- Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän
jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.

-- Oletko siitä niin tuiki varma?

Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä
piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä
tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.

-- Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin
taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen
sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo
sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi
kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten
menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut
hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä
olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut
juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan
sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea
mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on
tehtävä? _Täytyyhän_ minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä
sinut tuhansiksi kappaleiksi.

-- Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale
vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun
onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko
onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?

-- Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin,
etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin ... _sinun_
onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt
sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut
luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät
kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty
vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun
omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on
jo liian myöhäistä.

-- Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta.
Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä.
Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin
veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen
tähden, että _hän_ ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen
ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla
tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa
useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko
elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.

-- Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse
parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.

-- Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?

-- On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.

-- Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein
ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!

-- Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi
lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni -- ei
minun, vaan itsesi tähden!

-- Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa
minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson!
Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta
Skrifvars.

-- Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi.
Pyyhi pois kuolema, Briitta!

-- Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

-- _Miehesi elää!_

Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo
hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen
sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:

-- Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?

-- Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.

-- Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te
minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää.
Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu.
Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.

-- Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies
Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi
muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä
amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee
pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin
kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa
olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen.
Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö
eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen
juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen
viisitoista vuotta takaperin... Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi
Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin
Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän
varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies
ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana
päivänä lähti _Kronstadtiin_.

-- Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?

-- Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.

-- Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja
yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja
tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors
ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun
kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt
kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että
hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi
vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää,
Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.

-- Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin _sinun
tähtesi_ ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen
päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan
kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi
Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he
parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä
he tunsivat Scriversin ... ja tuo Scrivers oli _nainut_ New-Yorkissa...

Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani
pyörän huimasti pyörimään.

-- Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin!
jatkoi järkähtämätön rakastaja. -- Scrivers oli ollut naimisissa ja oli
ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten
ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.

-- Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka
metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.

Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja
riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.

-- Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo
portailta. -- Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä
kerron hauskan jutun!

Briitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.

-- Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi
nimismies ja sulki ruumiillaan oven. -- Eikö näytäkin tuo eukko siltä,
kuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin,
Skrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt
kerron.

Ja niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo
istuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä
oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän
silmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas
hillitsi mielensä entiseen tapaansa.

-- Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä
iloisimmalla päällä. -- Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti
täysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta
kukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen
kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita
ja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut?
Se taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen
ryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta
tällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh,
raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän
kelvottomalla karjatiellänne!

-- Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.

-- Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan
virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena.
Ja koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja
toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun
sen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle
Richardssonille -- pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja
päivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että
ajan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan
peruuttamisesta.

Everstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen
aamunaukun kestikievarissa.

-- Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin
pahastuneena. -- Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö,
joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä
ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran
juopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani
ryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän
lailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin ... hyh! Te itse ryyppäätte,
eversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.

-- Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei
liikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.

-- Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. -- Mitä teistä on
rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä
ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?

Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski
siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan
yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.

Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään.
Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö
ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.

-- Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. -- Enkä tiedä tässä
olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan
kuittaaminen.

-- Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt
puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.

Nimismies nauroi.

-- Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.

Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi,
eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.

-- Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. -- Minulla ei
ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka
maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen
silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.

-- Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai
maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja
kultiaan tuomaan?

-- Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies
viattomasti.

-- Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti
Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?

-- Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen?
Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset
nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra,
puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän
pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla,
ja siihen minä vastasin myöntävästi. -- Olkaa sitten niin hyvä ja
kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä
maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs
minulle paperit! -- Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin,
oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän
tienhaarassa. -- Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja
antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se
minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja
asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli
minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun
vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.

-- Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan
eteiseen. -- Puhuiko mies englanninvoittoisesti?

-- Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista.
Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.

-- Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte
käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio
hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja
viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.

-- Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta!
Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä
heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!

Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen,
mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.

Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:

-- Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on
uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi
Amerikan kullalla.

-- Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.

-- Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut
elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt,
minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton
purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun
onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva
hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä
maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni.
Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei
ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä
ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää
tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.

-- Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. --
Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä,
mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian
riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?

-- En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson
osoittaen ulos ikkunasta.

Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei
parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti
kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon
ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään
hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta
hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen
sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin
verran ovea painettiin.

Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet
veräjästä.

Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa
kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän,
jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli
joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli
kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa...
Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui
hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän
imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa
oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä
tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta
pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi
teljetä.

-- Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. -- Skrifvarsin
pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka
juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan
hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet
hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.

Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.

-- Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia,
hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!

-- Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan,
sinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, _Eerik
Skrifvars_? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin?
Olet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?

Vanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi
saada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.

-- Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee
nyt elävänsä, vastasi Richardsson.

Muukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä
hänestä tahdottiin.

-- Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se
esiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi
kelpaavat!

Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies
Black käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan,
käänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja
antoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson
luki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat _United States
of America_ ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain
alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen
esteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.

-- Väärä! sanoi nimismies.

-- Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti
Venäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin
kuvernöörin tarkastama.

-- Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle?
kysyi pikku nimismies hyvin hämillään.

-- Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen.
Tämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa.
Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä
anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.

-- Mutta tehän, eversti, sanoitte...

-- Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja.
Mutta passi on oikea.

-- No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine
ääntämyksineen. -- Onko _all right_? Nyt minä mennä minun vaimon
mistress Scriversin luo.

Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen
haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei
ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen
kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla
kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.

Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen
päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus
ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti
hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä
ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua.
Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan
naurun koivusta pihan aidan luota.

Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista,
hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.

Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei
liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti
nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella
luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen
johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä.
Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat
oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla
oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan
pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan.
Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen
virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen
ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen
tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi
rauhanhieromisensa.

-- Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita
tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.

Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä
rinnan yllä. Muukalainen -- Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä
sanominen -- näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta
silittelemistä.

-- Vai niin -- jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä -- te ette
huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä
miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen
ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta,
onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra ... herra ...
antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä ... herra Skreier tai
Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään ... seisotteko siinä kuin
puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä
menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo
merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois
kaikki!... Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan
kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu
uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen
vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.

-- Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.

-- Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. -- Miksi minun pitäisi
pitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin
muuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse
lähimmäisesi emäntää.

Äsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja,
jotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata,
kun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi
lepytellen:

-- Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?... _Pleasing to see you_
(äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole
roisto. _It is gone_, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto
tulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt,
Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta
kuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti ... hyppä jollyyn, _run away_.
Ensi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'.
_All the world round_... Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja.
_The whole ship_ paitoja, _shirts_, Briitta, ha ha ha! _All right_. San
Fransisko koko joukko karata _to the mines_, kaivoksiin. Kapteeni yksin
paita kanss', _very good pleasure_. Me kaiva, teke työ, _I and_ Mattson
Ruununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, _goddam!_ Me mene kaupunki,
höylä _cradles and coffins_, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari,
Briitta. Purjehti _with_ Mattson _to_ Sidney, höylä dollari,
_evermore!_ Lasta _schooner to New York_, purjehti dollari. Minä osta
farmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta ... purjehti Kronstadt,
matkusta tänne, vie sinu _to America_...

Tämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin
keskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä,
noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella
äänellä:

-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?

Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.

-- Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen _acres_, kolmekymmen
_yards from the railway_, rautatie. Maissi, _wheat_, vehnä. Kanat,
kalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)... Lehmä, härkä,
näin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä
lähettä _every morning_ sata kannu maito kaupunki. Sinä teke _cheeses_,
juo viini...

-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?

-- Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. -- Sinä
maka silkki, syö _grapes and ananas_, pela klaveri, mene _dansing
clubs_, oh, paljo hauska, paljo _diversions!_ Ei, ei _dansing clubs_,
Briitta, _you will go to the Almacks, with the ladies_, sinä ole _a
lady, much honorable_, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo
_boys and niggers!_ Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä,
Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä
Eerik!

-- _Mihin panitte toisen vaimonne?_ kysyi hylätty puoliso kolmannen
kerran.

Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi
nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:

-- Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja
valehtele. Sinä luule, minä ole _poor fellow_, raukka, koira. _No_,
Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, _dam!_ Minä
näytä sinu, minä ole _a gentleman_ ja sinä _a lady_. No, Briitta, mitä
sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano:
hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!

Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti
kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.

-- Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.

-- Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä
kummastuneena. -- Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te
elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa
satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta ... kuvernööri
on kirjoittanut hänen passiinsa!

-- Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä
hänen rahansa minua koskevat.

-- Kas, kuulkaahan!... Skrifvars ... herra Skrifvars, sanokaa toki,
että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu
sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.

-- Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies
jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. --
Minä ole sinu _husband_, sinu _boy_, sinu _old little Erik_. Ja sinä
ole minu vaimo, _my präty wife_.

Briitta kääntyi.

-- Jos hän on minun mieheni, tuo -- sanoi hän nimismiehelle, ja hänen
kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan -- jos hän on minun mieheni, niin
hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.

-- Siinä on _Muuttumaton_, sanoi Eerik hiljaa.

-- Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.

-- Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi
minulle antaessaan kompassin.

-- Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.

-- Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet
todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.

Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan
suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:

-- Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään
minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt
etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen
muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö,
mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen
toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee
surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee
lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman
leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus
ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön
mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä
merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka
vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain --
niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä
itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet
rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön
lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä
sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat
valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän
nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti
saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon
nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on.
Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta!
Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä
itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta
tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on
hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on
rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.

Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli
häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin
asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi
siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle
luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine
omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita
vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli,
eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti
haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt
valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän
koetti heikosti puolustella itseään.

-- Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. _All right_. Minä ei
ansaita parempi. Mutta _the other wife_, toinen... Polly on kuollut.
Hän anta minu ruoka, anta groggi ... hän narra minu, Briitta ... hän
minu petti neljä vuosi ... joi ... meni _Hudson river_ ... kallistu
veneest', puto mere, painu... Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu,
Briitta, _no other woman, never_. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä
ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu
takaisi... Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä
ole taas köyhä, _poor saylor boy_... Sinä ei minu anta anteeksi...

-- Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas
rauhanneuvoja. -- Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano
vain: kyllä!

Eerik jatkoi:

-- Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu
se _little boy_, se Matti ... sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!...

Briitta oli vaiti.

-- Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta _a little
girl_, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä
sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu
halveksima...

Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka
olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja
sanoi:

-- Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen
edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi
puhua:

-- Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä
neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin
Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.

-- Ei, kuulkaas nyt, herra eversti -- puuttui puheeseen nimismies
suuttuneena -- tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä
sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte
toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos
rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö
hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen
laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin
luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla
tule ryöstämään teitä itseänne!

Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut -- kierossa asemassa
olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.

-- Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen
karsaasti everstiin. -- Ei minä estä, minä lähte Amerikka.

Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen
pikku nimismiehen tummilla silmillään.

-- Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei
ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta
pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä.
Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo
uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle,
että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä
eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.

-- No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi
aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.

Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä
sanomatta.

Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.

-- Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.

-- Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön
läsnäollessa.

-- Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan.
Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje
Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi
Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.

Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät
juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen
valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä.
Onneton, kovia kokenut vaimo itki -- ensin kiihkeästi kuohuvan
luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä
kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle
sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään
häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin
vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja
päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti
yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.

Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla,
kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:

-- Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän
matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan
toisiamme.

Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden
vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi
tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin
isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen
lähtönsä jälkeen.

-- Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi
rauhanvälittäjäksi. -- Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde
pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen
mukaansa!

Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa
rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.

Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen
rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa
päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta
niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja
Briitta sanoi hänelle: -- Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua
suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos
Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina,
mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian
keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi
hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme,
niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut
sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen.
Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme
kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän
nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä,
pimeyttä ja voimattomuutta!

-- Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!

-- Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki
tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän
välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa.
Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin
meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin
oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin,
ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän
vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän
välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota...

-- Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen
innokas rauhanvälittäjä.

-- Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta
erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä
voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani
sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin
ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik.
Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi;
se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä ...
kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.

-- Ja minä lähte yksin ... minä ei saa pitä minu _girl_ ... ei saa näke
minu _boy_? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä?
Sinä pois ... lapset pois ... kaikki pois!

Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.
Sitten hän sanoi:

-- Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että
jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän
tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä
sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä
luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten ... ota
hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet
sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa -- ja Jumala
suokoon meidän tavata toisemme siellä! -- niin on sinun vastattava
hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen ...
kuuletko, ennen kaikkea _uskollinen!_ Jumala olkoon kanssasi. Jää
hyvästi!

       *       *       *       *       *

Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni
saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään.
Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black
oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä,
itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet
käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen
kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia
kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla
oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut
laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin.
Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle!
Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten
pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan
solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota
tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet
itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi
myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli
käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina
oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut
everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni
niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan
tarkoitti...

Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta
paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin
nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin
vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan
ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan
tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt
vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja
oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä
kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän
ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole
hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija
konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi
jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on
jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei
enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi
merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä
tyrskyt!

Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli
päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin
ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui
uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:

-- Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on
uskollinen.

Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen
hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt
hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut
hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan.
Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä,
tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli
vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut
tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli
kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt,
sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan
tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu
kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:

"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet
petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan
koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka
olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt _omaa_ onneani, niin muista,
että enemmän kuin omaani, tahdoin _sinun_ onneasi. Sinä et voinut ottaa
vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista
pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen
kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman
vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä
onnellisena!"

Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä
kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi
olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi
hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi
tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.

Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty
Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat
sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat
jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto
oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä
kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän
ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan
merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.

Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi
hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär
joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti
Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen
jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli
katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen
tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja
jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa
maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja
saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä
odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen
elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka
liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen
raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat
ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja
kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja
liian suuri luottamus omaan voimaan, -- samaa on sattunut monellekin,
joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan
hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti
itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa
ihmissydämet kuin vesipurot.



YHDEKSÄS KERTOMUS.

Tyhjät sydämet.


Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys.
Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen
loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa
oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä,
tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt
pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten
itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.

-- Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen
kapteeni Videstrandille.

Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja
nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai
hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.

Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli
vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin
paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:

-- Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!

-- Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva
ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi
vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella
osanotolla.

-- On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti
Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!

-- On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.

-- Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa
itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo _itse_ on
sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on
toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi
tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut
kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin
kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.

-- Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli
minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai
inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta
välinpitämätön.

-- _Jos_ on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. _Niin_
tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se _jotakin_ etsisi. Minä sanon niitä
tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.

-- Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. -- Minäkin
kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä
etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen
kertomaan.

-- Minä se olen, sanoi Biisami.

-- Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni
unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta
vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.

Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän
asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa
vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.

-- En tiedä -- sanoi hän -- suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan
tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia
ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun
kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden
elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka
kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä
saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu
siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän
päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä,
mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina
korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin
tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan
tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä
pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä,
jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä
olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla
esimerkillä?

Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan
musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming
kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa
vaiko mollissa.

-- Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat -- jatkoi
Biisami -- ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun
iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno,
hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy
jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen
pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä
takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt
tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka
lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi,
koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti,
tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan
patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu
sukkela rouva N. ... olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on
talon lääkäri, tohtori C. ... ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs
nuori neitonen, neiti F. -- aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori
B. ... kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti
Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.

Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan
salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä
rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten?
Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole
valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa
päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!

Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat
tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa
toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri,
musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus
pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan
satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä
tulevaisuuden aavistuksia.

Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään
suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn
tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu
muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista,
sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista
puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin
Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän
isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä
Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti
postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris",
"Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat
spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan
ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä
enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen
spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä
"emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu
keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman
välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen
keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin
yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme
paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa
luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme,
pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan
rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.

-- Onko tosiaankin totta -- sanoi pisteliäs rouva N. -- että eräs
keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja
vievän sen vielä kylmemmille huulille?

-- Totta se on -- sanoi paroni H. levollisesti -- mutta tuo käsi oli
hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta
pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin
näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois
juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta
sisarvainajaltaan.

-- Onko totta -- kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään --
että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että
keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut
joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?

-- Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa
tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla,
näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat
varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen
teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi
hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja
sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta
yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti
olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti,
joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen
ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen
magian kanssa.

-- Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C.
-- Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa
osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa
seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan
herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi,
joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja
kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari
pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja
sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten
brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: "_Mais
c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari_!"

Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun
asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:

-- Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna
Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut
tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home
oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja
kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt
ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään
viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen
joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja
joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa
pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa
lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä
kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden
silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka
liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin
aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin
osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja
ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään
kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti... Mutta
ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei
kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen,
joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut
vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.

-- Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun
ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan
amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät
erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita
kahta suurta miestä; onhan muuten _jalousie de metier_ niin tavallista
tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat
saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla
täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä
tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä
korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja
niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti
kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin
luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei
muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa
seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat
saappaissa...

-- Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa
minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en
parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?

-- En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt
meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa
meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne
ollut tilaisuus tutustua...

-- Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni
ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä.
Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä
tilaisuudessa.

-- Mutta, hyvä ystävä -- sanoi vapaaherratar hieman hämillään --
lupasithan itse...

-- Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan,
armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien
säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan -- senkin uhalla, että joudun
teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki --
että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin
komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä
toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista
sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja
vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea
vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s
1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen
henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa
hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui
huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut
paikaltaan vähääkään.

-- Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään
merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli
munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut;
sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.

-- Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen
tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu
tulevan hyvin romanttinen.

-- Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi
todistaa...

-- Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.

-- Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen
katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja
tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään
käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme
-- aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme
vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä
huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä
rautatietä sohvilla.

-- Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.

-- Varmasti, virkahti rouva N.

-- Suokaa anteeksi -- jatkoi isäntämme. -- Home ei ensinkään ollut
pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen
tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä
huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista,
kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja
hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen
kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin
välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään
naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian
hillitöntä naurunhaluaan.

-- Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole
kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.

Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.

-- Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on
keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen,
yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu
asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä
mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin
hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen
tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856,
ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä
poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai
kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee
myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki,
jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat
peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä
muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan
hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä
lähettää sähkösanomaa.

-- Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.

-- Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen
valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla
rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä
yhtään rakoa.

-- Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran
vapaa-ajattelija.

-- Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.

-- Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet...

-- Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta
ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista
vuosisadalla.

-- Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että...?

-- Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan
salapaula. Mutta koska tahdotte, no -- miksikä en uskoisi yleistä
järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa
aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun -- mitenkä
sanoisinkaan?

-- Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt
jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin
aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana
muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa
yleiseen maailmanaineeseen.

-- Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen
todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän
kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin
näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona
hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin
maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei
voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja
tervehdyskäyntejä.

-- Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin
erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti
suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen
onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi
Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin
kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies
kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain
kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee
ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli:
_Vous êtes une folle_, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt
kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat.
Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.

-- Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori
hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta
takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua
ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!

-- Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä
näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei
usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin
mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.

-- Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi
silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut
vilkkaaseen keskusteluun.

Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli
edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät
unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja
hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein
tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli
asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita
vastaan.

Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan
vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin
tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja
viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen
siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina.
Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan
tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin
virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui
noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän
tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa
kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä
kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen
vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja
kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen
rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti
huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa
seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän
tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen
lähti täsmälleen kello kymmeneltä.

Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja
nuoreen tyttöön katsahtaen:

-- Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät
hänen henkiään pilana.

-- Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.

-- Mutta -- jatkoi asessori -- kun emme usko herra Homeen, niin olemme
uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden
kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.

Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.

-- Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin
olemme yksimielisiä pääasiasta.

-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te,
herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home
sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.

-- En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy
tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen
selitys.

-- Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta
sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö
niin?

-- Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte
karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä
minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.

-- Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta
elämästäni.

-- Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla
teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista... Lundqvist, tuo lisää puita
ja pane takkaan!

-- Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat
vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. -- Älkää säästäkö ollenkaan
hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä
hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.

-- No niin -- jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen -- minulla oli
nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n
tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska
hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua
oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä
huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra
paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.

-- Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan
hänet kuitenkin vallan hyvin ... reipas ukko ikäisekseen, Kustaan
aikalainen ... ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän
sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme.
Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka
sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti
ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori,
ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta...

-- Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei
haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja
diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin
suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja
ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee
lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra
paroni.

-- Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.

-- Ei, päinvastoin... Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta
sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin,
mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja.
Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: _abhorret a vacuo_. Tyhjää
paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen
tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys
majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta
antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että
teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli
onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi
useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet
oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta
yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja
kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette
ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein.
Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä
menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme,
mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka
etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä
B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa
johtotähti, joka ei petä! -- Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin
luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä -- tämän talon edessä --
ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän
pysähtyi ja huusi palvelijaansa. -- Katsos tuota, kuhnus, torui hän;
mitenkä olet lakaissut tänään? -- Silloin huomasin oven edessä kaksi
oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli
ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän
pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.

-- Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin
ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi
vapaaherra H.

-- Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli
yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär...

-- Matilda serkkuni!

-- Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen
kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän
rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen
häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli
valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä
huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän
teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti
kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä
pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin
valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän
oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen
asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä
koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli
sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet
muut tahtoivat.

-- Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko
maassa.

-- Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani
tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän
oli viehättävä...

-- Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.

-- Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän
oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin
välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan
jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin
purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä
valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista
kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli
häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli
kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan
toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan
hellittämättömyydestä.

-- Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.

-- Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se
vaivaa teitä, herra paroni...

-- Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän
kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten
kulkupuheet.

-- Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda
kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi
viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi
tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka
monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui
ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään
Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin
kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään
noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti
kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin
Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän
ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki
hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua
mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan.
Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti
löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel
fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi
tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi
välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin
erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi
tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.

-- Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!

-- Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat
ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt
päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään
tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön
myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin
kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.

-- Olkaa hyvä, jatkakaa!

-- Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta
velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta
vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan
isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle
ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja
jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran
tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka
uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen
virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi.
Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli
antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut
johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin,
koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi
poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.

Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä
tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja
uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän
toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja
haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän
säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata
kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen
välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden
kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi
milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se
johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää
koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa
vapisemaan.

Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen
muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä
tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein
selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka
oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon
hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen
isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen
fysiologisissa opinnoissaan -- miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä
eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja
olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui:
Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt
sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa
eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli
arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä,
hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän
mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi
tarvinnut hävetä häntä.

-- Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus,
ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt
seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat
yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat
tulleet hyvin onnellisiksi!

-- Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö,
joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen,
yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista,
että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut
tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa,
että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin
hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin
ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi.
Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian
ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette
nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä
siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni
rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen
niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen
romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien
komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska
kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! --
Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. -- No, piru
vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua
yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se
on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun
näette, mihin hän kelpaa! -- Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt
heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi -- toisen
kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi
vuotta.

Paroni H. kohautti olkapäitään.

Asessori jatkoi:

-- On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea
edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen
vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda
neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli
ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja
ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa
hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti,
melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli
julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.

Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua
salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut
lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta
lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei
millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä
synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän
sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut
vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä
hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan
yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.

Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin
ääressä.

-- Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän
kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista,
ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!

-- Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se
on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.

-- Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä
olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.

Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa
yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin
käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka
osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja
esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa
loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja
tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin
oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan
onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti,
että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli
vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut
kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan
mahdottomia vaikeuksia.

Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin
neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet
lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on
korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta
luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä
luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut
aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut
enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui
tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä
ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva
oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin
nytkin vasemmalla seinällä.

-- Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.

-- Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni
heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta
hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä -- tuossa
nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä,
valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei
löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa
antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille
edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin
sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen
ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä
riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi
uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin ... oikea hetki meni ohitse, ja
kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.

Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:

-- Ei ole enää mitään toivoa!

Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen
suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.

Hän virkkoi jälleen:

-- Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!

Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui
melkein halveksivasti:

-- Se on kohtalon tahto!

Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta:
Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt
siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen
asia.

Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja
ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä
saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen
kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen
mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen
joustavuuden.

-- Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!

Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina
oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka
siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut
tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin
kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen
olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin
riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä
muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten
harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut
itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten
hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat
olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin
villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän
ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen
epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia,
ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin
voivan manata esiin henkiä.

Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään
Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä
olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat
hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut
paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli
hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello
soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler
joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen
hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään
maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli
mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja.
Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia
mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa,
kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului
joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja
huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut
helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat
itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman
kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä
kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka
tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat
kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista
naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa
juomalaskun.

Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi
taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en
moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton
levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan
sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni
siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen
tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli
rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi
kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.

Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on
heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain
Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä
lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu
virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana
vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu
velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista
sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.

Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen,
mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi
odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen
kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan,
mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa
olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua
kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa,
mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi
himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella
seinällä.

Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä
huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein
sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin
lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli
kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut
sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja
rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne
laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset
huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo
ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä
huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti
kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä
kepposiaan.

Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä
huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa
ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan.
Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni
virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki
odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin
huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan
soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen
kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen
suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi,
tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin
suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat,
haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä
kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja
kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin
silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein,
kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en
jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan;
jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.

Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos
hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.

-- Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.

Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se
oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen
vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler
jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja
oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti
vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut
kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli
soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi
samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään.
Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina
kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.

Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa
ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään,
joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda
neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu
sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma
muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja
ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten
se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin
huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.

Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin
liikutetuksi.

-- Hyvä ystävä -- sanoi hän puristaen kättäni -- te tuotte minulle
takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon.
Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon
nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä
lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan;
se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole
voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi
näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa;
minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni
melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä
hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi
tulevan puolisonsa rinnalla.

Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut
paremmankin kohtalon.

Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän
tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei
hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän,
tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen
autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:

-- Niin, niin, isä hyvä!

Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona
hetkenä lienevät olleet.

Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan
tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H.
tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan,
joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman
alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja
siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki
näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu
virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut
tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat
vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan
olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen
vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut
hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin
hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli
tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin
kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten
välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.

Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus,
joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin
Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään
tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti
tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan
hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän
syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli
Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja
samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen
opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä,
joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta
eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin
tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että
mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien
takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä
kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia
juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut
isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n
Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta.
Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin
tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä
häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin
kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa
virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa
Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun,
jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä,
ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen,
joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt
hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle
kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei
maininnut sanaakaan.

Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta
uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa
ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä
se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa
jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla
tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen
miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan
toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein
höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen
verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on
luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä
kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä
jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä
useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen
jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä
kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton
harrastajia.

       *       *       *       *       *

Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea
häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi,
joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi
elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja
luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli
toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa
tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka
liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä
ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto,
joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli
herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan
_omista_ tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen
tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin,
hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti
tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika;
kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen
elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa
rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti
omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis
kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen
kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt
päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se
sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.

Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä,
että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja
arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli
kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä
kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:

-- Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en
tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka
minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua
koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?

-- Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.

-- Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota
hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten
oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana
johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.

-- Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa
hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä
toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on
sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa
miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä
häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.

-- Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N.
vieressään istuvalle tohtori C:lle. -- Saadaanpas nähdä, että nyt tulee
opetus lopuksi.

-- No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta
kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että
mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten
periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse
oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen
Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten
antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö
tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin
hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut
hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa
mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä?
Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys,
joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?

-- Herra paroni -- sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen
tuli miltei nuorukaisen lämpöä -- minä en tahdo kellekään tyrkyttää
vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme,
niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei
kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää
ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot,
jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä
kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä
elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen
pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana,
jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava
salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa
liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta
tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin
kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin
syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten
tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se
tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte,
löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä
saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne
suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä
terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä
ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän
olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon
on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette
kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin
korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa,
koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään,
mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette.
Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen"
kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat
nykyisen elämän kätkössä?

-- En muista lukeneeni.

-- Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on
raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain
hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon
ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen
vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen.
Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa,
kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina
aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa
on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien
eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään
on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia
seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen
ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät
kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä
yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo
tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa
vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se
leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa
ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa -- ainoastaan siten,
että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena
voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati
tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin
ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella.
Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se
tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset
päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja
tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on
sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole,
siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen
maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että
ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän
varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä
löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat
ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta
maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden
voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä
ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme
ääretöntä janoa,

-- Ja nyt, herra paroni -- jatkoi asessori lujasti ja vakavasti -- olen
vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun
vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii
täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan,
hänen _täytyy_ uskoa aaveisiin.

-- Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C.
ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän
vakavaksi.

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori, -- vastasi vanhus -- te teette vain
samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä
uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös
sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai
mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme
tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan
nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka
uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko
taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon -- siis en
kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai
muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin,
koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä
eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.

-- Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton!
huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. -- Mitä tämä on:
te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että
te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!

-- Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.

-- Niin, kautta kunniani -- virkahti paroni H. -- asessori on
vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että
niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?

-- Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori
kuivasti.

-- Oh, asessori -- nauroi rouva N. -- älkää luulkokaan pääsevänne
asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!

-- Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme,
mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa...

-- Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.

Asessori hymyili.

-- Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin
luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa
mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja
parhaimpienkin maan päällä eläneitten -- yksinpä herramme ja
vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla --
olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan
kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään
iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin
iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut
kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää
tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu?
Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa
nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta
mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät
kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon
Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin
kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä
juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin
päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen
lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan
käyvää.

-- Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?

-- Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat
ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä
on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa,
milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa
hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan
sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan
aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä
itsessään --- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin
voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja
tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin
aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he
kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka
soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä
nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he
tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin
seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen
verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja
hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki
ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä
vähän todellisia henkiä kuin unemme.

-- Te luulette siis, että Rödlerkin...

-- Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi
pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine
näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes
tähtienkään valoa.

-- Hyvä asessori -- puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan --
kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen
Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte
selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä,
muuttaisitte mieltänne.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori
C. silmää iskien.

-- Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä
kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän
kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin
on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on
todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama
hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on
se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin
pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on
luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä
määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten
mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa
kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset
voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse
psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia.
Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita
henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa
mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin,
Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen
ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen
luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia
ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein
valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille
kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita
spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät
kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään.
Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään
ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole
kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se
tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia
arvoituksia?

-- Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.

-- Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen
kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen
narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta
kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin
hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä
salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?

-- Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.

Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa
henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön
ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille,
ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien
taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä
sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui
etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti,
psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden
läsnäolijain ajatukset.

Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen,
toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin
tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.

Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein
pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen
olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä,
ja hän lausui siis äänekkäästi:

-- Tahdotko vastata meille?

Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä
vastaus.

-- Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.

Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori
C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli
viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki
muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi,
saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: _Minä,
Kaarle Fredrik H:n henki_ (nimi kokonaan kirjoitettuna).

-- Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette
kirjaimet, neiti!

-- Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.

-- Meidän täytyy uudistaa koe.

-- Tehkäämme niin, vastasi paroni H.

Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi
varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään
voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain
kirjaimelta sama vastaus.

Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni.
Apukamreeri alkoi voida pahoin.

-- Jos olet setäni henki -- jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja
liikutettuna -- niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka
oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?

Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota
ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi
muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat _Kuittia ej_.

-- Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla
tapana kirjoittaa ei j:llä?

-- Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.

-- Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.

-- En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.

Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.
Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.
Vastaus kuului: _Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut
petettiin_.

Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut
mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua
syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata
pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H.
itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti
apeilla mielin.

Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli
saatu.

-- On saatu sellainen vastaus -- sanoi paroni H. kuin hartaan
voitonriemun valtaamana -- että te, hyvä asessori, olette joutunut
perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa,
ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.

-- Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.

-- Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa.
Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan
perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet
ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin
vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä
muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut
sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja
silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin
kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut
mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka
ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä
vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?

Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että
levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita
ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne
silitettiin suoraksi ja luettiin:

  "Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut
  Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654
  ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja
  79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin)
  Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä
  marraskuuta 1810.

                                Josef P., läänin rahastonhoitaja."

-- Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne
henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on
valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei
suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa
kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki
koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain
mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka
Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te
yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen
täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.

-- Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.

-- Varokaa itseänne, herra asessori -- nauroi tohtori -- olkaa
kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että
vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa
kiinni, itse olette uskonut noitiin!

Vanhus hymyili.

-- Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten
heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme
kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!

-- Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. -- Jo puoli yksitoista!

Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä
myöhempään.



KYMMENES KERTOMUS.

Vuodenajat.


Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä
toistaen hänen omat sanansa:

-- Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.

-- Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.

-- Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut
vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte
vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta
kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen
kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri
teidän miesten rohkeutta?

-- Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.

-- Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte
uskoanne.

-- En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista
riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta
minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin
koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin
helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin
tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin.
-- Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. -- Moschelesia, sanoin
minä. -- Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää,
että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona
vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin
minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti
harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? -- Minä vastasin, että
asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. -- Se ei ole
mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy
uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? -- Minä uskon Jumalaan, herra
paroni. -- No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin
tulee, ymmärrättehän? -- Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio
luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili
ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän
lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen
valinneensa toisen soitonopettajan.

-- Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä
kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden
kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu
tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen
olemassaoloon.

-- Ja mitä olette vastannut?

-- Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli
parempia.

-- Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?

-- Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta
spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla.
Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan
koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden
julkean rohkeaa leikkiä:

    Der Mensch versuche die Götter nicht
    und begehre nimmer und nimmer zu schauen
    was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.

-- Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa
totuuden kaipaus.

-- Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun.
"Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko,
vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."

-- Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget
valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?

-- Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo
valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella".
Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan
halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen
kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat
vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti,
sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia.
Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861
painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen
Erscheinungen des menschlichen Lebens".

-- Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!

-- Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta
mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän
olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia,
tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on
myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että
siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen
luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin
vaillinaisesti tutkittuun alaan.

Perty kertoo näin:

Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa
meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti
silloin kysyäkseen hengiltänsä -- varsinkin Heineltä, joka oli heidän
paras tietäjänsä -- kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen
aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin
esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi
kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja
Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa
ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar
Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar
halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut
hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän
ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja
epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen
henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen
kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti
herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä
hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä
lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt
mitään. -- Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen
näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on
hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen
salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti
ja löysi -- saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua.
Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän
kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin
juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen,
että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista".
Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan
alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi
herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan
sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain
romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli,
että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena
siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli
apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään
ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin _Tartuffenkin_ henki,
ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa
maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin
hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.

Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle
päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen.
Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin
höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi
muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana
tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta
arkipäiväiseen elämään.

-- Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.

-- Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö
vastaan.

-- Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut
kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.

-- Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.

-- Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.

-- Minä kerron niin huonosti.

-- Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti
hymyillen. -- Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan
sävelin. Laula meille jokin laulu!

-- Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?

-- Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula
meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.

-- Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan
velvollisuuden?

Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui
muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli
vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä
laulettuna helähti hänen huuliltaan:

    Kehtolaulu merelle.

    Meri ylväs, kaikkein tie,
    orja yhdenkään et lie,
    ääretönnä tavoitat
    maan ja taivaan rantamat!
    Olen nähnyt, kuinka laivat
    Turman vaahtopäissäs' saivat,
    kuullut, kuinka syksy-yöt
    ukkospauhuin rantaan lyöt.

    Nyt sa uinut hiljalleen
    lailla lapsen viihtyneen
    kätket kuohus' syvyyksiin,
    kimmeltävän kristalliin.
    Nuku, meri, armahasti
    kotilahdelmalta asti
    kanna sylin hellivin
    meidät maihin outoihin!

    Konsa heräät kohisten,
    auringossa kylpien,
    loiski lainein kirkkahin
    sydämeni maahankin!
    Riemut laula, surut liennä,
    kummuille ja laaksoon riennä,
    hopeoiden, suudellen
    rantaa, maata isien!

Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät
vastakaikua.

-- Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille.
-- Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin
sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.

-- Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen
kainoa tyttöä olkapäälle. -- Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä
kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät
uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa;
jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi.
Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille
ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan
kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut
minun oppilaani!

Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään.
Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin
jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus
peloitti häntä.

-- Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti
Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä
mereen?

Eversti Hemming nauroi:

-- Kasta sinä käsilaukkusi!

-- Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa
luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen
Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?

-- Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien
kanssa, vastasi dosentti.

Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli
jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin
vedenkorkeusmerkki.

Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta.
Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa
meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin
varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden
viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja
puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata
päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan
saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät
sopivan keskusteluaineen.

-- Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.

-- Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa -- jatkoi tohtori -- ja
koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan
vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa.
Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!

Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen
aloittamaan.


A. Kevät.

_Eversti Hemming_. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun
ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin
harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla
sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten
moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä,
toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan
luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki
taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran
arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen.
Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin,
kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin
lepoa.

Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään
siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa
kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä
vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan
voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua
aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto
meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri
olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee
almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja
päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä
päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta
kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten
maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava
huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain,
lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita
sinivuokkoja... Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät,
jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja
lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen,
muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen
harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn:
milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä
niiden ohjesääntöjen mukaisesti _pitäisi_ tapahtua. Me sotilaat
olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia
asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta
olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867.
Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin
verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät
olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä
koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!

_Neiti Hemming_. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen
vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin
linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia
voittoja. Mutta on opettavaista ... (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa
keveästi päivänvarjollaan) ... tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä
katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se
näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua
uneksia?

Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna
katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta
jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä.
Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei
ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja
kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin
tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä.
Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin
nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat
nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui
omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi
härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän
juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen
kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla
oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä
kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa
heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä
saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen
sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin
kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä
työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman
menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa.
Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi
poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita
munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja
läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.

Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella
asuntoa, missä kevät _vähimmin_ saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän
sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy,
siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista,
viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi
maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan
tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat
heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat
salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä
yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen
huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei
kevät voinut asettua. Ja _kuitenkin_ minä tapasin sen sieltä: se loisti
muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen
puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään
hengittivät toivon ilmaa...

Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin
raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan
lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja
rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa,
mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi
sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi
puhella ... virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien
nimityksestä. Missä oli kevät?

Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain
ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän
oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät
olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan
romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita
ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen
lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja
tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!

Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään
sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti
varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja
kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven
jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat
molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma -- ummehtunut ja
kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt
kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan
ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä,
kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean
loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui
kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä
olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä,
että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!...
Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen
kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin
hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on
tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin ... oppinut mies, suuri
mies ... eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!

Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta
urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu
kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin
oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia
särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä
kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista
torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi
vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen.
Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista ... noista näkymättömistä
madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat,
miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy
kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran
marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa
puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen!
Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei
terveyttä, ei voimaa ... ulos, miehet!

Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha
vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua,
toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä
päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana.
Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa
satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja
keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai
lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon,
sieltähän ainakin tapaa kevään!... Ah, eipä sitä ollut sielläkään,
vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli
henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä
valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään
ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin
kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa
hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä ... sitä
maanpakolaista!

Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään,
vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole
taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse
sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä
kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen
luontoa!

Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu
ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta
oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää
sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi
lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi
lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli
pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen
hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli
helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun
aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota
merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat
hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen
asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä.
Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä
juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.

Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan
omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen
kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja
ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa
sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä
se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa,
mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te
olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä,
niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.

_Anna Hedmansson_. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta
luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme
valon. Mutta mitä merkitsee tuo "_sisäinen_ valkeus", joka voi
muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin
silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää
pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on
sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.

Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä
kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa;
luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään
perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet;
järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin
kiinni taottu vanki.

Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa,
sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei
tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli:
kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas
tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta
kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka
päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja,
hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti
unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna
surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä
ei tullut ... ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki,
uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat
kohosivat meristä ja verhosivat maan.

Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä
aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli
kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä
ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä
puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä
paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä
silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja
voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti
tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan
ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille
poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät!
Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää
tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä
huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on
sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne
palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea
sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä,
heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden
sylissä...

_Dosentti Sumu_. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta
kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän.
Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani
harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että
sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on
lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":

    Aurinkos', luonto, nousullaan
    kaikk' usvat karkoittaa,
    kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan,
    uudistuu taivas, maa.
    Mä yksin riudun, toivoton,
    ei koskaan nouse aurinkon'.

Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on
selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on
pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista,
että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin
kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei
koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen
vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää
Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on
vielä rohkeutta laulaa:

    Saavu, talvi! Toivon sentään
    kevättä.

On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin
sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen
viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin,
miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla
tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen
samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:

    Vankina nuorten toivehen kuuman,
    äärestä viinin mi helmeilee,
    tai suloneitosen huulien huuman
    kotiin se pilvien taa pakenee.

Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme,
aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme
aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa".
Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi
inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me
tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja
kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää
ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä
maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei
humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki.
Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme
ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on
perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö
meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa;
mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja
varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se
päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa
tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin
tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain
olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään
lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa
merkiksi.

Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä,
ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko
ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena
piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat
kuin ovatkin saaneet _oman_ osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää
mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa.
Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi";
Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan"
ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä,
että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa
tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on
mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.

Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat
jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään
ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen
suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi;
mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi
tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.

Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi
kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä
seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan
sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken
katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan
luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja
kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme
niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät,
joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain
pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta
seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka
"tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa
luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja
sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä
tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen
mitään muuta ajattelematta ja tuntematta -- noihin kimaltaviin
laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin
metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä?
Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko
olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa,
ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo
tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme?
Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli,
lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään
riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät,
painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme
yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska
ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät
peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain
riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten
yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren
aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian
koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi
täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.

Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa
kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto
onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut
kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi
antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa.
Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten
vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista
kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää
niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki
olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi,
ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein
ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä.
Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä
rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja
etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen
ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me
sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä
vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan
yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut,
sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta.
Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja
kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien
kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei
huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun
sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste
laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä
ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa
surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von
Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista
riemua -- se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä
ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin
"hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja
Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.

No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen
seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä
on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi
kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin
kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme
kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla
lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin
vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu
ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä
aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää
meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme
kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti
uudistuva vastalause!


B. Kesä.

_Tohtori Rabe_. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja
Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin
tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin
heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta
talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä
kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on
kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä
tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä
mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän
luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun
pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen
keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja
Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös
menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat
Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole
likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon
välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin
maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän,
missä olen.

Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi
kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä,
mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin
suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi
eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa
osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella
varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja
lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole
pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan
vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat
jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa
itsevaltiaasti valtakuntaansa.

Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi
vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko
nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä
puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa
parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme
kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen
puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta;
minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää
historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat
nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa
loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka
katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä
voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa
taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun
keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata
orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä
jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa
niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys
vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja
jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan
seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain,
että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi
tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin,
kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat -- kunnia
oikeille luonnontutkijoille! -- koettakoot vain todistaa meille omine
tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka
on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi -- nuo herrat ovat
aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin
vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä
liekkeihin -- ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä
alkua.

Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta
pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi
heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei
keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?

_Rouva Rönnevall_. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne
lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta
tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori
Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen
selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti
mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä
valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän
kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja
kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien
maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä
oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat
vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme,
hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua,
ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta,
kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi
muuttunut yö.

Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä
olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee
esteettömästi lukea hienointakin _nonparellia_ keskellä yötä
päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin
yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla
tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen
jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä,
kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla
katselemme pohjolan maisemaa.

Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen
salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on
meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet
valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt
pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua,
väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten
talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan
tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville,
rannoille, yli metsäin ja vuorten -- se ei ole auringon, ei kuun eikä
tähtien valoa eikä hämärääkään -- ajattelen tällöin Pohjois-Suomea,
sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun.
Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on
ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän
aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen
kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin
autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme,
taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä
katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain
aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet
Elysionin kenttiä.

Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas
pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi.
Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja
koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten
selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien
välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan
virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät;
yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun
lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät
läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei
häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli
koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja
kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon
jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä;
kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö,
jolle se lauloi.

Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea
pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa,
ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä.
Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän
lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki
varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja
miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla
ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa
lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja
rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.

Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja
uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin
se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa
kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat
nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä
kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana
salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat
lasivuoret mereltä päin.

Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt
yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en
ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin
tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka
esine -- aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti
minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan
mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia
maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi
hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä
ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli
taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen
muodot itsenäisiksi?

Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen
vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle
tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä
valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan
jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten
vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa,
että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla
valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla
tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko
tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu
jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu
maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta
ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen,
mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten
nauraisivat taiteen tekniikalle?

Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän
ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun -- sääsket,
muuraimet ja mesimarjatkin -- voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina.
Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä
elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko
elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä
kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme
oikeastaan kaikki käy _poispäin_. Emme koskaan voi olla oikein itseemme
tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu
sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä
surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten
omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on
valoisa yö!


C. Syksy.

_Neiti Hemming_. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se
kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu
siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan
juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat
syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! _Silloinhan_
me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin
äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme
iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme
värjöttäisi ajassa!

Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun
naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee
niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä
leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä
kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa,
ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun
ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan
välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön
hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin
valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut
enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta
tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja
syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja
suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin
katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä
lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan
palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan
jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt
pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on
komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa
jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus
on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä
se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo
meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä
palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet
iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.

Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole
mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton
henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin
varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei
kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa
myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka
luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa
olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.

Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä
katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi
kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat
viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja
virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin
vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä.
Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen,
keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin
vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä
kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi,
vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan.
Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään?
Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin
keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä
kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee
vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se
näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas
ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja -- mitä vain aavistuksen tavoin
saattaa esittää -- kuolevan maailman syysilmaa.

Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu
lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän
syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi,
että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee
sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu
on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia;
ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme
kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta
ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä
ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi.
Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.

_Eversti Hemming_. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi
syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän
pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti
koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä
vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi
ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta
ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä
omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna,
jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa
väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan
koirien sitä ajaessa -- kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän
ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee
jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista -- kun
hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan -- kun yht'äkkiä saa
nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun
haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee
kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen
jälkeen viettää iloiset peijaiset -- hyvät naiset, minä surkuttelen,
ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä
saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää
metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin
kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta,
missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta
jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa
teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä... Vai niin, arvoisa sisareni
osoittaa, että naiset pyytävät päästä...

No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka
koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes
kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä
jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja
lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan
ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja
persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni
kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan.
Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen
saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi
havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja
maitten vapaa elämä...

_Neiti Hemming_. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin
tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle...

_Eversti Hemming_. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy
jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan
enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan
kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa
ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin,
pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen
salongeissa ja johtaa ne tuleen...

_Neiti Hemming_. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja
"kunniasta"!

_Eversti Hemming_. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun
pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja
korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät
useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita.
Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut,
kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan
oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan
syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien,
kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden
vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista... Kapteeni Videstrandilla
on puheenvuoro.

_Kapteeni Videstrand_. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja
suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden
vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan
kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut
syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa
tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat
siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat
käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät
yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän
alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava
mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se
hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai
liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja
ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat
sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin
näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään
matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo
yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se
elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä,
ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä
oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle
lohduttavana ystävänä.

Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on
yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan
takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse:
takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa
illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka
ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi
huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja
ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän
miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen
perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään
rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut
herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää
inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti
sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä?
Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?

Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen
lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New
Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin
Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja
Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren
pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren
myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas
muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo
silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin
nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan
laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta.
Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija
milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa
näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo
rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja
melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan
takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu
majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen
syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen,
missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän
kiittää Jumalaa ja on pelastettu.

Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä
aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta.
Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä,
mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat
kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on
koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on
oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti
soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla
lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa
keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta
jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi,
ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi
rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen,
tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi,
tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on
omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta
kesäasunnostaan.

Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja
uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään
tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot
ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa
pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä
jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä
näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta
maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin
vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren
laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain
onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli
heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit
suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin
laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot
voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä
tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä
ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä
kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja
tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen
kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella;
kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt
pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat
jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan
koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä
raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee
oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy
sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen
purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä
Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla
merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään,
kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä
varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma
rautatiekiskoja.

Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä;
sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän
tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on
jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan
rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii
vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on
kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon,
unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva
aalto.


D. Talvi.

_Konsuli Rönnevall_. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen
ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän
olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa
vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy
vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä
viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen
suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut
elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni.
Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja
kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei _se_ rakentelisi siltojaan
järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille
nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston
tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin
toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet
meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta
kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on
kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.

Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on
etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja
turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän
mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä
takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka
politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja
herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi
kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset,
kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme?
Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä
elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat
kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin;
laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa
häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa
tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.

Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja
tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat
punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista,
naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä,
tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä
hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla
paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan
taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat
koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan
väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen
teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan
poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut
levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin
askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään
asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä
mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen
turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee
puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon
laskiessakin.

Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat.
Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien
himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee
kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee
kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä,
taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen
taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei
häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii
sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja
kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen
karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa
hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa
monet penikulmat talven lumessa.

Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa
lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen
ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan
naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma
muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi
kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri
aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin
laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden
karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki.
Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on
nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias
poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.

Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme
useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman
heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen,
milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna
helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja
hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta
lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista
asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän
metallin lailla.

Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä
kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta
ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä
kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä
ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu
valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus,
miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon
reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka
kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät
lumisten rantojensa välitse.

Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan
kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet
kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan
yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin
syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin
harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito
kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti
valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien
talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi
alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan
kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta
ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun
aamuhetken kiitosuhrina!

Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine
talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa,
missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven
elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja
joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja
teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin
valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään,
vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi
on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala
vedessä.

Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa
itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla
ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön
meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me,
paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi
ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja
skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut
kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin
todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan
kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija,
on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa
vastaan ja päivänpaistetta lumelle!

_Biisami_. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta
suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain
voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten
mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa
siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole
istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta
päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana
odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin
onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti
täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin
eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei
maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven
enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy
kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän
yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä,
kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka
olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan
kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa,
että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt
kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset
kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja
muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän,
surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat
taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja
lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?

Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin
virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin
se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme
säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys,
kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella
muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle
tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen
elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole
olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla
iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä
muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen:
tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.

Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin
synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.

Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit
leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven
lämpöä.

Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii
meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia
vastuksia.

Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen
tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu
ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.

Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin
tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee
toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina,
jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?

Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi
seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa
mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen
tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä,
liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta
talven kolkkoutta vastaan.

Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte
niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan.
Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja
loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea
vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja
juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään
luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?

Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan
heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa
meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja
ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon
kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy
pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme
siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän
kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi
maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä
luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään
äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä
ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.

Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman
olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se
kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan
äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme,
näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät
etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.

Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille
anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa
kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin
kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki
vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen,
lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin
juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta
kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen
kiinnekohdan.

Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää
suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä
etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se
on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä
korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene
ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta
jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa
sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minä elän;
ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!_

       *       *       *       *       *

Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden
väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen
mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja
uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.

-- Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset,
jokin harso tai silkkihuivi?

-- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se
oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru,
häntä ei ole koskaan ollut olemassa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 5 - Sumutarinoita." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.