Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hauskoja hetkiä
Author: Berczik, Árpád
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hauskoja hetkiä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HAUSKOJA HETKIÄ

Kirj.

Árpád Berczik


Tekijän luvalla Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava


Otava, Helsinki, 1902.
Suomal. Kirjallis. Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Árpád Berczik
 "Tyttö"
 Ilka
 Lintu laulaa!
 Surkea unkarilainen
 Komisioni
 Valkoiset ketut
 Lainanpyytäjät
 Erään parran historia
 Piippu
 Carrière!
 Orja
 Esikoispuhe
 Kahden tulen välillä
 Mitä kaunis nainen maksaa?
 Nimen-unkarilaistuttaja



ÁRPÁD BERCZIK.


Árpád Berczik syntyi Heinäkuun 8 p:nä 1842 Temesvárin kaupungissa
vanhasta unkarilaisesta aatelissuvusta. Opintonsa hän alotti
syntymäkaupungissaan, jatkoi niitä eräässä katolisessa kymnaasissa
Pestissä ja päätti ne yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa
tohtorintutkinnolla. V. 1864 hän astui virkamiesuralle ja sijoitettiin
1867, perustuslaillisen valtioelämän uudestaan voimaan päästyä,
sisäasiain ministeriöön, jossa vuodesta 1872 alkaen on johtanut
painoasiain osastoa. Nimitettiin 1877 ministerineuvokseksi ja
kutsuttiin 1888 Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Kaunokirjallisuudessa Berczik esiintyi 1859 runoilla ja
jatkoi följetongeilla, novelleilla sekä kirjallisuuden- ja
taiteenarvosteluilla useammissa kaunokirjallisissa aikakauskirjoissa ja
valtiollisissa sanomalehdissä. Varsinkin hänen "causerie'nsa",
juttelunsa, joita hän kokonaisen vuosikymmenen kuluessa nimimerkillä
"Argus" kirjoitteli, saavuttivat paljon lukijoita ja suurta suosiota.
Tämä hänen toimintansa aikakauskirjallisuuden palveluksessa, johon
yhteen aikaan kuului valtiollistenkin artikkelien laatiminen, käsitti
etenkin vuodet 1868-1875.

Paljoa pysyväisemmällä halulla ja suuremmalla menestyksellä Berczik
kuitenkin on työskennellyt näytelmäkirjallisuuden alalla, ollen yksi
Unkarin tuotteliaimpia ja paraimpia huvinäytelmänkirjoittajia. Etevän
tekotavan, erinomaisen kekseliäisyyden ja sattuvan luonteenkuvauksen
ohessa hän varsinkin raittiilla, alkuperäisellä, kansanomaisella
huumorillaan on voittanut yleisön tunnustuksen ja suosion. "Berczik
on", sanoo eräs unkarilainen kirjallisuudenarvostelija, "herttaisen
mielialan, viattoman leikillisyyden runoilija. Hänellä on tarkka silmä
huomaamaan nykyajan yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä ja suuri kyky
niitä elävästi esittää. Hän liikkuu Unkarin keskisäädyn iloissa ja
suruissa, tuon säädyn, joka on omituinen sekoitus aatelia, porvareja ja
n. s. latinalaisia. Hänen runottarensa viihtyy paraiten
kaupunkilaispiireissä, vaikka se toisinaan lähtee maaseudullekin sen
kirjavasta kansanelämästä aiheita etsimään. Berczik on kadehdittavan
pilvetön luonne, joka kuvailee elämää ainoastaan mikäli se näyttää
viehättävältä. Hänen miehevää vakavuuttaan pitää sulavana hänen kevyt
verensä. Hän saattaa yhtaikaa hymyillä ja rypistää otsaansa. Hänen
nuhdesaarnansa tahtovat huvittavalla tavalla parantaa, hän ei heiluta
ruoskaa, vaan koettaa makeisilla saada pahantapaisia lapsia siivoiksi.
Ei hän myöskään paljasta mitään märkää-tekeviä haavoja, tunnustelee
vain tutkivin sormin kaikenlaisia yhdyselämän migränejä (päänsärkyjä).
Hän ei pauhaa syntejä vastaan, vaan viepi hairaukset ad absurdum
(osottaa ne mielettömiksi). Mitä hän tuo esiin, jää alati iloiseksi
leikiksi, hänen kappaleensa päättyvät aina päivänpaisteesen."

Berczikin ensimmäinen kappale, joka jo 1862 esitettiin
Kansallisteatterissa, oli 1-näytöksinen huvinäytelmä "Ei ole mammaa".
Vielä samana vuonna joutui näyteltäväksi "Aatami ja Eeva", joka
suuresti miellytti yleisöä, samoin kuin sitä seurannut "Älykäs nainen".
Kirjallinen toiminta Budapestissä heräsi siihen aikaan uuteen eloon.
Samassa määrässä kuin Unkari sai takaisin valtiollisen itsenäisyytensä,
elpyi se taiteellisessakin suhteessa. V. 1867 kirjoittamallaan
komedialla "Neljännes-magnaatit" Berczik saavutti suuren menestyksen.
Siinä, niinkuin muutamissa muissakin näytelmissään, esim.
"Bachhanantit", "Yhteiset asiat" (joka jälkimmäinen on käännetty saksan
ja ranskan kielillekin), käsiteltiin päivän kysymyksiä, enemmän tai
vähemmän ivallisella tavalla.

Ytimekkäällä kansannäytelmällään "Szekely-maalla" Berczik 1874 voitti
Kansallisteatterin 1000 tukaatin kilpapalkinnon. Tällä etevällä
näyttämöllä esitettiin sittemmin vielä hänen huvinäytelmänsä
"Epäilijä", "Kansanmieleisyys", "Tanssiaiskuningatar", "Naittajatar"
(molemmat viimemainitut saksalaisillakin näyttämöillä esitetyt),
"Hyväntekeväisyystarkoitusta varten", "Sininen kamari", "Katso hänen
äitiään" (saksaksi käännetty), "Protektsioni", "Peterdin taistelu",
"Himfyn laulut".

Samaan aikaan esitettiin Budapestin Kansanteatterissa useampia
Berczikin kirjoittamia, raitista, todellista kansanelämää uhkuvia
kansannäytelmiä, niinkuin "Vanha kupitsa", "Igmandin papinkokelas",
"Talonpoikaisneiti", "Posti-Klaara", "Sotavanhukset".

V. 1893 Berczik huvinäytelmällään "Uusi muoti" voitti 1500 floriinin
suuruisen Garai-palkinnon ja "Pappa" nimisestä komediastaan hän sai
Unkarin akatemian jaettavan Teleki-palkinnon. Berczikin uusin, tänä
vuonna valmistunut näytelmä on 3-näytöksinen "Ministeripula"; sen aihe
on otettu Unkarin nykyisestä valtiollisesta elämästä, taustana
valtiopäivätapaukset, ja siinä ruoskitaan valtiollisia onnenonkijoita.

Kertomuksissaankin Berczik käsittelee hupaisia ja leikillisiä aineita,
liikkuen niissä, kuten huvinäytelmissään, sivistyneissä seurapiireissä
ja pysyen aina säädyllisyyden rajoissa. Hänen humoreskeissaan vallitsee
raitis, alkuperäinen henki, kansallisella pohjalla. Niitä on ilmestynyt
kaksi kokoelmaa: Vig órák, Hauskoja hetkiä, 1888, ja Öszi hajtás,
Syysvesoja, 1897.

Ne leikkisät kertomukset, joilla Árpád Berczik nyt esitetään
suomenkieliselle yleisölle, ovat valikoima vastamainitusta kahdesta
kokoelmasta.

Helsingissä, Toukokuulla 1902.

A. J.



"TYTTÖ."

(Pienen vauvan itsetekemästä elämäkerrasta.)


Tässä lepään sangen kauniissa, sinisellä katoksella varustetussa
kehdossa, kasvot huolellisesti peitettyinä.

Vasta puolitoista tuntia on kulunut siitä kuin näin päivän valon.

Ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin
tullaan kehtoni luokse -- eräs hyvä täti nostaa huivia ja näyttää minua
erilaisille, minua paljoa isommille ihmisille, joitten kasvot ovat
milloin parrakkaat milloin parrattomat.

Silloin täti säännöllisesti sanoo:

-- Eikö ole kaunis pieni vauva?

Taikka:

-- Eikö se ole soma?

Johon asianomainen hymyillen vastaa: "Kovin herttainen."

Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on
kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole
mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni
mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten
jäsenten.

Tähän olisin tyytyväinen, mutta on jotakin, joka nuorta mieltäni
katkeroittaa; elämäni aamutaivas ei ole mustaa pilkkua vailla. Kaunis,
sangen kaunis nuori mies katsoo minuun usein. Tämä kaunis mies on
isäni, jolle jo näin aikaisin ja varmaankin vastoin tahtoani lienen
saattanut suurta surua. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja synkät, olenpa
joskus nähnyt kyynelpisarankin hänen silmäkulmassaan. Alussa luulin,
että kenties hän on näin murheellinen äidin tähden, joka liikkumatonna
lepää vuoteessa lähellä minua, mutta sittemmin sain tietää, ettei
äidillä ole hätää. Hänen ääntänsä tosin vielä tuskin olen kuullut,
vaikka en ole nukuksissa ja korvat pystyssä kuuntelen mitä ympärilläni
tapahtuu, mutta äidin vaitioloon on syynä se, että tohtori sanoi
isälle:

-- Teidän vaimonne jaksaa asianhaarain mukaan erinomaisen hyvin, hänen
suonensa tykyttää säännöllisesti, vaan älkää kuitenkaan salliko hänen
vielä tänään puhella.

Äitiä siis ei mikään vaivaa.

Sen jälkeen lisäsi tohtori:

-- Mutta te näytätte kovin juhlalliselta nuoreksi isäksi, silläkö
tavoin tervehditte esikoistanne?

Isä ei vastannut siihen mitään. Sen sijaan isoäidin minulle jo tuttu
ääni lausui:

-- Elek on niin lapsellinen. Hän on suutuksissaan, ettei tullut...

-- Ymmärrän, ymmärrän -- vastasi tohtori naurahtaen. -- Vaan tuleepa
vielä sekin. Saatte nähdä, että enemmän iloa on tästä. Häntä ei
ainakaan oteta sotamieheksi.

Hänen ei kai onnistunut liioin lohduttaa isää, sillä kun isä näytti
minua tohtorille, heitti hän semmoisen soimaavan silmäyksen minuun,
kuin olisi tahtonut sanoa: "miks'et saattanut vielä tätä pientä
hyväntahtoisuutta minulle osoittaa? Eihän siihen enään olisi paljon
tarvittu." Ja hän huokasi syvään.

Sen jo tiedän, että olen jotakin pahasti tehnyt, jotain
ajattelematonta, mutta haluaisin tietää, mitä tuo jotakin on, ja olen
vakavasti päättänyt saada siitä selkoa.

Ajatusteni juoksun keskeyttää täti, joka teelusikalla työntää minuun
haaleata teetä. Se ei ole erittäin maukasta, mutta se on, kuten kuulen,
vaan väliaikaista ravintoa; huomisesta alkaen saan parempaa ruokaa.
Kuiskataan, että äkkinäisellä esiintymiselläni suuresti hämmästytin
perhettäni; eivät vielä olleet odottaneet tuloani ja sentähden eivät
olleet pitäneet huolta paremmasta ravinnosta.

Taas johtuu vaan isä mieleeni.

Jos eivät olisi sitoneet pieniä käsivarsiani kapaloon, ojentaisin ne
häntä kohti, syleilisin häntä ja pakottaisin hänet tunnustamaan.

Isoäiti astuu nyt huoneesen, tuoden koko joukon käyntikortteja ja
sähkösanomia, joista äidille kertoo, kutka ovat onnentoivotuksia
lähettäneet.

-- Elek -- sanoo hän papalle, -- isäsikin toivottaa onnea.

-- Mitenkä sähkösanoma kuuluu? -- kysyy isä.

Isoäiti lukee: "Sydämestäni tervehdin pienokaista; toivotan teille
onnea, rakkaat lapseni; pidä hyvää huolta Lillasta, ettei hän sairastu;
ensi kuun alussa tulen Budapestiin. Pál."

-- Tiesin sen! -- lausuu isä synkästi.

-- Mitä tiesit? -- kysyy isoäiti.

-- Että hän vasta ensi kuulla saapuu, sillä tuonnoin hän kirjoitti
minulle: jos tulee poika, lennän, jos tyttö, konttaan Budapestiin. Siis
hän konttaa.

Ahnaasti ahmin korviini nämät sanat, sillä sikäli kuin nuori järkeni
kykenee johtopäätöksiä tekemään, sisältää tämä lause avaimen
salaisuuteen.

Jos tulee tyttö, isoisä vaan konttaa tänne.

No niin, tyttö on. Entäs sitte? Ettei vaan siinä olisi syy isän suruun?

-- Elek -- sanoo nyt isoäiti -- sopisihan sinun toki tulla järkeesi.
Katso, Lilla raukka on surusta pakahtua.

-- Suuttumukseni kyllä katoo parin päivän perästä -- vastaa isä vähän
kiivastuneena -- mutta tänään en siihen mitään voi. Miksi
kieltäisinkään, että asia on minua harmittanut. Pidin sitä niin
varmana.

-- Sentähden että teidän perheessänne olette vaan poikia!

-- Eikö sekin ole ikävää -- jatkaa isä -- ettemme tiedä edes minkä
nimen sille annamme. Odotimme alati vaan poikaa ja monen vaikeuden
perästä sovimme Ervin nimestä, sillä siinä on "e" kirjain Elekistä ja
"i" Lillasta. Ja nyt tuli tyttö. Mikä sille nimeksi pannaan?

Isä lausui nämät sanat sydämeen koskevalla epätoivolla ja minä rupesin
vähitellen käsittämään, että olin tehnyt suuren tuhmuuden, kun vastoin
vanhempieni tahtoa uskalsin syntyä tytöksi.

Isoäiti kuitenkin alkoi asiatani hartaasti puolustaa.

Hän astuu luokseni, vetää pois peitteen silmiltäni ja katsoo minuun
pitkään: "Sinä pikku pupu parka! Tätäkö varten sinun täytyi syntyä?...
Mutta isät ovat niin itsekkäitä. Ajattelevat vaan itseään. Poika heillä
pitää olla, joka säilyttää heidän nimeään, jotta tuo nimi, tuo suuri
nimi muka ei katoaisi. Jotta tulisi joku, joka kiipeisi kunnian
kukkuloille ja siten heidän turhamielisyyttään kutkuttelisi. Jotta jos
se saisi jotain suurta aikaan, voisivat sanoa: se on minun poikani!
Vaan entäs jos hänestä tuleekin heittiö, velantekijä, vekseliritari
taikka jos hän tapetaan sodassa tai kaksintaistelussa?... Tyttö sitä
vastaan, kuinka toisin on tytön laita! Poikaa, joka kerran isänsä
laatikosta näpistetystä sikarista on tullut kipeäksi ja tuntee itsensä
mieheksi, ei hallitse isä eikä äiti ja hän tuskin jaksaa odottaa siksi
kuin, heitettyänsä vanhempainsa kodin, pääsee omaksi herrakseen, jota
ei kukaan voi komentaa. Siitä alkaen hän on vieras isänsä talossa,
hänen kotinsa on muualla. Vaan tyttö hoitaa tulta vanhempiensa
kotiliedessä. Hän elähyttää kotia, kaunistaa, ilostuttaa ja pahoina
päivinä rakkaudellaan lämmittää sitä. Kun hän viedään pois -- sillä hän
ei mene, vaan viedään pois -- eroo hän kyynelsilmin rakkaasta kodista
ja ikävöipi sinne takaisin. Hänen kotinsa on vanhempien talo, jonne
hänen on tapa mennä vielä silloinkin, kun hänellä itsellä jo on
tyyssijansa. Ja kun vanhemmat käyvät vanhoiksi, ken silloin aina käy
heitä tervehtimässä, ken rientää heidän luoksensa vähimmänkin!
sairaudenkohtauksen heistä kuultuaan, ken hoitaa heitä, ken on heidän
paras tukensa? Tytär! Ja kuitenkin, kuinka nyreillä mielin häntä
otetaan vastaan!"

Isään tämä -- minä myönnän sen -- vähän pitkäveteinen puhe, joka
tarkkaavaisuuttani kovasti rasitti, kuitenkin lienee jotain
vaikuttanut, sillä hän sanoi:

-- No, enhän sitä niin tarkoittanut...

Kaikki vaikenivat.

Nyt selvisi minulle koko asema.

Sentähden saattoi siis ensimmäinen ilmestymiseni niin suurta
hämmästystä aikaan. Ensi kerran katsellessani huonetta, askaroitsivat
useammat ympärilläni ja virkkoivat, naamat hämmästyksissä, hiljaisella
äänellä: "tyttö!" Johon yksi tädeistä lisäsi: "mitähän herra siitä
sanonee?"

Isää en silloin nähnyt.

Hän oli aamulla mennyt virkahuoneesensa ja häntä täytyi lähettää
hakemaan, mutta isoäiti käski kamaripiian sanoa palvelijalle, että
älköön hiiskuko sanaakaan tyttöydestäni. Kutsukoon vaan herran heti
kotia.

Isä riensi ennen pitkää huoneesen.

Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: Poika kai, eikö niin?

Ei kukaan uskaltanut hänelle vastata.

-- Vastatkaa toki, mitä seisotte siinä pelästyneinä kuin olisin
santarmi! -- jatkoi isä äreästi.

Vihdoin isoäiti ilmoitti asian: "Tässä se lepää, suutele tyttöäsi!"

-- Tyttö! -- huudahti isä, -- Se on mahdotonta.

-- Niin on kuitenkin laita -- vakuutti isoäiti.

Isä ei virkannut siihen mitään, meni vaan äidin luoksi, suuteli hänen
kättänsä, otsaansa.

Äiti kuiskasi: "oletko suuttunut?"

-- Enpä suinkaan, -- vastasi isä ja istui nojatuoliin, vaipuen syviin
ajatuksiin.

Mutta isä on kuin onkin suuttunut. Hän on ihan varmaan suuttunut
minuun, etten ole täyttänyt lapsen velvollisuuttani ja syntynyt
pojaksi. Sen huomaan siitä, että hän ei vielä ole suudellut minua. Hyvä
Jumala, minkätähden tulinkaan maailmaan, kun jo näin nuorena saan sen
katkeruutta kokea! Vaan onko se minun syyni? Mitä minä siihen olen
voinut? -- Yhtä kaikki! Myöhäistä tässä enään on surra, viisainta
lienee olla koko asiasta sen enempää huolimatta.

Uusia katsojia, sukulaispiiriin kuuluvia, saapuu.

Minua näytetään heille järjestään, mutta kaikki katselevat minua
jonkinlaisella ylenkatseella.

Yksi sanoo: "Vahinko, ettei ole poika." Tämä yhä jatkuva halveksiminen
rupee vihdoin harmittamaan isää. Suurella mielihyvällä havaitsen, että
hän jo muutamia vastaan asettuu puolustuskannalle.

Niinpä hän eräälle nuorelle sukulaiselle, joka ivallisesti lausui:
"Elek, sinun ei olisi pitänyt edeltäpäin kerskailla", vastata tiuskasi:

-- Odotappas vaan, jahka tyttö kasvaa isoksi, tulee hänestä vielä
semmoinen tanssiaiskuningatar, että saattaa molempien poikiesi päät
pyörälle, mutta eipäs häntä vain anneta kummallekaan.

Minun on myöntäminen, että tämä luottamus lumoomiskykyyni teki hyvää
nuorelle sielulleni ja johonkin määrin lepytti minua siihen jurouteen
nähden, jota isä tähän asti oli minulle osoittanut. Hänen käytöksensä
yleensä näyttää alkavan muuttua. Jota enemmän häntä pistellään, sitä
enemmän hän minua puolustaa. Kerran hän jo sanoi iloitsevansakin siitä,
että oli saanut tytön ja puolusti itseään juuri samoilla perusteilla,
joita isoäiti vast'ikään oli häntä itseä vastaan käyttänyt. Omituisia
olentoja nuot miehet, heidän vakuutuksensa näyttää seisovan varsin
heikolla pohjalla.

Tästä muutoksesta huolimatta yksi seikka kuitenkin mieltäni painaa. Isä
on useamman kerran kumartunut puoleeni -- hän tahtoo yrittää jotakin --
hän epäröi -- hän taistelee itsensä kanssa -- hän mielisi tehdä
ratkaisevan päätöksen, mutta ei kykene siihen.

Isä, isä, etkö katso pienen vauvasi ansaitsevan edes ainoata suukkosta?

Minä jo suipennan huuliani sitä varten!

Vetäisin luokseni nuot minuun kääntyneet kasvot, mutta en kykene.

Yht'äkkiä omituinen ääni tunkee korviini äidin sängystä päin. Niinkuin
hiljainen tukehutettu nyyhkytys. Isäkin sen kuulee, sillä hämmästyen
hän katsahtaa sinne.

-- Lilla, mikä sinua vaivaa? -- kysyy hän pelästyneenä ja astuu sängyn
viereen. -- Mitä näenkään, sinä itket? Herran tähden, tämä
mielenliikutus nykyisessä tilassasi saattaa käydä vaaralliseksi.

Äiti ei vastaa, nyyhkytys hiljenee, vain silloin tällöin syöksähtäen
esiin povesta huokaukseen yhdistyneenä.

-- Miksi itket, kultaseni? -- kysyy isä huolestuneena. -- Sano!

Mutta äiti ei sano.

Isä kyselee kyselemistään, lempinimiä käyttäen, vastausta saamatta.

Isoäiti astuu huoneesen ja osoittaa hämmästystä, nähdessään kyyneliä
äidin silmissä.

-- Olen joutua epätoivoon, -- sanoo hänelle isä. -- Lilla ei tahdo
ilmoittaa minulle syytä murheesensa.

-- Ja sinä et sitä arvaa? kysyy isoäiti.

-- En.

-- Ethän ole vielä suudellut tyttöäsi.

Isä kavahtaa ylös.

-- Senkötähden itket, Lilla?

Ja samassa astui hän kehtoni ääreen, otti minut siitä ja vei äidin luo,
jonka kasvoista rakkaus, rakkaus loisti vastaani. Voi, kuinka lempeät
äitini silmät ovat! Sellaista katsetta ei vielä kukaan ole minuun
luonut.

Isä likisti minua rintaansa vastaan, lausuen:

-- Rakas tyttöni!

Ja sitte hän suuteli minua suutelemistaan, niin että hänen partansa
minua kutkutteli ja pisteli, josta purskahdin kovaan itkuun.

-- Tukehutathan raukan -- sanoi äiti -- antakaa tänne!

Ja minä laskettiin hänen viereensä siniselle silkkipeitteelle.

Äiti katsoi minuun kauan -- kauan. Herkesin itkemästä.

-- Oletko onnellinen? -- kysyi äiti. Isä suuteli äitiä.

-- Olen!



ILKA.


Rakas ystäväni!

Kirjeesi on minua suuresti kummastuttanut. En tiedä, kuka on saattanut
minusta kertoa sellaisen mahdottomuuden, että minä muka tahtoisin naida
18-vuotiaan tytön. Sinä tunnet minut ja tiedät, mitkä periaatteet minua
johtavat. Olen aina koettanut välttää sellaisia kohtauksia, joissa mies
näyttelee surkuteltavaa tahi naurettavaa roolia.

Että tähän asti olen ollut naimisiin menemättä, siihenkin on vain tämä
syynä. Jokaista tyttöä olen niin kauan joka puolelta katsellut,
tutkistellut ja mietiskellyt, että lempeni sillä välin on ehtinyt
kylmetä.

Ja nyt 46:l1a ikävuodellani tekisin tuommoisen tuhmuuden?

En ikinä!

Minä tiedän hyvin, mitä avioelämän sopusointuun vaaditaan, enkä
silloin, kun tarvitsen kymmenen tunnin unta ollakseni seuraavana
päivänä virkeä, nai semmoista lasta, joka haitatta voipi lentää
tanssiaisissa viikon päivät yhtä mittaa vähintäkään nukkumatta.

Muuten saatan sinulle selittää tuon väärinkäsityksen.

Minä käyn rouva Virág'in luona, se on kyllä totta, mutta en suinkaan
hänen sisarensa tyttären Ilkan tähden, joka vasta pari viikkoa sitte
tuli maalta tätiänsä tervehtimään, vaan emännän takia, jonka olen
määrännyt itselleni tulevaksi elinkumppaniksi.

Rouva Virág on leski, 42 vuoden iällä. Ulkonäöltään hän ei ole liioin
hyvin säilynyt, mutta luonteeltaan hän on miellyttävä nainen, aina
hyvällä tuulella; lisäksi hänellä on sievä omaisuus ja kahden me
saattaisimme viettää huolettomia päiviä elämämme iltaan asti. Meidän
tapamme sopivat yhteen, alla 17 asteen hänen on vilu, hän suosii
suuresti hyvää kyökkiä, hänen kotinsa on mukavasti sisustettu pehmeillä
matoilla ja uutimilla. Viime syksynä me tutustuimme kylpylaitoksessa,
jonne luuvalo vei meidät yhteen. Mainiosti saattaa hänelle vaikeroida.
Jo silloin juurtui päähäni se ajatus, että jos minä luopuisin
vanhanpojan elämästäni, niin hänestäpä voisi tulla pelastajani.

Sen jälkeen on yksinäinen asemani alkanut käydä minulle
sietämättömäksi. Minun on sanomattoman ikävä. Minä tunnen jo ikävyyden
kaikki asteet: tavallisesta haukotuksesta alkaen siihen tilaan asti,
jolloin ihminen rupee tuumimaan cyankalin hankkimista. Mutta minä
haluan rauhallisia vanhoja päiviä, hauskojen vhisti-iltojen kanssa, ja
rouva Virág'issa olen oppinut tuntemaan naisen, jolla on vain yksi
toivomus: lepo, alituinen lepo.

Toivon hävittäneeni huolesi juurinensa.

                                   Ystäväsi
                                   Eemil.

Rakas Feri!

Tee hyvin, ilmoita minulle ensi postissa sen pahansuojani nimi, joka
herkeämättömillä valheilla vaivaa myötätuntoista ystäväsydäntäsi. Taas
Ilka, alati Ilka! Saattaa vakavamielistä miestä heti hakkailijan
huutoon, sentähden että hän on kohtelias nuorelle somalle tytölle, se
ei ole liioin kauniisti tehty.

Ilkassa löytyy kaikki ne ominaisuudet, joista minä kaksikymmentä vuotta
sitten olisin hurmaantunut, mutta usko tai ole uskomatta, juuri
sentähden en rohkenisi naida häntä. Hän on suloinen, ruskeasilmäinen
tyttö, hänen hymynsä on viehättävä. Sellainen herttainen olento, johon
on mahdoton suuttua. Mutta hän himoitsee huvituksia, mikä onkin
luonnollista, sillä niitä hän tähän asti on saanut sangen vähän nauttia
maalla, hän kun on köyhä orpotyttö, joka oleskelee milloin minkin
sukulaisensa luona. Sääli häntä; jos olisin kahtakymmentä vuotta
nuorempi, naisin hänet, mutta nyt -- olen kihlannut rouva Virág'in ja
tämä tapahtuma on iki päiviksi saattava parjaajani vaikenemaan.

Eilen illalla vietimme kihlajaisia aivan ahtaassa piirissä -- paitsi
rouva Virág'ia oli vaan Ilka ja muuan vanha setä läsnä -- ja silloin
tapahtui eräs varsin vastenmielinen seikka. Rouva Virág'ilta putosi
hammas suusta... En voi sanoakkaan, minkä masentavan vaikutuksen tämä
vähäpätöinen asia minuun teki. Kauniinta hänessä oli juuri hammasrivi,
sitä olin aina ihaillut ja ... yhtäkaikki! 46-vuotias mies ei saata
vaatia todellisia hampaita. Jospa kuitenkin vasta puolen vuotta
häittemme jälkeen olisin keksinyt tuon puutteen!... Myöhäistä,
myöhäistä! Miksi en ole aikaisemmin nainut?

Oletko tyydytetty?

                                 Uskollinen ystäväsi
                                        Eemil.

Rakas ystäväni Feri!

Sinä et enää kirjoita soimauksia; tuo tuntematon parjaaja on vaiennut.
Siihen onkin kyllä syytä; nousevalla viikolla julistamme aikomuksemme
mennä naimisiin. Olen jo rauhoittunut hampaasta, täydellisesti! Ja
vielä enemmän tulen lohdutetuksi, kun Ilka lähtee talosta, joka
piammiten tapahtuu. Ilka ja rouva Virág rinnakkain on haitaksi
jälkimmäiselle; on mahdollista, että morsiamenikin on huomannut tämän
ja sentähden lähettää pois sisarensa tyttären sedän luokse.

Iloitsen jo edeltäpäin siitä ajasta, jolloin leskeni vapautuu
kilpailusta: varmaankin rakastun häneen. Hän on tekevä kaikki
miellyttääksensä minua, hän on käyttävä hyväksensä kaikkia toaletin
salaisuuksia ja tämmöinen hyväntahtoisuus on minulle mieliksi. Minä
tulen onnelliseksi hänen kanssaan, hyvin onnelliseksi! Kuinka kaunista,
kun toisilleen sopivat olennot joutuvat yhteen! Jokaisen ajatukseni hän
ymmärtää, sen sijaan että Ilka vaan nauraa niille... Mutta tästä
huolimatta Ilka kuitenkin tulisi minulle, olen varma siitä, sillä hän
on kyllästynyt tähänastiseen kulkurielämäänsä, sukulaisten armoilla
eloksimisesta hän on saanut tarpeekseen eikä muuta tarvittaisi kuin
sana minulta... Vaan tätäpä sanaa hän saa turhaan odottaa. En anna
lumota itseäni nuoruuden hetkellisestä heijastuksesta, jota tunnen
hänen hurmaavassa seurassansa. Kun en vaan olisi 46-vuotias! 56-een
asti kyllä vielä kestäisin, mutta silloin hän vasta olisi 28-vuotias.
Jumalallinen tiede, tuo matematiikka!

Ei, ei, ja senkin uhalla, että vielä joutuisin erään toisenkin rouva
Virág'in salaisuuden perille, joka peittää hänen kauniin mustan
tukkansa alkuperän epäiltävään sumuun, minä niin selvästi käsitän
tulevan elämäni kohtalon semmoisen lapsen rinnalla, että olen
haarniskoitu kaikkia mahdollisuuksia vastaan. Nuoren vaimon vanha mies!
Kuormajuhta armastelijalauman jatkoksi! Kiitoksia paljon!

Ennemmin olen tekohampaista ja valetukasta väliä pitämättä -- eihän
ihmisessä ole ainoastaan ruumis, vaan myöskin sielu, ja rouva Virág'in
sielussa tavataan kaikki ne vakuudet, jotka järkevät ihmiset laskevat
avioelämänsä perusteiksi. Kesällä lähdemme Ostendeen, olemme jo
miettineet ja järjestäneet matkan Bädekerin johdolla: mukavia, lyhyitä
päivämatkoja. Ilka purskahti pilkalliseen nauruun; hän matkustaisi
yhtä kyytiä merelle asti! Jo yksistään tämä piirre riittää sen
todistamiseen, että rouva Virág on minulle otollinen ... rouva
Virág ... ainoastaan rouva Virág! Oi, minun on tapa olla järkevä,
varovainen.

                                          Ainainen ystäväsi
                                                Eemil.

Sähkösanoma:

Herra Ferencz Aszaldylle.

    Aszald.

    Kihlaukseni rouva Virág'in kanssa purettu -- nain Ilkan.
    Olen onnellinen.

                                                Eemil.



LINTU LAULAA!


Tshi-tshi tshi-tshi-tshiritshi!

Ei koskaan kuulunut iloisempaa viserrystä keväällä metsässäkään kuin
räätäliläisten tuvassa. Se tupa oli täynnä lapsia, jotka kaikki pitivät
hirveätä melua, mutta pieni laulaja tuolla seinällä huonossa viheriässä
häkissään voitti livertelemisellään melun, niinkuin hyvä-ääninen
tenoori septetissä toverinsa ja orkesterin.

Se visersi täyttä kurkkua.

Mutta sillä oli kiittämätön yleisö, joka ei piitannut laulajasta
mitään; jokainen hääräsi askareissaan, lapset leikkivät, vanhat tekivät
työtä.

Ei hän kuitenkaan aivan turhaan lauleskellut -- hänelle ilmestyi
tarkkaavainen kuulija -- ei kuitenkaan sisällä tuvassa, vaan ulkona
käytävässä. Ja mimmoinen kuulija! Kaunis, solakka, nuori nainen, jolla
samassa kerroksessa, missä räätälin suuri perhe asustaa pienessä
pihanpuolisessa tuvassa ja kyökissä, on tilava, valoisa, komea
kadunpuolella oleva asunto, jossa on kaksi salonkia, soma budoaari ja
herra tiesi mitä kaikkea.

Hän seisoo käytävän rauta-aidaketta vastaan nojautuneena ja on
nähtävästi ihastunut pienen laulajan kauniisen ääneen.

Sillä välin aukenee räätäliläisten ovi, räätälin vaimo astuu ulos ja
huomaa hämmästyen ylhäisen naisen seisovan siinä.

-- Kuuntelen lintuanne -- sanoo jälkimmäinen.

-- Eikö totta, se laulaa kauniisti? Ei olekaan koko lintutorilla
parempaa laulajaa kuin se. Sain sen lahjaksi veljeltäni, joka osaa
kasvattaa lintuja, sillä hänellä on, vaikka ammatiltaan onkin nikkari,
paljon lintuja, hyvin paljon. Sitte hän myyskentelee niitä. Se on
hänelle semmoinen sivuansio, josta hän saa kauniin lisätulon. Tämä
meidän lintumme oli paras koko joukosta -- vastasi räätälin vaimo
tuttavallisella puheliaisuudella.

Sana synnyttää sanan ja kaunis, solakka nainen kertoo että hänellä ei
ole onnea kanarilintuihin nähden; hänellä oli ollut niitä jo kaksi,
mutta toisesta tuli ilmi että se kuuluu heikkoon rotuun eikä siis
laula, toinen taas tuli kipeäksi ja kuoli. Mutta hän kovasti haluaisi
sellaista lintua. Hänen asuntonsa on tyhjä, hiljainen, ikävä. ("Huvitus
ei olekaan lesken asia", ajattelee räätälin vaimo). Ellei parketin ja
huonekalujen paukahdus joskus keskeyttäisi hiljaisuutta, luulisi
olevansa haudassa.

Pian hierottiin kauppaa; kaunis, solakka nainen tarjosi hyvän hinnan ja
räätälin vaimo oli, vaikka raskaalla mielellä, kuitenkin valmis
luopumaan lintusesta. Pieni laulaja muutti jo iltapäivällä komeaan
katuasuntoon.

Asunnon kera muuttui häkkikin.

Mihin katositkaan sinä viheriäksi maalatusta puusta ja yksinkertaisesta
rautalangasta tehty pieni, jokapäiväisen mallin mukainen häkki? Sinun
tulikin hävetä tuon uuden ihanan häkin rinnalla! Se ei riipu seinällä,
se seisoo telineellä, omalla eri telineellään; puun sijassa on siinä
merenruokoa, rautalangan korvaa messinki. Ja kuinka mukava sitten,
mukavammasti kanarilintu ei saata asua. Viisi puikkoa on asetettu
leposijaksi; katosta riippuu alas pieni rengas; kuinka hauskalta
tuntuneekaan hyppiä puikolta puikolle ja sitten keinua renkaassa!
Mainiointa oli kumminkin kylpylaitos. Uudenaikuista asuntoa ei voi
ajatella ilman kylpyhuonetta -- uudenaikaista lintuhäkkiä vielä
vähemmän. Toimellinen emäntä oli asettanut häkkiin punaiseksi
maalatusta vaskesta tehdyn pienen kylpyammeen, jotta sen asukas ei
kärsisi mitään puutetta.

Joka asuu tällä tavoin, sen täytyy arvonsa mukaisesti elääkin.

Missäpä lintu voi osoittaa ylellisyyttä? Sen yksinkertainen olemus
sallii sitä vain ravintoon nähden.

Tuolla räätäliläisten luona sinua, pieni kanari, ei tosiaankaan pidetty
liioin kehuttavassa ruoassa. Sait kyllä annoksesi hampunsiemeniä, mutta
ei minkäänlaista "extra" pistetty rautalankojen väliin -- korkeintaan
suurina juhlapäivinä palanen porkkanaa. Nyt ei ainoastaan ruokakupista
hymyile vastaasi hyvää syötävää, vaan häkkisi raoista houkuttelee
kaikenlaiset herkkupalat, niinkuin sokeria, omenaa, härkkiä...

Et suotta ole tenoristi lintujen joukossa -- teuoristeilla on hyvä olo
tähän maailman aikaan. Toivon että sinäkin olet tyytyväinen...

Eipä vain, loistosta huolimatta näyttää siltä kuin tuossa pienessä
talossa ei olisi hyvä olla.

Jo on neljäs päivä eikä lintu vielä ole edes äännähtänytkään. Siitä
asti kuin uuteen asuntoonsa muutti on hän tullut kuin mykäksi. Kaunis,
solakka nainen seisoskelee siellä päivät pääksytysten, kehottaa,
hyväilee, mielittelee häntä kaikin tavoin, mutta tuota pientä houkkiota
ei käy mitenkään saaminen laulamaan. Alussa hän luuli vaitiolon syyksi
pelkuruutta, tottumattomuutta uuteen häkkiin ja ympäristöön, mutta nyt
on jo neljäs päivä ja tuo oikullinen lintu vielä nytkin istua kököttää
liikkumatonna yhdellä puikollaan. Ainoastaan suurin nälkä ja jano
saattavat pakottaa sitä hypähtämään alas ruokakupille, ja kun hänen
hallitsijattarensa pistää häkkiin sormensa ja tahtoo veikostella hänen
kanssaan taikka tulee liian likelle häkkiä, tekee lintu mitä hurjimpia
lentoyrityksiä häkissä.

Kaunis nainen ei vieläkään menetä kärsivällisyyttään -- hän tahtoo
odottaa. Ja hän -- todellakin odottaa viikon, odottaa kaksikin viikkoa
-- turhaan. Muutamaa katkonaista äännähdystä lukuun ottamatta kuuluisa
laulaja ei anna mitään kuulla.

-- No, sitten minun täytyy luopua siitä toiveestani, että
hauskuuttaisit asuntoani, sinä pieni villilintu! -- sanoo hän toisen
viikon lopulla ja heittäytyy katkeroittuneena keinutuoliinsa, yrittäen
keinumisella karkoittaa suuttumustaan.

Kaunis vaimo parka, olet todellakin säälittävä! Tuskin olit mennyt
miehelään -- noin viisi vuotta sitten -- miehesi jätti sinut iäksi.
Puolen vuoden avioliiton jälkeen sinun oli pukeutuminen suruvaatteisin.
Noin kolme vuotta takaperin talosi kävi vähäisen hauskemmaksi... Erään
nuorukaisen seura oli sinusta sangen mieluisa... Mutta mihin hän
joutui? Hän katosi. Ja siitä asti elät yksinäsi, ihan yksinäsi! Sinulla
on tosin seuranainen, mutta mitä siitä? Talo on mykkä, kuollut...

Ja kuitenkin olet kaunis ja asuntosi todistaa hienoutta,
varallisuutta... Vaan kohtalo ei suosinut sinua ja lopulta sinä
luovuitkin kaikesta muunlaisesta toiveesta elämässä... Ainoastaan
vähäisen eloisuutta vielä halusit ... toiveesi perustit pikku
keltalintuun ja siinäkin petyit...

Paha, kiittämätön sydän lienee tuolla pienokaisella.

Sillä jos joku -- olipa se lintukin -- kahteen viikkoon ei totu uuteen
asuntoon, niin siihen ei voi olla syynä muu kuin ilkeys, varsinkin kun
osoitetaan niin suurta ystävällisyyttä...

Kaunis leski kavahtaa paikaltaan ja astuu häkin luo. Silloin sattuu
akkunaan leveä auringon säde ja lankee juuri häkkiin.

Ja pieni lintu rupee laulamaan... Ja millä tapaa! Iloisemmin se ei
visertänyt räätäliläistenkään tuvassa kuin nyt...

Mikä saattoi hänessä mielenmuutoksen aikaan: se auringon säde, joka
niin iloisesti tanssi hänen häkkinsä messinkilangoilla, vaiko
hallitsijattarensa poveen luotu silmäys -- sitä älkäämme tutkiko.

Siinä kyllä, että hän liverteli suureksi iloksi emännälleen, joka jo
seisoo hänen vieressään, alottaen hänen kanssaan mitä mielevintä
pakinaa.

-- Et siis olekaan mykkä, sinä-sinä-sinä? puhuu kaunis, solakka nainen
suipentaen suutaan (lintujen kanssa on tapa siten haastella) ja
sormellaan uhaten sitä, jota sinutteli.

Ja "sinä" ei enään pelästy, ei räpyttele siipiään häkin
messinkilankaisia seiniä vastaan, vaan vastaa ystävällisimmästi:

-- Ty ... ty -- tyy ... tshitshitshi!

Kuinka hämärältä näitten sanain merkitys näyttäneekään, nainen ymmärsi
sen heti ja vastasikin heti:

-- Vai niin! Etkö ole tuntenut olevasi kotona luonani? -- Sepä
kaunista, sangen kaunista. Enkö ole muka tarpeeksi hemmotellut teitä?
Te-te-te pieni veijari!

-- Ymmärrän, ymmärrän, te lupaatte vastedes käyttäytyä paremmin, te
laulatte kauniisti emännällenne koko päivän, eikö niin?

-- Tytyty!

-- No niin, minä annan anteeksi, kaikesta sydämestäni.

Niinkuin saattoi nähdä, he ymmärsivät toisiaan varsin hyvin ja pakinaa
heidän välillään kesti kauan -- kauan. Nainen ei lakannut
jaarittelemasta, naljailemasta ihmiskielellä eikä kanari vastaamasta
linnunkielellä. Ja tuttavuus heidän kesken nähtävästi kasvoi
kasvamistaan! Seuranaisen, vieläpä kamarineidonkin täytyi tulla
ihmettelemään, kuinka tuo pieni veitikka nipistelee emäntänsä
ruusukynsiä, kun hän pistää ne ristikon väliin.

Hänen äänensä, no, se on lumoova, siitä rouva, seuranainen ja
kamarineito ovat yksimieliset.

Tästä lähtien tuli taloon eloa, iloa; aikaisesta aamusta alkaen iltaan
saakka lintu liverteli, lauleskeli. Kaunis, solakka nainen, jolla ennen
monta kertaa oli ollut niin kovin ikävä (eikä mikään niin rumenna
kauniimpiakin kasvoja kuin ikävyyden ilme), näytti nyt aina
tyytyväiseltä, iloiselta. Ja kuinka ei, eihän hän enään ollut yksin
maailmassa!

Olihan yksi olento, jota hän saattoi rakastaa, josta hän voi pitää
huolta. Ja kylläpä pitikin huolta. Huonosti olisi käynyt kamarineidon,
jos hän olisi koskenut häkkiin. Laulamisen päivästä alkaen pienen
tenoristin sekä ruumiillinen että henkinen hyvä oli kauniin, solakan
naisen huolen ja johdon alaisena. Tietäen, kuinka tärkeä puhdas asunto
on elämän ylläpitämiseksi hän jokapäivä omakätisesti suurimmalla
huolella puhdisti häkin ja ripoitti sen lattialle puhdasta hiekkaa.
Sitten hän niinikään omin käsin täytti kylpyammeen vedellä sekä pani
päivän ravinnon ruokakuppiin ja seinälankojen väliin, suorittaen täten
huolenpidon laulajan ruumiillisesta hyvinvoinnista.

Mutta minne jää henki, sielu? Linnullekaan ei ole kylläksi parissa
ruokapalassa; se tarvitsee päivänpaistetta, iloista hälinää,
voidaksensa laulaa oikein sydämestään. Ja tuo hyvä emäntä ei unhottanut
tätäkään.

Huoneesta huoneesen, ikkunasta ikkunaan hän kantoi häkkiä, sitä
myöten kuin aurinko liikkui, ja jotta hänen henkensäkin saisi
ravintoa ja pieni tenoristi ei jäisi takapajulle uusimmasta
musiikkikirjallisuudesta, soitteli hän sille operettihelmiä osaksi
pianolla, osaksi harmoonilla, ilolla kuullen että laulaja ennen pitkää
oppi muutamia säveleitä.

-- Mitä menisinkään teatteriin? -- nauroi eräänä päivänä nainen --
onhan kotioopperassani semmoinen tenoristi, joka voittaa Perottinkin.

Jotain puuttui kumminkin vielä kanarin omistajan onnellisuudessa.
Kuinka selviä merkkejä hän antoikin rakkaudestaan, niin paljon
luottamusta hän ei kumminkaan voinut valaa lintuseen, että kun se
laskettiin häkistään, se olisi asettunut istumaan hänen sormelleen,
olalleen, päälleen. Mieluisampi sille oli kova uuninreuna kuin
ihoa-myöten-istuvan liivin alta pyöristyvä olka, ennemmin se istui
jollekin taulunraamille kuin sille valkealle kätöselle, jonka
suuteleminen lienee hurmaava nautinto, ja parempana olinpaikkana se
piti salongissa olevan palmun latvaa kuin sitä päätä, joka istuu
palmuvartalolla ja ansaitsisi kruunun.

-- Hyvä Jumala! Tämän ajan kuluessa ja tällä vaivalla olisin jo
valloittanut kymmenen miestä, -- huusi solakka, kaunis nainen eräänä
päivänä, väsyneenä huonosti onnistuneista kokeistaan.

Vihdoin hän kumminkin senkin saavutti. Suuri päivä se oli talossa, kun
pieni keltalintu lensi hänen sormelleen... Ensimmäisen kerran se siihen
jäi hyvin vähäksi aikaa, lensi melkein kohta pois, mutta parin päivän
kuluttua se tottui siihen ja sittenkuin retkeilyt pään tummaan
hiusmereen ja olan valkealle lumivuorelle nähtävästi olivat
saavuttaneet sen suosion, vietti se tuntikausia näillä suloisilla
paikoilla kauniin rouvan kirjoittaessa tahi lukiessa. Joskus tämä ei
huomannutkaan ennenkuin tuo veitikka yhtäkkiä istui hänen kaulallaan.
Olipa silloin naurua, riemua; hän otti veitikan pehmeään
samettikäteensä, nosti sen suulleen ja -- sitten he suutelivat,
muiskuttelivat toisiaan ja livertelivät niin, että!

Kaunis, sangen kaunis aika oli tämä pienelle linnulle ja hänen
emännälleenkin, ja sitä olisi ehkä kestänyt ikuisesti, jos...

Jos kaunis, solakka nainen eräänä päivänä ei olisi unhottanut antaa
pienokaiselle syödä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, suvaitkaa
suosiollisesti uskoa että tämä ihme tapahtui. Heinäkuun 9 p:nä --
tiedämme hyvin päivän -- kello 12 päivällä pienen linnun häkki ei vielä
ollut puhdistettu, sen ruokakuppi seisoi melkein tyhjänä ja kylpyvesi
näytti selvästi että se käsi, jonka velvollisuutena häkin
järjestyksessä pitäminen on, oli tämän velvollisuutensa kokonaan
unhottanut. Seuranainen suoritti varkain kaikki eikä hänen emäntänsä
sitä huomannutkaan. Hän pysyi enimmäkseen kamarissaan... Mitä hän
siellä tekikään? -- Tullessaan sieltä ulos hänen silmänsä olivat
punaiset, hän pyyhki niitä nenäliinallaan...

Pikku lintu huomasi sen heti. Se kaiuttelikin lohdutukseksi:
tshitshitshi-tytyty!... Mutta iloinen viserrys, josta kaunis, solakka
nainen muulloin keksi niin paljon älyä, henkeä ja järkevyyttä, kaikui
nyt suotta, mitään vaikuttamatta. Kaunis nainen meni häkin ohitse,
heittämättä siihen silmäystäkään, ja kutsutti vaunut, istui niihin,
ajoi pois...

Miksikä kertoisin laveammalti näiden päivien tapahtumat? Lyhyesti
lausuen, velvollisuuden laiminlyönnit alkoivat seurata toisiaan!
Ainoastaan poikkeuksena tapahtuu enään, että kaunis nainen puhuisi
laulajan kanssa; kymmenen päivää on jo kulunut siitä kuin hän pisti
sormensa sen häkkiin; sen ruumiillisen hoidon hän tykkänään laiminlyö,
ja mitä henkiseen ravintoon tulee, niin koskahan hän enään on mitään
soittanut pianolla tai harmoonilla?

Mutta lintunen ei ansaitse tätä kohtelua. Se on pysynyt entisenään,
vielä nytkin se visertelee, hyppelee kuin ennen, mutta mikä on mennyt
Teihin, kaunis solakka nainen?

Kaiken todennäköisyyden mukaan ja asianhaaroja tarkasti punnittuamme
saatamme tehdä sen johtopäätöksen, että hänen eriskummainen käytöksensä
lintuun nähden ehkä on likeisessä yhteydessä erään kirjeen kanssa,
jonka postiljooni muutamana aamuna oli tuonut.

Se vain on varmaa, että siitä asti kuin tämä kirje saapui, kaunis,
solakka nainen oli mitä erilaisimpien tunnelmien vallassa; alakuloisuus
vaihtui yhtäkkiä mitä hilpeimpään iloon, joskus hän itki, toisinaan hän
hermostui niin, ettei voinut pysyä alallaan, vaan syöksyi ulos, ajeli
Andrássy-kadulla, kääntyi taas äkisti takaisin ja riensi kotia.
Kamariinsa saapuneena hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja ryhtyi
erinomaisen päättäväisesti kirjoittamaan kirjettä, jonka sitten taas
yhtä monta, ainakin kymmenen eri kertaa repi rikki. Mutta tuo
rikkirepiminen ei yleensä vaikuttanut häneen hyvää, hänen mielialansa
kävi siitä vielä oikullisemmaksi, ärtyisämmäksi.

Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.

Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun,
kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin
laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.

Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin --
katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee... Nyt voimme
sen lukea.

  "Korkeasti kunnioitettu rouva!

  Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta
  takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa
  Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?... Kuinka katkerasti hän
  on saanut katua silloista jumalattomuuttaan... Hän luuli
  voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät
  tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea
  hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?... Punastuen, häveten
  lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa
  anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella
  seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu... Onko vielä
  anteeksiantoa maailman kiittämättömimmälle olennolle, joka
  Teitä hautaan asti jumaloipi?

                                                     Jenö."

Tähän kirjeesen kaunis nainen ei löytänyt vastausta, hän etsi sitä
päiviä, viikkoja...

Vihdoin se kuitenkin meni. Se oli lyhyt -- sähkösanoma:

  "Herra Jenö ... lle Pozsonyissa.

  Tulkaa!

                        Gabriella."

"Tytyty-tshitshitshi!" kaikui häkistä iloisesti, herttaisesti,
äänekkäästi. Se, jolla ei ole tärykalvo kunnossa, pistäköön korvaansa
pumpulia, sillä muuten hän saattaa tulla kuuroksi siitä. Monta kertaa
tuo pieni tenoristi oli kaiutellut virsiään, mutta tänään hän tahtoi
herättää aivan erityistä huomiota.

Ehkäpä sen nuoren, kalpean herran kunniaksi, joka nyt astuu sisään,
hiljaa, pelonalaisena, melkein vapisevana ja seisahtuu kauniin, solakan
naisen eteen, joka arastellen osoittaa hänelle paikkaa.

"Tytyty-tshitshitshi!" Tosiaankin, tuskin ymmärtää oman sanansa, ja
kuitenkin nuot kaksi henkilöä tahtoisivat sanoa toisilleen sangen
tärkeitä asioita.

Nuorukainen, Jenö, yrittää puhua kovemmin, mutta lintunen -- ikäänkuin
suuttuisi häneen ja tahtoisi häntä soimata -- laulaa vielä
äänekkäämmin, virittäen mitä huimaavimpia koloratuureja pienestä
kurkustaan.

Gabriellan kasvot kirkastuvat vähitellen -- tulevat loistavammiksi.
Näyttää siltä, että yksityiset katkelmat Jenön puheesta kuitenkin ovat
vaikuttaneet häneen.

Jenö tulee rohkeammaksi ja jatkaisi itsepuhdistustaan, mutta
"tytyty-tshitshitshi" kaiuttaa häkin pieni asukas hänen puheesensa,
riitelee hänen kanssaan, ikäänkuin ei pitäisi hänen käytöstään
oikeutettuna, juurikuin ei olisi taipuvainen minkäänlaiseen
anteeksiantoon.

Nuorukainen vaikenee, hän väsyy kilpailemiseen, lintunen on
voittanut... Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa, Gabriella odottaa
jännitetyllä uteliaisuudella -- melkein ahnaasti riippuu hän häneen
huulistaan.

-- Jatkakaa ... jatkakaa, rakas Jenö! -- kehottaa hän nuorukaista.

-- En kykene -- vastaa tämä -- kurkkuni on käynyt kuivaksi ja
päätänikin jo alkaa kivistää siitä!

-- Mistä?

-- Teidän lintunne laulusta.

-- Vai niin! Sehän on helposti autettavissa -- vastasi nainen
hymyillen.

Sen sanottuaan hän nousee ylös ja astuen häkin luo peittää sen
huivilla.

-- Oletko vaiti, sinä ilkiö! -- lausuu hän vaienneelle linnulle. Sen
jälkeen hän, ojentaen kätensä Jenölle, istuu hänen viereensä:

-- Jatkakaa, lintu ei enää laula!



SURKEA UNKARILAINEN.


Sisareni Editin puolesta sain omituisen tehtävän toimekseni: minun tuli
mennä ystäväni Gerö Avassyn luokse ja pyytää häntä heittämään
unkarilainen kansallispuku, jossa hänen oli tapa käydä, pukeutumaan
ranskalaisiin vaatteisin ja niissä tulemaan sisareni luokse saamaan
vastausta kosintaansa. Tämä vastaus tulee varmaankin myöntäväksi, koska
Editillä ei ole mitään muuta Gerötä vastaan kuin vaan se, että hän käy
unkarilaisessa puvussa. Parikymmentä vuotta takaperin ei kukaan olisi
sitä kummastellut; silloinhan me kaikki, isänmaallisesta innostuksesta,
kävimme niin puettuina. Vaan että nyt kaksi vuosikymmentä sen jälkeen,
kun perustuslait taasen voimaan saatettiin, nuori mies käyttää tuota
vanhaa pukua muulloinkin kuin juhlatiloissa, se on vain
eriskummallisuuden tavottamista.

Näin ajattelimme kaikki, emmekä saattaneet käsittää syytä siihen, Edit
viittasi siihen monta kertaa Gerön läsnäollessa, odottaen hänen joko
luopuvan puvustaan taikka ilmoittavan syyn, miksi hän siitä pitää
kiinni. Mutta kumpikaan ei tapahtunut. Ei selitystä eikä muutosta.
Kaikki jäi entiselleen, vaikka Gerö kovasti rakasti sisartani; se näkyi
kaikista hänen toimistaan ja sanoistaan. Mutta siitä huolimatta
viittaukset, kysymykset ponnahtivat hänestä takaisin mitään
vaikuttamatta. Omituisella tavalla osasi hän olla kysymyksiin
vastaamatta. Siinä kyllä, että hän kolmen kuukauden tuttavuuden jälkeen
kosi Editiä, joka riemulla olisi antanut suostumuksensa, jos vaan ei
olisi ollut tuota -- unkarilaista pukua. Pidettiin perheneuvottelu,
jossa asia otettiin kaikenpuolisen harkinnan alaiseksi ja tultiin
seuraaviin päätöksiin:

a) Gerö Avassyssa on hyvät naimiskaupat ja vahinko olisi laskea hänet
menemään, vaikkapa ei Edit rakastaisikaan häntä niin paljon kuin hän
todellakin rakastaa.

b) Unkarilainen puku tähän aikaan saattaa käydä päinsä maaseuduilla.
Jos yksi ja toinen vanha herra sitä käyttää, voipi sekin vielä mennä
mukiin. Mutta Budapestissä ja nuoren miehen yllä se on kuin onkin
jotain, jota vastaan neitosen sopii panna vastalause, koska se herättää
huomiota ja antaa aihetta muistutuksiin.

c) Kaiken tämän johdosta minä saan toimekseni puhutella Gcrötä,
selvittää hänelle asema ja saada hänet käymään ajanmukaisesti puettuna.

Minä tapasin Gerön kotona ja muutamain alustavain lauseitten jälkeen
ryhdyin heti tehtäväni suorittamiseen. Hänen kauniit, vakavat, vähän
ruskettuneet kasvonsa synkistyivät.

-- Neiti Edit tahtoo että heittäisin tämän pukuni?

-- Ellei sinulla siihen ole mitään tärkeää syytä.

-- Ja jos olen siihen tottunut, jos minun on siinä hyvä olla, eikö se
olisi kylläksi?

Yritin selittämään että seuraelämässä etenkin naiset usein paheksivat
pientä takaperoisuutta, kummallisuutta tai tavattomuutta enemmän kuin
suurta vikaa.

-- Tiedän sen -- oli vastaus.

-- Etkä sittenkään taivu?

-- En voi!

Olisin tahtonut jatkaa kaupan hieromista, mutta eihän tuolle vietävän
miehelle voinut mitään. Hänen raskasmieliset kasvonsa pysyivät aina
niin vakavina ja mitä hän sanoo, siinä hän järkähtämättä pysyy.

Että myttyyn mennyt lähetystoimi teki Editiin vastenmielisen
vaikutuksen, on itsestään selvä. Pieni siskoni itki kaksi päivää. Me
kaikki haudoimme päässämme mitä tästä nyt oli koituva Saapaspari,
ahtaat housut ja attila hävittävät kahden ihmisen onnen... Vai
ottaisiko Edit hänet kuitenkin, huolimatta muistutuksista ja
pahansuopain neulanpistoista? Minä olin ensimmäinen, joka koetin
sisartani siihen taivuttaa, selittäen hänelle, kuinka se, mikä nyt on
tavatonta, huomiota herättävää, joku aika sitten oli muodinmukaista ja
jokapäiväistä. Hän on lapsi, hän syntyi silloin, kun me panimme toimeen
mielenosoituksia, hän ei tahtonut uskoa, että kävelypaikkana muodissa
oleva Vácz-katu 1860-luvulla oli kansanteatterin näyttämön kaltainen
silloin, kun siinä esitellään kansannäytelmiä. Kullankarvaiset
alusliivit, helmillä kirjaellut päähineet, koreat viitat, töyhtöillä
varustetut hatut, kilisevät kannukset, kädessämme kirveskeppi, kun
olimme oikein suuttuneet itävaltalaisiin, mutta pitkä paimensauva, jos
olimme myöntyväisemmällä tuulella.

-- Ja te kävelitte noin puettuina? -- kummasteli Edit.

-- Se mies, jonka saappaissa suurimmat kannukset välkkyivät.

-- Kummallista!

-- Miksi kummallista? Käytämmehän vieläkin kansallispukuamme
juhlatiloissa, ylpeilemme sen kauneudesta...

-- Se on toista, ihan toista -- viisasteli Edit -- kruunaus,
hovitanssiaiset, valtiopäiväin avajaiset eivät olisi kauniita ilman
unkarilaista juhlapukua, mutta jokapäiväisessä elämässä se ei sovi. Ja
sehän oli ennenaikaan, kun jokainen sellaista pukua käytti, mutta
meidän päivinämme... Minä en pidä poikkeuksista.

-- Kultaseni, vuonna 1862 minä matkustin läpi puolen Eurooppaa
attilassa.

-- Kuinkahan sinua lie töllistelty!

-- Töllisteltiin kyllä, mutta minä kärsin sen isänmaan tähden.

Edit vaan ei tahtonut kärsiä rakkautensa tähden. Jos tuo kosija vain
sen verran rakastaa häntä, ett'ei tahdo tehdä hänelle mieliksi tuota
pientä uhria, silloin hän ei rakasta häntä -- --

Ja Gerö ajatteli melkein samalla tavalla Editistä. Asettaessani hänet
sen vaihtoehdon alaiseksi, että joko saapuisi ranskalaisessa puvussa
saamaan vastausta kosintaansa taikka ei ollenkaan -- hän matkusti pois.

Siinäpä vasta pommi! Pääkaupungin rakastuneille on todellakin onneksi,
että vesijohto tykkänään on hävittänyt kaivot; onnettomille
rakastuneille ei ainakaan enään ole mihin hypätä. Siitä tulee kaunis
juttu, huokasi kanssani koko perhe ja ajatteli päänsä puhki, mitenkä
asia olisi autettava oikealle tolalle. Emmehän saata Avassylle lähettää
antautumiskirjettä? Saakelin poika! Hän ei tuhlaa monta sanaa, ennemmin
sopii häntä sanoa vaiteliaaksi, mutta jos on toimittava, tekee hän pian
päätöksensä. Ja naisia tämmöiset vakavat, toimintaan valmiit miehet
enimmin miellyttävät.

Sisareni oli äärettömän onneton niitten kahden viikon kuluessa kuin
neuvottelumme kestivät. Lopulta kuitenkin sovimme, että olkoon
menneeksi! Minä matkustan perheen nimessä Gerön luokse ja ... ja ... ja
niin edespäin.

Aioin lähteä kotia, joutuakseni pian matkalle, kun käytävässä
ulkopuolella eteisen ovea tapasin Gerön.

-- Sinä täällä? -- kysyin kummastuneena.

-- Niin, olen saanut sähkösanoman, ja riensin tapaamaan rakasta
morsiantani.

-- Minkä sähkösanoman?

Hän näytti minulle sen: "Olen Teidän, tulkaa ensi junalla. Edit." Häijy
tyttö, antaa meidän turhaan neuvotella koko kaksi viikkoa!

Gerö herra voitti: unkarilaisessa puvussa hän vietti kihlauksensa;
unkarilaisessa puvussa hän kävi vierailemassa morsiamensa kanssa;
unkarilaisessa puvussa vei hän hänet alttarille ja unkarilaisessa
puvussa läksi hän häämatkalle ja palasi -- ranskalaisessa puvussa.
Hämmästyksemme oli tietysti suuri, luulimme kaikki että nuori rouva oli
vihdoinkin tuon pukumuutoksen aikaansaanut, mutta Edit selitti nauraen,
että hän ei suinkaan voinut sitä ansiokseen lukea.

-- Vartokaa vaan, kyllä hän itse kertoo, mistä syystä käytti tuota
pukua ja minkätähden sen heitti.

Nuoren parin kotiintuloa vietettiin perheessä suurilla illallisilla ja
kun sampanjan jälkeen ensimmäinen puhe oli suoritettu, vaadimme uutta
lankomiestämme selittämään tuon omituisen arvoituksen.

-- Te muistatte kai vielä kaikki -- alotti Gerö kertomuksensa -- noita
kuudenkymmenen luvun aikoja. Elämämme oli täynnä innokasta toivoa --
minä tarkoitan nuorisoa. Vanhat olivat huolestuneita, mutta me emme
tietäneet heikkouskoisuudesta, me olimme pyhästi vakuutetut siitä, että
väkisin valloitamme takaisin perustuslait, kun vaan panemme toimeen
mielenosoituksia, mistä hinnasta hyvänsä, millä tavalla tahansa.
Unkarilaisia pukuja, isänmaallisia lauluja, salaisia kokouksia,
rahankeräyksiä isänmaallisiin tarkoituksiin, otteluja poliisien kanssa
jne., jne. Olin silloin lakitieteen ylioppilas pääkaupungissa; monet
tovereistani pistettiin salvan taa tahi sotamiesriviin, minä sattumalta
pääsin kummastakin. Muutamain toverieni kanssa -- meitä lienee ollut
viisitoista -- perustimme piirin, joka kokoontui kaksi kertaa viikossa
erään ravintolan sivuhuoneessa ja vietti iltansa onnellisissa,
isänmaallisissa haaveiluissa. Kuinka helpolta näyttikään meistä uuden
Unkarin luominen, jahka vaan saisimme vallan käsiimme! Paljon kauniita,
jaloja aatteita vaihdoimme ja kerran teimme juhlallisen lupauksen, että
käytämme kansallispukuamme kuolemaan asti. Vuodet vierivät, minä päätin
lakitieteelliset opintoni, palasin kotia ja pysyin lupauksessani.

-- Siis lupaus! -- huusi Editin äiti.

-- Kärsivällisyyttä, äiti kulta, on vielä jatkoakin -- lausui Edit,
luoden riemusta loistavat silmänsä Geröön.

-- Kuulkaamme, kuulkaamme! -- kaikui joka taholta; -- pyydämme jatkoa.

-- Kerran sitten rakastuin, ensimmäisen kerran -- jatkoi Gerö.

Uskomattomuuden mutina kuului seuran miespuolisista jäsenistä.

-- Lasket joutavia! Olit ylioppilas Pestissä, etkä muka olisi ollut
keneenkään rakastunut? -- Näillä sanoilla minä toin ilmi yleisen
mielipiteen.

-- Liehakoitsija! Puolisonsa tähden hän niin puhuu! -- väitti eräs
toinen seurassa.

-- Rakkauteni esineen nimi oli Gabriella. Minä rakastin häntä, mutta
hän ei huolinut rahtuakaan minusta.

-- Ja sinut vastustus teki vielä tulisemmaksi, eikö niin? -- kysyi
joku.

-- En tiedä mikä sen vaikutti, se vaan on varma, että olin rakastunut.
Silloin jo nuot isänmaallista innostusta uhkuvat ajat olivat ohitse,
alettiin luopua unkarilaisesta kansallispuvusta, eurooppalainen muoti
rupesi taas pääsemään valtaan ja laskiaisajan alussa siinä pienessä
kaupungissa, missä tämä tapahtui, kiisteltiin paljon siitä,
mentäisiinkö tanssiaisiin frakissa vai attilassa. Suurin osa naisia
puolusti frakkia, tekivätpä oikein propagandaa sen puolesta, Gabriellan
johdon alaisena. Jos joku mies vastustikin muita, niin kaunis johtaja
kyllä sai hänet taivutetuksi. Sillä Gabriella oli kaunis, yhtä kaunis
kuin rikas ja turhamielinen. Joka ei taipunut hänen oikkunsa alaiseksi,
se oli hukassa ainaiseksi. Attilan puoltajien joukko oli jo huvennut
sangen pieneksi ja varmalta näytti, että ensimmäisissä tanssiaisissa
frakki voittaa, jos minäkin taipuisin. Sillä vastustus nojautui enää
vaan minuun. Antautuisinko vai enkö? Sitä mietiskelin. Minä tunsin,
että jos Gabriella rakastaisi minua, ripustaisin mielipiteeni ja
attilani naulaan.

Tanssiaisilta lähestyi; Gabriellan kunnia oli kysymyksessä. Hän oli
luvannut, ettei baalissa nähtäisi ainoatakaan attilaa ja kutsutti minut
luoksensa kuulusteltavaksi. Sykkivin sydämin istuin hänen huoneesensa;
hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän laski valloilleen kaiken
kaunopuheisuutensa, kaiken viehätysvoimansa, voittaaksensa minut
puolelleen. Pyysi minua hänen tähtensä antamaan myöten tuossa pikku
asiassa; tanssiaisten jälkeen saisin vaikka kuolinpäivääni saakka käydä
unkarilaisessa puvussa, mutta hänen vastustajansa nauravat hänelle, jos
hän ei pidä lupaustaan. Minä panin vastaan. Vihdoin hän menetti
malttinsa ja huudahti kiivastuneena: "Hyvä, silloin en minä ikinä tule
omaksenne!" Maailma pyörähti silmissäni. Tähän asti hän ei koskaan
ollut lausunut ainoatakaan sanaa, josta olisin saattanut päättää hänen
vähimmälläkään tavalla suosivan minua; nyt hän, ikäänkuin sydämensä
salpa olisi pamahtanut auki, yht'äkkiä ilmaisi itsensä! "Te siis
voisitte rakastaa minua?" kysyin mielenliikutuksesta vavisten. Hän
katsoi minuun, ei minuun -- vaan sisimpään sydämeeni ja vastasi: "Sen
sanon sitte tanssiaisissa!" Asia oli ratkaistu: frakki voitti. Mutta
minä ... minä en voittanut! Tanssiaisissa pyytäessäni vastausta, tuo
armoton koketti heleästi naurahtaen vastasi: "laskin leikkiä, paljasta
leikkiä!"

Tuli ilmi, ett'ei hänen ollut juolahtanut mieleenkään minua rakastaa;
hän meneekin näinä päivinä kihloihin erään husaariupseerin kanssa, jota
joka hetki odotetaan Wienistä. Jouduin epätoivoon ja tuskassani minulta
pääsi tuo vähän omituinen kysymys: "miks' ette voi minua rakastaa?"
Gabriella vastasi ilkkuen: "Miks' en? Siks' en, että minä pidän
iloisista, hauskoista ihmisistä, ja Te tuossa ijankaikkisessa
unkarilaisessa puvussanne olette tuommoinen ... noh, tuommoinen surkea
unkarilainen!" Enempää en tarvinnut. Olin tullut järkiini. Mutta
silloin tein sen päätöksen, että nain vaan sellaisen naisen, jolle
kelpaan surkeanakin unkarilaisena. Sen vuoksi en tätä ennen ole
heittänyt tuota pukua.

-- Eläköön surkea unkarilainen, eläköön! --kajahti illallispöydästä ja
eläköön-huutoa seurasi uuden sampanjapullon paukahdus.



KOMISIONI.


Löytyy luonnossa lakeja, joita sopii epäillä, vaan kuitenkin on
olemassa yksi epäilemätön, järkähtämätön laki, se nimittäin, että jos
pääkaupunkilaisella on maalaistuttavia, nämät vallan varmaan
kunnioittavat häntä komisioneilla eli toimenannoilla. Maaseutulainen ei
katso pääkaupunkilaista muuksi kuin komisariukseksi, jolla lyhintä
tietä ja suurimmalla maksunsäästöllä eli pienimmällä kustannuksella
saattaa toimittaa ostoksensa taikka suorittaa minkä nimellistä tehtävää
hyvänsä. Pestissä asuva on maaseutulaisen silmissä toimeenpaneva
viranomainen, sillä "teillä siellä pääkaupungissa" ei muutenkaan ole
mitään työtä, "te siellä Pestissä" ehditte kaikkiin, "te pestiläiset"
paraiten tiedätte, mitä ja mistä saapi ostaa halvalla ja hyvää sanalla
sanoen, me pestiläiset emme ole muuta kuin kauppapuotien edessä
vetelehtivää, kuljeksivaa, pasteerailevaa joutoväkeä, joitten
oikeastaan pitäisi olla erittäin kiitolliset maalaistuttavillemme
siitä, että he valmistavat meille tilaisuutta käyttää aikaamme
hyödyllisesti ja opettavaisesti. Kiittämätön pestiläinen, joka
pelonalaisena avaat jokaisen maaseudulta tulleen kirjeen ja
tuskallisella aavistuksella luet siinä ilmi tuotuja ystävyyden
tunteita, hyvin tietäen, että lopuksi kirjeenkirjoittaja rohkealla
käänteellä lähettää sinut Alter & Kis'in, Lutvikki Posner'in tahi
jonkun muun tunnetun firman luokse! Sinä tietysti et aavistakkaan, että
maalaisystäväsi tarkoittaa parastasi ja tahtoo pitää huolta jostakin
huvituksesta, jolla saatat edes vähäisen lyhentää työttömyydestä
pitkäksi ja ikäväksi käyvää aikaasi.

"Komisioni" on yleinen nimitys niitten kaikenlaisten toivomusten ja
halujen merkitsemistä varten, joitten on tapa ilmaantua maaseutulaisten
tarpeissa. Komisionit ovat tuhatlajisia, niinkuin niitten
lähettäjätkin.

Setä X'ltä on kansi lohjennut piipunpesästä. Tämän merkillisen
tapauksen johdosta saapuu ennen pitkää pieni paketti veli Y'lle. Tämä
rientää postiin siinä toivossa, että on tullut joku lahja. Katkera
pettymys! Paketissa on vaan vanha, merenvahainen, tupakalta löyhkäävä
piipunpesä, joka on kultasepälle korjattavaksi vietävä.

Ylioppilas odottaa kärsimättömästi kuukauden loppua, jolloin hänen on
tapa saada rahoja kotoa. Menettäessään viimeisen floriininsa kahvilassa
biljardipeliin, käy hänen luonaan postiljooni, jättäen palvelustytölle
sen tiedon, että nuorelle herralle on tullut rahakirje, joka saadaan
häneltä k:lo 8-9 välillä postihuoneesta. Rakastunut ei koskaan niin
suloisesti ikävöiden ja säntilleen ole saapunut sovitulle
yhtymäpaikalle, kuin ylioppilaamme postihuoneesen määrätyllä ajalla.
Sydän sykähdellen hän allekirjoittaa kuitin, repäisee sitten auki
kirjeen, mutta -- voi! rahaa-lähettävän isän käsiala ei hymyile siitä
hänen vastaansa, vaan naapurisedän, joka pyytää häntä ensi postissa
lähettämään kukansiemeniä.

Zsuzsika menee miehelään pääkaupunkiin. Kyyneliä vuodattaen hän lähtee
kodistaan, vieden mukanaan onnentoivotuksia ja -- komisioneja. Hänen
sisarensa kirjoitti muistiin koko suvun komisionit: pikku Gyulalle
talvivaatteet, Bélalle ruoska, Kláralle tusina valokuvia, Ferille
revolveri, Imrelle kalenteri, Czilille hankkia tieto missä kartiineja
paraiten pestään, Julille urkkia mistä parasta hammaspulveria saadaan,
Kálmánille naula turkkilaista tupakkaa, Arankalle tiedustella mitä
vanhasta pianosta annetaan, jos sen tahtoo vaihtaa uuteen, Pali sedälle
tilata sanomalehtiä ... kynäni väsyy kirjoittamasta kaikkea, mitä
sisaren pitkän pitkään luetteloon on merkitty.

Joskus katkeevat hellimmätkin siteet, ystävyys laimenee aikaa myöten,
tuttavuus haihtuu, rakkaus sammuu, mutta se, joka saattaa vanhat
tunteet uudestaan hereille, taas kutoo ratkenneet siteet yhteen, se on
komisioni.

Olet lukenut iltalehtesi ja lepäät mukavassa nojatuolissasi, antaen
ajatuksesi liidellä sinne tänne. Koputus ovella, talon vartija astuu
sisään, kädessä kirje. Käsiala päällekirjoituksessa tuntuu tutulta,
olet sen joskus nähnyt, et enää muista milloin ja missä. Avaat kirjeen,
katsahdat allekirjoitusta, "Zakariás Pipaszár".

Zakariás Pipaszár! Tämä nimi johtaa muistisi kouluaikoihin, sinä kerran
löylytit kelpo lailla erästä Sakari Pipaszária, hän antoi sinut ilmi
rehtorille ja puolen vuorokauden aresti, levolle pyhitettynä
sunnuntaipäivänä, sovitti tämän oman käden oikeutesi. Sakari raukka,
mikähän lie hänestä tullut? Kahteen vuosikymmeneen et ole kuullut
hänestä mitään. Nyt hän kääntyy puoleesi, sinä rupeet levottomalla
mielellä kirjettä lukemaan. Sakari kirjoittaa olevansa notarius eräässä
maakylässä, mutta yhä seuraavan kohtaloasi suurella mielihartaudella.
Äskettäin hän oli virallisessa lehdessä lukenut sinun tulleen
ylennetyksi virassa ja tällä tavoin saanut tietää sinun vielä olevan
elossa ja asuvan pääkaupungissa. Hänellä on veljenpoika, suuri
hulivili, joka ei viitsi lukea ja sen vuoksi on eroitettu koulun
kolmannelta luokalta. Mutta poika on nero, häntä suuresti miellyttää
piirustaminen, milloin vaan saa kynän tahi vaikkapa vain hiilen
käteensä, rupee heti kuvaamaan ihmispäitä, jopa puitakin ja
kotieläimiä, niinkuin esim. aaseja, suurella kätevyydellä. Semmoisen
kyvyn hunningolle jättäminen olisi vahinko isänmaalle, joka ei ole
liioin rikas neroista, ja sentähden on päätetty laskea ylempänä
mainittu hulivili isänmaan alttarille. Lähettävät hänet sen vuoksi
pääkaupunkiin ja, luottaen tunnettuun ystävällisyyteesi ja
avuliaisuuteesi sekä vaikutusvoimaasi, ohjaavat suoraan sinun luoksesi
sillä pienellä pyynnöllä, että suosiollisesti hankkisit hänelle niin
suuren stipendin kuin mahdollista maalaustaiteen oppimista varten.
Vakuuttaen erinomaisesta kunnioituksestaan todellinen ja uskollinen
vanha ystäväsi Zakariás.

Tämä on semmoinen komisioni, jota sinun ainakin täytyy yrittää
toimittamaan, mutta on niitä sellaisiakin, jotka tavallisesti jätetään
suorittamatta. Sinulla on jossakin Unkarinmaan sopessa sangen, sangen
hyvä ystävä, niin hyvä, ettet enää muista hänen nimeänsäkään. Te olette
joskus juoneet veljenmaljaa joissakin kemuissa, jolloin sinun ja
muitten läsnäolijain mielestä Euroopan tasapaino horjui. Saat sen
johdosta kirjeen, jossa tuo hyvä ystäväsi ei pyydä muuta kuin että
hankkisit hänelle sikäläisen postimestarinviran. Mitenkä kykenisit sitä
tekemään, sinä, jolla ei ikinä ole postiviranomaisten joukossa muuta
tuttavaa ollut kuin kirjeitäsi kotia tuova postiljooni? Tekisit
kuitenkin suuren tuhmuuden, jos rupeisit sitä mahdottomuutta
ystävällesi selittämään. Hän ei uskoisi sinua. Asuthan sinä Pestissä ja
Pestissä ovat hallitusmiehetkin; mahdotonta, ettette toisianne tuntisi,
Pestiläinen tuntee tietysti jokaisen Pestissä. Jos et auta häntä, olet
"ylpeä" taikka ystävyytesi on kylmennyt. Käytettävänäsi on vaan yksi
ainoa keino, se nimittäin että asianomaisella kunnioituksella heität
kirjeen paperikoriin ja noudatat arvokasta vaitioloa.

Kolmen kuukauden kuluttua tulee sitten toinen kirje, jossa ystäväsi
suurimmalla ihastuksella kiittää mahtavaa suojelustasi, ilolla
ilmoittaen että on saanut postimestarinviran ja vakuuttaen sinulle
muuttumatonta ystävyyttä ja ikuista kiitollisuuttaan. Sinä taitat
kirjeen kokoon sillä rauhallisella omallatunnolla, että vaivasi ei ole
hukkaan mennyt ja -- viskaat sen paperikoriin.

Onnellinen se, joka voi näin helpolla päästä, mutta voi sitä, joka on
joutunut tyytymättömän toimenantajan kynsiin! Maaseutulaisen päähän
pistää toisinaan se ajatus, että Pestissä aina ihmisiä petetään;
pestiläinen firma ei muka ole muuta kuin etuoikeus peijaamiseen. Hän
pitää kaikkea liian kalliina; se, mitä hänelle lähetetään, ei koskaan
ole hyvää ja jos tavara ei ole kallista eikä huonoa, silloin on varmaa
että häntä on petetty. Hän kirjoittaa sinulle: lähetä semmoista ja
semmoista kangasta. Sinä lähetät, mutta kangas saapuu takaisin, tee
hyvin mene uudestaan kauppiaan luo, antakoon toista, sillä tämä on
liian vaaleata ja liian kallista. Sinä toimitat halvempaa ja tummempaa.
Tulee takaisin: liian paksua. Lähetät ohuempaa. Saat takaisin: ei ole
kestävää, mene toiseen puotiin; tämä kauppias on hunsvotti, petturi.
Kymmenen kertaa viet postiin yhä uutta ja uutta kangasta, ei vain
tyydytä, kirjoitetaan että näyttää siltä ettet mielelläsi toimita
komisionia, ehkäpä se sinua vaivaakin. Lähetät vimmastuneena vielä
yhdennentoista kerran ja yhdennentoista kerran lähetys palaa kuin
palaakin takaisin, sillä ilmoituksella, että asianomainen ei enää tahdo
rasittaa sinua, älä osta enempää, pääkaupunkiin joskus tullessaan hän
itse tekee ostoksen. Puolen vuoden päästä niin tapahtuukin, hän ostaa
silloin sitä, mitä sinä ensi kerralla lähetit, kalliimmasta hinnasta
kuin sinä olisit maksanut ja -- luulee itseään mainioksi
kaupantekijäksi!

Minulla on hallussani herttainen pieni kirje. Viehättävä komisioni,
vieläpä mitä omituisimpia. Ei piippua, ei ruoskaa, ei hammaspulveria,
vaan -- kuulkaamme koko kirje.

  "Rakas Argus setä!"

  Viikon päästä tulemme papan ja mamman kanssa Pestiin ja silloin
  suuresti iloitsemme sekä mamma että minä jos saamme nähdä sedän
  sillä minä niin mielellään muistelen niitä päiviä kuin yhdessä
  vietimme muistaako setä vielä minua? se pikku lintu on terve josta
  setä niin piti ja viihtyy hyvin ja minä pääsen ylioppilastanssiaisiin
  se tulee ensimmäiset julkiset tanssiaiset sillä tähän asti minä
  en vielä ole ollut suurissa tanssiaisissa vaan ainoastaan
  kotihuvituksissa niinkuin viininkorjuun aikana jolloin niin
  hirveästi tanssimme ja minulla tulee olemaan valkoinen hame
  punaisilla nauhoilla minä olisin tahtonut viheriää mutta se on
  myrkyllistä ja sentähden lähetän tuhannen suuteloa sedälle ja
  olen sedän

                                       rakas sukulainen
                                             Irma.

  P. S. Pyydän setä kultaa koska minulla ei ole tuttavia Pestissä
  ja minä en tahtoisi istua ylioppilastanssiaisissa persiljaa
  myymässä että setä toimittaisi minulle kavaljeereja joille minä
  esitettäisiin mutta että ne olisivat pulskeita poikia ja hyviä
  tanssijoita sillä minä niin kovasti pidän tanssista varsinkin
  tschaardaaschista.

                                                     Sama.

Jos pikku Irma olisi ollut rehellinen, olisi hän ehkä pyytänyt
sitäkin, että tanssijain jälkeen hankkisin hänelle -- miehen.

Voisihan sekin olla "komisioni".



VALKOISET KETUT.


Nathalie parka!

Tuossa hän venyi pehmeällä matolla, joka peitti ruokasalin lattian,
kovasydämisen miehensä Alfredin kiiruhtaessa makuukamariin muuttaakseen
pukuaan ja sitte lähteäkseen pois kotoa.

Monta katkeraa pettymystä tämä nuori vaimo oli saanut kokea siitä asti
kuin hän neiti Nathalie Homokysta oli muuttunut rouva Illokyksi. Kovin
katkeralta tuntui hänestä ensinnäkin häämatkan myttyyn meneminen,
jota mies yritti hänen mielestään varsin huonosti puolustamaan
asianajajatointensa kiireellisyydellä ja tärkeydellä. Merkillistä oli
edelleen se muutos, joka miehessä oli tapahtunut nuoren rouvan
Rembrandt-hattuun nähden: sulhasena hän sitä oli ihaillut, nyt se
hänestä oli kummallinen ja liiaksi huomiota herättävä. Niinikään ...
mutta miksikä luettelisin erikseen niitä suurempia ja pienempiä pilviä,
joilla Alfred tuon tuostakin pimitti lempiviikkojen taivaan? Siirryn
heti suurimpaan, siihen, joka saattoi Nathalien vaipumaan maahan,
lattialle, matolle.

Kuvitelkaamme mieleemme nuorta vaimoa, jolle hänen onnellisuutensa ensi
päivinä mies ilmoittaa: "suo anteeksi, kultaseni, mutta tänä iltana en
voi olla kotona; minulla on vanha illallisseura, jonka on tapana
kokoontua joka tiistai-ilta, ja minä olen luvannut naituanikin
noudattaa tätä hyvää tapaa." Mitä ken vaimo hyvänsä, jonka mies hänet
tällä tavoin tahtoisi jättää, sanoisi, sen lausui Nathaliekin, itkien,
soimaten, rukoillen. Hän aloitti tuommoisilla yleisillä mietelmillä
kuin "aviopuoliso ei saa huvitella itsekseen" ja lopetti tällä
itsekohtaisella huudahduksella: "äitini, äitini, jos olisit tämän
tiennyt, etpä suinkaan olisi minua miehelään laskenut!"

Mutta Alfrediin tämä perheellinen myrsky ei tehnyt vähintäkään
vaikutusta. Uskalsipa hän vielä pisteliäällä ivalla väittää, että hän
vain säilyttääksensä Nathalien hyvää mainetta lähtee ulos, muuten hänen
pikku puolisonsa varmaan joutuisi ilkeän kotityrannin huutoon, joka
tahtoo sitoa miehensä köydellä kiinni pöydänjalkaan. Hän suuteli
vaimonsa kaunista otsaa ja poistui.

Pois "valkoisten kettujen" luokse. Sillä niin nimitettiin tuota hänen
pöytäseuraansa, muitten samanlaisten seurain esimerkin mukaan, joilla
oli tapana ottaa itselleen varsin omituisia nimiä.

Kun Alfred palasi hyljätyn kotilietensä ääreen, löysi hän sen
haltijattaren sortuneena matolle. Ei veressään, ainoastaan
aamupuvussaan, joka erittäin somisti hänen solakkaa vartaloansa.

Nathalie odotti tästä asennosta suurta vaikutusta, se oli oleva
mielenosoituksena miehen kovasydämisyyttä vastaan. Alfred varmaankin
säikähtyy, löytäessään hänet tässä asennossa; kysyy, kauanko hän siinä
on ollut, ja saapi silloin kuulla tuon kauhistuttavan ilmoituksen, että
Nathalie on tällä tapaa viettänyt koko pitkän illan. Mahdotonta, ettei
tämä kohtaus herätä sääliä hänen kivisydämessään, ja hän on rientävä
katuvaisella mielellä lupaamaan parannusta vastaisuudeksi.

Näin viisasteli itsekseen Nathalie, kun hän kello kymmenen ajoissa
kuuli miehensä tunnetut askeleet etehisestä lähenevän.

Mutta mikä uusi pettymys! Alfred ei säikähtynyt tuosta asennosta eikä
katunut pahaa tekoaan, vaan alkoipa vielä, ikäänkuin ei olisi mitään
erinomaista huomannut, iloisesti kertoa, kuinka hauskasti hän oli
iltansa viettänyt.

Tällaisia kohtauksia oli Illoky-Homokyn avioliiton ensi kuukauden
aikana tapahtunut jo kolme kertaa ja tänään -- kuukauden neljäntenä
tiistaina -- oli se taas uudistuva.

Mutta nyt juolahtaa Nathalien päähän jotakin, joka yht'äkkiä valaisee
hänen synkät kasvonsa; hän nojaa kauniin päänsä käteensä ja puhuu
itsekseen: "minun täytyy tietää, missä hän käy, minä tahdon nähdä nuot
'valkoiset ketut', jotka hävittävät avioelämäämme. Minä menen hänen
jälkeensä. Naisena sitä en voi tehdä, mutta minä puen itseni mieheksi
ja seuraan häntä."

Hän kavahtaa tuoliltaan, hiipii vaatekammioon, anastaa sieltä yhden
miehensä puvuista ja sulkeutuu sitte makuukamariinsa. Muutaman hetken
kuluttua hymyilee häntä vastaan peilissä sangen sievä poikanen, joka
koettelee, mitenkä silinterihattu häntä paremmin somistaisi, kallellaan
sivulle vaiko niskaan tai otsaan painettuna. Yölliseen seikkailuun
paraiten soveltuvana viimeksi mainittu asento hyväksytään ja kun hän
vielä lisäksi veti kauluksen pystyyn, ei kasvoista pistänyt esiin muuta
kuin pieni viehättävä nenä. Tämmöisenä hän suuresti miellytti itseään,
ja tutkiessaan peilissä tuota somaa poikaa, joka pistää kätensä takin
taskuihin, hän purskahti iloiseen nauruun ja unhotti tykkänään, että
tuo nuori poika oikeastaan oli maailman onnettomin vaimo, jonka hänen
armoton miehensä uskottomasti jättää muutamain valkoisten kettujen
mieliksi.

Vaan mikähän paperi takertuu taskussa kopeloivaan käteen? Hän vetää sen
esiin. Tunnettu käsiala ... Pali Szücs'in, tuon heidän vanhan hyvän
ystävänsä, joka ensiksi esitti Alfredin Nathalien kodissa ja sittemmin
suuressa määrässä oli ollut avullisena siihen, että avioliitto heidän
välillään syntyi.

Kirje ei sentähden joudu nuoren naisen käsiin, että se jäisi lukematta,
ja tämä kirje oli vielä lisäksi sitä laatua, että jo sen ensimmäiset
rivit herättivät aivan erityistä huomiota. Se kuului sanasta sanaan
näin:

  "Rakas Alfred!

  "Muutaman päivän perästä sinä menet naimisiin ja minä toivotan
  sinulle onnea tällä uudella uralla, jossa itsestäsi riippuu,
  onko siinä kasvava ruusuja vai ohdakkeita. Nathalie on kaunis,
  hyvä ja älykäs -- hänellä on vain yksi vika, johon hän ei
  kuitenkaan voi mitään, ja se on se, että hän on vanhempiensa
  ainoa lapsi. Semmoisena hän on ollut kodin tähtitarhan
  keskipisteenä, jonka ympäri kaikki on kierrellyt, jota kaikki
  ovat palvelleet, mairitelleet, hemmotelleet, sanalla sanoen
  Nathalie on pilalle hellitelty pieni velho."

Historiallinen totuus vaatii meitä mainitsemaan, että lukijan pienet
huulet tässä paikassa vähäisen ynseästi vavahtivat. Hän jättikin
lukemisen hetkeksi, katsoen eteensä ilmaan; sitten hän taas jatkoi.

  "Tällaiset naiset ovat tavallisesti taipuvaiset tekemään
  miehestään semmoisen koneen, joka käy vaan heidän mielikseen.
  Kihlausaikananne olen sinua silmällä pitänyt ja huomannut,
  että jos sinä, veli kulta, et ajoissa ala kasvattaa pikku
  puolisoasi ja totuttaa häntä itseesi, niin hän on kasvattava
  ja totuttava sinut itseensä. Ja silloin sinä et voi astua
  askeltakaan kynnyksesi ulkopuolelle ilman hänen erityistä
  lupaansa, et voi venyä sohvalla, jos hän tahtoo nähdä sinut
  nojatuolissa, ja jos mielesi tekee polttaa sikari, on sinun
  siitä laadittava nimenomainen anomuskirja."

-- Kas sitä vaan! -- sanoi itsekseen Nathalie.

  "Harvassa naisessa on sitä järkevyyttä, että jättäisi miehensä
  vapauden rajoittamatta, ja minä luulen, Nathaliessa kaikista
  vähimmin. Sinun täytyy siis taistella ja voittaa itsellesi
  tämä vapaus, ei väärin käyttääksesi sitä, vaan päin vastoin
  laskeaksesi sen vapaaehtoisena uhrina hänen jalkainsa juureen.
  Vangiksi minä suon miehen -- mutta sellaiseksi vangiksi, joka
  kantaa taskussaan vankilansa avainta.

  "Jos olisin sinuna, tiedätkö mitä tekisin? Minä annan sinulle
  reseptin, jolla on se etu, että sitä on koeteltu ja tehokkaaksi
  havaittu; itse olen sitä noudattanut ensimmäiseen vaimooni
  nähden. Minä aloittaisin sillä, että heittäisin häämatkan
  siksensä ja saattaisin pikku puolisoni heti jokapäiväisen
  elämän raitioon, jotta hän tottuisi taloni järjestykseen."

-- Vai niin! Siitä syystä siis ei häämatkastamme tullut mitään!

  "Sen jälkeen, ennenkuin löisin esiin suurimman valttini,
  ottaisin selkoa, kuinka myötenantava hän on ja mitenkä suuri
  minun vaikutusvoimani. Vaadi häneltä jotakin turhuuden uhria,
  esim. jostakin mielihatusta luopumista."

-- Ahaa! Rembrandt-hattu!

  "Jos hän siihen myöntyy, älä silloin kammo uskaliainta yritystä,
  seuraten minun esimerkkiäni, joka heti avioliittoni ensipäivinä
  anastin itselleni yhden vapaan illan sillä tekosyyllä, että
  minun täytyi viettää se eräässä ystäväpiirissä, jolle minä
  kiireessä annoin tuon kummallisen nimen 'valkoiset ketut'.
  Sangen raskaiksi kävivät minulle ne perheriidat, joita minun
  näiden kettujen tähden täytyi kestää. Kovin minua suretti
  tuolla tavoin kiduttaa vaimo parkaani ... mutta kasvatus
  pakoitti siihen. Ja vähitellen tulivat hedelmät näkyviin.
  Nuori rouvani muuttui kokonaan..."

Nathalie ei lukenut enempää. Siinä oli jo tarpeeksi saattamaan hänet
sangen viekkaasti ja veitikkamaisesti hymyilemään.

Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan
viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin ... korjaa
pikkuisen hiuksiaan ... ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy
mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.

Ja hän odottaa...

Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo
mennä valkoisten kettujen luolaan.

Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia
viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän
seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?

Niin, Alfred todellakin epäröi.

Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia
suoritettavaan otteluun.

Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie
parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred
parka!"

Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa,
hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän
ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava
öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos
mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä
sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen
kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle
taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.

Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen
puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.

Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä
ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli
asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.

"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään
mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti
sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona
tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään
sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen
tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat
he hänestä nyt -- suoraan sanoen -- erinomaisen ikäviltä. Mikään
yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän
tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään
sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä.
Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan
puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä,
että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen
ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin
hauska.

Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä,
kylmiä katuja mittelemään.

Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän
olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä
puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.

Mutta siinä ei ollut kahta ovea.

Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.

Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä
ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee
kamarissaan.

Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen
päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin
saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä,
nöyrtymisestä -- siis pois!

Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä,
katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta.
Vetäsee pari ryppyä otsaansa... Kas niin!

Ovi aukenee.

Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.

Vaan mitähän tämä merkitsee -- mikähän silmänkääntäjä tässä on
temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin
herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva
miestään.

-- Oletko vielä kotona? -- kysyy hän iloisesti; -- luulin sinun jo
aikoja sitte menneen.

-- Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua -- vastaa Alfred,
joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.

-- Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi
suuttuvat sinuun, jos myöhästyt... Mutta herran tähden, miksi katsot
minuun noin kummallisesti?

-- Sitäpä vielä kysyt, -- vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; --
kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja
nyt kehoitat siihen.

-- Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani... Suo anteeksi, että olen
käyttäytynyt niin mielettömästi.

Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui
tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.

-- Sinä siis ... myönnät käyttäytyneesi ... jos minäkin saan käyttää
niin kovaa sanaa ... mielettömästi? -- jatkoi riemusilmin Alfred,
hypistellen aamuhameen pitsejä.

-- Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi... Mutta
lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä
mihin milloinkin mielit... Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli
kahdeksan ... valkoiset ketut odottavat ... riennä!

-- Odottakoot vielä hetkisen -- kuiskaa Alfred, nojaten päänsä
Nathalien olkaa vastaan.

-- Mutta valkoinen karitsa pelkää valkoisia kettuja ... ne raatelevat
hänet vielä, jos hänen tähtensä jäät kotia.

Joku paperi putosi lattialle, Nathalien vetäessä esiin nenäliinan
taskustaan.

Molemmat purskahtavat nauruun, joka päättyi pitkään -- suuteloon.

Tästä hetkestä alkaen rouva Illoky ei ikinä enää kuullut sanaakaan
valkoisista ketuista.



LAINANPYYTÄJÄT.


Kenelle tuo nimi ei sopisi?

Eläähän koko maailma lainasta!

Siitä elää puhuja, joka erästen kysymysten seikkaperäisellä
valaisemisella herättää ihmettelyä jokaisessa, joka ei ole lukenut
samain kysymysten seikkaperäistä valaisemista Stein'in, Stuart Mill'in
tai Bluntschlin teoksissa. Tämä on valtiollinen lainansaaja eikä hän
missäkään suhteessa eroa kirjallisesta lainanottajasta, joka koputtaa
jonkun ranskalaisen tai englantilaisen kirjailijan ovelle, sieppaa
kainaloonsa jotain hänen irtaimistostaan ja esiintyy sitten
alkuperäisellä tuotteella kotimaan kirjallisuusmarkkinoille, kunnes sen
ilmi tultua hän ryöstökynäilijän nimellä ja arvolla asetetaan
ansaittuun lepoon. Entäs tuo kaunis rouva, joka muodin hyväätekevän
suojeluksen alaisena käyttää jonkun maalais-Maijan paksua palmikkoa,
eikö hänkin elä lainasta?

Minä en jatka luetteloa, sitä vähemmän, kuin minun nyt ei ole aikomus
puhua näistä tämmöisistä lainanhakijoista. Eikä niistäkään, jotka
säännön mukaisessa järjestyksessä ovat sisäänkirjoitetut jonkun
pankkilaitoksen kirjoihin.

Minun lainanhakijani ovat toisenlaisia olentoja, semmoisia, joitten
koko elinkeinona on yksinomaisesti lainaaminen. Todellakin mukava
ammatti, josta on vielä sekin etu, ettei siitä tarvitse mitään veroa
maksaa.

Ja tämän elinkeinon harjoittajia ei ole niinkään harvassa. Rotu on
häviämätön ja menestyy parhaiten pääkaupunkien kiviperäisessä maassa.

Kuuleppa -- ovellesi koputetaan.

-- Astukaa sisään!

Eteesi ilmestyy mies jotensakin kuluneissa vaatteissa.

-- Kenen kanssa minun on kunnia puhua? -- kysyt kohteliaasti.

-- Etkö enää tunne minua? -- vastaa hän.

Sinä hämmästyt, kun vento vieras olento sinutellen takertuu itseesi,
mutta tulokas antaa heti selityksen.

Murheen ja soimauksen ilme kasvoissaan hän muistuttaa sinua yhdessä
vietetyistä kouluvuosista. Tietysti siitä on jo pitkä aika kulunut,
mutta hänellä ne vielä ovat unhottumattomassa muistossa. Hän tietää
todellakin, missä sinä olet koulua käynyt, mainitseepa vielä parin
opettajasi ja muutaman koulutoverisi nimetkin. Hänen nimensä ei tosin
mitenkään muistu mieleesi, mutta tämän vian vieras osaa selittää. Sinä
olet näet sen jälkeen tullut isoksi herraksi, olet elänyt hyvin, ja
hyvinvointi saattaa unhottamaan. Hän sitä vastoin (surun pilvi nousee
hänen otsalleen) on uskollisessa muistossa säilyttänyt tuon
unhottumattoman ajan, sillä hänen on siitä asti täytynyt kurjuudessa
elää. Niin, kurjuudessa, vaikka hänessä kyllä on työn halua ja kykyä.
Mutta hän ei tahdo sinua enempää häiritä. (Hänen äänensä värisee
tukehdutetusta murheesta.) Herran haltuun! Elä onnellisena!

Hän on jo menemäisillään. Yht'äkkiä hän kääntyy takaisin. Jotakin tuli
hänelle mieleen. Juuri nyt se juolahti hänen päähänsä.

-- Minä pyydän, anna minulle lainaksi 10 floriinia, ainoastaan 10
floriinia -- taikka parempi on: anna 20! Huomenaamulla saan rahaa.
Täsmälleen kello kymmenen tuon rahat takaisin. Missä olet kello
kymmenen? Kotonako? Hyvä, vaan jos en tapaa sinua kotona, voinko antaa
rahat palvelijallesi? Olen kovin säntillinen, siinäpä juuri
onnettomuuteni.

Sinä tosin mietiskelet hetkisen ja taipuvaisuutesi vaakakieli häilyy
sinne tänne, mutta lopulta hiisi vieköön -- annat hänelle kaksikymmentä
floriinia ja hän lähtee kiitollisena tiehensä.

Seuraavana päivänä kello kymmenen, samoin kuin kolmantena, neljäntenä
päivänä kello kymmenen ja vielä lukemattomina päivinä kello kymmenen
sinä turhaan odotat tuota säntillistä maksajaa, joka epäilemättä
sentähden ei ole saattanut luoksesi tulla, että hän samaan aikaan
jonkun toisen koulutoverinsa luona on nauttinut onnellisen
jälleennäkemisen riemua.

Tämä on "koulutoveri" tahi "vanha tuttava" tahi "muinoinen ystävä" tahi
"48-vuoden asekumppani" -- sanalla sanoen muistoista elävä
lainanetsijä. Hän aina koskettaa helliä kieliä. Szolnokin luona te
yhdessä olitte leirissä, Budan te yhdessä valloititte. Jokaisen oloihin
hän on erinomaisesti perehtynyt.

Lähinnä häntä seisoo "hyvä perheenisä" taikka "onneton mies", joka elää
mukavasti perheensä jäsenten kuolemantapauksista.

Hän käy mustissa, suruharso pysyy alati hänen hatussaan. Hänen
kasvonsakin ovat synkän ja kolkon näköiset.

Tänään hän ilmestyy herra X:n luo, köyhänä virkamiehenä, jonka vaimo
venyy kuolinvuoteellaan; hän pyytää lainaksi 3 floriinia ja lupaa
maksaa ne takaisin tulevan kuun ensi päivänä.

Huomenna hän jo herra Y:lle ilmoittaa vaimonsa kuoleman ja pyytää
hautajaisia varten lainaksi 5 floriinia, jotka hän palkkansa
nostettuaan on varmaan suorittava.

Vielä samana päivänä kuolee yksi lapsista, jonka johdosta hän herra
Z:lta saa 4 floriinia (kuukauden ensimmäisenä takaisin maksettavat), ja
jo illan suussa makaa laudalla toinen lapsi, jota hän ei voi saada
hautaan ilman herra Q:n 2 floriinia (ensimmäisenä tuo takaisin!).

Tämä kaikki on vain yhden ainoan päivän surkuteltavat tapahtumat.

Mutta tuo kovan onnen mies on jo seuraavaksi päiväksi ehtinyt mennä
uudestaan naimisiin, sillä hänen eilen kuollut vaimonsa ei kai tänään
saata maata lapsen vuoteessa, jota varten hän välttämättömästi
tarvitsee 7 floriinia (maksetaan takaisin ensi kuun ensimmäisenä!),
ja mikä on vielä ihmeteltävämpää ja todistaa aivan tavatonta
perheenlisäännystä, eilen kuolleitten lasten sijaan on lyhyessä 24
tunnin ajassa syntynyt neljä uutta lasta, sillä niin monta on hänen
seuraavana päivänä hautaaminen.

Mitä ovat Nioben kärsimykset tämän miehen tuskien rinnalla?

Erään nimettömän tilastotieteilijän laskujen mukaan on tuontapaisella
miehellä vuosittain 365 vaimoa, jotka keskimäärin kaksi kertaa päivässä
makaavat lapsenvuoteessa ja synnyttävät noin 400 lasta, jotka
säännöllisesti heti kuolevat.

Hirveitä kohtauksia elämän myrskyssä!

Ei niin onnettomana, mutta kuitenkin omituisen kohtalon vainoomana
huokailee "käräjöitsevä lainanhakija".

Hänellä on oikeusjuttuja, joihin tuomioistuimet eivät koskaan anna
päätöstä. Tuo kunnon mies on jo viisitoista tai kaksikymmentä vuotta
hoputtanut näitten juttujen ratkaisemista, -- niin hän ainakin itse
väittää -- mutta turhaan; eihän Unkarissa oikeutta saa. Hän on käynyt
tuomarien, valtiosihteerin, ministerin luona -- se oli kauan aikaa
turhaa vaivannäköä. Nyt vihdoin viimeinkin on hänen hetkensä tullut;
huomenna yksi hänen juttunsa otetaan lopullisesti ratkaistavaksi ja hän
varmaan voittaa. Tarvitsee nyt vain 10 floriinia karttoihin, ei
mihinkään muuhun, ainoastaan karttoihin. Kun huomenna on asiansa
voittanut, maksaa takaisin. Pyytää anteeksi, että on vaivannut, mutta
kunnioittaa suuresti nimeäsi. Jos ei niin kunnioittaisi, kääntyisi
toisen puoleen. Etkö voi antaa kymmentä floriinia? No, kumminkin kolme
floriinia. Huomenna se kaikella kunnialla suoritetaan.

Mutta tuo "huomenna" ei, kumma kyllä, milloinkaan tule. Kaksi
vuosikymmentä hän jo on ollut varma siitä, että hänen juttunsa
"huomenna" otetaan ratkaistavaksi, mutta yhä vielä se vain on
ratkaisematta. Ja seurauksena siitä hän ei myöskään ole saattanut
maksaa lainaansa, sillä sehän oli suoritettava vasta sitten kun
oikeusjuttu oli voitettu.

Jos vielä mainitsen "ujostelevan lainanhakijan", olen esittänyt ainakin
muutamia päälajia lainanhakijain kelpo heimosta.

Ujosteleva lainanhakija on säännöllisesti nuori mies, vasta-alkaja. Hän
kammoo lainanpyyntöä, mutta hän ei siihen voi mitään, sillä vielä
enemmän hän kammoo työntekoa.

Hän pyytää aina pieniä rahamääriä; hän tarvitsee vain 63 tai 52 tai 94
kreutzeriä, sillä -- ja nyt hän kertoo pitkän, mutkikkaan historian --
ainoastaan nuot pari kreutzeriä enää puuttuu, tarvittava summa on
muuten täynnä.

Sillä tavoin tahtoo hän lainan pienuudella ja historian pituudella
karkoittaa epäluulosi, tehdä esittelynsä todenmukaiseksi ja peitellä
laiskuuttansa.

Sinä annat hänelle viisi-, kuusikymmentä kreutzeriä ja sillä pääset
hänestä ainaiseksi.

Sillä ujosteleva lainanhakija välttää sinua tämän perästä siihen
määrään asti, että hän jo kadun toisessa päässä kääntyy pois,
päästäksensä sinua kohtaamasta. Hänellä on tarkat silmät sekä hyvä
muisti, jokainen silmäyksesi on hänelle tikari, näytetty vekseli.
Vuosikausia hän sinua karttaa.

Tämä on paras laji lainanhakijoista, sillä hänestä vapautuu
helpoimmalla tavalla -- paitsi silloin kun ujostelevaisuus on vaan
väliaste ja hän sittemmin siirtyy johonkin ylempänä mainittuun
luokkaan.



ERÄÄN PARRAN HISTORIA.

(Nuoren rouvan päiväkirjasta.)


Venezia, huhtik. 15.

Vasta kolme päivää olen ollut naimisissa ja jo sillä aikaa olen saanut
kokea jotakin aivan odottamatonta.

Tänään aamulla, kun Leo minua suutelee, jotain pistelee poskiani.
Katson hänen kasvoihinsa ja huomaan suurimmaksi hämmästyksekseni että
ne, jotka ennen olivat niin sileät, nyt ovat kuin pellonsänki, täynnä
pieniä parran piikkejä.

-- Leo, sinä et kahteen päivään ole ajauttanut partaasi -- sanon
soimaavalla äänellä.

Hän kääntyy hymyillen puoleeni (Leo osaa kovin suloisesti hymyillä),
syleilee minua ja kysyy leikillisesti:

-- Ehk'en näin miellytä Vikiäni?

-- Ainakin vähemmin kuin milloin partasi on ajettu. Sillä noin sinä
olet ruma.

-- Ruma?

-- Usko pois, sangen ruma!

-- Sinä siis vaan kauneuteni tähden tulit vaimokseni?

-- Epäilemättä sekin siihen vaikutti, sillä se suuresti loukkaisi
turhamielisyyttäni, jos ei mieheni pitäisi paikkaansa kaunistenkin
miesten joukossa.

Leo purskahtaa nauruun ja, tarttuen pöydällä olevaan käsipeiliin,
katselee siihen.

-- Kuuleppas, pikku puolisoni, enhän minä ole niin erittäin ruma...
Päin vastoin ... rupeen mielistymään itseeni... Sangen sievä poika
kurkistelee vastaani tästä peilistä! -- inttailee hän.

-- Minulla on aivan toinen ajatus ja minä toivon, että tässä yhdessä
asiassa vaimosi mieltymys sinulle on suuremmanarvoinen kuin omasi eikö
niin? -- vastaan mairittelevimmalla äänelläni ja lisään siihen,
suloisesti hänen silmiinsä katsoen: -- Mene parturille, minä pyydän,
mene pian!

Tästä hellästä pyynnöstäni luulin Leon heti nousevan paikaltaan,
antavan minulle pari suukkosta, tarttuvan hattuunsa ja rientävän
likimpään parturilaan, palataksensa neljänneksen tunnin kuluttua
maailman sileinposkisena miehenä ja polvilleen langeten lausuaksensa:
"Kas niin, kultaseni, kuten olet käskenyt!"

Mutta tänään Leo on aivan käsittämättömällä tuulella; hänen silmänsä
ovat niin veitikkamaiset, hänen kasvojensa juonteet niin oikulliset ja
vallattomat, hän ei ota hattuaan, ei kiiruhda parturille, päin vastoin
ilmoittaa aikovansa vielä muutamat päivät pitää tuota ilkeää
parransänkiä.

-- Ystäväni, minä en ymmärrä sinua -- sanoin ihmetellen.

-- Selitys on varsin yksinkertainen -- vastasi Leo -- minä luulin
valloittaneeni sinut luonteeni ominaisuuksilla ja nyt tulee ilmi, että
olitkin vaan kauneuteeni rakastunut. Tätä en saata siksensä jättää;
koettelen sinua siis, voitko rakastaa minua tämänkin muotoisena, näin
rumana, harjaksisena. Ja nyt, armahani, pue itsesi pian, sillä vielä
emme ole Veneziasta mitään nähneet... Katsos tuota ihanaa näköalaa
ikkunastamme, tuolla Dogana, Saluten kirkko... Joudu, tunnin päästä
tulen takaisin!

Ja hän rientää ulos!

Minä katsoin hämmästyneenä hänen jälkeensä.

Mikä muutos!

Hän on vasta kolmipäiväinen aviomies eikä enää täytä pyyntöäni! Olisiko
hän niin pian unhottanut kaikki sulhasajan herttaiset tavat, kalliit
traditsionit?

Olisiko totta, että mies sinä hetkenä muuttuu, jona hän vihkituolista
nousee; olisiko todellakin niin, että naisella on vaan yksi ihana
ajanjakso -- morsiuskausi, koska mies vaan silloin on kohtelias, hellä,
myöntyväinen ja kuuliainen; olisiko siinä perää, että avioliitto,
onnellisinkin, ei ole muuta kuin luonteiden taistelua?

Mutta kuka olisi sitä uskonut hänestä, joka näytti niin
myödenantavalta, niin helläsydämiseltä!


Florens, huhtik. 20.

Koko Veneziassa olomme aikana en puhunut parrasta enää sanaakaan.

Odotin, mitä hän on tekevä. Ehkä hän katuu ja omantunnonvaiva ajaa
hänet parturille... Mutta odotukseni on ollut turha. Leo ei tunne
mitään omantunnonvaivaa -- hänen partansa kasvaa suurimmalla
johdonmukaisuudella yhä pitemmäksi... Se on selvää: Leo on peruuttanut
kuuliaisuuden ja demonstreeraa! Parran kasvaminen on vastalause minun
valtaani vastaan!

Oi, Minka, Minka! Kuinka oikeassa olit, varoittaessasi varomaan Leoa;
hän ei ole semmoinen mies, joka notkistaa polvensa, kumartaa päänsä
vaimolleen; hänen kohteliaan, tyvenen, iloisen käytöksensä takana
piilee paljon voimaa. Ja Minka antoi minulle sen neuvon, että jo kohta
kihlauskautena rupeisin häntä taivuttamaan -- silloin se käy
helpommin... Kauan neuvottelimme, mistä aloittaisin. Minka kesytti
miehensä siten, että vieroitti hänet jalanliikutuksesta. Hänellä oli se
paha tapa, että istuessaan heitti toisen jalkansa toisen yli ja
liikutteli yhtä mittaa päällimmäistä. Minka pyysi häntä luopumaan tästä
tavasta, koska se hermostutti häntä. Mutta jalanliikutus oli tullut
Arthurille toiseksi luonnoksi; kun hän unhotti itsensä, alkoi jalka
itsestänsä liikkua. Silloin Minka katsahti häneen pitkään ... heidän
silmäyksensä kohtasivat toisensa ... jalka herkesi liikkumasta. Sillä
tavoin totuttaen miestänsä siihen, että yhdestä silmäyksestä ymmärsi
hillitä luontonsa, Minka vähitellen taivutti hänet tahtonsa alaiseksi.

-- Mutta eihän Leo jalkaansa liikuta -- vastustelin minä, vaan Minkalla
oli heti vastaus valmiina:

--- Herran poika! Joka ei liikuta jalkaansa, se tupakoitsee, vaimon
sopii siis vieroittaa hänet tupakanpoltosta, taikka on hänellä joku muu
paha tapa... Oi! Viki -- nyt juolahtaa jotakin päähäni! Entä, jos
saattaisit Leon ajamaan partansa?

Kauhistuen katsahdin Minkaan. Mikä ajatus! Leon parta on todellinen
taideteos, niin pehmeä, niin tuuhea; lisäksi se kaunistaa häntä,
parrakkaana hän näyttää paljoa komeammalta kuin muuten.

-- Tätä yhtä älä vaadi -- pistin minä vastaan.

-- Hyvä, silloin luovut myös vallasta.

--- Minä viis siitä, luontoni ei muutenkaan ole vallanhimoinen -- oli
vastaukseni, johon Minka ei kuitenkaan tyytynyt. Hän selitti, että
vaimon tulee johtaa miestään ei vallanhimon tyydyttämiseksi, vaan
perheonnen säilyttämistä varten, sillä muuten saattaa mies turmeltua,
ystäväinsä vaikutuksen alaiseksi joutuen muuttua kevytmieliseksi,
nautinnonhimoiseksi, irstaaksi ihmiseksi -- sen sijaan että hänestä,
jos hän pysyy vaimonsa vaikutuksen alaisena, ei tarvitse mitään pelätä.

-- Sitä paitsi -- jatkoi Minka -- voit tästä uhrista päättää senkin,
rakastaako sulhasesi sinua.

Minä annoin myöten ... kauniisti, lempeästi, hellästi pyysin Leoa
ajauttamaan partansa, koska tuo parta minua ei ensinkään miellytä ...
ja hän toi minulle tämän uhrin!

Kun Minka häitten jälkeen saattoi minua rautatielle, kuiskasi hän
jäähyväisiksi korvaani: "Pidä vaaria, ettei Leo millään tavoin
parroittuneena palaa kotia!"

Juuri kuin olisi aavistanut tulevaisuutta!


Florens, huhtik. 21.

Asemani on todellakin erinomaisen vaikea en tiedä mitä tehdä. Vaimolla
on kolme keinoa tarjona saadakseen jotain aikaan mieheensä nähden;
riita, itku ja ynseys -- mutta en voi päättää, mitä näistä käyttäisin,
sillä ne sotivat kaikki luontoani vastaan... Mutta Minka, Minka! Näen
täältäkin jo hänen ivallisen katseensa, kuulenpa hänen, Leon parran
nähtyään, pilkallisella äänellä sanovan "Leolla siis taas on parta?" Ja
lisäksi olen huolestunut vaikutusvoimastanikin, sillä se vaimo, joka
kadottaa vaikutusvoimansa, kadottaa miehensäkin... On niinmuodoin pakko
-- parta on kuin onkin ajettava, ajattelin tänään itsekseni, kun
Madonna della Saccoa katseltuamme jalkaisin palasimme Piazza della
Signorialle, jossa aioimme suurustaa saksalaisessa ravintolassa.

Silloin huomaan parturilan kymmenen askeleen päässä. Seisahdun äkkiä ja
sanon:

-- Rakas Leoni!

-- Käske, nukkeni!

-- Veneziasta asti en ole virkkanut parrasta sanaakaan, eikö totta?
Tahdoit tietää, rakastanko sinua vaan kauneutesi tähden; olet
toivoakseni jo tullut vakuutetuksi siitä, että niin ei ole laita, mene
siis ja...

Osoitin parturia.

-- Nyt ei ole aikaa siihen, minun on kovin nälkä -- vastasi hän
karttaen.

-- Mitenkä saatat liikkua ihmisten joukossa, kasvot tuommoisina? --
sanoin vähän harmistuneena.

-- Täällä ei minua kukaan tunne. Matkustan incognito -- vastasi hän
nauraen. Tämä nauru ärsytti minua niin, että kiivastuin.

-- Tiedä siis, että minä en tule kanssasi ravintolaan suurusta syömään,
ellet ensin ajauta partaasi!

Leo siihen vastasi aivan yksinkertaisesti, että siinä tapauksessa hän
lähettää suuruksen huoneeseni. Ja suurimmaksi kiusakseni niin
tapahtuikin -- hän saattoi minut kotia hotelliin, huoneeseni, meni
sitten alas, lähetti ylös ruoan ja minun täytyi suurustaa ypö yksinäni!

Oi lempiviikot, oi häämatka, kuinka toisenlaisiksi minä niitä olin
mielessäni kuvitellut!


Pisa, huhtik. 24.

Duotno, kallellinen torni -- mitä teistä olen nähnyt? En mitään, en
tosiaankaan mitään, sillä mieleni on alakuloinen, ajatukseni muualla.
Esineet seisovat kyllä edessäni, mutta en kykene niihin huomiotani
kiinnittämään.

Sitä paremmalla tuulella on Leo. Pelkkää hellyyttä, leikillisyyttä,
hullunkurisuutta! Hän suutelee -- vieläpä tulisestikin, jos tarvitaan.
Hän ei piittaa minun alakuloisuudestani; vaikkapa häneen loisin kuinka
soimaavan silmäyksen, se ei häntä vähintäkään häiritse.
Leikkipuheillaan, sanasutkauksillaan hän minuun vaikuttaa ja on
saattanut minut monta kertaa vastoin tahtoani naurahtamaan. Mikä
onnettomuus, kun ei voi näyttää tarpeeksi vakavalta, juhlalliselta --
niinkuin esim. minä. Kasvojeni ilme on säännöllisesti iloinen,
ystävällinen ja synkeältä näyttääkseni minun täytyy erityisellä
ponnistuksella koota pilviä otsalleni. Mutta se ei, sen olen huomannut,
hämmästytä Leoa.

Jos olen synkeä, sanoo hän: "Nukkeni, älä ole juro -- se ei sinulle
onnistu."

Jos kiivastun: "Nukkeni, ei mitään intohimoa!"

Aina vaan nukkeni, nukkeni!... Hän pitää minua nukkena, jolla sopii
leikitellä. Siinä hän on suuresti erehtyvä!


Genua, huhtik. 26.

Illalliseksi Leo tilasi sampanjaa ja tyhjensi melkein yksin koko pullon.

Huoneesemme saavuttuamme hän hellästi syleili minua ... mutta minä
peitin kasvoni.

-- Mitä teet, nukkeni? -- kysyi hän kummastellen.

-- Nukkesi tekee sitä, ettei suutele partaisia kasvoja! -- vastasin
minä jäykästi.

-- Taaskin tuo parta?

-- Taaskin! Ja aina, aina -- siksi kuin se ajetaan pois!

Lienen puhunut tavattomalla voimalla ja kiiholla, sillä Leo vähäisen
säpsähti. Hänen leikillisyytensä katosi yht'äkkiä ja vakavan, melkein
suuttuneen näköisenä hän iski silmänsä minuun, ikäänkuin olisi tahtonut
lukea sielustani. Minä kestin hänen silmäyksensä ... hetken aikaa
heitimme toisillemme sudensilmää!

Yhtäkkiä nuot vakavat kasvot muuttuvat -- aurinko pilkistää -- Leo
purskahtaa nauruun ja huudahtaa:

-- Nukkeni! Onko todellakin päätetty, ettet suutele minua ennen kuin
parta on poissa?

-- On kuin onkin!

-- Hyvä, se on siis poistettava; anna minulle nyt vaan suukkonen! --
vastaa mieheni suurimmalla hellyydellä.

-- Todellakin?

-- Heti huomenna aamulla!

Maailma melkein pyöri ympärilläni -- riemun tunne valtasi koko
olentoni. Ei voitto ilahuttanut minua, ei se, että Leo antautui, vaan
se kokemus, että hän tosiaan minua rakastaa! Kuinka hyvä ihminen hän
on, mieheni! Hän rakastaa minua -- jää siis vaikutusvoimani alaiseksi
-- ei siis ole minulta katoova! Kylläpä pidän vaaria, ettei hän
turmellu. Vaan silti en anna hänen tuntea valtaani -- hellästi,
huomaamatta olen häntä taluttava -- ja Budapestiin palattuamme saattaa
hän huoleti taas antaa partansa kasvaa, minä en siitä välitä.

Lankesin hänen kaulaansa! Hehkuvassa suudelmassa huulemme kohtasivat
toisensa... Katedraalin tornissa kello ilmoitti sydänyön hetken...
Suloisia sanoja kuiskaellen teimme sovinnon... Kuinka ihana sovinto on!


Nizza, huhtik. 27.

Olisin tahtonut että hän sovintoillan jälkeisenä aamuna heti olisi
ajauttanut partansa, mutta juna lähti aikaisin, parturilat olivat vielä
suljetut, minun täytyi luopua aikomuksestani.

-- Mutta Nizzassa, siellä menemme heti parturille, eikö niin?

-- Se on tietty!

Kaunis on Riviera aina, viehättävä -- mutta kauniin, jos rakastavan
miehen rinnalla sitä kulkee -- sovinnon jälkeisenä päivänä! Löytyykö
toista sen vertaista rautatietä -- nuorille, onnellisille
häämatkailijoille tarkoituksenmukaisempaa? Maanalaisia tunneleja
ehtimiseen!... Tuo rata on teknillinen mestariteos!

Eräs englantilainen istui samassa vaunussa vastapäätä meitä.
Kymmenennestä tunnelista ulos päästyämme hän nousi ylös ja siirtyi
toiseen vaunuun...

-- Siihen me olemme syypäät -- naureskeli mieheni. -- Hän pakeni
muiskutulvaa, ettei hukkuisi siihen.

-- Kuinka hän sitä olisi nähnyt -- tunneleissahan me vaan suutelimme.

-- Hän ei nähnyt, mutta kuuli!

-- Paha mies! Mikset ole varovaisempi, maiskutat aina niin!


Nizza, huhtik. 28.

Kavallusta!

Olen petetty!

Leo on syönyt sanansa!

Tänään aamulla käskin hänen mennä parturille sill'aikaa kuin pukeudun
-- hän menikin ulos -- palasi myös takaisin -- mutta parrakkaana! En
uskonut silmiäni.

-- Entä lupaus?

-- Mikä lupaus? -- kysyy hän viattomimmalla äänellä.

-- Etkö luvannut Genuassa, tuona ihanana iltana, että ajauttaisit
partasi?

-- Lupasin, se on totta -- vastaa hän salaisella, viekkaalla hymyllä --
mutta en sitä täyttääkseni.

Olin muuttua kiveksi.

-- Etkö aio pitää lupaustasi? -- huudahdin suurimmalla suuttumuksella.

-- Mielelläni sen tekisin -- vastaa hän vähintäkään hämille joutumatta
-- mutta jo jonkun aikaa on hampaitani särkenyt, pelkään niitten
vilustuneen. Siten käy usein niille, jotka kerran ovat tottuneet partaa
pitämään, ja sentähden olen päättänyt taas kokonaan parroittua.

Maahan sortuneena tuijotin ääneti eteeni.

-- Nukkeni, etkö tule kävelemään?

-- En! -- oli lyhyt, terävä vastaukseni.

-- Siis näkemiin asti!

Ja samalla tuo ilkiö lähtee tepsuttaa tiehensä, melkein tanssiaskelin!
Hän on pettänyt minut -- syönyt sanansa -- pettänyt ehdon tahdon --
varastaaksensa lempeni... Oi! jos voisin riistää takaisin ne suutelot,
joita hänelle tuhlasin!... Saatan arvata, kuinka hän nyt nauraa
minulle, käsiään hykerrellen, itsekseen jupisten: narrasin kuin
narrasinkin nukkeni -- oi, kuinka suloinen nukkeni silloin oli!...

Kun hän tuli takaisin, oli oveni suljettu; hän koputti -- minä
vastasin, että jaksan huonosti, päätäni kivistää, älköön häiritkö mua.

Hän palasi kotia myöhään illalla; oli käynyt Monte-Carlossa, huvitellut
hyvästi, kehui suuresti seudun kauneutta ja kertoi pitkäpuheisesti
havaintojaan.

Minä en vastannut sanaakaan.


Nizza, huhtik. 29.

Mitä tästä tulee? En tiedä itsekään. Loukkaus on niin suuri, että
sovinnosta ei voi tulla puhettakaan. Tähän asti en ole halunnut
saavuttaa voittoa hänestä, mutta sen perästä mitä on tapahtunut,
täytyy, sen tunnen, tulla ratkaistuksi, kumpi meistä on voimakkaampi.

Päätin etten tänäänkään mene ulos huoneestani -- tulen taas
huononvoivaksi -- saanpa nähdä, eikö hän sääli minua.

Hän ei osoita vähintäkään taipumusta mihinkään sellaisiin.

Koko päivän olin ypö yksinäni ikävissäni kotona, hän kuljeskeli ulkona
ja palasi vasta illalla erään vanhan rouvan seurassa. Ikävin ihminen
koko maan päällä! Neuvoksetar S. Budapestista, joka on viettänyt talvea
täällä ja päivällispöydässä oli sattunut yhteen Leon kanssa. He olivat
uudistaneet tuttavuutta; neuvoksetar, jolla on ollut hirveän ikävä, oli
suurimmassa määrässä ihastunut siitä tiedosta, että minä jaksan
huonosti -- hän on muka seurustelullaan lyhentävä minulle pitkäksi
käyvän ajan.

-- Olen sangen kiitollinen, jos tahdotte hauskuttaa rakasta Vikiäni --
puhui mieheni. Se petturi! Hän tietää hyvin, kuinka ikävystyttävä tuo
neuvoksetar on ja etten koskaan ole voinut häntä kärsiä.

-- Suurimmalla ilolla -- vastaa tuo mielistelevä eukko. -- Minä lupaan
olla joka päivä Vikin luona siksi kuin hän taas jaksaa mennä ulos.

-- Te olette kovin ystävällinen ja saatatte sillä Vikille erinomaisen
suuren ilon. Eikö niin, Viki?

-- Epäilemättä. (Mitä olisin muuta voinut vastata?).

-- Nyt saatan huoleti poistua -- lausuu mieheni -- kun voin jättää
sinut näin hyvään seuraan. Minä kiitän, rouva neuvoksetar,
osanotostanne, kiitoksia paljon! Hyvästi, nukkeni!

Ovesta hän loi minuun silmäyksen, täynnä pirullista pilkkaa.


Nizza, huhtik. 30.

Hirveät päivät! Olla Nizzassa kauniimpana vuodenaikana ja viettää koko
päivä huoneessaan -- ikävän, lörpöttelevän vanhan neuvoksettaren
seurassa! Kuinka kauan olen tätä kestävä? Tunnen jo kärsimättömyyden
heikkohermoisuutta joka jäsenessäni.

Vaan tulisiko minun sitten antautua? Minähän aloitin tämän
sodankäynnin, päättäessäni pysyä sisällä; enhän saata astua ulos
huoneestani ilman minkäänlaista myönnytystä mieheni puolelta. Ja tuo
parta -- oi, tuo parta, se kasvaa kasvamistaan, tihenee tihenemistään
päivä päivältä.

Kumma, etten jo ole tullut hulluksi!


Nizza, toukok. 1.

Ilma on täynnä sähköä -- tätä tilaa ei voi kauan kestää, täytyy
tapahtua jonkinlainen purkaus. Se vaan ikävä, että Leo ei yllytä
siihen... Minä taas en tahdo tuon ratkaisevan kohtauksen
alkuunpanijaksi ruveta.


Nizza, toukok. 2.

Ilmoitin Leolle, etten tahdo kauemmaksi jäädä Nizzaan -- lähdetään
Parisiin.

-- Mutta, nukkeni, sinä et ole vielä mitään nähnyt tästä ihanasta
seudusta.

Pelotan häntä, ajattelin, ja huonolla tuulella ollen tokaisin siihen
vastaukseksi, että Nizza ei viehätä minua.

Sadasta miehestä yhdeksänkymmentä varmaankaan ei olisi sallinut
vaimonsa lähteä Nizzasta tekemättä edes ainoata kävelyä Promenade des
Anglais'illä. Mutta Leossa oli kuin olikin miestä siihen! Hän rupesi
heti pakkaamaan vaatteita matkalaukkuun, maksoi hotellilaskun ja --
hetken päästä matkustamme pois!

Sydämeni on haljeta jättäessäni tämän kuuluisan paikan, jonne koko
elinkauteni olen ikävöinyt, tällä tavoin. Mutta ylpeyteni oli kovasti
loukattu... Suutelot Genuassa polttivat kasvojani -- niitten jäljet
olivat poistettavat!


Parisi, toukok. 10.

Täällä en ole uudistanut nizzalaista menetystapaani, välttääkseni
katumusta perästäpäin. Me siis liikumme ja kävelemme yhdessä,
katselemme kaupunkia, teattereja, museoita, mutta emme ole
minkäänlaisessa niin sanoakseni sisällisessä suhteessa toisiimme --
välimme on diplomaattisen kylmä.


Parisi, toukok. 12.

Vietimme illan Comédie françaisessa ja Leolla oli mainion hauskaa,
niinkuin hän yleensä ei anna minkään häiritä häämatkaansa: hänellä on
erinomainen ruokahalu ja sampanjaa hän ei säästä -- ainoastaan minä
olen pahalla tuulella.

Tuskin saatan enää tätä tilaa kärsiä -- katkeruus täyttää sydämeni
ylimmilleen ja odottamalla odotan sitä hetkeä, jolloin myrsky
vihdoinkin on puhkeeva esiin.

Joko -- taikka!

Joko hän rakastaa minua taikka ei rakasta!

Tällaisissa tunteissa astuin ylös portaita, kun Leo alkoi viheltää
erästä kansanlaulua. Tuo vihellys tällä hetkellä kiihoitti äärettömästi
hermojani ja loukkasi minua sanomattomasti, sillä se osoitti hänen
mielentilansa olevan huutavassa ristiriidassa oman mielentilani kanssa.
Tunsin kyynelten valuvan poskiani myöten; huoneesen astuttuani
sydämeeni kasaantunut murhe puhkesi ilmi ... heittäydyin nojatuoliin ja
rupesin itkemään.

En tiedä, kuinka kauan tätä itkua oli kestänyt, kun yht'äkkiä tavaton,
säännöllisillä väliajoilla uudistuva ääni koskee korviini ... rupeen
sitä tarkkaamaan ... se on kuorsausta.

Leo kuorsasi!

Minä olin häväisty! Minun katkerasti itkiessäni hän oli muitta
metkuitta, sanaakaan hiiskumatta, ainoatakaan kysymystä tekemättä
pannut maata, vieläpä nukkunutkin -- hän saattoi nukkua!

Hypähdin ylös, riensin vuoteelle ja tartuin Leon käteen: "Herää!"

Hän avaa kummastuen silmänsä, hieroo niitä ja kysyy haukotellen: "Mikä
on, nukkeni?"

-- Pyydän avaimia, tahdon pakata --- huomenna aamulla lähden
Budapestiin -- oli jyrkkä vastaukseni.

-- Mutta minä en lähde -- sanoo Leo vähintäkään hämmästymättä.

-- Siinä tapauksessa olen pakoitettu matkustamaan yksinäni!

-- Yksinäsi? No, kuten mielit! -- vastaa mieheni, katsoo minuun ja
laskee suurimmalla levollisuudella avaimet eteeni.

Ja sitte hän kääntyy seinään päin! Niin -- niin! Tuo hirviö kääntyy
todellakin selin minuun --- vetää peitteen päänsä yli -- sanalla sanoen
asettuu sellaiseen asentoon, joka ei sallinut mitään epäilystä siitä,
että hänen aikomuksensa todellakin oli taas ruveta unta vetämään.
Vimmastuneena tempasin peitteen hänen päästään ja huusin vapisevalla
äänellä:

-- Sinä et saa nukkua, minä en salli sinun nukkua.

-- Mutta minun on kovasti uni.

-- En huoli siitä! -- huudahdin ja voimatta enää kauemmin tunteitani
hillitä lankesin epätoivoissani Leon kaulaan:

-- Minkätähden et enää minua rakasta? Hyvä Jumala! Mikset mua enää
rakasta?

-- Mistä sinä sen päätät? -- kysyi hän hellästi, laskien kätensä
kaulani ympäri.

-- Miksi sitä kysyt, tiedäthän sen kyllä. Älä teeskentele! -- vastasin
soimaavalla äänellä.

Leo vaikeni hetkeksi, sitten kuiskasi hän kysyväisesti korvaan:

-- Partako?

-- Tietysti!

-- Mikä partaani vaivaa?

-- Sinä ajautit sen kerran yhdestä sanastani. Oi, silloin olit vielä
sulhanen ja morsian sitä pyysi, nyt sitä rukoilee vain puoliso ja hänen
rukouksistaan ei tarvitse lukua pitää!

Leo nousi vuoteessaan istualle, tarttui molemmin käsin päähäni, katsoi
minua suoraan silmiin ja kysyi sitten hymyillen:

-- Sinäkö minulta tätä uhria pyydät?

-- Kukas muu sitten?

-- Ehkä Minka! -- virkkoi Leo terävästi, verkkaisalla äänellä,

Oli kuin salama olisi iskenyt minuun -- tunsin punastuvani -- sydämeni
sykki kovasti. Hän tietää kaikki -- olin joutunut kiinni! Tahdoin
irtaantua hänen käsistään, mutta hän ei laskenut, syleili minua vaan
hellästi.

Sitten otti hän esiin kirjeen ja antoi sen minulle.

-- Lue, nukkeni! Minä luin:

  "Budapest, huhtik. 12.

  Rakas ystäväni!

  Varmaankin kummastelet, että häämatkasi ensimmäiseen pysäyspaikkaan,
  Veneziaan, saavuttuasi jo saat kirjeen minulta. En häiritsisi sinua
  onnellisuudessasi, ellei minulla olisi tärkeä asia ilmoitettavana.
  Hyväksi onneksi tiedän mihin hotelliin olet majoittuva. Siis
  ystäväni, lyhyesti: sinua uhkaa suuri vaara! Kas tässä sen
  yksinkertainen selitys:

  Rautatienasemalta Teitä saattamasta palatessamme vaimoni Minka
  erosi minusta ja meni Völgyesylle. Vähän ajan perästä juohtui
  mieleeni, että kirjoituspöytäni avain on Minkalla, jonka vuoksi
  minäkin menin Völgyesyn luokse. Mitä sainkaan siellä kuulla!
  Vaimoni istui rouva Völgyesyn kanssa viereisessä huoneessa ja
  kertoi nauraen olevansa utelias näkemään, palaatko sinä kotia
  parrakkaana vai et. Jos palaat parroittuneena, silloin sinä
  olet herra talossa, jos parroittumatta, silloin vaimosi pitää
  valtikkaa. Rouva Völgyesyn kysymyksen johdosta Minka vielä
  ilmaisi, että minutkin hän vaan sentähden oli totuttanut pois
  jalanliikuttamisesta, jotta joutuisin akkavallan alaiseksi --
  ja sinultakin on Viktoriasi samasta syystä ajauttava partasi.

  Tämän kuultuani läksin tieheni, kiiruhdin virkahuoneeseni,
  kirjoitin sinulle tämän kirjeen ja nyt menen kotia sillä
  lujalla päätöksellä, että heiluttelen koipiani oikein hiton
  lailla. Kasvakoon partasi!

                                     Uskollinen ystäväsi
                                          Arthur."

Minä olin kukistettu -- mutta Leo oli niin jalosydäminen, että teki
kääntymyksen varsin helpoksi. Hän peitti minut suuteloilla:

-- Älköön kumpikaan meistä hallitko, jakakaamme valta.

Oi Leo!


Budapest, toukok. 30.

Minka kävi tänään ensi kerran, matkalta palattuamme, miehensä seurassa
meitä tervehtimässä.

Astuttuaan sisään hän syleilee minua ja jää sitten kummastuneen
näköisenä Leon eteen seisomaan, katsoen häneen ikäänkuin ei tuutisi
häntä.

-- Eihän se vain ole miehesi?

-- On se!

-- En tuntenut Teitä noin partaisena -- lausuu ystävättäreni. Sitten
hän jatkaa verkkaisella, pisteliäällä äänellä:

-- Teillä on siis taas parta?

-- Niin on -- vastasi Leo; -- matkalla sain kovan hammassäryn ... ja
Viki pyysi, että antaisin partani kasvaa, ehkä se auttaa. Ja sen
jälkeen hampaani ei enää särjekään.

Loin kiitollisen silmäyksen Leoon -- kuinka hyvä, kelpo mies minulla
on!

Kävimme istumaan... Arthur alkaa liikuttaa jalkaansa.

Minka heittää häneen terävän silmäyksen.

Arthur ei huomaa sitä, jatkaa vaan jalanliikutusta.

Minka puree huultaan -- kalpenee.

Arthur ei katso häneen ja heiluttaa yhä vaan säärtään.

-- Arthur, sinä hermostutat minua tuolla jalanliikunnollasi! -- puhkee
vihdoin Minka puhumaan.

-- Anteeksi! -- sanoo Arthur ja pysyy hetken alallaan; sitte hän --
alkaa taas liikuttaa jalkaansa!



PIIPPU.


Adam setä on muutamia päiviä ollut kovin suruissaan. Ja hän osasi surra
kauhealla tavalla. Hänen surressaan suri hänen kanssaan koko talo ja
mahdotonta oli kenenkään sitä vastustaa. Sillä hän suri todellisesti,
sydämestään, syvästi. Hänen lihavista, leveistä kasvoistaan loisti
säännöllisesti hyvyys ja tyytyväisyys, mutta kun setä antautui surun
valtaan, muuttuivat nuot kasvot pimeiksi ja synkiksi. Äänetönnä,
jolloinkulloin vaan huoahtaen hän astuskeli huoneesta huoneesen,
milloin istuutuen milloin nousten ylös, löytämättä lepoa mistään. Ja
kun tämä tunnelma oli todellinen, vilpitön, tarttui se jokaiseen koko
talossa, palkollisiin, lintuihin, koiraan. Kaikki vaikenivat
alakuloisuuden ominaispainon alla, joka hyvälle isännälle kävi yhä
raskaammaksi; palkolliset eivät rupattaneet, linnut eivät visertäneet
ja vanha Bundás hiipi, pää kumarassa, unisena kynnykseltä kynnykselle.

Mistä tämä musta pilvi muuten hiljaisessa, herttaisessa talossa?

Sen sai aikaan semmoinen vähäpätöinen, mitätön asia, jota osa
ihmiskuntaa -- varsinkin naispuolinen osa -- ei voi ansion mukaan
arvostella, sentähden että se ei kykene käsittämään sen tärkeyttä,
painoa, merkitystä. Mutta minä vetoon teihin, Nikotinin palvelijoihin,
tupakanlehden lemun ihailijoihin, jotka tunnette piipun ja sikarin
roolin tupakoivan ihmiskunnan elämässä, ja kysyn keneltä hyvänsä, eikö
Ádám sedän ylenpaltinen suru ole käsitettävissä, kun armoton lääkäri on
riistänyt häneltä hänen ainoan ilonsa, huvituksensa, ajanvietteensä?

Sillä Ádám setä rakasti piippuansa ylitse kaikkien. Rikkaana miehenä
hän pysyi tavoissaan yksinkertaisena ja luonnollisena, ei ikävöinyt
ulkomaisia kalliita viinejä eikä Havannan väkeviä sikareja, mutta ilman
mainion viinitarhansa puhdasta, hyvää tuotetta ja omaa tupakkaansa --
tietysti siihen aikaan kun valtiolla ei vielä ollut tupakkamonopoolia
-- elämä hänestä ei ollut minkään arvoinen. Sillä hän oli vetäynyt pois
asioista, ruvennut eläkkeelle, luovutettuaan maatilansa lapsilleen,
voidaksensa viettää vanhat päivänsä levossa ja rauhassa ... taikka
paremmin sanoen: savuttaa ne pois. Tuolla seisoi hänen uuden uutukainen
piippukaappinsa, täynnä valituita merenvaha- ja turkkilaisia piippuja
sekä varustettuna kaikella, mitä tupakoimiseen tarvitaan, niinkuin
pitkäksi ja lyhyeksi leikatulla tupakalla, tuluksilla, taulalla,
hammasluilla, sanalla sanoen kaikella, mitä rohkeimman tupakoitsijan
mielikuvitus saattaa unissaan toivoa. Kuinka hauskaa oli valikoida
näistä piipuista joku, täyttää se tupakalla ja sen hienohajuisella
savulla laittaa merenvaha ruskeaksi; kuinka nopeasti kuluivat
sellaisessa vaihtelevaisuudessa tunnit ja päivät, ja kas nyt! muuan
mustatakkinen herra, joka jollakin tavoin on hankkinut itselleen
tohtorin arvokirjan, on kolmella-neljällä esiin viskatulla sanallaan
tehnyt lopun tämän onnellisen, yksinkertaisen elämän tyytyväisyydestä.

-- Täytyy jättää tupakoiminen -- kuului armoton tuomio.

Ádám setä katsahti ällistyneenä lääkäriin, ikäänkuin olisi tahtonut
tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän tekemisissä tervejärkisen miehen
vai mielipuolen kanssa, joka ei tiedä mitä puhuu.

-- Niinpä niin, Ádám setä -- jatkoi tohtori hymyillen -- vaikkapa miten
katselisitte ja tutkisitte minua, se ei voi olla toisin. Te olette
limaantunut, mikä noin lihavissa ihmisissä on tavallista, te yskitte
paljon, yöllä tuskin saatatte yskältä nukkua, ergo: heittäkää
tupakoiminen, niin yskitte vähemmin.

-- Enkö sitä sanonut, Ádám? -- lausuu Lina rouva, hänen aviopuolisonsa.
-- Sillä jo aikoja sitten olen sitä hänelle saarnannut, mutta turhaan!
Hän on valmis ennemmin turmelemaan terveytensä kuin luopumaan tuosta
siunatusta tupakasta. Tahtoisin tietää mitä hyvää tuossa ikuisessa
savustuksessa on?

Ádám setä ei vastannut elinkumppauinsa kysymykseen; se säälivä katse,
jonka hän häneen loi, ilmaisi kuitenkin selvästi hänen ajatuksensa,
että eukko ei ymmärrä tuota.

Lääkäri lähti. Lina täti taas uudelleen huomautti:

-- Ádám, ole järkevä, älä tupakoitse, ajattele terveyttäsi!

Ja tämän sanottuaan hän meni ulos kyökkiin ruuanlaittoa valvomaan.
Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin ja tunsi hämmästyksekseen
että ilma huoneessa haisi tupakalta. Selityksen siihen antoivat
kuitenkin heti viereisestä huoneesta tupruavat savupilvet, joita Ádám
setä lasketteli piipustaan.

-- Joko taas tupakoitset? --- huudahti kauhistuen täti -- oletko jo
unhottanut tohtorin kiellon?

-- En -- vastaa setä ja polttaa pölähyttelee edelleen.

-- No, mitä sitte poltat?

-- Heitän jäähyväiset tälle piipulle -- vastaa Ádám suruisesti. --
Jätän ne järjestään hyvästi. Sitte lakkaan polttamasta.

Mutta Lina täti ei käsittänyt lääkärin määräystä sillä tavoin; hän
katsoi hyvästijättöä jokaiselle eri piipulle tarpeettomaksi, otti
piipun pois miehensä suusta ja pani sen takaisin paikalleen.

-- Jätä se kokonaan ja heti!

-- Tuon yhden ainakin poltan loppuun.

-- Miksikä?

-- Siksi, Lina, että tuo piippu tulee rumaksi, jos sen jätän puoleksi
poltettuna -- väitteli vanha herra, mutta täti ei ottanut tätä
kuuleviin korviin. Pöytä katettiin ja päivällinen teki onneksi lopun
enemmästä väittelystä. Päivällisen jälkeen Ádám setä nousi ylös kuten
ainakin ja meni ikivanhan tapansa mukaisesti piippukaappia kohti.

-- Minne, minne? -- kysyy rouva. -- Ethän toki aio polttaa? Muista
lääkäriä!

-- Se on totta! -- huokaa Ádám, joka vasta nyt alkaa ymmärtää aseman
sen koko todellisuudessa. -- Mutta eiköhän sentään olisi mahdollista
atrian jälkeen ... ainoastaan ruuan jälkeen polttaa piipullinen
taikkapa, en pidä sillä väliä, vain yksi sikari?

Lina täti ei kumminkaan tiedä mistään sopimuksen hieronnasta. Hän on
tarmokas nainen. Joko -- taikka! Mitä terveys vaatii, se on tehtävä. Ja
nähdessään että hänen miehensä päättäväisyyteen nähden seisoo heikolla
pohjalla, hän, tehdäksensä enemmät viekotukset mahdottomiksi, menee
piippukaapin luo, lukitsee sen ja pistää avaimen taskuunsa.

Ádám setä näkee kaiken tämän ja hänessä on tarpeeksi mielenmalttia
ollaksensa tämän väkivaltaisen toimenpiteen johdosta sanomatta muuta
kuin että se oli tarpeeton; jos täytyy, hän kyllä voi hillitä itsensä.

Ja hän pitikin sanansa. Hänen itsensähillitsemisensä ansaitsee
erinomaista tunnustusta, sillä päivällisen jälkeinen aika panee
tupakoitsijan kovalle koetukselle. Milloin hyvänään hän helpommin
luopuu nautinnostaan kuin silloin, sillä vain tupakan kanssa mustalla
kahvilla on joku arvo. Ja kuinka hitaasti tunnit kuluvat kuivin suin!
Muulloin ... ennen ... tupakanpolton onnellisena aikakautena, kaksi
piippua päivällisen jälkeen täytti juuri viisi neljännestuntia;
täsmälleen kello kaksi hän imaisi viimeisen sauhun, sitte hän sytytti
sikarin ja meni lankomiehensä luo vähäisen pakinoimaan. Millä hän nyt
tappaa ajan kello kahteen asti? Ja nämät vaivat ja tuskat uudistuvat
illallisen ja aamiaisenkin jälkeen ... päivän joka aikana, sillä Ádám
setä oli mitä intohimoisimpia tupakoitsijoita. Mutta kun hän ei
mitenkään voinut sulattaa Lina tädin kivikovaa sydäntä, syntyi hänen
mielentilassaan se surullinen, ylenmäärin surullinen tunnelma, josta jo
olemme kertoneet.

Vihdoin Lina tätikin huomasi, että asema kävi mahdottomaksi ja että
Ádám setää täytyi jollakin tavoin auttaa. Hän neuvotteli tohtorin
kanssa ja seuraavana päivänä hän hämmästytti miestään reunoja myöten
täytetyllä nuuskarasialla.

-- Mitä minä tuolla teen? -- kummasteli vanha herra.

-- Tohtori sanoi, että se helpottaa tupakasta vierottumista. Nuuska
kutkuttaa suloisesti, ehkäpä nuuskaaminen korvaa sinulle tupakoimisen.

-- En huoli siitä -- tiuskasi äkeästi Ádám, työntäen syrjään
jalomielisen lahjan. -- Elän minä ilman sitäkin -- lisäsi hän siihen
katkeralla kaiholla.

Lina kehoitti häntä koettelemaan, hän on siihen mielistyvä, ja kun tämä
ei auttanut, piti hän rasiaa Ádámin nenän alla, joka sitte suureksi
harmikseen oli pakotettu kovasti aivastelemaan.

-- Katsoppas, mikä hyvä huvitus nuuskaaminen on! -- naureskeli rouva.

-- Kyllä mar, aivastella aamusta iltaan! -- nurisi Ádám. -- Anna
tupakkaa ja sikaria, muuta en huoli.

-- Mutta, ukko kulta, mitenkä saattaa järjellinen ihminen haluta
semmoista, joka ehdottomasti vahingoittaa häntä? -- vastaa talon
emäntä. -- Olethan itsekin huomannut, kuinka vähän yskit yöllä ja
aamulla, siitä asti kuin heitit tupakoimisen. Nukut myöskin paremmin,
melkein yhtä mittaa illasta aamuun, kuusi-seitsemän tuntia. Se korvaa
todellakin tuon pienen uhrauksen.

-- Pienen uhrauksen? Sinä rohkenet vielä sanoa, että se on pieni
uhraus? Sillä tavoin puhukoon sokea väreistä -- marisi Ádám. -- Luopua
siitä, johon neljänkymmenenkahden vuoden kuluessa on tottunut, päivästä
toiseen, sentähden että herra tohtori suvaitsee niin käskeä! Ainakin
hänen olisi pitänyt käsittää, että tuo luopuminen olisi ollut tapahtuva
verkalleen, vähitellen, joka päivä olisin polttanut yhtä sikaria, yhtä
piipullista vähemmän ja sillä tavoin lopuksi...

-- Et ikinä olisi sitä jättänyt, et ikinä, ymmärrätkö? -- vastasi hänen
puolisonsa syvimmän vakuutuksen äänellä ja istui ikkunan ääreen, jossa
hänen iltapäivällä oli tapana neuloa. Hän oli työskennellyt hyvän
aikaa, kun yht'äkkiä sattumalta katsahtaa vastapäätään riippuvaan
peiliin ja sen avulla näkee Ádám sedän istuvan huoneen toisessa päässä
piippu suussa. Hyvillänsä, tyytyväisenä, rauhallisena. Saattaa ymmärtää
tädin hämmästyksen, kun hän huomaa, että ukko mielihyvällä ja innolla
imee piippuaan, mutta ettei siitä tule mitään savua. Hän varmaankin
nielee savun, sitä vahingollisempaa.

Varovasti, verkkaisesti hän kääntyy, yllättääksensä vihollisen. Mitä
suopeimmalla välinpitämättömyydellä Ádám setä jatkaa tointaan.

-- Mitä teet? -- kysyy rouva.

-- Imeskelen tätä unhottunutta piippua, sekin on parempi kuin ei mitään
-- vastasi Ádám, nauraen rouvan nolostusta, ja lähti yht'äkkiä pois
kotoa.

Tästä päivästä alkaen hän yleensä jotensakin vähän oleskeli kotona,
mutta sitä enemmän viinitarhassa, josta Lina täti ei ollut
millänsäkään, päin vastoin iloitsi siitä, että vanha herra alkaa
harrastaa ja hommata jotakin. Sitä hän vain ei voinut hyväksyä, että
ukko viipyy ulkona myöhään iltaan asti; viileässä iltailmassa hän
varmaankin vilustuu, sillä hän on taas ruvennut yskimään öisin --
toisinaan niin kovasti, että luulisi keuhkojen repeevän. Ja Lina täti
pyytää niin kauniisti, kosketellen helliä kieliä, joihin ei enää
vuosikausiin ollut kajonnut.

Ádám setä istuu nojatuolissaan. Hän on vähän väsynyt pitkästä
kävelystä, sillä hän on vastikään tullut kotia viinitarhasta.

-- Ádám, ole järkevä, -- lausuu puoliso, pyyhkien pois hien miehensä
otsasta.

-- Olen jo luopunut tupakasta, -- mutisee Ádám -- ja vielä tämänkin
uhraisin? Kaikella on toki rajansa.

-- Mutta jos ei yskä lakkaa? Ennen kaikkia terveys! -- vastaa rouva,
painaen päänsä alas sedän kasvoja vastaan, suudellaksensa häntä (jota
hän ei enää pitkiin aikoihin ollut tehnyt).

Hyvä Jumala! mitä hänen täytyy kokea? Eikö hän vain erehtynyt?
Eipä suinkaan, hänen hajuaistinsa on varsin kehittynyt. Mitä Linan
nenä ei vainua, ei ylipäänsä ole olemassa. Ja hänestä tuntui ... niinpä
niin ... kuin Ádám sedän suusta leviäisi tupakanhaju. Äkkiä tarttuu hän
miehensä päähän ja painaa hänen huulilleen pitkän ... pitkän ...
hehkuvan suukkosen.

Ádám setä luopi hämmästyneen katseen Linaan, joka aina siitä asti, kuin
heidän avioliittonsa ensimmäinen ajanjakso oli loppuun kulunut, ei
ollut tunteitaan tällä tavoin ilmaissut. Ja hän oli juuri aikeissa
laskea leikkiä moisesta hellyydenosoituksesta heidän iällään, mutta
katsellessaan vaimoaan sana takertui hänen kurkkuunsa.

Semmoiseksi täytyy koston synkkää hengetärtä mielessään kuvailla.

-- Mistä suusi on tupakanhajuinen? -- kysyy kiukkuisesti tämä Nemesis.

-- Suuni ... minun suuni? -- änkyttää Ádám ja yrittää peitellä sitä
kädellään.

-- Nyt älyän, miksi niin paljon oleksit viinitarhassa. Käyt siellä
tupakoimassa.

-- Mitä sinä ajattelet? -- inttää hyökkäyksen alainen ilman kaikkea
vakaumusta.

-- Hengitä minuun! -- käskee vainio.

-- Sehän on sopimatonta! -- vastaa mies,

-- Etkö uskalla hengittää minuun? Sillähän tunnustat kaikki. Menen heti
viinitarhaan ja tutkin tarkasti puserrushuoneen. Jos et ole puhunut
totta, varo itseäsi!

Hän päätti vaikuttavan lausuntonsa ja kääntyi ovea päin täyttääkseen
sanansa. Ádám huusi häntä takaisin.

-- Jää tänne, ennemmin tunnustan kaikki. Niin on, kuin sanoit. Olen
käynyt viinitarhassa tupakkaa polttamassa. Mutta en ole polttanut
ylenmäärin. Ainoastaan kohtuullisesti.

Lina meni enempää keskustelematta piippukaapille, avasi sen oven, jätti
sen auki ja sanoi näin:

-- Jos et pidä mitään väliä terveydestäsi, niin syytä itseäsi! Minun
puolestani saatat tupakoita niin paljon kuin tahdot.

Ja vähitellen palasivatkin entiset tupakoimisen ajat. Alussa Ádám setä
pelokkaana ja kenenkään huomaamatta poltti yhden tai pari sikaria
päivässä, sittemmin hän salli itselleen yhden sikarin ja kaksi piippua,
myöhemmin hän ei paljoksunut kahta sikaria ja kolmea piippua, kunnes
aikaa myöten -- noin kuukauden kuluttua -- hän ei enää laskenut
sikarien eikä piippujen lukumäärää, vaan poltti niin paljon kuin häntä
miellytti; hänen huoneessaan olisi voinut leikata savua.

Lina täti ei enää puhunut sanaakaan tästä asiasta, vaikka hän miehensä
yskimisen tähden öisin tuskin saattoi nukkua. Lopulta hän itse
sairastui. Lääkärin tutkimus osoitti keuhkotulehduksen merkkejä ja
vanha Dorottya, joka ymmärsi sairaanhoitoa, määrättiin Linaa hoitamaan.
Mutta Ádám setä ei tahtonut kuullakaan siitä, että kukaan muu kuin hän
hoitaisi vanhaa aviokumppaniansa; hän tosin ei lähettänyt Dorottyaa
pois, mutta ei jättänyt hänelle liioin mitään tointa sairaan
hoitamisessa. Hän istui yöt päivät vaimonsa vuoteen ääressä, hän pani
hänelle kylmiä kääreitä, hän laittoi hänen sijansa (siinä Dorottya sai
häntä auttaa) ja todellakin hämmästyttävää oli, kuinka suuresti vanha
herra saattoi kestää väsymystä ja valvomista. Ei kukaan olisi luullut
hänessä sellaista sitkeyttä olevan. Rakkaudesta puolisoonsa hän
luopui kaikesta, vieläpä piipustakin. Alussa hän meni ulos joka päivä
tunniksi tai puoleksi, mutta myöhemmin, kun sairaan tila kävi yhä
huolestuttavammaksi, hän ei surussaan poistunut huoneesta hetkeksikään.

Suuri olikin sitte hänen ilonsa, kun käännekohta onnellisesti oli ohi
ja lääkäri lausui nuo odottamalla odotetut sanat: "Ei enää tarvitse
pelätä mitään." Ádám setä elpyi uudestaan, nuorentui sitä myöten kuin
Lina täti parani, kun hän sai takaisin ruokahalunsa, kun hän ensi
kerran saattoi nousta vuoteestaan, kun hänen kadonneet voimansa
palasivat, kun hän eräänä päivänpaisteisena kesäpäivänä taas saattoi
istua ulkona verannalla. Ádám setä itse nosti sinne nojatuolin, tyynyt
ja jakkarankin; hänen olkapäähänsä nojaten Lina astui ulos ja hän kääri
vaimonsa ympärille suuren huivin, kun tämä oli istuutunut nojatuoliin.

Tauti katosi, ei kuitenkaan jälkiä jättämättä. Heidän oli lähdettävä
kylpylaitokseen ja he lähtivätkin.

Siellä he istuivat kauniissa vuoriseudussa olevan huvilansa balkongilla
eräänä iltapäivänä kahden kesken pakinoiden. Yhtäkkiä juolahti Linalle
jotakin mieleen.

-- Ádám, etkö sinä enää tupakoitse?

-- En, olen heittänyt sen sikseen.

-- Mitä, koska?

-- Sairautesi aikana, enkä sen jälkeen enää ole aloittanut, sillä
lääkäri sanoi, että savu vahingoittaa sinua.

Linaan niin suuri itsensä uhraus, niin suuri helläsydämisyys teki syvän
vaikutuksen.

-- Sehän, ukkoseni, on toki vähän liikaa. Yhden sikarin päivässä
saattanet huoleti polttaa -- lausui hän, miehensä kättä puristaen.

-- Kolme kuukautta olen jo ollut polttamatta -- vastasi Ádám setä --
eipä piippu enää minulle maistuisikaan; olisi vaikea siihen taas
tottua.

-- Kolme kuukautta olet ollut tupakoimatta, minun tähteni, -- lausuu
rouva liikutettuna -- tee siis mielikseni ja sytytä heti piippu. Tässä
avoimella balkongilla savu minua ei vahingoita.

Helppo on sitä tanssiaisiin viedä, joka mielellään tanssii. Ádám setä
ryhtyi kohta korkeanasianomaisesti myönnettyyn koetupakoimiseen ja
havaitsi, että piippu tuotti hänelle yhtä suurta nautintoa kuin
ennenkin. Lina oli runsaasti palkittu myönnytyksestään, nähdessään
miehensä mielihyvästä loistavat kasvot. Tämä laskea tuprutteli sakeita
savupilviä, kiemuroivia renkaita; vanhus oli elementissään: savussa.

Mutta mitä se on? Lina täti saa kauhean yskäkohtauksen, piippu putoo
Ádám sedän suusta, hän rientää vaimonsa luo, syleilee, tyynnyttää
häntä... Lopulta yskä taukosi ... työläästi.

Mutta Ádám setä tarttuu piippuunsa ... rakkaimpaan, hopeakannelliseen
merenvahapiippuunsa ja heittää sen vihaisesti nurkkaan, niin että se
murtui poikki.

-- En polta enää, en mar, sillä jos taas aloitan, totun siihen piankin
ja se vahingoittaa keuhkojasi -- lupasi vanha herra.

Hän pitikin lupauksensa, lahjoitti pois kaikki piippunsa eikä koskaan
enää tupakoinnut.



CARRIÈRE!


I.

Ei kukaan osannut olla niin mieliksi mammoille kuin Jancsi Muky eli,
nykyisen muodin mukaan, Jancsi Mukfalvi Muky.

-- Teidän armonne, neiti hurmaa koko seuran kauneudellaan, sulollaan.

-- Herttainen olento, sen verran uskallan itsekin väittää -- vastaa
vaatimattomasti äiti.

-- Teidän armonne tarkka jäljennös! Joka piirre, joka liike, joka
ajatus, ulkonaisesti, sisällisesti, ruumis, sielu! Ja se ei ole
yksistään minun ajatukseni, vaan kaikkien. Se on yleinen mielipide.

Ja tällä tavoin osaa Jancsi Muky lörpötellä, jos tarvitaan,
tuntikausia, jopa päiviä ja kuukausiakin. Hän jaarittelee vakaumuksen
puna poskillaan, vakaumuksen innostus äänessään. Ihmekö siis, jos niin
turhamielinen mamma, kuin rouva Szögleti, piti häntä hyvin
miellyttävänä miehenä ja olisi tuntenut itsensä erinomaisen
onnelliseksi, jos joskus voisi sanoa häntä vävykseen. Mutta ystävämme
Muky miellytteli ennemmin äitiä, kuin hänen tytärtään, jolle hän kyllä
osoitti väsymätöntä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, mutta ei mennyt
askeltakaan sen pitemmälle. Hän ei salannut syytäkään siihen; eräänä
tuttavallisena hetkenä tunnusti hän rouva Szögletille rakastavansa
erästä naista ... oikeammin sanoen erästä neittä, mutta hän katsoisi
tunnottomaksi astua esiin niin kauan kuin hän ei ole sellaisessa
asemassa, jommoista tuo eräs nainen saattaa vaatia vastaiselta
mieheltään.

Rouva Szögleti oli äidin terävällä älyllä salaman nopeudella
käsittänyt hienon salaviittauksen. Hän katsoi sitä sangen jaloksi
itsensäpuolustukseksi ja oli vakavasti vakuutettu siitä, että nykyajan
turmeltuneessa nuorisossa ei ole montakaan niin arkatuntoista ja
järkevästi ajattelevaa miestä kuin Jancsi Muky. Ettei hänen tyttärensä
Mártha katsonut asiaa samalta kannalta, tuotti hänen äidinsydämelleen
monta murheellista hetkeä, mutta hän ei kumminkaan luopunut siitä
toiveesta, että vielä onnistuu johtamaan tyttärensä paremmalle tielle.

Mártha seisoi tienhaarassa, jonka toisessa viitassa oli merkitty
suunta: "Jancsi Mukyn syliin", toisessa ei ollut mitään, ei niin
mitään. Tyhjä tienviitta! Ja kuitenkin Mártha tiesi, minne päin se
osoittaa, mutta sitä tietoaan hän ei ilmaissut kenellekään, ei ainakaan
äidilleen, sillä hän aavisti että semmoinen ilmaiseminen tuottaisi
hänelle loppumattomia saarnoja ja houkutteluja eikä hän tahtonut antaa
houkutella itseään. Kärsivällisesti hän siis jäi vartomaan, kätkien
sydämensä pohjaan Pista Szánthón kuvan, joka eräässä suuremmassa
maaseutukaupungissa odotti että julkisen notariuksen viran iäkäs,
kivulloinen haltija jättäisi paikkansa. Enintään puolen vuoden kuluttua
notarius poistuu ja virka tulee avoimeksi, kuului uusin sanoma, ja
Mártha päätti itsekseen, että mitä hyvänsä Jancsi Muky tämän ajan
kuluessa tehneekään, hän asettuu jyrkän vastustuksen kannalle. Mutta
hänen, niinkuin jo olemme nähneet, ei tarvinnut pelätä varsinaista
piiritystä; Muky tyytyi viittauksiinsa äidille eikä liikahtanut siitä
suojustetusta asemasta tunnollisuutensa vallitusten takana, johon oli
asettunut.


II.

Tuo asema tuntui vihdoin äidistä mahdottomalta puolustaa. Hän oli jo
mielikuvituksessaan mitä vaihtelevimmilla väreillä kuvaillut sitä
tulevaisuutta, mikä ainaiseksi oli yhdistävä hänet ihaillun vävynsä
kanssa, joka loppumatta oli kaiuttava hänen korviinsa kiitosvirsiä ja
kutkuttava hänen nenäänsä uhrisavun pilvillä.

Tämän ihanan aikakauden tuloa täytyi mistä hinnasta hyvänsä jouduttaa
siten, että János Mukfalvi Muky saapi "vastaavan" aseman, jolloin hän
kai rohkenee paljastaa salassa pitämänsä vakavan aikomuksen.
Vastaavalla asemalla on ymmärrettävä erään viraston sihteerinvirka,
kuten rouva Szögleti, käyttämällä äidillisen diplomatian koko
viekkautta, herra Mukyltä eräänä heikkona hetkenä oli saanut tietoonsa.

Ylös siis, pappa Szögleti, toiminnan alalle, vaikutusvaltoinesi!
Miksikä olisikaan sinulla tuttavuuksia, jos et niitä voisi käyttää
tulevan vävysi eduksi? Tähän asti olet menestyksellä toiminut
korkeamman protektsioonin alalla ja sen seurauksena jo saanut kaksi
tytärtäsi miehelään, sillä vaikka ahtaisin aineellisiin oloihisi nähden
et ole voinut myötäjäisillä tai eläkkeellä tukea nuoria heidän
taistellessaan toimeentulosta, on sinun onnistunut sijoittaa vävyt
hyviin virkoihin. Sen kautta oletkin naimahaluisessa nuorisossa
saavuttanut suosiota, se kun on tullut siihen luuloon, että joka naipi
tyttäresi, tekee "carrière'iä", ylenee virkauralla.

Nyt tarjoutuu uudestaan ja, koskei sinulla ole useampia naitettavia
tyttäriä, viimeinen kerta tilaisuus näyttääksesi, millä tavoin kaikin
puolin kyvytöntä miestä käypi voimakkaalla työnnillä virkaylennyksen
tikapuilla puola puolalta ylemmäksi lykkääminen. Sillä Jancsi Mukfalvi
Mukyn kyky ei ollut minkään arvoinen ja sen tiesi jokainen, paitsi
rouva Szögleti, joka piti häntä väärin arvosteltuna nerona ja
alituisesti ahdisti miestään hankkimaan hänelle tuon sihteerinviran. Ja
pappa Szögleti, perhemamelukkina peläten jokaista pulaa, kulutti niin
kauan koipiaan, että tosiaankin sai jotain aikaan.

Szögletin perheessä on päivällisen aika kello yksi. Silloin istutaan
pöytään, niin täsmälleen, että kello ei uskalla ennen lyödä yhtä kuin
he ovat istuutuneet. Perhetraditsiooni! Niin se on ollut Szögletin
perheessä jo muutamia vuosisatoja. Ainoastaan Mohácsin tappion päivänä
ei aterioitu täsmälleen. Asianomainen Szögletin esi-isä, joka asui
Mohácsissa, istui, suuren kansallisen iskun sortamana, tuona päivänä
pöytään puolta tuntia myöhemmin.

Mitä tämä? Onko Soliman sotajoukkoineen taas lähtenyt meitä vastaan,
onko nuori kuninkaamme uudelleen saanut surullisen lopun sankariveren
punaamalla tappotanterella, koska Szögletin perhe yhä vielä ei ole
istunut pöytään? Seinäkello vain epäröiden lyö yksi, keittäjätär
kyökissä on aivan ymmällään ja rouva Szögleti ei kykene käsittämään,
missä hänen miehensä viipyy. Kello lyö neljänneksen yli yhden. Pappa
Szögletin vartalo ei vaan miltäkään näköpiirin puolelta pistä näkyviin.
Puoli kaksi! Mamma Szögleti asettuu ikkunan ääreen ja ilmaisee
hermostuneella koputuksella lasiin tunteitaan, päättäen että jos isä ei
vielä neljännestä vailla kaksi ole kotona, istutaan pöytään ilman
häntä. (Mikä ei ollut tapahtunut edes Mohácsin turmapäivänä).

Neljännestä vailla kaksi!

Mamma Szögleti kääntyy pois ikkunan äärestä, astuu pöydän luo, ojentaa
jo kätensä sähkökilistimen nappulaa kohti, antaaksensa sitä painamalla
keittäjättärelle kaikkeinkorkeimman käskyn ruoantarjoiluun, kun huoneen
kynnykselle ilmestyy hengästyneenä ja hiestyneenä pappa Szögleti.

-- Ettäpä vihdoinkin suvaitsit tulla kotia -- sanoo mamma kaikella
käytettävissään olevalla ivalla ja vetäen jalallaan tuolin allensa.

-- Suo anteeksi, myöhästyin Mukyn asian tähden -- puolustelee itseään
pappa.

Mukyn nimen mainitsemisesta asema heti muuttuu ja rouva Szögletin
kasvoista, joista ilman Falb'in ennustustakin olisi saattanut lukea
kriitillisen päivän lähestymisen, katosi yht'äkkiä ilman mitään
väliastetta epäystävällisyys.

-- Onnistuitko? -- kysyi hän soppaa tarjoten.

-- Puolittain!

-- Mitenkä puolittain?

-- Vähän kärsivällisyyttä, kultaseni, kunnes olen syönyt sopan, minun
on kovin nälkä.

Sopan nauttimisen jälkeen rouva Szögleti kärsimätönnä odotti
"puolittain" sanan selitystä, mutta palvelustyttö toi naudanlihan
ohessa ydinluun, joka oli isännän mieliruokaa. Hänen kaivaessaan ytimen
luusta ja levittäessään sen paahdetulle leivälle sekä mitä tarkimmasti
jakaessaan kolmeen osaan, yhden mammalle, yhden Márthalle ja yhden
itselleen, rouva töin tuskin jaksaa hillitä kärsimättömyyttään.

Vihdoin oli paahdettu leipä syöty ja Szögleti selittää hämärältä
näyttävän sanansa "puolittain"; se merkitsee sitä, että tuossa
virastossa ei ole mitään avonaista paikkaa; hänen täytyi sentähden
suunnata ahkeroimisensa magneettineula toisaalle ja sen avulla hänen
onnistuikin keksiä kylläkin hyvä virka.

-- Budapestissäkö? -- kysyy rouva.

-- Maaseudulla! -- kuuluu kieltävä vastaus.

-- Missä?

-- Abajdissa.

Mártha ei kuulu noihin kaavamaisiin viattomiin teatteri- ja
novellineitosiin, joiden kasvot heti lentävät tulipunaisiksi. Omaten
sivistyksen tuottaman itsensähillitsemiskyvyn, hän ei ulkonaisesti
ilmaise sitä, mitä hänen sisässään tapahtuu, mutta kuullessaan nimen
Abajd hän ei kuitenkaan voinut estää sydäntään sykähtämästä.

Abajd on rautatieasema eräällä radalla, mutta niin vähäpätöinen asema,
että pikajunat eivät sitä ensinkään ota huomioon ja tavallisetkin junat
pysähtyvät siihen vain minuutiksi. Mártha neiden sydän sitä vastoin
jäisi siihen ikipäiviksi, sillä se on se Abajd, jossa asuu Pista
Szánthó ja jossa tämä pyrkii julkiseksi notariukseksi.

-- Abajdissa? -- kysyi mamma Szögleti halveksivasti. -- Mitä olet
sellaisesta pesästä löytänyt?

-- Tuottavan julkisen notariuksen viran!

Mutta tämän kuultuaan Mártha ei enää saattanut olla jokaisen muun
nuoren teatteri- ja novellineitosen tavoin kovasti punastumatta.
Pudottipa vielä veitsenkin kädestään!

Mamma Szögletiä tuo hanke ei liioin miellyttänyt, sillä hän tahtoi
nähdä tulevan vävynsä jossakin virassa pääkaupungissa, voidakseen
käyttää häntä mielistelijäkseen, mutta väliaikaisesti hän sentään
tyytyisi tuohon julkisen notariuksen virkaan, jos vain Jancsi Muky
siitä huolii, mikä on sangen epätietoista.

-- Eipä ensinkään -- ilmoittaa isä. --- Minä kohtasin hänet ja kysyin
häneltä ja hän mielellään ottaa viran.

-- Silloin täytyy hankkia se ja sitten ... loput on teidän kahden asia
-- sanoi rouva Szögleti Márthalle.

-- Äiti kulta! Eihän hän vielä ole sanonut sanaakaan minulle, että
minua rakastaa -- väittää uhri lempeästi vastaan.

-- Hän on sen minulle näyttänyt selvää selvemmillä viittauksilla. Hän
tunnustaa sen sinulle milloin tahdot. Kun vaan saa viran!


III.

Mártha käsitti että hän tässä asiassa ei voi mitään. Hänen äidistänsä
Pista Szánthó on jäykkä, juro, sivistymätön, sentähden ettei hän osaa
mielistellä eikä kohteliaisuuksia lausua. He molemmat eivät koskaan
ymmärtäneet toisiaan, ensi hetkestä alkaen he tunsivat molemminpuolista
suvaitsemattomuutta. Pistassa tosin ei ollut vastenmielisyyttä äitiin,
päin vastoin hän herttaisena, hyväsydämisenä miehenä pyrki puolestansa
mukaantumaan, mutta hänen suora, teeskentelemätön, rehellinen
luonteensa ei kyennyt imartelemaan. Kuinka kaunis hänen armonsa on,
kuinka hänen hattunsa somistaa häntä, kuinka hän astuu kevein askelin,
kuinka hänen kukoistavaa terveyttään kadehditaan ... kaikki sellaiset
korulauseet jääkööt Jancsi Mukfalvi Mukyn asiaksi.

Pista Szánthó olisi ennemmin purrut kielensä poikki kuin lausunut
mitään sellaista.

Hyvin tuntien oman äitinsä ja armaansa välisen suhteen Mártha
toistaiseksi tyytyi olemaan vaiti.

Mutta hän ajatteli päänsä puhki saadakseen selville, millä tavoin voisi
katkaista kaulan mamman suosikilta. Vaan hänen ei juolahtanut päähänsä
mitään, mikä häntä kovasti suretti, jopa siihen määrään asti, ettei
hänen enää tehnyt mieli Kugler'iin [Budapestin etevin konditoria.
Suoment. muist.] syömään jäätelöäkään. Voipi käsittää sitä mielen
tilaa, missä pääkaupungin neitonen on, kun hänelle ei enää kelpaa --
Kuglerkaan. Rouva Szögletin täytyi mennä yksinään välipalalle.

Mártha ei katunutkaan kotiinjäämistä, sillä hän sai varsin rakkaita
vieraita. Rózsa Szép äitineen pistäysi hänen luokseen. Szépiläiset oli
upporikas maanomistajaperhe, joka asui maalla; Rózsa oli Márthan
koulutoveri, jonka kanssa hän ennen oli vilkkaassa kirjevaihdossa.
Kirjevaihto oli aikaa myöten lakannut, mutta ystävyys heidän välillään
ei ollut höltynyt ja nyt he niin paljon jaarittelivat ja nauraa
kikattivat, että rouva Szép ei enää voinut sietää sitä.

-- Jätän teidät itseksenne, rakas Mártha, koskei äitisikään ole kotona;
tulen myöhemmin takaisin -- sanoo hän.

Kun molemmat ystävättäret olivat jääneet kahden kesken, lankesi Mártha
Rózsan kaulaan.

-- Kuinka kaunista sinulta, että tulit luokseni. Siitä näen, että vanha
ystävyytemme ei ole laimentunut.

-- Eikä koskaan laimenekaan, rakas Mártha, mutta nyt minun täytyy
tavallisella suoruudellani ilmaista, että ystävyys yksistään ei tuonut
minua tänne. Käyntini on yhteydessä käytännöllisemmän tarkoituksen
kanssa.

Ja sen jälkeen hän kertoi pienen jutun, joka yksinkertaisuudessaankin
suurimmassa määrässä veti Márthan huomiota puoleensa ja lopuksi
aiheutti ääretöntä hämmästystä.

Rózsa Szép kertoi näet, että häntä hakkailee eräs nuori mies, johon
äitinsä on hassahtunut sentähden, että hän kovasti osaa olla äidille
mieliksi. Siihen määrään on hän voittanut rouva Szépin suosion, että
tämä olisi ollut valmis heti antamaan tyttärensä hänelle, mutta herra
Szép, isä, ei tahdo kuulla asiasta puhuttavankaan niin kauan kuin
asianomaisella ei ole virkaa. Tämä este kumminkin katoo ennen pitkää,
sillä tuo nuori mies voipi varmaan toivoa saavansa erään julkisen
notariuksen viran. Äiti on sokaistu, mutta Rózsa ei, ja hän päätti,
Budapestiin saavuttuaan, tiedustella tuttaviltaan Jancsi Mukystä.

-- Jancsi Muky! -- huudahti Mártha.

-- Tunnetko hänet?

-- Kuinka en!

-- Sitä parempi, voit sitten antaa haluamani tiedot. Ole suora, älä
pelkää mitään. Minua hän ei ensinkään miellytä, enkä muutenkaan
tahtoisi vielä tehdä loppua hauskoista tyttövuosistani.

-- Olet oikeassa; jos emme voi saada sellaista, joka tekee meidät
onnelliseksi, on parempi jäädä vanhaksi piiaksi -- oli Márthan vastaus.

-- Minua Jancsi Muky, siltä tuntuu, ei voisi tehdä onnelliseksi.

-- Oikealta tuntuu, sillä tämä mies, kuten nyt huomaan, on sellainen
otus, joka, jos hänen syrjäyttämänsä tytöt joskus kiitollisuudesta
pystyttäisivät hänelle muistopatsaan, olisi valettava semmoiseksi, että
hän kumpaisessakin kädessään pitää lekkeriä -- puhkesi Mártha sanomaan.

Rózsa ei ymmärtänyt näiden sanain tarkoitusta, mutta helppo oli se
hänelle selittää.

Muky parka, jospa olisit voinut kuulla sitä keskustelua, minkä molemmat
nuoret tytöt nyt sinusta virittivät!...

-- Sinut hän tahtoi naida rikkautesi tähden; minä taas olin vain
välikappaleena hänelle, jotta hän isäni kautta saisi viran. Semmoinen
se on, tuo kaikkien mammojen suosikki! En tiedä, iloitsenko vai suutun?

-- Kaikissa tapauksissa meidän täytyy antaa hänelle aika löylytys --
ehdoitti Rózsa ja tämän ehdoituksen Mártha ilolla hyväksyi.


IV.

Rouva Szögleti oli ylen onnellinen. Mártha oli näet Mukyyn nähden
täydellisesti muuttunut. Hän oli paljasta huomaavaisuutta,
kohteliaisuutta, herttaisuutta.

-- Näyttää siltä kuin hän ei minusta huolisi -- valitteli hän
äidilleen.

-- Tiedäthän syyn, miksi hän on niin ujo. Niin kauan kuin hänellä ei
ole virkaa, hän ei uskalla esiintyä vakavalla aikomuksella.

-- Entä jos hän ei senkään jälkeen uskaltaisi?

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, äiti kulta, että meidän pitäisi saada vakuutta. Sitoutukoon
ensin, hän kyllä sittenkin tarpeeksi aikaiseen saa viran.

-- Mikä epäluottamus tunnolliseen ihmiseen -- nuhteli rouva Szögleti.

Mutta ukko Szögletikin piti tyttärensä puolta varovaisuuden
kysymyksessä, niin että äiti lopulta luopui vastustuksesta. Hän otti
suorittaaksensa asian herra Mukyn kanssa ja seuraavana päivänä hän
todellakin jo ilokseen saattoi perheneuvottelussa tehdä ilmoituksen
toimensa onnistumisesta.

-- Muky tulee meille tänään jälkeen puolen päivän. Loput on sinun
asiasi, Mártha, minä jätän sinut yksinäsi hänen kanssaan.

Iltapäivällä kello neljä saapuu Muky loistavin kasvoin. Kymmenen
minuutin kuluttua rouva Szögleti poistuu.

Tuo suuri hetki on tullut ja Muky käy innolla tilaisuuteen käsiksi.
Ikäänkuin tuliset tunteet jo vuosisatoja olisivat hänessä raivonneet
ja hän vain suurimmalla voimainponnistuksella olisi saanut ne
tukahutetuiksi, niin tulvaavat nyt sanat hänen huuliltaan.

-- Minä rakastan, rakastan, rakastan Teitä!

-- Todellakin?

-- Todellakin!

-- Tuskin uskallan uskoa sitä.

-- Miksi epäilisitte?

-- Eräs aavistus ... oikeammin sanoen huoli vaivaa minua ... jo kauan
aikaa. Entä jos te rakastatte toistakin kuin minua.

-- Mitä ajattelettekaan? Vain teitä -- ei ketään muuta!

Ja tämän sanottuaan hän tarttuu Márthan pikku kätöseen, painaakseen
sitä huulilleen. Mutta koputus ovella häiritsee hänen hankettaan. Hän
hellittää äkisti kätösen.

Ja...

Jos olisin maalari ja voisin kuvata millaiseksi Jancsi Mukfalvi Mukyn
naama kävi, kun hän sisäänastuvassa naisessa tunsi Rózsa Szépin, saisin
varmaankin palkinnon taidenäyttelyssä.

Molemmat ystävättäret syleilevät toisiaan. Mártha esittää herra Mukyn
Rózsalle, mutta Rózsa ilmoittaa sen olevan tarpeetonta, he ovat hyviä
tuttuja.

Yleinen ihmettely! He ovat kaikki kolme yhteisiä hyviä tuttavia ja se
tulee vasta nyt ilmi.

-- Ettette, herra Muky, koskaan ole minulle mitään maininnut Rózsasta!

-- Ei ole juontunut mieleeni -- ankkasi hämillään kahden tulen väliin
joutunut armastelija.

-- Mutta ettehän minullekaan koskaan ole puhunut Márthasta -- härnäilee
Rózsa.

-- Unhottanut minutkin! -- huudahtaa Mártha.

Molemmat ystävättäret iskivät salaa silmää ja nyt alkoi hupaisin
inkvisitsiooni, mikä koskaan on ketään hyväntekijää kohdannut. Jota
enemmän he Muky ystäväämme löylyttivät, sitä suurempaa huvia hänen
kidutuksensa tuotti heille -- noille armottomille, sydämettömille!

Ettei muutamissa tytöissä ole sääliä ensinkään!

-- Kuinka minua ilahuttaa, että tulit juuri nyt, tällä hetkellä --
sanoo Mártha. -- Et ikinä olisi tullut parempaan aikaan!

-- Kuinka niin? -- utelee tulija.

-- Oi, jospa tietäisit, jos edes voisit aavistaakaan mitä nämät seinät
vastikään kuulivat!

-- Mutta, neiti hyvä, -- vastustelee Muky -- on asioita, joita ei saa
antaa ilmi!

-- Rózsalle minulla ei ole mitään salaisuuksia! Hän on paras ystäväni!
Ajatteles, ystäväni, herra Muky tunnusti minulle juuri rakkautensa!

Tuli ja leimaus!

Jani Mukfalvi Muky katsahti lattiaan eikö siinä olisi syvennystä, josta
voisi vajota alas. Sellaista ei löytynyt, mutta sitä ei ollut
tarviskaan, sillä Rózsa ei heittänyt häneen vihtrilliä eikä tehnyt
kohtausta tuskalloiseksi draamallisilla vihanpurkauksilla, vaan
toivotti mitä ystävällisimmillä kasvoilla ja viehättävimmällä hymyllä
onnea.

-- Minuako onnittelet? -- kysyi Mártha.

-- En suinkaan sinua, vaan herra Mukyä! No, hyvä herra Muky, miksette
anna minulle kättänne pudistettavakseni? Kuinka minua ilahuttaa nähdä
teitä tämmöisenä kauniina hetkenä!

-- Oi, neiti! -- ähkyy nuori mies.

-- Mutta teissähän, herra Muky, ei näy iloa hiukkaakaan. Eikö totta,
Mártha? Katsoppas vaan, kuinka surulliselta hän näyttää! Minä
todellakin loukkaantuisin, jos sulhaseni kymmenen minuuttia ensimmäisen
lemmentunnustuksensa jälkeen näyttäisi moista naamaa.

-- Minä olenkin loukattu -- vastasi Mártha -- ja kehoitan teitä, rakas
Muky, näyttämään asemaamme ja onnellisuuteemme paremmin soveltuvaa
kasvojen ilmettä.

-- Hymyilenhän minä ... hymyilen -- vakuuttaa Jani Muky.

-- Tuoko olisi muka hymyilyä? -- inttää Mártha. -- Jos tahdotte saada
tunnustusta, hymyilkää leveämmin, näyttäkää onnellisemmalta!

Muky yrittää kaikkia saadakseen kasvonsa iloisemman näköisiksi, mutta
turhaan, nuot kyllästymättömät naiset eivät tyydy siihen.

-- Mutta pitäisihän teidän loistaa onnesta, istuessanne kahden
semmoisen tytön välissä, jotka molemmat yhtä paljon ihailevat teitä!

Mártha katsoo hämmästyen Rózsaan.

-- Mitenkä, sinäkin?

-- Saattaako häntä vastustaa? -- kysyy mielenkiihkolla Rózsa.

Herra Muky olisi ollut valmis vannomaan, että huoneessa oli kolme
tulikuumaa uunia, vaikka vain yksi semmoinen seisoi nurkassa eikä
sekään ollut lämmitetty.

Mártha on aivan kauhistunut.

-- Ei hän vain lie sinuakin miellytellyt?

-- Vieläpä rakkautensakin tunnustanut -- vastasi Rózsa -- mutta älä
siitä ole milläsikään. Minä olen jalomielinen ja luovutan hänet
sinulle.

Mártha ei tahtonut suostua siihen.

-- Ei, Rózsa, niin paljon kuin häntä rakastankin, sinua en saata tehdä
onnettomaksi! Olkoon hän sinun!

-- Ja jos se tuottaa sinulle kuoleman? -- kysyy Rózsa. -- Ei niin,
Mártha, tulkoon hän sinun omaksesi!

Mukystä tuntuu kuin nuot kaksi tyttöletukkaa aikoisivat pitää hänestä
huutokauppaa.

-- Valitkoon hän itse meidän kesken! -- ehdoittaa Mártha.

--- Mainio aate! -- huusi vakavimmalla äänellä Rózsa. -- No, herra
Muky, kummanko meistä suvaitsette valita?

-- Tehkää hyvin, lausukaa arvoisa ajatuksenne, ja asianomainen on
tunteva itsensä kunnioitetuksi siitä, että suvaitsette tehdä hänestä
rouva Mukyn -- täydensi ystävänsä ehdoitusta Mártha.

Herra Muky olisi tällä hetkellä tahtonut muuttua Porticin mykäksi.

-- No, ettekö valitse armoton? -- ahdistaa Mártha.

-- Kauanko vielä pidätte meitä piinapenkillä? -- lisää siihen Rózsa.

-- Tulkoon mammojen luo, joiden ihanne hän on; pyytäköön siellä toista
meistä!

-- Molemmat mammat ovat viereisessä huoneessa.

-- Tulkaa, tulkaa!

Silloin Muky saa takaisin puhekykynsä. Hän panee vastaan, pyytää
anteeksi.

Mutta tytöt eivät anna perään, tarttuvat hänen käteensä, toinen
oikeaan, toinen vasempaan, ja, vastoin tahtoaan purskahtaen raikuvaan
nauruun, alkavat raastaa häntä toiseen huoneesen.

-- Pian!

-- Joutuun!

-- Tuskin maltan odottaa ratkaisua.

-- Valinneeko hän minut?

-- Mitä minusta silloin tulee? Hyppään Tonavaan!

... Kun he saapuvat viereiseen huoneesen, Muky herra --- ei ole
missään! Nielikö hänet maa? Haihtuiko hän ilmaan?

Sitä emme tiedä, se vaan on varma, että hän oli kadonnut.

       *       *       *       *       *

Puolen vuoden kuluttua Mártha lähti Abajdiin julkisen notariuksen
rouvaksi.



ORJA.


Puhelin odotussalissa Szerváczin kanssa, odottaen junan lähtöä.
Piroska, jonka jo kokonaista kaksi tuntia saatoin sanoa vaimokseni, oli
pakinoissa äitinsä ja sukulaistensa kanssa. Hän vuodatti kyyneliä ja he
vuodattivat kyyneliä ja lohduttelivat toisiaan, että miksikä tämä
mielenliikutus, kun he kuuden viikon päästä taas kohtaavat toisensa.

Annettiin merkki, ensimmäinen soitto. Ovenvartija käveli edestakaisin,
kilistäen kelloansa odotussalissa ja huutaen pikajunan asemia: "Vácz,
Esztergom, Ersekújvár, Pozsony, Marchegg, Wien". Syleilyjä,
silmienhieromisia.

Szervácz pudistaa kättäni ja huokaa syvästi liikutetulla äänellä:

-- Sinun siis todellakin täytyy lähteä, ystävä raukkani!

-- Miksi surkuttelet mua? Olen suunnattoman onnellinen! -- vastasin
kummastellen.

-- Niinkuin orja saattaa olla -- lausui Szervácz ja lisäsi siihen
soimaavasti: -- Sinä menit naimisiin vastoin kaikkia varoituksiani,
myit vapautesi, olet hukassa, vedän ristin päällesi.

-- Mitä olisin voinut muuta tehdä, kun olin rakastunut?

-- Hullutusta! Muuten on jo myöhäistä siitä kanssasi kiistellä. Mene,
onneton, joka sidoit itsesi yhteen ainoaan ja luovuit suloisesta
vaihtelusta, mikä minulle, joka olen varjellut vapauttani ja kaikkina
aikoina sitä varjelen, vielä lupaa niin monta ihanaa hetkeä. Nytkin ...
niin ... jospa tietäisit ... mitkä silmät ... mitkä uhkuvat huulet ...
uhkuvat ... oikein uhkuvat!... Se on todellinen onnellisuus.
Onnellisuutta ei voi ajatella ilman vapautta ja vapauden perusehtona
miehellä on naimattomuus, -- päätti Szervácz pitkäksi vetäneen
lausuntonsa.

-- Alfred! Alfred! -- kuului sukulaisteni piiristä. -- Riennä, kohta
soitetaan toinen kerta.

Vain sen verran ehdin enää sanoa Szerváczille, että minä en välitä
vapaudesta, vaan rakkaudesta. Johon hän vastasi, että rakkaus on
ikuinen, pysyvä, ainoastaan sen esineet vaihtelevat. Se oli hänen
käsityksensä.

Soitettiinkin toinen kerta. Kahden minuutin kuluttua istuin erittäin
tilatussa vaununosastossa Piroskan kanssa. Kolmas soitto, nenäliinain
huiskutusta... Herran haltuun! huusivat sukulaiset. "Eläköön vapaus!"
kaikui pienestä seurueesta. Tunsin Szerváczin barytonin.

Lempiviikkoni kestivät kauemmin kuin määrä oli. Kuusi viikkoa oli
kulunut ja minä pyysin Salzburgista sähkötietä vielä yhden viikon
vapautta. Sainkin sen.

Takaisin palattuani odotti minua paljon virkatöitä; vieraissakäynnit ja
kaikenlaiset ostot veivät runsaasti aikaa, ja vilpittömästi
surkuttelin, että minulle jäi vähimmin aikaa siihen, mikä
vastasolmitussa avioliitossa uutuutensa takia on niin suloista, jos
naisen lempeys osaa sen semmoiseksi tehdä, nim. kotona olemiseen. Minun
pitäisi oikeastaan aina istua kotona. Niin viehättävä on tämä kotini.
Piroska on todellisella kekseliäisyydellä järjestänyt sen niin, että
mielelläni pysyisin siellä, hyvin viihtyisin siellä, en haluaisi sieltä
pois. Järjestyksellä en tarkoita huonekaluja, kapineita, mattoja,
vaikka nekin kyllä olivat mukavia; siitä, mikä oikeastaan teki kotini
niin viehättäväksi, saan kiittää Piroskaa. Hymyily, tyytyväisyys ja
rauha odottavat minua aina kodissani. Niin hyvää, niin suloista on
minun täällä olla. Ja tämmöistä elämää rohkeni Szervácz sanoa
orjuudeksi, tämäkö koti olisi muka vankila? Szervácz, Szervácz, miksen
voi sinulle näyttää orjuuttani? Varmaankin sitä kadehtisit!

Mutta Szervácz ei näyttäytynyt. Hänen asuntonsa oli suljettu.
Kulkupuheitten mukaan hän on matkoilla. Useissa kotimaan
kylpylaitoksissa hänet on nähty erään naisen seurassa, jolla on kovin
uhkuvat huulet. Ennen pitkää hän kyllä sanoo jäähyväiset noille
uhkuville huulille ja kulkee kai jonkun toisen kaunottaren kanssa maita
mantereita. Ja sitä hän sanoo onnellisuudeksi!

Niin kului melkein puoli vuotta, vilaukseltakaan näkemättäni entistä
ystävääni, ja minä olin jo luopunut siitä toivostani, että tuo
seikkailujen sankari joskus vielä astuisi vankilani kynnyksen yli, kun
sattumalta sain tietää, että hän jo aikoja sitten on Budapestissä.
Mutta hän ei käy missään. Istuu alati kotona. Karttaa tuttaviaan.

Sitä ei kestä kauan; moinen onnellisuus on tavallisesti ohimenevää,
väliaikaista laatua.

Tällä kertaa kumminkin erehdyin. Tuo hänen onnellinen erokaselämänsä ei
tahdo loppua. Hän oli tavannut mestarinsa. Noin kestävää suhdetta en
vielä tietänyt hänestä; puolta vuotta kauemmin ei hänen muulloin ollut
tapana pysyä yhden ihanteen luona. Tuo Circe herätti uteliaisuuttani ja
kun Piroskakin alkoi kehoittaa minua tiedustelemaan Szerváczia, miksei
hän tule vanhan ystävänsä luo, läksin eräänä iltapäivänä hänen
asunnolleen.

Soitostani avaa palvelustyttö oven. (Ennen palvelija sen teki).

-- Haen herra Szervácz Kovács'ia.

-- Ei ole kotona -- kuuluu vastaus lyhyesti, miltei ylenkatseellisesti.

-- Koska häntä voi tavata?

-- Se on epätietoista.

-- Tulen takaisin toiste. Tässä käyntikorttini.

Pystynenäisen piian kasvoilla näkyi ilkeä ilme, kun hän otti korttini.

Luulin että ystäväni vastaa käyntiini. Taaskin erehdyin. Viikon
odotettuani päätin ottaa selkoa, mikä häntä pidättää.

Soitan. Pystynenän omistaja ilmestyy taas oveen. Sama ilkeä ihme,
terävä ääni, joka tuonnoin minua harmitti. Szervácz ei nytkään ole
kotona ja aivan epätietoista on, milloinka hän on tavattavissa.

-- Annoitteko hänelle käyntikorttini viime kerralla? -- kysyin
suuttuneena.

-- Tietysti.

-- Tehkää hyvin ja antakaa tämäkin!

Ja nyt kirjoitin korttiin: "Odotan sinua niin pian kuin suinkin".

Tein sen lujan päätöksen, että jos ei Szervácz ystäväni nytkään käy
luonani, minäkin luovun kaikesta enemmästä jälleennäkemisen
yrityksestä, koska hänen käytöksestään selvästi näkyy, ettei hän tahdo
minua tavata. Pysyköön siis erillään! Ja niin kävikin. Luopunut ystävä
ei vielä kahden viikon kuluttuakaan ollut luokseni ilmestynyt.

Eräänä päivänä kello kahdentoista ajoissa asioillani ollessani
tullihuoneen tienoissa käännyin juuri Vala-torilta Tonavan rannalle,
kun yht'äkkiä näin edessäni Szerváczin, joka talutti kainalossaan
pitkävartaloista, uhkuvahuulista naista. Molemmat katsahdamme
hämmästyneinä toisiimme, minä tervehdän, hän myös, vaikka arkamaisesti.
Nainen luopi vihaisen silmäyksen minuun, vetää Szerváczia käsivarresta
ja he rientävät pois.

Kotona kerroin vaimolleni tämän kohtauksen.

-- Nyt ymmärrän jo, miksi emme saa nähdä Szerváczia täällä. Tuo nainen
ei laske häntä.

Itsenäistä, riippumatonta miestäkö ei laskisi hänen naisensa?
Semmoisessa orjuudessa vain me aviomiehet elämme. Mutta Szervácz ei ole
orja. Jos hän ei tule luoksemme, niin on siihen syynä vain hänen oma
päätöksensä. Epäilemättä hän rakastaa tuota naista ja koskei hän voi
missään esittää häntä, pysyy hän ennemmin itsekin poissa.

Tämä oli minun ajatukseni, mutta se, mitä eri tahoilta pian sain
kuulla, todisti vaimoni arvelun oikeaksi. Rupesin asiaa tarkemmin
tiedustelemaan ja siitä tuli ilmi, ettei Szervácz raukan elämä
tosiaankaan ollut kadehdittava. Hän on jo kauan aikaa asunut yhdessä
tuon naisen kanssa, joka muutamain kertomuksen mukaan joskus on ollut
muotitavarain kauppias, toisten väitteen mukaan taas on tahtonut
valmistua pianonsoittajaksi. Häntä kutsutaan Celiaksi, joka kyllä on
kaunis nimi, mutta samaa ei voi sanoa hänen elämästään. Szerváczia hän
pitää niin aisoissa, että tuskin päästää hänet ulos; hän seuraa häntä
kaikkialle ja jos hänen joskus kuitenkin täytyy laskea hänet omille
hoteilleen, määrää hän täsmälleen ajan, milloin Szerváczin on kotia
tuleminen, ja jos tämä myöhästyy vain viisi minuuttia, odottaa häntä
ankarat kotiripitykset. Tuonnoin Celia semmoisen myöhästymisen takia
kaappasi hänen päästään silinterin ja tallasi sen mäsäksi; toisen
kerran tempasi hän kävelykepin hänen kädestään ja, murtaen sen poikki
polveansa vastaan, viskasi kappaleet hänen eteensä. Ratkaiseviin
toimiin hänellä on suuri taipumus ja Szerváczin kapinanyritykset hän
säännöllisesti sillä tapaa tukehuttaa. Kun ystäväni kerran kyllästyi
tähän melkein liiaksi vaihtelevaan ja melskeiseen elämään ja uhkasi
erolla, hyppäsi Celia ylös ikkunalaudalle ja tahtoi heittäytyä siitä
alas. Szervácz pelästyy, tempaa naisen alas vaarallisesta asemasta ja
pyytää polvillaan anteeksi.

Tämän kaiken sain juorutietä tietooni erään tuttavani kautta, jonka
palvelustyttö oli hyvä ystävä Szerváczin pystynenäisen piian kanssa.

Tuohonko siis oli joutuva se, joka kammoksui kunnialliseen puolisoon
sitoutumista? Ja tämäkö se vapaus, jonka myymisestä hän minua
asemakartanolla pilkkasi!

Saapuessani virastooni sinä päivänä, jolloin edellä mainitut tiedot
Szerváczin kotielämästä joutuivat korviini, löydän pöydältäni suljetun
kirjekortin. Päällekirjoituksesta tunnen Szerváczin käsialan.

Kirjeen sisällys: "Rakas ystäväni! Huomenna tiistaina aamupäivällä
kello 9 ja 10 välillä tulen luoksesi virastoosi. Laita niin, että
puolen tunnin aikana saan häiritsemättä puhua kanssasi. Minulla on
paljon ja tärkeätä sanottavaa. Ystäväsi Szervácz."

Seuraavana päivänä heti yhdeksän jälkeen kuulen kiireisen koputuksen ja
puoleksi avoinna olevaan oveen ilmestyy kalpeat kasvot, kaksi
tähystävää silmää.

-- Olen yksinäni, astu huoleti sisään! -- lausun nousten ja hänen
eteensä rientäen.

Hän astuu luokseni, pudistaa kättäni ja heittäytyy hermostuneena
sohvaan.

-- Vihdoinkin olen täällä. Jo kuukauden ajan olen aikonut tulla, mutta
se ei käynyt päinsä. Tuo nainen ... tuo nainen! Mutta nyt hänet
petkutin. Hän olisi tahtonut minua seuraamaan häntä hammaslääkärille,
minä olin olevinani pahoinvoipa, panin maata vuoteeseni, hän menee
ulos, minä lähetän palvelustytön apteekkiin, hyppään vuoteestani, puen
kiiruusti päälleni ja ilmestyn määrähetkenä luoksesi. Enkö ole
taitavasti menetellyt?

Vilkkaasti, melkein kehuen hän toi esiin tämän, kuin jos olisi
suorittanut jonkun suuren urostyön.

-- Niinkö vaikea sinun on päästä ystäväsi luo? -- kysyin, lausuakseni
jotakin, sillä en tietänyt mitä sanoisin hänen suuren uhkayrityksensä
johdosta. Szervácz ei vastannut kysymykseeni, jatkoi, ikäänkuin vaan
yhden ajatuksen valtaamana, kiivaasti puhettaan melkein kuin itsekseen.

-- Hän pelkää kaikkia, yksin ystäviänikin. Naisia en saa edes katsella.
Hänen kanssaan kadulla liikkuminen on todellinen piina. Enhän alati voi
silmiäni maahan luoda. Vaan olkoon se vielä menneeksi! Mutta mitä minä
mahdan sille, jos naiset katsovat minuun? Silloin hän nipistää minua
käsivarresta. Ui! hirveä olento, kauhea! Minun täytyy istua aina
kotona ... aina ... ja häntä huvitella. Se oli nautintoa ensi
alussa ... mutta nyt se jo käy yksitoikkoiseksi tuo ijankaikkinen
istuskeleminen hameenliepeissä. Tahtoisin työskennellä jossain
toimessa. Sinun ei ole pakko tehdä sitä, vastaa hän; olet tarpeeksi
varakas. Lyhyesti sanoen: sietämätön elämä, kärsimätön tila, josta
täytyy tehdä loppu. Tulin luoksesi neuvoa pyytämään.

-- No, eikö terve järkesi sitä anna? Jätä hänet!

-- Niin, niin, jätän hänet. Mutta tahtoisin sen tehdä ilman melua,
huomiota herättämättä, vaan hän on eriskummainen olento. Alfred, entä
jos sinä ottaisit järjestääksesi tämän asian? Minä pyydän, tee se! --
rukoili Szervácz.

-- Mitäpä siinä on järjestämistä? Sinä et ole häneen sidottu. Vapaana
miehenä saatat heittää hänet muitta mutkitta.

Mutta Szervácz ei tahtonut sitä kuullakaan, tuo nainen tekisi silloin
tiesi mitä. Tunnollisesti on hänen kanssaan meneteltävä, säädyllinen
loppusuoritus tarjottava, jos hän puolestaan lupaa olla uhriaan enempää
häiritsemättä. Hän ei enää mene kotiakaan, muuttaa hotelliin asumaan
eikä tahdo nähdä uhkuvien huulten omistajaa, jottei horjuisi
päätöksessään. Minä otin hieroakseni kaupan ja saattaakseni asian
suoritukseen, Szerváczin luvattua että hän alistuu viisaan johtoni
alaiseksi ja tarkasti seuraa määräyksiäni.

Vielä samana päivänä menin Celian luokse, uteliaana odottaen, minkä
vaikutuksen tuo huono uutinen saisi aikaan. Huudahuksia, raivostusta,
uhkauksia ... valmistauduin jo edeltäpäin niihin annettavaan
vastaukseen.

Hämmästyksekseni sain kokea ihan päinvastaista. Odotin haukkaa, tapasin
kyyhkysen.

Pelkkää antaumusta, lempeyttä, kärsivällisyyttä, hyvyyttä,
herttaisuutta. Servácz siis tahtoo luopua hänestä, on kyllästynyt
häneen? Tämä tieto saattaa hänen sydämensä pakahtumaan, hän ei vielä
ikinä eläissään ole sellaista tuskaa tuntenut -- hänhän jumaloipi
häntä ... niin, todellakin jumaloipi ... on uhrannut hänelle hyvän
maineensa, kunniansa. Antoi kelpo kosijalle rukkaset, sillä tunsi heti
ensikerran ystäväni nähtyään, ettei voi elää ilman häntä. Ja nyt hän
kuitenkin heittää hänet oman onnensa nojaan! Mutta yhtä kaikki! Hän ei
pidätä häntä hetkeksikään, pakollista rakkautta hän ei tarvitse, antaa
hänelle takaisin vapautensa ja poistuu yksinäisyyteen, sillä iäti
iankaikkisesta iankaikkiseen hän vaan Szerváczia, ainoastaan häntä
yksistään on rakastava.

Hänen viimeiset sanansa tukehtuivat itkuun.

Sortuneena, murtuneena istui hän edessäni sohvalla.

Merkillistä! Tämäkö siis se kammottava olento, josta ystäväni melkein
vavisten puhui?

-- Kiitoksia, hyvä, rouva -- vastasin hetken vaiettuani -- että teette
toimeni suorittamisen niin helpoksi. Kauniit ja jalot sananne tulevat
epäilemättä liikuttamaan ystävääni, vaikkeivät ne saata mitenkään
muuttaa hänen päätöstään.

-- Hyvä Jumala, mitä minusta tulee? -- huokasi Celia.

-- Älkää siitä huolestuko, ystäväni tahtoo pitää murhetta teistä.
Vaikkei hän voikaan vakuuttaa teille toimeentuloa koko elinkaudeksenne,
niin hän ainakin toistaiseksi...

Celia keskeytti kiivaasti: Elatusta, eikö niin? Kahden viikon tai yhden
kuukauden irtisanomisella? Uusi loukkaus! Sanokaa hänelle, että rahaa
en tarvitse. Ellei hän voi antaa sydäntään, luovun kaikesta muusta.

-- Sekö viimeinen sananne? -- kysyin.

-- Viimeinen -- vastasi hän vakavalla äänellä. Sitte hän mietti
vähäisen ja jatkoi: -- Eipä sentään ... viimeisen tahtoisin hänelle
itselle lausua. Ainoastaan hänelle. Tehkää hyvin, pyytäkää häntä
tulemaan luokseni, vain puoleksi tunniksi ... lyhyeksi puoleksi
tunniksi. Taivutattehan hänet siihen, eikö niin? Tehkää se, hyvä herra,
armosta, säälistä!

Hurmaavan kaunis ja viehättävä hän oli, näin rukoillessaan. Tämä
intohimoiselta näyttävä olento osasi olla noin hellä, liikuttava!

-- Olkaa huoleti, -- vakuutin -- tarkasti ilmoitan Szerváczille kaikki,
mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, ja toivon hänen suostuvan
pyyntöönne.

Totta puhuen, liikutettuna poistuin tämän naisen luota, joka niin vähän
vastasi sitä kuvaa, minkä hänestä olin luonut, ja täysin tyytyväisenä
asian onnellisesta päättymisestä läksin Szerváczin luo.

-- Kaikki käy hyvin, veikkoni, Celia luopuu sinusta eikä vaadi
minkäänlaista korvausta.

Sitte kerroin hänelle koko kohtauksen, semmoisena kuin se oli
välillämme tapahtunut, ja ihmettelin suuresti, etteivät sanani tehneet
ystävääni sitä suotuisaa vaikutusta, jota olin odottanut.
Hermostuneesti hän minua kuunteli, näyttäen selviä kärsimättömyyden
ilmeitä, ja lopuksi hän epätoivoissaan hypähti paikaltaan.

-- Olen hukassa, hukassa!

-- Mitenkä niin? Etkö ole minua ymmärtänyt? Pelkkää hyvyyttä,
lempeyttä!

-- Muiden edessä; komediaa hän näytteli lumotaksensa sinua, mutta jos
hän jälleen näkee minut ja me olemme kahden kesken, alkavat taas nuot
vanhat kohtaukset.

Szervácz lausui nämät sanat suurimmalla mielenliikutuksella ja selvästi
näkyi, kuinka vakuutettu hän oli niitten oikeudesta.

-- Sehän on sangen helposti autettavissa: et näe häntä enää ja sillä
kuitti.

-- Minä häntä en, mutta hän minua kyllä! Jos hän olisi ottanut
korvausta, olisin levollinen, mutta moinen jalomielisyys todistaa,
ettei hän tahdo laskea minua menemään.

-- Mitenkä mies saattaa noin puhua? -- puhkesi minusta suuttumus.

-- Tuommoisiin naisiin nähden kadotamme kaiken voimamme. Se, mikä
hillitsee muita naisia, siveyden, kasvatukseen, uskonnollisuuden
vaatimukset, sitä kaikkea ei ole olemassa näille seikkailijoille. He
eivät välitä seuraelämän eikä muista siteistä. Ja juuri sen vuoksi he
eivät haikaile skandaaliakaan, päin vastoin tietäessään, mitenkä se
kammottaa meitä, jotka seuraelämässä ehtimiseen tapaamme tuttavia, he
ovat valmiit aikaan saattamaan häväistystä kuinka usein hyvänsä,
pitääksensä meitä siten kynsissään.

Huomasin että Szervácz ystäväni silmään vähitellen alkaa häämöittää
erotus, näitten ja noitten naisten välillä.

-- Jos asian laita on semmoinen, -- vastasin -- niin ei ole muuta
neuvoa kuin paeta hänen tieltään. Viekkaus viekkautta vastaan! Ilmoitan
hänelle, että ylihuomenna saavut hänen luokseen, sillaikaa ehdit
järjestää asiasi ja lähteä matkoihisi.

Mutta ystäväni ei saattanut noudattaa tätä viisasta neuvoa siitä
yksinkertaisesta syystä, että Celia asui hänen asunnossaan; hänen
huonekalunsa, asiakirjansa, rahansa, kaikki oli hänen luonaan; jos siis
ei voinut hyvällä saattaa naista huomiota, skandaalia herättämättä
muuttamaan pois, täytyi Szerváczin suostua hänen ehtoonsa ja mennä
häntä viimeisen kerran tapaamaan. Yritin lohduttaa ystävääni:

-- Entä jos erehdyt hänestä ja hän sittenkin suostuu eroon?

-- Eipä suinkaan suostu, sillä...

Hän ei jatkanut lausettaan.

-- No, miksei hän suostu? -- kysyin.

Szervácz näytti epäröivän, ikäänkuin jatkaminen kysyisi suurta
ponnistusta; sitte hän kumminkin lausui ilmi sen, mikä hänen mieltään
painoi, tukehutetulla, kolkolla äänellä.

-- Siksei, että hän tahtoo naittaa itsensä minun kauttani.

Kauhistuen katson ystävääni.

-- Szervácz! Ethän toki ota sellaista naista vaimoksesi?

-- En ikinä, Alfred, en ikinä; ennemmin menköön kaikki omaisuuteni!

Keskustelumme tulos oli se, että Szerváczin on kuin onkin mentävä
kotia, mikä paon ja poissa vietetyn yön jälkeen kyllä on tuskallinen
yritys, mutta minä rohkaisin, terästin häntä vastustukseen niin kauan,
että vihdoin huoletta saatoin laskea hänet matkalle. Hän lupasi pitää
puoliaan.

Kolmantena päivänä sen jälkeen sain häneltä seuraavan lyhyen kirjeen:

"Rakas ystäväni! Olen saanut kaikki kuntoon, matkustan pois. Kiitoksia
hyväntahtoisesta välityksestäsi! Ystäväsi Szervácz."

Iloitsin näistä riveistä, ne kun todistivat että minä sittenkin olin
oikeassa Celiaan nähden. Ärtyneessä mielentilassaan Szervácz oli nähnyt
aseman liiaksi synkässä valossa ja kuvaillut eteemme sellaisen
naispaholaisen, jommoisia kaikeksi onneksi vaan poikkeuksena on
olemassa.

Piroska, jolle illallispöydässä kerroin asian, ei ollut tyytyväinen sen
loppusuoritukseen.

-- Szervácz pääsi liian helpolla pulasta. Tuo daami olisi saattanut
hiukan enemmän piinata häntä.

-- Oletpa sinä kostonhimoinen!

-- Mitä se ansaitsee, joka kiihoittaa avioliittoa ... pyhää
avioliittoa ... avioliiton pyhyyttä vastaan? -- vastasi Piroska
kiivaasti. -- Mitä ansaitsee, kysyn ma, se, joka kutsuu kunniallisten
vaimojen miehiä orjiksi ja löytää onnellisuutta vain siinä, että
saattaa vapaasti tyydyttää himojaan moisten naisten parissa? Jos se
olisi minusta riippunut, olisin paremmin tanssittanut tuota
Szervácziamme ... mokomaa miestä, -- lisäsi hän katkeralla äänellä.

Aikaa myöten hänkin sentään tyytyi siihen, että kohtalo epäilemättä
lievittäviin asianhaaroihin katsoen oli määrännyt ystävällemme vähemmän
rangaistuksen kuin mitä hän oli ansainnut, ja ennen pitkää ilahuttava
perhetapaus sai meidät unhottamaan kaiken muun tässä maailmassa.

Pikku poikani ristiäisten jälkeisenä päivänä toi postiljooni meille
kimpun onnentoivotuskirjeitä, joitten kaikkien sisällys eri
toisinteluilla oli se, että uusi kansalainen toteuttaisi kaikki
vanhempainsa toiveet hänestä ja tulisi heille iloksi ja kunniaksi sekä
heidän vanhuutensa tueksi. Tuo yhtäläinen nuotti alkoi minua
ikävystyttää ja aioin jo heittää viimeiset lukematta syrjään, kun
yhdessä päällekirjoituksessa tunsin Szerváczin käsialan. Avoimessa
kuoressa oli kaksi korttia.

Toisessa seisoi: "Szervácz Kovács ilmoittaa ilolla avioliittonsa rouva
Celia Szélin kanssa."

Toisessa: "Celia Szél ilmoittaa ilolla avioliittonsa herra Szervácz
Kovácsin kanssa."

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen näin vaan kerran ystäväni; satuimme yht'äkkiä yhteen
Lloyd-rakennuksen kulmassa Dorottya-kadun varrella.

-- Szervácz! -- huudahdin.

Hän joutui aivan hämilleen, rohkeni tuskin katsoa minua silmiin.

-- Alfred, kuinka jaksat? Hyvin! Se minua ilahuttaa. Hyvästi! -- lausui
hän hämillään ja tahtoi paeta.

Minä pidätin häntä:

-- Olet siis kuitenkin nainut hänet?

-- Se oli velvollisuuteni. Hän rakastaa minua, rakastaa suuresti! --
puolustelihe ystäväni, jonka kasvoilla kummastuksekseni keksin muutamia
kynsien jälkiä.

Hän huomasi sen.

-- Vaimoni kissa raapaisi. Servus!

Ne kissat!



ESIKOISPUHE.


Herra valtiopäivämies on pitävä puheen.

Hän on päättänyt sen.

Hän oli tullut valituksi ja saanut valtakirjan käteensä. Saapui sitte
pääkaupunkiin. Esitti itsensä klubissa sille ja tälle, vertaisilleen,
mutta erittäinkin ensi sijassa ylhäisille herroille.

Ja hän nautti edusmiestoimen ensimmäistä hauskuutta: ylhäiset herrat
sinuttelivat häntä, taikka, mikä oli vielä hurmaavampaa, hän sanoi, sai
sanoa heitä sinuksi. Sehän on lapsellisuutta! sanovat jotkut; mutta
niin se on: edusmiehyydelläkin on lapsentautinsa.

Hän käveli edestakaisin klubihuoneissa ja katseli, kuinka maan isät
löivät korttia. Jos hän itsekin osaa korttia pelata, kotiutuu hän
pikemmin.

Se on kuitenkin vaan alkusoittoa.

Esirippu nousee vasta esikoispuhetta pitäessä. Onko hän puhuva vai ei,
ja koska? Onko odottaminen vai ei? Syökseekö hän sisään päistikkaa vai
tutustuuko ensin oloihin ja vasta sitte vähitellen, tarpeeksi asioihin
perehdyttyään, uskaltaa astua tuon suuren askeleen?

Siihen tarvitaan päättäväisyyttä, suurtakin.

Huonosti onnistunut esikoispuhe voipi haudata hänet ikipäiviksi, taikka
ainakin pitkiksi ajoiksi.

On tosin löytynyt valtiopäivämiehiä, jotka ovat osanneet nousta
suuremmoisten kuperkeikkojenkin jälestä. Mutta tokko hän kuuluu niitten
joukkoon!

Tunnollinen mies, joka on kuluttanut ja ponnistanut paljon valituksi
tullakseen, tuntee aseman painon. Sillä jos hän ei onnistu, niin
seuraavana päivänä sanomalehdet nolaavat koko maan ja -- mikä on vielä
pahempi -- vaalipiirin edessä.

Kaikkia näitä seikkoja punnittuaan ja harkittuaan, hän päätti --
esiintyä.

Otetaan kohta esille valtion tulo- ja menoarvio, siinähän on sopiva
tilaisuus, jota täytyy käyttää.

Hän vetosi sananlaskuihin ja vaikka moni niistä kehoittaa
varovaisuuteen, sanoen että onnettaren vaunuissa on järkevästi
istuttava ja erittäin varottava ettei niistä keikahda maahan, niin
muuan latinalainen sananlasku suosittaa rohkeutta, koska onni on muka
rohkealle suotuisa.

No, jos ei muuta tarvita kuin rohkeutta, niin sitä hänessä kyllä on!

Kun hän aamulla, unettoman yön perästä, nousi ylös sillä päätöksellä,
että astuu kiistakentälle esikoispuheellaan, sai koko perhe pian tuntea
tämän päätöksen merkityksen, niin vaimo ja lapset kuin palkollisetkin.

Nuori maanisä oli ärtyisä, tavallista huonommalla tuulella, sillä aina
siitä asti, kun hän oli saanut valtakirjan edusmiestoimeen, oli hänen
ennen niin kirkas otsansa peittynyt synkkiin pilviin. Suuret huolet
rasittavat häntä. Herranen aika, eiväthän kaikki sitä varten
edusmiehiksi tule, että 3-4 vuoden kuluttua pääsisivät osasto- tai
ministerineuvoksiksi. Muutamat uneksivat Tiszasta, Apponyista,
Szilagyista, vieläpä Andrássystakin. Entäpä jos hänessä olisi vähäisen
Tiszaa taikka pikkuruisen Andrássyä? Sitä ei voi tietää. Ihminen kasvaa
tehtäviänsä myöten. Hyvä Jumala antaa järkeä ei ainoastaan viran, vaan
ministerisalkunkin hoitamiseen, ja mitä ei ole, se saattaa vielä tulla.

Ensimmäinen muutos, mikä sekä ruokapöydässä että kyökissä herätti
huomiota, oli se, että kun hän tähän asti oli syönyt kaikkea, mitä
hänen eteensä tuotiin, hänelle nyt ei enää maistu entinen mieliruokansa
kaalitäytekään.

-- Tuommoistako tohditaan minulle tarjota? -- kysyy hän vihaisesti.
(Hän katsoi sitä luultavasti vastapuolueen vastaväitteeksi.)

Lapset tulevat ennen kouluunmenoaan näyttämään itsensä isälle.

Hän ei edes katso heihin!

Hän on hajamielinen.

Rouva luopi häneen huolestuneen silmäyksen, mutta mies vastaa vain:
Lapset, jättäkää minut -- minun on pidettävä puhe!

Vai niin! Hän pitää puheen. Sillä on kaikki sanottu. Asema on nyt
rouvalle selvä, ja hyvänä puolisona, joka miehensä silmistä lukee hänen
toivomuksensa, hän tietää että hän tarvitsee lepoa. Pst! Vaiti! Hiljaa!
Isä on puhuva! Herra valmistaa puhetta! Häntä ei saa häiritä, ei
millään muotoa!

Valtiopäivämies ja vastainen esikoispuhuja sulkeutuu huoneesensa.

Rouva lupaa, ettei kukaan häntä häiritse. Säännöllisesti hän -- mies --
perheen ylläpitäjänä maksaa kaikki laskut, sillä rouva laskee huonosti
ja häntä petetään, mutta esikoispuheen valmistamiseen menevän ajan
kuluessa rouva suorittaa höystekauppiaan, teurastajan, leipurin ja
muitten, uudenaikuiseen elämään kuuluvien iilimatojen laskut --
kahdenkymmenen prosentin koroituksella.

Mies mietiskelee, mihin tapaan hänen on puhuttava.

Ihmiskunta on Demostheneen ajoista asti merkinnyt aikakirjoihinsa
erilaisia puhujoita. Mirabeau, Dante ja niin edespäin. Yksi on
semmoinen, toinen tämmöinen. Yksi on teeskentelemätön, mutta vaikuttaa
todisteittensa painolla; toinen on intohimoinen, tulinen, mukaansa
tempaava; kolmas lämmin, neljäs kylmä, viides... Millainen mikin lie
ollutkaan -- se vaan on varma, että jokainen on onnistunut. Ja sehän on
pääasia!

Uusimman ajan historiasta saattaa lukea sellaisistakin, jotka eivät ole
olleet suuria eikä merkillisiä puhujoita, mutta jotka ahkerasti
seurustelemalla sanomalehtikertojain kanssa ovat voittaneet itselleen
tunnustusta. Eräs hänen ystävänsä -- joka hyvin usein söi illallista
sanomalehtireferenttien seurassa -- sai sangen kauniin arvostelun
sanomissa semmoisesta puheesta, josta Cicero olisi kääntynyt
haudassaan, ei kerran, vaan pari kolmekin kertaa.

Hirveät päivät ja tunnit! Synnytystuskan hetket ovat kauheita. Jo hän
ajatteli sitäkin, mitä muuan hyvä ystävä viime valtiopäiviltä oli
hänelle kuiskaissut, että hän tuntee erään referentti-hunsvotin, joka
varsin halvalla sepittää hänelle puheen, minkä sitte vain tarvitsee
ulkoa oppia. Kaksikymmentä floriinia on alhaisella, neljäkymmentä
korkeammalla valtiomiehen asteella seisovan puheen hinta ja
kahdeksastakymmenestä floriinista hän kirjoittaa korkeimmalla asteella
olevan puheen. Sadasta floriinista ... no, niin korkea-asteista puhetta
ei ole olemassakaan, jonka siitä hinnasta kirjoittaisi.

Mutta joko on olemassa itsetuntoa taikka ei.

Hän ei ryhdy moisiin keinoihin.

Puhe olkoon hänen henkensä tuote, älköön vieras hikoilko hänen
kunniansa tähden! Vuotakoon siis hiki hänen omasta jalosta otsastaan!

Ja se vuosikin.

Puhe valmistui -- ensimmäisen kerran.

Että hän seuraavana päivänä päivällisen aikana repi sen rikki, oli
luonnollista, sillä palatessaan kotia istunnosta hän vakaantui siitä,
että edellinen puhuja oli hänen nenänsä edessä käyttänyt hänen
todisteitaan.

Hirmuista! Hänellä ei ole puhetta! Entä jos ne yhdeksän puhujaa, jotka
ennen häntä ovat puheenvuoroa pyytäneet, luopuisivat siitä ja notarius
huutaisi hänen nimensä? Pian ... pian! Täytyy tekaista uusi puhe. Mutta
mihin tapaan?

Onko hänen puhuminen niin, kuin Deák, vai niin, kuin Lutvikki Kossuth,
vaiko ehkä niin, kuin -- Frans Kossuth?

Toinen puhe valmistuu, varustettu tyhjillä paikoilla hyvä-huutojen
varalle. Näistä hän jo oli pitänyt huolta, ne olivat olemassa ennen
kuin puhe. Hän oli puhutellut ystäviänsä, joitten kanssa hänen oli tapa
syödä illallista; he olivat luvanneet etteivät jätä häntä tuona
vaikeana hetkenä, vaan pysyvät hänen läheisyydessään. He muodostavat
hänen ympärilleen ystävärenkaan. Kaksi oikealle, kolme vasemmalle,
taakse neljä, eteen viisi. Todellinen henkivartio, joka puolustaa häntä
mahdollisia epäsuosionosoituksia vastaan ja rohkaisee, innostuttaa
häntä -- sanalla sanoen: tekee tunnelmaa. Ja lopuksi, jos puhe sattuisi
erittäin hyvin onnistumaan, pakoittaa puhemiestä keskeyttämään istunnon
viideksi minuutiksi. "Suuret" puheet ovat meillä tunnetut "viiden
minuutin" nimellä.

Jos presidentti jonkun puheen jälkeen julistaa viiden minuutin paussin,
on se puhe onnistunut mainiosti. Puoluelehdet riemuitsevat,
asianomainen leimataan valtiomieheksi ja vastustajatkin -- vaikenevat.

Mutta nuori maanisämme ei uskalla uneksia viidestä minuutista. Hän
tyytyisi kolmen, kahden, jopa puolen minuutinkin paussiin.

Ja tuo suuri, kammottava päivä lähenee lähenemistään. Onneksi ei kukaan
luovu puheenvuorostaan, jääpi aikaa valmistamiseen.

Sillä välin hän käy ahkerasti istunnoissa, tutkii ja painaa mieleensä
yksityisten puhujain esiintymistapaa ja liikkeitä. Kotona, peilin
edessä hän harjoittelee, jota tarkoitusta varten hän anastaa rouvan
trymoon. Hän huomaa pian, ettei tiedä mitä tehdä oikealla kädellään.
Mieleensä juohtuu Bismarckin lyijykynä, jota hän aina kuuluu pitäneen
kädessään, pistellen sillä pulpettia. Siinähän on mainio välikappale,
millä pitää oikeaa kättä johonkin toimeen sidottuna; se tekee kaikki
liikkeet tarpeettomiksi ja antaa kädelle olemassaolon oikeuden.

Heti hankki hän itselleen tusinan pitkiä Bismarck-lyijykyniä. Kaikki
oli jo olemassa, paitsi puhe. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja
valmisti neljännen esitelmän -- puhtaimpaan klassilliseen tyyliin. Sitä
hän kuitenkin päätti käyttää. Klassillinen, lainalauseilla höystetty ja
johonkin määrin akademillinen puhe tekee aina vaikutuksen. Vaikkapa hän
lausuisikin sen huonosti, ei sen sisällystä sentään voida kokonaan
huomaamatta jättää; tunnustetaan ainakin, että siinä on oppia ja
tietoja... Hän siis vihdoinkin olisi tyytyväinen, kotona vain häntä ei
tyydytä mikään.

-- Nándor, mikähän sinulle enää kelpaa? -- kysyy epätoivoisena rouva,
kun mies järjestään työnsi luotaan kaikki kolme ruokalajia syötäväksi
kelpaamattomina.

-- Puhe! Esikoispuhe! -- huusi itsensä unohtaen nuori maanisä, joka
silloin aamulla oli polttanut viimeisen puheensa.

Viimeisenä yönä maanisä nukkui kovin levottomasti. Ilman puhetta hän
meni maata, ilman puhetta hän nousi ylös. Vain unissaan hän puhui,
milloin yksityisiä sanoja ääneen huutaen, josta hänen vaimoparkansa
kovin pelästyi. Hän herättikin miehensä, mutta pian tämä uudelleen
nukkui ja alkoi nyt kiristellä hampaitaan. Varmaankin vastustuspuolueen
takia. Väliin hän purskahti nauruun, pilkallisesti virnistellen.
Silloin hän luultavasti uneksi olevansa vastustuspuoluelainen, joka
tahtoo pilkkanaurulla masentaa aloittelevan puhujan.

Tämmöinen pahaa-ennustava yö oli sen päivän edellä, jonka tuli
ratkaista, onko hän nolla vai ei, edustaako hänen vaalipiiriään
tyhjänarvoinen mies vaiko semmoinen, jonka sana on lukuunotettava?

Tämä on kysymys; siihen hän itsekin vasta tänään keskipäivällä saa
vastauksen. Se on totta, että hän jo aikaisesta nuoruudestaan asti ei
ole tuntenut itseään nollaksi, ja kun hän kirjoitti johtavia
artikkeleja maaseutulehtiin, häämöitti hänen mielessään jotain
sellaista, että hänelle käy ahtaaksi -- Macedonia.

Kello on kahdeksan -- hän suurusti. Teetä, kaksi munaa ja kinkkua.
Pittin oli tapana syödä suurukseksi kaksi munaa, Foxin kinkkua.
Varmuuden vuoksi hän söi sekä munaa että kinkkua; ellei hänestä tule
Pitt, tulee ehkä Fox. Hän olisi vielä tahtonut syödä päälliseksi
käristettyä silavaa, sillä se on Károly Eötvösin suurus -- mutta ei
sattunut olemaan silavaa kotona.

Ottaessaan hattunsa naulakosta juohtuu hänen mieleensä: vielä on aikaa,
vielä saatat ilmoittautua sairaaksi...

Mutta ei! Sen ajatuksen hän torjuu pois arvottomana. Mitä ajattelisi
hänestä hänen vaimonsa, joka jo oli kutsunut kaikki ystävänsä tähän
premieeriin.

Sumuisessa, syksyisessä tunnelmassa hän näkee Kansallismuseon uljaan,
kauniin pylväistön ilmestyvän eteensä. Kuinka hyvä olisi päästä
ylihuoneen jäseneksi! [Yli- eli magnaattihuone on pitänyt istuntonsa
Unkarin kansallismuseon rakennuksessa, jonka vieressä on alihuoneen
kokoushuone. Museorakennuksen edustalla seisoo Unkarin suurimman
eepillisen runoilijan János Aranyin kuvapatsas, jonka jalustaa koristaa
hänen kirjoittamansa Toldi-nimisen eepoksen päähenkilön kuva. Suoment
muist.] Sillä ei ole vaalipiiriä, sen ei tarvitse puhua; vaikkapa
kaiken ikänsä vaikenee ja äänestää, ei sekään tee mitään!

Hän pysähtyy János Aranyin kuvapatsaan eteen, hänen silmänsä kääntyvät
Nikolaus Toldiin. Kuinka rohkeana, uljaana istuu siinä sankari! Ja
yht'äkkiä hänkin alkaa rohkaistua... Onhan hän aina ollut puhuja;
parempaa maljanesittäjää kuin hän ei olisi koko komitaatista
hakemallakaan löytänyt. Hän vaan nousi ylös ja aatteet jo välähtivät
hänen päässään ja sanat tulvailivat hänen huulilleen... Jos joku
rohkeni siihen jotain pistää väliin, sai hän heti sanan sanasta. Mitäpä
hän siis pelkää, mikä häntä vapisuttaa? Osaahan unkarilainen -- jos ei
muuta -- ainakin puhua! Kummaa, että esi-isämme Árpád aseella, eikä
onnistuneella puheella, hankki itselleen tämän maan. Mikä niinmuodoin
häntä peloittaa? Hja, tietysti -- toista on komitaatti, tuttu piiri,
sukulaiset, ystävät, jotka odottavat hänen esiintymistään, jotka ovat
niin varmat siitä, että jos tämä mies nousee puhumaan -- hän ei lausu
tyhmyyksiä!

Mutta valtiopäivät! ... uusi yleisö ... epäilevät puoluelaiset ...
häijy oppositsiooni ... väijyvät lehterit ... viekkaat ja ilkeät
sanomalehtikertojat!...

Suuremmalla päättäväisyydellä ei vielä koskaan mikään valtiopäivämies
ole antanut päällystakkiaan vahtimestarille kuin hän. Hän tiesi että
tänään päivällisen aikana, ennen kello kahta tuossa naulakossa on
riippuva joko hänen palttoonsa taikka hän!...

Hän astuu istuntosaliin...

Käy istumaan...

Puheenjohtajan ilmoituksia...

Hän katsoo kelloaan. Se raksuttaa ... hänen sydämensä sykkii...

Puoli tuntia kuluu.

Notarius huutaa erään nimen:

-- Tódor Koronghy!

Hän kavahtaa pystyyn.

Mutta istuutuu heti. Sillä hän ei ole Tódor Koronghy, vaan Ferdinand
Kisfalusy. Ompa onni ettei ole unhottanut nimeään. Tódor Koronghy
puhuu ... hänkin on aloittelija ... lausuu esikoispuheensa, kangertaen.
Hän kuului oppositsiooniin ja niin hänen puolueystävänsä, vaikka puhe
olikin heikko, auttoivat häntä pulasta hyvä- ja éljen-huudoilla.

Tódor Koronghy istuutuu.

Hälinää ... puheenjohtaja soittaa. Huone täyttyy yhtäkkiä.
Hallituspuolue tulvailee sisään kaikkialta käytävistä. Ystävärengas
ympäröi hänet ... edestä, takaa ... sekä oikealta että vasemmalta.

Notarius huutaa jo toisen kerran hänen nimensä, hän ei kuule.
Oikeanpuolinen naapurinsa nykäisee häntä kylkeen.

Hän kavahtaa ylös.

Ja lausuu käheästi: "Kunnioitettu huone!"

Sillä hetkellä hän katsahtaa taivaasen -- ei, lehterille.

Ja siellä hän huomaa -- vaimonsa, ystävättäriensä keskellä, joitten
kiikarit kaikki ovat tähdätyt häneen.

Jonkinlainen lämpö juoksee koko hänen ruumiinsa lävitse...

Ja hän alkaa puhua... Hän ei oikeastaan tiedä mitä, sitä vähemmin
mitenkä --. mutta hän puhuu, sujuvasti, helposti, ilman seisahdusta.
Aluksi se oli vallan hyvä.

Yhtäkkiä hän kuulee: "Oikein!" Se tuli tosin ystäväpiiristä, mutta
herätti sen ulkopuolellakin vastakaikua.

Hm! ... vai niin! eihän tuo olekaan niin suuri konsti... Tähän asti hän
oli lausunut vaan sen, mitä vaalipuheessaan oli esiin tuonut... Nyt ...
oi! takertuu heti!... Eipä niinkään! Mieleensä juontuu muuan
pääkirjoituksensa maaseutulehteen ... sitte vielä toinenkin
pääkirjoitus... Tuossa maaseutulehdessä ei kukaan huomannut sitä;
täällä sille huudetaan hyväkin...

Naurua! Mikä se?... Ensimmäinen "hilpeyttä"! ... eikä tuolla puolella,
vaan täällä, omassa puolueessa, ystävien joukossa. Oikealta naapuri
kuiskaa: "varsin onnistunutta!" -- "Enemmän, enemmän!" kuuluu
vasemmalta; "käy hyvin".

Ja viippunut tasapaino alkaa taas asettua... Hänen suonensa eivät enää
tykytä niin kovasti...

Joku vastustuspuolueesta puuttuu puheesen... Hän ei vastaa siihen.
Jatkaa vain, katsoen väliin muistoonpanoihinsa. Nämät kyllä eivät ole
muistoonpanoja, sikäli kuin hän ei ollut kirjoittanut ainoatakaan sanaa
paperille, mutta katsahdus paperiin näyttää hyvältä ja täyttää paussit.

Tämä jo on edistystä, Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa hän ei
mistään hinnasta olisi uskaltanut pitää paussia eikä katsahtaa
paperiin.

Hän panee paperin pois ... jatkaa.

Taas "oikein" huutoja ... ei, tämähän jo on suosionosoitusta! Kas, kas!
Ja mikä on vielä enemmän, hänen eteensä on muodostunut kokonainen
piiri. Tämä ei enää ole ystävien pieni rengas, tämä on piiri ...
niinpä niin, "piiri", kuulijain piiri, johon yksi ja toinen
vastustuspuoluelainenkin eksyy. Yksi oppositsioonin pääjohtajista, joka
puheen alussa otti hattunsa ja aikoi mennä ulos, pysähtyikin matkalla
puheenjohtajan lavan eteen ... siitä hän, pilkallinen ilme silmissään,
kuunteli vähän aikaa aloittelijaa ... eikä mennytkään ulos, päin
vastoin vähitellen vetäytyi takaisin ja istui paikalleen!

Tämän puhuja selvästi näkee ja sen johdosta tapahtuu hänessä äkkiä
suuri muutos.

Nämäthän kuuntelevat minua, niinkuin kotona komitaatissa kuunneltiin;
minäpä miellytän, niinkuin kotona miellytin; nauretaan, niinkuin
kotonakin; puheeni vaikutus on sama kuin siellä.

Sen mukaan olen täällä kotona!

Itsetunto ja luottamus kasvoivat. Hänen kielensä sujuu ja hän puhuu
niinkuin olisi kotona. Taitavasti, järkevästi, lämpimästi. Ensimmäinen
kättentaputus!...

Aurinko paistaa sisään ja sen loisto valaisee hänen vaimonsa kasvot,
tuolla ylhäällä lehterillä. Nuot kasvot muutenkin loistavat, eivät
olisi tarvinneet auringonpaistetta.

Tämä häntä vielä enemmän innostuttaa. Hän tuntee itsessään leijonan
heräävän. Alussa hän viisasteli, myöhemmin puolusteli, nyt jo
hyökkäilee. Noin oikein husaarimaisesti.

Yksi isku ... kaksi iskua ... kolme iskua! Vieläpä useampiakin.

Vaan se jo kirveltää.

Ivallinen keskeytys kuuluu toiselta puolelta.

Tähän asti hän ei ollut vastannut keskeytyksiin; hän ei rohjennut
riposteerata.

Nyt hän jo letkauttaa takaisin ja onnistuneesti. Hänen puolueensa
huutaa "eläköön" ... tämä on jo "innokas" eläköönhuuto.

Hän tuntee olevansa hyvällä tiellä, menestyksen tiellä.

Mieliala on erinomainen, nyt vain onnistunut lopetus, vaikuttava pieni
tulitus ja kaikki on voitettu.

Ja hän voitti pelin!

Istuutuessaan häntä joka taholta onniteltiin, kolme ministeriäkin tuli
ja puristi hänen kättään.

-- Viisi minuuttia ... viisi minuuttia! -- kaikui kaikkialta.

Puheenjohtaja soittaa:

-- Istunto lakkautetaan viideksi minuutiksi.



KAHDEN TULEN VÄLILLÄ.


Muutamia päiviä on jo sanomalehdissä kiertänyt huhuja
ministerimuutoksesta. Eräs salkku saa uuden isännän, koska
vapaamielinen puolue on suuresti suuttunut nykyiseen ministeriin. On
mahdotonta häntä enää kannattaa. Kulunkiarviokeskustelun aikana hän oli
esiintynyt niin, että menetti kaiken luottamuksen.

Ja jos siitä oli vilkas ajatustenvaihto valtiopäiväin käytävissä ja
klubissa, niin mitä sitte ministeriössä! Meneekö "hän" ja kuka tulee
hänen sijaansa? Sitä tahtoisi tietää pieni ja suuri virkamieskunnassa.

Ministerineuvos Alfons Szecsödyn toimistossakin siitä keskustellaan.
Tämä toimisto on merkillinen paikka. Siellä voi saada paraimpia
sikareja, parainta luumuviinaa ja tuoreimpia juoruja, jonka vuoksi on
hyvin käsitettävissä se virallinen into, millä tässä hauskassa
toimistossa kävivät neuvokset, sihteerit ja jotkut semmoiset
koncipistitkin, joita herra ministerineuvos suvaitsi kutsua pienelle --
"pakinalle".

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä pidetään siellä
säännöllisesti kokouksia, joissa virtaa luumuviina ja sujuu
pakina ministeriötä koskevista ja koskemattomista asioista,
viimeisestä premieeristä, odotettavista nimityksistä, jonkun
virkaveljen hairahduksesta (hyvin suosittu puheenaine!), uusimmasta
avioerojutusta, kaikki höystetty ahkerasti kokoon kerätyillä pienillä
skandaalijutuilla. Kieltämätöntä on, että nämät tunnit kaikille
osanottajille olivat virkatunneista hauskimmat. Vähemmän hauskoja ne
tietysti olivat niille asiallisille, jotka näitten "pakinain" aikana
kärsimättömyydellä vartoivat herra ministerineuvoksen etuhuoneessa ja
pöyhkeältä vahtimestarilta saivat sen tiedon, että siellä sisällä
pidetään neuvottelua. Se heistä, joka oli hienommalla haistimella
varustettu, saattoi neuvottelujen perästä huomata väkevää
luumuviinanhajua herra ministerineuvoksen huoneessa, vaikkei
ministeriön eikä esittelijän toimialaan kuulunut väkijuoma.

-- Tuleeko todellakin Csetnekistä uusi esimiehemme? -- kysyi muuan
koncipisti, joka, ollen kamariherra, sen perusteella oli päässyt
"neuvotteluun" osalliseksi.

-- Tiedän sen varmaan -- vastasi eräs osastoneuvos. -- Minulla on
tuttavuuksia, se tietäkää, ja jokaisen henkilömuutoksen minä voin
ennustaa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu.

Csetneki joutui sitte päiväjärjestykseen ja otettiin kaikenpuolisen
arvostelun alaiseksi. Useammat tunsivat hänet mieskohtaisesti, toiset
olivat kuulleet hänestä paljon kaikenlaista, mutta kaiken ytimenä oli
se, että hän oli "vastenmielinen" mies.

-- Ylpeä ja ilman arvoa -- kuuluu mukavasta nojatuolista, jossa muuan
isomahainen herra venyy.

-- Jospa hän vain sitä olisi, mutta hänellä on muuan päähänpisto, mikä
monelle teistä, jossa vanhuuden enteet ovat huomattavissa, voipi
tuottaa ikäviä seurauksia -- lausuu siihen asian tietävinään oleva
osastoneuvos jonkinlaisella vahingonilolla.

-- Lázár, tämä tarkoittaa sinua! -- nauroi eräs ministerineuvos.

-- Mitenkä ja mihin nähden se saattaisi minua tarkoittaa? -- änkytti
Lázáriksi nimitetty henkilö.

-- Etkö kuullut mitä hän sanoi vanhuuden enteistä?

-- Minussa ei huomaa mitään vanhenemisen merkkejä. Tunnen itseni sangen
elinvoimaiseksi, varsinkin virkatoimiin nähden, -- vastasi Lázár, mutta
hänen kasvojensa väri sillä välin melkoisesti kalpeni.

-- Kuuletteko hänen tunnussanansa? Virkatoimiin nähden! Lazi virkansa
hyväksi kykenee kaikkiin, vieläpä siihenkin, että nuorentuu! --
ilkastelee kamariherra-koncipisti, seuran vanhempien ja nuorempien
jäsenten nauraa hohottaessa.

Sillä tämän seuran laskemien sukkeluuksien esineenä oli aina Lázár.
Lázár Kovács, osastoneuvos, vanhan järjestelmän jäännös, joka aloitti
palveluksensa jo ennen perustuslaillista aikakautta, "saksalaisessa
maailmassa", ja sen johdosta suuresti erosi uusista virkamiehistä. Hän
oli vielä pelokkaan, varovan, turhantarkan virkavaltaisuuden edustaja,
joka tikapuitten alimmalta astuimelta kovin työläästi ja hitaasti,
ilman protektsioonia, ainoastaan ankaralla työllään on noussut ylöspäin
ja siten paljoa paremmin osaa kunnioittaa asemataan kuin nykyinen
sukupolvi, joka joko valtiopäiviltä tipahtaa heti korkeihin virkoihin
taikka, vaikkapa alkaakin alhaalta, protektsioonin, tungettelun ja
muunlaisten edistyskeinojen avulla niin nopeasti liikkuu eteenpäin,
että vanhaa "beamteria" rupee huimaamaan. Hänen aikanaan, ennen
kuusikymmentä-lukua ja sen kuluessa, mitä tulevaisuuden toiveita
silloin virkamiehillä oli? Millaiseksi on siitä asti virkavalta
Unkarissa kehittynyt? Mimmoisia virkaylennyksiä saakaan nyt nähdä!
Ennen aikaan vanhenivat virkamiehet maaherraviraston koncipisteina ja
se, joka kansliasihteerinä voi vetäytyä lepoon, saattoi jo kerskata
kauniista edistyksestä. Sen sijaan jos nyt joku on pysynyt alallaan
neljä-viisi vuotta jossakin virassa, hän jo myllertää maat ja taivaat
päästäksensä ylenemään. Ennen ei uskallettu mukistakaan, kannettiin
iestä hiljalleen ja oltiin vaiti, sillä silloin oli vielä
auktoriteettia olemassa ja jos kansliapäällikön apulainen tahi
maaherraviraston varaesimies rypisti otsaansa, palautui höllentynyt
kuri.

Näissä traditsiooneissa, tämmöisessä koulussa kasvoi Lázár Kovács;
näitä vanhanaikaisia mielipiteitä vetivät sitten esiin uudet,
käyttääkseen niitä leikintekoon. Ei ketään ollut helpompi pelästyttää
kuin Lázária, joka aina pelkäsi että hänet pannaan pensioonille tahi
ainakin sivuutetaan. Hän oli kuitenkin vanhin osastoneuvos, ensi
vakanssissa hän ylennetään ministerineuvokseksi -- tietysti sillä
edellytyksellä, että noudatetaan vuorojärjestystä eikä lykätä
parlamentista hänen eteensä mitään "einschub'ia". Kaikissa tapauksissa,
hänellä on toiveita ylenemiseen. Tämän tietävät hyvin virkaveljet ja
pistelevät häntä siitä. Oi, nuot uudet eivät kunnioita ketään ...
varsinkin koncipisti-kamariherra hioo aina kieltään hänelle. Eikä hän
uskalla puolustaa itseään, vaan kärsii pistelyt, ja jota terävämmät
nämät ovat, sitä enemmän hän yrittää niille nauraa, jotta kaikki
katsottaisiin leikiksi.

-- Turhaan sinä nuorennut, Lazikani, virkatoimiin nähden; sinua odottaa
pensiooni -- ilkkui koncipisti.

-- Pensiooni? -- nauroi Kovács, ei ilman ponnistuksetta.

-- Niinpä niin, pensiooni! -- säestivät toiselta taholta useammat,
jotka huomasivat että tässä taas tulee pieni jupakka huolestuneen ja
pelonalaisen osastoneuvoksen kanssa, joka jokaisen ministeripulan
aikana vapisi kuin haavanlehti.

-- Jo monta kertaa olette minun peloittaneet, mutta vielä en ole
pensioonille pantu -- koetti hän leppeästi puolustaa itseään hyökkääjiä
vastaan.

-- Se vaan, Lazikani, että tuuli ei koskaan vielä ole niin puhaltanut
vanhoja vastaan kuin nykyään. Csetneki itsekin on nuori mies eikä voi
sietää vanhoja ihmisiä viroissa. Hänen periaatteensa on se, että
väistykööt he syrjään ja antakoot sijaa nuorille voimille!

-- Hm! mutta sanotaanhan: hyvä on vanhus talossa -- intti Kovács, joka
kaikin tavoin yritti peitellä pelästystään.

Turhaan! -- koko seura huomasi jo, että tuo kelpo ukko taas meni ansaan
ja ilman mitään sopimustakaan jatkui pilanteko heti itsestään.
Ilkastelu on vain silloin jonkin arvoinen, kun se on täydellinen.

Ensimmäinen, joka käsitti mitä asema vaati ja riensi
koncipisti-kamariherralle avuksi, oli asiantuntija osastoneuvos.

-- Ystävämme Hugo (se oli koncipistin ristinimi) on oikeassa. Csetneki
käy toisinaan vanhempaa sisartani tervehtimässä ja äskettäin hän tälle
mainitsi, että hänelle kelpaa vain nuoret työvoimat.

Tämä tieto vakuutettiin joka taholta oikeaksi. Muutkin olivat kuulleet
tulevan ministerin armottomista aikeista.

Vahtimestari astui sisään ja ilmoitti, että ministeri kutsuu
kunnianarvoisaa herra Szecsödyä, jonka johdosta neuvottelu lopetettiin
ja ministerineuvos, suuri mytty asiakirjoja kainalossaan ja erinomaisen
arvokkaan näköisenä, astui etuhuoneen lävitse, ilmoittaen siinä
odottaville asianosaisille surkuttelunsa, että hänen täytyy rientää
hänen ylhäisyytensä luo eikä siten enää tänään voi ottaa vastaan.
Tehkööt hyvin ja vaivatkoot itsensä tänne huomenna.

-- Eikö huomenna taas ole neuvottelua, armollinen herra? -- kysyi
vähäisen epähienolla äänellä joku asianosainen, jossa neuvottelusta
poistuvat punehtuneet ja naureskelevat virkamiehet olivat herättäneet
epäluuloa.

-- Tuskin, tuskin -- vastasi armollinen herra kiireesti ja katosi.

Mutta vahtimestari avasi ikkunan ja tuuletti huonetta puolen tunnin
ajaksi -- neuvottelun jälkeen.

Se muodonmuutos, joka Kovácsissa edellä kerrotun neuvottelun jälkeen
parin päivän kuluttua tapahtui, herätti yleistä huomiota ministeriössä
ja antoi aihetta hupaisimpiin kuiskutuksiin. Koncipisti-kamariherra oli
pakahtua naurusta ja hänen hämäyksistään ei tahtonut loppua tulla.

-- Oi, oi! Lazikani, sinähän olet muuttanut karvasi, sinustapa on
tullut täydellinen keikari! Tuo lyhyt takki, sopiiko se sinun iällesi
ja asemallesi? Eikö vanha silinterisi olisi kelvannut vielä tänä
vuonna, miksi ostit uuden muodinmukaisen? Ja mitä kaulahuiviisi tulee,
niin se jo apulaiskoncipististakin olisi liian räikeä.

Mutta vaatetuksessa tapahtuneet vaihdokset eivät kumminkaan olleet niin
suuret kuin se muutos, jonka alaiseksi Kovács itse oli joutunut.

Että niin nuorekkaasen pukuun tarvitaan nuoret kasvotkin ja nuoriin
kasvoihin taas notkeat liikkeet, se oli Kovácsille heti selvä. Ja sen
johdosta harmaitten viiksien sijasta ennen pitkää tarkoituksenmukaisen
voiteen avulla sysimustaksi muuttunut parta koristi hänen huuliaan,
joiden tavaton puna herätti epäilyä ihomaalin käyttämisestä. Ja kun
viikset olivat mustat, niin tietysti ei poskipartakaan saattanut jäädä
harmahtavaksi. Mutta sen värjääminen kysyisi paljon työtä. Tänne siis,
parturi, saata se veitselläsi katoamaan! Kasvot siitä varmaankin
nuorentuvat, kuu ei se niitä varjosta. Nyt on enää vain tuo tunnettu
kaljupäisyys jollakin tavoin autettava, mutta ei sekään kysynyt suurta
työtä. Lázár muutenkin jo aikoja sitten on valittanut vetoa
virastohuoneissa, josta hän on saanut kärsiä säännöllistä hammas-,
pään- ja muuta särkyä. Jos hän vetää tämän syyksi, ei kukaan saata
kummastella, että hän vaatimattomalla valetukalla yrittää suojella
itseään ilmavirran vahingollisuudelta.

Sellainen hänen entisen olemuksensa perinpohjainen uudistus herätti
huomiota ei ainoastaan virastossa, vaan kotonakin, hänen armonsa
neuvoksettaren luona.

Lázár tunsi olevansa velvollinen antamaan aviovaimolleen selityksen
asiasta.

-- Sinä kummastelet, kultani, eikö totta, mikä minusta on tullut. Hja!
Ministerimuutos! Saamme uuden ministerin, nuoren tarmokkaan, jolle
vanhat eivät kelpaa. Hän etsii nuoria työvoimia ... vanhoja uhkaa
pensioonille-pano... Ymmärrätkö, pensioonille-pano? Mikä isku se olisi
meille, joiden täytyy elää vain virastani... Emme voisikaan elää
arvomme mukaisesti muualla kuin linnassa... Ja sinne ylös sinä et
kernaasti muuttaisi.

-- En tosiaankaan -- vastasi Milka. -- Pestissä olen elänyt, Pestissä
tahdon kuoliakin, Budaan en mene!

Lázár syleili puolisoaan hellästi, mikä jo pitkään aikaan ei ole
kuulunut talon tapoihin.

-- Emme menekään, sillä, saakeli soikoon, minä olen vielä kaukana
pensioonista.

Ja sen jälkeen pikaisilla, keveillä askelilla käyskennellen
edestakaisin, pullistaen rintaansa, keikutellen päätään, huitoen
molempia käsiään hän jatkoi:

-- Laittakaamme niin, ettei ministeri huomaakaan vanhaksi! Katsoppas
nyt, Milkaseni, sopiiko miestä, joka näin käy -- näin katsoo -- näin
käyttäytyy, lukea vanhojen joukkoon?

Ja painaen innokkaan suutelon Milkan poskelle, mikä niinikään oli kovin
harvinainen herkku tässä vanhentuneessa taloudessa, hän ketterin
askelin riensi ulos huoneesta, alas käytävästä, pois talosta, pitkin
katua, ja vaikka tuo ketteryys häntä johonkin määrin väsytti, kulki hän
samalla ketteryydellä aina virastoonsa asti.

Kun sitten uusi ministeri ryhtyi virkatoimeensa ja hänen alaisensa
virkamiehet valtiosihteerin johtamina kävivät hänen luonaan
kunniaterveisillä, niin hänen ylhäisyytensä, vastatessaan
valtiosihteerin tervehdyspuheesen, erityisellä painolla huomautti
odottavansa jokaiselta harrasta, "väsymätöntä" ahkeruutta ja
työteliäisyyttä. (Yleistä hyväksymystä.) Puheensa jälkeen hän astui
ensimmäisessä rivissä seisovien ylempien virkamiesten luo, pudisti
heidän kättään ja vaihtoi pari sanaa heidän kanssaan. Kovácsista.
tuntui kuin hänen terävät, urkkivat silmänsä olisivat tahtoneet
jokaisesta saada ilmi, paljonko heissä vielä oli työkykyä ja
väsymätöntä voimaa, Vanhojen ja isopäisten joukosta kai Lázár Kovács
teki häneen hauskimman, elähyttävimmän ja joustavimman fyysillisen
vaikutuksen, tämä kun rintansa pullistuksella, kasvojensa hymyilyllä ja
jäsentensä heilutuksella herätti yleistä huomiota ja hupaisuutta.

Ainakin Kovács itse oli tyytyväinen tuohon vaikutukseen ja kertoi siitä
innostuksella kotona epäilevälle puolisolleen. Sillä Milka epäili, hän
kun ei mitenkään voinut saada päähänsä, että kukaan mies tuolla tavoin
sievistäisi itseään jonkun ministerin mieliksi, joka ei ole -- nainen!
Siitä huolimatta hän päätti toistaiseksi jäädä tarkkaavalle kannalle ja
olla uskovinaan kaikkia noita taruja, joita hänen miehensä hänelle
keksii. Hän ei vain jättänyt silmällä pitämättä sitä uutta
muotikauppaa, joka menneen kuun alussa, neljännesvuoden alettua, oli
heitä vastapäätä avattu, erään sangen kauniin, vaaleaverisen
leskirouvan johtamana. Niin usein kuin herra neuvos poistui kotoa,
vaani neuvoksetar aina ikkunasta, eikö tämä tapahtuma saanut aikaan
mitään liikuntoa muotikauppijattaren puodissa. Ennen pitkää hän tuli
vakuutetuksi ... mistä? Kaikenlaisista epäilyttävistä seikoista.
Milloin tuo kaunis muotikauppijatar seisoi puotinsa ovessa, ikäänkuin
tarkastaaksensa jotakin hattua, milloin häntä ei tosin näkynyt
etualalla, mutta varmaankin hän taampana keikaili herra neuvokselle,
joka virastoonsa mennen säännöllisesti astui kadun poikki,
muotikauppijattaren puodin ohitse, ja kulmassa kääntyi toiselle
kadulle. Se on kyllä totta, että hänen ennenkin, kun tuo puoti ei vielä
ollut vaarallisenkauniin muotikauppijattaren, vaan vaarattoman
ryytikauppiaan hallussa, oli ollut tapa käyttää juuri samaa tietä,
mutta -- niin viisasteli neuvoksetar -- se mies, jolla on vähänkin
velvollisuuden tuntoa, muuttaa matkasuuntansa asianhaarain mukaan ja
kiertää tiellä olevia muotikauppoja.

Milka oli niitä rouvia, jotka ilman syyttä ovat mustasukkaisia. Jumala
tietää, että Lázár Kovács ei iki pitkinä päivinä ollut antanut aihetta
siihen, mutta kuitenkin oli hänen aviokumppaninsa altisna
mustasukkaisuuden basilleille. Ruttona raivosi jo tämä tauti hänen
sielussaan, mutta kahden viikon aikana hänen onnistui salata se.

Lopulta se puhkesi ilmi.

Lázár toi ministeriöstä tuoreita uutisia. Huhun mukaan oli kaksi hänen
virkatovereistaan jo pantu pensioonille korkean ikänsä tähden -- hän
oli pelastautunut, koska hän hyvin näyttelee nuoren roolia.

-- Kylläksi! Älä ilveile enää kauemmin! Olen saanut tarpeekseni
valheistasi -- huudahti Milka raivostuneena.

Herra Kovács oli miltei muuttua kiveksi pelästyksestä, sillä
hellyydenosoitusten ajanjakson loputtua olivat riidat, torat ja
kiukunpurkauksetkin tauonneet ja jo pitkän ajan kuluessa oli suloinen,
hiljainen "älä loukkaa, en minäkään loukkaamalla päässyt voimaan
heidän kodissaan."

 -- Mikä nyt, Milka?

-- Se vaan, ettet minua enää saa nenästä vedetyksi! Hänen ylhäisyytensä
sinne, hänen eksellenssinsä tänne! Kyllä minä tunnen sen eksellenssin,
joka lähettää vanhukset pensioonille, sentähden että hän etsii vain
nuoria työkykyjä -- se ministeri asuu tuolla -- tuossa vastapäätä!

-- Mi ... missä? -- änkkäsi Kovács.

Hänen vaimonsa tarttui häntä kädestä ja talutti ikkunalle, josta näytti
vastapäätä olevaan puotiin:

-- Tuossa!

-- Kultaseni, minä en todellakaan käsitä sinua.

-- Kylläpä vielä tulet käsittämään, mutta aluksi tahdon ja vaadin, että
muutut takaisin entisellesi. Minä olen aviovaimosi ja minun ei ole
tarvis semmoista houkkiota, jonka olet itsestäsi tehnyt. Partasi saat
antaa jälleen kasvaa, viiksiäsi en salli maalattavan. Peruukkisi
otetaan takavarikkoon. Anna hänen eksellenssinsä vain nähdä, mimmoinen
kunnialla vanhentunut ja valtion palveluksessa voimansa kuluttanut
neuvos hänellä on!

Lázár Kovács yritti kaikkia rauhoittaaksensa puolisoaan ja
selittääksensä asian. Mutta jota enemmän hän vakuutti ja vannoi
viattomuutensa todeksi, sitä uhkaavampia säkeniä iskivät Milkan silmät.
Hän huomasi turhaan vetoovansa vaimonsa järkeen.

Seuraavana aamuna olivat nuorekas takki, värikäs kaulaliina,
muodinmukaiset housut ja silinteri kadonneet ja ainoastaan vanha
vaattehisto oli käytettävissä.

Mitähän ministeri ajattelisikaan hänestä, jos hän astuisi hänen eteensä
kaljupäisenä, viikset harmaina, siistittömässä vanhassa puvussa, kun
hän vielä eilen esitteli hänelle asiat hyvin säilyneenä, nuorekkaana,
somana keski-ikäisenä miehenä? Semmoinen näky olisi tietysti omiaan
suuressa määrässä järkähyttämään sitä luottamusta, jonka hän juuri oli
saavuttanut hänen ylhäisyytensä silmissä, ja turhaan hän yrittäisi
notkealla ryhdillä, vilkkailla liikkeillä korvaamaan ulkonaisesti
näkyvää vanhuutta. Jota eloisampi tämä "vanha herra" olisi, sitä
naurettavammalta hän näyttäisi. Ja sitte hänen virkaveljensä! Mitä
muistutuksia he tekisivätkään tuosta äkkiä tapahtuneesta käänteestä
taaksepäin!

Hän palasi puolitiestä, ilmoitti virastoonsa sairauden kohtauksen ja
pani kotona maata. Kuume valtasi hänet paljaasta kiukusta.

Mutta yön hiljaisuudessa syntyi pelastava aate.

Seuraavana päivänä aamulla hän tavattoman aikaisin ja tavattomalla
kiireellä poistui kotoa ja kävi, ennenkuin meni virastoon, parturin
luona, poikkesi suureen makasiiniin, jossa myydään valmiita herrain
vaatteita, sekä pistäytyi erääsen hajukauppiaan puotiin, josta sai
ostaa ihomaalia ja kaunistavia aineita ... ja kun ministeri kello puoli
yksitoista kutsutti hänet luoksensa esittelemään, riensi nuorekas,
mustaviiksinen, vaaleatukkainen, somasti puettu neuvos kansliastaan
esimiehen osastoon.

Siitä alkaen Lázár Kovács ilmestyi maan päällä kaksinkertaisessa
muodossa: toisessa kotona, toisessa ministeriössä. Kotoinen Kovács on
jokapäiväinen poroporvari, joka jo on luopunut maailman
turhamaisuuksista ja löytää ainoan, puhtaan ja hämmentymättömän ilonsa
hyvästä atriasta ja levollisesta yöunesta. Hänen kasvonsa ovat
ryppyiset, silmänsä raukeat, ryhtinsä veltto, askeleensa hitaat,
pukunsa vanhanaikainen.

Mutta jos joku salapoliisi pitäisi herra neuvosta silmällä, huomaisi
hän että Kovács muuttuu sellaiseksi rahjukseksi vasta siitä kulmasta,
josta hän kääntyy kadullensa. Sen kulman toiselta puolelta hän
nuorukaisen keveydellä rientää ministeriöön, jossa -- pukeutuu toisiin
vaatteisin. Näitä naamiaisia helpoittaa se seikka, että hän voi päästä
kansliaansa takaportista erään pimeän käytävän kautta. Nyttemmin hän
säännöllisesti käyttää tätä tietä.

Kauaksi aikaa ei edes suurin taitavuus ja viekkaus voi jatkaa sellaista
peliä ilman ikävyyksiä ja ne Kovácsin virkaveljet, jotka iltapäivällä
tapasivat hänet, kun hän oli kävelemässä Milka rouvan kanssa,
huomasivat jonkinmoisella hämmästyksellä, kuinka suuri eroitus on
aamupäivän ja iltapäivän neuvoksen välillä.

Kamariherra-koncipisti sanoikin suoraan:

-- Lazikani, tiedätkö etten ole nähnyt ketäkään, joka niin lyhyen ajan
kuluessa osaa vanhentua kuin sinä. On kyllä totta, että sitte taas pian
nuorennutkin?

Kovács yritti kääntää asian leikiksi, mutta vähitellen hänen täytyi
käsittää, että näitä naamiaisia ei käy kauan jatkaminen. Ministeri ei
muutenkaan pidä häntä vanhana, hän siis saattaa heittää nuoruuden
naamarinsa. Asteettain hän tahtoo vanhentua, ensiksi luopuu
ihomaalista, sitte jättää viiksien mustaamisen, sen jälkeen poskiparran
maalaamisen (sillä siitä asti kuin hänen täytyi antaa partansa kasvaa,
hän virastossa maalaa senkin mustaksi) ja niin edespäin, jottei hän
yhtäkkiä hämmästyttäisi ministeriä. Noin kuusi viikkoa hänen vielä
täytyy esiintyä kaksimuotoisena, sillä välin ratkaistaan hänen asiansa
ja hän, ollen vanhin vuorossa, nimitetään ministerineuvokseksi, joka
merkitsee hänen virkauransa huippua.

Ihminen päättää, kohtalo säätää!

Paljon on katuja Budapestissä ja niillä saattaa kaksi ihmistä
vuosikausia kävellä toisiaan kohtaamatta. Mutta se on tieteellisesti
todeksi näytetty ilmiö, että jos joku ihminen joko pääkaupungissamme
taikka missä hyvänsä muualla maan päällä tahtoo karttaa jotakuta, hän
välttämättömästi on sattuva yhteen juuri sen kanssa.

Tätä luonnonlakia saa Lázár Kovácskin kiittää siitä yhtymyksestä, mikä
eräänä iltapäivänä kello 6 Vácz-kadulla Krisztóf Nagyin apteekin
edustalla tapahtui hänen ja ministerin välillä. Kovács talutti
Milkaansa käsivarresta, astuen kaupungintalon puolelta Gizella-toria
päin: hänen ylhäisyytensä tuli vastaista suuntaa -- molemmat sattuvat
yhteen -- tervehtivät toisiaan -- ministeri luopi terävän katseen
neuvokseen, ikäänkuin ei heti tuntisi häntä -- sitte hän yhtäkkiä
tuntee hänet, kasvoillaan jonkinlaisen kummastuksen ilme -- neuvos
punastuu ja katukohtaus on ohitse.

Lázár Kovács nukkui yönsä levottomasti ja hänen vaimonsa herätti häntä
kaksi kertaa, kysyen mitähän inuu. Hän vastasi näkevänsä pahoja unia,
sudet vainoovat häntä ja ministerihuoneiston laki putosi hänen
päällensä. Hän ei puhunut totta ... hän näki unta siitä, että hänen on
mentävä ministerin eteen eikä osaa päättää, missä muodossa hänen tulee
esiintyä. Hän seisoo yhä peilin edessä, milloin maalaten viiksiään,
milloin pesten maalin niistä pois, milloin sovittaen peruukkia
päähänsä, milloin taas temmaten sen siitä alas. Ministeri lähetti jo
kolmannen vahtimestarin häntä hakemaan...

Ja tämä uni toteutui. Seuraavana päivänä hän todellakin joutui siihen
tilaan, josta koko yön oli nähnyt unta. Hän ei voinut päättää, olisiko
vanha vai nuori. Kummassakin tapauksessa hän saattaa tulla
naurettavaksi. Kello kahdeksitoista ministeri oli kutsuttanut hänet
luokseen esittelemään erästä monimutkaista asiaa. Hän ei vielä ollut
ehtinyt ottaa selkoa uudemmista siihen kuuluvista asiakirjoista, vaikka
kello jo oli lyönyt kymmenen. Mutta mitä hän voi siihen, että hänen oli
saatava selville toinen tärkeä kysymys, se, onko hänen esiteltävä
peruukissa vai peruukitta, harmaa- vai mustapartaisena. Hän oli jo
suorittanut kolminkertaisen muutoksen... Milloin hän istuu asiakirjain,
milloin peilin ääressä, milloin tutkii esiteltävää asiaa, milloin
käyttää ihomaalia.

Ei kumpikaan toimi suju, ja mikä on pahinta, hän joutuu niin sekaisin
päästään, että pian unhoittaa koko asian, vieläpä senkin, mitä jo ennen
on tarkoin tietänyt.

Jo on yhdestoista tuntikin kulunut.

Vihdoin hänen kuitenkin täytyy tehdä päätös.

Se tapahtuu...

"Nuori" Lázár Kovács on esittelevä. Pian peilin eteen ... riennä,
maalaa pian viikset ja parta, sillä heti sinua kutsutaan. Hän ei vielä
ollut puoleksikaan valmis, kun jo kaksi vahtimestaria koputti ovella:
"Hänen ylhäisyytensä kutsuu, tulkaa pian!" Kohta, kohta! Kolmas
koputus, kolmas vahtimestari! "No, ettekö jo tule?" Heti paikalla! Hän
vain etsii peruukkia -- mutta turhaan! Piru tietäköön, mihin sen on
pannut? Neljäs koputus, joka jo kuuluu kolkutukselta. Se ei olekaan
enää vahtimestari, vaan esimiehen koncipisti, joka oven takaa huutaa
hoputtaen:

-- Ministeri tulee kärsimättömäksi, hänen täytyy mennä valtiopäiville,
tehkää hyvin ja joutukaa!

Onneksi Kovács löytää asiakirjain sekaan joutuneen peruukkinsa, panee
sen päähänsä ja, ehtimättä enää hätäisestikään luoda peiliin viimeistä
silmäystä, sieppaa käteensä asiakirjat, aukaisee oven ja rientää
yhdessä koncipistinsa kanssa ministerin luokse.

Hänen ylhäisyytensä ottaa hänet vastaan näillä sanoilla:

-- Te olette antanut odottaa itseänne, mutta minulla on paljon
työtä...

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne! ... mutta...

-- Pian nyt! Tehkää hyvin, istukaa!

Istuttiin ja Kovács ryhtyi suurimmalla kiireellä asian esittämiseen.
Siinä häneltä ei voi jäädä huomaamatta tavaton ilme ministerin
kasvoissa. Ikäänkuin hän vain sangen vaikeasti voisi tukehuttaa esiin
tunkevaa naurua.

Tämä saattaa neuvoksen johonkin määrin hämille. Mikä lienee syynä
siihen? Kenties hän on pannut peruukkinsa huonosti päähän?

Ministeri kääntää kasvonsa pois hänestä. On selvää, että hän vain siten
saattaa pysyä vakavana.

-- Herran tähden! Mikähän minua vaivannee? -- ajattelee onneton
referentti, jolta tällä välin mielenmaltti alkaa loppua.

Hän kadottaa asian juonen, takertuu ja kääntelee vapisevin käsin
hermostuneesti papereita, joiden avulla tahtoo taas päästä oikealle
tolalle.

Vihdoin hän löysi juonen ja jatkaa esittelyä.

Silloin hän huomaa sivuseinällä peilin. Hän katsahtaa siihen ja -- on
sortua maahan. Nyt hän tietää, mitä ministeri oli löytänyt hänessä
naurettavaa -- hänen toinen viiksensä oli musta, toinen harmaa!

Tästä kamalasta keksinnöstä sana jähmettyy hänen huulilleen ... hänen
kasvonsa lentävät tulipunaisiksi ... asiakirjat luiskahtavat hänen
käsistään ja putoovat lattialle.

--- Herra neuvos ei jaksa hyvin? -- lausui ministeri, jonka kävi
esittelijä parkaa sääli.

-- Jo eilisestä saakka olen kipeä, -- ähkyi neuvos.

-- No, menkää kotia ja pankaa maata! Asiakirjat voitte jättää minulle,
otan niistä selon.

Pääsikö Kovács kansliaansa omin jaloin vai jonkun avustamana, sitä hän
ei itsekään tiennyt. Vahtimestari saattoi hänet ulos, auttoi vaunuihin
ja toimitti kotia.

Milka pelästyi kovin, nähdessään miehensä riutunein kasvoin, kalpeana,
vahtimestariin nojautuneena astuvan sisään.

-- Mitä hänelle on tapahtunut?

-- Herra neuvos rupesi voimaan pahoin hänen ylhäisyytensä luona --
ilmoitti vahtimestari.

Lopuksi jäivät mies ja vaimo kahden kesken. Neuvos laskeutui sohvalle,
hänen vainionsa teki vuoteen.

-- Pian sänkyyn, sitte lähetän lääkäriä hakemaan.

Siihen Kovács lausui:

-- Minä viis lääkäristä. Voin minä mennä pensioonille ilman
lääkäriäkin.

Vähitellen rouva sai tietää kaikki. Kovácsin alkoi kieli sujua ja hän
työnsi kaiken vastuunalaisuuden pensioonille joutumisesta vaimonsa
niskoille. Hän on syynä kaikkeen -- hänen aiheeton mustasukkaisuutensa.
Olkoon nyt valmis muuttamaan Budaan.

Milka, joka nyt käsitti, että Lázár ei ollut tehnyt itseään nuoreksi
minkään naisen, vaan ministerin tähden, oli suuresti liikutettu. Hän
koitti kaikin tavoin tyynnyttää miestään eikä lakannut häntä
lohduttamasta. Asiahan on kovin vähäpätöinen, eihän semmoisen takia
pensioonille panna.

-- Onneton vaimo! Kaikkiin sinä sekaannut etkä mitään ymmärrä. Jos
olisit ollut siellä ja kuullut millä äänellä ministeri sanoi: "menkää
kotia ja pankaa maata", niin et hetkeksikään epäilisi. Sitte hän piti
asiakirjatkin luonaan. Hän ei tahdo minua enää esittelemään.
Ministerineuvoksen viran sijasta pensiooni! Mene ja etsi asuntoa
linnasta!

Päivät kuluivat, mutta Kovácsia ei voitu saada virastoonsa menemään.

Mitä hän sieltä etsisi? Kyllä hän menee silloin kun täytyy mennä
viimeinen kerta: sanomaan jäähyväiset virkaveljilleen, järjestämään
kirjoituspöytänsä, tyhjentämään laatikkonsa; eihän pensioonille
paneminen enää kauan voi viipyä. Siitä vaan on kysymys, missä muodossa
hän saa sen. Otetaanko laskuun hänen valtion palveluksessa monien
vuosien kuluessa hankkimansa ansiot ja lievennetään katkeruutta ainakin
pienellä ritaritähdellä vai eikö lievennetä milläkään, eipä edes
parilla tunnustavalla sanalla erokirjassa ("uutterasti ja
menestyksellä"), vaan annetaan matkapassi muitta mutkitta?

Kaksi viikkoa kului tällä tavoin.

Eräänä "kauniina" päivänä ... se on: päivä ei suinkaan ollut kaunis ...
sade valui virtana ulkona ja Kovácsinkin mieliala oli synkkä. Siis
eräänä synkkänä ja sateisena päivänä tulee palvelija sisään
ilmoittamaan että viraston vahtimestari on täällä.

-- Tulkoon sisään! -- sanoo pahalla tuulella Lázár Kovács, ajatellen
itsekseen: varmaan se nyt tuo erokirjan.

Vahtimestarilla olikin muassaan kuittikirja ja siinä saattoi selvästi
nähdä ison sinetillä suljetun kirjeen, No Lázár, nyt on hetkesi lyönyt.

Mutta hillitse itseäsi, älköön vahtimestari saako huomata
mielenkuohuasi!

-- No Balga, mitä hyvää tuotte?

-- Kirjeen, armollinen rouva -- vastasi vahtimestari ja kurotti
kuittikirjaa herra neuvokselle, jotta hän nimikirjoituksellaan
todistaisi saaneensa lähetteen.

Kovács kirjoitti nimensä ja murahti, vahtimestarin mentyä, purevalla,
katkeralla äänellä:

-- Aukase, neuvoksetar!

-- Se tahtoo sanoa: ministerineuvoksetar! -- oikaisi Milka ja levitti
voitonriemulla paperin miehensä eteen.

Kovács jäi silmät, suu auki töllistelemään.

-- Eihän tämä olekaan pensionille-panon määräys, vaan nimitys! Niin,
nimitys ... ministerineuvokseksi! -- huudahti Lázár Kovács sohvalta
ylös hypäten. -- Tuossa viisi floriinia, anna vahtimestarille!

Mennessään ministerin luo kiittämään nimityksestä, hän esiintyi
alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan. Hänen ylhäisyytensä otti
hänet vastaan sangen kohteliaasti ja sanoi nauraen:

-- Minä en ulkonäöstä etsi nuorta työvoimaa, vaan henkisestä
joustavuudesta. Teistä valtio vielä kauan aikaa voi hyötyä.

 Siitä saattoi huomata, että ministeri tiesi kaikki.

-- Mutta keneltä hän on saanut tietää sen? -- kysyi Kovács kotona
vaimoltaan. -- Mitä arvelet?

Milka rouva hymyili salaperäisesti ja vastasi vain:

-- Tyydy siihen, ettei meidän tarvitse muuttaa linnaan.



MITÄ KAUNIS NAINEN MAKSAA?

(Erään naistenihailijan muistoonpanoista).


Eräänä päivänä näen kadulla kaksi pienen pientä jalkaa. Koska pidän
itseäni etevänä esteetikkona, koska edelleen kahdessa tuommoisessa
pikkuruisessa jalassa on enemmän estetiikkaa kuin monessa foliantissa
ja koska lopuksi minä mieluisimmin opiskelen estetiikkaa sillä tavalla
-- syöksen noiden kahden pikku jalkasen jälkeen.  Ne pakenevat
kerkeästi.

Minä perässä!

Kiireessäni työnnän kumoon ruukkuja kaupittelevan akan tahi ehkä vain
hänen ruukkunsa.

Akka alkaa pahasti huutaa ja viihdyttääkseni hänen vihaansa heitän
hänelle setelin ... luulen että se oli 10 floriinia. --  Otaksukaamme
siis -- 10 floriinia.

Laastari auttoi, asianomainen lakkasi voivottamasta ja minä
huolestuneena tähystelin mihin jalkani -- tahdoin sanoa: hänen
jalkansa, joutuivat. Pian keksin ne. Samassa hetkessä jalkojen omistaja
kääntyy, huomaa minut. Hän suuntaa kulkunsa vuokravaunujen
seisontapaikkaa kohti, jalat astuvat vaunuihin, minun jalkani
niinikään, hän ajaa pois, minä hänen jälkeensä.

Vaunujen hinta juomarahain kanssa nopeasta ajosta -- 5 floriinia.

Sillä minun täytyi ajaa nopeasti.

Kuskimme ajoivat näet kilpaa.

Hänen vaununsa pysähtyivät komean myymälän eteen -- minun myöskin. Hän
astuu alas vaunuista ja menee sisään -- minä teen samoin.

Yhtä haavaa astuimme vaunuista, yhtä haavaa menimme sisään.

Hän katsoo minuun hämmästyneenä, silmäilee minua kiireestä kantapäähän
ja minä huomaan, että hänen kasvonsa ovat kauniimmat kuin jalat, silmät
kauniimmat kuin kasvot ja vartalo vielä silmiäkin kauniimpi.

Kauppias katsoo kysyväisesti minuun, sanoo sitte: "Mitä suvaitsette?"

Vieressäni kuulen sointuvan äänen: "Näyttäkää silkkikankaita!"

Tämä taivaallinen ääni saattaa koko olentoni väräjämään.

Mikä oli luonnollisempaa kuin että minäkin hänen jälkeensä kuiskaan:

-- Näyttäkää silkkikankaita!

-- Minkä värisiä?

Hänen hiuksensa, silmänsä olivat mustat.

Siis: Mustia!

Tuntematon nainen katsahti minuun päin. Joku ilme kuvautui hänen
kasvoilleen, mutta mikä se oli ja mistä syystä, sitä en tosiaankaan
voinut tutkia, sillä olin kokonaan sen hurmaavan lumouksen vallassa,
johon silkkikangasten valikoitsija oli minut saattanut.

Kauppias ... oi, tuo kauppias, tuo inhottava kauppias, kuinka hän
vaivaa kysymyksillään! Aikooko hän kuulustaa minua? Antakoon niin
paljon kuin tahtoo ja mitä tahtoo, mitatkoon kyynärpuullaan ja pankoon
pakettiin, ottakoon maksun ja jättäköön minut rauhaan ... katselemaan
tuota viehättävää kaunotarta. Enhän minä teidän kangastenne takia,
herra kauppias, tänne tullut, vaan hänen tähtensä! .l. huomatkaa se ...
ainoastaan hänen tähtensä...

Olin päättänyt kauppani, mutta hän ei vielä lähde.

Hän tinkii.

Tuo sydämetön kauppias, sen sijaan että lankeisi polvilleen tämän
jumalattaren eteen, huudahtaen: "Koko puotini sisällyksen lasken
ilmaiseksi jalkainne juureen, kun vain sallitte minun rakastaa teitä"
-- niin, tämmöisen järkevän ja asianhaarain täysin oikeuttaman
selityksen sijasta hän hymyilee, yhä hymyilee eikä anna tinkiä
penniäkään, vetoo siihen, että heillä muka on määrätyt hinnat ja ottaa,
rohkenee todellakin ottaa koko hinnan.

Voidakseni odottaa tämän tuskallisen kohtauksen loppua, minun vielä
täytyi ostaa kaikenlaisia kankaita ja kapineita, ajan kuluttamiseksi.
Pakettieni luku kasvoi ja kun ne vietiin vaunuihini, hymyili tuo kaunis
nainen kovin veitikkamaisesti.

Maksoin kauppiaalle yhteensä 252 floriinia 52 kreutzeriä.

Astuimme vaunuihimme, ajoimme eteen päin.

Yht'äkkiä pysähtyvät vaununi. Mikä on? Jonkun vanhan rouvan pieni
sylikoira oli joutunut hevosten jalkojen alle. Rouva nosti aika
mellakan, seisautti vaunut, kirosi kuskia ja hevosia, huusi verikostoa,
vaati verenhintaa viattomasti murhatusta lemmitystään. Sill'aikaa
kokoontui väkeä, minä pelästyneenä katsahdin ulos, huomasin että
kaunottareni vaunut ovat katoomaisillaan näkyvistäni.

Pistän käteni taskuuni, heitän rouvalle kourallisen kahden ja yhden
floriinin sekä kahdenkymmenen kreutzerin kappaleita, huudan kuskilleni,
lähdemme taas eteenpäin.

Paljonko heitin ikkunasta?

Taskussani saattoi olla pientä rahaa -- 8 floriinia.

Onnellisesti saavutamme hänen vaununsa.

Ne pysähtyvät erään talon eteen; hän astuu ulos ja menee portista
sisään.

Minäkin pysäytän vaununi ja odotan.

Kuluu neljännestunti, puoli tuntia, kolme tuntia. Hän ei tule, mutta ei
kukaan tule hänen ostoksiaankaan noutamaan; on siis selvää, että hän on
vieraisilla. Mutta sill'aikaa kuin hänellä oli hauskaa, oli minun
ikävä, vieläpä vilukin, sillä oli talvi, kylmä tuulinen ilma. Sen
vuoksi menin lämmittelemään erääsen konditoriaan, joka oli vastapäätä
sitä onnellista porttia, josta hän oli mennyt sisään.

Konditorianeidet huomasivat pakettiläjän vaunuissani ja minä käytin
tilaisuutta vapautuakseni niistä. Lahjoitin ne heille. Toinen neiti
juoksikin heti ulos ja toi paketit sisään juuri kuin,-- oi
onnettomuutta! -- kaunis nainen tuli ulos talosta.

Silmämme kohtasivat toisensa. Huomasin hänen katseessaan pilkkaa ja
ylenkatsetta.

Seuraavana päivänä tapahtui erinomainen käänne asiassa.

Tuli ilmi, että palvelijani ihailee tuntemattoman kaunottareni
kamarineitsyttä. Hän voipi antaa minulle mitä tarkimpia tietoja.

Kauniin naisen nimi on rouva Szánfalvay ja hän on leski.

"Leski" sanasta palvelijani heti sai eri palkinnon -- 10 floriinia.

Olin pian selvillä asiasta palvelijani kanssa.

Korotin hänen kuukauspalkkansa 5 floriinilla, mikä vuodessa tekee -- 60
floriinia.

Kamarineitsyelle johdannoksi -- 10 floriinia.

Rouva Szánfalvayn tuttavapiiristäkin sain tarkat tiedot. Jonkun
yhteisen tuttavamme luona esitytän itseni hänelle.

Merkillistä kyllä kului kaksi viikkoa, ilman että tämä harras haluni
meni täytäntöön.

Sill'aikaa kulutin ainakin 200 floriinia enemmän kuin muuten, vain
suruani lievittääkseni.

Liikamenoja siis -- 200 floriinia.

Tilani alkoi minua kiukustuttaa! Kärsivällisyyteni oli lopussa.

Jancsi huomasi sen.

-- Armollista herraa suuresti vaivaa se, ettei voi tutustua armolliseen
rouvaan. Mitä annatte minulle, jos laitan niin, että hän ottaa teidät
vastaan?

-- Jancsi, kuules, hävyttömyydelläkin on rajansa. Julkeita palvelijoita
minun on tapa ajaa pois.

-- Minä en tee sitä julkeudesta, vaan säälistä. Armollinen herrahan
laihtuu laihtumistaan.

Jancsin äänessä oli todellista, vilpitöntä osanottoa.

Minä lepyin. Entä jos tuo veitikka todellakin voisi keksiä keinon tahi
ainakin opastaa oikealle tielle?

-- No Jancsi! Sinä päivänä, jolloin armollinen rouva kutsuu minut
luoksensa, on sadan floriinin seteli kourassasi.

Kolmantena päivänä antaa Jancsi minulle pienen kirjeen:

  "Kunnioitettu herra!

  Olen iloitseva, jos tänään kello 1/2 1 päivällä käytte luonani.

                                          Leskirouva Szánfalvay".

Riemuiten kavahdin ylös paikaltani; olin melkein langeta Jancsin
kaulaan. Tuo veitikka on tosiaankin silmänkääntäjä.

-- Mitenkä olet tämän saanut aikaan?

-- Älkää huoliko siitä, armollinen herra, suvaitkaa vain mennä
määrähetkellä.

Riemuissani annoin Jancsille -- 100 floriinia.

Jancsi huomautti auttaessaan minua pukeutuessani, ettei koskaan ollut
nähnyt minua näin kiihoittuneena.

Senpä kyllä uskon.

Vihdoin valmistuin.

Täsmälleen kello 1/2 1 soi sähkökilistin rouva Szánfalvayn asunnon
ovella.

Juczi avasi oven.

Hän punastui ja otti vastaan ilmeisellä ilolla.

-- Suvaitkaa vain astua sisään, armollinen rouva odottaa!

Palkinto -- 10 floriinia!

Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni salissa, kun hän astui
sisään, tuo enkeli ... jumalatar!

Olisin tahtonut vaipua hänen jalkainsa juureen.

Aloitan pyytämällä anteeksi...

Hän keskeyttää hymyillen. Sanoo suuresti iloitsevansa, että minä olen
ottanut ensi askelen, muuten hänen olisi täytynyt tehdä se.

Hyvä Jumala ... taivas! mitä kuulen?

-- Koskeehan asia meitä molempia ... meidän molempien yhteinen etu...

"Asia!"... Hän sanoo sitä asiaksi...

-- Te tiedätte siis asian? -- änkytin vavisten.

-- Tiedän... Jancsi on sanonut sen Juczille, Juczi minulle...

-- Ja teillä ei ole mitään sitä vastaan? -- änkkäsin kuin äsken.

-- Kuka ottaisi vastustaaksensa rakkautta?... Minä puolestani en
vastusta, suostunpa vielä avioliittoonkin!

Olin vähällä keikahtaa alas tuoliltani.

-- Avio ... liittoon?

-- Tuohon käteen!

Ja hän ojensi minulle pehmeän kätösen, johon tarttuen lankesin
polvilleni ja huusin melkein tajutonna: "Kiitoksia! -- Kiitoksia!"

Rouva Szánfalvay vetäytyi pelästyen takaisin.

-- Minä pyydän ... mitä tämä merkitsee?

-- Kiitoksia! oi kiitoksia!

-- Mistä kiitätte? En ymmärrä!

-- Siitä, että annoitte kätenne ja suostuitte avioliittoomme...

-- Avioliittoomme? Eihän tässä ole puhe meistä!

-- No kenestä siis?

-- Jancsista ja Juczista! Teidän suosikeistanne. He tahtovat mennä
naimisiin ja Juczi sanoi, että te Jancsin puolesta pyydätte häntä
minulta, koska Juczi on orpotyttö ja minä olen hänen kumminsa.

-- Ja sen tähden Te kutsuitte minut?

-- Tietysti. Ikävä kyllä minulle ei enää tule onni tavata Teitä, sillä,
ensi viikolla menen miehelään ja muutan pois Budapestista.

Kuka oli ilvehtinyt? Jancsi vai tämä rouva? Vaiko molemmat hiukan?

Tämä huvitus maksoi minulle summa summarum...

Äh, laskekoon sen joku muu!



NIMEN-UNKARILAISTUTTAJA.


Benö Ösfalvi Ösfalvy...

Se oli hänen nimensä!

Hänen yhteiskunnallinen asemansa ... no, se ei ollut niin etevä kuin
hänen nimensä.

Sillä Benö Ösfalvy oli vain veronkantoviraston päällikkö maaseudulla.

Vaan mitä oli tekeminen, kun Ösfalvi Ösfalvyen perintökartano oli
mennyttä kalua ja ansioluetteloa ei voi täydentää etevämmällä kyvyllä?
Hyvä on veronkantajankin virka.

Kun ei vain tarvitsisi hallita moista roskaväkeä, kun vain jokaisella
olisi vanha tai edes kunniallinen unkarilainen nimi.

Mutta paljaita saksalaisia, slovakkilaisia, rumanilaisia, serbiläisiä
nimiä!... Petrovics, Pfefferkorn, Schnabel, Dimitriu, Zinober,
Hlavacsek, Kraplovácz... Niihinhän takertuu ihmisen kieli! Benö
Ösfalvya tämä baabelilainen nimensekoitus kovasti harmitti, sillä hän
on kelpo unkarilainen ... kiireestä kantapäähän ... joka jäsenessään,
tunteessaan, ajatuksessaan.

Unkarilainen kyökki, unkarilaiset viinit, unkarilainen sauna,
unkarilainen tyttö puolisona, kaikki, kaikki hänen talossaan ja sen
ympäristössä oli unkarilaista. Ainoastaan virasto -- se ei ollut
unkarilainen. Ei niin, että Petrovicsien ja Pfefferkornien
unkarilaisuus olisi ollut epäilyksen alainen. Pfefferkorn on syntynyt
Jászberényissä eikä osaa sanaakaan saksaa; Petrovics tosin on syntynyt
Oedenburgissa, mutta käynyt koulua Szegedissä, puhuu saksaa vain
murtaen; kaikki viraston jäsenet puhuivat keskenään unkaria, sillä
muuta kieltä he, vieraista nimistään huolimatta, eivät liioin osanneet.
Mutta se se juuri harmitti Benö Ösfalvya.

Saakeli soikoon! Jos he ovat unkarilaisia kieleltään, mieleltään --
miksi pitävät sitte tuota vieraskielistä nimeä? Jotta heitä
pidettäisiin vieraina ja muut kansallisuudet lukisivat heidät omaan
rotuunsa?

Benö Ösfalvy luuli itseään suureksi poliitikoksi ja semmoisena hän
surulla huomasi, että valtakunta ei ole puhtaasti unkarilainen. Jo
tuhannen vuotta siinä on asunut paljon saksalaisia, slaavilaisia,
valakkilaisia -- niitten lukumäärä kasvaa ... vanhoista
periunkarilaisista perheistä monet joutuvat rappiolle, häviävät. Jos
vanha unkarilaisuus katoo, kuka luopi sen sijaan uutta, sillä ilman
unkarilaisuutta valtakunta hajoo pirstaleiksi ja joutuu naapurien
saaliiksi.

Hän haasteli tästä iltapäivin kasinossa sielunheimolaisensa apteekkari
Náczi Farkasin kanssa, mutta he eivät koskaan voineet sopia keskenään.

Sillä periaatteessa he kyllä olivat yksimielisiä, mutta toimeenpanossa
ei.

Apteekkari oli luonteeltaan maltillinen, punnitsi asioita tyvenesti ja
joutui usein kinaan kuumaverisen Ösfalvyn kanssa.

-- Olisinpa vain ministeripresidentti, kyllä näyttäisin!

-- Mutta rakas ystäväni Benö! Ei ketään voi pakoittaa muuttamaan
nimeään unkarilaiseksi. Se riippuu jokaisen vapaaehtoisesta päätöksestä
ja jos joku ei tunne niin ... ei ajattele niin kuin sinä ... jos hän ei
voi tai tahdo käsittää, kuinka tärkeä maallemme mahtavan, nimeltään,
kieleltään, mieleltään, sivistykseltään unkarilaisen kansan
olemassa-olo on -- sille sinä turhaan saarnaat. Isänmaallista käsitystä
ei käy ihmisiin valaminen. Sitä, jolta se puuttuu, ei tule loukata.
Ehkä sen tuopi vielä aika, asianhaarat...

Ösfalvya tämmöinen viisasteleminen ei ensinkään miellyttänyt.

-- Miksikä ei voisi häntä siihen pakoittaa? Pieni pakko ei ole koko
maailma. Ja hallituksen käytettävänä on kaikenlaiset keinot.

-- Hallituksen ei mielestäni pitäisi sekaantua siihen... Se ei ole sen
velvollisuus... Pysyköön se puolueettomana!... Mutta käytäköön asiaan
yksityisesti, seuraelämässä. Koettakaamme ystävyydellä, lempeydellä
saattaa tuttaviamme nimeenkin nähden liittymään kansallisuuteemme,
johon he jo kieleltään ja kasvatukseltaan kuuluvat! Karttakaamme
kaikkea väkivaltaa. Tuli ja rauta synnyttävät vastavaikutusta. Minä
olen Deákin ja Eötvösin oppilas. Unkarilaisuutta, isänmaallisuutta
ilman chauvinismia! Maltillisella, järkevällä politiikillaan he ovat
enemmän hyödyttäneet yhteensulattamista kuin nuot tahdittomat, jotka
jokaisesta härjänsilmästä tekevät elefantin...

Kärsimättömästi väitti siihen Ösfalvy, että hansikoitulla kädellä ei
voi mitään tulosta saavuttaa. Hän oli kyllä jo yrittänyt hyvällä saada
alaisiaan virkamiehiä nimensä muuttamaan, olipa heille suositellut mitä
kauniimpia unkarilaisia nimiä, mutta ei yksikään ollut siitä
välittänyt. Kaikilla on millä mikäkin syynsä nimensä pysyttämiseen.

Pfefferkornin isä on teurastaja ja ukko on sangen ylpeä nimestään. Hän
suuttuisi poikaansa, jos tämä heittäisi sen nimen, jota härjät ja
vasikat niin pelkäävät.

Petrovics pelkää että häntä sanottaisiin viidenkymmenen
kreutzerin unkarilaiseksi ja tehtäisiin pilkan esineeksi.
[Nimenmuuttamis-hakemukseen Unkarissa on pantava 50 kreutzerin
leimamerkki. Suoment. muist.]

Schnabel ei saata muuttaa nimeään, sillä hän odottaa perintöä erään
tätinsä jälkeen, joka asuu Wienissä, saksalainen syntyään. Tekisi hänet
perinnöttömäksi.

Zinober vastustaa periaatteen kannalta nimenmuutosta. Mitä hyötyä siitä
olisi? Voihan olla hyvä unkarilainen saksalaisellakin nimellä.

Hlavacsek loukkautui Ösfalvyn ehdotuksesta. Eikö hän tiedä, että
Hlavacsek on vanha unkarilainen aatelissuku? Hlavácsi Hlavacsek? Ja
aatelisnimeä ei saa muuttaa, ei sitä tee ylimystökään. Hlavácsi
Hlavacsek seuraa ylimystön esimerkkiä.

Dimitriulle oli Ösfalvy ehdottanut "Dömötör" tai "Demeter". Uusi
nimikin alkaisi D'llä; ei tarvitsisi paitoja uudestaan merkata. Mutta
Dimitriu ei taipunut kumpaiseenkaan. Hän tuntee itsensä rumanilaiseksi,
tahtoo pysyä rumanilaisena, eikä hänen esimiehellään eikä kenellä
muullakaan ole mitään tekemistä hänen nimensä kanssa.

Kraplovácz on rakastunut erääsen slovakkilaiseen neiteen, jonka isä on
panslavisti. Jos muuttaisi nimensä, menettäisi tytön, joka on sekä
sangen varakas että sangen kaunis.

Nämät personalliset aiheet kutistuivat Ösfalvyn silmissä mitättömiksi
sen korkeamman kansallisen näkökannan rinnalla, johon asianomaiset
eivät voineet kohota.

Mutta vieläpä hän näyttää heille!

Ylemmät viranomaiset eivät tosin sallineet hänen kiertokirjeessä
kehoittaa alaisiansa virkamiehiä muuttamaan nimensä -- mutta viis
siitä! Viraston päälliköllä on käytettävinään muitakin keinoja, joilla
hän voi heitä "valistaa".

Niin kauniilta kaikuvia, vanhoja nimiä, kuin hänen, he tosin eivät saa,
mutta eivätpä he olekaan eteväin, vanhojen perheitten jäseniä, vain
tuommoisia nousukkaita, heille kyllä kelpaa tavallinenkin nimi.

Sillä yhtä paljon kuin Ösfalvy harrasti nimenmuuttamista, yhtä vähän
hän piti siitä, että otettiin "historiallisia", ylhäisten vanhain
perheitten nimiä. Humadyen, Kállayen ja muitten vanhain nimien
lisääntymistä sillä lailla hän ei ensinkään kärsinyt. Eikä hän aivan
ilman huoletta lukenut nimenmuutosluetteloja. Entä jos jonkun päähän
pöllähtäisi muuttaa nimensä Ösfalvyksi! Ja sattumus jonakin päivänä
veisi hänet yhteen jonkun "uuden" Ösfalvyn kanssa... Jumala varjelkoon!
Sellainen yllätys ei olisi hänelle mieleen,

Lisääntykööt Feketet, Kovácsit, Kisit, Németit ... mutta älköön
kajottako vanhoihin nimiin! Niihin, joitten omistajista tulee
kamariherroja.

Näitä tämmöisiä hän usein toi esiin, mutta kerran hän siihen
odottamatta lisäsi, että vastedes hän suosittaa vain unkarinnimisiä
virassa ylennettäviksi. Se, jolla ei ole unkarinkielinen nimi, ei tule
"avanceraamaan!"

Kun virkamiehet kauhusta jähmettyen töllistelivät häneen, purskahti
Ösfalvy kovaan nauruun.

-- Niin, niin, hyvät ystävät, se on varma se! Jos syömme Unkarin
valtion leipää, niin osoittakaamme itsemme myöskin sen kunnian
ansainneiksi!

Sanoi ja läksi pois.

Pitäkööt hyvänään! Hänpä näyttää, että ilman kiertokirjettäkin käypi
virallisesti vaikuttaminen ja hän on sitä kaikella voimalla tekevä.

Eräs virka on avoinna, siihen hän suosittaa vain semmoisen, jolla on
unkarilainen nimi.

Mietiskelkööt nyt asiaa Pfefferkornit et consortes!

Enimmin se koski Kraplovácziin, jonka avioliitto riippui
virkaylennyksestä. Joka päivä hän saa morsiameltaan ruikuttavia
kirjeitä, joissa aina vedetään samaa virttä, että isä jo on kovin
suuttunut ja jos virkaylennys vielä viipyy kauan -- pakoitetaan hänet
menemään toiselle. Muuan papan mieleinen slovakkilainen asianajaja
kuluttaa alinomaa talon kynnystä.

Oliko koskaan mikään Kraplovácz ollut vaikeammassa asemassa?

Jos muuttaa nimensä, ei saa tyttöä; jos jättää muuttamatta, ei saa
virkaa. Mutta ilman virkaa ei mitään tyttöä.

Kuinka monta unetonta yötä Kraplovácz vietti vuoteellaan! Mitä tehdä?
Entä jos joku häntä vuorossa alempana oleva suostuu ehtoon ja,
puikahtaen hänen ohitsensa, riistää viran? Hän tietää kyllä Schnabelin,
Petrovicsin, Zinoberin periaatteet ... mutta parin sadan floriinin
palkankoroitus ja kauniilta kaikuva arvonimi -- ken voisi sitä
vastustaa?

-- Ösfalvy! Ösfalvy! -- huudahti hän tuskissaan, mitä minä siihen voin,
että synnyin Kraplovácziksi enkä Ösfalvyksi?

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä. Mutta aamulla hän tyyntyi,
sillä hän oli keksinyt pelastavan aatteen.

Parin päivän kuluttua lähetystö virkamiesten puolesta kävi Ösfalvyn
luona. Sitä johti Kraplovácz, joka valituin sanoin ilmoitti, että he,
täysin käsittäen sen isänmaallisen kehoituksen tärkeyden, jonka hän oli
heille tehnyt, olivat kaikki taipuvaiset unkarilaistuttamaan nimensä.

Ösfalvy oli ilosta pakahtua. Kas siinä hänen keinonsa oivallisuus!
Pikkuisen pakkoa vain!

Hän kiitti heitä heidän kauniista aikeestaan ja lupasi omista
varoistaan suorittaa ne 50 kreutzeriä, jotka menevät jokaisen
hakemuksen varustamiseen leimamerkillä. Yhtä hän vain vielä pyytää.
Kirjoittakoon jokainen paperille, minkä nimen on valinnut.

-- Olemme kaikki valinneet saman nimen -- vastasi Kraplovácz.

-- Koko virkamiehistö!

-- Koko virkamiehistö!

-- Ja mikähän se ihmenimi on, johon niin olette hassahtuneet? -- kysyi
Ösfalvy uteliaana.

Kraplovácz vähäisen epäröi, sitte rohkaisi mielensä.

-- Kunnioituksesta rakastettuun esimieheemme muutamme kaikki nimemme
Ösfalvyksi.

Rakastettu esimies oli heittää lähettiläät ulos ovesta. Olivatko he
menettäneet järkensä? Mikä typeryys! Ösfalvy on vanha, ikivanha nimi ja
suku. Sillä on traditsiooneja, loistava menneisyys...

Kraplovácz oli loukattu.

Hän kysyy tuntehikkaasti, alentaisiko se heidän rakastettua
esimiestään, jos he ottaisivat hänen nimensä? Olkoon vakuutettu, että
he tulevat sitä kunnioittamaan ja ylpeydellä käyttämään.

-- Senpä kyllä uskon... Osfalvyn nimeä saattaakin ylpeydellä käyttää...
Mutta herrat eivät saa sitä nimeä ottaa... Minä kiellän sen... Valitkaa
huomisillaksi toinen nimi!

Seuraavana päivänä otettiin asia puheeksi paikkakunnan sanomalehdessä,
vieläpä Ösfalvylle sangen mielistelevässä muodossa. Lehti esiin toi sen
toivomuksen, että Ösfalvy ei asettaisi esteitä tämän isänmaallisen
aikomuksen toteuttamiselle ja että hän käsittäisi sen jalon
tarkoituksen, mikä on johtanut hänen alaisiaan virkamiehiä, kun he ovat
yhdistäneet isänmaallisuuden kunnioitukseen esimiestään kohtaan.

Mutta niin ei totta tosiaan rouva Jolánta Ösfalvy, omaa sukua Veéry,
asiaa käsittänyt. Että Hlavacsekeista, Pfefferkorneista y.m. tulisi
yhtä monta Ösfalvya; että hänen, todellisen Ösfalvyn jälkeläisten
kanssa istuisi samalla koulupenkillä vale-Ösfalvyn lapsia; että hän
itse, todellinen rouva Ösfalvy, olisi pakoitettu kaupungin
perhepiireissä seurustelemaan ehkä puolen tusinan talmi-Ösfalvyn rouvan
kanssa ja että yhden sukupolven jälkeen vale-Ösfalvyjakin pidettäisiin
todellisina Ösfalvyina, ehkäpä, jos heidän jälkeläisensä sattuisivat
köyhtymään, mutta talmilaiset rikastumaan, joku näistä vielä pestaisi
todellisen Ösfalvyn palvelijakseen tai kyökkipiiakseen, -- sehän olisi
kauheata!

Rouva Ösfalvy heitti raivoissaan sanomalehden lattiaan ja alkoi soimata
miestään raukkamaisuudesta, jos hän sallisi moista väkivaltaa. Onhan
tuo nimenryöstö todellista rosvoilua! Jóska Sobri tai Marczi Zöld ovat
vieneet vain rahaa ihmisiltä, mutta jättäneet heidän nimensä rauhaan.

Benö Ösfalvy asettui puolustusasemaan vaimonsa hyökkäystä vastaan.

Joutavia! Typeryyttä! Nuot kynäniekat osaavat vain valehdella. Jos
toimittaja ei peräytä uutista, pieksää hän hänet kadulla!

Entä Kasinossa, mitenkä hänet siellä otettiin vastaan!

Siellä olivat jakautuneet kahteen puolueesen.

Toinen oli sitä mieltä, että Ösfalvy ei millään muotoa saata suostua
nimenanastukseen; kärsivällisyydelläkin on rajansa.

Toinen puoli taas päinvastoin katsoi suostumusta isänmaalliseksi
ansioksi. Ainoastaan sillä tavoin voipi unkarilaisuutta levittää,
yhteensulatusta edistää.

Ösfalvyn kävi sapelle.

Hän kutsutti luoksensa Kraplováczin ja vaati häneltä, että koko
virkamiehistö julistaisi sanomalehdessä kerrotun uutisen perättömäksi.
Ennemmin hän antaa perään nimenmuutosasiassa, kun he vaan eivät tahdo
hänen nimeään.

Viekas Kraplovácz esiin toi syvän surkuttelunsa tämän johdosta, mutta
lupasi sentään ottaa täyttääksensä Ösfalvyn vaatimuksen ... eräällä
pienellä, sangen pienellä ehdolla kuitenkin.

Esittäköön hänet avoimeen virkaan nimitettäväksi, älköönkä enää
vaivatko virkamiehiään nimenmuutoskehoituksilla.

Esitys lähetettiin jo samana päivänä asianomaisille.

Sanomalehdessä oli seuraavana päivänä kaikkien virkamiesten
allekirjoittama pätkä, jossa lehden kertoma uutinen nimenmuutoksesta
julistettiin perättömäksi.

Ösfalvy ei enää kehoittanut ketään nimeänsä muuttamaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hauskoja hetkiä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home