Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kapteeni Grantin lapset
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kapteeni Grantin lapset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAPTEENI GRANTIN LAPSET

Kirj.

Jules Verne


Suomentanut Eino Voionmaa



Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

 Vasarahai
 Kolme asiakirjaa
 Malcolmin linna
 Lady Glenarvanin ehdotus
 Duncanin lähtö
 Matkustaja hytissä numero kuusi
 Mistä Jacques Paganel on tulossa ja minne menossa
 Yksi kunnon mies lisää retkelle
 Magalhãesin salmi
 37 leveysaste
 Chilen halki
 3900 metrin korkeudessa
 Kordillieerien rinnettä alas
 Kaitselmuksen pyssynlaukaus
 Jacques Paganelin espanjan kieli
 Colorado-virta
 Pampa
 Juomavettä etsimässä
 Punaiset sudet
 Argentiinan tasangot
 Independancen linna
 Tulva
 Eletään lintujen lailla
 Jatketaan lintujen elämää
 Tulen ja veden välissä
 Atlantti
 Viiteselitykset.



VASARAHAI.


Heinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa
koillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja
Irlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston
kahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli
kultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle
herttuakruunu. Huvialuksen nimi oli _Duncan_: sen omistaja oli lordi
Glenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka
istuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin
kuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.

Lordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja
erään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.

Vastikään valmistunut _Duncan_ oli ollut tekemässä koematkaansa
muutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa
Glasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi
ilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni
John Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta.
Lordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä
kapteeni ajatteli tästä otuksesta.

-- Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, --
luulen että se on isohko hai.

-- Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.

-- Epäilemättä, kapteeni vastasi; -- erästä hailajia tavataan kaikissa
merissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa
erehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän
jalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella
mitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.

-- Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille;
-- yrittäisimmekö?

-- Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.

-- Muuten, John Mangles jatkoi, -- näitä kauheita petoja ei saa kyllin
paljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän
jalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.

-- Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.

Sitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle
tosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.

Meri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata
hämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita
liikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen
oikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli
pyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka
hai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun
täyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta
mustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä
tarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat,
himoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa
nelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren
päässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt;
se oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten
juutalaiskala.

_Duncanin_ matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain
liikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen
voidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen
avaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti
nytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an
päähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa
tuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta
sen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin
solutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi.
Muutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja
vedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja
katkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.

Pyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää;
merimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa.
Yleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain
vatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja
odottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.

Lady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja
palasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä
pitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole
tavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on
kuitenkin pelätyimpiä.

Valtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta.
Koukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin
oli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet
rupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota
kiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.

-- Kas, mikä tuo on? hän huudahti.

-- Sekö? yksi matruuseista vastasi. -- Se on kivenlohkare, jonka peto
on nielaissut painolastikseen.

-- Hei, toinen jatkoi, -- sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on
saanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.

-- Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, --
ettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole
juonut ainoastaan viiniä, vaan -- ettei pisaraakaan menisi hukkaan --
vielä pullonkin?

-- Mitä! lordi Glenarvan huudahti, -- onko hain vatsassa pullo?

-- On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. -- Mutta sen kyllä
näkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.

-- No niin, Tom, lordi Edward lausui, -- ottakaa se esiin varovasti;
merestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.

-- Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.

-- Arvelen ainakin, että niin voi olla.

-- Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, -- ja ehkäpä tuossakin
on joku salaisuus.

-- Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. -- No, Tom?

-- Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta
esinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain
vatsasta.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- peskää se ensin ja tuokaa sitten
peräsalonkiin.

Tom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo
asetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi
Glenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä
nainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.

Merellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken
hiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää
esinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku
tyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille
heittämä sana?

Oli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää
odottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea
asianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen
yksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki
oikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa
tärkeitä seikkoja.

Ennen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli
pitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä
rautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti
ilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja
Épernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta
vähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää
pitkänkin vaelluksen vaiheet.

-- Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.

Ja kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen
toteamisensa oikeaksi.

-- Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, -- vähät kai on
väliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.

-- Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, -- ja jo nyt
voi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää
kivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi!
Tämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan
hain vatsaan.

-- Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; -- tämä pullo, jota
sen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän
matkan.

-- Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.

-- Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla
malttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin
kysymyksiimme.

Ja näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa
kerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden
tärvelemänä.

-- Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, -- sillä jos siellä on joku paperi,
se on varmaan pahoin pilalla.

-- Se on mahdollista, majuri myönsi.

-- Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, -- että tämän huonosti suljetun
pullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen
nielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.

-- Epäilemättä, John Mangles vastasi, -- ja kuitenkin olisi
ollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja
leveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea
sen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten
tuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.

-- Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.

Samassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi
voimakas, suolainen tuoksu.

-- No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.

-- On kuin onkin! Glenarvan sanoi. -- Minä en erehtynyt. Täällä on
papereita!

-- Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.

-- Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, -- ja
niitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon
laitoihin.

-- Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.

-- Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.

-- Niin minäkin, majuri yhtyi.

-- Epäilemättä, lady Helena sanoi, -- mutta sisällys on arvokkaampi
kuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.

-- Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles
esitti. -- Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.

-- Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.

Oli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä
kallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin
kivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi
siruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita
paperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti
eteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen
ympärilleen.



KOLME ASIAKIRJAA.


Näissä meriveden puoleksi hävittämissä paperipalasissa saattoi huomata
vain muutamia sanoja, melkein tyyten näkymättömiin kuluneiden rivien
selittämättömiä jäännöksiä. Muutamia minuutteja lordi Glenarvan tutki
niitä tarkkaavasti; hän käänteli niitä edestakaisin; asetti ne
päivänvaloa vasten; tarkasteli meren säästämän kirjoituksen
pienimpiäkin viivoja; sitten hän katsahti ystäviinsä, jotka
tarkkailivat häntä huolestunein katsein.

-- Tässä on kolme eri asiakirjaa, hän sanoi, -- ja arvatenkin kolme
saman asiakirjan jäljennöstä käännettyinä kolmelle kielelle, englannin,
ranskan ja saksan. Eräät säilyneet sanat eivät jätä minulle siinä
suhteessa mitään sijaa epäilyille.

-- Mutta muodostavatko nämä sanat mitään ajatusta? lady Glenarvan
kysyi.

-- Sitä on vaikea sanoa, rakas Helena; näihin papereihin piirretyt
sanat ovat sangen epätäydellisiä.

-- Ehkäpä ne täydentävät toisiansa? majuri arveli.

-- Niin voi olla, John Mangles huomauta; -- on mahdotonta, että
merivesi olisi rikkonut rivit ihan samoilta kohdilta, ja yhdistelemällä
toisiinsa nämä lauseiden katkelmat me lopulta keksimme niistä
ymmärrettävän ajatuksen.

-- Siihen juuri ryhdymmekin, lordi Glenarvan lausui, -- mutta
menetelkäämme järjestelmällisesti. Tässä on aluksi englantilainen
asiakirja.

Siinä paperissa oli seuraavat rivit ja sanat:

            _62_               _Bri_        _gow_
    _sink_                                  _stra_
                   _aland_
        _skipp_         _Gr_   _this monit of lond_
    _and_                               _ssistance_
    _lost_

-- Se ei sano paljon, majuri sanoi pettyneen näköisenä.

-- Selvästi se ainakin on englannin kieltä, kapteeni vastasi.

-- Siitä ei ole epäilystä, lordi Glenarvan sanoi; -- sanat _sink,
aland, this, and, lost_ ovat säilyneet ehjinä; _skipp_ muodostaa
ilmeisesti sanan _skipper_, ja kysymys on eräästä herra Gr:sta,
luultavastikin jonkun haaksirikkoutuneen laivan kapteenista.

-- Lisätkäämme, John Mangles sanoi, -- sanat _monit_ ja _ssistance_,
joiden ajatus on ilmeinen.

[Sanat _sink, aland, this, and, lost_ merkitsevät _upota, maihin, tämä,
ja, hukassa_. _Skipper_ on Englannissa kauppalaivojen kapteenin
nimityksenä. _Monition_ on _asiakirja eli kirjelmä_, ja _assistance_
merkitsee _apua_.]

-- Mutta tuohan on jo jotakin, lady Helena huudahti.

-- Onnettomuudeksi puuttuu meiltä kokonaisia rivejä, majuri huomautti.
-- Mitenkä saamme selville uponneen laivan nimen ja haaksirikon paikan?

-- Kyllä saamme, lordi Edward sanoi.

-- Epäilemättä, vastasi majuri, joka oli ehdottomasti samaa mieltä kuin
muutkin, -- mutta millä tavalla?

-- Täydentämällä yhtä asiakirjaa toisella.

-- Yrittäkäämme siis! lady Helena huudahti.

Toinen paperipala oli vioittuneempi kuin ensimmäinen ja sisälsi vain
yksinäisiä sanoja, jotka sijaitsivat näin:

    _7 Juni_                   _Glas_

                       _zwei_           _atrosen_
                             _graus_
                             _bringt ihnen_

-- Tämä on kirjoitettu saksaksi, John Mangles sanoi vilkaistuaan
paperiin.

-- Osaatteko sitä kieltä, John? lordi Glenarvan kysyi.

-- Osaan, teidän jalosukuisuutenne.

-- Niinpä sanokaa meille, mitä nämä muutamat sanat merkitsevät.

Kapteeni tarkasti asiakirjaa huolellisesti ja lausui:

-- Ensinnäkin on tässä tapahtuman aikamäärä; _7 Juni_ merkitsee _7.
kesäkuuta_ ja liittämällä tämän englantilaisen asiakirjan numeroihin
62, on meillä aikamäärä täydellisenä: _7. kesäkuuta 1862_.

-- Erinomaista! lady Helena huudahti. -- Jatkakaa, John!

-- Samalla rivillä, nuori kapteeni jatkoi, -- näen sanan _Glas_, josta
yhdistettynä ensimmäisen asiakirjan tavuun _gow_ tulee _Glasgow_. On
nähtävästikin kysymys jostakin Glasgowin satamasta kotoisin olevasta
laivasta.

-- Minä olen samaa mieltä, majuri sanoi.

-- Tästä asiakirjasta puuttuu toinen rivi kokonaan, John Mangles
jatkoi. -- Mutta kolmannella on kaksi tärkeää sanaa: _zwei -- kaksi_ --
ja _atrosen_ eli paremmin _matrosen_, kuten _matruusi-sana_
kirjoitetaan saksan kielellä.

-- Olisiko siis kysymys, lady Helena sanoi, -- kapteenista ja kahdesta
matruusista?

-- Luultavasti, lordi Glenarvan vastasi.

-- Minä tunnustan, teidän jalosukuisuutenne, jatkoi sitten taas
kapteeni, -- että seuraava sana, _graus_, saattaa minut pulaan. En
tiedä, kuinka sen kääntäisin. Ehkäpä kolmas asiakirja tekee sen
ymmärrettäväksi. Kaksi viimeistä sanaa taas on helppo selittää. _Bringt
ihnen_ merkitsee _tuokaa heille_, ja jos liittää ne englantilaiseen
sanaan, joka niin kuin nämäkin on kuudennella rivillä, eli sanaan_
assistance_, niin syntyy selvästi lause: _tuokaa heille apua_.

-- Niin, tuokaa heille apua! Glenarvan lausui, -- mutta missä ne
onnettomat ovat? Tähän saakka meillä ei ole ainoatakaan vihjettä
paikasta; tapahtumapaikka on täysin tuntematon.

-- Toivokaamme, että ranskalainen asiakirja on selvempi, lady Helena
sanoi.

-- Katsokaamme ranskalaista asiakirjaa, Glenarvan vastasi, -- ja kun
kaikki osaamme sitä kieltä, on työmme helpompaa.

Kolmas asiakirja oli seuraavannäköinen:

       _trois_      _ats_       _tannia_
                   _gonie_                     _austral_
                                            _abor_
    _contin_         _pr_               _cruel indi_
             _jete_                            _ongit_
    _et 37° 11'_              _lat_

-- Siinä on numeroita, lady Helena huudahti. -- Katsokaa, herrat,
katsokaa!

-- Edetkäämme järjestyksessä, lordi Glenarvan sanoi, -- ja alkakaamme
alusta. Sallikaa minun korjata entiselleen, yksitellen, nämä hajanaiset
ja vaillinaiset sanat. Näen ensinnäkin ensimmäisistä kirjaimista, että
on kysymys fregatista (_troismâts_), jonka nimi on englantilaisen ja
ranskalaisen asiakirjan avulla säilynyt täydellisenä: _Britannia_.
Kahdesta seuraavasta sanasta, _gonie_ ja _austral_, on vain
jälkimmäisellä merkitys, jonka kaikki ymmärrätte: _eteläinen_.

-- Se on tärkeä seikka, John Mangles huomautti. -- Haaksirikko on
tapahtunut eteläisellä pallonpuoliskolla.

-- Se on laajanpuoleinen käsite, majuri sanoi.

-- Minä jatkan, Glenarvan lausui. -- Ah! sana _abor_, alku verbistä
_aborder_, päästä maihin. Nuo onnettomat ovat päässeet maihin jossakin.
Mutta missä? _Contin!_ Onko se siis _continent_, manner? _Cruel_...!

-- _Cruel!_ John Mangles huudahti, -- siinähän on selitys saksalaiseen
sanaan _graus ... grausam ... cruel_, julma!

-- Jatkakaamme, jatkakaamme! sanoi Glenarvan, jonka into yltyi sitä
mukaa kuin sananjäännösten ajatus valkeni heille. -- _Indi_ ... olisiko
siis kysymys _Intiasta_, jonne nämä merimiehet olisivat joutuneet? Mitä
merkitsee sana _ongit_? Ah, _longitude_, pituusaste! Ja tässä
_latitude_, leveysaste: _kolmekymmentäseitsemän astetta yksitoista
minuuttia_. Vihdoinkin! Meillä on siis yksi täsmällinen ohje.

-- Mutta pituusaste puuttuu, MacNabbs sanoi.

-- Ei kaikkea voi saada, rakas majuri, Glenarvan vastasi; -- ja
leveysasteen tarkka tieto on jo jotakin. Tämä ranskalainen asiakirja on
kieltämättä täydellisin kaikista kolmesta. Ilmeisesti kukin niistä on
sananmukainen käännös toisestaan, sillä jokaisessa on yhtä monta riviä.
Täytyy siis nyt yhdistää ne, kääntää ne yhdelle ainoalle kielelle ja
etsiä niiden todennäköisintä, johdonmukaisinta ja selvintä ajatusta.

-- Ranskaksi, englanniksi vaiko saksaksi aiotte tämän käännöksen tehdä?
majuri kysyi.

-- Ranskaksi, Glenarvan vastasi, -- koska useimmat tärkeistä sanoista
ovat sillä kielellä meille säilyneet.

-- Teidän jalosukuisuutenne on oikeassa, John Mangles sanoi, -- ja
siksi toiseksi mehän osaamme sitä kaikki.

-- Se on siis sovittu. Minä kirjoitan tämän asiakirjan yhdistämällä
sanojen ja lauseiden katkelmat, jättämällä erottavat aukot väliin ja
täydentämällä vain ne, joiden merkitys ei voi olla epäselvä; sitten
vertaamme ja päättelemme.

Glenarvan tarttui heti kynään ja hetken kuluttua hän esitti ystävilleen
paperin, johon oli kirjoitettu seuraavat rivit:

    _7 juin 1862_   _trois-mâts_   _Britannia_     _Glasgow_
      _sombre_            _gonie_                  _austral_
            _à terre_                         _deux matelots_

    _capitaine Gr_                            _abor_
    _contin_       _pr_             _cruel_      _indi_
            _jete ce document_                  _de longitude_
    _et 37° 11' de latitude_              _Portez-leur secours_
               _perdus_

Tällä hetkellä tuli eräs matruusi ilmoittamaan kapteenille, että
_Duncan_ oli saapumassa Clyden lahteen, ja kysymään hänen käskyjään.

-- Mitä teidän jalosukuisuutenne aikoo? John Mangles kysyi kääntyen
lordi Glenarvanin puoleen.

-- Pyrkiä Dumbartoniin niin pian kuin mahdollista, John; sitten, sillä
välin kun lady Helena palaa Malcolmin linnaan, matkustan aina
Lontooseen saakka esittämään tämän asiakirjan meriministeriöön.

John Mangles antoi senmukaiset määräykset ja matruusi meni ilmoittamaan
ensimmäiselle perämiehelle.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- jatkakaamme tutkimuksiamme. Me
olemme suuren onnettomuuden jäljillä. Eräiden ihmisten henki riippuu
meidän terävyydestämme. Käyttäkäämme siis kaikki älymme saadaksemme
tämän arvoituksen selville.

-- Me olemme valmiit, rakas Edward, lady Helena vastasi.

-- Ensinnäkin, Glenarvan jatkoi, -- tässä asiakirjassa on tarkoin
erotettava kolme seikkaa: 1. se, mikä tiedetään; 2. se, mitä voidaan
olettaa; 3. se, mitä ei tiedetä. Mitä siis tiedämme? Me tiedämme, että
7. kesäkuuta 1862 eräs fregatti, _Britannia_ Glasgowista, on uponnut;
että kaksi matruusia ja kapteeni ovat heittäneet tämän asiakirjan
mereen 37° 11' leveysasteella ja pyytävät apua.

-- Aivan niin, majuri vahvisti.

-- Mitä voimme olettaa? Glenarvan jatkoi. -- Ensinnäkin, että
haaksirikko on tapahtunut eteläisillä merillä, ja silloin kiinnitän
heti teidän huomiotanne sanaan _gonie_. Eikö se itsestään viittaa maan
nimeen, johon se kuuluu?

-- Patagonia! lady Helena huudahti.

-- Epäilemättä.

-- Mutta kulkeeko 37. leveysaste Patagonian kautta? majuri kysyi.

-- Se on helppo todeta, John Mangles vastasi käärien auki
Etelä-Amerikan kartan. -- Niin on asia. 37. leveysaste koskettaa
Patagoniaa. Se leikkaa Araucaniaa, kulkee ruohoaavikoiden poikki
Patagonian alueen pohjoisosassa ja häipyy sitten Atlantin valtamereen.

-- Hyvä. Jatkakaamme olettamuksiamme. Molemmat matruusit ja kapteeni
_abor_ ... abordent, pääsevät maihin, eikö niin? _contin_ ...
continent, manner; te ymmärrätte: mannermaalle eikä saarelle. Miten
heidän käy? Tässä on kaksi kohtalokasta kirjainta _pr_ ... jotka
ilmaisevat heidän kohtalonsa. Ne onnettomat ovat _pris_ tai
_prisonniers_, vankeina.

Kenen? _Cruels indiens_, julmien intiaanien. Tuntuuko se teistä
vakuuttavalta? Eivätkö nämä sanat kuin itsestään hypähdä
aukkopaikkoihin? Eikö asiakirja selkene teidän silmissänne? Eikö ole
kuin valo välähtäisi mielessänne?

Glenarvan puhui vakuuttavasti. Hänen silmistään loisti ehdotonta
luottamusta. Koko hänen hehkunsa tarttui hänen kuulijoihinsa. Hänen
laillaan hekin huudahtivat:

-- Se on selvää, se on ilmeistä!

Hetken kuluttua lausui lordi Edward jälleen:

-- Kaikki nämä olettamukset, ystäväni, tuntuvat minusta erittäin
päteviltä; minä katson onnettomuuden tapahtuneen Patagonian rannikolla.
Muuten, minä annan tiedustaa Glasgowista, mikä _Britannian_
määräpaikkana oli, ja me saamme tietää, onko se voinut joutua näille
seuduille.

-- No, meidän ei tarvitse mennä niin kauas, John Mangles huomautti. --
Minulla on täällä kokoelma _Mercantile and Shipping Gazettea_, josta
saamme tarkat tiedot.

-- Katsotaan, katsotaan! lady Glenarvan sanoi.

John Mangles otti pinkan kauppa- ja merenkulkulehteä vuodelta 1862 ja
alkoi selailla nopeasti. Kauan ei hänen tarvinnutkaan hakea, ja pian
hän sanoi tyytyväisellä äänellä:

-- 30. toukokuuta 1862. Peru! Callao! Lastissa Glasgowiin. _Britannia_,
kapteeni Grant.

-- Grant! lordi Glenarvan huudahti, -- tuo uskalias skotlantilainen,
joka aikoi perustaa Uuden-Skotlannin jonnekin Tyynen Valtameren
saarille!

-- Niin, John Mangles vastasi, -- sama mies, joka vuonna 1861 lähti
Glasgowista _Britannialla_, ja josta sitten ei ole milloinkaan saatu
mitään tietoja!

-- Ei epäilystäkään! Glenarvan sanoi. -- Se on hän. _Britannia_ lähti
Callaosta 30. toukokuuta, ja 7. kesäkuuta, kahdeksan päivää lähtönsä
jälkeen, se on joutunut haaksirikkoon Patagonian rannikolla. Siinä
kapteeni Grantin tarina täydellisenä näissä selittämättömiltä
näyttäneissä sanojen jäännöksissä. Te näette, ystäväni, että se osa,
minkä me kykenimme olettamaan, on aika runsas. Mitä taas siihen tulee,
mitä emme tiedä, se supistuu vain yhteen ainoaan seikkaan:
pituusasteeseen, joka meiltä puuttuu.

-- Se on meille tarpeeton, John Mangles huomautti, -- kun kerran
tiedämme maan, ja leveysasteen nojalla yksin minä ottaisin mennäkseni
suoraan haaksirikkopaikalle.

-- Tiedämmekö me nyt siis kaikki? lady Glenarvan kysyi.

-- Kaikki, rakas Helena, ja ne aukot, jotka meri on syövyttänyt
asiakirjojen sanoihin, minä täytän vaivattomasti, ikään kuin
kirjoittaisin kapteeni Grantin sanelun mukaan.

Samalla lordi Glenarvan tarttui kynään ja kirjoitti epäröimättä
seuraavan selonteon:

    "7. kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
    Patagonian rannikolla eteläisellä pallonpuoliskolla. Maihin
    pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant yrittivät nousta
    mantereelle, missä he joutuvat julmien intiaanien vangiksi.
    He ovat heittäneet tämän asiakirjan -- pituus- ja 37° 11'
    leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa."

-- Hyvä, hyvä, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja jos nämä
onnettomat vielä näkevät kotimaansa, niin heidän on siitä onnesta
kiittäminen sinua.

-- Ja he näkevät sen, Glenarvan vastasi. -- Tämä asiakirja on niin
pätevä, niin selvä, niin varma, että Englanti ei voi epäröidä
lähettämästä apua noille kolmelle, autiomaahan joutuneelle lapselleen.
Mitä se on ennen tehnyt Franklinin ja niin monen muun vuoksi, sen on se
nyt tekevä _Britannian_ haaksirikkoisten hyväksi.

-- Mutta niillä onnettomilla, lady Helena huomautti, -- on
varmaankin perhe, joka suree heidän menettämistään. Kukaties kapteeni
Grant-paralla on vaimo, lapsia...

-- Rakas Helena, sinä olet oikeassa, ja minä toimitan heidän tietoonsa,
että kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Nyt, ystäväni, nouskaamme
kannelle, sillä me lähestymme kai satamaa.

_Duncan_ oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä
hetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen
ihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui
lahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden
aikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on
skotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.

Siellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen
hänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan
syleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.

Mutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän
tiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti
_Timesille_ ja _Morning-Chroniclelle_ seuraavan ilmoituksen:

    "Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, _Britannian_
    ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin
    puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta,
    Skotlanti."



MALCOLMIN LINNA.


Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin
kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat
laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli
kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin
maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia
tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana
joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa
tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset
rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan
toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan
yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen.
Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään
jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät
entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja
hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin
Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat
MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista,
-- olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä,
henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä
puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.

Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan
avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin
suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi
pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä,
edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen
mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, -- kun hänellä ei ollut
halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, -- eivät Englannin
valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä
syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti
tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin
asioihin.

Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei
ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa
ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena
mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään
kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.

Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli
kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta
hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa
oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli
urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan
19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen
kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren
tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli
maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.

Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja
se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä
nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin
herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran
yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa
Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen
vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen,
silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen
rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito
rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi
köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet
henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä:
Lussin hyvä valtiatar.

Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa,
keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja
sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä
entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta,
-- missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna.
Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen
kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin
äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen,
tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin
sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter
Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun
"MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin
Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä
näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin
maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan
kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien
vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen
hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan
päällä vain rakastavaiset sydämet.

Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta
lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren
löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin
oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä
erehtynytkään. Rakennettiin _Duncan_; sen oli määrä kuljettaa lordi ja
lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina
Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun
hänen puolisonsa määräsi _Duncanin_ hänen käytettäväkseen! Tuskin
onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille
viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden
ihastuttavilla rannoilla?

Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia
onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin
tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan;
seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita
pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä
kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia;
sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut
tyytymättömyyttään meriministeriöön.

Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin
huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään
suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka
pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.

-- Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.

-- Eivät, rouva, hovimestari vastasi, -- sillä minä en tunne heitä. He
ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.

-- Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.

Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady
Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä
vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista.
Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan
olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä,
hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti
kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti
ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa
loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän
pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan
eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.

-- Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä
katseellaan.

-- Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, -- vaan lordi
Glenarvania itseään.

-- Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä
katsahtaen.

-- Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; -- mutta minä
olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne...

-- Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.

-- Olen, neiti.

-- Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut
lehdessä _Britannian_ haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?

-- Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. -- Entä te...?

-- Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.

-- Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön
luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.

-- Rouva, nuori tyttö kysyi, -- mitä te tiedätte isäni haaksirikosta?
Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa,
rukoilen sitä teiltä!

-- Rakas lapsi, lady Helena lausui. -- Jumala varjelkoon minua
vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en
tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä...

-- Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin
kuulla mitä tahansa.

-- Rakas lapseni, lady Helena vastasi, -- toive on hyvin heikko; mutta
kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte
jälleen nähdä isänne.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut
pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.

Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään
lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden
paperilappujen löytymisestä, että _Britannia_ oli haaksirikkoutunut
Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi
matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet
mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä
kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa
kirjeessään.

Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen
elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin
kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän
näki isänsä _Britannian_ kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa,
kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois
aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä
hän mutisi jotakin.

-- Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.

Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen
kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: -- Oi, rouva, se kirje,
se kirje!

-- Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.

-- Eikö teillä ole sitä enää?

-- Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt
viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se
sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen
pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa
muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei
ole pituusastetta...

-- Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.

-- Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin
päättäväisenä. -- Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen
pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Niin kai, rouva, tyttö vastasi, -- mutta minä olisin tahtonut nähdä
isäni käsialan.

-- No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna.
Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa
näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä
heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.

-- Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; -- oletteko
tehneet senkin meidän hyväksemme?

-- Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.

-- Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta
intoa, -- taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!

-- Rakas lapsi, lady Helena vastasi, -- me emme ansaitse mitään
kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla
tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat
toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut...

-- Rouva, tyttö vastasi, -- minä en tahtoisi käyttää väärin
myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.

-- Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole
tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että
lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan
yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.

Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä
sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin
linnassa lordi Glenarvanin paluuta.



LADY GLENARVANIN EHDOTUS.


Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin
kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset
voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään
lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli
Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja
turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei
vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä
seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli
vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän
näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.

Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan
myötätuntoa tyttöä kohtaan.

Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli
menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän
jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni
Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija
ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri
kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin
kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä,
Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin
hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa
ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.

Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin
laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia
Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin
omaisuuden.

Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä
tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin
alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti,
irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen
mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä
omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen
siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän
tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat
antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla
kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten
toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus
kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä
kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa
olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa
itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa
asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön
saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan,
tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861.
Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen
lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan
_Britanniasta_, ja _Shipping Gazette_ pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.

Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset
jäivät yksin maailmaan.

Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei
masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa
huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa,
opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla,
tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse
kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja
täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat
lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden
liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja
haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti
_Britanniaa_ iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä
on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun _Times_-lehden ilmoitus,
jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti
toivottomuudesta.

Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis.
Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli
löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten
joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä
epätietoisuuden ikuinen kidutus.

Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset
rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa
Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.

Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady
Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa
tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt
sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja
monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen
kapteeni Grantin lapset.

Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa;
hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli
tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää
sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:

-- Oi, äiti! Rakas äitini!

Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen
molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää
yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he
nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään
lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän
illan tapahtumat.

-- Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa
kertomuksen.

-- Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena
vastasi, -- sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!

-- Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, -- taikka sitten on meriministeriön
viranomaisten sydän kiveä kovempi.

Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin
huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.

Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja
kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen
rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa
vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana
pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta,
pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut
mitään.

-- No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.

-- Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- niillä
ihmisillä ei ole sydäntä!

-- Eivätkö he ole suostuneet...?

-- Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin
etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on
muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien
haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin
enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran
ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan,
eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen -- kolmen
skotlantilaisen! -- vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja
vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen,
esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun
eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja
onneton Grant on hukassa!

-- Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin
polviin.

-- Teidänkö isänne! Mitä, neiti ... tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään
nuoren tytön jalkojensa juuressa.

-- Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, --
kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on
tuominnut orvoiksi!

-- Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, -- jos
olisin tiennyt teidän olevan täällä...

Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen,
nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi
Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä
äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään
kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin
hallituksen menettelystä.

Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi
hänelle:

-- Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?

-- Ei mitään.

-- Onhan, nuori Robert huudahti, -- minä menen tapaamaan niitä herroja,
ja sittenpä on...

Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet;
mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.

-- Ei, Robert, Mary Grant sanoi. -- Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita
ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille
ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!

-- Mary! lady Helena huudahti.

-- Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.

-- Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö
vastasi, -- ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä
pyytävän lapsen rukouksille.

Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt
hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei
Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät
pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein
kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten
englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan
seinämään:

-- _Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä_.

Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön
yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta.
Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.

-- Mary Grant, hän huudahti, -- odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä
sanon!

Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän
pysähtyi.

Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni
varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:

-- Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen
kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen
antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut
antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.

-- Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.

Kaikki olivat aivan hiljaa.

-- Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, -- että meidän on pidettävä
itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä.
Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä
huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen,
jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?

-- Helena! lordi Glenarvan huudahti.

-- Ah, sinä ymmärrät, Edward! _Duncan_ on uljas ja hyvä laiva! Se
pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja
se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään
kapteeni Grantia!

Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa
nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin
suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen
kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja
sydämestään kiitollisina huudon:

-- Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!



DUNCANIN LÄHTÖ.


On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri
esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli
täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään
ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo
herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa
hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui
siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa.
Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti.
Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla;
olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin
hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi
kaikuviin huutoihin.

Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana
päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä
_Duncanin_ Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille
lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten
lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut _Duncanin_
ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja
nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.

Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli
kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet
laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon
pienempiä.[2]

_Duncanilla_ oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje,
kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin
mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja
haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi
käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen
kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen
höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli
rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös
tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean
paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi _Duncan_
saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus.
Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan
kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi
sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi
pitää huolta vain ruumien varusteluista.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin
mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea
täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös
ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että
voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei
puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun
kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä
voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula
neljän meripeninkulman päähän.

Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain
huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän
oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat,
mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin
linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja
kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä
merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja
kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle _Duncanin_
päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti
Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin
vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.

Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta
ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen
perämies niihin luettuna, oli _Duncanin_ miehistönä; kaikki kuuluivat
Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja
perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon
miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut
edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä
joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita,
taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa
toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun
_Duncanin_ miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut
hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän
innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.

Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut
varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin
oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady
Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata _Duncanin_ mukana.

Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen
ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella
laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut
_Duncaniin_. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä
ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan
ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana
tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen
ammattia.

-- Hyvä, Robert sanoi, -- eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä
käsketään.

-- Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan
näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli
kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin _Duncan_-laivalla.

Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin
mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja
säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä,
erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja
lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis
kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä
askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin
rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi
väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä
hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä
miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista
taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu
yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta,
siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen,
että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän,
puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen
noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja
majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa
rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia
aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa
ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä
_Duncanin_ matkaan.

Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat
seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä
matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön
uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui
joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu
muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni
Burtonin, _Duncanin_ vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan
_Scotia_-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.

Kokonsa puolesta saattoikin _Scotia_ katsoa _Duncanin_ mitättömäksi
kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi
Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.

Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja
toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi
_Duncan_ lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin
muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus
saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.

Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän
saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista;
mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään
Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin
moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta
skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet,
lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia,
yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä
tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä
kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.

Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs,
Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän
puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin
linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille.
Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin
väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja
uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista
ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.

Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat _Duncanin_ kaikki
perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä
itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi
kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin
sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja
Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan
yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin
mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet,
elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa
sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.

_Duncanin_ oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme
aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä
liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi
Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä
kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä
uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan
tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt
koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota
Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa
valtavien holviensa alle _Duncanin_ matkustajat ja miehistön. Suunnaton
väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on
täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra
Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta.
Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa
kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan
edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän
liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet
laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä
lähtövalmisteluja.

Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä
mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin.
_Duncanin_ purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden
oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi
lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.

Kello kahden aikana alkoi _Duncan_ puuskua höyrypannujen kuumetessa;
höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa
Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys
alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.

John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi
kannelle.

Samalla alkoi laskuvesi tuntua; _Duncan_ vihelteli voimakkaasti,
hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani
potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut
ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan
olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa
mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä
äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla
täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina
vaimeni välimatkan kasvaessa.

Tunnin perästä sivuutti _Duncan_ Dumbartonin kalliot, kahta tuntia
myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi
Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa
valtamerta.



MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.


Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja
tuuli yltyi iltaan mennessä. _Duncan_ keinui kovasti; niinpä eivät
naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja
tekivät siinä viisaasti.

Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John
avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; _Duncan_ kulki nyt tukevammin
aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady
Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi
Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli
suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin
suunnattomasta sähkökylvystä. _Duncan_ liukui niin säihkyvän säteilyn
keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan
auringonsäteiden voimasta.

Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän
taivaankappaleen ilmestystä:

-- Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. -- Se lupaa kaunista
päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi
_Duncanin_ kulkua!

-- Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan
vastasi, -- eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua
vastaan.

-- Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?

-- Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. -- Kuljemmeko
hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?

-- Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; -- tämä
on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan
ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon;
katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu
aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos
tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä
ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.

-- Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, -- ennen viittä viikkoa!

-- Kuulen, rouva, tyttö vastasi -- ja sydämeni sykähtelee kovemmin
kapteenin sanoista.

-- Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.

-- Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä
siihen pian totun.

-- Entä pikku Robert?

-- Robertko? John Mangles vastasi. -- Kun hän ei ole sukeltanut
konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain
meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.

Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa
kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen
raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut
olla huudahtamatta.

-- Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, -- minä vastaan hänestä
ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni
Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.

-- Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.

-- Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, -- koko tässä asiassa on
jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä
toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan.
Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin
hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme,
vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle
huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.

-- Edward, lady Glenarvan sanoi, -- sinä olet miehistä paras.

-- En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö
ihaile _Duncania_, Mary-neiti?

-- Minäkö, mylord? tyttö vastasi. -- Tottahan sitä ihailen, kun olen
todella asiantuntija.

-- Ah, niinkö?

-- Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt
tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai
reivaamaan tai punomaan köyttä.

-- Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.

-- Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi
Glenarvan sanoi, -- sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän
vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?

-- Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, --
mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa
kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla
hänen puhuvan noin.

-- Ja varsinkin kun hän ihailee _Duncania_, lordi Glenarvan lisäsi.

-- Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.

-- Kuulkaa, lady Helena sanoi, -- kun te olette niin ylpeä
aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka
ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.

-- Mainiot, John vastasi, -- he ovat siellä kuin kotonaan.

-- Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan
lisäsi. -- Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen
osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on
purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! _Duncan_ on
Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.

-- No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady
Helena vastasi.

-- Kuten käsket, Glenarvan lausui, -- mutta salli minun sitä ennen
puhutella Olbinettia.

Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen,
joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja
täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.

-- Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan
sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai
Katrine-järvelle. -- Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.

Olbinett kumarsi juhlallisesti.

-- Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.

-- Jos käskette, MacNabbs vastasi.

-- No, lordi Glenarvan huomautti, -- majuri on uponnut sikarinsa
savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima
tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.

Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät
välikannelle.

Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä
milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan
savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan
vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja
havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi
voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä
matkustaja oli hänelle täysin outo.

Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies,
näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso
ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin
jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen
katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns.
päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen
hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä
ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät
mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman
herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän
osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei
hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin
hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat,
eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa
paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat
samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat
taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja
taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia
esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi
olkahihnassa.

Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän
liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään
kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä
hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana
_Duncan_-laivalla.

Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo
arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli
reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien
kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa
kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä
tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja
nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin
putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä
katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.

Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes
räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.

-- Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti
hänen olevan ulkomaalaisen.

Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.

-- Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.

Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan
keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan
henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!

-- Mistä ihmeestä tuo tulee? -- hän tuumi. -- Joku lordi Glenarvanin
ystävä? Mahdotonta!

Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.

-- Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.

-- Olen, herra, Olbinett vastasi, -- mutta minulla ei ole kunnia
tuntea...

-- Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.

-- Numero kuusi? muonamestari toisti.

-- Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?

-- Olbinett.

-- No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, --
täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt
puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut
puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka
tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään
aamiaista?

-- Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.

Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään
aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.

-- Kas, hän sanoi, -- kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis,
Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen
nääntymässä nälkään.

Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja
siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.

-- Entä kapteeni! hän kysyi. -- Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja
ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on
onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.

Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.

-- Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.

-- Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, -- kapteeni Burton, mieluisaa
tutustua teihin!

John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan
kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.

Toinen jatkoi mitä luontevimmin:

-- Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. -- Kun en tehnyt sitä
toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä
päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni
puheisiin kanssanne.

Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä
tulokasta.

-- Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, --
olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko
tyytyväinen _Scotiaan_?

-- Mitä te _Scotialla_ tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.

-- Heh, tietenkin tätä _Scotiaa_, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva,
ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön,
kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko
samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies.
Saan siis onnitella!

-- Hyvä herra, John Mangles lausui, -- minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.

-- Ah, päätteli tuntematon, -- minä olen siis puheissa _Scotian_
ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!

-- Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian
oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta
erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri
aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen
vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja
huudahti:

-- Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness,
teitä esittelemään minut...

Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.

-- Rouva, hän sanoi neiti Grantille; -- neiti, hän sanoi lady
Helenalle; -- hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin
puoleen.

-- Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.

-- Mylord, jatkoi silloin tuntematon, -- pyydän anteeksi, että itse
esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria
seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja _Scotian_
matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin
mieluisaltakin.

Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan
vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan
ilmestymisestä _Duncanin_ kannelle.

-- Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, -- kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?

-- Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin
Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin,
Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen
kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja
kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä
vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt
jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen
siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.



MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.


Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä
kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan
tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques
Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon
hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa
esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa
koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä
tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden
odottamattomalle vieraalleen.

-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra
Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?

-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle
on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.

-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?

-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin
Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa
olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla
en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin
matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä
nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset
päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut
kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.

Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen
olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan
ja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon
kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi
kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin
matkalla?

-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut
tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?

-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani
koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin
toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.

-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?

-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on
suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja
Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.

-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?

-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen
matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni,
herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata
Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja
Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja
monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä,
missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen
kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin
alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja
vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin
koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka
näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon
alalla.

Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän
heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä
mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.

-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi
olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää
pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän
luopua ilostanne päästä Intiaan.

-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?

-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.

-- Kuinka?! Kapteeni Burton...

-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.

-- Mutta _Scotia_?

-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.

Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään
lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia,
joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka
hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan,
siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:

-- Mitä pilantekoa tämä on!

Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka
kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:

        DUNCAN
        GLASGOW

-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.

Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään
kohti.

Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana
majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua
väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä
Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua
Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo
hajamielisyyden huippu!

-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.

-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi
viedä häntä väkisin Patagoniaan.

-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa
hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään
junaan, pysähtyisikö se?

-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.

-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa,
ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.

Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään
toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli
lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen
sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin,
tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää
näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.

-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.

-- Amerikkaan, herra Paganel.

-- Ja tarkemmin määritellen?

-- Concepcioniin.

-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä
Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean
esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja
mitä sanon minä itse seuran istunnossa!

-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää
menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain
verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina
Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te
tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.

-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että
tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja
minulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_

-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.

-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_
on huvipursi.

-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on
hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.

-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,
Glenarvan lisäsi.

-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän
todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun
tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa
matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä
tunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria,
ja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun
se kerran on huvimatkalla...

Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet
hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.

-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain
huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä
Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta
_Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita
haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa
suuntaa...

Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa
tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta
löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan
jalomielisestä ehdotuksesta.

-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän
menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne
on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos
hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.

-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.

-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä
lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...

-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.

-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen
peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.

-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne
noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota
teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin
vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!

-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen,
että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on
sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja
purjehtiikin Amerikkaa kohti!

Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui
myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa
hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen
päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin
hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti,
kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei
hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä
herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille
hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön
menestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren
neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi
hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!

Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän
puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä
uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut,
kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri
hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra
Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William
Tuffnelin tyttären kanssa!

Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja
siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan
"asiaankuulumatonta."



YKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.


Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki
_Duncan_ nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli
Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi
Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.

-- Lordi, Paganel vastasi, -- puhukaamme kursailematta. Oliko ennen
minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?

-- Ei, Glenarvan sanoi.

-- Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni
seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle
ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja
kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten
viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa,
että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813
nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845
ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä
hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on
masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian
saarille?

-- Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. -- Sehän ei
tee mitään mutkaa meidän matkaamme.

-- Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme
saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina
olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni,
ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.

-- Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei
voinut olla hymyilemättä.

Ja hänellä oli syytä hymyillä.

Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän
väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka
_Duncanin_ nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.

31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John
Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan
vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja
sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:

-- Herra Paganel!

-- Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.

-- Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?

-- En.

-- Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen
yläpuolelle, pilviin.

-- Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla...

-- No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.

-- Minä en näe mitään.

-- Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen
meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä
taivaanrannan yläpuolella.

Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin
hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.

-- No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.

-- Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään
välinpitämätön sävy: -- Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?

-- Se se on.

-- Eipä se näy olevan kovin korkea.

-- On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa
korkeammalla.

-- Se ei vastaa Mont-Blancia.

-- Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette
sitä sentään kyllin korkeana.

-- Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän
kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo
Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin
tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän
havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen,
havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman
vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut
tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs
osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja
tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla
olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?

-- Tosiaan, John Mangles vastasi, -- eipä siinä ole enää mitään
haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi
odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan
vaihtelua toivottavissa.

-- Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan,
Paganel sanoi nauraen. -- Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden
saarilla ole ankkuripaikkoja?

-- On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.

-- Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel
lisäsi, -- siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista,
missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja
epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta
maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee
tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään
kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.

-- Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles
vastasi, -- minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän
oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa
sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta
meille mitään viivästystä.

Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian
saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja
nopeakulkuinen _Duncan_ kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä
syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli
sadekauden kostea ja raskas ilmasto, _le tempo das aguas_, kuten
espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja
siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä
aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta
salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.

3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan
lähestyvää maihinnousua varten. _Duncan_ liikkui Kap Verden saarien
lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio
hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen
St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu
basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John
Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin
edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko
tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta
tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä
kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten
kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan
tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.

Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin
kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. _Duncanin_
matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja
taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului
tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin
sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman
vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli
edestakaisin pudistellen päätään.

-- Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.

-- Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi -- että
luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.

-- Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.

-- Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.

-- Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin
matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.

-- Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan
laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. -- Niin pian kuin olette
kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin
siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura
ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja
toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä
lähtemään Eurooppaan.

-- Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.

-- Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa
sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä
tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian,
klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon
tekemistä.

-- Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.

-- Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.

-- Entä jokia?

-- Ei niitäkään.

-- No puroja sitten?

-- Ei edes niitä.

-- Hyvä, majuri sanoi, -- sitten samoilette metsissä.

-- Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.

-- Mainio maa, majuri huomautti.

-- Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. --
Onhan siellä ainakin vuoria.

-- Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin
on jo tutkittu.

-- Niinkö?

-- On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli
edessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra
Charles Sainte-Claire Deville.

-- Onko se mahdollista?

-- Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. -- Mainitsemani
tiedemies oli mukana _La Décidée_-nimisessä valtion kornetissa sen
poiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman
kukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää
hänen jälkeensä?

-- Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. -- Mitä te sitten
teette, herra Paganel?

Paganel oli hetkisen vaiti.

-- Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, -- jos
olisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan
viiniä.

Maantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. -- Minä
puolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin
olisi sanonut: -- minä en odottaisi.

-- Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, -- missä aiotte ankkuroida
tämän jälkeen?

-- Oh, vasta Concepcionissa.

-- Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.

-- Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette
taas lähemmäksi Intiaa.

-- Sitäpä rohkenen epäillä.

-- Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, -- kun kerran on mentävä
Intiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.

-- Kuinka niin samantekevää?

-- Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki
ovat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.

-- Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, -- siinä on seikka, jota en
koskaan olisi tullut ajatelleeksi.

-- Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa;
kaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien
harjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.

-- Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?

-- Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta,
joka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden
mielikuvituksen mukaan.

-- Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.
Ah, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua
Patagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.

-- Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.

-- No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena
kysyi kiehtovimmalla äänellään.

-- Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?

-- Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta,
lordi Glenarvan mainitsi.

-- Mylord, te houkuttelette.

-- Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.

-- Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.
-- Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?

-- Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, -- että ottamalla
osaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin
nimeen.

-- Niin tosiaan!

-- Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä
on kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?

-- Se on hyvin sanottu, rouva.

-- Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen
ratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo
asiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät _Duncanin_
kannelle, älkää sitä jättäkö.

-- Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi
silloin. -- No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?

-- Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.

-- Niinhän se on! tiedemies huudahti, -- mutta minä pelkäsin olevani
tunkeileva!



MAGALHÃESIN SALMI.


Ilo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku
Robert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin
rajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. -- Siinä on
reipas pikkumies, hän sanoi, -- minun pitää opettaa hänelle
maantiedettä.

Niinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen,
Glenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja
jalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan,
täytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen
herrasmies.

_Duncan_ täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä
ilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui,
kuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan
pohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.

Matka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita.
Tällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen
todennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John.
Mutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä
Mary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti
kiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin
hyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen
_Duncanilla_ olija sen huomasi.

Mitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen
pallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla
karttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui
jokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa
ateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat
lukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä
maantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana.
Sitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja
ensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä
espanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota
kukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen
rannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi
varmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan
saapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen
kuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.

Mutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku
Robertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen
historiaa, joita _Duncan_ nyt nopeaa vauhtia lähestyi.

Sitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15'
pituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään
asian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan
historiaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää
reittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja
lopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri
genovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki
huudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.

-- Se on aivan totta, hän sanoi. -- Minä en suinkaan tahdo vähentää
Kolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan
lopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian
kanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä
tietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki
neljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin,
Mosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla,
joita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta
tulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut
nimeään hänen muistokseen.

-- En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui,
-- mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten
ensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.

-- Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda,
samoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis,
Balboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja
kartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä
tämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me
olemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon
kulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt
lähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän
laski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen
Cabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502
purjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät
Vincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista
ja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat
söivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi
Magalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle
viidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman,
samoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52.
leveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin
sai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta
ulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut,
mitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren
kimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.

-- Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena
maantieteilijän sanoista. -- Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!

-- Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista
tilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta
sitten!

-- Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena
huomautti, -- sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi _Duncanin_
salongissa kertomassa meille tätä historiaa.

-- Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että
länsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä
sitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco,
Quito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne
_Duncan_ meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät
tähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto
ilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.

-- Minäpä, Robert sanoi, -- en olisi vielä siihen tyytynyt.

-- Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin
innostunut löytöretkien historiasta.

-- Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti
hymyillen.

-- Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella
puolen.

-- Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. -- Minä myös olisin tahtonut
tietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin
olemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne,
mylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel
olisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat
ruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle
hollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan
lopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.

-- Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.

-- Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei
paljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö,
jolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään
kauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen
kautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat
yrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista
salmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut
mies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen
veljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo
merenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät
matkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he
löysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16.
päivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota
paremmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa
Myrskyniemeksi!

-- Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.

-- Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä,
poikaseni, Paganel jatkoi innostuen. -- Onko tosiaan todellisempaa
tyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan
merkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan
silmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen
jälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi
ovat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen
kukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama.
-- Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen
pisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet
liittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen,
jokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen,
kaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa
loistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän
kokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein
tyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja
uudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole
enää mitään tehtävää.

-- On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.

-- Ja mitä sitten?

-- Se, mitä me juuri teemme!

_Duncan_ kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen
nopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja
keula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi
Patagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla;
niiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes
Paganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada
kuin perin epämääräisen käsityksen.

25. päivänä syyskuuta _Duncan_ oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se
laski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat
käyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin
kolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää
suurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio
ankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia,
riistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia
valkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja
myrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.

Alkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman
taipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia.
Jacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen
nähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja
rantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä
näki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa.
Pohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia
surkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel
ei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa
suureksi huviksi kovasti pahoitteli.

-- Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, -- eihän se enää ole
Patagonia!

-- Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, -- me
näemme vielä patagonialaisiakin.

-- En ole siitä varma.

-- Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.

-- Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.

-- Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee
'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.

-- Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti
kiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, -- ja muuten,
totta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.

-- Niinkö? Glenarvan huudahti. -- Tiesittekö sitä, majuri?

-- En, MacNabbs vastasi, -- enkä maksaisi viittä penniä saadakseni
tietää sen.

-- Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, -- välinpitämätön
majuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita
patagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi,
chileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi,
araukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner
taas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi.
Kysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja
voiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!

-- Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.

-- Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, -- mutta ystävämme Paganel
myöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin
epätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.

-- Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.

-- He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.

-- Sitä en tiedä.

-- Pieniäkö? lady Helena kysyi.

-- Sitä ei voi kukaan todistaa.

-- Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.

-- Siitäkään en tiedä sen enempää.

-- Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. --
Tutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet...

-- Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä
vastasi, -- antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että
hänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.

-- Nähkääs nyt!

-- Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin
kookkain patagonialainen.

-- Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti
halveksivasti, -- mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!

-- Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi.
-- Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän
olevan yli kolmemetrisiä.

-- Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.

-- Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat
katsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais,
Bougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat
kahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra
d'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.

-- Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus?
lady Helena kysyi.

-- Totuus, rouva, Paganel vastasi, -- on tämä: patagonialaisilla on
lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä
hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia
istuessaan ja vain 150 seisaallaan.

-- Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. -- Tuo oli
hauskasti sanottu.

-- Paitsi, Paganel jatkoi, -- ellei heitä ole olemassa, jolloin koko
tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään
lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman
patagonialaisiakin.

Tällä hetkellä kiersi _Duncan_ luonnonkaunista Brunswickin niemeä.
Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan
se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja
kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui
mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien
metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien
ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen;
pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta;
taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille
etelänavan suuntaa.

Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka
korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti
matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista
valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien
oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen
potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit
ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja
soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös
hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden
ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. _Duncan_ lipui Port
Faminen -- Nälkäsataman -- ohi.

Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan
siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin;
julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti
ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish
näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään
kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka
näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.

_Duncan_ sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin
kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden
keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia
kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin
korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten
Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi;
kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden
puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman
päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven
viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa,
kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä
pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin
ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan
mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä
56. leveysasteella.

Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja
toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa
tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta
valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai
Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon
maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden
valtameren välisen vuoriniemen?

Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja,
kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia.
Erehtymättä, epäröimättä kulki _Duncan_ sokkeloiden läpi, sekoittaen
savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se
sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia
asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä
vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi
etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se
näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä.
Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques
Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin
Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen _Trinitad_ aluksensa
liukui Tyynen valtameren laineille.



37. LEVEYSASTE.


Kahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski _Duncan_
täyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman
pituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän
maan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja
Andien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti
etelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut
aivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun
lukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto
tai muu sellainen olisi voinut saattaa _Duncanin_ haaksirikon vaaraan;
mutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi
Talkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli
jättänyt Clyden myrskyisät vedet.

Glenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä
Paganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt
asianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti
opiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä
ymmärtäneet.

-- Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.

-- Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.

Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja
kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa.
Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä
hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan,
yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan
kaupunkiin.

Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat
alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819,
suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden
hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt
sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta
asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan.
Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella
soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen
takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut
naisten ja lasten mitätön kylä.

Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä,
vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan
menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen
majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan
hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan
tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.

Mitä tuli kysymykseen, oliko _Britannia_ tehnyt haaksirikkonsa 37.
leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen
annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta
onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden
konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon
eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan
lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon
väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut
jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että _Britannian_ haaksirikosta
ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.

Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan
ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla
ilmaisematta mielensä masennusta. _Duncanin_ saapumisesta Talkahuanaan
oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla
peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla -- mitäpä hän olisi
saattanut sanoa? -- vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques
Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin
tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän
oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:

-- Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä
papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?

Paganel ei vastannut. Hän mietti.

-- Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi?
Glenarvan jatkoi. -- Eikö nimi _Patagonia_ pistä tyhmimmänkin ihmisen
silmään?

Paganel pysyi yhä vaiti.

-- Entäs sana _indi_? Glenarvan sanoi. -- Eikö ainakin se osoita meidän
olevan oikeassa?

-- Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.

-- Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan
nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?

-- Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. --
Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen
ei tunnu minusta järkevältä.

-- Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä
katseensa maantieteilijään.

-- Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, -- että
kapteeni Grant _on nyt intiaanien vankina_, ja lisään, että asiakirja
ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.

-- Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.

-- Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan
_seront prisonniers_, vaan _sont prisonniers_,[5] niin kaikki on
selvää.

-- Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.

-- Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.

-- Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä
hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä,
että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon
paikkaa.

-- Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. -- Enkä minä
näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat
kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon
avulla ilmaista, missä he ovat vankina.

-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen
heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.

-- Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.

Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä
äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että
heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi
ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Mikä ajatus! hän huudahti.

-- Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.

-- No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.

-- Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37.
leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja
seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan
saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta
löydämme _Britannian_ haaksirikkoiset.

-- Heikko toive! majuri huomautti.

-- Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, -- emme voi jättää
sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo
on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy
meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa
tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!

Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.

-- Katsokaa, hän sanoi, -- ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan
poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon
yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia
tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden
lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet
kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista
asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen
varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme -- kuten saanen
sanoa -- kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän
toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on
kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota
sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä
vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37.
leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo,
jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?

Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää
liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat
puristamaan hänen kättään.

-- Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa
silmillään.

-- Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, -- me löydämme hänet, lapseni!
Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä
seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten
indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä
tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme
_Duncaniin_ itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos
Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy
voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.

-- Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi,
että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman
pienintäkään vaaraa.

-- Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. -- Kuinka monet
ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä
meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa
yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut
Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin
maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta
lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut
Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja
vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa
ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin
rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme
tehdä inhimillisyydelle.

-- Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, --
kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät
niin monille vaaroille alttiiksi?

-- Vaaroille! Paganel huudahti. -- Kuka on lausunut sanan _vaara_?

-- En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse
päättäväisenä.

-- Vaaroja! Paganel toisti; -- mitä vaaroja siinä voisi
olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta
kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan
samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän
pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa
oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on
vain kävelyretki!

-- Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, -- oletatteko te siis,
että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on
jätetty henkiin?

-- Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä.
Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa,
herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä
oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän
suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen,
nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen
arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.

-- Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, -- vaan nyt
pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?

-- Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. -- Hiukan vuoria
alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä,
nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.

-- Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.

-- Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä
Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä.
Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki
Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas
pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme
pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on
Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra
Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin
rannalla.

Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin
vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän
oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset
ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän
maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:

-- Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä
ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen _Duncania_ itärannikolle,
jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.

-- _Duncanin_ on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien
välillä? John Mangles tiedusti.

-- Juuri niin.

-- Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.

-- Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko
kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien
kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena
päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa
kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel...

-- Ja minä! pikku Grant huudahti.

-- Robert! Robert! Mary sanoi.

-- Mutta miksei? Paganel huomautti. -- Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme _Duncanin_ matruusia...

-- Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, --
unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?

-- Hyvä John, Glenarvan vastasi, -- me jätämme laivaan naiset, siis
rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei _Duncanin_
uskollinen kapteeni?

-- Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin
ilmestyi surumielisyyden häive.

-- Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, -- meidän matkamme täytyy
tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja...

-- Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; -- menkää siis,
ja onnistukoon yrityksenne!

-- Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.

-- Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.

-- Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki
tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. _Transire
benefaciendo_[6] -- se on tunnuksemme.

Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa
keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin
heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa,
etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.

Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan
tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta
pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan
ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun
saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä
veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom
Sayersia vastaan.

Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi
olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan
hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla
Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin
ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.

Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen
lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. _Duncan_ oli
lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan
leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom
Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina
lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.

-- Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.

-- Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten
liikutuksensa.

Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin
kaulaan.

-- Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, -- viimeinen
kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!

Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi
kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.

Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät _Duncanilta_.
Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin
päähän.

Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:

-- Ystäväni! Herran haltuun!

-- Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, -- sillä voitte
uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!

-- Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.

-- Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.

Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia
kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi _Duncan_ täyttä höyryä
jälleen kyntämään valtamerta.



CHILEN HALKI.


Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja
yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta
asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen
matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen
jälkeen hän jätti heidät erään _baqueanon_, argentiinalaisen oppaan,
haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei
seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä
määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella
saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja
toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä
Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.

Tällä muulipäälliköllä eli _catapazilla_, käyttääksemme chileläistä
nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista
ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia
muuleja, poika ohjasi _madrinaa_, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana
edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina
seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat
elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus
saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa
mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti
turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä
suotuisimmissa oloissa.

Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka.
Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat
argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat
kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden
ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä,
kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa
tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista _arroben_ eli
sadankahdentoista kilon kuormaa.

Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään
kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä
matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista,
tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella
on mukanaan _chiffle_-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa
alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista
näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt.
Vuoteena käytetään yksinomaan _recadoa_, kuten paikkakuntalaiset
nimittävät satulalaitetta. Se on tehty _pelioneista_, toiselta puolen
parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja
varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin
peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu
kuin tukki.

Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden
tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset
vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta -- toinen suuri, toinen pieni
-- olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen _ponchoon_,
väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren
hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin.
Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät
nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla
kirjaillut päitset, ja _alforjat_, räikeäväriset, kaksipuoliset
kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen
arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan
kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän,
ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja
saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan
eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli,
hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.

Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä
tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä
ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman
mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä
etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin
reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin
vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin
mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä _Duncanin_ savua. Kaikki olivat
vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen
maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili
niihin samalla kielellä.

Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut
omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin
sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita
ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen
kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä
annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai
suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti
sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan
matkaansa.

Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty
varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka
kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä
retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon
kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren
vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin
kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen
37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo
samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä
haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja,
ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä
lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.

Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui
erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä
ylen alkeellisia.

Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa
kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on
molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia
jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja
Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut
vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten
vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti
silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu --
valkoinen tähti sinisellä pohjalla -- hulmuaa vielä kaupunkia
suojelevan linnoitetun kukkulan laella.

Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz
katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin
jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan
koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan;
mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty
pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin
espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis
silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa
tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä
oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka,
epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat
antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista
sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän
säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt,
ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät
miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja,
joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on
vähintään sata dollaria.

Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja
jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet
yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.

-- Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään
ottamaan osaa ilta-ateriaan.

Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän
lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen
ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän
odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa
oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain
ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän
hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins;
tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista,
ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden
takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri
hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä
asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli
ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän
huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan
Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä
myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä,
saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He
kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta
rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla
täällä, peninkulmien päässä, joku _rastreadorien_, koko Amerikassa
tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan
majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä
käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal,
katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi
yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita
pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta
pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman
luusto nojautuu.

Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi
kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit
riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle
laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan
levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja
jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa,
saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.

Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan
luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein,
täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin
peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana
päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin
kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on
Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä
toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli
samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia
orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi
runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana
ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku
haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja
uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin
_guassoja_, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä,
jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin
jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu
matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu
minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän
arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien
täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista
saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä
puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.

17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa
järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen
intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi
kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään
nuori poika paikallaan jonossa.

Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan
lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä
useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku
näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri
hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.

-- Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, -- sehän on kuin ihminen ilman
siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!

Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän
merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä
espanjankielisiä nimiä.

-- Mikä kieli! hän toisteli, -- mikä täyteläinen ja kaunissointuinen
kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on
seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa,
niin kuin kirkonkellojen pronssissa!

-- Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, -- tehän alatte edistyä!

-- Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!

Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan
ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja.
Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton.
Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta,
ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz
töllisti häneen ällistyneenä.

Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan
tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi
tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:

-- Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.

Glenarvan katsahti catapaziin.

-- Niin on, tämä vastasi.

Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:

-- Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?

-- Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.

-- Muulillako?

-- En, nojatuolissani.

Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon
kärkeen.

Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia
kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä
leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden
liepeille.



3900 METRIN KORKEUDESSA.


Matka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia
tapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki
vuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa
alkoi nyt täydellä todella.

Ennen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi
mennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin
catapazilta.

-- Minä en tiedä, tämä vastasi, -- tällä kohtaa Kordillieereja kuin
kaksi käyttökelpoista solaa.

-- Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel
sanoi.

-- Niin kyllä.

-- Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.

-- Niin oikein.

-- Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi
pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.

-- Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.

-- On kyllä, Paganel vastasi. -- Antucon sola, joka tosin on
tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis
puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen
kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon
solaa?

-- Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt
sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden
intiaanipaimenten käyttämä karjatie.

-- No, ystäväni, Glenarvan vastasi, -- mistä pehuenchien hevos-,
lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se
on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.

Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten
vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös.
Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien
läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne
solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella
levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja
oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko,
jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin
Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren
ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo
karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä
alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla
nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa
hävitetyn linnoituksen rauniot.

-- Niin se on, Paganel sanoi, -- vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä,
ne pitää vielä linnoittaa.

Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni
yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin.
Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä.
Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas
näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon
kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon
kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella
saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta
kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän
kuilun.

Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan,
mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren
läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot
kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan
kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja.
Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja
katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja,
nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen
tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.

Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien
vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa,
eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin,
pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa,
etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä
selvyyteen.

Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen,
tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi
hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä
syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta
luottaa siihen.

Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla,
mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli
pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia
intiaanit nimittävät _quebradoiksi_. Laelta katkennut porfyyrimuuri
sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani
käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.

-- Oletteko eksynyt? hän kysyi.

-- En ole, mylord, catapaz vastasi.

-- Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?

-- Ollaan kuin ollaankin.

-- Ettekö erehdy?

-- En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja
lammaslaumojen jättämiä jälkiä.

-- Sittenhän tätä tietä on kuljettu!

-- On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut...

-- Muuleilta, majuri huomautti, -- mutta ei ihmisiltä.

-- Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, -- minä olen tehnyt
voitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte
kääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.

-- Kuinka paljon se veisi aikaa?

-- Vähintään kolme päivää.

Glenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin
sopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi.
Mutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin,
Glenarvan kysyi kumppaneiltaan:

-- Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?

-- Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.

-- Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. -- Mistä tässä itse
asiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä
rinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme
argentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä
hevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis
ja epäröimättä!

-- Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.

-- Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.

-- Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.

-- Kuten haluatte.

-- Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. -- Tuon muurin takana me
tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät
vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.

Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet,
saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin
seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin
ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta
rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi
voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin
ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen
kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.

He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä
Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä
solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset
maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs
harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie
ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes
päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500
ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika
suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen
vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian
matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan
_temporalien_, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka
joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.

Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille
penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute
korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina;
niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä
kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady
lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään.
Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa
olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja
rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä
ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli
eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri
sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei
huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo
useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan
alaspäin.

Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen
neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He
olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen
viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat
riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä
ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli
laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja
hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin
chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja
hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään
ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden
latvoissa kuin oravan. -- Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, --
mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.

Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita.
Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla,
eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja
kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji,
jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi.
Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se
pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään
valkeuteen.

Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän
ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä
sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin
vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli
huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi.
Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen
kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja
välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä
melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä
heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.

He olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa
viisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja
kaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät
nämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin.
Retkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello
kahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät
yli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä
kasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä
huimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka
osoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja.
Kello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko,
vailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva,
taivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut
muuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin
porfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan
keskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai
gneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros
teki melkein huomaamattomaksi.

Tarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä.
Huomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu
näin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei
jaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.

-- Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei
sitä ehdottaisi.

-- Levähtääkö? Paganel vastasi. -- Mutta meillähän ei ole minkäänlaista
suojaa.

-- Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.

-- Ei, mylord, uljas poika väitti, -- kyllä minä vielä jaksan ... älkää
pysähtykö...

-- Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, -- mutta meidän täytyy
hinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties
jonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.

-- Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.

-- Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.

Mulrady lisäsi:

-- Minä hoidan pojan.

Ja niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia
hirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman
oheneminen aiheutti _punan_ nimellä tunnetun ahdistavan tunteen.
Ikenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä
myös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee
ilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi
korvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin
auringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden
uljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin
voimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti,
teki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä
rohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella
rankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan
kuin nelinkontin.

Uupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan
ajatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää
kylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun
majuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:

-- Tuolla on maja.



KORDILLIEERIEN RINNETTÄ ALAS.


Kuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän
majan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli
lumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista
kallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin
sitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet _casuchan_
oviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.

Tämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa
poltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä
joka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat
johtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet
olivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten
tuiskuttaessa niitä vuorilla.

Siinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen
seinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin
jotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta
alle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu
tulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun
ulkoilman kylmyyttä vastaan.

-- Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, -- joskaan ei upea.
Kaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä
kiittämättä.

-- Mitä? Paganel huudahti. -- Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin
kunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.

-- Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, -- sillä
jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani
miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.

-- No, Tom, Paganel lausui, -- yritetään etsiä jotakin poltettavaa.

-- Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen
päätänsä epäilevästi.

-- Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, --
niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin
poltettavaa.

-- Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. -- Ottakaa esille
illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.

-- Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.

-- Ehkä minäkin voisin olla avuksi...? Robert lausui nousten pystyyn.

-- Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. -- Sinusta tulee
kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!

Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi
illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni.
Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä
säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut
ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä.
Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin
korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen
metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi
kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai
jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään
retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren
vuoriharjanteen lakea.

Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja
tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien
korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen
neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä,
joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan.
Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja
kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon
laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja
vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat,
sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä
valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen
rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli
häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon
säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät
sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä
vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli
näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä
suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin,
saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden
peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden
kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista
hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa;
hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli
yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja
häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun
aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut
tähti varjoihin.

Paganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä
maan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat
antaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen
innostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei
ollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja
kuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä
_llaretta_-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun
nämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin
lieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin
ohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä;
ainakin majuri selitti asian sillä tavoin.

-- Mutta sen sijaan, hän lisäsi, -- ei vesi tarvitse sadan asteen
kuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä
keitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa
kiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]

MacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan
veteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain
kahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen
muutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui
hiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta
hyödyttömän huomautuksen.

-- Peijakas, hän sanoi, -- täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha
ei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja
lammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös
ravintoaineena!

-- Mitä! majuri huudahti, -- ettekö ole tyytyväinen illalliseemme,
tiedemies Paganel?

-- Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että
metsäriista-annos olisi tervetullut.

-- Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.

-- Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa
mitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!

-- Luultavasti en, majuri myönsi.

-- Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja
pimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?

-- Kieltämättä; jos vähääkään haluatte...

MacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja
kieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se
piteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan
kokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka
oli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli
maantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan
huomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä
näin korkealle.

-- Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.

-- Äänestä päätellen se lähenee!

-- Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.

-- Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.

-- Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.

-- Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.

Kaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu
ei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää.
Pohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä
muuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat.
Mylvinä -- pelästyneiden eläinten mylvinä -- kasvoi kahta kovemmaksi.
Ne tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli
kamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja.
Koko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta
huolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia.
Olivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma?
Glenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin
tuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen.
Päiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti
silmänräpäyksessä nurinniskoin.

Samalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta.
Hänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä
hänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin
hurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille
rinteille.

-- Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni -- Paganelin ääni.

-- Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.

-- Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi
hukata silmälasinsa!

-- Ettehän ole haavoittunut?

-- En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?

-- Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.

Kaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin
majurin "pyssynpamausta."

Se oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli
siro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea,
vatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut,
kun hän huudahti:

-- Se on guanakki!

-- Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.

-- Syötävä eläin! Paganel vastasi.

-- Onko se hyvääkin?

-- Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa
illalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?

-- Minä, Wilson sanoi.

-- Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.

-- Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.

-- Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen
ranskalaisen ruumiissa on myös kokki.

Vähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita
llaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen
jälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää
"guanakinkyljystä". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin
haukat.

Mutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua
yleinen virnistys ja äännähdys "hyhyh".

-- Sehän on yököttävää! joku sanoi.

-- Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.

Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste
ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle
pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen
"jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha,
jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen
käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti
eräs ajatus.

-- Siinähän se on! hän huudahti. -- Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt
sen tiedän!

-- Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.

-- Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka
saatoinkaan sen unohtaa.

-- Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.

-- Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on
teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan,
niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy
kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin
muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.

-- Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.

-- Aivan varma.

-- Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä
eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut
rauhassa maattava yösijoillaan.

-- Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, -- on minun mahdotonta
vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata
enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani.
Eikös nukuta, majuri?

-- Nukutaan pois, Paganel.

Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja
pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia,
joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.

Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä
väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella
selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa.
Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä
korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo
ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan
aavisti vaaran lähestyvän.

Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki
tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien
tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä
menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta
kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät
hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai
joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat
toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen
ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset
ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä
huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.

Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän
kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut
johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin
tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä
varmuuden ja lähti ulos.

Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä
eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa
kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki
tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja
kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana
pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja
guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi
kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma
vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys
oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen
unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.

Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää,
sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja
olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan
vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.

-- Huomio, hän huusi.

Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos
jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien
muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin
epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi
auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi
useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa
kohti.[8]

-- Maanjäristys! Paganel huudahti.

Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia
maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu
kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden
kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta
alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi
aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset
_tremblore_-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän
hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen
tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä
kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä
ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi
voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske,
graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki
sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja
täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen
heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita,
nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton
viikate kaikki itärinteen ulkonemat.

Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se
kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!

Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi
voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi
uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko
jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä
sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen
ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä
ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.

Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta
maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle
pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei
hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä
sittenkin suoraselkäisenä -- majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka
sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat
kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit,
sikinsokin toinen toisensa päällä.

Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.
Robert Grant puuttui.



KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.


Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät
huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli
äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella
kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö
valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia
tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille
tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta
kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta
viheriöiville niityille, talvesta kesään.

Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli
tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana
mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa
liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut
tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan
sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja
Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja
tuntomerkkejä.

Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut
kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan
tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen
vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.

Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin
ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut
mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit
olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä
luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu
yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.

Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti
kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja
varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan
epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt
turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.

-- Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään,
-- meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä
näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin!
Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä
tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on
hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja
mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa
maksaa hänen lapsensa hengen!

Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän
heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa
maahan.

-- Ah! Glenarvan jatkoi. -- Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te
ette siis toivo enää mitään, ette mitään!

Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:

-- Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?

Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.

-- Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.

-- Minun, Wilson vastasi.

-- No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!

-- Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, -- että Robert Grant oli
minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia
ennen äkkipysäystä.

-- Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet
tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?

-- En luule erehtyväni ... en, niin se oli ... ei kahtakaan minuuttia!

-- Hyvä! MacNabbs sanoi. -- Kummallako puolella sinusta Robert oli,
oikealla vai vasemmalla?

-- Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.

-- Entä millä puolella sinä olit meistä?

-- Niin ikään vasemmalla.

-- Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle,
majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. --
Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen
katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän
vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä
on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.

Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän
asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien
rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen
pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi
täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi
vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan.
Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä
paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin
ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut
kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin
suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.

Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa
murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun
vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi
itsekseen:

-- Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!

Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat
hänen olla rauhassa.

-- Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. -- Levätään
hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme
uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.

-- Niin, MacNabbs vastasi, -- ja etsitään, koska Edwardkin haluaa
etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?

-- Jumala tietää, Tom Austin sanoi.

-- Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.

Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita
johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka.
Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki,
mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro,
josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti
tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja
virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain
ponchollaan syvän raukeuden tilassa.

Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa
alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan
Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä,
että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle,
yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja
hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.

Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri
seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi
vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin
kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi,
ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon -- Robert! Robert! vastasi
vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.

Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet
leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka
olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen
laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain
lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita,
joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia
hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno
eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata _Duncan_ Atlantin valtameren
puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja
yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.

MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania
toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä
kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen
huulensa.

-- Lähdetäänkö? hän sanoi.

-- Niin. Lähdetään.

-- Vielä yksi tunti!

-- Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.

Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin
armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan
elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin
MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että
täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä
päätöksestä.

-- Niin! Niin! Glenarvan vastasi. -- Lähdetään! Lähdetään!

Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa
pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi
seisomaan kuin kivettyneenä.

-- Tuolla! Tuolla! hän sanoi. -- Katsokaa! Katsokaa!

Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan
suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se
oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.

-- Kondori, Paganel sanoi.

-- Niin, kondori, Glenarvan vastasi. -- Kuka tietää? Se tulee, se
laskeutuu maahan! Odottakaamme!

Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? -- Kuka tietää?
hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki
hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin
jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se
kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se
syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla
harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne
kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee
kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei
voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen
kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin
esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.

Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin?
-- Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään.
Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas
nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia
tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen
hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat
siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret
linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat
tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.

Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi
heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä
luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä
retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen
puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.

-- Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.

Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.

-- Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean
parahduksen, -- niin tuo lintu... Ampukaa, ystävät, ampukaa!

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden
ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata!
Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja
hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui
elottoman näköinen ruumis -- Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen
vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin
korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja
koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa
siivillään.

-- Ah! Glenarvan huudahti, -- murskautukoon Robertin ruumis ennemmin
näihin kallioihin kuin että se joutuu...

Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä
kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan
varmaksi. Hänen silmiään sumensi.

-- Antakaa minun ampua! majuri sanoi.

Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi
lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.

Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson
pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti
valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen
pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena
laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui
maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.

-- Apuun, apuun! Glenarvan huusi.

Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi
kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.

Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli
peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle,
irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa
hengettömän rintaa vasten.

Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä
hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:

-- Hän elää! Hän elää vielä!

Silmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen
kasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi
silmänsä, katseli ja sanoi sitten:

-- Ah, te mylord ... isä...!

Glenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen
polvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen
vierellä.



JACQUES PAGANELIN ESPANJAN KIELI.


Sen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli
pelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin
heikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa
häntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee
uskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia
sairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.

Mutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se
tietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä
purosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas
mies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä
ilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla
sidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat
pronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja
otsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea,
punaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin
kaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä,
silkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi
ketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon
nipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen
maalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä
ainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita
muodostavilla pauloilla.

Patagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä
kirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa,
seisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin
kylmäverisyyden muistopatsas.

Miehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi
hänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin.
Glenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa,
hänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli
sellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä
erehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja,
joita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.

Silloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi
kieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää
kuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat
herättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan
kieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.

-- _Espanol_? hän kysyi.

Patagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien
kansojen keskuudessa on myöntävä merkki.

-- Hyvä! majuri sanoi, -- sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on
varmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.

Kutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti
patagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta
tämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin
maantieteilijälle.

-- Mainiota, tämä sanoi.

Ja avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän
lausui:

-- _Vos sois um homem de bem_![9]

Alkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.

-- Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.

-- Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.

-- Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!

Ja Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.

-- Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin
koulumestari seuraavat sanat:

-- _Sem duvida, um Patago_.[10]

Toinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.

-- _Dizeime_![11] Paganel lisäsi.

Patagonialainen ei vastannut vieläkään.

-- _Vos compriendeis_?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa
äänijänteensä.

Oli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta
espanjaksi:

-- _No comprendo_.[13]

Nyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti
silmälasinsa otsalta nenälleen.

-- Minut saa hirttää, hän sanoi, -- jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun
murteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.

-- Ei toki, Glenarvan vastasi, -- mies vastasi selvästi espanjan
kielellä.

Ja kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:

-- _Espanol_?

-- _Si, si_![14] alkuasukas vastasi.

Paganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan
katsahtivat toisiinsa alta kulmien.

-- Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä
huulillaan, -- olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden
hairahdus?

-- Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.

-- Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu
espanjaa...

-- Hänkö!

-- Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä,
kuvitellen opiskelevanne...

MacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen kiivas huudahdus "oh!" ja
olkienkohautus keskeytti hänet.

-- Majuri, te menette hiukan pitkälle, Paganel sanoi kuivahkosti.

-- No, kun te ette ymmärrä! MacNabbs vastasi.

-- Minä en ymmärrä, kun tuo alkuasukas puhuu huonosti! tiedemies
selitti alkaen käydä kärsimättömäksi.

-- Ettäkö hän puhuisi huonosti sen vuoksi, että te ette häntä ymmärrä?
majuri sinkautti tyynesti.

-- MacNabbs, Glenarvan sanoi silloin, -- teidän olettamuksenne on
sopimaton. Niin hajamielinen kuin ystävämme Paganel onkin, ei sovi
sentään olettaa hänen hajamielisyytensä menevän niin pitkälle, että hän
erehtyisi opettelemaan toista kieltä toisen asemesta.

-- Niinpä, rakas Edward, tai pikemminkin te, ystäväni Paganel,
selittäkää minulle tämä tilanne!

-- Minä en selitä, Paganel vastasi, -- minä totean. Tässä on kirja,
josta joka päivä opiskelen espanjan kieltä. Tutkikaa sitä, majuri, niin
näette, olenko valehdellut teille!

Näin sanoen Paganel penkoi taskujaan ja löysikin vihdoin hyvin kuluneen
kirjan, jonka hän ojensi majurille.

Majuri otti kirjan ja katsoi sitä.

-- No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.

-- Se on _Lusiadit_, Paganel vastasi, -- suurenmoinen eepos, joka...

-- _Lusiadit_! Glenarvan huudahti.

-- Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos _Lusiadit_, ei enempää eikä
vähempää!

-- _Camoëns_, Glenarvan toisti, -- mutta, ystäväparkani, Camoëns on
portugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin
kieltä!

-- Camoëns, _Lusiadit_, portug...!

Paganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien
takana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki
seisoivat hänen ympärillään.

Patagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle
käsittämättömän välikohtauksen selviämistä.

-- Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. -- Kuinka? Niinkö
on laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin
tehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah,
ystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa
ja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa
minulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi
heittää sikarini!

Oli mahdotonta kuulla Paganelin näin manailevan hairahdustaan ja nähdä
hänen huvittavaa nolouttaan purskahtamatta uudelleen nauruun. Hän
muuten nauroi itse ensimmäisenä.

-- Naurakaa, ystäväni! hän sanoi. -- Naurakaa kylliksenne! Te ette
kuitenkaan voi nauraa minua niin paljon kuin nauran itse!

Ja hän purskahti hirvittävimpään naurunhohotukseen, mitä milloinkaan on
kuultu kenenkään tiedemiehen suusta.

-- Oli mitä oli, joka tapauksessa me olemme ilman tulkkia! majuri
sanoi.

-- Oh, älkää surko, Paganel vastasi, -- portugalin ja espanjan kieli
ovat niin toistensa kaltaisia, että minä olen erehtynyt niistä. Mutta
tämä yhtäläisyys auttaa minua korjaamaan hairahdukseni, ja ennen pitkää
kykenen kiittämään kunnon patagonialaista sillä kielellä, jota hän osaa
niin hyvin.

Paganel oli oikeassa, sillä pian hän sai vaihdetuksi muutamia sanoja
alkuasukkaan kanssa; saipa tietää, että patagonialaisen nimi oli
Thalcave, mikä araucanialainen sana merkitsee "jyrisevä".

Tämän nimen hän oli varmaankin saanut taidostaan käytellä
ampuma-asetta.

Mutta erikoisesti Glenarvania ilahdutti tieto, että patagonialainen oli
ammatiltaan pampan opas. Tässä kohtauksessa oli jotakin niin onnekasta,
että yrityksen onnistuminen tuntui jo aivan varmalta eikä kukaan enää
epäillyt kapteeni Grantin pelastumista.

Tällä välin matkamiehet ja patagonialainen olivat palanneet Robertin
luo. Tämä ojensi kätensä patagonialaista kohti, joka puolestaan laski
sanaakaan sanomatta kätensä hänen päälaelleen. Hän tutki poikaa ja
tunnusteli hänen kivistäviä jäseniään. Meni sitten hymyillen poimimaan
puron rannalta muutaman kourallisen villiä selleriä, jolla hieroi pojan
ruumista. Tästä hellävaraisesta hieronnasta poika tunsi voimiensa
virkistyvän, ja pian kävi selväksi, että muutaman tunnin lepo saattaisi
hänet entiselleen.

Päätettiin siis viettää vielä tämä päivä ja seuraava yö leiripaikalla.
Muuten pitikin ratkaista kaksi tärkeää kysymystä, jotka koskivat
ravintoa ja matkan jatkamista. Elintarvikkeita samoin kuin muulejakin
puuttui. Onneksi Thalcave oli paikalla. Tämä opas, joka oli tottunut
saattamaan matkalaisia pitkin Patagonian rajoja ja oli maansa
älykkäimpiä baqueanoja, otti toimittaakseen Glenarvanille kaikki, mitä
hänen pieneltä joukoltaan puuttui, ja tarjoutui saattamaan heidät
eräälle intiaanien _tolderialle_ enintään kuuden kilometrin päähän,
mistä retkikunta saisi kaikkea tarvitsemaansa. Tarjous tehtiin osaksi
eleillä, osaksi espanjalaisilla sanoilla, joista Paganel sai selvän. Se
hyväksyttiin. Glenarvan ja Paganel sanoivat hyvästi kumppaneilleen ja
lähtivät heti matkaan patagonialaisen opastamina.

He astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin
voidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli
ihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se
olisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne
tänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat
näille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi
niissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka
kirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin
meluisakin, mutta mitä runsaslajisin, _Isaca_-linnut, sirot,
harmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit
hypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä
lenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo,
"chingolot", "hilguerot", "monjitat", ajelivat toisiaan takaa ja
täyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.

Jacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli
lakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan
luonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa
ruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen
pituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien
leiripaikka jo näkyi.

Tämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla.
Siellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta
paimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He
siirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna
nelijalkaisille seuralaisilleen.

Araucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien
perulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo,
kömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet,
ulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut
ihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät
ylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan
etsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja
hevosia, hän ei muuta halunnut.

Thalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian.
Seitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta,
neljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä
erästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat
intiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat
halunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen
tunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen
patagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli
tarpeetonta.

Kun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet "muonittajansa", kuten
Paganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin
puolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla,
joiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja
hevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi
jonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.

Loppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin
mistäkin, rakkaista poissaolevista, _Duncanista_, kapteeni John
Manglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin
jo hyvinkin lähellä.

Paganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo.
Hänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla
hän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla
tiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja
kongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin
pituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla
lauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä
kertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli
kajahtelevia sanoja.

-- Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, -- älköön sitä
pantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin
kerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?



COLORADO-VIRTA.


Seuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi
Thalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu
Argentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava
loivaa alamäkeä mereen saakka.

Kun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta,
lordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien
oppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet
kävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.

Lähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä
metsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen
isäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea,
ja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt
ja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät,
suuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat --
kaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli
asiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän
havaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen
kanssa. Ratsun nimi oli "Thauka", joka patagonian kielessä merkitsi
"lintua", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.

Kun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista,
joka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen
varusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää
metsästysasetta, _bola_ ja _lazo_. Edellisessä on kolme palloa sidottu
yhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani
heittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä
tai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin
ja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän
käyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa
milloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä,
kahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy
rautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään
silmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka
pää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva
pyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.

Luontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää
ihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin
matkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi
näytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja
sai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.

Pampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen
osaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin
levyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka
leveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä
ruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista.
Siitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja,
joilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen
kolmas alue.

Kordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi
aluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, _medanoja_, jotka olivat kuin
aaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät
niitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se
pienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai
muodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä
näky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska
mikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka
iskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja
nousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen,
koska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä,
joka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää
tiiviisti kiinni.

Tätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä
huolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes
kuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina
häipyvän illan usviin.

Matkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta
kertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin
mieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen,
sameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen
rannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi,
toiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.

Yön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista
kerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja
siedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla
aurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle
taivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta.
Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan
maantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.

-- Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen
kääntyen: -- Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan _pamperoa_.

Ja hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen
Argentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei
ollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti
suureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille.
Hevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä
niiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä
jatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.

-- Tavallisesti, hän sanoi, -- pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn,
jonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari
päinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien
puuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa
taivas on jälleen kirkas.

-- Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.

-- Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. -- Saatte vapaasti selailla
sitä niin paljon kuin haluatte.

Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen
saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna
noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli
espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin
nuori koira.

Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty
Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan,
jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen
päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi
Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä.
Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen
välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa
riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää
reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan
tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan
vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille
asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva
ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua
yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua
epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla,
rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään
kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin
matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä
pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin
kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei
tavattu edes _rastreadorien_, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa
keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka
Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata
intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti
vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.

Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden
muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista
Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai
härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla
jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä
useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten
luiden joukossa.

Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin
noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei
suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään
kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu
kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka
ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä.
Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei
ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin.
Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan
vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli
jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin
yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi
Paganelin puoleen sanoen:

-- Carmenin tie.

-- Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan,
-- tie Carmenista Mendozaan.

-- Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.

-- Emme, Paganel vastasi.

-- Minnekäs menemme?

-- Aina vain itään.

-- Se ei vie minnekään.

-- Kuka tietää?

Thalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.

Hän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä.
Intiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen
laskevan leikkiä.

-- Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.

-- Emme, Paganel vastasi.

-- Ettekä Mendozaan?

-- Emme sinnekään.

Tällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä,
mitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.

-- Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel
vastasi, -- ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin
kysymykseensä.

-- Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta!
Glenarvan huomautti.

-- Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.

-- Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme
tarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?

-- Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, -- sillä intiaani ei tiedä
mitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä
uskomattomalta jutulta.

-- Sanokaa, majuri lausui vakavasti, -- kertomustako hän ei ymmärrä vai
kertojaa?

-- Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, -- te siis epäilette vieläkin minun
espanjaani!

-- No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!

-- Yritetään.

Paganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn,
joka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita
erinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle
villille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen
näköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja
hikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää
käynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan
kartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa
esiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä
tie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave
katseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai
ei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni,
kuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.

-- Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.

-- Saamme nähdä, Paganel vastasi, -- mutta ellei hän ole ymmärtänyt,
minä luovun yrityksestä.

Thalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa
oli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen
puhalsi näkymättömiin.

-- No? Paganel kysyi häneltä.

Thalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn
piirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi
uudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun
patagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.

-- Niin, Paganel vastasi.

-- Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta,
Thalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.

-- Niin, juuri niin.

-- Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, -- on uskonut aavan
meren aalloille vangin salaisuuden?

-- Jumala itse.

-- Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen
juhlallisesti, -- me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon
asti!

Paganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen
intiaanin vastaukset.

-- Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. -- Kahdestakymmenestä oman maani
kansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.

Glenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut
puhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.

Paganel kysyi ja odotti vastausta.

-- Ehkä, patagonialainen vastasi.

Vastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät
Thalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.

Liikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista
kyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa
koetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.

Hän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen
kumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.

-- Ja se vanki? Paganel kysyi.

-- Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, -- eräs eurooppalainen.

-- Näittekö hänet?

-- En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas
mies. Hänellä oli sonnin sydän.

-- Sonnin sydän! Paganel sanoi. -- Voi suurenmoista patagonian puhetta!
Ymmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!

-- Minun isäni! Robert Grant huudahti.

Ja kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:

-- Kuinka sanotaan espanjaksi: "_se on minun isäni_"?

-- _Es mio padre_, maantieteilijä vastasi.

Silloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:

-- _Es mio padre!_

-- _Suo padre!_[15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.

Hän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä
mitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan
näkyi hiljainen liikutus.

Mutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli?
Kuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan?
Kaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.

Vastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen
oli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan
intiaaniheimon orjana.

-- Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.

-- Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.

-- Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?

-- Niin.

-- Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?

-- Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja
kaksi sydäntä.

-- Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel
selitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen.
-- Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.

-- Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.

-- Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?

-- Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi
kesää pampan taivaalla.

Glenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen
Grantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä
yksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.

-- Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. -- Eikö niitä ollut kolme?

-- En tiedä, Thalcave vastasi.

-- Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?

-- En mitään.

Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia
olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen
antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet
vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa
aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen
käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi
täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.

Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa
itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko
levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi
maan kielellä on _travesia_. Tuulille altis, savensekainen maa oli
aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin
elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien
keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi
matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia
johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää
ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita,
"chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden
laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.

Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle.
Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että
vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka
pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta
virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen
suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta
lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen
syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.

Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä
"maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän
hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen
sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian
leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi
muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama
oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset
pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle
rannalle.

Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon
syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti
Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin
vuoristossa.

Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään
erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata.
Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa
alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea _canadien_, eräänlaisten
tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää _esteroita_, tiheää
vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät
Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin
mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi
järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien
kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa
olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita,
marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen,
epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta
niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita
tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.



PAMPA.


Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä.
Sana _pampa_ on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa,
joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen
itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän
kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa
tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita
penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton
määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat
kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden
jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.

Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten
Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on
mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin
maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän
lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä
johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden
sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole
niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden
vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin
elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin
sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän
vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.

Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta.
Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia
hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa.
Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä _paja-bravaa_, näiden
aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa
myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin
tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä
_Gygnerium argenteum_-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden
läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä,
käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa
vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli
sillä tavoin pakosalle _cholinat_, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet,
joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli
risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville
hevosille.

Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen
helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään
vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä.
Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa
yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei
varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee
näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen
kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän
ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku
ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän
sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa
kuluksi kuunteli häntä.

Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien
edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten
kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman
härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät
jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan
varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan
osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle
alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis
Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.

Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen
vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.

-- Mitä tämä siis on? he kysyivät.

-- Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.

-- Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin
sanoi. -- Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!

-- Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon
sen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista
muista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!

-- Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.

-- Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel
vastasi.

-- Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. -- Minä tunnen jo
sähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei
kestä kauan.

-- Oi voi, Paganel sanoi, -- säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä
taivas on aivan pilvetön.

-- Sen pahempi, Glenarvan vastasi. -- sillä hevosemme ovat helteestä
näännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen
Robertin puoleen.

-- Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. -- Eihän lämmin luita riko.
Hyväähän lämmin vain tekee.

-- Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa
savua taivasta kohti.

Illalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn _ranchon_, savella
tiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen
vieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti
suojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei
tosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne
häijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.

Muutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli
käytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli
penkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja
_maté_-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti
Etelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella
kuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia
juomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti
Thalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi
kuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.

Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa
ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan
tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa.
Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa
kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä
hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai
paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat
tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria
lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin
säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista
kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.

-- Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17]
Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen
leikinlaskuunsa.

Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen
yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta.
Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa
takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka
olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä
kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille
ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa
säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja
runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin
paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi
maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla
havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.

-- Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; --
aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.

-- Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri
huomautti.

-- Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella
jokin joki tavataan.

Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut
ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole
monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä
ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.

Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei
kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle
ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian
kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti
kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea.
Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi
ystävilleen seuraavan vastauksen:

-- Me emme näe tulta, hän sanoi, -- mutta haistamme savua. No, ei savua
ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa.
Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin
laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein
tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.

-- Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella
äänellä.

-- Ainakin, Paganel vakuutti. -- Mutta minä lisään, että nämä kulot
voivat levitä usein hyvin laajalle alalle.

-- Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.

-- Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut,
joskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.

-- Mutta mitä varten?

-- He väittävät -- en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää
-- että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi
siis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani
luulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien
hyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.

-- Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, -- maksaa varmaankin monen
tasangolla harhailevan raavaankin hengen.

-- Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin
suuressa joukossa?

-- Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, -- olkoon se intiaanien
asia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan
sattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.

-- Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. -- Sattuuhan
joskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana
sellaisessa näytelmässä.

-- Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä
vuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.

-- En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut
Cooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon
kitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään
ei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan
toivon sitä hartaasti!

Mutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin
paistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä
kuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä.
Siimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui
hehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja
ratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa
katveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset
eivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen
paljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle
kamaralle.

Kun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei
ollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän
kuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella
aina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse
asiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille
soveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin
olivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka
kilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä
tämä toivoi löytävänsä vettä.

-- Salinas-järvellä, intiaani vastasi.

-- Ja milloin saavumme sinne?

-- Huomenillalla.

Pampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja
muutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun
retkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät
voineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja
vaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut
täydellisesti sammuttaa sitä.

Illalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen.
Jokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta
juuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti
tuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä
kiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai
lounaistuulessa.

Yhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä
kärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili
hyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi
lievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä
lohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on
olemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä
onnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi
perin huonolla tuulella.

Mutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti
päivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä
Salinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat
kuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia
annoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän
juotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä
tuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.

Tänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka
kulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan
lähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli,
että nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja _Britannian_
haaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut
aavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä
rosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan
retkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon.
Täytyi olla valmiina kaiken varalta.

Pian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta
alkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät
noin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He
kuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna
1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo
ja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun
edustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina,
lukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja,
linkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa
osoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.

He pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan,
huudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli
edennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi
uskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi
voineet saavuttaa heitä.

-- Lurjukset! Paganel huudahti.

-- He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs
sanoi.

-- Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.

-- Gauchoja, patagonialainen vastasi.

-- Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, -- gauchoja!
Sitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään
pelättävää!

-- Miksei? majuri kysyi.

-- Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.

-- Niinkö luulette, Paganel?

-- Varmasti; nuo pitävät meitä varkaina ja pakenivat sen vuoksi.

-- Minä luulen pikemminkin, että he eivät vain uskaltaneet hyökätä
meidän kimppuumme, Glenarvan vastasi pahoillaan siitä, ettei ollut
päässyt puheisiin näiden alkuasukaisten kanssa, olivatpa he muuten
minkälaisia tahansa.

-- Sitä mieltä olen minäkin! majuri sanoi -- ja ellen erehdy, eivät
gauchot suinkaan ole rauhallisia, vaan päinvastoin röyhkeitä ja hurjia
rosvoja.

-- Jopa nyt jotakin! Paganel huudahti.

Ja hän ryhtyi väittelemään innokkaasti tästä kansatieteellisestä
aiheesta, jopa niin innokkaasti, että sai majurin kiihtymään ja
lausumaan MacNabbsin sanomaksi tuiki tavattoman sanan:

-- Minä luulen, että te olette väärässä, Paganel!

-- Väärässä? tiedemies kummasteli.

-- Niin. Thalcavekin piti näitä intiaaneja varkaina, ja hänellä on
siihen jokin peruste.

-- Olkoon, mutta tällä kertaa on Thalcave erehtynyt, Paganel intti
äreänlaisesti. -- Gauchot ovat maanviljelijöitä ja paimenia eikä mitään
muuta, ja minä olen itse sanonut varsin huomattavassa kirjasessa samaa
pampan alkuasukkaista.

-- Sitten on siihen pujahtanut tämä erehdys, herra Paganel.

-- Erehdyskö, minun kirjaani, herra MacNabbs.

-- Hajamielisyydestä kukaties, majuri vastasi itsepäisenä, -- mutta
senhän voitte oikaista seuraavassa painoksessa.

Paganel oli syvästi loukkaantunut kuullessaan maantieteentuntemustaan
epäiltävän, jopa pilkattavankin ja kiivastui.

-- Tietäkää, herra, että minun teokseni eivät kaipaa sellaisia
oikaisuja!

-- Kyllä ainakin tässä kohdassa, MacNabbs intti härkäpäisesti.

-- Herra, te olette mielestäni tänään härnäilevä! Paganel lausui.

-- Ja te kärttyisä! majuri tokaisi.

Kina kiihtyi, kuten näkyy, odottamattoman kiivaaksi ja lisäksi asiasta,
joka tosiaan ei ollut sen arvoinen. Glenarvan katsoi sopivaksi ryhtyä
välittämään.

-- Herrat ovat ehdottomasti oikeassa molemmat: toinen härnää, toinen
ärtyy, mutta sallikaa minun sanoa, että kummastelen teitä kumpaakin.

Ymmärtämättä, mitä kiista koski, oli patagonialainen tietenkin
huomannut ystävysten nyt riitelevän.

Hän alkoi hymyillä ja sanoi rauhallisesti:

-- Se johtuu pohjoistuulesta.

-- Pohjoistuulesta! Paganel huudahti. -- Mitä hemmettiä pohjoistuulella
on tekemistä tämän asian kanssa?

-- Hyvinkin paljon, Glenarvan vastasi, -- sillä juuri pohjoistuuli on
saanut teidät huonolle tuulelle! Minä olen kuullut sanottavan, että se
Etelä-Amerikassa erikoisesti ärsyttää hermoja.

-- Pyhän Patrikin nimessä, Edward, te olette oikeassa! majuri lausui ja
purskahti nauramaan.

Mutta Paganel, joka oli tosiaan kimmastunut, ei hellittänyt, vaan
kääntyi Glenarvanin puoleen, jonka väliintulo tuntui hänestä vähän
liian leikkisältä.

-- Vai niinkö, mylord, että minun hermostoni on ärtynyt?

-- Niin, Paganel, se johtuu pohjoistuulesta, tästä samasta, joka
aiheuttaa rikoksia näillä aavikoilla niin kuin Välimerentuuli Rooman
tasangolla!

-- Rikoksia! tiedemies matki. -- Olenko minä rikollisen näköinen?

-- No, en nyt juuri sitä voi sanoa.

-- Sanokaa saman tien, että minä aion murhata teidät!

-- Niinpä niin, Glenarvan vastasi, voimatta pidättää nauruansa, -- sitä
ei voi tietää. Mutta onneksi pohjoistuuli kestää täällä vain yhden
päivän.

Tämän kuullessaan purskahtivat kaikki nauruun Glenarvanin mukana.
Silloin Paganel kannusti ratsuaan ja ratsasti kaikkien ohi
haihduttaakseen huonoa tuultaan. Neljännestunnin kuluttua hän ei enää
ajatellut koko asiaa.

Näin sumeni tiedemiehen hyväntuulisuus hetkiseksi; mutta kuten
Glenarvan oli sanonut, tämä heikkous johtui aivan ulkonaisesta syystä.
Kello kahdeksan aikaan illalla ilmoitti Thalcave, joka oli ratsastanut
jonkun matkaa edellä, saavuttavan kauan kaivatulle järvelle.
Neljännestunnin kuluttua laskeutui seurue alas Salinas-järven
rantatöyrästä. Mutta siellä odotti heitä raskas pettymys. Järvi oli
kuivunut.



JUOMAVETTÄ ETSIMÄSSÄ.


Salinas-järvi päättää Ventanan ja Guaminin vuoristoon liittyvän
vesistön. Ennen aikaan saapui Buenos Airesista useita retkikuntia
noutamaan sieltä suolaa, sillä sen vesi sisältää huomattavan määrän
natriumkloridia eli keittosuolaa. Mutta nyt oli polttavan helteen
haihduttama vesi jättänyt pohjalle kaiken sisältämänsä suolan, ja järvi
oli niin ollen kuin suunnattoman suuri välkkyvä kuvastin.

Kun Thalcave ilmoitti juotavaa vettä olevan saatavissa
Salinas-järvellä, hän tarkoitti niitä makeavetisiä jokia, jotka monelta
puolelta laskevat siihen. Mutta tällä hetkellä olivat sen lisäjoet
kuivuneet samoin kuin se itsekin. Auringon hehku oli imenyt kaikki.
Siitä yleinen tyrmistys, kun janoiset retkeilijät saapuivat järven
kuivuneelle rannalle. Täytyi päättää jotakin. Leileihin jäänyt vähäinen
vesierä oli puoliksi pilaantunutta eikä voinut sammuttaa janoa, joka
alkoi tuntua yhä pahemmin. Nälkä ja väsymys väistyivät tämän ehdottoman
kaipuun tieltä. Erääseen notkelmaan rakennettu, alkuasukkaiden kylmille
jättämä _ruka_, jonkinlainen nahkateltta, antoi väsyneille
matkamiehille suojaa, kun taas heidän hevosensa, maaten järven
mutaisella rannalla, pureksivat vastenmielisesti rannan vesikasveja ja
kuivia kaisloja.

Kun kaikki olivat sijoittuneet rukaan, Paganel kysyi Thalcavelta, mitä
hänen mielestään nyt oli tehtävä. Maantieteilijän ja intiaanin välillä
syntyi tästä vilkas keskustelu, josta Glenarvan ymmärsi muutamia
sanoja. Thalcave puhui tyynesti. Paganel viittilöi molempien puolesta.
Tätä keskustelua kesti muutamia minuutteja, minkä jälkeen
patagonialainen pani käsivartensa ristiin rinnalleen.

-- Mitä hän sanoi? Glenarvan kysyi. -- Minä luulen käsittäneeni, että
hän neuvoi meitä hajaantumaan.

-- Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. -- Ne meistä, joiden
väsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää
siirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin
37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa
kunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee
San-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä
tavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla.
Jos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä
hyödyttömän matkan.

-- Entä sitten? Tom Austin kysyi.

-- Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi,
Sierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita
jokia.

-- Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, -- ja me noudatamme sitä
viipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden
puutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.

-- Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi
ollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.

-- Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?

-- Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.
Sallittehan, mylord ... minä pyydän.

-- Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut
erota Robertista. -- Kun meitä on kolme, hän lisäsi, -- olisimme
jokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden
saantipaikkaa.

-- Mutta entäs minä? Paganel kysyi.

-- Te, rakas Paganel, majuri vastasi, -- te jäätte jälkijoukkoon. Te
tunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me
tarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää
Thalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques
Paganelin johdolla.

-- Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään
ylipäällikkyydestään.

-- Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. -- Älkää johtako
meitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin
Tyynen valtameren rannalle!

-- Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista,
sietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. -- Mutta sanokaa minulle,
rakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven
kanssa?

-- Minä arvelen, Glenarvan vastasi, -- että patagonialaisella ja
minulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen
vähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään
ajatukseni.

-- Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.

-- Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, -- ja nukkukaamme, jos voimme,
lähtöhetkeen saakka.

Syötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri
virkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel
näki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista,
puroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä
vain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle
suorastaan painajainen.

Aamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja
Robert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne
nielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo
kovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.

-- Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.

-- Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.

Pian olivat patagonialainen, Glenarvan ja Robert kadottaneet
näkyvistään maantieteilijän älyn varaan uskotun osaston, ja heidän
sydäntään ahdisti.

Suola-aavikko, jonka poikki he nyt kulkivat, on savitasankoa, jolla
kasvaa kolmen metrin korkuisia vaivaispensaita, pieniä mimoosia,
joilla on intiaanien kielellä nimenä _curra-mammel_, ja soodapitoisia,
_jume_-nimisiä pensaita. Siellä täällä heijastivat laajat suolakentät
auringonsäteitä hämmästyttävän kirkkaasti. Silmä olisi helposti
erehtynyt luulemaan näitä _barreroja_ ankaran pakkasen jäädyttämiksi
alueiksi, mutta auringon hehku oli omansa haihduttamaan sellaisen
harhaluulon. Yhtäkaikki antoi tämä karun ja palaneen maan ja näiden
kimmeltävien päivien vastakohta aavikolle erikoisen, katsetta kiehtovan
näyn.

Mutta satakaksi- tai kolmekymmentä kilometriä etelämpänä Sierra
Ventanan luona, jota kohti Guaminin mahdollinen kuivuminen ehkä
pakottaisi matkamiehet pyrkimään, oli maisema toisennäköinen.
Tämä alue, jonka vuonna 1835 löysi kapteeni Fitz-Roy, silloisen
_Beagle_-laivan retkikunnan johtaja, on uhkean hedelmällistä.
Siellä vihannoivat parhaat laidunmaat; vuoriharjanteiden luoteinen
rinne on siellä rehevän ruohon peitossa ja viettää alaspäin mitä
monivivahteisimpien puulajien verhoamana; siellä menestyy _algarrobo_,
jonka kuivatuista ja jauhetuista hedelmistä intiaanit valmistavat
herkullista leipää; samoin valkoinen _quebracho_, jonka pitkät ja
taipuisat oksat riippuvat kuin Euroopan raitapuut; punainen
_quebracho_, jonka puu ei mätäne; _naudubay_, joka syttyy tuleen
uskomattoman helposti ja aiheuttaa usein hirveitä kuloja; _viraro_,
jonka sinipunertavat kukat kerrostuvat pyramidin tapaisiksi, ja
vihdoin _timbo_, jonka suunnaton latvavarjostin kohoaa aina
kahdenkymmenenkuuden metrin korkeuteen asti, niin että sen alla voivat
kokonaiset karjalaumat saada suojaa auringonsäteiltä. Argentiinalaiset
ovat usein koettaneet asuttaa tätä rikasta maata, onnistumatta
voittamaan intiaanien vihamielisyyttä.

Tietenkin piti olettaa, että vuolaat virrat toivat vuorten huipuilta
tälle vehmaudelle tarpeellista vettä, eikä pitkällisinkään pouta ole
milloinkaan kyennyt kuivattamaan näitä jokia; mutta niiden rannoille
oli matkaa, kuten sanottu, toistasataa kilometriä etelään. Thalcave oli
siis oikeassa kääntyessään ensin Guaminia kohti, joka suunnasta
poikkeamatta oli paljon lähempänä.

Hevoset nelistivät virmasti. Ne tunsivat epäilemättä vaistonsa mukaan,
minne ratsastajat tahtoivat ohjata niitä. Thauka varsinkin osoitti
virkeyttä, jota ei väsymys eikä jano tuntunut voivan vähentää; se liiti
kuin lintu kuivuneiden _canadien_ ja curra-mammel-pensaiden läpi,
hyväenteisesti hirnahdellen. Glenarvanin ja Robertin hitaammat, mutta
esikuvan innostuttamat hevoset seurasivat sitä uljaasti. Thalcave oli
satulassaan tanakasti istumalla tovereilleen yhtä hyvänä esimerkkinä
kuin Thauka toisille hevosille.

Patagonialainen kääntyi usein katsahtamaan Robert Grantia.

Nähdessään pojan lujana ja varmana, lanteet joustavina, hartiat
luontevina, jalat vapaina, polvet kiinteinä satulassa, hän ilmaisi
tyytyväisyyttään rohkaisevalla huudahduksella. Robert Grant oli tosiaan
mainio ratsastaja ja ansaitsi intiaanin tunnustuksen.

-- Hyvä, Robert, Glenarvan sanoi. -- Thalcave näyttää olevan sinuun
tyytyväinen! Hän ylistää sinua, poikaseni!

-- Ja mistä sitten, mylord?

-- Hyvästä ratsastustaidostasi.

-- No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen
kuitenkin mielihyvästä.

-- Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, -- mutta sinä olet liian
vaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee
ensiluokkainen urheilija.

-- Hyvä on, Robert sanoi nauraen, -- mutta mitäs isä sanoo, kun hän
tahtoo tehdä minusta merimiehen?

-- Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä
merimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun
ratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen
kurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.

-- Isä-raukka! Robert lausui. -- Ah, kuinka hän teitä kiittääkään,
mylord, kun olette hänet pelastanut.

-- Rakastatko häntä paljon, Robert?

-- Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän
ajatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston
joka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän
palattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös
rakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen
näköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole
omituista, kun hän on merimies?

-- On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.

-- Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua.
-- Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja
hyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään
meidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka
hämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä
rakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen
oikein rakastaa isäänsä!

-- Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi
liikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.

Tämän keskustelun aikana olivat hevoset hiljentäneet vauhtiaan ja
kulkivat nyt vain käyden.

-- Löydämmehän me hänet, eikö niin? Robert sanoi hetken vaitiolon
jälkeen.

-- Löydämme varmaan, Glenarvan vakuutti. -- Thalcave on johtanut meidät
hänen jäljilleen, ja minä luotan häneen.

-- Thalcave on kunnon intiaani, poika sanoi.

-- On varmasti.

-- Tiedättekö mitä, mylord?

-- Sanohan ensin, niin vastaan.

-- Tarkoitan sitä, että teidän kanssanne on vain hyviä ihmisiä. Lady
Helena, jota niin rakastan, majuri, joka on aina niin tyyni, kapteeni
Mangles ja herra Paganel ja _Duncanin_ niin uljaat ja uskolliset
matruusit!

-- Niin, sen tiedän, poikani, Glenarvan vastasi.

-- Tiedättekö, että te itse olette paras kaikista?

-- En totisesti, sitä en tiedä.

-- No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen
lordin käteen ja suuteli sitä.

Glenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä
Thalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.
Eikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä
kumppaneita.

Hevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät
ne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän
aikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja
hylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa _alfafare_-ruohoa.

Glenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja
vedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut
mitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin
vasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea
epätoivoa.

Lähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin
hevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.

Thalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut
muutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli
sitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin
keskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.

Mutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui
kulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin
voimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja
vaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen
selitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään
Thauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan
pureskellen.

Mutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt
Thaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin
kosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja
maiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä.
Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.

Hän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta,
jonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen
ponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen
seuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili
auringonpaisteessa.

-- Vettä! Glenarvan sanoi.

-- Vettä, niin vettä! Robert huudahti.

Heidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat
voimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman
minuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät,
valjaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään
veteen.

Ratsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja
saivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.

-- Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.

-- Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.

Kuului vain tiheää hörppimistä.

Thalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin,
mutta "pitkin kuin suopunki" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt
lainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän
koko joen.

-- No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. --
Saapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos
vain Thalcave jättää sitä jäljelle.

-- Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. --
Säästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.

-- Epäilemättä, poikani, mutta kuinka saamme kuljetetuksi tätä vettä?
Leilit jäivät Wilsonin haltuun. Ei, parempi on odottaa, kuten on
sovittu. Ottaen huomioon matkan vaatiman ajan ja sen, että hevoset
jaksavat kulkea vain käymäjalkaa, voimme odottaa ystäviämme tänne vasta
yöllä. Valmistakaamme heille siis hyvä yösija ja hyvä ateria.

Thalcave oli Glenarvanin ehdotusta odottamatta lähtenyt etsimään
leiripaikkaa. Onneksi hän oli joen rannalla löytänyt _ramadan_,
eräänlaisen kolmelta sivulta suljetun karja-aitauksen. Se oli
erinomainen majapaikka, kun vain ei pelätty nukkua paljaan taivaan
alla, eikä se taas lainkaan huolettanut Thalcaven tovereita. Niinpä he
eivät parempaa etsineetkään, vaan heittäytyivät pitkälleen
auringonpaisteeseen kuivatakseen veden kastelemat vaatteensa.

-- No niin, kun meillä nyt on makuupaikka, Glenarvan sanoi, -- niin
ajatelkaamme ateriaa. Ystäviemme pitää olla tyytyväisiä edelle
lähettämiinsä airuihin, ja pahasti erehtyisin, jos heillä tulee olemaan
valittamisen syytä. Luulenpa, että tunnin metsästys ei olisi hukkaan
heitettyä aikaa. Oletko valmis, Robert?

-- Olen, mylord, poika vastasi nousten pyssy kädessä.

Glenarvan oli saanut tämän ajatuksen sen vuoksi, että Guaminin
rannoille näytti kokoontuvan ympäröivien tasankojen kaikki riista;
siellä lenteli laumoittain _tinamuita_, ruohoaavikolle tyypillisiä
peltopyitä, mustia pyitä, erästä _teruteru_ nimistä kurmitsalajia,
keltaisia ruisrääkkiä ja heleänvihreitä kaislarääkkiä.

Nelijalkaisia eläimiä ei näkynyt, mutta Thalcave viittasi korkeaan
ruohistoon ja tiheihin pensastoihin, selittäen niiden piileksivän
siellä. Metsästäjäin tarvitsi astua vain muutama askel ollakseen
maailman parhaalla riistamaalla.

Niinpä he lähtivät metsästämään ja aluksi pitäen turkiksia höyheniä
arvokkaampina tähtäilivät ensi laukauksillaan ruohoaavikon isoja
otuksia. Pian ilmestyi heidän eteensä, vieläpä sadoittain,
metsäkauriita ja guanakkeja, samanlaisia kuin ne, jotka syöksyivät niin
hurjasti heidän ohitseen Kordillieerien laella; mutta nämä erittäin
arat eläimet pakenivat niin nopeasti, että oli mahdotonta päästä
ampumamatkan päähän. Metsämiehet kääntyivät silloin hitaamman riistan
puoleen, joka sitä paitsi ravintoarvoltaan ei jättänyt mitään
toivomisen varaa. Toistakymmentä peltopyytä ja ruisrääkkää pudotettiin,
ja Glenarvan ampui _tay-tetren_, keltakarvaisen, paksunahkaisen,
ruoaksi sopivan napasian, joka hyvinkin oli laukauksen arvoinen.

Alle puolessa tunnissa olivat metsämiehet vaivattomasti saaneet kokoon
sen riistan, mikä tarvittiin; Robert puolestaan oli kaatanut omituisen
hampaattoman eläimen, _armadillon_, eräänlaisen puoli metriä pitkän,
luupanssarin peittämän vyötiäisen. Se oli hyvin rasvainen, ja Thalcave
sanoi siitä tulevan mainio ruokalaji. Robert oli kovin ylpeä
menestyksestään. Thalcave näytti ystävilleen, kuinka _nandu_, aavikolle
tyypillinen erittäin nopea kamelikurjen sukuinen lintu pyydystetään.

Intiaani ei yrittänytkään pettää niin vikkelää eläintä, vaan ajoi
Thaukalla täyttä neliä suoraan sitä kohti päästäkseen heti sen
kimppuun, sillä jos ensi hyökkäys ei onnistuisi, väsyttäisi nandu pian
hevosen ja metsästäjän nopeasti mutkitellen. Sopivan matkan päähän
päästyään hän heitti voimakkaalla kädellä bolansa niin tarkasti, että
ne kietoutuivat linnun jalkoihin ja tekivät sen ponnistelut turhiksi.
Muutaman sekunnin kuluttua se lojui maassa.

Thalcave otti sen haltuunsa eikä vain turhan metsästyshuvin vuoksi;
nandun liha on hyvin herkullista, ja hän halusi puolestaan tarjota oman
ruokalajinsa yhteiseen ateriaan.

Ramadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin
napasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin
heti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas
on arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa
kuoressaan hehkuville hiilille.

Omaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät
pääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka
julistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa
paremmaksi kuin kuuluisa _usquebaugh_, Skotlannin ylängöillä niin
suosittu ohraviina.

Hevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa
ruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu,
Glenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät
alfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.



PUNAISET SUDET.


Tuli yö. Oli uudenkuun aika, jolloin tämä yön lyhty on näkymätön maan
asukkaille. Ainoastaan tähden tuike valaisi tasankoa. Horisontissa
sammuivat eläinradan tähtisikermät yhä tummempaan sumuun. Guaminin vesi
virtasi äänettömästi kuin pitkä öljyjuova sileällä marmorilla. Linnut,
nelijalkaiset ja matelijat lepäsivät päivän vaivojen jälkeen, ja
erämaan hiljaisuus levisi aavikon suunnattoman alueen ylle.

Glenarvan, Robert ja Thalcave olivat noudattaneet yhteistä lakia.
Maaten paksuilla ruohopatjoillaan he nukkuivat sikeää unta. Väsymyksen
näännyttäminä olivat hevosetkin heittäytyneet maahan; vain Thauka,
todellinen rotuhevonen, nukkui seisaallaan yhä neljän jalkansa varassa,
ylväänä levossa kuin toimessakin ja valmiina rientämään esiin isäntänsä
pienimmästäkin viittauksesta. Täydellinen hiljaisuus vallitsi aitauksen
sisällä, ja nuotion hiilet loivat, vähitellen sammuessaan, viimeistä
hohdettaan äänettömään pimeyteen.

Mutta noin kello kymmenen aikana, jokseenkin lyhyen unen
jälkeen, intiaani heräsi. Hän terästi katsettaan, höristi korviaan
kulmakarvat rypyssä ilmeisesti yrittäen tavoittaa jotakin äärimmäisen
hiljaista ääntä. Pian näkyi epämääräistä levottomuutta hänen
tavallisesti niin värähtämättömillä kasvoillaan. Oliko hän vainunnut
kiertelevien intiaanien lähestyvän tai jaguaarien, vesitiikerien tai
muiden pelottavien petojen, jotka eivät ole harvinaisia jokien
lähistöllä? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntui hänestä epäilemättä
todennäköisemmältä, sillä hän loi nopean silmäyksen aitaukseen
kerättyihin polttoaineisiin ja tuntui huolestuvan yhä enemmän. Tuo
kuivien korsien läjä palaisi tosiaan pian loppuun eikä voisi kauan
pidättää rohkeita petoja.

Näin ollen ei Thalcavella ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, mitä
tuleman piti, ja hän odotti puolikyyryssä, pää käsien varassa,
kyynärpäät polvia vasten, silmä tarkkana, sellaisen ihmisen asennossa,
jonka äkillinen vaaran tunne on herättänyt uudestaan.

Kului tunti. Jokainen muu kuin Thalcave olisi ulkoisen hiljaisuuden
tyynnyttämänä jälleen ruvennut nukkumaan. Mutta missä muukalainen ei
olisi epäillyt mitään, siinä vainusivat intiaanin kiihtyneet aistit ja
peritty vaisto jo lähellä vaanivan vaaran.

Hänen tähystäessään ja kuunnellessaan Thauka korskahti kireästi ja
levitti sieraimiaan aitauksen aukkoa kohti. Thalcave hypähti pystyyn.

-- Thauka on tuntenut vihollisen lähestyvän, hän päätteli. Hän lähti
tarkastelemaan ympäristöä. Siellä oli vielä hiljaista, mutta ei
rauhallista. Thalcave näki varjojen liikkuvan pensaikossa. Tuolla
täällä välähteli kiiluvia pisteitä, jotka liikahtelivat joka suuntaan,
vuoroin sammuivat ja syttyivät. Niitä olisi voinut verrata vedenkalvon
päällä tanssiviin hyttysiin. Muukalainen olisi epäilemättä pitänyt
niitä kiiltomatoina, jotka yöllä välkähtelevät monin paikoin
ruohoaavikolla, mutta Thalcave ei erehtynyt; hän ymmärsi heti,
millaisten vihollisten kanssa oli jouduttu tekemisiin, viritti pyssynsä
hanan ja asettui vartioimaan aitauksen ensimmäisten paalujen tuntumaan.

Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Outo ääni, kuin haukahdus ja
ulvahdus, kuului tasangolta. Siihen vastasi pyssynlaukaus, jota seurasi
sataääninen, karmea ulina. Glenarvan ja Robert heräsivät äkkiä ja
hypähtivät pystyyn.

-- Mikä nyt on? Robert kysyi.

-- Intiaanejako? Glenarvan tiedusteli.

-- Ei, Thalcave vastasi, -- _aguaroja_.

Robert katsahti Glenarvaniin.

-- Aguaroja? hän kysyi.

-- Niin, Glenarvan vastasi, -- pampan punaisia susia.

Kumpikin tarttui aseisiin ja riensi intiaanin luo. Tämä viittasi
tasangolle, josta nyt kuului kauheaa ulvontaa.

Robert astahti vaistomaisesti askelen taaksepäin.

-- Pelkäätkö sinä susia, poikani? Glenarvan rauhoitti.

-- En, mylord, Robert vastasi lujalla äänellä. -- Teidän rinnallanne en
minä yleensäkään pelkää mitään.

-- Sen parempi. Aguarat ovat jokseenkin vaarattomia eläimiä, ja ellei
niitä olisi niin paljon, en edes välittäisi niistä.

-- Olkoon vaikka vielä enemmän! Robert vastasi. -- Meillähän on aseet,
antaa niiden tulla vain!

-- Niinpä saavat hyvän vastaanoton!

Näin puhumalla Glenarvan tahtoi rauhoittaa poikaa, mutta itse hän
ajatteli salaa kauhistuen tätä yön turvissa hyökkäävää petolaumaa.
Petoja oli ehkä satoja, eikä kolme miestä, olkoot kuinka hyvin
aseistettuja tahansa, voisi pitkään menestyksellä pitää puoliaan
ylivoimaa vastaan.

Kun patagonialainen mainitsi sanan "aguara", Glenarvan tunsi heti
pampan intiaanien punaisille susille antaman nimen. Tällä pedolla,
jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen _Canis jubatus_, on ison
koiran ruumis ja ketun pää, väriltään se on kanelinpunainen, ja pitkin
koko selkää ulottuu musta harja. Se on hyvin ketterä ja voimakas,
oleilee enimmäkseen vesien lähellä ja sieppaa uiden saaliinsa vedestä;
öisin se hiipii esiin pimennoistaan, missä piileksii päivät nukkumassa;
sitä pelätään varsinkin estancioilla, missä karjaa kasvatetaan, sillä
nälän ahdistamana se hyökkää isojenkin eläinten kimppuun ja saa niiden
keskuudessa aikaan suurta tuhoa. Yksinäistä aguaraa ei tarvitse pelätä,
mutta toisin on kun ne liikkuvat nälkäisenä laumana, ja parempi olisi
joutua tekemisiin jonkun kuguaarin tai jaguaarin kanssa, joita voi
ahdistaa suoraan edestäpäin.

Pampalta kuuluvasta ulvonnasta ja tasangolla liikkuvien varjojen
paljoudesta Glenarvan ymmärsi, että Guaminin rannalle oli kerääntynyt
valtava lauma punaisia susia, jotka olivat vainunneet siellä varman
saaliin, hevos- tai ihmislihaa, eikä yksikään niistä palaisi pesäänsä
ottamatta osuuttansa saaliista. Tilanne oli siis perin huolestuttava.

Vähitellen susien piiri kävi yhä pienemmäksi. Heränneet hevoset olivat
pelosta hurjistuneita. Vain Thauka polki maata ja riuhtoili riimuaan
päästäkseen laukkaamaan pois aitauksesta. Sen isäntä sai sen
rauhoittumaan vasta pitkillä vihellyksillä.

Glenarvan ja Robert olivat asettuneet puolustamaan ramadan
sisäänkäyntiä. Pyssyt viritettyinä he aikoivat juuri ampua ensimmäistä
susiriviä, kun Thalcave tempasi heiltä jo poskelle kohotetut pyssyt.

-- Mitä Thalcave tarkoittaa? Robert kysyi.

-- Hän kieltää meitä ampumasta, Glenarvan vastasi.

-- Minkä vuoksi?

-- Ehkei hän pidä hetkeä sopivana.

Mutta se ei ollut syynä intiaanin menettelyyn, vaan hänellä oli toinen
vakavampi peruste, ja Glenarvan ymmärsi sen, kun Thalcave ruutisarveaan
nostaen ja kääntäen näytti, että se oli melkein tyhjä.

-- Mitä nyt? Robert kysyi.

-- Meidän pitää säästää ammuksiamme. Tämänpäiväinen metsästys kulutti
niitä paljon, ja meillä on niukalti lyijyä ja ruutia. Meillä ei ole
enää kahtakymmentä panosta.

Poika ei vastannut mitään.

-- Ethän sinä pelkää, Robert?

-- En, mylord.

-- Hyvä, poikani.

Tällä hetkellä kajahti uusi laukaus. Thalcave oli kaatanut maahan liian
uskaliaan vihollisen; sudet, jotka lähenivät taajoissa riveissä,
peräytyivät ja jäivät sadan askelen päähän aitauksesta.

Intiaanin antamasta merkistä asettui Glenarvan heti hänen paikalleen;
Thalcave puolestaan kokosi korsia, ruohoja ja kaikkea poltettavaa,
kasasi ne ramadan suuaukon luo ja heitti niihin vielä hehkuvan hiilen.
Pian kohosi liekkiseinä taivaan mustaa taustaa vasten, ja sen lomista
näkyi tasanko suurten liikkuvien kajastusten valaisemana. Glenarvan
saattoi nyt nähdä eläinten lukemattoman lauman, jota vastaan oli
puolustauduttava. Milloinkaan ei ollut nähty niin paljon susia yhdessä
sellaisen saaliinhimon hurjistuttamina. Thalcaven niitä vastaan
pystyttämä tuliseinä oli yllyttänyt niiden raivoa yhä hurjemmaksi, se
kun ehdottomasti pysäytti ne. Muutamat sentään uskalsivat liekkien
loimuun saakka ja polttivat siinä käpälänsä.

Tuon tuostakin tarvittiin uusi laukaus pysäyttämään uliseva lauma, ja
tunnin kuluttua virui jo noin viisitoista raatoa maassa.

Piiritetyt olivat tällöin verrattain turvallisemmassa asemassa; niin
kauan kuin ammuksia riitti, niin kauan kuin tulta voitiin pitää yllä
ramadan aukossa, ei rynnäkköä tarvinnut pelätä. Mutta mitä sitten
tehtäisiin, kun nämä susilauman torjumiskeinot yhdellä kertaa
loppuisivat?

Glenarvan katsoi Robertia ja tunsi sydäntään kouristavan. Hän unohti
itsensä, ajatellen vain poikaparkaa, joka puolestaan osoitti
ikäisekseen kovin suurta rohkeutta. Robert oli kalpea, mutta ase
kädessä hän odotti lujana ärtyneiden susien rynnäkköä.

Harkittuaan kylmästi asemaa Glenarvan päätti tehdä siitä lopun.

-- Tunnin päästä, hän sanoi, -- ei meillä ole enää ruutia, lyijyä eikä
tulta. Me emme voi odottaa sitä hetkeä päättääksemme, mitä on tehtävä.

Hän kääntyi siis Thalcaven puoleen ja palauttaen mieleensä ne muutamat
sanat espanjaa, jotka hän muisti, aloitti intiaanin kanssa
pyssynlaukausten usein keskeyttämän keskustelun.

Heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Onneksi Glenarvan tunsi punasusien
tavat. Ilman sitä hän ei olisi käsittänyt patagonialaisen sanoja ja
eleitä.

Kului kuitenkin neljännestunti, ennen kuin hän saattoi selittää
Robertille Thalcaven vastauksen. Glenarvan oli kysynyt intiaanin
mielipidettä heidän melkein toivottomasta asemastaan.

-- No, mitä hän vastasi? Robert kysyi.

-- Hän sanoi, että on kestettävä päivännousuun millä hinnalla hyvänsä.
Aguara liikkuu vain yöllä ja palaa aamun valjetessa pesäänsä. Se on
pimeyden susi, katala peto, joka pelkää kirkasta päivää, nelijalkainen
huuhkaja.

-- No niin, puolustautukaamme päivänkoittoon saakka!

-- Niin, poikani, ja puukko kourassa, kun emme enää voi tehdä sitä
pyssyllä.

Thalcave oli jo antanut esimerkin, ja kun muuan susi läheni tulta,
sävähti patagonialaisen pitkä käsivarsi puukko kourassa läpi tulen ja
oli palatessaan verestä punainen.

Mutta puolustuskeinot alkoivat loppua. Noin kello kahden aikaan aamulla
Thalcave heitti rovioon viimeisen sylyksen poltettavaa, eikä
piiritetyillä ollut enää kuin viisi panosta.

Glenarvan katseli ympärilleen tuskaisesti.

Hän ajatteli mukanaan olevaa lasta, tovereitaan, kaikkia, joita hän
rakasti. Robert ei puhunut mitään. Ehkäpä vaara hänen luottavaisesta
mielestään ei näyttänyt perin uhkaavalta. Mutta Glenarvan ajatteli sitä
hänen puolestaan ja kuvitteli välttämätöntä, kauheata kohtaloa: joutua
elävältä syödyksi! Hän ei voinut peittää liikutustaan, vaan otti pojan
syliinsä, puristi häntä sydäntään vasten, ja painoi huulensa hänen
otsalleen, kyynelten väkisinkin kihotessa hänen silmistään.

Robert katsoi häntä hymyillen.

-- En minä pelkää, hän sanoi.

-- Et, lapseni, et, Glenarvan vastasi, -- ja siinä olet oikeassa.
Kahden tunnin kuluttua nousee päivä, ja me olemme pelastetut! -- Hyvä,
Thalcave, hyvä, kunnon patagonialainen! hän huudahti samalla, kun
intiaani pyssynperällä iskien tappoi kaksi isoa sutta, jotka yrittivät
tulla palavan sulun yli.

Mutta samassa hän myös näki tulen loimun alkaessa sammua aguarien
lauman ryhtyvän taajoissa riveissä hyökkäämään ramadaan.

Verisen näytelmän loppu lähestyi; polttoaineiden puutteessa heikkeni
tuli yhä nopeammin, liekit pienenivät, tähän saakka valoisa ympäristö
alkoi pimetä, ja pimeässä näkyivät punasusien fosforisilmät. Muutamien
minuuttien kuluttua syöksyisi koko lauma aitaukseen.

Thalcave laukaisi pyssynsä viimeisen kerran, kaataen maahan vielä yhden
vihollisen ja ammusten nyt loputtua risti käsivartensa. Hänen päänsä
painui rinnalle. Hän näytti mietteliäältä. Miettikö hän siis jotakin
hurjaa, mahdotonta, mieletöntä keinoa tämän raivoisan lauman
torjumiseksi? Glenarvan ei uskaltanut kysyä.

Tällä hetkellä tapahtui susien hyökkäyksessä muutos. Ne näyttivät
vetäytyvän, ja niiden tähän saakka niin hurja ulvonta loppui äkkiä.
Tasangolle levisi hirveä hiljaisuus.

-- Ne lähtevät pois! Robert sanoi.

-- Kenties, Glenarvan vastasi tarkaten, kuuluisiko ulkopuolelta mitään.

Mutta Thalcave arvasi hänen ajatuksensa ja pudisti päätään. Hän tiesi
hyvin, että pedot eivät jättäisi varmaa saalistaan, ennen kuin päivä
karkottaisi ne pimeisiin loukkoihinsa.

Vihollinen oli kuitenkin ilmeisesti muuttanut hyökkäystapaansa.

Se ei yrittänyt enää tunkeutua ramadan aukosta, mutta sen uusi
menetelmä tiesi vielä suurempaa vaaraa. Aguarat luopuivat yrittämästä
sisään siitä paikasta, jota itsepintaisesti puolustettiin tulella ja
raudalla, kiersivät ramadan ja päättivät kuin yhteisestä sopimuksesta
hyökätä sinne toiselta puolelta.

Pian kuultiin niiden kynsien raapivan puolilahoa aitausta. Huojuvien
paalujen välistä pisti jo esiin voimakkaita käpäliä ja verisiä kitoja.
Hevoset olivat pelosta hurjina riistäytyneet irti riimuistaan ja
laukkasivat nyt kauhuissaan ympäri aitausta. Glenarvan tempasi Robertin
syliinsä puolustaakseen häntä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän olisi
kenties mahdotonta pakoa yrittäen juossut poika sylissään ulos, ellei
hänen katseensa olisi sattunut intiaaniin.

Thalcave, joka oli kierrellyt ramadassa kuin villi peto, oli äkkiä
mennyt hevosensa luo, joka vapisi maltittomana, ja alkanut satuloida
sitä huolellisesti, unohtamatta ainoatakaan hihnaa tai soikea. Hän ei
näyttänyt välittävän ulvonnasta, joka oli kaksin verroin voimistunut.
Glenarvan katseli synkän kauhun vallassa hänen puuhiaan.

-- Hän jättää meidät! Glenarvan huudahti nähdessään Thalcaven kokoavan
ohjaksia kuten ainakin ratsastaja satulaan noustessaan.

-- Hänkö? Ei koskaan! Robert vastasi.

Eikä intiaani aikonutkaan jättää ystäviään pulaan, vaan pelastaa heidät
uhraamalla itsensä.

Thauka oli valmis, pureskeli kuolaimiaan ja teutaroi levottomana, ja
sen silmät säkenöivät ylvästä tulta; se oli ymmärtänyt isäntänsä
aikeen.

Kun intiaani tarttui hevosensa harjaan, Glenarvan puristi
suonenvedontapaisesti hänen käsivarttaan.

-- Lähdetkö sinä? hän kysyi viitaten tällä hetkellä tyhjälle kentälle
päin.

-- Niin teen, vastasi intiaani, joka ymmärsi kumppaninsa eleen.

Sitten hän lisäsi espanjaksi muutamia sanoja:

-- Thauka. Hyvä hevonen. Nopea. Vie sudet perässään.

-- Ah! Thalcave! Glenarvan huudahti.

-- Pian, pian! intiaani vastasi, samalla kun Glenarvan sanoi Robertille
liikutuksesta murtuneella äänellä:

-- Robert, lapseni, kuuletko! Hän aikoo uhrautua meidän puolestamme!
Hän tahtoo syöksyä pampalle ja vetää vimmastuneet sudet peräänsä, niin
että ne sen sijaan kävisivät hänen kimppuunsa!

-- Thalcave-ystävä! Robert vastasi heittäytyen intiaanin jalkoihin, --
Thalcave, älä jätä meitä!

-- Ei! Glenarvan sanoi, -- hän ei jätä meitä!

Ja kääntyen intiaanin puoleen hän lisäsi, viitaten paalujen luona
värjöttäviin hevosiin:

-- Lähdetään yhdessä!

-- Ei! vastasi intiaani, joka oli ymmärtänyt näiden sanojen
tarkoituksen. -- Huonoja hevosia. Pelästyneitä. Thauka hyvä hevonen.

-- Hyvä on! Glenarvan sanoi. -- Thalcave ei sinua jätä, Robert. Hän
osoittaa minulle, mitä minun on tehtävä! Minä lähden! Hän jää sinun
luoksesi!

Sitten hän tarttui Thaukan suitsiin ja sanoi:

-- Minä lähden!

-- Ette, intiaani vastasi tyynesti.

-- Lähdenpä, kuuletko sinä! Glenarvan huusi, tempaisten ohjakset
intiaanin kädestä. -- Minä lähden! Pelasta sinä poika! Minä uskon hänet
sinun haltuusi, Thalcave!

Kiihdyksissään Glenarvan sekoitti englantia espanjan joukkoon. Mutta
vähät kielestä! Niin hirvittävissä tilanteissa ilmaisevat eleet kaiken,
ja ihmiset ymmärtävät toisiaan nopeasti. Mutta Thalcave vastusti.
Keskustelu pitkittyi, ja vaara yltyi joka sekunti. Lahot paalut
antoivat jo perään susien hampaille ja kynsille.

Mutta Glenarvan ei näyttänyt mukautuvan toisen tahtoon enempää kuin
Thalcavekaan. Intiaani oli vetänyt Glenarvanin aitauksen veräjää kohti
ja näytti hänelle susien hylkäämää aukeaa, selittäen vilkkaasti, ettei
ollut aikaa hukata sekuntiakaan; että vaara olisi suurempi niille,
jotka jäivät tänne ellei yritys onnistuisi; ja että hän yksin tunsi
Thaukaa kylliksi käyttääkseen sen erinomaista ketteryyttä ja nopeutta
kaikkien yhteiseksi pelastukseksi. Sokeudessaan vaati Glenarvan
itsepäisesti saada uhrautua, kun hänet äkkiä voimakkaasti työnnettiin
syrjään. Thauka nousi takajaloilleen, riuhtaisi itsensä irti ja
loikkasi hiipuvan tulen ja makaavien sudenraatojen yli, samalla kun
heleä pojanääni huusi:

-- Jumala varjelkoon teitä, mylord!

Ja Glenarvan ja Thalcave ehtivät tuskin nähdä Robertin katoavan Thaukan
harjasta kiinni pitäen pimeyteen.

-- Robert! Onneton! Glenarvan huusi.

Mutta ei edes Thalcave voinut kuulla näitä sanoja, sillä samassa oli
alkanut hirvittävä ulina. Punasudet syöksyivät hevosen perään ja
katosivat länteen päin kuin taikatempun pyyhkäiseminä.

Thalcave ja Glenarvan ryntäsivät ramadan ulkopuolelle. Tasangolta ei
enää kuulunut mitään; he saattoivat tuskin erottaa kaukana pimeässä
häämöttävää aaltoilevaa jonoa.

Glenarvan kaatui maahan masentuneena, toivottomana, käsiään väännellen.
Sitten hän katsahti intiaaniin. Tämä hymyili tapansa mukaan tyynenä.

-- Thauka. Hyvä hevonen! Poika rohkea! Pelastuu! Ja hän vahvisti
sanansa päännyökkäyksellä.

-- Mutta jos hän putoaa? Glenarvan sanoi.

-- Ei putoa!

Thalcaven luottavaisuudesta huolimatta oli loppuyö lordi-paralle
hirvittävän tuskallinen. Hän ei edes oikein tajunnut, että vaara oli
vältetty susilauman lähdettyä tiehensä. Hän tahtoi rientää etsimään
Robertia, mutta intiaani esti sen, selittäen hänelle, että poikaa ei
voisi saavuttaa näillä hevosilla, että Thauka oli jättänyt viholliset
taakseen, ettei ratsastajaa missään tapauksessa löydettäisi pimeässä ja
että täytyi odottaa päivännousua, ennen kuin lähdettäisiin Robertin
jäljille.

Kello neljä aamulla alkoi päivä sarastaa. Horisontin usva värittyi pian
kalpeasta hohteesta. Tasangolle levisi kirkas aamukaste, ja pitkä ruoho
huojui aamun ensi tuulenvirin puhaltaessa.

Lähdön hetki oli tullut.

-- Matkaan! intiaani sanoi.

Glenarvan ei vastannut, vaan hyppäsi Robertin hevosen selkään. Pian
nelistivät molemmat miehet länttä kohti, samaa suoraa linjaa, jota
heidän toveriensa piti tarkasti noudattaa.

Tunnin verran he näin ratsastivat kovaa vauhtia etsien Robertia,
peläten joka hetki kohtaavansa joitakin verisiä jälkiä hänestä.
Glenarvan raateli hevosensa kupeita kannuksillaan. Vihdoin kuului
säännöllisten väliaikojen perästä ikään kuin merkiksi ammuttuja
laukauksia.

-- Tuolla he ovat! Glenarvan huudahti.

Thalcave ja hän kannustivat hevosensa vielä nopeampaan vauhtiin, ja
muutaman hetken päästä he kohtasivat Paganelin johtaman matkueen.
Glenarvanin rinnasta kohosi riemuhuuto. Robert oli mukana, elävänä,
vieläpä kovin pirteänä, ratsastaen uljaalla Thaukalla, joka hirnui
ilosta nähdessään jälleen isäntänsä.

-- Voi, lapseni, lapseni! Glenarvan huudahti sanomattoman hellyyden
valtaamana.

Ja Robert ja hän hyppäsivät molemmat maahan rientäen toinen toisensa
syliin. Sitten tuli intiaanin vuoro puristaa povelleen kapteeni Grantin
uljas poika.

-- Hän elää! Hän elää! Glenarvan huudahti.

-- Niin elänkin, kiitos Thaukan! Robert vastasi.

Intiaani ei ollut odottanut tätä tunnustuksen sanaa kiittääkseen
hevostaan, vaan puheli jo sille, silitteli, syleili sitä, ikään kuin
tämän ylvään eläimen suonissa olisi virrannut ihmisverta.

Kääntyen sitten Paganelin puoleen hän viittasi Robertiin ja sanoi:

-- Uljas poika!

Ja käyttäen intiaanien vertauskuvaa rohkeudesta hän lisäsi:

-- Hänen kannuksensa eivät tärisseet!

Glenarvan puolestaan syleili Robertia uudelleen ja kysyi:

-- Miksi sinä, poikani, et antanut Thalcaven tai minun yrittää tätä
viimeistä pelastuksen mahdollisuutta?

-- Mylord, poika vastasi, äänessään mitä vilpittömintä kiitollisuutta,
-- eikö ollut minun vuoroni uhrautua? Thalcave on jo kerran pelastanut
henkeni! Ja te, tehän olette matkalla pelastamaan isäni.



ARGENTIINAN TASANGOT.


Kun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel,
Austin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon,
majuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään
janoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan
matkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan
lähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli
helppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.

Kun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan
aitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin
mainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.

-- Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain
sen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. -- Tätä pitää syödä
vatsan täydeltä.

Ja hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän
joi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli
erinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.

Kello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa
Hannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit
täytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat
halukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli
kosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S.
päivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat
pitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin
maakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä
lokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet
yli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko
matkasta.

Seuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa
Argentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa
ne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen
molempien vankitoveriensa olevan.

Niistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan
tasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu
intiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on
hämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen
tällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien
peitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin
vuoriharjanteiden juurelle saakka.

Lähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen
lämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli
seitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi
voimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa
liikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista,
heidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin
eteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista
huolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen
asukkaista tyhjentynyt.

Matkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein
pieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista
vettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä
hippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä _tangarien_ kera,
jotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot
linnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin
kottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja
rintoineen. Okaisissa pensaissa keinui _annubien_ irrallinen pesä kuin
kreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita
flamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään
tuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia,
katkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin
pienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet
matkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt
niitä rauhaan.

-- Jo kauan, hän sanoi majurille, -- olen kovasti halunnut nähdä
flamingon lentävän.

-- Vai niin, majuri sanoi.

-- Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.

-- Tehkää niin, Paganel.

-- Tulkaa mukaani, majuri. Tule sinäkin, Robert. Minä tarvitsen
todistajia.

Ja Paganel jätti kumppaninsa jatkamaan eteenpäin ja lähti Robert
Grantin ja majurin seuraamana lintujoukkoa kohti.

Tultuaan sopivan matkan päähän hän ampui laukauksen tyhjää ruutia,
sillä hän ei olisi tarpeettomasti vuodattanut edes linnun verta, ja
kaikki linnut lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta lentoon Paganelin
tarkkaillessa niitä tiiviisti silmälasiensa läpi.

-- No, hän sanoi majurille lintuparven kadottua, -- näittekö niiden
lentävän?

-- Näin toki, MacNabbs vastasi, -- täytyihän se nähdä, ellei ole sokea.

-- Muistuttivatko ne teidän mielestänne lentäessään sulitettuja nuolia?

-- Ei vähääkään.

-- Ei ensinkään, Robert vahvisti.

-- Siitä olinkin varma, tiedemies selitti tyytyväisen näköisenä. --
Mutta se ei ole estänyt vaatimattomista ihmisistä vaateliainta,
kuuluisaa kansalaistani Chateaubriandia tekemästä tätä väärää vertausta
flamingoista ja nuolista! Ah, Robert, vertaus, pane se mieleesi, on
vaarallisin kielikuva, mitä tunnen. Kavahda sitä koko elämäsi aikana
äläkä käytä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.

-- Te olette siis tyytyväinen kokeeseenne? majuri kysyi.

-- Ihastunut.

-- Ja minä myös; mutta kannustakaamme hevosiamme, sillä teidän kuuluisa
Chateaubriandinne on saanut meidät jäämään pari kilometriä muista
jälkeen.

Saavuttaessaan kumppaninsa Paganel tapasi Glenarvanin innokkaassa
keskustelussa intiaanin kanssa, jota hän ei näyttänyt ymmärtävän.
Thalcave oli usein pysähtynyt tähyämään taivaanrantaa, ja joka kerta
hän oli näyttänyt hyvin hämmästyneeltä. Glenarvan, jolla ei ollut
apunaan tavallista tulkkiaan, oli turhaan koettanut kysellä asiaa
intiaanilta. Niinpä hän heti tiedemiehen huomattuaan huusi tälle jo
kaukaa:

-- Tulkaa tänne, hyvä Paganel, Thalcave ja minä emme ymmärrä toisiamme!

Paganel keskusteli muutaman minuutin intiaanin kanssa ja kääntyi sitten
Glenarvanin puoleen sanoen:

-- Thalcave ihmettelee erästä tosiaankin outoa seikkaa.

-- Mitä sitten?

-- Sitä, ettei näy intiaaneja tai jälkeäkään heistä näillä tasangoilla,
joilla heitä tavallisesti samoilee tuhkatiheään joko ajamassa
estancioilta varastamaansa karjaa tai menossa Andeille myymään
zorillomattojaan ja punottuja nahkaruoskiaan.

-- Ja mitä Thalcave arvelee tämän ilmiön syyksi?

-- Hän ei käsitä sitä; hän vain ihmettelee, siinä kaikki.

-- Mutta mitä intiaaneja hän odotti kohtaavansa tässä osassa pampaa?

-- Juuri niitä, joilla on ollut muukalaisia vankeina, Calfucuran,
Catrielin ja Janchetrutzin heimojen jäseniä.

-- Mitä väkeä ne ovat?

-- Heimojen päälliköitä, jotka olivat kaikkivaltiaita vielä
kolmekymmentä vuotta sitten, ennen kuin heidät työnnettiin vuorten
tuolle puolen. Siitä saakka he ovat alistuneet niin paljon kuin
intiaani voi alistua ja samoilevat sekä pampan että Buenos Airesin
maakunnan lakeuksia. Niinpä minusta samoin kuin Thalcavesta on perin
outoa, ettei heistä näy edes jälkiä maassa, jossa he yleisesti
harjoittavat salteadorien, rosvojen ammattia.

-- Mitä meidän näin ollen on tehtävä? Glenarvan kysyi.

-- Minä kysyn, Paganel vastasi.

Ja hetken keskusteltuaan Thalcaven kanssa hän sanoi:

-- Hän ehdottaa seuraavaa, mikä tuntuu minusta hyvinkin järkevältä.
Meidän on jatkettava matkaamme itään Independancen linnaan saakka -- se
on matkamme varrella -- ja ellemme siellä saa tietoja kapteeni
Grantista, saamme ainakin tietää, minne Argentiinan tasangon intiaanit
ovat joutuneet.

-- Onko tuo Independancen linna kaukanakin? Glenarvan tiedusteli.

-- Ei, se on Tandil-vuoristossa, noin sadan kilometrin päässä.

-- Ja milloin olemme siellä?

-- Ylihuomenna illalla.

Tämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei
tavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta.
Tavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan
oli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin
heimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet
kuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut
Glenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin
jäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä
Tandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa
päästäisiin puheisiin.

Kello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin
tasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka
juurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen
seuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin
hiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli
kulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään;
tuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan
sivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä
linnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi
rosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty
varjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri
keskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua
ratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet
sitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli
raivoissaan.

-- Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman
nimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.

-- Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. -- No, Paganel, tänään ei puhalla
pohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?

-- Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel
vastasi.

-- Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat
rosvoja, kunnon tiedemies?

-- Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!

Paganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt,
vaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.

-- Minä olen lukenut jostakin, hän sanoi, -- että arabialaisten suu on
julma kun taas katse on inhimillinen. Amerikkalaisen villin laita on
täysin päinvastoin. Heillä on erikoisen ilkeät silmät.

Varsinainen kasvonilmeisiin perehtynyt tiedemies ei olisi voinut
sattuvammin kuvata intiaanirotua.

Thalcaven ohjeiden mukaan kuljettiin tästedes yhtenäisenä ryhmänä,
sillä niin autiota kuin maa olikin, piti varautua yllätyksiin; mutta
tämä varokeino oli tarpeeton, ja illalla majoituttiin suureen, tyhjään
tolderiaan, jonne heimopäällikkö Catiel tavallisesti kokosi joukkonsa.
Maaperää tutkittuaan patagonialainen päätteli jälkien puutteesta, että
tolderia oli kauan aikaa ollut autiona.

Seuraavana päivänä olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen
tasangolla; nyt tavattiin ensimmäiset estanciat, suuret
argentiinalaiset karjatilat, Tandil-vuoriston lähistöllä, mutta
Thalcave ei halunnut pysähtyä, vaan jatkaa matkaa suoraan Independancen
linnaan, jossa hän arveli saavansa tietoja etenkin tästä omituisesta
maan autioitumisesta.

Puita, jotka Kordillieereilta saakka olivat olleet kovin harvinaisia,
alkoi jälleen näkyä; ne olivat enimmäkseen istutettu vasta
eurooppalaisten saavuttua Amerikkaan. Siellä oli azedaracheja,
persikkapuita, poppeleita, raitoja, akaasioita, jotka kasvoivat
yksinäisinä, nopeasti ja hyvin, tavallisesti ympäröiden _corraleita_,
suuria paalutettuja karja-aitauksia. Laitumella oli itseään
lihottamassa tuhansittain härkiä, lampaita, lehmiä ja hevosia, joihin
kuumalla raudalla oli poltettu omistajan merkki, ja lähettyvillä oli
lukuisasti valppaita, suuria koiria niitä paimentamassa. Hiukan
suolapitoinen maaperä ulottuu vuorten juurelle saakka ja sopii
erinomaisesti karjalle, tuottaen mainiota rehua. Niinpä juuri sinne
etupäässä perustetaankin karjatiloja, joita hoitavat isännöitsijä ja
työnjohtaja, apunaan neljä alkuasukasta kutakin tuhatta päätä kohti.

Nämä miehet viettävät raamatun suurten paimenten elämää; heidän
karjansa ovat yhtä suuria, ehkäpä suurempia kuin ne, jotka täyttivät
Mesopotamian laitumet; mutta täällä puuttuu paimenelta perhe, ja pampan
suuret _estancerot_ ovat kaikin puolin raakojen kalakauppiaiden eikä
vähääkään raamatullisten patriarkkojen kaltaisia.

Tätä Paganel selitti laveasti kumppaneilleen ja juontui siitä erittäin
mielenkiintoisella tavalla vertailemaan eri rotuja. Onnistuipa hänen
herättää harrastusta itse majurissakin, joka ei sitä salannutkaan.

Paganel sai myös tilaisuuden huomauttaa omituisesta kangastusilmiöstä,
joka näillä tasaisilla seuduilla on hyvin tavallinen. Kaukaa estanciat
näyttivät suurilta saarilta; niitä ympäröivät poppelit ja raidat
kuvastuivat kirkkaaseen veteen, joka hävisi matkustajien lähestyessä;
mutta harhanäky oli niin elävä, että siihen ei voinut tottua.

Tänä päivänä, marraskuun 6:ntena, tavattiin useita estancioita ja myös
pari _saladeroa_. Niihin tuodaan rehevillä laitumilla lihomassa ollut
karja, ojentamaan kaulansa teurastajan veitselle. Saladero on, kuten
sen nimikin osoittaa, paikka, jossa lihat suolataan. Nämä tympeät
toimet alkavat kevään lopulla. Teurastajat lähtevät silloin etsimään
eläimiä corraleista, vangitsevat ne suopungeilla, joita he käyttelevät
perin taitavasti, ja kuljettavat sitten lauman saladeroon, missä
sadoittain härkiä, lehmiä ja lampaita sitten tapetaan, nyljetään ja
paloitellaan. Mutta usein härkä ei antaudukaan ilman vastarintaa.
Nylkijästä tulee silloin toreadori, härkä taistelija, ja tätä
vaarallista ammattia hän harjoittaa harvinaisen taidokkaasti ja, täytyy
sanoa, julmasti. Sanalla sanoen, tämä teurastus on inhottava näytelmä.
Ei mikään ole tympäisevämpää kuin saladeron ympäristö; karmean
aitauksen sisältä kuuluu löyhkäävien laumojen kyllästämässä ilmassa
teurastajan raakoja huutoja, koirien hurjaa haukuntaa, kuolevien
eläinten jatkuvaa ulinaa, samalla kun _urubut_ ja _aurat_, Argentiinan
tasangon korppikotkat, joita sadan kilometrin alalta on saapunut
tuhansittain, koettavat kahmaista teurastajien käsistä uhrien vielä
väriseviä sisälmyksiä. Mutta tällä hetkellä olivat saladerot hiljaisia,
rauhallisia ja asumattomia. Näiden jättiläisteurastusten aika ei ollut
vielä tullut.

Thalcave joudutti kulkua, sillä hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä
Independancen linnaan, ja ratsastajien kannustamina, Thaukan esimerkkiä
seuraten kiitivät hevoset korkean ruohikon halki. Kohdattiin useita
taloja, jotka oli varustettu ampuma-aukoilla ja ympäröity syvillä
puolustuskaivannoilla; päärakennuksessa oli korkea parveke, jolta talon
sotilaallisesti järjestäytyneet asukkaat voivat vaihtaa laukauksia
tasangon rosvojen kanssa. Glenarvan olisi kenties täällä saanut
haluamiaan tietoja, mutta varminta oli mennä Tandilin kylään. Ei siis
pysähdytty. Kahlattiin Los Huesos-joen ja vähän kauempana Chapaleofun
yli. Pian tallasivat hevoset Tandil-vuoriston ensimmäisiä ruohoisia
rinteitä, ja tuntia myöhemmin näkyi kylä kapean laakson pohjalla, jota
hallitsivat Independancen linnan ampuma-aukoilla varustetut muurit.



INDEPENDANCEN LINNA.


Tandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se
on alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen
ja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus
ovat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on
puoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita.
Tandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin
maakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat
pohjoista kohti.

Tässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on
Tandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan
suojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun
suurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin
tiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia
baskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin
ensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna
1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna
suojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä
avusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny,
joka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan
eteläiset alueet.

Tandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. _Galereilla_, suurilla,
härkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla,
sieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu
varsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa,
saladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita,
kuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia
ja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa
myös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.

Kerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä
epäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina
osasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin
asialliselta näyttävän _fondan_ talliin; sen jälkeen Paganel, majuri,
Robert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti.
Muutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat
ulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin
huolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti
joko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.

Muutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla;
mutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin
seitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia,
jotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli
nahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai
skotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun
lämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän
käsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen.
Jokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli,
jälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli
päivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava
korpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi
olla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja
kolmannentoista johdolla.

Se ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa
ja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän;
mutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden
harjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin
täsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin
komentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.

-- Sepä on omituista, hän sanoi.

Mutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan
poikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän
kansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille
aikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen
päällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista
lähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.

Hetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas,
sotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat
poskipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen
lyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata.
Hänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin
vanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.

Thalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi
Glenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli
herkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei
käsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun
toinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena
maantieteilijän kielellä:

-- Ranskalainen?

-- Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.

-- Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen,
komentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan
voimakkaasti.

-- Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.

-- Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. -- Onhan minulla ystäviä kaikissa
viidessä maanosassa.

Ja vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä
hän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan
kanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa,
mutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä.
Saatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan
sitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut
unohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän
puhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat
hänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli
ranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.

Hän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828,
ja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella.
Hän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä
oli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka
läheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel
hankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen
ja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden
vanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei
olisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut
muuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla
voivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.

-- Tässä! hän sanoi. -- Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.
Pepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!

Kuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki
kiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.

-- Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. -- Kerran eversti tai
kenraali.

Kersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi
voinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten
jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe
sanoo: -- Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.

Koko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi
kummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta
saattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa.
Kun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee,
niin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan
asuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka
heistä tuntui olevan "kunnon ihminen", mikäli tätä vanhan maailman
sanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.

Kun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi
vierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos
milloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi
koko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit
olivat jättäneet maan.

-- Ah...! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. --
Tosiaankin...! Vai ei ketään...! Meikäläisten täytyy istua kädet
ristissä ... ei ole mitään tekemistä!

-- Mutta mikä siihen on syynä?

-- Sota.

-- Sotako?

-- Niin. Sisällissota...

-- Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin
neekeri.

-- Niin. Sota paraguaylaisten ja buenosairesilaisten välillä, kersantti
vastasi.

-- Entäs intiaanit?

-- No, kaikki intiaanit pohjoisessa, kenraali Floresin selän takana.
Intiaanit rosvoja, ryöstävät.

-- Entä heimopäälliköt?

-- Päälliköt mukana.

-- Mitä! Catrielko?

-- Catriel.

-- No Calfucura?

-- Calfucura.

-- Entä Janchetrutz?

-- Janchetrutz samoin!

Tämä vastaus tulkittiin Thalcavelle, joka nyökäytti päätään
hyväksyvästi. Thalcave joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että raivosi
sisällissota, joka myöhemmin johti Brasilian väliintuloon ja aiheutti
suuret menetykset tasavallan molemmille puolueille. Intiaaneilla oli
vain etua näistä keskinäisistä kamppailuista eivätkä he voineet jättää
niin mainiota ryöstötilaisuutta käyttämättä. Kersantti ei todella
erehtynytkään selittäessään pampan autiuden syyksi Argentiinan
pohjoismaakunnissa raivoavan sisällissodan.

Mutta tämä tapaus kumosi Glenarvanin suunnitelmat, jotka näin ollen
menivät myttyyn. Jos näet Harry Grant oli heimopäälliköiden vankina,
hänet oli viety heidän mukanaan pohjoisrajoille saakka. Mistä ja miten
hänet voisi löytää sieltä? Oliko lähdettävä vaaralliselle ja jokseenkin
hyödyttömälle etsintäretkelle pampan pohjoisrajalle asti? Se oli
kohtalokas päätös, jota oli vakavasti harkittava.

Mutta kersantille voitiin tehdä vielä yksi tärkeä kysymys, ja se
juolahti majurin mieleen, kun hänen ystävänsä katselivat toisiaan
äänettöminä.

-- Onko kersantti kuullut puhuttavan, että pampan heimopäälliköt
pitivät joitakin eurooppalaisia vankeinaan?

Manuel mietti hetken kuin tarkistaen muistiansa.

-- Kyllä, hän sanoi vihdoin.

-- Ah! Glenarvan huudahti uuden toivon herätessä hänen mielessään.

Paganel, MacNabbs, Robert ja hän kokoontuivat kersantin ympärille.

-- Puhukaa, puhukaa! he sanoivat katsellen häntä silmät hehkuen.

-- Siitä on muutamia vuosia, Manuel vastasi, -- niin ... niin on ...
eurooppalaisia vankeja ... mutta en ole koskaan nähnyt...

-- Muutamia vuosia, Glenarvan huomautti, -- te erehdytte... Haaksirikon
aikamäärä on tarkka... _Britannia_ hukkui kesäkuussa 1862... Siitä ei
siis ole täyttä kahta vuotta.

-- Oh, on enemmän, mylord.

-- Mahdotonta! Paganel huudahti.

-- On varmaan! Se oli Pepen syntymän aikana... Niitä oli kaksi miestä.

-- Ei, kolme! Glenarvan sanoi.

-- Kaksi, kersantti vastasi välittömästi.

-- Kaksi! Glenarvan kummasteli. -- Kaksi englantilaistako?

-- Ei, kersantti vastasi. -- Kuka puhuu englantilaisista? Ei ... yksi
ranskalainen ja yksi italialainen.

-- Yksi italialainenko, jonka pojuchit tappoivat? Paganel huudahti.

-- Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin ... ranskalainen pelastui.

-- Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.

-- Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.

Kaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi
otsaansa.

-- Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. -- Kaikki on selvää, kaikki
selvenee!

-- Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja
malttamattomana.

-- Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on
alistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei
koske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin,
Marco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui
niiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille
saakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän
palasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin
seuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]

Syvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin
antamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen
karkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen
kouraantuntuvaksi.

Glenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:

-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta
vangista?

-- En koskaan, Manuel vastasi. -- Siitä olisi kyllä kuultu
Tandilissa ... minä tietäisin sen... Ei, sellaista ei ole tapahtunut...

Tämän varman vastauksen jälkeen ei Glenarvanilla ollut mitään tekemistä
Independancen linnassa. Hänen kumppaninsa ja hän lähtivät siis pois
kiitettyään kersanttia ja puristettuaan hänen kättään.

Glenarvan oli masentunut tästä toiveidensa täydellisestä romahduksesta.
Robert käveli hänen rinnallaan mitään puhumatta, silmät kosteina
kyynelistä. Glenarvan ei löytänyt sanoja lohduttaakseen häntä. Paganel
mutisi itsekseen käsillään elehtien. Majuri puristi huuliaan tiukasti
yhteen. Mitä Thalcaveen tuli, hänen itserakkautensa intiaanina näytti
saaneen kolauksen väärille jäljille eksymisestä. Mutta kukaan ei
ajatellutkaan moittia häntä niin ymmärrettävästä erehdyksestä.

Palattiin fondaan.

Illallinen oli murheellinen. Tosin kukaan näistä uljaista ja
uhrautuvista miehistä ei pahoitellut niin monia suotta nähtyjä vaivoja,
turhaan kestettyjä vaaroja. Mutta kaikki katsoivat menestyksen toivon
tällä hetkellä kokonaan hävinneen. Vai voisiko kapteeni Grant löytyä
Tandil-vuoriston ja meren väliltä? Ei. Jos joku olisi joutunut
intiaanien vangiksi Atlantin rannikolla, kersantti Manuel olisi
epäilemättä saanut siitä tiedon. Senlaatuinen tapahtuma ei voi jäädä
huomaamatta niiltä alkuasukkailta, jotka alituisesti käyvät kauppaa
Tandilin ja Negro-virran suulla olevan Carmenin välillä. Ja Argentiinan
tasangolla kulkevat tietävät kaiken, kaikki kerrotaan. Ei voinut tehdä
mitään muuta kuin viipymättä lähteä _Duncanin_ kanssa sovitulle
kohtaamispaikalle Medanon niemen luo.

Tällä välin oli Paganel pyytänyt Glenarvanilta sitä asiakirjaa, joka
oli vienyt heidän etsintänsä näin surkeasti harhaan. Hän luki sen
uudelleen, voimatta salata suuttumustaan. Hän koetti keksiä uutta
selitystä.

-- Tämä asiakirjahan on kuitenkin täysin selvä, Glenarvan lausui. --
Siitä selviää mitä ratkaisevimmalla tavalla kapteenin haaksirikko ja
paikka, jossa hän joutui vangiksi!

Eipä selviäkään, ei! maantieteilijä väitti lyöden nyrkkinsä pöytään. --
Ei, sata kertaa ei! Kun Harry Grant ei ole pampalla, niin hän ei ole
Amerikassa. Mutta missä hän siis on, se täytyy löytyä tästä paperista,
ja se löytyy siitä, ystäväni, tai minä en enää ole Jacques Paganel!



TULVA.


Independancen linnasta Atlannin valtamerelle on noin
kahdensadanviidenkymmenen kilometrin matka. Ellei sattuisi
odottamattomia viivytyksiä, mikä ei ollutkaan luultavaa, piti
Glenarvanin neljän päivän päästä kohdata _Duncan_. Mutta hän ei voinut
mukautua ajatukseen palata laivalle ilman kapteeni Grantia
epäonnistuttuaan täysin surkeasti etsiskelyissään eikä niin ollen
seuraavana päivänä tullut ajatelleeksikaan antaa lähtökäskyä. Niinpä
jäi majurin asiaksi satuloida hevoset, hankkia muonaa ja määrätä
kulkusuunta. Hänen johdollaan lähtikin retkikunta kello kahdeksan
seuraavana aamuna laskeutumaan pitkin Tandil-vuoriston ruohoisia
rinteitä.

Glenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan;
hänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän
vastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen
päätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta
löytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen
niistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää
huolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja
varma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa
itseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä
tavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä
kapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.

-- Huono enne, Wilson sanoi.

-- Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.

-- Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti
miettiväisenä.

Puolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen
Tandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja,
jotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat,
korkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi
jälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä.
Argentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen,
pitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.

Tähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää
huolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi
pilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi.
Atlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä
seudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä,
rehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta
laajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat
vaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät
illalla syvien _canadien_, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle,
jotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla
sekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka
uhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.

Seuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin
sitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan
joka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista
muutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin
kauan kuin ei ollut puhe muusta kuin "laguuneista", selväreunaisista ja
vesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä
hienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, _pentanot_, joita peitti
pitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.

Nämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon,
ja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen
ja huusi:

-- Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!

-- Mitä? tiedemies vastasi. -- Oletko löytänyt sarvimetsän?

-- Olen, olen, ainakin metsikön.

-- Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.

-- Minä en kuvittele, Robert intti, -- ja te saatte nähdä itse. Tämä on
merkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin
ruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.

-- Hän on tosissaan, majuri lausui.

-- Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.

Robert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä,
johon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin
silmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta
kummallinen.

-- No? Robert kysyi.

-- Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi
intiaanin puoleen.

-- Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, -- mutta härät ovat sen
alla.

-- Mitä! Paganel huudahti, -- onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?

-- On, patagonialainen sanoi.

Suunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän
kamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä
oli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista
sattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon
intiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.

Niinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää
antiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli
sarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.

Thalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt,
jotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein
kohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi
katsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi
selittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä
matkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi
sivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin
pohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut,
mitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti
Paganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka
pyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel
kohta tekikin.

Thalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin
vetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana,
hän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea;
sadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.

-- Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.

-- En tiedä, intiaani vastasi. -- Jospa tietäisinkin...!

-- Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?

-- Kyllä joskus.

-- No, ehkä niin on nytkin?

-- Ehkä! Thalcave sanoi.

Paganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa
Glenarvanille keskustelunsa tulos.

-- Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.

-- Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.

-- Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.

Neuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian
polkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja
tätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta
virtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti
tämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.

Lisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui
hevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat
taivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan
rotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi
filosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää
tätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti.
Ponchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka
rännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan
nestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot
joka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja
maasta tulevan välissä.

Läpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin
illansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin
ihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen
väsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen
kumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän
hyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut.
Vaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua
kuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui
vettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä,
että Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.

Niukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut
ruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan
suupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin
vastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea
leikkiä, mutta ilman menestystä.

-- Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, -- ne eivät syty.

Mutta kun näissä oloissa oli parasta panna maata, koetti kukin etsiä
unesta hetkellistä unohdusta vaivoihinsa. Yö oli tympeä; ranchon paalut
natisivat kuin murtumaisillaan; hökkeli huojui tuulenpuuskissa ja
tuntui olevan lentämäisillään seuraavan viiman mukana; hevosparat
huokailivat ulkopuolella avuttomina taivaan koko armottomuutta vastaan,
vaikkei heidän isäntiensäkään ollut paljon parempi olla kurjassa
kojussaan. Vihdoin kuitenkin uni pääsi voitolle. Robert sulki
ensimmäisenä silmänsä antaen päänsä vaipua lordi Glenarvanin olkaa
vasten, ja pian nukkuivat kaikki ranchossa Herran huomassa.

Ja Herra tuntuikin olevan hyvä suojelija, sillä yö kului enemmittä
ikävyyksittä, kunnes yhä valvova Thauka herätti nukkujat hirnumalla ja
kaapimalla kavioillaan hökkelin seinää. Ellei Thalcave huomannut antaa
lähtömerkkiä, Thauka teki sen, jos tarvittiin; sitä oli ennestään
kiittäminen siksi paljosta, että nytkin toteltiin ja lähdettiin.

Sade oli hellittänyt, mutta tiivis maaperä ei ollut niellyt valunutta
vettä. Läpäisemättömän saven yllä paisuivat lätäköt, suot ja lammet yli
äyräidensä pettävän syvinä lammikkoina. Paganel tutki karttaansa ja
päätteli hyvällä syyllä, että Grande- ja Vivarota-joet, joihin näiden
lakeuksien vesi tavallisesti laskee, olivat yhtyneet monen kilometrin
levyiseksi uomaksi.

Nyt oli pakko edetä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikkien henki
oli vaarassa. Mistä saisi turvapaikan, jos tulva nousisi? Niin pitkälti
kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainoatakaan kumparetta, ja tällä aavalla
alangolla valtaisi vesi pian kaiken.

Hevosia kannustettiin siis nelistämään niin nopeasti kuin ne suinkin
jaksoivat. Thauka pysyi edellä ja osoitti ansaitsevansa paremmin
tarumaisen hepokalan nimen kuin eräät voimakaseväiset sammakkoeläimet,
sillä se hyppi täällä kuin kovalla maaperällä ainakin.

Noin kello kymmenen aikaan aamulla osoitti Thauka merkkejä hurjasta
kauhusta. Se kääntyi usein ympäri etelän äärettömiä lakeuksia kohti;
hirnunta muuttui valittavaksi, ja sieraimet haistelivat kiihkeästi
ilmaa. Se nousi takajaloilleen niin äkkiä, että hevosen hallitsevan
Thalcavenkin oli vaikea pysyä satulassa. Suusta pursuava vaahto
punertui kuolainten esiin repimästä verestä, eikä eläin kuitenkaan
tyyntynyt. Sen isäntä tunsi, että jos se olisi ollut vapaana, se olisi
paennut pohjoista kohti, minkä kavioista ikinä olisi päässyt.

-- Mikä Thaukan on? Paganel kysyi. -- Ovatko Argentiinan vesillä niin
ahnaat iilimadot purreet sitä?

-- Ei, intiaani vastasi.

-- Pelkääkö se sitten jotakin?

-- Pelkää, se tuntee vaaran lähestyvän...

-- Millaisen?

-- En tiedä.

Joskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin
korvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän
nousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina,
vesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti
paeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä
melkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului
kauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja
hetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä
eläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas
nousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta
nähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut
pärskyttää meren aaltoja niin rajusti.

-- _Anda! Anda!_[19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.

-- Mitä nyt? Paganel kysyi.

-- Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen
pohjoista kohti.

-- Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan
jälkiä.

Olikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi
tasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea
ruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat
kelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina.
Vesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla
voimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat
murtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet
yhtyivät nyt yhteiseen uomaan.

Thalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin
kilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama
pilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi
yhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa
neliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan
katsoi usein taakseen.

-- Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.

-- _Anda! Anda!_ Thalcave huuteli.

Ja hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä
kupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja
veteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin
ruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta
nostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat
lähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin
kolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa
kamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet,
kuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi
olla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä
rinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin.
Glenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja
tuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat
jo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan
ne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen
kahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia
taistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän
pelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.

Viisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä
tavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys,
joka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.

Pelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.

-- Puu, hän sanoi.

-- Puuko? Glenarvan huudahti.

-- Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.

Ja hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka
hieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.

Hänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta
ilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset
eivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua.
Virta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi
ja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.

-- Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.

-- Kiitos, teidän armonne, Tom Austin vastasi -- käsivarret kestävät.

-- Entä sinun hevosesi, Robert? Glenarvan kysyi kääntyen nuoren Grantin
puoleen.

-- Hyvin menee, mylord, se ui kuin kala!

-- Huomio! majuri huusi kovalla äänellä.

Tuskin tämä sana oli kuulunut, kun suunnaton hyökyaalto jo saapui.
Hirveä, toistakymmentä metriä korkea aalto syöksähti pakenevien päälle
kauhistuttavalla kohinalla. Ihmiset ja eläimet peittyivät
vaahtoryöppyyn. Monen miljoonan tonnin painoinen vesiryöppy kietoi
heidät hurjiin aaltoihinsa. Kun sen harja oli mennyt ohi, nousivat
ihmiset vedenpinnalle ja huomasivat yhdellä silmäyksellä vielä olevansa
kaikki elävinä; mutta hevoset olivat ainiaaksi kadonneet
lukuunottamatta Thaukaa, joka yhä kantoi isäntäänsä.

-- Kestäkää! Kestäkää! huuteli Glenarvan, joka kannatti Paganelia
toisella kädellään ja ui toisella.

-- Kyllä tästä päästään, arvoisa tiedemies vastasi, -- enkä ole
suinkaan pahoillani...

Mistä hän ei ollut pahoillaan? Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä
miesparan oli pakko nielaista lauseensa loppu ja samalla aika kulaus
mutaista vettä. Majuri ui tyynesti, säännöllisin vedoin, jotka olisivat
olleet uimamaisterille kunniaksi. Matruusit molskivat kuin pyöriäiset
omassa märässä elementissään. Robert oli tarttunut Thaukan harjaan ja
antoi sen viedä itseään. Thauka halkoi vettä uhkean voimakkaasti ja ui
vaistomaisesti suoraan puuta kohti, jonne virtakin vei.

Puu ei ollut enää kuin vain kolmenkymmenen metrin päässä. Hetken
kuluttua oli koko joukko saavuttanut sen. Onneksi, sillä ellei tätä
turvapaikkaa olisi ollut, olisi kaikki toivo pelastumisesta mennyt ja
edessä ollut menehtyminen aaltoihin.

Vesi nousi alimmille oksille saakka. Oli siis helppo kiivetä puuhun
nostaen sinne Robertin, ja pian hän oli voimakkailla käsillään auttanut
väsyneet uijat turvaan. Mutta Thauka etääntyi nopeasti virran viemänä.
Se käänsi älykästä päätään isäntäänsä kohti ja pudistaen pitkää
harjaansa kutsui häntä hirnumalla.

-- Annatko sen mennä? Paganel sanoi Thalcavelle.

-- Minäkö! intiaani huudahti.

Ja sukeltaen ryöppyävään veteen hän kohosi jälleen pinnalle
viidentoista metrin päässä. Hetken kuluttua oli hänen kätensä Thaukan
kaulalla, ja hevonen ja sen isäntä häipyivät yhdessä pohjoisessa
kohoavaan usvaan.



ELETÄÄN LINTUJEN LAILLA.


Puu, jossa Glenarvan kumppaneineen sai turvapaikan, muistutti
pähkinäpuuta. Sillä oli yhtä kiiltävät lehdet ja pyöreä muoto.
Todellisuudessa se oli _ombu_, jonka joskus yksinäisenä tapaa
Argentiinan tasangoilla. Tätä vankkaa ja väärärunkoista puuta eivät
pidä maassa kiinni ainoastaan sen paksut juuret, vaan myös voimakkaat
vesat, jotka sitovat sen maahan mitä tukevimmin. Niinpä se olikin
kestänyt tulvan hyökkäyksen.

Tämä ombu oli noin kolmenkymmenen metrin korkuinen, ja sen lehvistön
varjo peitti noin sadan metrin alan. Koko tämä latvus oli kolmen suuren
haaran varassa, jotka levisivät kolmelle taholle kahden metrin
paksuisen rungon yläpäässä. Kaksi näistä haaroista kohosi melkein
pystysuoraan kantaen valtavaa lehvistöä oksilla, jotka kulkivat ristiin
rastiin ja ikään kuin korintekijän punomina muodostivat läpäisemättömän
katoksen. Kolmas haara sitä vastoin työntyi melkein vaakasuorana
ryöppyävän veden ylle; sen alimmat lehvät koskettivat jo vettä; se oli
kuin tästä meren ympäröimästä vihreästä saaresta ulkoneva niemeke.
Tilaa ei tämän jättiläispuun suojassa puuttunut; lehvistö, joka kasvoi
oksien ulkokehässä, jätti väliinsä suuria avopaikkoja, todellisia
aukeita, runsaasti ilmaa ja vilpoisuutta kaikkialle. Kun näki tämän
rungon haarojen kohottavan lukemattomia oksiaan miltei pilviin saakka,
samalla kun loiskasviköynnökset yhdistivät niitä toisiinsa ja
auringonsäteen välähtelivät lehtien lomissa, olisi tosiaan voinut
sanoa, eitä tämän ombun runko kantoi yksinään kokonaista metsää.

Pakolaisten saapuessa lehahti suuri joukko lintuja ylemmäs oksistoon
pannen kirkuvan vastalauseen paikan häikäilemättömästä anastuksesta.
Näitä lintuja, jotka nekin olivat etsineet suojaa tässä yksinäisessä
ombussa, oli siellä sadoittain, rastaita, kottaraisia, isaca-lintuja,
hilgueroja ja varsinkin picafloreja, kiiltävänvärisiä, kärpäsen
näköisiä lintuja; ja kun ne lensivät pois, oli kuin tuulenpuuska olisi
riipinyt puusta kaikki sen kukat.

Tällainen oli Glenarvanin pienen joukon saama turvapaikka. Melkein heti
puuhun päästyään kiiruhtivat nuori Grant ja notkea Wilson kiipeämään
ylimmille oksille, kunnes heidän päänsä pistivät esiin vihreästä
latvasta. Tältä korkealta paikalta aukeni laaja näköala. Tulvan
muodostama valtameri ympäröi heitä joka puolella, eikä silmä, niin
kauas kuin kantoikin, voinut nähdä sen reunaa. Ei yhtään puuta kohonnut
veden peittämästä tasangosta; ombu seisoi yksinään keskellä tulvaa ja
huojui sen kynsissä. Kaukana etelästä pohjoiseen päin ajelehti rajun
virran vieminä juurineen irtautuneita runkoja, katkenneita oksia,
jostakin luhistuneesta ranchosta temmattuja olkikattoja, veden
irrottamia estancioiden kattohirsiä, hukkuneiden eläinten raatoja,
verisiä vuotia ja erään huojahtelevan puun varassa kokonainen perhe
ulvovia jaguaareja, jotka olivat kynsineen tarrautuneet kiinni
heiveröiseen lauttaansa. Vielä kauempana kiinnitti Wilsonin huomiota jo
melkein näkymätön musta piste. Se oli Thalcave ja hänen uskollinen
Thaukansa, jotka hävisivät näkymättömiin.

-- Thalcave! Thalcave-ystävä! Robert huusi ojentaen kättään uljasta
patagonialaista kohti.

-- Hän pelastautuu kyllä, Robert-herra, Wilson vastasi; -- mutta
mennään nyt takaisin toisten luo.

Hetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas
oksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel,
majuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin
luontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun
latvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän.
Epätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave
Thaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä
paljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan
rynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka,
sillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa.
Glenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen
voidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia.
Vedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen
ylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.

-- Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.

-- Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.

-- Pesämme! Robert huudahti.

-- Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää
kalojen elämää.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?

-- Minä, majuri vastasi.

Kaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti
kahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja
ojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.

-- Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, -- tuo on niin teidän
kaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo
on lupa unohtaa kaikki.

-- Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla
nälkään, majuri vastasi.

-- Minä olisin sitä kyllä ajatellut, Paganel lausui miettiväisesti, --
mutta minä olen kovin hajamielinen.

-- Mitäs nuo nassakat sisältävät? Tom Austin kysyi.

-- Muonaa seitsemälle hengelle kahdeksi päiväksi,

MacNabbs vastasi.

-- Hyvä, Glenarvan lausui, -- toivottavasti tulva on laskenut
riittävästi kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua.

-- Tai me keksimme jonkin keinon päästä kuivalle maalle,

Paganel arveli.

-- Niinpä on ensimmäinen velvollisuutemme ruokailla, Glenarvan sanoi.

-- Mutta sitä ennen kuivaamme itsemme, majuri huomautti.

-- Mutta mistä saamme tulta? Wilson kysyi.

-- Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.

-- Mihin?

-- Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!

-- Mistä?

-- Kuivista oksista, joita saamme puusta.

-- Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. -- Meidän taulamme on
kuin märkä sieni.

-- Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. -- Vähän kuivaa sammalta, yksi
auringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun
lämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?

-- Minä, Robert huusi.

Ja ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun
pimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa
sammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa,
sillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän
helposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden
lehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli
luonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa.
Pian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka
pantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui
lieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten
kumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla
syntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä
roihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä
mukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina;
sitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella
huomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi,
ja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta
onneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen
oksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti
vierailevia lintuja.

Tätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.

Mutta ensi sijassa oli nyt ryhdyttävä järjestämään asuntoa mukavaksi
siltä varalta, että olo tulisi pitkäaikaiseksi.

-- Kun keittiö ja ruokasali ovat kellarikerroksessa, Paganel sanoi, --
niin me nukumme ensimmäisessä kerroksessa; talo on laaja, vuokra ei ole
kallis, eikä meidän siis tarvitse nirsoilla. Ylhäällä näen luonnollisia
lehtimajoja, joissa hyvin kiinnisidottuina nukumme kuin maailman
parhaissa vuoteissa. Meillä ei ole mitään pelättävää, voimmehan muuten
pitää vahtia ja meitä on kyllin monta torjuaksemme intiaanien laivastot
tai eläinten hyökkäykset.

-- Meiltä ei puutu kuin aseita, Tom Austin sanoi.

-- Minulla on revolverini, Glenarvan sanoi.

-- Ja minulla omani, Robert vastasi.

-- Mitä niistä, Tom Austin huomautti, -- ellei herra Paganel keksi
keinoa ruudin valmistamiseen?

-- Se on tarpeetonta, MacNabbs lausui näyttäen moitteettomassa kunnossa
olevaa ruutisarvea.

-- Mistä te sen olette saanut, majuri? Paganel kysyi.

-- Thalcavelta. Hän arveli sen saattavan olla meille hyödyksi ja jätti
sen minulle ennen lähtöään Thaukan avuksi.

-- Jalomielinen ja uljas intiaani! Glenarvan huudahti.

-- Niin on, Tom Austin vastasi. -- Jos kaikki patagonialaiset ovat
samanlaisia, niin onnittelen Patagoniaa.

-- Pyydän, ettei unohdeta hevosta! Paganel sanoi. -- Se on osa
patagonialaista, ja yhdessä me heidät jälleen tapaamme.

-- Kuinka kaukana olemme Atlantin rannikolta? majuri kysyi.

-- Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä, Paganel vastasi. -- Ja nyt,
ystäväni, koska meillä kaikilla on toimintavapaus, pyydän saada jättää
teidät; minä menen etsimään ylhäältä tähystyspaikkaa ja ottamaan
kaukoputkeni avulla selkoa tämän maailman tapahtumista.

Tiedemiehen annettiin tehdä kuten hän halusi, ja hyvin nopeasti hän
kapusikin oksalta oksalle ja katosi paksun lehtiverhon suojaan. Hänen
kumppaninsa alkoivat katsella makuupaikkoja ja rakennella vuoteitaan.
Se ei ollut vaikeaa eikä aikaa vievää. Ei ollut lakanoita levitettävänä
eikä huonekaluja siirreltävänä, ja pian palasi kukin paikalleen nuotion
ääreen. Puheltiin, mutta ei enää hetken tilanteesta, johon täytyi
kärsivällisesti alistua. Palattiin loppumattomaan keskusteluaineeseen
kapteeni Grantista. Kun vesi laskisi, olisivat matkamiehet kolmen
päivän kuluttua _Duncanin_ kannella. Mutta Harry Grantia ja hänen kahta
matruusiaan, onnettomia haaksirikkoisia, ei olisi heidän mukanaan.
Tämän epäonnistumisen, tämän hyödyttömän Amerikan halki samoamisen
jälkeen näytti että viimeinenkin toivo heidän löytämisestään oli
auttamattomasti mennyt. Mistä päin enää etsiä? Kuinka suuri olisikaan
lady Helenan ja Mary Grantin suru heidän kuullessaan, että tulevaisuus
ei suonut heille enää mitään toiveita.

-- Sisko-parka! Robert sanoi. -- Meiltä on kaikki lopussa!

Ensimmäistä kertaa Glenarvanin oli mahdotonta keksiä ainoatakaan
lohdutuksen sanaa. Mitä toiveita hän saattoi antaa pojalle? Eikö hän
ollut tarkoin seurannut asiakirjan vihjeitä?

-- Eikä tämä 37. leveysaste kuitenkaan ole vain tyhjä numero. Ei ole
olettamus, tulkinta, arvaus, että se koskee Harry Grantin haaksirikkoa
tai vankeutta! Me olemme sen omin silmin lukeneet!

-- Se on kaikki totta, teidän armonne, Tom Austin vastasi, -- mutta
etsiskelymme eivät ole onnistuneet.

-- Se on sekä kiusallista että masentavaa, Glenarvan huudahti.

-- Kiusallista, olkoon, MacNabbs huomautti tyynellä tavallaan, -- mutta
ei masentavaa. Juuri sen vuoksi, että meille on annettu kiistämätön
numero, täytyy meidän suorittaa etsiskelymme loppuun saakka.

-- Mitä te tarkoitatte? Glenarvan kysyi. -- Mitä teidän mielestänne
vielä voisi olla tehtävää?

-- Perin yksinkertainen ja looginen asia, rakas Edward. Kääntäkäämme
keula itää kohti, kun olemme _Duncanin_ kannella, ja seuratkaamme tätä
37. leveysastetta, jos tarvitaan, vaikka lähtökohtaamme saakka.

-- Luuletteko sitten, MacNabbs, etten minä ole sitä ajatellut?
Glenarvan vastasi. -- Olen kyllä, sata kertaa! Mutta mitä onnistumisen
mahdollisuutta meillä on? Eikö Amerikan manterelta poistuminen ole
loittonemista siltä paikalta, jonka Harry Grant itse on ilmoittanut,
tästä Patagoniasta, joka niin selkeästi on asiakirjassa mainittu?

-- Aiotteko siis uudelleen aloittaa etsiskelynne pampalla, majuri
kysyi. -- vaikka olette saanut varmuuden, että _Britannian_ haaksirikko
ei ole tapahtunut täällä, ei Tyynen valtameren eikä Atlantin
rannikolla?

Glenarvan ei vastannut.

-- Ja niin heikko kuin toivo Harry Grantin löytämisestä seuraamalla
hänen ilmoittamaansa leveysastetta onkin, eikö meidän pidä sitä
kuitenkin yrittää?

-- Minä en kiellä ... Glenarvan vastasi.

-- Entä te, ystäväni, majuri lisäsi kääntyen merimiesten puoleen, --
ettekö ole samaa mieltä kuin minäkin?

-- Täydellisesti, vastasi Tom Austin, jota Mulrady ja Wilson säestivät
päätä nyökyttäen.

-- Kuulkaa minua, ystäväni, Glenarvan lausui hetken harkittuaan, -- ja
kuule sinäkin, Robert, sillä tämä on tärkeä asia. Minä teen kaiken
voitavani kapteeni Grantin löytämiseksi, minä olen siihen ryhtynyt, ja
minä uhraan siihen koko elämäni, jos tarvitaan. Koko Skotlanti yhtyisi
minuun pelastaakseen tämän uljaan miehen, joka on uhrautunut sen
hyväksi. Minäkin ajattelen, että olkoon toive kuinka heikko tahansa,
meidän on tehtävä matka maapallon ympäri pitkin tätä 37. leveysastetta,
ja minä teen sen. Mutta nyt ratkaistava kysymys ei ole tämä. Se on
paljon tärkeämpi ja kuuluu näin: Onko meidän nyt lopullisesti
luovuttava etsiskelyistä Amerikan mantereella?

Tämä täsmällisesti esitetty kysymys jäi vastausta vaille. Kukaan ei
uskaltanut sanoa siihen mitään.

-- No, Glenarvan toisti, kääntyen erikseen majurin puoleen.

-- Rakas Edward, MacNabbs vastasi, -- siihen on kovin vastuunalaista
vastata oikopäätä. Se vaatii harkintaa. Ennen kaikkea haluan tietää,
mitä seutuja 37. eteläinen leveysaste koskettaa.

-- Senhän tietää Paganel, Glenarvan lausui.

-- Kysykäämme siis häneltä, majuri sanoi.

Ombun tiheän lehvistön lomitse ei näkynyt tiedemiestä.

Täytyi siis huutaa häntä.

-- Paganel! Paganel! Glenarvan huusi.

-- Täällä, vastasi ääni, joka tuntui tulevan taivaasta.

-- Missä te olette?

-- Tornissani.

-- Mitä te siellä teette?

-- Tutkin laajaa näköpiiriä.

-- Voitteko tulla hetkeksi alas?

-- Tarvitaanko minua?

-- Tarvitaan.

-- Mitä varten?

-- Saadaksemme tietää, mitä maita 37. leveysaste koskettaa.

-- Mikäs on sen helpompaa! Paganel vastasi. -- Sitä varten minun ei
tarvitse vaivautua alas.

-- Sanokaa siis!

-- No. Amerikan jätettyään kulkee eteläinen 37. leveysaste poikki
Atlantin valtameren.

-- Hyvä.

-- Se koskettaa Tristan da Cunhan saaria.

-- Jaha.

-- Menee kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse.

-- Sitten.

-- Menee Intian valtameren poikki.

-- Sen jälkeen?

-- Hipaisee St. Pierre-saarta Amsterdamin saaristossa.

-- Entä sitten?

-- Leikkaa Australiaa Viktorian maakunnan kohdalla.

-- Jatkakaa!

-- Lähtiessään Australiasta...

Tätä lausetta ei jatkunut. Epäröikö maantieteilijä? Eikö tiedemies
tiennyt? Kyllä; mutta kauhea kirkaisu, hirveä huudahdus kuului ombun
yläkerrasta. Glenarvan ja hänen kumppaninsa katsahtivat kalveten
toisiinsa. Oliko tapahtunut uusi onnettomuus? Oliko Paganel-parka
pudonnut? Wilson ja Mulrady riensivät jo hänen avukseen, kun pitkä
hahmo lipui alas. Paganel syöksyi oksalta oksalle. Hänen kätensä eivät
ehtineet tarttua mihinkään. Oliko hän hengissä? Oliko hän kuollut? Ei
tiedetty, ja hän oli juuri putoamassa kuohuvaan veteen, kun majuri
voimakkaalla otteella keskeytti hänen matkansa.

-- Paljon kiitoksia, MacNabbs, Paganel huudahti.

-- Mitä? Mikä teidän on? majuri kysyi. -- Mikä teille tuli? Taasko
niitä ikuisia hajamielisyyden puuskia?

-- Niin, niin! Paganel vastasi liikutuksesta käheällä äänellä. -- Niin,
hajamielisyys ... ja tavaton tällä kertaa!

-- Mikä?

-- Me olemme erehtyneet! Me erehdymme vielä! Me erehdymme aina!

-- Selittäkää!

-- Glenarvan, majuri, Robert, Paganel huudahti, -- kuunnelkaa minua
kaikki: me etsimme kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ole!

-- Mitä te sanotte? Glenarvan huudahti.

-- Eikä ainoastaan sieltä, missä hän ei ole, Paganel lisäsi, -- mutta
missä hän ei ole edes ollutkaan!



JATKETAAN LINTUJEN ELÄMÄÄ.


Nämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä
maantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui
kuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät
Glenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen
esittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän
eleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.

Mutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.

-- Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, -- me olemme erehtyneet
etsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!

-- Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.

-- Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin
erehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes
hetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja
pysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.

-- Mitä? Glenarvan huudahti. -- väitättekö te, että Harry Grant...?

-- Minä väitän, Paganel vastasi, -- että sana _austral_, joka on
asiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten _eteläistä_, kuten me
tähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta _Australie_.

-- Sepä olisi omituista, majuri sanoi.

-- Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. -- Se on
yksinkertaisesti mahdotonta!

-- Mahdotonta! Paganel sanoi. -- Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.

-- Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla
äänellä, -- uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että
_Britannian_ haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?

-- Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.

-- Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tuo väite hämmästyttää minua
suuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.

-- Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.

-- Siitä, että jos te oletatte sanan _Australie_, niin oletatte
samalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole
koskaan kuultu.

Paganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän
sitä odottikin; sillä hän hymyili.

-- Rakas Glenarvan, hän sanoi, -- älkää riemuitko etukäteen; minä lyön
teidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä
milloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja
Azincourtin tappioista!

-- Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!

-- Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista
kuin Patagoniastakaan! Sanantynkä _indi_ ... ei merkitse _indiens_ --
intiaaneja -- vaan _indigenes_ -- alkuasukkaita. No, myönnättekö, että
niitä on Australiassa?

Täytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi
Paganeliin.

-- Hyvä, Paganel! majuri lausui.

-- Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?

-- Hyväksyn, Glenarvan vastasi, -- jos todistatte minulle, että
sanantynkä _gonie_ ei tarkoita patagonialaisten maata!

-- Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. -- Siinä ei ole puhetta
Patagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!

-- Mutta kuinka?

-- _Cosmogonie, theogonie, agonie_ -- kosmogonia, teogonia, agonia,
siis kuolinkamppailu...

-- Kuolinkamppailu! majuri sanoi.

-- Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, -- sana on toisarvoinen.
Minä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että
_austral_ merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt
väärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä
selitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän
tulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä
käsittänyt sitä toisin!

Tällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin,
ylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät
kunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta.
Glenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi,
melkein valmis antautumaan.

-- Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran
teidän nerokkuudellenne.

-- Puhukaa, Glenarvan.

-- Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka
asiakirja kuuluu teidän lukemananne?

-- Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen
kallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia
päiviä tutkinut.

Tuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten
valmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan
katkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja
korostaen:

-- _Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista
uponnut_... Olettakaamme, kuinka vain tahdotte ... kahden päivän,
kolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen ... sillä ei ole
väliä, se on ihan toisarvoista ... Australian rannikolla. Maihin
pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat
päässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien
alkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan ... ja
niin edespäin. Onko se selvää?

-- Se on selvää, Glenarvan vastasi, -- jos Australiaa sopii nimittää
mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.

-- Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät
yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.

-- Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan
huudahti. -- Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!

-- Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.

-- Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, -- että teidän tulonne
_Duncaniin_ on kaitselmuksen työtä?

-- No niin, Paganel vastasi. -- Olettakaamme, että minä olen
kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.

Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret
seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät
jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi
eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat
epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän
ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan _Duncanin_
kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady
Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta
menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa
iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet
lähteä matkaan viipymättä.

Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel
halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat
olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään
"läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle
ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit,
ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.

-- Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.

Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun
tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen
nuotion hiilet.

Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään
merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen
lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti
osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien
välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata
liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja
luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se
virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.

Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta
paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja.
Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson
seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui
onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja
Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia
mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän
avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä,
kuoreiden tapaisia _mojarra_-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa
poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.

Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi
varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän
myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti
ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen
maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin,
joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa
tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli
ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat,
käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden
niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.

Keskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä
metsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin
vaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi
esittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka
suojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän
laaja.

-- Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, -- luulimme todella olevamme
oikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää
tietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin
turhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta
kuului jo petojen karjuntaa ... tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei
ole petoeläimiä, valitettavasti.

-- Kuinka! Glenarvan sanoi. -- Pahoitteletteko sitä?

-- Totta kai!

-- Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta...

-- Julmuutta ei ole ... tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.

-- No no, Paganel, majuri sanoi, -- te ette koskaan saa minua
myöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?

-- Majuri, Paganel huudahti, -- jo se hyvä, että niiden avulla saadaan
aikaan luokitteluja, heimoja, sukuja, lajeja, alalajeja, muunnoksia...

-- Mokomakin etu! MacNabbs sanoi. -- Minä tulisin hyvin toimeen ilman
niitä. Jos olisin ollut Nooan mukana vedenpaisumuksen alkaessa, olisin
varmaan estänyt sitä ajattelematonta patriarkkaa ottamasta arkkiinsa
parittain leijonia, tiikereitä, panttereita, karhuja ja muita yhtä
vahingollisia kuin hyödyttömiäkin eläimiä.

-- Olisitteko tehnyt niin? Paganel kysyi.

-- Olisin.

-- Silloin olisitte tehnyt vääryyttä eläintieteelle.

-- En ihmisen kannalta, majuri vastasi.

-- Tuo on hirveää! Paganel lausui. -- Minä puolestani olisin
päinvastoin säilyttänyt vielä megatheriumit, pterodactylit ja kaikki
esihistorian eläimet, jotka meiltä onnettomuudeksi ovat hävinneet...

-- Minä taas sanon teille, että Nooa menetteli moitittavasti, majuri
intti, -- ja että hän on ansainnut oppineiden kirouksen aikojen loppuun
saakka!

Paganelin ja majurin kuulijat eivät voineet olla nauramatta, kun
ystävykset kiistelivät ukko Nooan kustannuksella. Majuri, joka ei koko
elämässään ollut kiistellyt kenenkään kanssa, oli nyt vastoin
periaatteitansa joka päivä kinassa Paganelia vastaan. Arvattavasti
tiedemies aivan erikoisesti ärsytti häntä. Tapansa mukaan Glenarvan
ryhtyi välittämään ja sanoi:

-- Olkoon petoeläinten puute tieteen tai ihmisen kannalta valitettavaa
tai ei, nyt ainakin meidän täytyy alistua niiden poissaoloon. Paganel
ei voisi odottaa kohtaavansa niitä tässä ilmassa riippuvassa metsässä.

-- Miksei? tiedemies uteli.

-- Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.

-- Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun
metsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä
varsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.

-- Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.

-- En, Paganel vastasi, -- vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli
ikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on
julma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee
hevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta
huolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten
mulatista, sitten valkoisesta.

-- Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.

-- Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.

-- Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.

-- Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. -- Valkoinen
julistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen
jaguaarien mielipide.

-- Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, -- mutta
ottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä
eikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne
poissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä...

-- Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka
saattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. -- Valitatteko te
kohtaloanne, Glenarvan?

-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi. -- Onko teistä hauskaa keikkua
näillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.

-- Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me
vietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla,
että ihmiset on luotu elämään puissa.

-- Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.

-- He tekevät nekin itselleen kerran.

-- Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, -- sallikaa minun, rakas
ystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta
tätä ilma-asumusta parempana.

-- Glenarvan, Paganel huomautti, -- pitää tyytyä oloihin sellaisina
kuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei
kiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan
mukavuuksia!

-- En, mutta...

-- Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti
sanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.

-- Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.

-- Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.

-- Ja minun! tiedemies tiukkasi. -- Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä
vähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä
onnellisempi hän on.

-- Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja,
majuri lausui.

-- Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, -- mutta jos sallitte,
kerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu
mieleeni.

-- Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.

-- Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.

-- Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.

-- Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. -- Mutta kertokaa kuitenkin,
Seherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!

-- Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, -- oli poika, joka ei
ollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas
vanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä
maailmassa. -- Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, -- pettämättömän
keinon, joka tekee teidät onnelliseksi. -- Mikä se on? nuori prinssi
kysyi. -- Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa
varmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja
lähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien
pääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten
paitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän
koetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu.
Näin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän
lukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi
isänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi
raskaita rattaita hilpeästi laulellen. -- Tuossa on kuitenkin mies,
joka on onnellinen, hän ajatteli, -- tai sitten ei onnea olekaan
maailmassa. Hän meni miehen luo. -- Hyvä mies, hän kysyi, -- oletko
onnellinen? -- Olen, vastasi toinen. -- Etkö kaipaa mitään? -- En. --
Etkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? -- En ikinä! -- No, kuule!
Myy minulle paitasi! -- Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!



TULEN JA VEDEN VÄLISSÄ.


Jacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä
kiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies
saavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan
häntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että "se täytyy
kestää, mitä ei voi estää" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä
hökkeliä.

Näitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi
arvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät
ainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen
rasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät
kumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan
satakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut
olivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin
kuin nekin.

Mutta ennen "pesään asettumista", kuten Paganel sanoi, Glenarvan,
Robert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran
veden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli
juuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen
taivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa.
Eteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun
verhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin
erotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen
Robertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä,
missä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä,
neljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää
jokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa
vain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin
pilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa
kertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin "mustan
aukon", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.

Hänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa
katsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille
oppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä.
Näiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta
suopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä
on heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo
heijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi
taivasta.

Oppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen
taivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja
musta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen
tähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se
näytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään,
sillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin
tyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt
värettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman
imukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka
jokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.

Glenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen
voimakkuuden.

-- Nousee rajuilma, Paganel sanoi.

-- Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.

-- Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.

-- Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.

-- Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, -- päätellen
taivaanmerkeistä.

-- Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, -- mutta kylläkin ne
sadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten.
Sanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle,
sen saatte pian havaita omissa nahoissanne.

-- No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.

-- Filosofia ei estä kastumasta.

-- Ei, mutta se virkistää.

-- Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, -- menkäämme ystäviemme luo ja
neuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin
tiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen
kärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.

Glenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet
peittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain
epämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti
suurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin.
Varjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä
korvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.

-- Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. -- Pian leimahtaa!

He alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla
joutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista
kiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.

-- Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.

-- Ei, Paganel vastasi, -- vaan fosforihohtoisia hyönteisiä, todellisia
kiiltomatoja, eläviä ja halpahintaisia timantteja, joista Buenos
Airesin naiset saavat suurenmoisia koruja!

-- Mitä! Robert huudahti, -- ovatko nuo hyönteisiä, jotka lentävät kuin
kipinät?

-- Ovat, poikani.

Robert kaappasi yhden näistä kiiluvista hyönteisistä. Paganel ei ollut
erehtynyt. Se oli eräänlainen suuri, kahden ja puolen sentin pituinen
kovakuoriainen, jolle intiaanit ovat antaneet nimen _tuco-tuco_. Tämä
omituinen kovakuoriainen lähetti kahdesta rintakilvessään olevasta
täplästä niin voimakasta valoa, että sen äärellä olisi voinut lukea
pimeässä. Kun Paganel pani hyönteisen lähelle kellonsa lasin, hän
saattoi nähdä, että kello oli kymmenen illalla.

Kun Glenarvan oli saapunut majurin ja kolmen merimiehen luo, hän neuvoi
heitä varustautumaan yön varalle. Ankara rajuilma oli tulossa.
Ensimmäisten ukkosenjyrähdysten jälkeen puhkeaisi epäilemättä myrsky,
joka ravistaisi ombua tuimasti. Jokaista kehotettiin siis sitomaan
itsensä lujasti kiinni oksavuoteeseensa. Ellei voitu välttää taivaan
vettä, oli ainakin kartettava maanpäällistä ja katsottava, ettei
pudottu alla kiitävään virtaan.

Toivotettiin hyvää yötä, vaikka sellaista ei ollut odotettavissa.
Sitten kukin laskeutui ilmassa keinuvalle vuoteelleen, kääriytyi
ponchoonsa ja odotti unta.

Mutta suurten luonnonilmiöiden lähestyminen valaa jokaisen elävän
olennon sydämeen epämääräistä levottomuutta, jota voimakkaimmatkaan
eivät voi välttää. Ombun vieraat eivät ahdistukseltaan voineet ummistaa
silmiään, ja he olivat kaikki valveilla ensimmäisen kerran jyrähtäessä.
Se tapahtui vähän ennen kello yhtätoista kaukaisena jyrinänä. Glenarvan
konttasi vaakasuoran oksan päähän ja pisti päänsä ulos lehvistöstä.

Yön mustaa taustaa silpoivat jo säkenöivät ja leimahtelevat salamat,
joita vedenkalvo tarkoin heijasti. Pilvi oli jo monesta kohdin
repeytynyt, mutta niin kuin pehmeä villakangas, hiljaa rasahtaen.
Tarkasteltuaan taivaankantta ja piiriä, jotka olivat yhtäläisen
pimeyden peitossa, Glenarvan palasi rungon päähän.

-- Mitä sanotte, Glenarvan? Paganel kysyi.

-- Minä sanon, että se alkaa hyvin, ystäväni, ja että jos näin jatkuu,
tulee hirveä ukkonen.

-- Sen parempi, vastasi innostunut Paganel, -- sitä enemmän pidän
komeasta näystä, koska en voi sitä paeta.

-- Siinä taas teidän merkillisiä ajatuksianne, majuri sanoi.

-- Ja yksi parhaita, MacNabbs. Minä olen samaa mieltä kuin Glenarvan,
rajuilma tulee olemaan suurenmoinen. Äsken juuri, yrittäessäni nukkua,
palasi muistiini monta seikkaa, jotka saavat minut toivomaan sitä,
sillä me olemme täällä suurten sähkömyrskyjen alueella. Olen jostakin
tosiaan lukenut, että vuonna 1793, juuri Buenos Airesin maakunnassa,
salama iski maahan kolmekymmentäseitsemän kertaa yhden ainoan ukonilman
aikana. Virkatoverini, Martin de Moussy totesi jopa viisikymmentä
minuuttia kestäneen yhtämittaisen jyrinän.

-- Kello kädessä? majuri kysyi.

-- Kello kädessä. Yksi ainoa seikka minua huolestuttaisi, Paganel
lisäsi, -- jos huolestumisella voisi karkottaa vaaran, nimittäin se,
että ainoa vedenpinnan yläpuolella oleva on juuri tämä ombu, jonka
oksilla me olemme. Ukkosenjohdatin olisi tässä nyt hyvä olemassa, sillä
juuri tämä puu on kaikista pampan puulajeista se, johon salama
erikoisesti iskee. Ja tiedättehän toisekseen, ystäväni, että
tiedemiehet varoittavat etsimästä suojaa puiden alta ukonilman aikana.

-- Kas, se oli paikalle osunut varoitus! majuri sanoi.

-- Täytyy myöntää, Paganel, Glenarvan huomautti, -- että te valitsette
omituisen hetken kertoaksenne meille näitä rauhoittavia asioita.

-- Mitä vielä! Paganel vastasi. -- Oppia voi aina! Ah, se alkaa!

Ankarat jyrähtelyt keskeyttivät tämän loputtoman keskustelun; niiden
ääni kävi rajummaksi, ja räikeämmäksi; se lähestyi ja muuttui bassosta
baritoniksi käyttääksemme sopivaa musiikin alaan kuuluvaa vertausta.
Pian se kävi kiihkeäksi ja pani ilman harpunkielet värisemään tiuhasti.
Avaruus oli tulessa, eikä sen lieskassa voinut erottaa, mihin
salamanleimauksiin nuo yhä pitenevät jyrähtelyt kuuluivat, jotka
jatkuvana kaikuna kulkivat taivaan kaukaisimpaan soppiin.

Salamat leimahtelivat lakkaamatta ja mitä erilaisimpina. Jotkut iskivät
kohtisuoraan maahan, viisi, kuusi kertaa peräkkäin samaan kohtaan.
Toiset taas olisivat jännittäneet tiedemiehen mielenkiinnon huippuunsa,
sillä kun Argo omituisessa tilastossaan mainitsee vain kaksi
hajasalamaa, oli niitä täällä sadoittain. Muutamat hajaantuivat
tuhansiin haaroihin, kiertelivät korallimaisena sokkelona ja loivat
tummalle taivaalle hämmästyttäviä, puiden muotoisia valoilmiöitä.

Pian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita
fosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin
sytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan
veden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.

Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää
näytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia
valoläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa
välähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin
Paganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin
Robertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman
valaisemana.

Vielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian
aukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria
viiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat
vedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina
kipinöinä.

Tiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen
kumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien
kamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran
valtahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä
tulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi
ja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen
höyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten
kuultiin Tom Austinin huutavan:

-- Puu on tulessa!

Tom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna
levisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat,
kuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen
pinta olivat sille suotuisaa virikettä.

Samassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan
miehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä
ei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja
uskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän
takanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin
elävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan
veteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti
liekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin
painoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan.
Glenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan;
paksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli
tarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä
saati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut
samaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin
kylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja
on vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.

-- Veteen! Glenarvan huusi.

Wilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun
hänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:

-- Auttakaa!

Austin riensi hänen luokseen ja auttoi hänet taas rungon päähän.

-- Mikä nyt on?

-- Kaimaaneja! Kaimaaneja! Wilson vastasi.

Puun tyvi olikin näiden pelottavien krokotiilien ympäröimä. Niiden
suomut välkkyivät tulen valaisemassa laajassa piirissä, niiden lattea
pyrstö, keihään terää muistuttava pää, ulkonevat silmät, korvien taakse
asti aukeavat leuat, kaikki nämä tunnusmerkit olivat niin selvät, ettei
Paganel voinut erehtyä. Hän näki, että ne olivat Amerikalle ominaisia
julmia alligaattoreita, joita espanjalaisissa maissa sanotaan
kaimaaneiksi. Niitä oli siinä kymmenkunta pieksemässä vettä
pelottavalla pyrstöllään ja pureksimassa ombua alaleukojensa pitkillä
hampailla.

Tämä näky sai kovaonniset tuntemaan olevansa hukassa.

Hirvittävä kuolema oli heidän osanaan, joko heidät kärventäisi tuli tai
repisi kaimaanien hammas. Jopa itse majurinkin kuultiin tyynellä
äänellä sanovan:

-- Nyt taitaa tulla loppujen loppu.

Eräissä oloissa ihminen on kykenemätön taistelemaan, eikä riehuvaa
luonnonvoimaa voi torjua kuin toinen luonnonvoima. Glenarvan tuijotti
vastaansa liittoutuneita tulta ja vettä ymmärtämättä, mitä apua
pyytäisi taivaalta.

Ukkonen oli loppumassa, mutta se oli kehittänyt ilmassa suuren määrän
kaasuja, joita sähköilmiöt olivat juuri rajusti purkamaisillaan.
Etelässä muodostui vähitellen mahtava pilvenpatsas, nurinpäinen
usvakartio, joka ulottui vaahtoavasta vedestä ukkospilviin. Se alkoi
pian kulkea eteenpäin huimaavaa vauhtia pyörien kuin hyrrä ja pakotti
ylös keskustaansa kohti tulvavedestä kiskomansa patsaan, samalla kun
sen kehittämän pyörivän liikkeen väkevä vetovoima syöksi sitä kohti
ympäröivän ilman virtaukset.

Tämä huikea vesipatsas iski muutaman sekunnin kuluttua ombun kimppuun
ja kietoi sen pyörteeseensä. Puu järkkyi juuriaan myöten. Glenarvan
luuli aluksi, että kaimaanit ravistelivat sitä voimakkailla leuoillaan
ja tempasivat sen irti maasta. Hänen kumppaninsa ja hän itse pitivät
toisistaan kiinni ja tunsivat vahvan puun antavan periksi ja kaatuvan;
sen palavat oksat sukelsivat kuohuvaan veteen hurjasti sihisten. Se
tapahtui silmänräpäyksessä. Vesipatsas oli jo ohittanut alueen
tuhoisana ja siirtyi nyt muualle niellen samalla yhä enemmän vettä
pyörteeseensä, niin että koko alue tuntui hetkessä kuivuvan.

Veteen kaatunut ombu ajelehti virran ja tuulen yhteisvoimin viemänä.
Kaimaanit olivat paenneet lukuunottamatta yhtä, joka kiipesi pystyssä
olevia juuria pitkin leuat levällään; mutta Mulrady tempasi puoliksi
palaneen oksan ja antoi sillä pedolle niin voimakkaan iskun, että sen
selkäranka murtui. Kaimaani molskahti takaisin veteen, jota sen
pelottava pyrstö vielä hurjasti pieksi.

Glenarvan kumppaneineen siirtyi nopeasti tuulen puolisille oksille
päästyään eroon alligaattoreista, ja ombu, jonka liekkejä myrsky
paisutti kuin tuulessa lepattavia purjeita, kiiti loimuavana kokkona
yön pimeydessä.



ATLANTTI.


Kaksi tuntia purjehti ombu valtavalla järvellä kohtaamatta maata. Sitä
syöneet liekit olivat vähitellen sammuneet. Suurin vaara tässä
hirvittävässä purjehduksessa oli siis ohi. Majuri rajoittui lausumaan,
ettei tulisi kummastua vaikka pelastuttaisiin.

Tulvavirta piti alkuperäisen suuntansa, yhä lounaasta koilliseen.
Pimeys, jota vain silloin tällöin valaisi joku myöhästynyt salama, oli
jälleen käynyt synkäksi, ja Paganel etsi turhaan tuttuja maamerkkejä.
Rajuilma oli loppumassa. Suurien pisaroiden asemesta satoi kevyttä
tihkua, jonka tuuli hajotti, ja suuret, tyhjentyneet pilvet
kerääntyivät ryhmiin korkealle.

Ombun kulku kuohuvassa vedessä oli nopeaa; se kiiti hämmästyttävää
vauhtia kuin sen sisälle olisi kätketty jokin voimakas moottori. Ei
mikään osoittanut, ettei se tällä tavoin ajelehtisi päiväkausia. Mutta
kello kolmen aikaan aamulla huomautti majuri, että sen juuret silloin
tällöin raapaisivat maata. Pitkällä, katkaistulla oksalla Tom Austin
tunnusteli huolellisesti syvyyttä ja totesi, että maa oli kohoavaa
rinnettä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapahtui töytäys, ja ombu
pysähtyi.

-- Maa! Maa! Paganel huusi kaikuvalla äänellä.

Hiiltyneiden oksien päät olivat törmänneet erääseen kukkulaan.
Milloinkaan eivät merenkulkijat ole enemmän iloinneet karille
joutumisesta. Sehän oli tässä sama kuin satama. Robert ja Wilson olivat
jo hypänneet kovalle maalle ja hurrasivat ilosta, kun kuului tuttu
vihellys ja intiaanin kookas vartalo kohosi esiin.

-- Thalcave! Robert huusi.

-- Thalcave! kaikki toistivat yhdestä suusta.

-- _Amigos_![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita
kohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin
sinne tuonut.

Tällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä,
että Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan
vasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen
sydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan
hänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään
aution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä,
ja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet
jäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella
rauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat
pelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja
vettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.

Muutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi
kaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel
koetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita
heillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita
olettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina
ja luottavaisina, ja se riitti hänelle.

On helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn
lepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan
aamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä
estancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja,
ja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan
kuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin
tällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen
kaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin
rannalla.

Lähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan
alankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä
tasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä
näkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin
laitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin
vuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien
ruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.

Niin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys
tuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista.
_Virazon_, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja
yön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä
kasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja
curramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin
rikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää.
Lisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle,
valtameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla
väsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin
korkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian
heidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.

-- Valtameri! Paganel huudahti.

-- Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.

Ja vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa,
kiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.

Mutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin
rannatonta pimeyttä etsien _Duncania_, mutta ei kuitenkaan havainnut
sitä.

-- Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, -- ja risteilee
edestakaisin meitä odottaen.

-- Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.

Tom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään
vastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova
aallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat
lensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos _Duncan_ oli sovitulla
määräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai
nähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei
minkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä,
jotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin
vedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on
niiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat,
jotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.

Siksi oli luonnollista, että _Duncan_, joka tiesi rannikon olevan
vaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John
Mangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se
oli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että _Duncan_ ei voinut
tulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.

Majuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei
ollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis
vaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?

Niinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan;
viimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten
jokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta
tuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään
leukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi
navakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä
ankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen.
Glenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että _Duncan_ oli niin
lähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle
kohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt
Talkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun
12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa,
jolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja
Argentiinan tasangon poikki, oli _Duncanilla_ ollut aikaa kiertää Cap
Horn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut
myöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla
ulapalla, mutta _Duncan_ oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies.
Niinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.

Nämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun
sydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin
linnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta
Helenaansa, Mary Grantia ja _Duncanin_ miehistöä. Hän harhaili autiolla
rannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli.
Silloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.

-- Minä en erehdy, hän ajatteli, -- minä näin laivan valoa, _Duncanin_
lyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?

Silloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa
nyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään
Paganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi
tempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.

-- Kuka siinä on? hän huudahti.

-- Minä, Paganel.

-- Kuka minä?

-- Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.

-- Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.

-- Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme _Duncanin_ tässä pimeydessä.
Tulkaa.

-- Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään
mielellään valmis auttamaan Glenarvania.

Hän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken
unia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.

Glenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli
muutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:

-- No, ettekö näe mitään?

-- En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.

-- Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.

-- En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel,
jonka silmät väkisinkin menivät umpeen.

Puolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti,
pään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei
vastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin
juopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.

Glenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet
herättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan.
Päivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:

-- _Duncan! Duncan!_

-- Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.

Laiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet
huolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu
hälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus
voinut vaaratta lähestyä särkkiä.

Glenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella _Duncanin_ liikkeitä. John
Mangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt
alusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.

Mutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen
tällä hetkellä laivaa kohti.

Kuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy,
hiekkasärkkiä kajahduttaen.

Vihdoin näkyi valkoista savua laivan kyljestä.

-- He ovat nähneet meidät! Glenarvan huudahti. -- Se on _Duncanin_
kanuuna!

Muutaman sekunnin kuluttua kuului kumea pamaus rannalle, minkä jälkeen
_Duncan_ heti kääntyi ja alkoi lähestyä rantaa varovasti niin lähelle
kuin mahdollista.

Kaukoputkella nähtiin pian venettä laskettavan vesille.

-- Lady Helena ei voi tulla, Tom Austin sanoi. -- Meri on liian
myrskyisä.

-- Eikä John Mangles, MacNabbs lausui, -- hän ei voi jättää laivaansa.

-- Siskoni! Siskoni! Robert huudahti ojentaen käsiään keinuvaa laivaa
kohti.

-- Ah, kuinka mieleni tekee päästä laivalle! Glenarvan huokasi.

-- Malttia, Edward! Te olette siellä kahden tunnin kuluttua, majuri
vastasi.

Kaksi tuntia! Lyhyemmässä ajassa ei kuuden miehen soutama vene
tosiaankaan ehtisi tehdä edestakaista matkaa.

Glenarvan meni nyt Thalcaven luo, joka käsivarret ristissä rinnallaan
ja Thauka vierellään katseli tyynesti meren aaltoilua.

Glenarvan tarttui hänen käteensä ja näytti laivaa:

-- Tule! hän sanoi.

Intiaani pudisti hiljaa päätään.

-- Tule, ystävä! Glenarvan toisti.

-- En, Thalcave vastasi hiljaa. -- Täällä on Thauka ja tuolla pampa,
hän lisäsi viitaten laajalla kädenliikkeellä aavaa tasankoa kohti.

Glenarvan ymmärsi hyvin, että intiaani ei halunnut milloinkaan luopua
ruohoaavikoista, missä hänen isiensä luut olivat valkenemassa. Hän
tunsi näiden aavikonlasten uskonnollisen kiintymyksen synnyinmaahansa.
Hän puristi siis Thalcaven kättä eikä ollut itsepäinen. Ei silloinkaan,
kun intiaani erikoisella tavallaan hymyillen kieltäytyi ottamasta
maksua palveluksistaan, sanoen:

-- Ystävyydestä.

Glenarvan ei voinut vastata hänelle. Hän olisi sentään tahtonut jättää
kelpo intiaanille edes jonkin muiston eurooppalaisista ystävistä. Mutta
mitä hänellä oli? Aseensa, hevosensa, kaikki hän oli menettänyt tulvan
tuhoissa. Hänen kumppaninsa eivät olleet sen rikkaampia.

Hän ei siis tiennyt, miten osoittaisi kiitollisuuttaan kunnon oppaalle,
mutta silloin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän otti poveltaan
kallisarvoisen medaljongin, jonka sisällä oli erittäin kaunis kuva,
Lawrencen mestariteos, ja ojensi sen intiaanille.

-- Minun vaimoni, hän sanoi.

Thalcave katseli kuvaa hellästi ja lausui vain nämä koruttomat sanat:

-- Hyvä ja kaunis.

Sitten Robert, Paganel, majuri, Tom Austin ja matruusit tulivat
liikuttuneina hyvästelemään patagonialaista. Heistä oli haikea erota
uljaasta ja aina valmiista ystävästä. Thalcave syleili kaikkia. Paganel
sai hänet ottamaan Etelä-Amerikan ja molempien valtamerien kartan, jota
intiaani oli usein hartaasti katsellut. Se oli tiedemiehen kallein
omaisuus. Robertilla ei ollut antaa kuin kättä pelastajalleen, eikä
myöskään Thauka jäänyt siitä osattomaksi.

Nyt _Duncanin_ vene lähestyi; se laski pieneen kanavaan kahden särkän
väliin ja osui pian rantaan.

-- Kuinka vaimoni voi? Glenarvan kysyi.

-- Ja sisareni? Robert huusi.

-- Lady Helena ja miss Grant odottavat teitä laivalla, veneen perämies
vastasi. -- Mutta lähdetään matkaan, teidän jalosukuisuutenne, meillä
ei ole minuuttiakaan menetettävänä, sillä laskuvesi alkaa jo tuntua.

Viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin intiaanin kanssa. Hän saattoi
ystävänsä veneelle saakka, joka pian työnnettiin vesille. Kun Robertin
piti astua veneeseen, intiaani otti hänet syliinsä ja katseli häntä
hetken.

-- Mene nyt, hän sanoi. -- Sinä olet mies.

-- Hyvästi, ystäväni, hyvästi! Glenarvan sanoi vielä kerran.

-- Emmekö enää milloinkaan tapaa toisiamme? Paganel huudahti.

-- _Quien sabe_? Kuka tietää? Thalcave vastasi kohottaen kätensä
taivasta kohti.

Intiaanin viimeiset sanat häipyivät tuuleen. Vene lähti liikkeelle
kulkien luoteen mukana.

Thalcaven liikkumaton vartalo näkyi kauan rannalla kuohujen keskeltä.
Sitten se pieneni ja katosi vihdoin kokonaan hänen uusien ystäviensä
silmistä.

Tunnin kuluttua nousi Robert ensimmäisenä _Duncanin_ kannelle ja
hyppäsi Mary Grantin kaulaan, laivan miehistön huutaessa iloisesti
hurraata.

Näin oli tehty matka Etelä-Amerikan poikki aivan suoraa linjaa pitkin.
Vuoret tai virrat eivät olleet saaneet vaeltajia väistymään varmalta
uraltaan, ja vaikka heidän ei ollut tarvinnut taistella vihamielisiä
ihmisiä vastaan, olivat luonnonvoimat usein nousseet heitä ahdistamaan
ja panneet heidän miehekkään pelottomuutensa ankaralle koetukselle.



VIITESELITYKSET:


[1] Cliquot on vanha, kautta maailman tunnettu samppanjamerkki.
-- _Suom._

[2] Kristoffer Kolumbuksen neljäs matka tehtiin neljällä laivalla.
Suurin, johtava laiva, jossa Kolumbus kulki, oli 70 tonnin kantoinen;
pienin ainoastaan 50. Ne olivat tosiaan vain rannikkoaluksia.

[3] Patenttilogi on sellainen laite, joka asteisiin jaetussa ympyrässä
kiertävillä neuloilla ilmoittaa laivan nopeuden.

[4] 17 meripeninkulmaa. Kun meripeninkulma eli solmu on 1,852 metriä,
tekee 17 solmua lähes 31,5 km tunnissa.

[5] Siis ei: _joutuvat vangeiksi_, vaan _ovat vankeina_. -- Suom.

[6] Vaeltaa hyvää tehden.

[7] Veden kiehumapisteen aleneminen tekee noin 1 asteen joka 324 metrin
nousua kohti.

[8] Melkein samanlainen ilmiö tapahtui Mont Blancin laella vuonna 1820
ja aiheutti sen järkyttävän tapaturman, joka maksoi kolmen
chamounixilaisen oppaan hengen.

[9] Te olette kunnon mies.

[10] Epäilemättä patagonialainen?

[11] Vastatkaa!

[12] Ymmärrättekö?

[13] En ymmärrä.

[14] Niin, niin.

[15] Hänen isänsä.

[16] Islannin talvet ovat tästä syystä lauhkeampia kuin Lombardian.

[17] Ranska oli tämän kertomuksen aikana keisarikunta. -- _Suom_.

[18] A. Guinnard oli todella pojuch-intiaanien vankina kolme vuotta,
vuodesta 1856 vuoteen 1859. Hän kesti tavattoman uljaasti ne kauheat
koettelemukset, joiden alaiseksi hän joutui, ja pääsi vihdoin
pakenemaan ylittämällä Andit Upsallata-solan kautta. Hän saapui
takaisin Ranskaan 1861 ja on nyt kunnianarvoisan Paganelin virkaveljiä
Maantieteellisessä seurassa.

[19] Pian, pian!

[20] Ystävät!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kapteeni Grantin lapset" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home