Title: Unkarilainen Nabob - Romaani
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unkarilainen Nabob - Romaani" ***


UNKARILAINEN NABOB

Kirj.

Mauri Jókai


Unkarin kielestä suomensi Niilo E. Vainio


Werner Söderström, Porvoo, 1889.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.

 I OSA:

    I. Omituinen mies.
   II. Kauppa elävästä ihmisestä.
  III. Rousseaun haudalla.
   IV. Nuoret jättiläiset.
    V. Taiteen alalta.
   VI. Teaatteritaistelu.
  VII. Chataqvela.
 VIII. Helluntaikuningas.
   IX. 1825.

 II OSA:

    I. Erään perheen kirous.
   II. Kiusaaja kirkossa.
  III. Maksettu.
   IV. Nabobin nimipäivä.
    V. Odottamaton käänne.
   VI. Metsästäjä kuopassa.
  VII. Kohtaus.

 III OSA:

    I. Isänmaallinen laitos.
   II. Vaimo parka!
  III. Ystävätär.
   IV. Juhla.
    V. Metsästäjät.
   VI. Tuhannet tuskat.
  VII. Vakooja.
 VIII. Sydän ei syttä valkeampi.
   IX. Vaarallinen koe.
    X. Harmillisia havaintoja.
   XI. Zoltán Kárpáthi.
  XII. Salaisia tervehtijöitä.
 XIII. Testamentti.
  XIV. Jäähyväisiä.
   XV. Ihmisten puheita.

 Viiteselitykset.



ESIPUHE


Mauri Jókai on jo suomalaiselle yleisölle tunnettu ja rakas nimi.
Hänen lukuisista, saattaisipa melkein sanoa lukemattomista teoksistaan
ei tosin vielä ole aivan monta Suomen kielellä ilmestynyt. Vain
nämät: _Carinus_ (suomentanut J. Päivärinta, 1875), _Paholaisen
päiväkirja_ (suom. O. Blomstedt, 1877), _Uusi tilanhaltija_ (suom.
allekirjoittanut, 1878), _Rakkaita sukulaisia_ (suom. allekirjoittanut
1879), _Kymmenen M. Jókain novellia_ (suom. A. Genetz, 1881),
_Rakkauden narrit_ (suom. Elisabeth Löfgren, 1881), _Sotakuvia 1848 ja
1849 vuosilta_ (suom. J. Krohn, 1884) ja _Kiusaaja_ (suom. N.E. Vainio,
1885) sekä lisäksi muutamia lyhyempiä aikakauskirjoissa ja
sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia. Mutta näitten joukossa -- jotka
kaikki, paitsi "Rakkauden narrit", ovat suoraan alkukielestä käännetyt
-- on kuitenkin ne kaksi teosta, joissa Jókain kirjailijanero ilmenee
eheämpänä ja sopusointuisempana kuin missään muissa hänen teoksissaan
ja joita sen vuoksi syystä pidetään hänen etevimpinä tuotteinaan, nim.
romaani "Uusi tilanhaltija" ja novelli "Rakkaita sukulaisia".
Edellisten lisäksi tulee nyt _Unkarilainen nábob_.

Kaikista Unkarin kaunokirjailijoista on Jókai saavuttanut kansansa
suurimman suosion. Ei kenenkään muun kirjailijan teoksia lueta
semmoisella mielihalulla, semmoisella ihastuksella kuin hänen. Hän on
myöskin kaikista Unkarin kirjailijoista ulkomailla parhaiten tunnettu
ja suosittu; hänen teoksiansa on käännetty kaikkien sivistyskansojen
kielille, jopa kiinalaisten ja japanilaistenkin.

Mikä on näin suuren suosion Jókaille tuottanut?

Ensi sijassa epäilemättä hänen erinomainen kertoilijakykynsä ja
tavattoman rikas mielikuvituksensa. Siinä suhteessa ei kukaan
unkarilainen kirjailija vedä hänelle vertoja. Mitä hän kertoo on usein
vähemmän arvoista kuin se, että hän kertoo. Me emme aina usko niitä
eriskummallisia, liioiteltuja kuvauksia, joita hänen uhkuva
mielikuvituksensa synnyttää, mutta se elävyys, se luonnollisuus, se
yksinkertaisuus, jolla hän näitä uskomattomia asioita kertoilee,
miellyttää meitä. Sentähden Jókai harvoin on ikävä, ja se, joka vain
ikävyydestä romaaneja lukee, löytää hänestä hyvän huvittelijan. Tosin
saattaa hänen kertomistavassaankin keksiä vikoja, mutta yleensä
kuitenkin hänen kertomiskykynsä on se, johon kaikista hänen
kirjailijalahjoistaan on suurin arvo pantava, ja siinä suhteessa hän
myöskin on vaikuttanut paljon hyvää Unkarin koko kaunokirjallisuuteen.

Toiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja
esineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen,
joka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti
tuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän
parhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa
aiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta;
kuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi
muistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika
Unkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella
kansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine
pyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä
monenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten
poistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo
kunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja
valtiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman
itsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan
kohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää
on, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset
kuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä
esitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille
ominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen
elähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään
lukijoita.

Vielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria
luonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan
tulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita
luonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa
yhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti
ymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat
hänen romaaniensa vaikutusta.

Unkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne
tyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin
sanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine
unkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine
puolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä
salata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota
kirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin
hän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti
vaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa
ilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.

Huumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia.
Niinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito
jokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset
puolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta "Rakkaita
sukulaisia" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä
hauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan
hänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä
synkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä
mainittakoon "Uusi tilanhaltija". Se kuvailee sitä surullista
aikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen
poliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset
oikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin
ei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi,
että tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin
korkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin
vakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! "Uusi tilanhaltija"
on läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt,
kukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon
tuostakin makeasti naurahtamaan.

Vielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli,
jota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää
aitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia,
jotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus
tekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä
kokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti
käsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa
tai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja
romaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.

Nämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta
puutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen
pääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii
sanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein -- varsinkin jos
hän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot -- turmelee
kertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet,
perusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen
sisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista
romaaneistaan -- esim. _Transilvaanian kultakausi_, _Turkkilaismaailma
Unkarissa_ ja _Epäjumala-linna_ -- todellisen ajankuvauksen vankka
pohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt.
Itämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas -- semmoisissa kuin
esim. _Tulevan vuosisadan romaani_ ja _Oceania_ -- se houkuttelee hänet
täydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen
ei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään
tasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella
voimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain
romaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet
kuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa
hautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä.
Hänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta
sisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he
muuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen
ominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin
runoilijan oikusta.

Mitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen
yleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä,
mutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja
ansioita. Kaikista Jókain romaaneista on _Unkarilainen nábob_ se, jota
Unkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on
otettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison
lempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät
liene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.

"Unkarilaisessa nábob'issa" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa,
semmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin
sen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti
rikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli
epä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva;
toinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja
raaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava
joukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä,
kansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä
kaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän
viimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä
enemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena
olevan romaanin tarkoituksena.

Sitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta
ryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo
kummallinen "nábob" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin
saanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä
huvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä
kysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin
eläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on,
että Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa
kaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J.
Tapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.

Ensimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli
Abellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on
kuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta
kuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu
todellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka
siihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla
omaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut
nimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen
nähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan
vakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä "loppulauseessa", jonka hän
on liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858
(ensimmäinen ilmestyi 1853): "Onko vielä tähän aikaan näitten
irvikuvien malleja?" ja vastaa siihen: "Sitä en luule enkä väitä; se
ainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi
tuntenut itsensä Abellinoksi".

Mitä vihdoin kolmanteen ylempänä mainituista ryhmistä tulee, niihin,
jotka harrastivat uuden ajan aatteita, niin on Jókai niitten
edustajiksi tuonut esiin kaksi suurta isänmaanystävää, joitten nimet,
varsinkin toisen, säilyvät Unkarin kanan kiitollisessa muistossa miltei
pyhimysloisteen ympäröiminä, nimittäin kreivi Tapani Széchenyin
(1791-1860), "suurimman unkarilaisen", joksi häntä Unkarissa sanotaan,
ja parooni Nikolaus Wesselényin (1797-1850). Jälkimmäinen oli
Széchenyin vanhin ystävä ja asetoveri, jonka kanssa hän kauan astui
samaa valtiollista uraa, kunnes heidän tiensä myöhemmin, Wesselényin
yhä yltyvän radikaalisuuden takia, erkanivat, tämän kuitenkaan
vaikuttamatta mitään häiriötä heidän ystävyyteensä. Nämät henkilöt
nimitetään romaanissa heidän ristimänimillään, joista suomentaja
kuitenkin on muodostanut Nikolauksen nimen Niiloksi. -- Jókaita on
Unkarissa moitittu siitä, että hän on liittänyt nuo kaksi suurta
nimeä romaaniinsa, antamatta niitten omistajille siinä sittemmin
mitään varsinaista osaa (joka sen sijaan on tullut heidän
sielunheimolaisekseen kuvaillun Rudolf kreivin osaksi). Tämän johdosta
tekijä ylempänä mainitussa loppulauseessaan sanoo: "Minä pidän näitä
kahta henkilöä todellisina myytillisinä ilmiöinä yhteiskuntamme
historiassa; niitä syrjäyttäen ei kukaan saata, kiittämättömyydestä ja
tietämättömyydestä syytetyksi joutumatta, kirjoittaa unkarilaista
tarkoitusromaania noista ajoista, samoin kuin eivät roomalaiset
kirjailijat voineet kirjoittaa sankarirunoelmaa ilman Mars'ia ja
Minervaa; eroitus on vaan siinä, että heistä ei saa kirjoittaa muuta
kuin mikä on totta, sillä heidän käyttämistään runollisiksi henkilöiksi
sitä vuosisataa varten, jossa he ovat eläneet, kieltää kunnioittavan
hellyyden tunne".

Sivumennen mainittakoon vielä, että laulajatar Josefina
Fodor-Mainville, jonka elämänvaiheista kerrotaan ensimmäisen osan
viidennessä luvussa, on historiallinen henkilö (synt. v. 1793), vaikka
häntä meillä tuskin ensinkään tunnetaan tahi ei ainakaan niin paljon
kuin samassa luvussa mainittua, samanaikuista italialaista laulajatarta
Angelica Catalania.

Nämät lyhyet huomautukset "Unkarilaisen nábob'in" tarkoituksesta ja
sisällyksestä -- ne lienevät Unkarin oloihin vähemmin tutustuneelle
suomalaiselle lukijalle tarpeelliset teoksen käsittämistä varten --
samoinkuin se isänmaallinen ja kansallinen henki, jota tekijä on
osannut tähän romaaniin puhaltaa ja joka pian lukijaakin innostuttaa,
riittänevät selittämään miksi se, kuten jo sanottiin, on tullut
Unkarin nuorison mieliromaaniksi, jommoisena se tietysti on paljon
vaikuttanut isänmaanrakkauden ja kansallistunteen elähyttämiseksi ja
vahvistamiseksi tässä nuorisossa. Tehköön se alkukielen mukaisessa
tarkassa ja sujuvassa käännöksessä nyt tekijänsä toivomuksen mukaan[1]
suomeksi ilmestyessään saman vaikutuksen suomalaisissakin
lukijapiireissä!

Kääntyäksemme nyt muutamiin muihin Jókain huomattavampiin romaaneihin,
mainittakoon ensiksi _Zoltán Kárpáthi_, joka on jatkoa "Unkarilaiseen
nábob'iin" (ilmestyi jo vuosi tämän jälkeen, 1854). Niinkuin jo nimikin
osoittaa, on tässä päähenkilönä nábob'in, vanhan "Juhana-herran" poika,
se, josta isä hänen syntyessään toivoi, että hän "on sovittava isän
pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka
Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle" ja että
hänestä tulisi "suurten ja jalojen aatteiden kannattaja". Mitenkä
tämä isän toivo käypi toteen, kerrotaan vastamainitussa romaanissa
erittäin herttaisella tavalla. Zoltán kehkeytyy siinä innokkaaksi
isänmaanystäväksi ja jaloksi kansalaiseksi, joka kaikessa harrastaa
maansa ja kansansa parasta. "Zoltán Kárpáthi" on siis, niinkuin
"Unkarilainen nábob'kin", n.s. tarkoitusromaani. Kun jälkimmäisessä
kuvaillaan Unkarin ylimyksiä semmoisina kuin heidän ei tule olla,
näytetään edellisessä heidän niin sanoakseni ideaalikuviansa. Sen
ohessa siinä kerrotaan muutamia muistettavia tapauksia, niinkuin tuo
kauhea vedenpaisumus Pestissä v. 1838, jolloin lähes neljätuhatta
asuinhuonetta sortui maahan ja puolitoista sataa ihmistä hukkui, sekä
Unkarin kansallisteatterin avaaminen v. 1837, jossa tilaisuudessa
jokaisen unkarilaisen povessa ilmileimahtavaa riemua lämpimillä
väreillä kuvataan. Suotavaa olisi, että tämäkin romaani saataisiin
Suomen kielelle käännetyksi.

_Kulta-ihminen_ on hyvin mieltä jännittävä, viehättävä romaani, täynnä
runollisuutta ja romantillisia tapauksia, joitten esittämisessä tekijän
hehkuva mielikuvitus ilmenee kaikessa loistossaan. Se alkaa
mestarillisella kuvauksella tuosta kuuluisasta Rautaportiksi
nimitetystä, laivakululle ennen aikaan ja osaksi vielä nytkin kovin
vaarallisesta Tonavan koskesta Unkarin ja Rumanian rajalla; toinenkin
oivallinen luonnonkuvaus tavataan siinä, nim. talvipakkanen
Balaton- (Platten-) järvellä. Tämän, niinkuin muutamat muutkin
romaaninsa, Jókai on sovittanut näytelmäksi; semmoisenakin se on
saavuttanut suurta suosiota. -- _Mustissa timanteissa_ kuvataan
teollisuusosakeyritysten vehkeilykautta 1860-luvun loppuvuosina. --
_Valtiolliset muodit_ ja _Kivisydämisen miehen pojat_ nimisissä
romaaneissaan tekijä vie meidät vapaussodan melskeihin samoin kuin
novellikokoelmassaan _Sotakuvia 1848-49 vuosilta_. -- _Ja kuitenkin
liikkuu maa_ on romaani, jossa kuvaillaan Unkarin kirjallisuuden
ja taiteen tienraivaajain taistelua vuosisatamme alussa
välinpitämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. -- _Nimetön linna_
nimisen romaanin historiallisena pohjana on Unkarin aatelin kapina
v. 1809.

-- _Vanhat, hyvät oikeuden-istujat_ käsittelee samoja uuden ajan
kevätmyrskyjä kuin "Unkarilainen nábob" ja "Zoltán Kárpáthi". --
_Toiset ajat, toiset ihmiset_ sisältää kertomuksen niistä vapaussodan
tapahtumista vv. 1848-49, joissa Jókai itse oli osallisena, sekä
mitenkä hänen vaimonsa pelasti hänet itävaltalaisten kynsiin
joutumasta. -- _Surullisia päiviä_ on kuvaus taantumuskaudesta
vapaussodan jälkeen. -- _Ylös-alaisin kääntynyt maailma_ on satiiri
onnenonkijoista. -- _Miksi vanhenemme?_ sisältää likimmiten tekijän
omat elämänvaiheet.

Kävisi pitkäksi ruveta tässä edes näin parilla sanalla viittaamaan
kaikkien Jókain romaanien sisällykseen. Olkoon siinä kyllä, että vain
luettelen seuraavat hänen romaaniensa paljaat nimet: _Arkipäiviä_
(Jókain ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ilmestynyt v. 1846),
_Köyhiä rikkaita, Maan yllä ja veden alla, Elämän komediantit, Aina
pohjoisnavalle asti, Mies, joka kaikki tietää, Minun, sinun, hänen,
Verikirja, Janitscharien viime päivät, Varjokuvia, Kirottu perhe,
Millaiset ovat naiset? Millaiset ovat miehet? Kaunis Mikhal, Yksi on
Jumala, Vapautta lumen alla, Ráby orja, Jotka kaksi kertaa kuolevat,
Tänään_ (jatkoa edelliseen), _Rakastava mestauslavalle asti, Peluri,
joka voittaa, Jokaisen helvetin lävitse, Löcsen valkoinen rouva,
Mustalaisparooni, Pikku kuninkaat, Kolme marmoripäätä, Ajatustenlukija,
Pater Peter, Lenczi Fráter_. Jókain novelleista mainittakoon kokoelma
_Dekameron_, jossa on sata sisällykseltään erilaatuista novellia.

On vielä mainittava, että Jókain vanhemmat teokset, ne jotka
ilmestyivät 1850- ja 60-luvulla, yleensä ovat etevämmät kuin myöhemmin
ilmestyneet, joissa jälkimmäisissä tavataan paljon huolimattomuutta ja
joihin nähden suurempi pohtiminen olisi ollut tarpeen, ennenkuin tekijä
umpimähkään laski julkisuuteen kaikki, mitä hänen aina virkeä
mielikuvituksensa herkeämättä tuotti. Ilman näitäkin Jókain ansio
olisi ollut kyllin suuri, se nimittäin, että hän on Unkarin
kaunokirjallisuuteen tuonut enemmän kansallista ainesta ja sitä myöskin
taiteellisemmin käsitellyt kuin kukaan hänen edelläkävijänsä tahi
aikalaisensa.

       *       *       *       *       *

Olisi kai vielä esitettävä joitakuita biograafillisia eli
elämäkerrallisia tietoja Mauri Jókaista. Niihin on kuitenkin
suomalaisella yleisöllä jo ollut tilaisuutta tutustua siinä Jókain
itsekirjoittamassa elämäkerrassa, joka on liitetty johdannoksi "Uuden
tilanhaltijan" suomennokseen. Parempaa ja kuvaavampaa elämäkertaa ei
kukaan muu voisi kirjoittaa, sillä se on, niinkuin nimimerkki Y.K.
mainittua romaania Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvostellessaan sanoi,
"pieni taideteos itsessään". Siinä Jókai kertoo lapsuudestaan -- hän on
syntynyt helmik. 19 p:nä 1825 Komárom'in eli Komorn'in kaupungissa;
vanhempansa olivat asianajaja Samuli Jókai ja Maria Pulay, molemmat
vanhaa aatelista, reformeerattua uskoa tunnustavaa sukua -- ja
koulunkäynnistään Pápassa, jossa hänellä muitten muassa oli toverina
Unkarin suurin runoilija Aleksanteri Petöfi; kuinka hän sittemmin
Kecskemét'issä suoritti oikeustutkinnon ja sen jälkeen rupesi ajamaan
lakiasioita, ensin syntymäkaupungissaan ja sitten Pestissä, jossa hän
kuitenkin pian kääntyi kirjailija-uralle, julkaisten aluksi kaksi
vihkoa novelleja, _Metsäkukkia_, ja ruveten _Elämänkuvauksia_ nimisen
viikkolehden toimittajaksi; kuinka hän vallankumousvuonna 1848 oli
osallisena kansan vapauttamista tarkoittavissa liikkeissä ja, naituansa
Unkarin suurimman näyttelijättären Rosa Laborfalvyn, seurasi Unkarin
hallitusta Debreczen'in kaupunkiin, jossa hän toimitti _Iltalehteä_,
taistellen siinä noina myrskyisinä aikoina järkevän, isänmaallisen
politiikan puolesta; mitenkä hän sittemmin vaimonsa kaikki alttiiksi
panevan uhraavaisuuden ja erään yksinkertaisen sotamiehen
kekseliäisyyden kautta pelastettiin joutumasta sen hirmuisen kohtalon
alaiseksi, joka vapaussodan loputtua mestauslavalla odotti Unkarin
jaloimpia miehiä, ja jonkun ajan päästä saattoi vaaratta palata
Pestiin, jossa hän uudestaan, keskellä ankarinta yksinvaltaisuutta,
kirjallisilla aseilla alotti tuon kokonaan hukkaan menneen taistelun
maansa ja kansansa vapauden hyväksi, taistelun semmoisen, jossa, kuten
hän itse sanoo, lähes kahden vuosikymmenen kuluessa ei kukaan muu häntä
suojellut kuin Jumala eikä kukaan muu häntä rakastanut kuin hänen
vaimonsa, ja vihdoin kuinka, parempien aikojen Unkarille koitettua,
hänellä ei enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin, saatuansa
kansaltaan nauttia "arvoa, joka on paljon suurempi kuin hänen
ansionsa".

Tuon viehättävän elämäkertansa, jonka pääkohdat tässä nyt on lueteltu,
Jókai kirjoitti 1870 vuoden lopulla. Sen ajan perästä hänen elämänsä
juoksu on ollut yhtä rauhallinen kuin tyvenen virran, jonka laineita
eivät mitkään sen tielle viskatut louhikot saata kuohumaan. Kansansa
vilpitöntä kunnioitusta ja rakkautta Jókai nauttii erinomaisen suuressa
määrässä, saaden siitä usein näkyviäkin todistuksia. Niinpä hänelle,
hänen matkustaessaan johonkin maaseutu-kaupunkiin, siellä tavallisesti
valmistetaan loistava vastaanotto juhlapitoineen, soihtukulkueineen,
laulutervehdyksineen y.m. Että hänen osaksensa myöskin on tullut
ruhtinaallisia suosionosoituksia sekä kunnioitusta Unkarin akatemian
y.m. tieteellisten ja taiteellisten seurain puolelta, lienee
tarpeetonta lisätä.

V. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja
muillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin
innokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa,
jossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin
vastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi
kirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista
Budapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen
julkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne
mainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti
kirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s.
humoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28
nid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8
nid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid.
eli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8
arkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat
seuraavalla tavalla:

V. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9,
1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l,
1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2,
1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14,
1875 - 17.

Vuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien
1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä,
edellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.

Vuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä
eli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.

Tämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta
vielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla
vielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien
kirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen
hallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti
on ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu)
valtiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka
vuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita,
joista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta
kuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen
vastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. "fusioni"
eli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui,
täten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän
päivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt.
Semmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen
persoonallinen ystävänsä.

Mutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863,
"juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana", kuten hän itse sanoo,
perusti hän _A Hon_ (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka
ensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja
leppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta
sekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän
kuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin
loistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään
muulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen
_Nemzet'iksi_ (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden
valtiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta.
Sen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa
ilmestyvää _Östökös_ (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän
huumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla
sukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on
piirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä
kaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut
melkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä
teoksina ilmestyneet -- ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi,
kuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat
vähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin
sanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä
varten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla -- varsinkin jos,
niinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä
haavaa -- työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen
painattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen
viimeistelyn alaiseksi -- vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy
jotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen
juonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.

Vielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä
suurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo
muutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan
näet paraikaa _Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna_
nimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen
esitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista
muinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä,
luonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta
ja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren
(noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan
päätoimittajana on Jókai.

Mistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen,
suunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden
viljeleminen -- hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan
myös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita,
myöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten
uusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen
terveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.

Jo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä
tekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua
ainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta
huvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja
Jókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän
kävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää
säilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee
levolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain
aamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen
voimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen
huvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä
raitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa --
"hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni", sanoo hän ylempänä mainitussa
itsekirjoittamassaan elämäkerrassa.

Paljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä,
hänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja
auttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn
kanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi
tempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä
esiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka
voisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä
estää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen
seuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka
tekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti
Kálmán Mikszáth:

"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' --
on Jókain tapa sanoa.

"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on
ottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei
kirjoittaisi useampia niteitä.

"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea,
paljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion
rahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja
Jókai sinä vuonna on kirjoittanut.

"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain
kirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja
Unkarin kielen suloutta".

Helsingissä, marraskuulla 1888.

_Antti Jalava_.



ENSIMMÄINEN OSA



I.

Omituinen mies.


Myrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on
satanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa
vehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille
viljavainioille.

-- Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja
jos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva
Noa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta
vedenpaisumuksesta.

Tämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo
oli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään
matkustavaisten kanssa, hän kun oli "Ratkorikkolan" kapakan isäntä.

"Ratkorikkolan" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli
sievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut
nimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi
tänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.

Näin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan
kanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa
parempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä
kummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka
sattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat
hartioillaan.

Ilta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa
itsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa
piippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan
suuta kirouksien tulvalta.

-- Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin
hitto perii. Päin hornaan menee koko talous!

Kapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän
on maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.

Hänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen
naisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen
palkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran
puolella.

-- Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?

-- Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee
Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät
turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. -- Jos leipä
loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.

Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi
pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta
valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään
rauhoittavasti viitaten:

-- Nuo eivät ehdi tänne tänään.

Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan
levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä
padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja
ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin
puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he
milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat
lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat -- huutavat miehet
ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla
ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja
puolapuista -- ja taas muutama askel eteenpäin.

Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä
miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot
ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä
neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää
vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä
hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut
pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos
taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina,
niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä
muuttaa.

Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa,
ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.

Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset
makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti
herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei
tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle
mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen
kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on
kallista -- ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja
piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle
tämmöisessä rankkasateessa.

... Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta
vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa,
vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon
joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka
tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan
kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä
tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja
mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla
tahansa.

On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat
toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään.
Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja
heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.

Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa
vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta
viisaaksi sekä välttää vaaran.

Soihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja
heitukoita.[2]

Päässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen,
keltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä
sudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin
kiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin
saakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka
eivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.

Luokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden
harjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa
moukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien
aivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta
silloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.

Rattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan
tyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä
selin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa,
sillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset
pystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi
nukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle;
vähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan,
ovatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he
suoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku,
mutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.

Rattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa
arvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla
liikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla
jonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat
istuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä,
kömpii loimen alta esiin pulskan pulska -- susikoira. Siis oli tällä
etusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle
häkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli
pitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä
kaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa
tuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti
hampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa
nukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään,
miten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti
leikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä
murahti siihen: "antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!"

Katsokaamme vaunuja.

Viisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin
päässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen
kaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi
väistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle
on annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin,
saa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.

Mutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on
vaunuissa.

Kuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin
puettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.

Miehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet
hämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut
sielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka
kohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia
vähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä
ihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet
ovat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat,
sukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen.
Mutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin
kun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat
kasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa
isäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että
herran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä
likistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa
huolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan
vuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.

Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit
eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä
pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen
sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.

Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin
kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt,
hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate
voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.

Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa
kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä
yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli
kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun
keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä
vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä
heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee
maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta
huvista maksaakin.

Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää
soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille
seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita
tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan
kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka
kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran,
mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä
hyvässä sovussa.

Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset
valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki
"Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine
kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä
esineet näkyvät suurennettuina.

Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan
sinuttelemalla häntä.

Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään
kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka
tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.

Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan
tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti
saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän
suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku
alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää
häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain
yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut
sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet
kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa
ratsain, tadikko kädessä.

Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen
samalla pakanallista melua ikkunan alla:

-- Nouseppas joutuun ylös, isäntä! -- Tule heti ulos; -- paikalla
palvelemaan!

Pietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa
ja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.

Mutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat
palkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti,
kenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan
vuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.

Heti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä
lammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.

Kaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa
ympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi
itse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja
nojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei
hänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi
hänen suopeat kasvonsa. -- Tuleppas lähemmäksi, huusi hän
kapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita
vieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä;
fasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.

Sangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja
tyynesti.

-- Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä,
mutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin
viiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten
itsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita
kahtatoista rapua tuossa.

Tällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi
heti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli
tuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut,
huvitti se häntä.

Mustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi
voinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta
kiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä
kaikkea hän tahtoi.

-- Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän
kauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.

-- Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús;
minä saan tarjota vähän mustalaispaistia.

-- Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa
paistaa!

Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä
huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle,
muutti hän tuumansa häntä kohtaan.

-- Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.

-- Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se
on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä
taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.

Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että
häneltä pääsi kova nauru.

-- Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? -- huusi hän. Tämä seisoi
hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina,
mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. -- Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa
heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.

Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka
ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:

    "Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa;
    Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."

-- Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa
tekemistä?

-- On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat
syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis
oikea.

-- Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt
jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä
hiiriä?

-- Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta
kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä
tarvinne tiliä tehdä.

-- Paistakaa sitten meille yksi hiiri!

-- Vain yksikö?

-- Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään
hornan luola, ettei yksi piisaisi.

-- Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen.
Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille
valikoidakin.

Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja
kutakin nauratti jo edeltäkäsin.

Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan
huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes.
Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä
äkeen päälle pitkälleen.

Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja
ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen
herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja
maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten
venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys
näytti hurmaavalta.

Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle,
heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan,
toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata
tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás
ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen
alla makasi koira.

Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja,
maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia;
heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä
mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia
loiseläjiä.

Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia
eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta
toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa
nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi
ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja,
siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin
aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta
kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.

Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa
hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia
ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista
elukkaa.

Vati laskettiin keskelle pöytää.

Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain
pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:

-- Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen
päivineen, niin syön tuon hiiren.

Nyt tuli runosepän vuoro.

-- Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon
syöjän kunniaksi.

-- Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.

-- Niin minäkö, armollinen herra? -- puhui tämä ikäänkuin ei olisi
oikein kuullut.

-- Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte
härän, joka kuoli minulta.

-- Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä
hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.

-- No syöhän pois, vadin kunniaksi.

-- Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.

-- Ole sinä isoisääsi uljaampi.

-- Olkoon menneeksi -- sadasta floriinista, lausui narri raapien
kiharaista tukkaansa.

Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi
näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen
lompakkoon ja toisti:

-- Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.

-- Sama se.

Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla
hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä
sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan
uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti
nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen,
pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran
edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen
tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan
hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta,
pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti
silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.

Narri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole
hauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta
toisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: "sata floriiniani!"

-- Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata
floriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään
ole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.

Pilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi
siniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui
tuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja
alkoi vavahdella.

-- Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! -- huudahtivat useat.

Herra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.

-- Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Heitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin
kurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua;
silmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.

-- No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen
lepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.

-- Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti -- en huoli enää, Vidra päättää
päivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei
olisi hiiren surmattavaksi joutunut!

-- Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata;
no, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään;
tuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia,
oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä
pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta
paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa,
ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään
ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri
söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti
ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa,
ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran
olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli
narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)

Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän
Gyárfásin heti sepittää runon.

Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:

    "Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun,
    Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".

-- Te olette hävytön varas! -- tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen
olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut
kovaonnisesta uuniluudasta.

-- Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on
licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan
plagiaatiksi.

Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia.
Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat
telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.

Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen
ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi
kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli
herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille
toisten piti nauraa.

Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti
mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:

-- Tässä hiiri on!

Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen
kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen
ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu,
mitä parasta oli.

-- Tuoss' on, Matti!

Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.

-- Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä
hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!

Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja
asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää
heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.

Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät
häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten
päästivät he hänet alas.

Narri suuttui.

-- Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan
kunniallisestikin kuolla.

-- Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän
hautakirjoituksen.

-- Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti
silmänsä.

Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.

    "Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää;
    Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".

Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana,
hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja
jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.

Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin
ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten
täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja;
runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.

Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa
vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista
majaa kohden.

Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän
omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan.
Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada
saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko
turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea
miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.

Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään,
ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi
postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella
omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään
portaille.

Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on
mahdollista.

Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.

Riisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa "à la Quiroga", nähtiin
hänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi
kaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa
me itsekin heidän perässään.

Tätä muotia nimitettiin siihen aikaan "à la calicot".

Tulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus
oli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.

Hatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä,
häilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan
yli.

Kasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät
ovat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät
taitteet estävät pään liikuttamista.

Tummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet
alapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee,
rintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan
kiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.

Puvun täydentävät housut "à la cosaque", jotka levenevät alaspäin ja
ovat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia
heliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden
lähellä on syytä varoa silmiänsä.

Tällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään
sotia käyty.

Vielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli
elefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin
tapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli
pilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.

Tämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme
varmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet
muuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä
vaihteleva kuin muotikin.

"Jeunesse d'orée'n", "kultaisen nuorison" aikana käytti muotimaailma
paksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla
ääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin
että nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet
eivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.

Calicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet,
ja hienoissa piireissä äännettiin "r" niin kovasti, kuin olisi oltu
täynnä kiukkua.

Minerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa
roomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja "cravatte
à la oreilles de lièvre" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan
Napoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas "ryssän hattu".
Ihmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä
ja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme,
joka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka
nimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus,
Ranskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta
pidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä
Herra von War.

Mutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.

-- Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon
oli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja
pudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa!
Eikö ketään ole kotona?

Nyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän
aikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän
tavattoman kohteliaasti: "Mitä tahdotte, herra?" Mutta hänen muotonsa
osoitti, ettei hän ollut mitään antava.

Vieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata
oudon äänenkoron.

-- Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?

-- Ei.

-- Sepä paha. Oletteko isäntä?

-- Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?

-- Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi
viedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa
minulle -- comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana
ei tullut mieleen).

-- Mitä pitää antaa?

-- Comment s'appelle cela? -- Miksi sitä sanotaan?

-- "Minuako?" Nimeni on Pietari Bús.

-- Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.

-- No, mitä sitten tarvitsette?

-- Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään...

-- Hevostako?

-- Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.

-- Kyytiäkö?

-- Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!

-- Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.

-- C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä
parempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen
maannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen
kuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on
Niilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä
metsissä huutavat, comment s'appelle cela? -- sammakot ovat
alligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: -- miksi kutsutaan tätä
departement'ia jossa asutte?

-- En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.

-- Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta
miksi kutsutaan koko tätä seutua?

-- Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.

-- Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon
saapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.)
Tiedättekö?

-- En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta
päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

-- Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen
päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

-- Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

-- Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo
asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

-- No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi
vieras.

-- Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen
tyydyn.

-- Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja
kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja
viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne,
onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

-- Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin
syysyö.

-- Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä
parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen,
tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin
Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est
la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

-- Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön
maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

-- Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

-- On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

-- Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos
taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

-- Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

-- Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

-- Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa
mainittavan.

-- Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset
olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? -- Eh bien! (Hyvä!)
Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen
huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta
pois).

-- Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän
sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään
kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan
oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme
vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän
nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut
korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja
kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen
pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla
pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja.
Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli
muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja
liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi
kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto,
laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat
hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; -- ovea ei kukaan
vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

-- Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata!
(tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu
auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa
päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä
vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei
hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras
outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta
nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen
olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä,
lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa,
veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

-- Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä
narrin syleilystä; -- älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien
mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

-- Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat
ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen
todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air
(tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle.
Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen
nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra
nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa
narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

-- Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee,
nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet
yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa.
-- Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla
ja hänen nimensä on Béla.[7]

-- Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, -- vastasi vieras,
nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen
tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli
keppinsä nuppia vasten. -- Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni
minut, -- ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? -- Se
isäni, joka oli nainen.

-- Ehkä siis äitinne?

-- Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut;
mutta isäni oli vähän omituinen mies. -- Muiden omituisuuksiensa muassa
hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut
unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi?
Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme
Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka
nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole
unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin
kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

-- Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte
tällä matkalla toimeen.

-- Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla
Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! -- C'est
merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. -- Ah,
mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa
lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé
messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja
erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan
jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno,
surullinen ilme.

-- Mikä on saanut herran lähtemään tänne? -- taivaasta helvettiin.

-- Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia
lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on
monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun
vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla
kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa
tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni
oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia,
kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni;
matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen
haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila
Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin
kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla
niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden
vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa
pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin
ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen
päivineen -- pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka
tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja
ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

-- Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on
miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia.
Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti
ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset
kaikki perässä. -- Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet,
vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler
la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta
nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi,
joka oli paljon rikkaampi kuin isäni...

-- Ahaa!

-- Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

-- Todellakin?

-- Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan
oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa
parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on
kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa
pöydässä.

-- Mitä vielä?

-- Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa
lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän
kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä
tilaisuuksissa.

-- Ja sitten?

-- Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei
salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa
maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin
sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

-- On kai. Tiedättekö vielä mitä?

-- Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain
yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin,
kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut
kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä
unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia
mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti
annettiin tieto.

-- Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

-- Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän
kurjaan maahan.

-- No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko
Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus
olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat
alas, ja hän änkkäsi:

-- Est ce possible? Onko se mahdollista?

-- Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu
Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

-- Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri
seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset
ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten
voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille
tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin
kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut
tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin
hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen
jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

-- Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä;
olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin
enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään,
velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa.
Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

-- Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te
vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

-- Mitenkä? En ymmärrä.

-- En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien
fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen
sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät
ainiaaksi rauhaan.

-- Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai
julistatte sodan minulle?

-- No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte:
minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta
livreä. Mitä se on teille!

-- Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette
tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne
ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää;
minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia,
minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko,
ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka
rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta
minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria
ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja
juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin
kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan
vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen
avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla
tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea
Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä
hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

-- Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin -- vaan etuantia.

-- Etuantiako? Mistä hyvästä?

-- Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat
hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä,
jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein
julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen,
lausui hän vielä:

-- Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.
Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät
kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

-- Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja
maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki,
mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

-- Ajurit! -- ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti
uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme
heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

-- No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja
saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin
kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja
laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

-- Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään,
johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa,
on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja
käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja
runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

-- Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää
noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista.
Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran
päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen
alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli
häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi
pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni
nähdessään herran tuiman katseen...

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin
puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen
korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä.
Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen
pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien
ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

-- Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona
ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja
pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

-- Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista
huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

-- En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

-- Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

-- Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja
maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan.
Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla
olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään
levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli
saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme
taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi,
kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään
ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

-- Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut
maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa
köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys
"Ratkorikkolan" kapakassa.



II.

Kauppa elävästä ihmisestä.


Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.

V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai
kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen
kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet
piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.

Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin
Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla
myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi
leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään
miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko
Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei
jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.

Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään
harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on
kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset,
livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja
ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita,
sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.

Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren
puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla.
Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja
"kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas
valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden
viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät
tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se,
jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla
lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa
tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän
pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas
valtaherrat!"

Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään
tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi
muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa
jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin
italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi
hänet ampua.

Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja
virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse
ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi.
Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.

Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi
kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka
maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he
restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen
kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella
sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka
tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen
uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa,
rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään,
kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.

Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa
helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.

Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata
iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä
ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei
hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija
helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet,
raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä
laskuja.

Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia
hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa
hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa
rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että
hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin
rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään
vähäpätöisillä koronlaskuilla.

Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle
kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan
yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat
pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa,
ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen
pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti
mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä
antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet
pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä,
kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.

Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja
tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää
itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä
mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta
miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. -- Rahakin rakastaa
seuraa.

Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista
rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä
rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa
sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa
tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen
sankarin -- jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta,
tunteellista kavaljeeria.

Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran
luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien
rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten
sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan
neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten
tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin
maakartano Unkarissa.

Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä,
on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja
kallein.

Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli
Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen
aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä
toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi,
kummalliseksi, epämukavaksi.

Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi
keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen
ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla
peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset
pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut
joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli
eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä
vieras lähestyi kartanoa.

Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset
polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat
kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten,
toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia
perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia,
joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai
vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja,
täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja;
toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia
muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä.
Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine
maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja
muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana
kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas
kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä
ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut
lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria
suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä
kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin,
joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät
tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät
sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.

Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä
saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka
askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista
muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.

Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon
meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut
kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis
esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt
pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin
kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään
päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat
jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin
Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat
niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino
Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia
tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja
ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat,
jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset
valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää
etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino,
nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen
hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään
muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä
pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa,
palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt
perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra
Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin
selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan
kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen
mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on
säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä.
Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja
hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen
lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel
askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä
täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista
asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi
pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista
ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti
munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta
valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja
väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista,
jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia,
voidakseen käyttää tätä sokeria.

Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista.
Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän
palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten
opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat,
kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja
joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat,
kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla
kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset
olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän
vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain
nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä,
joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja
arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja,
kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli
kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä
pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla
kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä
epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät
olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla;
tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän
toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia
(hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät
kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten
hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä
edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään
kantaneet.

Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun
tunteva kamaripalvelija.

Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa
vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko
olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän
kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi
ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet
erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken
ikänsä ovat taikinaa pidelleet.

Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies
kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja
ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.

Täydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä
varpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin
paljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä
vastasi samoilla tempuilla.

-- Monseigneur! huudahti nuori merveilleux ("merkillinen", tämä on
muotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin
saakka.

-- Monseigneur! -- vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen
teidän aina kellarini pohjaan saakka.

-- Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä
kokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta
Pariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä
olla pitää.

-- Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja
vielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.

-- Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori
incroyable ("uskomaton", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin.
Tämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain
tuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä
tietänyt.

-- Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin
pieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. -- Te tiedätte
tuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.

-- Esimerkiksi?

-- Esimerkiksi, -- te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä
perintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.

-- Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.

-- Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä
perintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö,
maanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa
olla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että
päivänpaisteella.

Tässä pysähtyi nuori "merveilleux" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille
aikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.

Pankkiiri vain hiljaa hymyili.

-- Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen
oikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin
sanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää
kaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa
semmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei,
Jumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman
vaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä
paitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen
luokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan
muutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden.
Asianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä
paremman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien
paljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi
tuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa.
Ei siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella
lupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä
vedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan
septemtrional-senaatiksi.[9]

-- Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard,
joka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin
juurtajaksain tietää.

-- Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne
seuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra
dominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: "sisäpuolella
tilusta ja ulkopuolella tilusta". Vaikka olisikin ihan oikeutettu
saamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella
tilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi
nauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle.
Tässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo
melkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta
tapaankin siellä jo toisen omistajan.

-- Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on
teidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen
anastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te
vetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun
muassa myöskin se, että: "elävää ihmistä ei peritä".

Nuori keikari ällistyi.

-- Mitä tiedätte?

-- Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän
perintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin
hävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta
parantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi
teidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole
sanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne
vastaan, koska hän ei ole kuollut.

-- Ah! Tämä on solvaus! -- huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen
kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.

-- Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän
puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri.
Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan
perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin
elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses
(rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen
jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä
ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista
kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi
Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän
näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä
kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi
muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua,
pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen
eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän
miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun
poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu
takavarikkoon.

Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.

-- Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?

-- Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on
ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä
vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän
arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole
epäilevä teidän sanojanne.

-- Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?

-- Vai niin? -- huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko
maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette
luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin
oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä.
Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo
kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?

Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.

-- Hm, tutkikaa valtasuonta, -- vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni
vaan taskussani.

-- Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis
huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette
velkaa.

-- Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta
pysyisivät poissa!

-- Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita,
vaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On
olemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.

-- Miten? -- huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan
de Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen.
Minä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.

-- Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?

-- Suorin keino on ampua luoti otsaani.

-- Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen
unkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen
sadantuhannen frangin tähden?

-- Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen
sadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?

Pankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:

-- Koetetaan auttaa teitä.

Tämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti
onnenkohtaamaa nousukasta.

Tällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri
Rambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin
mainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.

Pankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.

-- Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard
ystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi
maksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin
saatte sukukartanon haltuunne.

-- Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi
hänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin
kädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.

Pankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella
silittää.

-- Latinalainen sananlasku sanoo: "bis dat qvicito dat". -- "Joka antaa
heti, antaa kaksinkertaisesti". Miks'en siis saisi pyytää lainaa
kaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun
kylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei
saisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se
seikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen
setäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä
ketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla
ammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja
minä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä
kolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että
maksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa
enemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.

Kárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.

-- Te laskette leikkiä?

-- En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin
edespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon
takaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de
Castro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan.
Hyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin
espanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan
epäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi
tehdä samoin.

-- Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte
minulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka
summa on maksettava heti setäni kuoltua.

-- Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän
käsissänne!

-- Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne
tulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa
orja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.

-- Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.

-- Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä
kantavaa.

-- Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.

Abellino purskahti nauruun.

-- Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?

-- En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen
elimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta
elävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä,
mutta tästähän on vähän toivoa. -- Suokaa anteeksi, että puhelen
tällaisia rakkaasta sedästänne.

-- Olkaa vain hyvä!

-- Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet
arvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan
aivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.

-- Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.

Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.

-- Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole
mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka
kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa
pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä
vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi
vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä
hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät
saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla
toiseen sidottu.

-- Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten
voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia
seurauksia.

-- Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut
tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa
minulle takaus.

-- Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino
silittäen mustaa poskipartaansa.

-- Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen,
kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota
arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille
äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä
kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista
mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta
mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada
takauksen siitä, että elätte kauan.

-- Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.

-- Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän
huolta hengestänne.

-- Millä tavalla?

-- Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun,
mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta
lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän
velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.

-- Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä
pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?

-- Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä
sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista
päästä.

-- Ja mikä se olisi?

-- Että menette naimisiin.

-- Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen
selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.

-- Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut
maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat
keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten
avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin
tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia
ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden,
sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka
koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi
jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne,
saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman
tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin
on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; -- voitte elää
tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen,
kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään
kauheata.

-- Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa
rypistyneitä kalvosimiansa.

-- Mitä? -- kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan
pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.

-- Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.
Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.

-- Ab! Sitä minäkin.

-- Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita,
jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien
elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä,
viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä
olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan
mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin
hyvällä keinolla.

-- Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan
leikkiä.

-- Haha! -- nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä
myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan
turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä
hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole
myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä
päälle, niin halvaus on valmis.

-- Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi
entinen leipuri vakaasti.

-- En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata,
voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata
ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin
kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa
nähdä.

-- Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.

-- Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini.
Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä
tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni
tulija sulkekoon oven!

-- Siis olemme yhtä mieltä.

-- Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset
valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.

-- En ole teitä väsyttävä.

Abellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään
hykertäen.

Alku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa
ulkomaalaisen rahamiehen käsiin.



III.

Rousseaun haudalla.


Kolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää
kohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta,
vaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.

Kaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo
kuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo
kaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin
kulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa.
Kummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta
kuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka
vain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva,
leveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja
rohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat
kasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi
aikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.

Kolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi
ajetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään
erikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen
huulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin
vaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman
minkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei
saa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän
huolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se
nuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta
kansipiletillä.

Omituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat
unkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi
1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia
aatelisherroja, -- antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.

Miehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan
miehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani;
keskellä käyvän Rudolf.

Tarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä,
ensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten
keskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että
hänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana
epäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.

Metsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen
metsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella,
kiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.

Äkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja
seisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy
hän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan
vartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan
kaulus on taitettu.

Tämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan
kolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta
astuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.

-- Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.

Ilon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.

-- Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti
tarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen
kumppaninsakin tekivät.

Nuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa
sanotuksi.

-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta
kaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran
kotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin
hyvää!

-- Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät;
ottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.

Ammattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista
miehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.

-- Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?

-- Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.

-- Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani
hymyillen.

-- Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne
joutoaikoina.

-- Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.

-- Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään
suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki
huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin
voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin
sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?

-- Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?

-- Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja
läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen
sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli
mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja
tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla
tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty
hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin
puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia
menossa.

Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle
suunnalle.

-- Mikä virka teillä on Pariisissa?

-- Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n
verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään
katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat
varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.

-- Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?

Ammattilaiselta pääsi huokaus.

-- En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.

-- Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?

-- Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni
saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat
muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä
jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en
kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en
siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita,
sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että
saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä
maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta
puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.

-- Teillä on ehkä sukulaisia kotona? -- kysyi Rudolf.

-- Ei ketään muuta kuin Jumalani.

-- Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.

-- Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä
poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta
kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen
peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä
tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa
kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.

Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet
kuin puusepän sällillä!

Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!

Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:

-- Todellakin kadehdittava tunne.

Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat
epäröiden, kumpaako piti kulkea.

-- Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli
vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa
meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.

Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.

-- Aiotteko tekin poppeli-luodolle?

-- Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?

-- On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät
katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En
koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan.
Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan
luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on
korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen
pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin
nähdä viisaan miehen hautakiven.

Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston
läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin,
uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti
kuin hänkin.

Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu
pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä,
näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on
jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin
viisauden temppeliksi.

Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan
Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta:
korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."

Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.

Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan;
kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä
pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun
seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen
jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata
Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän
nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.

-- Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En
tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu,
jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen
herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine
pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon
todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani
nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja
kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea
muuta kuin kauniiden puitten juurella.

-- Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit
kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa
kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita.
Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut,
nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä
veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran
tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän.
Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita
kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä,
joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku
puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen
kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!

-- Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme
ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin
kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai
enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt,
eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on
syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja.
Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse
salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.

-- Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.

Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.

-- Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret
runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät
ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.

Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:

-- Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään?
Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen
painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?

-- Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä,
missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman
enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa
nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla
olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa,
että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen
astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava
tulevaisuus.

-- Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja
pureskellen heinänkortta.

-- Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin,
ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan
kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat
nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat
meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.

Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.

-- Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi,
silmänsä veltosti ummistaen.

-- Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.

-- Luulen.

-- Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet
yhtäaikaa.

Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:

-- Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin
huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua.
Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on
tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut
esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja
suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan
korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta
liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille,
mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne
sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin
laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin.
Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi
meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?

-- Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.

-- Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä
sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.

-- Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?

-- Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta
onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on
ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin.
Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän
kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet
omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman
etevimpien kansain kanssa.

Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee
kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää
osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä,
kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan
pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä,
jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää
tarvitse heidän syntymistään odottaa.

-- Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä.
Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin
pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin...

(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)

Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista
kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.

-- Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä
hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat
samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme
luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden
määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan
on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla
onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se
lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa.
Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; --
valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon
suojeluksen alla.

-- Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana,
ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää",
tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme,
mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa
mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa
toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa
kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia
apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä
omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi
vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata
taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään
luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta
kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla
säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja
tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa
kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli
pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa
kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva
kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian,
omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. -- Ja tähän kaikkeen
tarvitaan vain tahtoa.

-- Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai
esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä
tuokiossa.

-- A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla
menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja
enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.

-- Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä
nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?

-- Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen
sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta
puhdistaneet?

Rudolf hymyili hiljaa.

-- Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia
kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.

-- Sitä en pidäkään mahdottomana.

-- Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?

-- Täyttänyt kaksikymmentä,

-- Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani
"nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät
vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta
elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin
ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä
heitä mukanasi kotia?

-- Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.

Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli
koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta
kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän
pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään
maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu,
ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.

-- Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.



IV.

Nuoret jättiläiset.


Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus
joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme
aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin
tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä
nuorina.)

Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille
piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket,
kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai
täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide
teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka
on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi
oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että
auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat
mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä
tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie
royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin
ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa,
Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska
tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n,
joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja
mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein
pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu
peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti
keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku
mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.

Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea
huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja
jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.

Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä;
täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison
ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan
médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä
näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja
miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut,
naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet
rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa.
Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää
jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen
miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen
selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.

Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin
hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat
työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja
erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.

Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi;
mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei
useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi;
jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.

Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen
toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti
toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.

-- Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel
menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; -- miesparka ei
saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei
juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias
panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen
perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa,
eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan
Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan
tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään
Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista
tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen
luonansa?

-- Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen
mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta
jo on ollut puhetta.

-- Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!

-- Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington,
eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan,
ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei
epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.

-- Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; -- hän
tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. -- Tuo
kunnon poika rupesi tanssijattarelle -- kamaripalvelijaksi.

-- Oh, oh, huudahtivat kaikki.

-- Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui
lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.

-- Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi
Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka
laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli
riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen
skandaali meidän piireissämme!

-- Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry
pilojansa.

-- Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.

-- Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli
ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen
oven?

-- Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, -- mutta siitä hän
saikin korvapuustin.

-- Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi
puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä
lemmenkirjeitäni neidille.

-- Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! -- ilkkui Debry.
Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.

-- Kuulkaamme!

-- Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa,
missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.

-- Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.

-- Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää,
lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus
tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa
mukaan.

-- Kenenkä? Saint-Michelinkö?

-- Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen
hänen vähän pitävänkin.

-- Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin
oli liittynyt kuulijoihin.

-- Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut
huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on
hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.

-- Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.

-- Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee
tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin
Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi
lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä
ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien
tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat
pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana,
lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen
auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli
Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli -- hänen setänsä!

-- Hauska juttu!

-- Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut
tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä
palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui
hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin,
pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki
samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi
vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä
Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika
pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan.
Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui
selälleen tuolineen päivineen.

-- Mainioita juttuja!

-- Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös;
kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä,
hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa,
iloiten toistensa tapaamisesta.

-- Entä sitten? kysyi lordi.

-- Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin
kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.

-- Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?

-- Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia
kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä
muotileijonaksi.

-- Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen
kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit
olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi
minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi
hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä,
oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin
koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.

-- Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.

-- Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui
Debry.

-- Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa
kylve, kuten naisväki?

-- Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot
tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä,
jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että
hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä
laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.

-- Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! -- huokasi Niilo syvällä,
kumajavalla äänellä.

Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja
jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.

Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. -- Debry heti tiesi kertoa
hänestä jutun.

-- Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla
kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka",
huusi hänelle kasakka -- kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät
kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän,
"pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat.
Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan
mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta
ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle
kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan
herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän
lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi
hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia
taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani,
älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"

-- Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä
oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa,
harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana
hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti
siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.

-- Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden
omituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä
Gaieté-teatterissa? -- Se oli mainiota! -- lausui hän kääntyen
Rudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. --
Tunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis
maidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen
riemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu
joutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin
sen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän
kupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi
houkuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään
karhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi
mainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies;
lordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi
antaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa
kädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja
karhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua
kuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?

Rudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli
lopettanut, sanoi hän:

-- Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen "Journal des
carricatures'stä", "Ivalehdestä".

-- Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun
saakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.

Lähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:

-- Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa
mennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!

Debryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei
kerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa
rahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa,
että hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa
pitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan
tukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan.
Kerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun
kokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä
jättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. "Teillä ei ole mitään
hätää", vastasi hänelle lordi, "tehän ette ole avopäin!" -- Näitä ja
muita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain
seurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin
puistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä
komeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan
kaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen.
Hevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.

-- Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän
on, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran)
poika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut
muille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että
vara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon
poika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa
täyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs
maitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, -- minä
istuin silloin hänen vieressänsä -- ja ajoi taitavasti maitokuskin
päälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät
päin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin
jalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt
valittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa
esiin: "noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä
jalasta". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini,
paronittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo:
teidän ylhäisyytenne...

Enempää ei nuori "merveilleux" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi
salissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu
sisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta
loistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet
kortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla
on kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.

-- Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.

-- Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu,
exalteerattu, fatigeerattu![10]

Heti tuotiin hänelle tuoli.

-- Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.
Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei
kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen
Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa
Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä
Catalanille.

-- Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten
niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.

-- Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena
nousten tuolilta.

-- Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan
tyttäriä.

-- Niin on...

Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee
mitään hyvää.

-- Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön
eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha
suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.

Yleinen nauru.

-- Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat,
uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään
kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli
kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu
murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen
syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn
täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku
älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax
herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen
Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt;
kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja
sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat
ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista!
Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten
saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa
johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät
uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran
kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen
on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta
äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan
haukunnasta ja hypyistä.

-- Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.

-- Älä sure, heti hän puheensa pilaa.

-- Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä,
nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa
koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos
koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja
parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita,
tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja
paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset.
Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin
kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta
kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen
haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä",
sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit,
"Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi;
koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin
looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne
tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat
teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä,
Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa,
mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat
suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.

-- Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti
eräs seurasta.

-- Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka
en enää puhu sanaakaan.

Luvattiin olla vaiti.

-- Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että
jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran
eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa
minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön
koirahulluudesta? -- Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo
kunnon mies. -- Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan
Catalanille. Hän lupasi.

Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.

-- Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä
esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä
annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.

-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin
koroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!

-- Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan
saanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada
vapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä
kanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä?
Onko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään?
Johtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja
Zelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva
Mainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä
näyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.

-- Mistä nyt apu tulee?

Hän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän
mahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: "minun päästäni!"

-- Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi
ensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä
tuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö
niin?

-- Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu!
Voitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana
iltana!

-- Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu.
Tässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on
jo loppunut!

-- Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.

-- Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän
ojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä
on oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo
taiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta
alas hevoseni selästä kysyin "paljoko tahdot elukastasi?" Ensin lurjus
vastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin
sen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle
aatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat,
rahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra,
mitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran
hintaa? Mitä pyydätte?

-- Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen
frangin.

-- Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on
viisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani
viisi seteliä ja heittäen ne hänelle. -- Mies ällistyi. Koira oli
taiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi
kuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi
perustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka.
Hän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja
talutti villakoiran minun luokseni mutisten: "nyt herra teki hyvän
kaupan!" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran
johtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista
kaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle
kelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata
viisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan
laukusta pistoolin ja puff! -- siinä makasi koira kuoliaana. -- Nyt on
koiraraivo loppunut.

Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.

-- Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen
Tapania.

-- Ei koiraa, vaan sinua.

-- Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna
näytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia,
jakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn
toimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon
melaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä
käyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka
meidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan
rientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata
diadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin
kassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.

Näistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin
tahtoi saada jonkun toimen osalleen.

-- Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä
hänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan
kymmenettä kertaa.

-- Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te
kutsumaan herra Oignon tänne.

Nuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi
arvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.

-- Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen
erääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.

-- Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin,
vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja
pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:

-- Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän
loukannut teitä?

-- On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. -- Kun hän neljä vuotta
sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme
häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä
kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt
äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit;
vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä
hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.

-- Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa
surulliseen hymyyn.

-- Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme
juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen
ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka
täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo,
kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut
koroittaneetkin!

-- Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka
mielestä tämä oli ihan luonnollista.

-- Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme
yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on
mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.

-- Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa
myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, -- tämä nainen on
unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota
kansalaisiamme?

Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti
sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:

-- Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se
yltäni.

Kun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten
nuorten jättiläisten joukkoon.

Ei aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren
epäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.

Herra Oignon oli "entrepreneur de claque", suomeksi: mies, joka tekee
taputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä
riippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.

Mitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten,
seppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni
vaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole
mitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla
santarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle.
Sitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.

Mutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta;
muutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen
heltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa
taiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta
teatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä
huonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä
apu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku
laulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön
hilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän
kuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat
kuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.

Tällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana
päivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika
odottaa.

-- Vietkö heidät kotia? -- kysyi Rudolf toveriltaan.

-- Vien ainakin sinut heidän joukostansa.

Rudolf astui pää alaspäin  painuneena ja vaieten toverinensa klubin
huoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:

-- Mahdollista!

Katsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin
suureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet,
sillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän
on ollut ylistetty koko Euroopassa. -- Niin, on ollut! Nyt hänkin
nukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan
mainita.



V.

Taiteen alalta.


En puhu ihanteista. Runoilijat valehtelevat, elämä puhuu totta.

Taiteilijatar, jonka elämästä kerron, oli aikansa suurimpia kykyjä.
Luonto oli antanut hänelle jalon mielen, ihanan muodon ja viehättävän
äänen. Taiteen hengetär oli puhaltanut häneen tulisen innostuksen, ja
oikullinen onnetar oli avannut hänelle helmansa aarteet.

Hänen maineensa oli levinnyt Moskovasta Venetsiaan, Wienistä Pariisiin
ja Lontooseen; häntä pidettiin ihmeellisenä ilmiönä. Runoilijat, jotka
lauloivat maailman sotien sankareista, ylistivät häntä; hänen voittonsa
oli suurempi kuin Napoleonin, sillä hänestä ei vain yksi kansa ollut
ylpeä, vaan koko Eurooppa. Englannissa häntä ylistettiin yhtä paljon
kuin Venäjälläkin, ja Tuilerien palatseissa oli hän yhtä suuressa
kunniassa kuin Kremlissäkin.

Hänen nimensä tunsi jokainen, kuten nykyään Jenny Lindin -- tuskin on
kolmeakymmentä vuotta kulunut -- nyt ei häntä kukaan enää muista.

Tämän naisen nimi oli Josefina Fodor. Hänen isoisänsä, unkarilainen
husaarikapteeni, muutti viime vuosisadalla kolmen poikansa kanssa
Hollantiin. Näistä rupesi nuorin, Jooseppi, opiskelemaan musiikkia, ja
naituansa erään ranskalaisen naisen hän pääsi Montmorencyn herttuan
kapellimestariksi. Tästä avioliitosta syntyi Josefina. Lapsen kauneus
osoitti vanhempien rakastaneen toisiansa, ja hänen vuosi vuodelta
kasvava ihanuutensa todisti hänen rakastavan vanhempiansa. Saattaa olla
taikauskoa, mutta minä luulen, että lapsi, jonka vanhemmat eivät
rakasta toisiansa, syntyy rumana, ja lapsi, joka ei rakasta
vanhempiansa, kasvaa rumaksi. Rakkaus luo kaunista.

Ranskan vallankumouksen aikana pakeni Montmorencyn herttua, ja Jooseppi
Fodor palasi Hollantiin, missä hänen vaimonsa kuoli. Tähän aikaan tuli
hänet tuntemaan herttua Kurakin, joka oli Hollannin hovissa, ja hän vei
Fodorin mukanaan Venäjälle. Taiteita rakastava venäläinen ylimys otti
hänet kapellimestarikseen ja antoi kuuluisien mestarien kasvattaa
Josefinaa tytärtensä kanssa yhdessä. Tyttö puhui jo kymmenen vuotiaana
kaikkia Euroopan sivistyneitä kieliä; kotimaan raakalaiskieltä taasen
opetti hänelle isä loma-aikoina.

Jo lapsena osasi hän soittaa harppua, joka vielä siihen aikaan oli
enemmän käytännössä kuin epätäydelliset pianot, niin taitavasti, että
isä uskalsi antaa hänen esiintyä Moskovan yleisölle eräässä
konsertissa, jossa hän herätti yleisön ihmettelyä.

Kahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla
häntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari
Aleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden
antoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari
kamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi
hovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.

Hänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin
ihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin
puetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, -- saattavat ihailla taidetta.

Siihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän
ylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.

Hän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet
tavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin
hänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi;
hänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa
viehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä
taitavasti. -- Tämä oli hänen taiteensa.

Mainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo
taitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin;
joka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein
yhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa
toinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa
maineeseen.

Tällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat
taiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei
maineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta
etsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole
tarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.

Kuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine
oli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi
yhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen
nimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.

Mutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri
karkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa
Mainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen
ei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan.
Eikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä
mennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.

Mutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa
ja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän
teaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa.
Oopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä.
Luullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta
alennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren
mainehikkaaseen uraan.

Vihdoin joutuivat he Pariisiin.

Eräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli,
Feydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä
esiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet
otettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen
oopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä "Griseldassa" joutui entinen
primadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.

Pariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä,
laulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie
taiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne
sieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti
vehreinä pysyvät.

Venetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan
laulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet
Fenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja
vaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva,
toisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: "Te, nuove Euterpe,
Adria plaudente onora". ("Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria
käsiänsä taputtaen").

Silloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme
useinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina
palasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä
sävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. "Sevillan parturi"
esitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella
kertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan;
vihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan
tämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi
päästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat
pariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia
ihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja "Sevillan parturissa"
esiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi
ihastukseksi.

Kunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on
rakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!

Vaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi
yleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää
huomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän
kauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy
maailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin
teaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos
hän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia
itsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja
vihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä
heittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille
kaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön
kylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää
täyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä
sijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen
ikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin
mihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on
liian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua,
nimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa
päästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin
on entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt
kykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat
että yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin
vihellys.  Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään
suurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla
on suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan.
Miehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa,
ei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt.
Kuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä
raakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan
olisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva
Valabreguen nimen.

Kunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla
sairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea
kuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai
hukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut
eikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.

Harmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi
pääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan,
voineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun
vatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on
puhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä
oikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä,
sairastua, maata?

Ja onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä
miehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa,
ei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään,
laulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.

Useampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei
tahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä
jos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin
huolissaan. -- Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä,
siksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun
yleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.

Joka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen
esiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin
uhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä
ei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin
täytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon
menneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin
osa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.

Seitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä
vaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona
kuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi
liian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla
karkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät
poissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo
syleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos
tauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa
hänkin kuolla... Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!

Mutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen,
ja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.

Josefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan
näkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.

Hänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee
varmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin
kaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija
käyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä,
jonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen
esittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt
heittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei
suuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi
miehensä paranevan.

Välistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja
miettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot
pitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa
taas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän
seinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen
kanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: -- mies parantui;
maine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine
eikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.

Ovi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään
mamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän
viimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena,
ystävättärenä.

Neitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.

-- Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen
puhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.

-- Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi,
jos te tänään sairastuisitte.

-- Jeanette, soisitteko minulle pahaa?

-- En millään muotoa; en tarkoittanut mitään pitkällistä sairautta,
vaan jotakin tuommoista _teaatterikipua_.

-- Tiedättehän, ettei minua ole tuollainen tauti vaivannut, miksi sitä
nyt soisitte?

-- Tiedättekö, hyvä rouva, että Catalani tänään esiintyy Zelmirassa?

-- Tiedän, Jeannette.

-- Hänelle taputetaan käsiä, hänelle heitellään seppeleitä!

-- Luuletteko, Jeannette, minun sitä paheksuvan? Catalani on sen
ansainnut, hän on suuri taiteilijatar.

-- Niin, hän on suuri, kun ei teitä ole. Hyvä Jumala! Tekö hänen
rinnallaan "Italianassa"! Yleisö kylmenee.

-- Siihen olen jo tottunut.

-- Mutta yleisö ei aio pysyä vain kylmäkiskoisena; se aikoo myöskin
osoittaa vastenmielisyyttänsä.

-- Minä kärsin, Jeannette.

-- Oi, hyvä rouva, te ette tiedä, mitä on tekeillä! Kaupungissa
puhutaan kaikkialla, että...

-- Mitä puhutaan?

Jeannette näytti epäröivän, ikäänkuin koettaen keksiä uusia lievempiä
sanoja; vihdoin lausui hän kuitenkin totuuden:

-- Että teille aiotaan _viheltää_...

Josefina kävi hetkiseksi kalman kalpeaksi, nuotit putosivat kädestä,
pää painui alas, silmissä kiilsi kyynel.

-- Oi hyvä rouva, älkää esiintykö tänään, älkää esiintykö enää koskaan;
teitä aiotaan häväistä.

-- Saavat senkin tehdä. Ei se minuun enää koske!

Hän katsoi nukkuvaa miestänsä.

-- Älkäämme puhelko enää, Jeannette, mieheni saattaa herätä ja kuulla
puheemme.

Samassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään,
valkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:

-- Kuulin kaikki. -- Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa,
ja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä
puhellaan... Näin pitkälle siis on päästy!...

Josefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.

-- Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän.
Ja jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta
maineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.

-- Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi
Mainvielle.

Näyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on
varas, häntä rangaistaan.

-- Ole huoleti, älä mieti sitä enää!

-- Enkö saisi sitä miettiä? -- lausui surullisesti sairas näyttelijä.
Minä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi
ainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin
kuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun,
oman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän
otsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.

-- Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus
tahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa
poskillani!

-- Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa
itseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain
joukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta -- surmata minut,
tallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko
maailman!

-- Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko
ei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin,
et voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit
rakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä
naurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät
tahdo taputtaa hänen vaimollensa!

Mainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.

Samassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.

-- Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean
nuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria,
silmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei
taidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran
johtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee
Bambochen vuoro!

Josefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi
kädessä aukaistu kirje.

-- Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja
ei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä
kirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään
mahdotonta!

-- Mitä se on sitten?

-- Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.

-- Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?

-- Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin
kauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen
minulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.

Josefina otti kirjeen käteensä ja luki ääneensä:

"Kuolematon taiteilijatar! Älkää hämmästykö kuullessanne, että ihmiset,
joilla ei ole muuta työtä, valmistelevat itseänsä saattamaan Teitä
surulliseksi tänään esiintyessänne. Minä voin vakuuttaa, että se osa
yleisöä, joka käy teaatterissa kuulemassa eikä lavertelemassa,
nimittäin kaikki, jotka ihailevat Teidän taidettanne eivätkä
personallista kauneuttanne, nytkin ovat teidän puolellanne ja tulevat
tänä iltana osoittamaan hellät tunteensa sekä sanoilla että työlläkin.
Esiintykää siis yleisölle rohkeasti, tietäen, että Teitä rakastetaan.
Suokaa anteeksi huono käsialani, sillä minä, tämän kirjoittaja, olen
halpa käsityöläinen. Mikä minua vaati Teille kirjoittamaan, oli se
seikka, että minäkin olen unkarilainen ja olen Teistä, kotimaani
tyttärestä, ylpeä. N.N."

Nämä yksinkertaiset, suorat sanat olivat tervetulleita vainotulle
näyttelijättärelle. Missä taiteen ihanuutta suositaan, eikä
taiteilijattarelta muuta vaadita, siellä hän siis vielä on suosittu.

-- Katsos, sanoi hän miehellensä, nämä sanat ylentävät mieltäni. Tämä
nimetön kirje on minusta suurempi voitto, kuin koko tukku hyvänhajuisia
kirjeitä, joitten sineteissä on kymmenkulmaisia kruunuja. Tämän
sinetissä on mehiläinen, ahkeruuden merkki. Tänään olen rohkea!

Taas kilistettiin,

Jeannette tuli epätoivoissaan takaisin.

-- Johtajan lähetillä on teille asiaa. Päästänkö hänet sisään?

-- Päästä vaan! Olkoon mitä tahansa, lausui Josefina, olen rohkea.
Tänään ei mikään minua masenna.

Hän meni saliin vastaan, jottei ehkä uusi harminsanoma taasen
raivostuttaisi hänen miestänsä.

Kaikella kunnioituksella antoi johtaja lähettinsä kautta tiedoksi, että
hän pyytää anteeksi arvoisalta taiteilijattarelta, kun hänen täytyy
täksi illaksi ilmoitetun "Italiana in Algherin" sijaan ottaa toinen,
sillä hänen majesteettinsa kuningas on eilen tänne saapuneen Nemours'in
herttuattaren pyynnöstä, joka tahtoo nähdä rouva Mainvielleä
"Semiramia" oopperassa, käskenyt esittää mainitun sävelteoksen. Mutta
jos ehkä perheelliset vastukset estävät arvoisaa rouvaa esiintymästä,
on johtaja ottava huolekseen puolustaa arvoisaa taiteilijatarta
herttuattaren edessä.

Kunnon myöntyväinen johtaja! Äkkiä hän onkin tullut sävyisäksi.
Semiramiin roolissa Josefina oli ennenkin ihastuttanut yleisöä ja
esiintyessään siinä Zelmiran jälkeen on hän helposti ottava voiton
Catalanista. Tämäpä oli aika kepponen nuorille jättiläisille.
Pelästyksissään ovat he kai neuvoneet Deboureux'tä antamaan vapautta
rouva Mainviellelle, joka muutenkin pelkää tänään esiintyä.

Josefinan kasvot kirkastuivat, huulet värisivät, rinta aaltoili.

-- Terveiseni herra Deboureux'lle, -- lausui hän äkkiä tehden
päätöksensä -- minä olen esiintyvä!

Lähetti palasi tällä tiedolla, joka saattoi nuoret jättiläiset
täydelliseen raivoon. Tämä oli uhkaa, julkista kiusaa heille. He olivat
sallineet hänen peräytyä, mutta hän ei ollut käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen, vaan asettui heitä vastaan. Lähetti kuuli avoimesta ovesta,
miten Josefina käski seuranaisensa tuoda esille kauneimmat koristeet,
komeimman puvun.

Siis taistelu elämän ja kuoleman uhalla.



VI.

Teaatteritaistelu.


Odotettu, kauhea hetki lähestyi; kansa kulki teaatteriin. Nuorten
jättiläisten melkein julkisista valmistuksista levisi kaikkialle
kaupungissa huhu, että tärkeitä asioita on tänään tapahtuva
teaatterissa, näytellään suuri näytelmä sekä näyttämöllä että
permannolla, parvekkeella että "loge infernalessa" (manalan loosissa).
Näin kutsuttiin lähinnä näyttämöä olevaa loosia, joka oli nuorten
jättiläisten mieliluola, senvuoksi että se oli näyttämöä alempana,
joten sieltä oli mainio näköala tanssinäytelmien aikana.

Nuoret "merkilliset" raivailevat itselleen tietä eteiseen ja kassan
ympärille kokoontuneen kansajoukon keskitse, koettaen huomauttaa, että
heillä on tärkeitä toimia. Kun kaksi heistä tapaa toisensa, kysyvät he
sangen vakavasti, onko kaikki reilassa. Ispaanin poika on saanut
toimekseen kysyä jokaiselta vastaantulijalta, onko tämä nähnyt
Kárpáthia. Oletteko nähnyt ystävääni Ivan herttuaa? Oletteko nähnyt
herra Fennimorea? Ja muut lueteltuaan kysyy hän lopuksi: oletteko
nähnyt herra Oignonia? Tätä viimeksi mainittua ei juuri olisi sopinut
tällaisessa paikassa tiedustella, sillä hän oli niitä ihmisiä, joitten
kanssa tosin kahden kesken ollaan hyvät ystävät, mutta joita ei muitten
nähden tunnetakaan.

Herra Oignonia ei tarvinnut tiedustella; hän oli jo paikallaan. Hän oli
järjestänyt apulaisensa eri paikkoihin teaatteria ja oli nyt
tarkastamassa etuvartijoita, olivatko kaikki hänen määräämillänsä
sijoilla. Käsien taputus on alkava permannolta, sillä sieltä annetaan
merkki. Mutta kun oopperaa esitetään ensi kertaa, eivät katsojat tiedä,
milloin pitää taputtaa. Sentähden pitää ottaa vaaria, milloin manalan
loosissa Kárpáthi asettuu peilin eteen; tämä tietää, että nyt pitää
taputtaa. Seppeleen heittäjät ovat jo neuvotut ja sijoitetut.
Kolmannella rivillä on jo mies, jonka pitää pudottaa hattunsa Semiramin
aariaa laulettaessa. Vastapäätä häntä on toinen, jonka tulee haukotella
vienojen sävelten aikana. Parhaimmat nuorista jättiläisistä häärivät
sill'aikaa Catalanin ympärillä teaatterin lämpiössä. Rouva Mainvielle
ei ollut vielä puettu; hän esiintyy vasta kolmannessa näytöksessä ja
jää siksi vaatetushuoneeseen.

Catalani on tänään sangen hyvällä tuulella, hänen mielevät, väliin
pisteliäätkin kokkapuheensa saattavat jokaisen iloiselle mielelle. Hän
tietää aivan hyvin nuorten gentlemannien ponnistukset täksi illaksi ja
koettaa olla kiitollinen.

Hänen pukunsa on viehättävä. Pitkät, mustat hiukset ovat puoliksi
irrallaan ja helminauhalla liehuviin suortuviin sidotut. Aaltoileva
hame, joka peittää vartalon hurmaavat sulot, on fryygialaisesta
silkkikankaasta, josta suurella vaivalla on joka toinen lanka vedetty
pois, jotta puku olisi läpikuultavampi. Runsaasti kirjailtu vyö on niin
somasti solakan vartalon ympärillä, että moni sen kohtaloa kadehtien
toivoisi muuttuvansa kashmiriksi, voidaksensa syleillä ihanaa rouvaa.

Hän ei ole ollenkaan nuorempi rouva Mainvielleä, mutta hänen ilakoiva
ja usein ylenmäärinkin kiemaileva luontonsa sekä erinomaisesti hurmaava
rohkeus, joka on koko hänen olennossaan, saattavat ikuisen nuorison
suosimaan häntä. Sitä paitsi on hän joka osassa vain Catalanina,
esittäen miellyttävää, iloista ja hurmaavaa naista. Hän ei liioin pidä
väliä, onko hänen pukunsa luonteenmukainen, kunhan se vain ilmaisee
hänen kauneuttaan. Mielettömän lailla katselee hän hymysuin kulissien
taakse tai heittelee viehättäviä silmäyksiä manalan loosiin. Tämä on
vähäarvoista taiteen harrastajille, mutta sangen suuriarvoista
taiteilijattaren ihailijoille.

Catalani ei ollut yhtä heikkoluontoinen kuin muut näyttelijät, jotka
tahtovat luulotella, etteivät he juonittele kilpailijoitansa vastaan.
Rouva Valabregue ei pidä teeskentelemisestä näyttämölläkään. Hän
kehoittaa julkisesti suosijoitansa panettelemaan tovereitaan. Tämän
omituisuutensa tähden hän meni niin pitkälle ollessaan erään oopperan
johtajattarena, että kaikki seuran naisjäsenet luopuivat, ja hän jäi
ihan yksin.

Tänään hänellä oli erinomaisen hyvä tilaisuus mielistelemiseen.
Hännystakki-siipiset perhoset kuiskailivat salaa kauniin rouvan
korvaan, että häntä kohtaa tänään odottamaton tapaus. Heti he kuitenkin
ilmaisivat, mitä odottamattomia on odotettavissa, nimittäin seppeleitä,
timanteilla koristettu diadeemi hänelle, vihellyksiä kilpailijalle.

-- Sepä oikein hänelle, lausui ihana rouva peittämättä iloansa sekä
lyöden yhteen pieniä tylleröisiä nyrkkejänsä.

Pian ilmaisivat läsnäolijat senkin, kenen toimesta tämä kaikki oli.
Tietysti eivät poissaolijat saaneet vähintäkään osaa kunniasta.

Kaunis rouva palkitsi heitä suloisella hymyllä, kutsui Abellinon, joka
oli olevinaan paras estetiikan oppilas, asettamaan pientä mustaa
kauneuslaastaria korallipunaiselle huulelle. Kunnianosoitusta
lisätäkseen piti hän rinnallaan Abellinon aamulla lahjoittamaa,
loistavilla jalokivillä koristettua taskukelloa. Käyttivätkö naiset
Zelmiran aikana kauneuslaastaria ja taskukelloja, se ei tähän kuulunut.

Vihdoin tuli regissööri alamaisesti ilmoittamaan, että näytännön
pitäisi alkaa, sillä Nemoursin ja Berryn herttuattaret ovat jo
looseissaan.

-- Mitä minä Nemoursin ja Berryn herttuattarista, huudahti ylpeästi
kaunis rouva, joka ei unohtanut, että rouva Mainvielle näitten toimesta
tänään laulaa Semiramista eikä Italianaa. -- Odottakoot! Täällä minä
olen kuningatar.

Mutta nuoret jättiläiset eivät viihtyneet kauempaa valtakunnassa, missä
kaunis rouva oli kuningattarena, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi,
kun näin kauan olivat muka pidättäneet taiteilijatarta, vaikka tämä
olisi mielellään vielä pidättänyt heitä.

Kukin riensi paikallensa. Abellino kävi vielä kerran liittolaistensa
looseissa neuvomassa ja kehoittamassa heitä. Eräässä loosissa istuivat
nuo kolme unkarilaista ylimystä: Tapani, Rudolf ja Niilo. Heitäkin kävi
Kárpáthi tervehtimässä.

-- Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin
katsomaan.

-- Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä
nuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.

Vähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan
loosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä
kohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että
alhaalla oli tuttavia.

Herra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi
Abellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.

Vihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä.
Esirippu nousi.

Joka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet
valmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että
kullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön
hämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten
myrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä
ja runoja satamalla lentää näyttämölle.

-- Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi,
joka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!

Kun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä
noussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui
raivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka
riisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille
ihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei
voi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti
ryhtymällä osaan.

Catalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku
toinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä,
olisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa
teaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja
älykäs.

Nyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani
suoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä
seikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt
kuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia
oopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja
toiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.

Mutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. -- Lamppujen
valossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi,
joka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa
kokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin.
Laulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla,
kauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä
lirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja
antoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli
teostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen
läsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?

Yleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet
käyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa
satojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas
vaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt
hukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.

Nyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu,
viulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.

-- Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä
olemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.

Catalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin
kuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.

Tuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen
kohdalla kimakka ääni: "hyvä", ja lukemattomat kämmenet alkoivat
paukkua.

Kárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa
taputtaa pianoa laulettaessa!

Catalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten
loppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.

Tuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten
taputukset ja hyvä-huudot.

-- Onko Oignon tullut hulluksi? -- huudahti Kárpáthi kuuluvasti,
pistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!

Koko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta
vaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi
menettää malttinsa ja pudisteli päätään.

Hän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä
seikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki
jalkaa kiukuissaan.

Kárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä
Oignonia kurkkuun.

-- Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?

-- Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt
mies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani,
tämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne
ainoatakaan.

-- Täytyy saada heidät vaikenemaan.

-- Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä
käsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.

Abellino repi epätoivoisena tukkaansa.

Vihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua
tuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta
oopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan.
Taputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön
lemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.

Nuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä.
Esiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa
paraikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden
muistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin,
suurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin
voittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen
ihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta
osasta: kilpailijansa masentamisesta.

Tällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset
tehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit
nenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia
tapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta
on ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi
saavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja
ylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä
masennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko
leikkikalu.

Alkusoitto loppui, -- näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin
ovi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se
loosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten
jättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton
päätyttyä oli sangen hiljaa.

Esirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin
majesteetillinen haamu. -- Kasvot, vartalo, käytös olivat
kuninkaalliset. -- Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan
tuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt
oli myöskin vallasta kysymys!

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin
kuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa
vasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.

Tämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt
vähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.

Samalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin
herttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla,
sointuvalla äänellä:

-- Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)

Ja yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.

Seuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:

-- Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)

Ja taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen
laakeriseppele.

Aivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön
kätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin,
ikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.

Yleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä
helposti se kallistuu kummallekin puolelle.

Rouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän
oli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen
kunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen
puolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat
suurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin
ja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi
näyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä,
äärettömän kiitollisuuden kyyneliä.

Yleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi,
sillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.

Mutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle
asettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että
tämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on
tapahtunut, -- ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten,
valtakuntien valloittaja, kuningatar...

Ei koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin
ihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa
laulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia
syvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä
ei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!

Yleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa
katumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan
vanhan lemmikkinsä uuteen.

Innostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton
äänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri
sen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset.
Tällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni
seurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään
virhettä eikä heikkouden jälkeä.

Manalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka
höyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa
nuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.

-- Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa?
Lieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on
häpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet
unkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen
liian säästäväisiä. Kauheata!

Tällaisia huudahduksia kuului manalan loosista, kunnes Abellino ei
voinut enää hillitä itseään, vaan lupasi mennä Rudolfin luo saadaksensa
tietää, oliko tämä häpeä jossakin yhteydessä hänen erilläänolonsa
kanssa.

-- Oh, puhui hän päästyänsä loosiin, siis on jalolla rouva
Mainviellelläkin rikkaita suosijoita!

Rudolf kohautti olkapäitään, osoittaen, ettei hän ymmärtänyt tätä
päätelmää, jolla ei ollut alkua eikä loppua.

-- Käsittänethän, ettei tuollainen riemastus käy ilman suosijoita.

-- Hänellä saattaa olla suosijoita, mutta en tiedä miksi niitten
pitäisi olla rikkaita.

-- Luulet siis tämmöistä oivaa huvia saatavan aikaan ilman rahoja?
Todellakin omituista! Kuka tahansa tämän lienee tehnytkin, myöntää
täytyy, että hän on saanut voiton.

-- Voitto ei ole meidän kummankaan, sillä me emme ole sitä aikaan
saaneet.

-- Vai niin! Tiedätte siis, kenen työtä se on! Sanokaa minulle, että
muutkin saisivat tietää.

-- Tuolla hän seisoo keskellä ensi riviä; helposti hänet tuntee, sillä
hänellä on yllään omituinen, nauhoilla koristettu takki, jommoista ei
täällä käytetä.

Abellino suuntasi sinnepäin kiikarinsa.

-- Bon dieu! (Hyvä jumala). Kuka hitto se on?

Rudolf vastasi tyynesti:

-- Herra nikkarimestari Gaudcheux'n kisälli.

-- Va t'en (mene tiehesi!) ärjäsi Abellino suutuksissaan ja meni ulos
loosista.

-- Ei maksa vaivaa puhua hänelle totta, lausui Rudolf luoden silmänsä
jättiläisten loosiin, missä näköaseet olivat kovassa toimessa, jotta
keksittäisiin joku tuttu vihollisten leiristä. Mutta turhaan!
Salaisuuden perille ei päästy!

Sillä välin riensi Abellino herra Oignonin luo. Rappusilla hän kohtasi
tämän. Mies sanoi nenänsä vuotavan verta.

Mutta Abellino tarttui häntä kaulukseen.

-- A kingdom for a horse! Kuningaskunta vihellyksestä, suuri mies!

-- Oi, hyvä herra, minä en ole enää suuri mies, -- olen masennettu,
mitätön. Kuuletteko tuota surmaavaa käsien pauketta. Minä juoksen pois.

-- Juokse, mene tuomaan pilliä ja kaimojasi! -- (Oignon = sipuli). Jos
he ponnistavat kaikki voimansa, teemme me samoin.

-- He! He! Ketä ovat nuo "he"? Kun vain yhdenkin tuntisin, heti
tietäisin, kuka heidän takanansa piilee. Mutta pelkkiä tuntemattomia
naamoja; en tiedä kenen käskystä he toimivat.

-- Hyvä, Oignon, te olette pelkuri. Mutta gentlemannia ei saa kukaan
pilana pitää; suorikaa nyt tiehenne ja lähettäkää tänne itsenne
asemesta seppele sipuleita!

-- Luuletteko, hyvä herra, kellään olevan rohkeutta heittää sitä alas?

-- Lurjus! Minä heitän.

-- Älkää Herran tähden sitä tehkö! Minä koetan kerran vielä. Ensi
väliajalla annan liittolaisilleni ohjeita viheltämiseen. Pillistä
tänään olisi ehkä pahoja seurauksia; voimakas vihellys on tekevä saman
vaikutuksen eikä siitä ole niin suurta vaaraa.

-- Pitäkää siis huolenanne parantaa huono onnemme, jotta voitto jäisi
meidän käsiimme!

Abellino palasi jalopeurain luolaan kertoakseen mahdikkaasta
menettelystänsä Oignonia kohtaan, minkä sankarityön koko klubi
hyväksyi. Kaikki selittivät olevansa valmiit toteuttamaan Kárpáthin
päätöksen, jos Oignon ei pidä puhettansa, ja ryhtymään ankariin toimiin
kanaljia vastaan.

Sillä aikaa päättyi ensimmäinen näytös kaikella kunnialla. Yleisö ja
näyttelijät olivat toisiinsa tyytyväiset, mikä on harvinaista.
Väliajalla sai Berryn herttuatar odottamattoman sanoman, jonkatähden
molemmat herttuattaret poistuivat loosistansa.

Nuorille jättiläisille oli tämä hyvä enne. Useat Oignonin joukosta
pysyivät siivolla korkeitten vierasten läsnäollessa. Näitten mentyä
heräsi heissä halu vallattomuuksiin uuteen voimaan.

Toisessa näytöksessä ei rouva Mainvielle esiintynyt heti.

Nyt oli liittolaisilla hyvä aika hioa aseitansa. Taiteilijan alalla on
joskus vieraiden ihmistenkin onnettomuus suurena vaikuttimena.

Nyt alkaa Semiramiin vieno, uneksivan haaveileva aaria, jonka säveliä
ihminen on sydämelläänkin kuulevinansa ja joka herättää vanhoja kaikuja
uuteen eloon.

Keskellä tätä vienon surullista aariaa alkaa joku kolmannella rivillä
Oignonin määräyksen mukaan haukotella kovasti ja koreasti, ääntäen
kaikki aakkosten ääntiöt päästä päähän.

Mutta näitten ääntiöitten perästä seurasi heti kerakeääni, jommoista ei
missään aakkosissa löydy, ja joka ei ollut muuta kuin ison kämmenen
mäiskäys vasten jonkun suuta.

Yleisö kuuli sekä haukotuksen että mäiskäyksen. Muutamat nauroivat,
joku vihelsi, mutta heti tuli taas hiljaisuus, ja rouva Mainvielle
jatkoi esteettömästi aariaansa.

Ensimmäisen merkin kuultuansa näyttivät nuoret jättiläiset odottavan,
milloin varsinainen vihellys olisi alkava.

Heti mäiskäyksen perästä kuuluikin pari vihellystä, mutta ei voinut
päättää, tarkoittivatko ne näyttelijätärtä, haukottelijaa vaiko
naurajia. Enempää ei kuulunut.

Jo oli aaria lopussa, mutta vihellystä ei kuulunut. Yleisö taputti
käsiä, ja taiteilijatar kutsuttiin esiin keskellä näytöstä.

Nyt eivät viholliset enää voineet hillitä raivoansa, vaan manalan
loosissa ruvettiin viheltämään. Mutta mitä se olikaan taputusten
suhteen? Tuulen henki, joka tulelle antaa suuremman vauhdin.

-- Ylös parvekkeelle! Ylös parvekkeelle! -- huudahti Abellino. Kun
solvata pitää, solvataan loistavasti. Miks'en ennen antanut tuoda
sipuliseppelettä? Usein toivotaan jotakin erinomaista, jota ei ole
saatavissa; mutta kun joku nopsa ihminen heti tuo toivotun esineen, ei
olekaan tietoa, mitä sillä tehdä?

Näin kävi Abellinon, sillä hänen vieressään seisova ylhäisen poika,
kuultuansa mitä puuttui, juoksi heti torille, osti kaksi koria sipulia
ja tuli loosiin sipuliseppele selässä.

-- Tässä on!

Siinä oltiin! Nyt täytyi Kárpáthin täyttää sankarityönsä.

-- Ylös parvekkeelle? Eteenpäin, ystäväni! huudahti hän uskaliaasti.

Hänellä oli älyä antaa ylhäisen miehen pojan mennä edellä.

Nuoret titaanit ryntäsivät jylisevään olympioon luullen, että heidän
mahtava esiintymisensä rohkaisisi liittolaisia.

Mutta pahaksi onneksi oli liittokunta jo surkealla tavalla tehty
aseettomaksi.

Kuten Rudolf oli arvellut, oli Gaudcheux'n kisällillä omat
salapoliisinsa. Kumppaniensa rohkaisemina ammattilaiset eivät olleet
vain suosion osoituksilla kunnioittamassa lemmikkiänsä, vaan samalla
myöskin hillitsemässä Oignon herran miesten vastakkaisia
mielenosoituksia.

Edellisen näytelmän aikana oli sangen helppo keksiä, ketkä manalan
loosista annetun merkin mukaan käsiä paukuttivat, sekä saattoi helposti
arvata, että toisessa näytelmässä samat miehet rupeavat viheltämään.
Väliajalla, kun väki hälveni, hiipi kunkin viheltäjän viereen
lujakourainen nikkarinsälli. Jos joku alkoi viheltää, sai hän heti
paikalla kyynäspäällä tuuppauksen kylkeensä tai vahvasta nyrkistä
läimäyksen. Eikä kuritettu toista kertaa hiiskahtanut. "Un soufflet
pour un sifflet!" Tämä oli salainen tunnussana, kompa, mikä merkitsi
"korvapuusti joka vihellyksestä". Ja tämä oli kyllin vihollisten
vaikenemiseksi! Sama kova onni kohtasi haukottelijaa, joka luultavasti
toiste makaa mieluummin kotona, ennenkuin tulee tänne. Koko
vihollisparvi oli aseetonna.

Mutta nyt tuli kolmikunta! Edellä riensi ylhäisen miehen poika, olalla
sipuliseppele, astuen pari kolme rappusta erältään. Fennimore perässä
varoitti, että tämmöinen juokseminen on keuhkoille vahingollista.

-- Perillä ollaan, huudahti edellinen riemuiten, päästyänsä ylimmälle
portaalle. Mutta samassa sai hän ihan odottamatta jonkun kädestä iskun
Bolivari-hattuunsa, joka painui niin syvälle päähän, että sen leveät
liepeet koskettivat olkapäitä.

Samassa silmänräpäyksessä olivat sotavarat riistetyt. Metelin syntyessä
riensi paikalle nahkurin- ja nikkarin sällejä sekä muuta paljaskätistä
sotaväkeä; keltahansikkaat eivät kestäneet piiritystä, vaan pakenivat
rappusia alas, mikä hatutta, mikä rikkinäisin hännystakin liepein. Koko
kapinoitseva jättiläisjoukko karkoitettiin aivan kuin Jupiterin
voimalla ulos paratiisista, saaden niskaansa ukonvaajoja
sipuliseppeleestä.

Sisällä teatterissa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Kaksitoista
kertaa kutsuttiin Josefina esille; hän itki liikutettuna, naiset
viittoilivat nenäliinoilla, miehet löivät sauvojaan lattiaan. Yleisön
riemusta ei tahtonut loppua tulla.

Vain manalan loosi oli tyhjä.

Sen asukkaat taistelivat sillä aikaa tuntemattomien lurjusten kanssa,
jotka likasivat heidän valkoiset liivinsä, rypistivät heidän hattunsa
ja pahasti tallasivat heidän kiiltokenkänsä siinä suuressa kahakassa,
jossa Catalanin puolue taisteli Mainviellen puoluetta vastaan.

Tätä sanottiin vuonna 1822 "mainioksi huvitukseksi".

       *       *       *       *       *

Teaatterinjohtaja Deboureux riensi vielä samana iltana näytännön
jälkeen rouva Mainviellen luo luvaten maksaa hänelle 14 tuhatta
frangia, jos hän vastedes olisi esiintymättä.

Se, joka on kertomusta näistä vehkeistä tarkkuudella seurannut,
ymmärtää, miksi johtaja tarjoo 14 tuhatta frangia päästäkseen vapaaksi
parhaasta näyttelijättärestään...



VII.

Chataqvela.


Muotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine
ole yhdistetty kuolemattomuuteen.

Mainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion
esineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.

Yksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden
epäjumalan alttarilla.

Huhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina "Kauniin maitotytön"
tekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna
ja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle
hänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka
voitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa
elää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui
suuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli
tanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että
neljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole
penniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo
ajoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi
uutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.

Huhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli
saanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen
tilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli,
että joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen
palatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi
kuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse
otti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen
esiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki
käskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä
palvellut.

Herttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran
kadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei
hän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia
äänettömiä henkilöitä).

Sitten tuli kuuluisaksi eräs "mangeur des petits enfants" (pikkulasten
syöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden
mestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.

Mestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä
kuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka
maksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.

Seurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä
puhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli
Debryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja
rupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä
kuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi
kuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä
on kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.

Nimi oli: "Chataqvela".

Syyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta
Chataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden
jutun, oli se sitten totta tai ei.

Vain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä
olentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta,
arabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn
kolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle
olennolle.

Ja kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä
kuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli
afganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut
englantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi,
sitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman
maan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.

Hän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava,
jonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.

Hänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas,
mutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät
intohimot.

Valkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät
vilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään
mustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja
täyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä
ovatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen
silmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien
sammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa
ja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua
pensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän?
Ja kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen
nainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä
samanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä
keikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin
oli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen,
huomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin
ihailivat.

Mutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä
epäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti
luoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden
esikuva -- afganilaisten käsitysten mukaan.

Meidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.

Afganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen
virallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies
mielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä,
ja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto
valmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää
jokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa
joku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.

Avioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää
hyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle
omistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas
ruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein
kuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen
vyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat
ovat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä
haudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on
repivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva
saman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.

Näitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela
täydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin
vuoristossa.

Hänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi
hänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa
Chataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.

Tästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten
lemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän
kuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.

Kahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona
hän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä
sekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.

Sittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja
taisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli
hän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten
edellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen
vyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.

Tuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista
Pariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli
tavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.

Tiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta
kuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.

Rikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä
puutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta
palvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta
ansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.

Hän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen
mukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis
päättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi,
kun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela
lakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan
mieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.

Ei tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida
ja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään
helppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset
lemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt
eivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä
alttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka
eivät koetusta kestä.

Hänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka
suloista saada hänet omakseen!

Tämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan
aivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla
näkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa
niitten olevankin sangen syvällä.

Koko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi
mieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä
miestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa
leijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen
muistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.

Nuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä
ahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet
olivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta
ei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa.
Nuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin
on päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa
vielä alussa.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.

Siihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin
järjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja
soittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.

Mouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi
täältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.

Tuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä
rakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja.
Näitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa
S. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain
jalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia,
toiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja
rappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki
pingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa
kaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla
eikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että
rattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän
kylkeen.

Rappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän
suuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä
on tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät
työskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.

Kadun toisessa päässä on sairashuone "la Pitié", missä on synnytyshuone
kurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on "la Bourben"
sairaala sairastavia varten sekä "Sainte Pelagién" vankila kuolemaan
tuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.

Tuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut
kuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean
suuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.

Väkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa
kohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista
kauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.

Pantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi
levisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin
ylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla
hajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat
läheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat
olleet tulta sammuttamassa.

Täällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien
ympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin
pojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen
takalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset
ritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja
tulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu
vaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen
sitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.

Useimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet
läheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä
kansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen
selässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä
lurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.

-- Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan
vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme
mainion näyn.

-- Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi
jalo nainen.

-- Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi
kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon
meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä
häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja
puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä
ikkunoihinkaan saakka.

-- Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?

-- Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä
paikalle vetäisivät.

-- Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan
Pantheoniin.

Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat
täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen,
jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.

Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa
ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat
käsiinsä.

-- Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain
aikone itse ajaa?

-- Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.

Samassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti
kovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö
ravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!

Keikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja
jäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle,
mutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.

Chataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä
oli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.

-- Tänne tänne, rouva, -- huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja
Chataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen,
joka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin
koetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti
puetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä
läheiseen rakennukseen.

Tämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko
sen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään
toisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.

Chataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he
näyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä
tavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä
mainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta.
Uusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä
kiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion
taitavasti vesisuihkun palavalle katolle.

Vesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta
sitä taajemmin nousi säkeniä.

Noin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.

Äkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.

Tapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä
väännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä
tuleen.

-- Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.

-- Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät
lapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. -- Nyt on
varmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne
joutuvat nyt tulen uhriksi.

-- Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset

-- Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset
ympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien
huoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.

Ja todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.

-- Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä
oleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa
lapsia?

-- Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut,
siten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja
kiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies
köydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden
erältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.

-- Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä
olisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?

-- Minulla, vastasi kavaljeeri.

-- Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas
vaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?

--- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?

--- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä
tänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja
vähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa
kashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman
tulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita,
joka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset
housut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka
ja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä
reunustetut.

Läsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.

Chataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan
huudahti kovalla, sointuvalla äänellä:

-- Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa,
rientäkää!

-- Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies
itseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa
paikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää
vasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä
edellä.

Kansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit
lankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.

Seisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle
katolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen
täytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin
johdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen
kohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän
kätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen
on joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!

Nuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia
raivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät
jo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa
koetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville,
lapset ovat pihalla vielä hengissä. -- Nyt nainen riisuu köyden
vyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja
laskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien
häntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi
nainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa.
Mies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni,
jottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen
yläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee
selvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen
huudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä
hänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä.
Useat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi,
rohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi!
Mutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja
hirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.

Nyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas
pihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle,
joka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.

Chataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin
puolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni
köydestä ja viittasi miehelle.

Tämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen
kuljettivat tikapuita alas.

Ajatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he
syleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta
pelastajien ponnistuksille.

Mies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa
syliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi
puuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen;
erään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä
on kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti
makaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla
oleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös
vetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei
näytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori
äiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön
riemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös
katolle -- käsivarrella kaivattu lapsi.

Hetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten
alas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat
liekit.

Maahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren
lesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi
heti pukemaan vaatteet yllensä.

Kuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat
kirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan
köyhien majoissa; -- ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista
nuorallatanssijattaren tempuista.

Yläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi
tapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat
saaneet sen raunioissa hautansa.

Tuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin
sitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.

Chataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa
riensivät auttamaan häntä vaunuihin.

Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea
tuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet
väkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti
he tahtoivat karttaa kiitoksia.

Turhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut
heitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli,
jonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti
varjellut?

Muutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli
kutsunut häntä kreiviksi.

Kaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai
puritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.

Kernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet
saadaksensa sanoa hänelle: "te olette kunnon mies!"

Kuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti
juttuja ja kaskuja.

Nuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä
tapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen
osaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain
narrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.

Chataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla
lisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka
oli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran
kunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos
hän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on
alhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; --
tai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.

Mutta sankaria ei kuulunut.

Eräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä
kertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi
Burlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.

-- Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on
sielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri
kuuluu aatelissäätyyn.

-- Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.

-- Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen
tukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut;
mutta kun hän huusi; "suukko sille miehelle, joka tulee kanssani", niin
kohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän
seuraamme?

-- Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa
toisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?

-- Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino,
joka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja
joka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen
puheeseensa.

-- Siis -- jatkoi Abellino tyyntyneenä -- antoi, kuten kerrotaan, jalo
nainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa
suukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.

Tästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä
jotakin englanninkielistä sanomalehteä.

-- Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua
Ivan.

-- Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä
kertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen
tuskin tietää. -- Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä
ruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.

-- En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä
tulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun
yhtyivät muutkin.

Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.

Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään
kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että
katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli
erittäin Kárpáthiin kääntynyt.

Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden
miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä
muoto -- toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin
kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan
katkeriksi vihamiehiksi.

-- Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta ... lausui Rudolf
Kárpáthille.

-- Mitä? -- kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.

-- Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin,
että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä
kuolee.

-- Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on
tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä
nuori.

-- Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se
on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on
toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin
olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä
on neljäs.

-- Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä
yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.

-- Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun
sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.

Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta
puheesta.

-- Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen
kätensä.

-- Mitä pitää uskoa?

-- Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua -- tai
lyötte vetoa -- henki hengestä!

-- Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.

-- Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.

-- Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.

-- Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen.
Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei
nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos
kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa
pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.

Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.

Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama
ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain
hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen
myöskin osoittaa jalomielisyyttä.

Tämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä,
se nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen
tehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan
ei pitänyt saada vedosta vihiä.

Moni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa,
että korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi
sana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset
pitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi,
nykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän
miehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät
siinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.

Mutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin
kuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.

Herra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää,
olkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin
pyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena,
sillä hän ei salaisuuksia ilmaise.

Herra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos
Rudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua
täyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus
ampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on
jo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen
täyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi
rohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan
heitetyn lautasen pirstoiksi.

Tämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin
luona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli
sekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.

-- Joutavia! -- vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu
taivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela -- afganilaisten
tapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen
nainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä
runoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita,
korkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf
on synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en
luule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan
tervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko
asia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua.
Lisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan
itsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen
mahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista
muutamia jo on kuollutkin.

-- Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän
eläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista
velvollisuutta.

-- Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!

Näin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.

Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään
sanomista.

       *       *       *       *       *

Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella
tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian
raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.

Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa
ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita
nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen
kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään.
Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka
vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka
hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne
häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan
lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä;
ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen
kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan
teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen
noihin kysymyksiin.

Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala,
koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi
ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.

Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon,
joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin
kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä
kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen
ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä
tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon
sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne
muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle
mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja.
Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin,
laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat
haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä
hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät,
ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä
ruumiinväri.

Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi,
rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon
nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä
oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin
muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se
tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat
palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu
suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen,
jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu
raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien
jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten
lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja
kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat
ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet
muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt
kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt
ovat he yhdessä, -- molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö!
Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! -- Valtijatar, hän, jota
odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. -- Nyt haamut katoavat,
neste vaalenee, sekaantuu. -- Ja sitten et enää rakasta ketään.

Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän
huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä
tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.

Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt,
oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset
sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti
paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat.
Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä
on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu
vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle
muodille.

Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin
laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa
eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät
olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko
lemmestä tai ehkä vain oikusta.

Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä
ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä
koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään.
Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle
aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte
Abellino de Kárpáthi, -- comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. --
Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi).
Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf
gréf".[12]

Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.

Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää
ja se toteutuu.

Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä
toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat
liikkuivat hänen sielussaan.

-- Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin
tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?

Sitä ei kukaan muistanut.

-- Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.

Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria.
Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.

Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin
eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas
pois; kaivattua ei kuulunut.

Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut
missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä
jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.

Taas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen
askelia rappusilta.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

Hän tulee!

Chataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän
ei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori
neitonen, joka odottaa ylkäänsä.

Matot kahisivat, joku astui sisään.

Hän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.

Olihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu
huoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet,
hymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta
sädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa... Tästä
oli hän niin monta kertaa nähnyt unta.

Niin oli nytkin laita.

Nuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen
lempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä ... ja
nainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.

Mutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt,
odottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys
tuntui hänen poskillaan.

Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella
unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.

--- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut
itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat
silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.

-- Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka
kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä.
Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan
katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset.
Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin,
että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.

-- Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun
haltuuni?

-- Ajattelitteko minua silloin?

-- Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin
jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse
perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.

-- Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.

-- Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku
suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan,
eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.

-- Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.

-- Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te
sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut
aikomustani täyttää.

-- Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat
heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan
odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka
päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee
luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa
kuolla minun kotimaassani.

Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.

-- Chataqvela, tule vaimokseni.

Nainen vapisi eikä voinut vastata.

-- Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä,
otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.

Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen
jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan
huuliansa. -- Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen
itseänsä.

-- Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en
ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget
rankaisevat minua.

-- Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen
häntä.

Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.

Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.

Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli
todentekoa, mikä oli siihen syynä?

Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon,
tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata
näihin kysymyksiin.

Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka
enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian
kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille,
joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat
karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät
hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän
mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse
vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he
kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja
sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet --
isänmaan.

Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan
häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti
perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.

Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.

Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko
noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?

Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa
ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja
tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin
tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin
hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä
keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään
enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei
viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle
ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin
tulee.

Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki
kreivi Tapanin astuvan sisään.

Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut
riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.

Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:

-- Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat
juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi
vanhan rouvan mieli puhutella sinua.

Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta.
Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle
lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän
heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.

Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.

Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin
etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen
seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet
talvea Lontoossa.

Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi
verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa
riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin
ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.

Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora
neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen
katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan
katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot
kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen
viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita
intohimoja herättämättä.

Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten
astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin
katseensa vain puolittain näyttämöstä.

-- Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen
Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi
saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä
teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin
looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan
uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä
kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte
meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.

-- Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa
puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka
olen velkaa armolliselle rouvalle.

-- Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna
matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.

Pieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan
jotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja
lammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla
kotona.

Mutta tämän sijaan hän vastasi:

-- Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat
huvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.

-- Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli
ikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.

Vasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota "pojantytärtä" kasvoihin. Hän
oli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi
hän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin
vuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua
kuvanihaniksi.

-- Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä
luultavasti koettaakseen saada häntä hämille.

Mutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle
tehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa
tytärtä hämille.

-- Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän
vielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä
kosijoita tunteakseen ikävyyttä.

-- Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen,
vastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin
muista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin
kiistelijä.

-- Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen;
romantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen
hiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu
mustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin
kunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.

-- Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki
puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa.
Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen
tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä
suuressa kaupungissa.

-- Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat
mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä
kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että
se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska
kävellä.

-- Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja,
mutta me tulemme asumaan Pestissä.

-- Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin
siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan
unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin
ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.

-- Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla
unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja
odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole
montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen
kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet
Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien
tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme
tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta
kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia
muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia
säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa
kokoon?

Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.

-- Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras
seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta
koti-ikävästä.

-- Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen.
Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne.
Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme.
Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat
täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset
voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein
ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään
sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien
hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.

-- Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen,
mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.

-- Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha,
tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista
ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: --
kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia,
runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; -- viidenteenkolmatta
ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat
hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä
pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa
elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät
tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko
hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin
kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa
arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää
kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä
maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea
todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä,
hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, --
te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.

Rudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän
lausui.

-- Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.

Rudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei
ennen ollut tapana pilkata Jumalaa.

Rouva Eszéki todella suuttui.

-- Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole
jumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella
mainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar
alttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä
ovat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.

Rudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa,
joka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä
sydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.

Mutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen
suunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä
asioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä
tätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?

Tyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja
vastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään
ollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä
kuiskutuksena.

-- Lontoossa on suuri suru. -- Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri
lähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä
kuuluisin nainen.

-- Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen
itsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia
mainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.

-- Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on
tapana kysellä lapsilta.

-- Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen
kasvojansa, -- oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija -- lordi
Byron.

Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen,
hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät
suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.

-- Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.

-- Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut
hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin
kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette
kuullutkin nimen Chataqvela?

Rudolf oli vaiti.

Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.

Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.

Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi
pitänyt kuolla yhdessä.

-- On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä
kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!

Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä,
ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.

Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt
hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa
rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta
unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.

Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin
mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän
huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi
myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.

-- Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.

Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat
kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli
hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö
lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.

Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo
hajamielisenä.

-- Milloin lähdette Unkariin?

-- Huomenna varhain aamulla.

-- Sallitteko minun seurata teitä?

Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.

Mutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti
hatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.

-- Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut,
etten jäisi seurastanne.

Samassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.

Hänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja
suudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:

-- Kiitän Teitä.

Flora kysyi kummastellen:

-- Mistä?

-- Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.

Nuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään
ymmärtänyt.

Asia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas.
Eräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa
Rudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen
hänet pysähtymään.

-- Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat
voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on
kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis
vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei
Abellinokaan ole hävinnyt.

-- Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista
riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.

Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut
vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut
itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa.
Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi
hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät
tunteet karkoittivat surun.

Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun
rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta
lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa
palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän
ihanan naisen seurassa.

Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita
lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja,
mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia
sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen
maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt,
kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden
aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä
puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista
hiuksista, -- ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä
oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse
ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.

Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin
mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli
kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden
vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja
surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.

Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui
muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen
hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.

Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän
muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin
ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut
onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi,
isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva
oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen,
ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.

Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän
yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla
elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että
ihmissydämessä.

Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, -- rinnasta nousi huokaus
korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; -- ensimmäinen huokaus ja
ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.

Sitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista
punastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan
täydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.

Rudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan
tunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet
aatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.

Levollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä
matkalle ... -- takaisin -- kauniiseen köyhään Unkariin.



VIII.

Helluntaikuningas.


Ollaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.

On herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain
ensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja
pitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin
raatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa
äreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä
virkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.

Kunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen
arvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta
helluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä
ympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat,
saappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi
munia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli
maailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun
raatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän
sauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.

Musiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt
huivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat
hyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne
ketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.

Nyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on
asiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä
vaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.

Tämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä
tervehtimään armollista Juhana-herraa.

Tämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja
pihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään
huolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat
semmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi
sattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla.
Tätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.

-- Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?

-- Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.

Herra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella
neuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:

-- Kaikki olen tehnyt.

-- Hyvä on, herra Varju.

Katsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.

Kunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin
kuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien,
kirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean
paksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi
tahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.

Vasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa
salissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä,
pöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.

Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä,
sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi
napinlävessä ja kannukset saappaissa.

Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.

Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset
kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta
aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole
samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on
hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista
pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen
vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa
on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi
saada pois.

Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen
päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten,
että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten
naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.

Tätä seppelettä ei voita joka poika!

-- No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain
juhla.

-- Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen
sanovan.

-- Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?

-- Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä
virassa ollut.

-- Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako
pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos
vieraita?

-- En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut
olla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies
kumoon kaatanut.

-- Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven
saanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.

Kirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen
helluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että
hän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan
rikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka
kaupunki sai maksaa.

-- Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?

-- En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan
alamaisteni asia.

-- Montako tyttöä olet vietellyt?

-- Miksi antavat vietellä itseänsä?

-- Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.

-- Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.

-- Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.

-- Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä,
jonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa
vanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi,
minkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat
ajamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa
herravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin
kapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja
jottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se
maksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on
voittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän
silloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä
vankeudella.

-- Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet
oppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?

-- Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi
rintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.

-- No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää
tyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja
sitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja
joutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna
loppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.

-- Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen
arvokkaasti kätensä housun taskuun.

Raatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden
ryhdyttiin juhlaa valmistamaan.

Neljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu
rattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu
sarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.

-- Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut
käskemään. -- Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten
perään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin
pitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.

-- Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä
neitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.

-- Käsketkö vielä mitä, Martti?

-- Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi
heitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!

Kaikki tapahtui käskyn mukaan.

Lyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki
kaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä
mustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta.
Heidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina.
Takaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen
poikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin
muka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.

Sitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit,
joiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.

Nyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen
selässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi
liehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen
olisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on
ainakin varakuningas.

Vihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta
isoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon
korvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa,
satulaloimena sudennahka.

Hän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole
aamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin
sivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti
satulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.

Hänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit
kädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen
huomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa,
niin että tämä kiljahtaa.

Heidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa
näkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa
hänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?

Kulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka
tomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä,
ja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.

Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että
pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan.
Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja
hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa
hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja,
jotka ovat viinillä maksettavat.

Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että
Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat
kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika
laukausta.

Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu
paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin,
lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs,
mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen
laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan,
kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat
pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä
yläilmoissa on tullut.

Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto
(siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti
kuului iloisia naurunremahduksia.

Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut
Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut
hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän
talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla
kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen,
nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.

Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat
ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin
kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen
tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin
tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi
hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi?
Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin
hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli
ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman
hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse
muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia
hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka
osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on
se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu,
hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet
hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he
tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä
millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi,
komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa
juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei
kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.

Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä
mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä
ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu
ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia
seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; --
särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone,
missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; -- keskellä päivää
esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa,
jommoista uimarit pitävät; -- tai syöttivät he oikeauskoisille
juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä
pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.

Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet
mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine
lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä
järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti
saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta
pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa
merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen
perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan
täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää
kilpapaikkaa kohden.

Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo,
tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä
helluntaikuninkaaksi.

-- Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani,
jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.

Ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin
kuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti
pystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu
rohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku
maalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei
ollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin
kavaljeerilla.

Oli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka,
levoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat
maahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja
nousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten
kilpailijain joukkoon.

Sillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa,
miehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan
puoleensa.

Vihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät
hevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen;
vain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt
kuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi
kilpakentälle.

Viisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat
kiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa,
mutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.

Helluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole
vielä piiskaa käyttänyt.

Mutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa,
mäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta
joukon edelle.

Nyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen
niskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä
kilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu
ratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.

Vaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten
edellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää
hänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän
uljaasti:

-- Anna tulla, veikko!

Kilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut
taaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.

Martti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen
on nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa
askelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan
hymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: "älä hellitä!" Tämä
kehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena
seisaalleen kilpailua katsoaksensa.

-- Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa.
Kerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat
tulimmaista sitä hevosta!

Kas vaan sitä poikaa!... No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä
kalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä
voitolle.

Niinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille
kuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä
tempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti
voitonriemuisesti vieraalle:

-- Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken
ensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun
kädessäni.

-- Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa
kilpailussa muistaa!

-- Jassoo! -- virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua
edelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi
sitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja
hypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali
valakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies
paikallaan!

Tällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi
sadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä
perille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut,
vain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.

Vieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin.
Tämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi
häntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin.
Herrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava
jokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.

Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja
kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa
syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän
koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan
toistensa rinnalla lippua kohden.

Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle.
Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras
kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen
ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin
erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla
sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.

Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä
semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.

Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso
reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta
vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen
voittajan päähän.

-- En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin.
Tuon seppeleen voitan takaisin.

-- Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.

-- Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä
hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?

Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan
ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.

Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla,
jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa
kuusi jäi riviin.

Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia
kilpailtavia katseltavana.

Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen
selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi
sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.

Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.

Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä
pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena
kuolaimiansa.

Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen
selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy,
sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta
hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.

Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään
ja tarttui ohjaksiin.

Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan,
kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä
lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo
keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli -- joko miehen rohkeutta tai
hevosen vimmattua juoksua; -- kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu
miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat
sen mäsäksi.

Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille
päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta
ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.

-- Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat
useat. -- Kuka käski menettää kruunun?

Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut,
se oli maahan poljettu.

-- Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.

-- Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.

-- Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi
kiukusta. -- Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit
kilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen.
Mutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin
paljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin
kaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei
tarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari
viikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä,
hajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten
rattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin
voiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne,
hän olkoon helluntaikuningas.

-- Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä
arveluja kättä.

Ne, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän
olivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän
joukkoonsa.

-- Ei mitään pelkoa, -- virkkoi Martti, -- tänne saavuttuansa on härkä
oleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.

Äkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat
kansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet
nousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys
onnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi
perässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan
hänelle enemmän arvoa kuin muille.

Noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka
ulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti.
Tässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.

Toisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen
osoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu;
vain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.

Laitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin
suota härkä tätä nykyä oleskeli.

Ruo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt,
päivän oli ollut vaiti.

Ennen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi
härkä.

Kun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella
siivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat
toisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä;
mutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun
veri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa
toinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee
pitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin
kuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset
päälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva
taistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla.
Tällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin
ei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa.
Usein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin
muokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa
heikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien
juosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa,
silmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää
palaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle;
sitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut
puuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat
hevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs
tällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta
karatessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.

Paimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka.
Korkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut.
Molemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä.
Katselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi
nähdä koko lakeuden.

Tuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän
jo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta
ylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta
pitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä
kuului.

Härkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli
tallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai
raivoissaan.

Kuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä
taisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta
otsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.

Nähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi
pitkän, hurjan mylvinän.

Martti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi
lähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin
manatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.

Tästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa
kohden.

Tämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää
tulemaan perässä.

Tultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka
pahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.

Martti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.

Eläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa
maahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi
häntäänsä.

Martti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi
hän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää
teki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen
sivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä
ähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle
kaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.

Nyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä
niskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä
kokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja
suurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.

Nyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti
eläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan
kimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi
miehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.

Katsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki
kaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet
olivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa,
verissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni
tarttuneena ei pääse irti.

Ärsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti
mylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta
rinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa
hevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä
puskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.

Jumala armahtakoon miesparkaa.

Vihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä
huomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa
suoraan päälle.

Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt
tuho tulee!

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä
uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua
kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan
ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut
ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi
hänen kilpailijansa ollut surman oma.

Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti
uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa,
ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.

Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen
kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään
näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.

Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi
hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli
perässä, eläin edellä.

Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää
selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan
sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain
juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli
leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle.
Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen
ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.

Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta
helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että
kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa
osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että
kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen
kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin
kartanoon.

Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon
huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle
sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme
sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit
olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään
jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun
aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää
viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon,
runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja
kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa.
Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean
ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja
herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.

Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä _ikuisesta
maljasta_ tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu
omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole
ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä
rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta
kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota
ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen
täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin
kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää
sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.

Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista
joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen
maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan
päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.

Tämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin
on pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt
viimeiseksi.

Esiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten
tämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.

Kun "ikuisessa maljassa" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura
puheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa
hohotellaan.

Ne, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se,
joka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa
hänet ulos.

Mutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan
kymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee
vihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa
turkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen
uros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies
sänkyyn.

Kerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko
seura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä
heittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat
karjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin
mereen.

Mutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli
lukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi
näet. -- Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin
kuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää
itsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä
rahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa,
kukkaro tyhjänä.

Kuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole
liioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten
runoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen
lausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin
naamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin
hekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.

Kun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo,
käski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät
kahdenkesken.

Juhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli
karvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.

-- Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.

-- Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.

-- Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt
olet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana
tehdä?

Mies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.

-- En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän
herroiksi kuin ennen.

-- Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?

-- Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.

-- Onko sinulla vanhempia.

-- Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.

-- Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi
herraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten
joukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja
pelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis,
Nádudvarin tilan haltija.

-- Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä,
jotta minua pidettäisiin herrana.

-- Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään.
Talonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.

-- Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,

-- Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään
miehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden
kuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja
rupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja
palvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja
lyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet
laskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja
niin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset
punastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.

Hetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:

-- Suostun siihen!

Juhana-herra katsoi kelloansa.

-- Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on
vuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä
hyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia
tuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt,
heitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule
juomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan
talonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten
tiedät sanotaan minua Juhanaksi.

Puolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.

Juomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa
jokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä
esitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi,
Mikael Kis herraksi, joka, ollen "omituinen mies", oli hevospaimenen
puvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin
loistavasti voittanut.

Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei
hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen,
kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito
huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli
paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.

Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään
nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen
olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet
hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti
muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo
ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi,
ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän
itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen
malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta
juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana
kuin entistä.

Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.

-- Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko,
mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena,
vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.

Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan
häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun
sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään,
voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon
merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä
niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä
seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei
koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.

Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle,
jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei
enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa
juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha
temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan
nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku.
Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka
taisivat tehdä samoin.

-- Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen
helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää
laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.

Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu,
sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan
olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.

Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi
ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.

Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni
päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen
heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.

Mikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.

-- Tänne se pikari! -- huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin
koettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni
väärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka
lävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva
valaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.

Tätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät
sitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.

Koko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin
yskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki
pystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä
vihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:

-- Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!

Jokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli
ajoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä
suhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat
alkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei
enää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.

Mikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.

Kutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän
hampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin
kiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin
häntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin
tohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti
loppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle
vastustajalleen kelpo lailla selkään.

-- Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen
yksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti
onnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat
tuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä
rusentaa hänet.

Mutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin.
Kun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja
näytti, mikä on hevospaimenen temppu.

Hän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän
kurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa
sekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on
hevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun
vain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden
hevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi,
niin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.

Oven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika
jysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät
tuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä
polvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli
ennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut.
Hyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran
oli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa
ja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä
rauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.

Kutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat
koreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että
hän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa
kivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun
hän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.

Tästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä
samalla koko seudun miespuolisen seurankin.

Tätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että
Alamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta,
joka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan
myöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä,
siellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät
joukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät
kotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää
läsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja
kaupunkien halpahintaisia kaunottaria.

Jos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas
vaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja,
ne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija,
sanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään
vertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja
punaiset nenät.

Valtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä
joutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka
samanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän
aikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi
metsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion
asioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää
kurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän;
muisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa,
jota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole
perintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä
isänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi,
ellemme ajoissa maksa korkoa.

Sanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten
ääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat
klubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman
tehtävänsä.

Valtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin
Pressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa,
juomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei
voinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen
kuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille
ylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi
mieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan
punaisessa puvussa.

Mikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin
iloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.

Sivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan
hilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta
miehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin
koko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin
pukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli
herraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa,
punaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä,
mitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei
kukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli
hän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka
kirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän
viisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän
vuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti,
nimittäin naisseuroissa.

Useita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten
naisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet
pulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa
sijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.

Juhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja
nuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten
äitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he
olivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja
kuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä,
että monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia
aikeita.

Tällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin
kummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun,
kun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo
ylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä
valtiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella
kuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan
nauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan
tirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän
maksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut
nauruaan pidättää.

Vihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.

Kárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui
kaikki Mikon tuttavat.

Mainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti
ylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään
hinnasta.

Kello löi neljännestä vaille neljä.

Oli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta
kellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.

-- Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja
heittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä
minuutteja eteisessä!

Juhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.

-- Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään
piippuani.

-- Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!

Juhana-herra ällistyi.

Varmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä
parempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.

-- Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?

-- Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?

-- Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään
helluntaikuninkuutesi!

-- Mitä sitten? -- kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla
pyyhkien takkinsa opaalinappia.

-- Mitäkö sitten! -- huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä,
ettet enää ole mikään herra!

-- Mikäs sitten olen?

-- Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto;
saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi
nälkään tai hirsipuussa.

-- Ei sinne päinkään! -- vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä
olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen
ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista,
ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on
minun omani.

Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.

-- Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä
olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?

-- Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani
eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin,
mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän
kesäni tästälähin.

Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä
voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.

Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.

-- Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole
mikään aatelismies?

-- Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa,
kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa
siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä
eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka
muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä
aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle,
niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä
hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa
henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle
aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras
vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä
maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa
diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani
sormuksessa.

Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa.
Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt
kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli
narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina
pitää.



IX.

1825.


Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä
neljänneksellä...

Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään
isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli
oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä
kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä
apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä
turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on
hyödyttää isänmaata.

Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien
kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja
laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi.
Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä
isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten
hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien
tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?

Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen
säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen
hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka
jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa,
kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon
viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja
elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä
autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden
keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka
ulkomaan oloja edes tunnekaan.

Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli
etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen
isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain
palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin
kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa
kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan
kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä
tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle
suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa.
Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi
aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne
koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet
oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä
taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin
opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei
ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku
heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin
lakitiedettä hän ei saanut tuntea.

Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin
väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi
nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan
unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat
enimmäkseen saksalaisia.

Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja
tarvittu.

Mitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai
vain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut
mitään hyötyä tiedoistansa.

Entä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset
runosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina
tai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.

Nukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat
aihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun
vaan kaivetaan päivän valoon.

Oli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi
joutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa,
rouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä
tähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.

Ylimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja
edistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat
he ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa
raivaten.

Vihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.

Näitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö
Festetics, Unkarin "Helikonin" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa
kreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth;
Podmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen
lipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä
luultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi;
olipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.

Ilmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat
Kisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria
kykyjä, -- siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.

Syntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.

Jaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja
äidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin
rasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun
unkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken
valmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla
juhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän
arvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä
perheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät
näyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi
temppeli vihittiin.

Tällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme
historiassa alkoi.

Uusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä,
jotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan;
toiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.

En puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien
otteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi
tuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies
saattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa
viisauskaan ei ole paikallansa.

Mutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin
valtiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että
rikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.

Suurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden
perästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen
miellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo
konferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.

Tutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.

Ensiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta
vakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja
rehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä
viholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.

Niilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on
hänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut
kuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on
lähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat
unohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan
entisyyden tulevaisuuteen.

Kuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet
poissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat
kotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä.
Välttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme,
ett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on
puhe.

Kun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme
parlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua
nähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden
toisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka,
muinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa
viitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa,
tai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla
Kárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja.
Sydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin
ylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: "äänestän ehdotuksen
puolesta" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain
latinan kielellä.

Mutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa
komeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin
vuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin
sentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä
vastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin
hänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että
saisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.

Unkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä
loistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan
ääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan,
kuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla,
missä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä
vereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.

Jos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut
vanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas
vastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.

Vielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, -- emme
tosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla,
emmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla
vapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa
hyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten
perustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti
seuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa
yrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki.
Kaikki olemme siis kotona.

Tunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.

Suuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen.
Kahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa
puhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset
alkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide
joko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy
yleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin
teaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä
mieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.

Tänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet
ovat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä
edellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.

Parhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä
eläköönhuutoja että vihellyksiä.

Esillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman
puolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla
kuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen,
syvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.

Nyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu
puhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause
antaa aavistaa lopun etäisyyttä.

Se osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä
yksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan.
Nuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä
miekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat
vastustusmiehet: ohoo! -- Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian
sietämättömiksi, huudahtaa joku: "kuulkaamme!" ja niin kuuluu hänen
perässään satoja "kuulkaamme"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla
niin mitään.

Puhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän
vain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu
vihdoin itsestään loppuu.

Hänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat
valtaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa
kanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä
kuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat:
mitähän siellä keskustellaan?

Eräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo
joukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin
housuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa
oleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita,
sillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat,
ja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt
nousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka
istuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu
vapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä.
Pressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen
kaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina
valtiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen
puheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän
tietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on
tapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä.
-- Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi -- näytti hän toisille --
sepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa!
Ymmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä,
joka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan
Yrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. -- Tuolla
Kárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu
sitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.

Metsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.

-- Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä;
nähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän
muistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta.
Ahaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. -- Kaikki myöntävät,
nyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!

Tällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän
istui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi,
joka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi
naapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi
esitykseksi.

-- Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen
heidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä
ovathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän
on ajallansa heille vastauksen antava. -- Näyttävät vielä epäilevän.
Tulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä...

-- Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille
kahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen
puhelivat hänen kanssansa.

-- Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen
mies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.

-- Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain
löytää avain, joka sen avaa.

-- Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi
jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka
aina ovat hänen kintereillään.

-- Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme
pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.

-- Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei
päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei
kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa
lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien
joukossa.

-- Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että
tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä
antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi.
Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten
tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä,
että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.

-- Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat
Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.

-- Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? -- kyseli kolmas, joka juuri
oli seuraan saapunut.

Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.

-- Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki
tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn
nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan.
Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle,
odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei
ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi
lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa.
Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä
pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä.
Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan,
ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli
korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja
mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla
tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka
ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee
itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä
puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin
saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei
anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan.
Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi
Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut,
samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas,
miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi,
selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut
hukkumaisillaan olevan pojan.

-- Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.

-- Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat
tukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että
tyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, -- Olen
varma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan
sisartensa kaltainen.

-- Ja mitä tietä aiot päästä perille?

-- Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin
pitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen,
missä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista...

Näin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme
äärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät
kovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.

-- Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt
katsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä
usein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään
"sirkuläärejä" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne
huomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme
eläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!

Samassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli
aikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön,
vanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut
olla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot
terveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet
värisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän
katsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa
muutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa
uteliaasti kysyy häneltä hiljaa: "kuka?"

-- Tuolla on tyttö! -- kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti
lornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo
lakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on
edessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät
näyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy.
Lempo vieköön tuon miehen tytön edestä!

-- Kas; kas! -- puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin
armolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni
kehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun!
Ehkä pitäisi häntä tervehtiäkin.

Kunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti
sapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä,
kääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin
oli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten
nuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.

Hän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet
lornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. -- Hän sanoi
tovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi
sillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta
voisivat hänellekin kertoa. -- Näin sanoen pakeni hän tiehensä.

Hänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin
porvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella,
vaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.

-- Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä
tuolla Bélalla!

Nyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain
nostama hälinä.

-- Mitä melua tämä on? -- kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat
nuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?

Estääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja
hyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei?
Ankarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten
että vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.

Juristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.

-- No? No? -- kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä
Kárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista
kuulla?

Hän lausui: "minä hyväksyn alahuoneen esityksen".

-- Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!



TOINEN OSA



I.

Erään perheen kirous.


Siihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin
surullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.

Nimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella
ihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.

Perheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi
kaunista tytärtä.

Tytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.

Jumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818
täysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot
herrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain
"kauneiksi Mayerin tytöiksi."

Sekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat
tyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet
askaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti
elää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema
yhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he
parhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua,
toinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä
ajatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu
muotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain
ja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään.
Ehkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.

Herraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei
alhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous
maksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja
mietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja
vähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut
mahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa;
vanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai
tytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen
tyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta
parilla tuhannella floriinilla.

Mutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit,
koristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa.
Päivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä,
suutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki
yksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.

Päälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku
sanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.

Hän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei
mitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin
rahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan
takaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan
tarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan
viimeisillä rahoillaan ananaksia.

Eräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden
tapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät
tilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli
kuuden tuhannen floriinin vaillinki.

Niin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.

Mayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin
takavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.

Kahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen
vararikostaan.

Pressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään
elelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei
muka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja
tavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä
senkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän
on koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä
perhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät
koreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin
hän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista
vuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat
naurunhalun, kysyvät he toisiltansa: "menemmekö Teresa-tädin luo
päivälliselle?"

Kuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että
pahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat,
monen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan
nenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä
ennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä,
rukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan
tehty kanne peräytettäisiin.

Saatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa
itkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä
löytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä
tyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi
osoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät
epäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen
rypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian
vanhanaikaisia suortuvia ja pukua.

Mayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä
tästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä
työstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat
toisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni
pelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä
suuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin
vankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta
lapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi.
Siihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo
niin suuria, että voivat itse elättää itsensä. -- Jumala heitä muitten
ihmisten avusta varjelkoon. -- Toinen saattaa ansaita leipänsä
pitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen
menköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi;
nuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin
tulette vielä kaikki onnellisiksi.

Kunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei
enää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle
apulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä
itkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään
ompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon
hauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen
kaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä
siihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään
näyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella
kunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten
laulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä
vanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten
runsaasti auttaneet vanhempiansa.

Mayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli
hänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan
paikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet.
Näin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske
ketään tuota uskomaan.

Tätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin
Matildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy
teaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin
tytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on
jonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen
nimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo,
ennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia
tietoja.

Mayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat,
kukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta,
ikkunasta, savupiipusta.

Rouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin
pohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer
oli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat,
kutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti
kauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä
vaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta
puhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen,
mikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton
lapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat
salavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat
koreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista
opinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen
aikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä
suin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja
kiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa
sokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti
tästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.

On onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita,
mitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille
suuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa
parhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään
muutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa.
Aivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät
he omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille
etsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä
parannuspuuhilla.

Tämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa
saattaa moni elää sangen kauan.

Mayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa
surullistakin elämää.

Luoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten
täytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa
alettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo
yrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.

Tämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista
karkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan
kysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin
arvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on
kauhea kuunnella.

Mutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen
jokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta,
mikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa
osaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä,
niin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan
vanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.

Tyttöjen täytyi hakea esille menneenvuotiset puvut ja muuttaa niitten
kuosia. Tuli laskiaisen aika ja suuria tanssiaisia ilmoitettiin
sanomalehdissä, mutta heidän täytyi pysyä kotona, kun varat eivät
riittäneet.

Katsahti Mayer minne tahansa, kaikkialla näki hän ympärillänsä
suuttuneita, alakuloisia, nyreitä kasvoja, mutta eipä hän niistä paljoa
välittänyt. Mutta kun sunnuntaisin iltapäivällä viinipullosta lähti
sähköä hänen suoniinsa, niin alkoivat sanat suusta virtanaan vuotaa,
hurskaita opetuksia saivat silloin tyttäret. Hän puhui heille, kuinka
onnellinen hän on, kun on voinut ylläpitää nimensä kunniallisena,
vaikka hän onkin köyhä ja hänen takkinsa kulunut (mikä ei suinkaan
ollut kunniaksi täysikasvuisille tyttärille), mutta hän on muka ylpeä
rääsyistänsäkin ja toivoo tytärtensäkin olevan yhtä ylpeät siveydestään
j.n.e.

Nämä tietysti hiipivät vähitellen toinen toisensa perästä ulos
huoneesta tällaista saarnaa pakoon.

Kului joku aika, niin tuli perheeseen taas parempi mieli ja iloisempi
henki. Konttoorista tai tiesi mistä kotia tullessaan hämmästytti herra
Mayer tyttäriänsä iloisella laulun loilotuksella, rouva oli ostanut
uusia päähineitä, puvut somistuivat taasen, ruuat alkoivat tulla
paremmiksi. Herra Mayer sai jo joka päivä päivällispöydässä viiniä,
jota hän tähän asti oli saanut vain sunnuntaisin. Hän ei olisi tätä
oudoksunut enemmän kuin taivaan linnut vehnäpeltoa, nämä kun eivät
myöskään kysy, kuka on kylvänyt, jollei rouva eräänä päivänä olisi
kuiskannut hänen korvaansa, että Matilda on niin ilahuttavasti
edistynyt taiteessaan, että johtaja on nähnyt hyväksi koroittaa hänen
palkkaansa runsaalla määrällä; tämä seikka oli kumminkin vielä salassa
pidettävä, jotteivät hänen kumppaninsa saisi asiasta vihiä ja rupeaisi
hekin palkankoroitusta vaatimaan. -- Mayerin mielestä oli tämä ihan
luonnollista.

Hän tosin oudoksui, kun Matildalla oli aina koreampia ja komeampia
vaatteita, uusimuotisia huiveja, hattuja, joita hän niihin suututtuansa
antoi sisarille. Mayer huomasi senkin, että hänen astuessansa
huoneeseen puhe keskeytettiin; ja kysyessänsä, mistä oli puhetta,
katseltiin ensin toinen toisiaan, jottei ristiriitaisesti vastattaisi.
Kerran tuli hän niin levottomaksi, että kysyi vaimoltansa, kuinka
Matildalla on noin kalliit vaatteet.

Kunnon rouva rauhoitti täydellisesti miehensä. Ensiksikin nuo eivät
muka niin kalliit olleetkaan, kuin kaukaa katsoen luulisi; mikä näyttää
moareelta, ei ole muuta kuin tavallista tahtisilkkiä, eikä Matilda
niitä alkuperäisestä hinnasta ostakaan, sillä primadonnan on tapa myydä
pidettyjä vaatteita polkuhinnasta. Näin on näyttelijättärien tapa.

Herra Mayer oppi suuria asioita. Tämä kaikki oli hänestä ihan
luonnollista.

Tästä päivästä alkaen rupesi koko talonväki erikoisesti koettamaan
tehdä hänelle mieliksi. Kyseltiin, tiedusteltiin: mistä hän pitää, mitä
hän tahtoo? Kunnon tyttösiä minun lapseni -- lausui onnellinen
perheenisä itsekseen.

Hänen syntymäpäivänänsä antoi jokainen hänelle lahjoja.

Matilda ilahdutti häntä lahjoittamalla hänelle kallisarvoisen
merivahapiipun, johon metsästyskoira oli kuvattu. Pesäkin, ilman
hopeaista kantta, maksoi viisikolmatta floriinia hopeassa.

Sekä iloissaan tästä lahjasta että kohteliaisuuden vuoksi päätti Mayer
tänään mennä tervehtimään Teresaakin. Tämän teki hän sitäkin
kernaammin, kun hänen takkiinsa oli ommeltu uusi samettikaulus. Hän
pisti korean merivahapiipun suuhunsa ja läksi toiseen päähän kaupunkia
Teresan asunnolle.

Vanha neitsyt istui kotona uunin ääressä; hän lämmitti vielä huoneita,
vaikka oli sydänkesä käsissä. Herra Mayer tervehti piippua suustaan
ottamatta. Teresa käski istumaan. Hän kohteli veljeänsä tällä kertaa
tavattoman kylmästi, yskäsi pari kolme kertaa, ennenkuin sai sanaa
suustansa. -- Herra Mayer odotti hänen kysyvän: mistä olet noin kauniin
piipun saanut? -- Tähän tuli vielä lisäksi se sivuajatus, että
Teresakin, saatuansa kuulla tämän piipun juhlallisen historian, on
ilahduttava hänen mieltänsä jollakin syntymäpäivälahjalla. Vihdoin
alkoi hän itse puheen. -- Katsos, sisar, mikä kaunis piippu minulla on.

-- Kaunis on, vastasi sisar piippuun päin katsahtamatta.

-- Tyttäreni osti sen syntymäpäiväkseni. Katsopas!

Näin sanoen ojensi hän piipun Teresalle.

Tämä tarttui siihen ja viskasi sen uunin rautajalkaan pieniksi
palasiksi.

Herra Mayer seisoi suu ammollaan. Tämäpä vasta kaunis
syntymäpäivätervehdys!

-- Sisar! Mitä tämä tietää?

-- Mitäkö tietää? Sitä tietää, että sinä olet tyhmä pässinpää, jonka
sarvet ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ovesta sisään mahdu, etkä
vielä tiedä niistä mitään. Sinä olet hölmö! Koko maailma tietää, että
tyttäresi on erään rikkaan ylimyksen jalkavaimona, ja sinä sekä kehtaat
asua yhdessä hänen kanssansa ja olla hänen häpeällisessä kaupassansa
osallisena, että vielä tulla tänne kehumaan.

-- Mitä! Mikä tyttäreni? -- huudahti Mayer. Hänelle tuli äkkiä niin
paljon mieleen, että ajatukset seisahtuivat.

Teresa kohautti olkapäitään.

-- Jollen tuntisi sinua niin kevytmieliseksi, niin luulisin sinun aivan
kunniattomaksi käyneen. Luulit voivasi minua pettää, kun sanoit
tyttäresi olevan kasvattajana, vaikka veitkin hänet teaatteriin. En
tahdo kertoa, mitkä mielipiteet minulla on tästä alasta. Tiedän niitten
olevan menneeltä vuosisadalta, mutta olisin luullut miehen, joka osaa
algebraa, voivan helposti laskea, voiko kahdentoista floriinin
kuukausipalkasta, minkä teidän tyttärenne saa, tuhlata satoja
prameuteen.

-- Pyydän, Matildan palkkaa on koroitettu, virkkoi Mayer, joka
mielellänsä olisi suonut muittenkin uskovan, mitä itse uskoi.

-- Se ei ole totta. Saatte tietää johtajalta itseltään, jos tahdotte.

-- Eikä se niin suurta prameutta olekaan, kuin sisar luulee. Ne ovat
vanhoja vaatteita, jotka hän on ostanut primadonnalta.

-- Sekään ei ole totta; kaikki ovat uutena ostettuja. Yksin Fless ja
Huber herroilta on hän ostanut pitsejä tällä viikolla kolmensadan
floriinin edestä.

Tähän ei Mayer osannut vastata mitään.

-- Mutta mitä tuossa toljotat kuin lehmä uuteen konttiin! -- ärjäsi
vihdoin Teresa vihaisesti. Ovathan useat nähneet tyttärenne tuon herran
kanssa ajurilla, vaunuissa kulkevan, vain sinä olet semmoinen pöllö,
ettet näe mitään, vaikka kaikki muut näkevät. Olet aika tomppeli!
Ihmettelen, ettei kenenkään komelianttarin päähän ole pistänyt
kirjoittaa sinusta näytelmää, lauluilveilyä, missä esiintyisi
perheenisä, joka sunnuntaisin, ollessaan hyvässä pöhnässä, pitää
siveyssaarnoja selän takana ilkkuville tyttärillensä ja kerskaa
merivahapiipusta, jonka hänen tyttärensä viettelijä on ostanut hänelle
syntymäpäivälahjaksi. Jos luulisin sinulla olleen aavistustakaan näistä
inhoittavista asioista, niin lakaisisin sinut huoneestani samalla
luudalla, jolla lakaisen nuo piipun sirpaleet, ja jos muut voisivat
ostaa sielunne merivahapiipulla, niin en minä antaisi siitä taulan
palaa.

Herra Mayer ällistyi kovasti näistä sanoista, nousi tuolilta sanaa
sanomatta, otti hattunsa ja meni ensiksi Fless ja Huber herrojen
puotiin, missä sai tietää, suuriako kauppoja hänen tyttärensä oli
tehnyt. Olihan ollut yli kolmensadan floriinin kaupat. Teresalla oli
tarkat tiedot. Hänellä on kai hyviä ystäviä, jotka kertovat kaikki,
mitä tietävät, saattaaksensa onnettomalle isälle mieliharmia.

Sieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen
tyttärellänsä.

Johtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista
floriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän
on kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten
näyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole
harjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.

Tämä oli liikaa!

Herra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi
tuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää
Matilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän
itseänsä -- tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja
kieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen
niskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla
keinoilla tekevä hänestä lopun.

Sävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli
leppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan,
vaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se,
joka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!

Tämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer
päätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin
kanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa
mielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä
vaivaa?

Koko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun
puhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta;
mutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.

Joskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli
vaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan
syönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää
voinut kestää tätä elämää.

--- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?

Tytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva
vastasi kovasti nyyhkien:

-- Tyttäreni on kuoleman kielissä.

-- Vai niin! -- virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen
jauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. -- Helposti sanottu! Ei niin
hevillä kuolla.

-- Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon
kärsiä.

-- Miks'ei kutsuta tohtoria?

-- Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.

-- Hm, -- murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.

Kotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella
äänellä:

-- Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran
suudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.

Nyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään
nenäänsä.

-- Missä hän makaa? -- kysyi hän ääntänsä hilliten.

-- Zuckermandelissa[15] eräässä kurjassa huoneessa kaikkien hylkäämänä.

-- Siis kurjassa tilassa! -- ajatteli herra Mayer. Ei siis lienekään
täysin totta, mitä Teresa hänestä puhui.

Tyttö saattoi rakastaa jotakin miestä ja ottaa häneltä lahjoja. Tämä ei
ole mikään suuri synti, eikä hänen sen vuoksi tarvinnut myydä itseänsä.
Nuo vanhatpiiat ovat niin kateellisia nuorten huvituksille, he kun
eivät itse koskaan ole nauttineet maailman suurimpia riemuja.

-- Hm. Paha tyttö puhuu siis minustakin.

-- Hän luulee kirouksesi sattuneen. Täältä mentyänsä...

Tässä keskeytti yleinen itku taas puheen.

-- Täältä mentyänsä, jatkoi rouva Mayer uudestaan, ei hän ole
vuoteeltaan noussut eikä enää nousekaan, sen tiedän, ennenkuin
ruumisarkkuun pannaan.

-- No, viekää minut iltapäivällä hänen luoksensa, lausui herra Mayer
heltyneenä.

Nytkös koko perhe lankesi hänen kaulaansa, suudeltiin, huudeltiin, ei
ollut maailmassa toista niin hyvää ihmistä, niin rakasta isää.

Tuskin oli päivälliseltä päästy, niin jo puettiin hyvän perheenisän
ylle päällystakki, annettiin keppi käteen ja mentiin miehissä
Zuckermandeliin, missä Matilda makasi kurjassa mökissä, jossa ei ollut
muita huonekaluja kuin vuode ja lukemattomia rohtopulloja.

Isän sydän sykähti tämän nähdessään. Matildalla ei siis ole niin
mitään! Tyttö parka!

Kuka olisi tullut ajatelleeksikaan, ettei hän ole saattanut kuluttaa
kaikkia pitsejänsä ja silkkihuivejansa yhden viikon kuluessa
lääkkeisiin.

Tyttö aikoi nousta istumaan, nähdessään isänsä, mutta ei jaksanut.
Herra Mayer astui katuvaisena hänen luoksensa, ikäänkuin olisi isä
ollut rikollinen eikä tytär. Tyttö tarttui hänen käteensä, laski sen
rinnallensa, suuteli sitä ja rukoili vapisevalla äänellä anteeksi.

Isän sydän olisi ollut todellakin kivestä, joll'ei hän olisi antanut
anteeksi. Sen hän tekikin. Heti meni hän noutamaan ajuria viedäkseen
tyttärensä kotia. Puhukoon maailma mitä hyvänsä! Veri ei voi vedeksi
muuttua, isä ei voi murhata lastansa pienen hairahduksen vuoksi.

Tähän hänellä oli nyt vielä vähemmän syytä, sillä samana päivänä sai
hän kirjeen, jonka livreepukuinen palvelija toi, ja jonka yllämainittu
ylimys oli omin käsin hänelle kirjoittanut. Siinä hän ilmoittaa syvän
surunsa, kun hänen viaton, puhdasaikeinen lähenemisensä on antanut
aihetta niin vääriin luuloihin. Hän kunnioittaa koko Mayerin arvoisaa
perhettä, ja hänen tunteensa Matildaa kohtaan eivät ole muuta kuin
taiteen kunnioittamista; että nuoren tyttösen siveys taasen on
valloittamattomien muurien suojassa, siitä voi hän antaa mitä varmimpia
todisteita ja tarpeen tullen omakätisesti todistaa.

Tuohan on kunnon mies!

Mayer! Mayer! Missä oli mielesi, kun tuomitsit toista puolta
kuulematta? Varmaan olisi sinun sopivinta pyytää anteeksi
loukkaamaltasi perheeltä.

Jos olisi ollut jostakin toisesta tytöstä puhe, niin voisi vastata
moiselle ihailijalle, että naikoon tytön, jos hänellä on puhtaat
aikeet, mutta taiteilijatar on poikkeuksena, häntä saa kunnioittaa.
Taidetta saa ihailla, se ei ole mitään viettelemistä, vaan
kunnioitusta, arvonantoa, eikä sen vuoksi tarvitse naida.

-- Hyvä! -- lausui herra Mayer, joka kokonaan rauhoittui tästä
kirjeestä, -- tämä on aivan toista. Älköön hän siis kävelyretkiltä ja
kulissien takaa etsikö Matildaa, sillä siitä saattaa tulla harmia, vaan
käyköön talossa, jos hänellä on rehelliset aikeet.

Tyhmä mies! Antaa leipää hiirille, jotteivät yöllä pitäisi melua, sen
sijaan että ottaisi kissan taloon.

Kahden päivän kuluttua oli Matilda tietysti terve kuin puusta pudotettu
omena. Ylimys alkoi käydä talossa.

Emme rupea häntä tarkemmin kuvailemaan, sillä meillä ei ole paljoa
miehen kanssa tekemistä. Muutaman kuukauden kuluttua matkustaa hän
pois, sitten tulee joku rahamiehen poika, sitten taas tilanhaltija,
vielä neljäs ja viides, ja kentiesi kuinka monta. Kaikki ovat he suuria
taiteen ihailijoita, kaikki siivoja, kohteliaita miehiä, joitten suusta
et kuule ainoatakaan säädytöntä sanaa, jotka suutelevat muorin kättä,
puhelevat vakavista ja syvistä asioista vaarin kanssa ja kumartelevat
tullessaan ja mennessään niin nöyrästi neitosille, kuin tervehtisivät
kreivittäriä. Muutamat heidän joukostansa ovat hauskoja, hupaisia
poikia, jotka kujeillansa saattavat toiset nauramaan aivan kuoliaaksi;
menevät kyökkiin kinastelemaan Mayerin muorin kanssa, maistelevat hänen
ruokiansa, varastavat ohukaisia, ovat niin hauskoja miehiä.

Neljä oli tytärtä täysikasvuista ja kaunista. Toinen oli toistaan
ihanampi; iässä oli kunkin kesken vuosi väliä. Mitä suuremmiksi tytöt
kasvoivat, ja mitä enemmän heidän neitsyellinen ihanuutensa varttui,
sitä enemmän alkoi herra Mayerin talossa käydä vieraita. Entinen
loisto, kevytmielisyys, tuhlaaminen palasi, ainainen ilo vallitsi
talossa, seuran valiot kokoontuivat sinne, kävi kreivejä, paroneja,
aatelismiehiä; pankkiireja ynnä muita suuria herroja.

Isä Mayer huomasi tosin, että nämät kreivit ja pankkiirit tavatessaan
hänet kadulla eivät olleet häntä näkevinänsä ja samoin oli tytärtenkin
laita; mutta hänen ei ollut tapa miettiä asioita, joista hän ei
pitänyt. Luuli kaikkien herrojen tekevän samaten.

Jo oli nuorin tyttö kahdentoista vuotias, ja kasvamisestakin saattoi
nähdä hänen tulevan voittamaan kaikki sisarensa kauneudessa. Vielä piti
hän lyhyttä hametta ja reunustettuja alushousuja, pitkät ja paksut
hiukset riippuivat kahdessa palmikossa. Talon vieraat kyselivät jo
pilanpäiten, koska hänkin saa pitkän hameen kuten sisaret.

Eräänä päivänä sai herra Mayer odottamattomia vieraita. Joukko hauskoja
nuoria miehiä piti paraikaa lystiä iloisten tyttöjen kanssa, saipa
muorikin osalleen elefantin, joka häntä hauskuutteli.

Mayer vaari taasen löi kärpäsiä seiniltä, ja häntä kovasti huvitti, kun
väliin hänen kovemmin läimäyttäessään joku tyttäristä kiljahti
ikäänkuin pyörtymäisillänsä ollen. Kesken kaiken kuuluu koputus ovelle,
ja kun ei kukaan vastannut sisältä, toistettiin koputus. Vihdoin riensi
eräs hauska toveri ovelle ja avasi sen selki selälleen, luullen siellä
olevan jonkun velikullan, joka aikoo heitä hämmästyttää.

Vanha, kuivettunut nainen, kuluneissa mustissa vaatteissa, seisoi
loistavan seuran edessä.

Isä Mayer pelästyi niin, että häntä rupesi nikottamaan. Nainen oli
Teresa...

Vanha neitsyt ei ollut läsnäolevia vieraita näkevinänsäkään, vaan astui
suoraan herra Mayerin luokse. Kunnon perheenisä oli äärettömästi
hämillään, ei tietänyt, pitikö pyytää sisarta istumaan. Ja minne?
Jonkun "merkillisenkö" viereen? Esittelisikö hän sisarensa tuolle
iloiselle seuralle, vai kieltäisikö häntä tuntevansakaan? Ja sanoisiko
hän Teresalle näitten kaikkien ylhäisten vieraitten olevan perheen
ystäviä?

Teresa päästi hänet pulasta. Puhutteli häntä levollisella, tyynellä
äänellä;

-- Minulla olisi pari sanaa puhumista. Jos ehditte hetkiseksi jättää
vieraanne, niin tulkaa jonnekin puheilleni, missä emme häiritse seuraa.

Isä Mayer hyväksyi tarjouksen, kun siten sai poistetuksi sisarensa
tästä herrasseurasta, ja avaten hänelle oven vei hän Teresan
sisähuoneisiin.

Tuskin oli hän oven sulkenut, niin jo kuului iloista naurua seurasta.
Isä Mayer riensi johdattamaan Teresaa edemmäksi. Yksinkertainenpa olisi
hän ollutkin, ellei olisi arvannut noitten tuolla salissa nauravan
menneen vuosisadan aikaiselle neitsyelle.

Isä Mayer koetti olla Teresalle niin ystävällinen kuin mahdollista.

-- Istu, rakas sisareni. Oi, mikä onni saada vihdoinkin nähdä sinua...

--- En tullut tänne kohteliaisuuksia puhumaan, virkkoi Teresa kuivasti,
eikä minun muutamien sanojen vuoksi kannata istuutua. Saatan
seisaaltanikin puhua. Me emme ole kahteen vuoteen nähneet toisiamme.
Sillä aikaa olet sinä etääntynyt niin kauas minusta kuin mahdollista ja
jatkat elämää, joka milt'ei ikuisiksi ajoiksi tekee lähestymisen meidän
kesken mahdottomaksi. Tämä seikka ei sinua liioin hämmästyttäne, ja sen
tähden rohkenen sen julki lausuakin. -- Neljälle tyttärellesi olet
valinnut saman uran. Siitä en enempää puhu. Moisista seikoista on
parempi olla vaiti. Pyydän, älä keskeytä; en tahdo soimata. Itsehän
tekosi tiedät. Vielä on sinulla yksi tytär, jo kahdentoista vuotias ja
ennen pitkää iso ihminen. En ole tullut teatteritemppuja varten tähän
taloon. En aio pitää saarnoja siveydestä, uskonnosta, Jumalasta, naisen
viattomuudesta, joista suurten herrojen ja älyniekkojen pilkkaamat
jumaliset niin paljon puhuvat. Enkä aio rukoilemalla vaikuttaa isän
sydämeen, että hän pelastaisi viidennelle tyttärellensä aarteen, minkä
neljä tytärtä on menettänyt, sillä tiedän, ettei sinulla ole voimaa,
vaikka olisikin tahtoa, eikä järkeä, vaikka olisikin voimaa.

Herra Mayer oli niin hyvä mies, että hän vain hymyili, kun hänelle
tämmöisiä puhuttiin.

-- Ollakseni niin vähän kuin suinkin sinulle vaivaksi, tahdon lyhyesti
sanoa, miksi tänne tulin. Pyydän, -- en, lausuin huonosti -- vaadin,
että annat nuorimman tyttäresi minun haltuuni. Minä kasvatan hänet
kunniallisesti, porvaristytölle sopivalla tavalla. Hänen sielunsa on
turmelematon, se on vielä Jumalan kädessä. Minä tahdon kuolinpäivääni
asti koettaa pitää häntä siveellisenä, enkä muuta vaadi, kuin sen,
ettet sinä eikä kukaan perheestäsi enää häntä hoida. Jumala on auttava
minua hyvässä aikomuksessani. Muuten on parasta huomauttaa, etten ole
syyttä sanonut vaativani, sillä siinä tapauksessa, että ehkä hylkäät
tarjoukseni, olen minä vetoava korkeimpiin oikeuksiin päästäkseni
pyyntöni perille. Tämä tuottaisi sinulle paljon harmia, sillä minä olen
valmis menemään itse arkkipiispankin luo selittämään syitä, jotka ovat
vaatineet minua tähän puuhaan. -- Ehdotukseni ei pitkiä puheita
tarvitse; huomisaamuun saakka annan mietinnön aikaa. Jollet siksi tuo
tyttöä minun luokseni, saat minusta sitkeän vastustajan. Armollisen
Jumalan armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.

Näin sanoen poistui vanha neitsyt huoneesta. Herra Mayer saattoi
sisartansa: hänen ajatuksensa eivät ollenkaan ottaneet sujuaksensa,
niin kauan kuin Teresa oli näkyvissä. Vasta saatuansa hänet kynnyksen
yli, alkoi hän tointua. Tytöt ja herrasmiehet tekivät hauskoja
huomautuksia vanhanpiian esiintymisestä, ja näistä kokkapuheista kasvoi
isä Mayerin rohkeus. Hän alkoi kertoa heille syytä vanhan neitsyen
vierailuun.

-- Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa
ainaiseksi.

-- Hoo! ooh! -- ah! -- kuului joka taholta.

-- Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla
kasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani
kuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä
mikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin
että olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? -- Hyvät
herrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän
rahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua
syyttää tuhlaamisesta?

Näin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin
teaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.

Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että
herrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli
jotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.

Vasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset
Teresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut
kaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja
ilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran
astua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät
tuon myrkyllisen noidan.

Itse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille
vaivojansa valittamaan.

Hänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän
vielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten
neuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä
moneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa
ennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.

Ensimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies,
naimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän
tapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.

Mayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen
kimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin
kantelemaan.

Herra Schmerz hymyili koko ajan, välistä vain huomauttaen
Mayer-herralle, ettei tämä innostuksissaan astuisi kukkalavoihin.
Puheen päätyttyä vastasi hän sangen lempeästi.

-- Teresa ei ole sitä tekevä.

Eikö Teresa olisi sitä tekevä? -- ajatteli Mayer. Tämä ei ollut kyllin.
Hän tahtoi saada kuulla, ettei Teresa voi eikä saa sitä tehdä, tai
hänen käy huonosti.

Herra Schmerz aikoi vielä samana iltapäivänä istuttaa paljon
neilikoita, joten herra Mayer näki hyväksi lähteä toisen tuttavansa luo
valittamaan, toivoen häneltä saavansa varmemman vastauksen.

Tämä toinen tuttu oli herra Chlamek, kuuluisa asianajaja, arvossa
pidetty henkilö, erittäin kuiva mies, pelkkää käytännöllisyyttä ja
tervettä järkeä, sekä myöskin perheenisä, hänellä kun oli kolme poikaa
ja kaksi tytärtä.

Asianajajan kärsivällisyydellä kuunteli herra Chlamek ystävänsä puhetta
ja vastasi lempeästi ja suoraan: Älkää, veliseni, huoliko ollenkaan
riidellä sisarenne kanssa tuommoisesta asiasta. Jos hänen mielensä
tekee ottaa yksi tyttäristänne luoksensa, niin antakaa tytön mennä
Jumalan nimeen; onhan teillä niitä tarpeeksi jäljellä. Tiedän omasta
kokemuksesta, että yhdestä tyttölapsesta on enemmän vaivaa kuin
kolmesta pojasta. Minä en ainakaan olisi sisarenne pyyntöä vastaan, jos
olisin teidän sijassanne.

Herra Mayer ei vastannut sanaakaan. Tämä neuvo miellytti häntä vielä
vähemmän. Hän läksi kolmannen tuttavansa luokse.

Tämä oli hänestä paras mies. Hänen nimensä oli unkarilainen;
armolliseksi Bordácsi-herraksi häntä sanottiin. Hän oli
kriminaalioikeuden asessori, kauhean tuima mies kaikille, joille hän
oli suuttunut.

Herra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan
asessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia
käsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli;
oli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai
merkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut
voiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi
rahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli
ihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin
epäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.

Nähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne
avonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi
tavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:

-- Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?

Herra Mayer ihastui sanasta "ystäväni", vaikka se olikin vain asessorin
lauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä
riitaveljiä, joita hän haukkui.

Herra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman
käskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina,
jolloin he vielä olivat virkaveljiä.

Puhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa
puhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei
saattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän
sentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä
äkäisimmällä äänellä ärjäsi:

-- Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?

Mayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa,
huulet vain liikkuivat.

-- Mitä?! -- ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla
äänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja
peloittavasti tuijottaen häntä silmiin.

Mies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli
istuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:

-- Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja -- ja puoltamista.

-- Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? --
ärjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa
puhuttelevansa.

-- Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi,
jota ennen osoititte perhettäni kohtaan...

Bordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen
perhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille.
Te olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen
rehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän
nimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja
surevia isiä.

Jo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä
mitään.

-- Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne
kauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden,
rakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän
lupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta
pyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää
valehdella ihmisten rahoja peijatakseen!

Miesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.

-- Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä
vielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät
hänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä?
Ja nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin
keinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen
viattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä
kuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten
teaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi
onnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi
sekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi!
Vielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri
aarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien:
niin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?

Mayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.

-- Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori
järkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn
arvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi
heitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla;
sillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin
-- jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!

Pelästyksissään kysäsi Mayer: "minne?"

Tämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi
vastauksen:

-- Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään,
tapahtuu teidän tietenne, -- kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä
niin mitään, -- hullujenhuoneeseen!

Herra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni.
Päästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat
katupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!

Muitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole
kunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että
häntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa,
sekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.

Hän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä
kunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän,
sopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.

Suruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin
ihana lampi, ajatteli hän itsekseen -- tuohon saattaisi hukuttaa monta
pahaa tyttöä; -- tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!

Hän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan
puhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.

Nuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat
häntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.

-- Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla
Teresan luona!

-- Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella,
iltasin lukea tädin kuullen "Hartaushetkiä", kunnes hän nukkuu.

-- Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit
meistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.

-- Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.

-- Fanny parka!

-- Tyttö parka!

-- Sisko raukka!

Lapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin,
että Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön
Teresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä
puoltamaan.

Jo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän
sisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua
päästä.

Hän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan
näköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.

Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;

-- Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!

-- Minne, isä? -- kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla,
jotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.

-- Tulet kanssani.

-- Minne, isä?

-- Teresan luo.

Jokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja
kierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:

-- Minä en tahdo mennä Teresan luo.

Pöydällä olivat levällään neulomapuut.

-- Mitä sanoit? -- kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän
ei olisi kuullut oikein.

Fanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat
silmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:

-- Minä en tahdo Teresan luo.

-- Vai et tahdo?

-- Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.

-- Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.

Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä
neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.

Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer
antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi.
Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi
niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.

Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia
aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.

Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki
raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.

Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan
luokse. Tyttö itki koko matkan.

Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa
ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä
tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli
joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen
Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat
kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin
Turkinmaalla, milloin Englannissa.



II.

Kiusaaja kirkossa.


    Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti
    hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja
    sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä
    lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus
    hänelle: mene pois saatana!

                                           Raamattu.

Hyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!

On monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!

Onkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti
pakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten
tuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen
rahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.

Aina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on
rakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan
harvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen
tavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.

Tyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään
kuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton
silmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin
timantti, lempi neitsyellinen... Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle
vuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi
reuhaavan maailman ja sanoo hänelle: "tämän kaiken minä annan sinulle,
jos minua rukoilet!" -- niin onko montakaan, jotka huumaantumatta
voivat sanoa: "mene pois saatana!" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy
sievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen,
että korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin
sanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.

Ja kumminkin lankeaa niin moni! -- -- --

Kolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle,
taipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.

Vanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että
pahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää
sisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. --
Fannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja
helläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet
samanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen
suunnan.

Alussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi
lapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä
oikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa,
eikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut
välttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet,
vaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten
taimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin
saattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.

Vanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen
ikävä, mutta hyvin hyödyllinen.

Kun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään,
ettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella,
teeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen
ajatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä
hänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta,
niin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän
mielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä
enemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein
yksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi
hänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen
kohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin
luottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis
aarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!

Teresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi
Fannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen
ajatuksensa.

Myöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin
vastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi
Matildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän
pelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: "kun
hän vain ei olisi minua huomannut!"

Teresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä
Fannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa
tiesi hänen ajattelevan sisariansa.

-- Miksi huokasit? -- kysyi hän tytöltä.

-- Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen
ajatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku
sisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä
puvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.

Teresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut
hänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli
pelastettu parempaa tulevaisuutta varten!...

Eihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin
tuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi
rahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli
eräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia
eläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että
huvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi
väärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. -- Tulojensa
toisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen
kuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. -- Hän
sai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä
ilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa
ensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee
itsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää
ilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!

Fanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun
kertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme
henkilöitten kesken.

Talo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla
oli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay.
Tämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu
mestari, -- siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta -- ihastunut
Teresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät
antaneet tyttöä hänelle, -- vaikka he rakastivat toisiansa, -- sillä
Teresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay
nai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen
vaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei
mennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän
harmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. -- Tällä aikaa
köyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen
esikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta
Boltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli
tilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen
puutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta
sangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan.
-- Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli.
Mutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen
ottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo
asialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja
huhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen
jättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut
perillistä.

Tämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija
Ermenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.

Boltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin
mitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän
maksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan
Teresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön
tähden.

Tarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä
Boltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme
ensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan
nuoren tytön kanssa.

Ajattelivatko he ehkä heistä jotakin?

Todellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea
varreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät;
rohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä
liian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt
sielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen
vartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien
ympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka
maailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen
sopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset,
tytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs,
jälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, -- mutta kuka tietää, mitä
heistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?

Teresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta
vilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen
virkanimellään.

Tämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.

Kun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän
kauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta
toivoansa saada opettaa Fannylle "Stabat mater"-virttä, jotta tyttö
laulaisi sitä kirkossa.

Teresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen.
Mutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella
näyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille -- aivan toista oli
laulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä
ylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.

Mutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää
uhrinsa kirkostakin.

Teresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo,
joka oli väsymätön häntä ylistämään.

Tyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen
ystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja
oppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei
porvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan
harhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan
kuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä,
suojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien
hyökkäyksiä vastaan.

Eikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja
siveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja,
joilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja
tämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä
nuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin
mahdollista.

Ken ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka
heidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli
olemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.

Mayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu
sekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin
kevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut
antaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen
näkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa
hänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut,
nimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille
herroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista
vuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä
sydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä
ajattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta
tallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö
samaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan
kaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa
sydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä
nautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte
kaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä
vanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä
silloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata
viaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta:
"ei ole synti pettää naista". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme,
nuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme
kuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten
metsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista
vastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.

Kaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä
kulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat
hänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka
varjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.

Nuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon
ja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät
suuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja
koirakilpailuissa.

Vihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren
nimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on
suora hyökkäys.

Hän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin
kotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä
seuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan
vastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven
auki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten
päämaaliin.

Kokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.

Toisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet
araksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne
voi heissä epäilystä herättää.

Vasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen.
Ikäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne
pelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille
tapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.

Ennen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat
sulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm
ilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan
ottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat
vanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin
unettoman yön.

Näin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa
tekemisiin.

Molemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta
kostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät
vaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven.
Alakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen
joutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan
langennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan
maata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade
pieksi ikkunaruutuja.

Tämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi.
Nyt ei enää "esprit du corps" (seuran valio) edes saattanut asiata
sikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle
ja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian
päätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin,
että tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa.
Tietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.

Seuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa "Stabat
mater dolorosaa". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.

Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin
luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään
ihastuneena kuiskaavan:

-- Oi, niin juhlallista, niin ylevää!

Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka
näin on sydämestään riemastunut.

Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla
oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä
silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.

-- Eikö hän laula ihanasti? -- kysäsi kunnon rouva.

-- Kuten enkeli. -- Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen,
tulevat kyyneleet silmiini.

Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.

Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?

Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.

Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt,
mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi
sunnuntaina?

Tuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut
ainakin.

-- Nähkääs rouvaseni -- virkkoi nuori ritari surullisena -- kymmenen
vuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti
"Stabat mater'ia" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme.
Kuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen
muistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat
annettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä
kauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää
nuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä
onnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että
tuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin,
minun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.

Nuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.

Mikä syvä murhe! -- ajatteli rouva.

-- Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari
vapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut
täyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin
edistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä
heitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää.
Jokainen uusi on vain uusi pettymys.

Tähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi
aprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä
kenellekkään puhunut.

Seuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.

Hän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi
huomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan.
Vihdoin rohkaisi hän mielensä.

-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä.
Älkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon
laulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni,
että tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota
kenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut
mitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä
välittävän.

Nytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.

-- Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden
ajoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton
kuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin
ankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo
tänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.

-- Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.

-- Kuinka niin, hyvä herra?

-- Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.

Näin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi
miettimään.

Seuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle
sydämensä salaisuudet.

-- Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän
holhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä
mainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on
hänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa
huolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa
väijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin
olla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä
olen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon
taiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se
nimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat
kerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on
rikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.

Rouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän
mielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle
taputettaisiin käsiä.

-- Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on
vain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti
annan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä
lahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat
takaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä
annan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte
tytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että
rahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi
niitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria
Darvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä
vaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää
vastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa
vastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni
mukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän
kunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa
puhumaan.

Rouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka
hyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä
pysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan
hän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi
moitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?

Rouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton
opettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei
hän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että
tuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo
tyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole
rehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin
olisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu
hänelle hiiskuakaan.

Mutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.

Heti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen
muutoksen.

Fannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka
kunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä
hän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän
asti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää
puhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi
haaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti
palkitsemaan hänen vaivansa.

Teresa kovin äimistyi näistä sanoista!...

Tyttö haaveksii _rikkaudesta_. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman
ja sanonut: "tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!" Eikä hän
muistanut vastata "mene pois saatana!"

Metsästäjä oli tarkasti tähdännyt.

Kiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm
veisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua
hänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla
pyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran
tuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies,
joka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.

Tämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen
mielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka
tahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä,
joka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan
vahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?

Luonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen
ihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi,
vaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää
tehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.

Käydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi
usein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen
suosijansa.

Mutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa
ihanteeseen.

Vihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset
silmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan
samanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen
salainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta
miehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä,
noista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.

Tyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf
Szentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan
ajattele häntä, tyttöparkaa.

Fanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen
suosijansa.

Yhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa
vaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti
hänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti
suostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä,
sillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä
kuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa
floriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!

Rouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra
todellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.

Hän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa
vain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.

Palvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa,
jolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä
vastapäätä.

Oh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii
maan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa
rauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on
uskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. -- Oi, jos meidän
valtaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat
he siitä ylpeät ja koettaisivat sitä -- ansaita.

Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman
suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua
väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät
muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.

Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle
osoitti tuntemattoman suosijan.

Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan
toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan
miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa.
Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia
pettynein mielin.

Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että
pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen
ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä
puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi
pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.

Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa
hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat
selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat
lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut
vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois
kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes
oli tavattavissa.



III.

Maksettu.


Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?

Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.

Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta
sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka
hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka
hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa
tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi
luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen
mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä
rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty,
kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä,
hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen
kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo
sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas
jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä
menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla
hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta
on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta
ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka...

Teresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis
tännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole
kiusaajalta varjeltuna.

Epätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus
olisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja
pyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei
tässä enää muka riittänyt.

Boltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen
kävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei
olisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä
samana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä
heitä hätyyttämään.

Santeri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli
Fannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti --
kuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.

Jokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä
puhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin
perheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui
kokemattomille aloille.

Kunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon
tuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää
takaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä
veloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin,
samassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin
seteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli
antanut.

Niin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi
suostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi
tullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli,
puheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen
siveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka
oli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin
arka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?

Abellino itse auttoi etsiviä.

Joka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa
käydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.

Kolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi
hänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut
mitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti
tehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä
nuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa
kihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay
herra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka
heistä enää välitä.

Abellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain
eivät olisi mitään haistaneet!

-- Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? -- kysäsi hän rouva Krammilta.

Puusepän, oli vastaus.

Puusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.

-- No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva
Krammia, vaan riensi ulos kirkosta.

Santeri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille!
Abellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä
edellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä.
Mikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja
vaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu
portinvahti seisoi käytävässä.

-- Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? -- kysyi Santeri
portinvahdilta.

-- Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.

-- Kiitoksia.

Heti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha
vaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.

Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!

Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa
vihata.

Santeri riensi tietoinensa kotia.

Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot
heitä oikein pelästyivät.

Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa.
Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni
siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä
nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat
työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan
Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja
halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin
että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin
kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että
sahan pitäisi soida viulun lailla?

Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä
tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.

Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon
edustalle.

Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri
kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä
takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.

Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli
hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään,
jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä.
Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti
talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa
vihollista vastaan taistella.

Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin
kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?

Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen
helmaansa ja itkeä nyyhkytti.

-- Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä
värisivät. Minä olen täällä.

Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan
vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä
hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä,
kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi...

-- Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään
mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla
hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin
tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä
suuresti kunnioitan.

Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista
huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.

-- Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?

-- Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.

Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.

Tätä hän ei ollut odottanut.

Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä
arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi
seuraavasti:

-- Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse,
kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen
malleja...

-- En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa
opin käynyt.

-- Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan
malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen
huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon.
Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että
otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen?
Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies.
Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein
tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet
ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli
rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.

Ahaa, vanha juttu!

-- Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari -- niin kimakalla
äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; -- mutta tyttö parka kuoli.
Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän
porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä
ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa
kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut
kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta
ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin
tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin
tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa
nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?

Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli
hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun
saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin
herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä
sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?

Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta
astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti
kirjoittaa.

Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino
katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta?
Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö
kuulla, mitä sanoin?

Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia
tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan
floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä
kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.

-- Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa
floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, --
lausui hän lykäten rahat esiin.

Mitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?

-- Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.

Näin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta
floriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä,
jonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja
täydelleen tänä päivänä takaisin saanut.

Abellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo
tuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen
vehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa
loukattu.

Vaieten, ylpeästi päätänsä kääntäen hän katseli mestaria kiireestä
kantapäähän, ratsupiiskallansa läimäytellen, ikäänkuin osoittaakseen,
ettei tuollaiselle miehelle viitsi sanoja tuhlata, ja kääntyi
mennäksensä pois.

Koko ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Viereisessä kamarissa
olevat naiset kuuntelivat, sydän sykkien, peläten hiljaisuutta, johon
kova myrsky oli kätkettynä.

Huomatessaan keikarin tekevän lähtöä, virkkoi Boltay syvällä, väkisin
hillityllä äänellä:

-- Ottakaa rahat, herra, ja allekirjoittakaa kuitti, sillä kadutte
vielä, ellette sitä tee.

Kárpáthi käänsi ylenkatseellisesti selkänsä mestarille, meni ulos ja
paiskasi oven kiinni. Vasta vaunuihin päästyänsä tuli hänen mieleensä,
että olisi pitänyt lyödä tuota ihmistä korvalle. Tällä kertaa sai hän
kuitenkin olla sangen kiitollinen huonolle muistillensa.

Kuka olisi luullut karkeakätisen nikkarimestarin, jolla vielä päälle
päätteeksi oli tulinen luonto, voivan näin hillitä itseään ja niin
yksinkertaisella tavalla osaavan osoittaa suuttumustansa hämmästyneelle
kosijalle.

Abellino ei tohtinut kertoa tapausta tovereillensa, sillä hän tiesi,
että käsityöläisen käytös oli joka suhteessa näyttävä voitolliselta.

Mutta sillä ei asia vielä ollut kuitattu.

Boltay-mestari ei enää pannut pöydälle jätettyjä rahoja takaisin
piirongin laatikkoon, vaan lähetti, ne "Pressburger Zeitung'in"
arvoisalle toimittajalle. Seuraavana päivänä oli lehden palstoilla
luettavana tällainen uutinen.

"Eräs täällä asuva perheenisä on lahjoittanut kuusisataa neljä
floriinia kolmekymmentä kreutzeriä täkäläiselle sairashuoneelle, minkä
summan armollinen Abellino Kárpáthi herra on suvainnut lahjoittaa
antajan kasvatustyttärelle, mutta mitkä rahat tämä on katsonut
soveliaaksi käyttää tähän hurskaaseen tarkoitukseen."

Semmoista hyökkäystä on harvoin kuultu seuraelämän historiassa.

Asiasta nousi suuri hälinä. Uutisessa oleva nimi oli hyvin tuttu
ylhäisemmissä piireissä. Mikä nauroi, mikä kauhistui tuota kummallista
ilmoitusta. Pari kokkapuheista vastapuolueen herraa toivotti
neuvottelupöydän ääressä onnea Abellinolle kärsivän ihmiskunnan
nimessä. Nuoret jättiläiset yllyttivät häntä, tuommoista häväistystä ei
muka saa jättää kostamatta. Abellino kävi koko päivän kaupungilla
etsimässä, kenen kanssa voisi ruveta kaksintaisteluun. Mutta hän ei
löytänyt ketään tähän sopivaa. Vihdoin päätettiin nuorten hienojen
herrojen pitämässä konferensissä Mayerilla, että itse perheenisä oli
haastettava kaksintaisteluun.

Kuka? Boltay-herrako? Hän varmaan heitä peläten pakenee koko
kaupungista.

Mitä tällä tarkoitettiin?

Sitä, että filistealainen pelästyisi, katuisi, tulisi lauhkeaksi kuin
lammas. Eikä voi parempaa ajatellakaan kuin saada vihamies käännetyksi,
lepytetyksi, sillä hän on sitten kaikin tavoin koettava sovittaa
entiset pahat tekonsa. Ja silloin -- on saaliina ihmeen ihana impi,
jonka varjelija lohikäärme on saatu aseettomaksi.

Kokemus antaa aihetta tuollaisiin arveluihin. Hyvin usein tapahtuu,
että kun raivoisa ihminen, joka yhtä päätä hyökkää vihamiehensä
kimppuun, kerran on tullut kovasti pelätetyksi, hän sekä lakkaa
hyökkäyksistään, että tulee vielä sangen hyväksi ystäväksikin.

Kysymys siitä sopiiko ylimyksen ruveta kaksintaisteluun käsityöläisen
kanssa, joka ei ehkä ole aatelismieskään, ja vaikka olisikin
aatelismies, on kaiken kunniansa menettänyt rupeamalla käsityöläiseksi,
elämällä ahkeruudellansa, tämä kysymys ei tullut esillekään, sillä
tunnetaanhan nuo filistealaisparat sangen hyvin! Boltay ei ole
antautuva kaksintaisteluun, vaan rupeaa asiata selvittelemään, toisin
sanoen pyytää anteeksi. Sitten tyhjennetään rauhan malja, missä
tilaisuudessa tuo kaunis pakolainen neito on oleva Hebenä, joka täyttää
maljat viinillä ja sydämet lemmellä.

Tämä on tällaisissa tapauksissa asian luonnollisin kulku.

Iltapäivällä lähetti siis Abellino varamiehensä Boltayn luo.

Toinen heistä oli Livius, mainio miekkailija, jonka mielipide oli
paremmissa seuroissa ojennusnuorana kaikissa kaksintaistelua koskevissa
asioissa. Hän oli Victor Hugon kanssa yhdessä valmistanut "Code du
duel"-teoksen.

Toinen oli Konrad, (unkarilainen ylimys), suuri ja väkevä mies, jota
vaatijapuoli usein kutsui avukseen sellaisissa tapauksissa, joissa
saattoi arvella vastaajan rupeavan tekemään liian jyrkkää vastarintaa.
Tällä jättiläismäisellä miehellä oli sangen peloittava muoto, ja
paljaalla äänellään olisi hän saattanut karkoittaa vaikka karhun
pesäänsä takaisin.

Nämä kaksi oivaa ritaria tulivat siis Boltay-herran asuntoon ja
astuivat hänen työkamariinsa, taskussa muka tarpeeton haastekirja, jos
filistealainen ehkä rupeaisi verukkeita tekemään tai pistäytyisi
piiloon.

Mestari ei ollut kotona. Aamulla varhain oli hän noussut Teresan ja
Fannyn kanssa rattaille, ja matkavalmistuksista oli saattanut päättää
heidän lähteneen pois pitkäksi ajaksi.

Kamarissa istui Santeri yksin, piirrellen malleja paperille.

Molemmat gentlemannit sanoivat: "bon jour", (hyvää päivää!) johon
Santeri vastasi samoin sanoin ja astui heidän luoksensa kysyen, mitä
asiaa?

-- Hm, nuorukainen! -- virkkoi Konrad pauhaavalla äänellä. Onko tämä
mestari Boltayn talo?

-- On, vastasi Santeri, ajatellen, ettei tuota olisi noin lujaa
tarvinnut kysyä.

Kovasti nenästänsä puhallellen katseli Konrad ympärilleen, kuten sadun
jättiläinen ihmisen veren hajua tuntiessaan, ja lausui:

-- Pitää kutsua mestari tänne!

-- Hän ei ole kotona.

Konrad katsahti Liviukseen muristen.

-- Enkö sitä sanonut?

Laskien toisen nyrkkinsä pöydälle ja pistäen toisen selän taa sekä
kumartuen Santeria päin tuijotti hän häneen uhkaavin katsein.

-- Missä on mestari sitten?

-- Sitä hän ei minulle ilmoittanut, vastasi Santeri tyynesti, valituin
sanoin.

-- Hyvä, virkkoi Konrad ottaen esiin povitaskusta sinetillä suljetun
kirjeen. Mikä on nimenne, nuori mies?

Santeri katsoi kysyjään ihmetellen ja suuttuen.

-- No, no, älkää pelästykö, rauhoitti Konrad, en minä teille pahaa tee.
Mutta onhan teillä kai jonkinmoinen nimi?

-- On. Santeri Barna.

Konrad kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sen tehtyään tarttui
juhlallisesti kirjeen kulmaan.

-- Kuulkaa siis, arvoisa herra Santeri Barna... (sana "herra"
lausuttiin erityisellä äänen painolla, että lurjus huomaisi hänelle
suuren kunnian tapahtuvan) tämä kirje on mestarillenne...

-- Voitte antaa sen minulle. Boltay-herra on valtuuttanut minut poissa
ollessaan järjestämään kaikki asiat hänen nimessänsä.

-- Ottakaa sitten tämä kirje, lausui Konrad pauhaten. Hän olisi
lausunut vielä useampiakin mahtipontisia sanoja, jollei häntä olisi
häirinnyt Santerin hävytön teko, tämä kun avasi mestarin osoitteella
varustetun kirjeen ja astui ikkunan luo sitä lukemaan.

-- Mitä te teette? -- huudahtivat yht'aikaa molemmat vieraat.

-- Herra Boltay on valtuuttanut minut poissa ollessaan avaamaan kaikki
hänelle tulevat kirjeet sekä suorittamaan kaikki velat ja tilaukset.

-- Mutta tämä ei ole mikään sellainen asia! Tämä on yksityistä,
persoonallista laatua, jota te ette ymmärräkään.

Sillä välin oli Santeri lukenut kirjeen ja astui nyt vierasten eteen.

-- Olen valmis toimeen, hyvät herrat!

-- Mitä? Mitä tarkoitatte?

-- Herra Boltay on valtuuttanut minut suorittamaan kaikki velat.

-- No? Entä sitten?

-- Niin, vastasi Santeri kädellä silittäen aukaistua kirjettä, olen
valmis milloin ja missä tahansa maksamaan velan.

Konrad katsahti Liviukseen.

-- Tuo lurjus pitää meitä pilkkanaan.

-- En niinkään, hyvät herrat, eilisestä asti olen herra Boltayn
yhtiömies. Molempien meidän tulee vastata kaikista firmallemme
tehdyistä vaatimuksista.

Konrad alkoi epäillä, oliko mies täydessä järjessään tai osasiko hän
lukea. Hän ärjäsi:

-- Oletteko lukenut, mitä tuo kirje sisältää?

-- Olen. Haaste kaksintaisteluun.

-- Millä oikeudella aiotte vastata toiselle tehtyyn haasteeseen?

-- Sillä, että hän on yhtiömieheni, että hän on kasvatusisäni, eikä
itse ole kotosalla. Kaikki sekä hyvä että paha, joka kohtaa häntä,
kohtaa minuakin. Jos hän olisi kotona, vastaisi hän itse puolestansa,
mutta kun hän on poissa ja minä hyvistä syistä en ilmoita, minne hän on
mennyt ja kuinka kauan hän on viipyvä, niin ei teillä ole muuta keinoa,
kuin joko peräyttää haasteenne tai hyväksyä minun tarjoukseni.

Konrad vei Liviuksen syrjään kysyäkseen häneltä, oliko tämä
kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Livius muisti samanlaisia
tapauksia, mutta vain aatelismiesten kesken.

-- Kuulkaas. Santeri Barna -- virkkoi Konrad -- tarjouksenne on
tavallista vain aatelismiesten kesken.

-- Enhän minä ole haastaja, vaan te.

Tähän ei ollut mitään vastattavaa.

Konrad laski paksut käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen, ja astuen
aivan likelle Santeria huusi hän milt'ei hänen suuhunsa:

-- Osaatteko taistella?

-- Olin Waterloon tappelussa ja sain mitalin.

Konrad ravisti päätänsä.

-- Kiero, hullu mies.

Santeri oli aivan levollinen.

-- Aiotte siis tapella mestarinne sijasta. Minusta näytätte olevan
liian suurisuinen ja uhkarohkea; muistakaa, ettei kaksintaistelu ole
mikään sota, jossa ammutaan kaukaa, jossa voi väistää luotia, ja jossa
pari, kolme riviä on edessä eikä takaa mikään vaara uhkaa. Toista on
seisoa mies miestä vastaan, pistooli pistoolia vastaan, miekan kärki
tuuman päässä rinnasta, eikä saa huutaa ketään avuksi, vaan pitää olla
ihan yksin. -- Häh?

Santeri ei voinut olla hymyilemättä.

-- Minulle yhdentekevää, hyvät herrat. Osaan minä taistella sekä
miekalla että pistoolilla, vieläpä sipulillakin.

Konrad äimistyi.

-- Diable! (Hittoa!) Tuo mies tarkoittaa jotakin. Hän alkoi todellakin
muistaa, että Mainviellen ja Catalanin teaatteritaistelussa joku oli
häntä armottomasti sipulilla pommittanut.

Virallisella äänellä puuttui Livius puheeseen.

-- Ketkä tulevat varamiehiksenne? Mainitkaa kaksi tuttavaanne.

-- Minun tuttavani ovat kaikki rauhallista työväkeä, jotka eivät tahdo
puuttua tämmöiseen vaaralliseen toimeen. -- Saattaa tapahtua, että minä
ammun vastustajan kuoliaaksi, ja siinä tapauksessa en tahdo tehdä kahta
syytöntä ihmistä lainrikkojaksi. Mutta valitkaa te hyväntahtoisesti
omista piireistänne minulle kaksi varamiestä, minä hyväksyn ne, olkoot
ketä tahansa. Te voitte paremmin suoriutua tällaisista kuin
meikäläiset.

-- Ajasta ja paikasta annamme vastedes tiedon, lausui Livius. He
panivat hattunsa päähänsä ja läksivät.

-- Tuolla miehellä on aatelismiehen mieli, virkkoi Livius Konradille,
kun he läksivät.

-- Saadaan nähdä, kestääkö se huomisaamuun saakka.

Vielä samana iltana tuli korea, hopeanauhoilla somistettu heitukka
Boltay-mestarin verstaaseen ja tiedusteli herra Santeri Barnaa.

Hänellä oli kirje kädessään.

-- Pyydän saada kysyä, lausui heitukka kohteliaasti, osoittaen olevansa
hyviin tapoihin tottunut, oletteko ollut Gaudcheux herran tehtaassa
Pariisissa?

-- Olen, siellä olen työskennellyt.

-- Kolme vuotta sitten olette ehkä tavannut kolme unkarilaista herraa
Ermenonvillen metsässä?

-- Niin tapasin, vastasi Santeri ihmetellen, kenen mieleen oli
juolahtanut muistella moisia pikkuseikkoja?

-- Te olette siis mies, jolle tämä kirje kuuluu, virkkoi heitukka
antaen hänelle kirjeen. Suvaitkaa lukea, minä odotan vastausta.

Santeri avasi kirjeen, ja tapansa mukaan ensin vilkaistuansa
kirjoittajan nimeen pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.

Kaksi nimeä oli kirjeen alla, kahden semmoisen miehen nimi, joita
kaikki kunnioittivat, joita pidettiin jaloina isänmaan ystävinä ja
sivistyneinä, rehellisinä miehinä: -- Rudolf ja -- Niilo.

-- Mitä heillä oli kirjoittamista orpopojalle? He olivat suuria miehiä,
kansan ylistämiä, päivän sankareita; hän köyhä, tuntematon työmies,
josta ei kukaan tietänyt niin mitään.

Kirje kuului näin:

"Te olette kunnon mies; te olette oikein tehnyt. Teidän sijassanne
olisi jokainen meistä tehnyt samaten. Jos hyväksytte tarjouksemme
vanhan tuttavuuden vuoksi, olemme valmiit varamiehiksenne".

Levollisena laski Santeri kirjeen kädestään.

-- Suuresti kunnioittaen armollisten herrain tarjousta, lausui hän
kääntyen heitukan puoleen, hyväksyn sen mielihyvällä.

Lähettiläs kumarsi kohteliaasti ja läksi.

Puolen tunnin perästä saapuivat Rudolf ja Niilo.

Jospa Fanny olisi ollut tällä hetkellä kotona, mutta hän oli poissa,
Herra tiesi missä? -- Rakastaja ja rakastettu istuivat nyt vastatusten
aavistamatta, että toinen rakastaa toivottomasti, sentähden että toista
toivottomasti rakastetaan.

Rudolf sanoi, että he tarvitsevat valtakirjan Santerilta, jotteivät
Konrad ja Livius valitsisi hänelle semmoisia varamiehiä, jotka eivät
hänelle sovi.

-- Onko siis muitakin, jotka tarjoutuvat varamiehiksi?

-- On useitakin. Jokainen nuorista jättiläisistä tulisi mielellänsä
ottamaan osaa tähän heidän mielestään muka murheilveilyyn.

-- Siitä ei synny mitään murheilveilyä, sen sanon.

-- Eritoten tämä seikka saattoi meidät tarjoutumaan tässä asiassa.
Meidän mielestämme tosin ei ole hauskaa rakentaa riitaa ihmisten
kesken eikä yllyttää heitä tappeluun, -- mitä ikävä kyllä, meidän
piireissä pidetään parhaana huvituksena. Mutta tällä kertaa pidämme
velvollisuutenamme tarjota teille apuamme estääksemme sitä ilkeätä
pilaa, jota kevytmieliset ystävämme aikovat tehdä tässä sangen
vakavassa asiassa.

Mitä lajia tämä aiottu pila oli, sitä emme varmuudella saata sanoa.
Muutamat ehdottivat, että pitää panna aika kometia toimeen tälle
lurjukselle, joka rohkenee vastaanottaa aatelismiehen heittämän
taisteluhansikkaan. Pitää näyttää hänelle kaikki kuoleman kauhut, ja
kun hän on tullut pelosta puolikuolleeksi, olisi ammuttava hänen
kasvoihinsa pistoolin täysi höyheniä y.m. Sellaisia ehdotuksia tosin
tekivät vain kaikkein kevytmielisimmät nuorista jättiläisistä, mutta
yleinen mielipide antoi kumminkin aihetta pelkoon, että haastajan
puolue piti tätä kaksintaistelua pikemmin huvituksena kuin vakavana
asiana.

Sälliparkaa ei muka kukaan aikonut ampua kuoliaaksi, eikä myöskään
ollut luultavaa, että hänen työssä kangistuneet kätensä ketään
haavoittaisivat neljänkymmenen askelen päästä uudella tavallisella
pistoolilla, jota ei kukaan ollut koetellut. Häntä aiottiin vain
vähäisen pelotella, jottei miehen vast'edes tekisi mieli ryhtyä moisiin
huvituksiin, jotka eivät hänelle ollenkaan sopineet.

Tästä pulasta aikoivat jalomieliset ystävämme pelastaa tuon kunnon
käsityöläisen. Heitä olisi harmittanut saada kuulla kumppaniensa
tehneen armotonta pilaa tästä rehellisestä miehestä. He tahtoivat
sentähden antaa asian mennä ankarasti, sääntöjen mukaan.

Santeri kiitti heitä hyvästä työstä. Hän oli sangen mielissään, kun he
eivät sanallakaan koettaneet rohkaista häntä.

Varhain seuraavana aamuna saapuivat aatelismiehet ajurilla. Santeri oli
jo valmiina, sinetöitsi vain pari kirjettä vielä, jotka hän oli yöllä
kirjoittanut. Toinen oli isännälle, jolle hän kertoi, mihin kuntoon hän
oli jättänyt talon asiat. Toinen taasen oli Fannylle, jossa hän pyysi
häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan pienen omaisuuden, minkä hän
ahkeruudellaan oli ansainnut.

Nämä kirjeet hän pisti kolmanteen kuoreen, jonka hän antoi
talonvoudille, käskien hänen avata sen ja toimittaa sisällä olevat
kirjeet määräpaikkoihinsa, jollei hän kahdentoista tunnin kuluessa ole
tullut takaisin.

Sitten astui hän rattaille, missä Rudolf ja Niilo häntä odottivat,
toisella ajurilla seurasi heitä haavalääkäri.

Miehet kummastelivat, kun ei ammattilaisen kasvoissa näkynyt
vähintäkään pelkoa, vaan tyyntä levollisuutta, ikäänkuin olisi hän
tämmöisiin seikkoihin perin perehtynyt. Tavallisella, tyynellä äänellä
puheli hän jokapäiväisistä asioista, ja kun keskustelu kääntyi päivän
polttaviin, maata ja kansaa koskeviin kysymyksiin, puhui hän niin
hartaasti, kuin ennustaisi hän itselleen satavuotista onnellista
edistymistä, -- ja kuitenkaan hänellä ei ollut tietoa, oliko yhtään
näistä vuosista hänellä enää jäljellä.

Vielä oli sangen varhaista, kun he sillan yli ajoivat metsään. Tuossa
oli virvokkeitten myymälä. Miehemme pysäyttivät hevosensa ja kysyivät,
eikö Santeri tahtoisi ensin syödä suurusta?

-- Kiitoksia, vastasi hän. Saattaisitte arvella ja joku ehkä vielä
sanoakin minun tarvinneen sydämen vahvistusta. Vasta sitten... Tai ei
sittenkään, lisäsi hän keveillä mielin.

Täältä mentiin jalkaisin metsän läpi sovitulle paikalle, minne muutaman
minuutin päästä myöskin vastapuolue saapui.

Oli kolkko, pilvinen aamu, ja samanlainen oli miesten mieli.

Vastapuolue tuli naureskellen, ylhäisesti huolettomana poppelipuiden
keskeltä; Abellino, roteva Konrad, Livius, haavalääkäri sekä yksi
palvelija.

Neljä varamiestä astui kentän keskelle, ja he näyttivät keskustelevan
jotakin säännöistä, ampumavälistä, ensimmäisestä laukauksesta.
Suostuttiin, että taistelijat alkavat ampua viidenviidettä askeleen
päästä ja saavat astua viidenkolmatta askeleen päähän toisistaan.

Näistä neuvoteltaessa otti Abellino hyvän pistoolinsa käteensä ja alkoi
näytellä seuralle ampumataitoansa. Hän käski palvelijansa heittää
ilmaan niinipuun lehtiä, joita hän luodilla lävisteli.

Tämän teki hän pelottaakseen vastapuoluetta.

Niilo huomasi tarkoituksen ja kuiskasi rauhoittaen ammattilaisen
korvaan:

-- Te ette ammu noilla pistooleilla, minulla on muassani toiset, ihka
uudet, joilla ei ole niinkään helppo mestarilaukauksia päästellä.

Santeri hymyili katkerasti.

-- Minulle yhdentekevää. Minun elämäni ei ole suuremman arvoinen kuin
tuo luodin lävistämä lehti.

Niilo katsahti syvälle miehen silmiin. Aavisti hänellä olevan suurempia
syitä tähän kaksintaisteluun kuin firman kunnia.

Velvollisuutensa mukaan koettivat varamiehet ensin saada aikaan
sovintoa riitaveljien kesken. Abellino lupasi luopua haasteestaan
seuraavilla ehdoilla: 1:ksi jos Santeri firman nimessä julistaa, ettei
häntä ole aiottukaan loukata, 2:ksi jos mestari Boltay samassa
lehdessä, johon hän oli lähettänyt tuon loukkaavan ilmoituksen,
selittää, että Kárpáthi on lahjoittanut kysymyksessä olleen rahasumman
hänen kasvattityttärellensä jalossa, taiteellisessa tarkoituksessa.

Santerin varamiehet ilmoittivat hänelle ehdot.

Edellisen hän hylkäsi heti.

Hänkö ei ollut Abellinoa aikonut loukata? Oli kuin olikin; ehdoin
tahdoin oli loukannut, ihan omakseen hän omistaa solvauksen eikä sitä
palauta.

Sitä suurempi syy taistella. Tässä ei ole muuta neuvoa kuin ampua.

Abellinon varamiehet suuttuivat silmittömästi vastapuolen ynseydestä.
Häntä täytyy kuin täytyykin kiusata.

Kovalla äänellä huusi Konrad haavalääkärille:

-- Ovatko kaikki kapineet muassa? Ottakaa ne esiin ja pitäkää varalla.
Suonirautaa, luulen ma, ei täällä tarvita. Mitä? Miks'ette ottanut
luusahaa mukaanne? Te olette ajattelematon ihminen, ystäväni.
Kaksintaistelussa tapahtuu usein, ettei luoti satu suoraan päähän eikä
sydämeen, vaan sääreen tai käsivarteen. Jos luu särkyy eikä kohta
sahata särjettyä jäsentä poikki, niin tulee siihen paha mätähaava. Ja
vielä piti jättää luodin ulostaja kotiin, nyt kun sitä parhaiten
tarvitaan.

-- Asentoon! Asentoon, herrat! -- huudahti Rudolf tehdäkseen lopun
tuosta ilkeästä kiusaamisesta.

Abellino lävisti vielä neljännen niinipuunlehden viidenkolmatta
askeleen päästä.

-- Pois käsistä nuo pistoolit, sillä ne ovat tunnettuja, virkkoi
Rudolf. Meidän aseemme ovat aivan uudet.

-- Hyväksytään, vastasi Konrad. Tottunut käsi osaa silläkin maaliin.
Muista vain, jatkoi hän kääntyen Abellinoon, ettet tähdätessäsi liikuta
käsivarttasi ylhäältä alaspäin, vaan päinvastoin alhaalta ylöspäin,
sillä jos tähtäät rintaan ja pistooli liikkuu alaspäin, niin luoti
sattuu vatsaan, mutta aseen liikkuessa ylöspäin, suoraan pääkalloon.

Tällä välin ladattiin pistoolit; kaikkien nähden pistettiin luoti
piippuun, ja kumpikin sai aseen käteensä.

Taistelijat asetettiin määrän päähän; rajamerkkeinä, joitten yli ei
saanut astua, oli maassa kaksi nenäliinaa.

Varamiehet siirtyivät syrjään. Konrad vetäytyi paksun poppelipuun
viereen, joka suojasi hänen kookasta ruumistansa.

Kolme käden taputusta oli taistelijoille merkkinä alkaa.

Santeri seisoi hetkisen paikallaan, pistooli alasvaipuneessa kädessään.
Kasvoissa näkyi kolkko tyyneys, jota saattaisimme sanoa suruksikin,
jollei tämä olisi yhtä lajia pelkuruutta. Abellino asteli verkkaan
eteenpäin, useat kerrat nostaen pistoolia silmilleen, ikäänkuin aikoen
heti laukaista. Tämä on pahinta kiusantekoa vastapuolelle, sillä
arkaluontoisempi useinkin ampuu ensin etäämmältä, ja jollei hän silloin
heti osaa vastustajaansa, on hän kokonaan häviön puolella.

Vielä oli huomattava Abellinon ivahymy, ja ilkeät silmäniskut, joilla
hän koetti saada vastustajaansa hämille. Ampuuhan hän ilmassa lentäviä
lehtiäkin! Poika parka! -- huoahti Rudolf, kun hänen kumppaninsa jo oli
huutamaisillaan Kárpáthille, ettei oikeassa kaksintaistelussa
ilkkuminen ole luvallista.

Mutta nyt liikahti Santeri paikaltaan, astui vakavin askelin aina
rajamerkkiin saakka, jonne hän seisahtui, kohotti pistoolin silmälle ja
tähtäsi. Tällä hetkellä levisi hänen kasvoillensa tavaton puna, silmät
säihkyivät omituisesti, mutta käsi ei vapissut.

Mitä tavatonta uhkaa! Ennen ensimmäistä laukausta ei ollut tapana astua
rajamerkkiin saakka, sillä huonosti käyden saisi vastapuoli hyvän edun.
Tämä uhkarohkeus saattoi Abellinon seisahtumaan kuuden askeleen päähän
merkistänsä ja vetämään etusormensa pois pistoolin hanasta, jossa se jo
oli ollut.

Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui, sitä ei voi kukaan
selittää.

Laukaus kuului, ja puolentoista minuutin päästä toinen. Paikalle
rientävät varamiehet tapasivat Santerin seisomassa suorana asemallaan.
Abellino seisoi selin häneen ja piteli kädellään vasenta korvaansa.
Haavalääkärit riensivät heti jälkimmäisen luo.

-- Oletteko haavoittunut?

-- En, en, väitti hän, yhä vielä toinen käsi korvalla. Saakelin luoti,
lensi ihan korvani vierestä, olen melkein kuuro. En kuule sanaakaan
omasta puheestani. Saakelin luoti! Olisi kernaammin saanut kylkiluihin
mennä!

-- Sitä minäkin! -- karjui Konrad. Te olette kiero mies, ammuitte minua
vastustajanne sijasta. Katsokaa, hyvät herrat, luoti meni puuhun, jonka
takana minä seisoin. Onkohan tuo ihmisten tapoja, ampua omia
varamiehiänsä. Jollei puuta olisi ollut, niin olisin nyt hengetönnä,
ihan hengetönnä! -- Ei hengen kutkausta! Tulkoon hiisi toiste sinun
varamieheksesi, minä en.

Asian laita oli ehkä siten, että Santerin luodin lentäessä Kárpáthin
korvan ohi, tämä oli tuon koko aivokoppaa häiritsevän ilmanvedon vuoksi
vetänyt kätensä syrjään, ja luoti oli kääntynyt pistoolista sivullepäin
sekä Kárpáthi selin vastustajaansa.

Hän ei enää kuullut Konradin soimauksia. Korvasta alkoi vuotaa verta.
Kasvojen kalpeudesta päättäen näytti hän kärsivän hirveätä kipua
päässään, vaikka hän ei siitä mitään virkkanut. Lääkärit puhuivat
tärykalvon särkymisestä ja sanoivat hänen pysyvän kuurona koko
elinaikansa.

Kuuroushan on harmittavin kaikista inhimillisistä heikkouksista, sitä
harvoin säälitään, usein vieläpä pilkataankin. Kernaammin olisi luoti
saanut kylkiluihin mennä!

Kárpáthi talutettiin vaunuihinsa. Kun kivut myönsivät, kiroili hän.
Saakelin luoti, olisi edes keuhkoihin mennyt!

Rudolf ja Niilo astuivat Abellinon varamiesten luo kysyen, olivatko he
tyytyväiset taisteluun.

Livius myönsi kaiken tapahtuneen sääntöjen mukaan ja laillisen viiden
minuutin riita-ajankin olevan kuluneen. Konrad taasen väitti, ettei hän
ollut ollenkaan tyytyväinen, vaan roisto olkoon hänen nimensä, jos hän
vielä kerran moisiin toimiin puuttuu.

-- Olkaa siis hyvä, kuitatkaa tämä vaatimus, lausui Santeri
varamiehille, näyttäen heille vaatimuskirjettä, joka oli hänen
mestarillensa lähetetty. -- Kirjoittakaa: "maksettu". -- Kunnialla
maksettu.

Varamiehet tuosta makeasti nauramaan. Mutta ensi ravintolassa tien
varrella kirjoittivat he vaatimuskirjeeseen: "maksettu".

Santerin varamiehet piirsivät todistajina nimensä alle.

Täten kuitatun laskun pisti hän povitaskuunsa, lausui kiitokset
varamiestensä hyvästä avusta ja palasi jalkaisin kaupunkiin.



IV.

Nabobin nimipäivä.


Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko
Szabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran
nimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän
syntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä
vuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia,
sillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla
kemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä
ihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä
juhlasta.

Lähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai
Nagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä "taskut
suuret". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli
rakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita
juhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi
kaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä
näyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.

Herrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli
onnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu
suojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi
perhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi,
sillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä
pakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin
lähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi
piestynä ja rahat pelissä menetettynä.

Juhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi
pitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi
nimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut
juhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla
hyväksyttävänä esteenä.

Mutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi
hän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla
kustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit,
koulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä
ei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden
päivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin
kaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja
vallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen
penikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat
ennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan
kartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa,
palkollisensa ja koiransa.

Tällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka.
Vastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko
maan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä,
vuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen
juhla käynyt laatuun.

Ne, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla
huomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen
ylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän
taas hyvälle tuulelle.

Kaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui
hän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli
puheenpartena: "mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?" Kun kaksi
miestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin
kysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.

Tämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo
parantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen
kiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken
tapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä
miehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena
uuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän
tuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan
koetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.

Eräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä
kutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.

Abellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat
vääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.

-- Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan,
jommoista hän ei vielä ole saanut.

Ja taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä
helvetillistä kivistystä!

Mennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!

Berettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä
on Kárpáthin suvun ikivanha kartano.

Vaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on
päärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla
muistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan
asuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle,
neljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä.
Jälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien
rakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa,
vähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.

Joen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat
rauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän
Ubul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit
Adalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet
repiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti,
jolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin
heräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin
komitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön
Dózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa
sopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien
aikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón
rannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka
olisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.

Myöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun
uskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä
maksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa
kauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa
olisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle,
kirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja
hänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi
aiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.

Hänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei
kuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi
tarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana
rakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti
itselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja
josta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi
pitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa,
uhrasivat hänen asuntonsa koirille.

Seuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen
tarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin
mukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi
vain tallin ja navetan välitse.

Dalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden
komean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin
mukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen,
mutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla
kariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä,
holvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä
kalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia,
kuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen
aikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki
Kárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko
joukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla
seinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti
uutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne,
mistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti
autuaallisempiin asuntoihin.

Hänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka
pysyi Juhana-herrana.

Hänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän
nähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on
omituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien
päästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu
talvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka
Juhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut
kirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista
kirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.

Ansarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen
edeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan
suojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka
lehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää
ja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen
puun hedelmillä.

Dalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä
väliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua.
Mutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman
mielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet
aika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä
kamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra
heti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei
osaansa osannut.

Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä
silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena
päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä
sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten
kesken.

Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi.
Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori
kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne
tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon
nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti
täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli
luvannut Herran alttarin edessä.

-- Käskekää taloudenhoitaja tänne.

Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta
hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä
ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran
äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että
tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras
tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne
juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella
ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa
palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun
niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi
parempia.

Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin
Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona,
ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että
tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita
opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet
juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä
hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi
läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan
opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman
tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi,
missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään
saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin
virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen
rehellisyytensä taattu.

Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi
lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta
pyytämään, sillä sitä hän inhosi.

Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei
osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä
keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi
jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet,
pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja
kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa
hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa
ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista
rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän
ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain
särkisivät pihan kaunista kivitystä.

Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo
paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän
juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä
perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja
kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei
kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset
hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle
muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.

Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä
monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän
koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka
kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä
koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi.
Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra
nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt
suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan
ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi
armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen
askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.

-- Noh! Astukaa lähemmäksi; -- ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka
-- ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.

-- Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä
selän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.

Eikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle
eikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi
Paavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi
seisomaan isäntänsä eteen.

Omituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja
sekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman
iloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat,
harmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa.
Kasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt
olleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.

Kunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen
vuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi
haittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta,
jota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä
vanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät,
hopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.

Hänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa
dolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme
ovat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee
armollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa
heittäessään.

Ukon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan
poissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti
ulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että
taitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä
vaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.

-- Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen
pöydän luo, -- alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja;
sen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta
armollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.

Näin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.

Tämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:

-- Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!

-- Puhut mielettömiä! -- ärjäsi Juhana-herra.

-- Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia
pantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte,
että teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?

-- Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan
kaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.

-- Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, --
mutisi vanha palkollinen.

-- Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.

Paavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:

-- Jo pidän.

Päättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa
olivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan,
kunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän
sysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä
sisällyslistan.

-- Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.

Kuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään,
miten Nabobin tiluksia hoidetaan.

Herra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.

... V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy,
seuraavasti:

Tähän keskeytti Pietari lukemisensa.

-- Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä
muutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.

Juhana-herra nyökkäsi myöntävästi.

-- Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta
tynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on
hedelmällistä.

-- Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo
meni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa
syyssateitten aikana.

-- Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt
päästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei
olisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin
vakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi
sinne viety, niin eivät olisi itäneet.

-- Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun
huoleni.

-- Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri:
-- ne osti eräs Györin kauppias; -- yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi
tuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa
hyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut
kuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan
työtä ollut.

-- Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy
Tiszavirran yli.

-- Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu
padon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.

-- Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?

-- Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää
kuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin
ei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai
repsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.

-- No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää
lastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun
huolekseni.

-- Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun
aikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on
tilissä tässä kohden ollut kauniita summia.

-- No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika.
Jättäkää vain minun huolekseni.

-- Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin
lammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli
elukoita joukottain.

-- Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.

-- Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.

-- Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.

-- Vielä...

-- Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen,
hänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?

-- Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.

-- Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole
uusia keksintöjä?

Mainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän
perustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän
kuin mitä se tuotti.

Hän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa
siirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.

Silkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän
kuin saman verran samettia.

Joskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren
määrän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.

Hän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta
tehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.

Hietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä
ollut jälkiäkään.

Hän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin
työnjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa
vaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se
kokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi
paidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.

Sanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli
tuloksena.

-- Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui
Juhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun
puolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo
sitä parantaa, mutta vähä tappaa.

-- Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?

Hän alkoi jo valikoida ohuvia.

-- Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen
floriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut
ostaa tuhannesta floriinista.

-- Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu
olevan kuusi lasta.

-- Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän
lupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.

-- Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En,
vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään!
Entä tuo toinen tukku?

-- Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.

-- Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia
Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa
metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on
lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne
saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin
likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! --
vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä
vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö
Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa
sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä
kantaa!

-- Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.

-- Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.

-- Kaunis, mutta paha.

Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata
filosofisesti.

-- Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on
irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin
olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se
seikka minun haltuuni!

-- Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun,
toisti takana seisova Paavo.

-- Joko taas puhut?

-- Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.

-- Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa
metelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä
vielä on jäljellä?

-- Lahjoitukset ja laitokset.

-- Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat
suoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?

-- On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.

-- Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni
suplikanttia!

-- Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?

-- Annetaan menneenvuotinenkin.

-- Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.

-- Mitä nuo viimeiset sisältävät.

-- Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.

-- Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei
ollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.

-- Tässä uuden sanomalehden tilauslista.

-- Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.

-- Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen
Pestiin.

-- Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja
syötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.

-- Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.

-- Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla
kansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi
vahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään...

Täten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.

Hänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä
mukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan,
pintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä
tapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi.
Mutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai
asian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka
hän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon
kaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut
kuluttaa.

Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi?
Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan
hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai
rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat
saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria,
laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä
ei aatelismiehen arvo salli.

-- Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!

Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä
enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.

Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta
yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista,
jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa
muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen
rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.

-- Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen
tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen
palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina
pidetyt palkolliset.

Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo
neljäkymmentä vuotta:

-- En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä
niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun
palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.

Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria,
ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.

Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään
tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä
hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin
runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja
Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää
jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli
hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut,
vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. -- Hän on yhtä suuri narri
kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin
Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa:
mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta,
ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita
toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin:
mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.

-- No mitä siinä töllistelet? -- huudahti Juhana-herra takanansa
seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.

-- Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi
vanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut
tilikirjat vielä päässäni pyörivät.

-- Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä
sadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi?
Katsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.

-- Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari
kertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti
mahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:

-- Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä
on taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt,
juodut; summa summarum: sata floriinia.

Juhana-herra oli naurusta haljeta.

-- Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: "tultiin,
mentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä
kolmesataa floriinia."

-- Aivan niin, oli vastaus.

-- Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa,
sillä hänen pitää kirjoittaa.

Neljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.

Emme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut;
mutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.

Miehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi
kovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina
saapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta
ja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin
napit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi
virattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi
hyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi,
joka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen
oli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja
toista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa,
että luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.

Hän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei
muunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii
kokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi
vain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin
asemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan
urbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.

Tätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: "kuules herra", mikä hänestä oli
vielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.

-- Kuules herra! -- Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee
kynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä
kynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä
käsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? -- Olen käskenyt
herran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä
minä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille
herrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna
tietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa
rauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen
mainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle
Mikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle
Burjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle
arvonimiä "perillustris ac generosus") (korkeasti kunnioitettava ja
jalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei
ymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain "syntaksiin" saakka; hänelle
ilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta
jota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon
kaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi
olla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille
taasen -- ei, älä lähetä hänelle mitään, -- sillä hän saattaisi tehdä
kirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta
sitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi
kirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen
selkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle
antoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön,
jolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi
viskaalini. Ymmärrätkö, herra?

Viskaali nyökkäsi päätään.

-- Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen,
joll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään
kätesi ja tule tänne jälleen!

Viskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa
piintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan
ääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen
tulostansa millänsäkään.

Viskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi
Nabob ja viittasi hänelle:

-- Herra istuu kirjoittamaan!

Armollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi
hämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.

"Rakas veljenpoikani!" -- alkoi vanha Kárpáthi sanella.

-- Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä
soisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen
sopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille
sukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä,
tarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte
minulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme
hyvinä sukulaisina.

Vanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.

-- Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: "Armolliselle herralle
Béla Kárpáthille Pressburgissa." Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan
käteensä.

Hän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia
olisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut
niskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut
olevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.

Pian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon
sovintoehdotukseen.

       *       *       *       *       *

Hartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän
aamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo
aamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä
pihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa,
rattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi
tangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki
yllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu
vasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen;
seutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin
olisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten
askeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain
kerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin
kuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat
verolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja
kaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. -- Tämä oli yhä hänen mielessään.
Rakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän
veljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut
luultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin
sanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa
sukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä
vielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen?
Miten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?

Vielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki
unta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja
tyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo
korkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen
korvaansa:

-- Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!

Nuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen
äkkiä tulevat päivän ilot.

-- Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.

-- On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.

-- Onko Mikko Kiss tullut? -- tiedusteli Juhana-herra vetäessään
saappaita jalkaansa.

-- Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut
aatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.

-- Ketä vielä on täällä?

-- Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut
tupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä
takaisin, mutta minä estin.

-- Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?

-- Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä
omilla rattaillansa. -- Mistä lienee nekin varastanut.

-- Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?

-- Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole
mikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta
saatte nähdä heitä kylläksenne.

Tällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien,
harjaten, silitellen rypyt puvusta.

-- Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä,
joka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?

Kotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä
vastata.

-- On tullut ----sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.

-- Sinä, Paavo, olet aika hölmö!

-- Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo
nyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.

-- Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani
Béla ole tullut?

Paavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan,
jolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.

-- Kuka? Tuo tuulihattuko?...

-- No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta
kunnioituksella!

-- Mitä? -- virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra
hieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa
loukannut?

-- Mitä se sinulle kuuluu?

-- Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen
vain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin.
Sopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain
toisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista
herraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!

-- No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi.
Kerropas, ketä vielä on tullut?

-- Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren
juuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.

-- Eipä hän sinusta paljoa välitä.

-- Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.

-- Miks'et, vanha houkkio.

-- Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran
vointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään
tohtori ole.

-- Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?

-- Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin
laulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on
tullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset
pihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä
kurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on
tullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa
odottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä
vuonna.

-- Entä ovatko näyttelijät tulleet?

-- Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi
joukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli
esittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo
keksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella
ollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; --
kreikkalaisen tulen valossa.

-- Miksi etusalissa eikä teaatterissa?

-- Teaatteri on heille liian pieni.

-- Eihän heitä ole kuin viisi.

-- Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä
turkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu
kaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa
sepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan
mainiota.

Vanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.

Sillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi
kynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan
kuten tuli ja piti.

-- Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.

-- Missä on piippuni?

-- Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon
rukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.

-- Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?

-- Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on
noussut.

-- Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: "makkara pitkä, saarna lyhyt!"

-- Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana
pitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran
kynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että
vierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus
Juhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli
sairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.

-- Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.

-- Älä puhukaan! -- huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin
tulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä
niin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön
jumalanpalveluksen.

Hän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien)
ylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon
herroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun
ilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin
monelle jumalattomalle ihmiselle.

Hän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä,
ja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle
kaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni,
jottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran
olevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi
soittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein
vaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.

Ylioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka
samanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat
kokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: "etikka..." sekä
huomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: ... otettuansa
sanoi Jesus: "se on täytetty", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan
näitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.

Huomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui
ylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. --
Sanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää
kirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain
rukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra
rukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että
naispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa,
sekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä
kuollessa mikään kova onni kohtaisi.

Jumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei
vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan
tykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut
mitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi
kasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän,
loi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli
tehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja
mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden
elonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on
jäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko
uutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.

Syvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden
onnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa
juoksuun.

Juhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa
mielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta
kartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä
rattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat
kaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä
jalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa
kiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla
hevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen
korvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.

Juhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta
nyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia
naurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli
pannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti.
Hän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan,
niin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua
tervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten
leivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso
tilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston,
jonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti
kyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan
lahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat
vierasjoukkoon.

Nämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet.
Hän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä,
sillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää
herralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko
siinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista
kiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin
pihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita
ottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään
siivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan
härkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.

Kaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.

-- Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi
tullut, lausui Mikko Horhi.

-- Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta
neljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen
vuotiaana.

-- Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi;
Jumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on
hänellekin suotu aikaa kääntyä.

Minä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa
tärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt
toista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: -- hän luuli Bélan
tulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi
voinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun
toverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä:
jos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei!
Kerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä
hänet kunniallisessa juhlassa.

Onnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä
juhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.

Ennen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas,
sillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt
sysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta
marmorirappusta alas puutarhaan.

Varmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten
jäntevyyden.

Alhaalla tervehtivät koulupojat huutamalla: "éljen!" (eläköön!) --
Koulumestari oli suoraan sanoen kenassa; miesparka ei tarvinnut muuta
kuin yhden lasin, jonka hän oli jostakin ennen tänne tuloansa saanut,
ja sen vuoksi hänen päähänsä pisti ennen muita tervehtiä armollista
herraa. Tämän olisi hän tehnytkin, jollei Mikko Horhi olisi mennyt
hänelle selittämään, ettei tänään vietetäkään Juhana-herran, vaan
Kalotain nimipäivää. Arvoisa kansanvalistaja kävi nyt hänen kimppuunsa.
Kalotai olisi pötkinyt pakoon, mutta ei päässyt, sillä kolmesataa
poikanulikkaa oli hänen kintereillänsä minne ikinä hän kääntyi,
huutaen: eläköön! Hän ei tohtinut heille ruveta korvapuustejakaan
jakelemaan, sillä heidän joukossansa oli suuria poikia, joilta hän
pelkäsi saavansa selkäänsä.

Sillä aikaa astui Juhana-herra kansanjoukon keskelle. Mustalaiset
puhalsivat kolmasti torveensa hänen esiintyessään. Kaksi harmaapäistä
arentimiestä astui esiin taluttaen sarvista lihavaa härkää, joka oli
tätä päivää varten syötetty, ja rohkeampi heistä otti hatun päästä,
yskäsi kerran, katsahti saapastensa kärkiin sekä lausui tervehdysrunon,
jonka hän jo yhdeksän vuotta perätysten oli samassa tilaisuudessa
lausunut. Hän taisikin sen ulkoa eikä eksynyt kertaakaan.

    "Herra taivaan Teille pitkän ijän suokoon,
    Kaikki käsissänne kohta kullaks luokoon!
    Langettakoon täysin kourin siunausta
        Vallan verratonta!

    Ja niin monta kertaa kuin on tämä härkä
    Ruohoon purrut, viidennellä käypä,
    Yhtä monta vuotta elämänne olkoon,
        Hauskemmaksi tulkoon!

    Viinaa, viljaa Teillä aina olkoon yllin,
    Hyvä ruokahalu syödä, juoda kyllin.
    Älkää kuluttako rahaa rohtoloihin,
        Mutta lemmittyihin!

    Älköön mitään tahraa tulko maineeseenne;
    Joka päivä vainen olkoon iloksenne!
    Eläkäätte kansan kunniaksi kauan,
        Ikuisesti aivan.

    Vaan jos kuolettekin, seurass' enkelitten
    Nouskaa taivahille joukkoon autuaitten;
    Pitääksenne siellä meidän kuollessamme
        Puheen puolestamme!"

"Jumala siunatkoon armollista herraa, sitä toivon kaikesta
sydämestäni", lisäsi mies, ikäänkuin hän ei itsekään olisi uskonut
lausumansa runon olevan missään yhteydessä taivaan kanssa.

Tapansa mukaan oli Juhana-herralla kädessä viisikymmentä tukaattia,
jotka hän painoi vanhuksen kouraan. Härän käski hän paistaa rahvaalle.

Sitten tuli kaupungin nuoriso vierittäen esille kymmenen aamia vetävän
tynnyrin, joka oli täynnä parasta Hegyaljan viiniä. Se nostettiin
Nabobin eteen pystyyn, ja tynnyrin päälle kiipesi Martti, entinen
helluntaikuningas, jolla oli hyvät puhelahjat. Hän otti käteensä
täytetyn pikarin ja tervehti armollista herraa erikoisen koreilla
lauseilla seuraavasti:

-- Jumalan suomasta toivotan onnea armolliselle herralle! Koska Herra
taivaan on sallinut Teidän ehein jäsenin nousta ylös tänä kullalla
koristettuna, samettisileänä hopealla huolitettuna päivänä, niin älköön
hän ruvetko Teidän hiuskarvojanne lukemaan, vaan vuodattakoon yhtä
paljon siunausta ylitsenne kuin on hiuksia päästänne lähtenyt; kaikilla
taivaan palkollisilla älköön muuta tointa olko kuin lakaista Teidän
tieltänne maalliset huolet, jotteivät onnellisuutenne kultakannuksiset
saappaat tahraantuisi surujen loassa, vaan mielihyvänne malja olkoon
aina täynnä hyvää viiniä, ja joka kerta kun siitä kulauksen kurkkuunne
kaadatte, toivottakoot onnea kaikki silkkisukissa sipsuttavat enkelit
Jos ehkä sälöstys, kuume, leini, halvaus tai joku muu kuokkavieras
hiipielisi Teidän tienoillanne, niin seisokoon kummallakin puolella
Teitä paratiisiin heitukkapähkinäpuinen keppi kädessä karkoittamassa
heitä pois sinne, mistä ovat tulleetkin, ja Jumala upottakoon Teidät
autuuteen, kuten hän upotti Faraon kansan Punaiseen mereen. Ja kun
viimein tulee armoton niittomies, joka pitää ihmisiä heinänä, ja
niittää armollisen herran, niin älkööt taivaalliset ajurit kauan antako
Teidän sielunne odottaa kyytiä, vaan tulkoot heti noutamaan Teitä
toisen maailman hevosilla ja viekööt pasuunain raikuessa taivaan
tanssisaliin, missä Abraham, Isak ja muut juutalaiset patriarkat,
samettiset roimahousut jalassa, tanssivat meidän csardástanssia
kolmenkymmenen tuhannen punahousuisen mustalaismusikantin viulua
vinhasti vinguttaissa. -- Jumala Teille pitkän iän suokoon, sitä toivon
kaikesta sydämestäni.

Juhana-herra antoi lahjoja miehelle, joka sujuvin sanoin lausui tämän
omituisen tervehdyspuheen. Mutta tällä kertaa se ei hänen mielestänsä
ollut niin hauska kuin ennen.

Nyt lähestyi nuori neitonen, kaunein tyttö koko seudussa. Hän toi
nimipäivälahjaksi valkoisen karitsan, pitipä puheenkin, mutta siitä ei
kuulunut sanaakaan, sillä hän puhui niin hiljaa. Turhaan varoitettiin
tyttöä pitämästä liinankulmaa suunsa edessä, kun hänen puhettansa ei
muutenkaan kuultu.

Ennen oli ollut Juhana-herran nimipäivänä tapa viedä tervehtijä tyttö
vierasten seuraan, missä hän istui pöydässä Juhana-herran vieressä.
Muita naisia ei päivällisillä ollut läsnä. Huhun mukaan tapahtui
silloin yhtä toista pahempaakin, kun pitojen lopulla viini nousi
päähän, ja tyttö parka hurmaantui mielettömäksi. Mutta kumminkin joutui
hän aina miehelään, sillä Juhana-herra antoi runsaat myötäjäiset ja
teki tytön isästä rikkaan miehen. Senpätähden eivät talonpojat liioin
pelänneetkään päästää tyttäriänsä tänne.

Tyttö lopetti puheensa, minkä saattoi arvata siitä, että hän äkisti
kumartui karitsan kaulaan ja suuteli sitä.

-- Kas, kaksi karitsaa, virkkoi muuan vieraista.

-- Pelkäävät teurastuspenkkiä, vastasi Mikko Horhi kaksimielisesti.

Juhana-herra astui tytön luo, taputti isällisesti häntä poskelle,
silitteli päätä ja kysyi:

-- Mikä on nimesi, tyttöseni?

-- Sanna, vastasi tämä tuskin kuuluvasti.

-- Onko sinulla kultaista?

-- Ei ole, vastasi tyttö luoden silmänsä maahan.

-- No, valitsepa sitten näitten nuorten miesten joukosta, sillä tällä
hetkellä naitan sinut.

Juhana-herra tulee järkiinsä; kuului sieltä täältä. Ennen on hän
lykännyt tämän toimen iltapäivään.

-- No, pojat! Kenen tekee mieli naida tämä neitonen?

Kymmenen miestä astui esiin. Martti oli niitten joukossa; pilanpäiten
yhtyi Mikko Horhikin seuraan, mutta Juhana-herra ajoi hänet tiehensä.

-- Pois sinä pukki lammasten joukosta. Ei se pala ole sinua varten. No,
tyttöseni, valitse heti näistä kunnon pojista...

-- Isä ... änkkäsi tyttö silmiänsä nostamatta.

-- Isänkö pitää valita? -- kysyi Juhana-herra. Missä on tämän tytön
isä?

Vanhanpuoleinen mies astui esiin hattu kädessä.

-- Valitkaa tyttärellenne mies, joutuun!

Talonpoika mietti ensin.

-- Yks, kaks, kolme! Älkää kauan arvelko!

Vihdoin keksi talonpoika mieleisensä vävyn, tanakan miehen, jonka isä
oli varakas talollinen.

-- Tyydytkö häneen? kysyi Juhana-herra tytöltä.

Sanna punastui ja vastasi tuskin kuuluvasti:

-- Mieluummin menen Martille.

Kaikki remahtivat nauramaan.

-- Miksi isääsi sitten kutsuit?

Martti ei mietintäaikaa tarvinnut, vaan hyppäsi heti tytön rinnalle ja
tarttui hänen käteensä. Juhana-herra antoi heille siunauksensa sekä
viisikymmentä tukaattia, käskien Martin pitää hyvänä vaimoansa.

-- Kyllä minä hyvänä pidän, vastasi Martti uljaasti katsellen nuoria
herroja.

-- Mikä vanhukseen on mennyt? -- mutisi kunnon seura, kun niin äkkiä on
siveelliseksi tullut?

Taas raikuivat torvet, herrasvieraat kokoontuivat palatsiin; talonpojat
alkoivat huvitella. Nuori väki rupesi leikkimään; ukkoja varten oli
viiniä ja paloviinaa, ja akoilla paljon puhumista sekä nuorista että
vanhoista.

Sisälle tultua kohtasi Juhana-herraa uusi ilo. Antti Kutyfalvi, jonka
hän ei enää luullut tulevankaan, astui paraikaa hevosen selästä maahan.
Siinäkös syleiltiin, suudeltiin.

-- Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä
silmistään.

-- Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.

-- Kuka? -- kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.

-- Arvaapas!

-- Béla! -- vastasi äkisti vanhus.

-- Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen
Nabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.

-- Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? -- kyseli
Juhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.

-- Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua
nimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun
luokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää
tänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on
hevosen kuorma.

Juhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt
veljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.

-- Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta
rientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka
älä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle
terveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!

-- Hm! Juostako pitää? -- mutisi Paavo tyynesti astua tallustellen; --
en ole juossut ranskalais-sodan ajoista asti. Hyvä, ettei hän käskenyt
minun lentää.

Viskaali läksi komeimmilla vaunuilla noutamaan Abellinoa.

Juhana-herra laski aikaa: sinne neljä tuntia, takaisin neljä, tekee
kahdeksan. Kello on kaksi; kymmeneksi illalla on hän täällä. Ei hän
varmaankaan ole sairas, vaan ei tohtinut tulla tänne suoraan, kun
luulee minun olevan hänelle suutuksissa, jonka tähden hän lähetti
Kutyfalvin edellä. Nyt rientää hän tänne, pyytää anteeksi, me tulemme
hyviksi sukulaisiksi, ja minä voin kuolla rauhassa.

-- Katsokaas, hyvät ystävät, lausui hän iloisesti läsnäoleville, tämä
päivä on minulle kaksinkertainen juhlapäivä, kun Kárpáthi-suvun
molemmat ainoat miespuoliset jäsenet pitkän riidan perästä tekevät
sovinnon ystävällisesti toisilleen kättä lyöden.

-- Todellakin Jumalalle otollinen työ, vakuutti kirkkoherra, ja
toisetkin olivat samaa mieltä. Vain Kutyfalvi joutui hämille tästä
puheesta, ikäänkuin hänen mieleensä ei olisi ollut koko jalo aikomus.

Tällä välin tarjoilivat heitukat viiniä ynnä leivoksia vieraille, mikä
seikka osoitti päivällisen pian tulevan, eikä yksikään ollut seuran
pettäjä eikä vesipoika.

Puolen tunnin perästä kilisi ruokakello kolme eri kertaa, ja heitukat
avasivat suuren ruokasalin ovet selki selälleen.

Avarassa salissa oli pitkiä katettuja pöytiä. Sijoja oli kahta vertaa
enemmän kuin vieraita, jotta myöhemminkin tulijoille olisi paikka
pöydässä.

Pöydät olivat vaipua torttujen, leivosten ja ruokien alla; kauniita
hedelmiä, meluunia oli suurissa röykkiöissä, kauhean isoja piirakoita
oli vierasten edessä, kaloja suuria kuin valaita loikoi vadeissa
saattaen vieraat epäilemään, uskaltaisiko niihin käsiksi ryhtyäkään,
Vatien välissä oli kukkia porsliinimaljakoissa.

Suunnaton joukko kulta- ja hopeaesineitä oli pöydällä. Laulajillekin ja
ylioppilaille riitti hopeisia pikareita. Keskellä salia oli hopeinen
viinisäiliö, mistä suihkusi korkealle kullankirkasta Tokajin viiniä.
Kaikki istuivat paikoilleen; Juhana-herra pöydän päähän. Heti huomasi
hän vieressänsä olevan tyhjän sijan. Edellisinä vuosina oli siinä
istunut karitsan tuoja tyttö. Nyt huudahti Juhana-herra suuttuneena
takanansa seisovalle Paavolle:

-- Mitä tämä? Miksi tuo lautanen?

-- Älkää nyt noin kovasti huutako! Ettekö näe että perhemalja on pantu
viereen? Ajattelin nimittäin, että tuolla toisellakin pitää olla paikka
pöydässä jos hän tulee...

Juhana-herran kasvot kirkastuivat. Hänen mieleensä oli tällainen
huomaavaisuus. Taputtaen Paavoa olalle selitti hän vieraille, että tämä
tyhjä sija on Bélaa varten. Kääntyen Paavoon virkkoi hän vielä:

-- Sinulla on sentään hyvä luonto.

-- Ei maar olekaan, mutisi Paavo äreästi.

Soppa saattoi vierasjoukon hetkeksi vaikenemaan. Hyvää ruokahalua
toivotettiin naapurille ja ruvettiin omaa tyydyttämään. Juhana-herran
oikealla puolella istui kirkkoherra; pöydän toisessa päässä Antti
Kutyfalvi ja hänen vieressään Mikko Kiss. Mikko Horhin viereen ei
kukaan tohtinut istua, sillä hänellä oli aina jumalattomia kujeita,
kaatoi etikkaa naapurin lasiin jollei siitä aina pitänyt vaaria.
Alhaisemmat vieraat söivät toisessa pöydässä. Salin takaosa oli
muodostettu näyttämöksi, missä herra Lokodin päivällisten aikana ensin
piti näytellä utukuvia; sitten piti hänen ylioppilasten avulla esittää
hauska huvinäytelmä, nimeltä "Tohtori Faust", jonka Lokodi oli
mukaillut Göthen alkuperäisestä teoksesta. Tämän perästä oli esitettävä
tuo suuri näytelmä 12 kuvaelmassa. Biharin soittokunta oli soittava
sekä johtajan säveltämiä että toisten teoksia.

Jo oli ilo korkeimmillaan; laulu, soitto, lasien kilinä ja lystikkäät
puheet yhtyivät iloiseksi hälinäksi. Kaikki, joilla vain puheenlahja
oli, lausuivat koreita onnentoivotuksia talon isännälle. Hänkin oli
hyvällä tuulella, kasvot loistivat ilosta, vaikka hän tänään joi
tavallista vähemmän viiniä. Ilta joutui; heitukat toivat suuria
monihaaraisia kynttiläjalkoja sisään. Laseja kilisteltiin yhtä päätä.
Salin perältä näkyivät sotaisan laulun kaikuessa Lokodin kuvat. Mutta
äkkiä avattiin ovet, ja hiljaisen yön pimeydestä näkyi kirkkaita
tulipatsaita, säkenöiviä pyöriä, valoisia aurinkoja, kaikki
tulitusmestarin taidetöitä. Raketit heittelivät sinisiä ja punaisia
tähtösiä tummalle taivaalle...

Pihalta kuului rattaitten jyrinää.

Viskaali palasi matkaltansa, -- mutta yksin.

Juhana-herra heittäysi alakuloisena istumaan saatuansa viskaalilta
tietää, ettei Abellino todellakaan voi tulla, sillä hän on sairas.
Mutta nimipäivälahjan lähetti hän sedällensä sillä vilpittömällä
toivomuksella, että se olisi hänelle suureksi iloksi.

Kuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko,
missä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.

Laatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi
ensin vääntää ne auki.

Mitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä
laatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan
tiennyt.

Haat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi
-- valmis ruumisarkku... Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva
lahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku,
sametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla
kirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi...

Kauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea,
syvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana
Kárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä,
hypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan
nauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän
olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää.
Vihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki
nojatuoliin.

Veri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut
sijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään
isäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun
pois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss
ja Kutyfalvi.

Entinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä
siitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin.
Kutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.

Kiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat
huoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi
tuimasti Kutyfalville:

-- Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!

Samassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.

Vieraat joutuivat yhdestä kauhistuksesta toiseen. Kukin peräytyi ovelle
päin, sillä nyt tuli tapahtumaan kamalia.

Vanha tappelija nousi hitaasti tuolilta, pyyhki nenäliinallaan viinin
pois kasvoista ja alkoi yleiseksi kummastukseksi peräytyä hänkin
ovelle. Tämä oli tuiki käsittämätöntä, sillä ennen ei tarvittu muuta
kuin loukkaava silmäys, niin hän jo kävi vastustajan kimppuun. Mikä
häntä nyt vaivasi?

Kauhu oli hänetkin vallannut. Päättäessään yhdessä nuoremman Kárpáthin
kanssa lähettää vanhukselle ruumisarkun nimipäivälahjaksi, luuli
Kutyfalvi tästä syntyvän vain pahan pilan, joka korkeintaan loppuu
tappelulla, jonkatähden hän oli käskenyt renkinsä pitää hevosen varalla
ikkunan alla, jotta hädän tullessa pian pääsisi pakoon. Mutta hän ei
luullut pilan saavan näin surullista loppua. Kun siis Kiss antoi
hänelle salamurhaajan nimen, värisi koko hänen ruumiinsa, eikä hän
tuntenut loukkausta, suuttumusta, vaan kauhistusta, jonka nämä sanat
hänessä synnyttivät. Hän mietti vain, miten päästä satulaan ja mitä
pikimmin pois täältä. Sentähden hän vetäytyi ovelle.

-- Ei täältä niin vaan mennä! -- karjui Kiss rynnäten kuten hurja peto
pakenevan kimppuun ja tarttuen hänen takkinsa kaulukseen. -- Ei täältä
niin mennä, hyvä herra. Kun kerran on otus saatu niin pidetään
peijaiset!

Kutyfalvin silmät kävivät veripunaisiksi. Hän koetti irroittaa
hyökkääjän kättä kauluksesta ja peräytyi yhä, mutta tämä ei päästänyt,
vaan piti rautakourin kiinni. Ei kukaan rohjennut ruveta välittäjäksi.
Asetta ei kummallakaan ollut saatavissa, mutta sitä kamalampi oli
taistelu. Kutyfalvin pikkusormessa oli iso, vanhanaikainen sormus,
pähkinän kokoisella kivellä koristettu. Hän koetti nähtävästi kiertää
kiveä ulospäin. Kiss piti kädessään kultapikaria, jonka hän oli saanut
pöydältä. Taistelijat joutuivat oven pieleen. Kutyfalvi kohotti
vimmoissaan nyrkkinsä ja suuntasi rajun iskun vastustajansa ohimoon.
Tämä kallisti samassa päätänsä väistäen iskun, ja seuraavassa hetkessä
makasi Kutyfalvi pää verisenä kynnyksellä.

Pelästyneet vieraat pakenivat mikä minnekin. Myöhään yöllä kulki
rattaita joka haaralle Kárpáthin kartanosta. Kauhu ja pelästys jäi
vieraaksi; vain tulitusmestarin raketit vielä kohoilivat korkeuteen, ja
kaukaa loisti nimi "Kárpáthi" suurilla tulikirjaimilla yön pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Antti Kutyfalvi vietiin kotia, neljän tunnin matkan päässä olevaan
asuntoonsa.

Luonnollista oli, että Kárpátfalvan kartanosta suin päin paenneet
vieraat poikkesivat matkalla naapurin luo pelkästä kristillisestä
velvollisuudestakin saamaan iloksensa nähdä isännän, joka oli saanut
haavan päähänsä, paranevan sekä myöskin osoittamaan myötätuntoisuutta.
Ja kun siellä kerran oli, kuinka olisikaan saattanut olla toivottamatta
onnea talossa majailevalle Abellino Kárpáthille, suvun suurten tilusten
perilliselle?

Kaikki olivat nähneet Juhana Kárpáthin lankeavan tainnoksiin
nojatuoliin. Hän oli saanut muka halvauksen. Jollei hän kuollut
heti, niin sai hän ainakin kuolintaudin. Useat kehoittivat
pelkästä ystävyydestä arvoisaa perillistä heti samana yönä
matkustamaan Kárpátfalvaan, ottamaan haltuunsa asiakirjat ja estämään
näpistelemisiä. Mutta Abellino oli jo kerran saanut tyhjin käsin palata
takaisin, kun oli moisten ilmoitusten tähden lähtenyt perimään. Tällä
kertaa hän näki hyväksi odottaa varmempia tietoja ja lähteä vasta
sitten, kun hautajaisiin kutsutaan. Seuraavana aamuna saapuikin
kirkkoherra, joka oli jäänyt viimeiseksi mieheksi Kárpátfalvaan
saadakseen tietää, oliko Juhana-herra allekirjoittanut ----n kollegion
anomuskirjan. Hän toi sen surusanoman, että vanha herra tosin ei vielä
ollut henkeänsä heittänyt, mutta kamppailee jo kuoleman kourissa, niin
ettei häneltä enää voi järjellistä sanaa saada. Tällä tarkoitti hän
sitä, ettei saanut Juhana-herraa allekirjoittamaan anomusta.

Vielä samana päivänä seurasi kirkkoherraa useita Kárpáthin tilusten
virkamiehiä, jotka kiiruhtivat tekemään tuttavuutta hänen ylhäisyytensä
perillisen, heidän vastaisen patruunansa kanssa. Heillä oli tarkempia
tietoja kuolevan tilasta. Eräs maalainen parturi oli muka lyönyt
hänestä suonta, mistä hän oli vähän tointunut. Aiottiin hakea lääkäriä,
mutta herra oli uhannut ampua hänet. Käski vain parturin pysyä
luonansa, luottaa häneen enemmän, sillä parturi muka ei tohdi häntä
tappaa. Hän ei huoli lääkkeistäkään, eikä salli kenenkään tulla häntä
tervehtimään; vain Mikko Kiss pääsee sisään. Tuskin elää hän huomiseen.

Abellino piti alustalaisten tuloa hyvänä enteenä, nämä kun jo
tervehtivät häntä isäntänänsä. Seuraavana päivänä tuli taas Kutyfalvin
pihalle koko liuta vouteja, lampuoteja, kirjureita, arentimiehiä ynnä
muita pienempiä miehiä sulkeutuaksensa Abellinon suosioon. Entisen
isännän hetket olivat luetut! Ei kukaan luvannut hänelle enää huomista
aamua.

Kolmantena päivänä muuttivat heitukat ja juomanlaskijat Abellinon luo.
Häntä alkoi jo suututtaa nuo alamaisuuden osoitukset. Viimeksi
tulleille puhui hän lyhyesti, ilmoittaen heille, että hän on heistä
tästälähin pitävä huolen, koska hänen setänsä on viimeisissä
hengenvedoissaan, ja antoi käskyn perinpohjaisista muutoksista
Kárpáthin kartanon palkollisten suhteen, joitten muutosten joukossa oli
ensimmäinen se, että kaikkien miespuolisten pitää heti ajaa pois
viikset, jotka ovat vain turhia kasvannaisia. Pehtorit, voudit
tottelivat heti käskyä; vain heitukoista muutamat epäilivät rumentaa
itseänsä, mutta kun alhaisemmille palkollisille luvattiin neljä
tukaattia mieheen, jos he tottelevat, niin leikkasivat hekin pois
vuosikausia hoitamansa, paljon vahaa ja talia kuluttaneet miehekkäät
kaunistuksensa ja vaihtoivat entiset moukanvaatteensa uuteen
hännystakkiin, samettihousuihin ja solkikenkiin.

Neljäntenä päivänä ei jäänyt kuoleman kielissä makaavan Juhana
Kárpáthin luo niin monien ystävien, virkamiesten, palkollisten ja
narrien joukosta muita kuin Mikko Kiss, entinen helluntaikuningas,
taloudenhoitaja herra Varga, vanha heitukka Paavo ja mustalainen Vidra.
Runoseppäkin oli pötkinyt tiehensä. Gyárfás pani vain "Juhanan" sijaan
"Adalbertin" runoihinsa, niin kelpasi hänen lausua uudelle isännälleen
ihan samaa kuin ennen vanhalle. Hänkin meni onnea toivottamaan.
Kaikenlaisia on narrejakin!

Kaikki vieraat, hyvät ystävät, alamaiset, jotka Johannes Kastajan
kaulanleikkauspäivänä olivat olleet kirkossa, syöneet Juhana-herran
pöydässä, pitivät nyt hauskaa Abellinon luona. Loppumattomat olivat
heidän kertomuksensa vanhuksen hulluuksista ja narrimaisista
seikkailuista. Naurettavampaa, mielettömämpää, kierompaa miestä ei muka
maan päällä ollut! Jokainen, jolle vain oli puheenlahja suotu, salissa
herrat, palkolliset keittiössä, eteisessä heitukat soimasivat,
panettelivat vanhusta. Tuskin yhdenkään mieleen tuli rukoilla Jumalaa
kuolemaisillansa olevan puolesta.

Viidentenä päivänä ei Kárpáthista tullut mitään tietoja. Ehkä oli
onneton jo haudattukin.

Mutta kuudentena päivänä tulla karahutti pihaan ratsumies, jonka
tunnemme heti Martiksi.

Hypättyänsä hevosen selästä maahan, huomasi hänet Pukkancsin pehtori
seisoessaan rappusilla, ja huusi hänelle nauraen:

-- No, tulitpa sinäkin, Martti? Olitpa onnen poika kun sait viettää
hääsi viikkoa aikaisemmin, sillä uusi isäntä varmaan panee taas
käytäntöön säännön "jus primae noctis" (ensimmäisen yön oikeuden). Mitä
uutta Kárpátfalvasta?

Hän kutsuu herrat hautajaisiin. Tämä oli yleisin luulo.

-- Tuon kirjeen herra pehtorille, vastasi Martti tyynesti, pehtorin
suureksi harmiksi parvekkeella seisovalle Abellinolle hattuansa
nostamatta.

-- Entä hattusi, lurjus? Kuka lähettää tämän kirjeen?

Edelliselle kysymykselle kohautti Martti olkapäitään, toiseen vastasi
hän, että taloudenhoitaja oli hänelle kirjeen antanut.

Pehtori avasi sen. Maailma musteni silmissä, kun hän siihen katsahti.

Kirje oli Juhana Kárpáthin omaa käsialaa. Siinä hän antaa tietää
Kutyfalvin kartanoon kokoontuneille palkollisillensa, heitukoille ja
muille, että hän on parantunut sen verran, että voi nousta vuoteelta ja
kykenee heille kirjoittamaan; hän on sangen iloissaan, kun he ovat
löytäneet häntä paremman isännän, jonka luona he pysyköötkin älköötkä
enää hänen luoksensa tulko.

Pehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä.
Jottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen
kulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet,
lampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän
kirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa
tapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut
viiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka
taasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako,
joka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka
ei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia
ihmisiä.

Kaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle.
Hän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin
tyyneydellä vastaten:

-- Eihän ukko iankaikkisesti elä.



V.

Odottamaton käänne.


Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen
vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää
entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut
tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu
hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista
pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa,
pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet
noin oli muuttanut.

Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa
julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin
katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät,
kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku
hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin
vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon
tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä
nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä
hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen
suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.

Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin
toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa
ajamista.

Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin
pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli
hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys
eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja
johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän
omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö
omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan
juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä
voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!

Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta
luopunut.

       *       *       *       *       *

Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi,
ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.

Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut
ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran!
Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää
ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja
kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole
rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun
ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän
sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään
ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia
kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa
samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä.
Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan
salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset
henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä.
Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in
romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä
aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun
vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat
varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti
kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä
mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme
myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen
ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin
vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän
mätähaavoja.

Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään
vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.

Mitähän sekin hyödytti?

Arguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta
kumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun
kreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa,
niin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja
pelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan
siveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu
viettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.

Jo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman
päivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan
kätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi
piian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä
outoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla
metsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin
tuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai
meijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän
kavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan
mustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa
kokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen
rakastunut ja aikoo hänet naidakin.

Kuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari
raivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi
kauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin,
mutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa
tottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä
ollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma
säliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa
vihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa.
Jollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista,
niin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä
käsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan
luotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova
miehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa
hänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä
jumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole
sinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle
onnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni
pyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen
kyllästynyt, kelpaa hän sinulle.

Eikö tämä ole elämää?

Boltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla,
kun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka
auttoi vanhaa herraa astumaan alas.

Tämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa
heitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:

-- Onko tämä mestari Boltayn talo?

Puhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan
vain nyökkäsi päällään.

-- Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?

Boltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran
vaativan häntä tappeluun.

-- Aivan niin, sama mies.

Vanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi
kohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.

Mestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi
seisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.

-- Ensiksikin -- alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen --
ensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun
mainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u
juuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi... Olkaa hyvä, lausukaa vain
julki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua,
vaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä
on syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.

-- Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä
vast'edeskään saa tehdä.

-- Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on
kauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän
hoidokkinne.

-- Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.

-- Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren
maailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa
yrityksissä.

-- Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän
veljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa
astua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan
minusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen
maailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet
niistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä
herra .. siksi ... varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni,
sillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan
sen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se
veljenne pojalle.

-- Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä
veljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti
minut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän
kuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on
asian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa
kuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne,
ellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja
Abellinon asioihin; hän on veriviholliseni -- samoin kuin minä hänen.
Tämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että
hän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä
pariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen
hänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin,
mutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän
verivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa
kuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni
lähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin
tarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle
kerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.

-- Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en
tee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä
naapurissa sorvari.

-- Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten
sanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää.
Istukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino
saa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle,
mutta ei hänelle. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.

-- Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa
omistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa
laillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin.
Vuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.

-- Puolitoista miljoonaa! -- huudahti ammattilainen kauhistuen ja
ällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä,
jolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.

-- Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa
vuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen
hajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä
ostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin,
ja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet
estää!

-- Pitääkö minun antaa neuvoja?

-- Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.

-- Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen
puhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo
suunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka
paljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä
tahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla
on paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta.
Senpätähden käsityöläinen huokasi.

Kárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin
kuuntelemaan.

-- Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata
häntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on
ainoana keinona, että menen naimisiin...

Kárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin,
ikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain
nyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.

-- Jos minulle syntyisi lapsi ... jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden
samassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään
uuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti
sairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun
sitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain
voimaa ja -- elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut
paljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä
koskee.

Käsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.

-- Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen
toverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on
solmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi,
tahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä
hakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja
on minun kotini.

-- Kuinka, hyvä herra?

-- Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.

-- Mitä?

-- Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut
minua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni
tuota nimeä.

Boltay mestari nousi verkalleen seisomaan.

-- Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle
tapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette
äärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus
ole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat
naittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana
äskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi,
mutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.

Kárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen
käteen.

-- Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut
tähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista
tulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te
aiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut
hänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka
rinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei
tottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään
on synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on
alkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin
alkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut
entisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain
ankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan
makeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet
pienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte
ehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet
hoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole
taikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen
pääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän
kylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että
hänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän
pääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku
on sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti
on jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä.
Vielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla
ikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka
silloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.

-- En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan
teidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä
laita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.

-- Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän
hoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle
levinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto
vie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen
siveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En
minäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi
teitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni
suoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija
ei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin
sinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita
velvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa
häntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa.
Luuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko
tarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me
olemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan.
Kasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa.
Viikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla
vaunujen luona, -- sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia
-- kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on
kieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni
suostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.

Näin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti
mestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.

Boltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä?
Hän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi
vastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi.
Mitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny
pysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon
vain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan,
halveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen
kauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon,
menettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän
saa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; -- lapsen mielen suuri
loisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan
rikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä
vaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan
sanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Boltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta.
Hän ei ole tottunut valehtelemaan.

Hänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.

Tämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine
leikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.

-- Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä -- mestarinäytteesi on
todellinen mestariteos.

-- Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.

-- Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?

-- Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?

-- Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.

-- Siitä olen varma.

-- Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?

-- Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?

-- Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni
annan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä
olen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.

-- Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.

-- Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan
mieleiseni perillinen.

Santeri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen
ikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.

-- Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon
taloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole
suotu.

Santeri huoahti.

-- Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.

-- Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi
noin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun
kumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin.
Sanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää
ryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä
rakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai
onko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon
menneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle
tyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että
enkelitkin riemastuksissaan tanssivat.

Boltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan,
vaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui
huoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?

Tähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri
kyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman
toivoa.

Mutta kumminkin luotti hän tuumaansa.

Kárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö
vastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis
enää tuota toista mainitakaan.

Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä
lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon
toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden
vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.

Tuuma oli hyvin ajateltu.

Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa
laaksossa Karpaatien vuoristossa.

Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot,
yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin
vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin.
Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat,
katoavat luonnon helmassa.

Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli
iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa,
yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu,
kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta
mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten
hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!

Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin
kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.

-- Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut
saattaisi jo antaa miehelään.

-- Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä
Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen
karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.

-- Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä
olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva
ylkäpoika.

-- Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt
tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.

Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi
laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.

Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää
ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki
pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa
Teresalle koko tuo tärkeä asia.

Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa
loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen
perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa
häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu
kunnioituskin.

Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti
oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta
maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut
häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.

Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa
Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin
tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat
palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.

Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön
käteen ja veti hänet luoksensa.

-- Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä
antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.

Tyttö huoahti vastaamatta.

-- Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja
ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on
jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.

-- Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.

Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian
arvasi.

Molemmat odottivat hänen vastaustansa.

-- Santeri parka, huokasi tyttö.

-- Miksi häntä surkuttelet?

-- Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa,
uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.

-- Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.

-- Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, -- niin menen.

-- Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on
kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli,
kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa
astua kenen eteen tahansa ... ja hän rakastaa sinua kaikesta
sydämestänsä.

-- Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle,
olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä
että hän.

Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:

-- Älä siis mene hänelle.

Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon
näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat
mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo
määrännyt.

Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin
ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.

-- Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte?
Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja
tekisin hänet onnettomaksi.

Molemmat olivat vaiti.

Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä
tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään
ole hänelle enää odottamatonta.

Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:

-- Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, -- eikä ole lupakaan.
Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista.
Sinulla on toinenkin kosija.

-- Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa.
Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja
jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta.
-- Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä
aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki
ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako
minua pois luotanne. -- Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden
teidät jättäisin.

-- Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa
sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua
pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla
on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.

Fanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi
tyynesti, järkevästi:

-- Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.

-- Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta
mukavuutta, ylhäistä asemaa.

-- Kuka hän on?

-- Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä
samanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon
kirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.

Tyttö purskahti nauruun.

-- Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?

-- Niin; -- mutta hänen muotonsa on parantunut.

-- Jota sanotaan hupsuksi!

-- Hän on tullut järkiinsä.

-- Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.

-- Hän on parantanut tapansa.

-- Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se
oli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon
herra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen "tempun".
Siksi olen minä liian hyvä.

Tyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat
ihastuneina hänen soreata vartaloansa.

Viimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.

Fanny istui vallattomana ukon syliin.

-- Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut.
Olette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle
Juhana-herraa.

Boltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän
kokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin
sydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka
ei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa
ottaakseen.

-- Niin. -- Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun
pitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.

-- Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.

-- Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin
nauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen
kerran koetti.

Mestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo,
kun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut.
Boltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle:
lupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän
kiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille
herrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä
muutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!

Saneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui
kamariinsa.

Oli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua.
Jokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.

Boltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin
tilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.

Teresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen
valaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista
ei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa --
salaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie
harhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä
voisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies,
nainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.

Kauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten
tähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö,
jolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin
vanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin
lumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina
yöperhosina lentelevät; ... jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan
uneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset?
Tavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen
jäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai
liitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka
lapsi luulee olevan maan päällä.

Yksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen
kasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla,
jonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki
tätä miestä muistellessa.

Tytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten
hetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun
ukon, jotka tahtoivat hänet naida.

Tämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa
toista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy
kautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee
toisen perässä koskaan sitä tapaamatta.

Missä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, -- nimittämätön --
unhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän
hänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen
säteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.

Kunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.

Onnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä
nähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on
heidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi
rakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi
lempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin
ruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän
kuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on
ollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista
nyyhkytystä!

Miks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?

Äkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset
piirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus
koskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?...

Ei muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät
hänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo
kadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot,
kuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä
lemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.

Puhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy,
jos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi
pääsemättömiksi luultuihin piireihin.

Hän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut,
mutta hän pyyhkäsi sen heti pois.

Mitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon
miehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei
rakasta. Rahojen, loiston vuoksi!

Mutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten
saattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä
kadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät
onnettomuudesta, johon ovat vajonneet... Näin kuiskaili viettelevä
haave.

Entä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja
tehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun
saisi häntä halveksia -- ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi
tekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi,
teräväksi, sattuvaksi.

Viisastele, viisastele, neitonen! -- jo olet paulassa. Ei rakkaus
vanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua
johtaa, vie sekä hyvään että pahaan.

Luulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi
holhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa
asemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi
maailman ihanteiden suloisilla aatteilla!... Pettymystä kaikki! Lempi
sinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan
Jumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista
mietit... Mene kohtalosi kokemaan!

Vihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.

Uneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin
hiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä
neuvoja.

Seuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi,
ettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää
sitä noutamaan.



VI.

Metsästäjä kuopassa.


Fannyn päätöstä ei vastustanut Boltay eikä Teresa. He eivät tosin
puhuneet mitään naimisesta, vaan alkoivat tavan mukaan laitella
myötäjäisiä. Kyllä hän on parempiakin saava, kun hän tulee rikkaan
ylimyksen vaimoksi, mutta nämä voi hän pitää muistona ja ottaa joskus
esille ajatellessaan entisiä rauhallisia nuoruuden aikoja.

Fannyn naimispuuhat pysyivät salassa, niin ettei kukaan paitsi
asianomaiset niistä mitään tietänyt.

Sillä välin tapahtui omituinen kohtaus.

Eräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti
sisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti
tuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti
kertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa,
ennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.

-- Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen
surusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen
käsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti
kyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut,
seisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja
kysyä, mikä häntä vaivaa.

-- Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja
jalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä
tulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien
hurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä
siunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko
koskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette.
Sydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman
pitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti
minä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin
kauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja,
sangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa
mielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin
ehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä
harmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala!
Miksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä.
Hän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi
ollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää
lapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo
parannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi.
Kokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on,
että vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin
liikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita
jok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran
hiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja
aukaisin sydämeni. "Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä
on sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä
minä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!" Näistä sanoista,
hyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista
äidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me
elätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä
ostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole
rahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin,
hyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto
monivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä
nyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)

-- Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta
unettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä
viettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin
orjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla
koreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te
voisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te
kelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi,
vastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän
kanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara;
saan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä
huonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse
parhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko
saavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he
olivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani
eläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos
kadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli
ensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä
enkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset
ihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset
ihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat
sijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut
täältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen,
kuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole
ruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo
minua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen
nälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta.
Kerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin
miesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.

Boltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei
rouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari,
kuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja
kaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli
vaimo pelastettava nälkään nääntymästä.

-- Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin
olen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä
kuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla
Fannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä
punastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua
tuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa ... repaleisena ...
vanhentuneena ... jospa edes saisin kerran nähdä hänet; -- en tahdo
häntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen
puhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.

Boltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa
murhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.

-- No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän
itkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte
nähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten
ei teillä ole mitään hätää.

-- Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni,
oma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.

-- Siinä suhteessa saatte olla huoleti. Teitä ei ole kukaan panetellut
tyttärenne kuullen, ja Fanny on jalomielinen tyttö. Hän on rakastava
äitiänsä vastoinkäymisissäkin. Minä vien teidät hänen luoksensa maalle,
jonne hänet lähetin pelastaakseni hänet muutamista ilkeistä juonista.
Hän asuu siellä tätinsä kanssa. Teresa on tosin hieman ankara nainen,
mutta kyllä minä hänet pian rauhoitan.

-- Oi hyvä herra, minä en toivokaan pääseväni Teresan rinnalle, vaan
rupean hänelle piiaksi, kunhan vain saan olla tyttäreni luona.

-- Puhutte mielettömiä, ärjäsi kunnon Boltay; minulla on piikoja
kyllin, niin ettei holhottini äidin tarvitse työtä tehdä. Tunnin
perästä tulette kanssani maalle. Muut seikat jätätte minun haltuuni.

Rouva Mayer aikoi vielä kerran suudella mestarin saappaita, mutta
kunnon mies pakeni tuommoista tunteellista kohtausta ja jätti rouvan
yksin huoneeseen, luvaten tulla tunnin päästä takaisin. Hän kehoitti
rouvaa ottamaan ikkunalta hengellisiä kirjoja ja lukemaan niitä sillä
aikaa.

Tätä tunnin poissa oloansa käytti Boltay-mestari menemällä
vaatemyymälään ostamaan valmiita vaatteita rouva Mayerille, sillä hän
ei rohjennut viedä äitiä hänen tyttärensä luo tuollaisessa kurjan
kurjassa asussa. Kokonainen puku muassaan palasi hän takaisin, ja rouva
Mayerin monet estelemiset eivät vähintäkään auttaneet, vaan hänen
täytyi kuin täytyikin vaihtaa repaleinen pukunsa uuteen.

Sangen luultavaa on, ettei Boltay-mestarilla tällaisissa ostoksissa
ollut niin hyvää kauneuden aistia kuin eräällä edesmenneellä
kansalaisellamme, jonka haltuun eräs ylhäinen nainen uskoi
korukalujensa ostokset. Mestari etsi vain avaraa ja lämmintä, eikä
liioin kysellyt, minkä vuoden muotia kukin puvun osa oli. Senpätähden
rouva Mayer, ollen yksin huoneessa uudessa asussa, ei voinut olla
naurahtamatta katsahtaessaan peiliin, suruissansakin purskahti hän
nauruun nähdessään ulkomuotonsa. -- Tyttäret ja nuoret herrat kotona
olisivat varmaan naurusta pakahtuneet, jos olisivat nähneet hänet
tuollaisissa tamineissa!

Mitä?

Aivan niin, tyttäret ja nuoret herrat kotona.

Sillä uskoaksemme tämän murhenäytelmän totuutta pitäisi meillä olla
yhtä vahva usko kuin Boltay-mestarilla. Koko rouvan monologissa ei
ollut sanaakaan totta. Rouva Mayer ei ollutkaan joutunut riitaan
tytärtensä kanssa, eivätkä he häntä pois ajaneet, eikä hänen siis ollut
syytä Tonavaan mennä, vaan asian laita oli seuraava:

Abellino (taasen hän) rupesi sitä rajummalla innolla toteuttamaan
tuumaansa, kun hänen viimeisinä aikoina oli näissä puuhissa käynyt
huonosti. -- Äskettäin oli hän herra Griffardilta saanut viimeiset
satatuhatta frangia toisesta miljoonasta. Abellinoa seurasi yhäti eräs
palkollisista pankkiirin vakoojana. Tämä oli kirjeellä antanut heti
tietoja tapauksista Kárpátfalvassa Juhana-herran nimipäivänä. Saatuansa
tietää Juhana-herran olevan kuoleman kielissä, lähetti herra Griffard
Abellinolle sadantuhannen frangin sijasta kaksisataa tuhatta, mikä
summa tietysti oli kaksinkertaisena takaisin maksettava. Erehdyksestä
muka oli tullut niin paljon lähetetyksi. Neljän päivän perästä sai hän
toisesta kirjeestä tietää, että setä olikin jäänyt elämään. Mutta
silloin olivat rahat jo matkalla ja saapuivat perille parhaaseen aikaan
Abellinoa lohduttamaan.

Hänellä oli nyt satatuhatta frangia enemmän rahaa kuin oli
toivonutkaan. Semmoisessa asemassa luottaa mies itseensä enimmän.

Hän keksi sen keinon, että rouva Mayer, -- (äiti!) viekkaasti tunkeutuu
Boltayn perheeseen nuorimman tyttärensä luo -- ja lopun lukijani jo
tietävät.

Rouvan oli määrä saada kuusikymmentä tuhatta, jos keino onnistuu.

Onkohan tuo mahdollista.

Älkää luulko minun liioittelevan. Tämmöistä on elämä.

Rouva Mayerin mielestä oli summa kaunis. Siitä hän panee itsellensä
säästöpankkiin kolmekymmentä tuhatta ja toisen puolen Fannyä varten,
joten molemmat ovat turvattuina köyhyyttä vastaan koko iäkseen. Ja mitä
tuosta summasta sitten pitäisi myydä? Suoraan sanoen: ei juuri mitään,
vain tuollainen hourekuva, jolla ei ole mitään arvoa, niin kauan kuin
se on olemassa, vaan vasta sitten, kun se on myyty; -- nimittäin
siveys. Kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla se on hyvin maksettu.
Hän on täten oikeastaan tekevä tyttärellensä hyvän työn.

Mutta kumminkin -- ostaja on rikollinen.

Sillä jos ei olisi orjatarten pitäjiä, niin ei olisi niitten
kauppiaitakaan.

Tunnin kuluttua oli hevonen valjaissa. Boltay-mestari käski murehtivan
rouvan istua rattaille sekä ajurin nähden hillitä itkuansa, mikä
viimeinen seikka kovasti koetteli vaimoparan sielunvoimia.

Boltay ei istunut hänen viereensä, vaan ajurin rinnalle. Sanoi aina
ajurin laudalla istuvansa, sillä pelkää muka ajajan nukkuvan ja
hevosten kaatavan rattaat y.m. Mutta asian laita oli oikeastaan niin,
että hän häpesi istua rouvan vieressä koko Pressburgin nähden, vaikka
hän kunnioittikin tapojansa parantanutta vaimoa.

Hän otti ohjakset ja piiskan ajurin kädestä ja ajoi kaupungista aivan
kuin kuoleman vaaraa pakoon.

Saavuttuansa kylän päähän astui hän alas rattailta ja silmät maahan
luotuina selitti rouvalle poikkeavansa pienelle asialle; hänellä,
tuota, olisi puhumista juutalaisen kanssa. Pyysi rouvaa ajamaan suoraan
hänen taloonsa, sillä hän ehtii jalkaisin puutarhojen kautta ennen
perille kuin rattaat maanteitse.

Kunnon mies tuskin osasi lausua näin yksinkertaista valhetta. Ehkä hän
valehtelikin ensikerran eläissänsä täytymyksen pakottamana. Hän näet
tahtoi puutarhojen kautta päästä ennen perille kuin rattaat,
edeltäkäsin ilmoittaakseen rouva Mayerin tulon Teresalle ja Fannylle
sekä pyytääkseen heitä kohtelemaan häntä niin hellästi kuin mahdollista
ja salaamaan kauhuansa, kun vieras tulee. Samalla kertoi hän myöskin
syyt, jotka olivat pakottaneet rouvan tälle pakomatkalle. Nämä asiat
toimitti hän niin lyhyesti, että kuullessaan rattaitten kolinan
kujalta, hän jo seisoi portilla vierasta vastaan ottamassa ja huusi
tarpeettomalla innolla ajurille: "aja tänne, älä lokaan mene, vältä
porttia!"

Molemmat naiset seisoivat rappusilla. Fanny oli puutarhasta tulossa,
hän veti silmille suurta olkihattua, että se estäisi äitiä suutelemasta
häntä. Teresakin laski kädestä tuon "perpetuum mobile'n", jota naiset
kutsuvat sukankudelmaksi, jottei hän tapaturmassa puhkaisisi kälynsä
silmiä.

Nähdessään tyttärensä ei rouva Mayer tahtonut edes kunnollisesti
laskeutua rattailta, vaan oli noin vaan niistä alas langeta. Tätä ei
kuitenkaan ajuri eikä Boltay-mestari sallineet, vaan nostivat hänet
koreasti alas ja laskivat maahan seisomaan. Mutta he eivät kuitenkaan
voineet mitenkään estää rouvaa tekemästä temppua, jonka hän oli
säästänyt tyttärellensä. Hän lankesi polvillensa molempien naisten
jalkoihin. He hämmästyivät niin, ettei kummankaan mieleen tullut nostaa
hänet ylös. -- Vihdoin nosti hänet maasta Boltay-mestari, jota näytti
kovasti harmittavan, kun muka kaikkien kielitaskujen nähden tuollaisia
näytelmiä tapahtui.

-- Hyvä rouva, älkää langetko polvillenne. Unkarilainen ei notkista
polviaan, ei kerjäläisenäkään, ei vaikka olisi rikollinenkin, ei vaikka
tapettaisiin.

Kunnon ammattilainen turvausi kansallisylpeyteenkin saadaksensa rouvan
suoraan asentoon, mutta turhaan. Hän lankesi polvillensa toisen kerran
Fannyn eteen, tavoitellen hänen jalkojansa niitä suudellakseen. Fanny
oikein pelästyi, sillä mennessään aamulla varhain puutarhatoimiinsa, ei
hän ollut ehtinyt panna jalkaansa muuta kuin tohvelit, joten vaara oli
lähellä, että äidin kokeet toisivat ilmi, ettei -- hänellä ollut sukkia
jalassa. Sentähden hän pelästyen ja punastuen kumartui äkkiä nostamaan
äitiä seisomaan, ennenkuin tämä mitään huomaisi. Äiti piti sitä
syleilynä, nojasi tyttären rinnoille, itkeä nyyhkytti, suuteli häntä
mihin vain osasi. Fanny seisoi alallaan osaamatta mitään vastata
syleilyihin, nyyhkytyksiin, suuteloihin.

Omituista on, että ihminen välistä pysyy jääkylmänä. Toinen itkeä
vetistelee, mutta toinen on vain tyynenä.

Vihdoin onnistui talonväen saada rouva portailta sisään istumaan sekä
ymmärtämään, että hän on täst'edes täällä asuva. Väkisin tahtoi rouva
pujahtaa huoneesta ulos. Ensin aikoi hän muka maata ullakolla, sitten
keittiössä; vihdoin rukoili hän saada haltuunsa jonkun pienen pienen
kamarin, jossa hän saisi kyyristellä, kun vain voisi nähdä tytärtänsä.
-- Onnettomuudeksi olivat Boltay-mestarin talossa kaikki huoneet sangen
avarat.

Boltay-mestari oli vertaisiansa kohtaan hyvin vieraanvarainen. Kun hän
jonkun taloonsa toi, piti hän myöskin huolta, että vieras siellä hyvin
viihtyi. Tosin hän ei itse osannut ketään huvittaa, mutta hänellä oli
yksi hyvä ominaisuus: jos vieras oli innokas puhumaan, niin saattoi hän
kuunnella vaikka puoliyöhön. Rouva Mayer löysi siis sopivan isännän.
Boltay vain pyysi saada sytyttää piippunsa, niin oli hän taas valmis
kuuntelemaan rouvan puhetta, joka sisälsi hänen elämäkertansa, siihen
määrään valhetta ja totta sekaisin, että kunnon vieras usein itsekin
oli ymmälle joutua, ja täytyi hänen usein sen vuoksi alkaa juttu
uudestaan. Boltayta ei tämä ollenkaan häirinnyt.

Sillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin
kamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä
ääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä
oleva kamari.

-- Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä
äitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en
voi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää
kylmäkiskoisuuteni.

Teresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta
nyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä
henkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria
temmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet
esiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa
uskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen
liikettänsä.

Kun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen
sanoen:

-- Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan
koeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä
häntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän
sinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa
jonkun aikaa -- minun mielikseni!

Fanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin
tulon selitti hän itsekseen näin:

Epäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten
parissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa
jostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut
luokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. --
Tämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon
sammunutta äidinrakkautta.

Mitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?

Mutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi
Teresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut
tehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän
kesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä
tytölle.

Määrättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää
tosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai
hän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän
lähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä
ukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä
ukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti
iloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin
katua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton
arpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi
saattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?

Saavuttuansa Boltay-mestarin luo syleili Kárpáthi häntä useat kerrat.
Hän tahtoi heti saada nähdä morsiantansa. Tietäen, että ihmeen ihana
tyttö on valmis tulemaan hänelle vaimoksi, oli hän todella Fannyyn
rakastunut. Boltayn täytyi huomauttaa hänelle, että on muutamia lain
määräämiä valmistavia seikkoja huomioonotettava, ennenkuin heistä
aviopari tulee. Että ylimys, joka kuului lainlaatijoihin, unohti nämä,
osoitti selvästi hänen olevan suuresti ihastuneen morsiameensa; mutta
toisaalta se, että nuo seikat johtuivat Boltayn mieleen, osoitti, että
Boltayn ihastus oli paljoa pienempi.

Sentähden pyysikin Kárpáthi häntä pitämään salassa koko asian, tähän
hänellä oli muka erityiset syyt.

Boltay lupasi olla vaiti. Vasta ylimyksen mentyä muistui hänen
mieleensä, että Teresa ja Fanny myöskin olivat pyytäneet hänen pitämään
asiaa salassa. Havaintonsa hän kertoi Teresalle.

Tämä seikka vain vahvisti Teresan luuloa. Kun kumpikin tahtoo pitää
naimista salassa aina vihkimispäivään saakka, niin ei rouva Mayer siitä
saata mitään tietää, -- hänellä on siis toiset syyt tänne tuloonsa.
Varmaa näet on, ettei hän ole syyttä tullut.

Häävalmistukset tapahtuivat ulkona kaupungissa. Perhe kokoontui sangen
harvoin yhteen, joten ei ollut tilaisuutta urkkia toistensa
salaisuuksia.

Luonnollista oli, että Teresan ja Fannyn väli kävi päivä päivältä
kylmemmäksi. Teresa tiesi, että tyttö oli miljoonamiehen morsiamena,
taitamatta kumminkaan onnestansa iloita. Fanny taasen häpesi
elää tuttavan kannalla tädin ja kasvatusisän kanssa. Mitä he
ajattelisivatkaan? Luulisivat hänen vain teeskentelevän. Mitä onkaan
sen ystävällisyys, joka alttarin edessä saattaa luvata rakastavansa
miestä, jota hän ei rakasta? Ei muuta kuin valetta, teeskentelyä.

Senpätähden vallitsi talossa alakuloisuus, ikäänkuin jokainen olisi
pelännyt toinen toistansa. Usein ei kukaan virkkanut päivällispöydässä
sanaakaan, vaan kaikki olivat vaiti.

Rouva Mayer suvaitsi tarkimmin panna merkille tämän alakuloisuuden.
Tyttö ei ole onnellinen, ajatteli hän. Fannyä kohdellaan liian
ankarasti. Teresa ei luota häneen. Tytön on ikävä ja hän tuntee
olevansa onneton tässä silmiin korviin asti ulottuvassa maalaisonnessa.
Päiväkausiin ei hän saa nähdä vertaistansa nuorta miestä, ja silloinhan
ovat sydämen halut suurimmat. Hm! Syntyy tästä jotakin.

Rouva Mayer pysyi kumminkin yhtä alhaisena kuin ennenkin, niin että
hänestä täytyi aina pitää vaaria. Milloin tavattiin hänet
keittiötoimissa, milloin taasen pesuakkojen kanssa pyykillä, milloin
lattiaa lakaisemassa. Päivälliselle täytyi hänet väkisin taluttaa,
lautaselle ruokaa panna, kun muuten ei tahtonut syödä.

Näillä kujeillansa sai hän Fannyn surkuttelemaan äitiänsä, jonkatähden
Fanny usein puheli äitinsä kanssa ja soitteli hänelle pianoa.

Fanny alkoi luulla äiti paran todellakin kokevan tehdä hänelle
mieliksi. Itsekkyyttä tosin, mutta surkuteltavaa itsekkyyttä. Kun tyttö
vain katsahti häneen, niin äiti heti kysymään, mitä hän toivoi. Kun
piiat vitkastelivat, riensi hän täyttämään tyttärensä tahdon. Kerran
sai hän käsiinsä Fannyn rukouskirjan, ja kun Fanny sai sen takaisin,
oli lehden kulma taitettu siinä kohdin, missä vanhemmat rukoilevat
lastensa puolesta, sekä koko sivu kosteana. Kyyneliä ne olivat
varmaankin olleet olevinansa.

Välistä huokasi hän syvään Fannyn kuullen, ja kun tämä kysyi, miksi hän
huokasi, vastasi äiti vain, että hänellä siihen oli kyllin syytä.

Eräänä päivänä matkusti Teresa Pressburgiin morsiuspuvun tähden, ja kun
se ei ollut vielä valmis, jäi hän kaupunkiin yöksi, lähettäen kodin
vartijaksi sijaansa Boltayn.

Tähän saakka ei Fanny vielä ollut maannut yksin, vaan oli täti aina
ollut viereisessä kamarissa, ja ovi oli välillä auki. Myrskyisinä öinä,
kun sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli jyskytteli ovia, kun koirat
haukkuivat porstuan alla, oli Fannystä sangen rauhoittavaa tietää, että
likellä oli ihminen, joka lähinnä Jumalaa uskollisesti häntä vartioi.

Tämä yö oli myöskin sangen myrskyinen, satoi ankarasti, tuuli vinkui ja
koirat haukkuivat. Fanny pyysi äitiänsä makaamaan hänen kanssansa.

Tarkkanäköisempi huomioidentekijä olisi saattanut havaita rouva Mayerin
katseessa vaarallisen ilon vilahduksen, kun hän sai tämän kuulla. Heti
oli kuitenkin tuo ilon ilmaus kätketty, pois pyyhitty. Äiti vain
riemuitsi, kun sai olla yön yhdessä tyttärensä kanssa.

Naiset eivät tavallisesti toistensa nähden ole liioin varovaisia
yöpuvun suhteen. Lapsellisesti ajattelematon kun oli, riisui Fanny
äidin nähden yltään kaikki vaatteet, joita ei maatessa tarvita,
ajattelematta, että paljas paita antaa ilmi hänen vartalonsa ihanuuden.
Eihän sitä näe muu kuin nainen, -- vaimo, joka on hänen oma äitinsä.
Miksi hän rupeaisikaan itseänsä peittelemään, olemaan varuillansa?
Oikeastaan ei hän mitään ajatellutkaan istuessaan sängyn laidalle, ja
päästäessään palmikkonsa irti. Irtonaiset hiukset, mustat kuin sametti,
levisivät taikaharson lailla valkoisille, ihanille hartioille, muutamat
suortuvat kiertyivät aina polviin asti.

Rouva Mayer katseli tytärtään luomatta silmiänsä hänestä. Hän makasi
jo, mutta nousi istualleen nähdäksensä paremmin, miten tytär palmikoi
pitkiä silkkisuortuviansa peiliin katsomatta, ollenkaan niitä
ihailematta; kun tyttö sattumalta katsahti vastapäätä olevaan peiliin,
käänsi hän heti päänsä pois, ettei näkisi itseänsä näin paitasillaan.

Rouva Mayer katseli taukoamatta tytärtänsä. Näytti ihailevan,
ihmettelevän häntä.

Todellakaan ei ole asiantuntevien arvostelun mukaan tuosta ihanuudesta
kuusikymmentä tuhatta floriinia liian paljon...

-- Oh, kuinka kaunis sinä olet, Fanny! -- kuiskasi vihdoin äiti
imarrellen.

Fannyä vapisutti. Pelästyneenä vilkaisi hän ympärilleen, ikäänkuin
epätietoisena, mistä nuo sanat oikeastaan tulivat. Hänen katseensa
kohtasi äidin katseen. Äkkiä pujahti tyttö vuoteeseensa, jättäen
hiukset puoliksi palmikoimatta, veti peitteen yllensä ja sammutti
kynttilän sekä ummisti silmänsä.

Vähitellen uskalsi hän avata ne taas, ikäänkuin peläten tuon tutkivan
katseen vielä pimeässäkin häntä tarkastavan. Vielä nytkin hän oli
kuulevinänsä: "kuinka kaunis sinä olet, Fanny!"... Tämä oli parittajan
kuiskaus.

Vapisten odotti Fanny, puhuisiko tuo nainen vielä jotakin.

Puhuu kyllä...

Yöllä pimeässä, kun kynttilät ovat sammutetut, ovat akat innokkaimmat
juttelemaan, etenkin kun tapaavat jonkun, joka ei heti nuku, vaan
kuuntelee kärsivällisesti heidän puhettansa; ja silloin he enimmän
höystävät ihmettelevillä, kauhua, ihastusta ilmaisevilla huutosanoilla
juttujensa tulvaa. Silloin on sopivin aika kertoa vanhoja, kymmenen,
kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, alkaa syntymä- ja
ristimäpäivästä, kertoa miehelään menosta, kuolemantapauksista, siksi
kunnes kuulijan kuorsaukset tekevät tarinoista lopun.

Rouva Mayerilla oli paljon tyttärellensä puhumista. Eikä hän koskaan
voinut toivoa saavansa siihen parempaa tilaisuutta kuin nyt, kun
kumpikin makasi vuoteellaan. Ei kukaan häiritse puhetta, eikä Fanny voi
mitenkään mennä pakoon, vaan äiti saa mielensä mukaan vaihtaa jutun
aihetta, eikä pimeässä voi huomata, punastuuko tytär.

-- Voi, tytär kulta, rakas tyttöseni, näin alkoi rouva Mayer, -- en
olisi uskonutkaan, että vielä koitti se onnen päivä, jolloin saan maata
sinun kanssasi samassa huoneessa. Usein olen toivonut itsekseni, ettei
minulla olisi ollut muita lapsia kuin sinä, taikka että Jumala olisi
muut korjannut minulta, mutta sinä yksin olisit jäänyt eloon, silloin
en olisi tällaisia aikoja nähnyt. Niitä kauheita aikoja! Neljä on
hulttiota tytärtä, toinen toistaan mielettömämpiä, sillä jos he
olisivat olleet järki-ihmisiä, niin eivät olisi siten menetelleet kuin
nyt ovat tehneet. Kukin oli jo säädyllisessä liitossa, johon olisi
pitänyt tyytyä, mutta ei, tyttäret tahtoivat kuulua koko maailmalle.
Saavat nähdä, mitä se heitä hyödyttää.

... Tämä oli ensimmäinen hyökkäys. Äiti moitti säädyttömän elämän
alinta astetta, jotta vain vähän sitä paremman elämän laatu esiintyisi
siivommassa valossa. Senpä tähden hän soimasi niitä, jotka olivat
ruvenneet koko maailman lemmikeiksi, kun eivät ymmärtäneet pysyä
säädyllisissä liitoissa.

Tällaisella liitolla tarkoitetaan hienon maailman piirissä sitä, että
naisella on vain yksi rakastaja, joka sopivalla tavalla pitää huolta
hänen toimeentulostansa.

Fanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä,
haukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.

-- Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki
sinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon
ihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun
jouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla
rauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän
suokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on
liian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat
veljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua
jättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi
veljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi
perilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo
omaistensa parasta.

Tämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä
hänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus
mennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus
aikanansa -- myydä!

Sitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä
hän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin
oli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti
silmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin
hän kuuli.

-- Hjaa -- ah! -- huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää,
että hän aikoo jatkaa puhettansa.

-- Joko nukut, Fanny?

-- En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut
vastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen
nukkuneen ja herennyt puhumasta.

-- Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?

Fanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:

-- Puhukaa vain!

-- En tahtonut sinua enää tunteakaan, kun sinut ensin näin. Jos olisin
sinut kadulla tavannut, niin olisin varmaan mennyt puhuttelematta
ohitsesi. Sinä olitkin pieni lapsi, kun jouduit minun luotani.
Miks'eivät tytöt pysy aina niin pieninä.

Tämä yksinkertainen ja usein kuultu toivomus pääsee äitien suusta
tavallisesti silloin, kun he alkavat pitää huolta täysikasvaneitten
tytärtensä tulevaisuudesta.

-- Niin! -- miksi saavatkaan köyhät ihmiset tyttäriä tähän maailman
aikaan? Joka kerta kun köyhälle ihmiselle syntyy tyttölapsi, pitäisi
hänen surra, ei iloita. Mitä heistä tulee; kuka heistä huolii? Meidän
aikoinamme ei kenenkään tee mieli naida. Elanto tulee päivä päivältä
kalliimmaksi, ansiot niukemmiksi. Ja jos yksi ja toinen meneekin
miehelään, niin mitä hän sillä voittaa? Saa juopon, huonon miehen, koko
elämä tulee kurjaksi; toinen huoli toisensa perästä; saa tehdä työtä
kuin orja, lapsia tulee yhä lisää, ja kun vaimo vanhenee, joutuu hän
maantielle. Äidit tekisivät paljoa paremmin, kun he heti tyttölapsen
syntyessä rupeaisivat suremaan.

Hän kertoi tyttärellensä avioelämän varjopuolista. Tytär tiesi hyvin,
miksi äiti näitä puhui, sillä noista sanoista: "kuinka kaunis sinä
olet", selvisi hänelle koko salaisuus. Hän arvasi asian, jota ei Teresa
tohtinut hänelle sanoa, nimittäin että äiti oli tullut johdattamaan
tytärtänsä kiusaukseen.

-- Onko sinulla vilu, Fanny?

-- Ei, vastasi tämä, vetäytyen peiton alle.

-- Minusta tuntuu, kuin kuulisin sinun värisevän. -- Tunsithan Teresa
Halm'in?

-- Tunsin, vastasi Fanny hiljaa, odottaen, minkä käänteen, minkä
hyökkäyksen äiti nyt tekee.

-- Sepä oli ylpeä tyttö! Tiedäthän sen itsekin, he kun asuivat
naapurissa, kuinka ylpeitä he kaikki olivat. Eivät meidän kanssamme
sanaa vaihtaneet. Kun sitten onnettomuus kohtasi vanhempaa sisartasi,
eivät he olleet enää näkevinänsäkään meitä, eivät edes antaneet
tytärtensä puhutella sinua. Ja tiedätkö, miten nyt on heidän tyttösensä
käynyt? Eräs rikas tilanhaltija rakastui häneen, ja he pakenivat
yhdessä. Vanhemmat ensin kirosivat heidät. Mutta kun tilanhaltija osti
tytölle kelpo maatilan, niin leppyivät he ja asuvat nyt kaikki hänen
luonansa, nuo ylpeät, jotka ovat niin herkät muita tuomitsemaan. Nyt
sanovat he, ettei se niinkään vaarallista ole, sillä tytär on
onnellisempi kuin mikä rouva hyvänsä, ja mies on uskollisempi hänelle
kuin moni puoliso vaimollensa, täyttää kaikki tytön toiveet ja hankkii
hänelle mitä parasta, kauneinta löytyy. Palkolliset kutsuvat häntä
armolliseksi rouvaksi, ja hän on tervetullut mihin seuraan tahansa. Ei
kukaan kysy ken ja mikä hän on. Kävelyllä he kulkevat käsitysten, ja
kaikki tuttavat heitä tervehtivät. Nyt onkin noilla kopeilla
Halmilaisilla toinen ääni kellossa, heillä, jotka ennen tuomitsivat
toisten lapsia. Kun kaikki eivät kumminkaan hyväksy tyttären asemaa,
niin vakuuttavat he, että mies ennen pitkää nai Teresan. Odottaa muka
vain, kunnes äiti kuolee ja hän on saanut setänsä leppymään. Ihmiset
uskovat ja elävät hyvinä ystävinä. Semmoinen on tämän maailman elämä.

Rouva Mayer vaikeni hetkiseksi, antaakseen Fannylle aikaa miettiä, mitä
hän puhui.

Tyttö alkoi heti äidin vaiettua vaistomaisesti itsekseen rukoilla
Herran rukousta. Kädet oli hän jo ennen laskenut ristiin värisevälle
rinnallensa. Kiireesti luki hän rukouksen ja oli iloissaan, kun pääsi
loppuun, ennenkuin äiti ehti keskeyttää.

Tuokion kuluttua jatkoi rouva Mayer taas puhettansa.

-- Semmoinen on tämä maailma. Jos tyttö olisi joutunut kunniallisiin
naimisiin, niin ei koirakaan olisi häntä haukkunut. Nyt hänestä puhuu
koko maailma, ja kaikki häntä kadehtivat. Syystä kadehtivatkin. Hän
vain nauraa heille kartanossansa. Panetelkoot vain, hupsut! Ei se häntä
haittaa. Parempi näin olikin tyttöparalle. Jos hän sen sijaan olisi
mennyt porvarille, kuten vanhemmat vaativat, niin olisi hänellä nyt
viheliäinen olo. Mies otti sitten, näet, toisen tytön, ja kolme vuotta
yhdessä oltuansa puuhaavat he jo avioeroa. Jollei heillä olisi kolme
lasta, niin olisivat he jo aikoja sitten eronneet. Mies juo, lyö
korttia, tuhlaa rahansa ja pieksee joka päivä vaimoansa. Jos Teresa
olisi hänelle mennyt, niin olisi hänellä ollut sama onnettomuus
tiedossa. Useinhan vanhemmat laittavat lapsillensa hyvää, joka muuttuu
pahaksi; usein taasen luulevat suuren onnettomuuden tapahtuneen
lapsille, mutta heitä kohtaakin mitä suurin onni. Onko sinun vilu,
Fanny?

-- Ei, ei, kuiskasi tyttö aivan kuin kuumeesta vapisten.

-- Onhan sinun vilu; kuulen, kuinka hampaasi kalisevat. Odotas, minä
tuon enemmän peittoa. Tai hieronko jalkojasi?

-- Älkää! Minun ei ole vilu, änkkäsi Fanny. Häntä kauhisti ajatus, että
äiti tällä hetkellä saattaisi koskettaa häntä.

Rouva Mayer tyyntyi tyttären vakuutuksesta. Hän oli hyvän aikaa vaiti.
Fanny luuli hänen jo nukkuvan.

-- Kuules, Fanny, sanoi hän äkkiä, joko nukut?

-- En, vastasi tytär. Oli utelias saamaan tietää, mitä nyt rupee
kuulumaan. Ihminen on usein uhkarohkeasti utelias; hän tietää, että
häntä kauhistaa uutinen, mutta kumminkin tahtoo sen kuulla.

-- En tiedä, mikä vaivaa, puheli rouva Mayer, en saa unta silmiini, en
rahtuakaan. Ehkä olen tottumaton huoneeseen. Kun ei vain kävisi samoin
kuin eräälle herrasmiehelle, joka makasi yksin oudossa paikassa, missä
ikkunaluukut olivat suljetut; kun hän aamuyöstä, näet, meni katsomaan,
joko kajastaa, niin joutui hän kellokaappiin ja arveli koko maailman
olevan mustan ja kummallisen.

Rouva Mayer nauroi makeasti pimeässä tälle eräästä kalenterista
löytämällensä tarinalle. Fannyä lohdutti se, ettei tätä juttua ainakaan
oltu hänen varallensa aiottu.

Täytyi laskea väliin joku pieni tarinakin, jottei puheen tarkoitus
olisi niin silmiinpistävä.

Tuli taasen pieni seisaus. Rouva Mayer alkoi huokailla, ikäänkuin
unisena ja parempiin ajatuksiin vaipuneena. Mutta pian puuttui hän taas
puheeseen.

-- Kuules, Fanny! Osaatko vielä koruompelua? (Nyt tulee jo viatonta
puhetta).

-- Tuli asia mieleeni, kun viimeinen koruompelusi vielä on kotona,
tiedäthän, tuo tyyny, jossa on kaksi suutelevaa kyyhkystä. Siellä se
vieläkin on muotokuvasi alla, jonka nuori maalari teki. Oi, hänestä on
tullut kuuluisa maalari. Hän on maalannut muotokuviasi ainakin
kolmesataa ja lähettänyt niitä näyttelyihin. Korkeat herrat ovat niitä
kilvan ostelleet suurista summista. Oikeastaan on hän siten onnensa
perustanut, sillä siitä asti on hänen nimensä tunnettu jokaisessa
ylhäisessä piirissä. Sen teki vain yksi kuva.

Vai niin! Nyt tultiin turhuuden portille.

-- Uskomattomalta kuuluu, jatkoi rouva Mayer, mutta eräs herra, sangen
suuri herra mieltyi niin tuohon kuvaan, jonka hän oli ulkomailla
nähnyt, että suoraa päätä tuli sen tähden tänne Pressburgiin, otti
selon, missä itse tyttö asui, jonka kuva se oli, ja tuli meille.
Olisitpa nähnyt, miten suruissaan mies oli saatuansa tietää, ettet sinä
enää meillä asunut. Aikoi ampua päänsä puhki. Mutta sittemmin onnistui
hänen saada kuulla, missä asuit. Hän on nähnyt sinut, ja asia on siitä
tullut vain pahemmaksi. Joka päivä tulee hän meille, istuu sohvalle,
missä koruompelusi on, ja katselee tuntikausia kuvaasi. Sisaresi ovat
hänelle suutuksissaan, kun hän ei ole heitä näkevinänsäkään, mutta minä
pidän hänestä senkin vuoksi, että usein olen häneltä saanut kuulla
sinun voinnistasi. Kaikkialla on hän seurannut sinua, joten olen saanut
ainakin tietää, oletko ollut terve vai sairas. Oi, tuo mies rakastaa
sinua milt'ei mielettömästi.

Joko ollaan näin pitkällä?

Kyynäspäähänsä nojautuen kuunteli Fanny äidin puhetta uteliaana, kuten
Damiens, joka katseli haavojansa, joihin palavaa öljyä vuodatettiin.

-- Kaikkia hulluuksia tuo herra on meillä tehnyt, jatkoi rouva Mayer
tyynyjänsä muutellen ja sovitellen. Ei tiedä, pitäisikö nauraa vai
ihmetellä? Jok'ikinen päivä tuli hän meille ja sanoi lukemattomat
kerrat, että jos sinä olisit ollut siellä, olisi hän heti paikalla
ottanut sinut vaimokseen. Menkää tiehenne, sanoin minä. Kuka moisia
puheita uskoisi? Eihän herrojen ole tapa naida köyhän miehen tytärtä.
Niin kai: naida ensin ja sitten hylätä. Ole varuillasi, tyttöseni; kun
suuri herra lupaa naida, niin hän vain aikoo narrata.

Tämän hurskaan neuvon lausuttuansa levähti rouva Mayer. Fannyllä oli
aikaa täten täydentää äidin neuvoa:

"Mutta jos hän ei lupaa naida, vaan antaa rahoja, niin tekee hän
järkevästi; ota hänet! Vain ylioppilasten ja neljännes-aatelispoikain
tapana on vietellä tyttöjä naimalupauksilla ja lemmenvaloilla. Karta
heitä! Todellinen kavaljeeri kysyy heti: 'paljonko maksaa?' Kuule
häntä!"

Hyi! Hyi! Häpeätä, riettautta!... Tämmöistä on elämä...

Lieneekö se sentään aivan semmoista? Vait. Kuuntele, tyttö, mitä äitisi
vielä puhuu! Älkää tukkiko korvianne, te hienotunteiset, ylhäiset
naiset, jalompien piirien hyvin vartioidut kukat! Teihin ei tästä
mitään tartu, sillä puhun vain köyhien naisten kurjuudesta. Mutta te
saatte tietää, mihin katoavat sen rakkauden kirkkaimmat säteet, josta
teidän osallenne jää vain iltaruskon puna!

Kauhistuen odotti Fanny, mitä äiti vielä puhuisi. Onko hänellä kyllin
rohkeutta suorittaa kauheata tehtäväänsä loppuun asti, hiipiä
onnettomuuden naamarilla peitettynä rauhalliseen, rehelliseen
perheeseen, joka säälien antaa anteeksi, varastamaan sen kalleinta
aarretta, kunniaa, siveyttä, immen puhtautta, oman tyttärensä siveyttä,
viattomuutta, jota vierasten ihmisten on täytynyt suojella!

Oi! Perkele on mustempi kuin luullaankaan!

-- En kuitenkaan ottanut korviini hänen sanojansa. Vaikka hän olisikin
puhunut totta, niin ei se kumminkaan olisi mitään auttanut. Alhaisesta
säädystä syntyneitä naisia ylenkatsotaan ylhäisissä piireissä, sitä
vastoin kuin Teresa Halmin tapaiset saavat elää rauhassa.

(Aivan niin! Teresa Halmin tapaisia ylenkatsotaan, heistä ei puhuta.)

Mitä vielä?

-- En enää tiennyt, mitä tehdä: karttaako vaiko sääliä tuota miestä?
Silloin katosit sinä yht'äkkiä kaupungista. Hän joutui aivan
epätoivoon, luuli sinun joutuneen naimisiin. Tuli luokseni melkein
mielipuolena. Kysyi, minne olit joutunut? En tiedä, vastasin, minulta
hänet on jo aikoja sitten riistetty. On saattanut joutua mieheläänkin.
Nytpä mies kalpeni ja heittäytyi -- ihan samalle sohvalle, missä on
ompeluksesi, nuo kaksi suutelevaa kyyhkystä, näetsen. Minun tuli
raukkaa surku, sillä hän oli ihmeen pulska poika. En ole sievempää
miestä eläissäni nähnyt! Kasvot hienot ja vaaleat, kädet pehmeät kuin
sametti, ihana suu ja uljas vartalo!... Sanoin, miks'ei rientänyt
kosimaan, jos hänellä oli vakavat aikeet. Hän sanoi vain odottavansa,
kunnes hänen setänsä kuolee, joka vastustaa tätä naimispuuhaa. Vai
niin, sanoin, mutta tyttö ei voi odottaa setänne kuolemaa, sillä hän
vanhenee sill'aikaa eikä aina voi tyttönä pysyä. Hän sanoi aikovansa
salassa mennä kanssasi kihloihin. Siihen ei ole uskomista, hyvä herra,
vastasin minä; tähän maailman aikaan ei voi miehiin luottaa. Te
saattaisitte tehdä tytön onnettomaksi ja pitäisitte ainiaaksi
kihlauksen salassa. Tähän vastasi hän: no hyvä; jollen luota hänen
lupaukseensa, kunniasanaansa, niin on hän valmis antamaan käteeni
kuusikymmentä tuhatta floriinia puhdasta rahaa, jonka saisimme pitää,
jos hän olisi kurja sanansasyöjä ja hylkäisi joskus sinut.
Kuusikymmentä tuhatta florinia on suuri summa, jota ei kukaan ilman
muuta tyhjään heitä. Ei kukaan ole niin hullu, että sanansa syöden
menettäisi kuuttakymmentä tuhatta floriinia, etenkin kun on antanut
lupauksensa niin kauniille tytölle, kuin on oma Fannyni...

-- Hyvää yötä, minun tulee uni, virkkoi Fanny vaipuen levolle. Hyvän
aikaa hän vielä kuitenkin käänteli itseään sängyssä, taistellen kauhua,
vihaa ja inhoa vastaan. Vasta aamun koittaessa sai hän unta väsyneisiin
silmiinsä.

Päivä paistoi jo ikkunasta sisään, kun Fanny heräsi.

Hän oli nähnyt kummallisia unia, ja vielä herätessäänkin liikkui
monenlaisia asioita hänen mielessään, sekä todellisia että kuviteltuja.

Ihminen usein pelkää, vapisee yöllä, mutta aamulla herätessänsä on hän
aivan kuin tottunut asioihin, joita hän yöllä pelkäsi.

Taikka kun päivällä on ollut vaipuneena mietteisiin, tuskallisiin
ajatuksiin, niin tulevat samat seikat unessa esiin, ja usein on
mielikuvitus niin suuri, että unessa tulee hyviä mielijohteitakin.
Unennäkijä silloin näkee tulevaisuuteen. Sentähden sanotaankin unen
tietävän jotakin. Ja kun heräämme aamulla, niin ovat meidän mielestämme
yölliset haaveet ja ajatukset niin kaukana, kuin olisivat ne jo vuosia
sitten mielessämme olleet.

Fanny huomasi äidin jo varemmin nousseen ylös ja menneen pois hänen
vielä nukkuessansa. Hyvillä mielin nousi hänkin ylös, puki yllensä ja
suki pikaisesti hiuksensa.

Eine oli jo valmiina häntä odottamassa. Rouva Mayer keitti kyökissä
kahvia ja leikkasi vehnästä: ei antanut palvelijattarien laittaa
einettä, sillä ansaitsihan hänen kultatyttösensä muka, että äiti vähän
hänen hyväksensä askaroi.

Boltay-mestari ei oikein ollut tottunut tuohon vieraan maan hedelmistä
laitettuun mustaan liemeen, vaan söi aamulla varhain viidenkymmenen
vuotisen tapansa mukaan aimo palan savustettua ja pippuroitua silavaa
ja ryyppäsi päälle pikarillisen paloviinaa, ennenkuin meni toimiinsa.

Fanny ja hänen äitinsä jäivät siis kahdenkesken kahvia juomaan. Boltay
ei siinä mitään vartioimisen syytä nähnyt; antaa eukon valitella
vaivojansa! Fannyllä ei kumminkaan ole mitään valittamista, ei ainakaan
holhoojiensa suhteen.

Fanny toivotti äidille hyvää huomenta suudellen hänen kättänsä, mihin
tämä vastasi samalla tapaa suutelemalla tyttärensä kättä.

-- Tuota kaunista, ihanaa kätöstä. Tyttöseni, ainokaiseni! Oi, kuinka
olen onnellinen, saadessani elää sinun kanssasi. Salli minun laittaa
kahvisi. Tiedänhän, miten sinä sitä tahdot. Paljon kermaa ja vähän
sokeria. Kas noin! En ole, näetkös, vielä mitään unohtanut.

Eukko oli sangen puhelias, vaikkei hän ennen, Teresan läsnäollessa,
ollut liioin monta sanaa tyttärensä kanssa vaihtanut; Teresan tutkivat
silmäykset olivat estäneet häntä. Nyt oli hän niistä vapaa.

Fanny katsahti kahvia juodessaan vähän väliä äitiinsä, joka taukoamatta
ylisteli häntä, kiitti kauniiksi, hyväksi, enkeliksi, ja tahtoi että
hän söisi kaikki vehnäset.

-- Äiti -- alkoi tytär tarttuen eukon käteen -- hän ei sitä enää
pelännyt -- kuka on tuo herra, joka on kysellyt minua.

Rouva Mayerin silmät alkoivat kavalasti kiilua. Otus on paulaan
menossa!

Mutta jos hän olisi tarkemmin katsonut tyttärensä kasvoihin, niin olisi
hän saattanut havaita, ettei Fanny edes punastunut näin kysyessään,
vaan pysyi kalpeana, kylmänä.

Vaanien katseli äiti ensin ympärillensä, oliko ketään muita kuulemassa.
Sitten kuiskasi hän tyttärensä korvaan:

"Abellino Kárpáthi."

-- Vai niin? Hänkö? -- vastasi Fanny sangen omituinen hymy huulilla.

-- Tunnetko ehkä hänet?

-- Olen hänet kerran kaukaa nähnyt

-- Kaunis mies, hieno, miellyttävä; en ole eläissäni nähnyt niin
miehukasta vartta.

Fanny kokoili hyppysillään leivän muruja pöytäliinalta ja leikki
lusikalla.

-- Eikös, äiti, kuusikymmentä tuhatta floriinia ole suuri summa?

(Otus on paulassa; pian, pian!)

-- Sangen suuri summa, tyttöseni, siitä tulee laillista korkoakin
kolmetuhatta ja kuusisataa floriinia. Kauan saapi köyhä mies maata
tonkia, ennenkuin saa niin suuren summan kokoon.

-- Sanokaas äiti, oliko isällä niin suuria tuloja?

-- Mitä vielä, tyttöseni. Korkeintaan nousivat hänen tulonsa
yhdeksäänsataan. Tämä on neljä kertaa enemmän. Niin juuri, neljä kertaa
yhdeksän on kolmekymmentä kuusi.

-- Mutta sanoiko Abellino oikein todella aikovansa minut naida?

-- Sanojensa totuudesta antaa hän vakuutuksen milloin tahansa.

Fanny näytti asiata miettivän.

-- Jos hän päättää, on se siis hänen oma vahinkonsa. Kuusikymmentä
tuhatta floriinia jää kumminkin meidän käsiimme.

"Mikä mielevä tyttö! Ei ole niin liehakko kuin sisarensa. Ei anna niin
helposti itseänsä narrata. Sepä vasta on oikein minun lapseni." Näin
ajatteli rouva Mayer iloissaan käsiänsä hykertäen.

Silloin seppä takoo, kun rauta on kuuma.

-- Niin, tyttöseni, nuo haaveilut ovat tosin hyviä, mutta pian niistä
nälkä tulee. Herrat runoniekat kirjoittavat ihanteista, mutta etsivät
kuitenkin rahan lähteitä. Koko maailma haalii tähän aikaan vain rahoja.
Rahallinen mies on rehellinen mies. Kerjäläinen saa kyllä olla
kunniallinen, ei kukaan hänestä välitä. Vielä olet nuori, vielä käyt
kaupoiksi. Mutta kauanko kauneus kestää? Kymmenen vuoden kuluttua se on
mennyttä kalua. Mitä hyötyä sinulla on siitä, että kulutat nuoruutesi
jumalisuudessa, karkoittaessasi kaiken ilon luotasi?

-- Tuo akka puhuu, aivan kuin ei häntä ikinä olisi ristittykään.
Pelkkää maailmallisuutta! Uskonto on muka vain runollista
haaveilemista.

-- Ei kymmentä vuottakaan kestä tällä tavalla kauneutesi, jatkoi
painavammin rouva Mayer, sillä naiset, jotka elämän riemuja karttavat,
kuihtuvat pikemmin.

-- Hiljaa, Boltay tulee!...

Vanhus astui sisään, sanoi hyvää huomenta ja kysyi, oliko mitään asiaa
kaupunkiin, sillä hän lähtee heti sinne; hevonen on jo valjaissa.

-- Äiti tahtoisi lähteä kotia, vastasi Fanny. Setä kai tekee hyvin ja
ottaa hänet mukaansa.

Rouva Mayer ällisteli suu ja silmät auki. Eihän hän ollut sanonut
tahtovansa täältä lähteä.

-- Kernaasti, vastasi Boltay, minne hän menisi?

-- Kotia tytärtensä luo. (Rouva Mayer pelästyi.) Minulla on siellä
muutamia ompeluita, joita en soisi sisarten pilaavan, äiti menee
tuomaan ne minulle tänne.

(Mikä järkevä, viisas tyttö.)

-- Erittäin tuo tyyny kotona, tiedättehän äiti, se, jonka itse olen
tehnyt, jossa nuo kyyhkyset ovat. Sitä en millään muotoa jättäisi
sisarilleni. Ymmärrättehän?

Miks'ei hän ymmärtäisi? Tämä tietää vain, että Fanny hyväksyy tyynyllä
istuneen herran tarjouksen, ja antaa sen tietää näin hienolla tavalla,
jottei paksupää Boltay aavistaisi mitään pahaa. Viisas tyttö, mielevä
tyttö!

Boltay meni ulos hetkeksi käskemään ajurin laittaa sijaa rouvalle.
Käyttäen aikaa hyväksensä, kysäsi rouva Mayer kuiskaten Fannyltä:

-- Koska saan tulla sinua noutamaan?

-- Ylihuomenna.

-- Mitä vastaan hänelle?

-- Ylihuomenna, toisti Fanny.

Boltay tuli sisään.

-- Odottakaa, setä kulta, vielä vähän! Minä kirjoitan Teresalle
muutaman rivin. Viettehän kirjeen perille?

-- Kernaasti. Mutta ei sinun sen vuoksi tarvitse sormiasi musteeseen
tahrata. Kyllä minä toimitan suullisestikin asian.

-- Sama se. Sanokaa tädille, että hän ostaa minulle vähän "cashmir
harras'ta", kyynärän "pur de laine", tai "poil de chévre'ä".

Boltay joutui ymmälle noista vieraskielisistä sanoista.

-- Kirjoita paperille, niin käy parhaiten! Noita sanoja minä en
kumminkaan muista.

Hymyillen otti Fanny kirjoitustarpeet esille ja kyhäsi pienen kirjeen,
jonka hän sulki sinetillä ja antoi Boltaylle.

Rouva Mayer vilkasi vielä kerran hyväksyvästi tyttärensä silmiin, antoi
nostaa itsensä rattaille, ja he lähtivät ajamaan.

Fanny katseli hetken aikaa heitä. Sitten kääntyi hän, kylmä, halveksiva
ivanhymy huulilla, kamariin kastelemaan kukkiansa, iloisesti itseksensä
laulaa hyräillen.

Saavuttuansa kaupunkiin astui Boltay alas rattailta ensimmäisen puodin
kohdalla; täytyi muka mennä ostamaan piikiveä ja taulaa. Ajurin käski
hän ajaa, minne rouva halusi. Itse sanoi hän menevänsä jalkaisin kotia.

Ei aikaakaan, niin oli rouva Mayer jo taas rakkaittensa parissa. Siellä
oli Abellino par'aikaa. Keikari heti kysyi, kuinka asiat olivat
onnistuneet. Rouvan yllä oli vielä sama puku, jonka Boltay mestari oli
hänelle ostanut. Mitkä naurettavat tamineet! Tyttäret kilvan
tanssittelivat, pyörittelivät äitiä. Abellino pyysi saada kuvata hänet
tuossa asussa. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa. Pian, pian! Miten oli
asian käynyt?

Kaksi tuntia kesti rouvan kertomus onnellisesta yrityksestänsä, miten
hän oli taistellut, ollut kaunopuhelias, ennenkuin sai tyttärensä
suostumaan. Tyttö, näetsen, on niin häveliäs, että äidin täytyi
uskotella kavaljeerin aikovan naida hänet. Pitää siis sanoa tytölle
samoin.

Abellino ei voinut olla syleilemättä eukkoa. Palkinnoksi kertoi rouva,
miten kauniiksi mieheksi hän oli Fannylle Abellinon kuvaillut --
Antakaamme heidän iloita rauhassa!

Tältä välin tallusti mestari Boltay koreasti kotiansa. Teresa oli
ovella ottamassa vastaan, sillä ajuri oli jo ehtinyt kotia ja tuonut
sanoman mestarin tulosta.

-- Toin kirjeen, mutta se on turkin kieltä, niin etten olisi osannut
suullisesti asiata ajaa.

Teresa aukaisi kirjeen ja luki. Katsahti Boltayhin, luki taasen. Luki
kolmasti ja katsoi taas Boltayhin.

-- Tämä on tosiaankin turkin kieltä. En minäkään ymmärrä. Lukekaa.

Hän ojensi mestarille kirjeen.

-- Hm, -- murisi ukko; oli luullut tämän olevan täynnä vieraskielisiä
sanoja, ja hämmästyi, kun sai lukea seuraavaa:

"Rakas tätini! Tiedän kaikki. Nainen, jota en julkea äidikseni sanoa,
älköön enää meille tulko. Ilmoittakaa Juhana Kárpáthille, että hän
vielä tänään tulee luokseni; minulla on tärkeitä asioita puhuttavana
hänelle. Tulkaa pian kotia. Oma Fannynne."

Mitä tämä tietää? Mitä on heidän välillään tapahtunut? Joivathan he
rauhassa kahvia yhdessä ja erkanivat hyvinä ystävinä. Suutelivat
toistensa kättäkin... Boltay-mestari ei ollenkaan ymmärtänyt.

Mutta Teresa alkoi ymmärtää.

Siis pitää heti laittaa tieto Juhana Kárpáthille. Kuka menee sinne?
Mestari Boltay menee itse. Hänellä on keveät jalat; tuokiossa on hän
perillä. Vanha Paavo tuntee hänet jo ja taluttaa kädestä herransa luo.
Ylkä ymmärtää asian; antaa heti valjastaa, ja viiden minuutin päästä
ovat he matkalla. Boltay ja Teresa istuvat hänen viereensä; viisi
nopsaa hevosta nelistää pitkin maantietä. Kahdessa tunnissa tekevät he
sen matkan, joka Boltayn hiljaa ajaessa kestää neljä tuntia.

Fanny on arvoisaa vierasta vastaanottamassa. Tytön kasvot ovat
tavallista kalpeammat, mutta tuo kalpeus vain somistaa häntä.
Juhana-herra oli ihastuksissaan, ei voinut olla astumatta morsiamensa
eteen ja lausumatta seuraavia tavattoman juhlallisia sanoja:

-- Neitiseni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ainoana huolenani
on oleva katsoa teidän parastanne ja iloanne.

-- Minä taas lupaan, vastasi Fanny vakaalla, tyynellä äänellä, että
suurimpana velvollisuutenani olen pitävä elää teidän nimellenne
kunniaksi. Nyt pyydän teitä kolmea hetken ajaksi neuvottelemaan
kanssani.

Sanat olivat niin vakavasti lausutut, että heidän oli totteleminen.
Kaikki neljä menivät sisimpään huoneeseen ja sulkivat oven.

Parin tunnin perästä aukeni ovi, ja kaikki neljä astuivat ulos.

Mikä muutos kaikkien kasvoissa!

Fanny ei enää ollut kalpea, vaan punoitti kuin aamurusko, kauniina kuin
ruusu täydessä kukoistuksessaan.

Mestari Boltay kierteli tavan takaa viiksiänsä ja oli kauhean ankaran
näköinen. Jollei hän olisi välistä naurahtanut, niin olisi luullut
hänen olevan suutuksissaan.

Teresankin silmät säkenöivät, mutta nuo säkenet tulivat varmasta koston
toivosta.

Entä ylkä, Juhana-herra? Minne jäi Juhana-herra, vanha Nabobimme? Oliko
tuo iloinen, vilkas, riemuitseva henkilö sama mies? Toden totta, hän on
tullut kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Mies on vaihdettu!

Hän on aivan ihastunut morsiameensa, enkeliinsä. Eipä hän syyttä ollut
kuolleista ylösnoussut!

-- Siis huomenna, lausui hän ilosta väräjävällä äänellä.

-- Niin, huomenna, vastasi Fanny painavasti, ja heidän silmistänsä
säkenöi omituinen tuli, kun he toisiinsa katsahtivat.

Ylen riemastuneena pudistaa Kárpáthi ensin Boltayn kättä, sitten
Teresan. Nyt tulee Fannyn vuoro.

-- Saanko tarjota teille käteni?

Fanny ojensi ystävällisesti hienon kätensä. Juhana-herra joutui ihan
haltioihinsa; tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, eikä morsian
ollenkaan tuosta suuttunut.

Iloissaan yrityksen onnistumisesta syleili Juhana-herra ensin Boltayta
ja Teresaa, ja vihdoin huomasi hän pitävänsä Fannyäkin sylissään. Tyttö
nojasi häneen hellästi, kainosti, ilman keimailua, kuten luonnon lapsi
osaa tehdä.

Sitten riensi Juhana-herra vaunuihinsa, avasi itse oven, odottamatta,
kunnes Paavo ehtisi laskemaan rappusia alas. Vielä kerran huusi hän:

-- Huomenna iltapäivällä!

-- Vaiti! -- vastasi Fanny laskien etusormen huulilleen.

-- Aja Pressburgiin, huudahti kiireissään Juhana-herra Paavolle, kun
tämä juhlallisesti verkalleen kömpi ylös istuimelle, ja sieltä katsella
jörötti isäntäänsä.

-- No, mitä ällistelet? Anna mennä!

-- Olemme jättäneet jotakin taloon, vastasi vanha palvelija.

-- Mitä olemme jättäneet?

-- Kaksikymmentä vuotta iästänne, armollinen nuori herra! -- vastasi
Paavo vakaasti ja ensimmäistä sanaa kovin venyttäen.

Juhana-herra nauroi makeasti tälle hauskalle havainnolle. Ajuri
mäjähytti kerran piiskalla, hevoset lähtivät juoksemaan, ja pian
kohosivat tomupilvet maantiellä vaunujen takana.

... Mitä tuolla kamarissa lienee päätetty?

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna saapui Boltayn taloon eräs palvelijalta näyttävä
henkilö, jonka rouva Mayer oli lähettänyt tuomaan Fannylle tuota
koruompeleista tyynyä.

Palvelijatar kuiskasi Fannyn korvaan, että tyynyn sisään oli kirje
kätkettynä.

Hyvä!

Fanny etsi kirjeen esille. Se oli äidin kirjoittama. Rikas herra on
muka suuresti iloissaan, jonkatähden hän on seuraavaksi päiväksi
laittanut suuret iltahuvit Fannyn kunniaksi armollisen herran
Kecskereyn luo ja kutsuu hänet sinne. Kirjeen mukana seurasi korea
kutsumuskortti:

"Mademoiselle Fanny de Mayer avec famille."

Neiti Fanny Mayer perheinensä.

Sana perhe tässä merkitsee äitiä, sisaria ynnä muuta sukulaisväkeä.

Siis on yleisöstäkin huolta pidetty! Paljon kansaa, katselijoita,
ihailijoita! Sitä parempi. Näytelmä tulee vain loistavammaksi!

Fanny lähetti palvelijattaren takaisin, ilmoittaen tulevansa
iltahuveihin, ja lähettäen terveisensä armolliselle Kecskerey herralle.

Kukapa tuo herra Kecskerey on! Pitääkö meidän tehdä hänenkin kanssansa
tuttavuutta?

Hän on kunnon gentlemanni, jolla on sangen arvokas asema hienoissa
seuroissa ja joka täyttää erään ajan vaatimuksen, jota ilman olisi
vaikea tulla toimeen.

Hänet tuntee jokainen, joka tahtoo itseänsä mainittavana henkilönä
pitää, sekä ylimykset että taiteilijat.

Hänen asuntonsa, hänen iltahuvinsa ja aamiaisensa ovat koko hienon
maailman kokouspaikka.

Tänne kokoontui ylhäisiä naisia, jotka ihastuksesta taiteeseen
tahtoivat lähemmin nähdä jotakin mainiota taiteilijaa; vapaamielisiä
naisia, jotka laajensivat liittojansa yli avion rajojen; vanhoja
naisia, jotka tahtoivat seurustella ikävien salonki-ihmisten sijasta
iloisten nuorukaisten kanssa; suosittuja taiteilijattaria, jotka olivat
seuran valioita; pari sinisukkaa; valistuneita filosofinaisia, jotka
kirjoittavat päiväkirjaansa joka ihmisestä, jonka tapaavat ja jonka
kanssa ovat kerran puhelleet; moni ylhäisempien piirien nainen, jota
maailma pitää suurena laulajattarena ja joka mielellään antaa äänensä
kuulua; muotikaunottaria, joita jonkun mahtavan miehen armo on
oikeuttanut pääsemään hienoihin seuroihin, ja arvoisia äitejä, jotka
tulevat tänne tyttärinensä, ollen tarpeeksi tuhmia käsittääkseen syyn,
minkä vuoksi heitä on tänne kutsuttu; nuoria kavaljeereja, nero- ja
rahaylhäisöä; vanhoja herkkusuita herroja; joitakuita pilkkakirveitä,
jotka iloitsevat toisten tyhmyyksistä; vieraita pohjattoman rikkaita
kavaljeereja, jotka tahtovat nähdä kaunotarnäyttelyä; elähtäneitä
herroja, jotka levittävät ympärillensä ikävyyden ruttotautia;
runoniekkoja, jotka heti ensi viittauksesta ovat valmiit lausumaan
julki viimeisiä neronsa tuotteita, ja lopuksi pari kolme
sanomalehtimiestä, jotka kirjoittavat lehtiin kaikesta, mitä he
Kecskerey herran iltahuveissa näkivät, kuulivat, söivät, joivat, ja
mitä toiset näkivät ja kuulivat, söivät ja joivat.

Tällaisista aineksista oli koottu se hieno seura, jonka tapana oli
kokoontua Kecskerey herran iltahuveihin. Näitä huveja pidettiin kaksi
kertaa viikossa, mutta erinomaisissa tapauksissa, esimerkiksi jonkun
vieraan taiteilijan kaupungissa käydessä, useamminkin.

Joka tästä tekee sen johtopäätöksen, että Kecskerey herra on
äärettömän rikas mies, hän erehtyy. Ei hänellä ole auringon alla, eikä
maankaan alla muuta kuin "renommé" (maine)! Häntä pidetään hienona
ritarillisena, taiteentuntijana, sivistyneenä miehenä. Kunnian asia on
käydä hänen luonansa. Ei kenenkään tarvitse hävetä seurustella hänen
kanssansa, sillä hän suosii aatelia, sekä suku- että raha-, kauneus- ja
neronaatelia. Hän yhdistää eri seurapiirejä; rikkaat ylimyksemme,
kunnon pankkiirien pojat ja vanhat aatelismiehet ovat luoneet
älykkäästi kootun seuran, jota varten aineelliset varat ovat heidän
uhraamiansa, mutta taiteellinen toimeenpano isännän ansio, -- tai
selvää kieltä puhuen: he antavat rahoja huveihin, joihin herra
Kecskerey kutsuu vieraita.

Jos joku päästäisi huuliltansa Kecskerey herrasta sanan "parittaja",
hän rikkoisi kovasti sopivaisuuden lakeja vastaan.

Kecskerey herra ei kehoita ketään eikä puutu kenenkään asioihin, hänen
huveissaan käy kaikki ankaran siveästi ja säädyllisesti.

Ensin esiintyvät taiteilijat, lauletaan, soitetaan huilua ja pianoa,
sitten tanssitaan pianonsoiton mukaan muutama kierros katrillia ja
valssia, sitten mennään hyvässä järjestyksessä illalliselle, jolloin
naiset istuvat pöydässä, miehet syövät seisoen, muutama lasi samppanjaa
tyhjennetään läsnäolevien naisten tai mainioitten vierasten kunniaksi.
Illalliselta päästyä tanssitaan taas pari katrillia ja valssia. Kun
kello on lyönyt yksitoista, rupeavat naiset tekemään lähtöä; vain
muutamia keikareita -- nuoria ja vanhoja -- jää viinejä maistelemaan ja
korttia lyömään.

Tästä voi kukin havaita, että näissä iltahuveissa ei tapahdu
pienintäkään loukkausta sopivaisuutta ja siveyttä vastaan.

Eikä Kecskerey herra sitä sallikaan! Hän on ylpeä maineestaan. Hän vain
antaa ihmisille tilaisuutta kokoontua yhteen, mutta rakkausseikkoihin
hän ei puutu. -- Se on toisten tehtävä. -- Mutta jos häntä kumminkin
parittajaksi sanottaisiin, niin on siihen ainoana syynä tuhma kielemme,
jolla ei ole kahta nimitystä -- samalle käsitteelle!

Mainitsemaksemme päiväksi järjestettiin siis suuret iltahuvit Kecskerey
herran luo. Kustannukset olivat Abellinon kukkarosta kotoisin, vaikk'ei
oikeastaan hänenkään, vaan Fennimoren, joka oli illalla Fannyn tullessa
häviävä vetonsa ja maksava Abellinolle tuhannen tukaattia. Asia oli
niin varma, ettei sitä enää tarvinnut salassa pitää. Pila oli hieman
englantilainen. Abellino oli näet luvannut kuusikymmentä tuhatta
floriinia voittaaksensa tuhannen tukaatin vedon, muut asiat olivat muka
sivuseikkoja.

Huveihin oli koko hieno maailma kutsuttu, vapaamielisiä naisia,
hupaisia rouvia, suosittuja muotinaisia, mies- ja naistaiteilijoita,
sinisukkia ja runojansa lausuvia runoilijoita, keikareita, herkkusuita,
älykkäitä tilanomistajia. Vierasten paljous milt'ei saattoi
sanomalehtimiesparan pään pyörälle, kun hänen piti kirjoittaa kustakin
vieraasta ylistyslause.

Aamulla juhlapäivänä, joka nuorempien isänmaanystävien mielestä oli
tärkeämpi kuin ajan polttavin valtiopäiväkysymys, istui rouva Mayer
ajuriin samassa puvussa, jonka Boltay oli hänelle ostanut. Tiellä
mietti hän seuraavan keinon: hän jättää ajurin metsän reunaan ja menee
jalkaisin Boltayn taloon. Siellä sanoo hän tulleensa kaupungissa
käyneitten maalaisten rattailla. Fannyn kanssa hän sitten menee
kävelemään, muka viljatoukoja katselemaan, ja saavuttuansa ajurin luo
istuvat he rattaille, ja sitten hyvästi!

Tällaisissa aikeissa saapui hän onnellisesti Boltayn maataloon.
Taivaallinen kaitselmus oli hänelle niin armollinen, etteivät kädet
eivätkä jalat tiellä murtuneet.

Mutta tiedustellessaan Fannyä sai hän hämmästykseksensä kuulla, että
neiti jo aamulla oli lähtenyt Pressburgiin.

Rouvalla oli syytä pelästyä.

-- Ehkä vanhukset ovat hänet sinne vieneet?

-- Eivät niinkään, he menivät jo aikaisemmin, ja Fanny neiti läksi pari
tuntia sitten kyytihevosella.

-- Ai ai! -- Mitä tyttö ajatelleekaan? Ehkä aikoo narrata äitiänsä ja
on sentähden lähtenyt saalistansa saamaan? Kunhan ei vain kukaan olisi
hänelle selittänyt, että moisissa asioissa on paras toimia ilman
välittäjää? Sepä olisi kaunista, jos tyttö olisi äitinsä pettänyt!

Nyt ei muuta kuin takaisin ajurin luo! Takaisin Pressburgiin, ja aika
kyytiä! Minne tyttö lienee joutunut? Kun hän ei vain sillä aikaa ehtisi
tavata Abellinoa! Vai lieneekö hän muuttanut mieltään eikä tulekaan?
Jokainen jo tietää, että iltahuvit ovat häntä varten laitetut. Ei, ei
ole mahdollista, naisen sydän kyllä tunnetaan. Pikemmin on pelättävä,
ettei Fanny esiinnykään äitinsä seurassa. Yhdentekevä! Hänen
toimestansa, hänen vaivojensa hedelmänä on kuitenkin kaikki tämä, sillä
hän sai tytön suostumaan. Voi niitä äidin suruja!

Jo kokoontuu vieraita Kecskerey herran saleihin, jo keräytyy talon
portille sulottaria, jotka hienosti keimaillen sallivat vaunuista alas
astuessansa silmälaseilla varustettujen nuorten herrojen tarkastaa
heidän jalkojansa. Eteisessä kokoavat lainattuihin livreijoihin puetut
palvelijat vierasten nimikortit, jotka tavan vuoksi tarkastetaan, sekä
päällysvaatteet ja hunnut. Isäntä, armollinen herra Kecskerey, ottaa
ovella ystävällisesti vieraita vastaan. Kukin tietää, ettei huveja ole
hänen varoillansa laitettu, hän tietää myöskin aivan hyvin, että
jokainen tietää tämän asian. Mutta kuitenkin kumarrellaan niin syvään,
kuin Kecskerey herra olisi todellinen isäntä ja tulijat hänen
vieraitansa. Hänen kimakka nenä-äänensä kuuluu yli toisten puheen.

-- Iloitsen, kun ette ylenkatsonut kutsumustani. -- Teidän armonne tuo
läsnäolollaan suurta kunniata huoneelleni. -- Mesdames, (hyvät naiset!)
suvaitsitte muistaa vielä todellista suosijaanne. -- Sangen kauniisti
teitte, hyvä herra, kun keskeytitte opintonne minun tähteni! --
Kreivitär, vieraat ihastuvat varmaan ihanasta laulustanne, j.n.e.

Sitten tulee nuoria gentlemanneja, joita isäntä tervehtii
luonnollisella "alkulauseella".

Arvoisa isäntä koettaa kaikin voimin huvittaa vieraitansa. Jotka eivät
vielä tunne toisiansa, vaan tahtoisivat tuttavuutta tehdä, heidät
esittelee hän; usein saattavat he ilman hänen esittelemistänsäkin olla
vanhoja tuttuja. Runoilijoille antaa hän lehtiä, joissa on luettavana
heidän omia tuotteitansa; soittajan asettaa hän pianon ääreen ja hänen
selkänsä taa jonkun soittoa ylistämään. Jokaiselle tietää hän sanoa
jotakin hauskaa, tuoreita uutisia, lystikkäitä kaskuja jakelee hän
vierasryhmiin; teetä hän kantaa paremmin kuin kukaan muu ja ehtii
kaikesta huolta pitää. Hänpä vasta on oiva isäntä.

Vihdoin tulee Abellino. Ei ehtinyt ennen tulla. Käsivarresta taluttaa
hän sisään vanhaa outoa herraa, jonka hän ohjaa suoraan isännän eteen
ja esittelee.

-- Ystävämme Kecskerey; herra Griffard, pankkiiri.

Kumarruksia, tervehdyksiä, kädenpuristuksia.

-- Suokaa anteeksi, arvoisa isäntä; kun tämä kuuluisa herra, yksi
parhaista ystävistäni, sattumalta saapui Pariisista tänne, käytin
hyväkseni tilaisuutta antaa hänen tulla tuntemaan vierastenne valiot.

Kecskerey herra sekä suo anteeksi että on tuhannesti kiitollinen
saadessansa kunnian tutustua niin mainioon henkilöön. Taas kumarruksia,
kädenpuristuksia. Kaikki tämä käy niin vakavasti, kuin ei Abellino
olisikaan huvien pitäjä ja kuin ei sitä kukaan tietäisikään.

Oikeastaan oli kunnon pankkiiri tullut Pariisista, jota ei vielä siihen
aikaan rautatiet olleet tuoneet niin likelle Pressburgia kuin nyt,
voidaksensa omin silmin tulla vakuutetuksi, aikoiko tuo vanha Nabob,
jonka nahasta hän jo oli niin paljon lainaksi antanut, vihdoinkin
kuolla vai ei.

Herra Kecskerey koetti erinomaisen huolellisesti huvittaa tätä arvoisaa
vierasta, vieden hänet hauskimpien naisten seuraan, pääasiallisesti
saadaksensa hänet irti Abellinosta, joka usean nuoren keikarin seurassa
poistui pelihuoneeseen, missä hän parhaiten sai aikansa kulumaan, siksi
kunnes Fanny tulisi.

Jo istui pelipöydän ääressä useita miehiä, niitten joukossa myöskin
Fennimore, jonka nähdessään Abellino remahti kovaan, nenäkkääseen
nauruun.

-- Sinulla, Fennimore, täytyy tänään olla hyvä onni tässä pelissä,
sillä tuossa toisessa olet hävinnyt mies. Sinun pitää, saakeli soikoon,
voittaa aika lailla, sillä minulle olet hävinnyt tuhat tukaattia. Haha!
Luuletteko näitten huvien olevan minun kustannuksellani? Erehdytte.
Fennimore suorittaa kulungit. Antakaa minullekin sijaa pöydässä;
pitäähän minunkin koettaa onneani.

Fennimore ei vastannut sanaakaan; hän piti paraikaa pankkia. Hetkisen
kuluttua oli hänen pankkinsa hajoitettu. Abellino voitti pelin.

-- Ohoh, veikkoseni, sinuun sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton
lemmessä. Fennimore parka, minun tulee sinua surku!

Fennimore nousi pöydästä eikä enää pelannut. Jos hänen
maidonkarvaisissa kasvoissaan olisi näkynyt jonkinlaista värinmuutosta,
niin olisi sitä saattanut sanoa raivon tuottamaksi kalpeudeksi.

Hävitty veto ja naisen ylenkatse, rahatappio ja voittajan pilkka
täyttivät hänen sydämensä kiukun myrkyllä. Muutaman kerran oli hän jo
käyttämäisillänsä kynttiläjalkaa mielenosoituksen aseeksi. Mutta hän
katsoi kuitenkin paremmaksi mennä ulos huoneesta.

Abellino jäi pelaamaan, voitti yhä ja suututti ylpeällä, pilkkaavalla
käytöksellään niitä, joilta hän voitti. Hänellä oli perin hyvä onni
tänään. Oikeinpa täytyi sydämen pohjasta nauraa.

-- No! --- virkkoi hän kokoillen setelitukkuja taskuunsa; minuun sopii
sananlasku yhtä hyvin kuin Fennimoreenkin.

Läheisessä huoneessa tapasi hän palvelijan, joka oli häntä jo kauan
etsinyt. Rouva Mayer odottaa häntä, on täällä eteisessä, ei voi tulla
sisään, sillä on tullut matkalta eikä ole ehtinyt muuttaa pukua.

Tämä ei ollut mikään hyvä enne! Abellino riensi heti rouvan puheille.
Tämä kertoi, ettei hän ollut tavannut tyttöä, mutta kyllä Fanny varmaan
tulee, koska oli luvannut.

Abellino suuttui tästä sanomasta ja jätti rouvan seisomaan eteiseen.

Saakeli! Jos he olisivatkin pettäneet minut!

Sisällä hän ei saattanut ilmaista harmiansa, vaan oli edelleenkin
olevinansa iloinen, kopea, voittoisa. Mieluummin olisi hän menettänyt
kaikki rahansa kuin tuon tytön.

Asiain näin ollen oli hänestä sangen ikävä nähdä Fennimorea kalpeana,
ja hän alkoikin miettiä, eiköhän olisi paras sopia hänen kanssansa.

Vielä toisen kerran meni hän rouva Mayerin luo kysymään, oliko hän
sanonut tytölle, että herra aikoo naida hänet.

-- Sanoin kyllä, ja Fanny näytti siitä olevan iloissaan.

Tämä seikka taasen hieman rauhoitti häntä. Hän meni saliin ja etsi
herra Griffardia.

Jo tarjottiin teetä, ja kreivitär X lauloi "casta diva'n" ariaa
"Normasta", kun Abellinon palvelija kuiskaa herransa korvaan:

-- Äsken juuri näin neiti Fanny Mayerin astuvan vaunuista.

Abellino pisti muutamia tukaatteja palvelijan kouraan ja meni heti
vähän sievistämään itseänsä peilin eteen. Pulska mies! Se täytyi
myöntää. Hiukset olivat moitteettomissa kiharoissa, kasvot sileät,
viikset ja parta somat, kaulus erittäin sievä, liivi komea.

"Qvanta species!" -- sanoi Aisopon kettu.

Vieraat ilmoittava kamaripalvelija astuu sisään ja ilmoittaa tulijan
juhlallisesti ranskan kielellä:

-- Madame Fanny de Kárpáthi, née de Mayer! (Rouva Fanny Kárpáthi,
syntyään Mayer).

-- Hitto vieköön! tuumi itsekseen Abellino, tyttö on ruvennut jo
käyttämään minun nimeäni. Tehköönpä niin, jos se häntä huvittaa! Ei
haittaa!

-- Oh, nainut! huudahti herra Griffard; oletteko mennyt naimisiin.

-- Vain vasenkätisesti, vastasi Abellino piloillaan.

Osa vieraista kokoontuu uteliaana tulijan ympärille. Isäntä (Kecskerey
herra) menee ovelle vastaan, palvelija avaa ovet, ja sisään astuu nuori
nainen erään miehen seurassa. Hämmästys valtaa hetkiseksi vieraat.
Hämmästyttikö heitä ehkä naisen kauneus? Hän oli todellakin kaunis!
Yksinkertainen, mutta kallis puku aaltoili sorean vartalon yllä ajan
muodin mukaan hieman lyhyenä, ja salli katsojien ihmetellä pieniä
jalkoja; hiuksia peitti hieno Brysselin pitseistä tehty huntu,
jonka alta englantilaisen tavan mukaan suortuvat laskeutuivat
marmorinvaaleille hartioille. Kasvot vaaleanpunaiset, silmät tummat,
täynnä suloa ja viehätystä, suu lapsellinen, nukkuvaa viattomuutta
osoittava, poskissa pienet naurukuopat. Oli ihastuttavaa nähdä hänen
hymyilevän.

Ja hän hymyili nyt astuessaan Kecskerey herran luo, joka ei saanut
sanaa suustansa.

Fanny tervehti.

-- Ilokseni sain teiltä vastaanottaa kutsumuksen -- perheineni. Tässä
on mieheni Juhana Kárpáthi.

Kecskerey ei saanut mitään sanotuksi, vaan lausui heidät
tervetulleiksi, samalla koettaen katsahtaa Abellinoon.

Abellino oli, kuten Lotin vaimo, muuttua suolapatsaaksi peilin edessä.

Juhana Kárpáthi, -- iloinen Juhana-herra, -- antoi isännälle kättä,
kuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja pistäen vaimonsa käden
kainaloonsa virkkoi hän:

-- Toivottakaapas minulle onnea, kunnon ystäväni! Tänään olen saanut
aarteen, taivaallisen aarteen. Olen ihan autuas. En enää ollenkaan
kaipaa paratiisia, kun tulin jo tässä maailmassa autuaaksi.

Hymyillen, kasvot ilosta heloittaen, astui hän seuraan, esitteli
vaimonsa vieraille, jotka hänelle toivottivat onnea.

Ja Abellinon täytyi tätä kaikkea katsella.

Sai kuulla, että tyttö, jota hän niin uutterasti oli vainonnut, oli
mennyt sedälle vaimoksi ja siten tullut luoksepääsemättömäksi.

Vaikka tyttö olisi viety taivaaseen taikka hornan pohjaan, vaikka häntä
olisi kalliolinnassa vartioitu ja enkelit, välkkyvä miekka kädessä,
olisivat olleet häntä varjelemassa, niin ei hän olisi ollut niin
hyvässä turvassa, kuin nyt Juhana Kárpáthin vaimona.

Juhana Kárpáthin vaimon kanssa ei Abellinon ollut mahdollista puuttua
mihinkään tekemisiin.

Kaikki, jotka ihmetellen katselivat nuorta rouvaa, vilkasivat myöskin
Abellinoon, ja jokainen silmäys oli pilkkaa ja ivaa.

Keikari setänsä häissä!

Abellinon teki milt'ei hyvää nähdessään seurassa yhden vielä enemmän
asiasta hämmästyneen, nimittäin herra Griffardin. Vanhaan ivaavaan
tapaansa kääntyi hän kunnon vieraan puoleen, ikäänkuin asia olisi vain
häntä koskenut, kysyen:

-- Qu'en dites vous, mr. Griffard? (Mitä te tästä sanotte, hra
Griffard?)

-- C'est bien fatal! (Sangen ikävä asia!)

-- Mon cher (rakas) Abellino, kuului ihan vierestä Fennimoren kimakka
ääni; näyttää siltä, kuin te olisitte minulle tuhat tukaattia velkaa.
Hahaha!

Raivostuneena kääntyi Abellino Fennimorea kohden, mutta samassa näki
hän Juhana-herran, joka rouvineen tuli hänen luoksensa, ja esitteli
mitä ystävällisin hymy huulilla Abellinon ja vaimonsa toisilleen.

-- Rakas vaimoni! Tässä on veljenpoikani Béla Kárpáthi. Suljen, rakas
veljenpoikani, puolisoni sukulaisen suosioon.

Tästä hetkestä oli Juhana-herra jo ennakolta iloinnut. Tämä oli kosto,
jonka vainottu tyttö oli keksinyt ja joka oli tehnyt noitten
rauhallisten ihmisten kasvot niin kirkkaiksi.

Metsästäjä kuopassa! Omassa kuopassaan. Petettynä, ylenkatsottuna,
rangaistuna.

Abellino kumarsi jäykästi, kalpeana kuin kalkittu seinä.

Juhana-herra kävi edemmäksi tekemään tuttavuutta myöskin herra
Griffardin kanssa, joka sanoi olevansa kovasti iloissaan, kun sai nähdä
hänet niin terveenä.

Sedän mentyä alkoi Abellino astella pitkin salin lattiaa, peukalot
liivin kainalossa, hyräillen, pää kenossa, ikäänkuin ei olisi
millänsäkään. Hän ei ollut näkevinänsäkään, että kaikki kuiskutellen
sekä edessä että takana nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Hän meni pelihuoneeseen.

Ovea avatessaan kuuli hän toverien naureskelevan; Fennimoren kimeä ääni
kuului yli muiden. Mutta hänet nähtyänsä, herkesivät he heti
nauramasta, puhumasta. Jokainen koetti olla vakavan näköinen.

Voiko olla harmittavampaa asemaa kuin Abellinon oli?

Hän veti tuolin pöydän ääreen ja istui toverien joukkoon.

Miks'ei enää naureta? Miks'ei jatketa puhetta? Miksi Fennimore koettaa
olla noin vakavan näköinen?

-- Jakakaa kortit!

Pelatessahan on heillä aina jotakin nauramisen aihetta, sekä voitosta
että häviöstä.

Nyt tuli Abellinon vuoro pitää pankkia.

Hän alkoi hävitä.

Pöydän toisessa päässä istuu Fennimore ja voittaa yhä; välistä tekee
hän kahden- ja kolmenkertaisen panoksen ja voittaa sen neljän- ja
kahdeksan kertaisena.

Abellino alkoi menettää mielenmalttinsa ja rupesi hätiköimään. Ei
ottanut vaaria panoksista, vaan ajatukset liikkuivat muualla.

Taas voitti Fennimore nelikertaisen panoksen.

-- Ha, ha; -- Hän ei voinut olla voittoisasti nauramatta. Herra
Kárpáthi, teihinkin sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton
lemmessä. Abellino parka, oikeinpa sinua tulee surku. Olet minulle
velkaa tuhat tukaattia.

-- Minäkö? -- kysyi Abellino kiivaasti.

-- Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on
rikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata.
Jos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä,
joko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi,
ettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää
koko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä,
kuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei
vain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino
"naisten vartijana!" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!

Joka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on
kiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä
pelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!

Hän hävisi yhä.

Hän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore
voitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain
kahdenkertaisesti.

-- Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.

-- Sitä en huomannut.

-- Ah, flibusterie! (ryöväystä!) -- huudahti Fennimore närkästyneenä.

Tästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja
viskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.

Nuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin
käteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja
estelivät Fennimorea.

-- Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet
vaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi.
Abellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.

-- Päästäkää! Antakaa puukko! Minä tapan hänet! -- kiljui Fennimore.
Mutta kun hän ei päässyt irti toverien käsistä, koetti hän kostaa
viattomille tuoleille potkimalla niitä kumoon.

Julmasta metelistä pelästyneenä syöksyi Kecskerey herra sisään, ja
astuen metelöitsijöiden väliin huusi hän tuiman uhkeasti:

-- Pitäkää kotirauhaa pyhänä!

Hänen väliintulonsa sai riitaveljet vaikenemaan. Huomasivat, ettei
täällä sovi moisiin seikkoihin ryhtyä. Abellinoa ja Fennimorea
neuvottiin menemään kotia. Aamulla oli asia päätettävä. He lähtivätkin
heti, eivätkä huvit ollenkaan tulleet häirityiksi. Hetkisen kuluttua
tosin jokainen tietää, että Fennimore ja Abellino ovat riitaantuneet
kortinlyönnissä, mutta ei kukaan ole siitä mitään tietävinänsä.
Juhana-herra kutsuu isännän syrjään ja pyytää salaa häntä
hyväntahtoisesti ottamaan vastaan tuhat floriinia palkinnoksi huvien
toimittamisesta. Neljänneksen perästä tietävät vieraat, että illan
sankari on Juhana-herra, joka tahtoo näyttää kaunista vaimoansa
hienolle yleisölle. Huvit kestävät myöhään yöhön, aina kahteen asti,
jolloin kukin tyytyväisenä palaa kotiansa. Kummallisiin mietteisiin
vaipuneina kallistavat huveissa olleet päänsä levolle. Vain Abellino,
Fennimore ja herra Griffard näkevät pahoja unia.



VII. Kohtaus.


Seuraavana päivänä matkusti herra Griffard Pariisiin Abellinoa enää
puhuttelematta.

       *       *       *       *       *

Kecskereyn iltahuveissa tapahtuneen riidan seurauksena oli, että
Abellinolla ja Fennimorella oli kohtaus.

Näin nimitetään hienommilla sanoilla kaksintaistelua.

Varamiehet valitsivat aseeksi miekan.

Omituista on, että kaksintaistelutuomarit useinkin tuimemmissa
riita-asioissa valitsevat huonomman aseen.

Siihen on luonnollinen syy.

Kaksintaistelu ei ole laillinen eikä soveliaskaan, mutta kumminkin sitä
käytetään. On loukkauksia ja hyökkäyksiä, joilta ei laki suojele.

Kun esimerkiksi väitetään heikkoluontoiseksi.

Kun on lemmen kaupoissa kilpailijasta saatava voitto.

Kun on salaisista, vääristä huhuista tehtävä loppu.

Kun tuntee itsensä loukatuksi poliittisessa riidassa.

Sanalla sanoen, silloin kuin ei ryhdytä kaksintaisteluun verenhimosta
eikä kiukusta, vaan luonteen lujuuden ja mielipiteiden todistamiseksi
kuoleman uhallakin, silloin antavat varamiehet tavallisesti pistoolin
taistelevien käteen. Nämä ottavat aseen tyynesti vastaan, kumpikin on
päättänyt antautua vaaralle alttiiksi, mutta olla vastustajaansa
ampumatta. Kaksintaistelu päättyy jalosti, miehekkäästi. Maineen
vaatimukset ovat täytetyt, loukkaus unhotetaan, eikä sitä enää saa
mainita.

Mutta kun todelliset loukkaukset ovat kaksintaistelun syynä, kun on
syntynyt riita kortinlyönnissä, ja riitaveljet ovat toisiansa
solvanneet, niin varamiehet pelkäävät omaa nahkaansa ja antavat
taistelijain käteen aseen, jolla he eivät heti voi surmata toinen
toistansa.

Varamiehiä oli neljä, nimittäin Fennimorella Livius ja Kalácsi
(varaispaanin poika), Abellinolla taasen Konrad ja Kecskerey.

Riitaveljet eivät ensin tahtoneet kuulla miekasta puhuttavankaan, mutta
varamiehet (etenkin Konrad) jyrkästi kielsivät heitä rupeamasta
taistelemaan pistooleilla, ja heidän täytyi antaa myöten.

Fennimore vielä tahtoi pitkää miekkaa, jommoiseen hän muka oli
tottunut. Mutta tähän ei suostuttu; määrättiin tavalliset käyrät
sapelit.

Taistelupaikaksi vuokrattiin iso sali eräässä ravintolassa, minne
miehet sulkeutuivat asiasta päätöstä tekemään.

Sovintoon ei kumpikaan suostunut.

Verta piti välttämättömästi vuotaa.

Jollei heidän onnistu viidessä minuutissa haavoittaa toisiaan, niin
pidetään asia päätettynä.

He taistelevat paljain käsivarsin.

Päähän ei saa lyödä eikä vatsaan. Kasvoihin, käsivarsiin, rintaan ja
jalkoihin on lupa haavoittaa. Pistää ei saa ollenkaan. Kummankin
taistelevan rinnalla seisovat varamiehet. Joka rikkoo sääntöjä vastaan,
häneltä lyödään heti miekka kädestä.

-- Hyvät herrat, tämähän on vain leikintekoa, kiljui Fennimore. Me emme
ole tulleet tänne leikittelemään. Tuo ei ole mitään kaksintaistelua,
vaan lapsen leikkiä. Parempi olisi siinä tapauksessa kutsua tänne
suonenlyöjä; me heitämme arpaa, ja kummalle arpa lankee, hänestä
lyötäköön suonta.

-- Turhia puheita, vastasi Konrad, näin me olemme päättäneet; joll'ette
tyydy, niin saatte jäädä yksin.

-- Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten
saadaan jutella.

Nyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain
kerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian
päättävät.

Varamiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä
keskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat
mitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.

Yks, kaks, kolme. Asentoon!

Ikäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle
toisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja.
Miekat välkkyivät, silmät säkenöivät.

Minuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän
välissään.

-- Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä
tarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan
sällit.

Tämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.

Heidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa
varovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin
iskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa
vastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin
koetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut;
tuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä
kummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin
näyttämöllä teaatteritaisteluissa.

Hyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore
jo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta.
Tästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun
Abellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.

-- Miekat alas! -- huusi Konrad. Miekat alas!

Heti laskettiin neljä miekkaa väliin, ja taistelijat erotettiin.

Fennimoren kiukku oli rajaton.

-- Miksi meitä luulette? Miksi toitte meidät tänne ilveilemään?
Olisitte antaneet käteemme puukon, niin olisi kaikki jo aikaa sitten
kuitattu. Tahdon pistää ihan sydämeen. Tahdon nähdä tuon miehen
kuoliaana.

-- Hiljaa, ystäväni, hiljaa! Tässä ei melu auta, kuuluu vain kadulle ja
meidät otetaan kiinni. Teidän pitää taistella, kuten olemme päättäneet.
Jos aiotte taistella romantillisella tavalla, niin menkää Ameriikkaan;
sulkeutukaa pimeään huoneeseen ja tapelkaa siellä miekalla ja
pistoolilla. Kuka pimeässä paremmin osaa, se voittaa. Mutta niinkauan
kuin olette Euroopassa, on teidän alistuttava meidän tapoihimme.

Fennimoren mielestä oli kuitenkin liikaa tämän asian tähden lähteä
Ameriikkaan. Hän katsoi siis parhaaksi paikalla suoriutua asiasta.

Vielä kerran astuivat he asentoon.

Fennimore vapisi kiukusta. Kaikin voimin ryntäsi hän Abellinon kimppuun
koettaen väsyttää häntä vilkkailla mutta kelvottomilla iskuilla. Hän ei
enää ehtinyt omaa asemaansa ajattelemaan, vaan hyökkäsi milt'ei
vastustajan miekan kärkeen. Vihdoin kiukun ollessa korkeimmillaan, hän
unohti säännöt ja varamiehet sekä aikoi pistää vastustajansa puhki.

-- Oh! Alas miekat! Lyökää miekka kädestä!

Kaikki varamiehet piirittivät hänet yht'aikaa.

-- Olette kolmasti rikkonut sääntöjä vastaan, puhui Konrad. Teillä ei
enää ole oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun. Asia pidetään päättyneenä,
ja me julistamme Abellinon täyttäneen ritarin velvollisuudet.

-- Laskekaa miekat kädestänne, lausui Kecskerey käskevästi.

Kuultuansa tämän käskyn asettui Fennimore asentoon, ikäänkuin
taistellaksensa kaikkia viittä vastaan, mikä oli sitä kummallisempaa,
kun hänellä ei ollut mitään erinomaisia ruumiin voimia.

-- Hyvä. Abellino laskekoon miekan kädestään, ja taistelu on päättynyt.

Varamiehet kääntyivät Abellinon puoleen kehoittaen häntä laskemaan
aseensa.

Abellino oli jo tottelemaisillaan, ja kääntyi toisiin selin
heittääkseen miekan nurkkaan.

Tällä hetkellä ei kukaan ollut hänen ja Fennimoren välissä.

Vain kiukun vimma ja varamiesten kolmasti väliintulo saattoi olla
syynä, miksi Fennimore, käyttäen tätä hetkeä hyväkseen, voi siihen
määrään unhottaa sekä itsensä että kunniansa, että syöksi selin
seisovan vastustajansa kimppuun ja pisti häntä miekalla selkään.

Pisto sattui Abellinon hartiaan, muutoin olisi miekka mennyt läpi
ruumiin.

-- Salamurhaaja! -- kiljahti Kárpáthi, ja kääntyen heti vastustajaansa
ojensi hän miekkansa suoraan häntä kohden. Fennimore ei enää nähnyt
mitään, vaan aikoi vielä antaa Abellinolle yhden iskun. Miekka ei
kuitenkaan osunut, Fennimore syöksyi hurjasti, sokeasti suoraan
Abellinon ojennettua asetta vasten. Se lävisti hänen ruumiinsa kahvaan
asti. Taistelijat tuijottivat hetkisen toisiinsa; Fennimoren kasvot
olivat kalman kalpeat, silmät kiillottomat, huulet kankeat. Kuolema
tuli paikalla; vain sydämen läpi mennyt miekka piti häntä pystössä
hetkisen. -- Sitten kaatui kumpikin. -- -- --

Ne jotka ovat tarkemmin tutkineet ylhäisten seurojemme uudempia
aikakirjoja, tietävät, ettei tämmöinen kaksintaistelu ole mikään
runollinen houre. -- -- --

Fennimore kuoli paikalla; ei kuulunut huokausta, ei näkynyt kasvoissa
kivun ilmausta. Abellino oli kuukauden sairaana haavastaan.
Parannuttuansa sai hän ystäviltä neuvon paeta ulkomaille, siksi kunnes
huhu asiasta vaikenisi, mutta ei mihinkään sivistyneeseen maahan, sillä
pian sieltä saadaan kiinni mies, jolla on paljon velkoja ja joka
mielellään elää suuriksi herroiksi, vaan varmuuden vuoksi itämaille.

Muutaman päivän perästä lähtikin hän pyhälle haudalle Palestiinaan,
kuten yleinen mielipide piloillaan sanoi, katumaan syntejänsä.

Sinne me emme häntä seuraa. Jos hän tulee takaisin, niin antaa hän
kyllä äänensä kuulua.

Juhana Kárpáthi, onnellinen, ylen autuas Nabob, matkusti vaimoineen
kotiansa Kárpátfalvaan.

Ennen pitkää saamme heidät nähdä tai kuulla heistä puhuttavan.



KOLMAS OSA



I.

Isänmaallinen laitos.


Valtiopäivät olivat päättyneet ja säädyt (sekä ylä- että alahuone)
hajaantuneet. Attilatakkiset juristit helisevine sapeleineen, isänmaan
isät kultanyörisine viittoinensa ja herrasvaljakot muotinaisineen
katosivat väkirikkaasta kaupungista. Talojen porteilla oli luettavana
surullisia ilmoituksia vuokrattavana olevista huoneista. Kauppiaat
lähettivät takaisin hyvässä toivossa tilaamiansa muotitavaroita;
kahvilat kävivät tyhjiksi, niissä ei enää näkynyt muita kuin jokunen
kaupungissa syntynyt ja vanhentunut kantavieras. Pressburg muuttui
hiljaiseksi; sai rauhassa kävellä kadulla, ei tarvinnut pelätä hevosen
tallaavan ketään maahan eikä sysäävän lokaan jalankävijöitä. Öisin
eivät enää häirinneet nukkuvien unta hurjien nuorukaisten loilotukset,
he kun valtiopäiväin aikana, kymmenen, jopa kaksikymmentä miestä käsi
kädessä rinnatusten kulkivat pitkin katuja, meluten ja ikkunoita
särkien. Ei tarvinnut enää niin tarkkaan vartioida tyttöjä, etteivät
aina istuisi ikkunan ääressä, eikä pelätä soihtukulkueiden liikkuessa
kaupungin syttyvän kipinöistä tuleen. Sanalla sanoen: Pressburg oli
taas saanut tavallisen, hiljaisen ja rauhallisen muotonsa, ja lyseon
sekä akatemian nuoriso alkoi taasen kohota entiseen arvokkaaseen
asemaansa.

Juhana Kárpáthikin meni vaimoinensa kotia. Kauimmin häntä muistelivat
Pressburgin kauppiaat. Muistelivat ensiksikin sentähden, että
Juhana-herra oli ihanalle vaimollensa ostanut heiltä, mitä vain silmä
ja sydän voi haluta, vaatteita, koristeita, kaikkea kallisarvoista
tavaraa. Rouvansa rinnalla hän näet aina ja joka paikassa rehenteli,
ikäänkuin lapsi, joka uudet vaatteet saatuansa mielellään ne yölläkin
pitäisi yllänsä. Toiseksi muistelivat he häntä sen vuoksi, että hänen
mielestään ostajat eivät olleet syntyneet myyjän tähden, vaan oli
Jumala luonut kauppamiehet ostajia palvelemaan. Siksipä hän mennessään
omilla rahoillansa kauppaa tekemään ei katsonut velvollisuudekseen
oppia myyjän kieltä, vaan oli kauppiaan asia ymmärtää hänen puhettansa.
Kun siis nähtiin hänen astuvan alas vaunuistaan jonkun puodin edustalla
-- ja kuka ei olisi häntä tuntenut, Unkarin rikkainta pohattaa ja
kauneimman vaimon miestä, -- niin oli koko liuta puotipoikia heti
valmiina puhutellessaan jalosukuista Nabobia mongertamaan hänen omaa
kieltänsä; ja itse kauppiaskin oppi tervehtiessään herra Kárpáthia
sanomaan: "nöyrin palvelijanne", jos kohta sanat unkariksi hieman
omituisesti äännettiinkin. Senpätähden koettivat kauppiaat kilvan saada
edes vähäsen aavistusta unkarin kielestä. Olipa heidän joukossaan
järkeviä perheenisiäkin, jotka antoivat lastensa myöskin oppia tätä
kieltä, sillä he ajattelivat siitä olevan hyötyä, kun Kárpáthin
jälkeläiset tulevat valtiopäiville ja kysyvät kuka osaa unkaria, sekä
tekevät sen luona kauppansa. Toivorikkaat pojat ja tyttäret lähetettiin
siis kunniallisiin perheisiin joko Komorniin tai Somorjaan asumaan, ja
suorin sekä halvin keino onkin oppia täten ilman opettajaa.
Vaikutusvoimansa näin suureksi havaittuaan päätti Juhana-herra tulevien
valtiopäiväin aikana ehdottaa, että perustettaisiin seura, jonka
jäsenet sitoutuisivat aina kauppaa tehdessänsä heittämään pois kaikki
vieraat kielet, siten pakottaakseen muitakin tutustumaan mahtavaan
unkarin kieleen. Kotona saisi kyllä puhua perheen kesken sekä saksaa
että latinaa, mitkä siihen aikaan olivat maassa tavallisimmat.
Tällainen hyvä esimerkki muka on oleva paljoa tehokkaampi kuin kaikki
turhat asetukset kroattilaisten pakottamisesta unkaria oppimaan.

Lykäten kumminkin tämän mainion tuuman toteuttamisen toistaiseksi,
matkusti, kuten jo mainitsimme, Juhana-herra rakkaan vaimonsa kera
kotia Kárpátfalvaan.

Jättäessään holhoojilleen hyvästi tuntui Fannystä kuin eroaisi hän
heistä ainaiseksi. Sekä elatusisä että täti olivat alakuloisen,
murheellisen näköiset. Koettivat eron hetkellä olla tyyniä ja vaiti,
vaikka kyyneleet olivat silmiin tulla. Nythän ei sopinut itkeä, vaan
olisi pitänyt iloita. -- Tyttö oli joutunut onnellisiin naimisiin.

Fannyn mieli kävi apeaksi. Hän lankesi tädin kaulaan ja änkkäsi!

-- Rakastakaa minua.

-- Sinua rakastan aina, vastasi Teresa kyyneliä vastaan taistellen. Ei
saanut itkeä. Mitä tuo suuri herra, joka seisoi lähellä, sanoisikaan?

-- No, mestari, -- virkkoi Nabob pudistaen Boltayn kättä, -- toivon
vielä saavani nähdä teitä. Teidän on vuoro käydä meillä. Minä kävin jo
teidän maatilallanne; nyt pitää teidän vuorostanne tulla Kárpátfalvaan.

Ammattilainen punastui. Nabob ei tietänyt, että tällä jäykällä
työmiehelläkin on kunniantuntoa.

-- Kiitoksia, vastasi hän. Tuskin pääsen töiltäni tulemaan.

-- Mitä hittoa? Onhan teillä oiva kisälli; olen häntä puhutellut;
järkevä mies. Voitte uskoa työt hänen haltuunsa siksi aikaa. Mikä hänen
nimensä olikaan?

Kurkkuun olivat sanat jäädä, kun piti vastata:

-- Santeri Barna.

Vastoin tahtoansakin tuli pari kyyneltä ukon silmiin ja vieri
hiljalleen pitkin päivän paahtamia poskia. Teresankin silmät kävivät
kosteiksi. Fanny tuli kalman kalpeaksi.

-- Käykää sentään joskus talvella edes, hyvä Boltay, jatkoi Kárpáthi.
Jos niin tahdotte, tulen teitä noutamaan. Pidättekö metsästämisestä?

-- En. Minä säälin eläimiä.

-- Mutta ainakin te, hyvä Teresa, toivotte vielä kerran saavanne nähdä
veljenne tytärtä. Tulkaa katsomaan miten hän jaksaa. Ensin saa hän
vähän aikaa ikävöidäkseen teitä ja tottuakseen minuun.

Tämän sanoi Juhana-herra pilan vuoksi, mutta Teresa ei vastannut.
Fannystä tuntui olo niin tukalalta, että oikein helpotti, kun päästiin
vihdoin vaunuihin, ja Paavo sulki lasiovet sekä antoi ajurille käskyn
ajaa. Pyörät jyrisivät kadun kivityksellä.

Viikon kuluttua sai Teresa kirjeen Fannyltä.

Nuori rouva koetti kirjoittaa hauskasti, kertoi miellyttävistä
miehistä, joitten kanssa Juhana-herra seurusteli, veitikkamaisesta
Mikko Horhista, joka keksii kaikenlaisia kujeita häntä huvittaaksensa.
Kertoi Mikko Kiss'istä joka ratsastaa joka päivä neljä peninkulmaa
hevosen selässä tullaksensa häntä tervehtimään, vanhasta
tilanhoitajasta, joka koettaa kaikella ahkeruudella saada hänet
oppimaan taloudenhoidon eri haaroja, vanhasta heitukasta ja narrista
sekä Juhana-herrasta, jotka kaikki muka näyttivät liittoutuneen,
huvittaaksensa nuorta rouvaa, hänelle hyvää mieltä, iloa, hauskuutta
saattaaksensa, mikä heille muka on onnistunutkin.

(Iloja, hauskuutta... Rakkaudesta, onnellisuudesta ei ole kirjeessä
sanaakaan.)

Juhana-herra on ruvennut uusia puuhia harrastamaan.

Oltuansa valtiopäivillä ja eritoten veljensä pojan tekemän tepposen
jälkeen tuona ikimuistettavana nimipäivänä, on hänen päähänsä pistänyt
ajatus ruveta hyödyttämään isänmaata, harrastamaan yhteiskunnallisia
asioita.

Hän lahjoittelee rahasummia kouluille, -- seurustelee naapurinsa,
kreivi Szentirmayn kanssa, joka lienee sangen omituinen mies, koska
kaikki häntä ylistävät ja koska hänellä on aina pää täynnä kummallisia
tuumia, niinkuin esimerkiksi talonpoikain vapauttaminen herrojen vallan
alta; muitten samanmielisten miesten kanssa hän puuhaa höyrylaivoja,
tehtaita, Theissvirran perkaamista, patojen rakentamista, tiedeseurojen
perustamista, teaattereja, hevoskilpailuja. Suurimman osan vuotta hän
asuu Pestissä ja kehoittaa muitakin ylimyksiä siellä asumaan.
Juhana-herrankin sai hän rakentamaan komean palatsin pääkaupunkiin.
Vaikk'ei hän siellä asuisikaan, niin olisi se sentään muka kaupunkia
kaunistamassa. Kreivi Szentirmayn luo kokoontuvat herrat esittelevät
mikä mitäkin uutta yritystä; muun muassa mainitaan erään hyvin tunnetun
kreivin luvanneen uhrata Unkarin tiedeakatemian perustamiseen koko
vuotiset tulonsa, 60 tuhatta floriinia. Kun häneltä kysyttiin, millä
hän aikoo sen vuoden tulla toimeen, niin vastasi hän toivovansa saada
elää tuon ajan kuokkavieraana ystäviensä luona. Tässä omituisessa
seurassa käy Juhana-herra ja on usein huomauttanut Pietari Vargaa
pitämään tarkkaa huolta taloudesta, sillä tarvitaan paljon rahoja
yleisiin yrityksiin. Nyt on hänkin vihdoin keksinyt ehdotuksen, jonka
kaikki, joille hän on asian ilmoittanut, ovat havainneet yleistä hyvää
tarkoittavan.

Ehdotus tarkoittaa koiraseuran perustamista.

Fanny ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi enempää kuin muistakaan
ehdotuksista ja laitoksista, höyrylaivoista, padoista, akatemioista ja
hevoskilpailuista. Mutta hän on huomannut kaikkien, jotka näistä
asioista keskustelevat, olevan erittäin innostuneita. Koirille näyttää
siis koittavan onnellinen tulevaisuus ja loistava asema. Tulevassa
kuussa on yleinen kokous Kárpátfalvan kartanossa, missä seura
julistetaan perustettavaksi, säännöt tehdään, ja lopuksi pidetään
komeat kemut.

Fanny lopetti kirjeensä hellillä rakkauden ilmaisuilla ja mitä
sydämellisimmillä terveisillä mieheltänsä.

Sydämestä ja sen tunteista ei kirjeessä ollut sanaakaan. Rouva parka!
Eikä hänellä ole ketään, kenelle noista asioista kertoisi.

Saavuttuansa Kárpátfalvaan ei Fanny siellä enää nähnyt jälkiäkään
entisistä hulluuksista.

Jo Pressburgissa ollessaan oli näet Juhana-herra kirjoittanut kotia
Pietarille ja kertonut tuovansa taloon puolison, kauniin, nuoren ja
siveän vaimon, jonkatähden Pietarin piti laittaa pois kaikki, mikä
voisi rouvan mieltä loukata. Taloudenhoitaja valtuutettiin isännän
nimessä tekemään siinä suhteessa, mitä itse parhaaksi näkee.

Saatuansa tämän valtuuskirjeen, reformeerasi kunnon ukko parissa
viikossa kartanon niin perinpohjaisesti, ettei sitä enää olisi
Kárpátfalvaksi tuntenutkaan.

Maalaistytöt, joiden virka kartanossa oli hyvin epämääräinen,
lähetettiin kotia, kukin syntymäpaikoillensa.

Kiroilemisestansa ja likaisista kasvoistansa kuuluisat palkolliset
ajettiin ulos karjataloihin paimeniksi.

Kaikkien palkollisten käskettiin kohdella rouvaa mitä suurimmalla
kohteliaisuudella, eivätkä he enää saaneet kartanossa ehdoin tahdoin
tepastella.

Viskaalille annettiin kolme päivää aikaa pestä kätensä ja kasvonsa
puhtaiksi. Samassa annettiin hänen tietää, että hän heti saa virkaeron,
jos hän kerrankin vielä tulee kartanoon kynsilaukkaa syötyänsä.

Martti sai viran kartanossa, pääsi armollisen rouvan ajuriksi, ja hänen
vaimonsa tuli kamarineitsyeksi. Lauhkeimmista hevosista valittiin neljä
vaunuhevosiksi, muutamia erivärisiä taas ratsastusta varten. Martin
piti kasvattaa ne niin sävyisiksi kuin lampaat, sillä ne tulevat
kantamaan kaunista, kainoa naista.

Herra Pietari itse lähti Pestiin ostamaan komeita
ajoneuvoja, huonekaluja, mattoja. Vaikka hänellä oli jalassa vain
rasvanahkasaappaat ja hän asui maalaistuvassa, niin oli hänellä
kuitenkin niin hieno aisti ja hyvä käsitys herrashuoneitten
varustamisesta, että Kárpátfalvan kartanosta se osa, joka oli rouvan
asunnoksi valittu, ja jossa ikkunat olivat puistoon päin, tuli ihan
toisenlaiseksi.

Kaikki irstaat kuvat, joita oli koottu joka huoneeseen, otettiin puis
kehyksistänsä ja sijalle pantiin kauniita maisemakuvia ja muita vakavia
maalauksia. Entiset vietiin ullakolle. Puhdistusinnossaan herra Varga
vielä sai vanhojen freskomaalauksienkin jumalattaret ja jumalat elämään
siivolla. Hän näet antoi maalata alastomien jumalatarten suojaksi
verhoja, ja Apollo sekä Bacchus saivat sangen kauniin manttelin
kumpikin.

Kaikki mikä oli sopimatonta tai muistutti entisiä hurjia seikkailuja,
korjattiin huolellisesti pois. Puutarhasta hävitettiin salaiset
piilopaikat, kartanosta salaovet ja -rappuset; kylpykamari muutettiin
kasvihuoneeksi ja entinen museo tehtiin kylpyhuoneeksi.

Suuresta juomasalista vietiin pois kaikki entisten mässäämisien
muistot. Puutuolit ja suuri pöytä saivat marssia ulos, ja niitten
sijaan tulivat suvun hallussa olevat vanhat raha- ja maalauskokoelmat.
Päihtyneitä vieraita varten laitetut pienet kamarit, joihin päästiin
eräästä pitkästä käytävästä, laitettiin väliseiniä särkemällä isoksi
saliksi palvelijattaria varten. Kukaan ei voisi kertoa nuorelle
rouvalle: tässä oli Juhana-herra päissään, tässä silloin ja silloin
tapeltiin, tässä asuivat hänen lemmittynsä. Kaikki entisten syntien
jäljet olivat tarkkaan poistetut.

Puutarhan takana oleva sirkusrakennuskin revittiin maahan, jottei
rouvalle ruvettaisi kertomaan, miten ennen täällä oli hauskaa elämää,
kun Juhana-herra kerrankin esimerkiksi asetti kaksitoista maalaistyttöä
hurjien oriitten selkään, joita heitukat vielä pitkillä piiskoilla
pelättelivät. Oli sangen lystiä muka, kun tyttö toisensa perästä
tipahti maahan. Yhden hevoset tallasivat kuoliaaksikin.

Narreista sai vain mustalainen Vidra jäädä kartanoon, hän kun oli
herrallensa niin uskollinen. Mutta taloudenhoitaja käski hänenkin
täst'edes elää siivosti.

-- Sittenpä minusta vasta aika narri tuleekin, vastasi tähän
mustalainen.

Kun lähiseuduille levisi huhu, että Juhana-herra oli mennyt naimisiin,
niin tuli joka haaralta kaikenmoisia onnentoivotuksia tuttavilta,
"omituisilta", mitkä runon muodossa, mitkä suorasanaisina.

Herra Varga otti ne takavarikkoon, sillä ne olivat täynnä kaikenlaisia
tyhmyyksiä, niin että niitä ei ilennyt antaa Juhana-herran saatikka
hänen rakkaan puolisonsa käsiin. Muiden muassa oli eräs ilkeä
herjausruno, joka oli täynnä saastaisia kompia, jommoisia turmeltuneet
runoniekat osaavat runomittaan asettaa ilettäviä runouden mädänneitä
hedelmiä, jommoisia tosin ei näe painettuina, mutta joita kuitenkin
paljon kopioidaan ja käsikirjoituksina luetaan sekä tunnetaan useinkin
paremmin kuin kuuluisimpien runoilijoiden ikimuistettavia teoksia.

Tämmöisen ilkeän herjauspätkän oli Kárpáthille lähettänyt runoseppä
Gyárfás, joka vanhasta herrastaan erottuansa oli mennyt tämän
vihamiehen, Antti Kutyfalvin luokse. Tuntien parhaiten Nabobin heikot
puolet osasi hän koskea arimpiin paikkoihin. Runo oli niin täynnä
hävyttömiä ja irstaita lauseita, että kunnon taloudenhoitaja sen
luettuansa, ensin aikoi kutsua kokoon Nabobin heitukat ja mennä
miehissä antamaan Kutyfalville sekä hänen runosepällensä hyvän
selkäsaunan. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä. Kirjeeseen kääri hän
palan vanhaa homehtunutta juustoa ja kappaleen kyrsäleipää, joita
talonpojat yleensä käyttivät raivohulluutta sairastavien koirien
lääkkeeksi, ja laittaen siten kauniin paketin lähetti hän sen Kutyfalvi
herralle pitemmittä mutkitta. Martti lähetettiin viemään pakettia
perille. Hän sai ratsastaa parhaimmalla hevosella ja häntä kiellettiin
astumasta alas ratsun selästä lähetystä Kutyfalvin käteen antaessansa.
Kielto olikin sangen tarpeellinen, sillä huomattuansa leivänpalan ja
homehtuneen juuston oli Kutyfalvi kiukusta haljeta ja käski heti
renkien sulkea portit. Mutta Martti ei kauvoja viivytellyt, vaan
havaitessaan porttien olevan kiinni, antoi hän ratsunsa hypätä aidan
yli ja toi Varga herran suureksi mielihyväksi kotia tiedon, että
Kutyfalvi oli kaikkine väkinensä ajanut häntä takaa aina metsän reunaan
saakka.

Juhana-herra sydämestään iloitsi, kun kotia tultuansa ei enää nähnyt
jälkiäkään entisestä. Kaikkialla vain uutta, hämmästyttävää. Hurjat
huvipaikat olivat muuttuneet vakaviksi huoneiksi. Kaikki, jotka tulivat
kartanossa ja pihalla vastaan, olivat siivoja, nöyriä ihmisiä. Kun
miestuttavat tulivat tervehtimään, olivat he niin kohteliaita, että
Fannyn mielestä tuntui valheelta kaikki, mitä hän oli Nabobista kuullut
asuessaan äitinsä luona ja nauraessaan lapsellisesti keikarien
jutuille, joitten kaksimielisyyden hän nyt vasta alkoi käsittää.

Näissä jutuissa ei ollut perää eikä pontta. Eihän näkynyt semmoisesta
merkkiäkään.

Entiset ystävät eivät ensin rohjenneet tehdä Juhana-herralle
sopimattomia huomautuksia, mutta ei aikaakaan, niin alkoivat vanhat
lurjusveikot käydä yhä useammin talossa. Kun Juhana-herran mielestä
heidän seuransa kävi vastenmieliseksi, keksi hän hyvän keinon saada
heidät pysymään poissa.

Jo siihen aikaan alkoi jonkinlainen hyväntekeväisyyden tuuli puhaltaa,
elähyttäen kansallisuuttamme. Perustettiin hyödyllisiä seuroja, jotka
ajoivat kansallisuuden, ihmisyyden, tieteiden tai talouden asiaa.
Näihin seuroihin rupesi Kárpáthi jäseneksi ja oli sangen mielissään,
kun hänet valittiin joko esimieheksi tai suojelijaksi. Kun sitten tuli
noita vanhoja juomaveikkoja, oli hänellä heti käsillä pari kolme
keräyslistaa, joihin hän ja hänen vaimonsa olivat merkinneet kumpikin
yhtä suuren summan. Kuoppaan langennut vieraissakävijä kiroili,
peuhasi, esteli, mutta ei auttanut; täytyi kirjoittaa nimi listaan ja
luvata joku summa lunnaiksi. Jollei vieraalle kelvannut tiedeseura,
niin oli toinen keräyslista sokeritehtaan osakkeita varten, ja joll'ei
hänen mielestänsä tämäkään yritys ollut tarpeeksi yleishyödyllinen,
niin oli vielä kolmaskin keino -- sai kirjoittaa kansankirjastojen
perustamislistaan. Jos vieras tätäkin piti hulluutena, niin tarjottiin
hänelle osakkeita Berettyójoen[21] koskien perkaamisyhtiöön, niin että
hänen kuitenkin oli listojen uhriksi jääminen.

Tästä syystä veikot alkoivat karttaa Kárpátfalvaa, joka heidän
mielestänsä oli pahamaineiseen majataloon verrattava. Kun he sattumalta
tapasivat Nabobin, alkoivat he heti estellä, olivat muka jo
syntivelkansa maksaneet.

Ne veikot jotka eivät keräyslistoistakaan ottaneet viisastuakseen,
viekoitteli hän muassaan Szentirmayn luokse yleisiin kokouksiin.

Sinne kokoontui usein vakavia, tieteellisesti sivistyneitä miehiä,
joitten seurassa eivät tällaiseen ilmanalaan tottuneet veikot
viihtyneet, vaan pelkäsivät kovin, että Szentirmay ehkä joskus
esittelee heidät vaimollensakin, jonka sanottiin olevan hyvin hienon ja
sivistyneen naisen. On miehiä, jotka ovat tällaisten naisten seurassa
sangen noloja.

Rouva Kárpáthin laita on peräti toinen. Hyvinpä tiedetään, ettei hän
ole mitään suurta sukua, eikä hänen kuullensa tarvitse liioin sanoja
valikoida, sillä kotonansa hän on kyllä tottunut tyhmyyksiä kuulemaan,
eikä siis saata liioin pahaksensa panna, vaikka hänen kuultensa
sattumalta tulisikin sopimattoman puheen päästäneeksi. Rouva
Szentirmayn lähellä ei tohdi suutansa avata, ei hiiskahtaakaan, sillä
hänet on kasvatettu Englannissa, missä sanotaan naisten heti menevän
tiehensä, jos joku heidän nähtensä laskee jalat ristiin taikka
puhellessa sattuu mainitsemaan paitaa tai sukkia. Näin ollen ei voi
tietää, milloin tekee suuren tuhmuuden.

Kuten jo puoliksi olemme saaneet kuulla, on lähimmässä tulevaisuudessa
syntyvä uusi laitos Juhana-herran esityksestä, joka ennen pitkää oli
saanut kaikkien kansanluokkain yksimielisen hyväksymisen.

Tämä ehdotus yhdisti taian tavalla kaikki puolueet sekä valkoiset että
mustat, punaiset ja kirjavat, konservatiivit, reformienystävät ja
liberaalit (radikaaleista silloin ei vielä tiedetty mitään), kaikki
yhdistyivät tähän esitykseen. Ettei asia ollut joutavaa laatua,
todistaa sekin seikka, että se tähän päivään saakka on ollut yhtä
paljon suosittu, kenties enemmänkin kuin ennen.

Tämä mahtava aate, jonka alkuunpanija oli Juhana Kárpáthi, tarkoitti
jahtikoirain suosijain seuran perustamista.

Epäilemättä on koira tärkeimpiä ja huomattavimpia ilmiöitä
eläinkunnassa. Eritoten monipuolisten virkojensa vuoksi täytyy meidän
pitää sitä positiivisena tekijänä yhteiskunnassa.

Sitä ihmettelemistä ja ihastusta, jonka Juhana-herran esitys sai
aikaan, ei minun heikko kynäni pysty kertomaan, siihen tarvitaan paljoa
suurempi kuvituskyky ja innostuneempi kynä, kuin minun. Esitys elähytti
koko yhteiskuntaa; vanhat riidat unohtuivat. Kauan aikaa kilpaili se
Unkarin tiedeakatemian perustamisehdotuksen kanssa. Vasta sitten antoi
se tälle etusijan, kun akatemian ehdottajat lupasivat suosiollista
apuansa myöskin tuohon toiseen yleishyödylliseen yritykseen.

Suurimmalla varmuudella voimme siis sanoa, että piakkoin pidettävä
perustava kokous Kárpátfalvan kartanossa tulee olemaan mitä loistavin
ja huvittavin, sillä maan etäisimmistäkin osista luvattiin tulla tähän
merkilliseen kokoukseen ja yleensä oltiin halukkaita näkemään, kumpi
maankuuluista koirista olisi voittava kilpailussa, Juhana-herran
"Martti" vai Mikko Horhin "Tuuli". Muutamat ovat lyöneet vetoa, että
Borsodmegyen ispaanin "Pääsky" on ottava kaikista voiton, kun taasen
Tonavantakalaiset ovat vakuutetut, että Györiläinen "Poukka" voittaa.
Mutta kaikki kuitenkin pelkäävät erästä Siebenbürgiläistä ihme-eläintä,
josta Unkarin herrat olivat tarjonneet kaksisataa tukaattia, mutta
koiran isäntä ei ollut sittenkään eläintä myynyt. Nyt kehuu hän
aikovansa viedä unkarilaisilta voiton.

Määrätyn kokouspäivän edellisellä viikolla oli viskaalilla täysi työ
kirjeitten kirjoittamisessa. Sormet tulivat toisen kerran musteeseen;
jopa hiuksetkin, jotka alkuansa olivat vaaleat, muuttuivat mustiksi
kynän puhdistamisesta. Kielikin musteni, sillä hän käytti sitä
imupaperin sijasta, nuollen kynästä tipahtaneet mustetahrat.

Joka päivä tulee Juhana-herralle joukottain kirjeitä kaikista maan
ääristä, ja hän lukee ne myöskin. Mikä sisältää onnentoivotuksia, mikä
on osakkeiden tilaus, mikä taasen lupaus tulla kokoukseen. Muutamat
ennustavat koirainhoidolle onnellista tulevaisuutta, toiset antavat
hyviä neuvoja, toiset taas tarjoutuvat yhdistyksen sääntöjä laatimaan.
Yksi sanoo tulevansa perin onnelliseksi jos hänet valitaan
johtokuntaan, toinen pyytää saada kunnioitettavalle seuralle ilmoittaa,
ettei hän tosin itse pääse kokoukseen, kun hän sairastaa luuvaloa,
mutta hänen koiransa on ottava osaa kilpailuun. Sangen tyytyväisenä
jättää Juhana-herra kirjeet hajalleen pöydälle; hän ei salli
kirjekuoriakaan huoneesta korjata. Hän sai siten niitä yhä ihailla.
Vain muutamat kirjeet joutuivat tulen uhriksi, nimittäin sellaiset,
jossa oli tohdittu väittää paremmaksi perustaa kansakouluja,
vaivastaloja, maanviljelysseuroja, harrastaa Tiszavirran perkausta,
maanteitten rakentamista, museoita, akatemiaa, teaatteria,
lainamakasiineja. Semmoisia kehnoja kirjeitä ei otettu huomioonkaan.
Juhana-herra on niin mielistynyt tuumaansa, ettei hän anna kenenkään
itseänsä pelottaa. Ja olihan hän antanut raha-apua kaikkiin
yllämainittuihin laitoksiin, joita joku levoton kreivi tai muut
yrittelijät olivat kansan niskoille asettaneet. -- Tosin olisi hän
voinut auttaa puolet näistä laitoksista kukoistavaan kuntoon niillä
rahoilla, jotka hän yhdessä vuodessa uhrasi koiralaitokseensa, mutta
tulevathan nuo toiset yritykset aikaan ilman häntä, kun taasen
metsäkoirain hoito välttämättömästi kaipaa rahavaroja, sillä kuten jo
on mainittu, koira "non nascitur sed fit", se ei ole syntyänsä mestari,
vaan sitä pitää kouluttaa.

... Mutta nyt pois tieltä vähäksi aikaa, koirat!

Juhlakokous ja sen valmistukset antoivat paljon tekemistä Fannylle ja
hänen sydämellensä.

Sydämellensäkö?

Tuleehan sinne paljon väkeä, aateliston parhaita. Kokoontuu vakavia ja
mainioita miehiä, sillä kaikki pitävät Juhana-herrasta, joka
omituisuuksiensa ohessa suosii kaikkea jaloa ja hyvää, joten
yleishyödyllisissä yrityksissä saattaa luottaa hänen apuunsa.
Tällaisiin tilaisuuksiin ihmiset vetävät toisiansa. Kukin tietää
saavansa nähdä koossa paljon kansaa, paljon kauniita naisia, useita
hullunkurisia miehiä, ja kukin aikoo saada hauskaa toisen
kustannuksella.

Tämä oli ensimmäinen juhla, johon Juhana-herra kutsui myöskin naisia.
Olihan hän nainut mies.

Fanny kovin pelkäsi seudun vallassäätyläisten tuloa. Ottanevatko häntä
seuraansa nuo ylhäiset naiset, jotka ovat perineet sekä aatelisuuden
että siveellisyyden ja tahrattoman maineen? Tunnustanevatko he
vertaisekseen häntä, jonka onnetar ja vanhan hupsun oikku on heidän
rinnallensa koroittanut? Voinevatko unhottaa hänen syntyperänsä, huonon
maineensa?

Lähiseuduilta tulee varmaan miehiä, joita kautta koko maan pidetään
mainioina, luotettavina. Juhla on kestävä useita päiviä. Ensi päivänä
on istunto. Isossa salissa on vakavia miehiä koossa, parvekkeilla
naisia kuuntelemassa puheita. Kokous päättyy illallisella. Hän on oleva
emäntä talossa, kaikkien nähden ... tokkohan kukaan esittää maljaa
hänen kunniaksensa?

Toisena päivänä pidetään koirakilpailut. Sekä naiset että miehet
tulevat komeilla hevosilla ratsastaen ajamaan viekkaita kettuja takaa.
Hänkin on ratsastava... Kuka tulee hänen ritariksensa?

Illalla on talon emäntä antava kullalla ja helmillä koristetun
satulaloimen metsästäjälle, joka koirineen on enimmän itseänsä
kunnostanut. Loimen on hän itse tehnyt... Kuka voittaa sen?

Kolmantena päivänä juhla päättyy komeilla tanssiaisilla. Paljon
nuorisoa, kaunottaria tulee kokoon. Kainojen naisten rinnalla pulskia,
jaloja ritareja, joitten mielessä ei vilppiä ole... Kuka vie hänet
tanssiin?

Nyt niinkuin aina ennenkin oli Fannyn mielessä tuo näkymätön ihanne.
Hän näki miehen istuvan kokouspöydässä, näki hänen nousevan ylös ja
selvällä, kaikuvalla äänellä esittävän maljan emännän kunniaksi, ja
ajatteli, miten suloista olisi, kun hänen pikarissaan olisi myrkkyä,
jonka voisi juoda viimeiseen tippaan ja kuolla miehen tietämättä mitään
hänen rakkaudestansa. Fanny näki hänen ratsastavan rinnallansa; he
ajoivat nopeasti, ja hän ajatteli, miten suloista olisi pudota ja
kuolla tämän miehen nähden. Hän näki hänet hengessään kaikkialla.
Vaikka mitä olisi miettinyt, mihin hyvänsä huomionsa kääntänyt, niin
oli yhä hänen mielessään tuo nimetön ihannekuva ja ajatus, että olisi
parasta kuolla.



II.

Vaimo parka!


Vaimo parka!

Tarkoitamme rouva Kárpáthia.

Miehensä kautta oli hän saanut äärettömiä rikkauksia ja ylen ylhäisen
nimen. Molemmat ovat enemmän taakaksi kuin siunaukseksi.

Ei millään maailman aarteilla voi ostaa oikeata iloa, tyytyväisyyttä,
sydämen onnellisuutta, rakkautta, lepoa, omantunnon rauhaa.

Entä ylhäinen nimi?

Kaikki tietävät, miten hän on saanut tämän nimen. Kostaakseen veljensä
pojalle nai eräs hupsuksi tunnettu vanhus pahamaineisten vanhempain
tyttären, joka muussa tapauksessa ehkä olisi tullut vietellyksi.

Vanhus oli joko jalomielinen tai hupsu. Tyttö taasen on varmaan
turhamainen ja kunnianhimoinen... Odotapas!

Kukin pitää häntä valmiina panettelujen saaliina.

Mutta annetaan hänen ensin esiintyä noissa ylhäisissä piireissä, mihin
hän on tunkeutunut!

Naiset jo edeltäpäin luulevat saavansa kovin hauskaa huvitusta Fannyn
taitamattomuuden, hairauksien, turhamielisyyden, ehkäpä seikkailujen ja
pahennustenkin vuoksi. Kavaljeerit taasen tuumivat: nainen on heikko
astia, nuori, intohimoinen, turhamainen, kevytmielinen; ainakin
kaikista merkeistä voi niin päättää. Helppo on viedä hänet harhateille,
ja kerran langettuansa täytyy hänen hukkua toisten huviksi.

Hän ei voi keltään toivoa ystävyyttä, kehenkään luottaa, keltäkään
pyytää neuvoa. Ei kukaan puolusta, johdata häntä, kaikkein vähimmän
hänen oma miehensä.

Juhana-herra luuli täyttäneensä kaiken vanhurskauden pitäessään huolta
vaimonsa mukavuudesta, kootessaan kaikista maan ääristä sellaista,
mistä naiset ylimalkaan pitävät, korukaluista ihailijoihin saakka.

Aivan niin, ihailijoihinkin!

Vanhojen juomaveikkojen lakattua käymästä Kárpátfalvan kartanossa ja
entisten kemujen loputtua, alkoi näet siellä käydä toisia herrasmiehiä,
joita eivät houkutelleet Nabobin hyvät viinit ja rumat jutut eivätkä
hänen lemmittynsä, vaan ihana vaimo, kuuluisa, ihmeen kaunis nainen,
jonka suhteen on kaksinkertainen syy elää hyvässä toivossa, koska hänen
miehensä on vanha ja hän itse polveutuu pahamaineisesta perheestä. Tätä
rouvaa ovat kaikki askelta lähempänä kuin muita vallasnaisia.

Melkein joka päivä käyvät Kárpátfalvan kartanossa seudun etevimmät
leijonat:

Eugen Darvay, joka yleisen mielipiteen mukaan on vapaamielisen puolueen
johtaja, koska hänellä on pitkä parta. En varmaan tiedä, onko muuta
syytä tähän luuloon.

Kaunis Rudolf Csendey, joka mielellään kuulee itseänsä kauniiksi
kehuttavan. Minä puolestani pitäisin tuollaista kehumista sangen
harmittavana. Sileä leuka, jakaus keskellä päätä, hiukset voiteessa,
kauneissa suortuvissa. Hänen kanssaan ei voi järkevää sanaa vaihtaa.

Paroni Teodor Berky, joka on olevinaan omituinen mies; istuu ratsain
tuolilla, pitää korviin saakka ulottuvia kauluksia ja luulee todellakin
sangen omituinen mies olevansa.

Ylistetty Csepcsy, patentin saanut tanssien johtaja, joka ei muista
tavanneensa naista, joka ei olisi häneen mieltynyt, eikä myöskään
miestä, joka olisi hänelle masurkassa ja valssissa vertoja vetänyt.

Eräs syllän pituinen kreivi, joka itsekin tunnustaa olevansa rumin
mies, minkä on nähnyt, mutta kuitenkin väittää, ettei kukaan
kilpakosija ole häntä voittanut.

Eräs kelmeä nuori mies, jonka sanotaan salanimellä kirjoittavan runoja.
(Riennämme mainitsemaan hänen puolustukseksensa, että huhu on perätön;
epäiltävää näet on, osaako hän kirjoittaakaan.)

Ja vielä koko liuta miehiä, jotka hyvästi osaavat loruilla, tuoda
viestejä, mairitella, lausua kuivia sievistelyjä, tanssia. Toinen
joukko on tyhjäntoimittajia, jotka haaveilevat, huokailevat, ovat
romantillisia olevinansa, mutta juovat, lyövät korttia ja kisailevat
piikojen parissa, kuten muutkin. Kolmas legioona on arki-ihmisiä, jotka
todellakin ovat ihastuneet rouvaan, mutta eivät tiedä, miten synnyttää
vastarakkautta.

Kas tässä talvipuisto, joka viheriö, sittenkuin Nabob vaihtoi
maalaistytöt ihmeen ihanaan rouvaan.

Vaimo parka!

Usein on hän aikonut paeta näitten surkuteltavien, ikävien ja
harmittavien ihmisten parista. Mutta minne? Ei ole ainoatakaan, joka
häntä ymmärtäisi. Juhana-herra luulee tekevänsä oivallisesti antaessaan
tämän iloisen seuran huvittaa vaimoansa kaikin keinoin.

Kovin mitättömiä, tuhmia tomppelia ovat nuo kaikki hänen ihanteeseensa
verraten!

Kovin itsekkäitä, hyödyttömiä, turhamielisiä ovat nämä verrattuina
mieheen, jonka kuva on hänen sydämessänsä.

Ei ole edes naista, ystävätärtä, jolle voisi sydäntänsä avata.

Juhlakokous oli jo tulossa. Juhana-herra oli kutsunut paljon vieraita,
ja annettuaan Varga herran kirjoittaa kutsuttujen nimet paperille käski
hän viedä listan rouvalle, jotta Fanny saisi lisätä siihen vielä
joitakuita, joita hän ehkä mielellänsä tahtoisi juhlaan tulemaan.

Tämäkin seikka osoittaa, kuinka kohtelias Juhana-herra oli vaimollensa.

Varga herra toi listan. Koputteli tullessaan joka ovelle eikä avannut,
ennenkuin vastattiin: "sisään!" Nähdessään emäntänsä seisahtui hän
kynnykselle ja olisi ollut kovasti mielissään, jos hänellä tällä kertaa
olisi ollut niin pitkät kädet, että olisi voinut ojentaa listan
kynnykseltä sohvalle saakka.

Fanny suosi erikoisesti tätä ukkoa. Muutamien ihmisten kasvoista jo
näkyy puhdas, rehellinen sielu, niin että heihin luottaa heti ensi
kerran henkilön tavatessaan. Fanny ei odottanut, kunnes Varga herra
astuisi lähemmäksi, vaan meni heti vastaan, otti häntä kädestä ja veti
ukon sisälle, vaikka tämä joka askeleella koetti kumarrella, ja painoi
hänet istumaan. Jottei ukko pääsisi nousemaan ylös, kiersi Fanny vielä
lapsellisen suloisesti kätensä ukon kaulaan, mikä seikka sai vanhuksen
kovasti hämille. Kun Fanny irroitti kätensä, nousi hän tietysti heti
taas seisomaan.

-- Istukaa vain, setä kulta, taikka minä seison myöskin.

-- Mutta minä en ole niin suurta kunniaa ansainnut, änkytti
taloudenhoitaja varovasti laskeutuen nojatuoliin, ikäänkuin pyytäen
anteeksi siltäkin, kun rohkeni istua ja kumartui eteenpäin, ettei
tuolilla olisi liian raskasta taakkaa.

-- Mitä uutisia tuotte, Varga setä, kysyi Fanny hymyillen. Olipa hyvä,
että tulitte. Katsokaas, minun on niin hauska saada nähdä teitä.

Varga herra mutisi jotakin siihen tapaan, ettei hän käsitä, mistä
syystä hänelle niin suuri kunnia tapahtuu. Samassa ojensi hän rouvalle
nimilistan kertoen Juhana-herran käskyn ja alkoi tehdä lähtöä.

Mutta Fanny huomasi ukon aikeet ja esti häntä menemästä.

-- Pyydän, jääkää. Minulla on vähän kyselemistä.

-- Tämä oli käsky. Varga herran täytyi istua. Näin pahassa pulassa hän
ei ollut vielä koskaan ollut. Olisi joku toinen edes nyt ollut hänen
sijassaan tällä hetkellä.

Fanny luki nimilistan päästä päähän. Mielensä kävi apeaksi. Niin monta
outoa nimeä, joista hän tiesi vain sen verran, että ne olivat etevien
miesten, jalosukuisten naisten nimiä. Ei ole ainoatakaan tuttua naisten
joukossa, ei voi tietää, kehen pitää luottaa, ketä karttaa. Hänen
miehensä, joka muutenkin on omituinen, oli kai arvellut tavallisiin
esittelemisiin menevän liian paljon aikaa ja vaivaa, jonkatähden hän
oli keksinyt keinon kutsua kaikki tuttavansa kokoon juhlaan ja silloin
esitellä vieraille vaimonsa. Hän kai arveli, että nainen, joka
oli esiintynyt hienon maailman iltahuveissa Kecskereyn luona niin
rohkeasti ja voittoisasti, nytkin on keksivä sopivan asennon, johon
kauneutensakin hänet oikeuttaa. Mutta silloinhan olivat asiat ihan
toisella kannalla. Hän tiesi astuvansa vihollisten keskelle, tiesi
saattavansa heidät häpeään. Ei ollut läsnä ketään, jonka nähden hänen
olisi tarvinnut luoda maahan silmiänsä. Täällä taasen hän on esiintyvä
vakavien, kunnianarvoisten ja ylhäisten naisten seurassa, eikä enää saa
osaansa valikoida. Jos hän esiintyy rohkeasti, varmasti, niin hänet
alennetaan; jos hän taasen itse alentaa itsensä, niin häntä pilkataan.
Hänen avujansa ei uskota, vaan kauneutensa vuoksi häntä epäillään.
Puhutelkoon kuka tahansa mitä suloisimmasti, niin piilee kuitenkin
sanojen takana salaisia vihjauksia, loukkauksia. Voi häntä, jollei hän
ole niitä ymmärtävinään; voi häntä, jos hän ymmärtää eikä osaa
ajatuksiansa salata. Tuho tulee, jos hän on vastaamatta. -- Rouva
parka!

Hän luki nimet toiseen kertaan.

Fanny arveli, että kutsuttujen joukossa on monta lempeätä,
hyväsydämistä rouvaa, joita hän voisi pitää äitinänsä (ei rouva Mayerin
tapaisia, vaan ihanneäitiin verrattavia, jommoiseksi sopii äitiänsä
ajatella) ja monta hellätunteista tyttöä, joita hän voisi rakastaa
kuten omia sisariansa (ei kuitenkaan hänen omia sisariansa
tarkoittaen.) Mutta miten tulla heidät tuntemaan, miten heitä lähetä?
Miten voittaa heidän luottamustansa?

Hän luki vieläkin kerran läpi luettelon, ikäänkuin nimien kaiusta
tahtoen saada tietää henkilöitten luonteen. Mutta turhaan aprikoituansa
loi hän kysyvän katseen taloudenhoitajaan.

-- Setä kulta, suokaa anteeksi, jos vaivaan teitä muutamalla
kysymyksellä.

Varga herra kiiruhti vastaamaan, että armollinen rouva käskeköön
nöyrintä palvelijaansa.

-- Mutta kysymys on sangen painava.

Varga herra vakuutti, että hän on kaikkeen valmis, vaikka hyppäämään
ulos ikkunasta, jos armollinen rouva vain tahtoo.

-- Teen teille kysymyksen, johon odotan suoraa vastausta.

Varga herra oli valmis kaikkeen.

-- Mutta teidän pitää olla avomielinen minua kohtaan, aivan kuin
olisitte oma isäni, joka antaa tyttärellensä hyviä neuvoja.

Sanat olivat lausutut niin hellästi ja sydämellisesti, että Varga
herran täytyi ottaa takkinsa povitaskusta esille kulunut nenäliina
pyyhkiäkseen sillä kyyneliä silmistään.

Fanny veti tuolinsa lähemmäksi ja levitti nimilistan hänen eteensä.

-- Nähkääs, ystäväni, -- virkkoi Fanny sangen herttaisesti, laskien
kauniin käsivartensa vanhuksen olalle, -- nämä kaikki ovat minulle
ventovieraita, en tunne heistä ainoatakaan. En tiedä, ketä pitää
karttaa, kehen luottaa? Ketä pitää ottaa ystäväkseni, keneltä salata
tunteeni? Tiedän, että pyydän teiltä sangen vaikeita asioita, mutta
tunnettehan te nämä kaikki. Itsehän parhaiten tiedätte tarkoitukseni...
Varga herra ymmärsi asian sangen hyvin. Nenäliina tuli taas esiin;
tällä kertaa oli otsaa pyyhittävä, sillä se oli kovin hiessä.

-- Suvaitkaa käskeä, vastasi hän tuskallisesti, ikäänkuin olisi joka
tavu ollut yhtä pahassa pulassa kuin hänkin.

-- Pyydän teitä lukemaan järjestänsä nämä nimet listalta ja sanomaan
suoraan, mitä henkilöistä pidätte, minkä luontoisiksi te arvelette
heitä ja mitä maailma heistä sanoo? Kuka heistä on rakastettava, kuka
ei?

Näin ankarassa tutkinnossa ei Varga herra ollut vielä koskaan ollut.

Jos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun
viisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään
jalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen
kantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen,
mitä hän nyt pyysi.

Hän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa
kunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän
olisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi
aatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen
arvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin
lausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.

Epätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja
nenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui,
että olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja
laittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.

Ollen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva
Kárpáthin puhuvan jotakin.

-- Käskettekö mitä?

-- En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.

Tämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja
katseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että
hän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää
selkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on
salamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.

Fanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti
rohkaista häntä.

-- Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä
oudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua
kohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.

Vanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti
päättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja
vastasi lujamielisesti:

-- Armollinen rouva kunnioittaa minua suuressa armossaan yli
ansioitteni ja olen onnellinen voidessani tehdä teille edes pieniäkin
palveluksia. Ja vaikka onkin minunmoisen halvan miehen vaikea ruveta
arvostelemaan niitä eteviä herroja ja naisia, joitten nimet ovat
listalla, niin rakkaudesta armolliseen rouvaan -- pyydän anteeksi!
kunnioituksesta...

-- Sanokaa vain: rakkaudesta; se on paras.

-- Niin. Sanat tulivat sydämeni pohjasta. Oli minullakin tytär. Siitä
on jo aikoja kulunut. Hän oli armollisen rouvan iässä, ei niin kaunis,
mutta hyvä tyttö, sangen hyvä tyttö. Kuoli aikaisin, nuorena. Hän
rakasti minua paljon. Pyydän anteeksi, kun rohkenen puhua
tytärvainajastani.

-- Puhutaan toiste hänestä enemmänkin. Riippuuhan hänen valokuvansa
kamarissanne kirjoituspöydän kohdalla.

Kuinka? Onko armollinen rouva suvainnut käydä minun köyhässä kodissani?

-- Olen antanut itseni ilmi. Palatkaamme asiaan.

-- Ei niin, armollinen rouva, ei ennenkuin olen lausunut sulimmat
kiitokseni armolliselle rouvalle. Nyt johtuu mieleeni, että
sairastaessani lavantautia, eräs nainen, ylimaailmallinen enkeli valvoi
tuskien ollessa kovimmillaan vuoteeni ääressä. Houreissani luulin
silloin tytärvainajani seisovan vuoteeni ääressä. Mutta nyt tiedän,
että se olikin armollinen rouva. En saata sanoin kiitollisuuttani
selittää.

-- Asiaan, ystäväni, virkkoi Fanny, peläten ukon rupeavan häntä
ylenmäärin kiittelemään ja ylistelemään.

-- Parhaan taitoni mukaan ja vilpittömästi tahdon lausua halvat
havaintoni, koettaen vastata kysymyksiinne. Ensiksikin on minusta
tarpeetonta puhua henkilöistä, joihin -- miten sanoisinkaan --
armollinen rouva ei voisi täysin luottaa, sillä vaikka Jumala minua
varjelkoon arvelemasta, että näitten ylhäisten herrojen ja naisten
elämässä olisi varjopuolia, niin on kumminkin syytä olla heihin
kaikkiin luottamatta. Päinvastoin olen siis listasta etsivä henkilöt,
jotka maksavat hyvyytenne ja hellyytenne yhtä suurella hyvyydellä ja
hellyydellä. Mutta ne, joitten suhteen olen vaiti, heistä saatte
ajatella, etteivät he kaikkine persoonallisine hyvine puolineen ole
armolliselle rouvalle sopivia.

-- Hyvä, sangen hyvä, ystäväni. Esittelette minulle vain ne, joita
minun tulee rakastaa, toisten suhteen olette vaiti. Se oli viisas
neuvo.

Varga herra kääntyi rukoilevin katsein Fannyn puoleen, ettei tämä häntä
niin ylistäisi, sillä siten joutuu hän taas hämille ja unhottaa, mitä
piti sanoa.

Hän alkoi tarkastella listaa siirtäen sormea nimestä nimeen.

Hm, hm. Ukko yskäsi ja pyyhki jalalla lattiaa.

Oli järjestään joukko nimiä, joista hän katsoi parhaaksi olla mitään
mainitsematta.

Hm, hm. Jo seisahtui nimiä seuraava sormi, ja Varga herra katsahti ylös
jotakin sanoakseen, mutta yskäistyänsä, jotta ääni selkenisi, ja vielä
kerran nimeen vilkaistuansa, kääntyivätkin ajatukset toiselle
suunnalle, jonkatähden hän katsoi parhaaksi asettaa tämäkin henkilö
niitten luokkaan, joita hän ei kaikkien heidän hyvien puoliensa ohessa
pitänyt soveliaina esitellä armolliselle rouvalle.

Mutta sormi joutui jo listan loppupuoleen. Ukko pelästyi huomatessaan,
kuinka kauas hän oli joutunut. Otsalla näkyivät vilpittömän tuskan
hikihelmet, sillä sormen alle tulee yhä uusia nimiä, joita hän tosin
suuresti kunnioittaa, mutta jos hänellä olisi tytär, ei hän yhtäkään
heistä hänelle esittelisi.

Ja Fannyä pitää hän nyt omana tyttärenänsä.

Niin oli armollinen rouva itse tahtonut; ja ollessaan lavantaudissa oli
hän itsekin luullut armollista rouvaa tyttäreksensä.

Hänen täytyi antaa isälliselle sydämelleen anteeksi tämä mielikuvitus.

Vihdoin viimeinkin kirkastuivat ukon kasvot.

Käsi vapisee paperilla. Hän oli löytänyt yhden, jonka hän voi mainita,
jota hän voi ylistää ja sulkea tyttärensä -- armollisen rouvan
suosioon.

-- Kas tässä, armollinen rouva, virkkoi hän ojentaen hänelle
nimilistan. Tämä oiva nainen ansaitsee armollisen rouvan luottamusta.

Fanny luki nimen.

-- "Flora Szentirmay, synt. Eszéki."

Hän muisti, että itsekseen listaa lukiessaan hänessä oli herännyt
jonkinmoinen aavistus, ettei tämän nimen omistajattarella saata olla
paha sydän.

Millainen on tämä nainen? -- kysyi hän ukolta.

-- Minun tarvitsisi tosiaankin olla sangen kaunopuhelias voidakseni
häntä sopivasti kuvata. Hänellä on kaikki naisen hyvät avut runsaassa
määrin. Lempeys hänessä käy käsi kädessä viisauden kanssa; hän on
kaikkien puutteenalaisten ja vaivaisten salainen puoltaja; tosin hän
koettaa salata hyvät tekonsa, mutta kuka voisi sitoa kaikkien
kiitollisten kieliä. Hän auttaa nälkää ja vilua näkeviä jakamalla
leipää, vaatteita, lääkkeitä. Mutta hän myöskin suojelee ja auttaa
sielustaan sairastelevia, joita maailma yleensä tuomitsee, vieteltyjä
tyttöraukkoja, jotka lankeemus on tehnyt onnettomiksi, avioristin alla
huokailevia vaimoja. Hän näet keksii sydämenkin kivut. Pyydän anteeksi,
kun häntä näin ylistän, sillä tunnustan, että muutkin vallasnaiset
tekevät köyhille paljo hyvää, mutta he useinkin vain pitävät huolta
vaivaisten ruumiillisista tarpeista, kun tämä nainen myöskin hoitaa
heidän sieluansa. Hän tapaakin sekä mökeissä että usein palatseissakin
potilaita, jotka tarvitsevat hänen apuansa. Pyydän tuhannesti anteeksi,
kun näin tohdin puhua.

-- Jatkakaa vain, virkkoi rouva Kárpáthi mielistyneenä.

-- Ja semmoiseksi hänet on kaikkialla tunnettu. Suvaitkaa kysellä
muiltakin, niin vakuuttavat he kaikesta sydämestänsä, että tämä rouva
levittää ympärilleen onnea ja tyytyväisyyttä ja vie siunausta joka
huoneeseen, johon hän astuu sisään, sillä hän istuttaa perheonnea ja
siveyttä, ollen itse siihen parhaana esikuvana. Minä tunnen vain yhden
naisen, joka on hänen arvoisensa, ja minusta olisi suuri onni saada
nähdä heidät yhdessä, hyvässä sovussa.

Puna Fannyn kasvoissa osoitti, että hän ymmärsi vanhuksen viittauksen.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi sanoistani, mutta minun on sisällinen
pakko näin puhua.

-- Onko nainen nuorikin?

-- Aivan armollisen rouvan iässä.

-- Ja elää onnellisessa avioliitossa? -- virkkoi Fanny enemmän
itsekseen kuin kysyen.

-- Elää niinkin, vastasi Varga. -- Ei todellakaan löydä monelta
matkalta toista niin sopivaa paria kuin hän ja armollinen herra, kreivi
Rudolf Szentirmay. Hän on jalo mies! Kaikki ihmettelevät hänen älyänsä
ja jaloa mieltänsä! Koko maa ylistää häntä. Hän on matkustanut paljon
ulkomaillakin, missä hän tuli vaimonsakin tuntemaan. Sanotaan hänen
olleen elämään kyllästyneen, mutta tultuansa tuntemaan vastaisen
puolisonsa, neiti Flora Eszékin, tuli hänestä ihan toinen mies.
Vaimonsa kanssa tuli hän Unkariin, ja lukuunottamatta jaloa kreivi
Tapani ----iä, jota Jumala auttakoon kaikissa toimissa, on tuskin
isänmaan miestä, joka vähässä ajassa olisi niin paljon tehnyt hyvää
isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumala on häntä palkinnut, sillä suurin
aarre, perheonni, on tullut hänen osalleen niin runsaassa määrin, että
se on puheenparreksi tullut; ja kun näkee heidät yhdessä, on
taipuvainen luulemaan, että heille on paratiisi jo täällä maan päällä
auennut.

Fannyn rinnasta nousi ehdoton huokaus.

Samassa kuului vaunujen jyrinää pihalta. Tuli varmaan vieraita. Ulkoa
kuului myöskin kiireisiä askelia sekä Juhana-herran ääni ottaessaan
vieraita vastaan. Hetkisen perästä astui kamaripalvelija Martti rouva
Kárpáthin huoneeseen ilmoittaen:

-- Armollinen rouva kreivitär Flora Szentirmay synt. Eszéki!

Ilon ja hämmästyksen tunteilla odotti Fanny vieraan tuloa. Minkä
näköinen hän lienee?

Nuoren rouvan sydän sykki, kun askeleet lähenivät kamarin ovea ja hän
kuuli Kárpáthin innokkaasti keskustelevan vieraan kanssa. Nyt aukeni
ovi.

Ja sisään astui -- ei sen muotoinen henkilö, jota hän oli mielessään
kuvaillut, vaan pitkä, kuiva, epämääräisessä iässä oleva nainen,
tekosuortuvat päässä, tekoväri kasvoissa, tekohampaat suussa ja
silmissä teeskentely, puku muodin mukaan sangen kirjava.

Hirveän suuri hattu tuuheine kukkatöyhtöineen esti kokonaan hänen
takanansa tulijaa näkymästä.

Mantteli oli laskeutunut alas toiselta olalta, niin että henkilö
näyttää amazoonimaiselta. Tätä näköisyyttä lisää vielä sangen
avokaulainen puku, joka sallii nähdä laihat olkapäät ja olkaluut.
Samaten ovat kädet erinomaisen laihat. Ja kun ei hän voi näitä
liikuttaa ilman valaisevaa puhetta sekä kun hän puhellessaan aina
hymyilee ja hymyillessään näyttää sekä koko ylemmän hammasrivin
(Myymälä: Parisissa, Rue Vivienne n:o 11, T:ri Legriex'in luona) että
ikenetkin, niin on hänen kätensä, ikenensä ja olkaluunsa aina omiaan
vetämään seuran huomiota puoleensa.

Alussa oli Fanny milt'ei pelästyä, hän kun oli luullut tapaavansa
lempeän, rakastettavan henkilön, jonka hän aikoi ottaa syleillen,
suudellen vastaan, eikä tämä ollut sen näköinenkään.

Oikea henkilö tulee perässä puhellen Kárpáthin kanssa; täti on
esiliinana ensin astunut sisään.

-- Neiti kreivitär Marion Szentirmay! Rouva kreivitär Szentirmay! --
vaimoni... Juhana-herra riensi naisia esittelemään.

Neiti Marion Szentirmay tervehti emäntää moitteettomasti ja täydellisen
kohteliaasti sekä katseli, osasiko tämä olla yhtä täydellinen. Olihan
rouva parka hänestä aivan perehtymätön tällaisiin.

Fanny oli kovasti hämillään ja sanaakaan vastaamatta ihmetteli hän vain
Marion neiden ikeniä, niin ettei tullut Floraa ollenkaan huomanneeksi.

Mutta ei tarvinnut hänen eikä toistenkaan sanoja etsiä, vaan
päinvastoin oli nyt parasta pitää ne piilossa, sillä Marion neidillä on
sitä sorttia aina sen verran muassa, että näin suurelle seuralle
riittää.

Täytyy myöskin myöntää, ettei tämä mainittava neitsyt koskaan lavertele
tyhjiä loruja, kuten muut hänen ikäisensä naiset, vaan jokainen lause
on hyvin tähdätty ja tarkoituksen mukainen pistos ja loukkaus. Hänen
seurassaan on yhtä huvittava olla kuin istua muurahaispesässä.

Eikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä
nokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän
suvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi
vaatepanssarinkin.

-- Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen.
Marion neiti -- -- tuhannesti anteeksi...

Vilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että
neiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse
sitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin,
mistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa
tiehensä.

Taisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa
meille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista
olisi huomannut?

-- Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen
puheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen
tapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan
suussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. --
Anteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, -- asummehan aivan lähellä
Kárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä
miehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) -- rohkenimme häiritä teitä
toimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt
odottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta
puolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen
tietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että
vartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun
ja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa
siitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) --
se on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein
lapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille
vaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut
hänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa!
(ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin
sinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä).
Olettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata
kohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa,
semmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa
sinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona.
Hävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)

Marion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä
Fannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:

-- Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne
aikonut.

Kiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.

Hyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa.
Juhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.

-- Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta
toisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin
kenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin
pelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut
vaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa
haavoittunut.

Flora nauroi makeasti isännän hauskoille aavistuksille, ja suloisella
äänellä vastaten koetti hän hänen pahoja luulojaan poistaa.

-- Ei niinkään. Hänen täytyi äkkiä matkustaa Wieniin.

-- Aavistinpa, että hän on kaukana. Ikävä vain, että Rudolf on poissa,
sillä hän lupasi läsnäolollaan kunnioittaa juhlaamme.

-- Siksi hänen on määrä tulla kotiin. Hän lupasi minulle palata siksi.

-- Epäilemättä hän siis tuleekin. Kauniille naiselle annettua sanaa ei
saa syödä. Kun häntä niin väkevä magneetti vetää, niin täytyy hänen
pian suoria matkansa. Jolleivät ilmapurjehtijat vielä ole keksineet
keinoa ohjata ilmalaivojansa, niin minä heille ehdottaisin, että
ottaisivat Rudolfin mukaansa, sillä hänen sydämensä magneettivoima
vetää häntä aina vaimonsa luokse.

Naiset nauroivat kokkapuheelle. Ilahuttavaa olikin Juhana-herran suusta
moisia kuulla, hänen kun oli aina ollut tapana päästää hyvin typeriä
kompia, jotka tosin olivat sangen tylsiä, niin etteivät ketään liioin
loukanneet.

Marion neiti tointui sillaikaa yskästään ja otti taas keskustelun ohjat
käsiinsä.

-- Täytyy todellakin myöntää, ettei taivaan alla ole toista niin hellää
ja hyvää aviomiestä kuin Rudolf on. Suokaa anteeksi, naapuri, kun
loukkasin teitä näin sanoessani! Mutta se on totta. Tekin olette hyvä,
kohtelias puoliso, mutta Rudolfin vertaista ei löydy. Hän on oikea
enkeli, kerubim, mies, jommoisia ihmisten ihmeeksi syntyy yksi sadan
vuoden kuluessa.

(Ottakaa tästä osanne kaikki kolme! Rudolfin rakkautta hänen vaimonsa
ei ole ansainnut, vaan hän on kerubim. Rudolf ei ole toisten miesten
kaltainen, esim. Juhana-herran. Sinä rouva parka saat itkeä kuullessasi
niin esikuvallisesta rakkaudesta puhuttavan; toisten onnen näkeminen ja
kuuleminen lienee tikarin pisto sydämeesi.)

Flora koetti suunnata puhetta toiselle tolalle.

-- Toivoin vieraissa tapaavani teidät. Me näet seurustelemme vilkkaasti
naapuriemme kanssa ja iloitsimme jo ennakolta, kun tuttavien luku
lisääntyy, mutta emme ole teitä tähän asti tavanneet, vaikka jo olemme
tehneet keskenämme liiton, että teidän pitää seurassamme hyvin viihtyä.

Marion neiti riensi kylmällä, pisteliäällä puheella jäähdyttämään tätä
lämmintä, hellää lausetta.

-- Herra Kárpáthi tietysti pitää vaimoansa piilossa, jotteivät muut
häntä näkisi. (Ukko hupsu on luulevainen, ja onpa hänellä siihen
syytäkin.)

-- Mieheni on sangen kohtelias minulle, puolusti Fanny Kárpáthia, mutta
suoraan sanoen olen ollut hieman kaino ja arka esiintymään näin
ylhäisissä piireissä. Olen kasvanut alhaisten ihmisten parissa ja olen
suuresti kiitollinen teidän ystävällisyydestänne, joka rohkaisee
mieltäni.

Ei auttanut tämäkään, vaikka hän vastasi niin sävyisästi. Vastustaja
oli taitava, osasi pistää arimpaan kohtaan.

-- Tietysti, tietysti, vastasi Marion neiti, sangen luonnollista; ei
saata toisin laita ollakaan. Vaikein kohta nuoren naisen elämässä on
ensi askel maailmaan, semminkin siinä tapauksessa, kun on vailla
parasta tukea, nimittäin äidin neuvoja, äidin johtoa. Äidin varjeleva
huolenpito on äärettömän suurenarvoinen nuorelle naiselle.

Fanny tunsi kasvojensa hehkuvan; hän kävi tulipunaiseksi. Kauheata oli
kuulla tällä hetkellä äitiä mainittavan; se oli hänelle häväistys,
suurinta armottomuutta häntä kohtaan.

Flora pudisti innokkaasti nuoren rouvan kättä, ja ikäänkuin keskustelua
jatkaen lisäsi hän:

-- Se on totta. Äidille ei kukaan vedä vertoja.

Mutta hänen synkästä katseestaan havaitsi Marion neiti, että sanat
olivat hänelle lausutut, jonkatähden seuraava hyökkäys tapahtuikin
suoraan Floraa vastaan.

-- Siinä olette aivan oikeassa, Flora kulta! Ei ainakaan niin hellälle
äidille kuin oli rouva Eszéky, kukaan vedä vertoja, ei kukaan. En
minäkään. Minä muka olen liian ankara. Äidin sopii antaa myöten, se
vain häntä kaunistaa, mutta tädin toimi on paljoa ikävämpi,
kiittämättömämpi, hänen täytyy riidellä, kinastella, olla aina
varuillaan ja pitää vaaria. Se on meidän kohtalomme. Siinä olette
oikeassa, Flora kulta.

Puheesta ja äänestä päättäen olisi luullut hänellä olevan suuriakin
syitä Floran kanssa riidellä, kinastella, hänen suhteensa olla
varuillaan ja pitää hänestä vaaria.

-- Puhuitte riitelemisestä, puuttui keskusteluun Juhana-herra, joka
huomasi vaimonsa olevan hämillään. Te neitiseni olette kunnioittanut
minua riita-asian vuoksi talossa käymällä. Jollette ehkä katso
sopivaksi ilmoittaa asiaanne näitten naisten kuullen, niin...

-- En suinkaan! Kyllä ymmärrän. Jättäkäämme heidät kahdenkesken. Heillä
on paljon puhelemista. Tiedättekös, herra Kárpáthi, kahdella nuorella
rouvalla on aina paljon juttelemista keskenään. Jos suvaitsette, niin
menemme sukuarkistoon asiasta keskustelemaan. Toivon, ettette rouva
Kárpáthi, rakas naapuritar, rupea mitään pahaa luulemaan minusta ja
herra Kárpáthista.

Juhana-herra tarjosi kätensä neidille, joka vielä kerran näytellen
hymyileviä ikeniään, pisti kutistuneen kätensä Nabobin kainaloon ja
virheettömästi sipsutellen seilasi sukuarkistoon. Siellä seisoivat jo
kunniaa tekevässä asennossa viskaali ja Varga herra odottamassa.
Nähdessään Marion neidin ajatteli Varga herra, että tämäkin nainen oli
niitä, joita hän ei pitänyt soveliaina esitellä kenellekään ystäväksi.

Nuoret rouvat jäivät siis kahdenkesken.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Marion neidin mentyä, niin Fanny tarttui
molemmin käsin Floran käteen ja sanaa sanomatta suuteli sitä
innokkaasti, kaikesta sydämestään.

-- Herran tähden, mitä teette? -- virkkoi Flora. Estääkseen Fannyä
syleili Flora häntä ja painoi suukon hänen poskelleen. Ihmeen ihanat
olivat nämä naiset syleillessään toisiansa, toisen silmissä kyyneleet,
toisella taas ilon hymy. Flora hymyilee, jottei ystävä itkisi, tämä
itkee ilon kyyneliä nähdessään vieraan hymyilevän.

-- Sanokaa suoraan, virkkoi Fanny vapisevalla äänellä, ettette tullut
tänne minkään riita-asian tähden, vaan olitte kuullut, että täällä on
yksinäinen vaimo parka, joka muutaman päivän perästä on ypö yksin,
tuntemattomana, suojattomana esiintyvä maailmalle, ja ajattelitte;
mennään hänen luoksensa antamaan hänelle hyviä neuvoja ja kehoituksia,
mennään hyvää tekemään.

-- Hyvä Jumala... Flora ei tietänyt, mitä vastata, sillä puhuihan Fanny
totta.

-- Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne
kuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut
köyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka
suuren arvoinen hyvä tekonne on.

Innostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.

-- Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä
onnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti
ensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä
yksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.

-- Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.

-- Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen
Floran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin
olisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.

Flora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden
suloinen sinetti oli tämä suutelo!

Fanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä
oli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka
häntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin
oli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta
ilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.

-- Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.

-- Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin...
sano sinäkin minua Floraksi.

Fanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen
onnellinen tällä hetkellä.

-- Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä
asioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko -- viikoksi.

Fannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.

-- Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon
työtä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta
kun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten
me vain nauramme pienille vastuksille.

Jo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat
tulossa.

Fanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen
muoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.

-- Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva
Szentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne
tullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden
kuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa
saat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä.
Näetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!

Fannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei
hän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut.
Rouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.

Fanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja
muut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta,
jottei tämä pääsisi karkuun.

Hattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset,
jotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu
onnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin
mitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra
Kárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä
äskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he
juttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.

-- Oh, oh! -- virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran
olevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet
elämään!

-- Niin, tätiseni, minä jään vähäksi aikaa Fannyn luokse.

Hämmästyen katseli Marion neiti ensin huoneen joka nurkkaan ja sitten
kattomaalauksiin, ikäänkuin epätietoisena, kuka tuo Fanny lienee.

-- Tuhannesti anteeksi, rouva! Vasta nyt tuli mieleeni, että Fanny on
ristimänimenne. Pääni on ihan sekaisin monista nimistä, joita herra
Kárpáthin "jurium director" ("oikeustirehtöri") on korviini sättinyt.
Kárpáthin suku on sangen laaja; sen naispuoliset jäsenet ovat
sukulaisia maan etevimmille perheille.

(Ymmärrätkö yskää? Sinun sukuasi täällä vielä tarvittiin!)

Mutta pistos ei enää pystynyt. Flora naurahti iloisesti.

-- Nyt löytyy "Fannykin" arvoisassa Kárpáthin sukutaulussa.

Fannykään ei voinut olla nauramatta Floran vastaukselle, ja kun
nauru tarttuu -- suokaa anteeksi armollinen Marion neiti -- tuli
Juhana-herrakin niin hyvälle tuulelle, että hänen täytyi istua
nojatuoliin ja nauraa vatsan täydeltä.

Mutta Marion neiti seisoi ihmetellen, kuivassa kädessään pitkä
päivänvarjo, ikäänkuin Diana, joka ampui jäniksen sijasta oman
koiransa. Hän ei ymmärtänyt, mistä nuo ihmiset olivat niin hyvälle
tuulelle tulleet, vaikka hän oli ahkerasti koettanut heitä suututtaa.

-- Ja kauanko on -- kestävä -- tuo -- vähä aika? -- kysyi hän Floralta
pisteliäästi sanojansa punniten.

-- Vain viikon, tätiseni!

-- Vainko viikon! -- puhui Marion neiti kauhistuen. Vain viikon?

-- Niin, jollei pois ajeta, vastasi piloillaan rouva Szentirmay, mistä
oli seurauksena, että Fanny syleili häntä hellästi, ikäänkuin tahtoisi
hänet jäämään ainaiseksi.

-- Vai niin, virkkoi Marion neiti halveksivasti. Hyvä. Nuoret naiset
pian tutustuvat. Minua suuresti ilahuttaa, kun te niin pian olette
toisiinne mielistyneet; se vain osoittaa, että olette samanluontoiset,
mikä on sangen ilahuttava asia. Sallinette ehkä sentään minun mennä
kotia?

-- Fanny olisi mielissään, jos hän saisi kauemmin iloita tädin
seurasta.

-- Ei mitään syytä! En ole antanut aihetta erinomaiseen iloon.

-- Te karkaatte meiltä, virkkoi Fanny; odottakaa, kun me tulemme
teille, niin teemme samoin.

Marion neiti ei voinut olla luomatta armollista silmäystä osoittaakseen
havainneensa, että muutamat ihmiset rohkenevat elää hänen kanssaan
liian tuttaviksi. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän Juhana-herran
puoleen, otsa ankarissa rypyissä (oli siellä monenlaisia ryppyjä)
lausuen:

-- Toivon, ettette ole korjannut minun pyöriäni, kuten tapanne on
vieraittenne suhteen.

-- Armollisen neidin pyöriä? -- huudahti Juhana-herra. Vaunujen pyöriä
kyllä olen irroittanut; mutta en ole vielä kertaakaan korjannut
vieraitteni pyöriä. Hahaha! Hahaha! Oohhaha!

Juhana-herra nauroi kokkapuheellensa, niin että kyyneleet tulivat esiin
ja silmät vihdoin painuivat kiinni. Kun ne taasen aukenivat, oli Marion
neiti jo liikkeellä ovelle päin, katsomatta taaksensa häntä seuraaviin
nuoriin naisiin, jotka kaikin tavoin koettivat näyttää totisilta.

Naurusta toinnuttuansa huomasi Juhana-herra olleensa sangen
epäkohtelias. Hän riensi poistuvan neidin luo ja saikin hänet
seisahtumaan sillä yksinkertaisella keinolla, että kiireissään astui
hänen hameensa laahuksille, joten arvoisa neiti oli mennä nenällensä.

Nyt ei Juhana-herra enää tietänyt, miten anteeksi anoa.

-- Ei haittaa, virkkoi kunnon neiti arvokkaan verkkaisesti, anteeksi
antaen. Pitäähän antaa pienet rikokset anteeksi -- nuorille
äskennaineille.

Kaikella kunnialla seurattiin neitiä portaita alas. Mutta kun hän piti
arvoansa alentavana katsoa jalkoihinsa, niin astui hän eteisessä
venyvän koiran hännälle, niin että eläin oli pelästyksissään hypätä
ikkunasta ulos.

Pelästyipä Marion neitikin. Mutta samoin kuin käärme pelästyksissään
sihisee, niin hänkin heti kääntyi Juhana-herran puoleen sanoen:

-- Anteeksi, että tulin kostaneeksi holhotillenne äskeisestä
haukunnastaan. Aikomukseni ei ollut loukata arvoisaa persoonaa.
Tiedättekö, että siinä suuressa koirakokouksessa, joka teidän
johdollanne täällä tulee pidettäväksi, eräs älykäs mies tulee
esittämään, ettei susikoiria enää luettaisi muitten koirain joukkoon?
Heille koittavat todellakin emansipatsionin ajat. Enhän vain toista
kertaa astune taas jossakin koiran hännälle?

Ei enää muuta kuin yksi askel vaunuihin. Mutta tämän askeleen
astumisessa oli monta mutkaa. Hameen laahukset olivat saatettavat
liehumaan, mutta valkoisen alushameen nilkkoihin ulottuvat reunukset
eivät saaneet näkyä yli sopivaisuuden rajojen. Siksipä piti päästä
vaunuihin keveällä hyppäyksellä, jota kaikki ympärillä olijat kaikin
voimin koettivat helpottaa.

Yleiseksi iloksi istui hän jo vaunuissa, mutta vielä katsoi hän hyväksi
heittää jälkeenjääneille pari pistosta.

-- Toivon, että Flora on täällä hyvässä turvassa; mutta en voi taata,
vaikka Szentirmayn luulevaisuus tuottaisi tuhoa Kárpáthin kartanolle.
Hyvästi, rakas naapuri, hyvästi chère voisine (rakas naapuritar), adieu
chère nièce (hyvästi rakas veljentytär), adieu!

Noitten monien hyvästien alla piili ivallinen ajatus, ettei kukaan voi
olla luulevainen Juhana Kárpáthin suhteen, sekä myöskin se mielipide,
ettei ole naisen hyvälle nimelle terveellistä viikkokausia viipyä
Kárpáthin kartanon pahamaineisissa huoneissa.

-- Adieu, adieu! Pidä vaaria, ajuri, ettemme aja yhdenkään koiran
päälle. Aja hiljaa, kunnes pääsemme Kárpátfalvan rajalle, sillä ei
täällä tiedä, missä mikin lempikoira suvaitsee päivällisuntansa
nauttia. Adieu.

Vihdoinkin hän lähtee.

Juhana-herra vielä kumartelee keskellä pihaa, Marion neiti viittaa
pitkällä päivänvarjollansa, tahtoo kai sanoa: "se oli aikoja sitten,
silloin olin vielä nuori, melkein lapsi."

Painajaisen poistuttua ottivat molemmat naiset vallattomasti
Juhana-herraa käsivarsista ja veivät hänet laulaen tanssien rappusia
ylös.

Juhana-herran kasvot ilosta loistavat. Hän miettii itsekseen, että
olisi mainion hauskaa, jos nämä kaksi naista olisivat hänen tyttäriänsä
ja kutsuisivat häntä isäksi.

Kartanon vanhat seinät kaikuvat naisten iloisesta, raikkaasta naurusta.
Tällaisia ääniä eivät nämä seinät olleet hiljakkoin kuulleet.

Vanha Varga-herra kuulee tämän arkistoon, ja kävelee edestakaisin
lattialla, ilosta käsiänsä hykerrellen. Melkein on ukko riemusta
tanssimaan ruveta, ja vain yksi seikka painaa mieltä, kun hän näet ei
voi kenellekään iloansa kertoa. Tuossa on tosin viskaali, mutta hän ei
ole sen laatuinen mies. Hän on vain suutuksissaan, kun hänen täytyy
joka päivä pestä kasvonsa ja kätensä puhtaiksi.



III.

Ystävätär.


Rouva Szentirmay pääsi tarkoituksensa perille.

Ollessaan viikon päivät Kárpátfalvan kartanossa sai hän kokonaan
muutetuksi Fannyn aseman maailman silmissä. Rouva Szentirmayn
ystävättäret olivat kaikki hyvässä maineessa. Ylpeät vallasnaiset,
jotka tähän asti olivat pitäneet suurena alennuksena tulla juhlaan,
missä porvaristytöstä tehty rouva on emännän virassa, toimessa, jota
arvostellaan paljoa ankarammin kuin näyttelijöitä teaatterissa, nämä
naiset alkoivat nyt miettiä, ettei heidän tarvitsekaan alentua.
Ankarasti siveelliset rouvat, jotka olivat epäilleet, oliko soveliasta
viedä tyttäriänsä Kárpátfalvan mystillisiin saleihin, tilasivat
huoletta ompelijattarilta vaatteita. Rouva Szentirmayn läsnäolo oli
suurin takaus siveydelle ja soveliaisuudelle. Koirayhdistyksen asia
joutui uudelle kehitysasteelle. Osakkailla ja asian harrastajilla oli
enemmän syytä saada seura vakiintumaan. Juomaveikot ja "omituiset
miehet" opettelivat puhumaan siivommin ja muotileijonat olemaan vaiti.

Fannyn siveellinen arvo kohosi kaikkien silmissä siitä alkaen, kun
Flora oli tullut hänen ystäväkseen. Omassa kodissansakin ruvettiin
häntä enemmän kunnioittamaan, ja näyttipä siltä kuin olisi
Juhana-herrakin nyt vasta älynnyt, mikä jalo vaimo hänellä on.

Kaiket päivät olivat naiset yhdessä ja yhtä mittaa ankarassa työssä.
Älkää vain naurako, arvoisat lukijani! Työ oli kuin olikin ankaraa.
Helppo on miehen sanoa: huomenna tai kuukauden perästä pidän suuren
juhlan, johon koko seudun säätyhenkilöt tulevat vieraiksi, sekä tutut
että tuntemattomat. Lopusta saa vaimo pitää huolen.

Hänen täytyy pitää vaaria, että kaikki vieraat ovat tyytyväisiä, hänen
tulee tuntea näitten moninaiset vaatimukset, toivomukset, oikut; tulee
tietää, mikä kutakin miellyttää tai harmittaa, mitä ja ketä kukin
rakastaa ja päinvastoin.

Ei siis ihmettä, jos nuori rouva ei tällaisessa asemassa tiedä, mistä
päästä pitäisi alkaa. Mutta Floran johdolla sujui kaikki hyvin. Hän oli
jo tällaisiin toimiin tottunut. Hän tiesi kaikki seikat, ja kun piti
jotakin tehtämän, kysyi hän aina Fannyltä: eiköhän olisi tehtävä niin
ja niin? Jollei Fannyllä olisi ollut tarpeeksi hienoa aistia
havaitakseen ystävättären hellyyttä, niin olisi hän helposti saattanut
luulla, että hän itse ymmärsi asiat parhaiten. Ainakin eli Juhana-herra
siinä uskossa, että hänen vaimonsa on perehtynyt kaikkeen, aivan kuin
olisi hän koko ikänsä ylhäisissä piireissä elänyt.

Illan tullen kun naiset jäivät kahdenkesken juttelemaan, sai Fanny
ystävättäreltänsä kuulla monta hyvää neuvoa. Fanny vain kuunteli,
katseli hienoa puheliasta suuta ja vielä puheliaampia kirkkaita silmiä,
joista hän alkoi onnellisuutta oppia. Kamarineitsyet käskettiin silloin
pois, ja naiset auttoivat vuorotellen toisiansa iltavaatetuspuuhissa.
Täten saivat he huoleti, vapaasti puhella maailman tyhmyyksistä.

Kerran tuli käsille nimilista, joka oli Varga-herralta ahdistuksen hien
pusertanut. Fanny vieläkin ylisti vanhaa taloudenhoitajaa, joka muka
oli niin innokkaasti ylistänyt Floraa, että Fanny jo mielessään oli
edeltäkäsin kuvaillut hänet sellaiseksi, jollainen hän todella olikin.

-- Ahaa! Te olette siis tarkastelleet, arvostelleet vieraitanne?

-- Olisimmepa niinkin, jollei ukko olisi pyytänyt saada esitellä vain
niitä, joita minun on syytä rakastaa. Aina siihen asti, kunnes sinun
nimesi tuli vastaan, oli listalla vain sellaisia, joita ei saattanut
heidän kaikkien hyvien ominaisuuksiensakaan ohessa rakastaa.

Rouva Szentirmay nauroi sydämensä pohjasta.

-- Tulepas, arvostellaanpas vähän noita toisiakin.

Fanny istui hänen viereensä. Flora otti listan esille ja nyt maailmaa
panettelemaan!

Mutta ensin täytyi kovasti nauraa, kun todenteolla ryhdyttiin
panettelemaan.

Omituisen hauskaa työtä se onkin! Mutta panettelemista on monenlaista.
Levittää vääriä huhuja ihmisistä, tuoda julki heidän heikkouksiansa,
niitä muille kertoa, siten turmella lähimmäisen hyvää mainetta, tämä ei
suinkaan ole kauniisti tehty. Mutta aivan toista on tuntea maailman
huonot puolet ja antaa niistä tietoa viattomalle, heikolle henkilölle,
huomauttaa hellätuntoiselle ja aralle, että löytyy salaisia okaita,
pauloja, salakaria, kuoppia tiellä. Tämä on jaloa panettelua. (Luulen
tosin monen mielestä tämän nimityksen olevan mielettömän.)

Ryhtykäämme siis tähän jaloon panetteluun.

Ensin miehet.

Järjestys ei ole minun tekemäni, vaan näitten molempien naisten, jotka
tässä toimivat. Minä puolestani olisin varmaan naisista alkanut.

-- Ensin näkyy listalla olevan pelkkiä ylhäisiä ja armollisia herroja.
Ylhäisiä ja armollisia herroja on vaikeampi tulla tuntemaan, kuin muita
ihmisiä, sillä heillä on tavallisten ihmisten ominaisuuksien lisäksi
vielä ylhäisiä ja armollisia avuja ja virheitä. Tässä on sellainen
henkilö heti alussa. Jos hän olisi alhainen mies, niin sanottaisiin
häntä epäkohteliaaksi, naisista pahaa ajattelevaksi, rajuksi ja
tuittupäiseksi: kiivastuessaan hän ei sanoja valikoi, ei pidä väliä,
onko miehiä vai naisia kuulemassa. Suurissa seuroissa juttelee hän
nuorten naistenkin kuullen kummallisia tarinoita, jommoisista
hienotunteisemmat miehetkin punastuvat. Mutta hän on sangen
isänmaallinen mies, jota pidetään suuressa kunniassa. Siksipä ei häntä
saa toisten ihmisten lailla kohdellakaan. Mutta juuri tämä kunnioitus
on paras ase, jolla voi torjua hänet luotansa. Varmaan on hän sinua
erittäin hyväilevä, etkä voi häntä estää muuten kuin ylistämällä hänen
maan kuuluja ansioitansa. -- Siten saa hänet aina pysymään asioissa;
olen keinoa koettanut, ja se on onnistunut. -- Aina kun hän tulee liika
rohkeaksi tai antaa salaperäisiä, sopimattomia viittauksia, niin on
hänelle esteenä hänen suuri maineensa, kun siitä kunnioittaen puhuu.
Enimmän häntä harmittavat ne naiset, jotka yhä puhuvat hänen suurista
töistänsä ja ihmettelevät häntä. Hän on tämän vuoksi pitävä sinua
sangen tyhmänä, mutta se on tässä tapauksessa sinulle parasta.

-- Mikä on hänen nimensä, kysyi Fanny lyijykynä kädessä. -- Kreivi
Emerik Szépkiesdy. Nimen perään kirjoitti hän: suuri ja kunnianarvoisa
mies.

Naisista oli sangen hupaista tällainen salapoliisin toimi, kun tehtiin
muistiinpanoja ihmisistä, jotta tiedettäisiin, kenen kanssa kulloinkin
oli tekemistä.

-- Tässä on toinen armollinen herra. Hänen ominaisuuksiansa en tunne,
vaikka hän käy meillä kerran kuukaudessa. Mutta yhdestä seikasta
huomautan. Hänellä näet on mainio ruokahalu, vaikka hän aina
valittelee, ettei jaksa syödä. Sangen miellyttävä mies. Ruoalle
mentäessä valittaa hän, ettei ole ruokahalua, ruoalta päästyä, että söi
liiaksi. Jollet tarjoo, niin suuttuu hän ja on syömättä. Hänestä meillä
on vähimmän vaivaa.

-- Kirjoitetaan: paroni Georges (ei Yrjö) Málnai -- miellyttävä mies.

-- Sitten seuraa aika hupakko, kreivi Gregori Erdey. Kaikista hauskin
mies, joka saa koko seuran nauramaan hullunkurisilla väitteillään.
Hattua päähän pannessaan osaa hän matkia englantilaista, espanjalaista,
ranskalaista, juutalaista. Hän on vähimmän vaarallinen, sillä hän on
niin hupakko. Hän ei voisi vietellä kuusitoista vuotiasta tyttöäkään.
Saada toisia nauramaan pitää hän ainoana kunnianansa. Hänet voisi
lähettää naisten vartijana tanssiaisiin, eikä kukaan tytöistä puhuisi
pahaa.

-- Kreivi Gregori Erdey, kirjoitti Fanny muistiin. Aika hupsu.

-- Seuraa sitten kreivi Louis Karvay. Häntä ei voi ajatellakaan muuten
kuin nimellä Louis. Täydellinen maailmanmies Talleyrandin ajoilta. Hän
huomaa kaikki ja vaatii, että kaikki huomaavat hänet. Hän tekee sinulle
kysymyksiä vain saadaksensa tietää, ettet osaa vastata. Et koskaan
saata olla varma, ettet häntä olisi tietämättäsi jollakin tavoin
loukannut. Hän on suutuksissaan sanomatta syytä, minkätähden on
suuttunut. Jos kirjeen osoitteeseen kirjoitat Louis'n sijaan Ludvig,
niin on hän sinulle vihoissaan kuolinpäiväänsä asti. Kun hänen
ollessaan vieraana luonasi tulee muita vieraita ja nouset vastoin
etiketin sääntöjä seisomaan alhaisemman ihmisen edessä, kun vain
istualta pitäisi tervehtiä, niin vihastuu Louis sanoen, että olet häntä
loukannut. Kysymys, ketä pitää päivällispöytään asettaa hänen viereensä
ja häntä vastapäätä, saattaa usein emännän epätoivoon, sillä hän voi
tuntemattomasta syystä olla riidassa jonkun kanssa. Eikä hän koskaan
ilmaise, mikä hänelle kelpaa, mikä ei, vaan saavat toiset miettiä
päänsä puhki koettaessaan tyydyttää hänen oikkujansa.

-- Hänen nimensä perään kirjoitamme: ohdakkeinen gentlemanni. (Taasen
kai mielettömyyksiä!)

-- Nyt seuraa kreivi Sárosdi. Sävyisä mies, mutta kauhean
ylimysmielinen. Talonpoikia, köyhiä kohtaan on hän sangen hyvä, mutta
älkööt vain vaatiko, että hän heidät ihmisten joukkoon lukisi. Hänen
alustalaisillansa ovat varmaan parhaimmat päivät koko Unkarissa, mutta
hän ei kärsi kirjurinakaan miestä, joka ei ole aatelissukua. Hän on
esiintyvä edessäsi tosin hieman ylhäisesti, mutta kaikeksi onneksi on
hänellä hyvä sydän, ja semmoiseen löytyy aina sopiva avain. Eikä olisi
huono yritys koettaa kääntää hänet vapaamieliseksi, ja jos me ryhdymme
liittoon keskenämme, niin olen aivan varma voitosta.

Arvostelu keskeytyi tässä, sillä täytyi väitellä, kumpi voi
tehokkaammin vaikuttaa tähän voittoon. Mutta kun ei kumpikaan pitänyt
itseänsä etevämpänä, niin jäi kysymys ratkaisematta.

Seurasi sitten vielä joukko ylhäisiä ja armollisia herroja, jotka
vähemmän vetivät rouva Szentirmayn huomiota puoleensa, ollen
suurimmaksi osaksi ihmisiä, jotka kerran heidät nähtyämme heti
unhotamme.

Nyt tuli toisenluokan kunnianarvoisia herroja, kaikki ikämiehiä, sillä
siihen aikaan ei vielä nuoria herroja kunnianarvoisiksi sanottu.

Tämän luokan miehet olivat seuran parhaiten mukiin menevä osa, sillä
heidän ei ollut tapa vaivata päätänsä aprikoimalla, milloin pitää
suuttua etikettivirheestä. Kunnon miehiä, jotka eivät lähimmäiseltänsä
liikoja vaadi, arvaavat oman arvonsa ja antavat arvon toisellekin,
osaavat laskea pilojansa eivätkä ole alla päin, kallella kypärin
toistenkaan iloitessa. Jo kolmekymmentä vuotta ovat päivä ja
viikkolehdet heitä ahdistaneet, pilkaten heidän itsepintaista
vanhoillisuuttaan. Romaanin sepittäjä ei heitä liioin unhota, jos hän
näet tahtoo, että teoksensa on sekä tosiunkarilainen että samalla
huvittava. Omituisinta on, että samat vanhanaikaiset kunnianarvoiset
herrat näitä kirjoja ostavat ja lukevat. Jos he eivät sitä tekisi, niin
en tiedä, ketä varten Unkarin kirjailijat harjoittaisivat sanan
kylvämisen jaloa tointa.

-- Nyt tulee "omituisten miesten" vuoro.

-- Heidät minä tunnen paremmin kuin sinä. Tiedän heistä enemmän kuin
tarpeeksi.

-- Viimeiseksi hienot kavaljeerit. Sinun pitää tulla heidätkin
tuntemaan.

Rouva Kárpáthilta pääsi haukotus.

-- Oliko se vastaus sanoihini? -- kysyi rouva Szentirmay nauraen.

-- Vain muisto parista hauskasti kuluneesta tunnista.

Näillä sanoilla päättyi siis miesten tarkastus.

Fanny tuli yht'äkkiä totiseksi. Ihannekuva tuli taas mieleen. Häntä
siis ei ole missään, koskaan tavattavissa? Ehkä lienee hänen nimensä
kumminkin listalla? Olihan Fanny nähnyt hänen usein kävelevän
Pressburgissa käsitysten Juhana Kárpáthin kanssa. He ovat siis vanhoja
tuttuja. Flora ei liene hänen nimeänsä havainnut, taikka on hän lukenut
hänet niitten joukkoon, joilla ei ole hyviä eikä huonoja puolia
mainittavia. Ei sekään ole mahdollista; jalot kasvot osoittavat jaloa
mieltä, kirkkaista silmistä näkyy puhdas sielu, joka juonteesta
esiintyy ylevä henki.

Puoleksi hämillään, puoleksi leikillään kysäsi hän Floralta:

-- Etköhän -- etkö ole jättänyt ketään mainitsematta?

-- Olen tosiaankin, virkkoi Flora hymyillen; ja lapsellisesti ilkkuen
otti hän pöydältä nimilistan, heittäytyi sohvalle ja katseli ilosilmin
paperia.

-- Olen jättänyt yhden nimen, kaikista parhaimman. Arvaappas! Et arvaa?

-- En, vastasi Fanny vaaleten.

-- Oi sinua hupsua! Mainio, kaunis, jalo mies. Minä ainakin pidän häntä
kauneimpana miehenä maailmassa; en tunne toista, joka hänelle vetäisi
vertoja ylevyydessä, hyvyydessä. Etkö vieläkään arvaa?

Fanny pudisti päätänsä. Hän kyllä aavisti. Tunsi miehen ihanteekseen,
jota hänkin piti kauniimpana, jaloimpana kaikista miehistä. Häntä hän
tällä hetkellä ajatteli.

-- Tahdotko todellakin, että minä sanon hänen nimensä? -- kysyi Flora
ollen piloillaan suuttuvinansa.

-- Sano, sano, kuiskasi Fanny koettaen tarkastaa nimilistaa, josta
Flora vakavalla äänellä luki:

-- Tämä mainio, rakastettava mies on kreivi Rudolf Szentirmay.

-- Ah! -- huokasi Fanny, ja kasvot kävivät tulipunaisiksi. Hän ymmärsi
Floran pilan ja häntä hävetti, kun oli ollut niin tyhmä, ettei arvannut
asian oikeata laitaa.

Flora katsoi parhaaksi päättää pilan syleilemällä ja suutelemalla
ystävätärtä. Ihanne haihtui mielestä. Fanny ei enää toivonutkaan saada
nähdä häntä, vaan koetti olla yhtä iloinen kuin Florakin, nauraen
omalle hajamielisyydellensä.

-- Panetelkaamme nyt naisia!

-- Hyvä, panetelkaamme heitäkin.

-- Maksammehan vain vanhoja velkoja.

-- Tietysti, emmekä puhu heistä muuta kuin totta.

-- Eikä se olekaan oikeastaan panettelemista, kun me puhumme tästä
kahdenkesken emmekä muille tietojamme levitä.

-- Vain ajattelemiseksi voisi tätä sanoa... Kyyhkysten kuherrusta!

-- Ensimmäisenä on listalla ispaanin rouvan nimi. Hyvä naapuri ei
suinkaan ole häntä rakkauden vuoksi ensi sijaan asettanut, vaan pelon
vuoksi. Tyytymätön, hemmoteltu nainen, jolla on tapana pyörtyä yhtä
usein kuin muut ihmiset huokaavat. Hänen läheisyydessänsä on vaikea
pysyä, sillä saattaa olla varma siitä, ettei mikään teko, sana, ei
ajatuskaan hänelle kelpaa. Nähdessään jonkun laskevan jalkansa ristiin,
pyörtyy hän; jos kissa pujahtaa huoneeseen, saa hän suonenvedon; jos
veitsi on asetettu kahvelin päälle, ei hän istu pöytään. Kun ulkona
puutarhassa on ruusuja, tuntee hän niitten hajun suljetun ikkunan läpi
ja pyörtyy, huoneessa ei saa hänen läsnä ollessaan olla minkäänlaisia
kukkia. Nähdessään miehen, jonka jakaus on oikealla puolen päätä,
joutuu hän epätoivoon. Älä aseta ruokapöytään hänen läheisyyteensä
ketään, jonka yllä on sininen puku, sillä se väri on hänen mielestänsä
kamala. Älä kysy häneltä mitään, taikka hän menee tainnoksiin. Kaikki
käy kovasti hänen tunnollensa, jonkatähden on parasta olla hänelle
mitään puhumatta. Varo myöskin, ettei kukaan hänen pyörtyessään käytä
raikasta vettä, vaan pidä nenän alla jotakin pulloa, sillä siitä hän
tointuu, vaikk'ei pullossa mitään olisikaan.

-- Hänet tunnemme hyvin. Nimen perään: saippuarakko.

-- Onpa täällä rouva Keresztykin. Mainittava henkilö. Pitkä, miehekäs
vartalo, tuuheat kulmakarvat. Puhuu kuin rykmenttiä johtaisi. "Mitä?
kuinka? häh?" sanoo hän yhtämittaa, puuttuen toisten puheeseen, niin
että arkaluontoisempi usein joutuu hämille; ja kun hän nauraa, niin
seinät miltei tärisevät. Hän komentaa koko seuraa, ja korjatkoon luunsa
se, jolle hän suuttuu. Kylmät väreet käyvät pitkin nuorten miesten
selkäpiitä, kun kreivitär Kereszty tulee, sillä hän on yhtä pelättävä
kuin mikä professori ainakin. Puhuu sujuvasti latinaa, tuntee
lakikirjat, ottaa voiton viisaimmastakin asianajajasta; juo miehen
lailla ja polttaa tupakkaa. Hevosta ei hän tosin aja, mutta jos ajuri
hoitaa huonosti ohjaksia, saattaa hän temmata piiskan hänen kädestään
ja antaa sillä ajurille selkään. Muuten on hän mitä hyväsydämisin
henkilö, ja sangen helposti hänen suosioonsa pääseekin. Suutelepas vain
hänen kättänsä ja sano häntä tädiksi vähintäkään pelkäämättä, niin on
hän sinusta paljon pitävä, ja jos hänen kuullensa joku sinua selkäsi
takana rupeaa parjaamaan, niin nostaa hän semmoisen melun, että
parjaajat pian vaikenevat.

Fanny jo edeltäkäsin mieltyi tähän naiseen. Hyvä asia on sentään vähän
panetellakin, sillä ilman sitä olisi hän kovasti pelännyt tuota
soturintapaista kreivitärtä.

-- Hänen nimensä perään emme kirjoita mitään. Helpostihan hänet tuntee.

-- Sitten näemme armollisen Körtvélyin rouvan. Tunnen hänen heikon
puolensa. Hänellä näet on kultapoikanen, noin kahdenkymmenen vuotias
lapsukainen. Äiti puhuu aina hänestä. Sangen kunnioitettavaa hellyyttä.
Desiderius on pienokaisen nimi; kysele vain hänen vointiansa, niin on
rouva kertova monta asiaa pojastaan. Ja jos viitsit kaikkia loppuun
kuunnella, niin pitää hän sinua parhaimpana naisena maailmassa. Sitä ei
sinun tietysti tule tietää, että Desiderius on hyödyttömin mies maan
päällä.

-- Oletpa sinä, Flora, viekas.

-- Turmelenko ehkä sinutkin?

-- Se olisi oikein tehty, kun minäkin voisin niin tarkasti kuvailla
ihmisiä.

-- Odota, kunnes tulet yhtä vanhaksi kuin minä!

Nyt tietysti molemmat makeasti nauramaan.

-- No, tätiseni, muoriseni, ketä vielä on listalla?

-- On vielä rouva Szépkiesdyn nimi. Hiljainen, sävyisä nainen, jota ei
mikään enää harmita, sillä niin on miehensä hänet kouluttanut, ettei
mikään vaimoa suututa, mutta ei myöskään ilahuta. Kasvot ja koko olento
osoittavat hänellä olevan vain yhden toivon, nimittäin päästä maan
poveen lepäämään.

-- Rouva parka!

-- Kaikki kauniin näköiset naiset vielä päälle päätteeksi itse
tietämättänsä tuottavat hänelle tuskia, sillä mies hyväilee kaikkia
heitä hänen nähtensäkin. Ennen pidettiin rouvaa kaunottarena, mutta
kymmenessä vuodessa on hän kovin vanhentunut suruista ja huolista.

-- Rouva parka, huokasi Fanny. (On siis naisia, joita hänkin voi
surkutella).

-- Esittelen sinulle vielä rouva Málnain. Varo häntä! Aina hän
mielistelee, mutta vain onkiaksensa sinulta salaisuuksia, varomattomia
sanoja. Todellinen Mefisto naisen hahmossa. Hän on riidassa kaikkien
tuttaviensa kanssa, mutta tavatessaan heitä syleilee ja suutelee hän,
ikäänkuin heistä paljonkin pitäisi. Turhaa on hänen kanssaan julkista
riitaa rakentaa, sillä seuraavana päivänä hän ei ole enää mitään siitä
tietävinänsä, vaan syleilee, suutelee, on ihastuksissaan, kuten
ennenkin. Paras on karttaa häntä. Ole häntä kohtaan kylmä,
epäkohtelias. Tosin hän on selkäsi takana parjaava sinua äreäksi,
sivistymättömäksi, mutta miedompaa panetusta et häneltä voi toivoa.

Fanny pudisti kiitollisena Floran kättä. Ilman häntä olisi hän
erehtynyt monta kertaa! Hän oli sangen vähän tottunut toimimaan omin
päinsä.

-- Onko vielä ketään mainittavaa?

-- On Marion neiti.

-- Todellakin?

-- Hän on semmoinen, jommoiseksi hänet itse näit. Aina samanlainen. Se
on hänen luontonsa.

-- Ketä vielä?

-- Muitten muassa on vielä pahanilkinen, kaikkia panetteleva rouva,
joka parjaa ihmisten salaisia vikoja. Mutta häntä sinun ei ole tarvis
pelätä, sillä sinua hän rakastaa eikä koskaan ole sinua pettävä,
panetteleva, loukkaava. Arvaathan?

Puoleksi nauraen, puoleksi itkien vaipui Fanny ystävättärensä
rinnoille, syleillen häntä. Sitten he vielä hyvän aikaa iloitsivat,
naureskelivat, kun näin olivat saaneet ihmisiä panetella.



IV.

Juhla.


Ajopelit toistensa perästä tulla jyryyttivät Kárpátfalvan kartanon
pihalle. Kaiken laatuisia ja näköisiä ajoneuvoja oli sinä päivänä
kartanon porttien sisäpuolella nähtävänä: keltaisiksi maalattuja,
korkeilla linjaaleilla heiluvia, isomahaisia vaunuja, joita joku
ylhäinen herra käytti syntiensä rangaistuksena; leveitä lasi-ikkunoilla
varustettuja "batard"-vaunuja, herra tiesi kuinka monelle hengelle ja
hevoselle, takana kaksi ajurinistuinta, kyljissä suuret ja runsaasti
hopealla silatut vaakunat. Nämä olivat armollisten herrain maalliset
kulkuneuvot. Oli joukossa jotkut pahasti pidellyt vaunut, jotka eivät
saaneet olla rauhassa varpusilta vehnäis- ja pannukakkumurujen vuoksi,
joita niistä pitkin tietä maahan varisi. Niissä ajoi joku kirkkoherra
aviopuolisoinensa. Tulee yksinkertaisia kärryjä, maalaisrattaita,
omituisia englantilaisia ajopelejä, joista ei tavallinen ihminen tule
hullua viisaammaksi, niissä kun on vain kaksi istuinta, toinen
ajurille, toinen palvelijalle; missä herra itse istunee? Näitten
joukossa näkyi koreita maalaisvankkureita, joilla "omituiset veikot"
tulivat viisi hevoista valjaissa. Olivatpa vielä kuormarattaatkin,
Mikko Horhin ajoneuvot, kahdeksan härkää valjaissa ja kuusi koiraa
muassa, sekä rattailla kuusi mustalaista, jotka soittivat, pauhasivat
joka kylän läpi kuljettaissa.

Jo olivat vieraat läpikäyneet sen kemiallisen toimituksen, jossa naiset
erotetaan miehistä, mutta eivät vielä olleet päässeet siihen tilaan,
että olisivat kaikki toisiansa tunteneet, vaan katseltiin,
toljoteltiin, kuten tuntemattomien tapa on. Omituista on, että isoissa
seuroissa ollaan tuntemattomille vihaisia. Tällä emme tietysti tarkoita
naisia. Onnellisin kaikista on talon emäntä, joka jo tuntee vieraansa,
tuntee heidän vikansa, avunsa, hyvät ja huonot puolensa ja kohtelee
vieraitaan aina sen mukaan. Kreivi Szépkiesdyä tervehtii hän
kunnioittamalla suurta isänmaan ystävää ja sanoo maineesta tunteneensa
hänet jo aikoja sitten suurena puhujana ja jalomielisenä miehenä.
Kreivi kiroilee itsekseen, kun häntä täälläkin jättiläisenä pidetään.
Kreivi Erdeytä rouva jo kaukaa hymyillen tervehtii, tämä vastaa hattu
toisessa, peruuki toisessa kädessä, mikä seikka herättää vieraissa
ääretöntä naurua. Mies oli antanut ajaa hiuksensa juuria myöten, jotta
ne sitten paremmin kasvaisivat, ja nyt pelästytti hän kaljupäisenä
heikkohermoisempia. Ispaani Sárosdylle ja hänen vaimollensa Fanny
kumarsi vaieten, mikä kovasti miellytti ylimystä. Hän tuumi, ettei
porvaristytötkään aivan rumia ole, kun kerran vain joutuvat
aatelissukuun. Piikoja kehoitti Fanny yhä häärimään armollisen rouvan
ympärillä täyttääkseen hänen toivomuksiansa, mikä taasen miellytti
häntä, sillä rouva Sárosdyllä tosin oli kaksi piikaa muassa, mutta ne
eivät riittäneet. Kreivitär Keresztyn saavuttua juoksi Fanny iloisena
häntä vastaan ja suuteli heti hänen kättänsä, jonka vuoksi tuo luja
rouva ensin tarttui häneen jykevin kourin ja katseli häntä kotvasen
tuimin katsein, mutta heti sen jälkeen syleili ja taputti Fannyä
olalle, syvällä bassoäänellä lausuen: "meistä tulee kun tuleekin hyvät
ystävät".

Heti ensi hetkestä mieltyivät kaikki vieraat rouva Kárpáthiin. --
Miesten mielet valloitti hän kauneudellaan, naisten järkevällä
käytöksellään. Suurusta syötäessä olivat jo kaikki ihastuneet häneen
sekä hyvän järjestämisaistin että komeudenkin vuoksi. Ei kukaan
esiintynyt jäykästi, ei kenelläkään ollut syytä valittaa. Louis Karvay
joutui kahden nuoren naisen väliin, joten hänellä oli mainion hyvä
tilaisuus käyttää kaikessa loistossaan Talleyrandin aikaista
kohteliaisuudentaitoansa. Juomaveikot joutuivat erityiseen huoneeseen,
eri pöytään, josta he olivat kovasti mielissään ja kiittivät kilvan
emäntää, kun hän antoi heidän olla rauhassa. Yrjö Málnay taasen oli
joutua ymmälle paljosta tarjoilemisesta ja vannoi koko suuruksen ajan
kautta taivaan ja maan, ettei hän tänään jaksa syödä päivällistä sekä
epäili, jaksaisiko enää palaakaan niellä, vaikka olisi pelkkää
ambrosiaa edessä. Mutta kun uusi ruokalaji tuotiin pöydälle, virkkoi
hän: "tuota pitää maistaa!" Viimein tuotiin monenlaisten leivosten
jälkeen, joita tämä arvoisa herra oli ahminut, vielä -- perunoita
erästä pappia varten, joka niistä paljon piti. -- Koko seura nauroi,
sillä tiedettiin perunien olevan pappia varten. -- "Mitä siellä on?" --
kysäsi Málnay, "peruniako?" -- "Niitä pitää maistaa."

Tällä tavoin tuli seura hyvälle tuulelle pöydästä noustessaan ja saliin
mentäessä, missä kokouksen ja keskustelujen piti alkaa. Todellakin
paras keino mennä ruokapöydästä neuvotteluun, sillä ravittuna sujuu
puhe toisilta helpommin, toiset taas osaavat paremmin olla vaiti.

Kokousta varten oli avattu Kárpáthisuvun suuri juhlasali, joka
insurrektionin ajoista (v. 1809) ensikerran aukeni ihmissilmäin
nähtäväksi. Seinillä oli ylt'ympäri suuria esi-isien muotokuvia,
ryhmiin asetettuja kummallisia aseita, lippuja ja voitonmerkkejä. Näitä
ihmetellen katsella ällisteli pari maahovilaista, joilla ei ollut
järkeä katsella parvella olevia naisia. Siellä vasta katselemista oli.
Niin monen kaunottaren joukossa, seudun molemmat ihanimmat naiset
rinnatusten, nimittäin rouva Kárpáthi ja rouva Szentirmay. Jos olisin
turkkilainen runoilija, niin vertaisin heitä kahteen timanttiin
kultakehyksessä. Emme siis saa pahaksua, kun kreivi Erdey esitti heti,
ennenkuin kukaan oli suutansa avannut, että kokous päättäisi ilmoittaa
syvää kunnioitustaan läsnäoleville kaunottarille. Ehdotus hyväksyttiin
yksimielisesti ja päätös pantiin ensimmäiseksi pykäläksi pöytäkirjaan.

Sitten tuli oikeitten asianomaisten, koirien vuoro, joita lukuisasti
oli salissa läsnä. Sitä emme kenenkään luule tavattomana pitävän, joka
hyväksyy peruslauseen: nihil nobis sine nobis (ei mitään meistä ilman
meitä). Olihan koirien tähden kokoon tultu; pitihän siis heidänkin
saada asiasta vihiä ja mielipiteensä julki lausua.

Että naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei
luullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet
ja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin
koettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen
ovat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää
taikka tulla pitkäveteiseksi.

Kokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka
seuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat
yleisöä:

"-- Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys,
joka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten
mieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin?
(Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti
kunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä.
(Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole
koiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista
perhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta
'henkilöitä!' -- se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi
ojennuksesta; -- missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita?
Eikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan
etuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät
samassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan
haukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä
toisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota:
kuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta
moisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi.
Syntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa
varten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun
edistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen
kasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä
osallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta
tiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään,
jotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun
jo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on
olemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen
eläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot,
tiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä
tekemästä?"

Kun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:

"-- Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin
selittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis
kokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa
suurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi
uskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien
kesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että
koira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa?
Eikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi
kuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se
herraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa
tietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa,
vaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan
isäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta
tuntisi?"

Kysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen
tapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä
kotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri
Berki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden
päästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.

"-- Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen
koira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan
herransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua -- -- --
(Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee'
vai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa."

Useat alkoivat nauraa.

"-- Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun
olin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin
makaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari
uskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa,
raappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti
sisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset
koirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät."

-- Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!

Kaikeksi onneksi estivät heti käsillä olevat hajuvedet armollista
rouvaa pyörtymästä. Hänen hermojansa oli Juhana-herran esitelmä koiran
uskollisuudesta kovasti kiihoittanut.

Juhana-herra lopetti innokkaan puheensa esittämällä ehdotuksensa
muodostuksen.

"-- Sen vuoksi rohkenen ehdottaa maamme kaikille koiraystäville, että
yhdyttäisiin parantamaan näitten eläinkunnan parhainten kohtaloa, jota
varten esitän seuraavat pääseikat: 1:ksi olisi täten kokoontuneen
seuran julistettava yhtiö perustetuksi, valiten samassa keskuudestaan
valiokunnan sääntöehdotuksen laatimista varten, joka ehdotus on
annettava kuusikymmentä jäsentä käsittävän komitean tarkastettavaksi ja
vahvistettavaksi. -- 2:ksi päätettävä, suuriko osakkeiden hinta on
oleva; minä puolestani lupaan ottaa tuhannen osaketta. (Raikuvia
eläköönhuutoja.) 3:ksi, että perustettaisiin seuran varojen mukaan
seuraavat laitokset asian edistämiseksi: koirakoulu, jolle minä
lahjoitan tarvittavan tontin ja rakennuksen jollakin tiluksellani
(kestäviä eläköönhuutoja!), jotta metsäkoirat saisivat tarpeellisen
kasvatuksen; että perustettaisiin asiamme äänenkannattaja, lehti, joka
julkaisisi tämän tieteenhaaran edistyksiä ja keksintöjä sekä
ilmoittaisi seuran harrastuksia yleisölle. (Harvoja hyväksymisen ääniä.
Mitä siitä hyötyä?) Ilmoitetaanko palkintoja parhaasta metsäkoiran
kasvatusta opettavasta teoksesta (Kuisketta. Eräs ääni: seura tuleekin
siten olemaan kynämiehiä eikä koiria varten!) Vielä pidettäköön kerran
vuodessa yleinen kokous sekä kilpajuoksut, joissa paras metsäkoira saa
kultaisen maljan voitoksi. Jos eivät seuran varat riitä, otan minä
loput suorittaakseni."

Eläköönhuutojen raikuessa istui Juhana-herra sijalleen.

Tavan mukaan nousi heti vastustajia; omituiset veikot vastustivat
kaikkia kustannuksia. Muutamat hoviherrat nyrpistelivät nenäänsä; miksi
kokous ja koulu pidetään Kárpáthin maalla eikä heillä? Suurinta
vastarintaa herättivät kirjalliset puuhat. Vaikka Juhana-herra vihdoin
lupasi suorittaa kaikki kustannukset, ei hän saanut hyväksytyksi tätä
ehdotuksensa pykälää, sillä kreivi Szépkiesdy rupesi vastustamaan
seuraavasti:

-- Heittäkää hiiteen, hyvät herrat, kaikki kirjalliset lörpötykset.
Ikävä kyllä ovat ne jo tunkeutuneet valtiolliseen elämään. Älkäämme
antako niiden telmiä koirainhoidossa. Kirjailijoista ei ole mitään
hyötyä, he turmelevat unkarilaisen perusluonteen ja kielen, niin
ettemme itsekään enää sitä ymmärrä. Jollen ottaisi huomioon sitä
seikkaa, että arvoisa ystäväni, herra Rudolf Szentirmaykin on alentunut
kirjoittamaan kirjoihin ja sanomalehtiin -- annan hänelle anteeksi vain
kunnioituksesta hänen suloista rouvaansa kohtaan -- niin sanoisin, että
inhoan ja vihaan koko kirjailijain nälkäistä liutaa enkä tahdo saattaa
sitä mihinkään yhteyteen seuramme kanssa.

Punastuneena harmista käänsi Flora kasvonsa puhujasta ja virkkoi
kiivastuneena Fannylle:

-- Olisi vain Rudolf täällä, niin saisi puhuja vastauksen.

Nähtävästi suuttuneena vetäytyi Juhana herra taaemmaksi, sillä suuri
osa seuraa huusi viimeiselle puhujalle "eläköön!"

Olisi noussut sangen kiivas sanakiista, jollei Mikko Horhin lempikoira
olisi sopimattomalla tavalla loukannut Juhana-herran parasta hallia,
jonkatähden puolueraivon henkiin herätessä viimemainittu siihen
määrään unohti vieraan oikeuden, että tarttui vastustajansa niskaan ja
löi hänet allensa maahan. Heti toisetkin puoluelaiset koiraguelfit
ja -ghibellinit toistensa kimppuun, kierien isäntiensä jaloissa, kunnes
riita vihdoin saatiin asettumaan ihmisten tullessa rakentamaan
sovintoa.

Salissa nousi nauru, kuului kirouksia ja sadatuksia, niin että
kokouksen arvo ja juhlallisuus oli mennä myttyyn. Silloin ärjäsi kreivi
Erdey vakaasti ja maltillisesti yhä vielä toisilleen äriseville ja
haukkuville koirille:

-- Hyvät herrat! Te saatte pysyä ulkona, kun me olemme sisällä.

Tästä nuhteesta tuli seura taas hyvälle tuulelle, koirain kuulijakunta
ajettiin ulos, ja kokous hyväksyi ehdotuksen paitsi riidanalaista
pykälää. Yksimielisesti valittiin Juhana-herra esimieheksi ja tuo suuri
isänmaanystävä, kreivi Szépkiesdy, varaesimieheksi. Valittiin sihteeri
ja hänen varamiehensä, viskaali ja lääkäri, kuusikymmenmiehinen komitea
ja kaksitoistamiehinen valiokunta. Kaikki kirjoitettiin säntilleen
pöytäkirjaan.

Alku oli tehty, suuri ja mainittava seura perustettu. Meillä ei ole
tähän muuta sanomista, kuin vain se toivomus, että nämä arvoisat
isänmaanystävät muitakin yleishyödyllisiä asioita yhtä paljon
harrastaisivat. Senpätähden mekin yhdymme niihin kestäviin
eläköönhuutoihin, joilla seuran jäsenet kunnioittivat toisiansa.

Juhlasalista vieraat kokoontuivat suureen seurasaliin, missä kiistat ja
keskustelut kestivät neljään saakka iltapäivällä. Yrjö Málnai kertoi
jokaiselle, jonka tapasi, ettei hän ymmärrä, miksi ei hänellä vielä ole
ollenkaan nälkä.

Käsitysten kulkivat molemmat kaunotar-rouvat. Kaikki väittivät, ettei
ole helppo sanoa, kumpi heistä on kauniimpi. Rouvat, ankarat naiset
kohtelivat ystävällisesti ja kiittelivät emäntää, entistä köyhää
porvaristyttöä, joka tällä hetkellä parhaiten tunsi, mikä Jumalan lahja
hänellä oli ystävättäressään, joka -- puhuaksemme suoraan -- teki hänet
muodikkaaksi herrassalongeissa.

Nuoret herrat, salonkien leijonat pyörivät kiertotähtien lailla näitten
kahden seuranauringon ympäri. Kreivi Szépkiesdynkin katse seurasi
heitä, ja vaikka Flora aina äkäisesti käänsi pois hänestä kasvonsa,
niin oli kreivillä mielestänsä vain sitä suurempi syy tähän hienoon
sievistelemiseen.

-- Tiedättekö mitä, kreivi? -- virkkoi Flora vastaan tulevalle
Szépkiesdylle. Minä olen teille suuttunut, kovasti suuttunut.

-- Siitä en voi muuta kuin olla iloissani, vastasi tuo suuri mies;
nainen, joka kerran vihaa saattaa myöskin rakastaa.

-- Teillä on sangen kurjat ajatukset naisten vihasta. Jos me
liittoudumme teitä vastaan, niin kukistamme teidät, menetätte kansan
suosion koko maassa.

Vastaus kuului sangen somalta hymyilevän rouvan vilkkailta huulilta
lausuttuna. Siihen olisi kukin meistä vastannut armoa anomalla ja kättä
suudellen pyytänyt rouvaa panemaan pois vihansa. Mutta tuo suuri mies
katsoi paremmaksi antaa heti jyrkän vastauksen, Juhlallisella äänellä
ja muodolla, ikäänkuin olisi neuvoskunnassa istunut, vastasi hän
sanojansa tarkkaan punniten:

-- Rouvaseni! Sitä on minulle ennenkin koetettu tehdä. Naisten parissa
lemmenleikkiä lasken, mutta en mene heidän kanssansa taistelemaan enkä
heitä pelkää.

Tällaisissa tiloissa oli suuren miehen tapana kääntää vastustajalle
selkänsä ja poistua. Pari hänen innokasta ihailijaansa kirjoitti heti
muistiin tämän mainion lauseen.

Fanny hämmästyi suuresti; Flora vain nauroi.

-- Hänestä olemme ainaiseksi päässeet. Satutin häntä arimpaan paikkaan.
Sitä hän ei koskaan unhota. Kansan suosio on hänen kultainen
vasikkansa. Joka sitä koettaa häneltä riistää, on hänen ystävyydestänsä
päässyt.

Ei aikaakaan, niin soitettiin päivälliselle. Vieraat kävivät ilomielin
pöytään, jonka herkkuja en mene kertomaan, kun sellaiset vain luonnossa
huvittavat, mutta sitä vastoin niitten luetteleminen käy sangen
ikäväksi. Rikkautta, loistoa, herkkuja oli Nabobin suuren maineen
mukaan, unkarilaisista ruokalajeista alkain aina ranskalaisen
keittotaiteen mestarillisimpiin laitoksiin. Viinejä oli monta lajia
valikoida. Päivällinen kesti myöhään iltaan saakka, jolloin vieraat jo
alkoivat tulla sangen äänekkäiksi. Tuo suuri isänmaallinen mies rupesi
laskettelemaan irstaita, kaksimielisiä juttujansa naisten läsnäolosta
huolimatta, lausuen: castis sunt omnia casta, puhtaille on kaikki
puhdasta. Joka kerran tietää, miksi punastua, hänellä ei muka enää ole
mitään turmeltavaa. Mutta naiset eivät olleet hänen juttujansa
kuulevinansakaan, vaan ryhtyivät näistä huolimatta naapuriensa kanssa
puheeseen, vaikka omituiset veikot, tuon suuren isänmaallisen miehen
tavalliset ihailijat, kilvan hänelle nauraa hohottivat.

Jokainen oli sangen hyvällä tuulella.

Ken oli tällä hetkellä Nabobia onnellisempi?

Hänen mieleensä muistui, mitä kauheita asioita hänelle tapahtui vuosi
takaperin samassa huoneessa, missä nyt oltiin. Ja nyt näki hän
vieressänsä kauniin, suloisen vaimon; ympärillään iloisia, vilkkaita
vieraita, hymyileviä kasvoja.

Esihuoneessa alkoi soida Biharin[22] viulu, milloin vilkkaasti milloin
surullisesti. Eräs omituinen veikko työnsi tuolinsa nurin ja meni
mustalaisten keskelle yksin tanssimaan. Sillä aikaa puheliaammat miehet
tyhjensivät maljoja vierasten ja eritoten isännän sekä emännän
terveydeksi ja sitten myöskin kaikenlaisten aatteellisten asiain
kunniaksi, yhdistysten, komitaattien, kollegioitten, mikä minkin
aatteen onnistumiseksi. Kreivi Szépkiesdy piti pitkän puheen, johon oli
kudottu kaikki eläköönhuutoja herättäneet korupuheet, joita hän vuoden
kuluessa oli julkisissa tilaisuuksissa lausunut. Näitä oli siis ennen
jo kuultu, kuka kerran valtiopäivillä, kuka taasen ispaanin
virkaanvihkiäisissä, ja nyt saatiin samoja sanoja koiraseuran
ristiäisissä ihailla. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt ketään
huutamasta "eläköön" tälläkin kertaa. Hyvä on sitä parempi, mitä
useammin sitä kuulee. Kaikista ahkerin oli kuitenkin Juhana-herra
toastien tyhjentämisessä. Jollemme tässä suhteessa sentään pitäisi
erästä sangen kunnioitettavaa naista, kreivitär Keresztyä etevimpänä,
niin sanoisimme, että Juhana-herra oli seuran sankari sekä mielevissä
kokkapuheissa että juomingissa. Mutta kumminkin tulee meidän eritoten
kiittää häntä siitä, että hänen mieleensä ensin johtui kohottaa pikari
kahden poissa olevan miehen muistoksi, nimittäin kreivi Tapanin ja
Rudolfin, jonka kautta hän sai seuran niin innostetuksi, että naisetkin
tarttuivat maljoihin ja kilistivät lasia hänen kanssansa.

Tällä riemun hetkellä astui eräs palvelija rouva Szentirmayn luo,
antaen hänelle kirjeen, jonka nopea sanansaattaja oli kotoa tuonut.

Flora tunsi miehensä käsialan osoitteesta, ja sitä paitsi oli siihen
aikaan tapana kirjoittaa osoitteen alle: "rakkaalle vaimolleni", jotta
postissakin sellaista kirjettä hellemmin pideltäisiin. Siis hän on
kirjoittanut! Pestistä tulee kirje. Rouva Szentirmay pyysi poistua
seurasta lukeakseen kirjeen. Hänen poistumisensa oli heti merkkinä ja
luvanantona koko seuralle nousemaan pöydästä. Elähytetty vierasjoukko
hajaantui läheisiin huoneisiin. Flora ja Fanny pujahtivat kenenkään
huomaamatta makuuhuoneeseen, siellä kaikessa rauhassa kirjettä
lukeaksensa. Täytyihän Fannynkin saada sen sisällöstä tieto.

Flora avasi ilosta vapisevin käsin sinetin ja luki ääneen seuraavat
rivit:

"Huomenna tulen Kárpátfalvaan. Siellä tavataan. Rudolf. 1,000."

Tuo tuhatluku merkitsee: "tuhansia suukkoja!" Iloissaan suuteli rouva
paikkaa, mihin mies oli nimensä piirtänyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut
saada ainakin sata suukkoa lähetyksestä edeltäkäsin. Sitten pisti hän
kirjeen poveensa, jättäen yhdeksänsataa toiseksi kertaa.

Fanny oli yhtä iloinen kuin ystävättärensäkin. Ilo on näet
tarttuvaista. Huomenna tulee Rudolf. Sittenkös vasta Flora on oleva
mielissään, kun tapaa rakkaimpansa. Eikä Fanny ole häntä kadehtiva. Ei,
vaan iloitseva toisen onnesta, parhaimman ystävänsä onnellisuudesta.
Huomenna on hän tuleva, ja ilahuttaakseen vaimoansa, on hän
kirjoittanut, milloin saapuu. Hän ei tule hiipien, kenenkään
tietämättä, kuten epäluuloiset, vaan ilmoittaa edeltäkäsin tulonsa,
ollen varma siitä, että häntä rakastetaan. Hauska on saada nähdä tätä
onnellisuutta.

Riemusta loistavin kasvoin palasivat rouvat seuraan. Huviteltiin
puoliyöhön saakka, jolloin kukin poistui kamariinsa. Juhana-herra antoi
musiikin seurata vieraitansa yölepoon ja käski vielä musikanttien
soittaa hiljaisia, nukuttavia säveleitä kunkin ikkunan alla. Vihdoin
kaikuivat viimeiset sävelet, jokainen nukkui ja näki ihania unia,
metsästäjät ketuista, puhujat kokouksista, Málnai herra leivoksista;
neitseellinen vaimo syleili unissaan miestänsä, ja Fanny näki unta
niistä kauneista kasvoista, joita hän paljon oli ajatellut,
sinisilmistä, jotka nytkin niin lemmekkäästi häneen katsoivat. Eihän
mikään unia estä!

Siis huomenna!



V.

Metsästäjä.


Varhain seuraavana aamuna heräsivät vieraat metsästystorvien
toitotukseen. Ne jotka olivat nukkuneet metsästysmietteisiin ja
metsästyksestä untakin nähneet, nousivat heti näitä raikkaita ääniä
kuullessaan jaloillensa. Toiset taasen olisivat mielellään tinkineet
itselleen vielä pikkuruisen puolen tunnin lepohetken saadaksensa edes
hiukan unta lisää unisiin silmiinsä. Mutta siinä oli heille suureksi
esteeksi yhä enenevä hälinä Kárpáthin kartanossa. Tulijain ja menijäin
askeleet, huudot eteisestä ja pihalta, koirien haukunta, piiskojen
läimäykset, hevosten hirnunta olisivat herättäneet seitsemän
unikekoakin syvästä unestansa. Eikä metsämiehiltä varovaista
käytöstä sovi toivoakaan. Hienoinkin salonkimies luulee pantuansa
metsästyssaappaat jalkaansa ja -lakin päähänsä olevansa oikeutettu
marssimaan kuin rakuuna ja puhumaan tavallista kovemmalla äänellä. Se
joka ei kuitenkaan oveansa avannut, hänet herätettiin laululla, ja kun,
kuten tällaisissa tiloissa on tavallista, muutamat raskaasti nukkuvat
eivät sittenkään nousseet ylös, ammuttiin muutamia pyssynlaukauksia
pihalla.

Metsästyksen into onkin tarttuvaista. En tunne ihmistä, jolle tämä
huvitus olisi vastenmielistä. Halu siihen on sekä nuorilla että
vanhoilla, miehillä ja naisilla.

Jo auringon noustessa tuli vieraita täydessä asussa pihalle näyttämään
itseänsä ja ilmaa katsomaan. Omituiset veikot olivat pukeutuneet
metsästystä varten aito unkarilaiseen vaateparteen, avarat liehuvat
paidanhihat, hopeanappinen liivi ja kurjensulka hatussa. Tuo hupsu
kreivi Erdey oli pukeutunut englantilaiseksi, hänellä oli punainen,
lyhyt hännystakki, jonka vuoksi hän pyysi herroja selittämään koirille,
ettei hän suinkaan ollut kettu.

Naiset olivat melkein kaikki metsästystamineissa. Mainiosti heille
sopikin tuo ruumiinmukainen puku pitkine liepeineen, joita täytyi käsin
kantaa, jotteivät herrojen kannukset olisi niitä rikkirepineet.

Kaikista kauneimmat olivat sentään molemmat lemmikkimme. Flora tahtoi
olla kaunis, -- hän kun odotti Rudolfia. Solakan vartalon peitti
vaaleanpunaisesta, viheriään vivahtavasta silkistä tehty spencertakki,
joka oli edestä auki sekä pitseillä koristettu; samanvärinen hame oli
vasemmalta puolelta smaragdisoljella nostettu koholle. Hoikan vartalon
ympärillä oli kullalla kirjailtu, hieno itämainen huivi, jonka päät
riippuivat helmoihin. Päässä hopeanhelevä hattu, marabusulkineen.
Kaulassa olevat pitsit olivat edestä yhdistetyt kolmella
rubiininapilla.

Fanny oli kainosti puettu. Mustasta silkistä oli koko puku. Kaulassa
oli punainen nauha ja hieno pitsikaulus, joka edestä oli
timanttisoljella kiinni sidottu. Päässä oli kiiltävän musta hattu,
jonka alta tummat hiussuortuvat somasti riippuivat alas, puoliksi
hattuun sidotun harson peittäminä.

Uusia, ennen tuntemattomia mietteitä, uutta hurmausta herättivät
tällaiset naisten ratsastuspuuhat. Joka heihin ennen oli ihastunut,
rakastui heihin nyt milt'ei mielettömästi.

Kello kilisi. Vieraita kutsuttiin eineelle. Ei kukaan tällä kertaa
kursaillut; olivathan kaikki metsästäjiä. Naisetkin ihailijainsa
mieliksi kostuttivat ruusunpunaisia huuliansa muutamalla tipalla vanhaa
rostopsin viiniä. Tänäänhän kaikki on luvallista. Metsälle mentäessä
täytyy olla lujamielinen. Kukin puhuu äänekkäästi; vanhat naisetkin
lupaavat tehdä vaunuissa metsästäjille seuraa. Lähteepä ispaanin
rouvakin, vaikka jo ennakolta tietää, että hän on useat kerrat
pyörtyvä. Kun edes joku putoaisi hevosen selästä, jotta rouva saisi
näyttää, miten kauniisti hän osaa mennä tainnoksiin.

Mutta ei kukaan pudonnut hevosen selästä.

Oli ihana kesäaamu, kun komea seurue läksi liikkeelle Kárpátfalvan
kartanon pihalta. Ensin naiset, solakat, hienot sankarittaret,
pulskien hevosten selässä, ympärillä komeita nuoria herroja, jotka
tanssittelivat ratsujansa mielitietyn rinnalla. Jäljempänä ratsastivat
omituiset veikot tukevien maalaisratsujen selässä. Viimeisinä tulivat
vaunuissa vanhat miehet ja naiset. Juhana-herrakin istui satulassa,
näyttäen, ettei hänkään ole huonoin ratsastamaan. Katsahtaessaan
vaimoonsa näytti hän joka kerta kahtakymmentä vuotta nuoremmalta.
Kasvot loistavat ilosta, hänellä kun on kaunis puoliso.

Kreivi Erdey hupsuuttaan jälitteli pitkin matkaa kaikenlaisia
taitamattomia ratsastajia, ja hän olikin siihen sangen harjaantunut.
Näytti, miten puotipojat sunnuntaisin ratsastavat, hajasäärin, kovasti
peläten, ikäänkuin koettaen pysyä laudanpalasella tasapainossa syvällä
merellä. Näytti, miten preussilainen talonpoika ratsastaa, istua
könöttää satulassa polvet koukussa. Matki lordi Ychsvichia, miten hän
kiipeää satulaan hevosen pystyyn hypellessä, sekä juutalaista
hevoshuijaria, jonka äsken torilta ostamansa koni väkisin vie täyttä
laukkaa arolle toisten hevosten joukkoon. Tällä hetkellä syntyi kova
nauru, kun Erdey joutui huomaamattansa omituisten veikkojen pariin ja
oli sysätä Mikko Horhin alas satulasta. Siinäkös kiroiltiin tuota
saakelin engelsmannia!

Kolme palkintoa oli parhaimmille koirille määrätty. Ensimmäinen oli
kultainen malja, toinen hopeainen metsästystorvi, kolmas kaunis
karhunnahka. Viimemainittu sentään lienee koirain mielestä paras
palkinto.

Ampuma-asetta ei tietysti ole seurassa ainoatakaan. Sellaista ei
tämmöisillä retkillä käytetä.

Iloisen seuran par'aikaa kulkiessa pitkin poppelikujaa, näkyy eräs
ratsastaja tulevan vastaan.

Jo kaukaa tunnetaan tulija ratsastamisestaan. Kulovalkean lailla leviää
seurassa sana: tulipa vihdoin viimeinkin!

Ken tuli? Kukas muu kun sorein ratsumies, rohkein naisten suosija, joka
tulee, näkee ja voittaa: -- Mikko Kiss!

Helluntaikuningas.

Saavuttuansa seurueeseen rientää hän pyytämään ensin anteeksi naisilta,
kun on näin kauan viipynyt poissa, hienosti viitaten, että muka ankarat
asiat ovat estäneet, luultavasti kaksintaistelu. Sitten menee hän
miesten luo, mainitsee helposti ymmärrettäviä esteitä, helliä seikkoja,
hänellä on luultavasti ollut lemmenkohtaus.

Viimeksi miehen nähtyämme, ovat hänen kasvonsa melkoisesti lihoneet,
kuten ainakin ihmisen, jolla ei koskaan ole ruumiin eikä sielun
vaivoja, jonka ei särje koskaan päätä, vielä harvemmin sydäntä.

Tervehdittyänsä seuran jäseniä ja koiriakin nimeltä puhuteltuansa
palasi hän rinnakkain ratsastavien sankaritartemme luo. Erinomaisella
taidollaan onnistui hänen sysätä syrjään kaikki ympärillä olevat nuoret
herrat, niin että hän pääsi aivan rouva Kárpáthin rinnalle, jota hän
pitkittä mutkitta alkoi nimitellä jumalattareksi, ratsastavaksi
enkeliksi.

Fanny ymmärsi pahaksi onneksi häntä väärin, luullen hänen sanojansa
vain pilapuheiksi ja nauroi niille liian paljon.

-- Juhana-herra, Juhana-herra! -- huusi kimakasti Marion neiti
vaunujensa sivulla ratsastavalle Kárpáthille. Jos minä olisin teidän
sijassanne, niin en pitäisi ystävänäni miestä, jota arvellaan
vastustamattomaksi.

-- En ole luulevainen, armollinen neitiseni. Se ratas puuttuu luonteeni
koneesta. Ehkä on joku sen vienyt. Hahaha!

-- Enkä minä teidän sijassanne ottaisi osaa tällaiseen metsästykseen,
sillä koirat luulisivat minua Acteoniksi.

-- Ehkä olen antanut siihen syytäkin, kun te Dianan tavoin käyttäydytte
minua kohtaan?

Marion neiti kääntyi poispäin, huulet nyrpyssä. Tuo ihminen on niin
tuhma, ettei häneen mikään loukkaus pysty.

Fanny nauraa kaikesta sydämestään helluntaikuninkaan puheille. Jos hän
tietäisi tämän olevan sulaa mielistelyä, niin ei hän suinkaan nauraisi.
Mutta keskusteleehan hänen rinnallansa ratsastava Florakin yhtä
hauskasti kreivi Erdeyn kanssa, ja onhan tänään ilopäivä, saa olla
vähän tavallista vallattomampi.

Vasta silloin Mikko miestä on, kun hän saa puhua ratsastustaidostaan.
Tutkii tarkasti, miten Fanny istuu satulassa. Huomauttaa, että rouvan
ei pitäisi istua niin suorana, vaan antaa uuman liukua vienosti häilyen
hevosen askelten mukaan. Satula näyttää olevan vinossa, koska oikea
polvi on liian alhaalla. Ei, ei sekään ole vikana, vaan jalustimet ovat
liian alhaalla, koska vasen jalka tuskin ulottuu. Pitää seisahtua;
taikka saattaa vielä käydä huonosti. Hevosen juostessa voi helposti
jalustin luistaa pois jalan alta. Pitää seisahtua. Täytyy laittaa
armollisen rouvan jalustimet korkeammalle.

Heti hyppäsi viisi, kuusi miestä maahan tekemään tätä suloista
palvelusta, ensimmäisenä helluntaikuningas. Punastuneena käänsi Fanny
hevosensa poispäin, estäen avuliaita ritareja lähestymästä jalustimia.

-- Hyvä on näinkin, ei ole tarvis auttaa!

Samassa tuli Varga-herra, Jumala tiesi mistä, Fannyn hevosen luo ja
ehdotti, että armollinen rouva käskeköön häntä, nöyrintä palvelijaansa,
jos jotakin pitää korjata satulassa.

Ystävällisesti hymyillen kiitti Fanny vanhan virkamiehen auliutta, joka
täten pelasti hänet pulasta, jottei tarvinnut päästää nuoria miehiä
hänen jalustamiansa laittamaan. Vanhus kumartaen pyysi emäntäänsä
laskemaan jalkansa hänen olalleen, kunnes hän ehtii saada kaikella
kunnialla jalustimen kuntoon.

-- Kiitoksia, ystäväni, vastasi rouva pudistaen ukon kättä. Mikko
Kissin teki mieli antaa vanhukselle selkään.

Varga-herra katosi taas, huomaamatta, nöyränä kuten ennenkin;
luultavasti hän ajoi jossakin jäljessä päin rattailla. Jos joku pitäisi
ukkoa silmällä, niin huomaisi, miten hän ei ollenkaan kallistu
vasemmalle. Sillä olalla on emännän jalan jälki. Ei hän mistään
hinnasta pyyhkisi sitä pois; kotia tultuansa panee hän sen takin
talteen, eikä ikinä sitä enää yllensä ota. Seurue jatkoi hauskasti
matkaansa. Pysähdyttiin erään huvihuoneen luo, missä palkinnot oli
jaettava. Naiset ja miehet, jotka eivät ratsain kulkeneet, astuivat
maahan ja kiipesivät korkeaan torniin, joka kohosi huvihuoneen
keskeltä. Täältä näkyi koko lakeus, missä vain siellä täällä oli vähän
metsää, muuten pelkkää rämeistä kaislistoa ja pensaikkoa, siis oikein
kettujen luvattu maa. Huvihuoneen tornista saattoi nähdä koko
kilpametsästyksen, sitä varten oli hyviä kiikareitakin ostettu sinne.

Koko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne
heti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät.
Lempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti.
Iloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on,
miten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.

Juhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista
metsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.

Parhaimmat koirat koko joukosta!

-- Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.

Kuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös
hevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.

Juhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain
nimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet
mieltyivät Fannyyn.

-- Mutta missä Matti on? -- kysyi Fanny.

-- Matti tulee minun kanssani.

-- Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?

-- Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?

-- En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.

-- Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.

Flora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:

-- Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi
metsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.

Marion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:

-- Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon
emännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa
tapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.

-- Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn
rouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä
tainnoksiin.

Juhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan
hänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli
jo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle
kätensä virkkaen:

-- Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.

Juhana-herra suuteli kätöstä kysyen:

-- Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?

Ehdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö
minunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.

-- Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole
varuillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.

-- Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.

-- Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen
sanaa "minä", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä
hyvää tarkoittavasta kehoituksesta.

Toisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa
itseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä
alkoi ketun ajo.

Hevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa.
Seurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät
pensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan,
miehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin
nämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle,
välistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana
näkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien
katseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva
Szentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva
Kárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen
laukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas
ja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.

Mutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon
mennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:

-- Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?

-- Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä
perässä.

-- Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät
eksy suohon! Sinne saattaa hukkua.

Heti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas
torniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.

Metsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet
ketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä
liikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää
vainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä
ei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo
päättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se
hetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti
lähtee se taas arolle päin juoksemaan.

-- Kas kettua! -- huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen
kummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin
näkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä
parhaimmallekin koiralle.

Ajamaan takaa!

Koirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla
heloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä
ihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt
ratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän
hevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata
syytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi
äkkiä häntä vastaan, niin -- rakastuisi hän uudestaan mieheensä.

Kettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi
ajo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa,
joita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä
vähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.

Mutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira
Pääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.

Kettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli
karkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä
piilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle
lähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan
irvisteli koirille.

Ketun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut
minkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa.
Niityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se
kesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi.
Olisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä
koirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne
ehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.

Keskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin
on se piiritettynä.

-- Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! -- kuului joka taholta.

Koirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.

Kissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu
häntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat
hämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti
häntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen;
hypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.

Taas kaikki ajamaan takaa.

Nyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.

-- Hyvin, Armida! Voitto on sinun!

Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta
parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.

Repo taas äkkiä liikkeelle!

-- Ota kiinni, Pääsky! -- huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun
kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri
koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.

Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen
onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat
jäivät kauas.

Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin
taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten
parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa;
tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin
toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa
miestä on?

Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi
maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!

Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta
metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?

Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää
ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä,
hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella
kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun
niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin
iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun
toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!

-- Hyvin, Matti! -- kaikui koko seuran ääni.

Huudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia
temppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli,
suoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan.
Kauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän
pian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen.
Sentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa
saalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta
lötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan
surman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan
nautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.

Metsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas
näyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.

Tällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä
vastaan maantiellä.

Se on hän!

Floran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman
kalpeaksi.

Se on hän!

Molemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen
lemmitty ihanne.

Riemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.

-- Rudolf, Rudolf!

Epätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.

-- Jumalan tähden! -- huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan
vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!

-- Rouva Kárpáthin! -- virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla
ratsuaan saadakseen hänet kiinni.

Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen
pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi
Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.

Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden
kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo
ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi
kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin
kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun
ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen
kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa
kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän
vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.

Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny
tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti
lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa.
Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana
tiehensä!



VI.

Tuhannet tuskat.


Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän
elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä;
neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi.
Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.

Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat
kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä
painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja
tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee
toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu
intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?

"Mene pois, -- anna minun kuolla!"

Ken arvaa, mitä tämä tietää?

"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!"

Mitä tämä tietänee?

"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton."

Fannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo
sairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan,
miestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva
Kárpáthin rupulissa olevan.

Jos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle
paljoa helpompi.

Vihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein
vaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny
voitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä
katsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen
oli Flora, toinen -- Teresa.

Tieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa,
vaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana
päivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran
sijaan valvomaan.

Mutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären
vaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä
muutamaksi päiväksi.

Fanny ei enää houraillut, -- hän parani, kuten lääkärit sanoivat.

Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat
hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen
pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo,
jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita
kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja
hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?

Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.

Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?

Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä.
Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi
muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa
joutuisi unhotuksiin.

Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä
pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet
hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin
metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.

Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa;
siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen
pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja
poiskutsuttu.

Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli
hänen ihanteensa.

Ja hän löysi kummankin.

Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli
toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja
sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan
kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin
pariskunta.

Mitä hän itse on oleva?

Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja,
kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti
kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä
saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista
muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä
kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan
saa milloinkaan tietää?

Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka
ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen?
Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä
onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki
heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei
heidän onnellisuuttansa.

Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän
intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta
siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa
verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut
suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa,
masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on
niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa
toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden
kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman,
ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että
edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli
vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin
voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän
itsekin sitä ylenkatsoisi?

Kauheata, kauheata!

Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi
naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa,
jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole
heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät,
jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen
mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.

Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä
intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia
ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja
yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia
muusta kuin kukistansa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet!

Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.

Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun
valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"

Entä aviomies, kunnon vanhus?

Vasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos
Fanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!

Melkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin
Fannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä
sallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus
kyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa
kättänsä ja itki kuin lapsi.

Vihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen
Kárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin
päästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin
ja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi
lukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä
vaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin
täytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset
parhaiten tietävät neuvoa.

Sulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen
häntä ennen pitkää taas käymään talossa.

-- Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen
Fannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani
perheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny
tiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä
jäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun
menneen kotia.

Juhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn
olevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan
vaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi
kättä kysyen, miten hän jaksoi?

-- Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui
huonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.

-- Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.

Fanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin
karkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.

Kárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen
kuumalle otsallensa.

Fanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.

Tällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.

Hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.

Fanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.

-- Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!

Tämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään,
puhelemaan! Enkelin hyvyyttä!

-- Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen
ylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.

-- Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! -- vastasi Juhana-herra iloissaan,
kun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.

-- Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.

-- Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani
on täyttää sinun tahtosi.

-- Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?

-- Tahtoisitko ehkä siellä asua? -- kiiruhti Kárpáthi kysymään,
ennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa
sinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin
rakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.

-- Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä
olen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.

-- Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia...

-- En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita.
Meillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä
kohtaan.

Rouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien,
korkeampien aatteiden piiriin.

-- Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos
onnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.

-- Lupaatte siis?

-- Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.

-- Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain
vaativaisemmaksi.

-- Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois,
silloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään
miellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin
onneton.

-- Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.

-- Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.

Fanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä
tienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.

-- Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli
hän itsekseen.

-- Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi.
Mehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.

-- Vielä yksi asia.

Kárpáthi oli suuresti iloissaan.

-- Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.

-- Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?

-- Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä
minua.

Tämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi
polvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita
kertoja hänen kättänsä.

-- Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?

Vaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä.
Kárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti
puhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli
onnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.

Mitä tämä tietää? -- kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli
seurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.

Muutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä
nojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi
ja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä
luona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä
kuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä
Fanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn,
että jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain
rouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona
koettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei
se ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta
rakastamiseksi.

Ei Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin
täti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä.
Jäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi
itsekseen:

-- "Tyttö parka!"



VII.

Vakooja.


Olemme herra Kecskereyn asunnossa.

Tekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen
kaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta
unhottaa.

Hän asuu tätä nykyä Pestissä, komeassa asunnossa. Hänen maineensa on
vielä entisellään; ja kun seuraelämä tähän aikaan yhä enemmän on
vilkastunut, niin on hän sitä välttämättömämpi. Hän näet kuten
sanotaan, amalgamiseeraa yleisön eri elementtejä. (Tuo maurilainen
kemiansana alkoi jo siihen aikaan tulla muotiin ulkopuolella
peilitehtaankin).

On aamu, eikä kunnianarvoisa herra vielä ole pukeutunut. Puhetta
pukeutumisesta ei kumminkaan pidä ymmärtää sananmukaisesti. Hän istuu
salissa, pehmeällä, punaisella ottomanisohvalla, puettuna avaraan,
punaiseen viittaan, suussa pitkä turkkilainen piippu ja puhallellen
ympärillensä pitkiä savuja sekä katsellen itseänsä vastapäätä olevasta
seinäpeilistä, vaikk'ei hänessä suinkaan mitään ihailtavaa ollut.
Huonostipa kävisi, jos hänen täytyisi elää istumalla mallina maalarien
työhuoneissa; -- irvikuvia varten hän ehkä sentään voisi kelvata.
Sohvan toisessa päässä istuu melkein yhtä suuri orang-utang apina yhtä
mukavassa asennossa, samanlainen viitta yllä, piippua poltellen ja
samaten peiliin tirkistellen. Apinaksi on hänkin sangen ruma.

Sinne tänne on heitetty hujan hajan lemuavia lemmenkirjeitä,
runolehtiä, nuotteja ynnä muita katoavaisia kappaleita. Seinillä
riippuu valituita kuvia, jotka varmaan olisivat kovasti hävenneet, jos
olisivat voineet toisiansa katsella. Pöydällä oli oikeassa
Herculanumista tuodussa pronssimaljakossa ylhäisten miesten ja naisten
nimikortteja.

Matot ovat hellien naiskätten ompelemia, täynnä metsästäjien, koirien
ja hevosten kuvia. Ikkunat ovat kaksinkertaisten verhojen peittäminä,
ja verkapäällystät seinillä antavat aihetta aavistaa salaovia.

Eteisessä kaivelee ikävissään korviansa pieni neekerilakeija, jota on
kielletty päästämästä sisään ketään miesvierasta aamupäivällä. Samalla
on siis isäntä lausunut sen ajatuksen, että siihen aikaan saavat vain
naiset häntä tavata.

Vastoin tätä kieltoa tapahtuu että Jussuf päästää kumminkin erään
miehen sisään. Herra Kecskerey kuulee, miten neekeri puhuttelee tulijaa
omalla kafferinkielellään.

-- Ken siellä? Jussuf! -- huutaa herra Kecskerey niin kimakasti, että
apina peloissaan alkaa myöskin kiljua.

Vastauksen asemasta töyttäsi vieras itse sisään. Nenäkkäitä nuo niin
sanotut hyvät ystävät, mutisi itsekseen herra Kecskerey, kun näki
miehen pujahtavan ovesta sisään. Mielihyvikseen huomasi hän, miten
tulija kummeksi hänen outoa pukuansa.

Mutta pian he toisensa tuntevat. Iloisesti rientää isäntä
vastaanottamaan vierasta, ojentaen hänelle pitkän kuivan kätensä.

-- Abellino, sinäkö oletkin? Mistä olet tänne tipahtanut. Olin luullut
sinun jo tulleen täydelliseksi intialaiseksi. Istuppas tänne viereeni!
Toitko niitä merkillisiä pastilleja, joista älykkäissä kirjeissäsi olet
maininnut?

-- Hitto sinut periköön apinoinesi, kiroili vieras. En ensin tietänyt,
kumpi teistä on isäntä, sillä niin te, saakeli soikoon, olette
yhdennäköiset!

-- Onko tuo tätä nykyä muodikkainta lajia kohteliaisuutta Egyptissä?
Apinani on kai sangen kiitollinen lauseistasi. Shoko, osoitappas
sivistystäsi tarjoamalla vieraalle piippu.

Shoko tekikin työtä käskettyä, mutta sivalsi samassa piipunvarrella
vierasta sääriin, niin ettei tämä olisi väliä pitänyt, vaikk'ei olisi
tupakkaa tuotukaan.

-- Piesköön Samum ilkeät sukulaisesi! Toiste tulen tänne keppi aseena.
Tapasin apinoita Intiassakin, mutta siellä ammutaan kuoliaaksi
tuommoisia katalia elukoita.

-- Anna hänen olla, veikkoseni. Ihmissuku on apinasta syntynyt. Väitän
näet, että ihminen on alkujaan ollut apina. Pitää kohdella esi-isiänsä
kaikella kunnialla.

Kecskerey oli niitä miehiä, joille saa sanoa mitä hävyttömyyksiä
tahansa, mutta jotka myöskin maksavat samalla mitalla takaisin.

-- Istuppas nyt koreasti tänne viereeni! Jussuf, pistä vieraalle
tupakkaa piippuun!

Abellino heitti avaran viittansa yltään ja istuutui vastapäätä herra
Kecskereytä, jotta saisi vähän väliä heitellä paperipalloja apinan
päälle.

-~ Mikäs on sinut, veikkoseni, sankarini, trubadurini, tähän
valtakuntaan taas johdattanut? -- kysyi Kecskerey; varmaan
lemmenseikkailut, tärkeät toimet; tohdin lyödä vetoa, että olet
ryövännyt jonkun vestalianaisen Intiassa.

-- Sanoppas ensin: liikkuuko täällä vielä juttuja entisestä
kaksintaistelustani?

Herra Kecskereyn kasvot kävivät aivan ankariksi.

-- Veikkoseni, sinulla on liian suuret ajatukset itsestäsi.
Luulet, ettei vuosikausiin muusta puhuttaisi kuin sinun kurjasta
kaksintaistelustasi. Ei kukaan sitä enää muistakaan. Asia on vaipunut
unholaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tapoit
Fennimoren. Hänellä oli nuorempi veli kadettina, joka siten pääsi
tilanomistajaksi. Taannoin kysyttiin, miks'ei hän ole haastanut sinua
oikeuteen. Tuhmapa olisin vastasi mies, jos rupeaisin vainoamaan
hyväntekijääni. Tänä iltana voit tavata hänet luonani; hän on paljon
parempi mies kuin veljensä. Hän on sinut nähdessään oleva suuresti
mielissänsä.

-- Sepä oli onneksi minulle. Puhutaan siis muusta. Pest näyttää tätä
nykyä olevan hienon maailman pesäpaikka, ainakin siitä päättäen, että
sinä olet tänne majoittunut. Mitä te täällä toimitte?

-- Levitämme sivistystä. Toimi on tosin ikävämpi kuin viettää
Pariisissa aikansa. Mutta muutaman unkarilaisen valtaherran päähän on
pöllähtänyt täst'edes asua Pestissä, ja heidän tähtensä asuu toisia ja
toisten tähden taas toisia tässä kaupungissa, missä on sumua yhtä
paljon kuin Lontoossa, joten on tarpeeksi aihetta mielikuvitukselle.

-- Hyvä! Entä mitä tiedät Kárpáthin oloista.

Herra Kecskerey pullistui paksuksi kuin ylpeä sammakko ja vastasi
teeskentelevällä äänellä:

-- Miksi minua luulet, veikkoseni? Olenko minä mikään vakooja?
Tunkeudunko minä perheitten salaisuuksiin niitä ilmoittaakseni? mitä
luuloja minusta!

Rauhallisena heitteli Abellino käsiinsä saamiaan nimikortteja Shokon
päähän; -- hän tunsi herra Kecskereyn tavat. Säädyttömistä kysymyksistä
ja luottamustoimista hän ensin suuttui ja oli ne tyköänsä työntävinään,
mutta antoi niihin kumminkin vastauksen.

-- Välitänkö minä, miten Kárpáthien laita on? Se ei ole minun
asioitani. Minun puolestani saa maailma kyllä puhua, että rouva
Kárpáthilla on joka viikko uusi rakastaja, tänään kreivi Erdey,
huomenna Mikko Kiss; että Juhana-herra itse kokoaa vanhoja veikkojansa
Kárpátfalvaan ja on iloissaan, kun vaimonsa heihin mieltyy; että rouva
monta monituista kertaa on käynyt naapurien luona terveisillä yksin
Mikko Kissin kanssa y.m. Mitä minä heistä? Johtuvat yhtä vähän mieleeni
kuin tuon apinan unet.

Abellino jätti nimikortit rauhaan ja alkoi tarkemmin kuunnella.

Kecskerey taasen ei ollut hänelle puhuvinansakaan, vaan jutteli
ikäänkuin itsekseen, ja alkoi senvuoksi huutaa neekerille:

-- Bre bre! Khizmetkiar!

Neekeri juoksi sisään.

-- Bujursynyz sultanmy! (Käskekää, herrani!)

-- Espablerimi! Kengelerimi! (Vaatteeni! Kenkäni!)

Neekeri juoksi ulos ja toi saappaat.

-- Khair kengelerimi, aasi, tuo tänne tohvelini. Vaikeaksi käy naudasta
tehdä ihmistä.

Abellinoa suuresti huvitti sivallella ratsupiiskalla neekerin vääriin
sääriin. Yleensä hänen myöskin teki mieli vainota huonekaluja, eikä hän
päässyt rauhaan, ennenkuin oli vääntänyt poikki käsiin joutuneet
sakset.

Sillä välin pukeusi Kecskerey; niin hän ainakin itse arveli.

-- No, veikkoseni; olet siis palannut Intiasta, virkkoi isäntä
suojelijan lailla hänen käsivarteensa tarttuen ja alkaen hänen kanssaan
kävellä avarassa salissa edestakaisin. Arvelen sinun nyt jäävänkin
pitemmäksi aikaa meidän piireihimme ja kunnioittavan iltamiani
läsnäolollasi.

-- Kiitoksia kutsustasi iltamiin. Mutta tätä nykyä en ole tarpeeksi
rikas ottaakseni niihin osaa, Griffard ei lupaa enää lainata, ja minun
täytyy oppia säästämään aivan kuin mikäkin poroporvari.

-- Sepä olisi vahinko; tuo keino ei sinulle sovellu. Järkevämmin
tekisit sopiessasi setäsi kanssa.

-- Rosvonkin virkaa pidän parempana kuin kerjäläisen.

-- Hyvä niinkin, nimittäin itse ajatus, mutta ei virka. Olet siis
pahassakin pulassa?

-- Mitä pahimmassa!

-- Oletko yhä vielä rakastunut setäsi vaimoon?

-- En; mutta pelkään jonkun toisen olevan häneen rakastuneen.

-- Sepä olisi omituista.

-- Mikä olisi omituista?

-- Ukko on kokonaan muuttunut. Näyttää kahtakymmentä vuotta
nuoremmalta, joten häntä tuskin enää tuntee. Elää siivosti; hänellä
lienee hyviä lääkäreitä. Ja koko sukunne on kuuluisa siitä, että naiset
pitävät teistä vielä vanhoina päivinännekin. Tuonnoin tapasin rouva
Kárpáthin, ja hän näytti hyvinkin onnelliselta ja tyytyväiseltä.

-- Tuhat tulimmaista! -- huudahti raivoissaan Abellino irroittaen
itsensä Kecskereyn käsivarresta ja heittäytyen suuttuneena nojatuoliin.
Kenen ansio on, että tuo rouva on onnellinen ja tyytyväinen? Siihen ei
hänen miehensä kykene, se on vale!

-- Saattaa valettakin olla, virkkoi Kecskerey kylmäkiskoisesti, istua
könöttäen keinutuolissa toinen polvi käsien välissä.

-- Jos vain voisin näyttää todeksi, että tuo nainen on johonkuhun
rakastunut, jos oikein selvästi, julkisesti ja loistavalla tavalla
voisin todistaa, että hän on salaisessa lemmenliitossa jonkun toisen
miehen kanssa.

-- Se olisi tietysti arvaamattoman hyvä asia sinulle.

-- Vievät perintöni!

-- Saattaapa niinkin käydä. Ukko voi antaa vaimonsa uskottomuuden
anteeksi tehdäksensä sinut perinnöttömäksi.

-- Mahdotonta, mahdotonta. Niin törkeätä tekoa eivät lakimme salli.

Kecskerey remahti nauruun.

-- Veikkoseni, jos laillisesti ruvettaisiin tutkimaan aatelissukujen
syntyä, niin tulisi kantakirjoista sangen kummallisia seikkoja ilmi.

-- Mutta sitä eivät lait voi sallia, että kurja kerjäläistyttö
tunkeutuu ylhäiseen sukuun ja elähtäneen ukon vaimona ryöstää
rikollisella lemmenliitolla lailliselta perilliseltä hänen
etuoikeutensa.

Kecskereyn nauru yltyi yltymistään.

-- Sittenkuin viimeksi erosimme, olet tullut kauhean siveelliseksi.
Vuosi takaperin olisit itse tehnyt samanlaisen rikollisen liiton.

-- Pila sikseen, veliseni! Näethän, että olen vararikkoinen mies,
helvetillisten vehkeitten kautta häviöön joutunut. Jos vielä
aavistukseni käy toteen, niin ei muuta kuin ammun luodin otsaani. Minun
täytyy kaikin mokomin saada tietää jotakin, josta voi rouva Kárpáthia
oikeudessa syyttää. Jollei sellaista ole olemassa, niin täytyy keksiä.

Kecskereyn kasvot kävivät vakavan näköisiksi

-- Veli kulta. En käsitä, miksi minulle näitä puhut. Näytänkö minä
mieheltä, jommoiselta voi tuontapaisissa asioissa neuvoja saada?
Moisista pyydän päästä. Tee tahtosi; se ei ole minun asiani. Ensi
talven asuu Kárpáthin väki täällä. Tee parhaan tahtosi mukaan: tutki
heidän palkollisiansa, usuta liittolaisiasi turmelemaan rouvaa, jotta
sitten voisivat todistaa häntä vastaan, piiritä hänet vakoojilla ja
anna sitten juttu riivattujen asianajajain huostaan. Mutta jätä minut
rauhaan; minä olen gentlemanni enkä vakooja, en mikään palkattu
Mefisto.

Arvoisa gentlemanni riensi pesemään kätensä tällaisen tahran
varjostakin, mutta neuvoi samalla kumminkin, mitä Abellinon piti tehdä.

Tämä taasen oli kovasti mielissään. Uusia tuumia alkoi syntyä hänen
aivoissaan. Hän sanoi veljelliset jäähyväiset; kunniasanallaan lupasi
kumpikin ennen pitkää toinen toisensa tavata.



VIII.

Sydän ei syttä valkeampi.


Rouva Kárpáthi oli luvannut auttaa ystävätärtänsä emännän toimissa, kun
tämän mies astuu uuteen virkaansa, kuten Florakin oli häntä auttanut
koiraseuran kokouksen edellä.

Kaksi ikävää viikkoa Fanny yhä vaivasi päätänsä miettimällä, millä
keinoin pääsisi lupaustansa täyttämästä.

Ei keksinyt ainoatakaan pätevää syytä. Onnettomuudekseen oli hän jo
ihan terve, jott'ei käynyt laatuun kipujaankaan verukkeeksi vetää.

Hänen täytyi mennä sen miehen kotiin, jota olisi ollut paras karttaa
kaikin mokomin. Täytyi kärsiä kovia tuskia nähdessään hänet kunnian,
loisteen kukkuloilla, ylistettynä isänmaanystävänä, jota sekä miehet
että naiset ihailevat, jonka nimeä lapsetkin ilolla mainitsevat.

Täytyi antaa sydämeensä painua orjantappurakruunun, piti seisoa tämän
miehen ja hänen vaimonsa nähtävissä ja kärsien kuunnella häntä
vilpittömästi kiitettävän, sekä vain hymyillä maailman nähden, antaa
sydämen vuotaa verta, saamatta kyyneltä vuodattaa, huokausta päästää,
uskaltamatta punastua, jott'ei kukaan saisi aavistustakaan siitä, mitä
mielessä liikkuu.

Kuinka paljon raskaampi taakka onkaan rakkaus kuin viha! Edellistä on
paljon vaikeampi salata kuin jälkimmäistä.

Fannyn pelko toteutui.

Flora ei unhottanut hänen lupaustansa. Jo kaksi viikkoa ennen juhlaa
kirjoitti hän ystävättärellensä kirjeen kutsuen hänet viikoksi
luoksensa.

Täytyi siis koko viikon kärsiä kovia sydämen tuskia. Suuri rikos lienee
rakkaus, koska rangaistuskin on niin katkera!

Samana päivänä kuin rouva Kárpáthi saapui Szentirmaan, varustautui
Marion neiti lähtemään talosta.

Rudolf kysyi matkan päämäärää.

-- Lähden tiluksilleni Köhalmiin ja koetan viettää siellä muutamat
päivät niin hauskasti kuin mahdollista.

-- Mutta miksi lähdette juuri juhlaa pakoon?

-- Veikkoseni, ihminen tekee usein kysymyksiä, joita hän katuisi, jos
saisi suoran vastauksen. Tämä kuuluu niihin. Meille kaikille kolmelle,
tai oikeammin sanoen neljälle on parasta, että menen pois.

Tuolla neljännellä hän epäilemättä tarkoitti rouva Kárpáthia.

Rudolf ei enää kysellyt; mutta häntä ei näyttänyt miellyttävän Marion
neidin lähtö.

Flora otti ilolla ystävättärensä vastaan; kasvoista näkyi selvästi
mielihyvä hänen syleillessään Fannyä. Rudolf oli myöskin kohtelias ja
ystävällinen hänelle -- mutta ei mitään muuta.

Fannyn mielestä asema ei oikeastaan ollutkaan niin vaarallinen kuin hän
oli luullut. Miesihanteet tavallisesti menettävät omassa kodissaan
suurimman osan siitä loistekehästä, joka heitä vieraissa ympäröi.
Kotona kuulee heidän viheltelevän, riitelevän palkollisten kanssa,
häärivän arkitoimissa; näkee heidän syövän, juovan, vetelehtivän; näkee
heidät arkipuvussa, välistä saappaat likaisina, kun tulevat tallista;
huomaa, että ihanteetkin taistelevat elämän pienten tarpeitten
puolesta, kuten muutkin ihmiset, eivätkä aina ole siinä asennossa, kuin
heidän muotokuvansa osoittavat. Toista on naisten laita. Naisella on
synnynnäinen taipumus kauneuteen kotiaskareissakin, nainen on aina
viehättävä, sekä tanssi- että arkipuvussa. Mies taasen on vähimmän
miellyttävä kotona.

Ja kun mies on päättänyt olla hyvä aviopuoliso, niin pitää hän
velvollisuutenansa olla toisia naisia hyväilemättä. Päälle päätteeksi
kävi päiväkausia Rudolfin luona kaikenmoisia poliitikkoja, tupakalta
haisevia puoluepäälliköitä, viisaita lakimiehiä, notarioita ja
viskaaleja, joten hänellä oli aina näitten kanssa tekemistä.

Lyhyesti lausuen, Fanny huomasi vaaran olevan paljoa pienemmän kuin
mitä oli luullut, ja katseet, jotka hän Rudolfiin loi, olivat
levollisemmat kuin ajatukset, joita hänellä ennen oli Rudolfista ollut.

Ihmiset, joiden tunteet ovat raittiit ja oikealla uralla, tavallisesti
sangen vähän niitä ilmoille tuovat; mainiot valtiomiehet, kuuluisat
runoilijat ilmaisevat aivan vähän arkielämässä jaloja aatteitansa. Niin
oli Rudolfinkin laita. Kotona näytti hän ihan tavalliselta ihmiseltä,
jossa ei ollut mitään erinomaista. Tämä seikka oli sangen terveellinen
rouva Kárpáthille.

Viikko kului nopeasti, ilman tuskia, paremmin kuin Fanny oli
luullutkaan.

Rouva Szentirmay oli hienotunteinen nainen, joka ei liioin kehunut
miestänsä ystävättären kuullen. Tämäntapainen kehuminen osoittaakin
joko heikkoa tai ulkokultaista luonnetta. Oikea nainen voi kerran
mainita rakastavansa miestään, mutta hänen ei ole tarvis sitä useammin
kertoa.

Siten ei Fannyn tarvinnut suurta mielikarvautta kokea Szentirmayn
kartanossa ollessaan. Loppupäiviksi täytyi Rudolfin lähteä piirikunnan
pääkaupunkiin, mistä hänen piti palata vasta virkaanasettajaispäivän
aattona.

Molemmat naiset sill'aikaa suurimmalla huolella valmistivat lähestyvää
juhlaa. Mitä toinen unohti, tuli toisen mieleen. Fanny alkoi päivä
päivältä yhä enemmän tottua asemaansa, eikä hän enää pitänyt niinkään
mahdottomana saada sydäntänsä rauhoitetuksi. Elämä, käytännölliset
toimet tekevät monta asiaa selkeäksi ja mahdolliseksi, joita
mielikuvitus ja runollinen logiikka pitää mahdottomina.

Saammepa nähdä...

Juhlapäiväksi matkustivat Flora ja Fanny piirikunnan pääkaupunkiin,
missä ispaanin asunto oli kuntoon laitettu.

Szentirmay oli tosin tahtonut, että virkaan vihkiminen tapahtuisi niin
yksinkertaisesti kuin mahdollista, sillä hän piti sitä tapaa liian
itämaisena, että varakkaat juhlakulkuun tuhlasivat tuhansia, mutta
eivät antaneet rahtuakaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kuitenkin
näyttivät aatelisryhmät sangen muhkeilta puoluelippuineen, joita
piirituomarit kantoivat; nuo kaksitoista nuorta aatelismiestä, jotka
loistava muinaisunkarilainen puku yllään ratsastivat pääispaanin
vaunujen rinnalla; taajat kansanjoukot kaduilla ja huoneitten katoilla;
pitkät jonot komeita vaunuja, joissa istui juhlapukuisia
aatelisherroja.

Ylhäiset naiset katselivat komitaattihuoneen[23] parvekkeelta
ohitseliikkuvaa juhlakulkuetta. Heidän joukossaan oli myöskin rouva
Kárpáthi.

Hän töin tuskin tunsi noita muhkeita herroja, niin oli itämainen
juhlapuku ja juhlamuoto heidät muuttanut. Useat nuorista ratsastajista
tervehtivät miekoillansa kunniaa tehden.

Saapuivat vihdoin itse pääispaanin vaunut, ympärillä kaksitoista
pulskaa ratsumiestä. Rudolf istui paljain päin avonaisissa vaunuissa.
Kasvoista näki hänen olevan todella liikutetun. Minne ikänä hän tuli,
osoittivat raikuvat eläköönhuudot hänen lähenevän; kaikki iloitsivat,
kun piirikunta oli saanut esimiehekseen parhaimman isänmaanystävän,
rehellisen miehen. Hän oli tällä hetkellä muinaisajan sankarien
kaltainen, jotka palatessaan voittoisista sodista kokoontuivat kotiin
laatimaan lakeja vihollisten kauhuksi, kansan turvaksi, vaimojen
iki-iloksi.

Vavisten katseli rouva Kárpáthi häntä. Ehkä olisi sentään ollut paras
olla häntä näkemättä!

Kulkue poikkeaa komitaattihuoneen portista sisään. Puolen tunnin
perästä seisoo Rudolf suuressa juhlasalissa pitämässä innokasta
puhetta, jonka loistavat, kehoittavat lauseet saavat joka kuulijan
sydämen ilosta sykkimään. -- Rouva Kárpáthi on myöskin parvella
kuulemassa. Parempi olisi sentään ollut olla näkemättä, kuulematta.
Rakkaus vain kiihtymistään kiihtyy!

Sattumalta huomaa Fanny jonkun tuolta alhaalta salista innokkaasti
häntä tervehtivän, viittoilevan sekä päin että käsin ja muillakin
sopivilla ruumiin osilla, ja astuupa vihdoin tuolillekin, jotta hänet
paremmin nähtäisiin. Ensin hän ei tuntenut tuota herraa, mutta vihdoin
muutamien vastenmielisten muistojen herätessä tuli hänen mieleensä,
että hän oli ennen tuon inhoittavan henkilön jossakin tavannut. -- Se
on herra Kecskerey...

Mikä on tuon arvoisan miehen tänne johtanut? Syyttä hän ei ole
viitsinyt tulla.

Fannyä inhoitti tuo herrasmies niin, että hän oikein joutui hämille, ja
joka kerta kun hän sinnepäin katsahti, huomasi hän miehen yhtä mittaa
katsoa tuijottavan häneen.

Juhlamenojen päätyttyä seurasi, kuten tavallista, suuret päivälliset.
Sitten palasivat vieraat taas tanssihuoneeksi muodostettuun
juhlasaliin.

Seudun parhaat, kuuluisimmat miehet ja kauneimmat naiset olivat koossa.

Rudolf alotti tanssin erään herttuattaren kanssa, jota pidettiin mitä
suurimmassa arvossa naisten kesken, ja sitten sopivaisuuden mukaan
toisten sulotarten kanssa järjestänsä.

Fanny vapisi, sydämensä sykki kovasti nähdessään Rudolfin lähestyvän.
Rouva Szentirmay par'aikaa tanssi erään nuoren ritarin kanssa, joten
hän istui yksin.

Rudolf astui kohteliaasti hänen luoksensa ja somasti kumartaen pyysi
häntä tanssiin.

Tällä hetkellä hän oli kaunis!

Fanny ei tohtinut häneen katsahtaa. Puoleksi kumartuen ojensi Rudolf
hänelle kätensä.

Rouva parka tuskin sai sanoneeksi:

-- En voi tanssia. Olen ollut kovin sairaana...

Tätä puhetta täytyi uskoa, koska hän tälläkin hetkellä oli kalman
kalpea.

Muutamin kohteliain sanoin ilmaisi Rudolf surkuttelevansa, kun ei ollut
onnea saada häntä tanssiin, ja poistui.

Pitkään aikaan ei Fanny uskaltanut katsoa eteensä, luullen Rudolfin
vielä siinä seisovan... Vihdoin viimeinkin nosti hän katseensa ja näki
-- herra Kecskereyn.

-- Aivan kuin neitsyt Maaria Karmelin vuorella, virkkoi kunnon
kavaljeeri, hattu kainalossa tervehtien ja rohkeasti lähelle astuen.

Fanny aavisti heti, että tämän miehen edessä täytyy salata ajatuksiansa
ja vastasi kylmästi ja rohkeasti tervehdykseen.

-- Suuri vahinko seuralle, kun ei armollinen rouva tanssi, mutta yhtä
suuri voitto minulle, koska minä en myöskään tanssi -- virkkoi
kavaljeeri nenäkkäästi imarrellen ja istui aivan kuin hyväkin tuttu
rouva Kárpáthin viereen levittäen hännystakkinsa liepeet ja nostaen
toisen polven käsien väliin. Ettehän pahastu, jos vähän juttelen.

-- Kuuntelen kernaasti.

-- Näinä päivinä on ihastuttanut pääkaupunkiamme ilosanoma, joka on
tehnyt kaikki onnellisiksi, jotka ovat siitä tiedon saaneet.

-- Mikä sanoma se on?

-- Se, että te muutatte ensi talveksi pääkaupunkiin.

-- Asia ei ole vielä varmasti päätetty.

-- Vastauksenne saattaa epätoivoon. Veli Kárpáthi olisi sangen
epäkohtelias aviomies, jollei heti täyttäisi vaimonsa toivetta.

-- En ole kenellekään sanonut toivovani muuttaa Pestiin.

(Rouva koettaa salata asiaa, tuumi Kecskerey; laitetaanhan heidän
kartanoansa Pestissä asuttavaksi. Heti saadaan seikasta selko).

-- Mutta ensi talvena tulevat Pestin seurasalongit sangen
miellyttäviksi; siellä perustetaan sangen hauskoja piirejä. Sinne tulee
Szépkiesdyn perhe, kreivi Erdey äitinensä, nuori Eugen Darvay,
vapaamielisen puolueen leijona, sorea Rudolf Cséndey ja tuo älykäs
seikkailijasankari Mikko Kiss...

Tyynesti piteli Fanny viuhkaintansa. Ei yksikään yllämainituista
miellyttänyt häntä.

(Näiden hän jo tietää Pestiin muuttavan, eikä se häntä hämmästytä.
Mutta mainitaanpas vielä joku, vaikka en itsekään tiedä, puhunko
totta.)

-- Tiedänpä varmaan, että ylistetty ystävämme Rudolf myöskin viettää
siellä ihanine vaimoinensa talven.

Hah! Jopa vaikutti! Ei voinut salata pistoksen kipua! -- Asia ei
kuitenkaan tullut ilmi, sillä rouva Kárpáthi vastasi vain:

-- En luule, että muutamme Pestiin.

Näin sanoen nousi hän sijaltaan; tanssi oli päättynyt, ja Flora tuli
häntä vastaan kävelläkseen hänen kanssansa salissa.

Herra Kecskerey jäi tyytyväisenä istumaan sohvalle aprikoimaan.

(-- Miksi hän hengitti niin raskaasti sanoessaan: "en luule, että, että
muutamme Pestiin.")

Herra Kecskerey käytti tilaisuutta hyväkseen Rudolfin häntä
lähestyessä, tarttui hänen käsivarteensa ja rupesi, kuten ystävä
ainakin, kävelemään salissa edestakaisin hänen kanssaan.

Lienee parasta huomauttaa, että herra Kecskereytä pidettiin
kunnianarvoisena miehenä korkeammissakin piireissä ja katsottiin siis
sangen sopivaksi elää hänen kanssansa tuttaviksi.

Kunnon ritari (herra Kecskerey) johti Rudolfin kynttiläkruunun alle,
ehkä sen vuoksi, että häntä itseään nähtäisiin tai jotta Rudolf näkisi
paremmin. Molemmat rouvat, juhlan sankarittaret kävelivät käsitysten
heidän edellänsä. Kaunis oli kumpikin!

-- Mitkä ihanat naiset! -- virkkoi innostuneena Kecskerey. Kummallehan
nyt sadun Paris antaisi Eriksen omenan, jos hänen täytyisi näitten
jumalattarien kesken valita? Ja he kävelevät vielä käsitysten.
Todellinen belle alliance! (kaunis liitto.) Ei, huonosti sanoin; ruma
liitto, affreuce alliance! Valloittaisivathan he erikseenkin maailman;
miksi he vielä ovat liiton tehneet? Veikkoseni, minä varoitan sinua
tuon liiton suhteen. Rouva Kárpáthi on ihana nainen.

-- Minun vaimoni on ihanampi ... vastasi tyytyväisenä Rudolf.

-- Ihailen sinua noitten sanojesi tähden. Sinä jaloin miehistä! Vaimosi
on todellakin enkeli. Rouva Kárpáthin kauneus katoaa hänen rinnallansa.
Eikä hän olekaan niitä kaunottaria, jotka älykkäitä miehiä
miellyttävät. Sitä paitse on hän liian tuntehikas.

-- No, no. En soisi sinun parjaavan vaimoni tähden rouva Kárpáthia. Hän
on myöskin kaunis nainen, ja muutamien mielestä saattaa hän olla
kauneuden ihannekin.

-- Aivan niin. Abellino esimerkiksi yhteen aikaan ei olisi myöntänyt,
että kauniin Helenan tai Ninon de l'Enclos'in ajoista asti olisi
syntynyt maailmaan häntä ihanampaa naista. Tuli ihan kieropäiseksi
hänen tähtensä. Joutui aivan häviöön tämän naisen tähden. Kulutti näet
noin kuusikymmentä tuhatta floriinia.

-- Mitä sillä tarkoitat, kysyi Rudolf äimistyen.

Kecskerey mielihyvissään naurahti.

-- Kysytpä todellakin lapsekkaasti, Rudolf. Etköhän tiedä, että on
tapana nuorten naisten tähden rahoja kuluttaa.

-- Tiedänpä senkin, miten Abellinon kävi, kun juonillansa sai tytön
ottamaan häneltä kuusisataa floriinia. Rahat laitti tyttö takaisin
tavalla, joka ystävienkin kesken vastaa kolmea korvapuustia. Muistan
asian sangen hyvin, sillä siitä tuli kaksintaistelu, jossa minä olin
varamiehenä Abellinon vastustajalle.

-- Aivan totta. Mutta tiedäthän, kuinka usein käy niin, että kurjat
viisi-, kuusisataa floriinia heitetään lahjoittajalle vasten silmiä,
mitä ei kumminkaan tehdä kuudellekymmenelle tuhannelle floriinille. En
sano tätä rouva Kárpáthia solvatakseni, sillä luulen, ettei mitään
heidän keskensä tapahtunutkaan. Tosin tyttö jo oli hyväksymäisillänsä
tarjouksen ja lupasi kunnon äidillensä, rouva Mayerille, ottaa
korviinsa Abellinon puheen, tai oikeammin kuudenkymmenen tuhannen
floriinin tarjouksen, kun onnellinen sattumus johti Juhana ukon päähän
tuuman naida tuo tyttö. Sen hän teki epäilemättä kostaaksensa
Abellinolle, ja tyttöpä osasi valita molempien tarjousten välillä. En
kuitenkaan tahdo Herran tähden puhua mitään pahaa hänestä. Hän on
moitteeton nainen, vaikk'en ymmärrä miks'ei jotkut joukostamme voisi
hänen suhteensa ruveta koettamaan onneansa?

Samassa tuli Rudolfin luo useita tuttavia, joihin hän liittyi eroten
Kecskereystä. Mutta tästä hetkestä alkaen näkyi hänen kasvoillaan
tavaton surumielisyys, ja joka kerta, kun hän kohtasi vaimonsa, joka
yhä seurusteli rouva Kárpáthin kanssa, lensi hänen sielunsa läpi
katkeruuden tunne. Hän yhä arveli:

-- Tuon naisen olisi jo voinut kuudellakymmenellä tuhannella
floriinilla ostaa.

Ja vielä ajatteli hän, että tänä iltana Kecskerey on kertova saman
hauskan jutun ainakin viidellekymmenelle eri hengelle. Tunnin kuluttua
tietää sen koko seura, ja hänen vaimonsa kävelee tuon naisen kanssa
käsitysten, juttelee, kuiskailee, elää aivan ystävyksin.

Mitä oli hänellä rouva Kárpáthin kanssa tekemistä! Sai hänen puolestaan
olla kahta vertaa kauniimpi kuin olikaan. Mutta hän pelkäsi, että tuo
rouva on vahingoittava hänen vaimonsa, rakkaimpansa mainetta. Tämä
ajatus teki hänet levottomaksi.

Miksi hän olikaan sallinut vaimonsa tutustua tuohon naiseen? Flora on
niin hyväsydäminen, hänen tuli tuota rouvaa surku ja aikoi parantaa
hänen asemaansa ajattelematta, että hänen oma maineensa siten
tahraantuu.

Tosin Rudolf tunsi Kecskereyn tapana olevan säälimättä parjata ihmisiä,
mutta hän tiesi myöskin, ettei mies liioin perättömiä loruja laske. Hän
ei valehtele ihmisiä panetellessaan eikä sepitä vääriä huhuja, vaan
tietää kertoa heidän salaisimmatkin varjopuolensa.

Rudolf tuskin malttoi odottaa tanssien loppua, mikä tapahtui heti
puoliyön jälkeen, kun parin hyvässä löylyssä olevan aatelisen
patriootin päähän pisti ruveta keskellä salin lattiaa tanssimaan erästä
unkarilaista kansallistanssia. Hienonenäisimmät naiset poistuivat heti
salista; vähitellen katosivat toisetkin, joten vain iloinen nuoriso jäi
musikanttien kera pitämään hauskaa aina aamupuhteeseen asti.

Rudolf riensi vaimonsa luo. Palkolliset sanoivat hänen menneen
makuuhuoneeseen. Rudolf koputti ovelle; sisältä kuului myöntävä
vastaus.

Flora oli vielä juhlapuvussa. Kamarineitsyt hääri rouvan palmikkojen
avaamistoimessa.

-- Saako vaihtaa pari sanaa? -- kysyi Rudolf kynnykseltä ja kiersi oven
lukkoon.

Hellä hymyily osoitti myöntävää vastausta.

Kamarineitsyt rupesi avaamaan ahdasta uumaa.

-- Enkö minä kykenisi tuohon työhön? -- kysyi Rudolf.

Flora hymyili vain ja viittasi kamarineitsyttä poistumaan, koska muka
tullaan ilman häntä toimeen.

Aviomiehillä on erittäin suloisia etuoikeuksia!

Kuinka olisikaan Rudolf voinut olla näin suloista työtä tehdessään
syleilemättä tätä ihanaa olentoa; kuinka olisikaan hän saattanut olla
painamatta hellää lemmen suuteloa vaimonsa hymyileville huulille?

-- Seis, jo riittää, virkkoi Flora äkisti, irroittaen itsensä miehen
syleilystä. Tiedätkö, että olen sinulle suuttunut?

Joka tapauksessa teki vaimo sangen rakastettavasi salliessaan miehen
ensin suudella ja vasta sitten sanoa, että hän on suuttunut.

-- Saanko tietää, mitä olen rikkonut?

-- Olit tänään minulle sangen epäkohtelias. Et koko iltana pitänyt
minua puhuttelun arvoisena; vaikka ehdoin tahdoin kävin Rudolfin ohitse
monta kertaa, niin ei Rudolf sittenkään ollut minua huomaavinaan.

Sillä välin onnistui Rudolfin saada kiinni pienestä uhkailevasta
kätösestä ja siten pakotti hän sitä suutelemalla ja poveensa pistämällä
vaimonsa istumaan hänen viereensä sohvalle.

-- Tiedätkö, minun täytyi sepittää sinusta useita kompia.

-- Arvattavasti sangen sattuvia. Saanko kuulla muutamia niistä?

-- Ajattelin esimerkiksi, että Rudolf tultuansa ispaaniksi tahtoo
arvoansa ylläpitää vaimonsakin silmissä. Mutta se ei käy laatuun!
Näytämme mekin, ettemme häntä pelkää. Ei, ei rahtuakaan! Pidämme
hänestä samoin kuin ennenkin.

Näin sanoen heittäytyi rouva rohkeasti Rudolfin syliin ja syleili häntä
kiivaasti, useita kertoja suudellen sekä huulille, poskille että
otsalle, mikä seikka tarpeeksi selvästi osoitti, että on turhaa
vaimonsa silmissä arvoaan ylläpitää, sillä miestä ei ollenkaan pelätä.
Ei, ei hituistakaan! Eri suukko pantiin joka ei-tä todistamaan.

Rudolf oli melkein unohtaa asian, minkä vuoksi oli tullut; olisipa
kauemminkin näitä suloisia nuhteita kuunnellut.

-- Mutta pila sikseen, Rudolf, virkkoi Flora pyyhkien hiussuortuvia
kasvoiltaan ja koettaen puhua vakavasti.

-- Oliko tämä siis vain pilaa? -- puuttui Rudolf puheeseen yhä
hellemmin vaimoansa syleillen.

-- Sinun pitää vastata, miksi olit tänään pahalla päällä.

-- Huomenna vasta.

-- Ei, ei. Sinun pitää vielä tänään sanoa. Minä, näetkös, olen
suuttunut eikä päivän pidä vihan ylitse laskeman, kuten sanotaan.

-- Salli minun korvata rikokseni! Kolmeen tuntiin en ollut tykönäsi,
kolmeen päivään en ole luotasi poistuva. Siten tosin saat rangaistuksen
sinä, mutta en minä.

-- Älä, Rudolf, laskettele noin pahoja piloja. Tuo oli paha pila. Mutta
vaikka hyviäkin puhuisit, niin et kumminkaan pääse minulle
käytöksestäsi tiliä tekemättä. Miksi olit niin pahalla päällä?

-- Vastaanottopuheessa oli eräs kohta harmittava.

Hän koetti valehdella, mutta ei onnistunut.

-- Ei käy kuntoon, ukkoseni, minua ei niin petetä. Koetat valehdella?
Noilla puhtailla, vilpittömillä kasvoillasi aiot valehdella? Noilla
kirkkailla silmillä? Minulle, omalle aviopuolisollesi, aiot valehdella?
Älä tee niin, vaan puhu totuus!

Rudolf kävi totiseksi, vaipui mietteisiin, mutta vastasi vain:

-- Älkäämme puhuko siitä tänään.

-- Miks'emme?

-- Kestäisi kauan.

-- Vai niin, Rudolfin on uni! Rudolf parka pelkää puheen kestävän liian
kauan. Hyvää yötä siis, Rudolf kulta! Kun menet maata, niin käske
kamarineitsyt sisään.

Rudolf nousi, kumarsi ja teki todenteolla lähtöä. Nyt oli tietysti
vaimon vuoro antaa myöten.

-- Jää tänne; minä vain leikkiä laskin, virkkoi hän hyväilemällä estäen
miestänsä menemästä. Oletpa vieläkin huonolla tuulella, kosk'ei
kanssasi voi leikkiäkään laskea.

-- Päinvastoin aioit ajaa minut pois sentähden, etten ollut tarpeeksi
vakava.

-- No niin. Oleppas sinä vakava, minä taasen leikkisä. Minä kyselen ja
sinä vastaat vilpistelemättä. Tulepas tänne; ruvetkaamme
arvoittelemaan! Otaksukaamme, että arvaan mikä sinua vaivaa.

-- Saadaan nähdä, vastasi Rudolf mukavasti sohvalle pitkälleen
laskeutuen, pää Floran sylissä.

-- Olet ehkä kuullut juttuja?

-- Sinnepäin.

-- Kenestä?

-- Jos tuohon kysymykseen vastaisin, niin olisi arvoitus heti selvillä.
Arvaa?

Palkinnoksi tästä vastauksesta täytyi Rudolfin saada suukko.

-- Minustako?

-- Tarvittaisiin liian suuri kuvitusvoima sinusta huhuja sepittämään.

-- Kenestä sitten?

-- En vaivaa sinua enää, vaan sanon. Aikeessa kertoa sinulle koko asia
tulinkin tänne, mutta en sentään tahtonut tällä kertaa pahoittaa
mieltäsi; itse olet todistajani, että vain kovan tutkinnon käytyäni sen
ilmaisen. Minä en ollenkaan pidä seurustelustasi ja ystävyydestäsi
rouva Kárpáthin kanssa.

-- Ah!... Flora ei tietänyt, mitä vastata. Hän oli odottanut kaikkea
muuta, mutta ei tätä... Tosiaankin ihmeellistä! Aviomiehet saattavat
olla luulevaisia toisten miesten tähden; sinä pelkäät muita naisiakin.

-- Minä, näet, rakastan sinua! Puhtaan lempeni vuoksi soisin,
että kaikki, jotka sinun näkevät, tuntevat, myöskin sinua
kunnioittaisivat, ettei kukaan sinusta vähintäkään pahaa ajattelisi.

-- Olenkohan antanut aihetta päinvastaiseen kohteluun?

-- Et sinä, vaan tuttavasi. Tuo rouva Kárpáthi on sangen epäiltävässä
maineessa.

-- Rudolf! Rudolf kulta! Älä puhu pahoin tuosta naisesta; jos tuntisit
hänet, niin sanoisit hänen olevan surkuteltavimman vaimon koko
maailmassa.

-- Tiedän. Ja sentähden sinä sääliväisyydestä teit hänen kanssansa
tuttavuutta. Siitä omatuntosi sinua siunaa, mutta ei maailma. Hän on
maailman silmissä sangen kevytmielinen nainen.

-- Maailma puhuu väärin.

-- Ehk'ei aivan niinkään. Hänen entisyytensä antaa tähän arveluun
paljon aihetta.

-- Mutta hänen nykyisyytensä kumoo tuon luulon kokonaan. Hänen
luonteensa ansaitsee kunnioitusta.

Hellästi silitteli Rudolf vaimonsa päätä.

-- Flora kulta, sinä olet lapsekas, et kaikkia asioita ymmärrä etkä
vastedeskään ole ymmärtävä. On mielipiteitä, rumia ajatuksia, joista
sinun viattomalla mielelläsi ei ole aavistustakaan.

-- Älä luule minua niin tuhmaksi. Tiedän kaikki. Tiedän, että Fannyn
sisaret ovat huonoja, huikentelevaisia naisia ja että hyvät sukulaiset
pelastivat Fannyn joutumasta myydyksi, perikadon uhriksi. Tiedän, että
nämä seikat ovat maailman silmissä sangen huonoja merkkejä, mutta
tiedänpä myöskin, ettei kukaan tohdi häntä tuomita, niin kauan kuin
minun käteni lepää hänen kädessään. Kas, tämä seikka tekee minut
rohkeaksi, antaa hyvän omantunnon.

-- Entä jos hän vetää sinut muassaan perikatoon?

-- En ymmärrä, miten?

-- Entä jos ruvettaisiin puhumaan sinusta samaa kuin hänestäkin, että
olet kevytmielinen, heikko nainen.

-- Syyttäkö?

-- Eipä aivan syyttäkään. Hän elää turhamielisten miesten parissa, mikä
ei suinkaan ole naisen maineelle eduksi Ja sinä joudut rouva Kárpáthin
kautta joka päivä samojen miesten seuraan.

-- Saarnaatpa ihan kuin Marion neiti!

-- Minun luuloni on, että ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa saat
sen kiitoksen, että sinua myöskin pidetään kevytmielisenä, heikkona
naisena.

-- Minuako? Kevytmielisenä, heikkonako? -- toisti Flora nähtävästi
loukkautuneena. Heti hän kuitenkin kohautti olkapäitään. Olkoon
menneeksi! Maailma olkoon minulle kohtuuton, kun en vain minä ole
kohtuuton lähimmäiselleni. Ja mitä huolin maailmasta, kun sinä olet
suurin kalleuteni. Pitäkööt minua kevytmielisenä rouva Kárpáthin
tähden, kun et vain sinä semmoisia ajattele; muitten luuloista en
välitä.

-- Entä jos minäkin pitäisin sinua kevytmielisenä?

Kummastuen nousi Flora Rudolfin viereistä.

-- Sinäkö, Rudolf? Minuako? Ajattele, mitä puhut! Sanoitko tuon toden
teolla?

-- Sanoin niinkin.

Flora mietti hetkisen. Sitten virkkoi hän vakavasti:

-- Hyvä, Rudolf. Näytän, etten ole kevytmielinen enkä heikko -- en ole
sinunkaan suhteesi heikko.

Näin sanoen astui hän kellon rihman luo ja tempasi sitä kiivaasti kolme
kertaa. Kamarineitsyt tuli sisään.

-- Neiti tulee tänne luokseni yöksi.

Suuresti kummastuen katsoi Rudolf vaimoonsa.

-- Maanpakolaisuusko edessä?

-- Niin.

-- Kauanko kestää?

-- Siksi kunnes peräytät puheesi.

Hymyillen suuteli Rudolf vaimonsa kättä ja poistui kamariinsa.

Hän kuuli vaimonsa makuuhuoneen oven pantavan sisältä lukkoon ja oli
äreissään koko Kárpáthin kumppanuudelle, joka oli tähän ikävään juttuun
syynä.

Pahalla päällä meni hän maata. Ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä.
Yksinäisyys kävi vielä enemmän harmittavaksi, kun ajatteli, että yhden
ainoan sanan vuoksi täytyy yksin venyä vuoteella, vaikka parin oven
takana voisi olla onnellinen kauniin, rakkaan vaimonsa kanssa. Lemmen
pelkuruus jo useat kerrat kehotti häntä menemään anteeksi pyytämään ja
vakuuttamaan vaikka kirjallisestikin, että naiset ovat lujimmat olennot
maailmassa, ettei maan päällä ole ollut eikä ole olevakaan heikkoa,
kevytmielistä naista. -- Mutta häntä pidätti sentään oman arvon tunto.
Ei saanut niin pian antaa myöten. Piti näyttää, että on miehelläkin
mielen lujuutta, jos on naisellakin. Huomenna Flora on varmaan
ensimmäisenä valmis sitoumuksensa rikkomaan.

Tällaisia kohtauksia tapahtuu rakkaimpienkin aviopuolisoiden kesken,
eikä kumpikaan tule niistä hullua viisaammaksi.

Lujiin päätöksiinsä nukkui vihdoin Rudolf. Unissaankin sai hän harmia,
kun yhä tapasi rouva Kárpáthin, näki hänestä unta, jutteli, käveli,
tanssi hänen kanssansa... Huonolla tuulella hän heräsikin.

Mutta kenties tuon haaveksivan naisen sielu etsi unessa Rudolfia
puhellakseen hänen kanssaan, sanoakseen: sinä vihaat, ylenkatsot minua,
vaikka olen sinua jo kauan kaikesta sydämestäni rakastanut!



IX.

Vaarallinen koe.


Seuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä,
lukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt
mitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin,
miehellensä yhtä kohtelias ja hellä.

(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa
hymyillen.)

Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.

Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen
kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä
hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä
iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.

Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan
pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.

Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta
ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta
mitään vaimollensa virkkaisi.

Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei
koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti
itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:

-- Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme
hyvää yötä!

Rudolf äimistyi.

-- En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en
sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua
kieltää rakastamasta aviopuolisoani.

Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli,
kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen
harmillista.

Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia
paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen
lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle
koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan.
Ajatukset harhailivat muualla.

Seuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.

Flora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän
miestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle
asti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.

Tämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen
olivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!

-- Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? -- kysyi vihdoin Rudolf
ikävystyneenä eräänä päivänä.

-- Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.

Ainoalla sanallahan tuosta olisi päästy. -- Mutta miehen ylpeydelle
tuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies
mieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua
rakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä,
ei, ei ikinä!

Armoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on
sitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina
öinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.

Hän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne
menee.

Kárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän
viettää siellä tuon viikon.

Aivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää
ruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin
pelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä
mieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei
siitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon
suuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista
osoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. --
Kunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta
sanoakseen vaimollensa: "katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit
takuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit
häneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen,
jonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi
ryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin
pari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?"

Tällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä
matkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla,
herttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan
lemmen ilmausta se oli.

Rudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:

-- Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?

-- Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.

-- Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen
rauhanehdot.

Epäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja
vielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo
parvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.

Rehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa
viettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.

Jospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?...

       *       *       *       *       *

Kárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin
kartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi
muuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin
paljon kuin Kárpátfalvasta.

Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän
halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn
perhe muuttaa sinne talveksi.

Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään
Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.

Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän
miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei
hän muuta seuraa kaivannutkaan.

Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa
puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä
hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat
ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin,
kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan
yli huudahti Kárpáthi:

-- Kas, Szentirmayn hevoset!

Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.

-- Olitko langeta?

-- Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.

-- Pöhkö, kun tuota pelästyit! -- Tiesinhän, että Flora tulee tänne
sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken
saattaisikaan toisin tehdä?

Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen,
vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi
etäältäkin, mutta ei ihmisiä.

-- Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut
poikkesivat kartanoon.

Fanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.

Ehkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka
lehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.

-- Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.

Pelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.

-- Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.

-- Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon
tavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. --
Ken sieltä sitten mielestäsi tulee?

-- Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä
kainalosta.

Juhana remahti nauramaan.

-- Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet
emäntä talossa.

Näistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä
tainnoksiin.

Hän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja
meni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.

Mitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään,
verrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?

Hänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo
mielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen
vaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati
hyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta
huvittaakin? Huvittaa!

He saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla
jyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään.
Kárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.

-- No -- annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra
vaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki
tuntematonta.

Fannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen,
marmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän
käden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään
puolisonsa olkaa vasten.

Rudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat
mielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän
pelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä
olevan sangen helppoa laatua.

Portaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti
muka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä
työ oli kestävä useita päiviä.

Tuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!

Aamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä
tavattiin taasen.

Kárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva
vaiti.

Luonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut
useinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä
naiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.

Päivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle
käynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi
päivällisunestansa luopunut.

-- Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän
Rudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana
pidät, niin käytä kirjastoani!

Ei ollut vaikeata valita.

Päivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.

Hän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut,
moniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja
antaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa
voivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa.
Siksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään
katselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun
äkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin
lähestyvän.

Jos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut,
niin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.

Ei päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta
olisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli
myöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.

Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin
tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin
tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.

-- Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin
piti vastata.

-- Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!

Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.

-- Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen
haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa,
surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin.
Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon
huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.

Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.

-- Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies
aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei
kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia
rakastavaisia.

Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.

-- Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa
avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on
onnellinen.

Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä,
mustia siemeniä putosi hänen käteensä.

-- Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.

-- Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että
siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi
ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan
Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.

Rudolf heitti amarantin kädestään.

Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se
putosi.

-- Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen
kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen;
edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat
onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa
tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei
ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen,
joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.

Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä
pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.

-- Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te
olette, voitteko pahoin?

-- En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti
hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.

Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.

Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira
turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.

Fanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; -- jos sydän
pakahtuu, niin pakahtukoon.

Korkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas
musertuakseen murskaksi maahan.

He saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä
paraikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli
se vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen
kauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.

Keskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa
kävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli
jo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.

Keneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan.
Mutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin
kanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä
asioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi
sillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää,
vaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän
onnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se,
että mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä
raskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.

Vihdoin palasivat he takaisin kartanoon.

Fanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi,
sillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.

Maatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean
kukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti
silmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.

Luuli ymmärtävänsä asian.

Seuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja
virallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan
laitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella
viisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?

Iltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus,
sillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä
pakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä
vaaralliselta viholliselta.

Hän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies,
jota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän
rakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa;
jos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.

Koputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin
Rudolf jo tulee kamariin.

Nyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa
Rudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen
hämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata
ja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta.
Aikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa
ketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan
palkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän
takaisin.

Heti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti
piiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle,
jottei sitä näkyisi.

Rudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta,
jonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon
pistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta
ovat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.

Hän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja
tämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua
kukkaa -- kurjenmiekka ja amarantti.

Rudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen,
millaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.

Kukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa,
että hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi
kuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.

Molemmat säpsähtivät toistensa katsetta.

Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.

Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen
ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen
laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää
kyynelvirtaa vuotamasta.

Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"

Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.

Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt,
ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn
vaipuessa nojatuoliin.

Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:

-- Miksi itkette?

Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.

-- Miksi tänne tulittekaan? -- kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla
äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut
Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen
karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa,
sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole
ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin
syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole
havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö
teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran
tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi
tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? --
Kurjana!

Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.

Rudolf katui kovasti tekoansa.

Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla
silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:

-- Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa
vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä
ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla
teitä ajattelemattakin.

Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon
sydämen!

Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa?
Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä
kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? -- Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen
rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa,
sanomatonta suloa.

Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta
vakavasti hän virkkoi:

-- Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki,
jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis
minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.

Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi
ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen
eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.

Kauanko tätä elämää vielä kestänee?

Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän
jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja
murheissaan koko matkan.

Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä
kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.

Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan
katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.

-- Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti.
Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?

-- Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole
heikkoja.

-- No, siis on rauha rakennettu. -- Miten Fanny jaksoi?

-- Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.

Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella
mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla.
Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli
hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja
kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.

Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset
kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet...



X.

Harmillisia havaintoja.


Emme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme
amerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle
lepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta
kotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.

Kylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta
talviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat
siellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.

Szentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat
ylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän
tuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja
Rudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.

Mutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on
herra Kecskerey käynyt? -- On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli
ollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan?
Joka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten
valloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen
muistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi.
Näin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati,
niitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat
häntä ystävällisesti kohdelleet.

Palasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi
ollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan
tansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen
kyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla.
Koska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan
meidän sanoa samoin.

Ensi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja
gentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten
kaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä
valitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä
saamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.

Herra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun
hän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja
sattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin
keskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa
kuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia
lasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa
herttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.

Par'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan,
huomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa,
pitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.

Mikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko
niin kevytmielisesti hänestä puhuu? -- kysyi Livius kääntyen Rudolfin
puoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon
tulevalle omistajalle.

Rudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua
piti!

Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa
katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen
palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! -- Säännölliset, mutta tyhjät
kasvon piirteet.

-- Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! -- kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa
paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa
unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.

Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi
kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka
jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.

-- Toivotan onnea! -- kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen
häntä kohden pitkät kätensä.

-- Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi
mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)

Abellino sai naurajat puolelleen.

-- Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.

-- Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella
Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen
asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.

-- Miten jaksaa kunnon vanhus?

-- Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti
terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki.
Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on
kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.

-- Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta
häntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä
kuoleekin. -- Ja mikä häntä vaivaa?

-- Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja
vartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit
ruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo -- kaikki on mennyttä
kalua!

(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun
vastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän
ansaitsikin!)

-- Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat
lääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.

Ei Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta
pari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut
asian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin
päivän selväksi.

 -- Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!

Abellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.

-- Miksi muuten olisin sinua onnitellut? -- virkkoi Kecskerey nauraen.

-- Tämä on hävytöntä! -- huudahti Abellino raivoissaan.

Ympärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät
poistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies,
joka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä
mielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin
keppikerjäläiseksi.

Mutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia;
hän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.

-- Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa
kiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.

Tähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:

-- Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue "Pitavalia"; siitä opit
kaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä,
surmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla,
sekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla,
paloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on
kahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo
olevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!

Abellino ei ollut kuulevinansakaan.

-- Ketä tuo nainen lempinee?

-- Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.

-- Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.

-- Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.

-- Ketä? -- kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon
saisin!

Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.

-- Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan
tuota miestä.

-- Ketä? Kuka hän on? -- huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn
käsivarteen.

-- Tahtoisitko tietää?

-- Tahdon!

-- Se on -- hänen miehensä.

-- Tuhmia juttuja! -- virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen.
Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja
vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle
kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie,
ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole
nähty eikä kuultu.

Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei
hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi
rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.

Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.

Se oli Rudolfin.

-- Hyvät herrat! -- ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille
sopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa
ole syytä eikä oikeutta loukata.

-- Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? -- kyseli
Kecskerey ihmetellen.

-- Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan
naista, jota kunnioitan.

Selvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli
oikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija
ja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.

Klubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.

Mutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.



XI.

Zoltán Kárpáthi.


Abellinon pelko kävi toteen. -- Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän
synnytti pojan.

Eräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: "vaimonne on
synnyttänyt pojan!"

Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi
toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin
toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä
hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on
sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat,
jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.

Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen
kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!

Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta
voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja,
joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi
tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana
Kárpáthin puhuvan".

Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka
ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme
maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi
kaikuva! Zoltán Kárpáthi!

Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa.
Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään
nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen
punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä
lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät,
joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei
itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että
heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen
syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta
terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi
hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä
Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?

-- Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten
liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei
keksi sopivia lauseita. -- Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme.
Mitä sanoitkaan?

Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen
puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden
täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran
käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä
viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta
tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.

Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus
kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän
sitä niin hevin enää pois anna!

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä
tulemaan toiseen huoneeseen.

-- Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta
puhutaan.

-- Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me
täällä puhumme.

Juhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä.
Koneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.

-- No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.

-- Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.

-- Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!

-- Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on
myöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.

-- Mitä tällä tarkoitatte? -- huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen
kasvonsa kävivät sinisiksi.

-- Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä
pois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan
itsenne Jumalan käden alle.

-- Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?

-- Teidän vaimonne on kuoleva.

Kárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.

-- Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri,
niin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa
suoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen
vuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen
luoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.

Kárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni
hänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain
vaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla
kasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.

Sanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä
kuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä
nyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa
kuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on
Teresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot
tyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.

Sairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan
käden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.

... -- Muista minua ... kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.

Juhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin
vaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä
kuolemasta.

Sairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti
päätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle
tuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen
ankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja
sanoja: "-- kurjenmiekka ja amarantti ... keltainen vaahtera --
yksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan ... tuletko
luokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni..."

Juhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä
sanoessaan kauheita tuskia.

Tunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät
enää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on
rauhallisempi.

Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä
äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni,
rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.

Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta
lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.

Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja
vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.

Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen
suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas
nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen
hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:

-- "Ole äitinä lapselleni."

Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa
sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen
silmiänsä kyynelissä.

Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen
rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:

-- Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi.
Nyt ja iankaikkisesti. Amen.

Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.

-- Nukkui ... kuiskasi mies hiljaa.

-- Kuoli ... äännähti lääkäri surullisin katsein.

Ja vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen
kasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti ... katkerasti...

Vaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus.
Nyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta -- aina ylösnousemiseen...
Siihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.



XII.

Salaisia tervehtijöitä.


Ei aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset,
lumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa
valkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa
taivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa
korkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain
valkoinen lumi vähän valaisee seutua.

Tummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja
menevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen
kolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti
valo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui
pihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain
savutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.

Illan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän
puolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät
Kárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies,
yksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin
puettu talonpoika kahta laihaa hevosta.

Perällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen,
ikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja
saavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät,
huomaa tulija etsimänsä esineet.

-- Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? -- kysäsee hän ajajalta.

-- Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä,
vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei
niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.

-- Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä
poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.

-- Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin
mennä? Täällä liikkuu susia.

-- Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.

Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän
kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset
näkyivät.

Mitä on noitten kuusien juurella?

Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu
paikalle, on Santeri Boltay.

Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli
kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin
tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin
enemmän hylätty kuin tämän.

Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen
rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään
ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin
kenellä toisella tahansa maan päällä.

Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne
surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun
on ensin loppuun itkenyt.

Teresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli
istuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin,
kun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.

Santeri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien
vieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.

Tällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua
pitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä
nuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.

-- Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä
ratsastavalle.

-- Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja
ehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.

Ratsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.

-- Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä
kierrän sill'aikaa metsän kautta.

Näin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa
mennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella
lumessa.

Mutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi
hyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.

Perille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni
ja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.

Kuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.

Iso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen
päällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin
käännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.

Se oli Rudolf.

Siis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa
tapasivat.

Rivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui
hämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi
istuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin
hämmästyi hänet nähdessään.

Ei kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.

-- Mitä täällä teette? -- kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui
polvistuneen luokse.

Santeri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei
voinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?

-- Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama
ammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä
kertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.

Rudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo
nainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään
köyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä
niin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.

Hän ymmärsi nyt asian laidan.

Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.

-- Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.

-- Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa
rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä
milloinkaan ole toista rakastava.

On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten
onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut
tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi
onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän
olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä
hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä
tervehtimässä.

Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä
tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla
liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka
istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi,
miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!...

Rudolfin tuli miestä surku.

-- Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä
apuani tarvitsette.

-- Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka
tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai
tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä
lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne
ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes
käy eläminen.

Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi,
kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.

"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer."

Ammattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti,
kunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa,
"Fanny"-nimen kutakin kirjainta.

-- Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten
Rudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.

Rudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei
olisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.

-- Saamme siis lähteä.

-- Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.

-- Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan
kotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät
työt jäisi tekemättä.

Ei häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.

Rudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli
valmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä
pudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.

Santeri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin
ystävällinen.

Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli
tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän
poikki... Palasi taas kuusistoon. -- Astui valkoisen hautapatsaan luo.
Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin
häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun
hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen
selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä
suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa,
jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli,
tulivat kyyneleet silmiin.

Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka
peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen
nainen, joka oli kärsinyt -- rakastanut -- ja kuollut. Hänkin lankesi
patsaan juurelle polvillensa.

Hän luki nimen... Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi
kirjainta: "Fanny".

Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli ... ajatteli...

Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta ... samoin kuin
tuo toinen mieskin...

Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut
löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston
reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he
Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan
luoksensa vielä samana yönä.



XIII.

Testamentti.


Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen
selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.

Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä
vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä
mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.

Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan
sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti
hellästi tulijan kättä.

-- Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut
näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia
tulemastasi. -- Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen
tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä
unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi
sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä
vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu
äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän
mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa
sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin
eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden,
että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua
sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?

Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

-- Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo
odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä
ihmisiä kaikki.

Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat,
puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran
nauravan -- tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin,
tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän
istui, -- tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki,
nuotit avoinna telineellä."

Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti
kauhusta.

-- Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne.
Tämä on vaimonne makuuhuone.

-- Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen
sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen
umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti.
Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli
aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on
entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella;
pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja
kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut
kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä
kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä
on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka
ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.

-- Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista
sanoista.

-- Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä
paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet
kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, -- olen
nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle;
olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan...

-- Mennään, mennään!

-- Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä
oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä
enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa
asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!

Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui
hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan
suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle
omaiselle jäähyväiset.

-- Mennään, mennään!

Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.

Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi
lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli
pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut
sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina
siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, -- vain
me vanhat syntipukit elämme kauan.

Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti
loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli
ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän
kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.

Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä
puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle
jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.

Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole
läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.

Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat
vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on
tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.

Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa
vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin
ymmärtäisi puheen.

Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät
luotansa -- tiesi minkätähden?

-- Hyvät ystävät, lähimmäiset! -- alkoi Nabob, kaikkien vaietessa;
Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne
parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun
terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä,
jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta
rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi
suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan
testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo
haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna,
samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja
viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta
floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon
puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn
saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle,
sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot
saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen
hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on
valkoinen penkki... Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi
itsekseen -- siellä hän istui monta iltapäivää... Ja istuttakoon
puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin
yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa
hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.

Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei
kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.

"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus
jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja
metsän puillekin."

-- Vielä, -- jatkoi Juhana, -- säädän viisikymmentä tuhatta floriinia
sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä
tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa
vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa
kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka
hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja
rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot,
että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin
haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun
tahtoni.

Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä
aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän
kynän rapinaa kuului.

Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki
kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.

-- Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä,
jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa
aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) -- kun kuolen, niin tahdon, että
minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni;
uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on
jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata
miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse
nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt,
ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa
kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi
samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani
kuin hänenkin.

-- Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman
kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?

Juhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.

-- Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin
kuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja
veisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se
veisu sangen ihanaa.

-- Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla
aikamiehiä.

Juhana pudisti päätänsä ja jatkoi:

-- Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois,
jottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta
voisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä
hänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala
kaikille uskovillensa suokoon! Amen.

Ja nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt
toinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä
oikein nähnyt kirjoittamisiaan... Vain Juhana-herra ei ollut
suruissaan.

Hän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.

-- Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa
valmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä
siitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei
muuta. Alla ovat seuraavat sanat: "Eli vuoden, loput nukkui."

-- Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi
aarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen
aarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, -- minun poikani.

Näistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän
pyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.

-- Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; -- olkoon
parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla!
Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä.
Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä
antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän
osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus
älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään
tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta
pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan
hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua
käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani
tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta?
Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen
sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä
kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin
sydämeen piirrettynä!

Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin
kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja
sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja
jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on
vuosisatoja onnellisena pysyvä.

-- Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan
poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle
itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet,
kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät
ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän
rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa
mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen
hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! -- Älkää jättäkö yhtään näistä
sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä
syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon
kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä.
Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä.
Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista
kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja
isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä
silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni.
Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä
kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta
rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava
järkevämmin... Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on
kreivi Rudolf Szentirmay.

Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille
ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili
häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa
vaihtanut.

Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä
äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.

-- "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän,
laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole
unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen
lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!

Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan
testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet.
Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:

-- Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni
synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse
nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia,
joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon
hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta
valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä
pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä
koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut
periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa
ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä,
mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä
loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt
ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta
naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle
Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla
olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan
tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen.
Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä
tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole
mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa
itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä
siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä
Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten
ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva
oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan
tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy
hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta
annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään
tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä
saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo
edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.

Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole
mainittavia.

Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi
ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt
lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua
rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa
periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa
parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on
taloudenhoitaja Pietari Varga...

-- Oi, herra ... änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein
liikkua.

... Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini
Vidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä
onnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.

... Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt
paikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät
tai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois
karkoitettako.

... Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön
tämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan
taitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa
koroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka
povessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi
ikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala
on suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman
sukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien
joukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä
synkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina,
jalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että
annan sijaa itseäni paremmille.

... Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan
pääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.

Nämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki
testamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat
sen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä
toinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan
päällikkö, otti haltuunsa.

Tämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.

Tämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä
täytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja
leipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa
taisteleville viimeiseksi annetaan.

Pappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn
nöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat
hiljaa ympärillä.

Pappi tarjosi murretun leivän sanoen:

-- Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.

Ja pikarin ojensi hän sanoen:

-- Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.

Hartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen
jälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:

-- Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte
kuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa
terveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän
hyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!

Poikani! -- tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.

Kaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti
katseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi
kuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen.
Poika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa
pikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.

Sitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti,
ikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia
henkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän
nauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun
ovat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.

-- Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä...

Hetken kuluttua istui seurue illallisella.

Toisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.

Sanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista
ruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.

Vanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan,
ettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.



XIV.

Jäähyväisiä.


Hyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi
kauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä
valkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa
näitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen
pohjalla kätkettyinä.

Heti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa,
palkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä
asussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.

-- Mitä kuuluu? -- kysäsi hän.

Vanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa,
hartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa
taistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet
silmistä.

-- Kuollut...

-- Mahdotonta -- huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.

Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään
vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli
puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne
kuvastui piirteissä.

Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä
havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta
oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi
hän herransa kuolleeksi.

Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys
ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.

Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin
näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo
henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.

Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat,
vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona
nimipäivänänsä.

Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.

Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen
vaimonsakin ruumis oli ollut.

Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.

Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä
veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret
nytkin veisattiin.

Tieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun;
samoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan
kartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen
kasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki
riensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut
vainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman
kautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.

Ääretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet
pitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.

Tavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta
poika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva
Szentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen
vaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.

Onnellinen lapsi!

Ei vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin
kadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.

Nabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun
ääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä
silmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa.
Hän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä
milt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden.
Lukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset,
korkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja
ritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta
jäähyväiset.

Sitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan
lepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin.
Kaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän
iankaikkisesti autuas!...



XV.

Ihmisten puheita.


Yksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan,
jättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana,
jolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta
häiriötä muutamien laskuissa.

Luultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli
miljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen
häviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.

Tästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä.
Nabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen
ainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä
niissä ei ole totta.

Mennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.

Siellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn
kustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja
tahtoo täten huvitella hänen kanssansa.

Tapaamme useita vanhoja tuttuja.

Täällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa
taisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey,
omituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia
ruveta luettelemaan.

On väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.

Eräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee
sirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.

Kecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä
hän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee
seuraa hienoilla jutuillansa.

Nauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.

Kecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia
muistutuksia Nabobin testamenttiin.

-- Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi
ruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia.
Sanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla
kieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän
eteensä sattuisi niityllä.

Emansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien
ihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.

-- Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi,
sitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.

-- Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? -- kysyi joku.

-- Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?

-- Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis
muuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja
siten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.

Suuri nauru nousi näistä sanoista.

Vapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei
hän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.

-- Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.

-- Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? -- Tämän olisi
jokainen tahtonut tietää.

-- Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi
Kecskerey, pää kenossa; -- joka päivä saa hän "in natura" yhden
tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa
asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun
puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä
likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi
kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan
tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.

Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä
hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.

Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.

Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen
täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli
hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka
Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä
kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon
montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen
vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu
kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita.
Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän
miehestä nyt tulee?

-- Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.

-- Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä
ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan
tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin
helposti sai lapsen!

Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän
nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen -- jolleivät
toiset olisi rientäneet estämään.

Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä
hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.

-- Kaikkia vielä! -- ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla
tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja
maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja,
jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä
tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava
viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää
mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen
kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla:
"maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän
määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen
iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa.
Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen
kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi
ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut
useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen
haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla.
Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.

-- Vahinko vain -- puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti
hymyillen, -- ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen
mainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi
ilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!

       *       *       *       *       *

Olemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.

Kutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.

Ikuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin
sanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se,
joka osaa hullunkurisimmin puhua.

-- Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen
vanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa
ja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi
hän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.

-- Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.

-- Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven.
Puhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki -- ettei kukaan hänen
kauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on
myöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista
sitä vielä saa.

-- Hahhahha! Rohtopullottain!

-- Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen
vaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa
Berettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon
kirkkokurin alaiseksi.

-- Hahhahha! Kirkon ovella!

-- Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!

-- Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia
toiseen maailmaan tulevan.

-- Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole
syötävää.

-- Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän
meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi
viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen
ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin
saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa
testamenttasi hän kirkolle.

-- Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.

-- Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku
rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa
käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin
lahjoittamista.

-- Samaa minäkin sanon! -- puhui Lauri Csenkö ylvästellen.

-- Minä myöskin, äänsivät kaikki.

Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten
miesten päähän.

Eläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan
osanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat
häntä panetellakin.

Tämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.

Antakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät
lääkkeistä huoli.

       *       *       *       *       *

Luokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.

Tutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa.
Läsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry
ynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.

Herra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja
hymyilevinä kuin ennenkin.

-- Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten
tunsi miehen -- huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken
juuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada
siitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on
syntynyt poika?

-- Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän
talvipalttoonsa.

-- Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että
kysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.

-- Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.

-- Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa
lemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.

-- Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.

-- Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.

-- Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.

-- Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan
perinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.

-- Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.

Ei pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin
on hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti
harmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on
tehnyt tepposen hänen laskuissansa.

Kun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan
vastauksen:

-- Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra
Kárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.

Ja hän itkeä vetisteli kuin syyssade.

Mayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta
sangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin
syitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa
heiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään,
sillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:

-- Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei
se saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä
kuitenkin.

Eräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin
kirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän "katkerien kyynelten"
ohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta,
enkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes
kengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa
sydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että
se seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä
suomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun
muiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti
kaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta
kapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän
lähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e.,
j.n.e....

Rudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi
-- kymmenen tuhatta floriinia.

Ja rouva Mayer ei suvainnut -- lahjaa hylätä.

Toisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen
katkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja
kertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä
lapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin
ei tunne lasta tulevassa elämässäkään! -- Hän rukoilee siis, suudella
armollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja
milloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut
pienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka
jalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän
rauhassa kuolla; -- j.n.e....

Rouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.

Se vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä
kohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä?
Vaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer
saattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa
kodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.

Rouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää
tuota ikävää vierasta taloon tulemasta.

Kirjoitti kirjeen Teresalle.

Ystävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi
hän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa
kohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.

Teresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi
katsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa
Fannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän
ainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä
luulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.

Niin kävikin.

Flora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa
lähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti
häntä perheen arvoisana sukulaisena.

Hänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi -- kalliin
isoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa.
Paratiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on
siellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät,
joilta ei voi mitään salata.

Mutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin
Marion neidin.

Samana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä
maatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun
Teresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin
Köhalmiin -- riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.

Vuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa.
Silloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan,
kun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.

Tällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet
Kárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata
rauhallista naista.

Usein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle
Fannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista,
jotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta
rakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään
sanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.

Ja Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny
oli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa
toisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan
kuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät
kyynelissä hymyileviltä silmiltä!...

Eräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä
pientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.

Lapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli
kaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa
tyydyttävää vastausta.

Sill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.

Kuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.

-- Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä!
Nöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin
kaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te
olisitte nyt aikamies.

(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).

-- Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte
poikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.

(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa
siitä, ettei hän ole äiti).

-- No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on
lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa
rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin
ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.

-- Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin
näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat
kerrat.

(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena
päivänvarjonsa levittäen -- vaikka oltiin siimeksessä; -- ei häntä saa
luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain.
epäilys mielessä heräisi. -- Ei tuntenut Floran sydäntä.

Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä
aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.

Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.

Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen
äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat
Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille
yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.

Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa
miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa -- hän itse
lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen
hevosen selässä -- niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.

Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet
kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään,
loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän
Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti
siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella
innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä
ihastui.

Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!...

       *       *       *       *       *

Nuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin
ja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme
historiassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät
kunnian ja suuruuden kukkulalla.

       *       *       *       *       *

Toisista tuttavistamme ei meillä ole enää paljoa sanomista.

Abellino elää vielä tänä päivänä.

Hänen ulkomuodossaan ei ole rahtuakaan oikeata. Tekohampaat suussa,
tekotukka päässä, koettaa hän pettää maailmaa ja itseänsä. Parran ja
viikset hän värjää, kasvot kaunistetaan "prinsessavedellä". Toisella
korvalla kuulee hän aina tuosta merkillisestä kaksintaistelusta saakka
huonosti, jonka tähden siihen on kätkettynä pieni hopeinen kuulokone.

Näin liikkuu hän ihmisten keskellä. Parsittu, paikattu aave menneiltä
paremmilta ajoilta, toisessa kädessä tukeva sauva, jolla auttaa
luuvaloisia jalkojansa, toisessa kuulotorvi. Mutta kumminkin luulee hän
olevansa yhä vielä sangen miellyttävä mies ja kosii täydellä todella
kaikkia kauniita naisia, nuoria tyttöjä, luullen heidän olevan häneen
ihastuneita. Kun he hänelle nauravat, luulee hän heidän hymyilevän
ilosta, että saavat nähdä häntä.

Joka päivä käy hän nostamassa tukaattinsa, jonka vuoksi hän ei voi
poistua Pestistä. Vain Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä
saatuansa yhdellä kertaa sata tukaattia, lähtee hän matkalle eikä
palaa, ennenkuin rahat loppuvat. Mutta puheissansa on hän vielä sama
mies, jommoinen oli miljoonia tuhlatessaan. Kehuu kaikkea ulkomaalaista
ja halveksii kotimaista, vaikka tämäkin kelpaa, faute de mieux --
paremman puutteessa. Mutta hänen sydämensä, jos nimittäin hänellä sitä
onkaan, palaa alituisesta koti-ikävästä -- Pariisiin.

Ihmiset pitävät häntä sangen koomillisena henkilönä. Korkeimpiin
piireihinkin on hän tervetullut, jotta hänellä saataisiin hyvästi
nauraa.

Mies parka!

Vanhaa ihmistä tavallisesti pidetään kunniassa, mutta hän on vanhoilla
päivillänsä joutunut nauran esineeksi piireissä, joissa hän ennen oli
mahtimiehenä, johtajana.

Onnettomuuksien ihmistä kohdatessa on yleensä lohdutuksena ainakin se
seikka, että voi olla tyyni, halveksia elämää; mutta Abellinolle on
rangaistukseksi hänen tylsyytensä ja ajattelemattomuutensa, hän kun yhä
tahtoo elää.



VIITESELITYKSET:


[1] Käydessäni v. 1875 Jókain luona pyytämässä lupaa hänen teostensa
suomentamiseen, mikä suurella ystävyydellä heti annettiin, ja
kysyttyäni mitkä romaaninsa hän itse soisi ennen muita Suomen kielelle
käännettäviksi, hän mainitsi seuraavat neljä: "Uusi tilanhaltija",
"Unkarilainen nábob", "Kulta-ihminen" ja "Mustia timantteja", joista
kahdesta viimemainitusta kohta enemmän.

[2] Unkarilaisten ylimysten palvelijoita eli lakeijoita. Suom.

[3] Vidra on suomeksi saukko. Suom.

[4] Ranskalaisia kirouksia. Suom.

[5] Ranskalainen kirouslause, suom. "tuhat tulimmaista." Suom.

[6] Italian kieltä; suomeksi: "herra maalainen." Suom.

[7] Béla on unkarilainen muoto nimestä Adalbert. Suom.

[8] Eikä Suomenkaan kielessä; cocu merkitsee oikeastaan luulevaista
aviomiestä. Suom.

[9] Abellino tarkoittanee tässä Unkarin korkeinta tuomioistuinta,
septemviral- (seitsenmiehistä) senaattia. Suom.

[10] Ranskalaisia sanoja, merkitsevät suomeksi uupumista ja
mielenkiihkoa. Suom.

[11] Béla (Adalbert) on, kuten edellä jo on mainittu, Unkarissa
tavallinen ristimänimi. Tämän on Kárpáthi hienontanut Abellinoksi.
Suom.

[12] Unkarin kielessä kirjoitetaan nimi aina täten: ensin sukunimi,
sitten ristimänimi ja viimeksi arvonimi. Suom.

[13] Varju, suomeksi Varis. Suom.

[14] Nämä olivat lainopin tutkinnon suorittaneita, jotka, saadaksensa
käytännöllistä harjoitusta, tarjosivat valtiopäivämiehille apuansa
etenkin näitten yksityissihteereinä. Vastaavat siis johonkin määrin
meidän "viiseherrassyötingin" tapaisia juristeja. Suom.

[15] Pressburgin esikaupunki.

[16] Ylitallimestari oli valtiopäiväin aikana poliisipäällikön
virkanimi. Suom.

[17] Palatinukseksi kutsuttiin Unkarin valtiopäivillä kuninkaan
sijaista ylähuoneen puheenjohtajaa. Suom.

[18] Kuruczeiksi sanottiin Siebenbürgin ruhtinaan Rákóczyn sotamiehiä,
silloin kun hän kävi sotia Itävalta-Unkarin hallitsijoita vastaan.
Suom.

[19] Urbarialikokoukset koskivat talonpoikain veropäivätöitä herroille,
siihen aikaan kun Unkarin talonpojat olivat samanlaisessa asemassa kuin
esim. meillä Viipurin läänin lahjoitusmaiden alustalaiset. Suom.

[20] Mustalainen viuluniekka ja etevä säveltäjä. Suom.

[21] Tisza- (Theiss) virran sivujokeen Körös'iin juokseva joki. Suom.

[22] Kuuluisa mustalainen viuluniekka ja kapellimestari. Suom.

[23] Piirikunnan (komitaatin) ispaanin virka-asunto. Vastaa meidän
lääninhallituksen taloa. Suom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unkarilainen Nabob - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.