Title: Hullun yritys - Amerikalainen historiallinen romani
Author: Tourgée, Albion Winegar, 1838-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hullun yritys - Amerikalainen historiallinen romani" ***


HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Kolmas vuosikerta.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1883.



SISÄLLYS:

 Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille.
 Kirje kustantajille.

       I. Hulluuden genesis.
      II. Le premier accès.
     III. Suru tulee tiedon muassa.
      IV. Ojasta allikkoon.
       V. Kysytään neuvoa orakelilta.
      VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.
     VII. Vanha "Unionisti".
    VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".
      IX. Uusi valtakunta.
       X. Heikot astiat.
      XI. Kissa vieraassa ylisessä.
     XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.
    XIII. Sukkela temppu.
     XIV. Ilkeä murha.
      XV. "Kuka naapurini on?"
     XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
    XVII. Toinen penikulman patsas.
   XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
     XIX. Kansalais-alkuja.
      XX. Ajattomaan aikaan.
     XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat.
    XXII. Kukon kiekunta.
   XXIII. Arpa on heitetty.
    XXIV. "Viisaus itkee kaduilla".
     XXV. Nurisian varomiset.
    XXVI. Balak ja Bileam.
   XXVII. Uusi laitos.
  XXVIII. Kimppu kuivia risuja.
    XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen.
     XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
    XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus.
   XXXII. Viisauden hulluus.
  XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä.
   XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
    XXXV. Viisauden sato.
   XXXVI. Eräs herääminen.
  XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa.
 XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä.
   XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin".
      XL. "Valkeus paistaa pimeydessä".
     XLI. Pro bono publico.
    XLII. "Rauha Warsovassa".
   XLIII. Ystävällinen välitys.
    XLIV. Ehdoton antauminen.
     XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana.
    XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
   XLVII. Kotona viimein.
  XLVIII. Hautakivi.
 Viiteselitykset.



KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.


Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun
toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun
kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet
tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna
1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että
osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat _Yrjö
Koskinen, B.F. Godenhjelm_ ja _F.W. Rothsten_. Mainitut miehet, joita
saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi
ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle.
Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä
luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle
toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat
tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra _F.W. Rothsten_ ottanut osaa tähän
toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen
taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne
niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät,
muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön
luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen
kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten
kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja
sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä
tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa.
Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä
melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin
hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat
olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi
ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin
puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota
hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu
julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä,
jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka
hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan
kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä
romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä
tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa
tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu
saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen
tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset
tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille
lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme
henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä
romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat _S.
Hirvonen_ Joensuussa, _H. Åström_ Oulussa ja _J. Enlund_ Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin _Morgonbladet,
Uusi Suometar, Valvoja_ ja _Helsingfors Dagblad_ ovat näitä
romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet,
on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon
minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

_Waldemar Churberg_.



Kirje kustantajille.


_Gentlemanit_. -- Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen
siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin
oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä --
aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee
"nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen
kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka
ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

    "Kylläksi viisas hullua _näyttelemään_;
    Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä
jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä
tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä
pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja.
Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja
hänen heimolaisensa -- lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves --
vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia
tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa
virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on
todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä,
että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi
yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy
toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos
hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten
sanoo hänen ponnistuksiaan _Hullun Yritykseksi_.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero -- hullu koko
elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan
mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla,
Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun
hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä
Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen
vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin
jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään.
Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun
peri-aatteen näihin säkeisin:

    "Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään,
    Ohkaiset seinät vaan
    Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa _uskossa_
tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään
kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien
luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen
kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi
profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin
järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään
kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät
tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa
ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme
"Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä
kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi
herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen
maineensa ja teki arkista _succès'n_. Mutta se ei aina tapahdu, että
hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva,
joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista.
Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova
Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta
vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan.
Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on
kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut.
Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen
suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

                           Syyskuulla 1879.

                                         Yksi Hulluista.[3]



I LUKU. Hulluuden genesis.[4]


Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen
isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka
jättivät _la belle France'n_[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen
Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään
samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on,
että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian
rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat
johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä
jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan
alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi
ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen
naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä
asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten
joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla,
joka teki sen ajan _voyageur'it_[6] niin soveliaiksi voittamaan
ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat
länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat
Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä,
että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat
alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän
gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan
tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan,
sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen
esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin
Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli
aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen _accès de la
folie'n_,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa;
he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta
puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle,
mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop
Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja
luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se
haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi
kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla
päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä
vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään
monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään
Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi
ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli,
niinkuin heitä nyt sanottaisiin, _tasapäisiä_, olivat nämät Berkshire'n
mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään
heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen,
ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti
ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa,
joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin -- ystävien
pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta
-- kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen
Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse -- joka oli rikas
rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto
oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja
kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta
honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi
vuodelta kasvoi suuremmaksi -- että hän vangitsisi ja tekisi
iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli
niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen
puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla
kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas
elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä
päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä
neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun
suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan
keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä
linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden
vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään
laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja
nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta
hänen yksinäisyydessään, _Comfort'iksi_.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut
yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen
nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin
huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän
kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan
lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen
jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse
siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin
pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten
ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta
ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen
neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti
allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti
painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea
lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen
häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä,
lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi
laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien
hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion
lakipaikkaan. Toimenpannen sitä _circumspice'ä_,[11] joka näkyi hänen
valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa,
jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua
Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista
työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta
ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti
hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.



II LUKU.

Le premier accès.[12]


Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli
useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä,
synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän
nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai
heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa
tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut
mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä
siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän
johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli
kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota
ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys
ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman
minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain
kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein
vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi
se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli
minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen
ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän
lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea
häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan
mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin
kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei
hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota
olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin
tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja
juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt,
taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä
mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut
koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa
ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen
taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat
keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas,
ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja,
joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli
joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties
väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi
vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän
uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti
lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan
noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi
semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja
itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään
taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi
tietänyt, että kaikki nämät merkit -- unettomuus, perätön pelko, huoli
asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja
levottomuutensa syyn tarkka salaaminen -- pettämättömästi osottivat
mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään
tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt
oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti
ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä
unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä
silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa,
jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki
salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä
huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin
hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei
voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois
minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta
hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä
jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän
vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja
kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät
kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen
kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi
ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy
huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään
vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään
muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen
laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja
äänettömänä -- mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän
välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen -- hiipi vaimo hiljaa hänen
syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen
huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai
nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin
suloinen. Ei mikään koti _voisi_ koskaan olla suloisempi. Mutta
kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä
ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli
katettu -- tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta
oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa
varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies
raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta
alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää
seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi
vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi
luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin,
jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt,
vuotaa -- "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen
sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja
alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta
on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty.
Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja
joutunut hirveään tappioon".



III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.


Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa
kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat
yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän
luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja
tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran
olivat yksinään ryhtyneet. Vieras -- julma ja pelottava -- istui
pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset
ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat
valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli _Sota_. Se istui vastapäätä vaimoa
ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen
aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja
Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä
talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat
kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet
eteisessä tänä aamuna.

Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden
merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista
aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja
armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi
poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli
sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli
niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön"
suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla
vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan
aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun
sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa
poskia myöten alas.

Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn
tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli
illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli
tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan.
Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi
syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti
häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet
ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli
hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui
vastapäätä häntä ja jota _hän_ ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli
syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen,
jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat
järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä
kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta,
kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".

Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu
pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin
nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.

"Etkö luule, Metta, että minun -- se on -- meidän -- tulee tehdä
jotakin -- maamme edestä?"

Nyt kuului vähäinen valitushuuto.

"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja
ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti
itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä -- jos --
jos -- jos siitä vaan on jotakin hyötyä".

Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat
nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku
suuri syvänne äkkiä olisi auennut.

"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että
_minun_ tulisi tehdä jotakin? -- että minun tulisi -- tulisi -- mennä?"

"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän
ei tahtonut ymmärtää.

"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.

"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei
voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä
kylläksi -- puolestamme -- ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!"
Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa,
ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen
häntä hämmennyksissään.

"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista
meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja -- ja", hän
kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin;
ja miks'et sinä?"

"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että
se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että
olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en
voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin,
jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon,
jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä
lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä
pelkurimaisuutta!"

Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle
pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja
menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai
rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko
se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi,
että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä
tietä!

Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen
kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja
nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen
mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon
suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava
mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos
taistelemaan oikeuden puolesta.

Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan
narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen
siitä, mitä hän teki.

Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat
B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili
summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin
tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri
alkanut.

Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että
sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat
vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita
ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä
tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin
ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät
kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä
milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri
paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi",
"Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä
sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja
"Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen
nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat
pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen
sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan
kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet,
oikein käännettyinä, tarkoittivat _Hulluja_.



IV LUKU.

Ojasta allikkoon.


Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten
vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti
halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.

Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa
soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko
takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä
korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa,
kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä
soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista
vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen
ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa,
nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat
vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua
sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin,
siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.

Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen
puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa,
että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen
huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne
ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti
suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja
hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi
läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä
ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta
takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen
kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän
tietää, että hän on tullut vanhaksi -- elänyt monta kymmenkunta vuotta
näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille
asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja
valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään
jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä
on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä _éclat'ista_,[13] jolla
mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu
miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat
sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet
täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt
översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo
semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole
saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän
telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen
monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa
yksinäisyydessä.

"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein.
"Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan
pikku tytön kanssa".

Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää
itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi
menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella
puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen
kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat
nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa
ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja
yhteydestään hänen kanssaan.

"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen
puoleksi aikonut lähteä takaisin?"

"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.

"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.

"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.

"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.

"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja
jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.

"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa
katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit,
Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni.
Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt.
Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin.
Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että
jään tänne".

"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä,
kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja
ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun
haltuusi".

"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen
menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä;
ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa
-- varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan
omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.

"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja
meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla
on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma
siitä", kiirehti hän sanomaan.

"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä?
Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta -- ja kuka ei siltä
näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? -- ja partani, joka
on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja
lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä
painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava
keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi
minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin
lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja
tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa.
Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä,
kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella
jury'a".

"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja
onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan
synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.

"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole
mitään vaarallista -- ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että,
koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta
muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään
muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin
kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".

"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain
keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.

"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse,
ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita
ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita
kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta
ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".

"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä
aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä
menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin
minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa
minua".

"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus
on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä
luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on
poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava
sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni
viides osa sotureistamme -- vieläpä parhaat heistä -- vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan
suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä
myöten".

Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan
yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän
voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia
ja viimein kypsyneet sodaksi -- ettei katkennutta rengasta voi taatusti
korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan
että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat
yhteen.



V LUKU,

Kysytään neuvoa orakelilta.


Se epäilys, jonka Metta oli tuonut esiin, saatti Hullun muutamien
päivien perästä kääntymään yhden vakavan viisaan miehen puoleen,
jonka päätökseen hän aina oli suuresti luottanut, kysyäkseen
hänen ajatustaan aiotusta muutosta. Hän kirjoitti siis entiselle
yliopiston-rehtorillensa, kunnian-arvoiselle jumaluus-opin tohtorille
Enos Martin'ille:

  _Rakas vanha Ystäväni_, -- Se seikka, että huolin niin vähän
  teidän neuvoistanne hoitonne alla ollessani, on ehkä syy siihen,
  että nyt pidän ajatustanne jokaisesta tärkeästä asiasta suuressa
  arvossa. Minä pyytäisin saada kuulla teidän mielipidettänne
  seuraavassa kysymyksessä ja lupaan tarkkaan punnita sitä, vaikka
  en sitä noudattaisikaan.

  Minä olen aikonut muuttaa kotijumalani Dixie'en. Mitä minun
  personallisiin ominaisuuksiini tulee, tunnette te ne luultavasti
  paremmin, kuin kukaan muu, paitsi minä itse, ettekä pitäisi lukua
  minun ajatuksistani siitä, mitä ette tunne. Minä voin saada kokoon
  muutamia tuhansia dollareita -- ehkä kahdeksan ja kymmenen tuhannen
  välillä. Minä olen tullut takaisin sodasta vähän huonompana
  terveyteni puolesta, kuin ennen, sillä minä olen saanut jonkun
  vian toiseen keuhkoon tai sen lähiseutuihin -- ei kukaan näytä
  tarkoin tietävän, mihin -- ja vieläpä muutamia muitakin muistelmia
  kapinallisten ystäviemme hellästä huolenpidosta. Entinen työni on
  tietysti viety minulta, ja minä pelkään kylmiä talviamme. Koska
  tahdon tietää teidän mielipidettänne, en tuo esiin omaa. Tietysti
  minun täytyy polttaa sillat takaani, jos lähden. Minä olen liian
  vanha katsomaan semmoista tulevaisuutta kohden, joka sisältää
  kaksi mahdollisuutta.

                    Aina teidän

                         _Comfort Servosse_.

Muutamien päivien kuluttua sai hän seuraavan vastauksen:

  _Rakas Överstini_, -- Minä kuulen ilolla, että ajattelette
  sitä asiaa, josta kirjeessänne puhutte. Tietysti minä en voi
  _neuvoa_ teitä tämän sanan tavallisessa merkityksessä; enkä
  luule teidän tahtovankaan, että sitä tekisin. Minä voin ainoastaan
  ilmoittaa teille yleiset ajatukseni sen maan-osan tulevaisuudesta,
  johon aiotte muuttaa.

  On vielä liian aikaista varmuudella sanoa, kuinka hallitus aikoo
  menetellä kapinallisten maakuntien suhteen. Tuhansia esityksiä
  on tehty, jotka kaikki minusta näyttävät kypsymättömiltä,
  vaillinaisilta ja heikoilta. Yksi asia on luullakseni varma: ei
  yhtäkään rangaista kapinasta. Totta on, että Davis'ta[15] ja
  muutamia muita kehoitetaan maan hyväksi ja ehkä sen kulungillakin
  menemään ulkomaille muutamiksi vuosiksi; mutta siihen se loppuukin.
  Esimerkkien asettaminen, kostokset tai tavarain ryöstö eivät tule
  kysymykseen. Mutta samalla kertaa täytyy, jos mieli sotaa hyödyksi
  käyttää ja varjella kansaa samanlaisen onnettomuuden palaamisesta,
  aivan perin pohjin rakentaa näitä valtioita uudestaan. Minä pelkään,
  etteivät kansalaisemme vielä kylläksi käsitä tätä. Minä en usko,
  että mikään levottomuus tällä kertaa uhkaa Etelässä. Kaikki semmoiset
  onnettomat mullistukset, kuin meillä oli, eivät helposti herää uuteen
  eloon. Mutta tuhan alla kytevä tuli on pelättävä ehkä vielä pari
  kymmentä vuotta. Eikä tätä voi estää, jollei kansan koko mieli ja
  ajatus-tapa muutu. Minä en tiedä, kuinka paljon syytä lienee toivoa
  semmoisen muutoksen tapahtuvan eteläisen kansan omasta toimesta,
  mutta varon, ettei ole paljon.

  Minusta näyttää siltä kuin ainoa keino, jolla tätä voi aikaan
  saada, on sisäänmuuttaminen Pohjoisvalloista. Kasvimaitten ja
  neekeri-kortteerien vanha taloudellinen laitos on tietysti häviävä.
  Tämän maan-osan työ täytyy saada järjestetyksi tai oikeammin
  opetetuksi itseänsä johtamaan, että se tulee itsetoimiseksi.
  Entiset isännät eivät ole omaisia tätä tekemään: ensiksi, koska
  he eivät tiedä, kuinka se on tehtävä; ja toiseksi, koska eivät
  vapautetut luota siihen, että heidän vanhat isäntänsä tahtovat
  valvoa _heidän_ etuansa. Poikkeuksia epäilemättä löytyy,
  mutta tämä lienee sääntönä. Tässä uudestaan järjestämisessä luulen
  semmoisten miesten, jotka ovat tottuneet vapaasen työhön, olevan
  sopivia antamaan arvokasta apua ja saattamaan hyvää aikaan. Minä
  toivon ja luulen suurten väen liikuntojen tapahtuvan Pohjasta
  Etelään ja _vice versa_;[16] sillä minun ymmärtääkseni
  ainoastaan tämmöinen molempain maan-osien asukasten toisiinsa
  sekaantuminen voi tehdä heidät yhdeksi kansaksi ja poistaa
  tulevan onnettomuuden vaaran. Jos nykyinen eripuraisuus päättyisi
  ja uusia valtioita perustettaisiin äsken kapinallisiin maan-osiin
  eikä mitään semmoista lisäystä väestöön tulisi Pohjasta, olen
  vakuutettu, että hyvät seuraukset kestäisivät vaan lyhyen aikaa
  ja maan vastainen rauha olisi epävarma.

  Mitä sinne muuttavien henkilöiden yhteiskunnallisiin ja
  taloudellisiin toiveisin tulee, luulen niiden suuresti riippuvan
  heistä itsestänsä ja siitä paikasta, johon he muuttavat. Minä
  sanoisin, että te olette hyvin sopiva semmoisen tienraivaajan
  työhön, ja jos päätätte lähteä sinne, toivotan teille kaikenlaista
  menestystä ja onnea uudessa kodissanne ja olen vakuutettu, että
  te siellä saatte yhtä hartaita ja luotettavia ystäviä, kuin olette
  tähänkin saakka rehellisellä ja kunniallisella elämällänne
  voittaneet.

  Jumala siunatkoon teitä ja teidän omaisianne!

                                        _Enos Martin_.

Tämän kirjeen kautta vahvistuivat sekä Hullun mielipiteet että hänen
vaimonsa pelko. Metta, joka näki miehensä käyvän yhä varmemmaksi
päätöksessään, ei luullut maksavan vaivaa enemmän vastustaa häntä, vaan
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että hänen miehensä terveys oli
tärkein asia, ja tukehutti pelkoansa sillä sokealla, perättömällä
toivolla, että, koska se, mitä he aikoivat tehdä, tapahtui hyvässä
tarkoituksessa ja hellästä taipumuksesta, sen myöskin täytyi onnistua.
Muutamat ihmiset sanovat tätä "uskoksi"; ja epäilemättä on siinä suuri
lohdutus, ehkäpä ainoa, kun järki ja ymmärrys kokonaan vastustavat sitä
suuntaa, jota astumme.



VI LUKU.

Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.


Kun asiat vielä olivat tällä ratkaisemattomalla kannalla, sai Hullu
kirjeen översti Ezekiel Vaughn'ilta Pipersville'sta, eräästä
kaupungista, jossa hänen komentokuntansa oli jonkun aikaa ollut
majoitettuna vähäistä ennen, kuin hän jätti sotapalveluksen; jota
teko-asiaa hänen tuli kiittää muun muassa siitä, että hän sai kunnian
tutustua översti Vaughn'in kanssa.

Muutamia päiviä Konfederationin kukistumisen jälkeen oli eräs
gentlemani ilmestynyt Hullun pääkortteerissa Pipersville'ssa ja
käskenyt virassa olevaa ordonanssia ilmoittamaan, että --

"Översti Ezekiel Vaughn tahtoo antautua ja tehdä uskollisuuden valan",
jonka perästä hän saatettiin sankarimme eteen ja ilmoitti taas
melkoisella komeudella asiansa. Tavalla tai toisella hän ei nuoren
soturin mielestä näyttänyt semmoiselta mieheltä, joka on tottunut
leireihin ja armeijan tapoihin, niinkuin olisi sopinut odottaa
neljävuotisen sodan veteraanilta, joka viimeisessä hetkessä tuli
jättämään miekkaansa, kun kaikki hänen kumppaninsa jo olivat antaneet
kunnia-sanansa ja lähteneet pois. Tosin hänellä oli "vihollisen"
säännöllinen harmaa univormu päällänsä; ja merkit hänen kauluksessaan
olivat ehkä joskus osottaneet sitä arvoa, jonka hän oli ilmoittanut.
Hänellä oli päässä keveä, alaspäin antava leveälierinen hattu, joka,
vaikka se ei ollut minkään määrätyn kaavan mukainen, nähtävästi oli
tehnyt paljon palvelusta. Mutta antaumisessa tuli monta outoa univormua
ja vaatetusta ilmi, jonka vuoksi översti Servosse ei olisi kummastellut
mitään, jota joku upseeri saatti pitää. Kuitenkin oli jotakin tuossa
korkea-äänisessä ja hiukan liiallisessa tervehdyksessä, joka, vaikka
ottikin lukuun kaikki, mitä mahdollisesti sopi ajatella löyhän sotakurin
syyksi, osotti, että hänen edessänsä seisova mies ei ollut tottunut
seurustelemaan soturien kanssa. Hän kysyi siis tyynesti: --

"Mihin rykmenttiin, Sir?"

"Översti Vaughn, översti Vaughn", vastasi tämä kunnon mies ja
istuutui jollekin leirituolille, ikäänkuin osottaaksensa tottumustaan
sota-oloihin. "Hyvä, Sir", jatkoi hän korkealla ja vähän ylpeällä
äänellä, "te olette nyt viimein saaneet meidät, voittaneet meidät.
Irlantilaiset ja Saksalaiset sen tekivät. Minä en saattanut
aavistaakaan, että saisitte heitä niin paljon. Heitä oikein kihisi
teidän puolellanne. Yankeet eivät koskaan olisi voineet yksinänsä
kurittaa meitä -- ei koskaan. Mutta se on ohitse. Minä antaudun --
luovun -- otan eroni. Minä en ole niitä, jotka tahtovat ijäti jatkaa
jotakin melua. Minä olen tullut tänne antautumaan ja koettamaan nyt
ruveta tekemään leipää ja lihaa, Sir -- leipää ja lihaa. Te olette
vapauttaneet kaikki neekerit, ettei meillä ole ketään, joka tekisi
työtä edestämme. Meidän täytyy nyt itse ruveta siihen. Eikö teillä ole
mitään muulia, jonka voisitte luovuttaa minulle, översti? Minulla ei
ole mitään rahaa; mutta Zek'le Vaughn'in krediti on vielä sangen hyvä,
luulisin. Minä kadotin viidettäkymmentä neekeriä -- vieläpä niin kelpo
poikia, kuin ikinä on seisonut maanpinnan ja päivänpaisteen välillä --
ja nyt minun täytyy ruveta kyntämään -- _minun_ ijälläni. Se on
surkeata, mutta meidän täytyy hankkia leipää ja lihaa -- leipää ja
lihaa, Sir. Se on surkeata, mutta sitä ei voi auttaa. Minä koetin
parastani teitä vastaan; mutta tässä nyt ollaan. Antakaat minun tehdä
vala. Minä tahdon tulla vannotetuksi ja mennä kyntämään, ennenkuin
aurinko käy liian kuumaksi".

"Minkä rykmentin mainitsitte, Sir?" kertoi upseeri.

"Noh, älkäät huoliko rykmentistä!" vastasi toinen, "kaikki on nyt
ohitse. Sanokaat vaan Översti Ezekiel Vaughn; siinä on kyllin. Jokainen
tuntee översti Vaughn'in -- Zeke Vaughn'in. Minä en kummastelisi,
vaikka huomaisitte, että tuntevat minut pääkortteerissa".

"Se on tarpeellista, Sir, että minä tiedän rykmenttinne nimen ja
numeron, ennenkuin voin päästää teidät", vastasi upseeri tuikeasti.

"Ah niin! rykmentti. Noh, översti, te olette kovasti tarkka, siltä
minusta näyttää. Mitä väliä sillä nyt enää on, sitä tahtoisin tietää?"
hän kysyi.

"On tarpeellista taatusti tietää, keitä olette", kuului vastaus.

"Ah, niin! minä ymmärrän. Te pelkäätte, että minä söisin sanani ja
aikaansaattaisin teille jotakin harmia. Minä tunnustan, ettei minua ole
ruoskittu; mutta minä olen voitettu -- voitettu, Sir -- ja minä
antaudun rehellisesti. Minä annan kunnian-sanani, Sir -- eteläisen
gentlemanin kunnian-sanan -- yhtä hyvin kuin valani, Sir!" sanoi hän,
näyttäen suuresti loukatulta.

"Saattaa olla, översti", vastasi upseeri; "mutta meidän käskykirjeemme
määräävät, että teistä hankitaan täysi tieto".

"Hyvä, hyvä! se on aivan oikein. Sanokaat vaan översti Vaughn
Pipersville'sta; siitä tietää, kuka olen. Jokainen ihminen tässä
valtakunnassa tuntee minut. Minun ei auta koettaa väistyä. Minä tulen
tänne milloin vaan tahdotte tavata minua -- valmiina joutumaan
puheillenne ja hirtetyksi, jos semmoinen loppu on minulle tuleva.
Oh, minä tarkoitin sitä! Minä olin yksi noista ensimäisistä
Secessionisteista -- yksi noista ikimuistettavista kolmestatoista
miehestä, jotka tässä maakunnassa äänestivät eroa. Minä en olisi
koskaan lakannut sotimasta teitä vastaan, jos olisin saanut noudattaa
omaa mieltäni! Te ette olisi koskaan päässeet tänne, jos olisin saanut
noudattaa omaa mieltäni! Mutta kaikki on nyt ohitse. Minä tahdon antaa
kunnian-sanani, jotta saatan mennä kotiin ja ruveta heinää niittämään!"

"Kun saan tietää rykmenttinne ja komentonne, täytän tyhjän paikan
paperille", vastasi upseeri päättäväisesti.

"Ah, niin! rykmentti. Hyvä, översti, asia on semmoinen -- ahem! -- että
minä olen -- ahem! -- minä olen unhottanut sen numeron".

"Kuinka! unhottanut rykmentinne numeron?"

"Hiisi vieköön, jollen ole -- tulisesti vieköön, jos tahdotte.
Näettekö, minä en ollut missään säännöllisessä rykmentissä".

"No, mimmoinen komento teillä oli? mihin divisionaan tai prikatiin
kuuluitte?"

"Hyvä, minä en kuulunut juuri mihinkään".

"Oliko teillä joku itsenäinen komento?"

"Ei; ei juuri".

"Palvelitteko esikunnassa?"

"Ei juuri".

"Tahdotteko sanoa minulle, mitä _juuri_ olitte?"

"No, näettekö, översti, minä olin juuri tuommoinen vapaa kulkia
leirissä".

"Ordonanssi!" lausui upseeri.

Sotamies astui huoneesen ja, tervehtien päällikköänsä, seisoi ja odotti
käskyä.

"Viekäät tämä mies vahtihuoneesen!"

"Mutta -- översti -- minä --"

"Menkäät!" sanoi upseeri.

"Mutta -- minä panen vastalauseeni, översti -- minä --"

"Ei sanaakaan, Sir! Viekäät hänet pois!"

Sotamies otti yhden kiväärin, joka seisoi huoneen nurkassa, ja viittasi
oveen päin.

Översti Ezekiel Vaughn astui siitä ulos ilman sen enempää melua, ja hän
saatettiin vahtihuoneesen, painetin kärki ruumista kohden ja
alinomaisessa pelossa, että ordonanssin kivääri laukeisi.



VII LUKU.

Vanha "Unionisti".


Vähän ajan perästä toinen henkilö saatettiin överstin
kortteeriin. Se oli pitkä ja laiha maamies, puettuna yksinkertaisiin
parkkumi-vaatteisin, jommoisia tähän aikaan melkein yksin-omaisesti
käytettiin. Hänellä oli pitkä, karkea, tumman punainen parta, jossa
harmaita juovia nähtiin; ja kun hän otti hatun päästänsä ja kumarsi
kunnioittavaisesti, huomattiin, että hän oli aivan paljaspäinen. Hänen
pienissä harmaissa silmissään oli viekas katse, ja hän näytti
lähestyvän upseeria, niinkuin mies, jolla oli oikeus puhua vapaasti
hänen kanssansa. Hän yskähti vähäisen ja laski pateetillisella
liikenteellä toisen kätensä harmaalle parrallensa, sanoen:

"Översti Servosse, arvaan minä".

"Niin, Sir. Mitä sopii minun tehdä teidän hyväksenne?" kuului vastaus.

"Hyvä, minä en tiedä juuri mitään. Minä aioin vaan pistäytä sisään
vähäisen tarinoimaan". Hän yskäisi taas ja lisäsi puollustavaisesti:
"minä istuudun, jos sallitte".

"Oh, tietysti!" sanoi upseeri; mutta vieras oli jo istuutunut vastausta
odottamatta.

"Te ette, luullakseni, tunne minua, översti. Ettekö? Hyvä! minun nimeni
on Brown -- Jayhu Brown".

"Jehu Brown! Ei suinkaan se mies, joka opasti noita kelpo poikia, jotka
vuonna kuusikymmentäneljä karkasivat vuorten yli Salisbury'n
vankihuoneesta?"

"Juuri se", taas yskäisten, "minä olen sama mies. Te ette ollut niitten
joukossa, vai kuinka, översti?"

"En; mutta minulla oli ystävä, joka oli, ja hän käski minua
nimen-omaan, jos joskus joutuisin tähän maanosaan, etsimään teitä,
muistuttamaan teitä hänestä ja, jos voisin palvella teitä jollakin
tavalla, tehdä sen hänen tähtensä".

"Kiitoksia paljon. Mikä hänen nimensä lienee?"

"Edgarton -- kapteeni Edgarton -- Michigan'in patterissa!"

"Ah, kyllä! Minä muistan hänet nyt hyvin. Harteakas, pulskea mies.
Hänen pitkät hiuksensa kiemuroitsivat niskassa. Minä leikkasin ne
poikki, etteivät niitten mukaan tietäisi seurata meitä. Hän voi hyvin,
toivon minä", ja vanha mies yskäisi taas.

"Oivallisesti. Hän on nyt översti tykkiväestössä ja tämän aselajin
päällikkönä kenraali Davis'in esikunnassa Neljännessätoista
joukkokunnassa. Hän tulisi ylen iloiseksi, jos hän saisi nähdä teidät".

"Kiitoksia paljon, kiitoksia! Vai olette ennen kuullut vanhasta
Jayhu'sta", lausui vieras, uudestaan puollustavaisesti yskien. "Minä en
ole luullakseni koskaan nähnyt teitä. Se ei usein tapahdu, että Jayhu
Brown unhottaa miehen, johon hän kerta on iskenyt silmänsä, eikä liioin
hänen nimeänsäkään; enkä minä saata ymmärtää, että olisin koskaan ennen
kohdannut teitä, vaikka nuot vangit olivat niin laihat ja raantuneet,
ettei paraskaan mies voisi tuntea heitä sitten kuin olivat muutamia
kuukausia saaneet kylläksi ruokaa". Hän yskäisi taas; se oli
jonkunlaista kaakottavaa hökää, joka näytti tekevän naurun virkaa
hänessä.

"Teillä näyttää olevan huono terveys, Mr. Brown", arveli översti,
tarkoittaen hänen yskäänsä.

"No, ei erittäin", vastasi Brown. "(Öhöh, öhöh.) Minä en ole koskaan
ollut oikein tukeva, vaikka minun on onnistunut suoriuta niin monesta
pulasta, kuin harvat miehet. Se oli mainion vaikea aika noitten
Salisbury'n toverien kanssa. (Öhöh, öhöh.)"

"Ettekö suvaitsisi vähän whisky'a?" kysyi översti, muistaen, mitä
katsottiin vieraanvaraisuudeksi siinä maan osassa, jossa hän oli.

"Hyvä, översti, se on kovasti ystävällistä, että ajattelette sitä. Minä
en huoli, vaikkapa joisin vanhan ystävän muistoksi teidän kanssanne.
(Öhöh, öhöh.)"

Ordonanssi käskettiin sisään, lasit pantiin pöydälle ja viinaa, sokuria
ja vettä asetettiin vanhuksen eteen.

"Ei, kiitoksia paljon!" sanoi tämä; "nuot lisä-aineet eivät sovi
minulle. Minä olen aina juonut viinani selvänä -- selvänä ja
sekoittamattomana". Ja hän tyhjensi täyden pikarin tuota tulista
nestettä. "Minä en koskaan juo viinaa, niinkuin muutamat ihmiset,
ainoastaan huvin vuoksi; vaan minä otan täyden taakan, niinkuin
oikeassa työssä. Minun ikäisen miehen ei sovi hukata aikaa juomien
sekoittamiseen. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Yskiessään asetti hän kätensä suunsa eteen semmoisella pateetillisella
katsannolla, että joutui hautausmaata ajattelemaan.

"Minä en juo usein -- en koskaan, jollei terveyteni vaadi sitä tai
minua kovasti haluta. En ole kertaakaan eläessäni ollut päissäni enkä
sallikaan, että olisin; mutta minä olen aina kuullut, että mikä
ollenkaan ansaitsi tulla tehdyksi, ansaitsi tulla hyvin tehdyksi".

Hän painoi taas kättänsä rintaansa vastaan tuolla erinomaisella
kuivalla yskinällä, joka näytti olevan anteeksipyyntöä, naurua tai
selitystä, kuinka kulloinkin sattui.

"Teillä näyttää olevan kovin tuskalloinen yskä, Mr. Brown", arveli
översti.

"Hyvä (öhöh, öhöh), arvattavasti se teistä siltä näyttää. (Öhöh, öhöh.)
Mutta tiedättekö, översti, että se on melkein sukkelin seikka, joka
minulla koskaan on ollut? Minä olen nähnyt semmoisen ajan, jolloin en
olisi myynyt tätä yskää mistäkään rahasta -- ei mistäkään rahasta!
(Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä", lausui översti.

"Ette ymmärrä, arvattavasti ei. Hyvä, tämä yskä on minun
vapautus-paperini. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

"Teidän 'vapautus-paperinne!' Minä en vieläkään ymmärrä".

"No, näettekö (öhöh, öhöh, öhöh, puollustavaisesti), Konfedereerattujen
oli tapa silloin tällöin ajatella, että melkein jokainen oli sovelias
palvelemaan armeijassa, näettehän (öhöh, öhöh); ja muitten muassa vanha
Jayhu. (Öhöh, öhöh.) Ja niitten meistä, jotka eivät helposti voineet
lähteä kotoa taikka ainakaan eivät luulleet voivansa, oli kovin vaikea
keksiä verukkeita. (Öhöh, öhöh.) Ja minä -- hyvä, näettekö, he eivät
voineet koskaan löytää mitään lautakuntaa, yhdentekevä, ketä he siihen
asettivat, joka ei olisi sanonut, että se oli vaan kuljetuskustannusten
hukkaamista, jos sodan rintaan lähetettäisiin mies minun ti-las-sa-ni.
(Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Ja vanhus yski ja ähkyi ja pyöritti silmiänsä, niinkuin hänen
hajoamisensa hetki ei olisi voinut olla kaukana.

"Minä en koskaan valittanut, näette; mutta heidän ei tarvinnut kuulla
yskääni, kun se oli koleimmillaan, enemmän kuin pari kertaa, kun jo
lähettivät minut kotiin. (Öhöh, öhöh.) Se oli ihme ja kumma, sanoivat
he usein, että ollenkaan elin; ja niin se olikin, mutta minä olen
osannut tähän asti melkoisen hyvin tulla toimeen. (Öhöh, öhöh, öhöh,
nauravaisesti.)"

Översti nauroi oikein sydämestänsä tätä kertomusta; ja vanhus yski
hyväksyväisesti hänen iloonsa, mutta ei hymyillyt vähimmälläkään
tavalla.

"Muutamat heistä", jatkoi hän, "ovat viskanneet pois vapautus-paperinsa
nyt, kun sota on ohitse; mutta minulla on ollut niin paljon hyötyä
minun papereistani, että luullakseni yhä pidän kiinni niistä. (Öhöh,
öhöh.) Ne ovat olleet hyvin mukavat ja ehkäpä niitä vielä ruvetaan
käyttämään. Ne eivät kaikki olleet niin mukavia, kuin minun. Tuossa on
naapurini Mastin'in esimerkiksi: hänellä oli mainion hyvät paperit;
mutta ne olivat epämukavat -- kovasti epämukavat. Hän hankki ne
hätäisesti; mutta minun olivat kotitekoiset eikä ensinkään epämukavat.
Näettekö, Mastin oli vahva kuin karhu -- ei edes näyttänyt heikolta,
joka on suureksi hyödyksi semmoisissa asioissa. Mutta aamulla sinä
päivänä, jona hänen piti olla tutkittavana, tuli hän kaupunkiin, pää
kääreissä, niinkuin hänellä olisi kauhean kauvan aikaa ollut
vatsanväänteitä. (Öhöh, öhöh.) Jokainen kysyi häneltä, mikä hänen oli,
ja hän sanoi heille, että hän oli tullut kaupunkiin, jotta valtion
lääkärit sanoisivat sen hänelle. Hän oli kauan aikaa, sanoi hän, ollut
kovin huonona ja oli liian köyhä itse tuottamaan lääkäriä, mutta oli
hyvin iloinen, että arpa oli langennut hänelle, sillä hän luuli nyt
saavansa jonkunlaista hoitoa ilman mitään maksamatta. Kun siis
lautakunnan edessä kysyivät häneltä, mikä hänen oli, vastasi hän vähän
menosteltuaan, niinkuin hän ei olisi kuullut oikein hyvin, että se oli
hänen korvansa, joka vaivasi häntä. Ja yksi tohtoreista otti pois
kääreet ja kaivoi hänen korvastansa noin puolen paalin pumpuleita ja
juuri kuin hän kiskoi ulos viimeistä tulppaa, hän käänsi pois päänsä ja
huusi: 'korjatkaat luunne täältä! Päänne on pahemmin mädännyt, kuin
Lazaruksen!' (Öhöh, öhöh.) Näettekö, Mastin'in vaimo oli sinä aamuna
kaatanut noin puolen pilaantunutta munaa hänen korvaansa. (Öhöh, öhöh,
öhöh.) Ne olivat kyllä hyvät paperit, mutta epämukavat. (Öhöh,
öhöh.)"[17]

"Niin minäkin luulisin", arveli översti, kun hän kykeni tukehuttamaan
nauruansa.

"Mutta semmoisia eivät kaikki olleet", jatkoi vanhus. "Tuolla miehellä,
joka kävi teidän luonanne tänä aamuna ja jonka te niin kursastelematta
lähetitte pois, oli kovasti hyvät paperit; mutta minä huomaan, että hän
on viskannut ne pois ja se on ehkä syy siihen, että hän nyt on
vahtihuoneessa".

"Ketä tarkoitatte? Ei suinkaan översti Vaughn'ia!" sanoi översti.

"Siksi hän itse nimittää itseänsä; mutta enimmiten kutsumme häntä
'Zeke Vaughn'iksi' taikka vielä yleisemmin vaan 'Zeke'ksi' eli
'Hoilaus-Zeke'ksi'".

"Miksi hän vapautus-papereita tarvitsi?"

"No -- arvatakseni aivan samaa tarkoitusta varten, kuin me kaikki
muutkin!"

"Kuinka, minä luulin häntä oikeaksi Secessionistiksi, varsinaiseksi
sotakukoksi!"

"Niin hän olikin alussa ja yleensä koko ajan, kun oli vaan kysymys
puhumisesta; mutta kun ruvettiin tappelemaan, ei hänessä ollut kylliksi
sotakukkoa, että hän olisi tahtonut estää muita pääsemästä rehellisesti
tulta näkemään. (Öhöh, öhöh.) Sentähden on hän kulkenut kahden sauvan
nojassa keväästä kuusikymmentä ja kaksi lähtien eikä ole luopunut
niistä paitsi levolle mennessään, ennenkuin hän viime viikolla lähti
omin jaloin vanhan Polly Richardson'in kentälle estääksensä Yankee'ita
nielaisemasta itseään".

"Hän ei siis ole ollut armeijassa?"

"Ollut armeijassa! No, siunatkoon sieluanne! Hän ei ole nähnyt yhtäkään
Yankee'ta, ei elävää eikä kuollutta, siitä kuin sota alkoi, ennenkuin
hän näki teidät; ja jos kohtelette häntä, niinkuin olette tänään
tehneet, hän ei suinkaan panisi henkeänsä alttiiksi, saadaksensa nähdä
teitä jälleen".

"Mutta eikö hän olekaan översti?"

"No -- eipä paljon. (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka hän siis sen nimen sai?"

"Se taitaisi olla vaikeata sanoa, Mister!"

"Milisi-översti, arvaan minä".

"Minä epäilen sitä. En ole koskaan kuullut, että hän olisi ollut.
Luullakseni hän noukki ylös sen nimen juuri niinkuin kymmenen tuhatta
muutakin maassa on tehnyt. Sai sen kirjoittamalla itseänsä siksi
hotellien nimikirjassa ja juottamalla ihmisiä, että he valtiollisissa
kokouksissa hoilaisivat 'Översti Vaughn'ia', jolloin hän sitten vastasi
heidän hoilauksiinsa".

"No mikä hänen vapautus-kirjansa oli, niinkuin te sitä kutsutte?"

"Oh, hän nilkutti kaikkialla kahden kainalo-sauvan varassa ja oli
potevinansa niin kovaa luuvaloa, kuin ikinä olette nähneet kenessäkään
olevan, siksi kuin te tulitte tänne. Te kohtelitte häntä ansion mukaan
ja se ilahutti minua".

Iltapäivällä useat kaupungin johtavista asukkaista kävivät överstin
luona ja vahvistivat välillisesti vanhan unionistin kertomusta
urhoollisesta överstistä. He sanoivat häntä iso-ääniseksi ja
ajattelemattomaksi; mutta hänessä ei ollut mitään pahaa ja hän oli
_sangen_ suuressa määrässä gentlemani ja hyvin arvossa pidettyä sukua.

Illempana översti siis antoi käskyn vapauttaa vangin, samalla lähettäen
hänelle tämän kirjeen: --

  Sir, -- tiedon saatuani arvonimenne synnystä olen käskenyt
  vapauttaa teidät ja pyydän saadakseni sanoa teille, ettei
  Yhdysvaltain hallitus katso mitään kunniansanan antamista
  tarpeelliseksi teidän asiassanne. Teidän on siis täysi valta
  mennä mihin vaan tahdotte.

                                    Kunnioittavaisesti

                                 _Comfort Servosse_,
                                Vahtia komentava översti.

Översti luuli viimeisen kerran nähneensä "översti" Vaughn'in; mutta
siinä hän oli tehnyt laskunsa ilman "överstiä"; sillä tämä kunnon mies
asettui heti hänen pääkortteeriinsa jonkunlaiseksi ylimääräiseksi
ordonanssiksi ja etevimmäksi vapaa-ehtoiseksi nuorten upseerien
neuvonantajaksi. Hän hankki itselleen komean hevosparin ja saatti
itsensä tuiki tarpeelliseksi, kun tuumittiin ja pantiin toimeen
jokapäiväisiä huvi-ajoja läheiseen ympäristöön, jommoisia översti ja
hänen upseerinsa paljon harjottivat hauskaksi vastakohdaksi pitkän ja
vaivalloisen sotaretken pakkoon. Hän tunsi hyvin kaikki paikat ja
hänessä oli jonkunlainen hyvänluontoinen itsepäisyys, joka teki sen
vaikutuksen, ettei hän ollut mitään pahempaa, kuin hyvän-aikeinen,
mutta ikävä ihminen, jota kuitenkin aina kärsittiin satunnaisen
hyödyllisyytensä ja alituisen iloisuutensa tähden. Muiden asiain
joukossa, joista oli näihin aikoihin keskusteltu, oli myös
Pohjoisvaltalaisten sisäänmuuttaminen, asialiikkeen uudestaan
herättäminen ja työn jälleen järjestäminen. Semmoisissa tilaisuuksissa
Vaughn aina oli äänekkäästi väittänyt, että mitä kukistettu maan-osa
enimmin kaipasi, oli Pohjoisvaltalaisten pää-omaa, Pohjoisvaltalaisten
jäntevyyttä ja Pohjoisvaltojen miehiä, jotka saattaisivat sen jälleen
onnellisuuden valtatielle.

Yhteen semmoiseen aikaan he usein olivat kulkeneet erään "Warrington
Place'n" nimellä tunnetun maakartanon ohitse, joka oli erittäin
vetänyt Hullumme huomion puoleensa, ja hän oli usein sanonut
ihmettelevänsä sitä. Hän olikin todella monta kertaa ratsastanut sen
tilusten poikki ja tarkastanut sen rakennuksia sillä nuhtelevan
suuttumuksen katsannolla sen laiminlyödyn tilan suhteen, joka ilmoittaa
omistajaksi pyrkivän ensimäistä mielentekoa. Tämä asia ei ollut jäänyt
tarkkasilmäiseltä Vaughn'ilta huomaamatta, mutta hän oli päättänyt, jos
mahdollista, lyödä itsellensä rehellisen rahan överstin ihastuksesta.
Hän oli hyvä ihmisluonnon tuntia ja tiesi, ettei olisi edullista liian
äkkiä ajaa ylös otustansa. Hän ajatteli aivan oikein, että kun
vanhoihin oloihin palaamisen uuteus oli hävinnyt, nuoren miehen
ajatukset varmaan jälleen kääntyisivät jonkunlaisella kaipauksella
hänen nykyiseen ympäristöönsä. Ei mikään virkeäluontoinen mies voi
neljän vuoden sodan perästä ruveta entisten vuosien jokapäiväiseen
elämään ilman monta kertaa käymättä levottomaksi ja epämääräisesti
ikävöimättä sitä aikaa, jolloin "saappaat ja satulat" alottivat aina
vaihtelevia päiviä.

Kuukaudet kuluivat; ja niinkuin VI:nnessa luvussa kerrottiin, Hullumme
oli palannut kotiinsa. Eräänä päivänä hän sai lyhyen kirjeen, joka oli
annettu Syyskuun 1 päivänä 1865 ja kuului näin: --

  _Rakas Oversti_, -- 'Warrington Place' on myytävänä; halpa
  kuin roska. Viisituhatta dollaria sieppaa koko paikan (kuusi sataa
  acre'a);[18] se on viisi tuhatta dollaria kullassa. Meidän kansa
  ei ole tähän asti paljon oppinut vehreä-selkiä ymmärtämään.
  Meillä on ollut paperirahaa yltäkyllin neljä vuotta aikaa. Tämä
  on edullinen tilaisuus teidän kaltaiselle gentlemanille. Me
  tarvitsemme juuri semmoisia. Pohjoisvaltain miehiä tulvaa tänne
  joka päivä. Muuan mies rakentaa tehdasta, ja kolme on avannut
  kaupan. Sanonko minä Griswold'ille, joka hoitaa omaisuutta,
  että tahdotte ostaa Warrington'in. Minä hartaasti suon, että te
  saisitte sen. Minä tiedän, että se sopii teille. Jollette päätä
  ottaa sitä, pankaat minulle heti sana, koska muutamat muutkin
  tarjoavat.

                                       Teidän todellinen

                                 _Översti Ezekiel Vaughn_.

  P.S. -- Tuttavuuteni kautta Griswold'in kanssa voin minä saada sen
  paremmilla ehdoilla, kuin kukaan muu.

                                             E. V.



VIII LUKU.

"Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".


Warrington oli ollut erään vanhan suvun asunto, jonka esi-isät monta
vuotta ennen vallankumousta olivat rakentaneet tuon tavallisen
kaksinkertaisen, veistämättömistä puista tehdyn huoneuksen (eli
"kaksi-kannen ja yksi-käytävän", joksi niitä siellä vielä nimitetään)
keskelle viehättävää tammikkoa vienosti kaltavalle kunnaalle, joka
kohosi niin kauniin virran polvessa, kuin koskaan on turhassa kiireessä
loristen juossut kallioin yli kaukaista merta kohden. Tämä puuhuoneus
oli sittemmin antanut sijaa komeammalle tiilirakennukselle; tammikkoa
oli harvennettu ja siivottu ja käytäviä oli laitettu siihen; ja vuodet,
jotka olivat tehneet rakennuksen vanhemmaksi ja kosteammaksi,
kuluttaneet saven tiilien välistä ja peittäneet cypressi-katon
sammalvaipalla, olivat lisänneet kunniaa metsän ruhtinaille, jotka
seisoivat sen ympärillä ja vuosi vuodelta ojensivat isoja käsivarsiansa
lähemmäksi ja yhä lähemmäksi sitä, ikäänkuin verhotaksensa sen
puuttuvaisuuksia ja salatakseen katsojalta sen vanhuuden vikoja.

Warringtonilaiset itse olivat sukua muutamien valtion
korkeimpien heimojen kanssa ja ylpeilivät niin varallisuudestaan ja
yhteiskunnallisesta asemastaan, etteivät ruvenneet yhdistyksiin muitten
kanssa. He menivät keskinäisiin naimisiin niin kauan, että se voima,
joka oli koonnut suuria rikkauksia, veltostui ja heikkous ja paheet
astuivat sijaan. Tavarat tuhlattiin, tulot vähenivät ja toinen maatila
toisensa perästä hävitettiin, siksi kuin viimein Warrington'in itse,
sukukartanon, kymmenkunta vuosia ennen kertomuksemme aikaa, täytyi
tyydyttää vaivaavien velkojain vaatimuksia. Onneksi (tai pikemmin
onnettomuudeksi Hullullemme) kartano joutui erään haaveksivaisen
Franskalaisen, varallisen vanhanpojan käsiin, joka harrasti ryytimaan
hoitoa ja hedelmän viljelyä. Hän ihastui tähän kauniisen paikkaan ja
siellä kasvaviin oivallisiin hedelmiin ja rakennettuaan toiselle
puolelle tilaa sievän majan, joka melkein riippui vähäisen
vesiputouksen yli, jota hän oli korjaillut, kunnes se muuttui yhdeksi
tilan viehättävimmäksi paikaksi, hän sulki suuren asuntokartanon ja
antautui hedelmäin ja kukkien hoitoon semmoisella iloisella innolla,
joka tuotti ihmeellisiä satoja. Kaikkialla tuon keskellä olevan
tammi- ja hickory-lehdon ympärillä oli puu- ja viinitarhoja, jotka
kasvoivat mitä harvinaisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Aina-vehriöitä
oli sirotettu lehtoon katoavaisten kasvilajien sekaan ja puita, joilla
oli omituinen luonto ja kummallinen lehdistö, oli istutettu sinne tänne
pitkin tiluksia.

Kartanon muista, kauempana päärakennuksesta olevista maista -- noista
kuudesta sadasta acre'sta vaihtelevaa mäki- ja laaksomaata ynnä saloja
ja vanhoja peltoja -- oli hän pitänyt vähemmin huolta, antaen ne jonkun
hoitajan käsiin joko viljeltäväksi tai sillensä jätettäväksi sen
mukaan kuin tämän kunnon-miehen halu tai taipumus määräsi. Hän ei
vaatinut muuta tältä maatilansa osalta, kuin että se maksaisi oman
viljelemisensä kulungit ja tuottaisi viljaa, lihaa ja rehua kylläksi
hänelle ja niille kahdelle "pojalle" (orjalle), joita hän piti
apulaisina puutarhallisissa toimissaan, ynnä niille heposille ja
muuleille, joita maatilalla käytettiin. Tämä oli helppoa, vaikk'ei
olisi viljellyt enempää, kuin toisen puolen tarjona olevasta
peltomaasta. Hoitaja siis vähensi vaivaansa ja suoritti kaikki, mitä
hänen isäntänsä vaati häneltä, jättäen vuosi vuodelta kokonaisia tilan
osia autioiksi, mitään uusia aloja viljelykseen ottamatta. Seuraus
tästä oli se, että, kun Mr. Noyotte toisena sotavuotena kuoli, suurin
osa viljelysmaista oli kasvanut petäjiä ja sassafras-puita, joitten
välissä uhkea saraheinä huojui ja isot punaiset vesiva'ot pyrkivät
jokaista onelmaa tai ourua kohden. Ne maat, joita todella oli viljelty,
olivat käyneet kovin kuluneiksi ja ränstyneiksi, kunnes mäkirinteet
huhtountuivat tyhjiksi ja lannot täyttyivät hierroksilla suureksi
vahingoksi ei ainoastaan ylhäällä oleville vietoksille, vaan myöskin
lietynnäismaalle alhaalla.

Haaveksivainen Franskalainen oli, sitä myöten kuin tiedettiin, kuollut
ilman perillisiä. Häntä ei oltu koskaan suuresti suosittu naapuristossa
ja varsin vähän tiedettiin hänen asioistansa. Hänen emännöitsiänsä,
eräs qvadroninainen, vaati itsellensä hänen omaisuuttansa laillisesti
tehdyn testamentin nojassa; mutta koska muistutettiin, että hän oli
orja ja mahdoton minkään testamentin voimalla perimään, eikä hän
pystynyt todistamaan tätä väitettä vääräksi, hylättiin testamentti ja
asetettiin väliaikainen hallitsia. Nyt huomattiin, että vainaja oli
joutunut suurempaan velkaan, kuin oli mahdollinen saada maksetuksi
hänen irtonaisella omaisuudellaan, erittäinkin niitten huokeitten
hintojen vuoksi, joita maksettiin, kun hallitsia asiain suorittamiseksi
pani toimeen huutokaupan.

Översti Vaughn osti melkein kaikki kapineet niin halvalla hinnalla,
että se olisi kummastuttanut jokaista, joka ei tietänyt, kuinka
semmoisia asioita voi sovittaa. Kerrottiin ja uskottiin, että översti
Vaughn erään kirjeen kautta, joka oli päässyt perille piirityksen
kiusallakin, oli valtuutettu edustamaan vainajan perillisiä --
veljenpoikia ja -tyttäriä, jotka asuivat Franskassa -- ja että hän osti
omaisuuden, pitääksensä sitä heitä varten. Kun siis översti Vaughn
oivallisista neekeri-orjista tarjosi kappaleelta viisikymmentä dollaria
Konfedereerattujen rahassa, sanoi jokainen, että kaikki oli oikein,
eikä kukaan tarjonnut sen enempää. Hallitsia laati virallisen
kertomuksen tehdyistä kaupoista ja koska ei löytynyt kylläksi
irtonaista omaisuutta velan maksoksi, hän sai käskyn myydä maatkin,
jota hän oikeutettiin tekemään joko julkisella huutokaupalla tai
yksityisesti.

Vähemmän kuin kymmenen dollaria acre'lta semmoisesta maasta näytti
Hullustamme, joka oli tottunut Pohjan korkeihin maan hintoihin,
erinomaisen huokealta -- niinkuin se, tosi-asioita lukuun ottamatta,
ehkä olikin. Hän ei tietänyt, ettei tämä maatila kaikkein
parhaimpinakaan päivinänsä olisi tuottanut tätä hintaa puhtaassa
rahassa; että se nyt oli niin rappeutunut, että saman hintaluvun mukaan
sen arvo tuskin oli enemmän kuin puoli tästä summasta; ja että näitten
lisäksi sodan vahingollinen vaikutus kaiken omaisuuden arvoon tässä
maan osassa oli peräti vaikea määrätä. Kaikki nämät jäivät häneltä
huomaamatta. Hän vastasi heti, että översti Vaughn saisi ostaa maatilan
mainitusta hinnasta, jos hän voisi hankkia hyvän ja laillisen
kauppakirjan. Tästä asiasta hän tahtoi olla aivan varma. Tuosta hänelle
tuli ote kauppakirjasta, eräältä, niinkuin hän tiesi, suurimmassa
arvossa olevalta asian-ajajalta, ja sen muassa tämä kirje: --

  "Griswold'in oli kiire myydä; minä ostin siis, tietäen, että
  varmaan ostaisitte paikan, kun olitte kauppakirjani suhteen
  tyydytetty, joksi tulette, kun luette tämän. Minä sain sen
  vähäistä huokeammasta hinnasta, kuin minkä teille mainitsin;
  ja te voitte saada sen minulta samasta hinnasta milloin hyvänsä
  ennen kahden kuukauden kuluttua.

                              "_Översti Ezekiel Vaughn_."

Hullu myi siis sievän asuntonsa, pani kokoon kotijumalansa, otti
vaimonsa ja pikku tyttärensä ja lähti etsimään terveyttä, onnea ja
menestystä Dixie'ssa. Kauppa, jonka itsepintainen Vaughn oli
pannut alkuun, päätettiin soveliaasti, ja Comfort Servosse tuli
Warringtonilaisten sukukartanon todelliseksi omistajaksi. Melkein koko
hänen vähäinen omaisuutensa meni tähän ostoon; mutta kun asia oli
suoritettu, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Hän oli tehnyt edullisen
kaupan ja perustus vastaiseen onnellisuuteen ja menestykseen oli nyt
pantu; ja tästä hän tunsi itsensä olevan kiitollisuuden velassa översti
Vaughn'ille ja tuli siihen päätökseen, että, jos kohta tämän kunnon
miehen luonto ei vetänyt taistelukentälle, hän kaikissa tapauksissa oli
hyväsydäminen ja valmis muita palvelemaan. Vasta jälestäpäin hän
huomasi, kuinka monta hintaa hän oli maksanut; sillä kun Mr. Noyotte'n
perilliset -- veljenpojat ja -tyttäret Franskassa -- lähettivät
hallitsialta vaatimaan jäännöstä omaisuudestaan, nähtiin asiakirjoista,
että maatila oli myyty yksityisesti översti Vaughn'ille vuonna 1863 ja
että oli vastaan-otettu maksoksi siitä eräs summa Konfedereerattujen
rahassa, jonka hallitsia oli laillisesti esitellyt oikeuden edessä,
mutta sittemmin ilmoittanut sotatapausten kautta kadotetuksi.

Mutta nämät seikat jäivät Hullultamme moneksi vuodeksi tuntematta; ja
Warrington joutui hänen käsiinsä, niinkuin uusi leikkikalu, jota ei
mikään epäilys liiallisen hinnan suhteen haitannut.



IX LUKU.

Uusi valtakunta.


Miksi yrittääkään kuvaamaan ensimäisen Warrington'issa vietetyn talven
iloja?

Paikkaa tutkittaessa huomattiin, että Franskalaisen majaa oli
käytetty semmoisia tarkoituksia varten, jotka estivät sitä nyt
ihmis-asunnoksi kelpaamasta, ja he olivat pakoitetut muuttamaan
vanhaan tiilirakennukseen. Tämä kaipasi paljon korjaamista ja
parhaimmallansakin sopi paremmin katseltavaksi kuin asuttavaksi.
Mutta kuitenkin oli isoilla huoneilla avonaisine tulisijoineen ja
tummanruskeine kattoineen jonkunlainen sulo. Kuljetusneuvot olivat
vielä vaillinaiset, ja kesti kauan, ennenkuin heidän huonekalunsa
pääsivät tulemaan kuluneita ja vanhoja rautateitä myöten, joita
molemmat armeijat eri tilaisuuksissa sodan aikana olivat ahdistaneet.

Lokakuun keskivaiheilla he ottivat uuden omaisuutensa haltuunsa; ja
kaikki oli niin uutta ja herttaista Metta'lle ja pikku Lily'lle, ettei
mikään mukavuuksien puute olisi voinut himmentää heidän ihastustaan.
Balsami-ilma, uudet maisemat, se omituinen yksinäisyyden tunne, joka
aina on eteläisellä maa-elämällä, ja ennen kaikkia kauan poissa olleen
puolison ja isän läsnä-olo, kaikki yhtyivät tekemään heitä ylen
onnellisiksi.

Metta ratsasti miehensä kanssa kaikkialla ympäristössä, jonka outo
säännöttömyys päivä päivältä yhä enemmän miellytti heitä -- polkuja
myöten tiheäin metsäin halki, jossa maa oli peitetty syksyn lehdillä,
jotka olivat varisseet pikemmin kypsyydestänsä, kuin kylmyyden
vaikutuksesta; pienien talojen ja varallisten tilanhaltiain hovien
ohitse; kaalattaen hevosiansa jokien poikki tai yksinkertaisilla
lautoilla kulkien niitten yli; samalla kuin joka ihmisessä, jonka he
tapasivat, olipa hän ylhäistä tai alhaista säätyä tai mitä rotua
hyvänsä, oli jotakin Pohjassa syntyneelle ja kasvaneelle uutta ja
omituista.

Eräs kirje, jonka Metta kirjoitti sisarellensa vähäistä jälkeen heidän
tulonsa, osottaa nuoren vaimon tunteita: --

  _Rakas Julia'ni_. -- Minä en tiedä, kuinka voisin paremmin
  käyttää muutamia tunteja Kiitospäivästä, kuin kirjoittamalla
  sinulle luvatun kirjeen uudesta kodistamme ja matkastamme tänne.
  Sillä välin kuin sinä vapiset vilusta ja ehkä katselet jäätä ja
  lunta, istun minä vähäisellä verandalla, jonka ylitse kiertelee
  ruusupuu täynnänsä umpuja ja kukkia. On ollut vähäinen halla,
  ja nuot uikopuolella ovat lakastuneet, mutta sisäpuoliset ovat
  vielä yhtä tuoreet, kuin olisi vasta Kesäkuu. Aurinko paistaa
  lämpimästi sisään ja jokaiseen esineesen on koskenut tuo hieno
  utu, josta nuot harvat omituiset Pohjan syyspäivät, joita me
  sanomme indianilaiseksi kesäksi, ovat erinomaiset. Sama hiljainen,
  uneksivainen uupumus ja sama äärettömän etäisyyden tunto
  ympäröitsee meitä.

  Kaikki sekä ihmiset että esineet ovat uusia meille, se on Lily'lle
  ja minulle. Comfort'in nelivuotinen sotamiehen-elämä totutti häntä
  hyvin tämmöisiin näkyihin; ja, en epäile sitä, suuri osa huvistamme
  tulee siitä, että hän on täällä selittämässä meille kaikkia näitä
  ihmeitä.

  Tuntui kauhean yksinäiseltä ja autiolta, kun ensin saavuimme tänne.
  Sinä tiedät, että Comfort oli tullut ennen meitä ja päättänyt
  kaupan sekä tehnyt muutamia valmistuksia tuloamme varten, se on,
  hän oli palkannut jonkun tekemän näitä valmistuksia ja sitten
  palannut meitä vastaanottamaan. Meidän oli hirmuista matkustaa
  -- kovia aallokoita ja huonoja laivoja, kolkkoja seutuja ja
  rautateitä, jotka näyttivät kaipaavan kaikkia, mitä olemme
  oppineet pitämään semmoisten rakennusten pää-asiana. Kiskot
  olivat kuluneet ja taittuneet, alushirret painuneet ja lahonneet;
  ja tuon tuostakin näimme, kuinka joku ryöstölle lähtenyt joukkio
  oli kuumentanut kiskoja ja kiertänyt ne puitten ympäri, ja niitten
  sijaan oli pantu vanhoja ruosteisia, jotka olivat otetut jostakin
  vähemmän tärkeästä radasta. Comfort sanoi luulleensa, että he
  varsin pian ajaisivat junan "oikealle puolelle tietä" yksikseen
  kulkemaan. Kaikkialla maassa näkyi sodan jälkiä -- linnoituksia,
  multavarustuksia ja paalutuksia. Sota- ja sairasvaunuja ja muuleja
  on levällään joka paikassa, ja näyttävät olevan ainoat jälellä
  olevat kuljetus-neuvot. Konfederationi raukka lienee varmaan
  ollut viimeisissä henki toreissansa, kun se antautui.

  Matkamme viimeisinä kahtenatoista tuntina satoi -- satoi niinkuin
  sinä et koskaan ole nähnyt satavan ja niinkuin, minun luullakseni,
  ei koskaan voikaan sataa paitsi tässä ilman-alassa. Jos sanoisi,
  että vettä rankasti tuli, antaisi sinulle vaan heikon käsityksen
  siitä. Se ei piessyt eikä pyryttänyt: ei ollut vähintäkään
  _myrskyä_ eikä mitään kiihtymyksen eli ponnistuksen tapaista
  sen ohessa. Sitä vaan _kaatain_ tuli -- vakavasti, tyvenesti
  ja keskeytymättä. Näytti siltä, kuin samea, raskas ilma olisi
  suljettu johonkin läpitunkemattomaan pilvien teltaan ja täytetty
  loppumattomalla vesijoukolla, joka oli juuri kylläksi sakeutunut,
  että pääsi putoamaan. Ei kuulunut mitään rätinää, vaan ainoastaan
  vanhojen vaunujemme vuotavalta katolta ainainen kohina putoavasta
  vedestä, melkein niinkuin jostakin koskenkielestä sen painavassa
  yksitoikkoisuudessa. Pahimmassa sateessa tulimme sydän-yönä
  viimeiseen pysäyspaikkaan ennen Warrington'ia. Se on totta puhuen
  sievä pikkuinen kaupunki, jossa on noin pari tuhatta asukasta;
  mutta se oli pimeä, kuin katakombit, ja yhtä hiljainen, jollei
  ota lukuun sadetta, joka lankesi, lankesi joka paikassa lakkaamatta.
  Konduktööri sanoi, että siellä löytyi hyvä hotelli, jos voisimme
  päästä sinne; mutta siellä ei ollut minkäänlaisia kulkuneuvoja
  eikä mitään muuta valaistusta paitsi konduktöörin lyhty ja yksi
  talikynttilä, joka liehuen paloi vähäisessä asemahuoneessa. Comfort
  otti ulos kapineemme ja sai ne suurella vaivalla järjestetyksi
  asemahuoneesen; ja väskyt ja rasiat kainalossa ja leukaan saakka
  verhottuina sateen torjumiseksi (joka näytti tunkevan paraplyyn
  lävitse, niinkuin se olisi halveksinut semmoista yritystä
  syrjäyttää sitä suunnastaan) lähdimme hotelliin päin, konduktööri
  lyhtyinensä oppaanamme. Semmoista kävelyä! Kun Comfort auttoi
  minua ulos vaunuista, sanoi hän: "täällä on kauhean mutaista".
  Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Minä jo vaivuin, vaivuin
  pehmeään, sitkeään liejuun. Gummikalossit eivät olleet miksikään
  hyödyksi eikä myöskään nuot korkeat kengät, jotka olin pannut
  jalkaani, että olisin oikein varustettu, tuli mitä tuli. Minä
  rupesin pelkäämään juoksuhietaa, ja jos olisit nähnyt vaatteitani
  seuraavana aamuna, et olisi sitä ihmetellyt. Onneksi oli pimeä
  eikä kukaan voi koskaan muuta kuin arvata, mimmoinen sokaistu
  seura me olimme sinä iltana.

  Entäpä hotelli sitten; mutta minä en rasita sinua sillä! Lily
  itki itsensä nukuksiin, ja minä olin vähällä tehdä samoin.

  Seuraavana aamuna oli maa niin kirkas ja hymyilevä, kuin ei
  vedenpaisumus olisikaan pari tuntia takaperin käynyt sen yli.
  Comfort oli hyvin levoton päästäksensä Warrington'iin, ja me
  olimme yhtä halukkaat jättämään tuota kauheata hotellia. Hän
  hankki siis meille jonkunlaiset vaunut ja me lähdimme. Hän sanoi,
  ettei hän ollenkaan epäillyt, että tavaramme jo olivat siellä,
  koska ne olivat lähetetyt kolme viikkoa takaperin ja hän oli
  sopinut erään miehen kanssa, että tämä veisi ne ulos kartanoon.
  Emme ainakaan, sanoi hän, voi joutua pahempaan tilaan, kuin
  olimme tuossa kurjassa hotellissa, jossa kohden minä täydellisesti
  yhdyin häneen; mutta hän ei tietänyt, mitä kaikkia oli edessämme!

  Warrington'iin on ainoastaan kuusi penikulmaa pysäyspaikasta;
  mutta me olimme kaksi kuolettavaa tuntia matkalla, ennenkuin
  pääsimme sinne niitten arkkujemme ja kofferttiemme kanssa, jotka
  olimme ottaneet mukaamme. Ajatteleppas, kun melkein unettoman
  yön ja seitsemänpäiväisen väsyttävän matkan perästä ajoimme kaksi
  tuntia mudassa, joka oli melkein yhtä punaista, kuin veri, yhtä
  sitkeätä, kuin piki, ja syvempää, kuin 'laskinluoti koskaan
  ilmoitti', niin voit vähän arvata, mimmoisilla tunteilla minä
  saavuin Warrington'iin. Kun astuimme käytävää ylöspäin noitten
  isojen vanhojen tammien alla, jotka juuri kypsyivät vakavan ja
  tasaisen ruskean värisiksi ja joitten välissä hickory-puitten
  nähtiin matalimmasta korkeimpaan oksaan asti hohtavan kullassa,
  ja näimme harmaitten oravien (joita ei entinen omistaja antanut
  tappaa ja joita ei kukaan sen jälkeen ollut joutanut tappamaan)
  leikkivän ja tuon ison tiilirakennuksen seisovan hiljaisessa
  komeudessaan keskellä tätä teko-saloa, olisin voinut ilosta
  suudella puita, oravia, halkeilevaa porttia, jopa mutaista maata
  itseä. Se oli koti -- lepo. Comfort näki kyynelet silmissäni,
  ensimäiset, jotka olin vuodattanut koko matkalla, ja sanoi hellästi:
  -- 'No, no! Se on melkein ohitse nyt!' niinkuin minä olisin ollut
  väsynyt lapsi.

  Lily oli ihastuksissaan vanhan paikan kauneudesta, johon hänellä
  todellakin oli hyvä syy; mutta minä olin väsynyt. Minä kaipasin
  lepoa. Me ajoimme rakennuksen luo ja tapasimme sen tyhjänä --
  autiona. Ovet olivat auki; vettä oli juossut eteisen poikki ja
  kaikki oli niin surkean-näköistä, etten voinut muuta, kuin istua
  maahan ja itkeä. Vähän etsittyänsä löysi Comfort sen miehen,
  jonka oli määrä tehdä korjaukset ja viedä ulos tavaramme. Hän
  sanoi, etteivät tavarat olleet vielä tulleet, ja arveli, ettei
  ollut miksikään hyödyksi ryhtyä toimiin, ennenkuin ne tulivat.

  Comfort lähetti vaunut, joilla olimme tulleet, takaisin noutamaan,
  vähän ruokavaroja, muutamia keitto-astioita ja mitä muuta
  välttämättömästi tarvitsimme. Musta vaimo löydettiin, joka saapui
  paikalle ja niillä monella hyväntahtoisella kädellä, joita hän
  pian käski avukseen, teki vanhan rakennuksen (tai ainakin yhden
  huoneen siitä) oikein miellyttäväksi. Kapineemme ovat siitä
  alkaen tulleet, vähä erältänsä, ja nyt olemme aivan järjestyksessä.

  Comfort on ostanut minulle ratsuhevosen -- kauniskarvaisen ruskean
  tamman; ja hänellä on vanha sota-ratsunsa Lollard, jonka hän,
  jollakin tapaa aavistaen, että hän tulisi tänne, oli jättänyt
  näille tienoille erään vanhan Jehu Brown nimisen miehen luo, joka,
  sivumennen sanoen, on 'karakteeri'. Me ratsastamme siis hyvin
  paljon. Tiet ovat niin huonot, että on vaikea liikkua muulla
  lailla; ja on oikein hupaista päivällä tai yöllä ratsastaa
  metsäpolkuja myöten ja pitkin kummallisesti koukertelevia
  maanteitä.

  Ihmiset täällä näyttävät sangen ystävällisiltä ja kohteliailta.
  Useat gentlemanit ovat käyneet Comfort'ia katsomassa. He ovat
  kaikki överstejä tai squirejä ja hyvin miellyttäviä, hupaisia
  miehiä. Muutamat ladyt ovat käyneet minun luonani -- kuitenkin
  aina puolisojensa kanssa; ja minusta näytti, kuin he eivät
  tahtoisi olla niin suloisia käytöksessään ja niin sydämellisiä
  vastaan-otossaan, kuin gentlemanit. Minä olen huomannut, ettei
  kukaan heistä ole erittäin paljon pyytänyt meitä vuorostamme
  käymään heillä. Comfort sanoo, ettei se ole ensinkään ihmeellistä,
  vaan että meidän pikemmin tulisi kummastella ja olla iloisia
  siitä, että he ollenkaan tulivat; enkä minä ymmärrä muuta, kuin
  että hän on oikeassa.

  Pari kolme maamiestä tuli tervehtimään Comfort'ia muutamia päiviä
  tulomme jälkeen. He olivat kaikki 'mister'eita' eikä överstejä ja
  'squirejä'. He sanoivat ölevansa Unionin miehiä, ja oli ihmeen
  hauska kuulla, kun he omituisilla maakunnan-murteillansa juttelivat,
  mitä oli tapahtunut heille sodassa.

  Me ratsastimme perästäpäin tervehtimään yhtä heistä ja näimme,
  että hän oli hyvin menestyvä maanviljeliä, jolla oli neljä tai
  viisi sataa acre'a kelpo maata. Hän asui veistämättömistä puista
  rakennetussa huoneessa, jossa kummallisella tavalla yksinkertaisuus
  ja ylellisyys yhtyivät hänen ympärillänsä. Minusta tuntuu jollakin
  tapaa, kuin tulisin pitämään tästä ihmisluokasta enemmän kuin
  noista toisista; vaikka he ovat raakoja ja yksinkertaisia, näyttävät
  he niin hyväsydämisiltä ja kunniallisilta.

  Täksi päiväksi olemme kutsuneet opettajattaret Verdenton'in mustasta
  koulusta päivällisille viettämään Kiitospäivää. Heitä on noin puoli
  kymmentä -- kaikki Pohjoisvaltojen tyttöjä. Minä en ole nähnyt heitä;
  mutta Comfort sanoo, että he ovat hyvin miellyttäviä ladyjä.
  Tietysti heillä ei ole mitään muuta seura-yhteyttä, kuin muutamien
  pohjoisvaltalaisten perheiden kanssa; ja Comfort on mennyt ottamaan
  heitä ulos, huvittaaksensa heitä yhtä hyvin kuin meitä itseämmekin,
  luulen minä. Sydämellisiä terveisiä kaikille!

                                                  Sinun ainainen

                                                    _Mettasi_.



X LUKU.

Heikot astiat.


Seuraava kirje oli kirjoitettu ensi viikolla joulupäivän jälkeen ja
selittää itse itsensä: --

  _Rakas Julia'ni_. -- Viimeinen kirjeeni sinulle oli kirjoitettu
  sillä aikaa kuin odotin noitten nuorten Verdenton'issa opettavain
  ladyjen tuloa meille Kiitospäivän päivällisille. Se oli tärkeä päivä
  meille, ja nuot päivälliset kovin merkillinen seikka. Meillä oli
  vähän niukanlaisesti semmoisia kaluja, joita tarvitaan tämmöistä
  tilaisuutta varten; mutta me sovitimme ja laittelimme ja useitten
  mustien tyttöjen (sinun tulee muistaa, että kaikki mustat vaimot
  ovat "tyttöjä") ketterien käsien avulla onnistui meidän kattaa sangen
  kunnollinen pöytä. Comfort oli ratsastanut varhain kaupunkiin,
  taluttaen herkkäsuista pikku tammaani Jaca'a, jolla yhden noista
  nuorista ladyistä oli määrä ratsastaa; ja vaunut seurasivat toisia
  varten. Juuri kuin kirjeeni oli valmis, tulivat he kaikki käytävää
  ylöspäin rakennuksen luo, enkä minä suinkaan eläessäni ole iloisempaa
  seuruetta nähnyt. On mahdoton löytää kuutta suloisempaa tyttöä.
  Lähetys-seuran palveluksessa he opettavat niissä mustissa kouluissa,
  jotka ovat niinkuin tenhovoimasta syntyneet kaikkialla Etelässä,
  ja he ovat todellisia lähetys-saarnaajia tämän sanan parhaassa
  merkityksessä. He ovat kuudesta eri valtiosta eivätkä koskaan olleet
  nähneet toisiansa, ennenkuin he yhtyivät täällä Verdenton'in
  koulussa, ja he ovat kaikki sivistyneitä, hientyneitä naisia meidän
  Pohjan kansan parhaasta luokasta, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan
  tehdäksensä hyvää. Oikein ihastutti nähdä heidän niin vilkkaina ja
  tyttömäisinä, vaikka he olivat äsken eronneet armaista kodeista ja
  hellistä ystävistä, jalolla tarkoituksella tulevan alas tänne,
  jossa heitä ylenkatsotaan ja herjataan juuri siitä hyvästä, jota
  he toimittavat. Ainoastaan ne harvat Pohjoisvaltalaiset, jotka
  löytyvät täällä, tahtovat olla jossakin yhteydessä heidän kanssaan.
  He ovat yhtä paljon lähetys-saarnaajia ja he saavat kärsiä yhtä
  paljon, kuin jos olisivat Turkinmaalla; totta puhuen enemmänkin,
  jos meidän vanha ystävämme, joka opettaa Beirut'issa, sanoo koko
  totuuden vastuksistansa. Meillä oli hupainen päivä; ja iltapuolella
  me molemmat palasimme heidän kanssaan ja, lähettäen takaisin vaunut
  ja pitäen vaan ratsuhevosemme, jäimme Lähetyshuoneesen, joksi heidän
  asuntoansa sanotaan, siksi kuin kello kävi kymmenettä, jolloin
  Comfort ja minä ratsastimme kotiin kuutamossa. Minä en luule, että
  olen koskaan eläessäni ollut onnellisempi taikka tuntenut aikaan
  saattaneeni enemmän iloa muille, kuin sinä päivänä; ja kun
  iltarukouksessamme olimme polvillamme, kiitin Jumalaa kaikesta
  sydämestäni siitä, että Hän oli johdattanut askeleemme tänne, sillä
  minä luulen, että meillä on siunattu työ edessämme ja ettei meidän
  elämämme täällä ole oleva turha.

  Muutamia päiviä myöhemmin lähdin tervehtimään yhtä noista ladyistä,
  jotka olivat käyneet minun luonani. Se oli niin pitkä matka, että
  Comfort tuli minun kanssani ja minä suostutin hänet antamaan minun
  ratsastaa; sillä kovin ikävä on ajaa vaunuissa, joka on ainoa
  toinen keino. Tämä ei olisi aivan _en régle_[19] kotona,
  sen tiedän kyllä; mutta täällä se on hyvin tavallinen asia, ja se on
  semmoinen matkustamiskeino, joka on liian hupainen, että siitä saisi
  koskaan luopua. Me kävimme kolmessa eri perheessä ja vastaan
  otettiin kaikissa ilmeisellä kylmyydellä ja yhdessä suorastaan
  epäkohteliaasti. Minusta tuntui, kuin olisin voinut itkeä
  pettymyksestä ja harmista. Me tahdoimme olla ystävällisiä ja
  kartimme kaikkia semmoisia puhe-aineita, jotka olisivat voineet
  käydä tuskalloisiksi; ja tuntui liian pahalta kokea semmoista
  jäykkyyttä. Comfort koetti lohduttaa minua, kun ratsastimme
  kotiin; mutta minä huomasin, että se vaivasi häntä yhtä paljon,
  kuin minuakin. Pari kolme päivää tämän perästä tuli Squire Hyman,
  joka on yksi meidän lähimmäisistä naapureistamme, vaikka hän asuu
  penikulman päässä, meitä katsomaan. Hän on kummallinen vanha
  kielenpieksiä, joka tahtoo niin mielellään olla hyvällä kannalla
  jokaisen kanssa, että hänen on vastus pitää ketään puolellansa.
  Sodan aikana hän näyttää harjottaneen petollista käytöstä, ja on
  hupaista kyllä kuulla översti Vaughn'in ja hänen konfedereerattujen
  ystäviensä varoittavan meitä hänestä, niinkuin semmoisesta miehestä,
  joka vakuutti olevansa 'aivan oikea mies', mutta koko ajan kehoitti
  karkulaisia ja suojeli partioretkeläisiä; ja sitten kuulla Jehu
  Brown'in ja muitten tunnettujen ja taattujen Unionistein sanovan:
  'häneen ei sovi luottaa. Hän tahtoi aina käydä erittäin hyvästä
  unionistista, vaan samalla aikaa hän antoi tietoja semmoisista
  pojista, jotka olivat menneet piiloon'.

  Minä tiesin, että hänellä oli jotakin 'varsin erinomaista', niinkuin
  hän sanoo, kerrottavana sinä hetkenä, kuin hän tuli huoneesen; mutta
  kesti kauan aikaa, ennenkuin hän sai sen sanoneeksi. Minä luulen,
  että Comfort arvasi, mitä se oli, ja tahallansa johdatti hänet pois
  siitä asiasta, johon hän pyrki. Viimein hän yht'äkkiä puhkesi
  puhumaan siitä, lausuen: --

  'Olen kuullut, että ovat saaneet kauhean ison koulun noita
  'niggereitä' varten, joksi me sanomme heitä, Verdenton'iin'.

  'Niin oikein!' vastasin minä aivan viattomasti. 'Me olimme kutsuneet
  nuot nuoret ladyt, jotka opettavat siellä, tänne Kiitospäivän
  päivällisille ja me pidimme sangen paljon heistä'.

  'Todella! Minä en tiedä mitään heistä, ei hyvää eikä pahaa. Tietysti
  kuulen paljon puhuttavan, mutta sitä ei käy kertominen. Muutamat
  ihmiset pitävät paljon menoa jokaisesta seikasta; mutta minä olen
  niitä, jotka antavat muiden olla rauhassa, kun he vaan eivät minua
  häiritse. Se on oikein tehty, eikö niin, översti? He, he!'

  'Minä en ymmärrä, miksi jotakin sanottaisiinkaan näitä nuoria
  ladyjä vastaan', sanelin minä.

  'Noh', vastasi hän, 'te tiedätte, mimmoiset me Eteläläiset olemme,
  Meillä on omat käsityksemme'. Ja hän vilkutti silmillänsä ja nauroi
  itseksensä; ja minä sanoin jokseenkin tylysti: --

  'Minä en ymmärrä, mitä teidän käsityksillänne on tekemistä näitten
  nuorten ladyjen kanssa, jotka varmaan tekevät Jumalalle otollista
  työtä, kun opettavat tätä mustaa kansa raukkaa, vanhoja ja nuoria'.

  'Oh, varmaan! siltä se näyttäisi; mutta' --

  'Mutta mitä?' kysyi Comfort niin osottavaisesti, että vanha mies
  hypähti tuolillansa.

  'Oh -- ei mitään -- ei mitään tärkeätä -- ainoastaan -- tiedättehän,
  översti, meidän on mahdoton ajatella muuta, kuin että se, joka
  Pohjasta tulee alas tänne ja seurustelee niggerien kanssa -- ei voi
  -- noh -- ei voi olla missään arvossa kotona'.

  'Ja te sanotte mustan kansan opettamista seurustelemiseksi heidän
  kanssaan?' kysyi Comfort.

  'No, tietysti, tavallansa', vastasi Squire miettiväisesti.

  'Ja epäilemättä pidätte seurustelemista semmoisten opettajien
  kanssa häpäisevänä?'

  'Hyvä, översti, minä olen iloinen, että mainitsitte sen. Minä en
  tahtonut tuoda sitä itse esiin, koska se on arka aine; mutta
  siksi sitä katsoo -- katsoo -- paras societeeti, ymmärrättehän'.

  'Te tulitte siis varoittamaan meitä, että, jos vielä seurustelemme
  näitten opettajattarien kanssa, meidän täytyy luopua hyvän
  societeetin iloista?'

  'Noh, minä olen kuullut moitteita lausuttavan. Minä en nimitä
  mitään nimeä; mutta minusta se ei ollut muuta, kuin hyvän naapurin
  velvollisuus, koska olitte, niin sanoakseni, vieraita täällä
  ettekä tunne meidän tapojamme, antaa teidän tietää tämä, että
  voitte olla varovaiset tulevaisuudessa'.

  'Kiitoksia paljon. Me olemme todella hyvin kiitolliset teille,
  koska ilmoitatte meille, kenenkä kanssa meitä lasketaan
  seurusteluun ja kenenkä kanssa ei'.

  'Oh, ei ollenkaan! ei ollenkaan! Se ei suinkaan ole mitään muuta,
  kuin mitä tekisin jokaiselle naapurille', arveli Squire tyydytetyn
  turhamielisyyden katsannolla.

  'Ei suinkaan, Squire', lausui Comfort ivallisesti -- ja minä tiesin
  hänen silmiensä leimauksesta, että joku saisi laukauksen -- 'ei
  suinkaan; ja se on juuri minun luottamukseni teidän naapurilliseen
  ystävyyteenne, joka tekee, että uskallan pyytää yhtä suosio-työtä
  teiltä'.

  'Kaikki, mitä ikänäni vaan voin tehdä, Sir. Minä vakuutan, että
  olen ylpeä siitä, että saan palvella teitä', lausui Squire
  ilmeisellä ihastuksella.

  'Minä olisin siis, Squire, mielissäni, jos tahtoisitte sanoa
  noille hyville ihmisille, jotka ovat ottaneet määrätäksensä
  seurustelemisestamme, että minä ostin tämän maatilan, maksoin
  sen puhtaalla rahalla ja pystyn varsin hyvin hoitamaan omia
  asioitamme ilman heidän apuansa'.

  'Mitä tarkoitatte, Sir?' lausui Squire, vaaleana vihasta ja
  hypäten ylös tuoliltansa. 'Aiotteko loukata minua?'

  'Minä aion', vastasi Comfort tyvenesti, 'sanoa, että nuot ladyt,
  jotka opettavat Verdenton'in mustassa koulussa, ovat arvossa
  pidettäviä ja sivistyneitä ladyjä, soveliaita kumppaneita vaimolleni
  ja täydellisesti kaikkien ladyjen arvoisia tässä valtakunnassa.
  Minä tahdon sanoa vielä lisäksi, että, kun kerta pidän heitä
  semmoisina, jos minun täytyy valita, tahdonko hylätä heidät yksistään
  sen hyvän työn tähden, jota he ovat toimittamassa, vai menettää
  Verdenton'in ja lähiseutujen suosion, minä varmaan valitsen
  jälkimäisen ehdon'.

  'Noh -- tietysti', vastasi Squire, vähän kummastuneena tästä
  katsantotavasta, 'tietysti teillä on oikeus astua omaa tietänne.
  Minä en tarkoittanut mitään pahaa, ei vähintäkään maailmassa.
  Hyvää iltaa, Sir! Hyvää iltaa, Madam!' Ja hän oli mennyt
  toimittamaan, mitä Comfort oli käskenyt.

  Översti Vaughn tuli seuraavana päivänä samassa asiassa. Minä en
  kuullut hänen keskusteluansa Comfort'in kanssa; mutta hän puhui
  hyvin korkealla äänellä ja sai, luullakseni, melkein samanlaisen
  vastauksen, kuin Squire'kin. Minä kuulin Comfort'in sanovan
  hänelle juuri kuin hän oli lähtemällänsä: --

  'Minä taistelin neljä vuotta, Sir, saadakseni oikeutta elää
  kansalaisen kaikilla oikeuksilla Yhdysvaltojen lipun alla missä
  paikassa tahansa Unionissa, enkä aio sallia, että kukaan määrää
  käytöstäni ketäkään kohtaan'.

  'Jos perheenne seurustelee neekerin-opettajien kanssa, ei teidän
  sovi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat sitä
  seuralaisekseen'.

  'Me emme pyydä ketään seurustelemaan meidän kanssamme, Sir. Me
  emme rukoile kenenkään arvon-antoa. Jos ihmiset tahtovat
  ystävyyttämme, olemme avosydämisiä ja suoria; me emme ole
  olevinamme muuta, kuin mitä olemme, ja vastaan-otamme muut
  semmoisina, joksi huomaamme heitä. Jos he eivät tahdo
  seurustella kanssamme, emme valita emmekä luultavasti sitä sure'.

  Översti, joksi hän nimittää itseänsä, lähti pois kovasti
  suuttuneena; ja seuraavalla viikolla sisälsi Verdenton'issa
  ilmestyvä sanomalehti alhaisen pienen häväistyskirjoituksen,
  jonka lähetän sinulle.

  Se kuuluu, niinkuin seuraa: --

  ('Lukiamme varmaan mielipahalla kuulevat, että kanadalainen Yankee
  Servosse, joka on ostanut Warrington Place'n, on yksi noita
  vimmapäisiä abolitionisteja, joitten jumalattomat opit olivat
  todellinen syy kaikkiin viimeisten neljän vuoden kärsimisiin ja
  verenvuodatukseen. Kaupunkilaisemme olivat osottaneet hänelle
  paljon suosiota, ja ladymme ovat olleet erittäin kohteliaat hänen
  perheellensä. Sen sijaan, että hän olisi pannut arvoa näihin
  asioihin, on hän ottanut parjataksensa ensimäisiä ladyjämme,
  verraten heitä noihin niggerein koulu-opettajattariin, jotka ovat
  tulleet alas tänne esimerkillänsä opettamaan yhteiskunnallista
  yhtäläisyyttä.

  Me olemme kuulleet, että Servosse oli kutsunut kaikki nämät
  naisellisen vakuutuksen vapaa-lempiset niggeri-lähettiläät
  Warrington'iin viettämään tuota uutta Yankee'itten pyhäpäivää,
  joka Lincoln'in[20] hallituksen ensimäisenä vuonna lisättiin
  valtio-kalenteriin ja jota nimitetään Kiitospäiväksi. Päivä itse
  on jäännös Uuden Englannin puritanilaisesta ulkokultaisuudesta
  ja se vietettiin, niinkuin meille on kerrottu, soveliaasti
  Warrington'issa, jossa he söivät ja joivat ja lauloivat 'John
  Brown',[21] 'Me tulemme, isä Abraham' ja muita samankaltaisia
  lauluja. On sanottu, että eräs näistä 'N.O.'ista joutui niin
  haltioihinsa tässä tilaisuudessa, että hän suuteli yhtä noista
  mustista pojista, jotka passasivat pöydässä. Översti Servosse
  ei voi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat hänen
  perhettänsä vertaisekseen, jos hän valitsee semmoista seuraa
  sille.')

  Oletko koskaan kuullut mitään niin halpaa? Tietysti emme ollenkaan
  huoli siitä: vaikka kyllä jokainen tahtoo elää sovinnossa naapuriensa
  kanssa, jos mahdollista. Comfort suuttui kovasti, kun hän ensin
  näki tämän, ja lähti hyvin vihaisena kaupunkiin. Minä en tiedä,
  mitä hän teki, mutta seuraavalla viikolla oli sangen nöyrä
  puollustus-kirjoitus sanomalehdessä. Se aikaan sai kuitenkin paljon
  kiihtymystä, ja useat mustastakin kansasta neuvoivat meitä vastedes
  jättämään koulu-opettajattaria tänne kutsumatta. ("N.O." on, näetkö,
  eteläinen lievitys-sana, joka merkitsee _Niggerin-Opettaja_.)
  Tietysti me emme pitäneet sillä mitään väliä, vaan aiomme kutsua
  heidät luoksemme juuri niin usein, kuin vaan voimme, osittain siitä
  syystä, että tahdomme osottaa, etteivät semmoiset asiat vaikuta
  meihin, osittain myöskin sen vuoksi, että täällä-käynti näyttää
  huvittavan heitä niin paljon.

  Joku aika takaperin Comfort päätti perustaa sunnuntaikoulun mustalle
  kansalle, koska heitä on sangen paljon näillä tienoilla eikä löydy
  minkäänlaista koulua heitä varten likempänä, kuin Verdenton'issa.
  Hän neuvotteli siis muutamien heidän etevimpien miestensä kanssa ja
  he tekivät holvikäytävän kasvavista puista ja asettivat muutamia
  penkkejä yhteen lehtoon aivan likelle rakennusta; ja sinun
  pitäisi saada nähdä, mimmoisia ihmisjoukkoja kokoontuu sinne
  sunnuntai-iltapäivinä. Pari kolme valkoista miestä tuli ensin
  ikäänkuin katsomaan, mitä toimitettaisiin. Comfort käski heidän
  ottaa jonkun luokan itselleen ja auttaa meitä opettamaan noita
  ihmis-raukkoja. Eräs vanha mies, jolla oli pitkät, valkoiset
  hiukset, kummalliset mustat silmät ja lempeä, mieluisa ääni, tuli
  esiin ja sanoi, että se oli hyvä työ ja että hän kiitti Jumalaa,
  joka oli johdattanut tämän uuden naapurin mieleen tehdä sitä;
  ja hän puolestansa tahtoi tehdä kaikki, mitä hänen voimassaan oli,
  auttaaksensa häntä.

  Toiset seisoivat kauempana eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tehdä
  tässä asiassa. Vanhan miehen nimi on George D. Garnet. Hän on
  hugenottilaista sukuperää ja kuuluu erääsen suureen eteläiseen
  perhekuntaan, jonka nimi on täksi väännetty sen alkuperäisestä
  kirjoitustavasta. Hän on hyvin ylpeä sukuperästänsä ja taipui
  meidän puoleemme, koska meidänkin nimi oli franskalainen. Hän on
  diakonus Baptistein seurakunnassa Mayfield'issa, noin kaksikymmentä
  penikulmaa tästä. Hän sanoo ihan antaumisen päivästä asti
  koettaneensa saada seurakuntaansa toimittamaan mustaa
  sunnuntaikoulua; mutta he eivät tahdo kuulla häntä. Hän on usein
  jäänyt teetä juomaan meille, ja hän on meistä todella erittäin
  huvittavainen. Hän on hyvin intomielinen, joka näkyy sekä siitä,
  mitä hän puhuu, että myöskin niistä kertomuksista, joita musta
  kansa juttelee hänestä. Hän sanoo, että hän oli orjanpitäjä, joka
  katsoi orjuutta vääräksi -- 'virginialainen abolitionisti', niinkuin
  hän sanoo. Musta kansa kertoo, että hänen oli tapa ostaa orjia,
  jotka halusivat päästä vapaiksi, ja antoi heidän työllänsä hankkia
  vapautensa. Hän ei ollut mikään rikas mies, ainoastaan semmoinen
  'tavallinen eläjä', niinkuin sanotaan; mutta tällä tapaa hän osti ja
  vapautti paljon orjia.

  Musta kansa kerääntyy meidän ympärillemme, ikäänkuin he
  ajattelisivat, että 'Yankee-översti' voisi tehdä kaikki ja antaa
  heille kaikille työtä. Minä luulen, että voisin saada sata
  palvelustyttöä, jos ottaisin kaikki, jotka tulevat tänne, ja
  Lily'lle on tarjoutunut hoitajattaria niin kylläksi, että he
  voisivat ottaa hoimiinsa kaikki lapset sinun kaupungissasi.

  Comfort on päättänyt myydä kaikki Warrington'in maat, paitsi sata
  acre'a. Loput ovat kummallakin puolella jokea ja sopivat hyvin
  jaettaviksi kymmenen ja kahdenkymmenen acre'n pikku maatiloiksi
  mustille miehille, sillä ne antaisivat heille ylämaata, jossa elää,
  hiukan hirsiä ja kappaleen hyvää viljelysmaata. Hän aikoo rakentaa
  niihin veistämättömistä puista pieniä asuntoja ja myydä ne mustalle
  kansalle kuudeksi tai kymmeneksi vuodeksi. Siitä tulee oikein pieni
  kaupunki.

  Me toivomme voivamme tehdä jotakin hyvää ja luotamme siihen, että
  ihmisten joutavat ennakkoluulot vähitellen kuluvat pois. On
  kummallista, kuinka herkkä-uskoisia he kuitenkin ovat. Joku vanha
  talon-emäntä, joka moniaita päiviä takaperin toi muutamia kapineita
  tänne myytäväksi, sanoi kuulleensa, että översti oli tullut alas
  tänne 'nostamaan niggereitä valkoisia ihmisiä vastaan', ja tahtoi
  tietää, oliko siinä perää! Hänellä oli nuuskapurus suussa eikä hän
  eikä hänen molemmat täysikasvuiset tyttärensä osanneet lukea eikä
  kirjoittaa. On ihmeellistä, että täällä löytyy niin paljon, jotka
  ovat niin taitamattomia; ja ne, jotka eivät ole taitamattomia, ovat
  täynnänsä kummallisia ennakkoluuloja kaikkia vastaan, jotka eivät
  ole heidän omaa erityistä joukkoansa eivätkä ajattele ja usko aivan
  niinkuin he.

  Me olemme kuulleet muutamia kertomuksia vastuksista, jotka ovat
  kohdanneet Pohjoisvaltojen miehiä muutamissa paikoissa Etelässä;
  mutta me toivomme, että ne ovat liioiteltut.

                                               Sinun ainainen

                                              _Metta'si_.



XI LUKU.

Kissa vieraassa ylisessä.


Servosse puuhasi hyvin ahkerasti seuraavana talvena ja keväänä,
rakentaen niitä huoneita, joita Metta mainitsi, sekä asettaen kuntoon
ja myyden ison osan maatilastaan. Hän huomasi, että hyvämaineiset ja
ahkerat mustat miehet olivat halukkaat ostamaan maata, jota ei
kukaan muu mielellään tahtonut myydä heille. Hän osti muutamia
Konfedereerattujen rakennuksia, jotka hallitus möi, purkasi ne ja
pystytti aineksista joukon sieviä ja tukevia pieniä asuntoja niille
palstoille, jotka hän myi. Hän auttoi myöskin monta heistä ostamaan
hevosia, osti muutamissa tapauksissa itse heille, suostuen ottamaan
maksoa niistä eloissa ja rehuissa vastaisista vuodentuloista. Sillä
välillä hän pani paljon työtä Warrington'in parantamiseen, toivoen
palkkansa tuleentuvan niistä tuhansista hedelmäpuista, jotka Mr.
Noyotte oli istuttanut ja jotka olivat kasvaneet täysikantaviksi,
vaikka niitä oli laiminlyöty tämän kuoleman jälkeen. Nämät puut ja
köynnökset siivottiin ja hoidettiin kaikki suurella huolella; ja
Warrington, jonka kasvoihin huolimattomuuden ja häviön leima ennen oli
painettuna, alkoi nyt näyttää sievältä ja kukoistavalta. Tosin niissä
kaupoissa, jotka hän oli tehnyt mustien miesten kanssa, huomattiin
muutamia virheitä sen johdosta, että niillä oli taipumus edistää
"niggeri-yhtäläisyyttä"; mutta hän oli niin hyväluontoinen ja suora
asiassa, että siitä ainoastaan vähäisen puhuttiin eikä mitään tehty
siihen aikaan, vaikka hän kuuli yhdistyksistä muutamissa osissa
valtiossa, jotka olivat perustetut estämään mustaa kansaa maata
ostamasta tai hevosia omistamasta.

Seuraavaa kesää oli paljon kulunut, kun hän jonakin päivänä lähti
valtiolliseen kokoukseen, jota pidettiin vähäisessä lehdossa noin
seitsemän penikulman päässä Warrington'ista. Tämä kokous oli kuulutettu
maan yleisten asiain keskustelemiseksi. Eteviä puhujia ilmoitettiin
saapuvan sinne; ja Servosse oli hyvin utelias sekä näkemään semmoista
kokousta että myöskin kuulemaan, mitä puhujilla oli sanottavaa. Hän ei
ollut koskaan ollut mikään poliitikko eikä tahtonut eikä toivonut
semmoiseksi tulevansa. Hän ratsasti kokoukseen, jonka hän huomasi
paljon isommaksi, kuin hän oli odottanut, sillä koko tuhat henkeä oli
kokoontunut sinne. Melkein jokainen mies tuli ratsastaen tai jalkaisin;
ja hevoset seisoivat ylt'ympäri sidottuina puitten matalampiin oksiin
siinä lehdossa, jossa kokous oli. Siellä pidettiin monta semmoista
puhetta, jotka ovat omituiset eteläisille vaalikokouksille ja
sisältävät runsaasti voimallisia, karkeita ja sattuvia sanoja, uhkuvat
sukkeluudesta ja humorista ja kovasti höystetään pöyhkeillä lauseilla.
Kertomuksia, joitten sopivaisuus oli epäiltävä, kuului kosolta ja mitä
selvimpiä personallisia hyökkäyksiä harjotettiin.

Servosse istui keskellä joukkoa, nauttien suuresti tästä uudesta
kokemuksesta ja kummastellen, kuinka ihmiset saattoivat iloksensa
kiistää niin tulisesti toistensa teoista sodan aikana ja ennen sotaa.
Se näytti kaikki hyvin hupaiselta hänestä. Mutta, kun he rupesivat
lausumaan ajatuksiansa tulevaisuudesta, hän kiinnitti huomiotansa
toisesta syystä. Se lukia, joka tahtoo ajatuksissaan seurata muutamia
vuosia taaksepäin taikka kysellä muistoonpanoja, jotka eivät vielä ole
muuttuneet historiaksi, huomannee, että tämä tapahtui sen aikakauden
alussa, joka sitten on käynyt mainioksi "uudestaan rakentamisen"
aikakautena. Se suunnitelma, jota Toimeenpania[22] silloin koetti
noudattaa, oli sama, joka sittemmin on tullut tunnetuksi "presidentin
suunnitelmana", jonka lisäksi tuli "Howard'in parannus" ja joka riippui
erityisten äsken kapinoitsevien valtojen hyväksymisestä. Edellä käyvät
ehdot olivat: orjuuden hävittäminen perustuslaillisen asetuksen kautta,
juhlallinen luopuminen oikeudesta erota unionista ja Konfedereerattujen
valtiovelkojen kieltäminen. Vapautettujen neekerien vastainen tila oli
tietysti erittäin tärkeä kysymys, vaikka se jätettiin kokonaan eri
valtioiden ratkaistavaksi.

Näin syntyvien kysymysten keskustelemiseksi oli puheena oleva kokous
kuulutettu.

Erimielisten puolueitten suuri riidan aine oli, pitäisikö sallia äsken
vapautetun kansan todistaa oikeuden edessä.

"Kuinka!" sanoi eräs puhuja, "sallia niggerin todistaa! sallia hänen
vannoa pois teidän oikeutenne ja minun! Ei koskaan! Meitä on sorrettu
ja häväisty! Parhaita miehiämme on pantu pannaan; mutta niin syvälle
emme vielä ole vaipuneet, että taipuisimme tähän. Meidän oikeutemme
ovat liian pyhät, että ne laskettaisiin valapattoisten niggerien armon
alle!"

Tämä mielipide näytti saavuttavan hyvin suurta kannatusta läsnä-olevien
ääntö-valtaisten puolelta ja moni suosion-osotusten myrsky tervehti
sitä puhetta, josta se oli osa. Kun kokous näytti lähestyvän loppuansa
ja Servosse mietti mennäksensä kotiin, kuuli hän kummastukseksensa
viimeisen puhujan yksinkertaiselta puhelavalta vielä kerran
puhuttelevan kokousta ja ilmeisesti viittaavan häneen itseen.

"Herra esimies", hän lausui, "minä näen erään miehen olevan täällä,
joka äsken on muuttanut keskuuteemme yhdestä Pohjoisvallasta ja koko
päivän kuunnellut täällä, mitä olemme puhuneet, vakojanako vai
kansalaisena, sitä en tiedä. Yleisesti kerrotaan, että joku yhdistys
Pohjassa on lähettänyt hänet tänne auttamaan, kun hävittävät
laitoksemme ja kääntävät kaikki ylös-alaisin. Minä olen kuullut, että
hän suosii yhteiskunnallista yhtäläisyyttä, niggeri-todistajia,
niggeri-juryja ja niggeri-ääntäjiä. Minä en tunne tätä asiaa, vaan olen
ainoastaan kuullut sen; ja saattaa olla, että teen vääryyttä hänelle.
Minä toivon, että teen, ja, jos niin, että hänelle nyt annetaan
tilaisuutta astua esiin ja kieltää asiaa. Jos hän on tullut meidän
joukkoomme _bonafide_-kansalaisena,[23] joka harrastaa kansamme etua,
on hänen nyt hyvä aika saattaa se tunnetuksi. Jos hän on tullut
alentamaan ja polkemaan meitä, tahtoisimme tietää, mikä syy hänellä on
semmoiseen menetykseen. Kaikissa tapauksissa tahtoisimme kaikki kuulla
översti Servosse'a; ja minä esittelen, että häntä pyydettäisiin
puhuttelemaan tätä kokousta".

Jos tulipommi olisi pudonnut Hullun jalkain juureen, se ei olisi voinut
hämmästyttää häntä enemmän. Hän näki kohta tarkoituksen. Vaughn ja
muutamat muut, joilla, niin hänen oli syy luulla, ei ollut mitään
ystävällisiä tunteita hänen suhteensa, olivat ilmeisesti yllyttäneet
tähän puheesen. He kokoontuivat paraikaa puhujan ympärille; ja tuskin
oli tämä lakannut puhumasta, ennenkuin he alkoivat huutaa: "Servosse!
Servosse! Servosse!"

Esimies nousi ja sanoi jotakin keskellä hälinää. Servosse kuuli
ainoastaan muutamia sanoja: --

"Esitelty ja puollustettu -- Servosse -- puhutella -- kokousta. Jotka
tahtovat -- niin". Kolme "niin"-myrskyä puhkesi. "Jotka vastustavat --
ei". Haudan hiljaisuus; ja sitten seurasi pitkä äänettömyys, jota
ainoastaan joku satunnainen "Servosse"-huuto pahansuopain joukosta
puhelavan oikealta puolelta keskeytti.

Servosse pudisti päätänsä esimiehelle; mutta huudot kävivät kahta
lukuisemmiksi ja huomattiin, että väkijoukko jollakin tapaa sulkeutui
ahtaammaksi ilmeisesti hyvin uteliaana tietämään seurausta tästä
kutsumuksesta.

"Tuokaat hän esiin!" huusi Vaughn ympärillä seisoville. "Tuokaat hän
esiin! Me emme ole moneen aikaan kuulleet kenenkään Yankeen puhuvan".

"Servosse! Servosse! Servosse!" huusi väkijoukko. Ne, jotka seisoivat
hänen ympärillänsä, alkoivat, hänen vastaväitöksistään huolimatta,
tunkea häntä puhelavaa kohden. He olivat aivan kunnioittavaisia ja
hyvällä tuulella, mutta olivat nähtävästi päättäneet saada kuulla uuden
naapurinsa puhuvan tai muuten tehdä jonkunlaista pilaa hänen kanssaan.

"Oh, tuokaat hän tänne!" huusi Vaughn puhelavalta. "Älkäät pitäkö häntä
kokonaan itseänne varten, gentlemanit. Me emme voi kuulla sanaakaan
tänne. Antakaat meille joku tilaisuus kuulla!"

Tätä leikkipuhetta tervehdittiin huudolla; ja kymmenkunta vahvaa kättä
tarttui Servosse'en, joka yhä väitteli vastaan ja pyysi päästäksensä,
kantoi hänet istuinrivien välitse -- yksinkertaisia honkalautoja
pölkkyjen päälle asetettuina -- ja nosti hänet ylös puhelavalle kesken
kaikuvia nauruja.

"Me olemme saaneet hänet nyt", kuuli hän Vaughn'in sanovan
puoluelaisillensa. "Hänen täytyy pitää puhe ja sitten översti Johnson
voi aika tavalla löylytellä häntä". Taas huudettiin "puhe! puhe! puhe!"
Sitten esimies kutsui kokouksen järjestykseen; ja äänettömyys syntyi,
paitsi että silloin tällöin kuului joku kehoituksen sana, todellinen
tai leikillinen: -- "puhe! alottakaat! suokaat heidän kuulla, 'Yank'!"
j.n.e.

Servosse oli huomannut, etteivät kaikki suinkaan vetäneet yhtä hankaa.
Totta oli, että siellä oli joku näennäinen yksimielisyys, koska ne,
jotka eivät kannattaneet sitä katsantotapaa, joka oli esiin tuotu,
olivat äänettömät eivätkä ilmoittaneet poikkeavia ajatuksiansa. Hän
tiesi, että tämä maakunta oli yksi semmoinen, jota oli sanottu
"unionistiseksi maakunnaksi", kun sota alkoi; ja siellä löytyi vielä
melkoinen osue, jonka taipumukset olivat olleet kapinaa vastaan ja joka
vaan muisti sitä pelkkänä pahana. He olivat kärsineet kovasti sen
pitkällisyydestä ja seurauksista ja tuskitelleet niitä mahtavia juonia,
joilla kansakunta pakoitettiin taisteloon. Hän oli kokouksen kuluessa
huomannut kaikki nämät; ja nyt, kun niitten, jotka hän tunsi
vihamiehiksensä, oli onnistunut saada hänet tämmöiseen asemaan, hän
päätti kasvoista kasvoihin kohdata kaikki eikä sallia heidän saavuttaa
mitään etua, jos hän voisi sitä estää.

Hän mukaantui siis oloonsa ja sanoi hyvänsävyisesti: --

"Hyvä, gentlemanit, minä olen kuullut, että --

    "Yhdessä miest' on rantaan hevosta tuomaan,
    Mut' eivät tuhannetkaan saa sitä juomaan!"

"Kun siis olette osottaneet voivanne saada minut käsiinne ja nostaa
minut puhelavalle, aion näyttää, ettette saa minulta mitään puhetta,
jollette pidä minulle yhtä. Kuitenkin olen minä hyvin kiitollinen
teille siitä, että panitte minut ylös tänne, koska nuot karkeat
selättömät penkit tuntuivat erittäin kovalta ja minä epäilemättä istun
paljon mukavammin tällä tuolilla".

Jonka jälkeen hän otti yhden tuolin, joka seisoi pöydän vieressä
likellä esimiestä, ja istui tyvenesti siihen. Se mielenmaltti, jota hän
tämän tempun kautta osotti, teki hyvän vaikutuksen joukkoon ja sitä
tervehdittiin hurraalla, naurulla ja huudoilla: "hyvä!" "niin oikein!"
ja muilla ihmettelemisen merkeillä. Jos niillä, jotka ensin nostivat
huudon, oli ollut aikomus pakoittaa häntä suorasta päästään pitämään
puhetta tälle joukolle, joka jo oli kiihtynyt semmoisesta
keskustelusta, jonka he tiesivät olevan aivan vastakkaisen niille
mielipiteille, jotka hänellä epäilemättä oli, sitä varten, että häntä
kohtaisi vastustus, oli hän nyt vähällä pettää heitä heidän
toiveissaan. Sen sijaan, että hän olisi pitänyt vihastuttavan
puheen tai heidän mielihyväkseen kokonaan hämmentynyt, oli hän
yksinkertaisesti kieltäynyt takertumasta siihen verkkoon, joka
levitettiin hänen eteensä, sillä, että hän kylmäkiskoisesti puollusti
oikeuttansa puhua tai olla puhumatta, sen mukaan, kuin hän itse tahtoi.
Ja kuunteliajoukko selvästi hyväksyi häntä.

Esimies, vanha, kohtelias gentlemani, jonka koko ulkomuoto todisti
hänen luonnettansa, säädyllisyyttänsä ja mielenmalttiansa, tunsi
nähtävästi, että tulokasta oli kohdeltu raa'asti ja että hän itse
tietämättänsä oli joutunut häijyn loukkauksen toimeenpaniaksi. Selvästi
näkyi, että vieras käsitti asian siksi, eikä esimies voinut sallia,
että häntä syytettäisiin tämmöisestä taitamattomuudesta. Hän nousi siis
ja, kääntyen toisella tuolilla istuvan puoleen, lausui kohteliaasti: --
"Minulla ei ole kunnia olla tuttava teidän kanssanne, Sir; mutta minä
otaksun, että te olette se gentlemani, jota on kutsuttu översti
Servosse'ksi".

Jälkimäinen kumarsi myöntäväisesti.

"Minä vakuutan teille, Sir, että minun on onni tuntea teidät, koska
olen kuullut niin paljon teidän hyväksenne, että olen toivonut
itselleni suurta huvia teidän tuttavuudestanne".

Servosse punehtui niinkuin lapsi; sillä ei löydy mitään ihmisluokkaa,
jonka hyväileminen on niin valloittava, kuin sen, johon esimies kuului,
koska se on yhdistetty heissä siihen arvokkaasen käytökseen, joka antaa
erityisen voiman helpoimmallekin lauselmalle.

"Minä olen varma, Sir", jatkoi esimies, "ettei mikään voisi tuottaa
minulle suurempaa iloa, kuin kuulla teidän ajatuksianne niistä
kansalais-velvollisuuksista, jotka meillä on tällä erittäin
koettavalla aikakaudella meidän historiassamme; ja minä olen vakuutettu
siitä, että semmoinen on myöskin tämän kokouksen harras tahto. (Niin,
niin-huutoja.) Se tapa, jolla teitä kehoitettiin siihen, ehkä näyttää
teistä vähän raa'alta ja olikin todella anteeksi antamaton, jos
ajattelee sitä tosi-asiaa, että olette vieras. Minä toivon kuitenkin,
ettei se aikaan saata sitä, ettemme saa kuulla teidän mielipiteitänne.
Luultavaa on, että, katsottuina teidän kannaltanne, nykyiset tapaukset
käsitetään toisella tavalla, kuin käsitetään, jos katsotaan niitä
meidän kannaltamme; mutta me olemme yhtyneet naapureina ja sopii
toivoa, että mielipiteittemme vaihtaminen tekee meidän hyvää. Minä
toivon sen vuoksi, että sallitte minun esitellä itsenne tälle
kuunteliakunnalle ja että lausutte muutamia ajatuksia, jollei minkään
muun vuoksi, niin sen vuoksi, että näytätte, ettette pidä mitään pahaa
mieltä ehdottomasta taitamattomuudestamme".

"Servosse! Servosse! Översti Servosse!"-huutoja.

Oli mahdoton vastata näin hyvin sovitettuun anteeksipyyntöön ja
ehdotukseen muulla tavalla, kuin myöntäväisesti. Servosse huomasi sen
ja nousten antoi kättä esimiehelle, joka muodonmukaisesti esitteli
häntä kuunteliakunnalle. Uteliaasti odottaen väkijoukko kokoontui
puhelavan ympärille ja pieni parvi mustia miehiä, jotka koko päivän
olivat pysyneet kuunteliakunnan ulkoreunalla, ikäänkuin epäillen
oikeuttansa olla läsnä, alkoi nyt toinen toisensa perästä lähestyä
puhujan paikkaa. Tulokkaan lyhyet, selvät lauseet erisivät kokonaan
niitten kukkaisasta ja vähän liiaksi valmistetusta puheesta, jotka
olivat astuneet esiin ennen häntä. Se oli Luoteen totinen
käytännöllisyys ja yltäkylläinen elinvoima verrattuna Etelän
epäkäytölliseen ja väitteliääsen uhkavarmuuteen.



XII LUKU.

Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.


"Gentlemanit", hän lausui, "minä en ole tullut tänne mitään puhetta
pitämään. Minä en ole mikään puhuja enkä poliitikko. Minä en ole
eläessäni pitänyt mitään valtiollista puhetta enkä suinkaan ole
valmistanut itseäni tänäänkään alottamaan. Minä olen ostanut kodin
teidän keskellänne ja tullut rehellisesti jakamaan kohtaloa teidän
kanssanne. Olenko menetellyt viisaasti vai tehnyt hullun yrityksen, sen
saa tulevaisuus osottaa. Minun täytyy sanoa, että, siitä päättäen, mitä
olen täällä tänään kuullut ja kuullut ääneen kiitettävän, olen taipuisa
ajattelemaan, että jälkimäinen arvelu on oikea. Esimiehemme on
viitannut siihen, että minun mielipiteeni ehkä ovat toisenlaiset, kuin
teidän; ja, koska tämä tosi-asia näyttää olevan tunnettu kaikille, on
arvattavasti paras, että minä sitä varten, että eroisimme hyvinä
ystävinä, en ilmoita teille, mimmoiset mielipiteeni ovat".

"Ei, ei! Jatkakaat!"-huutoja.

"Hyvä, siis, jollette yhdy minun ajatuksiini, muistakaat, että te
olette pyytäneet minua lausumaan niitä. Niinkuin olen sanonut, en ole
mikään poliitikko enkä toivo koskaan semmoiseksi tulevani. Minä luulen
kuitenkin, että minulla on tavallinen järki ja aikomukseni on koettaa
oppia jotakin siitä, mitä tapahtuu maailmassa niin kauan, kuin olen
siinä. Minä en tahdo keskustella siitä, mitä on tehty eikä siitä, kuka
sen teki. Minä tahdon vaan sanoa yhden asian lähimmäisestä
tulevaisuudesta. Minä olen kuullut paljon tänään siitä, mitä Etelä
kaipaa ja sen välttämättömästi täytyy saada; mitä te tahdotte tehdä ja
mitä ette tahdo tehdä. Minun ymmärtääkseni teillä on kaksi
yksinkertaista kysymystä vastattavana: ensiksi, mitä _voitte_ tehdä?
Ja, toiseksi, mitä _tahdotte_ tehdä? Paljon on puhuttu tänään
vapautettujen päästämisestä todistamaan oikeuden eteen, näitten
valtioiden sotavelan kieltämisestä ja kahdesta tai kolmesta
samanlaisesta kysymyksestä. Sallikaat minun sanoa, että, minun
luullakseni, hukkaatte aikaanne tämmöisiä asioita miettimällä. Ne ovat
jo ratkaistut. Kentiesi näyttää olevan vääryyttä siinä; mutta näitten
valtioiden sotavelkaa ei koskaan makseta. Eikä voi jättää vapautettuja
ilman oikeutta todistaa tuomio-istuimien edessä. Se ei eroita ollenkaan
tässä suhteessa, suostutteko nyt tarjottuihin ehtoihin vai ei, --
taikka, siinä on ehkä tämä eroitus: tavallisesti on parempi kohdata
ikävää täytymystä puolitiessä, kuin odottaa siksi, kuin se itse-altansa
tunkee päällenne".

"Tapausten logiki on määrännyt nämät asiat. Sotavelka kävi yhtä
arvottomaksi, kuin paljas paperi, kun Lee[24] antautui, eikä mikään voi
jälleen elvyttää sitä. Laittoman perustuksen tahra pysyy ja on aina
pysyvä siinä. Niin myöskin mitä siihen tulee, että mustan miehen
sallitaan todistaa. Tämä on päätetty asia. Hänen sallittiin todistaa
tappelutanterella ja hänen sallittaneen todistaa oikeustoissa.
Sotamiehen valan vannoessaan, hän saavutti oikeuden vannoa vieraana
miehenä. Nämät, sanon minä, ovat jo _teko-asioita_".

"Se käytöllinen kysymys, jota teidän sopii miettiä, on: kuinka suuressa
määrässä ja kuinka pian kansalais-oikeuksia annetaan vapautetuille? Te
olette tänään kannattaneet sitä väitettä, joka on useasti tehty, ettei
Etelä koskaan kärsisi 'niggerien ääntö-oikeutta'. Mutta minä taas
sanon: Etelällä ei ole minkäänlaista tekemistä tämän kysymyksen kanssa.
Sota ratkaisi senkin".

"Me tahdomme toiset neljä vuotta siitä, ennenkuin taivumme", keskeytti
Vaughn kovasti kiihtyneenä. Hyväksyvä humina kuului suuresta osasta
kuuntelioista tässä pysähdyksessä. Puhuja ei näyttänyt ollenkaan
hämmästyneeltä, vaan, kääntyen Vaughn'in puoleen, sanoi: --

"Ei, minun toivoakseni, översti. _Minä_ olen saanut
siitä kylläksi; mutta jos _te_ tahdotte sitä, lainatkaat
minulle kainalosauvanne ja antakaat minun tällä kertaa yhtyä
raajarikko-prikatiin, annatteko?"

Se naurun jyminä, joka seurasi, keskeytti puhujaa pitkäksi aikaa ja
teki Vaughn'ista kummastuksen kuvan. Että vieras rohkenisi tämmöiseen
vastaukseen eteläiselle gentlemanille, oli jotakin, jota hän ei
ensinkään voinut käsittää.

"Niinkuin sanoin", Hullu jatkoi, "mustien ääntö-oikeuden yleisen
kysymyksen kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Se on jo täysi
tosi-asia. Sitä ei ole vielä pantu asetuskirjaan, mutta se on
sallimuksen kirjassa. _Tämä_ kysymys on kuitenkin vielä
teidän käsissänne: onko ääntö-oikeus annettava neekereille
kerrassaan vai vähitellen? Jos omasta tahdostanne suostutte antamaan
kansalais-oikeuksia jollekulle osalle heistä, jolla on joku määrätty
tunnusmerkki -- tietoja, varallisuutta tai mitä hyvänsä -- ja lopulle,
kun he saavuttavat tämän edistyskannan, se on riittävä tähän aikaan.
Odottakaat, epäilkäät ja kieltäkäät, ja yhteinen hallitus antaa heille
kaikille samaan aikaan nämät oikeudet. Te sanotte sitä suureksi
onnettomuudeksi. Siinä tapauksessa teidän tulee tehdä se niin keveäksi,
kuin mahdollista. Jos annatte vaali-oikeuden jokaiselle mustalle
miehelle, jolla on sadan dollarin arvoinen kiinteä omaisuus, ja
jokaiselle, joka osaa lukea ja kirjoittaa, on kansakunta oleva
tyytyväinen. Kieltäkäät, ja kaikille annetaan tämä oikeus teidän
tahtoanne tai pelkoanne kysymättä".

"Minä olen sanonut teille, ei, mikä minun luullakseni pitäisi olla,
vaan, mikä minun ymmärtääkseni todella _on_ teko-asiana nykyisessä
asemassa. Minä näen kyllä, ettette kaikki ajattele, niinkuin minä,
kenties ei kukaan teistä; mutta asia sietää miettimistä. Älkäät
unhottako, mitä sanon teille ja, jollette hyväksy mielipiteitäni,
muistakaat, että te pakoititte minua sanomaan, mitä olen sanonut, yhtä
paljon kiihkeitten vaatimustenne, kuin esimiehenne ystävällisen
kehoituksen kautta".

Hänen vaiettuansa seurasi jonkunlainen raskas, hämmästynyt äänettömyys.
Juuri hänen puheensa rohkeus näytti vieneen kaiken voiman, jollei
kaikkea halua, vastata. Muutamat hänen kuunteliansa katselivat häntä
vihaisella, synkällä kummastuksella, toiset taas näyttivät tylsästi
ihmettelevän, että kukaan oli rohjennut semmoisia väittää. Moniaat
harvat näyttivät katselevan häntä jonkunlaisilla ystävällisillä
tunteilla, mutta eivät osottaneet minkäänlaista suostumuksen merkkiä.
Esimies nousi ja arveli, että puhujan mielipiteet olivat jotenkin
kummastuttavia ja hänen luullaksensa aivan uusia kuunteliakunnalle,
niinkuin hänellekin. Niinkuin översti Servosse oli sanonut, ne
sietäisivät miettimistä; ja kuunteliain puolesta hän ilmoitti översti
Servosse'lle heidän kiitoksensa siitä, että hän niin erittäin suoraan
ja selvästi oli tuonut esiin ajatuksensa. Jollei ollut mitään muuta
asiaa, lykättiin kokous toistaiseksi.

Sitten väkijoukko hajosi; ja vähän aikaa esimiehen ja muutamien muitten
kanssa keskusteltuaan Hullu nousi hevosensa selkään ja ratsasti
kotiinpäin.



XIII LUKU.

Sukkela temppu.


Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä
alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka
nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä
saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt
kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä
iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi
pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen
arveli toinen heistä: --

"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"

"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".

"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä
varovaisesti.

"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän
nauraen.

"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi
toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja
makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei
enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne.
Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei
viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän
teidän kanssanne".

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän
kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen
jälkeen. Hyvää iltaa!"

Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä
heidän omituisella tavallaan: --

"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat
eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää
päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni,
että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen
jälkeen, jonka piditte tänään".

"Miksi niin?"

"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti
suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla
kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin
evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy
kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä
jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa
teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus
vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä
semmoinen joukko saattaa tehdä".

"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"

"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten
kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä
ja kohtelisivat teitä raa'asti".

"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. _Missä_ luulette
heidän tekevän sitä?" hän kysyi.

"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta _ehkä_ he
sen tekevät ja, _jos_ niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".

"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa,
jollei joku joudu vahinkoon".

"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä
levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää
sitä".

"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole
minua siitä estävä".

Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa
eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen,
ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti
hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli
jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: --

"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien
kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan
esiin jonkun pensaan takaa.

"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron
teille jotakin".

"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää
enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".

"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies
moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää
häntä poissa kotoa!"

"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui
maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli.
Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä
eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli,
tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta
semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen
hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta
viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen,
ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa
Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.

"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein
kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut
tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika
takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa,
jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa -- seisauttaa
teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja
ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".

Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli
kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli
melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin
hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt
ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin
uudispaikassa likellä Warrington'ia.

"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi
kummastuneena.

"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että
Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin
siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en
ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät
kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette
meidän ystävämme: _minä_ tiedän sen".

Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi
miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan,
kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja
odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät
menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei
hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen,
tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi -- siinä kaikki".

"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"

"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir -- juuri kun kuljette mäkeä alas
tuohon syvään uurrokseen".

"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu
kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin
valita toinen, kuin toinenkin".

"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat
ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä
hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan
tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska
tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki,
pysäyttääksensä hevosta".

"Ja kuka jää tienhaaraan?"

"Master Savage, Sir".

"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"

"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa
Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on
kätketty pensaistoon".

"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä
huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"

"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"

Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän
voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut
mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin
suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä
väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että
hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti
oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän
saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa
päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt
leikkiä laskeminen.

Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle
oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän
ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti
hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie
Warrington'iin.

"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan
hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".

Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli
ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa
ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen
puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa
rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa
tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa
ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja
mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen
taipumukset ja tavat.

"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä
paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko'
lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä
gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".

"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden
penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta
ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon
ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten
alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät
molemmat tiet yhtyivät.

Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja
vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista
kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja
ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen
pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa
siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun
puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä
pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä
puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten
vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän
kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä
niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä
hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää
pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti
olla sitä käyttämättä.

Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin,
siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa
molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle
nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa
turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän
ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä
laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja
hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti
ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen
kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti
hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän
kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen
jälkeen tammavarsan rinnalla.

Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli
kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta
kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken
saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän
hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen
hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi
kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken
loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja
ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään
varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun
kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin
Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen
kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen,
huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa,
jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä,
jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin
hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä
metsässä.

"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme
viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä
poikki.

"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma
asiansa".

"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä
hänestä".

Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista
uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen
hevosen askelet -- likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä,
joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut
ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan
koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja
pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.

"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.

"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä
kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se
oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan
viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen
alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän
toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.

"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"

Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto;
ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja
musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen
toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.

Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin
heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus
heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan,
he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa
ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti
nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he
syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli
keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne
nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi
ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen
kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se
mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki
nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista
tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän
kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa,
siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi,
että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.

Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä
myöten ylhäällä.

"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän
oli määrä pysäyttää översti".

Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat
kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat
parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin
varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein
vieressä.

"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.

"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät
vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"

Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja
silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta
ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä
hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että
voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän
luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se
teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena
ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti
ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin
huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.

"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä
kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että
voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä
ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta
ilmestymisestään.



XIV LUKU.

Ilkeä murha.


Seuraavana päivänä vallitsi suuri vireys Savage'n hevosen johdosta,
joka löydettiin kuolleena uurroksen pohjassa. Viiniköynnös, joka vielä
pysyi kiinni yhdestä puusta kummallakin puolella tietä, selitti
täydellisesti asian laidan. Savage'a itseä ei löydetty; ja hänen viisi
toveriansa olivat kaikki paenneet, kukin toistansa peläten ja kukin
luullen, että toiset olivat vieneet ja kätkeneet ruumiin. Että murha
oli tehty, oli selvä asia, sanoi jokainen; ja niitten, jotka olivat
tuumaan vihityt, vaikk'eivät ottaneet osaa sen toimeen panemiseen, oli
tuskin vaikea ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut, ainakin pääjuonteet
siinä; ja Savage'n kumppanien pako vahvisti heitä heidän luulossaan.
Yritys ottaa kiinni översti oli ilmeisesti mennyt mitättömäksi, ja
suurempi paha, kuin mikä oli aiottu hänelle, oli kohdannut yhtä
salaliittolaisista. Kumma kyllä ei kukaan asettanut Servosse'a
minkäänlaiseen yhteyteen tämän onnettoman päätöksen kanssa. Yleinen
oikeudentunto ja niitten turvallisuus, joita ajateltiin todellisiksi,
vaikka ehdottomiksi murhaajiksi, vaati, että joku rangaistaisiin. Joku
syyllinen tarvittiin välttämättömästi vakuuttamaan sekä paenneiden että
jälelle jääneitten rauhaa ja levollisuutta niinkuin myöskin
tyydyttämään yleisen oikeudentunnon luonnollisia vaatimuksia.

Kolme mustaa miestä otettiin siis epäluulon-alaisina kiinni ja vietiin,
kun heitä ensin oli rääkätty ja uhattu pakoittaa tunnustamaan, tuomari
Hyman'in eteen tutkittaviksi. Kädet piukasti ja monella solmulla
sidottuina rinnan eteen ja kyynäspäät vedettyinä taaksepäin selän taa
heitä kuljetettiin, kukin ratsumiehen huostassa -- sillä välin kuin
suuri väkijoukko, kaikki aseissa, seurasi -- pitkin sitä isoa tietä,
joka Warrington'in ohitse johdatti Squire Hyman'in asuntoon. Vanha
Jerry tuli antamaan överstille tietoa kiinnipanosta ja tämä nousi
viipymättä hevosensa selkään ja ratsasti oikeuden paikkaan olemaan
läsnä tutkinnossa.

Oikeutta pidettiin lehdossa Squire'n asunnon edustalla. Esivaltalainen
istui pöydän ääressä hihasillaan ja poltti pitkää ruokovartista
piippua, jonka pesä oli tehty siitä tunnetusta savesta, jota Allegany'n
vietosten tupakoitsiat väittävät melkein yhtä hyväksi, kuin merenvaha,
ja jota _connaisseuri_,[25] joka pitää suloisesta savusta enemmän kuin
kauniiksi värjätystä pesästä, on valmis vakuuttamaan vielä
paremmaksikin, kuin tämä ylistetty aine.

Vankeja syytettiin Thomas Savage'n murhasta. Heidät oli pantu kiinni
ilman mitään laillista vangitsemisen käskyä, kosk'ei semmoista muodon
asiaa katsottu tärkeäksi, sillä he olivat "vaan niggereitä". Syytetyn
rikoksen suuruus tosin olisi oikeuttanut kiinnipanoa ilman tämmöistä
käskyä; mutta ei kukaan ajatellutkaan asiaa siltä kannalta. Joku
semmoinen käsky laitettiin nyt kuitenkin, sillä aina valmis översti
Vaughn vahvisti valallansa, että hänellä oli täysi syy uskoa, niinkuin
hän uskoikin, että vastaajat ... ja ... ja ... koska he olivat
häijyjä ja pahanilkisiä henkilöitä, joita perkele oli riivannut ja
vietellyt ... maakunnassa, olivat Thomas Savage'n, joka Jumalan ja
valtion rauhassa silloin oleskeli siellä, tappaneet ja murhanneet
tämmöisiä kohtauksia varten tehtyä ja määrättyä asetusta vastaan,
sillä, että olivat sitoneet viiniköynnöksen uurroksen poikki vasemmalla
puolella Gray'n kaalamoa Reedy Run'in tykönä samassa maakunnassa.

Polisipalvelia ilmoitti sitten, että hän oli tuonut syytetyt oikeuden
eteen ja tutkintoa jatkettiin.

Piirikunnan päällekantaja, joka kiiruimman kautta oli noudettu
tutkintoa johtamaan, saapui juuri, kuin nämät ulkonaiset temput olivat
päätetyt, ja, vähän neuvoteltuaan översti Vaughn'in ja muutamien
muitten kanssa, sanoi olevansa valmis käymään toimeen sekä ilmoitti
jotenkin lavealta ja melkoisella kiivaudella, mitä hän toivoi
voivansa saattaa selväksi; jonka jälkeen hän rupesi tuomaan esiin
todistuksiansa. Nämät olivat: se tunnettu seikka, että tamma oli
tavattu ilmeisesti putouksesta kallioille kuolleena; viiniköynnös, joka
oli pingoitettu tien poikki; Savage'n hattu, joka oli löydetty
uurroksesta ynnä veren jälkiä pitkin raitioita siinä. Nämät teko-asiat,
hän väitti, olivat kylläiset todistamaan kuolemaa, vaikk'ei _corpus
delictiä_[26] tuotukaan esiin -- kylläiset, ainakin oikeuttamaan
syytettyjen vangitsemista. Hän ei ensinkään epäillyt, että ruumis
löydettäisiin.

Voidaksensa yhdistää syytetyt rikokseen, hän turvasi siihen
tosi-asiaan, että näillä oli syytä pitää vihaa luultua vainajaa
vastaan, koska heillä kullakin oli ollut joku riita hänen kanssaan
vähän aikaa ennen tapausta. Tämän lisäksi löydettiin kaalamon kohdalla
kosteassa maassa muutamia jälkiä, jotka epäilemättä olivat mustien
miesten; ja nämät jäljet olivat melkein samankokoiset ja -näköiset,
kuin syytettyjen.

Kun toteen-näyttö oli päättynyt, ilmoitti esivaltalainen, että hänen
täytyi antaa viedä syytetyt vankihuoneesen; ja kuunteliajoukosta kuului
silloin jupina, että parempi ja halvempi keino olisi hirttää heidät
johonkin puuhun.

"Jos lähetätte heidät vankihuoneesen", arveli joku, "on tuo kirottu
Bureau[27] laskeva heidät vapaaksi!"

Silloin Servosse astui tyvenesti esiin ja kysyi, eikö syytetyillä ollut
mitään oikeutta tulla kuulluksi ja tuoda esiin todistuksia omasta
puolestansa.

Suuri hämmästys, johon sekaantui oikeutettu suuttumus, syntyi
väkijoukossa, kun tämä esitys tehtiin. Esivaltalainen vastasi, että,
hänen luullaksensa, heillä oli -- se on, jos he pystyivät mitään
todistuksia esiin tuomaan.

Jonka jälkeen Servosse ilmoitti tahtovansa tulla vannotetuksi, ja kun
häneltä kysyttiin, mitä hän tiesi Thomas Savage'n murhasta, josta näitä
neekereitä syytettiin, vastasi hän tietävänsä, että he eivät murhanneet
häntä.

"Tiedättekö tämän omasta personallisesta havainnostanne, översti?"
kysyi tuomari Hyman.

"Tiedän, Sir".

"Tahdotteko olla hyvä ja kertoa oikeudelle, kuinka te tämän asian
tiedätte?" kysyi piirikunnan päällekantaja.

"Koska, Sir, Mr. Thomas Savage, se mies, jota luullaan kuolleeksi, tänä
hetkenä on hengissä ja minun asunnossani".

Jos ukkosen jyskäys olisi kuulunut kirkkaalta taivaalta joukon päältä,
he eivät olisi voineet enemmän hämmästyä.

Viimein piirikunnan päällekantaja purskahti nauruun ja, ojentaen
kättänsä todistajaa kohden, sanoi: --

"No, Sir, te tuotte meille hyvät uutiset. Mimmoisessa tilassa hän on?"

"Hän on varsin pahasti loukkaantunut; mutta teidän sopisi paremmin
kysyä häneltä, mikä syy siihen oli. Hän kykenee pian taikka, jos on
tarpeellista, nyt jo kertomaan sen teille. Mieluisammin minä en itse
sano asiasta mitään -- en ainakaan, jollei hän ole läsnä. Yhden asian
voin kuitenkin sanoa: näillä miehillä, jotka olette vanginneet, ei
ollut mitään tekemistä sen onnettomuuden kanssa, joka tapahtui
hänelle".

"Kaikki oikein!" lausui päällekantaja. "Meidän sopii heti päästää
heidät vapaaksi, teidän arvoisuutenne. Minä olen hyvin kiitollinen
teille, översti, mutta olisin suonut, että olisitte kertoneet sen
minulle, ennenkuin tämä leikki alkoi. Minä luulen, että menettelitte
niin, saadaksenne nähdä minun rupeevan narrin virkaan".

"Ei ollenkaan, Sir", kuului vastaus. "Minä en voinut uneksiakaan, että
lakimies suostuisi julistamaan ketään syylliseksi murhaan ilman että
kuolema näytettiin todeksi".

"Sh--!" lausui päällekantaja, sitten pannen kätensä huulillensa ja
nojautuen eteenpäin aivan likelle kanssapuhujansa korvaa, hän sanoi
kuiskaten: --

"Ettekö ymmärrä tätä, översti? Mihin nämät miesraukat olisivat
joutuneet, jos heitä, näin syytettyinä, olisi päästetty irti ennen
teidän todistustanne?" Hän katsoi ympärillensä ja sanoi sitten ääneen
hyvin pontevasti: --

"Ei tarvitse minkään hengen tulla kuolleitten luota kertomaan meille
tätä, lord'ini. Eh?"

Sitten Squire käski heidät kaikki ottamaan pienen ryypyn hänen
kanssaan. Karafiini laseineen ja sokuri-rasia, jonka suusta
puolikymmentä lusikkaa pyrki esiin, asetettiin pöydälle, ja koko
ihmisjoukko pyydettiin ottamaan osaa. Ämpärillinen vettä ja
kurpitsin-kuorinen malja tuotiin, ja jokainen toimitti itsellensä
omena-viinaa, sokuria ja vettä. Äskeisiä vankeja ei unhotettu. Kun
heidät oli päästetty köysistänsä, tuomari itse kaasi heille jokaiselle
aika ryypyn ja toivotti heille onnea heidän pelastukseensa. Muutos
näennäisen kovasta julmuudesta sääliin ja hyvän-suontiin tapahtui
silmänräpäyksessä ja oli Servosse'n mahdoton käsittää.

Se tylsä, stoalainen välinpitämättömyys, joka oli ollut omituinen
vastaajille edellisten lakitemppujen kestäessä, oli muuttunut suureksi
kummastukseksi, kun "tuo Yankee-översti" oli ilmestynyt. He olivat
silmät selällään kuunnelleet hänen lyhyttä todistustansa ja kun heidän
köytensä olivat poikki leikatut, he eivät ilossansa odottamattomasta
pelastuksestansa ollenkaan muistaneet äskeistä pahaa kohtelua. Kun siis
Squire tarjosi heille ryypyn ja ystävällisillä sanoilla onnitteli
heitä heidän vapaaksi pääsemiseensä, kukin heistä tyhjensi, ujosti
irvistellen, viinalasinsa ja sanoi hartaasti: "teidän onneksenne,
Master!"

Ainoa ikävä seikka tässä tilaisuudessa oli, että yksi mustien miesten
vaimo, joka isoilla surun huudoilla tuli paikalle, tahtoi, kun asiat
kiireesti selitettiin hänelle, välttämättömästi heittäytyä polvillensa
Hullun eteen ja avuttomien pikku lastensa nimessä kiittää häntä siitä,
että hän oli pelastanut heidän isänsä tulemasta hirtetyksi ilman lakia
ja oikeutta "juuri sitä varten, että hän oli niggeri".

"Ihmis parka ei ymmärrä sen paremmin", kuten Squire puollustavaisesti
ilmoitti Hullulle.

Tähän muistutukseen Hullu vastasi: --

"Ilmeisesti ei". Joka vastaus jätti hyvän tuomarin suureen epäilykseen
siitä, mitä sillä tarkoitettiin.

Mr. Thomas Savage jäi Warrington'iin siksi, kuin hänen vammansa olivat
parantuneet. Moni hänen ystävistänsä kävi häntä tervehtimässä ja tahtoi
hyvin hartaasti tietää syytä hänen vahingoittumiseensa. Hän sanoi vaan
vähän uuden naapurinsa katon alla ollessaan, mutta sieltä lähdettyään
ei salannut asiaa, vaan, kumma kyllä, rupesi siitä alkaen mitä
lujimmaksi Servosse'n ja hänen perheensä ystäväksi.



XV LUKU.

"Kuka naapurini on?"


Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten
jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia
sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa,
niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän
kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan
siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään.
Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen
tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona,
luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä
onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja
tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli
tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä;
ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli
vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän
oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä
tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja
saatti hänet pian istumaan _vis à vis_[28] itsensä kanssa, iso keppi ja
hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka
tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti.
Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen
luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta
ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle,
siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs.
Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa,
ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja
tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä
hyvin palkituksi.

"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se
tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta,
minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon
vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia,
luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan -- voisitteko uskoa
sitä? -- minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä
myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä
minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään
oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon
aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta
kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla
toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla,
surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä
luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja
uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en
lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin
kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista,
jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden
kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi
jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin;
mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista
juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä
kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä
ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän,
että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin
kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä
luin".

Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen
jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän
oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja
kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä
niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut
vastaan-ottamaan sitä ennen.

Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian
täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen
uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja,
jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne
herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä
näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa
puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.

Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn.
Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän
kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin
tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen
odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta
niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko
turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja
sanoi: --

"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin
paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä,
madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin
ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla.
Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun
kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä
mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä
vahingoittaa meitä".

Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle
sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin
saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten
salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.

"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka
minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja
vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri
sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".

"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian
rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia
koskaan pantiin toimeen".

"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski
Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä
maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla
tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin
suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä
puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta
muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia
vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti
lakia jokaisessa pikku seikassakin".

"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he
tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista
ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat
raamattua".

"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa;
kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset
tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin,
nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä
yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".

"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli
olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus
vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota
hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni
siitä, että hän lausui ajatuksensa?"

"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse
koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on
urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia
mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt
tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut
mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä.
Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot,
repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".

"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta
keskeytti.

"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te
moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa
yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus
on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää,
kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".

"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"

"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti -- "löytyi monta tuhatta ja
löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan
enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden
hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen
totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty
mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät
ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että
Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan,
että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä
Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".

"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei
voinut olla nopeasti kysymättä.

"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin
kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti
ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen
saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden
laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi
todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja
luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai
mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi,
jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa
suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita
varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli
se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että
pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän
viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla
viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos
tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen
mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta
mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".

"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että
heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on
voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi
heille".

"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin
puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä.
Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani.
Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä
ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole
tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta
asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että
hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".

"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta
jonkunlaisella ylpeydellä.

"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole
tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan
semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin
hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä;
mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa
nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien
pois dilemmastani".[30]

"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät
naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään,
hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi.
Me elämme niinkuin opetamme, Squire".

"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa
hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset
tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä
teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan
kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että
överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli
puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen
ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin -- että orjien vapauttaminen
on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle.
Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän
puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne
-- elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi
koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu
kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat
överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä
tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" -- koskien kirjoja piipullansa
-- "ja toivon, että silloin tapaan hänet".

Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana
kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla
antamatta mitään _oikeata_ syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen
heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan
ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän
katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti
karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi
nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun
muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin
kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut
ne.

Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän
pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa
nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen
sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä
viereensä istumaan.

"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen
tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin
puolisoltanne".

"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä
luitte niitä?"

"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus -- "suuremmalla mielihyvällä,
luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".

"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne
suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä
käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".

"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella.
"Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt
rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä
on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja
kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se,
översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa -- joka nyt on
kokonaan ohitse ja suoritettu -- niin että minusta tuntuu, kuin lukisin
jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta.
Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään
'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja
minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois
Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" -- kädellänsä
kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan
todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa,
olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia'
oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat
nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin
heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme
voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota
kauheata sotaa".

"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi
koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain
entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili
toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön:
pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää
yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta -- ovat
pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut
meille meidän parhaittemme veressä".

"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin
kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi
sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"

"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".

"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki.
Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee
ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin
tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät
koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan
vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön
villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös
ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä
naurulla.

"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina
erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut
oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan
aikaa sitten".

"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen
vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä
asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin
kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä
orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle
otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan
voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä
vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat
myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä
väärinkäytettiin -- sitä ei ole epäilemistäkään -- ja pahat ihmiset
tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut
tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki
julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta
jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä
selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin
vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut
lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen
luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen
siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia
omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä
laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan
turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen
pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta
saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli _täällä_, niin kauan
-- siitä olimme kaikki vakuutetut -- täytyi hänen myöskin olla orja.
Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi
voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".

"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään
kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että
ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän
perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät
semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat
sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella
kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".

"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme
puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen
ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista
kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen
itseni tähden? -- minulla, Nathaniel Hyman'illa?"

"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan
ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"

"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu
mihinkään erittäin kadehdittavaan _rôliin_. Pahin kaikista on paitsi
sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen
asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin.
Ettekö ollut huomannut sitä?"

"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse
punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se
ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen
yksityisiin luonteisin".

"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".

Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja
vanhus jatkoi: --

"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo
tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana.
Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja
minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".

Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja
selitti:

"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia --
Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä -- jotka eivät
ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä
puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään
muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä
menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni
siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin
yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle
sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua
korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan
päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan
riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle,
että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina
ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä
olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki
totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta
minä _en_ hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa;
enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa
muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut
mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin
esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli
yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle,
että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen
sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he
olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty
johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi
muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä
arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua
kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet
valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei
ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän
vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa
heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai
välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan
pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko
gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa
heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä
ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta
syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät
tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan
oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä
jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä
en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän
aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään
varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".

"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo,
kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta
pölkkyä ja piestiin?"

"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät
kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät
heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät
niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en
kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa
kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana.
Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen -- kukaties luulivat,
että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he
suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet
annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka
tekivät".

Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä
koko menetyksestä.

"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen",
arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana
niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa
semmoista menetystä?"

"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista
menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka
eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet,
joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat
meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi
noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja
ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit
yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat
meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti,
tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin
lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien
selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta
loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa
yhteiskunnassa".

"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein
mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia,
hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on
kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on
oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.

"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja
saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa
kummastuneena.

"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"

"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan
päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella
itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme -- me suojelimme itseämme ja
laitoksiamme".

"Te suojelitte itseänne laitoksianne _vastaan_, oikeammin sanoen",
arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima,
Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai
suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan
keskustelun valoa".

"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä
oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö
he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän
omaksi hyväksensä -- eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"

"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne
todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja
liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset
miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat
sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja
sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja
ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota
olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos
heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se
suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen
mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän
ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa
murhatakin, jos oli tarpeen".

"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.

"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on,
naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein
tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys
muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja
vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on
tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".

"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää
rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa.
Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole
huonoja. Me olemme köyhiä nyt -- olemme kadottaneet kaikki, paitsi
kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy
lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle
Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte,
ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen
eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi
eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".

Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen
yhteytensä tämän _ante bellum_-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin
tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.



XVI LUKU.

Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.


Siitä päivästä saakka, jona Warrington'in uusi omistaja piti tuon
puheen lehdossa, oli hän huomattu mies yhteiskunnassa. Häntä katsottiin
"abolitionistiksi" ja kapinanyllyttäjäksi. Vaikk'eivät hänen naapurinsa
personallisessa keskuudessaan hänen kanssaan näyttäneet pitävän mitään
erityistä epäluottamusta häneen, vaan yleisesti kohtelivat häntä
ystävällisesti, rupesi hän kuitenkin vähitellen huomaamaan, että
kummallisen mahtava mielipide alkoi muodostua häntä vastaan. Häntä
pidettiin tarkalla silmällä yhteisissä kokouksissa; Verdenton'in
sanomalehti sisälsi silloin tällöin halveksivia viittauksia häneen; ja
ahkerasti levitettiin hänestä se puhe, että hän oli jollakin tapaa
yhteydessä -- aivan identifieerattu -- "Yankee-vallan" kanssa ja että
hän oli lähetetty Etelään jossakin pahassa tarkoituksessa. Hän ei ollut
yksi heistä. Hän edusti toisenlaista sivistystä, toisenlaista
kehittymistä, jota he luonnollisesti epäilivät ja erittäinkin niitten
erityisten rajoitusten tähden, joita orjuus oli rakentanut heidän
ympärillensä ja jotka niin monena vuonna ennen sotaa olivat olleet
jonakin sisäänmuuttamisen salpana.

Yhteys hänen perheensä ja niitten välillä, jotka muodostivat mitä
sanottiin "hyväksi societeetiksi", lakkasi vähitellen ilman mitään
todellista epäkohteliaisuutta tai huomattavaa laiminlyömistä, siksi
kuin ne harvat maanmiehet, jotka "naapuroivat heidän kanssaan",
niinkuin sitä siellä nimitetään, olivat heidän ainoa seuransa, jollemme
ota lukuun mustan koulun opettajattaria ja muutamia pohjoisvaltalaisia
perheitä kaupungissa.

Silloin tällöin tämä perityn vastenmielisyyden tunto Yankee'n suhteen
ilmautui ikävällä tavalla; mutta se oli enimmiten vaan joku kylmä,
salainen tunto, joka pikemmin tuntui kuin näkyi niissä, joitten kanssa
hän oli yhteydessä asioissa tai muulla tavalla, siksi kuin ensimäinen
vuosi oli kulunut ja sato oli korjattu.

Varsin vähän oli se tapa huomioon koskenut, jolla hän oli rakentanut
asuntoja ja myynyt maata mustalle kansalle -- koska sitä katsottiin
vaan joksikin Yankee-abolitionistin haaveeksi. Mutta kun sato oli
korjattu ja muutamat mustat miehet tulivat hevosten ja huoneitten
oikeiksi omistajiksi, näytti se yht'äkkiä herättävän yleistä huomiota.
Eräänä yönä joukko valhepukuisia konnia hyökkäsi mustain miesten
vähäiseen uutis-asuntoon, löi ja kovasti rääkkäsi muutamia heistä, otti
kahden hevoset ja pilkkosi ja silpoi toisia muitten omia.

Kun Hullu seuraavana aamuna nousi, löysi hän kiinnitettynä
ovenponteensa ja käärittynä mustaan vaate-tilkkaan, johon valkoisella
värillä oli maalattu pääkallo ja kaksi ristiin pantua luuta
ruumiin-arkun kuvan yli, näin kuuluvan kirjoituksen: --

  _Översti Comfort Servosse. Sir_, -- Teidän tulee jättää tämä
  maa, ja mitä pikemmin, sitä parempi; sillä te ette ole turvassa
  täällä eikä kukaan muukaan viheliäinen Yankee! Te tulette tänne
  nostamaan niggereitä valkoista kansaa vastaan, selittäen, kuinka
  heidän pitää äänestää ja asettaa juryjä ja vannoa pois valkoisten
  ihmisten oikeudet niin paljon kuin kirottujen tekee mieli. Te
  kannatatte tätä käsitystä, myyden heille maata, hevosia ja muuleja,
  siksi kuin he paisuvat niin saappaissansa, etteivät voi maatakaan.
  Teitä on varoitettu, ettei semmoisia asioita siedetä; mutta te
  jatkatte vaan niinkuin ei ketään muuta olisi koko maan päällä. Nyt
  olemme päättäneet, ettemme kärsi tätä kauemmin. Me olemme käyneet
  opettamassa noille kirotuille niggereille parempia tapoja, kuin
  ratsastaa hevosen selässä, missä valkoiset ihmiset astuvat
  jalkaisin. Regulaatorit[32] ovat olleet koossa ja päättäneet,
  ettei tästälähin sallita kenenkään niggerin omistaa mitään
  hevosta tai kasvattaa mitään viljaa omasta takaa. Eikä kukaan
  niggereitä jumaloitseva Yankee-vakoja, joka kehoittaa heitä
  heidän hävyttömyydessään, saa elää tässä maassa. Nyt, Sir,
  annamme teille kolme päivää muuttaaksenne pois. Jos olette
  täällä vielä tämän ajan kuluttua, hankitaan haukoille pidot,
  jommoisia varsin harvoin ovat nähneet siitä asti, kuin sota
  loppui. Te ehkä luulette, että laskemme leikkiä. Toiset ovat
  suruksensa tehneet saman erehdyksen. Jollette aivan vielä huoli
  tilata ruumiin-arkkua itsellenne, on paras, että hankitte
  piletin, joka vie teitä Pohjantähteä kohden juuri niin kauas,
  kun tietä on rakennettu.

  Käsky on

                             _Regulaatorein Kapteenilta_.

Hullu heti julkaisi tämän kirjeen "Verdenton'in Gazette'ssa" ynnä
lyhyen, lujan vastauksen, jossa hän sanoi, että hän hoiti omia
asioitansa ja toivoi, että muut tekisivät samoin. Hän maksoi siitä
niinkuin ilmoituksesta -- ainoa ehto, jolla lehden toimittaja suostui
ottamaan sitä palstoihinsa. Tämä tapaus, joka Pohjassa tai missä muussa
yhteiskunnassa hyvänsä olisi synnyttänyt ankaraa suuttumusta niihin,
jotka näin yrittivät ajaa häntä pois hänen kodistaan, yhtä hyvin kuin
suurta mieltymystä häneen, ei vaikuttanut ollenkaan sillä tapaa hänen
kuntalaisiinsa. Moni julkisesti hyväksyi tätä roistojen menetystä;
toiset heikosti moittivat sitä; mutta ei kukaan tehnyt mitään
estääksensä uhatun väkivallan toimeenpanoa. Ei kukaan näyttänyt
ajattelevan, että Hullu oli oikeutettu johonkuhun kannatukseen tai
myötätuntoisuuteen. Että hän myi maata mustille miehille ja autti heitä
elikkojen ostamisessa, sitä melkein koko yhteiskunta piti semmoisena
loukkauksena, joka ansaitsi mitä kovinta rangaistusta; ja että hän meni
vielä edemmäksi ja julkisesti puollusti, että neekereille annettaisiin
kansalaisoikeuksia, se oli semmoinen törkeä väkivalta valkoisten
tunteita ja mielipiteitä vastaan, että moni näytti hyvin kummastelevan,
että "regulaatorit" ollenkaan olivat antaneet hänelle minkäänlaista
varoitusta.

Se, jota asia lähinnä koski, ei kuitenkaan ollut joutilaana. Hän hankki
aseita ja ampumavaroja ja valmisti itseänsä puollustamaan henkeänsä ja
omaisuuttansa, sekä suojelemaan alustalaisiansa ja niitä, joille hän
oli myynyt maata. Paalutus rakennettiin hevosia varten edulliselle
paikalle, vartioita asetettiin ja ilmoitusmerkeistä sovittiin sitä
tapausta varten, että hyökkäys tehtäisiin. Sotaväen päällikkö jossakin
läheisessä stationassa lähetti vähäisen komentokunnan, joka jäi
muutamiksi päiviksi, vaan sitten palautettiin. Warrington'in omistaja
ei ollut pyytänyt sitä, mutta semmoinen huhu levitettiin, että hän oli
kutsunut sotaväkeä avuksensa, ja yleinen mielipide hänestä kävi
päivästä päivään yhä nurjemmaksi.



XVII LUKU.

Toinen penikulman patsas.


Kun toinen joulu tuli, kirjoitti Metta -- taas sisarellensa: --

  _Rakas Julia_. -- Enemmän kuin vuosi on kulunut siitä,
  kuin kirjoitin sinulle ensimäisen kirjeeni eteläisestä kodistamme.
  Voi! jollemme ota lukuun niitä parannuksia, joita olemme tehneet
  Warrington'issa ja sitä karttunutta kodillisuuden tuntoa, jota
  elottomat esineet ympärillämme synnyttävät meissä, on se tuskin
  enemmän kodin kaltainen, kuin silloinkaan. Comfort on ollut hyvin
  toimelias. Hän on antanut aivan uuden ulkomuodon Warrington'ille,
  joka on suloisempi, kuin mikään kuvaaminen voisi saattaa sinut
  ajattelemaan. Melkein joka päivä hän lähtee tarkastamaan ja
  johtamaan töitä ja Yankee'n tavalla itse käymään asioihin käsin,
  niinkuin he täällä sanovat, Tämä ynnä meidän herttainen ilman-alamme
  ja minun huolenpitoni -- sillä minullakin pitää olemaan joku osa
  ansiosta -- on muuttanut sairaan puolisoni iloiseksi, rotevaksi
  mieheksi, joka näyttää alinomaa nauttivan elämästä.

  Enin osa ajastani menee pikku tyttäremme opettamiseen eli pikemmin
  koetuksiin hyväilemisellä saada häntä oppimaan, sillä hän on
  kaikkein kummallisin itsemielinen lapsi tässä suhteessa, minkä
  ikinä näit. Minä näen paljon vaivaa hänen tähtensä, ja hän edistyy
  ihmeellisesti, vaikka varsin omituisella tavalla. Hän liikkuu
  paljon ulkona tiluksilla isänsä kanssa ja, seurauksena siitä,
  tuntee nimeltä jokaisen puun ja kukan, viljelemättömän tai viljeltyn,
  joka kasvaa Warrington'in tienoilla. Hän on joko perinyt tai muulla
  lailla saanut tuon kummallisen huomaamisky'yn, joka Comfort'illa on,
  ja on jo enemmän perehtynyt muutamiin tiedon haaroihin, kuin mitä
  minä luultavasti koskaan olen oleva. Tämä ynnä vähäiset taloudelliset
  huoleni sekä ratsastukset, kävelyt ja kaikenlaiset muut matkustukset
  ovat minun elämäni. Pelkkä oleminen täällä on ainainen ilo.
  Päivänpaiste on kirkkaampi, kuunvalo lauheampi, taivas selkeämpi,
  maa viehättävämpi, kuin vanhassa kodissamme. Siinä on jotakin
  päihdyttävää näissä kaikissa -- kukat ilmaantuvat outoihin aikoihin
  ja tavattoman runsaasti ja uhkeasti; puut, kumman kauniin-kokoiset
  ja -lehtiset, muodostavat metsikköjä ja vehmastoja, joissa aina on
  jonkunlainen lumoava sulo, niin toisenlainen, kuin minkä ikinä
  havaitsimme Pohjassa; ja ennen kaikkia tuo balsami-ilma.

  Vaan kuitenkin me kaipaamme ystäviämme -- voi! kipeästi kyllä --
  sillä meillä ei ole mitään semmoisia täällä ja tavallansa emme
  voikaan saada. Minä olen varma, ettei kukaan koskaan tullut
  mihinkään uuteen kotiin ystävällisemmillä tunteilla kaikkia kohtaan,
  jotka ehkä ympäröitsisivät heitä, kuin minkä me teimme. Sinä tiedät,
  ettei Comfort tahtonut kuulla sanaakaan huonosta sovusta täkäläisen
  kansan kanssa. Hän väitti, että he olivat urheata, iloista väkeä;
  että sota oli ohitse; ja että kaikki siitä lähtien tulisivat vaan
  paremmiksi ystäviksi sentähden, että se oli ollut. Hän on huomannut
  erehdyksensä. Minä varon, ettemme saa mitään _oikeita_ ystäviä
  täällä. Löytyy ehkä muutamia, jotka ajattelevat hyvää meistä ja
  epäilemättä soisivat meidän yleensä menestyvän; mutta he eivät ole
  ystäviä. Tavalla tai toisella näyttää siltä, kuin tuo vanha epäilys
  ja vastenmielisyys Pohjan kansan suhteen ei sallisi heidän osottaa
  mitään ystävyyttä ja luottamusta muihin; taikka kenties vika on
  meidän puolella. Me olemme niin erilaisia, olemme kasvatetut niin
  erilaisten vaikutusten alla ja meillä on niin toisenlaiset ajatukset,
  ettei näytä siltä, kuin joskus tulisimme likemmäksi heitä.

  Sinä kuulit rettelöistämme "regulaatorein" kanssa. Comfort hankki
  joukon kiväärejä ja ampuvaroja mustille miehille ja valmisti itseänsä
  täydellä todella taisteloon; mutta he eivät ole häirinneet meitä sen
  jälkeen. Mr. Savage lähetti heille sanan, että he eivät voineet
  vahingoittaa meitä, ennenkuin olivat surmanneet hänet, ja tuli
  Warrington'iin ja jäi meille muutamiksi viikoiksi. Minä luulen,
  että se oli hänen vaikutuksensa, joka pelasti meidät enemmästä
  ahdistuksesta.

  Yleisön tunteet ovat kauhean katkerat Comfort'ia vastaan sen tavan
  tähden, jolla hän kohtelee mustaa kansaa. Näitä on jo koko kyläkunta
  maatilamme alemmassa päässä. Heillä on kirkko, pyhäkoulu ja tulevana
  vuonna he saavat arkikoulunkin. Sinä et voi käsittää, kuinka hyvät
  he ovat olleet meitä kohtaan ja kuinka suuresti he ovat kiintyneet
  Comfort'iin, He aikovat nyt pitää yhtä 'tractatikokousta', joksi he
  sanovat sitä. Minä sain Comfort'in tulemaan kanssani yhteen heidän
  rukous-kokoukseensa pari iltaa takaperin. Minä olin kuullut paljon
  niistä, mutta en ollut koskaan ennen käynyt missään. Se oli hyvin
  eriskummainen kokous. Siellä oli ehkä viisikymmentä henkeä läsnä,
  enimmiten keski-ikäisiä miehiä ja naisia. He lauloivat omituisen
  hiljaisella, matalalla ja yksitoikkoisella tavalla, silloin tällöin
  keskeyttäen venytetyillä huudahdusnuoteilla, jonkunlaista
  yksinkertaista hymniä, jonka minä kummastuksekseni tunsin yhdeksi
  heidän vanhoista lauluistaan orjuuden ajalta. Kuinka kööri saatiin
  noina aikoina suvaituksi, en voi ymmärtää. Se kuului: --

      'Suo, Herra, vapaus, vapaus meille
      Ja johda meitä taivahas teille!'

  Muutamat katsoivat ympärillensä, kun tulimme sisään ja kävimme
  istumaan; ja setä Jerry, uudis-asutuksen pyhimys, tuli
  sauvojensa nojassa meitä kohden ja sanoi lempeällä äänellänsä: --

  'Iltaa, översti! Teidän palvelianne, Mistress! Tahdotteko astua
  ylemmäksi ja ottaa paikkanne eturiviin?'

  Me sanoimme hänelle, että olimme vaan pistäyneet sisään ja ehkä
  lähtisimme taas vähän ajan perästä; me tahdoimme siis pysyä
  kuunteliakunnan takana.

  Setä Jerry ei osaa lukea eikä kirjoittaa; mutta hänellä on
  erinomaisen tarkka äly ja luja tahto. Kykenemätönnä tekemään
  minkäänlaista työtä on hän muitten uskollinen ystävä, neuvon-antaja
  ja johtaja. Hänellä on oma asunto ja kappale maata, kaikki
  maksettuna, hyvä hevonen ja lehmä, ja hän sai vaimonsa ja kahden
  poikansa avulla hyvän vuodentulon tänä kesänä. Hän on yksi niistä
  mustista miehistä uudis-asutuksessa, joista on paras toivo; niin
  ainakin Comfort sanoo. Kaikki näyttävät suuresti kunnioittavan
  häntä. Minä en tiedä, kuinka monen olen kuullut puhuvan hänen
  jumalisuudestansa. Mr. Savage'n oli tapa sanoa, että hän mieluisammin
  tahtoi kuulla hänen rukoilevan, kuin kenenkään muun maan päällä.
  Hänen isäntänsä piti häntä suuressa arvossa hänen uskollisuutensa
  ja hyvän luontonsa tähden myöskin sen jälkeen kuin hän kävi
  raajarikoksi.

  Kokousta johti sinä iltana eräs mulatti, nimeltä Robert, joka oli
  mitä nyt sanotaan 'vanhan jakson vapaaksi niggeriksi' (vapautettu
  ennen sotaa). Hän näytti hyvin halukkaalta tuomaan esiin
  lukutaitoansa ja kompuroitsi naurettavalla ylpeydellä kolmannen
  sadannen kolmannen neljättä hymnin ja yhden raamatun luvun läpi.
  Muutamat hänen muistutuksensa eri kohdista jälkimäisessä olivat
  huvittavan soveliaat. 'Minä tosin kastan vedellä; mutta minun
  perästäni on tuleva se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella',
  hän luki kangertain. 'Kastaa vedellä', toisti hän miettiväisesti.
  'Me tiedämme kaikki, mitä se on; ja Pyhällä Hengellä kastaminen,
  se on juuri se, jota varten olemme tänä iltana tulleet tänne. (Amen!
  Jumala siunatkoon! Tuossa nyt!) Mutta tulella kastaminen! -- minä
  sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, että se aina saattaa
  hiukseni _nousemaan pystyyn_, kun ajattelen, mitä sillä
  _varmaan_ tarkoitetaan! Kastaa tulella! Minä luulen, että se
  on kullan koettaminen sulatus-uunissa -- Herran sulatusuunissa,
  joka selvittää pois kaiken kuonan, mutta epäilemättä on kauhean
  kuuma!'

  Sitten ei siellä hetkeen aikaan ollut mitään erinomaista, siksi
  kuin eräs mies polvillansa rupesi heiluttamaan ruumistansa
  edes-takaisin ja huusi semmoisella äänellä, jonka olisi voinut
  kuulla penikulman päästä, viisitoista tai kaksikymmentä minutia
  aikaa ainoastaan yhtä lausetta: -- 'Korjaa heidät! Oi Herra,
  korjaa heidät! Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät!'
  kummallisella, laulavalla äänellä, jonka vaikutus hermoihin oli
  hirveä. Miehet huusivat, naiset kirkuivat. Muutamat hypähtivät
  ylös polviltansa ja tanssivat kiljuen ja jonkunlaisissa hurmoksissa
  paiskaten käsivarsiansa sinne tänne, että mieleeni muistui mitä olin
  lukenut Idän tanssivista dervisbeistä. Yksi nainen meni pyörryksiin;
  ja lopullisesti tuo kiikkuva huutaja itse lankesi kumoon. Hänen
  päänsä päälle kaadettiin vähän vettä, pitkällinen, rauhoittava hymni
  laulettiin ja viidessä minutissa oli koko seura yhtä hiljainen, kuin
  mikä maa-seudun rukous-kokous hyvänsä Michiganissa. Itse puolestani
  riipuin melkein hysterillisessä pelossa Comfort'in käsivarressa.
  Minä pyysin häntä viemään itseäni pois, mutta olen hyvin iloinen
  nyt, ettei hän sitä tehnyt.

  Vähän ajan perästä setä Jerry nosti päätänsä, jota hän koko ajan
  siitä asti, kuin kokous alkoi, oli painanut polviansa vastaan, ja
  kohottaen laihoja käsiänsä kansaa kohden sanoi leppeällä, selvällä
  äänellä: --

  'Langetkaamme kaikki polvillemme ja rukoilkaamme -- yksi lyhyt
  rukous! lyhyt rukous!'

  Hän lankesi polvilleen, kasvot käännettyinä meitä kohden.
  Yksinkertaisen honkapöydän tippuva kynttilä loi liehuvan valonsa
  hänen ylitsensä, kun hän, kasvot ylöspäin nostettuina ja kädet
  ristissä, 'puhui Jumalan kanssa', oi, kuinka yksinkertaisesti ja
  suoraan! Ja kun hän rukoili, näytti kummallinen valo laskeuvan
  hänen kasvoihinsa tuohon valkoiseen kehään, joksi hänen hopeinen
  tukkansa ja partansa muodostuivat. Hän rukoili kaikkien puolesta,
  paitsi omasta, ja näytti saattavan kaikkien huolet ja surut armon
  valta-istuimen eteen, ikäänkuin hänellä olisi ollut heidän
  jokaisen sydämen avain.

  Sitten hän alkoi rukoilla meidän puolestamme -- 'tuon vieraan ystävän
  puolesta, jonka Jumala on nostanut ja salaperäisellä tavallansa
  johdattanut tekemään meille hyvää -- siunaa häntä, oi Herra, vähissä
  varoissa ja suurissa, kotona ja lieden ääressä! Hän ei tiedä, mitä
  hän on ottanut tehtäväksensä! Tue hänen kättänsä ja pidä häntä
  voimallisena ja urhoollisena!' Mutta minä en osaa kertoa tämän
  rukouksen kummallista hellyyttä ja uskollisuutta. Minä nojasin
  päätäni Comfort'in olkapäätä vastaan, ja kyyneleni vuotivat, kuin
  sade, kuunnellessani. Yht'äkkiä syntyi yleinen äänettömyys.
  Rukoilevan ääni oli vaiennut; eikä rukous kuitenkaan näyttänyt
  loppuneen. Minä nostin silmäni ja katsoin ympärilleni. Setä Jerry
  oli yhä polvillansa tuolinsa vieressä, jokainen hartauden harjottaja
  oli myöskin vielä polvillaan paikallansa; mutta jokainen pää oli
  käännetty häntä kohden ja jokainen silmä katseli tarkasti häntä.
  Hänen silmänsä olivat kiintyneet -- mihin? Hän katsoi ylöspäin,
  ikäänkuin hän olisi nähnyt toisen maailman. Hänen kasvojensa
  piirteet olivat jäykistyneet, vaan kuitenkin joku kammottavan
  ilon katse valaisi niitä. Hän hengitti verkan ja huohottaen; mutta
  paitsi tätä ei yksikään jäntäre liikkunut. Ei sanaakaan lausuttu;
  mutta jokainen silmä oli kiintynyt häneen hiljaisessa ja
  pelollisessa odotuksessa.

  'Hän ei ole ollut sillä tapaa kuin yhden kerran antaumisen jälkeen',
  kuulin jonkun vaimon hiljaa kuiskaavan toiselle.

  Viisi minutia -- ehkä kymmenen minutia -- kului eikä hän ollut
  puhunut eikä liikahtanut. Se oli kauhea, julma äänettömyys, ja nuot
  kiinteät, liikkumattomat kasvot ja tuo tyrmistynyt ruumis! Siinä
  oli jotakin yliluonnollista!

  Viimein alkoivat hänen huulensa väristä. Silmien kiinteys heikkeni.
  Kädet, joita hän oli nojannut tuoliin, olivat nyt ristissä, ja
  jonkunlainen jumalallisen ihastuksen katse väikkyi hänen ylöspäin
  käännetyissä kasvoissansa, kun hän huudahti äänellä, joka selvästi
  osotti haltioihinsa menneen iloa: --

  'Minä _näen_ Hänet! Minä näen _Hänet!_ Tuolla Hän
  _on!_' Ja hän osotti laihalla ja vapisevalla kädellään
  huoneen etäisintä nurkkaa. 'Minä näen Hänet, pelastuksen kruunu
  päässä ja taivaan avaimet riippuen vyöstä -- Jumalan valkoisten
  helmiporttien avaimet -- Pyhyyden haarniska ja Vanhurskauden
  vaippa yllänsä. Tuolla Hän vielä kävelee kynttiläjalkain välitse!
  Hän lähestyy meitä -- siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! --
  katsomaan kansaansa ja korjaamaan sitä!'

  Minä en osaa kertoa sinulle, mitä kummallista, katkonaista puhetta
  virtasi hänen huuliltaan; mutta se loppui niinkuin se alkoi --
  yht'äkkiä ja kenenkään odottamatta. Tuo kirkastettu katse katosi
  hänen kasvoistansa. Lause sammui kesken hänen huulillansa. Hänen
  silmänsä alkoivat jälleen näyttää itsetietoisilta ja liikkuivat
  ympäri tuota hiljentynyttä hartaasti katsovien kasvojen piiriä,
  samalla kuin tieto siitä, mikä oli tapahtunut, nyt näytti
  leimahtavan hänen mielensä eteen. Hän peitti kasvonsa käsillään
  ja vaipui huoaten maahan, anteeksi pyytävällä äänellä huudahtaen: --

  'Oi Herra! Oi Herra! Sinä tiedät palveliasi heikkouden! Armahda
  häntä! Armahda häntä!' Kokous päättyi, ja me lähdimme kotiin.
  Jollakin tapaa minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että tuo pieni
  puinen kirkko on semmoinen paikka, jossa yksi todella on nähnyt
  Jumalan.

  He kertoivat meille jälestäpäin, että setä Jerry'lla usein oli
  tämmöiset 'puuskat', joksi he nimittävät niitä, milloin hyvänsä
  sodan kuluessa jotakuta suurta tappelua tapeltiin tai odotettiin,
  ja he tiesivät aina sanoa, kuinka tappelu oli päättynyt siitä,
  mitä hän haltioissansa ollen puhui. He sanovat, ettei hän ollenkaan
  tiedä, mitä hän semmoisina aikoina puhuu. Minä kysyin häneltä sitä
  eräänä päivänä. Hän vastasi yksinkertaisesti: 'minä en voi selittää
  sitä, Mistress. Näyttää siltä, kuin se olisi risti, jota minun
  erityisesti tulee kantaa. Se on tuottanut minulle paljon huolta.
  Minua on monta kertaa ruoskittu siitä; ja paitsi sitä tuntuu minusta
  aina, kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi, kun toinnun
  näistä puuskista. En voi ymmärtää sitä, Mistress; mutta setä Jerry
  eroo vielä maailmasta jossakin semmoisessa puuskassa!'

  Me emme käy usein kirkossa tähän aikaan. Meitä ei suorastaan kohdella
  epäkohteliaasti; mutta naapurien alinomainen kylmyys sanoo selvemmin,
  kuin mitkään sanat, ettei meitä kaivata. Comfort yhä toivoo, että
  nämät seikat aikaa myöten paranevat; mutta minä rupean pelkäämään,
  että aina jäämme vieraiksi siinä maassa, jossa asumme. Minä en näe
  mitään mahdollisuutta, että se voisi olla toisin. Pohja ja Etelä
  ovat kaksi eri kansaa, jotka ovat kokonaan toisenlaiset kaikissa
  luonnon-omaisuuksissaan; ja minä varon, että enemmän kuin yksi
  sukupolvi saa mennä hautaansa, ennenkuin heistä yksi kansa tulee.

                                      Sinua rakastava sisaresi

                                              _Metta_.



XVIII LUKU.

Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.


Kohta sen jälkeen kuin Hullu oli julkaissut regulaatorien varoituksen
ja oman vastauksensa "Verdenton'in gazette'ssa", sai hän useita
kirjeitä, joista tähän otamme muutamia, koska ne kuvaavat sitä
ilman-alaa, jossa hän eli. Ensimäinen niistä tuli jostakin kaukaisesta
valtion osasta ja eräältä henkilöltä, josta Hullu ei ollut koskaan
ennen kuullut mitään: --

  _Översti Comfort Servosse_. Rakas Sir, -- Minä näin teidän
  kirjeenne 'Verdenton'in Gazette'ssa' ja meidän tilamme yhtäläisyys
  vaikutti minuun niin, että päätin heti kirjoittaa teille. Muutamat
  kansamme huonoimmista jäsenistä, niinkuin minä luulen, ovat yhtyneet
  joksikin regulaatori-joukoksi, voidaksensa pitää huolta kaikkien
  muiden asioista, paitsi omista. Minä olen syntyperäinen asukas tässä
  valtiossa ja taistelin sodan aikana Konfedereerattujen armeijassa
  Bull Run'ista Appomattox'iin asti ilman koskaan päivänkään työtä tai
  tappelua laiminlyömättä. Kun sota oli päättynyt, oli minulla
  ainoastaan pari sataa acre'a maata (jota molemmat armeijat olivat
  tallanneet, polttaneet ja ryöstäneet) eikä mitään rahaa, mitään
  viljaa, mitään elikoita, vaan iso perhe, vähän velkoja, hyvä terveys,
  ja ruumiinrakennus, kuin valkoinen hickory-puu. Minä päätin kohta
  ruveta työhön. Minä menin lähimmäiseen vartiapaikkaan, ilmoitin
  asemani ja sain kaksi hevosta. Minä tein vähän hinaamistyötä ja sain
  muutamia muita kaluja -- yhdet sota- ja sairasvaunut. Eräs ystäväni,
  joka sattumalta oli saanut vähän pumpuleita pelastetuksi, myi ne ja
  lainasi minulle vähän rahaa. Minä ryhdyin työhön, pestasin muutamia
  niggereitä, sanoin heille, että tahdoin ruokkia heidät ja raataa
  heidän kanssaan ja, kun sato oli myyty, jakaa voiton heidän kanssaan.
  He tulivat asumaan meillä ja tekivät työtä minun kanssani. Me saimme
  loistavan vuodentulon, ja syksyllä minä jaoin varsin sievän
  rahasumman heidän kanssaan.

  Tänä vuonna tahtoivat muutamat heistä kylvää viljaa heille itselle
  määrättyihin maalohkoihin. Minun sopi luottaa heihin, koska he
  olivat olleet työssäni menneenäkin vuonna. Minä tiesin, että heillä
  oli kylläksi, millä elättää itseänsä, ja että he hyvin pystyivät
  hoitamaan 'yhdellä hevosella viljeltävää maalohkoa'. Tämän kautta
  olisi minun mahdollinen raataa enemmän maata muualla, ja asia olisi
  epäilemättä yhtä hyvin minun kuin heidänkin hyödyksi. Minä tietysti
  kuitenkin ajattelin omaa etuani, tätä tehdessäni. Minä myin siis
  heille hevosia ja muuleja ja autoin muita muualla hankkimaan
  itselleen semmoisia. Kevät tuli ja minulla oli mitä virein maatila
  ja mitä kauniimmat toivot minä ikinä olen voinut ajatella. Minä
  käytin suuria työvoimia ja jokaisella niggerillä tiluksillani oli
  koko satonsa jo puoleksi aumattu, kun yht'äkkiä sain regulaatoreilta
  melkein samanlaisen varoituksen, kuin se, jonka julkaisitte, se
  eroitus vaan, etteivät käskeneet minua muuttamaan pois, vaan
  ainoastaan lakkaamaan myymästä hevosia niggereille ja antamasta
  heidän viljellä omia maalohkoja. He vakuuttivat päättäneensä, ettei
  mikään niggeri saisi ratsastaa omalla hevosellansa tai ajaa omilla
  kärryillänsä tässä maakunnassa.

  Minä käsitin heti, että tämä tarkoitti Exum Davis'in perikatoa
  tavalla taikka toisella. Jos tottelin regulaatoreita, tein työväkeni
  alakuloiseksi, pilasin satoni ja jouduin varmaan lannoitus-aineitten
  rätingin kautta syksyllä kauheaan pulaan. Jos en totellut, nuot
  kirotut roistot varmaan kiusaisivat ja vaivaisivat työväkeäni,
  leikkaisivat heidän elikkojensa kaviojäsenet poikki, ja vuodentuloni
  kävisi mitättömäksi. Minulta ei mennyt pitkää aikaa asian
  ratkaisemiseen. Minä päätin taistella.

  Ei tuntiakaan ollut kulunut siitä, kuin luin tuon varoituksen, kun
  jo panin kaikki paikan hevoset ja muulit vetämään honkapuita
  paalutusta varten; vaikka en antanut kenenkään tietää, mikä minua
  vaivasi. Sitten minä lähdin Gainsborough'iin tapaamaan vartiapaikan
  päällikköä, översti Ricker'ia. Hän on hyvä toveri ja gentlemani,
  vaikka hän on Yankee. Minä sanoin hänelle suoraan, mikä asia oli;
  ja hän antoi minun saada niin monta vanhaa kivääriä, kuin tahdoin
  (osa niistä antauneitten aseita ja osa hänen komentonsa liika
  kiväärejä), ja pari laatikkoa ampuvaroja. Kotiin palattuani kerroin
  pojille, mistä kysymys oli, ja jakelin heille aseet. Me laskimme
  siksi yöksi hevosemme metsään, olimme aseissa koko yön, pystytimme
  paalutuksen seuraavana päivänä ja panimme sanan regulaatoreille,
  että he saisivat mennä hiiteen. Me olemme tehneet työtä ja samalla
  tarkasti olleet varoillamme, etteivät arvaamatta hyökkäisi päällemme,
  eikä meitä ole vielä häiritty. Minä en luule, että niin tapahtuukaan;
  mutta ei auta sanoa mitään. Minä kehoitan teitä pitämään puoltanne.
  He sanovat, että olette 'Yank'; mutta se ei tee mitään eroitusta.
  Laki on laki, ja oikea on oikea; ja minä toivon, että annatte
  jokaiselle, joka tulee hätyyttämään teitä, yhtä lämpimät
  tervetuliaiset, kuin mitä he täällä saisivat

                                          Teitä kunnioittavalta

                                         _Exum Davis'ilta_.

Seuraava kirje oli vanhalta tohtorilta, Georg D. Garnet'ilta: --

  _Rakas Överstini_, -- Mielipahalla olen havainnut, että yleisön
  tunteet teitä vastaan, joita pohjoisvaltalainen sukuperänne on
  synnyttänyt ja jotka ovat kyteneet aina siitä saakka, kuin tulitte
  joukkoomme, viimein ovat leimahtaneet ilmi liekkiin. Minä olen
  odottanut sitä koko ajan enkä niinmuodoin voi sanoa, että se minua
  kummastuttaa. Mutta tuo nurja mieli-ala on niin kauan aikaa osottanut
  itseänsä, että todella jo toivoin teidän pääsevän enemmästä
  hätyyttämisestä. Minä tiedän, ettei minulla ollut mitään syytä
  otaksua tämmöistä päätöstä, koska edustatte semmoista kehittymistä,
  joka on aivan vastakohtainen sille, jonka keskelle olette asetettu,
  ja te lisäksi olette niin täynnä sen henkeä, ettette voi panna
  syrjään eikä salata sen tunnusmerkkejä. Se sivistys, joka ympäröitsee
  teitä, ei ole koskaan suvainnut mielipiteitä, jotka eivät soinnu
  yhteen sen peri-aatteitten kanssa. Orjuuteen perustettuina ja
  rakennettuina ne aatteet, jotka olivat yksi osa tästä laitoksesta
  taikka jotka olivat tarpeelliset sen suojelukseen ja kehkeytymiseen,
  ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja käyneet aivan välttämättömäksi sen
  olemiselle. Juuri tämä kehkeytyminen oli vielä vaarallisempi ja
  haitallisempi kansakunnalle, kuin laitos itse. Teidän tulee muistaa,
  rakas översti, ettei ihmisten luonto, ajatus-tapa ja ennakkoluulot
  muutu sodan tai sodan seurausten kautta. Orjuuden laitos on
  hävitetty; mutta se ennakkoluulo, suvaitsemattomuus ja katkeruus,
  jota se kasvatti ja kannatti, yhä elää ja on elävä, siksi kuin ne,
  jotka ylenivät sen synkässä hohdossa ovat muuttuneet jälleen maaksi.
  Uusi sukupolvi -- ehkä monta uutta sukupolvea -- saa nousta,
  ennenkuin Pohja ja Etelä voivat tulla yhdeksi kansaksi taikka
  ennenkuin orjuuden ennakkoluulot, vihat ja aatteet, joita lisäksi
  onneton sota on vielä lujentanut, saadaan poistetuksi.

  Minä toivon, ettei rohkeutenne hölly. Te olette oikealla tiellä ja
  jos vakavasti kuljette sitä, olette kylvävä siemeniä tulevaan hyvään.
  Te ette ehkä elä niin kauan, että saatte itse nauttia mitään etuja
  niistä taikka edes nähdä muitten korjaavan niitten kauniita hedelmiä;
  mutta koska Jumala on totuuden ja oikeuden Jumala, on hän lähettävä
  isännän, joka joskus on kokoova täysiä lyhteitä kylvöstänne, kun ette
  vaan uuvu.

  Näyttääkseni teille, ettette te, jotka olette Pohjasta, ole ainoat,
  jotka saatte kantaa sitä paheksimisen taakkaa, jonka eteläinen
  yhteiskuntamme laskee niitten päälle, jotka eivät hyväksy kaikkia
  sen ajatuksia, suljen tähän kirjeesen erään todistuksen, jonka
  muutamia päiviä takaperin sain Mayfield'in kirkkokunnalta. Minä
  olen ollut tämän kirkon jäsenenä ja diakonina melkein neljänneksen
  vuosisataa. Minä sain taannoin tietää, että nimeni oli pyyhitty
  pois kirkon jäsenluettelosta. Kuulusteltuani havaitsin, että
  seurakunta oli äänestänyt minun pois sulkemisestani ilman
  minkäänlaatuista tutkintoa. Minä pyysin jonkunlaista todistusta
  asiasta omaksi puollustuksekseni ja tähän liitetty on mikä
  annettiin minulle. Se ei ole enemmän eikä vähemmän, kuin mitä
  jonkun aikaa olin odottanut; mutta se tuntuu raskaalta miehelle,
  joka on täyttänyt kuusikymmenennen ikävuotensa ja nyt näkee,
  kuinka Jumalan kirkko ylenkatseellisesti osottaa hänen lapsiansa
  sormellansa, halveksii ja hylkää heitä sentähden, että heidän
  isänsä tekee, mitä hän katsoo kristilliseksi velvollisuudeksensa.

  Lähettäen sydämellisimpiä tervehdyksiä teille itselle, vaimollenne
  ja tuolle kultatukkaiselle lapselle, joka täyttää kolkon vanhan
  asunnon päivänpaisteella, jään

                                     todelliseksi ystäväksenne

                                      _Georg D. Garnet'iksi_.

Kirjeesen liitetty todistus kuului, niinkuin seuraa: --

  _Sille, jota se koskee_, -- Tämän kautta todistetaan, että
  Huhtikuun ensimäisenä päivänä 1867 Mayfield'in baptistisen kirkon
  diakonit ja jäsenet, säännölliseen kirkonkokoukseen kokoontuneina,
  jossa veli R. Lawrence oli esimiehenä, yksimielisesti tekivät
  seuraavan päätöksen: --

  '_Päätettiin_, että veli diakoni Georg D. Garnet eroitetaan
  tämän kirkkokunnan yhteydestä, koska hän ei kulje samaa tietä,
  kuin me'. Ja jälestäpäin lisättiin samana päivänä veli Georg D.
  Garnet'in pyynnöstä ja osotukseksi, ettei se ollut hänen huonon
  siveellisen luonteensa tähden, kuin mainittu kirkko kieltää
  pitempää yhteyttä hänen kanssaan, mainittuun päätökseen seuraava
  selitys, nimittäin: 'vaan, useista neuvoista ja varoituksista
  huolimatta, yhä edelleen järjestää, kehoittaa ja opettaa eräässä
  neekerein pyhäkoulussa, jonka kautta hän on tehnyt itsensä
  loukkauskiveksi monelle mainitun kirkon jäsenelle'.

      (Allekirjoitettu)

                  _John Senter_, sihteeri.

                  _Robert Lazurence_, diakoni ja esimies.

Seuraava kirje tuli eräältä hyvin etevältä Unionin mieheltä, joka piti
valtion oikeustojen julkisen päällekantajan tärkeätä virkaa. Hän
kirjoitti kirjeen, joka monella tavalla osottaa ajan yleisiä
mielipiteitä: --

  _Översti Comfort Servosse_. Rakas Sir, -- Minä huomaan teidän
  kirjeestänne 'The Gazette'ssa', ettette ole ainoastaan suuttunut,
  vaan myöskin kummastunut regulaatorien väkivaltaisista vaatimuksista.
  Suuttumuksenne on aivan luonnollinen; mutta kummastuksenne,
  sallikaat minun sanoa se, osottaa 'ymmärrystä yksinkertaista ja
  kouluttamatonta'. Ettette pystyisi arvaamaan Eteläläisten
  ennakkoluulojen voimaa, ei sovi ihmetellä. Teidän tulisi muistaa,
  että sota on pikemmin suurentanut kuin vähentänyt Etelän kansan
  ylpeyttä, vaativaisuutta ja paikkakunnallista vihaa ja pahansuontia.
  Jos tahdotte hetken ajatella tätä, olette havaitseva, että tämä on
  vaan luonnollinen ja välttämätön seuraus semmoisesta taistelosta.
  Kaikki, joka teki eteläisen orjanpitäjän ja kapinoitsian siksi,
  mikä hän oli, on vielä antaumisen jälkeen hänen pää-ominaisuutensa.
  Oppi eri valtioiden oikeudesta yksinään hallita itseänsä ei ole
  päässyt käytännölliseen voimaan, mutta teoriana on se yhtä elävänä
  ja pyhänä kuin koskaan. Orjuus _teko-asiana_ on hävitetty; mutta
  _orjuuttamisen oikeutta_ uskotaan vielä yhtä hartaasti, kuin
  ennen. Valkoisen miehen oikeus määrättyihin valtiollisiin
  privilegiumeihin on myönnetty; vaaditaan monta sukupolvea, ennenkuin
  mustan miehen oikeus samoihin tunnustetaan. Se ei ole teitä vastaan
  indiviidinä, kuin isku tähdätään; vaan näistä ihmisistä tuntuu siltä
  kuin te jo sen tosi-asian kautta, että olette syntynyt Pohjassa ja
  olette palvellut federaalisessa armeijassa, edustaisitte semmoista
  voimaa, joka on ryöstänyt heiltä omaisuuden, vapauden ja oikeuden
  hallita heidän omaansa, ja kuin te nyt pelkästä kevytmielisyydestä
  loukkaisitte heitä, kehoittaen mustaa kansaa tekemään noita kahta
  asiaa, jotka Eteläläisen mielestä ovat pyhemmät, kuin mikään muu:
  nimittäin, _ostamaan ja omistamaan maata_ ja _ratsastamaan
  omilla hevosillaan_. Te ette voi ymmärtää, miksi heistä tuntuu
  niin, koska ette milloinkaan ole ollut samojen vaikutusten alaisena.
  Teillä on oikeus olla suuttuneena; mutta he eivät voi uskoa
  kummastustanne, ja minä säälin sitä.

  Näyttääkseni teille, kuinka pitkälle ennakkoluulo voi mennä,
  sallikaat minun kertoa yksi tapaus, joka vielä on tuoreena
  mielessäni. Muutamassa nykyisin pidetyssä tutkimuksessa
  Martinsville'n oikeuden edessä oli minun tilaisuus asettaa kysymys
  jury-miehille eräässä asiassa, jossa valkoista miestä syytettiin
  neekerin murhasta. Vähän epäiltyänsä oikeus salli minun jokaiselle
  jury-miehelle tehdä tämän kysymyksen: 'onko teissä jotakin semmoista
  tuntoa, joka estäisi teitä lausumasta valkoista miestä syylliseksi,
  jos hän on murhannut neekerin ja sen voi täydellisesti todistaa?'
  Vaikka tämä ehkä näyttää kummalliselta ja häpeälliseltä teistä, kävi
  tarpeelliseksi paitsi tuota tavallista jury-miesten listaa lähettää
  _kolme eri manauskirjettä, joista jokainen sisälsi viisikymmentä
  nimeä, ennenkuin saatiin kaksitoista miestä, jotka voivat
  kieltäväisesti vastata tähän yksinkertaiseen kysymykseen_. Kun
  ennakkoluulo menee niin pitkälle, että sataviisikymmentä miestä
  valallansa vakuuttaa, etteivät ota lausuakseen valkoista miestä
  syylliseksi, vaikka hän on tappanut neekerin, niin te ette saa
  kummastella, että _ante bellum_-vastenmielisyys ja -epäilys
  Pohjoisvaltalaisten suhteen ilmautuvat samalla tavalla. Etelä on
  muuttunut ainoastaan sen verran, kuin valloittajan ylivoima pakoitti
  sitä muuttumaan. Vanhassa valtakunnassansa ennakkoluulo on vielä
  yhtä katkera ja järjetön, kuin koskaan. Ehkä minun ei tulisi moittia
  teitä siitä, että lausutte kummastustanne, koska se ei ollut selvä
  asia edes minulle, maan-asukkaalle, ennenkuin olin huolellisesti
  tutkinut syyn ja vaikutuksen. Samalla kuin rehellisesti suren näitten
  miesten onnetonta mielettömyyttä ja toivon, ettei se ulottuisi
  edemmäksi, täytyy minun vielä pyytää teitä ajattelemaan, että se
  on vaan mitä aina täytyy odottaa semmoisissa oloissa, kuin äsken
  mennyt aika on nähnyt.

  Jos teillä on jonkunlaista johtoa niitten henkilöin löytämiseen,
  jotka ovat syypäät tähän tekoon, taikka jos voin jollakin tavalla
  auttaa teitä pääsemään vastuksista, tehkäät hyvin ja muistakaat
  minua, sekä yksityisesti että virallisesti,

                                       teidän käskettävänänne

                                        _Thomas Denton'ina_.

Toiset molemmat olivat adresseeratut Metta'lle. Ensimäinen oli erään
Pohjoisvaltalaisen vaimolta, joka oli asettunut läheiseen valtioon ja
jonka Metta muutamia kuukausia takaperin oli kohdannut yhteisen ystävän
tykönä. Se oli varustettu mustilla reunoilla ja kertoi surullisen
jutun: --

  _Rakas Mrs. Servosse_, -- Minun on jo monta päivää tehnyt mieli
  kirjoittaa teille, mutta minä olen ollut niin suruissani, etten ole
  voinut sitä tehdä. Te olette arvattavasti sanomalehdissä nähnyt
  kertomuksen mieheni kuolemasta. Niinkuin tiedätte, oli piirikunnan
  komentava kenraali nimittänyt hänet muutamia kuukausia takaperin
  tämän maakunnan sheriffiksi. Asia synnytti paljon nurjaa mieltä, ja
  minä pyysin, ettei hän vastaan-ottaisi tätä virkaa. Minua jollakin
  tapaa aavisti, että paha siitä tulisi; mutta hän nauroi pelkoani ja
  sanoi, että hän vaan teki velvollisuutensa ja ettei siinä ollut
  mitään syytä suurempaan vihaan häntä vastaan. Minä todella luulen
  hänen ajatelleen, että, kun kansa huomaisi, että hänen ainoa
  tarkoituksensa oli virkansa rehellinen toimittaminen, se
  kunnioittaisi hänen syitänsä ja osottaisi enemmän ystävyyttä häntä
  kohtaan, kuin viimeisinä muutamina kuukausina. Hän ei ollenkaan
  saattanut uskoa, että viha Pohjoisvaltojen miehiä vastaan oli muuta,
  kuin ohitse menevä mielten kiihtymys.

  Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta,
  ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt,
  mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin
  velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka
  ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni.
  Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen,
  kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman
  päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin
  hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin
  tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin,
  että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin
  usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se
  polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee
  siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.

  Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta,
  että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet
  silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä
  kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta
  puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan.
  Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti
  laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä
  ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi
  levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja
  odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni
  savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan
  tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli.
  Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi
  ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta,
  jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani
  syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen
  lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä
  rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin
  kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla
  teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa,
  olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia,
  niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön
  murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin.
  Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni,
  älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta,
  ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne
  alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua.
  Toivottomassa surussa teidän

                                   _Alice E. Coleman_.

Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle
karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun
paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava
paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut
sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan
sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in
postimerkki: --

  _Rakas Mrs. Servosse_, -- Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen,
  olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan
  myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en
  soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen
  sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän
  ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne
  puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole
  mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin
  suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat
  kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja
  yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että
  siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset
  gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään
  tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat
  Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille
  'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa
  lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan
  raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat
  gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta,
  ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä
  väliä varoituksellani.

  Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena
  pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja
  säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka
  surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota
  on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon,
  kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun
  vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua.
  Jumala teitä johdattakoon!

  Minä voin vaan kirjoittaa itseni

                           _Teidän todelliseksi ystäväksenne_.

Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä.
Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo
kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne
huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja
sanoi: --

"No siis?"

"Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut näyttää ne sinulle, kallis
puolisoni", hän lausui värisevin huulin; ja silloin hänen pidätetyt
kyynelensä tulvailivat turvonneitten silmänluomien yli ja hän kätki
kasvonsa miehensä rintaa vastaan ja, suljettuna hänen syliinsä, itki
kauan ja vavahdellen. Kun hänen surunsa oli vähän asettunut, sanoi
hänen miehensä: --

"Mitä tahdot, että minä teen, Metta?"

"Mitä hyvänsä vaan sinä katsot velvollisuudeksesi, kallis puolisoni",
vastasi Metta ja vaimon rakkauden päivänpaiste loisti kuuron viimeisten
pisarien takaa.

Mies suuteli hänen otsaansa ja huuliansa, suuteli pois nuot suolaiset
kyynelet hänen silmistänsä.

"Me jäämme tänne", lausui Hullu.

Muutto heidän uudesta kodistaan ei enää koskaan tullut puheeksi heidän
välillään.



XIX LUKU.

Kansalais-alkuja.


"Mitä te -- Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta
mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä,
joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon
kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin.
Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja
virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta
balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten
hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan
laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä,
puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen
sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen
kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä
kysymystä tehdessään.

"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen
työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa
terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"

"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään.
Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka
ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.

"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte
Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"

"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi
Andy, iloisesti irvistellen.

"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"

"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että
jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia
päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa'
akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän
itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä
ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".

"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin
joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton
nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä
Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä
olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja
keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin
tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein
aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että
kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti
sotaa" --

"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.

"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet
näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka
molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää
sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He
ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä
valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille
mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin
yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä
Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku
ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon.
Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä
olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan
missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja
hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin.
Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli
saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi
kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa
päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia -- suojella
itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui
pulaan".

"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.

"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä.
Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen
vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä
olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja
Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian
kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi
heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti
toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja
vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".

"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi
vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen
vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan",
arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä
menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin
maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja
kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.

"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on
sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun
viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on
ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle
se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi
silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on
entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun
ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja
kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee
ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo
uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja
siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia
hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata'
hyödyttömällä runsaudellansa".

"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän
äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä
viiniköynnöksiänsä.

"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys
oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana,
kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen
lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen
New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".

"Oliko heitä paljon -- liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.

"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli
levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin
miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".

"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.

"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan
kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä
armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864
pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet
siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme
tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".

"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei
jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.

"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse.
"Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin
kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja
yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista
yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan
heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse
sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä,
mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".

"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet
vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me
olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana
tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.

"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"

"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".

"Kuinka te sen saitte toimeen?"

"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat
siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että
he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin
teiltä niin tarkoin siitä".

"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"

"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin
varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne
olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että
heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin
rajoja -- jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi.
Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin
Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti
kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua
hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että
hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri'
ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo,
että se on _hänen_ lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei
jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin
kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette
luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos
tulisitte sinne, Master Översti".

"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"

"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut,
että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta
lelustaan.

Tämä tuuma huvitti Hullua suuresti; ja mitä enemmän hän ajatteli sitä,
sitä enemmän varmaksi hän kävi, että siitä ehkä syntyisi kelvollinen
kasvatuslaitos äsken kapinallisten valtioin uusille kansalaisille. Ei
edes keskustellessaan niistä tosi-asioista, jotka ympäröivät häntä, hän
voinut niitä kokonaan ymmärtää; ja suostuessaan tähän tuumaan hän
unhotti täydellisesti sen teko-asian, että hän asui Etelässä semmoisen
kansan keskellä, joka ei paljon sietänyt eri mieltä vertaisissakaan ja
joka varmaan leppymättömällä vihalla kostaisi jokaiselle yhdistykselle,
joka ei ainoastaan myöntänyt valtiollista yhtäläisyyttä äsken
alamaiselle rodulle, vaan myöskin kehoitti tätä rotua pitämään
sitä hallitusta, jota heidän isäntiensä ei ollut onnistunut
kukistaa, _heidän_ hallituksenansa, _heidän_ holhojinansa, _heidän_
suojelioinansa; joka ei ainoastaan kannattanut aatteita, jotka eivät
sointuneet yhteen tämän maan osan entisten hallitsiain aatteitten
kanssa, vaan harrasti vapautettujen edistymistä, varusti heitä
yhteiskunnallista elämää varten ja antoi heille luottamusta itseensä
valtiollisena kokonaisuutena. Jos hän olisi ajatellut tätä, ei hän
suinkaan niin kerkeästi olisi suostunut käymään katsomassa Andy'n
yhdistystä; sillä mitä hän ennen kaikkia pelkäsi, oli taistelo tai
kestäväinen vastahakoisuus vapautettujen ja heidän entisten isäntiensä
välillä; ja hänen mielestänsä mikä uhri hyvänsä, joka ei koskenut
heidän vapauksiensa ydinkohtia, oli tehtävä, pikemmin kuin saatti
semmoisen riidan mahdolliseksi.

Kuitenkin hän kompastui näihin silmin-nähtäviin teko-asioihin ja lähti
seuraavana tiistai-iltaina kouluhuoneesen Verdenton'in esikaupunkiin.
Se oli juuri Warrington'in rajan toisella puolella; ja se pieni kylä,
joka oli kasvanut hänen omalla tilallansa, oli vaan jatko
esikaupunkiin, joka, niinkuin kaikissa eteläisissä kaupungeissa, oli
sodan jälkeen kaikessa hiljaisuudessa jätetty mustien asuttavaksi. Se
oli pitkä, matala rakennus, pystytetty jumalanpalvelusta varten -- yksi
noista lukuisista huoneustoista, joita etupäässä tuon kovasti moititun
laitoksen, Freedmen's Bureau'n, säännöllinen anteliaisuus oli
varustanut äsken ikeestä pääsneille tiedon etsijöille. Toimien yhdessä
useitten uskonnollisten ja hyväntekeväisten seurojen kanssa Pohjassa se
hankki joukon rakennuksia, jotka olivat soveliaammat niitten tarpeisin,
joille ne olivat aiotut, ja tuottivat enemmän hyötyä, kuin mitä ikinä
ennen missään oli samoilla keinoilla saavutettu. Jokaisessa kylässä
Etelässä pystytettiin yksi tai useampi näitä yksinkertaisia
puurakennuksia, joissa oli ainoastaan katto, orret, seinät ja jylseistä
laahkoista kokoon-liitetty lattia. Vähin määrä kustannuksia ja korkein
määrä tilaa oli se tarkoitus, jota alinomaa pidettiin silmällä ja joka
kieltämättä tavallisesti saavutettiinkin. Nämät huoneet joutuivat
mustille siksi, mitä temppelin esipiha oli Juutalaisille -- kokousten
ja jumalanpalveluksen yhtä hyvin kuin opetuksen paikaksi. Tavallisesti
ne eivät kuuluneet mihinkään eri lahkokuntaan; eikä se ollut mitään
outoa, että näki kahden, kolmen eri lahkokunnan harjottavan
jumalanpalvelusta samassa huoneessa sillä välin kuin koulu oli vieläpä
neljännenkin hoidon ja katsannon alla.

Näihin tulvaili ihmeellisellä kiihkeydellä sekä vanhat että nuoret
jäsenet äsken vapautetusta kansasta. Se rakennus, johon Comfort
Servosse meni, oli kummastuttavan suuri. Siinä hallitsi seitsemän
ladyä, jotka olivat tulleet kaukaisista pohjoisvaltaisista kodeistaan,
täynnänsä lähettilään oikeata henkeä ja epäilemättä pitäen itseänsä
lahjoitettuina sen Lunastajan hengellä, joka, Farisealaisten
nurjuudesta huolimatta, opetti Publikaaneja torilla tai erämaassa.
Nämät seitsemän kelvollista, puhdas-sydämistä pohjoisvaltalaista tyttöä
opettivat sen seinien sisäpuolella joka päivä ja usein yölläkin kuutta
sataa ja useampaakin sen kansan jäsentä, joka vasta nyt ensimäisen
kerran siitä saakka kuin yhteinen äitimme söi tuosta salaperäisestä
omenasta, oli tilaisuudessa ryhtyä tiedon puuhun. He luulivat varmaan
täyttävänsä Jumalan tahdon ja kummastelivat, miksi nuot totiset
kristityt, jotka asuivat heidän ympärillänsä, kohtelivat Lähetyshuoneen
asukkaita semmoisella julkisella inholla ja ilmeisellä vihalla. Näistä
nuorista innokkaista uskojista tuntui varmaan oudolta, kun näkivät,
kuinka kaikkein hartaimmat Jumalan kansasta Verdenton'issa sunnuntaisin
jättivät penkit kaupunkien kirkoissa tyhjiksi sen paikan edestä ja
takaa, jossa he istuivat. He kummastelivat sitä jonkun aikaa ja
moittivat sitten Verdenton'in hyvää kansaa ja ajattelivat pahaa heidän
uskonnostaan; vaikka se ei suinkaan ollut tuon hyvän kansan vika
eikä heidän uskontonsa, vaan ainoastaan sen sivistyksen, jonka
helmoista he olivat lähteneet. Ei löytynyt koskaan ystävällisempää,
vieraanvaraisempaa eikä jumalisempaa kansaa maan päällä, kuin
Verdentonilaiset; mutta he olivat ystävällisiä _oman käsityksensä_
mukaan, niinkuin kaikki muutkin; vieraanvaraisia oman tapansa mukaan,
niinkuin koko mailma; ja jumalisia kasvatuksensa ja entisten olojensa
mukaan, niinkuin toisetkin ihmiset; ja erimielisyys heidän ja
Yankee-kouluttajattarien välillä tuli ainoastaan siitä, että
jälkimäiset tahtoivat arvostella heitä, noudattaen pohjoisvaltalaista
käsitystä noista hyvistä avuista, eivätkä hyväksyneet sitä käsitystä,
joka vallitsi siellä. Välisti kouluttajattaret kirjoittivat suuttuneita
kirjeitä kotona oleville ystävillensä; mutta hyväksi onneksi suurin osa
siitä pahasta, jota heidän kristityt naapurinsa puhuivat heistä, ei
koskaan tullut heidän tietoonsa ja heidän sydämensä olivat liian
puhtaat käsittämään niitä alhaisia viittauksia, jotka uiskentelivat
heidän ympärillänsä. He jatkoivat siis, opettaen, niinkuin heitä oli
opetettu, niitä, jotka koko elinaikansa tähän saakka olivat jääneet
opetusta vaille; ja nuot toiset vihasivat ja panettelivat heitä yhä
edelleen, koska semmoinen menetys soti heidän entisiä olojansa vastaan
ja ne, jotka sen tekivät, olivat heidän peri-vihollisiansa. Ja molemmat
uskoivat epäilemättä, että he voimiensa mukaan täyttivät Jumalan
tahdon.

Servosse huomasi, että kouluhuoneen ympärille oli asetettu jono
vartioita, joista yksi seisautti häntä ja, saatuansa tietää, ken hän
oli, vei hänet rakennuksen luo, jossa häntä tarkkaan tutkittiin, oliko
hän jäsen vai ei; jonka perästä hän laskettiin siihen huoneesen, kussa
kokous pidettiin. Se oli iso luokkahuone toisessa kerroksessa, ja siinä
oli sijaa ehkä kahdelle sadalle hengelle. Hänen saapuessaan sinne, se
oli noin puoleksi täynnä, kosk'ei vielä oltu kutsuttu jäseniä
järjestykseen, vaan uudet tuliat ehtimiseen kartuttivat heidän
lukumääräänsä. Läsnä-olioista suuri enemmistö oli mustia miehiä; mutta
vähäisessä ryhmässä puhelavan oikealla puolella oli ehkä kymmenkunta
valkoisia miehiä.

Hullu havaitsi, että kaikki läsnä-olevat hyvin tunsivat hänet, vaikk'ei
hän vielä ollut oppinut pikaan tuntemaan ja muistissaan säilyttämään
mustien miesten kasvonjuonteita. Kun hän astui edemmäksi huoneessa,
kohtasi häntä monta ja iloista tervehdystä, joihin hän hauskasti
vastasi, vaikka hän enimmiten ei tietänyt, kuka niitä lausui. Likellä
huoneen keskipaikkaa tapasi hän kuitenkin setä Jerry'n, joka,
juhlallisesti kumartaen ja viitaten kädellänsä valkoisten miesten
joukkoa kohden, lausui ääneen: --

"Iltaa, Master Översti. Teidän palvelianne, Sir! Meitä ilahuttaa nähdä
teitä luonamme -- suuresti ilahuttaa! Te tunnette nämät gentlemanit,
arvatakseni. Mr. Durfee, översti Servosse; Mr. Morgin, översti
Servosse. Mutta te tunnette heidät kaikki, översti, näen minä", sanoi
vanha mies, kun Comfort antoi kättä toiselle toisensa perästä, joista
hän oli odottanut saadaksensa tavata muutamia siellä, toisia
päinvastoin nyt kummastukseksensa näki. Edellisten joukossa oli Durfee,
eräästä Unionin puolta lujasti pitävästä perheestä lähtenyt
nuorukainen, joka oli nähnyt paljon suurempia vaaroja, vastustaessaan
ja välttäessään sotamieheksi ottamistaan, kuin häntä olisi vaadittu
kohtaamaan tappelutanterella.

"Ah!" sanoi tämä sydämellisesti, kun hän pudisti Unionisti-överstin
kättä, "minua ilahuttaa nähdä teitä. Minulla on tänä iltana eräs
ystäväni täällä, jota tahtoisin esitellä teille. Mr. Walters, översti
Servosse", sanoi hän, kääntyen hoikan ja erittäin laihan miehen
puoleen, jolla oli kaltavat olkapäät, pitkä kaula ja käsivarret, jotka
näyttivät kiertyvän ympäri, tavallisista nivel-liitteistä huolimatta.
Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja nousi harjantapaisena
ylös hänen pienten, punertavien kasvojensa ylipuolelta. Hänellä oli
kuresuu; nenä pisti jokseenkin paljon esiin, ja kasvojen ulkomuoto oli
vähän tuikea. Silmät olivat terävät, mutta vähän sisään painuneet ja
melkein ummistetut sekä vaalean harmaat. Hän näytti olevan noin
viiden-neljättä vuoden vanha.

"Mr. Walters", sanoi Durfee, "oli yksi meidän lujimpia Unionin miehiä.
Minä tunsin hänet koko sodan ajan. Kummallista kyllä hän ei
piileskellyt ulkona eikä pitänyt mitään virkaa eikä ollut minäkään
leverantöörinä".

"Millä mimmoisella tavalla pääsitte armeijaan joutumasta?" kysyi
Servosse.

"Sitä minä tuskin tiedän", vastasi Walters iloisesti. "Luullakseni
etupäässä terveyteni tähden".

"Hah, hah, hah!" keskeytti nauraen Durfee. "Terveytenne, sanoitte?
Totta tosiaan lienette oikeassa. -- Hänellä oli parempi terveys ja
enemmän siitä sodan kestäessä, kuin kenelläkään, jonka ikinä tunsin,
översti".

"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.

"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli
Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita,
ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi
ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut
jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi
tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan
kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin
tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin
hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä
koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut
taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät
koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen
yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin:
mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja
hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin
siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan
lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin
hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi
semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä
pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi
siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen
mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai
olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin
ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen
puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä,
kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En
saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen,
jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen
mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan
tietää juuri, kuinka se tapahtui -- ei edes Walters itse. He olivat
kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli
pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi
johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli
tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut
astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati
kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta
tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen
kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki
vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen
koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja
häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters --
juuri missä hän oli, kun se alkoikin".

"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen
hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.

"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä
onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä
minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan,
minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei
ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli
paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla
täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista
kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi
kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla
noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä
kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli
sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He
kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli
poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän
sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".

"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai
kuinka, översti?" kysyi Durfee.

"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi
Servosse.

"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään
muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä,
joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.

"Ei voinut koskaan luottaa _häneen_ sodan aikana", jatkoi Walters
samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko
tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä
luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja,
kuulitte arvattavasti siitä".

"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te
tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".

"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he
olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta
sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja
tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei
ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista
johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset,
joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä
hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä
käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta,
jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut,
laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin
ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".

"Luullakseni heitä oli hyvin paljon", arveli Servosse, "siitä päättäen,
mitä olen kuullut".

"Kokous kutsutaan järjestykseen", käski esimies ohuella, kireällä
äänellä, kun hän esimiehen nuijan sijasta löi yhtä opettajien linjaalia
yksinkertaiseen honkapöytään. Huone oli nyt aivan täynnä, ja
silmänräpäyksellä syntyi tämän käskyn johdosta äänettömyys tummassa
joukossa. Jokainen laskeusi alas istuimellensa, ja ne, joilla ei ollut
mitään muuta paikkaa, järjestyivät etupuolelle ja pitkin käytävää
lattialla. Valkoisten miesten vähäisen joukon ympäri oli avonainen
paikka; ja aivan esimiehen edessä oli pieni, Unionin lipulla verhottu
pöytä, jonka päällä nähtiin raamattu ja Yhdysvaltain peruslait.

"Toimitusmiehet käykööt määrättyyn paikkaansa", lausui esimies.

Sitten kokouksen avaamisen menoja jatkettiin. Jokaiselle
toimitusmiehelle neuvottiin hänen tehtävänsä ja järjestyksen yleiset
perus-ohjeet toistettiin luontevassa keskustelussa heidän ja esimiehen
välillä.

"Tahtooko översti Servosse johdattaa uskonnollisia menoja?" kysyi
esimies.

Näin vaadittuna entinen Unionisti-soturi nousi ja lähestyi alttaria.
Muistaen mitä hänen keskustelussaan Walters'in kanssa oli puhuttu
Josuan kirjasta, hän avasi raamatun, luki toisen luvun mainitusta
kirjasta ja kehoitti setä Jerry'a rukoilemaan. Kaikki seisoivat
kunnioittavaisen hiljaisina rukouksen kestäessä, ja sitten kokouksen
toimia pitkitettiin. Uusia jäseniä esitettiin, valiokuntien lausunnot
entisistä ehdotuksista luettiin ja salaisen yhdistyksen tavalliset
askareet suoritettiin. Siinä huomattiin paljon kömpelöisyyttä, eikä
aivan vähän huonoa kielioppia, mutta kaikkien puolelta erittäin
harrasta osan-ottoa ja ilmeistä itsetuntoa ja edistymisen halua.
Istuutuen jälleen Walters'in viereen, Servosse tarkasti seurasi
kokouksen menoa, samalla kuin hän matalalla äänellä jatkoi sitä
keskustelua tämän kanssa, johon oli ryhdytty ennen kokouksen avaamista.

"Te kysyitte, löytyikö paljon noita 'Puna-nauhoja'", sanoi
Walters. "Sitä en todellakaan tiedä. Minä matkustin sangen paljon
konfedereeratuissa valtioissa enkä löytänyt yhtäkään paikkaa, jossa ei
niitä olisi ollut. Minä olen tavannut heitä Richmond'in kaduilla ja
nähnyt heidän seisovan vahtina sotamies-vankihuoneen muurilla. Heidän
lukumääräänsä voi kuitenkin vaan arviolta sanoa, kosk'ei heillä ollut
mitään johtoa eikä järjestystä, ei mitään säännöllisiä kertomuksia
eikä keinoja, millä saada tietää, kuinka monta oli asiaan vihitty.
Muutamissa maan-osissa huomattiin vähän erilaisuutta, mutta oli
kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että tulin vakuutetuksi yhteisen
lähteen löytymisestä. Joskus joku jäsen saatti kertoa, mitä hän tiesi;
mutta hän ei koskaan tietänyt paljon. Hän osasi vaan sanoa, että hän
tunsi muutamia miehiä ja epäili toisia. Silloin vaihdimme merkkejä ja
tunnus-sanoja ja menimme taas kumpikin tietämme. Kosk'ei löytynyt
mitään kokouspaikkoja eikä mitään jäsenluettelolta, ei yksityinen mies
voinut suurta vahinkoa tehdä".

"Onko Liitto lavealtakin järjestetty Etelässä?" kysyi Comfort.

"Minä en tiedä", vastasi Walters. "Juuri ennen sodan loppua kävin
Itä-Tennessee'ssä vähäisessä toimessa, joka saatti minut rajan yli, ja
siellä minä rupesin sen jäseneksi. Minä en pidä siitä".

"Miks'ei?"

"Se on liian vaivaloinen. Meidän kansamme ei ole kylläksi kasvatettu
voidaksensa käyttää sitä edukseen. Paitsi sitä minä en pidä tämmöisistä
suurista kokouksista".

"Mutta eivätkö ne kasvata mustia miehiä?"

"Olen kyllä ajatellut sitä, ja se on se ominaisuus, joka
puollustaa koko laitosta. Luullakseni tarvitsemme jotakin, joka on
käytännöllisempää eikä nosta niin paljon huomiota, ennenkuin suoriumme
sodan seurauksista".

"Te ette siis toivo aivan paljon tulevaisuudesta?"

"Noh, tämä riippuu kokonaan siitä tavasta, jolla hallitus ja Pohjan
kansa käsittää nykyisyyttä. Jos heillä on se ajatus, että kapina on
muuttanut ne, jotka ottivat osaa siihen, kirkastetuiksi pyhimyksiksi,
niinkuin he tavallaan näyttävät ajattelevan, niin sodasta ei ollut
mihinkään, ainakaan mitä vapauteen ja edistykseen tulee. Silloin
Unionin miehet ja niggerit saavat kätkeytyä kotoihinsa ja itse asiassa
olla pahemmassa pulassa, kuin sodan kuluessa. Minä pelkään, että siksi
käy, översti; ja minusta tuntuu, kuin minun tulisi muuttaa Länteen,
jossa minä ja lapseni saavat olla vapaina ja turvallisina".

"Minä toivon, ettette sitä ajattele, Mr. Walters", lausui Hullu.

"Minä _olen_ kovasti sitä _ajatellut_, mutta olen päättänyt jäädä
tänne", kuului vastaus, "etupäässä siitä syystä, että teitä Pohjan
miehiä on tullut tänne niin monta. Minä luulen, että jos te voitte sitä
kestää, minäkin voin. En ainakaan katso sopivaksi, että me täällä
syntyneet Unionin miehet lähdemme pois ja jätämme teidät tänne".

"Te puhuitte esimiehestä", sanoi Comfort viittaavaisesti.

"Niin", vastasi Walters nauraen, "minä en tarkoittanut, että hänestä
olisi mitään vaaraa. Sodan aikana hän oli jos jotakin jokaiselle ja hän
on oleva aivan samanlainen kaikille ihmisille maailman loppuun saakka,
jos se vaan elättää Tommy Sanderson'ia".

Kymmmenkunta tummia kokelaita perehdytettiin yhdistyksen
puoli-julkisiin salaisuuksiin; pari kolme laulua laulettiin suurella
innostuksella, muutamia puheita pidettiin, ja kokous lykättiin
tuonnemmaksi. Kun Hullu kuun valaiseman metsän läpi ratsasti takaisin
Warrington'iin, kertoi hän, mitä hän oli nähnyt Metta'lle -- joka oli
tullut hänen kanssaan, mutta jäänyt Lähetyshuoneesen opettajattaria
tervehtimään siksi aikaa, kuin kokousta kesti -- ja sanoi hänelle, että
se antoi hänelle enemmän toivoa rauhallisesta ja onnellisesta
tulevaisuudesta, kuin mikään muu asia, minkä hän tähän asti oli nähnyt.
Sotamiehen innostus lippunsa suhteen ei ollut vielä sammunut hänen
povessaan, eikä hän voinut ymmärtää, että mikään yhdistys, joka
kasvatti ainoastaan rajatonta rakkautta tähän lippuun vasta-alkavien
kansalaisten rinnassa ja piti isänmaan-rakkauden tulta vireillä
vanhojen Unionin ystävien sydämissä, voisi aikaan saada pahaa
kenellekään. Jos hän olisi voinut käsittää, mimmoinen loukkaus
tämmöinen kokous itsessään oli hänen naapureillensa, mimmoinen
häväistys se oli heille, että Unionin lippu pantiin liehumaan heidän
kasvojensa eteen, samalla aikaa kuin Konfedereerattujen baneeri, joka
oli yhtä kallis heille, ei vielä ollut jäänyt heiltä unhotuksiin, olisi
hän ajatellut aivan toisin. Jos hän olisi ymmärtänyt, kuinka noitten
tummien käsien koskeminen sokaisi tätä kirkasta baneeria aivan monen
valkoisen naapurin mielestä, jos hän vaan olisi tietänyt, mitä kyyneliä
heidän vielä tulisi vuodattaa siitä, että olivat laulaneet näitä
isänmaallisia lauluja, olisi hänen sydämensä varmaan synkistynyt. Mutta
hän ei nähnyt mitään julmia aave-merkkejä eikä pitänyt vaaria mistäkään
turmion enteistä.



XX LUKU.

Ajattomaan aikaan.


Mikä on sanottu "Uudestaan rakentamisen" aikakaudeksi, tuli viimein; ja
seuratessamme Hullumme kertomusta lienee tarpeellista luoda lyhyt
silmäys tähän kansakuntamme historian jaksoon. Se on varsin lyhyt
kertomus, kun sitä nyt lukee. Sen teko-asiat ovat harvat ja selvät.
Niistä ei pääse mihinkään. Ne piirrettiin polttavalla piirustimella
miljoonien sydämiin. Vaikka tämä kertomus on lyhyt, on se täynnä
hulluutta ja häpeätä. Katsoi sitä miltä armeliaalta kannalta hyvänsä,
hulluus ja pelkurimaisuus ilmestyvät sen pää-osueina, ja se on jo
tuottanut niin katkeran rikosten sadon, ettei kukaan voi luulla
tulevaisuudessa saavansa huomata niin paljon hyvää lähteneen sen
huonoudesta, että historioitsia voi sitä suvaita. Katsokaamme niin
lyhyeltä, kuin mahdollista, sen pääpiirteitä.

Suuren kapinasodan lopussa nämät seikat esiintyivät maan
valtiomiehille: -- vihollisten armeija oli hajoitettu; vastustajien
hallitusmuodot olivat rikki revityt; konfederationi oli vaipunut
semmoiseen yöhön, jota julistettiin ikuiseksi, ja sen jäsenet -- ne
alemmat hallitukset eli valtiot, jotka sen muodostivat -- olivat
toisistansa eroitetut.

Pohja, se maan-osa, joka neljä vuotta oli yksinänsä ollut Amerikan
Yhdysvaltoina, oli täynnänsä riemua ja iloa, jota ei edes sen
marttyyri-presidentin kuolema[34] voinut kauan pidättää. Suru
kuolleista sammui iloon elävistä. Lippuja liehutettiin, rumpuja
päristettiin ja kotiin marssivien kolonnein nopea astunto kaikui
jokaisessa maan nurkassa. Riemuhuudot hukuttivat niitten huokaukset,
jotka itkivät kotiin palaamattomia kuolleitansa. Kaikki oli valoa ja
iloa ja onnellista, rauhallista toivoa. Sotamiehen ei tarvinnut takoa
keihästänsä auran kärjeksi eikä miekkaansa puutarhaveitseksi. Hän
tapasi auran odottamasta itseään vaossa. Hymyilevät, rauhalliset kodit,
täynnänsä yltäkylläisyyttä ja mukavuutta, kehoittivat häntä uusiin
ponnistuksiin; ja toivo runsaasta työnsä sadosta saatti hänet sitä
helpommin antamaan anteeksi ja unhottamaan, antamaan menneet olla
menneet ja, heittäen pois laakerinsa ja unhottaen suoritetut taistelot
ja kärsimiset, tyytyväisenä lihoomaan nykyisyyden uhkeudesta ja
tulevaisuuden hehkuvista toiveista.

Etelässä oli aivan toisin. Suru ja synkeys peittivät koko maan.
Palaavat uroot eivät tuoneet mitään iloa niille rakastaville sydämille,
jotka olivat lähettäneet heidät sotaan. Ei, heidän pelkkä läsnä-olonsa
piti vaan tappion harmia vireänä. Lippujen ja soiton ja iloisten
tervehdysten sijasta äänettömyys ja kyyneleet olivat heidän
tervetuliaisensa. Eikä nämät vaikerrukset ainoastaan kuolleita
tarkoittaneet, vaan myöskin eläviä. Jos mennyt aika oli ollut
murheellinen, oli tuleva tuskin vähemmän. Jos pettyneet toiveet ja
turhien uhrausten muisto olivat katkeroittaneet sitä, mikä kävi edellä,
niin epämääräisyys ja epäilys pimitti sitä, mikä oli tulossa.
Entisyyden hyvät asiat olivat Sodomin omenia nykyisyyden kädessä.
Saiturin raha oli samassa arvossa kuin maantien tomu; lainan saanut
samoin kuin hänen rajaton maksonlupauksensa oli kadonnut ja säästäjällä
oli vaan harmaa paperipalanen, johon olemattoman kansakunnan komea
lupaus oli painettu. Kasvimaan omistajan orjat olivat päässeet vapaiksi
miehiksi, sillä aikaa kuin isäntä yleni sankariksi; eivätkä he enää
olleet velvolliset palvelemaan häntä eikä hänen perhettänsä.
Se koti, jossa hän oli elänyt ylellisyydessä, oli melkein tyhjä
tarpeellisimmastakin: tavalliset elämän mukavuudet puuttuivat hänen
taloudessaan. Palanen ohraleipää ynnä lasillinen maitoa ja kappale
lihaa olivat ehkä runsaimmat tervetuliaiset, mitä vaimollinen rakkaus
saatti tarjota palaavalle uroolle. Aika ja sodan vauriot olivat
saattaneet häviön hänen kotiinsa. Pensas-aidat olivat muuttuneet puiksi
ja ojat olivat tukossa. Ne, joita hän oli tottunut näkemään hienossa
puvussa, kävivät nyt kototekoisessa. Hänen rakkaansa, joita oli
kasvatettu runsaudessa, elivät köyhyydessä. Sillä aikaa kuin hän oli
taistellut, olivat korot karttuneet. Sota ei ollut pyyhkinyt pois
velkoja. Mikä oli varsin vähäpätöinen asia, kun orjat ja valtiopaperit
olivat korkeimmillansa, oli kauhea painajainen, kun orjia ei löytynyt
enää ja pankit olivat joutuneet häviöön. Velkojain armeija oli vielä
kauheampi, kuin baneereilla varustettu armeija, jolle hän oli
antautunut. Jos mennyt aika oli pimeä, oli tulevaisuus cimmerinen.[35]
Häpeä ja tappio olivat takana, suru ja huoli edessä.

Siellä täällä valloitetussa maassa oli voitollisen armeijan pieniä
osastoja ja vartiokuntia, jotka vähitellen kävivät yhä pienemmiksi ja
harvemmiksi, kun kuukaudet kuluivat. Asia-liikkeen edelläkäviöitä
ilmaantui, ennenkuin tappelukenttien savu oli kokonaan haihtunut. Vähän
ajan perästä Pohjoisvaltalaisia joukottain asettui maahan kauppaa
harjottamaan tai maata viljelemään. Se pumpuli ja tupakka, joka oli
jäänyt sotavuosien huonoista sadoista, tuotti saduntapaisia hintoja.
Toivo niitten pysyväisyydestä oli ainoa kirkas kohta tulevaisuuden
taivaalla.

Häikäistyinä äsken saavutetusta vapaudestaan, vapautetut tulvailivat
kaupunkeihin ja leireihin tai kulkivat sinne tänne suotta aikojaan.
Tuskin vähävaraisempina, kuin heidän entiset isäntänsä, he olivat
paremmin varustetut köyhyyttä vastaan. He olivat perin tottuneet
puutteesen, vaaraan ja työhön. Orjuus oli ollut kova koulu; mutta he
olivat siinä saaneet monta hyvää opetusta, jotka nyt olivat heille
hyödyksi. He voivat kestää nykyistä oloa paremmin, kuin heidän entisten
isäntiensä perheet, eivätkä olleet koskaan oppineet tulevaisuutta
pelkäämään.

Niin muodoin yksi osa jälleen yhdistetystä maasta oli valossa, toinen
pimeässä, ja niitten välillä oli vyöhyke verisiä hautoja.

Kysymys, johon viisaitten tuli vastata, kuului: kuinka voi tehdä tätä
valoisaksi ilman tuota pimittämättä? Ei viisaimmillekaan ja
rohkeimmille mikään helppo kysymys; kysymys, johon ei suinkaan löytynyt
mitään ratkaisevaa vastausta taikka ainoastaan tuo paha, jonka hyvä tai
huono sattumus, sen mukaan kuin vaiheettaret johdattivat, tuotti
turhamaisuuden, hulluuden ja kunnianhimon käsistä.

Kaksi vuotta vallitsi epäneuvoisuus ja eripuraisuus ja väärin-ymmärrys
ja pettävät lupaukset. Etelä vartoi vihaisesti; Pohja kummastellen.

_Neljä tuumaa_ esiteltiin: --

_Ensimäinen_ oli, että _ante bellum_-aikojen valtiolaitokset pantaisiin
voimaan äsken itsenäisyytensä menettäneissä maan osissa, ja että siten
jälleen järjestetyt yhteiskunnat ilman muutoksitta asetettaisiin
entiseen asemaansa, paitsi mitä yksityisiin henkilöihin tuli; juuri
niinkuin kuluneesen kelloon sovitetaan uusi ratas, heiluri lasketaan
liikkeelle ja näin pannaan kello jälleen käymään.

Tämä oli, ilman pitkittä puheitta, presidentin tuuma. Se ei olisi
tuottanut mitään vahinkoa, jos hän olisi tyytynyt vaan sen
esittelemiseen; mutta hän koetti panna sitä toimeen ja sen kautta ei
ainoastaan saattanut itseänsä vaaraan, vaan herätti toiveita, joita hän
ei voinut toteuttaa, sekä kylvi tyytymättömyyttä kaikkeen, mitä vaan
jälestäpäin tehtiin.

_Toinen_ suunnitelma oli pelkkä hätäkeino. Se syntyi pelosta siitä,
mitä oli tehty, ja halusta välttää, mitä täytyi tehdä. Vapautus oli
asettanut neljä miljoonaa henkeä mitä kummallisimpaan asemaan toisten
viiden tai kuuden miljoonan suhteen, joitten orjina he olivat olleet.
He olivat uusia ja levottomia jäseniä. Heidän vapauttajiensa tuli pitää
huolta heistä taikka he olivat jätettävät oman onnensa nojaan.
Puheen-alainen tuuma keksittiin siinä toivossa, että sen
kautta päästäisiin kumpaisestakin ehdosta. Se oli lyhyesti, että
myönnettäisiin eksyneille valtioille oikeus palata kansalliseen
laumaan, mutta heidän edustuksestaan vedettäisiin pois sen verta
valtaa, kuin ennen oli sallittu äänestämättömälle mustalle kansalle,
jollei tälle peruslakien kautta annettaisi täysiä kansalais-oikeuksia.

Etelä, jota presidentin mielettömät, itsevaltaiset toimet olivat
saattaneet odottamaan ehdotonta uudestaan rakentamista, hylkäsi
ylenkatseella tämän ehdotuksen. He katsoivat sitä joksikin yritykseksi
lahjoa heitä taipumaan vapauttamisen seurauksiin sillä, että tarjottiin
heille valtaa palkinnoksi heidän suostumuksestaan. Semmoista
katsantotapaa ei voi hyvällä syyllä sanoa epälogilliseksi.

_Kolmas_ tuuma, joka vielä on tarkastettavana, oli aivan toisenlainen.
Se ei kiertänyt eikä viivytellyt. Se taipui menneisin ja etsi takeita
tulevaisuuden suhteen. Se ei katsonut tarpeelliseksi eikä
toivottavaksi, että heti ruvettaisiin äsken kapinallisia yhteiskuntia
jälleen järjestämään federalisella perustuksella. Kostoa tavottamatta
se otti varoitusta siitä, mikä oli ollut, ja koetti estää pahan
takaisin tuloa. Se tunnusti tosi-asiaksi, että se oppi, joka oli
tunnettu valtioin suveräniteetin nimellä, oli koko pahuuden alku, ja
että kansakunta oli orjuudesta päästänyt semmoisen ihmisrodun, jota se
oli siveellisesti velvoitettu valmistamaan vapautta varten. Se esitteli
siis, että ne valtiot, jotka olivat olleet saastutetuissa seuduissa,
jätettäisiin rauhallisesti mätänemään kapinan hautaan -- siihen
vuoteesen, jonka he olivat itse valmistaneet; että se ala, jonka ne
kerta käsittivät, entisistä valtioin rajoista huolimatta jaettaisiin
territorioihin[36] ja niin muodoin jäisi pariksi kymmeneksi vuodeksi
kansallisen tarkastuksen alaiseksi, mutta voimatta muuttaa eli
muodostaa kansallista lain säätämistä -- siksi kuin aika luonnollisesti
ja täydellisesti olisi parantanut entisyyden vammat, siksi kuin kauppa
taas olisi päässyt vanhaan kuntoonsa ja nykyisyyden himmeät aatteet
olisivat kirkastuneet kokemuksen valossa. Se tunnusti kieltämättömäksi
teko-asiaksi sen ajatuksen, että miehet, jotka taistelon turmiollisessa
hohdossa olivat kiiltävien kiväärin-piippujen takaa katsoneet toisiansa
silmiin, eivät olleet niin soveliaat ratkaisemaan riidan herättämiä
kysymyksiä, kuin vielä syntymättömät polvikunnat. Se perustui myöskin
siihen tosi-asiaan, ettei orjaa pelkän vapautuksen kautta oltu tehty
mahdolliseksi rajattomaan valtiolliseen valtaan. Orjuus kävi kyllä
julistuksen kautta lakkauttaminen laillisena tilana, mutta ei elävänä
teko-asiana. Käsiä saatti kyllä perustuslaillisen parannuksen kautta
päästää kahleista; mutta sydämen ja aivojen täytyi saada tilaisuutta
väljentyä, ennenkuin vapautettu kykeni omintakeista vapautta
käyttämään.

Tähän oppiin Hullu taipui sitä mieluisammin, kuin hän päivästä päivään
näki sen peri-ajatusten toteutuvan ympärillänsä. Paitsi sitä hän katsoi
oikeaksi ja kohtuulliseksi, että hallitus, joka oli päästänyt
vapautetut orjuudesta, valvoisi heitä, siksi kuin he pystyisivät
kävelemään suorana uudessa asemassaan.

Toinen joulu hänen uudessa kodissaan oli tullut, ennenkuin mitään oli
tehty; silloin hyväksyttiin tuuma, joka sovitti ja välitti kaikkia näitä
ajatuksia. Tämä oli _neljäs_ tuuma. Sitä ei valittu sen tähden, että
ne, jotka harrastivat sitä, olisivat pitäneet sitä parhaana keinona
valtion sairastaman taudin parantamiseen; ei suinkaan. Ei kukaan voi
olla niin yksinkertainen, että hän sitä uskoisi. _Kaukainen_
tulevaisuus oli kovin sumea lainsäätäjien silmissä, kun he hyväksyivät
sen: _läheinen_ tulevaisuus oli se, jota he pelkäsivät. Suuri vaali oli
käsissä. Presidentti ja hänen kannattajansa aikoivat kuulustella kansan
mieltä hänen uudestaan rakentamisen tuumastaan. Kun kongressi uhkasi
asettaa häntä kanteen-alaiseksi, etsi hän puolustusta vaali-uurnasta.
Joku tuuma oli keksittävä, millä vastustaa häntä. Mimmoinen se olisi?
Se logiki, joka voittaa vaaleissa, vastasi: "semmoinen, johon voi saada
kaikki yhtymään, jotka Pohjassa vastustavat presidentin tuumaa". Tästä
puolue-tarpeen ja valtiollisen epärehellisyyden kohdusta sikisi tuo
keskoinen tai oikeammin tuo hirviö, joka jo syntymähetkenänsä
tuomittiin isänmurhaajaksi.

Niinkuin kaikilla sovitelmilla, oli sillä kaikkien niitten tuumien
viat, joista sen eri kappaleet saatiin, eikä yhdenkään niitten ansiot.
Pelkuri, joka, juosten omantuntonsa kanssa ja seisoen pelkonsa kanssa,
tekee sovitelman niin että hän ottaa pään toisesta ajatuksesta ja
hännän toisesta, saa varmaan kumpaisestakin väärän pään.

Näitten lisäksi tulee se hyvin merkillinen seikka, että tämä tuuma,
samoin kuin kaksi noista hyljätyistä, ei ottanut lukuun sitä
kummallista ja mystillistä voimaa, joka kunkin katsojan kannan mukaan
vaikuttaa pitkin koko matkaa uskonnollisesta peri-ajatuksesta asti
kaikkia perustuksia kaipaavan ennakkoluuloon saakka, mutta aina pysyy
aivan selittämättömänä, vaikka kuitenkin järkähtämättömänä teko-asiana
kaikessa, mikä kuuluu Etelän hallituslaitokseen -- tuota yleistä
tunnetta tämän maan osan afrikalaisen väestön suhteen. Että orjallista
rotua, joka oli eroitettu hallitsevasta kansasta sekä värin että
yleisesti otaksutun ja opetetun syntyperäisen huonommuuden kautta,
puhumatta tuosta varsin tavallisesta luulosta, että se oli kokonaan
kykenemätön semmoiseen sivistykseen, jonka Kaukasialainen oli
saavuttanut -- että semmoista rotua heidän entisten isäntiensä puolelta
kohtaisi epäluulo ja vastenmielisyys, jollei suorastaan viha, kun heitä
oli kohotettu yhdenvertaisiksi valtiollisiksi kansalaisiksi, näyttää
niin luonnolliselta, että tuskin sopi odottaa, että ihmiset, joilla oli
tavallinen järki, eivät pitäisi siitä vaaria, Että asia herättäisi
kovin katkeria tunteita, kun se ilmestyi seurauksena valloituksesta ja
se vapaus, jota alamainen rotu nautti, isäntien mielestä oli
eriämättömästi yhdistetty tappion ja nöyrytyksen muistoon, pitäisi
näyttää yhtä selvältä. Mutta kun näitten tosi-asiain lisäksi tuli se
tieto, että jokainen, joka tuossa maan osassa puollustaisi tämmöistä
mustien koroittamista, varmaan yleisön silmissä myöskin asettuisi
samalle yhteiskunnalliselle kannalle kuin hekin, vieläpä semmoisessa
keskuudessa, jossa sääty-eroituksen ylenkatsojaa todella katsotaan
lainhylkiöksi, näyttää mahdottomalta, että sen ajan viisaat olisivat
olleet niin sokeat, etteivät huomanneet tekevänsä mitä suurinta
vahinkoa mustille, maalle ja itsellensä, kun esittelivät semmoista
uudestaan rakentamisen tuumaa, jonka menestys riippui valtion
tehokkaasta ja onnellisesta hoidosta tämän kansalaisluokan kautta
yhdessä niitten harvojen vallitsevan luokan jäsenten kanssa, jotka
syystä tai toisesta olivat taipusat, niinkuin heidän valkoiset
naapurinsa arvelivat, asettumaan mustien kannalle. Näitä tämmöisiä ei
voinut olla kuin seuraavat luokat: marttyyrejä, jotka peri-ajatuksen
tähden olivat valmiit kärsimään maanpakolaisuutta ja moitetta; oman
hyödyn etsijöitä, jotka olivat altiit tekemään ja olemaan mitä hyvänsä,
saadaksensa valtaa, virkoja ja voittoa; ja hulluja, jotka toivoivat,
että jollakin käsittämättömällä tavalla inhimillisen luonnon lait
lakkautettaisiin taikka että se asiain tila, joka ensin ilmestyi, olisi
vaan väli-aikainen. Lienee ollut tunnettu, että ensimäinen luokka
luonnollisesti ei voisi olla suuri. Marttyyrejä ei löydy koolta
missäkään valtiossa tai yhteiskunnassa. Erittäinkään ei saanut heitä
etsiä semmoisessa maan osassa, jossa toimelias ja voimakas vähemmistö
oli hallinnut yleistä mielipidettä, siksi kuin itsenäinen ajatus
muutamissa asioissa oli kokonaan kukistettu. Oman hyödyn etsijöitä sitä
vastaan, semmoisia, joita voiton- tai kunnianhimo johdattaa ja jotka
huolivat yhtä vähän peri-ajatuksista kuin niitten hyväksymisestä, jotka
heitä ympäröivät, semmoisia löytyy kaikissa säädyissä ja luokissa;
samalla kuin hulluja, joilla on kylläksi Jänttiä kauan aikaa uida lujaa
yleisten mielipidetten virtaa vastaan, ei tarvitse hakea suuremmassa
määrässä missäkään tavallisessa yhteiskunnassa.



XXI LUKU.

Kuinka viisaat miehet rakensivat.


Niin muodoin lienee ollut hyvin selvä niille viisaille miehille, jotka
keksivät tuon lyhytmielisen tuuman valita presidenttiä ilman tappion
mahdollisuutta, että he antoivat vallan uudestaan järjestetyissä,
yhteisen korkeimman hallituksen alla olevissa tasavalloissa yleisiin
asioihin tottumattoman rodun käsiin, joka oli siinä määrässä köyhä,
että sen vertaista tuskin löytyi koko sivistyneessä maailmassa,
ja niin taitamaton, ettei viisi vaalimiestä sadasta osannut lukea omaa
vaali-lippuansa, sekä semmoisille Adullamiiteille[37] syntyperäisten
valkoisten joukossa, jotka eivät pelänneet sitä pannaan panoa, joka
sulki Herran huoneen ovet heidän perheiltänsä, ynnä niille harvoille
sodan jälkeen tähän maan osaan asettuneille Pohjan miehille -- konnille
tai hulluille tai molempien luonnolla varustetuille -- jotka tahtoivat
ruveta vakinaisiksi kansalaisiksi ja yhtyä liikkeesen.

Näitä vastaan asetettiin semmoisen kansan varallisuus, tiedot ja
taidot, järjestävä kyky, ylpeys ja viha, jonka voittamiseen
rehellisessä taistelossa vaadittiin neljä vuotta, vaikka sen viholliset
olivat kolme kertaa lukuisammat, ja jota etupäässä yllytti pelko siitä,
mitä nyt, niinkuin näytti, aiottiin tunkea heidän päällensä tuon väärin
"uudestaan rakentamiseksi" nimitetyn keinon kautta: neekeri-rodun
tasa-arvosta.

Se tehtiin lisäksi siitä teko-asiasta huolimatta, että edellisten
kahdentoista kuukauden kuluessa Etelän valkoinen kansa edusmiestensä
kautta Johnson'in aikakauden eri lainsäätäjäkokouksissa suorastaan ei
ottanut tunnustaaksensa tätä tasa-arvoa vähimmässäkään määrässä,
_kieltäytyen sallimasta mustan kansan todistaa oikeuden edessä_
valkoista miestä vastaan taikka jollakin tavalla suojella oikeuksiansa
hengen ja omaisuuden suhteen valkoisten naapuriensa ahneudesta, halusta
tai pedollisesta himosta. Se tehtiin noista "Mustista lakikirjoista"
huolimatta, jotka olivat Väliaikaisten lainsäätäjäkokousten ensimäisiä
toimia ja jotka olisivat luoneet orjuuden semmoisen, jonka rinnalla
Venäjän aromaitten orjuus ennen Aleksanterin _ukaasia_ olisi ollut
varsin vähäinen.

Ja ne miehet, jotka keksivät tämän tuuman, pitivät itseänsä rehellisinä
ja viisaina valtiomiehinä. Useampi, kuin yksi heistä, on sittemmin
onnitellut itseänsä siinä uskossa, että hän tähän tuumaan osaa
ottamalla on halvalla hinnalla ansainnut ikuisen kiitoksen kaikilta
maailman vapauden ystäviltä! Pakoitettuaan ylpeätä kansaa luopumaan
siitä, mitä se kolmatta vuosisataa oli katsonut oikeudeksensa -- oikeus
pitää afrikalaista rotua orjuudessa -- he jatkoksi loukkasivat
tunnetta, joka oli yhtä syvä ja hehkuva, kuin Islamin uskonvimma tai
Hinduein luokkaumpinaisuus, tehden tietämätöntä, taitamatonta ja muista
riippuvaa rotua -- rotua, joka ei olisi voinut elää viikkoakaan ilman
hallitsevan kansan apua tai armeliaisuutta -- yhdenvertaiseksi
valtiollisten oikeuksien puolesta! Ei edes tähänkään tyytyen, he
menivät vielä edemmäksi ja, muuttaen kapinallisen maan osan itseänsä
hallitseviksi ja itsepäättäviksi valtioiksi, jättivät nuot puolueet
niinkuin kukot kiistakentälle taistelemaan ylivallasta ilman mitään
kansallisen välityksen mahdollisuutta. He sanoivat mustalle miehelle
erään sen ajan valhe-filosofin kielellä: "tempaa ylös, hakkaa pois tai
kuole!" Se oli huokea isänmaanrakkaus, huokea ihmis-ystävyys, huokea
menestys!

Sillä oli kuitenkin puollustuksensa, jota meidän on velvollisuus tuoda
esiin. Pohja ja Etelä olivat olleet kaksi perhekuntaa yhdessä talossa
-- kaksi kansakuntaa yhdellä nimellä. Kummankin henkinen, siveellinen
ja yhteiskunnallinen elämä oli ollut kovin toisenlainen ja eriävä. He
eivät ymmärtäneet eikä arvossa pitäneet toistensa tunteita tai
kehitystä enemmän, kuin John Chinaman[38] käsittää John Bull'in[39]
sivistystä. Tosin kyllä he puhuivat samaa kieltä, käyttivät samoja
hallitusmuotoja ja, suureksi onnettomuudeksi, luulivat ymmärtävänsä
toistensa aatteita.

Kumpikin luuli tietävänsä toisen ajatukset ja aikomukset paremmin, kuin
tämä itse. Pohjoisvaltalainen ajatteli ylenkatseella eteläistä
kansalaistaan yleensä hyvänluontoiseksi kerskaajaksi, joka muisti omaa
mukavuuttansa, rakasti valtaa ja loistoa ja hylkäsi kaikki elähyttävät
peri-aatteet, jotka jollakin tapaa vaikuttivat hänen etuihinsa.
Etelävaltalainen halveksi pohjoisvaltaista kumppaniansa, pitäen häntä
kylmäverisenä, itsekkäänä, ulkokullattuna, pelkurimaisena ja
kateellisena. Tässä alempana näkyy, kuinka he molemmat väärin
ymmärsivät toisiansa, kun kumpainenkin luuli paljon paremmin
ymmärtävänsä toisen sydämen, kuin hän edes koetti omaansa ymmärtää.

            Ante bellum.[40]

_Pohjoisvaltioiden ajatus orjuudesta_.

Orjuus on siveelliseltä, valtiolliselta ja taloudelliselta kannalta
väärä. Sitä suvaitaan ainoastaan sovun ja rauhan tähden. Neekeri on
ihminen, ja hänellä on samat luonnolliset oikeudet, kuin valkoisellakin
rodulla.

_Etelävaltalaisten ajatus orjuudesta_.

Neekeri kelpaa vaan orjaksi. Raamattu hyväksyy orjuutta, ja sen täytyy
olla oikea; taikka jollei se ole aivan oikea, niin se on ainakin
välttämätön asia nyt, kun tuo rotu kerran on joukossamme. Me emme voi
elää heidän kanssaan milläkään muulla kannalla.

_Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta_.

Nuot Etelän toverit tietävät, että orjuus on väärä eikä sovi yhteen
hallitusmuotomme kanssa; mutta se on edullinen asia heille. He lihoavat
ja rikastuvat ja heillä on hyvä aika sen kautta; eikä kukaan voi
moittia heitä siitä, etteivät tahdo siitä luopua.

_Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta_.

Nuot Yankeet ovat kateissaan siitä, että me käytämme orjuutta
hyödyksemme, viljellen pumpulia ja tupakkaa, ja tahtovat kateudesta
riistää meiltä orjamme. He eivät usko sanaakaan siitä, mitä sanovat
orjuuden vääryydestä, paitsi muutamat vimmapäiset. Kaikki muut ovat
ulkokullatuita.

            Post Bellum.[41]

_Pohjoisvaltalaisten ajatus asemasta_.

Neekerit ovat nyt vapaat, ja heille pitää antaa hyvä tilaisuus itse
tehdä jotakin. Mitä on väitetty heidän huonommuudestaan, lienee totta.
Luultavasti se ei kuitenkaan ole osottava itseänsä siksi; mutta, olkoon
se totta taikka väärää, heillä on oikeus yhdenvertaisuuteen lain
edessä. Tätä juuri sota tarkoitti, ja on vaan katsottava, että se
heille suodaan. Mitä puuttuu, hankkikoot itsellensä, miten voivat, tai
olkoot ilman, kumman tahtovat.

_Etelävaltalaisten ajatus asemasta_.

Me olemme sodan kautta kadottaneet orjamme, pankkiemme pää-omat,
kaikki. Me olemme tulleet voitetuiksi ja olemme kunniallisesti
antauneet; orjuus on tietysti poistettu. Orja on nyt vapaa, mutta hän
ei ole mikään valkoinen. Me emme karsastele mustaa miestä semmoisenaan
ja jos hän pysyy asemassaan, mutta hän ei ole meidän vertaisemme, häntä
ei voi tehdä meidän vertaiseksemme, emmekä salli, että hän hallitsee
meitä tai saa saman vallan, kuin valkoinen rotu. Me emme ollenkaan
vastusta, että hän äänestää, jahka hän vaan äänestää, niinkuin hänen
entinen herransa taikka niinkuin se, jolle hän tekee työtä, neuvoo
häntä; mutta, jos hän tahtoo äänestää toisin, vastatkoon itse
seurauksista.

_Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta_.

Nyt kun neekeri on äänestäjä, täytyy Etelän kansan kohdella häntä
hyvin, koska he tarvitsevat hänen ääntänsä. Neekeri on pysyvä
uskollisena hallitukselle ja sille puolueelle, joka toimitti hänelle
vapauden, sitäkin varten, että tämä pysytettäisiin vakinaisena.
Virkojen ja vallan tähden on kylläksi Etelän valkoisia menevä heidän
puolellensa, että he epämääräiseksi ajaksi pystyvät yhä eteenpäin
pitämään noita valtioita hoimissaan. Neekerit ryhtyvät työhön ja asiat
selviävät vähitellen itsestänsä. Etelällä ei ole mitään oikeutta
valittaa. He tahtoivat pitää neekereitä orjina, saattivat maan
alinomaiseen rauhattomuuteen niitten tähden, synnyttivät sodan sen
vuoksi, ettemme huolineet ottaa kiinni heidän karanneita neekereitänsä,
tappoivat miljoonan ihmisiä; eikä heidän nyt sovi valittaa, jos juuri
se ase, jonka avulla he ylläpitivät valtaansa, käännetään heitä vastaan
ja tehdään niitten vääryyksien oikaisimeksi, joita he itse aikaan
saattivat. Se lienee kyllä kovaa; mutta he oppivat tästälähin
menettelemään paremmin.

_Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta_.

He ovat tehneet neekerin äänestäjäksi ainoastaan halventaakseen ja
häväistäkseen Etelän valkoista kansaa. Pohja ei pidä ollenkaan väliä
neekerillä ihmisenä, vaan vapautti hänet ainoastaan nöyryyttääksensä ja
heikontaaksensa meitä. Tietysti se on yhdentekevä Pohjan kansalle, onko
neekeri äänestäjä vai ei. Löytyy niin vähän mustia miehiä siellä, ettei
tarvitse yhtään peljätä, että yksikään valitaan virkamieheksi,
lainsäätäjäksi tai oikeuston jäseneksi. Koko hankkeen tarkoitus on
loukkaus ja häväistys. Mutta vartokaat vaan, siksi kuin valtiot ovat
jälleen järjestetyt ja "Sinitakit" ovat poissa, niin kyllä näytämme
heille heidän erehdyksensä.

Molemmissa näissä arvosteluissa toisen luonteesta oli juuri kylläksi
totuutta kumpaakin eksyttämään. Kokonaisuudessaan katsottuna Etelä
totisesti uskoi, että orjuus sekä siveellisesti että valtiollisesti oli
oikea. Samoin Pohja oli yhtä vilpittömästi vakuutettu orjuuden
pahuudesta ja sen mahdottomuudesta soveltua yhteen tasavaltaisten
laitosten kanssa; kuitenkin molemmat epäilivät toistensa rehellisyyttä.
Etelä oli oikeassa, kun uskoi, että Pohja huoli vähän tai ei ollenkaan
neekeristä _ihmisenä_, mutta väärässä, kun ajatteli, että oppi
valtiollisesta yhtäläisyydestä ja yleisestä ääntö-oikeudesta keksittiin
taikka tyrkytettiin vastaan-otettavaksi jostakin pahan suonnin, koston
tai kateuden tunteesta Etelän suhteen. Ei mikään alentamisen halu
missäkään tämmöisessä yhteydessä tullut Pohjoisvaltalaisen mieleen. Se
ajatus, että "yhtä verta ovat kaikki kansakunnat maan päällä", ja ettei
voi sallia "rodun, ihonkarvan tai edellisen orjuuden tilan" vaikuttaa
kenenkään laillisiin tai valtiollisiin oikeuksiin, _oli_ elävä
perus-aate Pohjoisvaltalaisen mielessä ja yhtä mahdoton masentaa, kuin se
rodun-vihan tunne, joka sitä kohtasi ja jonka voimaa se itsepintaisesti
halveksi.

Löytyi vielä toinenkin seikka, jonka ne viisaat miehet kokonaan
unhottivat, jotka semmoisessa tulisessa kiireessä uudestaan rakensivat
vapauden linnan. Etelää arvostellessaan ja sen tulevaisuutta
ennustaessaan he kuvasivat sitä itsekseen semmoiseksi, kuin Pohja olisi
ollut, jos sen asukasmäärään olisi lisätty äsken vapautettuja
neekereitä sen verta, että näitten luku olisi ollut kolmas osa koko sen
väestöstä; toisin sanoin, heidän mielestään oli vapautuksen seuraus
ainoa eroitus Pohjan ja Etelän välillä. He eivät arvostelleet oikein
pää-asiallisesti erilaisen sivistyksen ja kehityksen vaikutusta Etelän
valkoiseen kansaan. He sanoivat: "Etelä on tähän saakka erinnyt
Pohjasta _ainoastaan_ orjuus-laitoksen kautta. Tämä on nyt poistettu;
vapautetut ovat ainoa jälelle jäänyt muisto sen olemisesta; sentähden
Etelä on aivan niinkuin Pohja olisi, jos vapautetut lisättäisiin sen
väestöön". Se oli kummallinen erehdys. Miespolvien mietteet eivät huku
yhdessä tunnissa. Erilaisia sivistyksiä ei voi yhdessä hetkessä tehdä
samanlaisiksi yhden ainoan laitoksen hävittämisellä.

Niitten omituisuuksien joukossa, joitten kautta Pohjan ja Etelän
yhteiskunnat erisivät toisistaan, oli yksi niin selvä ja ilmeinen,
yksi, joka oli niin usein esiintynyt valtiollisessa historiassamme,
että näyttää melkein mahdottomalta, että tarkat tämän historiamme
tuntiat olisivat voineet hetkeäkään olla sitä huomaamatta tai oikein
arvostelematta. Tämä on perheellisen aseman, yhteiskunnallisen arvon
tai valtiollisen etevyyden vaikutus. Johto semmoisessa merkityksessä,
että sokeasti ja arvelematta seurataan jotakin miestä, vaikka hän ei
milläkään erityisellä tavalla edustaisikaan mitään aatetta, semmoinen
johto on melkein tuntematon asia Pohjassa; Etelässä se on oikea valta.
Jokaisella perheellä siellä on luottilas-joukkonsa, seuraajansa, jotka
kokoontuvat tämän perheen johdatettaviksi yhtä nopeasti ja melkein yhtä
suorapäisellä uskollisuudella, kuin nuot vanhat skotlantilaiset
heimokuntalaiset, joita palava risti kutsui kokoon. Tämän tosi-asian
kautta orjuuden laitos oli pidetty voimassa viisikymmentä vuotta. Tämän
omituisuuden kautta Unionista luopuminen ja kapina kävivät
mahdolliseksi. Ne, joitten toimesta niin kutsutut "Uudestaan
rakentamisen asiakirjat" syntyivät, näyttävät himmeästi aavistaneen,
vaikk'ei ollenkaan ymmärtäneen tai miksikään arvostelleen tätä
tosi-asiaa. He näyttävät ajatelleen, että jos todellinen valtiollinen
asema riistettäisiin tältä ylhäiseltä luokalta, se sen kautta jäisi
valtiollista vaikutusta vaille: niin muodoin määrättiin, että
kaikkia, jotka olivat niin etevät, että olivat olleet sivili- tai
sotavirkamiehiä ennen sotaa ja olivat jälestäpäin ottaneet osaa
kapinaan, kiellettäisiin äänestämästä tai virkaa pitämästä, siksi kuin
he päästettäisiin tämmöisestä laillisesta esteestä.

Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän
seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku
ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa
kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa
poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa;
jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän
drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea
vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.

Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin
ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin _arvolliseksi väeksi_
-- pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet
Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka
olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien
niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja
saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten.
Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien
eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut
afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet
valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja
"Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat
Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen
uudestaan rakentamisen hyödyksi.

Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä
höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai
uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä
suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat
perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet
Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta
se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina
spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin
sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.

"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät
vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski
heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän
mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun
"Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista
johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti
yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli
kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi
saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista
yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka
eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa,
joka suosi "_E pluribus unum'in_"[44] oikaisemista "_Ex uno
duoiksi_".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat
aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli
kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat
antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta
ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä
sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista
mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka
sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle
Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia
mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole
rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat,
jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti
suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä
liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä
seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että
kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi
muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan
uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet
olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset,
jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa
valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen
"tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta
niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen
kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia,
tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää
sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti
vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä,
omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen
tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja
löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän
pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi,
jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta
heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät
kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja
häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä
mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet.
Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä;
mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin
teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli
se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa
sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan
vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille,
jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä.
Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta
sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi.
Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen
kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut
niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä
maan osassa.

Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja,
yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta
ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan
syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen
asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään.
Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien
omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty
huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän
Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi,
että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä
surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja
säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he
surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja
hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen
orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi
unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta,
jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta
uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen;
mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain
eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki
voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin
lopullista tarkoitusta -- orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä --
vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi.
Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia _ynnä_ orjuuden kanssa, paitsi
kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä
hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi
ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin
toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa.
Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet
pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai
vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen
urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi
panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät
tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa,
kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti
kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he
olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.

He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä
syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti
ottaneet osaa kapinaan -- rangaistukseksi heidän kavalluksestaan.
Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen
kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja
luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli
oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada
korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä
otettiin.

Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden
peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset
kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää,
missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina
on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman
vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta
tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä,
jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten
suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita,
ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka,
jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin
kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja
karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet
taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat
miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.

Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen
kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti
orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja
hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut
parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden
lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät
erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen
vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa,
puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi
omassa maassaan -- kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä,
että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos
kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja
jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan
myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten
miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi
saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme
ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet
eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja
viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin
suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.



XXII LUKU.

Kukon kiekunta.


Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset,
jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka
kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen
seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä
heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli
sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä.
He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli
uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen
ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli
muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet
ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he
olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet
sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina;
mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea
sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden
suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka
eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet
ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät
varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla
hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin
varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja
sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: --

"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää
kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä
ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin
teidän Pohjassa on tapa".

"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen
vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"

"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi.
"Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".

Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen
turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi
huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä
kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta
tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana
taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet
ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin
osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.

"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.

"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en
ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten -- se suljettaisiin pois kaikista
seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa.
Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin
parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja -- ja --"

"Ja miksi?"

"Noh -- 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat,
näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä
tervehtimässä".

"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa
lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"

"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva
aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja
sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä,
pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä,
mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".

"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta
millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi
tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina
aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".

"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte;
mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen
sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä
ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".

Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen;
Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain
mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi
asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta.
Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä
oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin
sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia
kirjoja ja lentokirjasia, _joitten omistamista pidettiin
hengenrikoksena_. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään
vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä
vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat
kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu
eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.

He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta
he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista
pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.

Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää
Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä
suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat,
hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla
vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.

Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen
perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut
tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän
semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin,
jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa
oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun
hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen
kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän,
kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin
lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja
lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä
hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä
puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen
seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen
työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.

"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa
nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti
saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut,
arvaan minä".

"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan
varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt
aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä -- ah --
te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja
minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin
joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi
hän puoleksi leikillisesti.

"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan,
niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran,
kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua
teidän kanssanne".

"Noh?"

"Tulkaat tämän puun alle", hän sanoi, katsoen tietä ylös- ja alaspäin.
"Ei ole miksikään hyödyksi seisoa esillä tuolla kuunvalossa".

Kun he olivat varjossa, lausui tohtori: --

"Te ehkä arvelette, ettei asia koske minuun, ja niin todella onkin;
mutta minä olen juuri ajatellut, että jonkun tulisi sanoa teille -- ja
koska ei kukaan muu näytä sitä tehneen, arvelin, että ottaisin
toimekseni ilmoittaa teille -- että menettelette kovin epäviisaasti".

"Minä!"

"Niin; minä olen huomannut, että te, kaupungissa käydessänne, usein
lähdette sieltä melkein samaan aikaan, kuin tänä iltanakin. Teidän
tulee nyt tietää, että teidän puheenne ja kaikki, mitä teillä on
sanomista, milloin hyvänsä yleisistä asioista keskustelette, on kovin
vastenmielistä kansallemme, semminkin kuin he kokoontuvat kaupunkiin ja
ovat juoneet ja tulistuneet".

"Te ajattelette siis, ettei miehellä saa olla omat ajatuksensa, vaan
että hänen täytyy jättää ne jonkun naapuriensa valiokunnan
allekirjoitettaviksi, ennenkuin hän mynttää niitä käyvän puhetavan
rahaksi", lausui Hullu vähän tylysti.

"Ei; minä en tullut tänne riitelemään teidän ajatuksistanne eikä edes
siitä ajasta, jolloin, ja siitä tavasta, jolla niitä lausutte", vastasi
toinen. "Minä en ole ensinkään varma, ettette ole oikeassa
mielipiteittenne puolesta. Ne ovat todella varsin hyväksyttäviä ja
teidän mielestänne, epäilemättä, ihan kumoamattomia. Kuitenkin te,
luullakseni, saisitte oppia vähän viisautta niiltä miehiltä, joitten
kanssa pidätte seuraa. Minä näin teidän puhuvan David Nelson'in kanssa
tänään. Hän on yksi niistä, joita minä tarkoitan. Parempaa Unionin
miestä ei koskaan seisonut maanpinnan ja päivänsädetten välillä; ja
minä tahtoisin panna vetoa siitä, että hän neuvoi teitä olemaan
varovainen, ei ainoastaan sen suhteen, mitä sanotte, vaan myöskin sen
suhteen, milloin ja missä te sen sanotte".

"Tietysti hän niin teki!" arveli Hullu nauraen. "Näyttää siltä, kuin
kaikki nämät Unionin miehet pelkäisivät sanomasta, että heidän sielunsa
ovat heidän omansa".

"Joll'eivät olisi olleet varovaisia, olisi heidän sielunsa ollut
kaikki, mitä olisi voinut sanoa heidän omakseen", puhui tohtori
kiivaasti. "_Minä_ en ollut mikään Unionin mies", hän jatkoi. "Minä
puoleksi häpeän sitä sanomasta; sillä minä tiesin ja tunsin, että
Secessioni ja Konfederationi olivat suorastaan hulluutta. Mutta totuus
on se, että minulla ei ollut rohkeutta kylläksi; minä en voinut
vastustaa kansalaisteni painoa. Minä harjotin kuitenkin tointani täällä
näitten Unionin miesten joukossa ja olin jonkun aikaa myöskin
armeijassa. Minä olin Fredericksburg'issa, kun teidän väkenne koetti
valloittaa sitä; ja minä sanon teille nyt, översti, että olisin
mieluisammin seurannut teidän miehiänne tuon alastoman yläis-tasangon
poikki Marye's Hill'in juurelle, kuin kokea, mitä nämät Unionin miehet
päivästä päivään koko sodan kestäessä kokivat. Minä näin monta
kummallista seikkaa; mutta minä opin pidättämään kieltäni pelkästä
heidän urhoollisuutensa ihmettelemisestä".

"Epäilemättä", arveli Hullu; "mutta näyttää siltä, kuin heitä olisi
paljon perinpohjaisemmin suomittu, kuin ikinä teitä kapinoitsijoita.
Minä en saata ymmärtää, miks'eivät he nyt puhuisi suutansa puhtaaksi ja
peittelemättä näyttäisi värejänsä. No, ainoastaan pari päivää sitten
minä kutsuttiin yhteen Unionistein kokoukseen ja, arvellen sitä
hupaiseksi asiaksi, otin mukaani yhden karnisooni-lipun, joka
sattumalta oli minulla, ja ripustin sen puhelavan ylitse. Vähän ajan
perästä muutamat johtajista tulivat luokseni ja kysyivät, enkö sallisi,
että se otettaisiin alas. He sanoivat ilolla näkevänsä sen ja niin
edespäin, mutta pelkäsivät, että siitä syntyisi rettelöltä".

"Te ette tietysti ottanut sitä pois", sanoi tohtori.

"Syystä teidän sopii sanoa niin! Minä olisin kuollut, ennenkuin sitä
olisi saatu laskea tuumaakaan alemmaksi. Minä olin taistellut
saadakseni oikeutta _asettaa_ sitä siihen ja olin valmis taistelemaan
saadakseni _pitää_ sitä siinä", lausui Hullu innolla.

"Siitä ei ole epäilemistäkään, översti", vastasi toinen; "vaan
kuitenkin, kaikella kunnioituksella puhuen, minusta näyttää, kuin
olisitte menetellyt hullusti, kun asetitte sen siihen. Minä en voi
enemmän ymmärtää teitä, kuin tekään ymmärrätte Unionin miehiä
ympärillänne. Oletteko koskaan ajatellut, että Unionin miehet täällä
ovat kovasti vähemmistössä, ja että me muut -- minä tarkoitan pääosaa
kansastamme -- katsomme tätä tarpeetonta lippunne heiluttamista
kasvojemme edessä loukkaukseksi ja röyhkeydeksi teidän puoleltanne?
Yksistään sitä, että kannatte tuota vanhaa univormutakkia, vaikka minua
ilahuttaa nähdä, että olette uhrannut napit, pidetään häväistyksenä.
Teidän tulisi muistaa, että olette yksi voittajista voitettujen
keskellä".

"Mutta minä en vihaa ketään, en suo mitään pahaa kenellekään, joka
kantoi harmaata univormua", sanoi Hullu vastalauseeksi.

"Siitä kyllä olen varma, sillä muutoin en olisi tänään ratsastanut
tänne, tehdäkseni teille hyvää työtä tänä yönä", arveli tohtori.

"Minä en ymmärrä teitä".

"Arvattavasti ette. Mutta sen voitte ymmärtää, että, jos minä
ystävällistä tarkoitusta varten varmaan tiesin tapaavani teitä täällä,
joku, jolla on paha tarkoitus, saattaa hänkin yhtä varmaan tietää
tapaavansa teitä".

"Tarkoitatteko, että väijyksiä asetetaan minua vastaan?"

"Minä tarkoitan", sanoi tohtori pontevasti, "että, jos minä olisin
teinä, minä en ottaisi tavakseni pimeän tultua ratsastaa mitään
määrättyä tietä myöten".

"Mutta --"

"Minä en vastaa mihinkään kysymyksiin, översti, vaan sanon teille hyvää
yötä". Hän käänsi hevosensa ja aikoi juuri ratsastaa pois, kun hän
pysäytti sen ja sanoi: -- "Teidän ei tarvitse pelätä mitään _tänä
yönä_, ja luullakseni minun ei tarvitse pyytää teitä olemaan tästä
kohtauksesta puhumatta. Hyvää yötä!"

Hän laski hevosensa liikkeelle ja ratsasti pientä laukkaa kaupunkia
kohden, istuen sen selässä sillä keveällä, heiluvalla tavalla, joka on
omituinen joutilaalle, varalliselle Etelän miehelle, joka on ollut
satulassa melkein joka päivä lapsuudestansa asti, joka ratsastaa ei
niin paljon ratsastamisen vuoksi, kuin joutuaksensa eteenpäin
vähimmällä vaivalla omasta ja hevosensa puolesta. Kun tämä helppo
juoksu oli saattanut tohtorin jonkun metsänkolkan ohitse eikä kuulunut
muuta, kuin hevoskavioin säännöllinen, kolea kopina, ratsasti Hullu
esiin vesitammen varjosta ja matkusti miettiväisesti kotiin päin. Jos
hän tarkasti katseli tien varrella olevia pensaita ja säpsähti, kun
joku eksynyt lehmä melkoisella melulla tunki puoleksi valaistun
viidakon läpi, sopii antaa hänelle anteeksi päivän monien varoitusten
jälkeen.



XXIII LUKU.

Arpa on heitetty.


Kun aika valita edusmiehiä perustuslakeja ehdottelevaan konventtiin oli
käsillä, pitivät maakunnan Unionin miehet kokousta kandidaatein
ehdottelemiseksi. Musta kansa, joka ei tähän asti ollut tottunut
valtiollisiin kokouksiin, mutta joka hämärästi käsitti, että heidän
oikeutensa ja etunsa olivat kysymyksessä, saapui suurissa joukoissa.
Unionin miehiä oli vähä eivätkä ne kuuluneet siihen luokkaan, joka oli
harjaantunut semmoisia kokouksia johdattamaan ja hallitsemaan.
Kokouspaikaksi oli valittu vanha kansakoulun huone, joka sijaitsi
kauniissa lehdossa noin parin penikulman päässä maakunnan pääpaikasta.
Osaksi uteliaisuudesta, osaksi voimiensa mukaan auttaaksensa ja
tukeaksensa liikettä, joka, perustuen federaalisen Unionin
tunnustamiseen ja kannattamiseen, oli vastakohtana vapaaehtoisen
secessionin ja hajoamisen aatteesen, Hullu myöskin tuli kokoukseen,
vaikka tuskin puoleksikaan vakuutettuna ehdotetun Uudestaan
rakentamisen tuuman käytännöllisyydestä ja viisaudesta. Tähän aikaan
hän oli hyvin tunnettu maakunnassa ja kokonaan hänen itsekään siitä
tietämättä häntä pidettiin yhtenä liikkeen johtajana. Nelivuotisessa
sotapalveluksessa tottuneena käskemään ja jo aikaa ennen tätä täynnänsä
sitä taipumusta altiisen, innokkaasen ja tehokkaasen osan-ottoon
yleisiin asioihin, joka melkein on pohjoisvaltaisen kansalaisen
etu-oikeus, hän oli suuttunut ja huolestunut niitten Unionin miesten
ujosta epäileväisyydestä, jotka ympäröivät häntä. Miksi sata taikka
tuhat miestä tulisi kokoon erityistä tarkoitusta varten, mutta sitten
vaan rykisi ja änkyttäisi ja odottaisi, että joku tekisi alun, sitä hän
ei voinut ymmärtää. Kun hän saapui paikalle, oli se tunti, joksi kokous
oli kuulutettu, jo tullut. Musta kansa oli tiheänä joukkona kokoontunut
toiselle puolelle puhelavaa, totisina odottaen ottaaksensa mitä osaa
hyvänsä noitten uusien ja koettamattomien kansalais-oikeuksien
toimittamiseen heille vaan määrättäisiin. Valkoiset miehet olivat
istuutuneet sinne tänne vähissä ryhmissä, keskustellen matalalla,
levottomalla äänellä ja luulevaisesti katsellen jokaista uutta tuliaa.
Hiukan syrjässä oli muutamien ystävien kanssa översti Ezekiel Vaughn,
nauraen ja äänekkäästi puhuen eri miehistä, jotka ottivat osaa
liikkeesen. Tämä näytti kummallisen masentavaisesti vaikuttavan
valkoisiin Unionisteihin, jotka ilmeisesti pelkäsivät hänen
korkea-äänistä ivaansa ja varoivat, että joku häiriö syntyisi, jos he
koettaisivat tehdä alkua.

"Noh", sanoi Hullu, lähestyen noin kymmenmiehistä seuraa, joka oli
istuutunut piiriin jättiläis-kokoisen tammen alle, "miks'ette aiota?"

"St!" sanoi yksi niistä, joita hän oli puhutellut. "Ettekö näe noita
tovereita?" samalla nyykäyttäen päätänsä ja viitaten kädellänsä
Vaughn'ia ja hänen joukkoansa kohden.

"Enkö näe heitä?" Hullu vastasi, katsoen heihin päin. "Näen kyllä. Entä
sitte?"

"He ovat tulleet tänne vaan melskettä aikaan saattamaan".

"Pah!" arveli Hullu. "He eivät halua mitään melskettä; mutta jos
haluavat, niin antakaat heidän saada".

"Mutta me emme voi tehdä mitään, jos he ovat päättäneet hajoittaa
kokouksen", sanoi unionisti.

"Hajoittaa kokouksen! Loruja! Eikö meitä ole kylläksi miehiä hoitamaan
tuommoista joukkiota sotaan kelpaamattomia riitakukkoja?"

"On kyllä! Mutta sitten he panisivat toimeen paljon rettelöltä", kuului
vastaus. "Ettekö luule, että olisi parempi lykätä kokous toistaiseksi
ja yksityisesti sopia puoluelaistemme kanssa, että he jonakin
määrättynä päivänä tulisivat tänne ja olisivat varovaiset eivätkä
antaisi översti Vaughn'in eikä kenenkään hänen joukkolaisensa saada
mitään tietoa siitä?"

"En, sitä minä en luule!" vastasi Hullu nopeasti. "Jos aiomme antaa
joukon miehiä, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta, kuin pieksäneet
kieltänsä, pelottaa ja karkottaa itseämme velvollisuuttamme
täyttämästä, niin meidän sopisi yhtä hyvin jättää koko asia ja mennä
kotiin. Joll'ei, jääkäämme tänne ja tehkäämme velvollisuutemme,
niinkuin hyvät kansalaiset ainakin".

"Miks'ette alota näyttelemistänne, Servosse?" kysyi Vaughn korkealla,
pilkkaavalla äänellä, kun hän lähestyi tätä ryhmää. "Minä sanon teille,
että me olemme jo kovasti väsyneet odottamasta; ja nuot niggerit
tahtoisivat pian päästä äänestämään".

"Halloo, Vaughn!" vastasi Hullu äänellä, joka oli yhtä korkea, mutta
iloisempi. "Oletteko tekin täällä? Siinä tapauksessa sopii heti
alottaa. Me odotimme vaan apinaa alottaaksemme; mutta, koska nyt olette
saapuvilla, olemme kaikki valmiit".

Naurua kuului, ja Vaughn peräytyi hämmentyneenä. Mutta yksi niistä,
joitten kanssa Hullu oli keskustellut, veti hänet syrjäpuoleen ja sanoi
totisesti: --

"Teidän täytyy, översti, antaa minulle anteeksi; mutta minä pelkään,
että saatatte itsenne ikävään asemaan, jos puhuttelette noita ihmisiä
tuolla tavalla. Niinkuin näette, he eivät ole tottuneet siihen".

"Tottukoot siis siihen", arveli Hullu huolettomasti. "Jos Vaughn ei
olisi tahtonut terävää vastausta, olisi hän voinut olla hävytöntä
muistutusta tekemättä".

"Kyllä, översti; mutta, näettekö, he ovat tottuneet tekemään ja
sanomaan, mitä tahtovat semmoisten suhteen, joilla on toinen ajatus,
kuin heillä. No, minä muistan, kun erästä miestä vainottiin juuri tässä
maakunnassa siitä, että hänellä oli hallussaan kapinallinen kirja --
semmoinen, jossa puhuttiin orjuudesta, tiedättehän -- jonka hän lainasi
jollekin ystävälle; ja ihmiset melkein pelkäsivät puhuttelemasta häntä
taikka menemästä takaukseen hänen puolestaan, ettei hän joutuisi
vankihuoneesen. Te Pohjoisvaltalaiset ette tiedä mitään siitä, mitä me
täällä sanomme yleiseksi mielipiteeksi".

"Minä en suinkaan tahdokaan tietää siitä mitään, jos se tarkoittaa,
ettei mies saa vapaasti lausua ajatustansa eikä heittää kiviä, kun muut
heittävät semmoisia hänen päällensä", sanoi Hullu vakaasti.

"Se on kuitenkin", arveli Unionin mies, "hulluutta, kun tarpeettomasti
vastustaa ja ärsyttää semmoista henkeä".

"Siinä minulla on aivan sama ajatus, kuin teilläkin, ystäväni", kuului
Hullun vastaus. "Mutta jos kenellä on aatteita, jotka ansaitsevat
kannattamista, joitten edestä ansaitsee taistella, niin ne myöskin
ansaitsevat, että astutaan esiin niitä puollustamaan, kun niitä
pilkataan ja solvaistaan".

"Siltähän se näyttäisi; mutta se ei käy laatuun -- ei ainakaan tässä
maassa", lausui unionisti huoaten.

Tällä hetkellä huomattiin jonkunlaista levottomuutta väkijoukossa; ja
heikkoja yksityisiä hurraa-huutoja kuului, kun översti Rhenn ratsasti
ylös, hypähti hevosensa selästä, jonka hän sitoi johonkin ulkonevaan
lehväkseen, ja astui esiin, pitäen kovin kulunutta majavankarvaista
hattuansa vasemmassa kädessään, kumartaen ja pudistaen kättä
naapuriensa kanssa sekä luontevalla, mutta vakavalla kohteliaisuudella
vastaten mustan kansan meluaviin tervehdyksiin. Tämä tulo näytti
antavan luottamusta niille, jotka ennen ilmeisesti olivat pitäneet koko
tointa vastenmielisenä, jopa vaarallisena velvollisuutena. Nathan Rhenn
oli gentlemani, joka kuului erittäin eteläiseen, mutta tavattoman
harvinaiseen tyyppiin. Hänen heimonsa oli vanha, mutta ei enää
varallinen. Hänen tuttavakuntansa oli hyvä, mutta ei ylhäinen. Ennen
sotaa hänen varallisuutensa oli ollut vaan keskinkertainen; nyt hän oli
todella köyhä. Mutta hän ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä
luopunut siitä syntyperäisestä komeudesta, joka aina oli ollut
omituinen hänen käytöksellensä. Hänellä oli nyt harmaanruskeat
kotitekoiset vaatteet yllänsä, mustat villa-sormikkaat kädessä, korkea,
musta huivi kaulassansa sekä karkea, kaitalierinen ja jokseenkin
likainen majavais-hattu päässä, ja ilman tuota vakavaa, miellyttävää ja
arvokasta kohteliaisuutta olisi koko hänen ulkomuotonsa suuresti
nauruttanut. Sen kokouksen perästä, jossa Hullu piti esikoispuheensa
valtiollisista asioista ja jossa översti Rhenn oli ollut esimiehenä,
tämä harvoin oli käynyt missään yhteisessä kokouksessa, ja hän oli
tunnettu semmoiseksi, jonka kanta (huolimatta hänen entisestä
unionismistaan, jota ei voitu kieltää) oli kovin epäiltävä. Hän oli
tunnettu semmoiseksi, joka ei olisi tullut kokoukseen, jollei hän olisi
aikonut puollustaa sitä asiaa, jonka edistämiseksi oli kokoonnuttu.
Läsnä-olijat pitivät häntä siis hyvin tärkeänä lisä-apuna Uudestaan
rakentamisen asialle. Hän oli tuskin ehtinyt tervehtiä lukuisia
ystäviänsä, kun joku nousi ja sanoi: --

"Minä ehdottelen Nathan Rhenn'ia tämän kokouksen esimieheksi".

Yksimielisesti suostuttiin siihen; ja monella vakavalla kumarruksella
ja vastaväitteellä tulokas suvaitsi, että hän talutettiin puhelavalle.
Istuttuansa esimiehen istuimelle, hän piti lyhyen puheen, joka
pää-asiallisesti kuului näin: --

"Kansalaiset, -- Minä olen tänä päivänä tullut tänne auttaakseni ja
edistääkseni liikettä, joka tarkoittaa niin kutsuttujen Uudestaan
rakentamisen asetusten puollustamista, ja tämä lienee syy siihen, että
olette kunnioittaneet minua valitsemalla minua esimieheksenne. Niinkuin
hyvin tiedätte, olen aina ollut Unionin mies. Minä luulen, että kaikki
ihmiset ja puolueet minkä olojen tahansa vallitessa ovat myöntäneet
minulle tämän arvon. Mutta samalla en ole milloinkaan ollut eikä
minua ole koskaan pidettykään minäkään abolitionistina. Minä olin
orjan-omistaja ja kuuluin orjan-omistajain sukuun enkä ole koskaan
tuntenut mitään omantunnon vaivoja sentähden, että pysyin semmoisena.
Minä en koskaan arvostellut orjuutta, se on totta, minäkään uutena
taikka yleisenä kysymyksenä, vaan katselin sitä semmoisena, kuin
tapasin sen, yhteydessä ainoastaan oman itseni kanssa. Minä en ostanut
enkä myynyt orjia; paitsi kuin ostin jonkun vaimon, jottei häntä
myytäisi pois hänen miehensä luota, ja myin jonkun miehen hänen omasta
pyynnöstään, jotta hän saisi mennä vaimonsa kanssa. Inhimillisten
olentojen ostaminen ja myyminen, minä myönnän sen, oli vastenmielistä
minulle; mutta minä suostuin tähän laitokseen semmoisena, kuin sen
löysin, enkä tuntenut mitään kutsumusta ryhtyä sen hävittämiseen. Siinä
yrityksessä, joka tehtiin hallituksen hajoittamiseksi, tämä laitos
kukistettiin; ja juuri kysymys niitten vastaisista valtiollisista
oikeuksista, jotka, niinkuin sopii sanoa, vielä eilen olivat orjia, on
se, joka nykyjään herättää eri mielipiteitä kansassa ja uhkaa tuleviksi
päiviksi riitaa. Jos meidän olisi ratkaistavana se yksinkertainen
kysymys, palautetaanko meidät jälleen amerikalaiseen Unioniin ja
saammeko ottaa vanhan sijamme yhtenä saman-arvoisena valtiona, ei
ilmaantuisi mitään erimielisyyttä. Ainoastaan pieni vähemmistö
kansassamme vastustaisi semmoista palauttamista muista syistä, kuin
siitä, että sen kautta poliitillinen valta annettaisiin vapautetulle
kansallemme. Muutamat pitävät tämmöistä vallan antamista epäviisaana ja
epäkäytöllisenä; toiset luulevat, että voittajat pakoittavat sitä
päällemme pelkkänä turhamaisena ja törkeänä loukkauksena, jolla
pyytävät alentaa jo nöyryytettyä vihollista. Myöskin se seikka, että
jokainen, joka on ollut entisen hallituksen viroissa, mutta sitten
palvellut Konfederationia jollakin vapaa-ehtoisella tavalla, on
suljettu äänestys-oikeudesta, sillä välin kuin hänen entinen orjansa on
saanut tämän oikeuden, aikaan saa paljon nurjaa mieltä. Samalla kuin
pidän tätä pois-sulkemista viisaana ja välttämättömänä, vaikka sen
täytyy surettaa muutamia, jotka ovat aivan viattomia, tunnustan, että
jälkimäinen keino on arveluttanut minua. Tarkasti ja totisesti
mietittyäni olen kuitenkin tullut vakuutetuksi siitä, että paras asia,
minkä voimme tehdä, on se, että vastaan-otamme, mitä tarjotaan meille,
osotamme taipuvaisuutta tyytymään mihin hyvänsä, mitä päätetään
viisaaksi ja soveliaaksi, ja turvaamme siihen, että tulevaisuus asettaa
kaikki oikealle kannalle. Sentähden olen tullut tänne tänään
vaikuttamaan yhdessä teidän kanssanne. Ja nyt, gentlemanit, mitä
suvaitsette?"

Kerta oli puute kandidaateista. Ei kukaan näyttänyt haluavan semmoista
asemaa, joka uhkasi tulla vaivaloiseksi, ilman mitään kunniaa tai
sanottavaa hyötyä tuottamatta; joka, se tiedettiin kyllä, nostaisi
vihaa yksityistä henkilöä vastaan ja saattaisi hänen perheensä
yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen pannaan. Esimiehen ja jonkun muun
nimi mainittiin; mutta esimies sanoi luulevansa itseään sopimattomaksi
siihen virkaan, koska hän ennen sotaa oli ollut lainsäätäjäkunnan
jäsenenä ja Konfederationin kestäessä sovintotuomarina. Silloin Hullun
nimi pantiin esimiehen nimen sijaan, ja valmistava vaali oli tehty.

Tavan mukaan kandidaateja kehoitettiin pitämään vastaan-otto-puheitaan;
ja sitä tehdessään Hullu tunnusti, ettei hän ensinkään ollut
varustaunut selittämään sitä menetystapaa, jota hänen oli aikomus
esittää Lainsäätäjä-kokouksessa, paitsi että hän hyväksyi niitten
sääntöjen ehdot, joitten nojassa vaali tapahtuisi, mutta hän lupasi
tuoda esiin sen painetussa kiertokirjeessä, että kaikki saisivat lukea
ja ymmärtää hänen kantansa. Seuraavalla viikolla tämä asiakirja
ilmestyi. Se ei näytä puoleksikaan niin kapinalliselta, kuin se todella
oli. Se kuului: --

Jos minä valitaan, aion puollustaa: --

1. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kaikille
ihmisille.

2. Varallisuuden määrän sillensä jättämistä valitsia-, virka- ja
jurymiesten vaaleissa.

3. Kansan oikeutta valita kaikki virkamiehet -- lainsäätäjät, lain
toimeen-paniat ja lain-käyttäjät -- valtiossa, maakunnissa ja
kaupungeissa.

4. Rangaistuslakien muuttamista: kaakin, jalkapuun ja poltin-raudan
poistamista; sekä hengenrikosten vähentämistä _seitsemästätoista_
yhdeksi taikka enintään kahdeksi.

5. Omaisuuden yhtäläistä ja _ad valorem_[46] takseerausta sekä
henkirahan rajoittamista korkeintaan kolmen päivän työhön yleisillä
maanteillä kunakin vuonna taikka joksikin muuksi sitä vastaavaksi.

6. Kylläisessä määrässä yleisiä kouluja.

Hullulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että hän teki kauhean
rikoksen: mutta siitä päivästä saakka hän tuli hylkiöksi siinä maassa,
jossa hän toivoi saaneensa kodin ja jota hän tahtoi uskollisesti
palvella.

Nyt seurasi lyhyt, kiihkeä äänten onginta, rauhallinen vaali, ja eräänä
päivänä tuli Hullun adressilla virkakirje, kannessa sen "Sotapiirin
pääkortteerin" nimi, jossa hän asui, ja ilmoittaen, että "Comfort
Servosse oli laillisesti valittu sen Perustuslaillisen konventin
jäseneksi, jota oli määrä pitää Kongressin sääntöjen mukaan".



XXIV LUKU.

"Viisaus itkee kaduilla".


Heti sen jälkeen, kuin Hullun vaali tuli tunnetuksi, ne viisaat miehet,
jotka olivat sommitelleet nuot lait, joitten nojassa nyky-ajan
sivistyksen suurin valtiollinen koe oli tehtävä, alkoivat kirjoittaa
kirjeitä hänelle, kaikki täynnänsä isällisiä ja ystävällisiä neuvoja
sen johdosta, mitä sen kunnan, jonka jäseneksi hän juuri oli valittu,
tuli tehdä ja milloin ja mitenkä se kaikki oli tehtävä, niinkuin
myöskin tuhansia kehoituksia ja varoituksia sen johdosta, mitä ei
tullut tehdä. Näitten miesten viisaus oli todella kummallinen, sillä
sitä ei ollut ainoastaan heidän omaksi tarpeeksensa, vaan sitä todella
riitti yltäkylläisiin neuvoihin muulle ihmiskunnalle. Totta on, että he
eivät tienneet rahtuakaan niitten ihmisten ajatuksista, tunteista,
tilasta ja muista oloista, joitten siveellisiin ja valtiollisiin
tauteihin he lääkkeitä määräsivät, koska ne teko-asiat, joita he olivat
käsittäneet, olivat niin himmennetyt ja muodostetut muitten teko-asiain
kautta, joita he eivät käsittäneet, että oli enemmän luultavaa, että
heidän johtopäätöksensä olivat väärät, kuin oikeat. Mutta eivät mitkään
tämmöiset mietteet häirinneet heitä, sillä he eivät laisinkaan
tietäneet, että voisi löytyä jotakin, jota he eivät tietäneet, eivätkä
he koskaan uneksineetkaan, että huolellista tiedustelemista, tutkimista
ja aikaa tarvittiin, jos mieli saattaa semmoista kansakuntaa entiseen
kuntoonsa, joka juuri oli päässyt sisällisen sodan tulikuumeesta; eikä
heidän todella tullut vastata siitä, että he eivät tietäneet sitä,
minkä olemisesta heillä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Yksi näistä kirjeistä on nyt edessäni. Sen on eräs viisaitten miesten
kaikkein viisain omalla kädellänsä kirjoittanut. Hänellä on sangen
suuri nimi -- nimi, joka löytyy valtiomiesten aikakirjoissa ja ilmestyy
Yhdysvaltain senatin jäsenten luettelossa vuosi vuoden perästä ja
pidemmän aikaa, kuin useimpien miesten julkisen elämän on sallittu
kestää. Tällä miehellä oli kummallinen ennustus-voima eikä hän koskaan
erehtynyt päätöksissään, niin sitä sanottiin. Hän tunsi valtionsa
keskuspaikasta kehään saakka eikä milloinkaan hairahtanut kansansa
mielenlaadun suhteen. Hänestä kerrottiin, ettei hän koskaan tuntia
myöhemmin eikä päivää varemmin, kuin piti, ilmoittanut ajatuksiansa
mistäkään valtiollisesta kysymyksestä. Muutamilla määrätyillä ajatuksen
aloilla hänen vakuutuksensa nousi ja laski yleisen mielipiteen virran
kanssa; ja jos sen tykkyrin-koettimen häilyviä viivoja, jonka lääkäri
välisti asetti hänen käsiranteellensa, olisi käynyt kääntäminen
selviksi sanoiksi, ne olisivat voineet säntilleen kertoa yleisen
mielipiteen historian näillä aloilla siitä saakka kuin hän ensin
rupesi ... valtion palvelukseen. Tämä mielipide oli se taikasauva,
jonka johdolla hän suunnitti valtiollisia askeliansa; ja niin muodoin
hän kirjoitti seuraavan kehoittavan kirjeen Hullulle: --

  Senatin huoneessa, Washington'issa, Columbian valtiossa,
  16 p. Joulukuuta 1867.

  _Rakas Överstini_, -- Minua ilahutti hyvin, kun kuulin, että
  te olette yksi niistä, jotka valittiin edustamaan maakuntaanne
  valtionne Perustuslaillisessa konventissa. Teidän maineenne Unionin
  soturina, ynnä teidän hyvin tunnettu ja tunnustettu taitonne
  saattavat meitä odottamaan varsin suuria teiltä. Ja "meitä"
  sanalla en tarkoita ainoastaan Kongressin jäseniä ja senatoreita,
  vaan Unionin puoluetta koko maassa. Me tiedämme hyvin, ettette
  kaikin puolin hyväksynyt sitä Uudestaan rakentamisen tuumaa,
  johon lopulta suostuttiin; enkä minäkään sitä hyväksynyt; emmekä
  luultavasti kuitenkaan olisi voineet menetellä paremmin. Oli,
  näettekö, aivan tarpeellista tehdä _jotakin_. Kolme vuotta on
  melkein kulunut siitä, kuin sota päättyi, eikä mitään ole tehty,
  että saataisiin joku pysyväinen asiain entiselleen palauttamisen
  perustelma taikka hallitustapa tälle valtakunnan osalle. Presidentin
  väkivaltaiset teot ovat suuressa määrässä vaikeuttaneet asemaa.
  Hän on mennyt vihollisten puolelle -- taikka pikemmin he ovat
  yhdistyneet häntä tukemaan -- ja hän saa epäilemättä lähestyvässä
  presidentti-taistelossa ei ainoastaan sitä suurta kannatusta, joka
  on hänen tarjonansa, koska hän on heittäynyt heidän suosioonsa, vaan
  myöskin harrasta puollustusta niitten tyytymättömien meikäläisten
  puolelta, joitten mielestä kaikkien asiain olisi jo kauan aikoja
  sitten pitänyt olla tehdyt ja suoritetut, ja Etelä asetettu entiseen
  asemaansa Unionissa. Tämän kautta taistelo varmaan käy kovin
  kiivaaksi ja epävarmaksi, jollemme voi tehdä kahta asiaa: --

  1. Meidän täytyy olla tilaisuudessa näyttää, että asiat ovat saatetut
  entisellensä -- että Etelä on uudestaan rakennettu, edustettu taikka
  valmis tulemaan edustetuksi kongressin ehdotuksen mukaan.

  2. Meidän täytyy saada näitten valtioin kannatusta
  presidentti-taistelossa tulevana syksynä.

  3. Voidaksemme olla aivan varmat Perustuslaillisten parannusten
  hyväksymisestä, täytyy meidän saada näitten valtioin äänet. Jollei
  voi olla varma tästä, on enemmän kuin epäiltävää, tunnustavatko
  oikeustot noita toimia.

  Presidentti on epäilemättä tekevä kaikki, mitä hänen voimassaan on,
  viivyttääksensä, estääksensä ja saattaaksensa näitä tuumia tyhjäksi.
  Teidän kokouksenne lykätään arvattavasti niin kauas eteenpäin, kuin
  mahdollista, ja koetetaan kaikin tavoin myöhästyttää sen toimia.
  Sentähden on etupäässä tärkeätä, ettei sen töitä, kun kerta koossa
  ollaan, tarpeettomasti silmänräpäystäkään pitkitetä. Me luotamme
  teihin, että edistätte näitä tarkoituksia. Kaikkein parhaimmat
  miehemme täällä arvelevat, että kaikki, mitä teidän kokouksenne
  tulee tehdä, on siinä, että se hyväksyy valtion entisen perustuslain,
  lisäten siihen yhden määräyksen orjuutta vastaan ja toisen, joka
  kieltää Unionista eroamista; että se estää Konfedereerattujen velkain
  maksamista, hankkii puolueettoman äänestys-oikeuden, ja sitten
  itse-altansa hajoo. Tämän voi tehdä yhdessä viikossa tai korkeintaan
  kymmenessä päivässä, ja samalla sopii jouduttaa asioita täällä, ettei
  viivytystä tapahdu. Jos tämä on tehty, voimme luottaa kaikkiin
  eteläisiin valtioihin presidentin vaalissa; ja suosiollisen
  hallituksen alla saamme helposti aikaan mitä tarpeellisia muutoksia
  hyvänsä.

  Jollemme voi olla varmat näitten valtioin äänistä, on presidentin
  valitseminen meidän puolueemme mielen mukaan ja Perustuslaillisten
  parannusten hyväksyminen sangen epäiltävä, kukaties mahdoton asia.
  Jos joku vastapuolueen miehistä Edustajain huoneen enemmistön kautta
  tulisi presidentiksi, niin epäilemättä näitten valtioin Johnson'in
  tuumaa hyväksyneet edustajat pääsisivät valtaan; ja Etelän mustalla
  kansalla ja valkoisilla unionisteilla ei olisi mitään suojelusta
  eikä kansakunnalla mitään takeita tulevia kapinoita vastaan.

  A-- ja B-- ja C-- teidän valtioissanne, jotka ovat kirjoittaneet
  meille, ovat aivan yksimieliset minun kanssani näissä asioissa. Me
  odotamme varmaan teidän suostumustanne ja myötävaikutustanne.
  Erittäin tärkeätä on, että kiirettä pidetään. Katsokaat, ettei
  mitään viivytystä synny. Minä tahtoisin mielelläni heti kuulla
  jotakin teiltä. Semmoisten parannusten kopiot, joita katsotaan
  tarpeelliseksi tehdä, toimitetaan ennen kokousta jollekin valitulle,
  ja minä totisesti kehoitan, ettei yritetä tehdä mitään muuta.

  Korkeimmalla kunnioituksella olen, rakas överstini, teidän nöyrä
  palvelianne,

  _Öv. Comfort Servosse'lle_, Warrington'iin.

Me jätämme pois sen suuren nimen, joka epätasaisilla kirjaimilla on
piirretty nyt keltaiselle ja likaiselle paperille. Kuinka nopeasti ajan
hammas kalvaa pois maineen kirjaimet! Ainoastaan kymmenkunta vuosia on
kulunut ja se levoton, kunnianhimoinen aivo ja sydän, joka sepitti
nämät rivit, epäilemättä toivoen sen kautta jossakin määrässä
tasoittavansa tietään kansakunnan korkeimpaan virkaan, on, murtuneena
monesti pettyneen toiveen surusta, muuttunut tomuksi ja melkein
joutunut unhotukseen.

Hullu vastasi tähän ja muihin samanlaisiin kirjeisin sillä suurten
nimien halveksimisella, johon suurten tapausten osan-ottaja
tietämättänsäkin tottuu. Kymmenen vuotta takaperin hän olisi hyväksynyt
tämän viisaan miehen mietteitä hallituksen valtiollista menetystä
koskevassa kysymyksessä samalla täydellisellä luottamuksella, kuin se,
jolla kaikkein nöyrin uskovainen turvaa kirjoitettuun ja ilmoitettuun
Sanaan. Hän ei olisi kysynyt hänen asemaansa, ei epäillyt hänen
johdattavia syitänsä eikä ollut kahdella päällä hänen valtioviisautensa
suhteen. Nyt, voi! tuon onnettoman hulluuden-kohtauksen jälkeen hän oli
nähnyt niin monen mainehikkaan miehen sortuvan kansakunnan
neuvostoissa, yleisen mielipiteen vapaammassa ja suuriläntäisemmässä
taistelossa sekä tappelutantereella -- hän oli niin usein nähnyt paljon
kiitetyn Vanhan antavan tietä rohkeammalle ja lujemmalle Uudelle, että
hän oli menettänyt tuon soveliaan kunnioituksen ijän ja arvon suhteen,
joka osottaa aivan tervettä ja hyvin hallittua järkeä. Kokemus, että
nuot harvat hyvin viisaat miehet, joita hän oli kohdannut, saattivat
hairaantua, oli epäilemättä ollut omainen kartuttamaan hänen
mielenvikaansa ja vahvistamaan sitä hänen valitettavaa harhaluuloansa,
että myöskin viisaat miehet voivat erehtyä.

Juuri tähän aikaan sattui myöskin eräs aivan onneton tapaus, joka,
ikävä kyllä, sekin vahvisti tuota harhaluuloa. Yksi näitten viisaitten
miesten viisaimpia oli kauan aikaa luullut, että uusi Rauhan
evankeliumin ilmoitus, erittäin sovitettuna tähän aikaan ja
tilaisuuteen, oli aiottu hänelle yksistään ja ettei tarvinnut muuta
kuin sitä innostusta, jota hänen läsnä-olonsa synnytti, hänen
sointuvien ala-vokaaliensa syvää totisuutta ja hänen käskevien, mutta
samalla aivan ystävällisten kasvojensa voimaa saattaaksensa kaikkein
kovakiskoisinta äskeisistä kapinoitsioista jälleen nöyrästi taipumaan.
Sen sijaan, että hänen olisi tullut jättää tämä ihana teoria sillensä
eikä sallia käytännön karkean käden turmella sitä -- tällä tapaa
useimmat viisaat miehet säästävät hienoimpia teorioitansa -- hän nyt
pahaksi onneksi itsepintaisesti tahtoi saattaa sen tämän ankaran
koetuksen alaiseksi. Kun siis maan sanomalehdet ensin olivat
soveliaasti ilmoittaneet hänen aikomuksensa, antautui hän vavisten
omille onnillensa ja, joukko sanomalehdenkertojia ja pikakirjureita
henkivartiostona, retkeili tuohon sivistyksen rajamaahan julkaisemaan
valtiollista elämää ja valoa. Oli jotakin hänen puheessansa, joka ei
miellyttänyt; ja nyt seurasi ensin vihaiset sanat ja sitten vielä
vihaisemmat Derringer'ein[47] ja revolverein naksutukset. Väkijoukot
hajosivat, henkivartiosto katosi näkyvistä; ja tuo kaikkein
rakastettavin kaikista väittelyistä, gentiili eteläinen tappelu,
tapahtui viisaan miehen silmien alla taikka paremmin hänen korviensa
alla, kun hän kyykistyi sen pulpetin suojaan, jonka takaa hän
silmänräpäystä ennen oli selittänyt, kuinka "rakkauden laki ja lain
rakkaus ovat yhdenvertaiset ja yhden-arvoiset, koska molemmat
keskinäisesti riippuvat ja syntyvät toisistaan". Hullu oli monta
monituista kertaa nauranut viisaan miehen tappiota eikä ollut koskaan
väsynyt mainitsemasta sitä esimerkkinä, kuinka pitkän matkan päässä
päättävä viisaus menee tyhjiin, kun se asetetaan läheltä tarkastavaa
ymmärrystä vastaan. Niin muodoin hän vastaukseksi siihen kirjeesen,
jonka sisällys tässä ilmoitettiin, sangen tyhmästi kirjoitti näin:

  Washington'issa, Joulukuun 20 p. 1867.

  _Kunnian-arvoisalle Senatori_ -- --. _Sir_, -- Teidän
  kirjeenne tämän kuun 15 päivältä, jossa minulle annetaan neuvoja
  niitten velvollisuuksien suhteen, joita minulla on jäsenenä
  tämän sotapiirin komentajakenraalin kutsumuksesta pidettävässä
  Perustuslaillisessa konventissa, tuli oikein perille ja sille on
  annettu se arvo, jota se ansaitsee kirjoittajansa personallisen
  etevyyden ja virallisen aseman tähden. Surukseni huomaan, että
  minun täytyy ajatella toisella tapaa, kuin mies, jolla on niin
  ylevä asema sekä valtiomiehenä ja isänmaan-ystävänä että myöskin
  republikaanisena johtajana, semmoisessa asiassa, jota te katsotte
  perin tärkeäksi monessa suhteessa. Minä en saata sanoa, että pidän
  lainsäätäjäkokousta vähemmän tärkeänä, kuin te, vaan pikemmin vielä
  tärkeämpänäkin, vaikka kohta aivan toisenlaisessa merkityksessä.
  Pelkältä puoluekannalta katsoen olisin taipusa suostumaan teidän
  mielipiteesenne, jos vaan voisin luulla nykyhetken menestystä
  korkeimmaksi valtioviisaudeksi; mutta kun rupeamme katsomaan ei
  ainoastaan tämän valtion ja tämän kansan, vaan myöskin koko maan
  lopullista hyötyä, näyttää minusta aivan varmalta, että on paljon
  tärkeämpi, että hallitusten uudestaan järjestämisen työ äsken
  kapinallisissa maakunnissa tulee _hyvin_ tehdyksi, kuin että se
  _nopeasti_ tehdään. Te sallitte minun siis sanoa, että minusta
  tuntuu, kuin se, joka antaumisen ensi hetkestä saakka on ollut
  paikalla ja tutkinut kansan käytöstapaa ja luonnetta, on ollut paljon
  paremmassa tilaisuudessa päättää, mitä on tarpeellista tehdä, kuin
  se, jolla ei ole ollut mitään tämmöistä tilaisuutta ja joka
  näyttää pitäneen kysymystä eri valtioin uudestaan rakentamisesta
  jonkunlaisena liikuntona jossakin valtiollisessa pelissä. Niinkuin
  sanotte, minä vastustin tätä uudestaan rakentamisen tuumaa. Minusta
  se oli silloin ja on vielä nytkin erittäin vaarallinen luonteeltaan,
  kovin vaillinainen määräyksiltään sekä ilman kaikkia varovaisen,
  tarkoin punnitsevan ja kauas eteenpäin katsovan valtiomiehen-taidon
  alkeita. Minä vastustin sitä seuraavien perustusten nojalla: --

  1. Uudestaan rakentamisen oikeana määränä ja tarkoitusperänä pitäisi
  olla (1) kansakunnan turvaaminen tulevaisuudessa sisällisen sodan,
  erittäin semmoisen sodan vaaroista, joka perustuu samoihin
  peri-aatteisin ja syihin, kuin äsken päättynyt; (2) samanlaisen
  kehkiämisen aikaan saaminen, kuin Pohjassa, että maasta tulisi,
  mitä se ei koskaan tähän saakka ole ollut -- yksi kansakunta.
  Tärkeänä osueena tässä käypi yhdenlaisten yhteiskunnallisten ja
  valtiollisten oikeuksien antaminen kaikille ihmisille, heidän
  entisestä arvostaan ja asemastaan huolimatta, välttämättömän
  tarpeelliseksi. Minusta näyttää kuin Uudestaan rakentamisen lait
  olisivat tehneet tämän postulaatin tärkeämmäksi kuin itse
  päämäärän, jonka saavuttamiseen se on avullinen.

  2. Minä en usko, että niitä intohimoja, joita tuo perinpohjaiseen
  kehittymisen erilaisuuteen perustuva taistelo herätti henkiin, ja
  monen sukupolven huonosti salattua vihaa voi tämmöisessä toimessa
  millään lailla jättää lukuun ottamatta. Minä en luule, että ne,
  jotka ovat katsoneet toisiansa kasvoihin tappelun vaaleanharmaassa
  valossa, ovat soveliaimmat keksimään ja toimeen panemaan semmoista
  asiain jälleen asettamista, eikä minun mielestäni ole toden-näköistä,
  että äsken alamainen rotu on osottava itseänsä miksikään
  lievittäväksi elikkä vastusta tylstyttäväksi osueeksi tässä
  rauhallisessa sovittamispuuhassa.

  3. Puoluekannalta katsoen pyydän saadakseni sanoa, etten usko,
  että semmoinen puolue, joka on kokoon pantu niistä aineksista,
  jotka muodostavat puolueemme enemmistön Etelässä, koskaan voi
  nykyisen Uudestaan rakentamisen tuuman nojassa saavuttaa mitään
  pysyväistä voittoa. Ainakin kaksi kolmatta osaa siitä on varmaan
  ei ainoastaan köyhä ja taitamaton, vaan myöskin kokematon ja
  ylenkatsottu. He ovat vast'ikään alamaisuudesta vapautetut; ja
  tämän alamaisuuden tunnusmerkki, orjuuden pitaali-tauti, pysyy
  vielä heissä. Valtiollisesti he ovat saastutettuja, ja heidän
  sokaiseva seuransa on meidän puoleltamme karkottava suurimman osan
  siitä järjestä, lujaluontoisuudesta ja kokemuksesta, jotka ovat
  tähän saakka hallinneet näitä valtioita ja sen kautta koko
  kansakuntaa. Eikä siinä kyllin, vaan monta tuhatta niistä, jotka
  viime vaalissa äänestivät meidän kanssamme, luopuu meistä, kun
  huomaavat itsensä joutuneen yleisen vihan ja pilkan esineeksi. Te
  viisaat miehet, jotka keititte kokoon nämät määräykset, te ette
  näytä käsittävän sitä seikkaa, että Etelän aivot ja sydän -- papit,
  tuomarit ja maanviljeliät; suhteellisesti tavattoman suuri osa sen
  parhaista miehistä ja melkein kaikki sen naiset -- päätti mennä
  Konfederationi vainajan kanssa samoja kokemaan ja kärsimään koko
  semmoisen kansan altiiksi-antaumisella ja hartaudella, joka taistelee
  sen puolesta, mitä se katsoo oikeaksi. Te ette tiedä, että pitkitetty
  ja hurja taistelo ja lopullinen tappio saattivat nämät tunteet tuhat
  kertaa voimakkaammiksi. Te ette näytä pitävän missään arvossa sitä
  teko-asiaa, jota kaikki historia opettaa, ettei löydy mitään tunnetta
  ihmisen rinnassa, joka olisi sokeampi ja rajumpi ilmestymisessään
  taikka luonnoltansa kiivaampi ja mahdottomampi hävittää, kuin kauan
  hallinneen rodun katkera ylenkatse semmoisen rodun suhteen, jota se
  on orjuudessa pitänyt. Te luulette tätä tunnetta typeräksi vihaksi.
  Te ette voisi suuremmin erehtyä. Viha on leppeä ja mitätön
  mielenliikunto tähän verrattuna. Tässä ei ole mitään yksityistä
  eikä mieskohtaista paheksumista, vaan yksinkertaisesti perinpohjainen
  ja täydellinen inho ja halveksiminen kokonaisen rodun suhteen --
  paitsi jos tämä pysyy semmoisessa asemassa, kuin he itse katsovat
  soveliaaksi -- semmoinen tunne, joka on turmiollisempi kaikelle, mitä
  voisi sanoa tämän rodun kansalais-oikeuksien demokraatilliseksi
  tunnustamiseksi, kuin heltymättömin viha voisi olla. Semmoinen
  puolue, joka on perustettu taitamattomuuteen, kokemattomuuteen ja
  köyhyyteen ja johon etupäässä kuuluu paaria-rotu, joka värinsä kautta
  on merkitty ja muista eroitettu, ei voi pitää puoltansa voitetun
  kansan neroa, varallisuutta ja ylpeyttä sekä semmoista rotuvihaa
  vastaan, jonka rinnalla Bramiinein kaikki luotansa torjuva kopeus
  on varsin viaton.

  Minä tiedän, mikä teidän vastauksenne näihin mietteisin on; minä
  olen kuullut sen tuhat kertaa. Mutta se on rakennettu hiekalle.
  Koko ajatus on liikakasvina lähtenyt siitä, mitä me sanomme
  Pohjoiseksi kehkiämiseksemme taikka välisti röyhkeämielisesti
  nimitämme "amerikalaiseksi sivistykseksemme". Se ei kuitenkaan
  ole yhtämukainen edes tämänkään kanssa eikä voisi olla yhtämukainen
  Pohjan kanssa, _ceteris paribus_.[48] Te sanotte, että
  johtavien eteläisten kansaluokkien _etu_ on pakoittava heitä
  vastaan-ottamaan ja rehellisesti toimeen panemaan Uudestaan
  rakentamisen tuumaanne. Te ette voi koko historiassa tavata yhtäkään
  esimerkkiä, että minkään kansan kollektiivinen[49] etu koskaan vielä
  olisi painanut yhtä paljon, kuin ylhäisten luokkien ennakkoluulot,
  ennenkuin ainakin yksi sukupolvi on kasvanut niissä uusissa oloissa,
  jotka voiton pakon kautta ovat syntyneet. On tarpeetonta yrittääkään
  tuoda esiin esimerkkejä, sillä ei löydy _yhtäkään poikkeusta_
  koko historiassa. Yksityisiä henkilöitä saattaa joko vakuutus
  yhteisestä hyvästä taikka personallinen etu taikka molemmat nämät
  syyt siirtää kansan puolelle; mutta rodut, kansakunnat ja kansaluokat
  saavat syntyä uudestaan, saavat nähdä toisia sukupolvia, ennenkuin
  tämä koskaan tapahtuu. Johdattakaat mieleenne esimerkiksi, kuinka
  meidän vallankumouksemme Toryt[50] hajosivat, ja ajatelkaat, kuinka
  harvat niistä, jotka jäivät, koskaan herkesivät kiroamasta sitä
  kansakuntaa, johon he vastahakoisesti kuuluivat.

  Mutta, sanotte, on tarpeetonta nyt ajatella näitä kysymyksiä; ja
  minä myönnän sen, paitsi kun asemani selittäminen sitä vaatii.
  Tarkasti mietittyäni päätin, etten voisi ruveta vastustamaan näitä
  toimia, kun ne laskettaisiin täkäläisen kansan äänestettäviksi,
  koska ainoa vastarinta, joka täällä löytyi, perustui yksistänsä
  vihaan sitä hallitusta vastaan, jonka edestä olin taistellut. Se
  oli jälleen virvonnut kapinan henki. Minä en voinut yhdistyä siihen.
  Minä olin pakoitettu hyväksymään näitä toimia ja auttamaan, kun
  koetettiin niillä niin paljon, kuin mahdollista, edistää asiain
  entiselleen asettamista. Tämä selittää, miksi tässä vastustan teidän
  katsantotapaanne. Kapina ei ollut mikään satunnainen tapaus: se oli
  kauan kyteneen vihan korkein määrä -- semmoinen ajatuksen ja tunteen
  erilaisuus, joka oli perinpohjainen ja mahdoton sovittaa; se oli
  kahden erilaisen sivistyksen taistelo, ja nämät sivistykset olivat
  jättäneet merkkinsä kumpaisenkin maan osan lakeihin. Pohjan lait ovat
  synnyttäneet yksityisen henkilön itsenäisyyden, yhtäläiset oikeudet
  ja yhtäläisen vallan sekä yleisiä tietoja ja taitoja kansan suuressa
  joukossa. Kaupunkien kunnallishallituksen perustelma on ollut syy ja
  seuraus tästä. Melkein kaikkiin virkoihin asetettiin miehiä vaalin
  kautta ja paitsi muutamissa harvoissa tapauksissa oli jokainen
  valitsiamiehenä. Se kehitti kansanvaltaisia aatteita ja tunteita
  ja oli kansanvaltaisen vapauden ansari. Etelässä asiat olivat
  päinvastaiset. Vaali-uurnia ja juryn-loogeja vartioittiin
  yhtä saineesti köyhien päälletunkemisesta. Varallisuus oli
  vaaliin-kykenemisen ehto. Se oli tasavaltaisuutta nimeltä, mutta
  harvavaltaisuutta itse asiassa. Sen lait olivat kyhätyt ja kokoon
  pantut tähän tarkoitukseen. Maatilusten suuruus oli summaton, ja
  enimmäksi osaksi ne, jotka viljelivät maata, eivät olleet vapaita
  maan-omistajia, vaan joko orjia tai arenti-miehiä.

  Minun mielestäni on ensimäinen onnekkaan Uudestaan rakentamisen
  suuri ehto se, että maakunnan homogeenisen[51] kehkiämisen lailliset
  salvat särjetään; että uudet valtioin hallitukset järjestetään niin,
  että ne ikäänkuin itsestänsä kehoittavat yksityisten toimeliaisuutta,
  ajatuksen vapautta, keinollisuuden moninaisuutta ja yleistä
  kasvatusta. Ääretön on se työ, joka on tehtävä ennen lähestyvää
  lainsäätäjä-kokousta, vaikkapa se ei olisikaan mahdoton kokonaan
  suorittaa. Minä olen sitounut niille, jotka valitsivat minut,
  tekemään, mitä voin, tähän suuntaan, ja minä aion täyttää lupaukseni
  sanasta sanaan. Minä liitän tähän kirjeesen kappaleen sitä
  kiertokirjettä, joka lähetettiin valitsiamiehillemme.

  Lopuksi sallikaat minun sanoa, etten usko, että republikaanisen
  puolueen etu tai menestys vaatii semmoista menettelyä, kuin te
  esittelitte, taikka että se sen kautta tulisi edistetyksi. Jos se
  tulisi, olen varma, ettei maan lopullinen etu tulisi; ja koska
  olin kansalainen, ennenkuin olin republikaani, ja koska taistelin
  maan eikä puolueen edestä, täytyy teidän antaa minulle anteeksi,
  jos noudatan vakuutustani enkä teidän neuvoanne. Olen kaikella
  kunnioituksella

                                      Teidän nöyrä palvelianne

                                      _Comfort Servosse_.



XXV LUKU.

Nurisian varomiset.


Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin.
Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa
esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli
valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät,
niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa,
senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli
tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton.
Kaikki oli ohitse -- sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten
miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt
pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se
oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot
heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää
omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota
kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka
paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena
neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin
vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli
ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti
hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa
teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta
itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa.
Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut
armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue
oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja
oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut
sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä
uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin,
uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.

Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla
aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä
tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:

  Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.

  _Tohtori E. Martin'ille_.

  Rakas vanha ystäväni, -- Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka
  oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein
  vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö
  minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se
  asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta
  näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin
  premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen.
  Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä,
  kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle --
  niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa
  vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät
  hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta
  mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä
  kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin
  kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä
  päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat
  heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi
  milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä
  Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista)
  neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja
  viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista
  maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä,
  "crappers", joksi heitä täällä nimitetään.

  Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet
  vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei
  osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata,
  kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat
  yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen
  hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan
  rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole
  onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna
  kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä
  mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan
  likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin
  vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan
  kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä.
  Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa,
  jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan
  toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten
  kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea
  eikä vaaraa -- tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni
  päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy
  pitää huolta itsestänsä".

  Rakas, vanha ystäväni, mitä tarkoitetaan, sitä ei saavuteta. Koe
  raukee mitättömiin; ja kun se raukee, se saattaa meidät kaikki --
  meidät Eteläläiset, tarkoitan -- häviöön; mutta Pohjan ja erittäin
  republikaanisen puolueen Pohjassa tulee vastata tästä häviöstä,
  sen häpeästä ja tappiosta, laiminlyödystä hyvästä tilaisuudesta ja,
  kukaties, seuraavasta vaarasta. Tietysti minä joudun saman kohtalon
  alaiseksi. Pohja ei tahtonut nähdä sitä teko-asiaa, että sota ei
  ollut sama, kuin uudestaan syntyminen, eikä suorittaa sitä tehtävää,
  joka oli sille annettu, koska se oli voittaja. Ne molemmat ehdot,
  jotka asetettiin meidän eteemme täällä Etelässä, olivat: Uudestaan
  rakentamisen tuuman voimaton hyväksyminen, taikka vastarinta ja
  vihamielisyys hallituksen suhteen. Minä ja moni muu valitsimme
  edellisen. Hallitukselle uskollinen mies ei voinut menetellä toisin.
  Nyt me, ja arvattavasti me yksinämme, saamme kärsiä ja kantaa
  moitetta tuuman huonosta menestymisestä. Siihen minä edeltäpäin
  panen vastalauseeni. Jos höyrylaivan miehistöstä viisikymmentä
  sadasta hengestä ovat kuuromykkiä ja ainoastaan viisi heistä
  kaikista joskus ennen ollut vesillä, ei ole luultavaa, että sen
  matka tyvenimmälläkään merellä on turvallinen; mutta jos myrskyt
  riehuvat ja edessä on vaarallinen ranta, josta ei milloinkaan mitään
  karttaa ole tehty, niin tämän laivan perikatoa voi varmuudella
  ennustaa. Ja kun se hukkuu jonkun kosterannan kareihin, silloin ne
  toivottomat raukat, jotka huutavat sitä apua, jota ei tule, kiroavat,
  ei niin suuresti kykenemätöntä kapteenia ja voimatonta perämiestä,
  kuin niitä huolettomia omistajia, jotka lähettivät sen merelle
  semmoisella miehistöllä.

  Tämmöinen on meidänkin laitamme. Me Etelän republikaanit menemme
  pohjaan tuon uudestaan rakentamisen liikkeen ohessa. Muutamat
  meistä taistelevat varmaan urheasti perikatoon tuomitun haahden
  puolesta; toiset eivät käsitä sen vaaraa eikä huoli siitä: mutta
  edesvastaukseen ei oikeastaan joudu kumpainenkaan. Se on nyt ja
  kaikin ajoin oleva Pohjan republikaanisen puolueen -- tuon puolueen,
  joka suoritti nämät kysymykset niin pelkurimaisella, horjuvalla ja
  epämukaisella tavalla, ettei sen vertaista ole niissäkään maassa
  koskaan nähty.

  Tämmöinen on minun vakuutukseni. Minun sopisi lähteä pois ja välttää
  tätä seurausta, sikäli kuin se minuun koskee; mutta minä olen
  yhdistänyt kohtaloni tähän kansaan. Minä olen puollustanut näitä
  toimia ja aion odottaa heidän kanssansa, mitä tästä tulee.

  Minä rupean todellakin, rakas tohtori, kovasti pelkäämään, että
  Pohjalta puuttuu miehuutta. Tuo pelkurimainen edesvastauksen
  karttaminen, tuo hentomielisten oikkujen orjallinen palveleminen,
  tuo honiseva vinkuna rauhasta ja sovinnosta, ne ovat kaikki vaan
  paljasta heikkoutta. Pohja on yksinkertaisesti voittaja; ja jos se
  mielii turvata sitä, minkä edestä se taisteli, täytyy sen hallita
  niinkuin voittaja. Otaksukaat, että Etelä olisi voittanut ja
  kukistanut Pohjan sekä päättänyt pitää sitä hallussansa! Jo aikoja
  sitten olisi perinpohjin järjestetty maakunnallisen hallituksen
  systeemi ollut vahvasti toimeen pantu. Siinä ei olisi ollut mitään
  epäilemisiä, ei mitään estelyksiä, ei mitään joutavia puheita
  asiain entiselleen asettamisesta, koska Etelän kansa on syntynyt
  hallitsemaan -- on käsiksi käypä, joka, kerran päätettyään saavuttaa
  jotakin tarkoitusta, käyttää semmoisia keinoja, jotka aivan
  todennäköisesti perille vievät. Tässä suhteessa Pohja on aivan
  takapajulla. Se empii, mutkittelee, vetäytyy pois.

  Onpa toinenkin vaara. Kapina on päättynyt ilman rangaistusta. Tosin
  Etelä joutui tappioon -- menetti miehensä, rahansa, orjansa; mutta
  se oli vaan pelaajan sisäänpanos, vaaran kauppa, pelikuutioille
  asetettuna. Oli semmoinen puhe, että "piti tehdä kapina kammotuksi".
  Kuinka se aikaan saataisiin, oli totinen kysymys; mutta kuinka tehdä
  kapina _kunnialliseksi_, olemme, minun varoakseni, huomanneet
  helpoksi osottaa.

  Niinkuin olen sanonut, sen puolueen, jos sitä siksi sopii nimittää,
  jolle asiain entiselleen asettamisen mahtava toimi määrättiin, sen
  on mahdoton saada aikaan mitään Etelässä. Kuulemmehan jo vihamielisen
  leirin korkeimmilta istuimilta uhkauksen: "odottakaat vaan siksi
  kuin Sinitakit ovat menneet, ja me saatamme Sodoman ja Gomorran
  otollisemmaksi republikaaneille, kuin nämät valtiot!" Ja sen he
  tekevätkin. Heillä on valta, intelligensi,[54] järjestävä kyky, luja
  tahto. Meidän suuri lukumme tekee meidät itse vaan kömpelöiseksi ja
  voimattomaksi joukoksi. Heikkoja, katkonaisia osia ei saateta
  vahvaksi pelkällä lisäämisellä. Meitä vastaan alkavassa taistelossa
  astuvat varmaan kaikkein jyrkimmät ja kelvottomimmat niistä, jotka
  johtivat sodassa, taas eturintaan. Heidän menestyksensä tekee heidät
  kansan sankareiksi, ja sen kautta he saavuttavat itselleen korkeita
  virkoja ja kunniaa. Tämä tuottaa sen seurauksen, että levottomat ja
  kunnianhimoiset miehet rupeavat tästälähin sanomaan, että tie
  kunniaan, maineesen ja valtaan meidän maassamme käy "Kavaltajan
  portin" kautta. Burr[55] ja hänen apulaisensa saivat vaan häpeätä
  palkakseen, kun yrittivät kansakuntaa hävittämään. Davis, Lee ja
  heidän maanmiehensä sen sijaan ovat jo saaneet semmoisen merkityksen
  ja etevyyden, jota he eivät olisi voineet toivoakaan, jos olisivat
  pysyneet rauhallisina kansalaisina republiikissa. He ovat aiotut
  saavuttamaan vielä suurempaa kunniaa. Tästä päivästä lähtien
  federaalisen soturin arvo rupeaa vähenemään koko maassa. Uuden
  vuosikymmenisen kuluessa tuntunee melkein häpeälliseltä myöntää,
  että on kantanut tuota "sinistä univormua". Toiselta puolelta
  konfedereerattujen johtajien kunnia kasvaa hetkestä hetkeen
  suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Jälkimäisillä on uskollinen ja
  luotettava kansa, jonka ylpeyteen he tappiossakin voivat vedota,
  varmaan tietäen, että saavat urhean vastauksen. Edellisellä on
  miedon filantropiian kautta turmeltunut maa, joka piti enemmän
  lukua siitä, ettei näyttäisi siltä, kuin se loukkaisi vihollisiansa,
  kuin siitä, että se vahvistaisi omaa voimaansa tai saavuttaisi oman
  tarkoituksensa. Ne miehet, jotka kapinaa johtivat, eivät liene
  hitaita huomaamaan ja käyttämään tätä edullista tilaa; ja uudet,
  heitä seuraavat polvikunnat havaitsevat sen teko-asian, että varma,
  turvallinen ja loistava tie kunniaan ja menestykseen on aseellinen
  kapina olemassa olevaa valtaa vastaan. Te ehkä pidätte minua
  alakuloisena ja sairasmielisenä; mutta muistakaat sanani, vanha
  ystäväni, me olemme kylväneet tuulta ja saamme korjata tuuliaispäitä.

                                    Teidän todellinen ystävänne

                                         _Comfort Servosse_.

Niin Hullu, pahaa aavistaen, katsoi tulevaisuutta kohti ja odotti tuota
suurta koetta, jonka alkuhankkeista hän ei voinut ennustaa muuta kuin
vaaraa ja vauriota.



XXIV LUKU.

Balak ja Bileam.


Muutos alamaisuudesta itsenäisyyteen oli niin äkillinen ja
hämmästyttävä, ettei äsken kapinallisten valtioin kansakaan moneen
aikaan pystynyt sitä käsittämään. Että kansakunta, joka oli käynyt
neljä vuotta sotaa, joka oli menettänyt miljoonan miehiä ja
lukemattomia miljoonia rahaa, herkeisi pitämästä valloitettua alaa
hallussansa, vapauttaisi sen kansan kaikista vaikeuksista taikka vaan
sulkisi hyödyttömästä etu-oikeudesta muutamia täysin palvelleita
johtajia, jotka ainoastaan tällä tapaa tiesivät jotakin marttyriudesta,
ja ilman mitään takeita tulevaisuuden suhteen taikka ilman
minkäänlaista valtaa peräyttää eli muodostaa mitään asettaisi tämän
alan, tämän kansan, nämät valtiot samanlaiseen asemaan kuin
yhdenvertaiset, itsenäiset ja saman-arvoiset vallat, se oli niin
kummallinen ehdoitus, että sai mennä vuosia, ennenkuin sitä kokonaan
ymmärrettiin.

Näitten vuosien kuluessa Etelän julkiset sanomalehdet olivat
eriskummaiset lukea. Heti sodan päätyttyä ja lähes valtioin entiselleen
saattamisen aikakauteen asti niitten lauseet olivat varovaiset ja
tarkoin rajoitetut. Vaikka niissä melkein aina kuului joku vieno ääni,
jota sopi tulkita lähteneeksi joko synkästä vihasta tai harmista, jota
ei voitu salata, huomattiin kuitenkin sangen vähän sitä kostonhimoista
katkeruutta Pohjaa vastaan, joka oli vallinnut juuri ennen sodan alkua
taikka sen kestäessä oli sitä seurannut. Tosin muutamissa tapauksissa
Etelän verrattomilla häväistyksillä täytetyt astiat avattiin ja niitten
sisältö tyhjennettiin viattomien Pohjassa syntyneitten kansalaisten tai
semmoisten kotoperäisten Eteläläisten yli, jotka katsoivat soveliaaksi
suostua voittajaan tai vastaan-ottaa virkoja hänen kädestään. Tämä ei
kuitenkaan ollut yleinen sääntö. Heti kuin nyt Uudestaan syntymisen
aikakausi oli mennyt ohitse, luovuttiin tästä varovaisuudesta. Yhä
katkerammaksi, yhä ilkeämmäksi suurin osa Etelän sanomalehdistöstä
kävi. Uhmaava vihamielisyys, tuima äkäisyys, hillitsemättömät ja hurjat
hyökkäykset yksityisiä henkilöitä vastaan kuohuivat eteläisten
sanomalehtien palstoissa, niinkuin vaahto rajun kahlekoiran kidassa.
Mitä ikänänsä tai ketä ikänänsä, mikä oli syntyperää tai tuli
Pohjasta, pilkattiin, koetettiin saattaa luulon-alaiseksi tai mitä
pahan-ilkisimmällä tavalla moitittiin. Se, joka vaan oli auttanut,
edistänyt tai hyväksynyt uudestaan rakentamisen työtä, joutui
myrkyllisimpien soimausten pilkkatauluksi. Arvo, asema, puhdas elämä,
rehellinen luonto, jumalinen elämä, ikä, sukupuoli, ne eivät ollenkaan
suojelleet tämmöistä ahdistusta vastaan. Siivolla-olon ja tunteitten
pidätyksen vuosina koottu viha puhkesi ääriensä yli ja laski koko maan
hirmuisten, kauhistuttavien, puolettomien ja huonojen syytösten ja
vimmattujen herjausten inhottavan tulvan alle. Kaikkein kunnollisimmat
miehet kerrottiin tehneen mitä riettaimpia töitä; kaikkein puhtaimpia
naisia syytettiin rikoksista, joita ei käy nimittäminen; ja yksin
pienoisiin lapsiinkin poltettiin poistamattomia häpeän merkkejä. Se
kasvatus, jonka Etelän sanomalehdistö orjuuden vallitessa oli saanut
solvaamisen taidossa, kävi nyt erittäin tärkeäksi tässä sanojen
ristiretkessä. Suurin osa sen lukioista oli kauan aikaa sitten tottunut
uskomaan mitä mahdottomia ja hirveitä asioita tahansa Pohjasta. Heistä
se jo oli varkaitten, avion-rikkojien, uskottomien ja petturien maa.
Siellä lienee hyviäkin miehiä löytynyt; mutta niitä oli harvemmassa,
kuin Sodomassa. Viitenä-kymmenenä vuonna orjuuden tarpeet olivat
tehneet tämmöisten mielipiteitten viljelemisen välttämättömäksi, jos
tahtoi suojella laitosta vapaan työn ja vapaan ajatuksen hyökkäyksistä.
Etelän sanomalehdistö oli ottanut toimekseen ja tehtäväkseen kääntää
tätä yleisen mielipiteen virtaa niitä aatteita, perusmietteitä ja
miehiä vastaan, jotka askaroitsivat uudestaan rakentamisen työssä,
kiihoittaa sen katkeruutta, kartuttaa sen herkkäluuloisuutta ja sen
kautta laittaa seitsenkertaisesti lämmitetyn häväistysten sulatus-uunin
niille, jotka katsoivat soveliaaksi tätä liikettä suosia; ja varsin
jalosti nämät kaikki täytettiin. Ei ole milloinkaan nähty semmoista
yksimielisyyttä, ei milloinkaan semmoista kestävyyttä, semmoista
kilpailua pahansuonnissa, semmoista runsautta parjauksissa, semmoista
yltäkylläisyyttä viekkaudessa.

Se oli vaan luonnollista ja enimmäksi osaksi oikein tehty, jos
noudattaa sitä perus-aatetta, että sodassa kaikki on oikeutettu. Sikäli
kuin asia koski hallituksen virallisia edustajia, heidän ei ollut
mitään valitettavaa. He edustivat voittajaa; ja jos heidän isäntänsä
syntyperäisestä tai satunnaisesta syystä oli liian heikko suojelemaan
heitä taikka jos hän ei ollut taipusa pakoittamaan äsken voitettua
vihollista kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, niin vika oli ainoastaan
heidän työn-antajansa, jonka palveluksesta heidän oli täysi vapaus
luopua. Niitten hullujen, jotka olivat muuttaneet näihin valtioihin
hankkiakseen itsellensä rauhaa tai voittoa ja jotka olivat ryhtyneet
taiturin, käsityöläisen tai kauppiaan toimeen, ei olisi tullut
päivitellä, koska he itse voittajina asettuivat voitetun kansan
joukkoon, vaikka he hyvin tiesivät (taikka heidän ainakin olisi tullut
tietää), kuinka sukupolvien vastenmielisyys sodan kautta oli muuttunut
vihaksi, ja heillä sentähden ei ollut mitään oikeutta vaatia tai
odottaa ystävällisyyttä, suosiota taikka edes rehellistä kohtelua. Jos
he sen tekivät, saivat he syyttää omaa hulluuttansa.

Ne, joilla oli suurin oikeus taikka kukaties ainoa oikeus valittaa,
olivat ne voitetun kansan joukosta, jotka ennen Konfederationin
kukistumista taikka sen jälkeen olivat puollustaneet kansakunnan asiaa.
Heidän oli oikeus otaksua, että voittava valta ainakin tekisi itsensä
kunnioitetuksi eikä sallisi puollustajiensa tulla häväistyksi sen
pelkän teko-asian vuoksi, että he olivat uskollisina sille. Lienee
todella suuresti kummastuttanut niitä Unionin miehiä -- jotka sodan
kestäessä, alusta loppuun saakka, kukaties olivat järkähtämättömästi
vastustaneet sodan-käviäin mielipiteitä, jotka kenties olivat
taistelleet tai piileskelleet tai kärsineet vaivoja harvinaisella
luottamuksella siihen hallitukseen, josta he olivat eroitetut, mutta
johon he ihmeteltävällä uskollisuudella olivat liittyneet -- kun he
sodan jälkeen huomasivat ensiksi, kuinka heidän naapurinsa kokoontuivat
heidän ympärillensä saadaksensa heidän puoltosanaansa, heidän
välitystänsä hallituksen suhteen. Lienee todella ollut uhkea päivä
semmoisten mielestä, kun ne, jotka olivat vainonneet heitä, tulivat
suosiota pyytämään; ja, olkoon se sanottu heidän kunniakseen, harvoin
semmoiseen vetoamiseen turhaan ruvettiin. Nämät Unionin miehet olivat
hyvin anteeksi antavaa kansaa ja jakelivat sangen usein anteeksi-annon
taivaallista lahjaa ilmaiseksi juuri niille miehille, jotka olivat
kaikkein tuntuvimmalla tavalla heitä vahingoittaneet. Mutta tämmöinen
kummasteleminen lienee ollut varsin mitätön verrattuna siihen
hämmästykseen, jolla Unionin miehet Uudestaan rakentamisen työn
päätyttyä epäilemättä havaitsivat, että he itse tehtiin ylenkatseen
esineeksi ja että heidän perhettänsä häväisevällä ja halveksivalla
tavalla hätyytettiin sentähden, että se oli pysynyt kiinni Unionissa.

Niinkuin Jehu Brown tämän johdosta Hullulle sanoi: --

"Minä en ymmärrä tätä, översti. He sanovat, että meidän puolue antoi
selkään, että Unioni voitti ja Konfederationi joutui tappioon; mutta
kuitenkin he tässä päivästä päivään kiusaavat minua, niinkuin riivatut,
ja kohtelevat vaimoani ja lapsiani niin pahasti, ettei valkoinen kansa
voi semmoista kuullakaan, juuri sen takia, että olin Unionin mies.
Lienee varmaan joku erehdys, översti, tässä asiassa. Joko se oli toinen
kansa, joka antautui Appomattox'in luona, taikka te ja minä kuuluimme
toiseen puolueesen ja olemme vaan nähneet unta, että olimme koko tämän
ajan Yankee'ita ja Unionin miehiä!"

Kaikkein kummallisin kohta tässä seikassa oli kuitenkin se teko-asia,
että Pohjan sanomalehdet melkein ilman mitään poikkeusta matkivat
eteläisten jurnaalien pauhua ja parjauksia. Voidaksensa ilmoittaa
inhoansa semmoisten suhteen, jotka rohkenivat muuttaa pois Pohjasta ja
aikoivat asettua Etelään kokonaan jättämättä kaikkia, mitä siihen asti
olivat pitäneet peri-ajatuksenaan, yksi, joka oli muita myrkyllisempi,
keksi uuden nimityksen taikka pikemmin rupesi uudestaan käyttämään
vanhaa nimeä, jonka häpeälliseksi saattamisessa hän ennen oli ollut
avullisena. Tämä uuden häijyyden välikappale kerrotaan saaneen alkunsa
seuraavalla tavalla. Niin sanotun "ilvesrahan"[56] ensimäisinä aikoina
keksittiin eräässä luoteisessa valtiossa keino, jonka avulla pyydettiin
estää, ettei valtiopankkien suoritusvoimaa liian aikaisin koetettaisi.
Yhtiö perustettiin, joka takasi liikkeesen lasketuita seteleitään
maa-hypoteekillä, jota hypoteekiä, aivan niinkuin muuta lunastettavaksi
langennutta omaisuutta, valtion oli valta ottaa takavarikkoon
saamamiesten hyväksi milloin tahansa yhtiön (he sanoivat sitä pankiksi)
velkakirjat muutoin "menisivät protesteerattaviksi". Tämmöistä tapausta
tuli siis etupäässä välttää. Koska laki oli laiminlyönyt määräämästä,
että sen mukaan perustetuilla pankeilla pitäisi olla vakinainen
toimituspaikka, saavutettiin tämä tarkoitus melkoinen aika sillä, ettei
huolittu avata mitään konttooria taikka pitää mitään varsinaista
toimituspaikkaa, vaan pantiin setelit liikkeesen asiamiesten kautta,
jotka kantoivat niitä ympäri maata "carpet-bag'eissa"[57] ja joita
siitä syystä nimitettiin "carpet-bagger'eiksi". On sanottu, että juuri
yksi näistä "carpet-baggereista", eräs sanomalehden toimittaja, joka
sodan kuluessa oli tyhjentänyt koko runsaan sanavarastonsa soimatessaan
Lincoln'ia ja federaalisen armeijan upseereja ja sotamiehiä ja joka
vastaukseksi oli saanut tuon ijäti häpeällisen "Vaskipään" nimen,
sentähden kaipasi jotakin tuoretta liikanimeä sitä uutta kansaluokkaa
varten, jota hän oli kunnioittanut vihallansa, ja yht'äkkiä muisti oman
haukkumanimensä. Jonka jälkeen hän huudahti: "Carpet-bagger'it!" Heti
tämä nimi levisi Etelän sanomalehdistön kautta; ja tavallisella
avuliaisuudellansa Pohjan sanomalehdet seurasivat sen esimerkkiä ja
toistivat sen kirouksia.

Nimi itse oli oikea neron tuote. Kuka ikänänsä se oli, joka ensin antoi
sen Visconsin'in peripateetilliselle[58] kassöörille, hän oli
epäilemättä sukua taivaasta laskeuneen kanssa. Kukaties ei koko
historiassa löydy toista niin täydellistä ja kokonaista nimeä.
_Sansculotit_[59] on sen lähin kilpailla. "Abolitionisti" sanaa,
joka oli sen likeisin edelläkäviä, vastustaa sen etymolooginen
merkitys,[60] joka välisti haittoi sen täydellistä käyttämistä. Mutta
"Carpet-bagger'issa" oli korkeimmassa määrässä kaikki syyttävän
lisänimen pää-ominaisuudet. Se kuului hauskalta ja hullunkuriselta, oli
kokonaan ilman määrättyä merkitystä sekä ainoa laadussansa. Se saatti
toisessa paikassa tarkoittaa sitä, toisessa taas tätä, ilman
minkäänlaista etymoloogista estettä. Tämmöinen epämääräinen merkitys on
varsin tärkeä haukkumanimissä; se on melkein aina tarpeellinen.
"Abolitionisti" tarkoitti ainoastaan semmoista, joka suosi orjuuden
hävittämistä. Pohjassa sillä oli tämä merkitys, mutta ei mitään muuta.
Etelässä se tarkoitti myöskin semmoista, joka suosi ja koetti edistää
neekerien yhdenvertaisuutta, seka-siittämistä, väkivaltausta,
miestappoa, murhapolttoa ja anarkiiaa[61] ynnä kaikkia niitä
lukemattomia kauhuja, joita kansa luuli varmaksi seuraukseksi semmoisen
rodun kohottamisesta tai vapauttamisesta, johon kuului vaan
oppimattomia villejä, hekumalliset kuin apinat, verenhimoiset kuin
kannibaalit[62] ja viekkaat kuin satyrit.[63]

Niin että tämä selvästi lausuttu eroitus silloin vallitsi: --

            POHJASSA.

_Abolitionisti_. -- Se, joka suosii orjien vapauttamista.

            ETELÄSSÄ.

_Abolitionisti_. -- Se, joka suosii orjien vapauttamista +
uskottomuutta + murhaa + varkautta + väkivaltausta + tulipalontekoa +
kaikkia helvetin koottuja kauhuja, joita ei käy tarkoin määrääminen.

Tätä liikanimeä, niinkuin jo ennen mainittiin, saatti moittia
semmoisessa kansassa, joka ajatteli ja tarkoin määräsi sanojen
merkitystä. Mahdollista oli järkipäätelmien yhtä hyvin kuin
esimerkkienkin kautta osottaa, ettei "abolitionisti" välttämättömästi
ollut uskoton eikä, _ex vi termini_,[64] murhaaja eikä varas. Kun siis
joku onneton evankeliumin saarnaaja, Mason ja Dixon'in linjan
eteläpuolella oleskellessaan, sattui laskemaan liian paljon Herransa
totuutta huuliltansa, ja sentähden hickorya käytettiin hänen paljaasen
selkäänsä taikka hamppua kaulaan, koska hän oli "abolitionisti", niin
Pohja vähän pahastui rikoksen ja rangaistuksen epäsuhteisuutta; mutta
Etelä iloitsi sydämensä pohjasta ja kiitti Jumalaa vielä suuremmalla
hartaudella, koska sen ajatuksen mukaan käsittämättömän iso hirviö oli
maan pinnalta poistettu! Ja niin väärin-ymmärryksen peliä pitkitettiin.

"Carpet-bagger", joka tavallaan oli suoraan etenevässä polvessa
sukua "abolitionisti" sanan kanssa, oli erittäin sovelias jotakin
muuta painosta varten ja melkoinen parannus lähimmäisestä
edelläkäviästänsä. Se oli epämääräinen eikä sitä käynytkään
määrääminen. Eteläläisten mielestä se tarkoitti jotakin Pohjan
istukasta, jotakin "abolitionistin" sikiötä, jotakin voittajan kätyriä,
jotakin heidän tappionsa todistajaa, jotakin heidän alennuksensa
merkkiä: heistä "Carpet-bagger" oli vihattava, koska hän muistutti
kaikesta siitä pahasta taikka häpeästä, mitä he ikinä olivat tietäneet.
He kähisyttivät ulos tätä nimeä vihasta kuumilla huulilla, koska
hänen läsnä-olonsa oli vihattava sille kalliille kuolleelle
Konfederationille, jota he niin hellästi muistivat ja surivat lesken
murhepuvussa, niinkuin luonnollista olikin. He vihasivat tuota Pohjan
miestä, joka asettui heidän keskuuteensa itsekkään, pahansuovan ja
kateellisen Pohjan ruumistuneena edustajana, saman Pohjan, joka oli
_ante bellum_-aikoina lähettänyt ulos "abolitionistinsa", joka oli
voittanut ihanan Etelän sen sankarimaisessa taistelossa orjain
kannattaman tasavallan perustamiseksi ja nyt oli toimittanut vakojia ja
harpyioja[65] kalvamaan ja nauramaan ja pilkkaamaan ja ivaamaan heitä
heidän kukistuksessaan ja onnettomuudessaan. Heidän mielestään tämä
sana ilmoitti kaiken tuon kootun ja karttuneen vihan, jonka miespolvien
vastenmielisyys oli synnyttänyt ja joka oli kiihtynyt ja härmistynyt
semmoisen vimmatun sodan tulihehkussa, jonka oikeutta sen alottajat
eivät hiukkaakaan epäilleet. Se Pohjan mies, joka asetti perheensä
alttarin Etelään, sai luonnollisen ja melkein välttämättömän
synekdoken[66] kautta vastata _Pohjan_ puolesta. Hän ei ollut
ainoastaan vihollinen koko sille Etelän osalle, joka ylpeästi
omisti itselleen Eteläläisen nimen, vaan hän edusti, ikäänkuin
pienoiskuva, kaikkia sen vihollisia. Ja tämä tapahtui tietysti hänen,
pohjoisvaltaisen syntyperänsä tähden. Tosin hän saatti osaksi vapauttaa
itsensä tästä vian-alaisuudesta; mutta tämä riippui hänestä itsestä.
Ennakkoluulo oli häntä vastaan; ja voidaksensa poistaa sitä täytyi
hänen vannoa Gaelilaisen vala "rakastaa ketä sinä rakastat, vihata ketä
sinä vihaat, siunata ketä sinä siunaat ja kirota ketä sinä kiroot".

Mutta Pohjoisvaltalaisten mielestä tällä sanalla ei ollut mitään
sijaiskäsitettä. Heidän ymmärryksensä mukaan se viha, joka ilmaantui
siinä, oli aivan persoonallista laatua eikä koskenut ensinkään rotua
taikka syntyperää. He luulivat (tyhmät raukat!), että se tarkoitti
ainoastaan niitä, jotka ilman mitään näkyväistä toimeentuloa venyivät
voitollisen armeijan vanavedessä ja elivät voitetun kansan varoilla.

Niin nämät selvästi lausutut merkitykset vallitsivat: --

            POHJASSA.

_Carpet-bagger_. -- Mies, jolla ei ollut mitään varoja, virkaa taikka
toimitusta, seikkailia, leiri-vilppo, loisio.

            ETELÄSSÄ.

_Carpet-bagger_. -- Mies, joka oli syntynyt Pohjassa + abolitionisti
(eteläisen merkityksen mukaan) + semmoinen, johon koko Pohjan viha,
kateus, äkäisyys, ahneus, tekopyhyys ja kaikenlainen siivottomuus oli
yhdistynyt.

Niin Etelä kirosi "carpet-bagger'eita", koska he olivat Pohjasta; ja
Pohja kirosi heitä, koska Etelä asetti hyvän esimerkin.

Ei Etelä ole missään asiassa osottanut ääretöntä etevyyttänsä Pohjan
suhteen enemmän, kuin tässä. "Minä pyydän sinua kiroomaan minulleni
tätä kansaa", se sanoi Pohjalle ensin "abolitionisteista" ja sitten
"carpet-baggereista"; ja Pohja kirosi tietämättänsä, keitä se näin
väärin syytti, ja pysähtymättä tiedustelemaan, ansaitsivatko he tätä
vitsausta vai ei. Kenties ei löydy toista esimerkkiä historiassa,
kuinka voittava valta on alentanut omia asian-ajajiansa, soimannut omaa
vertansa ja uskolaisiansa, hyväillyt kukistetun vihollisen
ennakkoluuloja ja vuodattanut vihansa ja ylenkatseensa maljat sen
ainoan ihmisluokan päälle valloitetussa maassa, joka puollusti sen
toimia, kannatti sen politiikia, edisti sen tarkoitusta ja toivoi sen
säilymistä ja kestämistä.



XXVII LUKU.

Uusi laitos.


Muutamia kuukausia oli huhuja käynyt kummallisen salamyhkäisestä
laitoksesta, joka levisi Eteläis-valtoihin, mikä asia salaisen
seuran tavalliseen näkymättömyyteen lisäsi semmoista ylenmääräistä
taika-uskoa, ettei sen vertaista löydy minkään muun seuran historiassa.

Alussa sitä pidettiin joutavana kujeena, ja tietämättömyyttänsä Pohjan
sanomalehdet totuttivat lukiansa katsomaan sitä mitä törkeimmäksi ja
naurettavimmaksi pilaksi. Siellä täällä Etelässä ilmaantui jonkunlaisen
sporaadisen[67] vaiston johdosta joukkoja aaveen-tapaisia,
eriskummaisesti ja pelottavasti puetuita ratsumiehiä, jotka varoittivat
laiskoja ja huolettomia Afrikalaisia ja uhkasivat pahantapaisia. He
väittivät pelästyneille neekereille, niin sitä kerrottiin, että he
olivat kuolleitten konfedereerattujen haamuja, jotka olivat tulleet
suoraan helvetistä järjestämään asioita entisissä kodeissaan.

Näistä kaikista Pohjan hyvä ja viisas kansa huviksensa laski aivan
rajatonta pilkkaa. Mikä voisi olla hullunkurisempi taikka soveliaampi
naurun esine kuin että ritarilliset, mutta humorilliset ja leikkisät
Etelän miehet asettivat jonkunlaisen paikallis-polisin, jonka oli määrä
vaikuttaa mustan kansan taika-uskoiseen pelkoon, koska tämä kansa
epäilemättä oli kovin lapsellinen ja suuresti kaipasi järjestystä ja
ohjausta? Pohjan patrioota istui siis turvallisessa ja tyvenessä
kodissaan ja nauroi, että kyynelet silmiin tulivat ja täytyi oikein
kylkiänsä pidellä, noita liioitettuja kertomuksia aaveentapaisista
K.K.K.'eista ja pelästyneistä mustiaisista monta monituista kuukautta
ennenkuin mikään ajatus, että siinä saatti olla jotakin sopimatonta,
koitti hänen mielessänsä taikka niitten viisaitten miesten mielessä,
jotka hoitivat kansakunnan asioita. Että muutamat sadat, muutamat
tuhannet taikka miljoonatkin mustasta kansasta joutuisivat oman
taika-uskoisen pelkonsa orjiksi, että heiltä riistettäisiin heidän
vapaa tahtonsa ja että heitä pakoitettaisiin seuraamaan muitten
käskyjä, sitä ei ollenkaan katsottu vaaralliseksi tasavallassa eikä se
ansainnut huomiota muun vuoksi kuin vastustamattoman hupaisuutensa
tähden.

Senvuoksi tuli talvella 1868-69 vuosien välillä, jolloin viisaat miehet
riemuitsivat suuren kokeensa menestyksestä, jolloin sanottiin, että,
kuten kaikki myönsivätkin, Uudestaan rakentaminen jo oli onnistunut,
että sodan jäljet olivat pyyhityt pois ja tuhatvuotinen Kristuksen
valtakunta alkanut, vähäinen joukko mustia miehiä eräänä päivänä Hullun
luo; ja yksi heistä, joka oli heidän puheenjohtajanansa, sanoi: --

"Mitä se on, Master Översti, jota kuulemme Klux'eista?"

"Mistä?" hän kysyi.

"Klux'eista -- Ku-Klucker'eista, joksi he nimittävät itseänsä".

"Ahaa! Te tarkoitatte Ku-Kluxeja, Ku-Klux-Klan'eja, K.K.K.'eja".

"Niin; noita ihmisiä, jotka yöllä ratsastavat kiusaamassa mustaa kansa
raukkaa, sanoen tulevansa suoraan helvetistä tai joltakulta vanhan
Virginian sotatanterelta".

"Oh, se on vaan pelkkää lorua! Siinä ei ole mitään perää -- ei
vähintäkään. Arvattavasti joukko vallattomia poikia silloin tällöin
ottaa säikähyttääksensä muutamia mustia; mutta siinä onkin kaikki. Se
on huonosti ja pelkurimaisesti tehty, mutta ei mitään sen enempää.
Teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä, pojat".

"Ja te luulette, että siinä on kaikki, Översti?"

"Kaikkiko? Tietysti! Mitä siinä muuta olisi?"

"Minä en tiedä, Master Översti", arveli yksi.

"Te ette luule, että he ovat haamuja taikka jotakin sellaista?" kysyi
toinen.

"Luule! Minä tiedän, etteivät ole".

"Niin minäkin", sanoi jyreästi yksi heidän joukostaan, joka ei ollut
puhunut ennen, semmoisella merkillisellä äänellä, että Hullun silmät
kohta kääntyivät hänen puoleensa.

"Te olette siis tullut samaan päätökseen tässä asiassa, eikö niin,
Bob?" hän kysyi nauraen.

"Minä tiedän, että he eivät ole haamuja, översti. Soisin Jumalan
kautta, että he olisivat!" kuului vastaus.

"No, mitä tarkoitatte, Bob?" kysyi översti kummastuneena.

"Tahdotko auttaa minua ottamaan paitaani yltäni, Jim?" sanoi Bob
tarkoittavaisesti, kääntyen yhden seuralaisensa puoleen.

Puhuja oli pitempi, kuin useimmat hänen rodustansa. Hänen ihonsa oli
sysimusta, hänen hartionsa olivat leveät, hänen ryhtinsä reipas, hänen
ruumiinrakennuksensa roteva ja voimakas. Hänen kasvonsa, vaikka tummat,
olivat terävästi veistetyt, hänen päänsä hyvin muodostettu, ja koko
hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat häntä eteväksi rotunsa
edustajaksi. Servosse oli nähnyt hänet ennen ja tiesi hänet ahkeraksi
ja menestyväksi rautioksi, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnan
osassa ja oli tunnettu yhdeksi kansansa itsenäisimmäksi ja
itseluottoisimmaksi kaikissa niin poliitillisissa kuin rahallisissa
asioissa. Hänen nimensä oli Bob Martin.

Kun hänen vaatteensa olivat riisutut, käänsi hän selkänsä Hullua kohden
ja, katsoen taaksepäin olkapäänsä yli, sanoi kylmäkiskoisesti: --

"Mitä te tästä arvelette, översti?"

"Hyvä Jumala!" huudahti Hullu, kavahtaen taaksepäin hämmästyksestä ja
kauhusta. "Mitä tämä merkitsee, Bob?"

"Nähnyt Klucker'it, Sir", kuului hirveän lakooninen[68] vastaus.

Mitä Hullu nyt näki, oli todella kauheata. Leveä, suonikas selkä oli
niskasta vyötäisiin saakka ja vielä alemmaksikin rikki leikattu ja
pyälletty ankaralla pieksemisellä. Suuria vakoja oli kynnetty mustaan
nahkaan, jonka viheriät ja mustansiniset laidat olivat vetääntyneet
taaksepäin, samalla kuin hyytynyt kinne-aine laskeutui poikinpäin ja
armeliaasti suojeli revittyä lihaa. Koko selkäpuoli oli lyijyn-värinen
ja turvonnut sekä ruhjottu, niinkuin sitä olisi huhmaressa survottu.
Sivallettuaan lihaan tiheitä viiruja ja uurteita, jotka viettivät
alaspäin vasemmalta puolelta oikeaan, sillä erinomaisella
kuritus-taidolla, jota vaan voi saavuttaa, jos oli ollut runsas
tilaisuus siihen kovaan ja tarkoin tuumittuun ruoskimiseen, joka
vallitsi orjuuden onnellisina aikoina, tämä lääkäri ilmeisesti oli
muuttanut asemaa ja oikein tieteellisesti poikkiviivannut kaikki. Että
hän oli asian-ymmärtäjä, jonka taito oikeutti Bob'in muistutusta -- "ei
kukaan muu, kuin vanha orjain päällikkö, ole tuota tehnyt, översti" --
sen näki selvästi satunnaisellakin tarkastuksella. Se rääkkäys, jota
tämä mies oli kärsinyt, tosin oli perinpohjainen ja ankara, mutta ei
vaarallinen semmoiselle, jolla oli hänen karaistu ruumiinluontonsa
ja -rakennuksensa. Sen Pohjan miehen silmissä, joka katseli sitä ja
joka, niinkuin kaikki hänen puolensa miehet, oli tottumaton näkemään
kovan pieksemisen seurauksia, se kuitenkin näytti sanomattoman
hirveältä. Hän ei ajatellut, ettei Afrikalaisella ensinkään voinut olla
sitä ansaitsemattomuuden ja alentumisen tunnetta, jolla Kaukasialainen
vaistomaisesti katselee orjuuden tunnusmerkin käyttämistä, ja että hän
vaan täytti tumman olemisensa tarkoituksen, kun hän antautui semmoisen
rangaistuksen alaiseksi. Suuttumus, kummastus ja kauhu valloitti hänet.

"Kuinka? -- Kuka? -- Millä tavoin? Oi Jumala! Kertokaat minulle kaikki.
Enkö minä voi tehdä mitään teidän hyväksenne, mies parka?"

"Kiitoksia, översti, ei mitään", vastasi Bob vakavasti. "Sitä on pesty
suolavedellä. Sillä parhaiten saapi tuskan pois; ja se on nyt,
luullakseni, niin hyvä, kuin sopii odottaa. Minä en tiedä paljon
semmoisista asioista, Boss.[69] Olen ollut neljäkymmentä-kolme vuotta
orjana, mutta en saanut koskaan selkääni siitä asti kuin olin
juoksupoikana, ennenkuin viime yönä".

Hänen kasvonsa vääntyivät liikutuksesta, ja hänen silmistään loisti
jonkunlainen paha tuli, joka selvästi osotti, ettei hän taipunut tähän
rangaistukseen niin nöyrällä ja kiitollisella mielellä, kuin hänen
asemansa oikeastaan olisi vaatinut. Kun hänen oli vaatteensa jälleen
yllä, hän istuutui ja vuodatti Hullun kummasteleviin korviin tämän
kertomuksen: --

BOB'IN KOKEMUS.

"Minä olen rautiona Burkes'in tienhaarassa. Minä olen ollut siellä
melkein ensimäisistä päivistä asti, kuin kuulin antaumisesta. Minä
hyyräsin vanhan huoneen siellä, asetin pajantapaisen, sain kokoon
muutamia työkaluja ja rupesin työhön. Se on varsin hyvä paikka. Ennen
sillä ei ollut suurta arvoa, sillä kaikilla noilla isoilla kasvimailla
ympärillä oli omat seppänsä. Mutta nyt kun sepät ovat joutuneet eri
haaroille ja heidän täytyy maksaa heidän työstänsä, he katsovat
huokeammaksi tulla minun pajaani, kuin pestata raution, koska heillä ei
ole antaa hänelle kuin vaan puoleksi työtä. Minä olen siis tullut
erittäin hyvin toimeen ja olen ostanut huoneen ja maatilkun ja myöskin
saanut ne kaikki oikein maksoon. Minä olen aina pitänyt huolta omasta
työstäni. Myöhään varhain Bob on ollut pajassansa ja aina työssä. Minä
päätin hankkia sievän kodin itselleni ja eukolleni, ennenkuin tulisimme
liian vanhaksi työtä tekemään; ja minä tahdoin antaa pojille ja
tytöille vähän kasvatusta ja saattaa heitä niin hyvälle alulle, kuin
muutkin maailmaan pyrkijät, jos voisin. Tämä se on, jota varten Bob on
tehnyt työtä; eikä löydy sitä miestä eikä naista, mustaa tai valkoista,
joka voisi sanoa, ettei hän ole tehnyt rehellisesti ja kunnollisesti
työtä -- rehellisesti ja kunnollisesti joka päivä siitä saakka kuin hän
rupesi omaksi isännäkseen. Kauan aikaa takaperin -- kukaties viisi tai
kuusi kuukautta sitten -- minä kieltäysin tekemästä mitään työtä Mikael
Anson'ille tai hänen pojallensa, koska he jo olivat velkaa minulle
entisistä töistä ja aina olivat ajaneet minut pois, kun maksoa vaadin.
Minä en voinut tehdä työtä siitä huvista, että saisin vaan kirjoittaa
ylös heidän velkansa; minä en siis ottanut vastaan mitään työtä heiltä.
Siitä nousi paljon puhetta. Ihmiset sanoivat, että minä rupesin olemaan
liian viisas niggeriksi, ja muuta semmoista; mutta minä en ollut siitä,
millänikään, sanoin heille, että olin vapaa mies -- ei syntyperäisin
vapaa, mutta ihmeen kautta vapaaksi tehty -- enkä aikonut ruveta
ilmaiseksi tekemään työtä kenellekään. Melkein jokaisella oli jotakin
sanomista siitä; mutta se ei näyttänyt suuresti vahingoittavan
tointani. Minä jatkoin vaan ja sain niin paljon työtä, kuin kerkesin
tekemään, välisti enemmänkin. Arvatakseni käytin itseäni hyvin
itsenäisesti; minusta ainakin siltä tuntui. Minä pysyin kotona enkä
pyytänyt mitään suosiota keneltäkään. Minä tiesin, ettei löytynyt
parempaa rautiota koko seudussa, ja arvelin, että minun oli niin hyvä
olo kuin suinkin toivoin. Kun joku vaali tuli, lausuin ajatukseni,
äänestin omaa mieltäni myöten ja sanoin muille mustille, että he olivat
vapaat ja että heillä oli oikeus tehdä samoin. Tämä on paha oppi
ylhäällä meidän tienoillamme. Valkoinen väki ei tahdo siitä kuulla, ja
erittäin he eivät salli, että niggeri sitä sanoo. He eivät paheksi,
että edistymme, jos heillä on joku kiinnitys, että voitto valuu heidän
taskuihinsa; eikä myöskään, että äänestämme niin kauan kuin vaan
äänestämme, niinkuin he käskevät. Semmoiseksi he ajattelevat niggerin
vapautta.

"No, muutamia viikkoja takaperin minä löysin laudanpään, joka eräänä
aamuna oli pistetty pajaani ja jossa oli nämät sanat: --

  "Bob Martin, -- Sinä käyt liian viisaaksi! Valkoinen kansa Burke'n
  Tienhaaran seuduilla ei salli niin viisaita niggereitä siellä.
  Sinun olisi parempi muuttaa pois, ennenkuin sinua käy tervehtimässä

                                                        "K.K.K."

"Minä olin kuullut Klux'eista, vaan arvelin juuri, niinkuin te,
översti, että he olivat joukko pahankurisia poikia, jotka olivat
päättäneet käydä ympäri pelottamassa taitamattomia niggeri raukkoja, ja
se saatti minut vielä hurjemmaksi, kun ajattelin, että he koettaisivat
tuota leikkiä minun suhteeni. Minä sanoin siis ylpeästi ja jokaisen
edessä, että jos Klucker'it tahtoivat jotakin Bob Martin'ilta, heidän
sopisi tulla ottamaan sitä; etten uskonut noita loruja, että he tulivat
suorastaan helvetistä ja joivat virrat kuiville ja kaikenlaista
semmoista; mutta, jos he tahtoivat tulla sekaantumaan asioihini,
luulin, että muutamat heistä joutuisivat menemään helvettiin, ennenkuin
juttu oli päättynyt.

"Eilispäivän tein työtä kovin ahkerasti ja myöhään saakka ja sisään
lähtiessäni olin niin väsyksissä, että oikein kaaduin siihen
rulla-sänkyyn, joka oli vedetty eteläisen oven eteen. Kun eukkoni sai
iltaruoan valmiiksi ja ilmoitti sen minulle, minä vaan käänsin kylkeä
ja olin niin väsynyt ja unissani, että käskin hänen antaa minun olla
rauhassa. Minä siis makasin siinä ja nukuin. Hän korjasi pois
illallisen ja otti osan lapsista vuoteesensa; ja loput köntivät,
arvatakseni, minun sänkyyni. Minä en tiedä mitään siitä, sillä minä en
ollenkaan herännyt, ennenkuin joku aika yöllä. Minä kyllä muistan
kuulleeni koiran haukkuneen, mutta en pitänyt sillä väliä; ja
ensimäinen asia, jonka huomasin, oli, että ovi särjettiin ja putosi
saranoiltansa sen rullasängyn yli, jossa makasin. Se oli Jumalan onni,
että olin siellä. En ollut, luullakseni, vuoden mittaan maannut siinä
ja jos nyt lapset olisivat olleet siellä yksinänsä, on varmaa varmempi,
että olisivat kaikki kuolleet siihen. He olivat tarttuneet yhteen
hirteen, jonka olin hankkinut (aioin joulun jälkeen rakentaa kyökin),
ja kolme neljä heistä oli karauttanut sen päätä ovea vastaan. Kun siis
heräsin jyskeestä, minun oli ovi ja hirsi ylläni, ja eukkoni ja lapset
kirkuivat, etten hetkeen aikaan voinut ymmärtää, mikä hätä nyt oli
taikka missä itse olin. Kuu paisti kirkkaasti ja minä varoin, että he
luulivat minun aikovan lähteä pakoon ja mielivät ampua minut, kun tulin
ulos. Mutta heti kuin he näkivät minun pyrkivän esiin ja ponnistelevan
oven alla, kaksi heistä riensi sisään ja asettui oven päälle. Minun oli
ihan turha enää taistella tämän taakan alla. Paitsi sitä pelkäsin, että
he tappaisivat lapset. Minä sanoin siis heille, että, jos he
siirtyisivät pois oven päältä ja säästäisivät lapsia, minä antautuisin.
He eivät kuitenkaan tahtoneet uskoa minua, ennenkuin olivat sitoneet
käteni. Silloin he menivät pois ovelta ja minä nousin ja sysäsin sen ja
hirren rullasängyn luota. Sitten he vetivät minut ovesta ulos. Heitä
seisoi noin kolmekymmentä miestä kuunvalossa, kaikki puettuina mustiin
viittoihin, jotka ylettyivät saappaisin asti, ja päässä jonkunlaiset
korkeat hatut, jotka peittivät heidän kasvonsa, jättäen vaan pieniä
kurkistusreikiä; ja koko puku oli koristettu eri-värisellä, vaikka
enimmiten valkoisella vaatteella.

"Minä kysyin heiltä, mitä he tahtoivat minusta. He sanoivat, että kävin
liian viisaaksi ja että he olivat juuri tulleet opettamaan minulle
vähän parempia tapoja. Tuosta he sitoivat minut yhteen puuhun ja
tekivät, minkä näette. He toivat vaimoni ja vanhimman tyttäreni ulos
huoneesta, riisuivat vaatteet melkein kokonaan heidän päältänsä ja
rääkkäsivät heitä kauheasti minun silmieni edessä. Myllermöittyään
melkoisesti huoneessa, he ratsastivat pois, sanoen minulle, että he
toivoivat, että olin oppinut tästälähin pitämään valkoista kansaa
arvossa enkä kieltäytyisi tekemästä työtä heille, jollen saanut
edeltäkäsin maksoa, enkä pitäisi niin paljon väliä radikaalisilla
äänillä. Silloin eukkoni leikkasi minut irti ja me menimme huoneesen
katsomaan, mitä pirun töitä olivat siellä tehneet. Me huusimme
lapsiamme. Heitä on viisi -- vanhin tyttö on noin viidentoista
vuotinen, ja nuorin alkaa vasta nyt käydä toista. Me löysimme heidät
kaikki, paitsi pikku lapsen. Hän ei luullakseni hengittänyt kertaakaan
enää siitä kuin ovi putosi päällemme".

Mies-paran oli kyynelet silmissä, kun hän päätti kertomuksensa. Hullu
katseli häntä ikäänkuin lumottuna kummastuksesta, säälistä ja häpeästä.
Hän ei voinut olla tuntematta itseänsä nöyryytetyksi siitä, että hänen
omassa kristityssä maassaan ihmistä voitiin kohdella semmoisella
pelkurimaisella julmuudella ainoastaan sentähden, että hän oli
käyttänyt sitä vapautta, jonka laki oli antanut hänelle, että hän voisi
omalla työllään hankkia itsellensä toimeentuloansa ja itsenäisyyttään.

"Miks'ette ole esivaltalaisten luona valittanut tästä väkivallasta?"
kysyi hän vähän ajan perästä.

"Minä kerroin Squire Haskins'ille ja tuomari Thompson'ille, mitä olen
kertonut teille", Bob vastasi.

"Ja mitä he sanoivat?"

"Että he eivät voineet tehdä mitään, jollen voisi vannoa, keitä he
olivat".

"Ettekö tuntenut ketään heistä?"

"En voi sanoa tunteneeni; se on, en niin, että voisin kuvata heitä,
jotta saattaisitte tuntea heitä niiksi, joita tarkoitan. Useista
pienistä seikoista olen melkein varma, mitkä he olivat; mutta en voisi
valalla sitä vahvistaa".

"Ettekö tuntenut heidän yhdenkään ääntä?"

"Kyllä minä tunsin. Mutta tuomari sanoo, että aivan suotta vaan tekisin
haittaa itselleni; sillä hän arveli, ettei mikään jury julistaisi
ketään syylliseksi semmoisella todistuksella, kun sitä ei mikään muu
asia tue".

"Luultavasti hän on oikeassa", lausui översti miettien. "Eikä näytä
löytyvän mitään keinoa, jolla voisitte saada hyvitystä siitä, mikä on
tehty teille, jollette saata niin seivästi todistaa, mitkä pahantekiät
olivat, ettei mikään jury voi olla heitä syylliseksi lausumatta. Minä
pelkään, ettei suurin osa jurymiehistä olisi taipusa edes oikeutta
tekemään. Kukaties muutamat juuri niistä samoista miehistä, jotka
olivat tekoon osallisina, istuvat jury'ssa, taikka heidän veljensä,
isänsä tai ystävänsä. Teidän olisi siis aivan turha tehdä mitään
kannetta, jollei teillä ole ihan tukevat ja selvät todistukset. En
epäile ensinkään, että tuomari oli oikeassa sen neuvon suhteen, jonka
hän antoi teille".

"Mutta luuletteko minulla olevan mitään mahdollisuutta hankkia
semmoista todistusta?" kysyi Bob.

"Minä tunnustan", Hullu vastasi, "että minusta se näyttää varsin
epätietoiselta. Aikaa myöten te ehkä tarkalla huolenpidolla voitte
hankkia sitä".

"Ei siitä ole mitään toivoa -- ei vähintäkään", vastasi vapautettu
neekeri surullisesti.

Hetki aikaa oltiin aivan vaiti. Sitten musta mies kysyi: --

"Eikö löydy ketään, översti, joka voisi tehdä jotakin? Eikö presidentti
taikka kongressi? Hallitus saatti meidät vapaaksi ja minusta näyttää
kuin sen ei pitäisi antaa entisten isäntiemme nyt kohdella meitä
tämmöisellä tavalla. Minä en ole mikään pelkuri, översti, minä en tahdo
kerskailla, mutta minä en pelkää ketään ihmistä. Minä en pidä väliä
kärsimisellä eikä kuolemalla, jos voisin nähdä, että jotakin hyötyä
lähtisi siitä. Minä olisin valmis taistelemaan vapauteni edestä taikka
sen maan edestä, joka antoi minulle vapauden. Mutta minä en pidä
vapautta minäkään suosiona, jos meitä pieksetään ja tapetaan juuri
samalla tavalla, kuin orjuuden aikoina, ja vielä pahemminkin. Bob kyllä
pitää huolta itsestänsä ja vaimostansa ja lapsistansa myös, jos hän
vaan asetetaan valkoisen miehen kannalle. Mutta jos parvi miehiä saa
sydän-yönä tulla hänen huoneesensa, tappaa hänen pikku lapsensa sekä
lyödä ja rääkätä häntä ja hänen perhettänsä niin paljon, kuin juuri
tahtovat, kun vaan panevat vähäisen mustan vaatteen kasvojensa yli,
sopii minun yhtä hyvin luopua vapaudestani ja ruveta orjaksi jälleen".

"Jos sitä pitkitetään ja se käy yleiseksi", vastasi Kaukasialainen,
"hallitus varmaan sekaantuu siihen. Pakko tulee semmoiseksi, että he
eivät voi sitä vastustaa. Minä en oikein ymmärrä, kuinka se on tehtävä
nyt, kun nämät valtiot ovat asetetut entisellensä; mutta hallituksen
_täytyy_ suojella kansalaistensa henkeä, ja sen _pitää_ varjella heidän
vapauksiansa. Minä en tiedä, kuinka se on tehtävä. Hallitus ehkä
saattaa julistaa semmoisia tekoja maan-kavallukseksi ja asettaa tekiät
ulkopuolelle lakia, oikeuttaen ketä hyvänsä tappamaan heitä, kun heitä
semmoisissa laittomissa töissä tavataan".

"Jos he vaan sen tekisivät, översti, kyllä me pian tekisimme lopun
Ku-Klucker'eista. Me vartioitsisimme heitä ja joka kerta kuin he
ratsastaisivat ulos pensastosta, niin olisi murhaavia Klucker'eita joku
vähempi, kuin heidän kotoa lähtiessään. Pankaat heidät tekemään se,
översti, ja meidän käy kaikki hyvin. Antakaat meille vaan tilaisuutta
puollustaa itseämme, ja mustat miehet pitävät murhetta itsestänsä. Me
emme ole mitään pelkureita. Me osotimme sen sodassa. Minä olen nähnyt
enemmän, kuin yhden kerran, mustien astuvan sinne, johon ei valkoisten
sotamiesten juuri tehnyt mieli seurata heitä".

"Missä se oli, Bob?"

"Noh, esimerkiksi Wagner'in linnan luona".

"Kuinka te siitä saitte tiedon?"

"Kuinka minä siitä tiedon sain? Siunatkoon sieluanne, översti, minä
olin siellä!"

"Kuinka se tapahtui? Minä luulin teidän kasvaneen näillä tienoilla
täällä".

"Niin olinkin, översti; mutta kun kuulin, että Abraham Lincoln oli
antanut meille vapauden, päätin mennä ottamaan osaani siitä, ja jos
löytyi jotakin, jota voisin tehdä auttaakseni muita kansalaisiani
saamaan heidän osaansa, aioin lähteä sinne sitä tekemään. Minä sovitin
siis niin, että pääsin pujahtamaan pois tavalla tai toisella, ja
saavuin sotarivien eteen Charleston'in seuduilla ja yhdyin
viisikymmentä-neljänteen Massachusetts'in Mustaan rykmenttiin, översti.
Tällä tapaa jouduin olemaan Wagner'in luona".

"Tämä osaksi selittää, luullakseni, heidän pahan-suontiansa teitä
vastaan", arveli Servosse.

"Se selittää toista asiaa myöskin, översti", sanoi musta mies
kovapintaisesti.

"Mitä sitten?" kysyi valkoinen entinen soturi.

"Se selittää miksi, jos Klucker'it vast'edes ratsastavat Burke'n
seutujen ympäri, saa panna toimeen myöskin hautajaisia", kuului julma
vastaus.

"Minä en voi moittia teitä, Bob", lausui valkoinen mies, katsoen
avosydämisesti toisen kasvoihin, jotka vääntyivät tuskasta ja vihasta.
"Miehellä on oikeus puollustaa itseänsä ja perhettänsä; ja jos meidän
hallituksemme on liian sokea taikka heikko voidaksensa kukistaa tätä
uutta kapinaa, on ainoastaan kolme keinoa tarjona meille -- teille ja
minulle ja niille, jotka seisoivat meidän puolellamme: ensimmäinen on
tulella sotia perkelettä vastaan -- tappaa niitä, jotka tappavat --
pitää vahtia lauttapaikoilla ja, milloin hyvänsä näemme jonkun miehen
valepuvussa, ampua hänet kuoliaaksi; toinen on luopua kaikista muista
asioista saadaksensa oikeutta elää täällä; ja kolmas on lähteä pois".

"Siksi se käy, översti. Jollei hallitus pidä huolta mustiaisista täällä
ja aseta heitä valkoisen miehen kannalle, karkaavat he tiehensä juuri
kuin ennen orjuuden aikoina. Se on minun luuloni", arveli vapautettu
neekeri, joka oli taistellut pelastaaksensa sen kansakunnan henkeä,
joka ei huolinut liikuttaa sormeakaan vuorostansa pelastaaksensa hänen
henkeänsä.

"Jumala yksin tietää", vastasi soturi, jota oli kaikkialla soimattu
"Carpet-bagger'iksi" sentähden että hän oli syntynyt Pohjassa, oli
taistellut maansa edestä ja luuli, että hänellä oli oikeus elää, missä
hän tahtoi.

Herttaiset päivälliset ja lasillinen viinaa olivat ainoat aineelliset
hyvitykset, joita hän pystyi antamaan kärsivälle miehelle, joka lähti
pois kumppaniensa seurassa neuvottelemaan ystäviensä kanssa siinä
kylässä, joka oli kasvanut Verdenton'in mustana etukaupunkina ja nyt
sanottiin Huntsville'ksi sen kasvimaan omistajan nimen mukaan, josta se
etupäässä oli lohkaistu. Se oli myyty julkisessa huutokaupassa ja Hullu
oli ostanut sen, jakanut sen osuuksiin ja myynyt sen tällä tapaa ynnä
jonkun osan Warrington'ia. Tämä oli uusi ja kauhea tieto Hullulle. Hän
näki heti, kuinka tätä mahtavaa laitosta voisi käyttää niin, että se
täydellisesti hävittäisi äsken kansalais-oikeuksia saaneitten asukasten
vapauden ja perustaisi orjuuden semmoisen, joka olisi julmempi ja
kauheampi kuin mikään muu maan päällä, koska se tulisi laittoman
röyhkeyden välikappaleeksi. Hän käsitti myöskin, että tätä helposti
voisi saada aikaan ilman että laki saatti tarttua mihinkään taikka
mitään rangaista. Hänen sydäntänsä pakotti tuskasta naapuri-parkojensa
puolesta. Omasta puolestansa ei tullut vielä hänen mieleensä pelätä.

Suuri levottomuus vallitsi Huntsville'n pienessä kylässä sinä päivänä.
Pelon ja vimman vaiheilla ollessa, jokaisen sydän kuohui sen väkivallan
johdosta, jota oli harjotettu Bob Martin'ia vastaan. Kerta setä Jerry
unhotti tavallisen varovaisuutensa ja aivan mielettömästi suuttuneena
sen lain voimattomuudesta, joka ei voinut rangaista niitä, joita ei
saatettu selvästi syyllisiksi todistaa, hän suoraan ja rohkeasti
julisti sen kammoksuttavan opin, että mustan kansan täytyi puollustaa
itseänsä ja toisiansa. Että hän piti semmoista mieltä, oli itsessään
onnettomuus; että hän lausui ilmi semmoisia sytyttäviä oppeja, oli
turmiollinen erehdys.



XXVIII LUKU.

Kimppu kuivia risuja.


Selvemmin kuvataksemme Hullua ympäröiviä oloja, painatamme tähän
muutamia otteita hänen pienestä kirjastaan ja niistä papereista, joita
hän nähtävästi tämän omituisen aikakauden valaisemiseksi oli koonnut ja
säilyttänyt.

Ensimäkien on eräältä ystävältä jossakin kaukaisessa maakunnassa: --

"Ku-Klux'it ovat ilmestyneet maakunnassamme. Minua on käsketty
lähtemään kahdenkymmenen päivän kuluessa. Ruumiin-arkku oli menneenä
yönä asetettu oveni eteen. Minä en tiedä, mitä tehdä. Perheeni jäisi
sangen huonoon tilaan, jos jotakin tapahtuisi minulle. Kaikki, mitä
minulla on, olen pannut tähän, vaan minä pelkään, että he saavat minut
haltuunsa, jos jään tänne".

Seuraava oli jostakin läheisestä maakunnasta: --

"Lauantai-yönä K.K.K.'it ruoskivat kolme mustaa miestä muutamia
penikulmia tästä paikasta. Yhtä heistä minä en tunne: toiset olivat
niin hyviä mustia miehiä, kuin ikinä maassa löytyi. Syyksi sanottiin,
että he olivat olleet hävyttömiä: oikean syyn luullaan olevan sen, että
he alkoivat vaurastua ja käydä itsenäisiksi. Eikö voi tehdä mitään?
Kansamme rupeaa tulemaan kovin levottomaksi. Minä pelkään, että tämä
asia vielä saa häiriöitä aikaan".

Seuraava oli vielä toisesta maakunnasta: --

"Näyttää siltä kuin asiat meillä joutuisivat niin huonolle kannalle,
ettei sitä voi ajatellakaan. Kaksi valkoista ja kolme mustaa miestä
piestiin kauheasti tässä maakunnassa Keskiviikko-yönä. Perjantai-yönä
kaksi mustaa miestä hirtettiin. Heitä syytettiin murhapoltosta, mutta
ei löytynyt vähintäkään todistusta heidän rikoksestaan: heidän
viattomuutensa oli päinvastoin tunnettu. Ja he olivat rehellisiä,
ahkeria ja siivoja miehiä".

Vielä yksi samasta: --

"Ku-Klux'it hirttivät James Leroy'n Tiistai-yönä, kun ensin olivat
leikanneet hänen kielensä poikki ja pistäneet sen hänen taskuunsa.
Häntä syytettiin siitä, että hän oli parjannut yhtä valkoista vaimoa.
Totuus on, että hän oli itsenäinen musta mies (vaikka melkein yhtä
valkoinen, kuin te taikka minä), joka osasi lukea ja kirjoittaa ja oli
siis haitaksi vaalipäivinä, koska hän esti kumppaneitansa tulemasta
petetyksi".

Vielä yksi: --

"K.K.K.'it liikkuivat tässä kaupungissa viime yönä. Heitä oli noin
kaksi-sataa, kaikki valepuvuissa, samoin kuin heidän hevosensakin. He
ampuivat kuusi laukausta huoneeseni. Onneksi ei siellä ollut ketään. Me
saimme vihiä heidän tulostaan hiukan ennenkuin ehtivät tänne ja minulla
oli aikaa saada perheeni maisi-vainiolle eteläpuolelle taloa. Vaimoni
ja palveliat veivät lapset pitkin maisi-raitteja metsään. Minä jäin
laihoon likelle huonetta, pyssy kädessä, valmiina tappamaan jotakuta,
jos he yrittäisivät pistämään taloa tuleen, niinkuin luulin heidän
aikovan. Perheeni jäi metsään koko yöksi. He koettivat saada käsiinsä
muutamia meidän etevimmistä mustista ystävistämme, mutta nekin olivat
paenneet. He menivät Allen Gordon'in taloon ja, kun huomasivat hänen
lähteneen pois, löivät ja rääkkäsivät hirveästi hänen vaimoansa ja
perhettänsä sekä ottivat uutimen-nuorat hänen vuoteestaan, sanoen, että
he aikoivat mennä hirttämään John Chavis'ia, joka ampui heitä, kun he
viimein kävivät täällä. He lähtivät Chavis'in taloon. Hän oli nähty
pujahtavan pois vähäistä ennen, ja toivotaan, että he eivät tavanneet
häntä; mutta ei häntä ole sen koommin nähty. Kenties hän on mennyt
ijäksi pakoon, mutta hänen tapaansa ei olisi tehdä niin".

Tässä on yksi kirje vanhalta ystävältämme, tohtori Garnet'ilta:

  _Rakas ystäväni_, -- Näyttää siltä, kuin olisi vielä pahempi olla
  "syntyperäinen" täällä ja "käytökseen kasvatettu", jos uskaltaa
  olla naapuriensa mieltä noudattamatta, kuin olla "carpet-bagger'ina",
  joksi teitä nimitetään; sillä se paha, josta tuonoin varoitin teitä,
  on kohdannut minua. Toissa yönä tulivat Ku-Klux'it. Minä en ollut
  koskaan uskonut, että he hätyyttäisivät minua; mutta en ollut
  laiminlyönyt ryhtymästä muutamiin yksinkertaisiin ja suoriin
  varokeinoihin semmoista tapausta varten. Te tiedätte, että taloni
  on oikea puu-linna. Se rakennettiin ensin veistetyistä hirsistä,
  tilkittiin tiveästi ja laudoitettiin jälestäpäin sekä paneilattiin
  sisältäpäin tuumaa paksuilla laahkoilla. Sen jälkeen, kuin K.K.K.'it
  alkoivat liikkua, olin pannut jykeitä puu-salpoja ovien poikki ja
  akkunain sisäpuolelle teettänyt vahvat luukut tuumaa paksuista
  laudoista, joihin oli syrjään laitettu pieniä ampureikiä
  päällekarkaajia vastaan. Oli kirkas yö. Kuu ei kumottanut, mutta
  taivas oli tähdessä. Minä olin myöhään saakka ollut ulkona; ja
  illallista syötyämme me pidimme perherukousta, ennenkuin lähdimme
  levolle. Me lukitsemme aina kaikki ovet ja portit pimeän tullen.
  Vaimoni ja tyttäreni Louisa olivat ainoat, jotka olivat kotona
  minun kanssani. Rukouksen kestäessä vaimoni, joka oli polvillaan
  lähinnä etu-ovea, tuli minun puoleeni ja, koskien olkapäätäni,
  sanoi: 'He ovat tulleet!'

  Minä tiesin kohta, keitä hän tarkoitti; ja lisättyäni lyhykäisen
  avunpyynnön päätin rukoukseni. Aivan selvästi kuului nyt askelia
  vähäisen etupylvästön edestä. Sitten kolkutettiin ovea ja pyydettiin
  avaamaan. Minä kieltäysin tätä tekemästä, käskin heidän lähteä
  kartanostani ja sanoin varoittaen, että he jäisivät oman henkensä
  kaupalla. Minä annoin vaimolleni ja tyttärelleni kummallekin
  revolverin. He ovat molemmat hennokkaita naisia, niinkuin tiedätte;
  mutta he ovat oppineet pitelemään ampu-aseita juuri tämmöistä
  tapausta varten, eivätkä he nyt hämmästyneet. Tällä haavaa nuot
  ulkopuolella ahdistivat sekä etu- että taka-ovia. Minä katsoin ulos
  yhdestä pikku ampureijästäni ja näin heidän seisovan etupylvästön
  ympäri. Monta laukausta ammuttiin myöskin ovia ja akkunoita vastaan.
  Minä ajattelin, että minun ei tullut kauemmin odottaa; ja niin
  muodoin minä, rukoiltuani itseni ja ulkona olevien vihollisteni
  puolesta, laskin pyssyni ampureikään, tähtäsin ja vedin liipaisinta.
  Kuului huuto ja huokaus ja oven luota kiirehtiviä askelia. Kun savu
  oli haihtunut, luulin näkeväni yhden noista verhotuista ja
  huppupäisistä haamuista makaavan polun poikki huoneen edessä. Minä
  en uskaltanut mennä ulos tarjoamaan apuani hänelle taikka tuomaan
  häntä sisään, pelätessäni, että toiset olisivat väijyksissä ja
  hyökkäisivät päälleni. Silmäni eivät ole parhaita; mutta Louisa
  sanoi eroittavansa, kuinka he hiipivät huoneen edessä olevan
  aidakkeen ja pensaitten ympäri. Tämän jälkeen päällekarkaus näytti
  päättyneen. Minä olin kuitenkin varoillani, arvellen heitä yhtä
  armottomiksi ja välinpitämättömiksi, kuin villit Indianit
  sotaretkellä. Katsoen tarkasti edustalle päin, näin pian kahden
  hengen hiljaa ja varovaisesti tulevan tietä ylöspäin ja vähän
  ajan perästä saapuvan aitauksen sisäpuolelle. He hiipivät puitten
  ja pensaitten välitse, niinkuin verenhimoiset ruskonahat, ja minä
  olin juuri ampua heitä, kun he pysähtyivät sen ruumiin luo, joka
  makasi polun poikki. He neuvottelivat vähän aikaa, ilmeisesti
  tutkien ruumista; toinen heistä meni pois ja talutti yhden hevosen
  portin viereen. He nostivat ylös ruumiin, kantoivat sen välissänsä
  hevosen luo, asettivat sen suurella vaivalla satulan poikki ja
  sitoivat sen kiinni hevoseen; sitten he ratsastivat pois ja, kun he
  kulkivat Johnson'in Lesken mäkeä ylöspäin, saatimme kuulla, että
  heitä oli sangen paljon. Me olimme vartiolla aamuun saakka, mutta
  emme nähneet emmekä kuulleet heistä enää mitään. Niin pian kuin oli
  oikein valoisa, lähdin ulos ja tutkin polkua. Siellä oli iso lätäkkö
  verta, jota oli tippunut myöskin pitkin polkua portille saakka ja
  tätä edemmäksi tielle. Saatuani esiin hevoseni ja pyssyni otettuani
  seurasin veristä uraa, kunnes se meni Pienen Rocky joen yli, jonka
  jälkeen se katosi minulta.

  Minulla on kovat luulot sen suhteen, ketkä olivat tässä joukossa.
  Fork'issa oli tänään erään miehen hautajaiset, _jota joku muuli
  eilisaamuna oli potkaissut_. Maahanpaniais-toimittaja, joka hautasi
  hänet, sanoi, että ruumis jo oli valmiiksi hankittu, kun hän
  saapui huoneesen, ja että muutamat siellä olevat miehet kaiken
  mokomin tahtoivat, että se kohta laskettaisiin arkkuun. Kun
  maahanpaniaistoimittaja veti peitteen ruumiin yli, hän kuitenkin
  sai tilaisuutta panna kätensä vainajan pään päälle. Hän sanoo,
  että, jos muuli tappoi tämän miehen, se todella lienee ollut
  erittäin _korkea-jalkainen_ muuli. Se näyttää mahdottomalta, mutta
  en voi kuitenkaan tehdä muuta, kuin luulla, että tämä mies oli
  joukon johtaja ja kaatui minun käteni kautta. Vaikka se nyt tuntuu
  kummalliselta, olemme usein yhtyneet Herran ehtoollisella. Hän oli
  hyvin harras seurakunnan jäsen ja yhden pyhäkoulun tarkastaja.

  Minulla on vielä kummallisempi asia kerrottavina. Te muistatte,
  että tyttäreni hiukset olivat lauhean ruskeat. Semmoiset ne olivat
  päällekarkaus-yönä. Aamulla näkyi niissä harmaita juovia, ja nyt
  ne ovat melkein yhtä hopeiset, kuin minun. Hän on vaan kahdenkymmenen
  kolmen vuoden vanha. Oi! kauhea on se rikoksen ja tuskan taakka,
  josta näitten konnien tulee vastata. Minä kuulen, että he kulkevat
  joka paikassa ympäri maakuntaa, kenenkään pidättämättä, ruoskien ja
  rääkäten ihmisiä. Eikö voi tehdä mitään? Onko hallituksemme niin
  heikko, ettei se voi suojella kansalaisiaan heidän kodissaan?

                                                    Teidän

                                               _Georg D. Garnet_.

Mutta miksi tuoda esiin otteita kirjeistä, jotka osottavat tämän ajan
kauheutta? Tässä on asiakirja, joka selvemmin kuin tuhat kirjettä
näyttää sen lukuisia kammoja, koska tämä todistus puhuu itsekään
tietämättä ja mitään tarkoittamatta. Se on valtion kuvernöörin kirje,
adresseerattu översti Comfort Servosse'lle. Näyttää siltä, kuin
jälkimäisen ehkä jossakin virallisessa toimessa olisi ollut määrä käydä
P----'n kaupungissa eräässä läheisessä maakunnassa; ja korkein
esivaltalainen kirjoitti hänelle näin: --

  _Rakas Sir_, -- Minun täytyy pyytää, ettette lähde P----'iin ensi
  maanantaina. Teidän henkeänne on uhattu aivan julkisella ja rohkealla
  tavalla. Ystävämme ovat saaneet varoituksia ja he kehoittavat minua
  luovuttamaan teitä panemasta henkeänne altiiksi sinne menemällä.
  Niinkuin tiedätte, minä en voi tarjota teille mitään suojelusta,
  vaan katson velvollisuudekseni antaa teille tämän varoituksen ja
  toivon, ettei se tule liian myöhään.

                                           Teidän todellinen

                                              -- -- --
                                            _Kuvernööri_.

Hullu ei ollut niitä, joita käy neuvominen. Hän kirjoitti siis
vastaukseksi tähän kirjeesen: --

  _Kuvernööri_ -- -- --

  _Rakas Sir_, -- Minä olen saanut sangen monta samanlaista varoitusta,
  kuin teidän, P----'in matkani johdosta. Minä en ollenkaan epäile,
  että todella aiotaan panna tämä uhkaus täytäntöön; mutta, koska
  velvollisuuteni vaatii siellä oloani siihen aikaan, minä lähden ja
  jätän seuraukset Hänen haltuunsa, joka kohtaloamme johdattaa.

                                        Kiitollisuudella teidän

                                         _Comfort Servosse_.

Hän meni siis ja palasi jonkun hyvän sattumuksen kautta turvallisesti
kotiin omaksi suureksi kummastuksekseen.



XXIX LUKU.

Pääkirjan yhteen laskeminen.


Eräänä aamuna talven alussa Squire Hyman tuli Warrington'iin aivan
tavattomalla tunnilla. Comfort ja hänen perheensä istuutuivat juuri
varhaiselle aamiaisellensa, kun hän ilmoitettiin. Palvelia sanoi, että
hän oli kieltäynyt ottamasta osaa heidän ateriaansa, vaan asettunut
arkihuoneen valkean eteen. Lily, joka oli vanhan miehen erityinen
lemmikki, meni heti houkuttelemaan häntä tulemaan eineelle heidän
kanssaan. Hän palasi odottamattoman vieraan kanssa, mutta eivät mitkään
kehoitukset voineet saattaa häntä yhtymään heidän ateriaansa.
Hän näytti sangen hämmentyneeltä ja sanoi, kun hän istui kamiinin
viereen: --

"Ei, minä kiitän teitä nöyrimmästi. Minä tulin vaan vähän puhelemaan
teidän kanssanne ja ehkä saamaan vähän neuvoa naapuriltani, jos översti
tahtoisi olla niin hyvä ja antaa sitä".

"Toivon, että kaikki kotonanne on hyvällä kannalla", arveli Servosse
todellisella tuskalla; sillä vanha mies näytti kovasti huolestuneelta.

"Minä pelkään, översti", hän vastasi syvällä huokauksella, "että ne
ovat sangen huonolla kannalla -- paljon huonommalla ja pahemmalla
kannalla, kuin koskaan olisin voinut odottaa".

"Miksi, ei kukaan sairaana, toivon minä?" sanoi översti.

"Ei, ei juuri sairaana", kuului vastaus; "pahempi kuin se. Totuus on,
översti, että Ku-Klux'it viime yönä ottivat poikani Jesse'n ja
pieksivät hänet miltei kuoliaaksi".

"Hirveätä! Onko se mahdollista!" puhkesi hänen kuunteliansa huulilta.
Ateria jätettiin kesken; ja kokoontuen vanhan miehen ympäri he
kuuntelivat hänen kertomustansa.

"Jesse, näettekö", hän sanoi, "kävi eilen kaupungissa ja palasi kotiin
myöhään illalla. Sitä myöten kuin tiedän, hän oli lähtenyt kaupungista
kello yhdeksän tai niillä paikoilla; kello ei ainakaan ollut paljon
vailla kaksitoista, kun hän tuli tuon vähäisen metsän kautta (te
tunnette paikan hyvin, översti, ja te myöskin, Madam; sillä te olette
usein ratsastaneet sitä tietä -- juuri rotkossa tällä puolella raution
pajaa), kun yht'äkkiä joukko miehiä hyökkäsi esiin metsästä ja
pensastosta, kaikki puetut naamariin ja viittaan, ja vähän puheen
perästä veivät hänet metsään, sitoivat hänet puuhun ja pieksivät häntä
kauheasti hickory-raipoilla. Jesse sanoi, ettei hänellä ollut
vähintäkään tilaisuutta vastustaa. He olivat kaikki hänen kimpussaan
melkein ennen, kuin hän tiesi mistään. Hän potki vähän ympärillensä ja
sai revityksi naamarin yhden miehen kasvoilta. Tämä näytti saattavan
heidät vielä hurjemmiksi, vaikkei heidän ollut mitään syytä siihen;
sillä hän sanoo, ettei hän voinut eroittaa tätä miestä Adamista, ei
edes kun hän näki hänen kasvonsa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitään
muutosta. He veivät hänet metsään ja pieksivät häntä, koska, niin he
sanoivat, hän oli 'niggereitä rakastava radikaali'".

"Poika raukka! Onko hän pahasti vioittunut?" kysyi Comfort
levottomasti.

"Minä en tiedä sitä, översti," vastasi Hyman, "eikä sillä ole paljon
väliä. Häntä on ruoskittu eikä asia voisi olla pahempi, vaikka hän
olisi kuollut. Minä todella", jatkoi vanha mies, surullisesti katsoen
valkeaan, "soisin mieluisammin tietäväni, että hän olisi kuollut. Hänen
olisi parempi olla kuolleena, kuin näin häväistynä! Kuulitteko joskus,
översti, että tämän valtion korkein oikeusto kerta päätti, että
pieksäminen oli pahempi kuin hirttäminen?"

"En," sanoi översti, "en ole koskaan mitään semmoista kuullut".

"Niin se kuitenkin päätti," lausui vanha Squire. "Minä en muista, missä
jutussa se oli; mutta kyllä sen löydätte virallisista kertomuksistamme,
jos huolitte etsiä sitä. Lainsäätäjät olivat rangaistukseksi muutamista
rikoksista määränneet hirttämisen asemesta pieksämistä ja peruuttaneet
vanhan lain. Seuraus siitä oli, että eräs mies, joka julistettiin
syylliseksi jostakin loukkauksesta, jonka hän oli tehnyt ennen tämän
uuden lain vahvistusta, vetosi siitä syystä, että pieksäminen oli
kuoleman-rangaistuksen karaisemista, ja oikeusto piti hänen puoltansa.
Ja siinä se teki oikein -- aivan oikein. Minä soisin paljon pikemmin,
että Jesse raukkani olisi kuollut, kuin ajattelen, että hän makaa
tuolla ja suree ja huokaa häpeässänsä. Jos sitä olisi julkisesti tehty,
se ei olisi ollut niin paha; silloin hän olisi voinut tappaa sen
miehen, joka teki sen, taikka itse tullut tapetuksi, yrittäessään
gentlemanin tavalla kostaa. Mutta kun tulee piestyksi niinkuin koira,
eikä edes tiedä, kuka sen teki; kun ajattelee, että sama mies, joka
tulee ystävänä ottamaan osaa suruun, ehkä on yksi siitä joukosta, joka
sen teki -- oi! siinä on liian paljon, liian paljon!"

"Se on todella liian paha", sanoi Hullu, taitamattomasti yrittäen
toista viihdyttämään; "mutta teidän tulee lohduttaa itseänne, Squire,
sillä ajatuksella, ettei teidän poikanne koskaan ole tehnyt mitään,
josta hän ansaitsisi semmoista kohtelua naapuriensa puolelta".

"Se on pahin paikka koko asiassa, översti," lausui vanhus kiivaasti.
"Jesse on hyvä poika, ja on aina ollut hyvä poika. Minä en sano sitä
sen tähden, että hän on minun poikani, eikä sen vuoksi, että hän on
ainoa, joka on jäänyt minulle, vaan sen vuoksi, että se on totta; ja
jokainen tietää, että se on totta. Hän ei ole koskaan ollut hurja eikä
huikentelevainen -- ei ole heittäynyt juomariksi eikä riehaajaksi. Hän
oli sodan alkaessa tuskin muuta, kuin lapsi; mutta kun vanhempi poikani
Phil, -- sama, joka tapettiin Gettysburg'issa -- lähti pois, Jesse
rupesi niin vakavasti ja säännöllisesti, kuin aika mies, auttamaan
minua kasvimaalla. Te tiedätte, että rupean käymään vanhaksi enkä ole
enään moneen vuoteen pystynyt liikkumaan ja katsomaan työmiehiä ja
pitämään asioita varrellaan, niinkuin niitten pitää olla. No, vaikka
Jesse oli vasta poika, hän korjasi kaksi niin hyvää satoa, kuin moneen
aikaan olemme kasvimaallamme saaneet. Kun he sitten sodan loppupuolella
kutsuivat kokoon Nuoremman varaväen, hän lähti ja yhtyi säännölliseen
armeijaan Richmond'in seuduilla ja otti osaa taisteloon tästä
tappelusta alkaen. Ja kun sota oli päättynyt ja niggerit olivat vapaat
ja kaikki nuot suoritetut, hän ei jäänyt joutilaana aikaa kuluttamaan
ja keskustelemaan siitä, vaan ryhtyi suorastaan työhön, pestasi vanhat
niggerimme -- joista jokainen antaisi henkensä Jesse'n edestä -- ja
sanoi vaan minulle: 'olkaat te nyt, taatto, aivan huoletta. Istukaat
vaan rauhassa ja polttakaat piippuanne ja lähtekäät joskus liikkeelle
katsomaan, että asiat käyvät oikeata menoansa talossa ja tiluksilla, ja
estäkäät äitiä Phil'ia suremasta, niin minä hoidan kasvimaan.' Ja kun
kerroin hänelle, kuinka vaikeat asiani olivat, koska olin velkaa
muutamista niggereistä, jotka nyt olivat vapaat, ja minulla paitsi sitä
oli hyvä joukko hypoteeki-lainoja, ja valtion paperit ja pankin setelit
olivat melkein arvottomat, hän ei hämmästynyt eikä horjunut, vaan sanoi
ainoastaan: 'olkaat te vaan levollisena, isä. Minä pidän huolta näistä
seikoista. Koettakaat te puolestanne reipastuttaa äitiä, niin minä
katson muita asioita.'"

"Te tiedätte, översti, kuinka tämä poika on varhain myöhään, vuodesta
vuoteen tehnyt työtä, niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta
tarkoitusperää maailmassa, kuin maksaa vanhan isänsä velat ja tehdä
elämä mukavaksi meille. Hän ei koskaan sekaantunut muitten asioihin,
vaan pysyi kiinni omissa askareissaan koko ajan -- _koko ajan!_ ja kun
sitten ajattelee, että häntä on pieksetty, vieläpä oman väkemme käden
kautta, aivan niinkuin niggeriä! -- ja kaikki sentähden, että hän oli
radikaali!"

"Mutta otaksukaamme, että hän oli radikaali, översti: eikö hänellä
ollut oikeutta olla semmoisena? Te olette radikaali, eikö niin? ja
carpet-bagger lisäksi? Onko heillä mitään oikeutta kajota teihin ja
ruoskia teitä? Minä luulen, ettette usko sitä; mutta paljon pahempi on
rääkätä yhtä omasta väestämme -- yhtä, joka taisteli Etelän puolesta
eikä sitä vastaan. Ettekö tekin ajattele niin, översti?"

"No, se on luonnollista, ettette huomaa eroitusta; mutta minä huomaan.
Otaksukaamme, että hän oli radikaali. Hänellä ei ollut mitään
sanottavaa siitä -- lähti vaan äänestämään vaalipäivänä ja palasi
kotiin jälleen. Saavatko he ruoskia ihmisiä ja saattaa heitä
onnettomuuteen sentähden? Minä sanon, översti, että olen vanha mies ja
lisäksi rauhainen mies ja esivaltalainen; mutta minä vannon Jumalan
kautta, että, jos tietäisin, kuka se oli, joka tämän teon teki, minä
antaisin hänen tietää, että vielä pystyn lähettämään luodin perille:
Sen minä, Jumal'auta, tekisin!"

"Pyydän anteeksi, Madam", hän jatkoi, muistaessaan Metta'n läsnä-oloa;
"mutta teidän täytyy antaa anteeksi isän tunteet. Minua ei usein
vietetä tämmöiseen taitamattomuuteen, Madam, -- ei usein".

"Mutta, översti," hän jatkoi miettien, "tiedättekö, etten minä usko,
että tämä oli enemmän kuin puoli syy, miksi Ku-KIux'it pieksivät
Jesse'a?"

"Ettekö?" sanoi översti. "Mitä muuta hän olisi tehnyt, joka olisi
herättänyt heidän vihaansa?"

"Hän on ollut teidän ystävänne, översti -- aina teidän ystävänne; ja
hän ajattelee, ja minä myöskin ajattelen, että mitä hän on saanut
kärsiä, sen hän on kärsinyt enemmän teidän kuin itsensä tähden. Te
tiedätte, että he ovat uhanneet ja varoittaneet teitä jonkun aikaa,
ettekä te ole ollut millännekään siitä. Kun he ratsastivat pois viime
yönä, he käskivät Jesse'n sanoa hänen 'kirotulle radikaaliselle
Yankee-ystävällensä Servosse'lle, että he seuraavan kerran tulisivat
hänen tähtensä.'"

"Jesse on kovasti huolissaan siitä, sillä hän kunnioittaa teitä kaikkia
hyvin paljon; ja hän tahtoi, että minä lähtisin suorastaan tänne
ilmoittamaan sitä teille, jotta te varoituksen saatuanne olisitte
varustettuna sitä vastaan".

"Poika raukka!" lausui översti. "Siinä hän teki hyvin ystävällisesti ja
ajattelevaisesti. Se on todella liian paha, että joku saa kärsiä
ainoastaan sen tähden, että hän on minun ystäväni".

"No, te tiedätte, kummoinen meidän väkemme on, översti," sanoi vanhus,
jossa kokonaisen elämän tottumus oli niin suuri, että hän vielä tahtoi
kaunistella sitä kansaa, jonka ajatuksiin hän tähän asti aina oli
suostunut ja jonka teot hän alati oli antanut anteeksi, vaikka hän ei
ollut voinut niitä kokonaan hyväksyä, -- "te tiedätte, kummoinen se on.
He eivät kärsi, että kukaan muu sekaantuu heidän laitoksiinsa; ja
teidän ajatuksenne ovat _niin_ radikaaliset! Minua ei olisi
kummastuttanut, jos se olisitte ollut te -- suoraan sanoen, översti, se
ei olisi kummastuttanut minua -- mutta, että he tekivät minun poikani
niin, yhden, joka on syntynyt täällä, kuuluu hyvään sukuun (ilman
kerskailematta sanottu) eikä koskaan ole ketään häirinnyt -- se on
liian paha, liian paha!"

"On se todella!" arveli Hullu. "Ja minun täytyy heti lähteä katsomaan
häntä. Minä en luule, että voin tehdä hänelle mitään hyvää, mutta minun
tulee antaa hänen tietää, kuinka paljon säälin häntä".

"Tämä johdattaa mieleeni toisen seikan", sanoi vanhus. "Minä olen niin
hämilläni näistä kaikista, että olin miltei kokonaan unhottaa sen. Hän
otaksui, että te tulisitte tervehtimään häntä niin pian kuin kuulisitte
siitä, ja hän käski minun sanoa teille, ettei hän voisi vastaanottaa
ketään nyt (niin kauan kun hän on tässä tilassa, näettekö); mutta hän
-- hän tahtoi, että minä sanoisin teille -- sanoisin teille", vanhus
toisti ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillensa, "että hän aikoi lähteä
Indianaan tänä iltana ja olisi iloinen, jos voisitte antaa hänelle
kirjeitä joillekuille ystävillenne Lännessä. Te ymmärrätte, ettei hän
voi jäädä tänne enää (tämän tapauksen jälkeen); ja hän arveli, että
olisi sangen hyvä tulla jollakin tapaa esiteltyksi, ettei hän
suorastaan joutuisi vennon vieraitten keskelle, näettekö".

"Hän nousee junaan Verdenton'issa, arvaan minä?" sanoi Hullu.

"Niin, minä luulen sen", vastasi vanhus. "Hän ei ole vielä hankkinut
mitään matkaa varten, ja hänen käy vaikeaksi ratsastaa sinne tässä
tilassa".

"Onko mitään erityistä paikkaa, johon hän tahtoisi mennä?"

"Ei mitään -- kun hän vaan pääsee pois täältä, näettekö: ainoastaan
sitä varten hän lähtee".

"Niin," lausui Hullu miettiväisesti; sitten hän hetken perästä jatkoi
päättäväisesti: "kuulkaapas, Squire! Sanokaat pojallenne, ettei hän
murehdi tätä asiaa, vaan on levollinen, ja minä toimitan sen hänelle.
Hän ei saa ajatella mitään lähtöä täksi illaksi, mutta teidän sopii
levittää se sanoma, että hän on lähtenyt. Minä tulen noutamaan häntä
tänä iltana ja tuon hänet tänne; ja jonkun ajan perästä hän voi lähteä
Länteen ja huomata, että hän on siellä ystävien keskellä".

Tämä tuuma pantiin toimeen melkein vastoin sen tahtoa, johon se lähinnä
koski; ja "carpet-bagger'in" katon alla tuo rääkätty "syntyperäinen"
sai turvaa, ennenkuin hän pakeni sen kansan hurjaa vihaa, joka ei
sallinut hänen ajatella toisin, kuin se.

Hänen tähtensä Hullu kirjoitti kirjeen kunnian-arvoisalle Theophilus
Jones'ille, kertoen hänelle sen tapauksen, josta tämä luku puhuu, ja
nuoren miehen silloisen tilan. Tähän kirjeesen hän sai seuraavan
vastauksen: --

  Wedgeworth'issa Kansas'issa.

  _Rakas Sir_, -- Teidän hyvin merkillinen kirjeenne on herättänyt
  kummallisia muistoja. Siitä ei ole kuin kaksitoista vuotta, kuin
  veljeäni James Stiles'ia ja minua itseä kesken jumalanpalvelusta
  eräässä Fiat Rock nimisessä paikassa häiritsi joukko roistoja,
  joita teidän naapurinne Nathanael Hyman'in sanottiin ärsyttäneen
  päällemme, koska saarnasimme Jumalan sanaa semmoisena, kuin sitä
  oli ilmoitettu meille, ja julistimme orjuutta synniksi sen valon
  mukaan, joka oli meille annettu.

  Meitä lyötiin kovasti ja palkoja täyteen; mutta me yhä rukoilimme
  niitten puolesta, jotka pahasti kohtelivat meitä, kehoittaen
  toisiamme olemaan hyvällä mielellä ja vieläpä kesken heidän
  pieksämistään rukoillen Vapahtajan ristinpuussa lausutuilla
  sanoilla: --

  "Isä, anna heille anteeksi; sillä he eivät tiedä, mitä tekevät".

  Kun hellittivät siteemme, kiitimme siitä, että meidän oli sallittu
  todistaa totuutta verellämmekin ja menimme riemuiten matkaamme,
  kuitenkin noilla seuduilla viipymättä, koska huomasimme, että tämä
  kansa oli kiintynyt epäjumaliinsa ja kokonaan syntiin antaunut. Me
  sanoimme vainoajillemme apostolin sanoilla: "Herra palkitkoon sinua
  _tekojesi mukaan_".

  Herra on todella kuullut palvelijainsa huudon eikä ole unhottanut
  heidän lyömiänsä. Pyhä kammo seisautti sydämeni tykytyksen, kun
  kirjeestänne luin, että sen miehen poika, joka oli syypää
  pieksämiseemme, on kärsinyt samanlaisen rangaistuksen häijyjen
  ihmisten käden kautta -- kenties juuri samojen kautta, jotka ennen
  kurittivat meitä. Kaikkina näinä vuosina Herra Sebaot ei ole
  unhottanut huokaustamme eikä jättänyt pahantekijöitä palkitsematta
  heidän tekojensa mukaan. Hyvin meidän sopii huudahtaa, kun katsomme
  taaksepäin näihin ihmeellisiä tapauksia uhkuviin, välillä oleviin
  vuosiin: "Mitä kaikkia Jumala on aikaan-saattanut!" Kun sota
  jatkaantui ja minä näin orjuuden lujien varustuslaitosten luhistuvan,
  siksi kuin lopullisesti vapauden valo loisti orjallekin, iloitsin
  Jumalan kummallisesta voimasta, joka inhimillisten intohimojen ja
  kiihkojen kautta panee kunniansa tarkoitukset täytäntöön. Kuinka se
  soimasi heikkoja valituksiamme ja puuttuvaa uskoamme! Kuka olisi
  voinut uskoa, että kaikki se paha, jota orjuus, pilkaten Kaikkein
  Korkeinta ja hänen käskyjänsä, oli koonnut synti-uhriksi -- Jumalan
  rankaiseman ja itkevän kansan veri, kyynelet, huokaukset ja
  vaikerrukset -- niin pian muuttuisi siksi voimaksi, joka juurta
  jaksain kukistaisi sortajan! Oi! jos tämän uuden vapauden annon
  suuri, vanha Pyhä Johannes -- John Brown[70] -- olisi voinut aavistaa
  tätä häpeällisen kuolemansa hetkenä! Mutta kukaties hän näki sen ja
  tämä ihana näky poisti kuoleman pistoksen.

  Mutta näistä kaikista ei ole kuitenkaan mikään niin nöyryyttänyt ja
  pelottanut minua, kuin tämä suora ja kauhea kosto, joka on kohdannut
  yhtä minun vainoajistani. Jumala tietää, etten koskaan ole pitänyt
  mitään vihan tai koston tunteita heitä vastaan. Minä en ole koskaan
  unhottanut rukoilemasta heidän, vihollisteni, puolesta, niinkuin
  Pyhä Raamattu käskee meidän tehdä; mutta en ollut koskaan ajatellut,
  että näkisin Jumalan käden näin ilmeisesti kurotettuna vääryyksiäni
  kostamaan. Pelkkä ajatus on nöyryyttänyt minua enemmän, kuin voin
  selittää, ja minä olen sen kautta joutunut kysymään itseltäni, eikö
  tämä tapaus avaa minulle yhtä velvollisuuden tietä, joka on
  täydellisimmässä sopusoinnussa pyhän uskontomme käskyjen kanssa.
  Se nuori mies, joka on kärsinyt isänsä syntien tähden ja josta te
  puhutte niin suurella kunnioituksella, tahtoo puheenne mukaan paeta
  siitä, mitä hän katsoo häpeäksensä, vaikka se on pidettävä hänen
  kunnianansa. Miksei hän saisi tulla tänne, ystäväni -- sillä tästä
  lähin en voi muuta kuin pitää teitä semmoisena -- ja minä kiittää
  hyvää Isäämme auttamalla sen poikaa, joka vainosi minua? Iloisesti,
  nöyrästi olen tämän velvollisuuden toimittava, sillä tapaa ylistäen
  ja kiittäen Häntä, joka hallitsee ja johdattaa kaikkia asioita
  kunniaksensa. Uskollisesti, niinkuin Hän oli uskollinen minulle,
  tahtoisin täyttää tämän luottamuksen, hellästi ja nöyrästi, ettei
  tämä nuori mies koskaan saisi tietää, kenenkä käsi ojennettiin
  tekemään hänelle hyvää. Tehkäät hyvin ja miettikäät tätä ehdotusta
  ja, jos se on teidän mielenne mukaan, lähettäkäät hän minun luokseni
  vakuutettuna siitä, etten ole laiminlyövä mitään, joka voi hyödyttää
  häntä.

                 Olen totisesti

                             Teidän palvelianne ja veljenne Herrassa

                                        _Theophilus Jones_.

Hullu tiesi, että tämän kiihko-uskoisen oli täysi totuus mielessä, ja
sitä katsomatta, että hän oli valmis luulemaan jumalallisen teon
tapahtuneen hänen tähtensä, hänessä oli jonkunlaista ritarillista ja
harrasta rakkautta siihen, mitä hän katsoi velvollisuudeksi ja
uskonnoksi, joka mieli-ala saattaisi hänet väsymättömyydellä
täyttämään tätä itse päällensä ottamaa tointa. Näin vanhan Squiren
rääkätty poika lähti vapaasen Länteen alottamaan elämää uudestaan sen
miehen suojeluksen ja hoidon alla, jota hänen isänsä yllytyksestä oli
piesty noina hyvinä vanhoina aikoma ennen sotaa.



XXX LUKU.

Kevään umpuja ja auringonpaistetta.


"_Setä Jerry_, hoi, setä Jerry!"

Oli kevät-aika ja iäkäs patriarkka oli pyrkinyt ulos päivänrintaan
huoneensa eteläpuolelle, jossa hän vuodesta vuoteen "ensimmäisestä
keväästä asti antaumisen jälkeen", niinkuin hänen oli tapa sanoa,
oli viljellyt pikku puutarhaansa. Varsin kuuluisa oli tämä setä
Jerry'n puutarha. Koko vähäisessä kylässä ei löytynyt toista sen
vertaista. Sillä tarkkuudella talouden hoidossa, jota hänen entinen
"johtajan"-asemansa hänen isäntänsä kasvimaalla oli opettanut häntä
pitämään, oli hän heti kääntänyt huomionsa sen maatilkun parantamiseen,
jonka hän oli ostanut.

Kaikkiansa hänellä ei ollut kuin kolme acre'a; mutta nämät olivat
erinomaisella huolella valitut. Maa vietti vähitellen lounaasen päin;
multa oli semmoista harmaanlaista ja hiekkaista, joka parhaiten taipuu
viljelykseen, ja sen alla oli savinen pohja, joka esti sitä mehua
läväisemästä. Tämän maan äärimmäiseen ylinurkkaan oli vanhus rakentanut
huoneensa -- aivan yksinkertainen rakennus sekin, kun sitä verrattiin
hänen naapuriensa huoneisin. Veistämättömistä puista salvetut seinät ja
ruoteinen takantorvi eivät millään lailla olleet niin sievät, kuin
ympäröivien huoneitten valkaistut laahkot; mutta ne olivat kaikki
maksetut yhtä hyvin, kuin hänen maakaistaleensakin. Ristipaalutus,
joka saarsi hänen tilustansa, ei ollut ensinkään komea; mutta se oli
"hevos-korkea, sika-taaja ja härkä-vahva"[71] sen laillisen määräyksen
mukaan, jonka tämän valtion oikeustot olivat hyväksyneet paalutusten
suhteen. Tämän samoin kuin suurimman osan vähäisistä laitoksista
yksinkertaisen majan ympäri oli joko hän itse omilla käsillänsä aikaan
saanut tahi hänen poikansa, jotka hänen johdollansa auttivat häntä
semmoisina aikoina, kuin säät estivät heitä päivätyötä läheisillä
kasvimailla saamasta.

Kykenemätönnä paljon tavallista kasvimaan työtä tekemään vanhus alusta
oli asettunut perheensä raha-vartiaksi ja talouden toimittajaksi.
Kaikki heidän rahansa pantiin yhteiseen varastoon, josta ainoastaan
niukimmassa määrässä sallittiin menoja kunkin tarpeita varten. Loput
käytettiin pienen maatilkun ostamiseen, sen parantamiseen taikka
ensiksi muulin ja sitten hevosen ostamiseen, jonka kautta poikien
onnistui kolmantena keväänä antaumisen jälkeen omasta takaa korjata
sato, maksaen ainoastaan veroa maasta, ja seuraavana vuonna taas
lunastaa itselleen neljänkymmenen acre'n sievä pieni kasvimaa neljän
penikulman päässä. Koko tämän ajan kuluessa vanhan miehen huolen-pito,
ponnistukset ja viisaat neuvot olivat olleet paljon arvokkaammat, kuin
hänen työnsä olisi ollut, jos hän olisi ollut aivan hyvissä voimissa.
Se oli ollut hänen tuumansa ihan alusta, että hän ja hänen vaimonsa
pitäisivät huolta tästä vähäisestä puutarhasta, jota he mielivät
viljellä, ettei se ainoastaan antaisi kylläksi kasvaksia perheen
tarpeisin, vaan myöskin tuottaisi viljaa kylläksi sikojen
lihottamiseksi, jotka kesän aikana juoksivat vapaana ympäri tilusta, ja
niin muodoin hankkisi lihaa perheelle. Tätä he olivat aina tehneet,
siksi kuin pojat olivat jättäneet heidät, lähteäkseen uuteen
kasvimaahan. Muitten asiain joukossa setä Jerry ei ollut laiminlyönyt
hedelmä-puita istuttamasta. Hänen naapurinsa sanoivat, että hän oli
aivan hurjasti mieltynyt siihen. Hän neuvoi heitä kaikkia tekemään
samoin; mutta harvat pitivät väliä sillä. Milloin miltäkin valkoiselta
naapuriltansa oli hän hankkinut pano-oksia persikka- ja omena-,
päärynä- ja nektariini-, aprikosi- ja kirsikkapuista. Hän oli
niiltä työntekiöiltä, joita Warrington'issa käytettiin, oppinut
yksinkertaisella tavalla ymppäämään ja oksastamaan ja oli jokaiseen
käyttämättä jääneesen nurkkaan vähäisessä paikassansa istuttanut
tämmöisiä puita, jotka samalla, kuin ne koristivat, lupasivat voittoa
lähimmäisessä tulevaisuudessa; niin että vanha maja siihen aikaan,
johon kirjoitamme, puoleksi oli kevään vienon vihannan peitteessä. Puut
olivat täynnänsä lumivalkoisia kukkia; linnut visertelivät oksilla;
mehiläiset surisivat joka paikassa, sillä välin kuin kiinalainen
kuusama, joka kiipesi sen yksinkertaisen säle-aidakkeen yli, joka meni
ovelta melkein porttiin saakka, oli verhottu vaha-valkoisilla kukilla
ja levitti runsaasti ympärillensä omituista väkevää hajuansa.

Jonkunlaisella unteloisella, innottomalla tavalla vanha mies paraikaa
työskenteli puutarhassaan enemmän siitä syystä, että oli kevät-aika ja
vanha tottumus pakoitti häntä kaivamaan ja istuttamaan, kuin siitä
syystä, että hän, niinkuin näytti, olisi pitänyt väliä työllään.

"Setä Jerry, hoi, setä Jerry!" kirkas tyttömäinen ääni soi uudestaan.
Vanha mies kohosi nopeasti pystyyn ja, nostaen toista kättä sillä
varjostaakseen silmiänsä, kääntyi porttia kohden ja, kurkistellen
kukkapeitteisten puitten lävitse, huudahti kiireesti: --

"No, onpa tuossa miss Lily, överstin pikku tyttö! Yhtä suloinen ja
tuore, kuin ne kevään kukat, jotka hän on poiminut matkallansa tänne!
Kyllä, miss Lily, minä kuulen. Minä olen silmänräpäyksessä siellä,
herttalapseni. Setä Jerry ei ole niin vikkelä, kuin hänen oli tapa
olla, vaikka semmoiset koreat kasvot voisivat elvyttää paljon
vanhempiakin jalkoja, kuin minun. Kuinka voitte, herttalapseni?" hän
kysyi porttia avatessaan. "Ja kuinka isänne, översti, voi tänä aamuna?
No katsokaat, eikö hän ole heittänyt ponya ja ottanut äitinsä
lempi-tammaa Jacaa! Vanha Jerry sanoi äidillenne vähä aika takaperin,
kun hän viimeistä edellisellä kerralla kävi Warrington'issa ja te
ratsastitte tuolla pikku muulilla isänne kanssa kaninajoon -- minä
sanoin missis'ille, että hänen olisi parempi antaa tuo pony setä
Jerry'lle, koska ei nuori missis milloinkaan enää lähde ratsastamaan
sillä. Ratsastakaat oikein sisään, herttalapsi, koska tiedän, että
aiotte tarkasti katsoa setä Jerry'n puutarhaa, ennenkuin lähdette.
Paitsi sitä tamma kaipaa pisaraa vettä Jerry'n lähteestä, jossa,
niinkuin tiedätte, on parasta vettä monen peninkulman päässä tästä, ja
hiukan tilaisuutta haukata tätä ylen korkeata apilaa, joka kohoo ylös
joka paikassa täällä, koettaen kaataa vanhaa Jerry'a kumoon joka kerta,
kuin hän tulee ulos huoneesta. Ja totta tosiaan, miss Lily, te
tarvitsette itse vähän lepoa ja siemauksen vettä. Ihme ja kumma, kun jo
näytätte niin punakalta ja ladynkaltaiselta, kuin aina olisitte ollut
nuori lady! Ratsastakaat sisään, herttalapsi, ja antakaa minun tuoda
tuoli, että saatte astua alas sen päälle".

Hän avasi portin ja lähti ontumaan huonetta kohden.

"Oh, älkäät huoliko tuoda mitään tuolia, setä Jerry: minä en tarvitse
sitä". Hän pujahti puhuessaan satulasta; mutta vanhus astui yhä
eteenpäin keskeyttämisestä vaaria pitämättä ja palasi pian pitkin
polkua puitten lehvästen alla, tuoden rottinkituolia (jota hän myöskin
käytti tukena) oikealla kädellään.

"No, mutta katsokaat!" hän sanoi teeskenneltyllä pettymyksellä, "hän on
jo liian ylpeä antaaksensa vanhan Jerry'n palvella itseään hiukan,
vaikkei siitä ole kuin juuri pari kolme päivää, niin puhuakseni, kuin
toussutin häntä polvellani ja juttelin hänelle vanhoista orjuuden
ajoista, joista, kiitos Jumalan, hän ei itse koskaan ollut nähnyt
mitään".

"Istukaat nyt, herttalapseni, tänne kuusaman alle ja minä riisun
satulan ja suitset tammalta ja annan hänen haukata puitten alla,
niinkauan kuin viivytte täällä".

"Mutta minä en voi viipyä täällä, setä Jerry", sanoi Lily. "Äitini
lähetti minut tänne asialle".

"Hyvänen aika, lapseni! ette suinkaan luule, että hän tahtoo, että
täyttä laukkaa ratsastatte suoraan takaisin tänä kuumana aamuna? Paitsi
sitä olette jo käynyt kaupungissa ja teidän tarvitsee myöskin levätä.
Te näytätte niin varistuneelta ja punehtuneelta, kuin olisitte ajaneet
täyttä nelistä koko matkan. Ja mitä tammaan tulee -- katsokaat, miten
kuuma se on!" hän sanoi, kun hän nosti pois satulan, "Antakaa vaan
äitinne nähdä teidät noin hiessänne ja minä pelkään, että saatte vielä
kotvan aikaa ratsastaa ponylla; kuinka, miss Lily?"

"Jaca parka!" lausui Lily, astuen tamman luo ja taputtaen sen kaulaa.
"Minä en tietänyt, että se oli niin kuuma. Se oli niin hauskaa," hän
sanoi puollustavaisesti Jerry'lle, "etten voinut olla kovasti
ratsastamatta. Minä en kuitenkaan ole käynyt kaupungissa, vaan olen
ainoastaan kulkenut pari kolme penikulmaa 'kello kolmen tietä'
alaspäin".

"Tosiaan!" arveli vanhus. "Te olette juuri niinkuin Jaca itse: te
olette liian kuumaverinen ja ylhäisesti kasvatettu kulkemaan
verkalleen, kun avoin tie on edessänne. No, ei mitään vahinkoa ole
tapahtunut, herttalapseni, mutta teidän täytyy oppia, ettei
täysiverinen hevonen siedä sitä yllytystä, jota paitsi joku
sekarotu-pony ei koskaan ajattelisi mitään liikkujista. Siinä on
eroitus eläinten luonnossa. Sama on muulin laita: se ei koskaan lähde
paikastansa, jollette ensiksi piekse sitä puolikuolluksiin hickory'lla.
Semmoinen on sen luonto. Muuli tarvitsee hickory'a samalla tavalla kuin
hevonen tarvitsee kauraa; ja tuommoinen sekarotuinen, jolla tähän asti
olette ratsastanut, herttalapseni, ei ole paljon erilainen, vaan juuri
molempien välillä -- vähän liian paljo muuli hevoseksi ja vähän liian
paljon hevonen muuliksi. Mutta tämä teidän Jaca'nne ei ole mitään
semmoista elukanlaatua. Se rakastaa juuri yhtä paljon juoksemista, kuin
hirvi, ja jos vaan antaisitte sille tilaisuutta, se juoksisi siksi kuin
se kaatuisi. Teidän täytyy ottaa vaaria semmoisesta hevosesta; ja jos
pidätte huolta siitä, ei se tee mitään eroitusta, kuinka paljon
vaaditte siltä. Jos olisitte nyt vaan seisauttanut sitä pari kolme
kertaa ratsastuksessanne tänä aamuna, ei matka olisi kiihdyttänyt ja
hiestyttänyt sitä missäkään sanottavassa määrässä".

"Mutta kaikki on hyvin, herttalapseni. Ei vähintäkään vahinkoa ole
tapahtunut. Kun tamma on syönyt hiukan ruohoa ja te olette vähäisen
levännyt, setä Jerry pyyhkii ja sukii sitä pikkuisen ja antaa sille
suuntäyden vettä ja se tulee yhtä komeaksi, kuin koskaan, ja paljon
komeammaksi ratsastaa kuin milloin se tuli ulos tallista tänä aamuna,
niinkuin varmaan huomaatte, ennenkuin pääsette kotiin, miss Lily".

"Mutta, herranen aika!" huudahti vanhus, "tässä olen puhumassa, ja te
seisotte tuolla päivänpaisteessa. Istukaat lehvästen alle,
herttalapseni, sillä aikaa kuin noudan teille vähän vettä".

"Oh, minä seison täällä ja vartioitsen Jaca'a," katsoen tammaa, joka
ahkerasti puri suuria suuntäysiä uhkeata, tuoresta apilaa, oikein
maiskuttaen ja puhkuen mielihyvästä.

"Vartioitsette sitä, lapseni?" sanoi vanhus hymyillen. "Ette suinkaan
luule, että milläkään houkuttelemisella maailmassa saisitte sitä
jättämään tätä apilistoa, vai kuinka?"

"No siinä tapauksessa," arveli Lily, "tulen teidän kanssanne lähteelle.
Minun täytyy saada nähdä puutarhanne, näettekö. Asia on semmoinen, että
äiti lähetti minut tänne tuomaan teille vähän potaatintaimia; mutta
minä olen kovasti hidastellut; metsä oli niin hupainen. Minun olisi
pitänyt olla täällä jo tunti takaperin, että olisitte voinut istuttaa
ne maahan, ennenkuin aurinko kävi niin kuumaksi".

"No, katsokaat nyt! eikö tuo ollut hyvin ystävällisesti tehty
missis'ilta. Aina hän muistaa vanhaa Jerry'a ja lähettää hänelle
jotakin. Hän tietää, että semmoiset asiat tekevät vanhan miehen kovasti
hyvää nyt, kun hän on aivan yksinään -- aivan yksinään. Siunatkoon
hänen sydäntänsä! Ja minä luulen, että tämä on juuri se syy, jonka
vuoksi hän lähetti teidät tuomaan ne tänne".

"Ja sanani kautta, ne ovat kauniita taimia, ovat tosiaan," hän jatkoi,
tutkiessaan sitä bataati-taimien[72] kimppua, joka Lily'lla oli tuossa
korissa, jota hän kantoi. "Minä pelkään todella, että missis ryöstää
itseänsä vanhaa Jerry'a varustaaksensa".

"Oh, ei!" lausui Lily. "Äiti käski minun sanoa teille, että meillä oli
yltäkyllin tämmöisiä tänä vuonna, vieläpä enemmän, kuin tavallisesti".

"Niin; ja minä arvaan, että hän tiesi, ettei Jerry ollut saanut
semmoisia mitään. Juuri siihen aikaan, herttalapseni, kuin olisi
pitänyt kylvää ne, tuo -- tuo hyvä eukkoni --"

Vanha mies pysähtyi, hänen äänensä tukehtui liikutuksesta, kun hän
painoi päätänsä toista sauvaansa vastaan ja itki. Se oli kummallinen
näky -- vaalea-tukkainen nuori tyttö iloisessa ratsas-puvussaan, juuri
joutuen vaimouden ikään, ja hänen edessään tuo harmaa pää nojaantuneena
toiseen noista mustista käsistä, samalla kuin toinen vavisten piti
toista tukevaa sauvaa ja kumartunut ruumis värisi surusta, jota ei
käynyt kukistaminen. Mehiläiset, päivänpaiste, kukkivat puut, uhkea
apilisto ja musta tamma, joka söi kiihkeästi ja mieluisasti heidän
vieressään, kaikki yhtyivät synnyttämään harvinaista kuvaa.

Tyttö, jolle ei edes tuon kaikkein suloisimman ilmanalan ja ihmeellisen
luonnon vaikutus vielä ollut opettanut lohduttajan roolia, seisoi
hetken huolestuneena ja hämmästyneenä ilman mitään sanomatta. Sitten
hän sukupuolensa hienolla vaistolla laski kätensä sen ruskean, laihan
käden päälle, joka nojautui häntä lähinnä olevaan sauvaan, ja ryhtyen
siihen lohduttajan virkaan, jota hänen äitinsä oli lähettänyt häntä
toimittamaan, sanoi vavisten: --

"Oi, setä Jerry, minä olen varma" -- Hän ei voinut sanoa sen enempää;
mutta vanhus tunsi hänen lauhean kätensä lepäävän omalla kädellänsä ja
hänen kyyneleensä vuotavan molempien päälle.

Vähitellen vanhuksen huokaukset lakkasivat ja viimein, siirtäen
päätänsä kätensä luota, mutta ylös katsomatta, hän sanoi leppeästi ja
kunnioittavaisesti:

"Tulkaat, missis," ja astui edellä puutarhaa ja lähdettä kohden. Nämät
sanat ja tämä ääni säpsäyttivät Lily'ä. Hän ei voinut selittää syytä,
miksi: kuitenkin ne olivat aivan toisenlaiset kuin ne, joilla vanhus,
joilla kaikki, ennen olivat häntä puhutelleet. Se oli ensimmäinen
tervehdys puhkeavalle vaimoudelle, jonka tytön armon-toimi oli
ilmoittanut iäkkäälle miehelle.

He menivät lähteelle. Viileä siemaus kaikkein puhtaimmasta
kurpitsi-maljasta oli hyvin mieluisa. Bataatin taimet asetettiin
huolellisesti ämpäriin, virvoitettiin kylmällä vedellä ja pantiin
varjoon ja sitten monella anteeksi pyynnöllä sievä puutarha näytettiin.

"Tässä ei ole paljon tänä vuonna, sillä hän, joka aina teki pää-työn
tässä, ei ole täällä enää," lausui vanhus hellästi. "Minä puuhaan vähän
iltaisin ja aamuisin, tiedättenhän; ei niin, että pitäisin sillä paljon
väliä -- ei näytä siltä, kuin ajattelisin asioita, niinkuin minun ennen
oli tapa ajatella -- mutta minusta tuntuu, kuin hänen pitäisi olla
iloinen, kun hän katsoo alas sieltä, jossa hän on, ja näkee minun
pitävän huolta siitä, jota hän aina ajatteli niin paljon. Minä teen
työtä oikein lujasti, kukatiesi yhtä paljon kuin koskaan ennen; mutta
sitten minä en huoli siitä sen enempää. Minä en laske mitään tuumia
enkä suunnittele enää. Näyttää siltä, kuin olisin aivan yksinään,
herttalapseni, eikä minulla olisi enää mitään muuta tehtävää, kuin vaan
odottaa siksi kuin Herra korjaa pois romun omalla tavallansa -- omalla
tavallansa".

Kun olivat käyneet ympäri puutarhan ja Lily'n kori oli täytetty milloin
milläkin, jota vanhus luuli "missis'in kaikkein enimmän haluavan", he
palasivat huoneen luo; ja kun Lily seisoi ja katseli hyvin hoidettua
pikku tilusta, joka tuoreskukkasista puista oli käynyt viheriäiseksi ja
valkoiseksi lehdoksi, hän huudahti:

"No, setä Jerry, kuinka ihana paikka teillä on!"

Vanhus kääntyi tuolla omituisella nelijalkaisella tavalla, johon
molempien sauvojen alituinen käyttäminen pakoitti häntä, ja nostaen
toista kättänsä, sauva siinä koukusta riippuen, varjostaaksensa
silmiänsä lämpimältä päivän valolta, joka altiisti virtasi hänen
lumivalkoisen päänsä päälle, hän hetken ääneti katseli maatansa ja
sanoi sitten huoaten:

"Niin, missis, se on sangen kaunis koti vanhalle mustalle miehelle, se
on totta; mutta jollakin tapaa se ei näytä enää tuottavan minulle
mitään iloa. Minun oli noina vanhoina orjuuden aikoina tapa ajatella,
että jos vaan voisin hankkia itselleni tämänkaltaisen kodin, minä
olisin kaikkein onnellisin ihminen maan päällä. Monta kertaa," hän
jatkoi, kääntyen vierastansa kohden, "kun olin vaan nuori mies ja
vapauden siunattu päivä ei näyttänyt olevan likempänä, kuin se oli
alussakaan, minun oli tapa ajatella ja uneksia tämmöistä aikaa. Minä
aina luulin, että se tavalla tai toisella tulisi minun eläessäni, ja
silloin arvelin, ettei löytyisi mitään enää, jota olisin toivonut. Te
ette voi oikein arvata, miss Lily, kuinka paljon minä olen ajatellut
tätä vähäistä paikkaa. Tuntui välisti siltä, kuin olisin ajatellut
enemmän sitä, kuin taivasta itseä. Betty, tyttö raukka, sanoi usein
minulle, että välisti tein niin; ja tämä on kukatiesi juuri se syy,
jonka vuoksi hän lähti edellä -- vetääksensä vanhaa Jerry parkaa pois
siitä, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä täällä alhaalla. Minä en
ajattele sitä niin paljon enää; vaikka minun tekee sangen hyvää
ajatella, että, kun olen mennyt, sanovat: 'tuo oli setä Jerry'n
paikka'; ja kukatiesi lisäksi poikieni lapset poimivat omenoita ja
persikoita täällä ja muistavat vanhaa isän-isää, joka istutti puut".

"Minä en ole enää huolissani, miss Lily. Minulla oli ennen aina paljon
huolia Herran asioista -- noina vanhoina orjuuden aikoina ja sitten
jälestäpäin sodan kestäessä ja sitten kun me mustat ihmiset olimme
keskivaiheella, ei aivan orjia eikä kokonaan vapaita. Sitten, kun
Ku-Klucker'it tulivat, se huolestutti minua kovasti. Mutta nyt näyttää
siltä, kuin näkisin, että Herra kyllä hoitaa omia asioitansa eikä
kaipaa setä Jerry'n apua, kun hän vaan tekee mikä on hänen edessään. Ja
tämä se on, jota nyt koetan opettaa kansalleni. _Löytyy_ yksi paikka
raamatussa, josta en voi luovuttaa ajatuksiani; ja se on se, jossa
Herra sanoi vanhalle sotijalle Josualle: 'Ole sinä luja ja hyvin
urhoollinen'. Siinä seisoo enemmän siitä kuin minä nyt muistan; mutta
se koskee kaikki samaa ajatusta. Minä kuulin överstin lukevan sitä ja
puhuvan siitä myöskin. Jumala siunatkoon häntä! näyttää aivan siltä,
kuin hän voisi panna kansamme ajatukset sanoihin paremmin, kuin kukaan
muu. Minusta näyttää siltä kuin me mustat ihmiset olisimme nyt juuri
tuossa tilassa. Herra on johdattanut meitä päivällä ja yöllä juuri yhtä
hellästi ja huolellisesti, kuin olisimme olleet karitsoita; ja nyt hän
sanoo, että meidän tulee olla urhoollisia, jos tahdomme, että Hän vielä
pitää meidän puoltamme. Minun ymmärtääkseni tämä tarkoittaa, että
meidän täytyy vaatia oikeuksiamme ja puollustaa niitä niinkuin miehet
ja vastaan-ottaa mitä tulee, kuten pojat leikeissänsä, juuri niinkuin
se vaan kuuluisi leikkiin, jos se koskeekin kipeästi. Tätä minä sanon
kansalleni ja minä aion pitää kiinni siitä myöskin. Minä en pysty
taistelemaan eikä suorittamaan semmoisia miehuuden töitä, joita Herra
vaatii meiltä; mutta minä toivon, että, jos se on hänen tahtonsa, minä
voin nousta kansani kanssa ja nurisematta kestää niitä vastuksia, joita
Hän lähettää. Jollakin tapaa minusta tuntuu, nuori missis, kuin
laupiaalla isällä vielä olisi jotakin tehtävää vanhalle Jerry'lle;
mutta se ei ole tuon maanpalstan suhteen, miss Lily, se ei ole tuon
suhteen," hän lisäsi heiluttaen vasenta kättänsä sauvoineen taaksepäin
pikku tilustansa kohden. "Tuo on mennyt pois ajatuksistani: sydämeni ei
ole enää kiintynyt siihen, herttalapseni, ei ensinkään. Tätä kansa
raukkaa ylt'ympärilläni, jolla on vapauden kallis juveli kädessään,
mutta joka ei tiedä, mitä tehdä sen kanssa, -- heitä minä olen
ajatellut ja heidän puolestansa rukoillut. Ei löydy mitään muuta
vanhalle Jerry'lle eikä hän tahdo mitään muuta. Herra on antanut
hänelle kaikki, mitä hän ikinä pyysi, vieläpä paljon enemmänkin. Hän ei
pyydä mitään enään itseänsä varten; mutta kukaties Herra löytää jonkun
keinon, jolla hän saattaa tämmöisen koukistuneen sauvan, kuin vanha
Jerry, tekemään jotakin hyvää näille hänen heimolaisillensa ja
kanssapalvelijoillensa".

"Oi, setä Jerry," lausui Lily ja kyyneleet juoksivat hänen poskillensa,
"te ette saa olla niin murheellinen ja alakuloinen. Minä tiedän
varmaan, että olette vielä kauan aikaa onnellinen hupaisessa
kodissanne. Teidän ei tule olla niin suruissanne".

"No, herttalapseni, älkäät itkekö," sanoi vanha mies viihdyttäväisesti.
"Setä Jerry ei ole suruissansa, hiukan yksinäinen vaan silloin tällöin.
Hän on paljon onnellisempi, kuin useimmat ihmiset. Hän iloitsee siitä,
mitä hänellä on ollut ja mitä Herra antaa hänelle, ja hän tahtoo
turvata Häneen sen suhteen, mikä on tulossa, toivoen vaan, että Hän
löytää vanhalle Jerry'lle jotakin tehtävää, joka ennemmin tai myöhemmin
saattaa hänet hyödylliseksi kansallensa".

"Siunatkoon sieluani!" huudahti vanhus äkkiä keskeyttäen ja ontuen
pois, "eikö tuo tamma jo ole syönyt tarpeeksensa ja lähtee nyt
mehiläispatsaitten luo. -- Tännepäin, Jaca, hoi!"

Mehiläisetkö ne olivat vai setä Jerry'n tuikea ääni, joka seisautti
sen, olisi vaikea ratkaista. Varma on, että se äkki-arvaamatta kääntyi,
heitti vihaisesti ulos jalkansa vanhaa miestä kohden ja pää alaspäin
painettuna ja luimussa korvin laukkasi pois hyvin siivotun ja äsken
kylvetyn puutarhan poikki.

"No katsoppas tuota!" sanoi vanha mies ilman vähintäkään suuttumuksen
merkkiä äänessään, kun hän kääntyi ja ontui tamman jälkeen: "kuka olisi
uskonut, että se niin pian olisi saanut kyllänsä tuosta apilasta!"

Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa
tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja
hauskasti nauraen sanoi:

"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni.
Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".

"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun
hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n
tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin
tamma vastaa teille".

"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin,
josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui
takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:

    "Jaca! Jaca! tamma korea,
    Jaca! Jaca! humma sorea,
    Jaca! Jaca! riennä, juokse,
    Jaca! Jaca! ystäväs luokse.
    Jaca! lakkaa leikkimästä,
    Kaspa, mitä saat nyt tästä!"

Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen
kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen
äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa
tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen
asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta
huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja
alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan
polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä
ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai,
vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut
koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli
kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja
ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".

"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani
näin hevoskutsumisen puolesta!"

"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin
suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten
nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä
luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka
kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli
välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi
tehdäkseni sitä nyt enää".

"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään
sievempi kuin vihellys".

Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen
selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry"
kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: --

"Hyvästi, miss Lily. Sanokaat terveisiä missis'ille ja nöyrimmät
kunnioitukseni överstille; Jumala siunatkoon heitä molempia. Setä Jerry
on suuresti kiitollinen siitä, etteivät vielä ole unhottaneet häntä".

Vanha mies seisoi katsellen sievää tammaa ja kaunista, tyttömäistä
ratsastajaa, kun he lensivät pois Warrington'ia päin. Lily'n toimi oli
onnistunut ja leskeksi jääneen vanhuksen yksinäinen sydän oli hetkeksi
taivutettu pois surustaan. Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, hän sanoi,
portilta lähtiessään, itseksensä: --

"Miss Lily on tosiaan vilkas ja yhtä suloinen kuin äsken poimittu
lilja. Tytöksi hän hallitsee myöskin hevosta hyvin taitavasti".



XXXI LUKU.

Kolmasti kerrottu kertomus.


I.

Sanomalehdet kertoivat sen ensiksi.

_The Dunboro Herald_ Toukokuun 17 päivältä 18.. sanoi: --

"Rockford'in maakunnan hyvä kansa kokoontui tänään oikeuston-kartanossa
esittelemään kandidaateja maakunnan virkoihin ja keskustelemaan
valtiollisesta asemasta. Siitä asti, kuin sotaisen anastuksen kautta
itsehallituksen oikeus otettiin pois kansalta ja kansa asetettiin
halpojen radikaalisten niggerien ja kunniattomien scalawag'ien ja
carpet-bagger'ien alle, jotka yhtyvät edellisiin ja johdattavat heitä,
ei Rockford'in kunniallisella kansalla ole ollut mitään ääntä
hallituksessa. Se on nyt päättänyt, että se aika on tullut, jolloin se
tekee uuden ponnistuksen saadaksensa omat asiansa haltuunsa. Se
kokoontui tänään yhtenä miehenä ja kuunteli niitä hehkuvia sanoja,
jotka lähtivät semmoisten sydäntä sytyttävien puhujien suusta, kuin
kenraali De Bang, kunnian-arvoisa John Snortout ja översti Whiteheat,
siksi kuin yleisestä innostuksesta selvästi näkyi, että Rockford'in
valkoinen kansa aikoo jälleen ruveta omia asioitansa hoitamaan. Juuri
ennenkuin tiedon-antajamme lähti pois, levisi huhu jostakin vastuksesta
tai pulasta, johon John Walters, tuo tunnettu Rockford'in radikaali,
olisi joutunut. Me emme saaneet tarkempia tietoja siitä emmekä pidä
sillä väliä. Pahin seikka, joka voisi tapahtua hänelle, olisi paras
seikka maakunnan rauhalle".

_The Moccason Gap Rattler_ (joka ilmestyi seuraavana aamuna) sanoi: --

"Me olemme kuulleet, että Rockford'in oikeuston-kartanossa eilen
pidetyn kokouksen jälkeen musta kansa oli ollut kovasti kiihtynyt
suuren johtajansa, tuon kunniattoman Walters'in, katoamisesta. Näyttää
siltä, kuin hän olisi ollut kylläksi hävytön tulemaan kokoukseen ja
istumaan koko ajan puheita ylös kirjoittamassa. Hänen läsnä-olonsa
herätti suurta huomiota; sillä, vaikka oli julkinen kokous, ei kukaan
olisi uskonut, että hän olisi juljennut näyttää itseänsä kunniallisten
valkoisten ihmisten seurassa siitä asti, kuin hän yhtyi niggereihin
valkoisia häväistäkseen, sortaakseen ja alentaakseen. Kerrotaan, että
puhujat, erittäinkin kunnian-arvoisa John Snortout, tähtäsi häntä
lauseilla, joita hän hyvin ansaitsi. Levisi semmoinen huhu kokouksessa,
että hän kirjoitti ylös puheet sitä varten, että sotaväkeä
lähetettäisiin Rockford'iin. Sanotaan myöskin, että häneltä kysyttiin,
mitä tarkoitusta varten hän teki muistoonpanoja; johon hän hävyttömästi
vastasi, että hän itse tiesi tarkoituksen, jossa oli aivan kylläksi.
Kokouksen loputtua häntä ei enää löydetty; ja suuri huuto nousi
niggerien joukossa hänen katoamisensa johdosta. Ruvettiin heti häntä
etsimään; ja kaikki kaupungin niggerit ja satamääriä lisäksi läheisestä
maakunnasta tulvasi paikalle, ympäröiden oikeuston-kartanoa ja ääneen
vaatien avaimia. He olivat kovasti yltyneet eivätkä epäilleet
väittäessään, että gentlemanit olivat murhanneet hänet kokouksessa.
Tätä jumalatonta syytöstä noin neljää tai viittä sataa Rockford'in
parasta miestä vastaan kesti tämä lakia noudattava kansa esikuvaksi
kelpaavalla pitkämielisyydellä. Kokous hajosi rauhallisesti ja niggerit
jatkoivat etsimistään. Walters'in luullaan sillä aikaa itse pistäyneen
piiloon, siten uskottaaksensa ihmisiä, että hän oli murhattu, ja sillä
tapaa saadaksensa sotaväkeä lähetetyksi tähän maakuntaan tulevaan
vaaliin vaikuttamaan. Ei mitään jälkeä hänestä ole löydetty, kun
viimeiset tiedot saatiin".

_The Ringfield Swashbuckler_ (kaksi päivää jälestä päin) sanoi: --

"Rockford'in niggerit ovat suruissansa, mutta hyvän vanhan
maakunnan valkoinen kansa nukkuu levollisemmin. Näyttää siltä,
kuin sen suuren kokouksen loputtua, jonka tuon maakunnan hyvä
kansa piti oikeuston-kartanossa 17 päivänä tätä kuuta, Walters,
niggeri-radikaalien kunniaton scalawag-johtaja, joka sotaisesta
anastuksesta asti on hallinnut maakuntaa, ei enää olisi ollut
saatavissa. Luullaan hänen olleen läsnä kokouksessa urkkijana; mutta
useat kaikkein arvokkaimmat kansalaiset vakuuttavat, että hän lähti
kokouksesta melkoisen aikaa ennen sen päätyttyä. Heti, kuin häntä
kaivattiin, niggerit kävivät kovin levottomiksi; ja kun aamupuolella
hänen ruumiinsa löydettiin jossakin virkahuoneessa kartanon
alikerroksessa, pelättiin yhteen aikaan kovasti, että vimmastuneet
niggerit polttaisivat kaupungin. Hänen kuolintapansa on tuntematon.
Yleisesti arvellaan, että jotkut johtavat neekerit, jotka viime aikoina
olivat kyllästyneet hänen diktaatorin-virkaansa, asettivat väijyksiä
hänelle, kun hän tuli kokouksesta, tappoivat hänet, panivat hänen
ruumiinsa tähän huoneesen ja nostivat sitten suurta menoa hänen
katoamisestaan, toivoen sen kautta kerrallaan pääsevänsä vaivalloisesta
johtajastaan ja saavansa uskotuksi, että hänen vastustajansa
valtiollisista syistä olivat hänet murhanneet. Tietysti tämmöinen
väitös heidän puoleltaan on liian naurettava, että kukaan hetkeäkään
pitäisi sitä minään. Me kuulemme, että tutkinto tapahtui asian
johdosta, mutta ettei mitään saatu ilmi, joka olisi valaissut
salaisuutta".

_The Verdenton Gazette_ seuraavassa numerossaan lausui: --

"Tuon kunniattoman radikaalin, Rockford'in maakunnan Walters'in kuolema
kiihdyttää kovasti mieliä. Radikaalit ovat uskovinansa, että
demokraatit, jotka sinä iltana kandidaatein esittelemistä varten
pitivät kokousta oikeuston-kartanossa, tappoivat hänet. Paljon
todenmukaisempi on kuitenkin, jopa monet seikat, jotka jälestäpäin ovat
tulleet ilmi, tekevät sen melkein varmaksi, että muutamat hänen
radikaaliset kumppaninsa aikaan saattivat hänen kuolemansa. Ne
carpet-baggerit ja scalawag'it, jotka johtavat tätä puoluetta, tietävät
hyvin sen kohtalon, joka odottaa heitä vaalipäivänä, jolleivät voi
tehdä jotakin, joka sytyttää neekerin-sydäntä ja tuottaa sotaväkeä
maakuntaan. Yleisesti luullaan sentähden, että tämä Walters'in tappo
oli kylmäverisesti tehty murha, jonka pääkaupungin radikaalit ovat
tuumineet ja heidän suosikkinsa toimeen panneet. Väitetään myöskin,
että on kuultu Morton'in muutamia päiviä takaperin sanovan, että me
ennen viikon kuluttua saisimme kuulla kummia Etelästä. Tämän lisäksi
kerrotaan, että eräs hyvin arvossa pidetty mies, joka asuu tämän
maakunnan länsi-osassa, vakuuttaa nähneensä översti Tom Kelly'n, saman
maakunnan radikaalisen toimikunnan esimiehen, kiireesti ratsastavan
pois Rockford'ista kohta kello neljän jälkeen samana ilta-päivänä --
noin samaan aikaan, kuin murha varmaan tehtiin. Kenties mr. Tom Kelly
nyt tekee hyvin ja astuu esiin selittämään, mitä hän Rockford'issa
siihen aikaan teki".

_The Central Keynote_ (joka ilmestyi viikko jälestäpäin) sanoi: --

"Tappoivatko radikaalisen roiston Walters'in hänen neekeri-kätyrinsä,
vai muutamat hänen carpet-bagger ja scalawag kumppaninsa, jotka
kadehtivat hänen valtaansa, vai hänen omat sukulaisensa vaiko joku
hänen vaimonsa rakastelia, joka tahtoi, että tämä saisi sen suuren
summan, johon mies oli vakuuttanut henkensä, sitä emme tiedä. Mutta
yhden asian tiedämme ja se on se, että valtio on päässyt kurjasta,
huononluontoisesta radikaalista ja jumalattomasta konnasta, jonka olisi
_pitänyt_ olla carpet-bagger, mutta, mielipahalla me sen myönnämme, oli
syntyperäinen Eteläläinen. Me toivomme totisesti, että koko valtio
sangen pian saa nauttia Rockford'in maakunnan hyvää onnea ja yhtä hyvin
pääsee radikaalisista tovereistaan".

_The National Trumpet_, joka oli maakunnan radikaalien äänenkannattaja,
antoi tietysti aivan toisenlaisen kertomuksen asiasta, julisti sen mitä
hirveimmäksi valtiolliseksi murhaksi ja moitti varsin katkerasti
vastapuolueen sanomalehtien, niinkuin se sanoi, petomaista barbariutta,
jotka eivät tyytyneet Walters'in kuolemaan, vaan koettivat häväisevillä
syytöksillä tappaa hänen hyvän nimensä ja pilata suruun vaipuneen
lesken mainetta perättömillä viittauksilla hänen osallisuuteensa miehen
kuolemaan. Se takasi häntä uskolliseksi puolisoksi, helläksi isäksi ja
lujaksi ystäväksi -- semmoiseksi, joka, alkuansa alhaista syntyperää
ollen, köyhänä ja taitamattomana oli hankkinut itsellensä hyvän
toimeentulon, oli auttanut isättömiä veljiään ja sisariaan, elättänyt
leskeksi jäänyttä äitiänsä ja pysynyt hyvänä kristittynä, kunnes hän
valtiollisten mielipiteittensä tähden suljettiin pois seurakunnasta.
Hänen rohkeutensa ja järjestävä kykynsä olivat kieltämättömät, ja se
oli hyvin tunnettu, että hänen johdollansa ei mikään voisi estää
Rockford'in maakuntaa luomasta kaikki-kukistavia radikaalisia
enemmistöjä. John Walters oli syypää tähän rikokseen, ei mihinkään
muuhun. Ja sen tähden hän tapettiin! Hän antoi henkensä kansan
oikeuksien edestä -- yhtäläisen ääntövallan oikeuden edestä -- yhtä
kieltämättömästi kuin mikä soturi hyvänsä, joka tappelutanterella
kaatui vapauden puolesta! Se aika on tuleva, jolloin kiitollinen kansa
muistaa häntä yhdeksi vapautensa marttyyriksi.

Näin tämä teko muuttui käyväksi kertomukseksi; ja Pohjan suuret
sanomalehdet ilmoittivat erinomaisella tarkkuudella ja soveliailla
palstan-päällekirjoituksilla ja prameudella sen tosi-asian, että John
Walters, huononluontoinen mies, etevä poliitikko ja Rockford'in
maakunnan neekerien johtaja, oli pistetty ja kuristettu kuoliaaksi.
Ketkä rikoksen olivat toimittaneet, ei ollut mitenkään selvä, niin
niissä sanottiin, eikä myöskään syyt; mutta yksi seikka näytti olevan
hyvin perustettu -- ettei sitä oltu tehty mistäkään valtiollisista
syistä. Tosin hän oli ollut johtava radikaalinen poliitikko semmoisessa
maalaamassa, jossa oli tietty musta enemmistö, joka oli saatu ryhtymään
toimeen melkein yksistään hänen järjestävän kykynsä kautta; mutta varma
oli, että ainoastaan sen taikka tämän laatuiset personalliset tunteet
olivat murhan aikaan saattaneet.

Tällä tapaa Hullu ensin kuuli asiasta. Hän oli tuntenut miehen, ei
aivan likeisesti, mutta hyvin, sillä hän oli tavannut hänet usein siitä
asti, kuin he yhtyivät "Liiton" kokouksessa, ja oli ruvennut
vilpittömästi häntä kunnioittamaan. Hullu tiesi hänen jäntevyytensä ja
uskaliaisuutensa, tiesi, kuinka hän itse oli edeltäpäin aavistanut
kohtaloansa ja kuinka kylmäverisesti hän oli varustanut itseänsä sitä
vastaan. Mutta Hullu oli ainoastaan puoleksi uskonut, että se tulisi --
eikä ensinkään, että se tulisi niin pian taikka niin äkillisesti taikka
niin kauheassa muodossa taikka semmoisessa kammottavan _post
mortem_[73] barbariuden seurassa. Se oli kummallista, kuinka järjetön
hän oli surunsekaisessa suuttumuksessaan. Hän ei tahtonut kuulla
sanaakaan mistäkään muusta selityksestä ystävänsä kuolemasta, kuin että
se oli valtiollinen murha, kylmästi tuumittu ja toimeen pantu koko sen
arvossa pidettyjen miesten kokouksen suostumuksella, joka teki
isänmaallisia päätöksiä samassa paikassa, jossa murha tapahtui. Se oli
kovin järjetöntä, mutta kukaties ei luonnotonta, että hän teki niin.


II.

Toisena päivänä tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Hullun
kartanoon eräs, joka omin silmin oli nähnyt ja omin korvin oli kuullut
kaikki, mitä oli tapahtunut Rockford'issa tuossa tilaisuudessa, paitsi
tuon surullisen teon, joka jo on yksi kerta kerrottu. Tämä mies
sanoi: --

"Minä olin John Walters'in luona, kun hän lähti kokoukseen, ja menin
hänen kanssaan sinne ja istuin lyhyen aikaa hänen vieressänsä. Minä
olin koettanut pidättää häntä sinne ollenkaan lähtemästä. Suuri
levottomuus oli jonkun aikaa vallinnut maakunnassa. Ku-Klux'it olivat
ratsastaneet ympäri ja häntä oli monta monituista kertaa uhattu tappaa.
Ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen oli joukko heitä tullut ja,
kaupungissa siellä täällä ratsastettuaan, jättänyt hänen huoneensa
edustalle ruumiin-arkun, johon puukolla oli kiinni pistetty ilmoitus.
Hän tiesi, että hän oli suuressa vaarassa, ja sanoi minulle usein, että
hän luuli, että he saisivat hänet käsiinsä, ennenkuin tämä kokous oli
ohitse. Sinä päivänä hän oli hyvin varustettu aseilla ja otti, tyhmästi
kyllä, mukaansa melkoisen rahasumman, jonka hän edellisenä päivänä oli
saanut ja nyt aikoi viedä sinne, seuraavana päivänä pankkiin
pantavaksi. Hän oli jonkun aikaa hyvin huolellisesti koettanut olla
kaduilla liikkumatta, semminkin pimeän tultua. Luullakseni hän ei
kuuteen kuukauteen ollut käynyt ulkona päivänlaskun jälkeen. Hän sanoi,
että hänen täytyi mennä tähän kokoukseen kahdesta syystä -- ensiksi,
näyttääksensä, ettei hän pelännyt sitä tehdessään; ja toiseksi,
saadaksensa tietää, mitä suuntaa vastustuspuolue aikoi noudattaa
tulevassa taistelossa.

"Kokouksessa oli aivan kosolta väkeä ja, kun Walters tuli sisään,
viskelivät kaikkialta vihaisia katseita häneen. Hän istui alas, otti
esiin kirjansa ja alkoi tehdä muistoonpanoja. Puhujat syytivät häntä
vastaan mitä pahimpia soimauksia te ikinä olette kuullut, översti;
mutta hän hymyili vaan tuota levollista, ylenkatseellista hymyänsä ja
jatkoi kirjoittamistaan aivan niinkuin ei kukaan olisi ollut likellä
häntä. Ennen pitkää alkoi käydä niin kuumaksi, että arvelin, että
meidän olisi parempi lähteä pois sieltä. Minä sanoin sen kuiskaten
hänelle; mutta hän katsahti vaan ylös ja sanoi, että minun sopisi
mennä; hän aikoi jäädä siksi kuin kaikki oli ohitse. Hän tahtoi tavata
muutamia henkilöitä, jotka olivat ehdottaneet hänelle jonkunlaista
sovinto-ohjelmaa maakunnan virkamiesten vaalia varten. Hän suosi
hartaasti tätä; sillä, vaikka meillä oli suuri enemmistö maakunnassa,
meillä todella oli ainoastaan pari kolme kandidaatia, jotka kykenivät
astumaan maakunnan virkoihin. Hänen neuvostaan meidän väkemme
edellisessä vaalissa oli kannattanut demokraatien kandidaateja
sheriffin ja muihin virkoihin. Hän sanoi, ettei koskaan kävisi laatuun
panna taitamattomia ja kykenemättömiä miehiä semmoisiin paikkoihin. Hän
oli kovasti pahoillaan omasta puuttuvasta kasvatuksestaan ja harjotti
ahkerasti lukemista sitä parantaakseen. Minä olen kuullut hänen usein
valittavan, ettei hän ollut nuorempana saanut mitään oppia. Minä
luulen, että se oli ainoa asia, joka saatti hänet oikein vimmastumaan.
Hänen oli tapa sanoa, että jokainen köyhä mies sai kiittää orjuutta
siitä; ja hän näytti ajattelevan, että tämä laitos oli tehnyt hänelle
yhtä paljon vahinkoa ja että hänellä oli yhtä hyvä syy vihata sitä,
kuin jos hän olisi ollut niggeri. Hän osasi lukea sangen hyvin, mutta
kirjoittaminen oli aina ollut hänestä vaikeata. Minä kuulin hänen kerta
puhuvan pikku tytöstään, joka juuri rupesi opettelemaan lukemaan. Hän
sanoi päättäneensä, että tytön pitäisi saada mitä häneltä puuttui sen
vuoksi, että hän oli sattunut olemaan köyhän miehen poika orjia
pitävässä maakunnassa; ja tämä puute oli kasvatus. Oh! hän kävi kovin
katkeraksi syyttäessään orjia omistavaa ylimyskuntaa ja väitti
ehtimiseen, että he olivat kuolettaneet köyhän kansan sielut ja
pidättäneet heitä tiedon puun luota, edistääksensä vaan omia itsekkäitä
tarkoituksiaan ja kartuttaaksensa omaa varallisuuttansa. Tämä on ainoa
asia, josta ikinä kuulin John Walters'in innokkaasti ja pitkältä
puhuvan (te tiedätte, että hän oli harvasanainen mies); mutta minä olen
välisti kuullut hänen puun kannolta,[74] kun hän näytti astuvan
ulos omasta itsestään ja käyvän toiseksi mieheksi, hurjalla
kaunopuheliaisuudella selittävän kasvatuksen tarpeellisuutta ja
surkuttelevan sitä tapaa, jolla häneltä oli ryöstetty sen esi-oikeudet
ja edut. Minä muistan, kuinka hän kerta sanoi, että hän ei koskaan
lukenut pöytärukousta oman pöytänsä ääressä eikä johdattanut
perhe-hartautta omassa talossaan häpeätä tuntematta siitä
taitamattomuudesta, joka riippui niinkuin myllynkivi hänen kaulassansa.
Hän luuli, että yksin hänen pikku kahdeksan-vuotinen tyttärensäkin
varmaan häpesi isänsä erehdyksiä.

"Minä ajattelin näitä kaikkia sillä aikaa, kuin puhujat soimasivat
häntä ja kansa kääntyi häntä kohden synkillä katseilla ja uhkaavilla
liikenteillä, ja kummastelin, mitä siitä kaikesta syntyisi. Kun kävi
liian kuumaksi minulle, lähdin pois ja palasin hänen taloonsa. Hänen
vaimonsa oli kauheasti huolestuneena. Hän ei ole erittäin luja nainen,
mutta hän piti John'ia suuressa arvossa. Hän kysyi minulta tarkoin
siitä, mitä hänen miehensä teki kokouksessa, ja kävi sitten vielä
enemmän huolestuneeksi kuin ennen. Hän osotti heidän molempia
lapsiansa, jotka leikittelivät nurmikolla huoneen vieressä, ja sanoi:
'lapsi raukat, lapsi raukat! He ovat sangen pian isättömät ja yksinään.
Miks'ei John luovu tuosta mielettömästä taistelosta, joka ei tuota
hänelle mitään hyvää, muuta pois täältä ja lähde Länteen, jossa hän ja
hänen lapsensa voivat päästä 'valkoisen miehen kannalle?' Miks'ei hän
kuule minua?' Hän yhä itki ja valitti, ja käski minun puhua John'ille
siitä, _jos_ tämä ikinä tulisi kotiin.

"Minä koetin lohduttaa häntä; ja me istuimme ovella, sillä välin kuin
pikku lapset leikitsivät viheriäisellä vietoksella edessämme, siksi
kuin kokous oli päättynyt ja ihmiset alkoivat kulkea ohitse matkallansa
kotiin. Minä huomasin, että Mrs. Walters näytti kovin levottomalta ja
tuon tuostakin tuskalloisesti katsoi oikeuston-kartanoa päin.
Viimeiseltä hän huusi muutamia mustia miehiä, jotka kulkivat sivutse,
ja kysyi, oliko kokous loppunut. He sanoivat hänelle, että se oli; ja
sitten hän kysyi, olivatko nähneet hänen miestänsä sen jälkeen, kuin se
oli loppunut. Ja kun he vastasivat, etteivät olleet, heitti hän kätensä
ylöspäin ja vaikeroi ja huusi: 'he ovat tappaneet hänet! He ovat
tappaneet hänet! Minä tiesin sen! Oi, Jumalani!' Ja oli vaan hirveissä
tuskissa.

"Minä lähdin paikalla kaupunkiin ja rupesin kuulustelemaan. Ei yksikään
meidän ystävistämme ollut nähnyt häntä; mutta kun huomattiin, että
kyselin häntä, tarjoutuivat useat valkoiset ihmiset hyväntahtoisesti
antamaan minulle tietoja hänestä. Yksi oli nähnyt hänet yhdessä
paikassa, toinen toisessa, ja joku muu muisti kuulleensa kolmannen
puhuvan, kuinka hän oli nähnyt hänet vielä kolmannessakin paikassa; ja
kaikki samaan aikaan. Tämä annettujen tietojen ristiriitaisuus ynnä se
seikka, ettei kukaan mustasta kansasta ollut nähnyt häntä (vaikka heitä
löytyi paljon enemmän ja jokainen heistä huoli erittäin hänestä, jotta
oli paljon luultavampi, että he ennen muita pitäisivät vaaria hänestä
ja huomaisivat hänen läsnä-olonsa), suurensi sitä hämärää epäluuloa,
joka oli syntynyt kaikkien mielessä; niin että sen sijaan, että kukin
olisi malttanut mieltänsä ja mennyt osotettuihin paikkoihin
perustelemaan kertomusten totuutta, semmoinen huhu heti levisi, että
hän oli kadonnut -- oli surmattu.

"Minä en koskaan tietänyt, kuinka suuresti musta kansa oli häneen
kiintynyt. Jokainen näytti yhtä tuskastuneelta, kuin jos hän olisi
kadottanut oman veljensä. Miehet, vaimot ja lapset kokoontuivat isoissa
parvissa kaduille. Valituksia ja kirouksia kuului melkein yhtä tiheästi
niistä kuohuvista joukoista, jotka kiirehtivät oikeuston-kartanoon
päin. Aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen ei yhtäkään epäilty
hänen kuolemaansa. Sitä pidettiin varmana; ja heti tultiin siihen
päätökseen, että hänen ruumiinsa oli kätketty johonkin paikkaan
oikeuston-kartanossa. Kummallista kyllä kokoontuivat jäännökset siitä
joukosta, joka oli ollut saapuvilla kokouksessa, levollisesti yhden tai
kahden siinä olevan kauppapuodin luo, puhuivat keskenänsä matalalla
äänellä, mutta eivät soimanneet, eivät auttaneet eivätkä pilkanneet
etsijöitä, vaan lähtivät lopullisesti kaksittain ja kolmittain
hiljaisesti ja vakaasti kotiinsa. Hetkestä hetkeen mustan kansan
kiihtymys kasvoi suuremmaksi. Arvaamattoman lyhyessä ajassa oli joukko
parista kymmenkunnasta paisunut yhtä moneen sataan; ja yhden tai kahden
tunnin kuluttua oli toista tuhatta henkeä koossa. Kaupungin valkoinen
väki katseli synkkänä ja äänettömänä, mutta ei ottanut mitään osaa
etsimiseen. Oikeuston-kartano piiritettiin tuota päätä ja jokainen
huone tutkittiin, johon suinkin päästiin; sillä muutamien niitten
avaimet sanottiin hukkuneiksi, ja erittäin yhtä, niin sitä väitettiin,
ei oltu moneen kuukauteen avattu. Ne oikeuden-palveliat, joitten
hallussa korkeat asianomaiset arvelivat tämän huoneen avaimen olleen,
näyttivät kadottaneen kaikki sen jäljetkin. Sitten muutamat valkoiset
toivat aivan varman tiedon, että Walters oli nähty astelevan
kaupungista Dunboro'a kohden, johon hänet tiedettiin aikoneen
seuraavana päivänä lähteä. Useat johtavat kaupunkilaiset saapuivat
tähän aikaan paikalle ja koettivat huomauttaa mustalle kansalle, kuinka
hullunkurinen heidän menetyksensä oli. Kunnian-arvoisa John Snortout
oli erittäin toimesta liikkeellä. Heidän olisi sopinut yhtä hyvin puhua
tuulelle. Musta kansa pysyi kiinni arvelussaan semmoisella sokealla,
vaistomaisella vakuutuksella sen tosiperäisyydestä, jota ei mikään
voinut järkähyttää. Kun pimeni, sytytettiin valkeita ja säännöllinen
vartio-rivi asetettiin rakennuksen ympäri. Sillä välillä koetettiin
saada vähän selkoa niitten huoneitten sisäpuolesta, joihin eivät
saaneet mitään avaimia, sillä, että tirkistelivät suljetuista
akkunoista. Kavuten toiselta akkunan-reunukselta toiselle, he
leimahuttivat hohtavien tulisoittojensa valoa niihin, mutta turhaan. .
Ei voitu mitään nähdä.

"Ja sillä tapaa yö kului kulumistaan ja väkijoukko kasvoi, kun lisiä
tuli maakunnasta ja se vakuutus kävi lujemmaksi, että he jossakussa
näistä huoneista löytäisivät sen nimettömän kauhun, jota he etsivät,
mutta jota he eivät vielä saaneet nähdä.

"Kuitenkin tämä puolibarbarinen joukko piti kummallisesti vaaria
laista. He eivät loukanneet kenenkään oikeutta. Ei lukkoja eikä
akkunoita särjetty. He etsivät avaimia läheltä ja kaukaa, mutta eivät
harjottaneet mitään väkivaltaa. He olivat varmat siitä, että heidän
kadonnut johtajansa oli sisäpuolella -- kuolevana tai kuolleena, he
eivät tietäneet, kumpaisena. He huusivat häntä nimeltä, mutta tiesivät,
ettei hän voinut vastata. Ei kukaan mustasta kansasta nukkunut: he
odottivat, vartioivat ja surivat.

"Juuri aamun hämärtäessä nousi yksi, joka oli ollut kaikkein
toimeliaimpia ja ahkerimpia etsijöitä, jonkun ystävänsä hartioille ja
kurkisti akkunasta siihen ensimäisen kerroksen huoneesen, jota enimmin
epäiltiin. Varjostaen silmiänsä kädellään, katseli hän tarkasti sen
himmeästi valaistua sisustaa ja aikoi juuri luopua tutkimuksestaan, kun
hänen silmänsä kohtasivat jotakin salamyhkäistä ja hirvittävää.
Akkunan-reunuksen sisäpuolella näki hän -- _yhden veripisaran!_ Toinen
katsaus, ja hän näki taikka luuli näkevänsä sen hyvin tunnetun hatun,
jota heidän johtajansa tavallisesti kantoi.

"'Tässä hän on -- tuolla sisässä!' hän huusi, hypäten alas ja alkaen
juosta korridooria[75] kohden. He eivät kaivanneet enää mitään avainta.
Niinkuin se olisi ollut pahvista tehty, ovi lensi syrjään niitten
jäntterien hartiain edestä, joita painettiin sitä vastaan. Siinä
huoneessa he näkivät pahimman pelkonsa toteutuneeksi. Siellä,
lytistettynä johonkin laatikkoon, läjä halkoja päällä, puukon haava
kurkussa ja vahva köysi vedetty piukkaan kaulan ympäri, makasi kankeana
ja kylmänä John Walters'in -- radikaalin -- ruumis! Oli varsin vähä
verta huoneessa, ainoastaan muutamia pisaroita lattialla ja _yksi
pisara_ akkunan laudalla! Pistos kurkussa oli viiltänyt valtasuonen
poikki. Missä veri oli? Lääkäri, joka tutki ruumista, sanoi, että se
varmaan oli juossut ruumiin sisä-osiin".

Tästä kertomuksesta Hullu selvästi ymmärsi, että edellisenä päivänä
kello kolmen ja viiden välillä, jolloin arvolliset valkoiset
kansalaiset pitivät kokousta ylipuolella olevassa huoneessa, John
Walters oli joko tapettu tuossa huoneessa taikka murhattu muualla ja
sinne tuotu. Hänen kuolintapansa oli ilmeinen. Syytä ei sopinut
epäillä, koska, kumma kyllä, tällä "pahalla miehellä" ei näyttänyt
olleen mitään personallisia vihamiehiä. Jollakin mystillisellä tavalla
oli se yleinen inho ja kauhu, joka kunnassa vallitsi häntä vastaan,
tavannut jonkun välikappaleen; ja John Walters'ia, Rockford'in
radikaalista johtajaa, oli kohdannut se tuomio, jota hänen syystä sopi
odottaa, kun hän kerta otti järjestääksensä tämän maakunnan mustia
äänestäjiä vastoin valkoisten asukasten tahtoa ja toivoa.

Pitkällisesti tutkittuaan jokaista henkilöä, joka, jos tavallisten
perus-aatteitten nojassa päätti, ei suinkaan voinut asiasta tietää
mitään, coroner's jury[76] julkaisi, että kuolema oli "aikaan saatu
jonkun taikka joittenkuitten tuntemattomien henkilöin kautta", joka
tuomio epäilemättä säntilleen soveltui yhteen saatujen todistusten
kanssa.


III.

"Översti, täällä on yksi mies, joka tahtoo kertoa teille jotakin. Hän
sanoo, ettei hän ilman teidän selvää käskyänne tahdo jutella sitä
kenellekään muulle, paitsi teille".

Puhuja oli vanha Jerry. Hän seisoi Hullun kirjaston eli työhuoneen
ovella ja hänellä oli muassaan musta mies, jota hän esitteli Nat
Haskell'iksi. Tällä miehellä oli tuommoiset mielen-elävyyttä kaipaavat
kasvot, jotka kuitenkin näyttävät salaisesti tarkastavan kaikkia tuolla
orjuuden vaikutuksen alla kasvatetulle mustalle miehelle niin
omituisella tavalla.

"No", arveli Comfort, "mitä se on?"

"Ettekö tuntenut Master John Walters'ia?" kysyi musta mies
varovaisesti.

"Kyllä, tunsin kyllä!" vastasi Comfort.

"Ja ettekö te ole se gentlemani, joka tuli ja koetti saada selkoa hänen
surmaajastansa?"

"Olen".

"No siinä tapauksessa olette juuri se, jota tahdoin kohdata, ja tuon
asian johdosta tahdoinkin kohdata teitä".

"Hyvä, mitä te siitä tiedätte?"

"Minä en _tiedä_ mitään; mutta minä olen kuullut jotakin, joka ehkä voi
johdattaa teitä saamaan ilmi, kuka se oli. Sitä varten minä tulin".

"Missä asutte?"

"Minä asun vanhan Mr. Billy Barksdill'in luona noin viisi penikulmaa
Rockford'in oikeuston-kartanon alipuolella; se on, minä asuin siellä.
Minun ei tee mieli palata sinne takaisin enää".

"Olitteko Rockford'issa tuona päivänä?"

"En, Sir!"

"Millä tavalla siis jouduitte tietämään jotakin asiasta?"

"Noh, näettekö, översti, minä olin Mr. Barksdill'in työssä, niinkuin
sanoin teille; ja tuona iltana, kun juuri olin tullut sisään vainiolta,
käski hän minua ruokkoamaan yhtä hevosta. Minä tunsin tämän hevosen
varsin hyvin. Se oli sama harmaa tammavarsa, jolla Master Marcus
Thompson tuona aamuna oli ratsastanut teidän asuntonne ohitse. Kun olin
vienyt pois elukan ja ruokkinut sen, lähdin kyökkiin illallista
saadakseni. Minä istuin pöydän ääreen; ja kyökkipiika -- se on Mariar,
hyvä eukkoni -- tuopi minulle illalliseni ja palaa sitten ruokasaliin
pesemään niitä astioita, joita valkoiset ihmiset olivat käyttäneet.
Vähän ajan perästä tulee hän takaisin kovasti hiljalleen ja sanoo:
'Nat, tule joutuin tänne!' Ja sen lausuttuaan hän kiirehtii takaisin
jälleen.

"'St --! riisu pois kenkäsi', sanoo hän, puoleksi kuiskaten, kun
tulemme ruokasalin ovelle.

"Minä livahutin kenkäni jaloistani ja me astumme sisään. Huoneessa ei
ollut mitään valoa, mutta hän talutti minua siksi kuin tulimme likelle
ruokasalin ja arkihuoneen välistä ovea. Sinne me pysähdyimme
kuuntelemaan, ja minun sopi varsin selvästi kuulla Mr. Barksdill'in ja
Mr. Marcus Thompson'in puhuvan keskenänsä. Cynthy Rouse -- se on eräs
toinen palvelustyttö -- oli siellä myöskin ja kyykistyi oven puoleen,
joka ei ollut tarkasti suljettu; mutta arkihuoneessa ei ollut mitään
muuta valoa, kuin mitä pesän valkeasta lähti. Minun tullessani Cynthy
panee kätensä huulilleen, pudistaa päätänsä ja sanoo: 'hst!' ja painaa
päänsä alas jälleen kuunnellakseen. Ensimäiset sanat, jotka minä
kuulin, olivat vanhan Mr. Barksdill'in -- hän on jonkunlainen
puolikuuro, niinkuin tiedätte -- joka varsin iloisesti arveli:

"'Lienee todella ollut ankara päivätyö, jos olemme viimeinkin päässeet
John Walters'ista. Millä tavalla se tapahtui? Minä kuulin, että oli
joku aikomus kokouksesta lähettää toimikunta hänen luoksensa
ilmoittamaan, että hänen täytyi muuttaa pois; mutta minä en uskonut,
että hän tekisi sen. Hän on mies viimeiseen kuituun asti, semmoinen
John Walters on. Mikä hyvänsä hän muutoin lienee, se meidän täytyy
tunnustaa, Thompson, ettei hän ole kenenkään narri eikä mikään pelkuri;
ja minä väitin, että, jos kokous tekisi sen, aivan varmaan joku tuosta
toimikunnasta tulisi vioille. Te ette koettaneet sitä, arvaan minä?'

"'Ei', vastasi Master Thompson, 'meidän ei tarvinnut sitä tehdä. Se
uhkarohkea konna oli kyllä hävytön itse tulemaan kokoukseen!'

"'No, olkaat vaiti!' arveli vanha Mr. Barksdill. 'Hyvä, mitä minä juuri
sanoin? -- hän on miehuullinen'.

"'Niin; ja hän istui siellä yhtä tyvenenä kuin kanto ja kirjoitti ylös
kaikki, mitä tapahtui siellä', lausuu Mr. Thompson.

"'Älkäät mitään puhuko! No, sepä vasta!' sanoo vanhus.

"'Niin; sillä kirotulla hupsulla ei ollut sen enempää järkeä, kuin että
hän näytti naamansa siellä, vaikka olimme kokoontuneet etupäässä sitä
varten, että keksisimme jonkun keinon, millä suoriutuisimme hänestä.
Hänen olisi pitänyt tietää, mitä semmoisesta lähtisi'.

"'No, kuinka kävi? Arvattavasti ihmiset olivat kovasti kiivaat ja
ehkäpä siellä aika lailla mellastettiin'.

"'Ei vähääkään, Mr. Barksdill! Se oli rauhallisin toimi, josta
ikinä kuulitte puhuttavan. Asia on semmoinen, että muutamat meistä
olivat sopineet Walters'in kanssa, että tulisimme kokoon jotakin
sovinto-ohjelmaa varten, jota olimme haluavinamme saada aikaan. Joku
meistä viittasi hänelle, että tahdoimme tavata häntä, ja me saimme
hänet vanhan maakunnan-kirjurin virkahuoneesen ja suljimme oven. Meitä
oli kymmenen, ja hän huomasi silmänräpäyksessä, mitä peliä aioimme
pitää; mutta hän ei edes koettanutkaan väistyä'.

"'Noh, gentlemanit', sanoo hän yhtä kylmäkiskoisesti kuin jos hän olisi
istunut omassa portiikossansa, jonka meidän sopi aivan selvästi
akkunasta nähdä, 'mitä tahdotte minusta? Teitä näyttää olevan kylläksi
monta voidaksenne menetellä mieltänne myöten: minun täytyy siis kysyä,
mikä teidän tahtonne ja toivonne on'.

"'Jumal'auta!' sanoo vanha mies; 'mutta olipa tuo kauhean kylmä
käytös'.

"'Kylmäkö? Luullakseni se oli yhtä kylmä kuin helvetti, arvelee toinen.
Sitten joku meistä veti esiin paperin, joka oli edeltäpäin kokoon pantu
hänen allekirjoitettavaksensa, ja ojensi sen hänelle. Hän luki sitä
enemmän verkalleen ja, kun hän oli päässyt loppuun saakka, antoi sen
takaisin ja sanoi: minä en voi allekirjoittaa tuota paperia,
gentlemanit'.

"'Mikä paperi se oli?'

"'Eipä mikään erinomainen, ainoastaan myönnytys, että hän tämän
maakunnan radikaalisen puolueen johtajana oli ollut kaikkien niitten
pirun-kurien toimeenpania, joita viimeisinä parina kolmena vuonna oli
harjotettu täällä, siihen Hunt'in ladon polttaminen luettuna; ja että
hän oli ne tehnyt pääkaupungin radikaalisten johtajien käskystä. Me
ilmoitimme hänelle, että, jos hän allekirjoittaisi tämän paperin ja
suostuisi ennen kymmenen päivän kuluttua lähtemään pois valtiosta, me
laskisimme hänet terveenä ja turvallisena käsistämme'.

"'Eikä hän tahtonut sitä tehdä?' kysäsi vanhus.

"Tehdä sitä? Hornassa! Hän sanoi, että me voisimme tappaa hänet, mutta
ettemme voineet saada häntä allekirjoittamaan semmoista paperia. Tästä
pojat vimmastuivat. Me emme, tiedättehän, tahtoneet tappaa häntä,
vaikkei meillä ollut mitään taipumusta peräytyä, kun olimme kerta näin
pitkälle menneet: totta puhuen, meidän oli mahdoton enää peräytyä'.

"'Teidän oli jo mahdoton, minä sanoisin', arveli Master Barksdill.

"Oli tietysti! ja hetken aikaa jo luulin, että pojat hakkaisivat ja
repisivät hänet kappaliksi, niin hurjina olivat. Minä koetin hillitä
heitä ja taivuttaa häntä allekirjoittamaan paperia, ettei meidän
tarvitsisi puolettomiin ruveta; mutta hän ei tahtonut kuunnella minua,
ja, ennenkuin arvasinkaan, oli hän hypännyt taaksepäin ja vetänyt esiin
pistoolin. Se kelvoton, kirottu konna! Jollei siellä olisi ollut Buck
Hoyt'ia, joka tarttui hänen käsivarteensa, ja Jim Bradshaw'ia, joka
heitti nuorasilmukan hänen kaulaansa ja nykäisi hänet taaksepäin, ei
kukaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt tuolla kymmen-ampujallansa.

"'Hän on koko pahus ampukoneita käyttämään', arvelee vanhus.

"'No', sanoo Thompson, 'he saivat hänet kumoon, puristivat häntä
kurkusta ja riistivät häneltä pistoolin ja mitä muuta aseita hänellä
oli. Sitten he päästivät hänet ylös, ja kaikki olivat yksimieliset
siitä, että semmoinen ruton-saastainen, valehteleva, petollinen pakana
oli tapettava. Me ilmoitimme sen hänelle ja että hän saisi viisi
minutia aikaa valmistaaksensa itseään. Hän ei horjunut ensinkään
mielessään, vaan sanoi ainoastaan: 'arvattavasti minun sallitaan
rukoilla.' Ja mitään vastausta odottamatta hän lankesi polvillensa ja
rukoili kaikkien ystäviensä ja naapuriensa puolesta ja vieläpä
meidänkin jokaisen edestä. Tuo rukoileminen meidän edestämme alkoi
tuntua hiton personalliselta, jonka vuoksi Jim Bradshaw, joka piti
kiinni nuorasta, nytkäisi sitä ja sanoi hänelle, ettemme tahtoneet
enempää tuota lajia. Silloin hän nousi ylös, ja minä kysyin häneltä,
löytyikö mitään muuta, jota hän halusi tehdä tai sanoa, ennenkuin hän
kuoli. Minä arvelin, näettehän, että hänen ehkä tekisi mieli määrätä
jotakin omaisuudestaan taikka perheestään, ja minä tahdoin asettaa
hänet valkoisen miehen kannalle.'

"'Tietysti, tietysti', lausui master Barksdill, 'ja se olikin varsin
soveliaasti ja ajattelevaisesti tehty teiltä.'

"'Luullakseni oli', vastasi Thompson. 'Noh, hän pyysi meitä antamaan
hänen katsella akkunasta lapsiansa, jotka leikkivät tuolla
mäenrinteellä hänen kartanonsa luona. Muutamat pojista eivät tahtoneet
sallia sitä, mutta minä taivutin heidät myöntämään sen. Hänen kätensä
olivat sidotut ja nuora oli hänen kaulassaan, ettei hän millään tavalla
voinut päästä mihinkään. Ainoastaan alempi akkunan-ruutu oli lykätty
ylös; mutta kuitenkin asetuimme pari kolme joukostamme seisomaan
ulkopuolella. Sen tehtyämme talutimme hänet akkunan luo, ja hän katseli
kauan aikaa molempia pikku tyttöjänsä. Minä vakuutan, että kävi
vaikeaksi nähdä, kuinka kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja
tietää, mikä häntä odotti; mutta ei sitä voinut silloin auttaa. Ja kun
minä juuri ajattelin tätä, ryömäisi hän eteenpäin ja, vaikka nuot
kaikki olivat häntä vastassa, onnistui hänen saada vasen jalkansa
akkunan laudan yli, enkä minä ole ensinkään varma, vaikka hän olisi
vääntänyt itsensä kokonaan ulos, jollei Jack Cannon olisi siepannut
jotakin halkoa ja sillä koputtanut hänen jalkaansa, siksi kuin se
oikeni yhtä raukeana kuin riepu. Me vedimme hänet takaisin sisään ja
heitimme hänet tuolle pitkälle pöydälle, joka on huoneessa. Häneltä
pääsi oihkaus, kun hän näki, että kaikki oli ohitse. Se oli ensimmäinen
ja viimeinen. Ei auttanut koettaa pidättää poikia kauemmin. Jim Brad
veti nuorasta siksi kuin se oikein leikkasi lihaan. Sitten he käänsivät
hänet puoleksi selälleen, sillä välin kuin me kaikki pidimme kiinni
hänen käsistään ja jaloistaan, ja Jack Cannon pisti puukon hänen
kurkkuunsa.[77] Hän vuoti verta niinkuin sika; mutta me kokosimme sen
kaikki ämpäriin ja laskimme tämän perästäpäin säkissä ulos akkunasta
ulkona oleville tovereille; niin ettei yksikään veren pisara eikä
mikään muu jälki kahakasta jäänyt huoneesen. Me sulloimme hänet
halkolaatikkoon, ja kun vaan tulee oikein hyvä pimeä, menevät pojat
korjaamaan hänet pois ja pistämään hänet tuon hänen kirotun
niggeri-kouluhuoneensa alle; ja sitten, näettekö, väitämme, että
niggerit ovat tehneet sen, ja ehkä haastamme muutamia heistä
sovintotuomarin eteen ja annamme tutkia heitä siitä.'

"'Hyvä Jumala!' arveli vanha Barksdill, vähän ajan perästä. 'Vai on hän
kuollut!'

"'Kuollut!' lausui Thompson omituisella naurulla. 'Saatte luottaa
siihen -- yhtä kuollut kuin Julius Caesar! Maakunta on nyt päässyt
pahimmasta miehestä, mikä koskaan on elänyt siellä.'

"'Niin, niin!' vanhus sanoi, 'paha toveri, epäilemättä, kovin paha;
vaikka minä en tiedä, että hän koskaan olisi tehnyt mitään niin
_erittäin_ pahaa paitsi että hän piti poliitillisia kokouksia niggerien
kanssa ja pani kaikenlaisia hulluja tuumia heidän päähänsä, muuttaen
heitä laiskoiksi ja kelvottomiksi ja hävyttömiksi valkoista kansaa
vastaan.'

"'Eikö siinä jo ole kylläksi'? kysyi Thompson.

"'Noh, tietysti!' Master Barksdill vastasi: 'se on kovin paha -- mutta
kuitenkin' --

"'Mutta mitä?' arveli Master Thompson kiivaanpuolisesti.

"'No, ei juuri mitään! -- se on, ei juuri mitään mainittavaa. Minä en
ollut mikään John Walters'in ystävä; mutta minusta olisi tuntunut
paremmalta, jos hän olisi tapettu rehellisessä tappelussa eikä suljettu
sisään niinkuin susi loukkaasen, ja tapettu --'

"'Kylmäverisesti, kai tarkoitatte', keskeytti Thompson nopeasti ja
karkeasti; sillä hän alkoi mielettömästi suuttua.

"'Ainakin näyttää siltä', lausui vanha Master melkein
puollustavaisesti.

"'Tietysti', jatkoi Thompson, 'teidän kyllä kelpaa istua tässä ja
keksiä vikoja siinä, mikä on tehty. Täällä koko maakunta kaksi vuotta
ja kauemminkin on toivonut, että joku vapauttaisi heidät John
Walters'ista. Jokainen on kironnut ja kuohunut ja saarnannut, mikä on
tehtävä; ja kun nyt muutamilla meistä on ollut rohkeutta kylläksi käydä
asian kimppuun ja _tehdä_ juuri se, josta te kaikki olette puhuneet,
niin te vetäydytte pois ja otatte viattoman naaman ja sanotte olevanne
pahoillanne siitä, että se on tehty. Se on pirun hyvä kehoitus niille,
jotka panevat itsensä altiiksi! Lähin toimenne on kai se, että menette
antamaan meidät ilmi.'

"Vanha mies ei saanut tätä kärsityksi. Me kuulimme, kuinka hän nousi ja
sanoi kovin mahtavasti: --

"'Mr. Thompson!'

"Juuri silloin Cynthy, joka on perin herkkätunteinen tyttö ja paitsi
sitä on palvellut Mrs. Walters'illa ja siis tunsi aivan hyvin sen,
josta he olivat puhuneet, alkoi nyyhkiä ja voihkia, ja meidän täytyi
panna käsi hänen suullensa ja puoleksi kantaa hänet ulos huoneesta niin
pikaan, kuin suinkin voimme. Minä kuulin Master Thompson'in kysyvän:
'kuka siellä on?' ja silloin Master Barksdill sytyttää kynttilän ja
tulee ja aukaisee ruokasalin oven; mutta, Jumalan kiitos! siellä ei
ollut ketään -- ei ketään".

"Mitä sitten teitte?"

"Ei mitään. Odotimme vaan ja pysyimme hiljaisina. Cynthy ja 'Riar ja
minä puhuimme vähän asiasta ja päätimme parhaaksi olla kenellekään
juttelematta, että tiesimme asiasta mitään. Kun siis Bob Watson
aamupuoleen tuli meille ja vihelsi minut ulos ja kertoi minulle, että
Master Walters'ia kaivattiin ja että kaikki mustat ihmiset olivat häntä
etsimässä ja että koko kaupunki oli ollut valveilla ja valaistuna koko
yön, en minä puhunut mitään, vaan käännyin ainoastaan vähän ajan
perästä Bob'in puoleen ja sanoin kuin sanoinkin: --

"'Bob, he eivät ikinä löydä häntä.' Ja hän sanoi: 'se on minunkin
luuloni.' Sillä tapaa suoritimme sen seikan ja hän lähti kotiin ja minä
palasin sisään makaamaan jälleen".

"Oletteko koskaan kertonut tätä kenellekään muulle?" kysyi Hullu.

"En kenellekään", kuului vastaus. "Muutamia päiviä sen jälkeen kyseli
vanha Barksdill minulta niitä näitä, ja perästäpäin tytöt kertoivat
minulle, että hän oli asettanut heille muutamia kysymyksiä siitä, mitä
me tiesimme taikka olimme kuulleet Mr. Walters'ista. Mutta ei hän minun
kauttani sen viisaammaksi tullut eikä luullakseni liioin tyttöjenkään
kautta. Kuitenkaan ei sitä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja hänen
poikansa alkoivat kovin isosti puhua, mitenkä kävisi jokaisen niggerin,
joka ottaisi todistaaksensa, että jollakulla valkoisella miehellä oli
ollut jotakin tekemistä Mr. Walters'in kuoleman kanssa. Ja lopullisesti
sanoi Mr. Barksdill minulle -- ja minä huomasin, että hän oli sanonut
samaa vaimoväellekin -- että jokaisen niggerin, joka tiesi jotakin
asiasta, olisi paljon suurempi mahdollisuus kuolla korkeasta ijästä,
jos hän eläisi jossakin muussa valtiossa. Tämä pelotti tytöt melkein
kuolluksiin, ja minä myönsin, että puheessa oli sangen paljon perää.
Niin tavoin lähdimme tiehemme; enkä ole hiiskunut sanaakaan asiasta
kenellekään ennenkuin setä Jerry'lle tässä, ja hän toi minut teidän
luoksenne, Sir".

Tyystemmin tiedustellessaan Servosse oppi paljon, joka melkoisesti
vahvisti tätä kummallista kertomusta, jonka yksityis-seikat ihmeen
tarkasti soveltuivat yhteen kaikkien verisen teon suhteen tunnettujen
tosi-asiain kanssa. Mr. Thompson'in kumppaneiksi sanotut miehet
näyttivät kaikki olleen läsnä kokouksessa. Muutamia heistä oli jo ennen
luultu osallisiksi rikokseen; toisia ei oltu ajateltu missäkään
yhteydessä sen kanssa. He kuuluivat kaikki hyviin sukuihin ja heitä oli
aina pidetty suuressa arvossa. Molemmat naiset, joita erikseen
tutkittiin, vahvistivat ylhäällä annetun kertomuksen semmoisilla
muutoksilla vaan, jotka tekivät heidän todistuksensa vielä
tukevammaksi.



XXXII LUKU.

Viisauden hulluus.


Setä Jerry'a kiihdytti kovasti se kertomus, jonka hän oli kuullut. Niin
kauan olivat ne väkivallan työt, joita oli harjotettu hänen rotuansa ja
sen ystäviä vastaan, samoin kuin ne jokapäiväiset puheet kärsimisestä
ja kauhusta, jotka kohtasivat hänen korvaansa, vaikuttaneet hänen
herkästi liikutettuun mieleensä, ettei viimein tarvittu muuta, kuin se
hirveä juttu, jonka Nat oli tuonut esiin, kun jo hänen itsehillintönsä
kokonaan hävisi. Sitä toistamiseen kuullessaan oli hän päästänyt
monta huudahusta, jotka ilmoittivat, kuinka hänen verensä kuohui;
ja lähtiessänsä pois ystävänsä kanssa oli hän jonkunlaisessa
puoli-taidottomassa tilassa, hänen selällään olevat silmänsä olivat
täynnä kummallista valoa ja astuessaan pitkin tietä oman asuntonsa luo
hän tuon tuostakin huoahti lyhyitä lauseita.

"Herra Israelin Jumala!" "Herra, Herra, mihin olet mennyt?" "Etkö enään
kuule viheliäisten huutoja?" "Missä veren kostaja on?"

Nämät ja monet samanlaiset lauseet putoilivat hänen huuliltansa, kun
hän sinä iltana käyskeli puutarhassaan ja maatilkullansa. Nat'ille,
joka oli palannut hänen kanssaan ja oli hänen vieraanansa, hän ei
puhunut paljon; hän näytti vaipuneen uneksimiseen. Jo ennen tätä
aikaa oli setä Jerry ollut tunnettu julkisesti lausutusta
taipumattomuudestaan Ku-Klux'ein suhteen, siitä rohkeudesta, jolla hän
antoi heidät ilmi, ja siitä sitkeydestä, jolla hän kehoitti
ympäristönsä mustia miehiä järjestymään ja vastustamaan tämän
yhdistyksen hyökkäyksiä. Tässä hän oli osaksi onnistunutkin. Melkoinen
luku mustan esikaupungin asukkaista oli varustanut itsensä aseilla, oli
valinnut päällikön ja alipäälliköitä sekä sopinut signaaleista, joitten
soidessa kaikkien täytyi kokoontua muutamiin määrättyihin paikkoihin
puollustusta varten. Hän oli vuodattanut heikkoluontoisempiin
tovereihinsa sen lujan vakuutuksen, joka hänessä itsessä oli -- että
parempi oli kuolla vastustaessaan semmoista sortoa, kuin elää sen alla.
Hänellä oli se ajatus, että hänen rotunsa itse täytyi tavallaan voittaa
itselleen vapautensa ja saattaa miehuutensa tunnustetuksi jäykästi
vastustamalla päällekarkauksia -- ajatus, joka epäilemättä olisi
ollut oikea ja sovelias, jollei heidän taitamattomuutensa ja
ennakkoluulojensa ylivoima olisi niin suoraan sotinut heitä vastaan.

Niinkuin asiat nyt olivat, oli se sulaa hulluutta. Kun kokemus,
varallisuus ja intelligenssi yhtyvät taitamattomuutta, köyhyyttä ja
kokemattomuutta vastaan, on vastustus hyödytön. Silloin aseisin
vetoaminen ehkä on sankarimaista; mutta se on hulluuden
sankarimaisuutta, hullun uskoa -- taikka pikemmin toivoa.

Etupäässä setä Jerry'n kehoitusten sekä hänen etevyytensä ja
tunnustetun johtonsa kautta oli kuitenkin tämä henki levinnyt maakunnan
mustiin miehiin; ja päätös vastustaa ja kostaa tämmöisiä väkivallan
tekoja oli käynyt yleiseksi heidän kesken. Ensimäinen seuraus tästä
päätetystä puolensa pitämisestä näytti olleen se, ettei noita tuhotöitä
jatkettu. Moneen monituiseen viikkoon ei ketään oltu piesty eikä
rääkätty siinä maakunnassa, ja se mielipide näytti pääsevän voitolle,
ettei semmoista enää tapahtuisikaan. Aivan lujasti sitä luultiin, kun
kaksi täysikuuta oli kulunut ilman mitään häiriötä, sillä näihin
ajankohtiin nuot valhepukuiset ratsastajat tavallisesti olivat erittäin
vireinä. Tämä seikka oli puolestaan hyvin paljon tukenut vanhaa Jerry'a
hänen vastustamis-teoriiassaan ja samalla vähentänyt hänen ja hänen
naapuriensa valppautta. Sen päivän ilta, jona hän oli kuunnellut Nat'in
kertomusta, oli semmoinen, jona säännölliset viikko-kokoukset rukousta
varten pidettiin kouluhuoneessa. Tietysti hän oli läsnä; ja, kuinka
lieneekään sattunut, sinne oli saapunut useita valkoisia miehiä --
vieraita, siltä näytti -- jotka istuivat luentohuoneen peräpuolella ja
näyttivät halveksivan hartauden harjotuksia. Tämä oli semmoinen
häväistys, joka aina mitä syvimmällä tavalla vaikutti setä Jerry'n
mieleen. Semmoisille hänen oli tapa lempeä-äänisellä rohkeudella sanoa:
-- "Me olemme aina iloiset, kun valkoinen väki tulee meidän
kokouksiimme, ja ajattelemme aina, että se ehkä tekee meidän hyvää ja
myöskin heidän. Se ei suinkaan voi loukata ketään, että hänen
puolestaan rukoillaan; ja me rukoilemme heidän puolestaan ja toivomme,
että hekin rukoilevat meidän puolestamme, ja toivomme, että hyvä Jumala
siunaa meitä kaikkia. Mutta kun valkoinen väki tulee nauramaan meidän
heikkoja rukouksiamme -- niin se loukkaa. Me tiedämme, ettemme ole
mitään oppineita emmekä suuria eikä täydellisiä; mutta me koetamme
tehdä parastamme. Ja kun te kaikki nauratte meitä, me emme voi olla
ajattelematta, että ehkä mekin olisimme voineet tehdä paremmin,
jollette te olisi pitäneet meitä orjina koko elin-aikanamme".

Tämmöisen nuhteen perästä harva pystyi jatkamaan ivaansa. Tässä
tilaisuudessa kääntyi valkoisten käviäin käytös, kun kokousta oli
jonkun aikaa pitkitetty, erittäin tuskastuttavaksi. Pari kolme kertaa
huomattiin, että setä Jerry kohotti päätänsä ja ojensi esiin käsiänsä
sauvoineen, niinkuin hän olisi tahtonut puhua; mutta joka kerta hän,
tarkemmin mietittyään, kuten näytti, luopui tuumastaan. Lopulta sitä ei
enää käynyt kärsiminen; ja hän nousi ja astui heitä kohden, puhuen
matkalla tavattoman tylyllä ja murheellisella äänellä. Tultuaan kahden
tai kolmen askeleen päähän heistä, otti hän molemmat sauvansa vasempaan
käteensä, nosti ylös oikean, sormi jäykkänä kuin pyssynpiippu osottaen
heitä, ja kävi yhtäkkiä aivan kankeaksi ja äänettömäksi. Ensiksi
pilkkaajat yrittivät nauramaan; mutta nuot vaaleat, liikkumattomat
kasvot ja kiinteät, tuijottavat silmät ynnä kokouksessa olevien mustien
kammostunut hiljaisuus saivat heidät pian vaikenemaan. Kun viimein
hänen kielensä siteet höltyivät ja hän vuodatti esiin yhden noista
kummallisista katkonaisista puheistaan, niin kuoleman kauhu näytti
valloittavan hänen kuuliansa, ja he istuivat kuunneskellen hänen
palavia sanojansa, kun hän kertoi heille kertomuksen Ku-Klux'eista ja
päätti hirveän kuvauksensa tarkalla selityksellä siitä tavasta, jolla
John Walters oli tapettu, nimittäen rikollisten nimet ja mikä osa
kullakin oli ollut verisessä teossa. Ikäänkuin taikavoiman kautta hän
loi heidän eteensä murhanäkymön, vieläpä osotti kunkin osallisen äänen
ja käytöksen, vaikkei hän koskaan ollut heitä nähnyt. Ennenkuin tämä
esittely oli päättynyt, kuului yhden valkoisen miehen suusta huuto, kun
hän nousi ja hoiperteli ovea kohden. Silloin toiset seurasivat häntä ja
jättivät hiljaisesti kokoushuoneen.

Kun tämä "puuska" oli ohitse ja setä Jerry huohottaen ja vaikeroiden
makasi taaksepäin nojautuneena istuimellaan, tuli Nat hänen luoksensa
ja sanoi äkisti: -- "Jumalan tähden, setä Jerry, mitä tarkoitatte?"

"Mikä on, veli Nat? Mitä olen tehnyt? Olenko loukannut tunteitasi,
veli? Jumala siunatkoon, toivoakseni en ole!"

"Loukannut tunteitani? Ei!" vastasi Nat. "Ei ole luultavaa, että te sen
tekisitte, veli Jerry. Mutta, Herra siunatkoon meitä! tiedättekö, että
yksi noista miehistä ei ollut kukaan muu kuin Jim Bradshaw?"

"Jumalan tahto tapahtukoon! Hän on käyttänyt kurjaa palveliaansa
kunniakseen, tahtoi tämä sitä tai ei. Siunattu olkoon Herra!" lausui
setä Jerry nöyrää malttavaisuutta osottavalla katseella.

"Se on aivan oikein, veli Jerry; mutta minusta tuntuu siltä, kuin
voisin paljon paremmin turvata Herraan, jos olisin toisella puolella
rajaa ja poissa tästä valtiosta; sen vuoksi minä sanon teille: jääkäät
hyvästi, setä Jerry! Minä lähden nyt tieheni täältä".

Tieto tästä kauheasta ilmi-annosta levisi pian laajalle ja loitolle
mustassa kansassa, ja suuri pelko syntyi sen johdosta. Setä Jerry oli
ainoa, joka ei näyttänyt levottomalta eikä huolestuneelta. Tämän hänen
kummallisen omituisuutensa viimeisen ilmaantumisen jälkeen häneltä
näytti menneen kaikki epäilykset ja kaikki masennuksen taikka murheen
tunteet oman tai rotunsa tulevaisuuden puolesta.

"Tapahtukoon Herran tahto", hän sanoi aivan rauhallisesti, milloin
hyvänsä vaan tätä asiaa mainittiin hänelle. "Hän tietää, mikä on paras,
ja Hän on antanut kurjan palveliansa nähdä, mitä Hän tietää. Siunattu
olkoon Hänen pyhä nimensä! Hän synnyttää hyvän pahasta ja hallitsee
huonot. Hän on ollut mustan miesraukan kanssa kuudessa hädässä eikä Hän
ole häntä seitsemännessä jättävä! Setä Jerry koettaa vaan odottaa
Herraa, että, kun hän kutsuu häntä, hän vastaa: 'tässä minä olen,
Herra!' eikä viivy kysyäkseen jotakin Hänen asioistaan".

Niin päivät kuluivat siksi kuin viikko oli mennyt siitä
lauvantai-yöstä, joka seurasi Walters'in murhaajien ilmiantoa setä
Jerry'n kautta, eikä mitään rauhattomuutta ollut tapahtunut. Tänä yönä
vähäinen esikaupungin kaltainen kylä oli vaipunut tavalliseen lepoonsa
niitten töitten ja huolten perästä, joita lauantai-ilta tuottaa
alhaiselle kansalle. Lihaa ja jauhoja tulevan viikon tarpeeksi oli
ostettu, vaatteita huomispäivää varten pantu järjestykseen, ja
valmistuksia tehty sunnuntai-päivälliseen, jota köyhinkin musta perhe
koettaa saada hiukan paremmaksi, kuin arkipäivän ateriat. Kello oli
melkein kaksitoista, ennenkuin kaikki oli hiljallensa; ja väsyneet
työntekiät nukkuivat vaan sitkeämmin kuluneen viikon kuuden päivän työn
jälkeen.

Oli valju, kolkko yö. Kuiva, karkea tuuli puhalsi pohjoisesta. Kuu oli
täysi ja kumotti kirkkaana ja kylmänä siniseltä taivaanlaelta.

Kuului kimeä vihellys, vähäinen kopina verkan kulkevista hevosista; ja
ne, jotka katsoivat ulos akkunoistaan, näkivät musta-viittaisen ja
hirveästi naamioitetun ratsumiehen istuvan verhotulla hevosella
jokaisessa kadunkulmassa ja jokaisen talon edessä -- hirmuisena,
äänettömänä, uhkaavana. Ne, jotka näkivät, eivät uskaltaneet liikahtaa
eikä nostaa mitään melua. Vaistomaisesti he tiesivät, että se
vihollinen, jota he olivat pelänneet, oli tullut, piti heitä kourissaan
ja menettelisi heidän kanssansa mieltänsä myöten, joko he vastustivat
häntä taikka ei. Itse-säilytyksen vaistosta he siis kaikki olivat
hiljallansa -- kaikki olivat nukkuvinaan.

Viisi, kymmenen, viisitoista minutia äänetöntä vahdinpitoa kesti. Puoli
tuntia kului, eikä ollut hiiskaustakaan kuulunut. Jokainen naamioitettu
vartia istui hevosellaan, niinkuin hevonen ja ratsastaja olisivat
olleet ainoastaan joku taikamainen veistokuva, jolla kalpea yö lumosi
pelästynyttä silmää. Silloin vihellys soi Verdenton'ia kohden vievältä
tieltä. Naamioitetut ratsastajat käänsivät hevostensa pään siihen
suuntaan ja liikkuivat vitkaan ja hiljaisesti poispäin. Asettuen kaksi
rinnakkain, he järjestyivät riveihin harjaantuneen sotaväen
säännöllisyydellä ja sievyydellä, ja kulkiessaan Verdenton'ia päin he
esiintyivät katsojan silmissä monen sadan miehisenä ratsas-joukkona; ja
jollakulla etumaisella hevosella istui yksi, jolla oli kummallinen
olento lujasti sidottuna kiinni itseensä.

Kun ne harvat, jotka olivat hereillä vähäisessä kylässä, rohkaisivat
mieltänsä niin, että rupesivat tiedustelemaan, mitä tuo mykkä
vihollinen oli tehnyt, he riensivät helisevin hampain ja vapisevin
jäsenin talosta taloon ainoastaan huomataksensa, että kaikki olivat
eheinä sisässä, kunnes he tulivat siihen taloon, jossa vanha setä Jerry
Hunt oli asunut yksinään vaimonsa kuusi kuukautta takaperin tapahtuneen
kuoleman jälkeen. Ovi oli auki.

Huone oli tyhjä. Olki-matrassi oli heitetty ulos sängystä ja
hamppuköysi, jossa se oli riippunut, oli viety pois.

Pyhä-aamu oli jo hyvin edistynyt, kun Hullu ensiksi sai kuulla
hyökkäys-retkestä. Hän ratsasti heti kaupunkiin, saapuen sinne juuri,
kuin aamusaarna päättyi, ja kohdaten ihmisiä, jotka pyrkivät pitkin
katuja kotihinsa. Matala-lehväisen tammen oksassa, ainoastaan
neljäkymmentä askelta oikeuden temppelistä, riippui vanhan Jerry'n
hengetön ruumis. Tuuli käänteli sitä hiljalleen sinne tänne.
Lumivalkoiset hiukset ja parta olivat kummallisena vastakohtana noitten
tyynten kasvojen tummalle vaaleudelle, jotka vielä kuolemassakin
näyttivät tarjoavan siunausta Jumalan kansalle, joka kulki
rukoushuoneesen ja sieltä takaisin huomaamatta niin sitä rauhaa, joka
valaisi kuolleet kasvot, kuin myöskin sitä Pyhän Hengen ryöstettyä
temppeliä, joka vetosi heihin hautaa saadaksensa. Kaiken yli vieri
sabbattikellojen pyhä humina. Aurinko paistoi heleästi. Tuuli havisi
syksyn lehdissä. Muutamat tyhjäntoimittajat istuivat oikeuston-kartanon
portailla ja katselivat huolettomasti tammen aaveentapaista taakkaa.
Juhlapukuinen kirkkoväki elähytti katuja. Mustaa miestä ei nähty
missään. Kaikki, paitsi puun ruskea _raato_, puhui rauhasta ja
rukouksesta -- oli pyhä päivä hurskaassa kansassa, jossa rauhan siunaus
asui.

Hullu kysyi muutamilta luotettavilta ystäviltä edellisen yön
tapauksesta. Vapisevin huulin yksi kertoi hänelle seuraavan: --

"Minä kuulin hevosten töminän, jotka kulkivat hiljaa ja järjestyksessä,
mutta joita oli monta. Katsoen ulos akkunasta kirkkaasen kuutamaan,
näin miehiä hevos-selässä liikkuvan katua alaspäin ja sijoittuvan sinne
tänne erityisiin kohtiin, niinkuin sotamiehet, joita toimitetaan
vahdinpitoon. Kaksi asettui minun taloni eteen, kaksi vastapäätä
Mr. Haskins'in, ja kaksi tai kolme alipuolella olevaan kulmaan.
Näytti siltä kuin näitä olisi lähetetty edeltäkäsin jonkunlaisena
piketti-vahtina pääjoukolle, joka pian tuli perästä. Minä sanoisin,
että riveihin jääneitä oli sadasta sataan viiteenkymmeneen asti. He
olivat kaikki naamioitetut ja heillä oli yllänsä mustat viitat.
Hevosetkin olivat verhotut. Koko seurassa ei ollut kuin muutamia
muuleja. Ja hyvät olivatkin heidän hevosensa: sen saatte päättää
niitten liikunnoista. Oh, se oli arvollinen joukko! Ei vähintäkään
epäilystä siitä, Sir. Kerjäläiset eivät ratsasta tässä maakunnassa.
Minä en tiedä, milloin olisin nähnyt niin monta hyvää hevosta yhdessä
siitä saakka, kuin Yankee'itten ratsuväki lähti täältä antaumisen
jälkeen. He olivat myöskin hyvin harjotetut. Löytyi paljon vanhoja
sotureita tuossa partiossa. Noh, kaikki kävi kuin hihnoista. Ei
sanaakaan puhuttu, muutamia vihellyksiä vaan kuului. He tulivat
niinkuin unelma, ja katosivat niinkuin sumu. Minä luulin, että meidän
täytyisi taistella henkemme puolesta; mutta he eivät hätyyttäneet
ketään täällä. He astuivat maahan oikeuston-kartanon luona. Minä en
voinut ihan selvästi eroittaa, mitä heillä oli tekeillä, mutta
pihanpuolisesta yläikkunastani näin heidät maassa puun ympäri. Vähän
ajan perästä joku merkki annettiin, ja juuri tällä haavaa tulitikku
sytytettiin, ja minä näin mustan ruumiin heiluvan oksassa. Minä tiesin
silloin, että he olivat hirttäneet jonkun, mutta en voinut arvata, kuka
se oli. Totta puhuakseni, minä luulin, että se olitte te, översti. Minä
näin useitten kaupungin asukasten tulevan ulos huoneistaan ja
puhuttelevan ratsumiehiä. Oli valkeata muutamissa konttoreissa
oikeuston-kartanon ympäri, samoin kuin monessa huoneessa kaupungissa.
Kaikki oli niin hiljaista, kuin hauta -- ei mitään huutamista eikä
ääneen puhumista, -- ei mitään kiihkoa eikä häärinää koko kaupungissa.
Oli ilmeistä, että useat asukkaat olivat odottaneet tätä hanketta ja
olivat valmiit edistämään sitä sillä, etteivät osottaneet mitään
uteliaisuutta eikä muulla tavalla panneet sen menestymistä
vaaranalaiseksi. Minä olen taipusa uskomaan, että melkoinen joukko
heistä oli muassa itse yrityksessä. Minä en koskaan eläessäni tuntenut
itseäni niin voimattomaksi. Tässä kaupunkimme oli kahden tai kolmen
sadan aseellisen ja hyvin harjotetun miehen vallassa, jotka olivat
kätketyt lain silmältä ja joilla oli ystäviä ja apulaisia melkein joka
talossa. Minä tiesin, että vastustus oli hyödytön".

"Mutta miks'ei", Hullu kysyi, "ruumista ole korjattu pois?"

"Me olemme kyllä sitä ajatelleet", kuului vastaus; "mutta totuus on se,
ettei se näytä olevan mikään erittäin turvallinen toimi. Ja sen
jälkeen, mitä viime yönä näimme, ei kukaan tahdo olla ensimmäinen
tekemään jotakin, jota nuot miehet pitäisivät ehkä loukkauksena. Minä
sanon sen teille, översti, minä olin sodassa koko ajan ja näin yhtä
monta vaaraa kuin useimmat siinä; mutta mieluisammin ryntäisin
uudestaan Gettysburg'in kunnaita[78] ylöspäin, kuin joutuisin tuon
joukon hyökkäysretken esineeksi".

Vähäisen hieromisen jälkeen löydettiin kuitenkin muutamia mustia
miehiä, jotka suostuivat lähtemään paikalle ja leikkasivat setä Jerry'n
ruumiin alas sekä asettivat sen jollekulle laatikolle, siksi kuin
kuolemantapauksia tutkiva kruununpalvelija, jolle sana jo oli annettu,
saapuisi. Tutkinto saatti ilmi ainoastaan yllä mainitut seikat, ja
vannotetut jurymiehet julistivat juhlallisesti ja rehellisesti, että
kuoleman syy oli tuntematon. Yksi niistä mustista miehistä, jotka
olivat katselleet näitä toimia, lausui ilmi vallitsevan mielipiteen,
kun hän sanoi:

"Ei niggerien sovi tietää _liian paljon!_ Siinäpä setä Jerry'n vika
oli!"

Ja todellakin näyttää siltä, kuin jos hänen asiansa olisi ollut
semmoinen, jossa "tietämättömyys" ehkä olisi ollut "autuus".



XXXIII LUKU.

Sydämen yltäkylläisyydestä.


Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset ynnä muut samanlaiset täyttivät
Hullun mielen jonkunlaisella synkällä kauhistuksella. Kummallista
kyllä, pelko ei ahdistanut häntä. Hän tiesi, että hän, samoin kuin
muutkin, oli tuon ihmeellisen yhdistyksen vallassa, joka oli yhtä
salainen ja yhtä turmiollinen tuomioissaan, kuin Indian Thugs'it.[79]
Hän tiesi, että hän oli yhtä kiusallinen sen johtajien silmissä ja yhtä
varmaan saisi kokea näitten kostoa kuin kukaan niistä miehistä, jotka
olivat kärsineet heidän käsissään; vaan kuitenkin hän paljon enemmän
ajatteli niitä yleisiä seurauksia, jotka epäilemättä lähtisivät tästä
pahasta, kuin niitä personallisia kohtauksia, joitten alaiseksi hän
ehkä joutuisi.

Niin muodoin hän kirjoitti yhdelle noista viisaista miehistä ja kertoi
heille kaikki, mitä hän tiesi, kaikki, mitä hän pelkäsi. Hän luetteli
heille, mitä jo oli tehty, ja ilmoitti ajatuksensa siitä, mitä
tulevaisuudessa ehkä tehtäisiin. Hän huomautti heille sitä tosi-asiaa,
että nämät teot olivat syntyneet yhteisestä johdattavasta syystä ja
kaikki tarkoittivat vapauden hävittämistä ja juuri niitten oikeuksien
ja etuoikeuksien käyttämisen estämistä, joitten vahvistaminen ja
turvaaminen kaikessa täydellisyydessään kansakunnan puolelta oli ollut
sodan koko henki ja olemus. Hän asetti heidän eteensä tuon
turhanpäiväisen kerskauksen, jota jo niin monta tuhatta kertaa oli
juhlallisesti julistettu maailmalle -- että orjuus oli hävitetty ja
vapaus perustettu ilman "eroitusta rodun, ihon tai edellisen orjuuden
tilan puolesta," vaikka ihmisiä saatettiin semmoisen vainon alaiseksi,
joka oli yhtä katkera ja tuskin vähemmän verinen, kuin se, jolla
"Verinen Maria"[80] etsi aikansa harha-uskolaisia. "Mitä he tekivät
Walters'in", hän kirjoitti, "ja Setä Jerry'n, olisi heidän yhtä hyvin
sopinut tehdä minun taikka kenenkä tahansa, jolla oli sama
poliitillinen uskonto". Hän näytti, ettei se ollut mikään personallinen
viha eikä vastenmielisyys, joka oli saattanut heidät uhriksi, vaan
heidän julkinen asemansa ja vaikutuksensa. Hän ilmoitti, että näitä
väkivallan töitä ei oltu harjotettu vähemmän, kuin tuhat siinä
piirikunnassa, jossa hän asui, ja ettei yhtäkään niistä oltu rangaistu
eikä oltu voitu rangaista tavallisissa tuomio-istuimissa sen
täydellisen valepuvun tähden, jota käytettiin niiden varovaisuuden
keinojen vuoksi, joihin ryhdyttiin ilmi-tulemisen välttämiseksi,
ja sen teko-asian takia, että niin suuri osa niistä, jotka kelpasivat
jury-miehiksi, aivan todennäköisesti oli _particeps criminis_.[81]

Hän kysyi, eikö hallitus milläkään lailla voisi menetellä niin, että
tämä paha saataisiin kukistetuksi. Koko kirje oli semmoisen sydämen
itse-altaista purkamista, joka oli liiaksi täytetty tuskalla
toivottomasta taistelosta salaisen ja hellittämättömän vihollisen
kanssa. Se oli suorapuheinen, koska se lähetettiin eräälle viisaalle
miehelle, jonka kanssa hän oli ylläpitänyt semmoista likeistä yhteyttä,
jossa hulluuden välisti sallittiin olla viisauden kanssa.

Vaikka tämä kirje oli kirjoitettu yksityisesti viisaalle miehelle,
suvaitsi tämä kuitenkin syystä taikka toisesta julkaista sen
sanomalehdissä: seuraus oli se, että Hullu sai vastaan-ottaa enemmän
kuin yhden vastauksen siihen. Se vastaus, joka tuli siltä viisaalta
mieheltä, jolle hän oli kirjoittanut, oli, vaikka vähän karmea --
ikäänkuin se kunnia, jonka hän oli voittanut puollustamalla uudestaan
rakentamisen hyvin menestyvää tuumaa, jo olisi hapannut hänen
vatsassaan -- ainakin suora ja rehellinen ajatustensa puolesta ja
ilmoitti epäilemättä tarkasti kirjoittajan katsantotavan: --

  Washington'issa, C.V., Marraskuun 10 p. 18--.

  _Rakas Överstini_, -- Teidän kirjeenne äskeiseltä datumilta on
  vastaan-otettu, ja minä olen soveliaasti punninnut sen sisältöä.
  Se asiain laita, jota te kuvaatte, on epäilemättä varsin
  huolestuttava ja mieltä masentava; mutta minä en saata ymmärtää,
  kuinka sitä käy parantaminen jonkun Yhteisen Hallituksen toimen
  kautta. Tuonoin kapinoitsevat valtiot ovat nyt täydellisesti
  kuntoihinsa asetetut ja ovat itsevaltaisia republiikeja,[82]
  joilla on aivan yhtäläiset oikeudet ja sama mahti, kuin muilla
  tämän Unionin valtioilla. Ne väkivallan työt, joista kerrotte,
  ovat tietysti loukkauksia niitten lakeja vastaan ja ovat semmoisina
  rangaistavat niitten tuomio-istuimissa. Se on epäilemättä onnetonta,
  että näillä tuomio-istuimilla joko ei ole voimaa taikka tahtoa
  rangaista semmoisia rikoksia; mutta se on semmoinen onnettomuus,
  jota, siltä minusta näyttää, ei voi auttaa kansallisen lain-säädännön
  kautta.

  Te ymmärrätte varmaan hyvin, ettei Hallitus aina voi ryhtyä noitten
  valtioin sisällisiin oloihin. Niillä täytyy olla lupa valvoa,
  johdattaa ja järjestää omia asioitansa, niinkuin muillakin
  valtioilla. Se on epäilemättä sangen onnetonta; mutta se on paljon
  parempi kuin murtaa alas taikka sysätä syrjälle Hallituksemme
  pää-perusaatteet -- Konstitutionin[83] pyhät salvat. Yksityisten
  hankaluuksien ja vammojen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.
  Itsehallinnon peri-ajatus on tunnustettava ja voimassa pidettävä,
  vaikkapa täytyisi uhrata yksityiset edut ja oikeudet. Valtioiden
  tulee itse varjella omien asukastensa henkeä, persoonaa ja
  omaisuutta toisien hyökkäyksistä. Kansallis-hallitus ei voi käydä
  mihinkään toimeen niin kauan, kuin _sen_ olemista ja _sen_ valtaa
  ei loukata eikä ahdisteta.

  Tietysti kaikissa valtioissa aina tavataan esimerkkejä, että kovaa
  vääryyttä harjotetaan sekä yksityisiä henkilöitä että kokonaisia
  ihmisluokkia vastaan. Arvatakseni löytyy jokaisessa valtiossa
  ihmisluokkia, jotka kärsivät vääryyttä ja sortoa; mutta hallituksen
  ei käy siihen sekaantuminen. Te sanotte, että näitä tekoja tehdään
  äänestysoikeuden vapaan käyttämisen estämiseksi, enkä minä ollenkaan
  epäile, että olette oikeassa; mutta minä en ymmärrä, mitä se tähän
  kysymykseen koskee. Itse asiassa, ystäväni (sillä viisas mies sanoi
  kaikkia ihmisiä ystäväkseen), on se tarpeellista, että Etelän kansa
  oppii, mikä näyttää melkein mahdottomalta käsittää niin monivuotisen
  sotahallinnon jälkeen -- että kaikki nämät kysymykset kansalaisten
  oikeuksista uudestaan rakentamisen tosi-asian kautta ovat lykätyt eri
  valtioin tuomio-istuimiin ja että konstitutionin hengen mukaan
  niitten täytyy niissä tulla käsiteltyksi ja ratkaistuksi.

  Löytyy kuitenkin yksi seikka, jota suvainnette minun sanoa. Jos
  Etelän musta kansa ja Unionin miehet toivovat saavuttavansa maan
  hyväksymistä, kunnioitusta ja siveellistä tukea, täytyy heidän
  osottaa, että he ovat mahdolliset itsehallintoon, että he pystyvät
  pitämään huolta itsestään. Hallitus on tehnyt kaikki, mitä siltä
  sopii vaatia -- kaikki, mitä sillä todella oli valta tehdä. Se on
  antanut mustalle miehelle vaali-uurnan, varustanut hänet vapaan
  miehen aseella, ja nyt hänen täytyy näyttää itsensä sopivaksi sitä
  käyttämään. Me olemme valmistaneet häntä vapauden taisteloa varten,
  ja nyt hänen tulee hankkia itselleen se miehuus, jota siinä
  tarvitaan. Sama pitää paikkansa köyhän valkoisen ja Unionin miehen
  suhteen. Sen sijaan, että vinkuvat niitä vääryyksiä, joita kärsivät
  kapinoitsijain käden kautta, heidän tulisi saattaa arvonsa
  tunnustetuksi ja kukistaa tuommoinen laiton väkivalta. Heidän
  pitäisi yhdistyä pannaksensa lakia täytäntöön taikka, jollei lakia
  saisi noudatetuksi, sitten itseänsä puollustaakseen. Kunkin kansan
  kelpaavaisuus itsehallintoon nähdään ennen kaikkia siitä, että
  sillä on taipumus ja kyky puollustaa itseään. Tämä kyky täytyy
  löytyä, ennenkuin itseänsä hallitsevia yhteiskuntia voi löytyä.
  Oppi enemmistöjen hallituksesta perustuu siihen ajatukseen, että
  enemmistö on kylläksi rohkea ja puoltansa pitävä vaatimaan ja
  säilyttämään oikeuksiansa. On tietysti otaksuttu, että he tekevät
  tätä laillisella ja rauhallisella tavalla; mutta on myöskin
  edellytetty, että he kykenevät tämmöiseen puolensa pitämiseen
  aineellisilla keinoilla, jos vetoaminen väkinäisiin toimiin
  joskus tulisi tarpeelliseksi. Jollette voi saada suojelusta
  tuomio-istuinten kautta, minä en ymmärrä, miksette itse suojelisi
  itseänne. Jos Ku-Klux'it tappavat ihmisiä, mikseivät he tapa
  Ku-Klux'eja?

  Nämät ovat ne kysymykset, jotka syntyvät mielessäni. Minä en
  tahtoisi ruveta neuvon-antajaksi, mutta minä luulen, että nämä
  kysymykset ovat semmoisia, joita kaikki järkevät ihmiset varmaan
  asettavat itselleen tämän asian johdosta.

                                       Suurella kunnioituksella

                                                -- -- --

Tähän kirjeesen Hullu vastasi, niinkuin seuraa: --

  _Rakas Sir_, -- Teidän kirjeenne, joka tuli vastaukseksi minun
  kirjeeseni tämän kuun viidenneltä päivältä, johdattaa äsken
  menneitä aikoja hyvin vilkkaasti mieleeni. Minun täytyy kukaties
  myöntää oikeaksi teidän arvelunne, että Kansallishallitus ei
  voi sekaantua asiaan muutamia federaalisen republiikimme
  _traditioneja_[84] loukkaamatta, mutta _ei_ sen perus-aatteita,
  eikä suinkaan sen henkeä.

  Muistettava on, että nämät valtiot jälleen _henkiin herätettyinä_
  -- ei, jälleen _järjestettyinä_ -- ovat pelkkiä kansallisvoiman
  luomia. Meidän lainsäätäjät ja teoreetikot[85] ovat tuumitellen
  ja viisastellen päässeet semmoiseen päätökseen, että, kosk'ei
  minkään säilyvän oikeuden perustalla saa luopua Unionista taikka
  Unionia hajoittaa, ei myöskään voi näitä valtioita hävittää.
  Tyhjäntäpöisen otaksumisen kautta pidetään varmana, että Georgia
  oli _Unionin valtio_ juuri sinä aikana, jona vihollismielinen
  hallitus asetettiin sinne, jona tämä hallitsi joka jalkaa sen alasta,
  vaati uskollisuutta ja veroa jokaiselta sen asukkaalta ja antoi
  osansa Yhdysvaltojen aseelliseen vastustamiseen.

  Tämä on puoli-oppineen tylsä keikki. Kapinan toimi, kun se sen verran
  menestyy, että se kukistaa yhden tämän Unionin valtion ja asettaa
  vihollismielisen hallituksen sen sijaan, _hävittää_ tämän valtion.
  Pettävä kohta on siinä, että käytetään 'valtion' sanaa sen
  alkuperäisessä eli kansainvälisessä merkityksessä yhdestä
  kansakuntamme ala-republiikeista. 'Valtio' tässä merkityksessä on
  yksinkertaisesti (1) erityinen alue, (2) jossa järjestetty
  yhteiskunta asuu, (3) yhdistettynä oman hallituksen alla. Jos
  tätä voisi ilman mitään muuta muodostusta sovittaa johonkin
  meidän valtioistamme, olisi tuo päätös ehkä oikea. Mutta jos
  mielii tarkoin määrittää yhtä _meidän_ valtiotamme, täytyy
  lisätä yksi uusi aines, nimittäin (4), jolla on muutamat erityiset
  ja tyystisti rajoitetut suhteet muihin valtioihimme ja Amerikan
  _Yhdysvaltojen_ Kansallishallitukseen.

  Tämän viimeisen aineksen kapina hävitti ja sen kautta _teki valtion
  tyhjäksi_. Kaikki muut Amerikalaisen Unionin valtion ainekset jäivät
  jälelle, paitsi tämä valtiollinen suhde Unioniin; mutta tämä on
  juuri se aines, joka on yhtä tarpeellinen valtion olemiselle, kuin
  henki elämälle. Se se on, joka eroittaa yhden _Unionin valtion_
  kaikista muista maailman järjestetyistä yhteiskunnista, joilla
  valtion nimi on. Teillä saattaa olla kaikki muut ainekset, paitsi
  tämä, mutta silloin teillä ei ole mikään _valtio_ siinä
  merkityksessä, kuin me käytämme tätä sanaa, vaan ainoastaan tyhjä
  luuranko, hengetön ruumis. Se on tämä aines, jonka _uudestaan
  rakentaminen_ tuotti takaisin. Se on tämä aines, joka on Yhteisen
  Hallituksen tarkastuksen alla ja joka välttämättömästi on semmoisena
  pidettävä ja arvosteltava, taikka uudestaan rakentaminen oli selvä
  ja julkinen anastus.

  Teidän mielestänne tämä on hämmästyttävä oppi; mutta jollei se ole
  oikea, silloin sekä kansakunta että Etelän uskolliset alamaiset
  ovat mitä vaarallisimmassa dilemmassa. Lienee luvatonta edes
  otaksuakaan, että se uudestaan rakentamisen tuuma, joka valittiin,
  ei ollut aivan täydellinen; mutta jos keskustelun vuoksi päätämme
  sanoa sitä mahdottomaksi panna toimeen ja saamattomaksi, silloin
  sen väittämis-tavan mukaan, jota te noudatatte, ei löydy mitään
  parannus-keinoa. Miten puu kaatui, kun valtio Kongressin toimesta
  laskettiin entiseen asemaansa, siten sen täytyy maata ijän loppuun
  saakka. Se on niinkuin avioliitto -- sopimus, jota ei toinen puoli
  eikä edes molemmat saa rikkoa, yhdistys, jota ei mikään viha voi
  koskaan heikontaa eikä hävittää. Jos niin on laita, niin te olette
  oikeassa, ja meidän vetoamisemme apuun on enemmän kuin turha.

  Mutta jos tuossa otaksumisessa olisi perää, kuinka suuri oli niitten
  rikos, jotka heittivät Etelän köyhälle, taitamattomalle mustalle
  kansalle, niille harvoille kokemattomille ja tavallisesti alhaisille
  Unionin ystäville ja vielä harvemmille Pohjan miehille, jotka
  olivat asettaneet teitänsä tähän maan-osaan, sen tehtävän, sen
  Herkuleen-tapaisen ja mahdottoman tehtävän -- että rakentaisivat
  itseänsä hallitsevia valtioita, jotka vakuuttaisivat ja varjelisivat
  kaikkien oikeuksia sekä levollisesti ja iloisesti taipuisivat
  laillisten enemmistöjen valtikan alle!

  Tarpeellista on muistaa, että kehoitus ja pakoitus uudestaan
  rakentamiseen tuli Pohjasta -- ei Pohjan _kansan_, vaan sen
  _poliitikkojen_ puolelta. Se pantiin täytäntöön, ei sen vuoksi,
  että yhteiskunta täällä olisi ollut kypsynyt sen toimiin, vaan
  poliitillisen voiton ja puolue-vallan saavuttamisen tähden. Minä
  en moiti tätä syytä; se on juuri se asia, joka tavallisesti tekee
  puolueitten hallinnon turvalliseksi. Minä viittaan siihen ainoastaan
  osottaakseni, että me Eteläläiset, alkuperäiset tai muualla
  syntyneet, emme ole edesvastauksessa niistä vaaroista, jotka nyt
  uhkaavat sitä työtä, jolle kerta lausuttiin tuo hyväksyvä mahtisana:
  'se on tehty!' Kun ennustimme tappiota, niinkuin useat meistä
  tekivät, niin meitä pilkattiin, niinkuin tyhmiä lapsia; ja kun nyt
  ilmoitamme selvän tappion, niin meitä kohtaa äreä kärsimättömyys ja
  meitä käsketään pitämään huolta itsestämme.

  Teidän, jotka turvallisesti ja mukavasti istutte nojatuoleissanne
  Capitolium'in domin[86] varjossa, on kyllä hyvä puhua, kuinka meidän
  tulee saattaa arvomme tunnustetuksi, suojella itseämme ja kostaa
  vainoajillemme. Joko te ette ole käsittäneet meidän tilaamme taikka
  tahdotte pilkata meidän onnettomuuttamme.

  Vastustus, minä tarkoitan semmoista vastustusta, joka vaikuttaisi
  jotakin, on melkein mahdoton. Ensiksi on aina kovasti suuri voima
  koottu yhtä ainoata henkilöä vastaan. Se ei ole mikään kaduilla
  melskaava roisto-joukko, paitsi kerääntyneen voiman ja luvun suhteen.
  Kaikki on edeltäpäin tuumittu ja järjestetty. Hiipien käydään otuksen
  kimppuun. Se, joka vastustaa, vastustaa aivan turhaan. Olkoon, että
  hän hurjasti päättää heittää henkensä; mutta hän ei voi saada aikaan
  mitään muuta, kuin että hän mennessään vie toisen muassaan, ja sekin
  on sangen epätietoista. Teidän täytyy muistaa, että hyökkäys tehdään
  ainoastaan yöllä, että se tapahtuu aivan äkki-arvaamatta ja että sitä
  toimittaa semmoinen voima, jonka luku herättää kauhua. Tätä kauhua
  aina kartuttaa heidän fantastilliset valepukunsa, jotka myöskin
  melkoisesti enentävät sivutse ampumista tai haira-iskun
  mahdollisuutta, jos onneton uhri yrittäisi puollustamaan itseänsä.

  Vastustus koston kautta on vielä enemmän mahdoton. Otaksukaat, että
  miesparvi ruoskii teitä tänä iltana ja te huomaisitte, ettei silmänne
  voi tunkea heidän valepukunsa läpi eikä milläkään tavalla eroittaa,
  mitkä he todella ovat, tokko lähtisitte huomenna liikkeelle ja
  karkaisitte umpimähkään kanssakaupunkilaistenne kimppuun? Taikka
  rupeisitteko arvaamalla arvaamaan, mitkä hätyyttäjät olivat, ja
  tappamaan heitä ilman mitään todistusta? Ilmeisesti ette. Semmoista
  kostoa ei olisi vaikea järjestää. Niin vimmastunut on musta kansa,
  että he olisivat valmiit antamaan suitsevan huoneen palkaksi
  jokaisesta verta vuotavasta selästä: todellakin, jollei kylmempien
  ja viisaampien aivojen neuvo hillitsisi heitä, saisimme pian täällä
  semmoisen orjakapinan, jonka tuimuus saattaisi San Domingon kauhut
  vaalenemaan. Jos panisimme teidän neuvonne toimeen, hallitus pian
  joutuisi välittämään huolimatta muutamien peruslaillisista hankkeista
  taikka, soveliaammin, peruslaillisista _arveluksista_. Jättäen
  silleen sen tosiasian, että tämä on köyhyyden, taitamattomuuden ja
  kokemattomuuden taistelo intelligenssia, varallisuutta ja taitoa
  vastaan -- pääjuonteiltaan vielä orjallisen rodun ponnistus toista
  vastaan, joka aina on ollut mainio hallitsemaan -- te huomaatte, että
  koston ajatus, vaikkapa olisi kysymys yhdenvertaisista aseman ja
  tiedon puolesta, olisi turha ja järjetön.

  Mitä valtion virastoihin tulee: tuomio-istuimet, niinkuin olette
  nähnyt, ovat voimattomat. Tässä maakunnassa, jossa on harjotettu
  kaksisataa väkivallan työtä, grand jury[87] ei ole yhtäkään kertaa
  syyttänyt ketään tuomarin edessä. Mahdottomuus osottaa pahantekiöitä
  niiksi, joita he todella ovat, pelko, joka estää todistusten
  antamista, ja se tunnettu seikka, että nämät sydän-yön salaamurhaajat
  tavataan kaikissa jury'issa, tekee tämän voimattomuuden ihan varmaksi
  asiaksi. Valtion Exekutiivi[88] on sidottu peruslaillisten
  rajoitusten kautta, jotka ovat monta vertaa vähemmän haaveelliset
  ja ilmaiset, kuin ne, joita te olette tuonut esiin kansallisen
  lainsäädännön puollustukseksi. Hän ei voi välittää, missä ei
  tuomio-istuinten työn-menoa estetä. Hallituksemme koko teoriia ja
  tarkoitus on tämän oikeuden vahvistaminen kansalaisille. Kaikkien
  meidän vanhat Oikeuksien selitykset tarkoittivat nimenomaan
  anastuksen torjumista. Se Exekutiivi, joka rohkenisi järjestää
  jotakin sotavoimaa suojellaksensa kansalaisia tai auttaaksensa
  pahantekiäin vangitsemista ja rankaisemista, tekisi sitä ei
  ainoastaan uhalla tulla salaa murhatuksi vaan myöskin syytetyksi
  virkavirheestä, alennetuksi virassaan ja häviöön saatetuksi.

  Meidän täytyy siis palata alkuperäiseen anomukseemme
  Kansallishallitukselle. Jos se ei voi antaa meille mitään apua,
  emme voi toivoa mistäkään mitään. Me voimme vaan huutaa,
  niinkuin Pietari: 'Herra, auta meitä, me hukumme!'

Tähän kirjeesen viisas mies ei vastannut mitään, vaan ilmoitti
jollekulle heidän yhteiselle ystävälleen, että se hänen mielestään
osotti hyvin vähän kunnioitusta häntä kohtaan. Sen ajan viisaat miehet
pitivät uudestaan rakentamisen kannattajia Etelässä pelkkinä
välikappaleina käsissään, joita sopi käyttää, niinkuin nukkeja, mutta
moittia, niinkuin miehiä, heidän tekojensa seurauksista. He eivät
olleet vielä saavuttaneet tuota hientynyttä julmuutta, joka pani nämät
vastaamaan myöskin toisten taitamattomuuden ja hulluuden seurauksista.
Se oli jälestäpäin tuleva.



XXXIV LUKU.

"Jos rakastat minua, rakasta koiraani".


Kun Hullun naapurit olivat lukeneet hänen kirjeensä viisaalle miehelle
julkaistuna siinä suuressa journaalissa, jossa se ilmestyi, he
vihastuivat siitä kovasti ja hankkivat heti yleisen kokouksen, jossa
päätettäisiin ryhtyä johonkin toimeen sen johdosta. Tässä kokouksessa
he yhtyivät semmoisiin lausuntoihin, jotka vakuuttivat, että kaikki oli
hiljaista, rauhallista ja säännöllistä maakunnassa, ilmoittivat
ylenpaltisilla sanoilla kaikki päinvastaiset kertomukset eli huhut
vääriksi ja herjaaviksi sekä takaamalla takasivat, että tuo äskeinen
väkivallan työ, joka oli säikähyttänyt ja hämmästyttänyt tätä laista
kiinni pitävä yhteiskuntaa, ei ollut kenenkään sen asukkaan tekemä,
vaan sen rajojen ulkopuolelta hyökkäävän joukon.

Oli huomattava, ettei kukaan mustasta kansasta ottanut osaa tähän
julkiseen mielen-osotukseen eikä kukaan noista valkoisista miehistä,
jotka tuona kauhun yönä olivat pidätetyllä hengellä seisoneet
teljettyjen ovien takana, keskellä itkeviä ja pelästyneitä perheitänsä
joka hetki odottaen päällekarkausta. Ei löytynyt monta näistä
jälkimäisistä, se on totta, ja mikä sanottiin "arvolliseksi seuraksi"
oli jo aikoja sitten sulkenut ovensa heiltä heidän silmiensä edessä;
eikä sopinut milläkään tavalla odottaa, että minkään maakunnan arvossa
pidetty valkoinen kansa koettaisi saada selitystänsä vahvistetuksi
alhaisemman rodun todistuksilla, joita todistuksia parhaassa
tapauksessa oli monella monituisella lisäyksellä ja vähennyksellä
vastaan-otettava. Useita kauniita ja sydämeen painuvia puheita
pidettiin tässä tilaisuudessa.

Lakimiehet olivat tietysti johtajina, niinkuin he aina ovat meidän
maassamme kaikissa yleisissä asioissa. He puhuivat laveasti _magna
chartasta_ ja siitä lakia kunnioittavasta ja vapautta harrastavasta
hengestä, joka elähytti kansaa siinä suuressa vanhassa maakunnassa,
jonka yli Amerikan vapauden aurinko ensin nousi ja oli kaikkein
kirkkaimmin aina siitä saakka loistanut. He kertoivat, kuinka tämä
kansa, tultuansa voitetuksi kaikkein pyhimmässä ristiretkessä vapauden
tähden, minkä mailma koskaan oli tietänyt, niitten muukalaisten
palkkasoturi-laumojen kautta, joita Pohja oli lähettänyt heitä vastaan,
kuinka tämä kansa, nähtyänsä kotinsa ja kartanonsa ryöstetyiksi ja
tahratuiksi Yankee-vandaalein käsissä, oli rehellisesti antaunut ja
kärsinyt koko sen tyranniuden ja sorron, minkä Yankee-viekkaus ja
ilkeys saattavat keksiä, ilman vastustusta, melkein ilman nurisematta.
He kuvasivat noita kolmea sanomattoman sorron vuotta, joina he olivat
poljetut "sotilas-despotismin" jalkojen alla, joina itsehallinnon
oikeus oli riistetty heiltä, heidän lakinsa asetetut "soturi-satraapin"
tahdon alaisiksi ja heidän tuomarinsa kielletyt panemasta niitä
täytäntöön virkavalansa mukaan. He muistuttivat siitä teko-asiasta,
että juuri tässä maakunnassa sotamiehen parvi oli estänyt sheriffiä
panemasta toimeen yhtä tuomio-istuimen päätöstä, joka oli annettu
tarkassa yhtäpitäväisyydessä valtion lain kanssa ja vaati, että
pahantekiää julkisesti piestäisiin paljaasen selkäänsä. He huomauttivat
tuosta seikasta, että kaakki, jalkapuu ja poltin-rauta -- heidän
entisen sivistyksensä kuvailevat tunnusmerkit -- hukutettiin noitten
"Yankee-aatteitten" tulvan alle, jotka yltyivät korkeimmillensa
sotaisen uudestaan-rakentamisen ja "niggeriylivallan" sanomattomassa
häväistyksessä.

Sitten he käänsivät syyttävän vihansa virran Hullua kohden ja päästivät
koko mielikuvituksensa valloilleen, keksiessään hänelle lapsuutta,
nuoruutta ja aikaista miehuutta, semmoista, joka oli kylläksi halpa ja
kunnoton saattamaan häntä soveliaaksi carpet-bagger'in uraa astumaan.
Loistavalla sekä ajanluvun että maatieteen ylenkatseella hän sanottiin
syntyneen "Nantucket'issa, Cape Cod'issa ja jos jossakin pitkin
rannikkoa;" ja jokainen seuraava puhuja antoi hänelle uuden
syntymäpaikan, joka, jos mahdollista, oloiltaan ja eloiltaan oli
häpeällisempi kuin mikään edellinen. Jokaista uutta syntymäpaikkaa
varten keksittiin myös vastaava huono elämä, joista kukin paisui
pahimmillensa tuossa viimeisessä verrattoman häväistyksen teossa --
herjaavien kertomusten levittämisessä tätä aina rasitettua ja kauan
kärsinyttä Etelää vastaan, joka oli sammuttanut muiston moninaisista
vääryyksistänsä ja avoimin sylin vastaan-ottanut yhden sortajansa --
miehen, jonka kädet olivat punaiset sen tappelussa surmattujen poikien
verestä. Ei, vielä enemmän, häntä syytettiin yhdeksi noista nyky-ajan
hevos-sisseiksi,[89] jotka ryöstivät ja raastivat ja varastivat ja
polttivat rosvopäällikkönsä Sherman'in johdolla hänen tulisoittojen
valaisemalla matkallansa meren rantaan -- Sherman'in, jonka
jumalattomuuden työt olivat niin suurenläntäiset, että vaadittiin uusi
sana, kun tahtoi osottaa niitten kauheutta, ja joka oli saattanut
"_banner_" nimityksen merkitsemään kaikkien häväistysten ydintä.

Tämän jälkeen puhui se vakava ja kunnianarvoisa pappi, joka
häiritsemättömässä levollisuudessa oli saarnannut "vanhurskauden
rauhallisista hedelmistä" tuona valjuna sabbatina, jona Jerry paran
ruumis heilui läheisessä tammessa, kääntäen näkemättömiä silmiänsä
sinne tänne sanattomassa rukouksessa, että tavallisesta
armeliaisuudesta annettaisiin hänelle kristillinen hautaus. Hän
surkutteli, niinkuin hänen virkansa vaati häntä tekemään, kaikenlaista
kiivautta ja kovuutta. Yksin kovia sanojakin ja kiivasta puhetta hän
aina koetti välttää. Mutta, kun hän näki, että hänen kansaansa
hätyytettiin väärillä ja jumalattomilla herjauksilla yhden
semmoisen puolelta, joka oli tullut heidän keskuuteensa ja
vuosikausia saanut nauttia heidän säälivää armeliaisuuttansa ja
pitkällistä kärsivällisyyttänsä, hän ei voinut enää olla vaiti. Ja
erhettyväisyyttänsä näin suoraan tunnustettuaan, hyvä vanha mies ei
näyttänyt sen koommin koettavan pidättää itseään, vaan seurasi
lakimiesten esimerkkiä semmoisella innolla, joka osotti, että hän oli
päättänyt voittaa heidät, siksi kuin hän kävi käheäksi ja hikiseksi ja
punaiseksi kasvoistaan ja oli kadottanut silmälasinsa ja vuodattanut
ulos puolen suuntäyden valehampaita. Silloin hän istui alas haittojansa
parantaakseen, ja sheriffi antoi todistuksensa.

Hän oli harvapuheinen mies; mutta hän todisti maakunnan rauhaa ja
hiljaisuutta kertomalla, kuinka vähän vangitsemisen käskyjä oli tullut
hänelle; kuinka vähän päällekanteita grand jury oli tehnyt; kuinka
varma hän oli, että nuot väkivallan työt (joita kaikki surkuttelivat)
olivat melkein kokonaan toimitetut muista maakunnista tulleitten
laittomien joukkojen kautta; ja viimeiseksi hän vakuutti, ettei hänellä
ollut koskaan ollut mitään asiakirjaa, jota hän ei olisi voinut panna
toimeen ilman mitäkään _posse'a_.[90] Niin mahtava oli todella tuo
lakia kunnioittava henki, että kymmenvuotias poika, jolla oli laillinen
vangitsemis-käsky, voi tässä maakunnassa vangita kenenkä miehen
hyvänsä, joka oli rikoksesta syytetty.

Samaa todistivat kaikki hänen ali-sheriffinsä ja useat muut varsin
arvokkaat miehet, ja kaikki lausuivat ilmi niin paljon suuttumusta,
kuin kielen köyhyys salli, Hullun julmasta käytöksestä, kun hän oli
kertonut semmoista, joka himmensi Etelän kunniaa ja erittäin tämän
maakunnan kansan lainkuuliaista luonnetta. Kun kaikki, jotka ijältään
kelpasivat puhumaan, olivat antaneet todistuksensa, ja nuot kiittävät
lausunnot olivat hyväksytyt, yritti yksi kokouksen nuorista intopäistä
saavuttamaan kuolemattomuutta esittämällä mitä ankarimmilla sanoilla
hän suinkin keksi, että he, julkisesti Hullun nimeä esiin tuoden,
suoraan kantaisivat hänen päällensä. Muutamat vanhemmat ja kylmemmät
olivat hiukan epäilyksissä, olisiko semmoinen menetys viisas; ja jonkun
keskustelun jälkeen esitys peruutettiin ja toimikunta valittiin, joka
asettuisi yhteyteen Hullun kanssa, tiedustelisi, vieläkö hän myönsi
kirjoittaneensa kysymyksessä olevan kirjeen ja piti kiinni sen
sisällöstä, sekä ilmoittaisi, kuinka heidän toimensa oli menestynyt,
toiselle kokoukselle, jonka he kutsuisivat kokoon semmoiseen aikaan,
minkä itse valitsivat. Tämän jälkeen kokous lykättiin toistaiseksi, ja
seuraavana päivänä Hullu toimikunnalta sai näin kuuluvan kirjeen: --

  _Översti Comfort Servosse. Sir_, -- Verdenton'in ja sen ympäristön
  kansa on kummastuksella ja mielipahalla nähnyt erään kirjeen, joka
  sanoo lähteneensä teidän kädestänne ja on julkaistu _New York
  Age'ssa_ tämän kuun 10 päivältä. Tässä kirjeessä vakuutetaan muun
  muassa, että 'tuhat väkivallan työtä on toimitettu tässä kongressin
  vaalipiirissä aseellisten ja valepukuisten miesten kautta' eli toisin
  sanoin Ku-Klux'ien kautta, joksi heitä nimitetään. Tämän maakunnan
  kelpo asukkaat tuntevat, että heitä sopisi aivan hyvällä syyllä
  moittia ja että he laiminlöisivät velvollisuutensa itseänsä ja
  isänmaata kohtaan, jos he jättäisivät tämmöiset kertomukset
  huomaamatta ja kumoamatta. Koska tämän ympäristön lakia kunnioittava
  kansa ei tahdo käydä mihinkään äkkipikaiseen toimeen eikä tehdä
  mitään vääryyttä, on se valinnut allekirjoittaneet semmoiseksi
  toimikunnaksi, jonka tulee kysyä teiltä, kirjoititteko te mainitun
  kirjeen ja, jos niin, pidättekö yhä kiinni sen sisällöstä.

  Pikaista vastausta pyydetään.

                                        Kunnioituksella,

                                      A.B--,
                                      C.D--,
                                      E.F...  Toimikunta.

Tähän kirjeesen Hullu vastasi: --

  _A.B--:lle ja muille Toimikunnan jäsenille_, -- Teidän arvoisa
  kirjoituksenne tältä aamulta on edessäni, ilmoittaen minulle, että
  Verdenton'in ja sen ympäristön kokoontuneet asukkaat ovat valinneet
  teidät toimikunnaksi, jonka tulee hankkia tietoa siitä, olenko minä
  kirjoittanut erään jossakin Pohjan Journalissa julkaistun kirjeen,
  jonka he tahtovat ottaa tarkastettavaksi ja tuomittavaksi.

  Vastaukseksi tahdon ilmoittaa, että olen lukenut sen kirjoituksen,
  jota tarkoitatte; että kirjoitin tuon kirjeen semmoisena, kuin se
  julkaistiin, ja että parhaan tietoni ja uskoni mukaan aivan
  epäilemättä uudestaan vakuutan sen sisältöä oikeaksi. Minä en
  täydellisesti ymmärrä, mitä minulta pyydetään; mutta koska aina
  olen taipusa ja kovasti halullinen tyydyttämään naapureitani
  ilmoittamalla mielipiteitäni ja niitä perusteita, jotka minulla
  ehkä on, suonette, minä olen varma siitä, minulle anteeksi, jos
  katson soveliaaksi antaa teille jotakin enemmän, kuin vaan suoran
  vastauksen kysymykseenne.

  Minua melkoisesti kummastuttaa, että tämmöinen kysymys asetetaan
  minulle, vieläpä tällä juhlallisella tavalla. Minä en huomaa mitään
  tuossa kirjeessä, jota en ole toistanut ja vakuuttanut monta
  monituista kertaa yksityisissä keskusteluissa ja useasti julkisissa
  tiloissa. Kirjeenne sisällyksestä näkyy kuitenkin, että mikä erittäin
  herättää hyvien naapurieni mielipahaa, ja mitä, niinkuin minulle
  ilmoitetaan, ennen kaikkia moitittiin eilisessä kokouksessa, on se
  arveluni, että tuhat väkivallan työtä on harjotettu tässä kongressin
  vaalipiirissä. Mitä tähän tulee, sallikaat minun muistuttaa, että
  minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä lasku on
  kerrallaan liian alhainen. Koska minua ei päästetä Klan'in salaisiin
  arkistoihin, minulla tietysti ei ole tätä nykyä mitään keinoa, millä
  näyttää tätä arveluani todeksi. Teidän tulee huomata, että laskuuni
  on otettu kaikki ne laittomat työt, joita aseelliset ja järjestetyt
  joukot valepuvussa ovat tehneet. Tunkeminen taloihin ja tiloille,
  asuntojen saartaminen uhkauksilla asukkaita vastaan; aseitten
  takavarikkoon ottaminen ja hävittäminen taikka anastaminen; miesten,
  vaimojen ja lasten laahaaminen heidän kodistaan taikka pakoon
  ajaminen; miesten ja vaimojen sitominen, suusta kapuloitseminen ja
  piekseminen; ampuminen erityisiä henkilöitä kohden taikka umpimähkään
  asuttuihin huoneisin; miesten ja vaimojen silpoaminen niin hirveällä
  ja raa'alla tavalla, ettei sitä käy tässä kertominen; kartanoitten
  polttaminen; karjan hukuttaminen; yön saattaminen kammoksuttavaksi
  rauhallisille kansalaisille monen ja mietityn murhan aaveentapaisen
  kauhun kautta -- kaikki nämät kuuluvat 'väkivallan töitten' julmaan
  lukuun. Minulla on syytä luulla, että suurinta osaa näistä teoista
  uhrit itse huolellisesti salaisivat, jolleivät ne olisi niin vaikeata
  laatua, että salaaminen käy mahdottomaksi, sillä heille aina uhataan
  ankarampaa rangaistusta, jos valituksia tehdään. Minä tiedän monta
  esimerkkiä, kuinka eri osista tätä maakuntaa miehiä on tullut minun
  luokseni saadaksensa lailta korvausta, mutta kuinka he, kun heille on
  selitetty, ettei sitä voi saada, ovat pyytäneet minua olemaan asiasta
  puhumatta, etteivät joutuisi hengellänsä maksamaan siitä, että olivat
  asian ilmoittaneet.

  Minä tiedän, gentlemanit, että useat niistä, joita luetaan 'meidän
  parhaiksi kansalaisiksemme', ovat ennen väittäneet ja ehkä vielä
  nytkin, että nämät asiat eivät ansaitse mitään suurempaa huomiota;
  ja minun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut semmoisilla
  henkilöillä olevan erityisen tiedon noista rikoksista, johon päästi
  ainoastaan salainen yhteys niitten harjottajien kanssa. Te voitte
  itse, gentlemanit, todistaa, etten ole laiminlyönyt mitään soveliasta
  tilaisuutta ilmoittaa näitä tekoja ja varoittaa sekä niitten
  toimittajia että yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, että semmoinen
  hirveä petomaisuus, semmoinen inhimillisen oikeuden ja inhimillisen
  elämän ylenkatsominen varmaan kantavat jotakin katkeraa hedelmää
  läheisessä tulevaisuudessa. Että minä olin oikeassa, todistakoon
  tuo kaikkein kauheimmilleen kohonnut tahallinen ja pelkurimainen
  petomaisuus, jonka näkymöinä teidän katunne taannoin olivat! Sitä
  todistakoon Oikeuden Temppeli eräässä likeisessä maakunnassa, joka
  tahrattiin kurjalla kavaluudella ja kylmäverisellä hankkeella
  murhatun virkamiehen verellä!

  Todistukset arveluni oikeudesta karttuvat joka päivä ja vakuuttavat
  kaikkein uskottomimmille, ettei laskuni edes saavuta kauheata
  todellisuutta. Ja kuitenkin tahdotte tietää, pidänkö yhä kiinni
  tästä arvelustani! Minä olen ymmällä, kuinka tulee käsittää tätä
  pyyntöä. Se näyttää liian päättömältä ollaksensa totinen, ja liian
  kohteliaalta ollaksensa uhkaus. Jos luultiin, että äskeiset tapaukset
  taikka eilis-illan kokous olisivat niin pelottaneet eli
  huolestuttaneet minua, että nyt olisin taipusa peruuttamaan
  väitökseni sillä hinnalla, että pääsisin kaikesta edesvastauksesta,
  niin erehdyttiin. Minä lausuin siinä kirjeessä, johon olette
  kääntäneet huomionne, sen ajatuksen, että minä milloin hyvänsä
  voisin joutua saman kohtalon alaiseksi, kuin John Walters. Vaikka
  teidän pyyntönne vahvistaa tätä ajatustani, minä yhä toistan
  väitökseni ja toivon, että minulla olisi kylläksi miehuutta tehdä
  sitä, vaikkapa sillä lausuisin kuolemantuomioni, joka hyvin voisi
  tapahtua, koska ei sovi katsoa ketään semmoista miestä salamurhasta
  turvatuksi, joka on saattanut itsensä vastenmieliseksi tälle
  kristittyjen Thugs'ien joukolle.

  Nämät näkö-alat edessäni olen tehnyt ja aion vastakin tehdä kaikki,
  mitä voin, kääntääkseni hallituksen huomiota ja vaikutusta tähän
  hirveään vammaan.

  Ja nyt, gentlemanit, koska olen vastannut teidän kysymyksiinne näin
  täydellisesti, sallitteko minun omaksi tiedokseni asettaa teille pari
  kolme samanlaista? Jos 'tämän maakunnan kelpo asukkaat' ovat niin
  halukkaat näyttämään censorin roolia, mikseivät ole saavuttaneet
  mitään sanoja yhteiseen vastalauseesen niitä väkivallan töitä
  vastaan, joita valepukuiset konnajoukot ovat toimittaneet tässä
  maakunnassa? Jo on toista vuotta aivan 'Verdenton'in ja sen
  ympäristön kansan' silmien edessä vähä väliin jokainen kansalaisen
  oikeus tullut loukatuksi naamioitettujen rosvokuntien kautta; vaan
  kuitenkin he ovat antaneet tämän tapahtua ilman 'tarkastusta' taikka
  'tuomiota'. Muutamia mitä kamalimpia tuhotöitä, joista olkoonpa
  vaikka tämän nyky-ajankin barbarilaisuuden vuosikirjat voivat kertoa,
  tehtiin juuri tässä maakunnassa; vaan eipä kuitenkaan yhtäkään
  ainoata moitteen sanaa kuulunut 'Verdenton'in ja sen ympäristön
  kansan' suusta. Ei mitään osan-oton kokousta, ei mitään suuttumuksen
  lausuntoa, ei mitään kauhistuksen ilmoitusta lähde 'Verdenton'in ja
  sen ympäristön kansan' puolelta. Heillä ei ole mitään 'velvollisuutta
  isänmaata kohtaan' suoritettavana, kun miehiä ruoskitaan, vaimoja
  piestään melkein mähyksi (myöskin valkoisia vaimoja), lapsia
  pelotetaan heikkopäisiksi ja muita ylläkön töitä tehdään
  kansalaisille, jotka 'Jumalan ja valtion rauhassa' asuvat aivan
  tämän maakunnan rajojen sisäpuolella. Mutta tuskin ehtii joku näihin
  summattomiin ilkitöihin päästämään yhtä varoituksen huutoa, yhtä avun
  huokausta, yhtä vastalausetta, pusertuneena ulos itse hänen
  sielustansa niitten lukuisuuden ja julmuuden tähden, kuin jo
  'Verdenton'in ja sen ympäristön kansalla' on velvollisuuksia
  isänmaata kohtaan eikä se voi antaa tämmöisen huudon jäädä ilman
  'tarkastusta' ja 'tuomiotä'. Suomituilla ja silvotuilla uhreilla ei
  ollut mitään oikeutta heidän myötätuntoisuuteensa; mutta ne
  naamioitetut ja valepukuiset uskalikot ja salamurhaajat, jotka
  toimittivat nuot kauheat veriset työt -- ah! --

      'Huolella _heitä_ hoitele,
      Hellien _heitä_ kohtele'.

  Jokainen, joka lujemmin, kuin kuiskaten puhuu näistä rikoksista,
  on 'tarkastettava ja tuomittava'. Ah, 'Verdenton'in ja sen ympäristön
  kansa', vaikka minä varsin suuresti kunnioitan monta teistä, minun
  täytyy 'kummastuksella ja mielipahalla' sanoa, että monen teidän
  käytöksellänne tässä asiassa on semmoinen haju, jota epäilen
  nimittämästä!

  Velvollisuus on hyvä asia, gentlemanit. Pahan tarkastaminen ja
  tuomitseminen, huonouden moittiminen on niin jalo ave, että
  liiallistakin intoa sen harjottamisessa sopii antaa anteeksi taikka
  ihmetellä. _Amor patriae_[91] on niin kunniakas asia, että runoiliat
  sen ylistystä kaikkina aikoina laulavat. Mutta minä olen kuullut,
  gentlemanit, että arvokkaita leimoja joskus painetaan vääristettyyn
  tavaraan. Velvollisuus on välisti vaan kunnottoman tarkoituksen
  verhona; huonouden moittiminen ainoastaan se pölypilvi, jonka vääryys
  nostaa pakoansa peittääkseen; ja _amor patriae_ -- noh, sillä on
  erilaiset kasvot: 'toisinaan hyvän kuningatar Bess'in[92] muoto,
  toisinaan Verisen Marian. Löytyy ihan lähellä muutamia rumia
  tosi-asioita ja siitä olisi hyötyä teille, jos tähän aikaan
  ottaisitte niitä ajatellaksenne.

  Älkäät niin tätä ymmärtäkö, että näillä muistutuksilla tarkoittaisin
  kaikkea 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansaa'. Muutamat heistä ovat
  aivan alusta astuneet esiin ja ilmoittaneet noita väkivallan töitä;
  mutta heitä on kuitenkin harvassa.

  Surkutellen sekä niitä tapauksia, jotka alkuansa aikaan saivat minun
  kirjeeni ja ovat tehneet valtiostamme oikein kauhujen kasvi-lavan,
  että myöskin sitä menetystapaa, jota 'Verdenton'in ja sen ympäristön
  kansa' on katsonut soveliaaksi noudattaa niitten suhteen,

                         Olen, gentlemanit, teidän nöyrä palvelianne

                                       _Comfort Servosse_.



XXXV LUKU.

Viisauden sato.


Se huuto, jonka Hullu oli päästänyt, oli kuitenkin ainoastaan kaiku
siitä, joka jo oli tullut kummastuneen kansakunnan korviin niitten
tuhansittain tuhansien suista, jotka olivat nähneet ja kärsineet niitä
pahoja, joita hän kuvasi, ja toisien tuhansien mykästä suusta, jotka
puhuivat kuoleman äänettömästä tuskasta.

Tämä uusi Hirmun Valtakunta oli koittunut maailmaan niin hiljaa ja
huomaamatta, ettei kukaan käsittänyt, kuinka pelottava ja laaja se oli.
Ensiksi tuo suuri, vapaa, viaton Pohja oli huolettomasti nauranut sitä,
sitten halveksien pilkannut sitä ja lopullisesti katsonut sitä
epäilevällä kauhistuksella. Kaksi asiaa oli puolestaan vaikuttanut
tämän viimeisen tunteen synnyttämiseksi. Ne, jotka olivat kärsineet,
olivat yleensä olleet alhaista kansaa. Sanomalehdistö ei uhkunut heidän
kärsimistään vääryyksistä, koska ei löytynyt ketään, joka olisi
kertonut ne sille. He olivat myöskin semmoista kansaa, jonka vääryyden
satu oli soinut niin kauan yleisön korvissa, että se oli väsynyt koko
nuottiin. Se oli taipunut, vaikka kovin verkalleen ja vastahakoisesti,
siihen vakuutukseen, että orjuus oli jotakin pahaa ja musta mies liian
likeistä sukua valkoiselle ihmiskunnalle, että häntä oikeudella kävisi
pitäminen kahleissa ja toisen tahdon alla. Se oli vähitellen ja empien
joutunut välityksen kannalle, kun sota-asiat kapinaa kukistettaessa
pakoittivat siihen, ja ristiriitaisten aatteitten rajun taistelun
jälkeen lopullisesti sääntynyt siihen päätökseen, että vapauttaminen
oli kaikki, mitä tarvittiin kaikkien niitten vammojen parantamiseksi,
jotka tähän asti olivat vaivanneet taikka tulevaisuudessa ehkä
vaivaisivat tuota tukalaa ja rutontapaista Afrikalaista. Tämä oli nyt
saavutettu. Kansakunnan omatunto oli tyydytetty, ja se teki uljaan
päätöksen, että se tästälähin tahtoi pitää rauhaa; ettei neekerillä
enää _voinut_ olla mitään valituksen syytä, ja ettei se huolinut kuulla
sen enempää nurisemista. Se tukki siis korvansa, ja kun etelä-tuuli toi
tuskan viestit, se pudisti vaan päätänsä ja sanoi: "minä en kuule
mitään, en mitään! Kaikki on rauhassa".

Mutta kun huudot kävivät niin kovaksi, ettei voinut olla niistä
tietämättä, valitsivat viisaat miehet toimikunnan, jonka tulisi tutkia
asiaa ja kuulla kaikki, mitä voitiin sanoa sekä _pro et contra_.[93]

Oi! kummallinen ja kolkko on se kertomus, joka täyttää ne kolmetoista
nidosta todistuksia, asiakirjoja ja päätöksiä, joita tämä toimikunta
kokosi; kummallinen selitys kristitystä sivistyksestä; kummallinen
tarina rauhallisista vuosista; -- verinen kuin Marian hallitus,
barbarinen kuin Comanchien[94] aikakirjat!

Tapetuita löytyi kylläksi täyttämään kokonaisen tappelutanteren, ja
kaikki olivat noita kolmea luokkaa: neekereitä, scalawag'eja ja
carpet-bagger'eita -- kaikki surmatut tyvenen tuuman jälkeen,
kukistetut ylivoiman kautta, herätetyt unesta pimeänä sydän-yönä,
yleisen kokouksen saleissa, virran-reunoilla, yksinäisillä
metsäpoluilla, julkisen mestauksen tavalla -- ammutut, puukolla
pistetyt, hirtetyt, hukutetut, sanoiksi saamattomalla tavalla silvotut,
käsittämättömästi rääkätyt.

Ja melkein kaikki tuntemattoman käden kautta! Ainoastaan _kuoleman_
kauhea, salamyhkäinen tosi-asia oli varma. Kanteita salaisen syytöksen
kautta; tuomioita ilman puolustusta; mestauksia ilman varoitusta, armoa
tai vetoamista. Kuolema jo itsestään sanomattoman hirveä; mutta
kuolintapa -- tuo salainen, näkymätöin tuomio, josta turmio kumpuaa --
vielä hirveämpi: kavaluus, joka naapurista teki valepukuisen
salamurhaajan, kaikkein hirvein kaikista vainoista ja vihoista, mitä
historia kuvaa.

Ja haavoitetut sitten -- nuot, jotka välttivät kovemman kohtalon --
ruoskitut, paloitetut, verta vuotavat, raadeltut! miehet raastetut
miehuuttomaksi! vaimot raskaat kuolleista sikiöistä! hurmeiset selät!
taitetut jäsenet! Voi! haavoitettuja tässä äänettömässä sodassa oli
useampia tuhansia kuin niitä, jotka vaikeroivat Gettysburg'in
vieremillä. Kartanot ja koulut ja kirkot poltetut! Ihmiset ajetut
huoneistaan ja asuen metsissä ja kedoilla! Köyhät, heikot, halveksitut,
pahoin pideltyt ja hätyytetyt -- kenenkä kautta? Aina sama koskematon
olento, sama näkymätön voima. Hyvin se sai nimittää itseänsä
"Näkymättömäksi Valtakunnaksi". Näkymätön ja tuntematon! Yhdessä
valtiossa kymmenen tuhatta, toisessa kaksikymmentä tuhatta, kolmannessa
neljäkymmentä tuhatta; kaikkiansa armeija, suurempi, kuin minkä Kapina,
jonka lahoavista jäännöksistä se yleni, koskaan saatti lähettää sotaan!
Näkymätön Valtakunta, sen harjoitettuna ja järjestettynä armeijana
vale-vaatteiset keski-yön marodöörit,[95] käyden sotaa niitä
hennokkaita "valtoja" vastaan, joita viisaat miehet olivat asettaneet
äsken kapinoitsevaan maan-osaan!

Entä puollustus! -- ei, ei _puollustus_ -- kaunistelu, väite,
keksittynä syytöksen torjumiseksi, rikoksen lieventämiseksi! Voi minua!
Se on surkea, melkein surkeampi, kuin itse nuot veriset teot.
Mimmoiselta se kuuluu?

"Me olimme aseellisia kapinoitsioita: me antausimme, ja antaumisen
ehdot lupasivat meille vapautta rangaistuksesta niin kauan, kuin lakeja
noudatimme. Tämä tarkoitti, että me saisimme hallita itseämme, niinkuin
ennen. Sen sijaan he asettivat sotilas-virkamiehiä meidän ylitsemme;
rajoittivat parhaitten ja urhoollisimpien miestemme oikeuksia;
vapauttivat orjamme ja antoivat heille vallan meidän ylitsemme.
Pohjassa syntyneitä miehiä tuli meidän keskuuteemme, ja heille
myönnettiin asema ja valta orjien ja luopioitten äänestyksen kautta.
Ilmestyi kykenemättömiä virkamiehiä. Valtion tulot tuhlattiin. Meitä
veroitettiin mustien kasvatuksen hyväksi. Suunnattomia velkoja
koottiin. Me emme tehneet noita väkivallan töitä valtiollisista syistä,
vaan ainoastaan sen vuoksi, että nuot henkilöt olivat tehneet itsensä
vastenmielisiksi meille".

Voi! voi, että kansa, joka oli vihkinyt itsensä suureen sotaan ja
saattanut sen perille, joutui pitämään mitä hyvänsä järjestetyn
Thuggismin puollustuksena.

Kuitenkin se oli komea tunne, joka oli kaiken tämän perustuksena --
järkähtämätön lujuus, kukistamaton uhma kaiken suhteen, joka
näytti pakolta tai sorrolta. Ei voi muuta kuin ylpeydellä ja
myötätuntoisuudella katsoa noita taipumattomia miehiä, jotka, tultuansa
voitetuksi sodassa, kuitenkin vastustivat jokaisen voittajan yritystä
muuttaa heidän lakejansa, heidän tapojansa taikka vaan heidän
hallitsevan luokkansa palveliastoa; ja tätä he lisäksi tekivät ei
ainoastaan hellittämättömällä jäykkyydellä, vaan myöskin menestyksellä.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä upeata rohkeutta, jolla he syyttivät
sitä kansakuntaa, joka oli voittanut heidät, -- vieläpä vasten sen
lainsäätäjien kasvoja -- sanapattoisuudesta, pahansuonnista ja
kunnottomasta ja halvasta kostonhimosta. Kuinka he nauroivat noita
Uudestaan rakentamisen sääntöjä, joista viisaat miehet rehentelivät!
Kuinka uljaasti he lausuivat, että taistelo oli mahdoton asettaa ja
ettei valkoinen ja musta mies voisi eikä saisi elää yhdessä
yhdenvertaisina hallitsevina aineksina! Kuinka keveästi he
kertoivat veri-vainon kertoelmat -- Naamioitetuista Yö-ratsureista,
Pyssy-Klub'ien ja Sapeli-Klub'ien Näkymättömästä Valtakunnasta (kaikki
järjestetyt rauhallisia tarkoituksia varten), varoituksista ja
pieksemisistä ja murhista! Voi, se on kummastuttavaa!

Ja itse laitos sitten, niin täydellinen, vaan kuitenkin niin liikkuva
ja venyväinen! Niin täydellinen valepukujen puolesta, että tuhansista
uhreista tuskin kymmenkunta pystyi osottamaan yhtä vainoojatansa siksi,
mikä hän todella oli! Ja sen satojen tuhansien jäsenten joukossa tuskin
kukaan niistä harvoista, jotka tunnustivat ja paljastivat sen seikat,
tiesi mitään muuta, kuin mitä jo oli saatettu julki; _taikka, jos hän
tiesi sen, ei ilmoittanut sitä!_ Se on kaikki kummastuttavaa, mutta
surkeata ja kauheata. Jospa se vaan tulisi pois pyhkäistyksi taikka
haihtuisi niinkuin kuumeinen unelma uuden päivän kirkkauden edestä.

Kuitenkin saatamme siinä nähdä ne ainekset, joista suuri ja
kuninkaallinen kansa voisi syntyä. He tunsivat itsensä loukatuksi ja
sorretuksi. Vähät siitä, olivatko he todella sitä vai ei, oliko asian
laita semmoinen taikka tämmöinen, se ei ensinkään koske heidän
käytökseensä. Jos Uudestaan rakentaminen, jonka viisaat miehet
säätivät, oli väärä; jos Pohja oli Etelän ahdistaja ja oikeutta rikkova
päällekarkaaja sodassa; jos sen vastustajien nöyryyttämiseksi ja
halventamiseksi antaumisen ehdot muutettiin ja uusia ja kiusaavia
määräyksiä lisättiin; jos Pohjaisen elämän hylkyjä lähetettiin tai he
itse menivät sinne kehoittamaan ja houkuttelemaan entistä orjaa
toimimaan entistä isäntäänsä vastaan -- jos kaikissa näissä _olisi_
todellinen perä, se ei puollustaisi taikka oikeuttaisi sitä menetystä,
jota noudatettiin, enemmän kuin sekään teko-asia, että ne joukot, jotka
muodostivat tuon eriskummallisesti puetun puolue-ratsuväen syvät rivit,
rehellisesti _uskoivat_ näitä asioita todenperäisiksi. Heidän tointansa
täytyy katsoa ainoastaan uljaan, urhoollisen ja laajan kansan hurjaksi
yritykseksi puollustaa ja säilyttää mitä se _piti oikeuksinansa_.

Välisti ovat ne, jotka eivät käsitä tämän laitoksen tarkoitusta,
sanoneet, että se oli alhainen, pelkurimainen ja julma barbarismi.
"Kuinka!" sanoo Pohjan mies, joka on seisonut kaukana kaikesta ja
farisealaisella otaksumisella taikka mukavalla tietämättömyydellä
arvostellut "Ku-Klux'eja", "carpet-bagger'eita", "scalawag'eja" ja
"niggereitä" samanlaisiksi, -- "oliko miehuullista, sopiko miehuullisen
ja ritarillisen kansan hätyyttää köyhiä, heikkoja, turvattomia miehiä
ja vaimoja varsin kukistavalla ylivoimalla, pelottaa, rääkätä ja
murhata? Onko tämä miehuullista ja ylistettävää?"

Ah, ystäväni! te erehdytte kokonaan. Jos siinä olisi ollut kaikki,
mitä tarkoitettiin ja tehtiin: ei, se ei ollut miehuullista eikä
ylistettävää. Mutta se ei ollut ainoastaan köyhä musta mies, johon tuo
rohkea yö-ratsurein parvi iski, niinkuin haukka iskee varpuseen; se
olisi todella ollut pelkurimaista: vaan se oli Kansakunta, joka oli
antanut uhrille kansalais-oikeuden ja vallan, johon isku sattui. Se ei
ollut mitään miehuullista itsessään, kun vanha John Brown valloitti
Harper's Ferry'n asehuoneen; jos ajattelee sitä hyökkäykseksi tuohon
melkein yksinäiseen vartioon, se oli erittäin pelkurimaista: mutta, kun
ajattelemme, mikä voima seisoi tuon pienen sotamiesjoukon takana,
ihmettelemme Ossawattomie'n sankarin rohkeutta. Sama oli tuon loistavan
laitoksen laita.

Se ei ollut yksityistä neekeriä, scalawag'ia tai carpet-bagger'ia
vastaan, kuin isku tähdättiin, vaan sitä valtaa -- Hallitusta -- sitä
aatetta vastaan, jota he edustivat. Usein kyllä yksityinen uhri oli
semmoinen, jota kohtaan niillä yksityisillä Klan'in jäsenillä, jotka
panivat sen tuomion toimeen, oli sangen paljon ystävällistä taipumusta
ja kunnioitusta, mutta jonka vaikutus, jäntevyys, uskallus tai
virallinen asema oli semmoinen, että se vaati "käymistä hänen
luonansa". Useimmissa hyökkäyksissä Klan'ia ei yllyttänyt julmuus eikä
kostonhalu; vaan ne olivat yksinkertaisesti suorimmat, ehkä ainoat,
keinot, joitten avulla se voi saavuttaa tarkoitusperänsä. Etelän
aivoja, varallisuutta ja ritarillista henkeä raukaisi, mitä se katsoi
halvennukseksi ja sorroksi. Tämä yhdistys tarjosi valmiin ja voimakkaan
keinon poistaa päältänsä vierasvaltaisen painajaisen ja kumota sen
hallituksen, jota oli tyrkytetty heille. Ensi hetkestä se sentähden
levisi kulovalkean tavalla. On sanottu, että ensimmäinen laitos
perustettiin Toukokuulla, taikka kukaties niin myöhään kuin Kesäkuun 1
päivänä 1868; kuitenkin oli se jo saman vuoden Elokuulla lujasti
asetettu jokaiseen Etelän valtioon. Sen perustuksena oli sammumaton
viha neekeriin _valtiollisena kokonaishenkilönä_, ynnä hurja päätös,
että Etelän valkoinen kansa taikka joku tämän rodun enemmistö oli
vallitseva -- jollei vaali-uurnan voimalla, niin ky'yn, tiedon ja
hallitsemisen tottumuksen avulla. Etelän urhoollisimmat, lujimmat ja
parhaat miehet antoivat sille suostumuksensa ja kannatuksensa --
useimmissa tapauksissa teossa ja toimessa, muutamissa vaan sallimalla.
Tuhannet pitivät sitä tarpeellisena, jos tahtoi välttää anarkiiaa ja
kaiken arvokkaan sivistyksen häviötä; toiset katsoivat sitä keinoksi,
jolla sopi kostaa hallitukselle, joka heidän mielestään oli sortanut
heitä; samalla kuin toiset arvelivat sitä aseman ja vallan hankkimisen
välikappaleeksi.

Että se kasvoi paljon suuriläntäisemmäksi, kuin miksi sen alkuunpanijat
olivat sitä aikoneet, on varsin arvattavaa; mutta tämä kehkeytyminen
oli luonnollinen ja välttämätön. On luultavaa, että sillä yritettiin
ensin ainoastaan vaikuttaa taitamattoman ja aran mustan kansan
taika-uskoiseen pelkoon. Muutos siveellisestä pakosta ruumiilliseen on
helppo ja luonnollinen, erittäinkin semmoisessa kansassa, jonka
mielestä mustalla miehellä ei ollut mitään _syntyperäistä_ oikeutta
vapauteen ja itsehallintoon eikä sitä seuraavat personalliset
privilegiumit,[96] vaan ainoastaan semmoiset oikeudet, jotka annettiin
heille lainsäädännön kautta, jonka mahdollisuutta katsottiin ainakin
kysymyksen alaiseksi. Niitä Etelässä syntyneitä valkoisia, jotka olivat
yhtyneet tuohon liikkeesen, joka tuotti poliitillisen vallan mustille,
pidettiin ei ainoastaan palkkalaisina ja maansa heittäneinä, vaan
myöskin kavaltajina omaa rotuansa vastaan. Niitä Pohjan miehiä, jotka
tekivät samaten, katsottiin kutsumattomiksi vieraiksi ja maahan
tunkijoiksi ja heitä arveltiin yllyttävän ei ainoastaan mitä huonoimmat
personalliset syyt, vaan myöskin tuo koottu viha, jonka Eteläläinen
aina luuli olevan orjuuden vastustajilla Pohjassa. Tottumattomana
maahan siirtymiseen kuin Etelä oli, tottuneena todella katsomaan
kaikkia vieraita epäluulolla, siksi kuin se oli varma siitä, ettei
heistä lähtenyt mitään vahinkoa maan tärkeimmälle laitokselle, ei
tarvittu muuta, kuin vakuutus sorrosta ja tappion harmi, ennenkuin se
jo piti jokaista henkilöä vihollismielisestä maan-osasta vireänä ja
myrkyllisenä vastustajana, jonka sikäläisen kansalais-oikeuden vaatimus
oli vaan teko-syy, valtuuttaen omistajaa itse asiassa vihollisen
lähettilääksi, joka ansaitsi ainoastaan vakoojan arvostelua ja
kohtelua.

Kaikki tämä oli vaan luonnollista, ja _sitä olisi_ noitten viisaitten
miesten, joitten toimena oli hajoitetun kansakunnan uudestaan
muodostaminen, _pitänyt edeltäpäin tietää ja toimissaan lukuun ottaa_.
Koska sitä ei kuitenkaan tehty ja avunhuutoja lähti niin useista
tuhansista, asetti Kongressi tämän toimikunnan ja sääti asian johdosta
muutamia lakeja kansalaistensa suojelukseksi. Samaan aikaan eri
valtioin hallitukset Etelässä (joita, se tulee muistaa, nuot uudet
poliitilliset ainekset olivat asettaneet) alkoivat toimia samaan
suuntaan. Muutamissa Exekutiivi pestasi sotaväkeä ja peruutti ajaksi
_Habeas Corpus_ asetuksen, koska tämä laitos uhkasi ja kumosi koko
Valtion voimaa. Mutta tällä välin ja ennenkuin kumpainenkaan valta oli
saattanut aikomuksensa käytäntöön, oli Klan-laitos päässyt ensimmäisen
tarkoituksensa perille: se enemmistö, joka oli lausunut suostumuksensa
Uudestaan rakentamisen toimiin, oli tullut kukistetuksi varsin monessa
valtiossa ja vähemmistö havaitsi olevansa lainsäädännön tarkastuksen
alaisena. Heti kuin tämä oli käynyt varmaksi asiaksi, käännettiin
semmoisten valtioin voima niitä vastaan, jotka olivat tehneet suurempia
ponnistuksia varjellaksensa kansaansa Klan'in hyökkäysretkistä ja
väkivallasta. Muutamien valtioin kuvernöörejä syytettiin tämmöisestä
harrastuksesta ja pantiin viraltaan pois. Toisille uhattiin samaa
kohtaloa ja välttääkseen sitä he itse luopuivat viroistaan.

Tämä uusi vallankumous, joka nyt oli alkanut, pitkittyi. Klan'i kasvoi
luvultaan ja voimaltaan -- _imperium in imperio_[97] -- siksi kuin sen
käskyt olivat paljon mahtavammat ja sen valta enemmän pelätty, kuin
noitten näkyväisten republiikien, joita se joko kokonaan hallitsi
taikka hirmuteoillaan piti kurissa ja nöyryydessä. Tämä tosi-asia ynnä
niitten uusien lakien pelko, joita Kansallis-hallitus oli hyväksynyt,
tämä hallitus, jonka valtaa ei siihen aikaan oltu pantu kysymyksen
alaiseksi, vaikutti johonkin määrin todellisten väkivallan
töitten pidättämiseksi. Saatuaan, mitä he tahtoivat -- nimittäin
vallan valtioissaan -- käyttivät johtajat nyt arvoansa enempien
hyökkäys-retkien estämiseksi; ja vihamielisyys mustaa miestä ja hänen
liittolaisiansa vastaan vaimeni vähitellen, kun nämät kukistetut luokat
herkesivät olemasta minäkään poliitillisena aineksena, jota täytyi
pelätä taistelossa ylivallasta. Paitsi sitä ei kansallislakia käynyt
ulottaminen rikoksiin, joita oli harjotettu ennen sen säätämistä. Niitä
vastaan sai yhä kannella ainoastaan valtioin tuomio-istuinten edessä,
eikä ollut luultavaa, että näissä koskaan ruvettaisiin niitten
käyttelemiseen. Sillä tapaa laitos helposti pidettiin hengissä, ollen
hiljaisena ja näkymätönnä, paitsi kun jossakin tilaisuudessa katsottiin
soveliaaksi osottaa sen voimaa hillitäkseen tai rangaistakseen jotakin
rohkeata johtajaa, joka kieltäysi tottelemasta tapausten logikia ja
heittämästä taisteloa, joka tarkoitti, että _äänestäjäin_ eikä
Valkoisten liittolaisten enemmistö hallitsisi noissa valtioissa.

Vallankumous oli alotettu ja sen mahdollisuus toteen näytetty.
Tästälähin sen ehdoton ja yleinen menestys oli ainoastaan ajan kysymys.
Enemmistön valta oli murrettu, Hallituksen voimaa oli rohkeasti
vastustettu ja sen määräämät rangaistukset rikoksista menestyksellä
vältetyt, jotta mustan miehen vapautusta sopi pitää ilveilynä, ja noita
vastenmielisiä Parannuksia ja Uudestaan rakentamisen sääntöjä oli
osotettu toden teolla tyhjäksi rauenneiksi. Luettuna entisten aikojen
valossa muinaisen Etelän voitto oli sanomattoman suuri; sen jälkeisessä
nykyisyydessä puuttui varsin vähän sen täydellisyyteen; tulevaisuudessa
-- noh, se pitäköön huolta itsestään.



XXXVI LUKU.

Eräs herääminen.


Lily, Comfort ja Metta Servosse'n ainoa lapsi, oli kehkeytynyt Etelän
auringon alla, kunnes, melkein ennenkuin hänen vanhempansa olivat sitä
huomanneetkaan, hänellä oli tuo täyteläinen muoto ja nuot lienteät
kontuurit, jotka ilmoittavat naiseutta. Se ilman-ala, jossa hän oli
elänyt, oli myöskin yhtä nopeasti kypsyttänyt hänen ymmärrystänsä.
Miltei lapsuudestansa asti oli hän noitten heidän elämäänsä ympäröivien
omituisten olojen kautta ollut äitinsä alituinen toveri ja uskottu
ystävä.

Suljettuna kaikesta, mitä sopii nimittää "seura-elämäksi", niitten
onnettomien suhteitten vuoksi, joissa hänen puolisonsa ja hän itse oli
niihin, joitten keskellä he elivät, pidettyinä joko vihollisina,
kutsumattomina vieraina taikka alhaisempina niiltä, joitten sivistys
teki heidän seuransa toivottavaksi, Metta ei ollut koettanut
mielestänsä poistaa tätä tunnetta, vaan puolisonsa neuvoa noudattaen,
tyvenesti ja uljaasti taipunut siihen yksinäisyyteen, joka oli määrätty
hänelle, ainoastaan palkiten itseänsä likeisemmällä ja alinomaisella
yhteydellä puolisonsa kanssa, ottaen osaa hänen ajatuksiinsa, perehtyen
hänen tuumiinsa ja tarkoituksiinsa ja harrastaen kaikkia, mitä hän
harrasti. Seurauksena tästä oli, että hän mitä vilkkaimmalla tavalla
otti selkoa kaikesta, joka koski sen yhteiskunnan nykyisyyttä ja
tulevaisuutta, jossa he asuivat. Vieritysten puolisonsa kanssa oli hän
syventynyt entisyyden historiaan, tutkinut nykyisyyden kehkiämistä ja
totisesti koettanut löytää jotakuta ohjelankaa pilviseen ja pimeään
tulevaisuuteen. Tässä koko huomion puoleensa vetävässä kysymyksessä
hänen sydämensä oli vieraantunut pois useista niistä seikoista, jotka
muodostavat niin suuren osan naisen tavallisesta elämästä; ja
puolisonsa seurassa ja tyttärensä huolenpidossa ja kasvatuksessa oli
hän melkein laannut kaipaamasta noita seuraelämän huvituksia, joihin
hän oli ollut tottunut ennen heidän tänne muuttoansa.

Ne kiihoittavat kohtaukset, jotka olivat tapahtuneet heidän
ympärillänsä, olivat saattaneet tämän pienen perheen jäsenet vielä
läheisempään yhteyteen toistensa kanssa, kuin mihin tämä ehdoton
erillänsä olo itsestänsä olisi pakoittanut. Ne vastukset ja vaarat,
jotka kuuluivat Hullun elämään ja tehtävään, olivat kutountuneet vaimon
ja tyttären jokapäiväiseen elämään, siksi kuin ne muuttuivat heidän
ajatuksensa ainoaksi, kaikki valloittavaksi esineeksi ja heidän
keskustelujensa pää-aineeksi. Hänen poissa ollessaan levottomuus hänen
turvallisuudestaan, ja hänen läsnä ollessaan kiitollisuus hänen
säilymisestään täyttivät heidän sydämensä. Jokainen väkivallan työ
toimitettuna tuon salamyhkäisen vihollisen kautta, joka väijyi
kaikkialla heidän ympärillänsä, oli lisätodistus siitä vaarasta, joka
ympäröitsi häntä, johon kaikki heidän toivonsa yhtyivät. Jokainen
velvollisuuden teko, joka vei hänet heidän näkyvistään, koetti
uudestaan heidän uskoansa suureen Vapauttajaan. Jokainen poissa-olo ja
jokainen takaisin palaaminen kartutti heidän tuskaansa ja kiinnitti yhä
lujemmin heidän ajatuksensa niihin seikkoihin, jotka joka päivä
tapahtuivat heidän ympärillään. Jokainen hyvästijättö joutui saamaan
kuolinvuoteen juhlallisuuden ja jokainen takaisintulo kävi yhtä
juhlallisen iloiseksi kuin odottamaton ylösnouseminen.

Tässä huolten ja pelkojen kuumoksessa nuoren tytön sydän ja mieli
olivat tuleentuneet vielä kerkeämmin, kuin hänen ruumiinsa. Semmoinen
ajattelevaisuus, joka oli tuntematon niille hänen ikäisillensä, jotka
olivat eläneet rauhallisina aikoina ja toisissa seura-elämän oloissa,
oli tullut tavaksi hänelle. Alinomainen pelko päällekarkauksesta
naamioittujen marodöörein puolelta oli totuttanut häntä vaaraan ja
kasvattanut häneen semmoisen karskean ja päättäväisen luonnon, jota ei
mikään muu olisi voinut synnyttää. Hän oli nähnyt tuon kamalan
ratsas-jonon liikkuvan himmeässä kuunvalossa ja seisonut huoneensa
akkunassa, revolveri kädessä, valmiina ottamaan osaa kotinsa odotettuun
puollustukseen. Hän oli oppinut vartomaan vaaraa, katsomaan, että oli
ryhdytty kaikkiin varovaisuuden keinoihin sitä vastaan, tarkoin
miettimään, mitä hän sanoi ja kenelle hän sitä sanoi, luulevalla
epäilemisellä punnitsemaan kaikkien sanoja ja tekoja, joitten kanssa
hän joutui yhteyteen. Monta kertaa vielä vaan lapsena ollessaan hän
epäilyksen ja varotun vaaran hetkinä vaadittiin olemaan äitinsä
lohduttajana. Tuhat kertaa hän oli nähnyt kiusaavan aavistuksen
raukean, harmaan katseen hiipivän noihin rakastettuihin kasvoihin ja
oli velvollisuuttansa reippaasti ryhtynyt äidin tuskan keventämiseen.
Kaikki nämät olivat kummallisen joutuisasti kypsyttäneet hänen
mielensä.

Samoin kuin hän oli ottanut osaa vanhempiensa vaivoihin ja vaaroihin,
samoin hän myös oli yhtynyt heidän iloihinsa. Häntä oli varhain
harjotettu satulaan; ja aivan siitä saakka, kuin he alottivat elämäänsä
tässä uudessa kodissa, oli hänen pony'nsa ehtimiseen seurannut sekä
Lollard'ia että Jaca'a monella pitkällä ratsastuksella. Kun hän tuli
vanhemmaksi, vaihdettiin pony hänen omaan lemmikki-tammaansa; ja
keveämpää, luontevampaa ja rohkeampaa ratsastajaa oli vaikea tavata
yksin tässäkin verrattomien ratsas-miesten ja ratsas-naisten
maan-osassa. Hän oli myöskin oppinut aseita käyttämän ja käytteli sekä
pyssyä että revolveria ei ainoastaan ilman pelkoa, vaan myöskin
taitavasti ja tarkasti.

Ulkomuodoltaan hän ei suinkaan ollut viehätystä vailla. Hänellä oli
äitinsä soleva, sievä vartalo ja yhdistyneenä siihen nuot lienteät
kontuurit, tuo hieno pinta ja notkea, sulokas käytös, joita näitten
seutujen vapaa, kahleeton elämä ja lempeä, mieluisa ilman-ala niin
runsaassa määrässä antavat niille, jotka kasvavat niitten vaikutusten
alla. Hänen silmiensä tumma sini oli sitä laatua, joka ilmoittaa
urheutta ja avosydämisyyttä; hänen uhkea tukkansa näytti erilaiselta
sen valon mukaan, jossa sitä katsottiin -- "kultainen päivänpaisteessa,
varjossa ruskea", mutta, jos kuun säde koski sitä, se vivahteli
hopeisena hyrskynä. Se oli ollut ihastuneen äidin ilo ja ylpeys. Sakset
eivät olleet milloinkaan haitannet sen kiiltävää hohtoa ja ainoastaan
harvoin se oli tuntenut punomisen tai palmikoimisen pakkoa, vaan
riippunut altiisti lapsen hartioille, kunnes se välkkyvänä kaskaadina
lainehti alas hänen vyötäisilleen. Näitten ulkonaisten ominaisuuksien
lisäksi Lily oli kaukaisilta ranskalaisilta esi-isiltään perinyt
iloisen luonnon ja säihkyvän vilkkaan mielen, joita sen yhdenkaltaisen
ilman-alan päivänpaisteinen kirkkaus, jossa hän oli kasvanut, näytti
ilmi saattaneen. Nämät sulot yhtyivät tekemään hänestä muista eriävän
ja lumoavan immen, että, kun hän ratsasti ympäri vanhempiensa seurassa
tai yksinään kiipesi lähiseutujen kalveisilla metsäpoluilla, hänen
kauneutensa alkoi tulla huomatuksi. Ympäristön nuoriso rupesi arasti
pyrkimään hänen läheisyyteensä ja avasi hänelle viimein seurapiirinsä
ja sydämensä, surkutellen ainoastaan, etteivät hänen vanhempansa olleet
"meidän väkeä" ja ystävällisesti koettaen enemmän tai vähemmän unhottaa
hänen sukuperäänsä.

Niitten joukossa, jotka olivat nähneet ja ihmetelleet tuota valoisaa
olentoa, joka vallitsi ylinnä Warrington'issa, oli Melville Gurney,
kenraali Marion Gurney'n poika, joka asui Pultova'n maakunnassa eli
lähimmäisessä siitä, jossa Hullu eli. Nuori Gurney edusti loistavalla
tavalla sitä Etelän gentlemanien sukua, josta hän oli lähtenyt. Hän oli
pitkä ja komea varreltansa, hänellä oli tuo luonteva käytös, jota
harvoin tavataan muissa maan-osissa, ja hän oli ihmeteltävän sovelias
voittamaan muita kenttä-sporteissa, joissa kaikenlaisissa hän oli
tunnustettu taituri. Hänen varhainen nuoruutensa oli sattunut sodan
aikaan, jossa hänen isänsä oli saavuttanut suurta mainetta, ja ennen
kuudettatoista syntymäpäiväänsä oli hän rientänyt pois kotoa,
ratsastaen omalla hevosellansa, ottamaan osaa Early'n viimeiseen
sotaretkeen Shenandoah'in Laaksossa, jossa hänen isänsä komanto
oli. Viimeisen tappion jälkeen hän tapasi isänsä makaamasta
haavoitettuna jossakin federaalisessa sairashuoneessa ja pelasti hänet
heittämättömillä ponnistuksilla turmiollisesta uupumuksesta sekä saatti
hänet kotiin verkkaiseen, mutta varmaan parannukseen. Uskalias
nuorukainen ei voinut tämän perästä taivuttaa itseään yliopiston
unteliaasen, yksitoikkoiseen elämään; vaan oli isänsä kirjastossa ja
jälestäpäin hänen virkahuoneessaan saanut kasvatuksen, ei vähemmän
täydellisen, vaikka aivan toisenlaisen, kuin minkä hän olisi
yliopistossa ollessaan itselleen hankkinut. Tämä nuori mies, reipas,
toimelias ja elinvoimaa kuohuva, oli kohdannut Warrington'in pikku
ladyn jossakin juhlatilaisuudessa lähellä isänsä kartanoa muutamia
kuukausia ennen sitä aikaa, johon kertomuksemme on joutunut, ja sillä
suoralla kiivaudella, joka on omituinen hänen syntymäseudullensa, heti
osottanut itsensä hänen ihmetteliäkseen ja pyytänyt saada tulla
kutsutuksi Warrington'iin.

Että nuorta tyttöä hyvittäisi niin miellyttävän kavaljeerin huomio, oli
vaan luonnollista. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kuin häntä oli
pyydetty ulottamaan isänsä huoneen vieraanvaraisuutta johonkuhun hänen
tuttavaansa, ja yht'äkkiä se outo asema, jossa he olivat olleet niitten
suhteen, jotka ympäröivät heitä, väkisin tunkeutui hänen mieleensä. Hän
punehtui hetkeksi ja sitten tyvenesti katsoen ylös hänen kasvoihinsa,
sanoi: --

"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä
Warrington'issa?"

Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa
pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan
ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli
tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein
huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti,
yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen
kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili,
ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in"
tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän
vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: --

"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan
tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä
hylkäämistä. Suvaitkaat", -- ja siirrettyään jo kätensä pois hänen
käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen
vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.

Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista,
yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely
pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään
kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka
epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta
esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt
nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja
kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa
ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin
ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti
vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää
nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi
kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän
ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan
pyyntöönsä.

Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella
puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla
oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä
ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa
vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet
toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä.
Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa
keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja
ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa
miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa
voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn
suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka
tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen
valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut;
Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja
rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.

"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia
silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.

"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko
valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan,
minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.

"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä -- mitä te hänestä
ihmisenä arvelette, isä?"

"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin
soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa
hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää
mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja
minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin
hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut
siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen
kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen
yhteiselämässä kohdannut".

"Onko hän gentlemani?"

"Noh -- on, pohjoisvaltalaisessa merkityksessä", vastasi isä. "Minä en
epäile, että, jos hän olisi pysynyt Pohjassa ja minä olisin tavannut
hänet pohjoisvaltalaisena miehenä, täydellisesti olisin mieltynyt
häneen. Jokainen, joka on tuttu hänen kanssaan, myöntää hänen oivat
seuraelämän ominaisuutensa. Hän on vähän varoillansa vieraitten
suhteen. Hänellä on taattu kyky ja sivistys, ja minä pidän häntä mitä
vaarallisimpana radikaalina koko valtiossa. Mutta miksi sinä sitä
kysyt?"

"No, minä arvelin, että olisi hauska tuntea hänet kaikin puolin",
vastasi poika. "Minä olin lukenut niin paljon hänestä ja kuullut teidän
niin usein jollakin puoli-julkisella tavalla puhuvan hänestä, että
minun teki mieli saada tietää teidän oikea ajatuksenne hänestä".

"Se on oikein. Sinun tulee oppia kaikki, mitä suinkin voit,
senlaatuisesta miehestä. Sinä olet tapaava hänen vaikutuksensa
valtiossa niin kauan kuin elät. Hän on jättänyt semmoiset jäljet
siihen, jotka pysyisivät, vaikka hän kuolisi huomis-päivänä".

Pian jälestäpäin Melville Gurney kirjoitti Lily Servosse'lle kirjeen,
joka sisälsi ainoastaan nämät sanat: --

  _Miss Lily_, -- Sallitteko minun, tarkoin mietittyäni, uudistaa
  sitä pyyntöä, jonka esitin teille?

                                           Kunnioittavaisesti,

                                           _Melville Gurney_.

Lily vei tämän kirjeen äidillensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut. Ensi kerran äiti oikein huomasi, että hänen tyttärensä oli
naiseksi varttumallansa. Ne punehdukset, jotka seurasivat hänen
kertomustaan, ilmoittivat, että hänen sydämensä oli herännyt. Näytti
kuluneen ainoastaan lyhyt aika siitä, kuin hän oli vaan soperteleva
lapsi; mutta nyt, kun äiti katseli hänen puhkeavaa kauneuttansa, täytyi
hänen, kipu sydämessä myöntää, että lapsuuden päivät olivat menneet,
että lemmen suvi oli tullut ja että tuo sievä lintu vaan sulitti
siipiänsä tuota välttämätöntä lentoa varten. Ymmärtävän äidin tavalla
hän päätti olla mitään tekemättä, joka jouduttaisi tätä, mutta
kuitenkin menetellä niin, että hänen tyttärensä luottamus säilyisi yhtä
eheänä ja ehdottomana kuin ennenkin. Hän suuteli siis vaan tytön
punehtuvaa poskea ja kysyi keveästi: --

"Ja tahtoisitko sinä, että hän tulisi?"

"Minä en tiedä, äiti", vastasi Lily teeskentelemättä. "Minä _tahtoisin_
olla enemmän niinkuin -- niinkuin meidän naapurimme ja saada enemmän
nuoria kumppaneita".

"Ja niitä sinä olet saavakin, tyttäreni", vastasi äiti. Niinpä
tapahtui, että muutamia viikkoja perästäpäin vieraan-ottoa pidettiin
Warrington'issa ja että Mr. Melville Gurney ynnä useat muut Lily'n
ystävistä Pultova'ssa saivat kutsumuksen olla läsnä. Metta ei katsonut
soveliaaksi ilmoittaa tästä mitään Hullulle, joka vaan tiesi, että
nuori Gurney tuli muitten kanssa seuran-viettoon, jota pidettiin hänen
tyttärensä huvia varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin vaimolla
taikka tyttärellä koskaan oli ollut mitään salaisuutta, johon ei mies
ja isä ollut laskettu osalliseksi.

Mr. Denton, piirikunnan päällekantaja, jonka kirje Comfort Servosse'lle
jo on laadittu lukialle, oli tullut valituksi valtion oikeustojen
tuomariksi ja oli nykyisin eli ennen sitä aikaa, johon nyt olemme
joutuneet, hyvin tehokkaasti koettanut tukehuttaa Klan'in toimia ja
rangaista niitä, jotka ottivat osaa sen hyökkäysretkiin. Tätä
tehdessään oli hän vihastuttanut Klan'ia yleensä, mutta erittäin sitä
osaa siitä, jonka kanssa epäluulon alaiset henkilöt olivat olleet
yhteydessä. Kauan aikaa oli liikkunut uhkauksia ja syytöksiä häntä
vastaan; mutta hän oli urhea mies, joka ei poikennut velvollisuutensa
tieltä minkään esteitten tähden ja joka, vaikka hän ei suinkaan
halveksinut laitoksen voimaa, jonka kurkkuun hän oli tarttunut,
kuitenkin kokonaan unhotti kaikki uhkaukset personallisesta
väkivallasta. Hän tahtoi tehdä velvollisuutensa, vaikka taivaat
raukeisivat. Tämän tiesivät ja myönsivät kaikki, jotka tunsivat hänet;
ja luultavaa on, että juuri tästä syystä yleisesti arveltiin, että
Klan'i poistaisi hänet, ennenkuin sen jäsenten tutkimisen aika oli
tullut.

Asiain näin ollen sai Hullu sähkösanoman tuomari Denton'ilta, joka
pyysi häntä määrättynä päivänä tulemaan Verdenton'iin ja lähtemään
hänen kanssansa hänen kotiinsa läheiseen maakuntaan. Se oli seitsemän
penikulmaa Glenville'sta eli siitä rautatien-asemasta, joka oli lähinnä
tuomari Denton'in kasvimaata. Päästäksensä tähän täytyi kulkea näitten
seutujen isoimman virran yli pitkällä puusillalla neljän penikulman
päässä rautatien-asemasta. Hullu suostui tähän kutsumukseen ja matkusti
Metta'n kanssa määrättynä päivänä Verdenton'iin.

Se rautatie, joka kulki lähimpänä tuomari Denton'in kotia, yhtyi
eräässä terävässä kulmassa siihen, jota myöten hänen täytyi tulla
Verdenton'iin. Molempien välillä sijaitsi översti Servosse'n maatila,
kuusi penikulmaa Verdenton'ista ja kuusitoista Glenville'sta.

Juna lähti Verdenton'ista kello puoli yhdeksän illalla ja saapui siihen
yhtymäpaikkaan, jossa se odotti toista tietä kulkevan, pohjoiseen päin
määrätyn junan tuloa; niin tavoin he eivät voineet tulla Glenville'en
ennenkuin kello kymmenen ja pääsisivät virran sillan luo noin kello
yksitoista ja tuomarin kartanoon ehkä puolta tuntia myöhemmin.
Edeltäkäsin oli sovittu, että hänen vaununsa kohtaisivat heitä
rautatien-asemalla. Metta aikoi viipyä Verdenton'issa, siksi kuin juna
joutuisi sinne, ja viedä muassaan kotiin erään ystävän, jonka hän
odotti tulevan samassa junassa.

Lily oli jäänyt kotiin. Hän oli "ainoa valkoinen ihminen tilalla",
käyttääksemme näillä tienoilla tavallista puheenpartta, joka
tarkoittaa, että hänen oli koko edesvastaus kartanossa. Orjaisen taikka
äsken orjaisen rodun löytyminen tuottaa lapsille varsin varhaisella
ijällä jonkunlaista vara-kuninkaallista valtaa vanhempien poissa
ollessa. Toivotaan heidän katsovan, että "kaikki käy oikeata menoansa
kasvimaalla" ja tiluksilla semmoisen poissa-olon aikana; ja palveliat
ja päällysmiehet noudattavat yhtä mieluisasti heidän käskyjänsä, kuin
heidän vanhempiensakin. Se on tämä aikainen perehtyminen vanhempiensa
asioihin ja altis edesvastauksen ottaminen, joka tekee, että Etelän
nuoriso näyttää niin itsensä hallitsevalta ja on niin taipusa ottamaan
johtaaksensa kaikkia, mihin hyvänsä vaan ryhtyy. Tämä on se tapa, jolla
heitä kasvatetaan hallitsemaan. Tähän kasvatukseen perustuu suuressa
määrässä se tosi-asia, että koko _ante bellum_ aikakautena eteläinen
vähemmistö piti hallitusta kurissa ja holhon-alaisena, anasti itselleen
sen kunniavirat ja edut, sekä määräsi sen politiikia, huolimatta varsin
valtavasta ja vihollismielisestä enemmistöstä Pohjassa. Etelän miehet
ovat maan luonnolliset hallitsiat, johtajat ja diktaatorit, niinkuin
myöhemmät tapaukset ratkaisevalla tavalla ovat osottaneet.

Aurinko oli juuri laskemallansa ja Lily istui portiikossa
Warrington'issa katsellen iltaruskoa, kun hevosmies tuli näkyviin, joka
ratsasti portille. Rakennuksia hetken tarkastettuaan hän näytti
tyytyväiseltä ja huusi sen tavallisen halloon, jonka semmoinen aina
laskee, joka tässä maan-osassa tahtoo päästä talonväen puheelle. Lily
nousi ja astui portaita kohden.

"Tässä on yksi kirje", sanoi hevosmies, kun hän piti ilmassa kuverttia
katsottavaksi ja sitten, kun Lily kiirehti astuimia alaspäin, heitti
sen portin yli käytävälle ja, hevosensa käännettyään, ajoi keveätä
laukkaa pois. Lily otti ylös kirjeen. Se oli karkeilla, harittavilla
kirjaimilla adresseerattu:

    "_Översti Comfort Servosse'lle
         Warrington'iin_."

Alimaisessa vasenpuolisessa kulmassa oli vakavammalla, enemmän
asiamiehen kaltaisella käsi-alalla kirjoitettu sanat: "heti luettava".
Astuessaan leveätä käytävää ylöspäin, Lily välinpitämättömästi luki
päällekirjoituksen. Se ei herättänyt hänessä mitään uteliaisuutta;
mutta istuttuaan entiseen paikkaansa portiikossa, johtui hänen
mieleensä, että sekä kirjeen tuoja että hänen hevosensa olivat oudot
hänelle. Edellinen oli valkoinen neljä- tai viisitoista-vuotias poika,
jota hänen ei ensinkään tarvinnut muistaa. Mikä hänestä erinomaiselta
näytti, oli se seikka, että poika ilmeisesti ei tuntenut Warrington'ia,
joka oli merkillinen paikka maakunnassa, eikä tämän-näköistä poikaa
voitu monen penikulman piirissä helposti löytää, joka ei olisi osannut
johdattaa matkustajaa sinne. Selvästi näkyi tämän pojan käytöksestä,
että hän ensin portille ratsastaessaan oli epätietoinen, oliko hän
tullut määräpaikkaan, ja oli vasta päässyt varmuuteen siitä, kun hän
tunsi jonkun erityisen esineen, jota oli hänelle kuvattu. Toisin sanoin
hän oli kulkiessaan turvannut semmoiseen, mitä näillä tienoilla
tunnetaan "matka-lipun" nimellä, eli toisen antamaan tienosotukseen.

Sitten hän muisti, ettei hän ollut hevosta tuntenut, joka oli jotenkin
omituinen seikka; sillä se oli teräksenkarvainen ja etevä sekä
varreltaan että liikunnoltaan. Hänen mieltymyksensä hevosiin saatti
hänet vaistomaisesti tarkastamaan niitä, jotka hän näki, ja
jokapäiväisillä ratsastuksillansa oli hän oppinut tuntemaan jokaisen
hyvän hevosen monta penikulmaa ylt'ympäri. Paitsi sitä oli hänen ollut
tapa käydä melkein joka paikassa isänsä kanssa, kun tällä vaan oli
tilaisuus tehdä matkustuksia, jotka eivät vaatineet enemmän, kuin
päivän poissa-oloa. Niin muodoin sai aivan taatusti väittää, että hän
ulkonäöltä tunsi vähintäin kahta vertaa enemmän hevosia, kuin ihmisiä.

Nämät mietteet saattivat hänet hiukan uteliaasti uudestaan
katsomaan kuverttiä. Sitä tehdessään hän joutui ajattelemaan, että
päällekirjoitus ehkä oli kirjoitettu teeskenneltyllä käsi-alalla. Hänen
isänsä oli saanut niin monta semmoista kirjettä, kaikki uhkauksia tai
varoituksia sisältäviä, että yksistään tämä luulo käsi-alan suhteen
herätti pelkoa pahasta tai vaarasta. Hänen näitä miettiessään Etelän
lyhyt hämärä oli väistynyt idässä nousevan täysikuun valon edestä. Hän
lähti huoneesen ja, käskien tuoda valaistusta, katseli vielä kerran
kuverttiä ja särki sitten sinetin. Kirje kuului: --

  _Översti Servosse_, -- Yksi K.K.'n hyökkäysretki on käsketty toimeen
  pantavaksi keskeyttämään tuomari Denton'ia hänen matkallansa kotiin
  tänä iltana (tämän kuun 23 p.). Tiedetään hänen telegrafeeranneen
  teille, että seuraisitte häntä kotiin. Älkäät tehkö sitä. Jos suinkin
  voitte, varoittakaat häntä. Se on iso hyökkäysretki ja tarkoittaa
  täyttä tointa. Päätös kuuluu, että hän sidotaan, asetetaan keskelle
  virran yli menevää siltaa, jonka laahkot puretaan kummaltakin
  puolelta vapauttamisen estämiseksi, ja että silta sytytetään
  palamaan. Minä lähetän tämän varoituksen teidän tähtenne. Älkäät
  luottako telegraafiin. Minä koetan lähettää tämän varman tuojan
  kanssa, mutta vapisen pelosta, että se tulee liian myöhään. Minä en
  uskalla panna nimeäni alle, vaan kirjoitan itseni teidän

                                  _Tuntemattomaksi Ystäväksenne_.

Nuori tyttö seisoi hetken ikäänkuin halvattuna kauhistuksesta sen
vaaran vuoksi, joka uhkasi hänen isäänsä. Ei kertaakaan johtunut hänen
mieleensä epäillä saatua varoitusta. Hän katseli kamiinin reunuksella
seisovaa kelloa. Viisarit osottivat kello kahdeksaa.

"Liian myöhään, liian myöhään!" hän huudahti, pannen kätensä ristiin ja
rukoilevassa tuskassa nostaen silmiänsä taivasta kohden. Hän ymmärsi,
että hänen oli mahdoton saapua Verdenton'iin niin varhain, että
hän voisi estää heidän lähtöänsä junalla, ja hän tiesi, että
olisi hyödytöntä telegrafeerata jälestäpäin. Oli ilmeistä, että
lennätin-langat olivat Klan'in hallussa, eikä ollut luultavaa, että
mitään sanomaa, jos se lähetettäisiinkin, toimitettaisiin perille niin
aikaiseen, että onnettomuus estettäisiin.

"Voi minun kallis isäni!" hän huudahti, täydellisemmin
vaaran käsitettyään. "Oi Jumala! eikö voi tehdä mitään hänen
pelastukseksensa!"

Silloin uusi ajatus leimahti hänen mieleensä. Hän juoksi
taka-portiikoon ja huusi tuikeasti, mutta tyvenesti: --

"William! _Hoi_, William!"

Tallista päin tuleva ääni vastasi: --

"Ma'am?"

"Tulkaat heti tänne".

"_Hoi_, Maggie!" hän huusi.

"Ma'am?" kyökistä päin.

"Tuokaat minulle kupillinen kahvia, muutamia korppuja ja yksi muna --
joutuun!"

"Herranen aika, lapsi, mikä saattaa teidät semmoiseen hoppuun?
Illallinen on valmis heti kun Missis Mettie tulee kotiin. Ettekö voi
vartoa siksi?" vastasi musta vaimo äreästi.

"Älkäät huoliko. Tulen toimeen ilmankin, jos se teitä vaivaa", arveli
Lily levollisesti.

"Siunatkoon sieluani! Ei vähintäkään vaivaa, Miss Lily", sanoi vaimo,
kokonaan leppyneenä tuosta lauhkeasta vastauksesta. "Minä en vaan
voinut ymmärtää, mistä teille semmoinen hirveä kiire tuli. Saatte ne
silmänräpäyksessä, kultalapseni".

"William", lausui Lily, kun tallipoika ilmestyi, "satuloitkaat Nuori
Lollard minun satulallani ja laittakaat hän valmiiksi niin pian kuin
mahdollista".

"Mutta, miss Lily, tiedättehän, että tuo hevonen" -- alkoi palvelia
selittää.

"Minä tiedän siitä kaikki, William. Älkäät seisahtuko tarinoimaan.
Laittakaat se valmiiksi".

"Käskynne mukaan, miss Lily", hän vastasi kumartaen ja raapaisten maata
jalallansa. Mutta talliin päin astuessaan hän puhui äkäisesti
itsekseen: "noh, minkä tähden miss Lily tahtoo ratsastaa juuri tuolla
hevosella, kysyn vaan? Ei hän koskaan ennen sitä tehnyt. Ei kukaan,
paitsi översti, ole koskaan istunut sen selässä, ja _hänellä_ oli täysi
homma välisti sen kanssa. Nuot täysi-rodun hevoset ovat aina pirun
sukua! Niinkuin tuo nuori Lollard tuossa, mies on melkein hengen
vaarassa joka kerta kuin pitää sukia ja satuloita sitä. Miks'ei hän ota
vanhaa Lollard'ia! Kuulet sinä, Lollard, lähdeppäs ulos nyt!"

Puhuessaan hän heitti veistämättömistä puista tehdyn tallin oven auki,
jossa hevonen piti asuntoa, ja melkein samassa vankka, tumman-ruskea
hevonen lyhyellä, pahankurisella hirnulla hyppäsi kuunvaloon ja, korvat
nojaten taaksepäin kaarevalle niskalle, valkoiset hampaat paljaina ja
ohuet, veripunaiset sieraimet siirollaan, hyökkäsi palveliaa kohden,
joka huutaen: "mitäs nyt! katsoppas sitä! ptruu! näetkös sitä helkkarin
konnaa!" nopeasti peräytyi oven taa. Hevonen riensi pari kolme kertaa
ympäri vähäisen tallipihan, pysähtyi sitten äkkiä hoitajansa viereen ja
kurotti ulos päätänsä kuolaimia saadakseen, väristen joka jäsenessä
siitä ylellisestä elinvoimasta, jota ainoastaan puhdasverinen hevonen
osottaa. Hän halusi kiihkeästi suitsiin ja satulaan, koska ne tiesivät
ruumiin liikuntoa, kilpailua, tilaisuutta näyttää nopeuttansa, jota
täysi-rodun hevonen tunnustaa ainoaksi suureksi olemisensa
tarkoitukseksi.

Ennenkuin hevonen oli satuloittu, oli Lily pukeunut ratsu-asuunsa,
pistänyt revolverin vyöhönsä, niinkuin hän sangen usein teki yksinään
ratsastamaan lähtiessään, syönyt nopeisen illallisen, kyhäissyt kokoon
muutamia rivejä äidillensä äsken saadun kirjeen kuvertille, jonka hän
käski William'in heti viedä hänelle -- ja oli valmis lähtemään öiselle
ratsastukselle Glenville'en. Hän oli vaan yhden ainoan kerran käynyt
siellä poikki maan; mutta hän luuli tietävänsä tien taikka oli ainakin
niin tutustunut seutuun yleensä, että hän voi löytää sen.

Tukeva tallipoika piti suurella vastuksella levotonta hevosta
suitsista; mutta se hento tyttö, joka kasvot vaaleina ja hampaat yhteen
purtuina seisoi puukannolla, kokosi ohjakset käteensä, hyppäsi
pelottomasti satulaan, sai jalkansa tiilareihin ja sanoi: "päästäkäät
hänet irti!" ilman värähdystäkään äänessään. Mies hellitti suitsista.
Hevonen kavahti pystyyn ja polki hetken ilmaa jaloillansa, teki
muutamia lujia harppauksia, vakuuttaaksensa itseään vapaudestansa, ja
syöksähti sitten, niska oikosena, eteenpäin semmoisella vauhdilla, joka
vaati koko sen jalojen esi-isien lukemattomien polvien tulista voimaa.
Melkein ilman virkettyä sanaa oli Lily'n asia tullut tutuksi perheen
palvelioille; ja kun hän lennähti tietä alaspäin, heleät hiukset
hohtaen kuunvalossa, vanha Maggie, nyyhkien ja kyynelsilmin, oli vielä
niin täynnänsä ihmettelyä, ettei hän voinut muuta kuin sanoa: --

"Herra siunatkoon häntä! Näyttää siltä, kuin tuo lapsi ei pelkäisi
mitään!"

Nuolen nopeudella kiitäen lehtokujaa alaspäin ja kääntyen Glenville'n
tielle, Lily kuuli junan vihellyksen, kun se jätti Verdenton'in
pysäyspaikan, ja tiesi, että ainoastaan hänen kylmäverisyydestään ja
päättäväisyydestään hänen isänsä henki riippui.



XXXVII LUKU.

Kilparatsastus ajan kanssa.


Se oli ehkä hyvä Lily Servosse'n toimen menestykselle, että jonkun
aikaa siitä, kuin hän lähti vaaralliselle retkellensä, hänellä oli
kylläksi tekemistä pysyäksensä satulassa sekä hevostansa johdattaessaan
ja hallitessaan. Nuori Lollard, jonka ottamista vastaan palvelia oli
tehnyt niin vakavia muistutuksia, oli lisännyt isänsä kuuluisaan
sukupuuhun emänsä Glencoe-suvun erityiset hyvät avut, jolta hän myöskin
oli perinyt mustemman karvan ja nuot syntyperäisen hurjuuden jäljet,
jotka ovat omituiset Emancipator'in heimolle. Kummaltakin puolelta
hänen verensä oli yhtä puhdas, kuin kilpakenttien suurten kuninkaitten,
ja mitä me olemme hänen hurjuudekseen nimittäneet, oli pikemmin
liiallista elin-voimaa, kuin taipumusta pahantekoon. Se oli tuo
täysi-rodun hevosen hiltymätön halu aina tehdä parastansa, joka saatti
hänet kaipaamaan kuolaimia ja poskivitjasia, samalla kuin hänen rotunsa
syntyperäinen hyvä äly oli houkutellut häntä vähän edukseen käyttämään
tallipoikiensa pelkoa. Sillä huolella, johon ainoastaan oikea
hevosrakastaja voi panna arvoa, översti Servosse oli valvonut hänen
varttumistaan ja kasvatustaan, toivoen oiva omaisuuksien puolesta
hänessä saavansa nähdä isän vertaisen, jollei suorastaan voittajaa.
Kaiken muun, paitsi luonnon, suhteen oli hän ollut tyytyväinen
huolenpitonsa hedelmiin. Ruumiin-rakennuksen, voiman, nopeuden ja
kestäväisyyden puolesta tämä hevonen tarjosi kaikki, mitä kaikkein
vaativaisinkin voi toivoa. Estääksensä tätä ainoata puutetta, rajua
luontoa, varsinaiseksi viaksi muuttumasta, översti oli asettanut
järkähtämättömän säännön, ettei kukaan, paitsi hän itse, saisi
ratsastaa sillä. Hänen suuri mieltymyksensä tähän varsaan oli saattanut
Lily'n, joka oli perinyt isänsä koko rakkauden tähän jaloon eläimeen,
hänen välttämättömissä poissa-oloissaan hyvin tarkasti katsomaan
lemmikki-hevosen etua. Pari kolme kertaa oli hän ilman pitkiä puheita
pannut semmoisia tallirenkejä pois palveluksesta, jotka olivat
laiminlyöneet hänen isänsä käskyjä noudattamasta, ja oli aina pitänyt
sääntönä joka päivä käydä isänsä tallissa; niin että, vaikkei hän
koskaan ollut ratsastanut sillä, hevonen tunsi sekä hänet että hänen
äänensä.

Se oli hyvä hänelle, että näin oli laita; sillä, kun hevonen tuulen
tuimuudella täytti eteenpäin, hän tunsi, kuinka voimaton hän oli sitä
suitsilla pidättämään. Eikä hän sitä yrittänytkään. Ainoastaan
kosketellen sen suuta ja tarkasti katsoen tietä sen edessä, ettei
mikään äkkinäinen heitähtyminen oikealle tai vasemmalle arvaamatta
hämmästyttäisi sitä, hän istui tyvenenä satulassa ja koetti viihdyttää
sitä äänellään.

Pää ojennettuna ja suonikas niska suorana se ammahti pitkin maata,
kuten näytti, julmassa, vimmatussa kilpailussa iltatuulen kanssa.
Poukkailematta tai ponnistamatta, köykäisesti vaan ja tasaisesti, kuin
lentävä haukka, ylhäisesti kasvatettu hevonen pyyhkäisi pitkin
mannerta. Penikulma, kaksi, kolme penikulmaa oli kuljettu semmoisessa
ajassa, joka olisi tuottanut kunniaa hänen esi-isiensä säilyvälle
ominaisuudelle, mutta ei hänen vauhtinsa kuitenkaan ollut vähentynyt.
Hän lähestyi nyt sitä virtaa, johon Warrington'in ohitse juokseva pieni
joki laski. Kun hän riensi tuota pitkää vietosta alaspäin, joka saatti
kaalamolle, koetti hänen ratsastajansa turhaan hillitä hänen
juoksuansa. Kuolainten pinnistys ei saanut aikaan muuta, kuin että
hevonen levottomasti pudisti päätänsä ja luimisti korviansa. Hän jatkoi
vaan loistavaa kulkuansa, kunnes hän saapui ihan virran reunalle. Siinä
hän pysähtyi, heitti ylös päätänsä kysyväisesti, kun hän vilkaisi
kuohuvaa vettä, jota täysikuu valaisi, katsahti taaksepäin
ratsastajansa puoleen ja, saatuaan häneltä kehoittavan sanan, astui
uljaasti veteen, viskellen joka askeleella hopeista pärskettä
ympärillensä. Lily ei laiminlyönyt tätä tilaisuutta rakentaa likempää
ystävyyttä ratsunsa kanssa. Hän taputti hänen niskaansa, kiitti häntä
ylenmäärin ja käytti tilaisuutta ohjataksensa häntä, kun hän oli
vuoksen syvimmässä kohdassa, kääntäen häntä sinne tänne paljon enemmän
kuin oli tarpeellista, ainoastaan totuttaakseen häntä tahtoansa
tottelemaan.

Tultuansa toiselle rannalle olisi hän tahtonut melkein heti ruveta
jälleen nelistämään; mutta Lily vaati häntä käyden astumaan mäen
kukkulalle. Yö alkoi tähän aikaan käydä kylmäksi. Kun tuuli koski
häneen kunnaan huipulla, hän muisti, että hän oli heittänyt
ympärillensä päähineellä varustetun vedenpitävän viitan. Hän seisautti
hevosensa ja, otettuaan hattunsa päästään, kokosi pitkät hiuksensa
tukkuun, pani sen päähineesen, jonka hän veti päänsä yli, ja painoi
hattunsa sen päälle; sitten hän keräsi ohjakset käteensä ja he
jatkoivat matkaansa niillä pitkillä askelilla ja sillä vakavalla
kululla, joka on omituinen ylhäisesti kasvatetulle hevoselle, kun hän
kokonaan työhönsä taistuu. Pari kolme kertaa tyttö kiinnitti ohjaksia
tarkastaaksensa tientunnuksia ja päättääkseen, mitä suuntaa oli
mentävä. Toisinaan matka kävi keskeltä saloa, ja häntä säikähytti
huuhkan ääni; toisinaan ruohoisten alhojen halki, ja puoli-villit
karjut, kavahtaen pesistänsä, pelottivat häntä hetkeksi. Kuu loi
kummallisia varjoja hänen ympärillensä; mutta yhä hän pyrki eteenpäin,
tuo ainoa ajatus mielessään, että hänen isänsä henki oli vaaran
kaupalla ja että hän yksin voi pelastaa hänet. Hän oli kirjoittanut
äidillensä, että tämä lähtisi takaisin Verdenton'iin ja telegrafeeraisi
isälle; mutta ei hän pannut mitään toivoa siihen. Kuinka hän vapisi
joka tienhaarassa tuolla jylseällä ja huonosti viitotulla maantiellä,
peläten, että hän poikkeisi oikealle, missä hänen olisi pitänyt poiketa
vasemmalle, ja sillä tapaa kadottaisi kalliita, arvaamattoman kalliita
hetkiä! Kuinka hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän tuli johonkuhun
tuttuun paikkaan! Ja koko tämän ajan hänen sydämensä oli täynnä
riehuvaa rukousta. Välisti se pulppusi hänen huultensa yli hellissä,
katkonaisissa sanoissa.

"Isä! Isä, rakas isä!" hän huusi kirkkaalle, hiljaiselle yölle, joka
vallitsi ylt'ympäri; ja silloin kyyneleet puhkesivat värisevien
silmäluomien alta ja juoksivat virtoina hänen kauniita poskiansa
alaspäin. Hän pusersi kättänsä sydäntänsä kohden, kun hänestä näytti,
niinkuin joku punaisemman valon säde olisi leimahtanut pohjoisen
taivaan poikki, ja hän ajatteli sitä kauheata tulipaloa, joka
raivoisi ja hohtaisi samalla ilmanrannalla, jos hän ei kerkeisi
oikeaan aikaan tuomaan vaaran varoitusta. Kuinka hänen sydämensä
tykki kiitollisuudesta, kun hän nelisten ratsasti pitkin yhtä
jättiläis-tammien puistoa eräässä tienhaarassa, jossa hän muisti
jonakuna päivänä pysähtyneensä isänsä kanssa! Isä oli kertonut hänelle,
että siinä oltiin puoli-matkassa Glenville'sta Warrington'iin. Hän oli
juottanut heidän hevosiansa siellä; ja Lily muisti jokaisen sanan siitä
hauskasta leikkipuheesta, jota isä piti hänen kanssaan heidän kotiin
ratsastaessaan. Oliko kukaan koskaan ennen ollut niin rakas, niin
hellä isä! Kyyneleet tulivat taas; mutta hän pakoitti niitä takaisin
puoli-ehdottomalla naurulla: "ei nyt, ei nyt!" hän lausui. "Ei; eikä
ollenkaan. Ne eivät saa ollenkaan tulla; sillä minä tahdon pelastaa
hänet. Oi Jumala, auta minua! Minä olen vaan heikko tyttö. Miksi tuo
kirje tuli niin myöhään? Mutta minä _tahdon_ pelastaa hänet! Auta
minua, taivas! -- johdata ja auta!"

Hän katsoi kelloansa, kun hän tuli esiin tammien varjosta, ja,
pitäessään taulua ylös kuunvaloa vastaan, päästi ilonhuudon. Se oli
juuri yli yhdeksän. Hänellä oli vielä tunti, ja puoli matkaa oli
kuljettu puolessa tätä aikaa. Hän ei ensinkään pelännyt hevosensa
puolesta. Pyrkien nyt eteenpäin sitä notkuvaa laukkaa, johon se rupesi
milloin hyvänsä tien luonto taikka ratsastajan mieli sitä vaati, se ei
näyttänyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun se heitti päänsä puolelle
taikka toiselle, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko se yhä painaa eteenpäin,
Lily näki sen mustien silmien säihkyvän perin tottuneen kilvanjuoksian
tulta. Sen ohuet sieraimet olivat siirollaan; mutta hengitys oli
säännöllinen ja täysi. Lily ei ollut edes kiireessään ja pelossaan
unhottanut isän antamia opetuksia; vaan niin pian, kuin hän pystyi
ohjaamaan hevostansa, oli hän pidättänyt sitä ja pakoittanut sitä
säästämään voimiansa. Hänen mielensä reipastui näitä havaitessaan. Hän
myöskin lauloi kappaleen riemulaulua, kun Lollard samosi keskeltä
korkeata kuusikkoa, valkoinen hietavaippa levitettynä jalkojen alle.
Kuusien haju tunki hänen sieraimiinsa ja sen kanssa pyhäsavun muisto ja
tämä johdatti hänen mieleensä hänen lapsuutensa hymnit. Idän Tähti,
Betlehemin Lapsi, Suuri Vapahtaja -- kaikki vierivät hänen hurmautuneen
näkönsä ohitse; ja sitten tuli tuo arvaamattoman kallis lupaus: "minä
en hylkää sinua enkä jätä".

Eteenpäin, yhä eteenpäin urhea hevonen kantoi häntä uupumattomilla
jäsenillään. Puoli jälellä olevaa taivalta on nyt suoritettu, ja hän
saapuu yhteen paikkaan, jossa tie haaraantuu, ei yhtäälle, vaan
neljäänne. Se oli keskellä tasaista vanhaa ketoa, joka nyt oli peitetty
tiheällä näreiköllä. Tuuheain, vehreäin puitten välitse käy valkoisia
polkuja, jotka pyrkivät kaikille suunnille ja joilla ei ole mitään
muuta nähtävää eroitusta, kuin niitten yli lankeavien varjojen tiheys
tai lukuisuus. Hän koettaa ajatella, mikä näistä monesta risteilevästä
tiestä johdattaa hänet määräpaikkaansa. Hän koettaa tuota ja sitten
tätä muutamia askelia, tutkii tähtiä voidaksensa päättää, missä päin
Glenville sijaitsee, ja on melkein jo valinnut ensimmäisen oikealla
kädellä, kun hän kuulee äänen, joka muuttaa veren jääksi hänen
suonissaan.

Kimeä vihellys soi vasemmalta -- kerta, kahdesti, kolmasti -- ja sitten
siihen vastataan etupuoliselta tieltä. Siinä on kaksi muutakin tietä.
Oi Jumala! jospa hän vaan tietäisi, kumpaako mennä! Hän tuntee varsin
hyvin näitten signaalien tarkoituksen. Hän on kuullut ne ennen.
Naamioitetut kavaljeerit lähenevät häntä joka taholta; ja ikäänkuin
kivettyneenä hän istuu hevosellansa kirkkaassa kuutamassa eikä voi
valita.

Hän ei ajattele itseään. Hän ei pelkää omasta puolestansa; mutta häntä
on valloittanut kauhea, hervaiseva tunto, että hän on hukassa, ettei
hän tiedä, mikä tie vie niitten luo, joita hän tahtoo pelastaa; ja
samaan aikaan tulee se varma vakuutus, että erehdys olisi onnettomuus.
Hänellä on nyt ainoastaan kaksi tietä valittavana, koska hän on kuullut
nuot turmiolliset signaalit vasemmalta ja etupuolelta; mutta kuinka
paljon riippuu tästä vaalista! "Se on varmaan tämä", hän sanoo
itsellensä; ja sitä sanoessaan tulee tuo mieltä vääntävä vakuutus: "ei,
ei, se on tuo toinen!" Hän kuulee hevoskavioin kapsetta etupuoliselta
tieltä, vasemmalta ja nyt myöskin siltä, joka kääntyy suoraan oikealle.
Toiselta toiselle vihellys soi -- räikeät, lyhyet signaalit. Sydän
kuolee hänen rinnassaan. Hän on pysähtynyt suoraan vihollisen
kokouspaikkaan. He ovat kaikki hänen ympärillänsä. Yritys nyt ratsastaa
tietä taikka toista on selvä syökseminen perikatoon.

Hän heräsi huumauksestaan, kun ensimäinen ratsumies tuli näkyviin, ja
kiitti Jumalaa mustasta hevosestaan ja värittömästä puvustaan. Hän
käytäytti nuoren Lollard'in niitten sakeain näreitten keskelle, jotka
kasvoivat noitten molempien teitten välillä, joista hän tiesi
täytyvänsä valita, käänsi päänsä taaksepäin tienristiä kohden, veti
revolverinsa, nojasi hevosen niskaa vastaan ja tirkisteli ylitsensä
riippuvien oksien välitse. Hän taputti hevosensa päätä ja kehoitti sitä
kuiskaamalla pysymään hiljallensa.

Tuskin hän oli asettunut piiloon, ennen kuin tuo aukea ala risteilevien
teitten ympärillä oli vireä valepukuisista ratsumiehistä. Hän saatti
vilaukselta nähdä heidän haamunsa, kun hän katseli versastuvien lehvien
lomitse. Kolme miestä saapui sille tielle, joka juoksi oikealle siitä
paikasta, jossa hän seisoi. He olivat tuskin viisi askelta siitä
kohdasta, jossa hän, huohottaen, mutta päättäväisenä, makasi
hevosellaan, joka ei liikuttanut jäntärettäkään. Kerran se oli
hirnunut, ennenkuin he tulivat niin likelle; mutta siellä oli niin
paljon hirnuvia ja korskuvia hevosia, ettei kukaan ollut pitänyt siitä
vaaria. Hän muisti pienen pullon, jonka Maggie oli pannut hänen
plakkariinsa. Siinä oli whiskey'ta.[98] Hän pisti revolverin vyöhönsä,
veti esiin pullon, avasi sen, kaatoi vähän sen sisällöstä käteensä, ja,
nojauten eteenpäin, hieroi sillä hevosen turpaa. Sen ei tehnyt enää
mieli hirnua.

Yksi häntä lähellä seisovista miehistä puhui.

"Gentlemanit, minä olen Itäinen komentaja leirissä n:o 5 Pultovan
maakunnassa".

"Ja minä leirissä n:o 8 Wayne'ssa".

"Ja minä n:ossa 12 Sevier'issa".

"Te olette ne miehet, joita odotin tapaavani täällä," lausui
ensimmäinen.

"Meitä on käsketty antamaan tietoja teille", vastasivat toiset.

"Tämä on siis Bentley'n Tienristeys, arvaan minä?"

"Niin on".

"Neljä penikulmaa Glenville'sta, luullakseni?"

"Sillä vaiheella", sanoi joku muu.

"Me jätämme tämän tien noin puolentoista penikulmaa tästä paikasta?"

"Aivan niin, ja lähdemme maantietä myöten jokitielle".

"Kuinka pitkältä on joki-tielle tätä rataa myöten?"

"Ei täyttä viittä penikulmaa".

"Kello on nyt noin puolivälissä kymmenen; meillä ei siis ole mitään
kiirettä. Kuinka monta miestä on teillä kummallakin?"

"Kaksi neljättä n:o 8:sta".

"Yksi neljättä n:o 12:sta".

"Minulla on itselläni _neljäkymmentä_. Onko teille ilmoitettu, mikä työ
on edessämme?"

"Ei sanaakaan".

"Olemmeko aivan turvassa täällä?"

"Olen antanut vartioida teitä päivän laskusta asti", vastasi joku.
"Minä itse tulin juuri etelästä päin, ei kymmentä minutiakaan ennenkuin
annoitte signaalin".

"Ah! minä luulin kuulevani hevosen kulkevan tuolla tiellä".

"Joko se, jota odotamme, on lähtenyt Verdenton'ista?"

"Sanansaattaja Glenville'sta kertoo, että hän on junassa carpet-baggeri
Servosse'n kanssa".

"Matkalla kotiin hänen kanssaan?"

"Niin".

"Päätös ei koske Servosse'a?"

"Ei".

"Minä en ole suuresti mieltynyt tähän toimeen enkä huolisi mennä
nimen-omaista käskyä ulommaksi. Mitä te siitä arvelette?" johdattaja
kysyi.

"Eikö meidän olisi parempi sanoa, että päätös koskee molempia?" joku
kysyi.

"Minä en voi sitä tehdä", lausui johtaja vakavasti.

"Te muistatte sääntömme", arveli kolmas -- "kun retkikunta on
järjestetty eri leirien jäsenistä, se muodostakoon leirin, joka määrää
oman toimensa; ja kaikki asiat, jotka kuuluvat semmoiseen tehtävään,
jota komentava johtaja katsoo soveliaaksi asettaa sen päätettäväksi,
ratkaiskoon äänten enemmistö. Minusta olisi parempi jättää tämä leirin
päätettäväksi".

"Minä yhdyn teihin", lausui johtaja. "Mutta ennenkuin sen teemme,
ryypätkäämme ryyppy".

Hän veti esiin pullon ja kaikki ottivat osaa sen sisältöön. Tämän
jälkeen he palasivat teitten risteys-paikkaan, nousivat hevostensa
selkään ja johdattaja komensi: "vaaria!"

Miehet asettuivat likemmäksi toisiaan, ja sitten kaikki olivat ääneti.
Silloin johtaja lausui sanoilla, joita vapiseva tyttö selvästi
kuuli: --

"Gentlemanit, me olemme kokoontuneet tänne Rockford'in maakunnan
asianmukaisesti järjestetyn leirin juhlallisesta ja oikein
vahvistetusta päätöksestä heidän puolestansa panemaan toimeen käskymme
ankaraa rangaistusta Thomas Denton'in suhteen semmoisella tavalla ja
keinolla, kuin siinä tarkemmin määrätään. Tämä ikävä velvollisuus on
tietysti täytettävä niin, kuin totisten miesten sopii. Meille on
kuitenkin annettu tieto, että sanotun Denton'in seurassa on siihen
aikaan, jolloin meidän on määrä vangita hänet, toinen kuuluisa
radikaali, jonka kaikki hyvin tunnette, översti Comfort Servosse.
Meidän käskymme ei ulotu häneen; ja minä jätän nyt teidän
päätettäväksenne kysymyksen: 'miten on hänen suhteensa meneteltävä?'".

Hetken aikaa kuului huminaa joukossa.

Joku reipas-ääninen toveri arveli huolettomasti, että hänen mielestään
heidän olisi paras odottaa, siksi kuin olivat saaneet jäniksensä,
ennenkuin rupesivat sitä keittämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta,
kuin joku joukkio luuli saaneensa översti Servosse'n käsiinsä; mutta he
eivät olleet vielä haitanneet hiustakaan hänen päässään.

Johtaja komensi: "järjestystä!" ja joku apu-komentaja esitteli,
että sama tuomio langetettaisiin Servosse'lle, kuin sanotulle
Denton'illekin. Sitten käytiin äänestämään. Kaikki puollustivat
esitystä, paitsi tuo korkea-ääninen nuori mies, joka oli puhunut ennen
ja joka nyt pontevasti sanoi: --

"Ei, äidin-äitini kautta! Minä en suostu kenenkään tappamiseen! Minä
tahdon ilmoittaa teille, gentlemanit, ettei se ole mikään hupainen eikä
turvallinen toimi. Ennenkuin tiedämmekään, juoksemme kaikki niskamme
nuoraan. Tämä on, gentlemanit, mitä me sivistyneissä ja kristityissä
maissa sanomme murhaksi!"

"Järjestystä!" huusi komentaja.

"Oh, teidän ei tarvitse kiljua minulle!" vastasi nuori mies
pelottomasti. "Minä en huoli kenestäkään teistä enkä teistä
kaikistakaan yhteensä. Mel. Gurney ja minä tulimme vaan tänne muutamien
ystävien sijaan, jotka eivät voineet noudattaa kutsumusta -- me emme
ole sidotut jäämään, mutta minä arvaan, että sentään seuraan teitä.
Minä en kuitenkaan paljon pidä siitä, ja jos se rupeaa vielä enemmän
inhottamaan minua, lähden tieheni. Siihen te saatte luottaa!"

"Jos liikahdatte paikaltanne", lausui johtaja vakaasti, "lennätän
luodin lävitsenne".

"Oho, menkäät hiiteen!" vastasi toinen. "Ettehän vaan luule voivanne
tuolla tavalla pelottaa yhtä vanhoista Louisiana'n Tiikereistä,[99] vai
kuinka? Katsokaat tänne, Jake Carver," hän jatkoi, vetäen esiin ison
merisoturinrevolverin ja tyvenesti virittäen hanaa, "älkäät yrittäkö
semmoista pientä peliä minun kanssani, sillä, jos sitä teette, ehkä
useamman kuin yhden meidän läpi voi kiikarilla kurkistella, ennenkuin
se on loppunut".

Nyt syntyi melkoinen häiriö; ja revolveri valmiiksi viritettynä
kädessään Lily käänsi hevosensa ja ratsasti varovasti sille tielle,
joka oli ilmoitettu Glenville'en vieväksi, Juuri kun hänen hevosensa
astui tälle tielle, joku ulkoneva oksa tarttui hänen hattuunsa ja
nytkäisi sen pois ynnä vedenpitävän viitan päähineen, että hänen
hiuksensa jälleen soljuivat alas olkapäille. Kiihtymyksessään hän
tuskin huomasi tätä seikkaa, ja vaikka hän olisi huomannutkin, hän ei
olisi voinut pysähtyä sitä auttamaan. Hän piti hevostansa varjopuolella
ja huomiota välttääkseen antoi sen kävellä niin paljon kuin mahdollista
ruohossa, tarkasti katsellen joka puolelle, olisiko joitakuita
yksityisiä Klan'in jäseniä jossakin. Hän oli tällä tapaa kulkenut noin
puolentoista sataa kyynärää, kun hän joutui johonkin tienpolveen ja
näki istuvan edessään kuutamossa valepukuisen ratsumiehen, ilmeisesti
jonkun etuvartian, joka oli asetettu sinne katsomaan, ettei kukaan
arvaamatta pääsisi leiriin. Hän katseli toista tietä päin, mutta
kääntyi juuri tällä hetkellä ja, epäselvästi nähden Lily'n siimeksessä,
huusi heti: --

"Ken siellä? seis!"

He eivät olleet kahtakymmentä kyynärää toisistaan. Nuori Lollard vapisi
maltittomuudesta kireäksi vedettyjen ohjasten alla. Lily ajatteli
isäänsä puoleksi rukoillen, puoleksi uljaillen, kumartui eteenpäin,
hevosen niskan yli ja kiinnitti itseänsä lujasti satulaan, joka jäntäre
jännitettynä kuin harppaukseen hankkivan tiikerin. Melkein ennenkuin
sanat olivat päässeet etuvartian suusta, oli Lily kannustanut Nuorta
Lollard'ia ja ammahti kuin nuoli kirkkaasen kuunvaloon suoraan mustaa,
verhottua ratsumiestä kohden.

"Hyvä Jumala!" tämä huusi hämmästyneenä äkkiä ilmestyneestä haamusta.

Lily oli silmänräpäyksessä aivan likellä häntä. Kuului laukaus;
ratsumiehen säikähtynyt hevonen kavahti tien syrjälle, ja kehoittaen
Nuorta Lollard'ia panemaan viimeisiä voimiansa liikkeelle Lily lensi
tietä alaspäin Glenville'a kohden. Hän kuuli hälinää takaansa --
huutoja ja pari kolme laukausta. Yhä, yhä hän riensi eteenpäin. Hän
tunsi nyt jokaisen jalan edessään olevasta tiestä. Hän katsoi
taaksepäin ja näki vainoojiensa parveilevan esiin metsästä kuunvaloon.
Juuri silloin hän oli varjossa. Penikulma, kaksi penikulmaa oli
kuljettu. Hän pidätti hevostansa kuunnellakseen. Hän kuuli hevosen
kavionkapseen tulevan erästä mäkeä alaspäin, jonka hän juuri oli
suorittanut, kun hänen uljas ratsunsa kantoi häntä melkein
vähentymättömällä nopeudella vastapäistä rinnettä ylöspäin. Hirveässä
mielenliikutuksessakin hän nauroi jo vaan sitä ajatusta, että joku
yrittäisi häntä yllättämään.

    "Ratsut virkeät heill' olla saa seuratakseen,
                     Virkkoi nuor' Lochinvar,"

hän hyräili, kun hän taputteli Nuoren Lollard'in ojennettua kaulaa.
Tultuaan mäen huipulle hän kääntyi satulassa, pitkät hiukset virtaillen
taaksepäin kuutamossa, niinkuin kultainen baneeri, ja näki yksinäisen
ratsumiehen vastapäisellä rinteellä; sitten hän asettui entiseen
asemaansa ja kulki mäen yli. Ratsumies pysähtyi, kun Lily syöksähti
näkyvistä, ja tuokion perästä kääntyi takaisin ja kohtasi pian koko
leirin, joka nyt täydessä järjestyksessä laukaten ratsasti esiin,
kolkkona ja äänettömänä kuin sallimus itse. Komentaja seisattui, kun he
tapasivat palaavan etuvartian.

"Mitä se oli?" hän kysyi nopeasti.

"Ei mitään", vastasi vartia huolettomasti. "Minä istuin tuolla
tienpolvessa ja tarkastin revolveriani, kun kani juoksi tien poikki ja
säpsähytti tammaani. Se hypähti, ja pistooli laukesi. Luoti riipasi
vasenta käsivarttani, etten voinut pitää ohjaksia; ja vähällä oli,
ettei hevoseni olisi vienyt minua Glenville'en, ennenkuin sain sen
seisautetuksi".

"Hyvä, että siinä oli kaikki", sanoi komentaja, huoaten huojennuksesta.
"Paljonko se teitä vioitti?"

"Noh, en voine tuota kättä tätä nykyä suurin käyttää".

Kiireinen tutkinto osotti tämän todeksi, ja reipas-ääninen nuori mies
valittiin saattamaan häntä johonkin turvalliseen paikkaan hoidettavaksi
sillä välin kuin toiset lähtivät kauheata työtänsä toimittamaan.

       *       *       *       *       *

Verdenton'in juna oli saapunut Glenville'en ja lähtenyt sieltä. Tulleet
matkustajat olivat jaetut keskenään kilpaileville hotelleille, kantajat
olivat korjanneet heidän kapineensa, ja agentti[100] astui juuri
konttooriinsa, kun vaahdolla peitetty hevonen, sieraimet veressä ja
silmät palavina, selässä nuori tyttö, jolla oli kalpeat, kiinteät
kasvot ja kauniit, häilyvät hiukset, töyttäsi asemapaikkaan.

"Tuomari Denton!" ratsastaja huusi.

Agentti ei ehtinyt kuin viitata kädellänsä ja tyttö oli jo kiitänyt
vaunuja kohden, jotka nopeasti ajoivat pois asemapaikasta ja juuri
nähtiin kylätien käännöksessä.

"Isä, isä!" huusi lapsekas ääni, kun hän syöksähti eteenpäin.

Pelästyneet kasvot katsahtivat taaksepäin vaunuista ja
silmänräpäyksessä Comfort Servosse seisoi rientävän ratsun tiellä.

"Ho, Lollard!" hän huusi äänellä, joka vieri uneen vaipuneen kaupungin
yli, niinkuin torven toitotus.

Hämmästynyt hevonen käännähti syrjälle ja seisahtui ikäänkuin kiveksi
muuttuneena, samalla kuin Lily taintuen kaatui isänsä syliin. Kun hän
jälleen tointui, kumartui isä hänen ylitsensä, semmoinen katse
silmissä, jota tytär ei koskaan unohda.



XXXVIII LUKU.

"Reb'ien"[101] ajatus siitä.


Lily oli sammaltanut esiin kauhun-sanomansa yksin noina taidottomina
hetkinäkin, joina hänen isänsä sylissään kantoi häntä hotelliin. Hänen
odottamaton ilmestymisensä ja meluava kiireensä estää isän lähtöä
kaupungista olisivat jo kylläksi ilmoittaneet tälle, että hän tunsi
jonkun uhkaavan vaaran. Hänen tiedoton sopinansa oli vielä enemmän
selittänyt isälle vaaran luontoa ja sitä tosi-asiaa, että tyttö itse
hädin tuskin oli välttänyt sitä. Tämä oli kaikki, mitä isä saatti
poimia häneltä. Hänen yli ängen vaivattu ruumiinsa oli rauennut
kiihtymyksestä ja ponnistuksista, ja onneksi hän nukkui. Tutkittuaan
hänen tilaansa noudettu lääkäri määräsi, ettei saisi missään
tapauksessa häntä herättää. Metta'n sähkösanoma, jonka Servosse'n olisi
pitänyt saada heti junan tultua, vahvisti sitä päätöstä, johon hän oli
päässyt. Hän ei luopunut tyttärensä vuoteelta, joka hänen silmissään
oli varttunut naiseksi edellisen päivän lounaalta, muuta kuin yhden
kerran yöllä, ja se oli vaan telegrafeerataksensa Metta'lle, että
Nuoresta Lollard'ista pidettäisiin hyvää huolta, ja neuvotellaksensa
tuomari Denton'in kanssa, joka oli jäänyt heidän kanssansa kaupunkiin.
Se ei ollut ensinkään varmaa, että vaara oli mennyt ohitse: sen vuoksi
nämät molemmat miehet päättivät vartoa aamuun saakka.

Oli iso päivä, kun Lily avasi silmänsä havaitaksensa isäänsä, joka piti
hänen kättänsä ja sanomattomalla rakkaudella katseli häntä. Hän kertoi
isälle kaikki niin pian, kuin hänen heikkoutensa ja nyyhkytyksensä sen
sallivat, ja tuli yltäkyllin palkituksi kaikesta, mitä hän oli
uskaltanut ja kärsinyt, sillä hartaalla syleilyllä ja vapisevalla
"Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni!", jotka seurasivat hänen
kertomustansa. Sitten isä käski muutamia virvoituksia hänelle ja
kehoitti häntä vielä nukkumaan sillä aikaa, kuin hän meni laatimaan
hänen kertomustansa ystävälleen.

Tavalla taikka toisella tämä kertomus näytti pääsneen leviämään yön
kuluessa ja jokainen kaupungin asukas tunsi sen pääkohdat. Että
hyökkäysretki oli ollut aikeissa, vieläpä, että sitä oli järjestetty ja
joen sillalle toimitettu sillä tarkoituksella, että tuomari Denton
vangittaisiin kotimatkallansa, sitä ei epäiltykään. Että retkikunta oli
pitänyt kokousta Bentley'n Tien Risteyksellä, oli myöskin tiedossa yhtä
hyvin kuin se seikka, että tuomarin vaunut olivat pysäytetyt ja
takaisin käännetyt juuri Glenville'n ulkoreunalla översti Servosse'n
tyttären kautta, joka paljaspäisenä ja vaahtoisen hevosen selässä oli
saapunut sinne. Että hän oli tullut Warrington'ista, otaksuttiin, ja
että hän varmaan oli sivunnut Bentley'n Risteyksen noin kokouksen
aikana, oli enemmän kuin luultava. Lisänä tähän oli se teko-asia, että
joku aikaisin torille matkustanut maamies oli tuonut kaupunkiin ladyn
ratsastus-hatun, jonka hän oli löytänyt juuri siitä paikasta, jossa
Klan'i oli ollut koossa. Häneltä kysyttiin tarkasti sekä maan-alan
ulkomuotoa että juuri sitä paikkaa, josta hän oli löytänyt sen.
Tietysti se ei millään tavalla ollut varmaa, että se oli miss Lily'n
hattu; mutta semmoinen oli ilmeisesti yleinen ajatus. Korkea-ääninen
nuori mies, joka lähetettiin pitämään huolta haavoitetusta etuvartiasta
ja hoidokkaansa kanssa oli tullut samaan kaupunkiin, autti saattamaan
selville tätä asiaa ja otti hatun haltuunsa. Palaten hotelliin ja
astuen erääsen huoneesen, jossa toinen nuori mies venyi vuoteella,
vasen käsivarsi siteissä, hän huudahti: --

"Minusta tuntui kummalliselta, että kani oli saattanut Melville
Gurney'n ampumaan itseänsä ja lisäksi antamaan hevosensa juosta omin
valloin. Luulen ymmärtäväni asian nyt".

Puhuessaan hän asetti hatun vuoteelle ystävänsä viereen. Melville
Gurney tunsi sen silmänräpäyksessä; mutta hän koetti näyttää aivan
huolettomalta, kysyessään: --

"No, mikä se on, jonka sinä ymmärrät, John Burleson?"

"Koko asia. Minä käsitän sen nyt alusta loppuun saakka. Tuo pikku
Yankee-tyttö oli juuri tullut Risteykselle, kun väkemme alkoi saartaa
häntä. Hän kätkeytyi kuusien keskelle -- arvattavasti ihan tienhaarassa
-- ja epäilemättä näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui. Jumalisten! hän
on urhea pikku otus! Mutta millä hiiden tavalla sinä luulet hänen
pitäneen hevostansa hiljallensa, satakunta hevosia ylt'ympärillään?
Jumal' armahda! Siinä oli ahtaat paikat! Sitten hän ulos pyrkiessään
kohtaa Mr. Melville Gurney'n seisomasta vahtina tuon kunniallisten
murhaajien pirullisen joukon puolesta, ampuu häntä ennenkuin hän kerkii
sanomaan Jack Robinson, ja tulee lentäen tänne niinkuin lintu tuolla
oivallisella täysirotuisella, saavuttaa tuomari Denton'in vaunut ja
pelastaa isänsä hengen niinkuin sankaritar ja lady myöskin, jota hän
todellakin on. Lempo vieköön, jollen ole valmis suutelemaan vaikka
hänen vaatteittensa liepeitä! Mel. Gurney, minä hirtettäköön, jollen
kadehdi sinulta huvia tulla ammutuksi semmoiselta loistavalta, urhealta
pikku tytöltä! Tunnetko sinä häntä? Joko koskaan tapasit häntä?"

"Kyllä".

"Tietysti. Väittävät hänen tuntevan yhtä monta ihmistä, kuin hänen
isänsäkin, joka, sivumennen sanottuna, ei ole mikään tyhmä mies. Minä
tunnen hänet ja pidän hänestä myöskin, vaikka hän onkin carpet-bagger.
Minä olen iloinen, että puhuin hyvän sanan hänen puolestaan viime yönä.
Epäilemättä tyttö kuuli sanani. Mel. Gurney, kerran onni koittaa
minulle! Anna minulle tuo hattu! Mitä aion tehdä sillä? No, viedä sen
takaisin sen omistajalle, solmia rauhaa hänen isänsä ja tuomari
Denton'in kanssa ja ajan täyttyessä tarjota hänelle käteni ja
sydämeni."

"Pah!" huudahti Gurney.

"Pah? Rakas ystäväni, kova inho näyttää äkkiä syntyneen sinussa.
Kukaties sinä tahtoisit astua minun sijaani! Muista vaan, ettet sinä
voi saada kaikkia hyviä asioita. Siinä on kylläksi sinulle, että hän
linkosi palasen kylmää lyijyä luurankosi läpi. Ole kiitollinen siitä,
mitä sinulla on, äläkä kadehdi muilta heidän pikku huvejaan".

"Minä soisin, että lakkaisit hulluttelemasta ja puhuisit jotakin
järkevää vähän aikaa, Burleson", sanoi Gurney kärtyisesti.

"Kuuleppas häntä nyt! Niinkuin olisin mitään muuta tehnyt! Jumalisten!
mitä enemmän järkeviä puhun, sitä vähemmän arvoa minulle annetaan. Sitä
todistakoon Jake Carver illalla, ja Mel. Gurney tänä aamuna. Minä en
ole mikään eilisen teeren poika; ja jos minun itse sallitaan olla
tuomarina, katson itseni oikeutetuksi sanomaan, etten koskaan ole
kuullut viisaampaa ja vakuuttavampaa puhetta kuin mitä virtasi näiltä
huulilta noissa molemmissa tilaisuuksissa", vastasi Burleson.

"Puhutko toden perästä?" kysyi Gurney.

"Mistä, järkevästä puheestako? Aivan toden perästä".

"Ei, miss Lily Servosse'sta", sanoi Gurney.

"Ja sydämeni ja käteni tarjoamisesta hänelle?" vastasi Burleson. "En.
_Kovaksi onneksi_ -- älä vaan kantele minun päälleni ja juttele, että
kerta käytin tätä sanaa; mutta ihan totta puhuen minä en milloinkaan
ollut niin likellä tuntea sitä -- kovaksi onneksi, sanon, olen,
niinkuin sinun on syy tietää, sidottu lahjoittamaan kalliin persoonani
toiselle -- eräälle miss Lily'lle myös (kiitos Jumalan nimestä
ainakin!) -- ja minun täytyy siis kieltää itseltäni tuo erinomainen
etu-oikeus, josta hetken uneksin. Ei, minä en puhu toden perästä tästä
asian osasta".

"Mutta minä puhun", lausui Gurney pontevasti.

"Mitä hittoa sanotkaan!" huudahti Burleson kummastuneena. "Älä siinä
joutavia!"

"Minä tahdon voittaa ja naida Lily Servosse'n, jos kykenen", arveli
Gurney häveliäästi.

"No, tuhat tulimmaista!" huudahti Burleson. "Mutta tiedätkö, vanha
veikko, että minä en luule sinun ilman syytä puhuvan asiasta 'niinkuin
siinä tapauksessa vaan?' Minun luuloni on se, että siinä on vielä monta
mutkaa, vaikka sinun onnistuisikin päästä tuon matkan päähän. Muista,
vanha toveri, että sukusi, asemasi ja kaikki nuot eivät suinkaan aio
puoltaa sinua tässä asiassa. Nuot carpet-baggerit eivät huoli tään
taivaallista siitä, kuinka monta niggeriä sinun esi-isilläsi oli.
Sitten sinun isäsi erittäin vastustaa Servosse'a; ja mitä sinuun
itseesi tulee -- kaikki, mitä sinä minun ymmärtääkseni voit eduksesi
tuoda esiin, on siinä, että lähdit muutamien kunnon gentlemanien
joukossa tappamaan hänen isäänsä ja olisit ilman tytön jänttiä sen
tehnytkin, niinpä niin, sinä voit sangen hyvällä syyllä väittää, että
olisit estänyt hänet pelastamasta isäänsä, jollei hän olisi ampunut
sinua ja siten päässyt pakoon".

"Se ei ole niin. Hänen isänsä ei ollut suljettu käskyymme, eikä minulla
ollut mitään syytä luulla, että hän olisi Denton'in seurassa",
keskeytti Gurney.

"No, sanokaamme: matkallasi paistamaan -- niin, taivaitten kautta!
_elävältä paistamaan_ -- Tuomari Denton'ia! Koetappas ajatella tätä:
kenraali Gurney'n poika lähtee keskellä yhdeksättätoista vuosisataa,
jopa melkein sen viimeisellä neljänneksellä -- ja kaikissa tapauksissa
amerikalaisen vapauden ja sivistyksen kirkkaimmassa valossa -- yöllä
paahtamaan naapuriansa ilman edes voimatta, niinkuin ihmis-syöjät, vetää
nälkäänsä syyksi! Kuinka! se on oiva puollustus rakastajalle, eikö
niin?"

"Hyvä Jumala, Burleson!" huudahti Gurney, hypähtäen seisaalle. "Et
suinkaan luule, että hän katsoo asiaa tuossa valossa?"

"Miksei? Eikö jokaisen siivon naisen tule tehdä niin, saatikka sitten
carpet-bagger'in tyttären? Minä vannon, etten moittisi häntä, vaikka
hän toistamiseen ampuisi sinua hävyttömyydestäsi!"

"Enkä minäkään, Burleson, se on totta!" arveli Gurney miettien.

"Hah, hah, hah!" nauroi Burleson. "Minä ymmärrän nyt tuon kanin-jutun.
Sinä tunsit siis miss Lily'n?"

"Tietysti", Gurney vastasi yksinkertaisesti.

"'Tietysti' todellakin!" lausui Burleson. "Minun olisi pitänyt älytä,
että olisi mennyt enemmän kuin yksi taitettu käsivarsi, ennenkuin Mel.
Gurney laskisi minkään ratsastajan eheänä vartiapaikkansa ohitse. Sinä
tunsit hänet ja ajoit nelistit hänen jälkeensä epäluulon poistamiseksi
ja keksit matkalla tuon jutun kanista ja revolverisi laukeamisesta.
Jumalisten! Se oli kohtelias käytös, vanha veikko, vaikka kohta
liikuimme pakanallisessa toimessa. Annas kätesi tänne, toveri! Eihän se
viimeistä lukua lienekään niin vaarallista. Ehkäpä miss Lily vielä
aikaa myöten tekee sinusta siivon miehen; vaikka me totta puhuen
molemmat ansaitsisimme tulla hirtetyksi!"

"Minä en koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, Burleson; mutta se on
hirveätä", sanoi Gurney väristen.

"Hirveätäkö? -- se on pirullista, Mel. Gurney! Sitä se juuri on! Jos
minä olisin Yankee'itten sijassa ja minulla olisi hallituksen voima,
minä en sallisi näitten seikkojen tuntiakaan mennä näin. Jumalisten!
Minua hävettää ajatella, että he ovat Amerikalaisia! Kun sota oli ja me
kohtasimme heidät tappelussa, siinä oli aina yksi hyvitys, kumpi
tahansa meistä tunki toisen tanterelta -- se oli aina meidän oma väki,
joka teki sen, eikä helposti voinut olla siitä ylpeilemättä. Minä sanon
sinulle jotakin, Mel.: on ollut monta aikaa, jolloin minun oli vaikea
sanoa, kumpaisestako olin ylpein -- Yankee'ista vai Reb'eista.
Gettysburg'issa esimerkiksi! Sinä tiedät, että olin tykkiväessä ja että
minulla oli parempi tilaisuus nähdä tappelun _ensemble'a_ kuin
kenelläkään jalkaväessä. Me olimme tunnin aikaa tuiskuttaneet
täydellistä laukausten helvettiä hautausmaan yli, kun käsky annettiin
väellemme hyökkäykseen, ja me lakkasimme ampumasta. Me olimme mustat ja
hirveännäköiset ja melkein kuurot tuosta herkeämättömästä jyskeestä.
Minä muistan, kuinka hiki juoksi tykkitoverieni nokisilta kasvoilta,
enkä luule heillä olleen kuivaa riepua päällänsä. Muutamat nojautuivat
savuavaa kanuunaa vastaan ja toiset heittäysivät maahan; mutta jokainen
piti silmänsä kiinnitettynä siihen teräksestä kiiltävään ja likaisen
harmaasen meikäläisten riviin, joka ryntäsi ylös tuolle mustalle
vallille, jota olimme niin kauan tulella suolanneet. Me luulimme
miestemme menevän sen yli, niinkuin meri särkee hietasulun. Mutta me
olimme erehtyneet. Nuot Yankee't, jotka olivat pysyneet kiinni
paikoissansa koko ajan, lähettivät kuolettavan lyijy-ruttonsa vasten
kumppaniemme kasvoja ja kohtasivat heitä pajunetin kärjellä yhtä
tyvenesti ja taneasti, kuin se olisi ollut vaan paalin alku eikä sen
viimeinen _galopade_. Vaikka tuntuikin pahalta, kun toverimme
peräytyivät, olisin voinut sydämeni pohjasta laskea kolme hurraa'ta
noitten Yankee'itten kunniaksi. Minä ajattelin silloin, että jos
kaikkein pahin tulisi, niinkuin aina olin luullutkin tulevan, me
voisimme vilpittömästi ylpeillä voittajistamme".

"Ja niin olen tehnytkin, siksi kuin tämä Ku-Klux-toimi syntyi. Minä
sanoin kumppaneillemme alussa, että he polttaisivat sormensa; sillä
minä en voinut unhottaa, että ne miehet, joita he ruoskivat ja
hirttivät, olivat noitten samojen Yankee'itten ystäviä -- ainoat
ystävät lisäksi, mitä heillä oli täällä -- enkä minä saattanut
ymmärtää, että _semmoiset_ miehet sallisivat heidän tulla sillä tavalla
rääkätyksi. Muutamat pojista saivat kuitenkin sen käsityksen, että olin
pelkuri; ja minä yhdyin heihin juuri osottaakseni, etten ollut.
Kappaleen aikaa odotin joka päivä jonkunlaista maanjäristystä ja,
kun se ei tullut, rupesin sanomattomasti ylenkatsomaan koko
Yankee-kansakuntaa; ja sitä minä, hiisi vieköön, teen vielä nytkin!
Minä todella säälin tuota Servosse'a! Hän näyttää häpeävän kansansa
puolesta ja tietää, että yksin nuot Valkoiset republikaanitkin --
vaikka useat heistä ovat viheliäisiä raukkoja -- halveksivat sitä
vinkuvaa, ulkokullattua liehuttelemista, joka saattaa heidän
pohjoisvaltaiset liittolaisensa jättämään avuttomat ystävänsä mahtavien
vihollisten käsiin. Minä sanon sinulle jotain Mel. Gurney: jos me
Etelän miehet olisimme päässeet voitolle ja meillä olisi ollut
semmoisia ystäviä, kuin nämät niggerit ja Unionin miehet ja joku harva
meidän omaa rotuamme eri paikoissa Pohjassa, olisimme menneet helvetin
tulen läpi, ennenkuin olisimme jättäneet heidät tämmöisellä tavalla!"

"Tuo ei kuitenkaan ole mikään puollustus meille", lausui Gurney, joka
nyt käveli edestakaisin huoneen poikki, kokonaan unhottaen käsivartensa
tuskan.

"Päinvastoin, se tekee asian pahemmaksi", arveli Burleson. "Me
kartutamme sen puolueen voimaa, jonka omaksi olemme heittäyneet, se on
totta; mutta sitä tehdessämme me ainoastaan annamme valtaa sen
huonoimpien ainesten käsiin, joita vastaan meidän varemmin taikka
myöhemmin täytyy kapinoida. Niitten pelkurimaisten hyökkäysretkien
johtajat -- miehet semmoiset kuin Jake Carver ja sadottain muita, joita
voisin nimittää -- joutuvat tästä lähin meidän edustajiksemme,
senatoreiksemme, lainlaatijoiksemme, tuomareiksemme ja niin edespäin.
Se on inhimillisen luonnon yksinkertainen laki. Johtajan virka
julkisessa liikkeessä on varma tie julkiseen kunniaan. Niin on ollut
laita sodan jälkeen. Katso niitä miehiä, joille olemme antaneet
korkeita sivili-virkoja. Kuinka monesta heistä olisi kuultu mitään,
jolleivät olisi olleet sotureina? Siinä kohdassa en surkuttele sitä. He
olivat kaikki urhoollisia miehiä, vaikka muutamat olivat suuria
hölmöjä. Mutta kun kerta ruvetaan valitsemaan sydän-yön surmaajia ja
petomaisia salamurhaajia lainsäätäjiksi ja kuvernööreiksi ja
tuomareiksi ja muiksi samanlaisiksi ainoastaan _sen vuoksi_, että he
olivat johtajina rikoksessa, niin, sen vannon, Mel. Gurney, alkaa jo
käydä tukalaksi! Ennemmin tai myöhemmin on se inhottava ja hävettävä
meitä".

"Minua se jo iljettää", sanoi Gurney.

"Epäilemättä; erittäin sen jälkeen, kuin olet ajatellut, miltä kannalta
Lily Servosse on sitä arvosteleva. Nyt minä sanon sinulle jotakin,
Mel., minä pidän sinusta ja minä pidän Servosse'n pikku tytöstä
myöskin. Minä luulen, että sinä voit saada hänet -- jonkun ajan
perästä, tietysti -- jos sinulla on kylläksi rohkeutta tunnustaa ja
parantua, 'katua ja tulla kastetuksi', tiedäthän. Ja se on oleva kaste
sinulle: sinä voit lyödä vetoa siitä, -- oikea tulikaste!"

"Ethän vaan luule, että rupean ilmi-antajaksi, John Burleson?" lausui
Gurney, suuttuneena kääntyen ystäväänsä kohden.

"Hornassa! luuletko minun käyneen hulluksi?" kysyi Burleson yhtä
suuttuneena. "Katsoppas tänne, Gurney, sinä ja minä olimme pojat
yhdessä. Tiedätkö minun koskaan tehneen jotakin halpaa?"

"En koskaan!"

"No, kuuleppas sitten. Minä aion saattaa julki koko tämän toimen. Minä
en aio kieliä kenenkään muun päälle (sinä tiedät, että ennen saisivat
kiristää ja paloitella minua), minä aion vaan tunnustaa _oman_
yhteyteni sen kanssa, kertoa niin paljon, kuin voin, ilman ketään muuta
siihen kietomatta, ja tehdä parastani sitä hajottaakseni. Minä en ole
koskaan ennen ajatellut, että voisin tehdä juuri tällä tapaa, enkä
olisi nytkään keksinyt sitä, jollei sinun asiasi olisi tullut".

"Minun asiani?" kysyi Gurney kummastuneena.

"Niin, sinun asiasi. Etkö ymmärrä, että sinun täytyy tällä tapaa
tunnustaa, ennenkuin kumpikaan isä tai tytär ottaa edes katsoakseen
sinua?"

"No? Minä menen ensiksi ja raivaan tietä, siinä kaikki".

"Milloin aiot alkaa?"

"Tänään -- nyt!"

"Millä tavalla?"

"Minä menen alas kadulle ja julkaisen niin paljon, kuin hyvin voin,
tästä hyökkäysretkestä, ja koetan kiittää tuon nuoren ladyn
urhoollisuutta noin puoleksi siitä, mitä se ansaitsee. Jumala
siunatkoon häntä! Minä tahtoisin suudella sitä paikkaa, johon hän on
asettanut jalkansa, juuri osottaakseni, kuinka suuressa arvossa minä
pidän häntä!"

"Luuletko todella, että sinun on parempi uskaltaa semmoista menetystä?
Se voi olla sangen vaarallinen toimi", arveli Gurney.

"Juuri paras syy kaikista, miksi John Burleson ryhtyy asiaan. Jonkun
täytyy tehdä se eikä sinun sopisi olla ensimmäinen. Ei tule usein
tilaisuutta palvella ystäväänsä ja samalla haavaa tehdä isänmaallista
velvollisuutta. Itse teossa kaikki jo on tunnettu. Liikkeellä
olevat huhut ja arvoitukset eivät eroa, kuin hiuskarvan verran,
todellisuudesta. Saattaa yhtä hyvin saavuttaa jotakin etua sillä, kuin
ei. Minä vien nuorelle ladylle hänen hattunsa" --

"Anna minun tehdä se, jos suvaitset", lausui Gurney kiihkeästi.

"Aivan mielelläni, jos vaan luulet voivasi kestää tulta".

       *       *       *       *       *

Alas kadulle meni siis John Burleson. Ensimmäinen mies, jonka hän
kohtasi astuessaan hotellin portaita alas, oli tuomari Denton.
Sydämellisesti ojentaen kättänsä, hän sanoi äänellä, jota kaikkien sopi
kuulla: --

"Tuomari, minua hävettää sanoa, että olin tuossa pirullisessa toimessa
eilen illalla. Minä en tietänyt, mimmoinen se oli, ennenkuin tulimme
Tienristeykseen, eikä liioin kukaan muukaan meistä, paitsi komentajat.
Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Me olimme siellä sitä varten, enkä
epäile ollenkaan, että olisimme sen suorittaneetkin, jollei miss Lily
Servosse olisi tullut. Hän ansaitsee muistopatsaan, tuomari. Minä en
voi tuoda esiin mitään puollustuksekseni. Minä en ole mikään lapsi eikä
minua oltu petetty. Milloin hyvänsä vaaditte, olen valmis tunnustamaan
itseni syylliseksi kaikkiin, mitä olen tehnyt. Kaikissa tapauksissa
tämä on viimeinen hyökkäysretki, johon minä otan osaa, ja viimeinen,
joka tehdään, jos minä voin sitä estää".

Hän astui tiehensä, jättäen kummastuneen tuomarin katsomaan jälkeensä
ja miettimään, oliko hän kuullut oikein. Erilaisilla lisäyksillä
Burleson toisti saman puheen jokaiselle joutilaitten joukolle, jonka
hän tapasi kadulla, niin että neljänneksessä tuntia se sanoma oli
kuulunut, että John Burleson oli luopunut Ku-Klux'eista. Se levisi
kulovalkean nopeudella. Hänellä oli ollut etevä sija laitoksessa, ja
tunnettu oli, että hän tiesi monta sitä koskevaa, vaarallista
salaisuutta. Se telegrafeerattiin joka haaralle ja meni miehestä
mieheen Klan'in jäsenten joukossa kymmenkunnassa maakunnassa, jossa hän
oli hyvin tunnettu. He tiesivät, etteivät uhkauksilla eikä lahjoilla
voisi saada häntä äänettömäksi. Suuri pelko valloitti heidät, kun he
kuulivat sen, ja moni pakeni maakunnasta ilman enempää tiedustelemista.
Se pieni kaupunki, jossa he olivat, oli tunnissa melkein autiona.
Huomaten tämän seikan ja kokonaan käsittäen sen syyn John Burleson
lähestyi tuomari Denton'ia ja översti Servosse'a ja lausui heille: --

"Gentlemanit, juna on tunnin kuluttua täällä. Minulla ei ole mikään
oikeus neuvoa teitä, mitä teidän tulee tehdä; mutta sallikaat minun
sanoa, että eilis-illan tapahtumien jälkeen minun luullakseni tuomari
Denton'in olisi paras palata meidän kanssamme Verdenton'iin ja sitten
viettää muutamia päiviä Warrington'issa. Tavallaan se ei olisi muuta
kuin vieraanvaraisuuden vaihettamista".

"Päinvastoin", arveli Denton, "minä koetin juuri puhutella översti
Servosse'a, että hän lähettäisi noutamaan vaimoansa ja suorittaisi
meillä-käyntinsä eilis-illan _contre-temps'ista_ huolimatta".

"Se on aivan mahdotonta", lausui Servosse. "Lily sanoo, ettei hän
koskaan voisi mennä tuon sillan yli; enkä minä luule, että olisi hyvä
hänen nykyisessä tilassaan panna häntä altiiksi tarpeettomalle
mielenliikutukselle".

"Ei suinkaan!" vastasi Denton. "Eilis-illan sankariutensa jälkeen hänen
on oikeus saada jokainen tahtonsa täytetyksi".

"Koska näin ajattelette", sanoi Servosse, "rohkenen puollustaa Mr.
Burleson'in mielipidettä ilmoittamalla, että tyttäreni erittäin soisi,
että tulette kotiin meidän kanssamme. Hänellä on kauhea pelko
tulevaisuuden suhteen ja semminkin mitä teihin koskee, Sir. Hän luulee,
että, jos lähtisitte tuonne maalle, te varmaan tulisitte murhatuksi.
Hänen mielestään ei ole likimainkaan niin suuri vaara, jos olemme
yhdessä; ei ainoastaan sen vuoksi, että heitä arveluttaisi enemmän
käydä kahden kimppuun, vaan sen vuoksi, että koska molemmat olemme
johonkin määrin eteviä miehiä, meidän yhteinen murhaamisemme varmaan
suuremmassa määrässä herättäisi hallituksen ja Pohjan kansan huomiota
sekä virittäisi heidän kostonhaluaan, kuin kummankin meidän yksityinen
tappamisemme. Hänellä on todella se käsitys, että juuri pohjoinen
syntyperäni -- etevyyteni 'carpet-bagger'ina', niin puhuakseni -- on
itsessänsäkin jonkinlainen suojelus".

"Ja siinä hän on aivan oikeassa", arveli Burleson. "Minua on
kummastuttanut, gentlemanit, ettei ennen ole joutunut teidän mieleenne
tiedustella, miksi niin harvaa pohjoisvaltaista miestä, jolla on joku
arvo tai asema, on hätyytetty. Se ei ole tapahtunut mistäkään
ystävällisestä tunteesta heitä kohtaan, sen vakuutan teille; vaan on
arveltu, että jos ahdistettaisiin teidän kaltaisia miehiä -- eteviä
pohjoisvaltalaisia miehiä -- se ehkä synnyttäisi semmoista melua, joka
haittaisi meitä. Juuri tämä seikka vaan on pelastanut enemmän kuin
yhden miehen, jonka voisin nimittää".

"Tämä on juuri tyttäreni ajatus", lausui Servosse, "ja siinä on ehkä
jotakin perää. Epäilemättä Mr. Burleson tietää asian", hän lisäsi,
tarkoittavaisesti katsellen Denton'ia, sillä tuomari oli liian
luulevainen ja tuo uusi seikka liian selittämätön, että hän olisi
voinut täydellisesti luottaa Mr. Burleson'in tunnustettuun muutokseen.
Tämän gentlemanin seuraava muistutus enensi hänen epäluuloansa.

"Sivumennen sanottuna", Burleson arveli, "en tullut koskaan
sitä ajatelleeksi ennen; mutta millä mimmoisella tavalla sai miss
Lily tietoa tästä hyökkäysretkestä? Minä en saata luulla, että
hän vaan lystin vuoksi oli siihen aikaan yötä ratsastamassa
mielijuoksijallanne!"

"Me emme voi tässä tilaisuudessa vapaasti puhua siitä", lausui Comfort
totisesti.

"Olkoon niin!" vastasi Burleson. "Minä vaan toivon, että se on aukko,
joka päästää valoa asiaan. Minä olen aina luullut sen tulevan ja
tietänyt, että jos vaan joku kerta särkisi kuoren, tuhannet
koettaisivat ensimmäisinä saada päänsä ulos. Jos se tieto vaan joskus
tulee yleiseksi, tuomari, että joku on heittänyt asian, teillä on oleva
täysi työ tunnustuksia vastaan-ottaessanne. Niissä on oleva myöskin
täysin määrin kauhistuksia -- enemmän kuin koskaan olette voinut
uneksiakaan. Te varmaan luulette nostavanne pois pohjattoman haudan
kannen, josta piruja laumottain virtaa ulos".

"Ehkä", lausui Denton terävän tarkastuksen katseella, "itse voisitte
kertoa jotakin?"

"Joko voin taikka en", vastasi Burleson, "se on yksi kaikki. Te
tunnette minut kylläksi hyvin, tuomari, tietääksenne, että minä _en_
kerro mitään, joka voisi saattaa ketäkään muuta pulaan. Minä mielelläni
myönnän, että kuuluin tähän laitokseen, että olin yhden maakunnan
päällikkö, koska katson tarpeelliseksi niin tehdä, sitä hajottaakseni;
mutta minä en aio tunnustaa itseäni kuritushuoneesen eikä hirsipuuhun.
Kuitenkin menisin pikemmin siihen, kuin pettäisin niitä, jotka ovat
panneet henkensä ja kunniansa alttiiksi minun kanssani. Niin pitkälle,
kuin voin mennä ilman semmoista pettämistä, olen valmis kulkemaan
teidän kanssanne. Tämä on yksi syy, miksi soisin, että palaatte
Verdenton'iin: minä tahtoisin selvästi ymmärretyksi, että olen luopunut
koko toimesta. Se ei ole millään tavalla mikään turvallinen menetys ja
ehkä minun täytyy yhteydessä teidän kanssanne, gentlemanit, tapella
henkeni puolesta. Jos niiksi tulee, esittelen, että panemme kaikki
terät leikkaamaan ja, jos minun pääni kaatuu, aion ottaa hyvän joukon
tovereita mukaani. Minä soisin teidän lähtevänne, että olisitte
valmiina, jos taistelo tulee!"

Tuomari Denton taipui näihin hartaisin kehoituksiin ja lähti ystävänsä
kanssa, toimitettuaan ensin sanan perheellensä, että se tulisi
seuraavana päivänä.

Ennenkuin juna meni, lähetti Melville Gurney palvelian översti
Servosse'lta pyytämään hetken keskustelua. Kun Servosse tuli hänen
huoneesensa ja, nähden, että hän oli haavoitettu, kysyi, kuinka se oli
tapahtunut, hän ilmoitti itsensä kysymällä: --

"Eikö tyttärenne ole kertonut sitä teille. Sir?"

"Hyvä Jumala!" sanoi Servosse, ylen hämmästyneenä vaipuen tuolille.
"Tekö se olitte, Gurney? Onko mahdollista, että semmoisen miehen
poika, joka on tuntenut minut niin kauan, kuin isänne, jos kohta
vastustajaksensakin, voi ottaa osaa hankkeesen henkeäni vastaan? Minä
en olisi voinut sitä uskoa".

Hän peitti kasvonsa käsillään ja häntä värisytti puhuessaan.

"Minä vakuutan teille, översti Servosse", lausui Gurney, "ettei minulla
ollut mitään aavistusta siitä, että retken tarkoitus oli semmoinen,
enkä, totta puhuen, ensinkään tietänyt sen tarkoitusta. Se ei
kuitenkaan ollut minulle tuntematon asia, että se oli laiton yritys,
enkä minä voi moittia teitä osotetusta kauhistuksestanne. Minua itseä
kauhistuttaa ja minä kummastelen, että koskaan saatiin katsoa asiaa
toiselta kannalta".

"Minä en voi ymmärtää sitä, -- minä en voi ymmärtää sitä", lausui
carpet-baggeri. "Minä luulin aina, että isänne oli kunniallinen,
ylevämielinen mies ja hyvä kansalainen".

"Ja sitä hän on, Sir", sanoi Gurney tulistuen. "Ei löydy häntä parempaa
eikä puhtaampaa!"

"Ja te", lausui Servosse, nousten ja tarkasti katsellen häntä, -- "_te_
olette _murhaaja_!"

"Minä arvaan", vastasi Gurney vähän hämmentyneenä, "että siksi olisin
tullut, johdonmukaisesti ainakin, ilman tyttärenne rohkeata välitystä".

"Ei, te olitte jo", sanoi Servosse ankarasti. "Te olitte lähtenyt
laittomaan toimeen ja olitte valmis vuodattamaan verta, jos niin
tarvittaisiin, sitä täyttääksenne -- oliko se minun vereni vai jonkun
muun, se on vähäpätöinen asia, jota ei tarvitse ajatella. Tämmöinen on
melkein aina murhamiehen mielen-tila. Murha on tavallisesti välikappale
eikä tarkoitus".

"Se on kova sana, översti Servosse; mutta minä en ymmärrä muuta, kuin
että minun täytyy myöntyä siihen", arveli Gurney. "Minä tahdon
kuitenkin vakuuttaa, etten ryhtynyt siihen isäni tahdosta eli
ehdoituksesta eikä edes tiedollakaan. Suurin huoleni lähtee, totta
puhuen, juuri siitä, että minun täytyy ilmoittaa asia hänelle."

"Jumalisten!" lausui Burleson, joka oli molempien huomaamatta astunut
huoneesen, "teidän ei tarvitse vaivata itseänne niin paljon sillä. Hän
kuuluu liittoon itse".

"John Burleson!" huudahti Gurney, kavahtaen seisaalle.

"Oh, älkäät huoliko!" vastasi Burleson. "Översti Servosse on liian
suuressa määrässä gentlemani koettaaksensa hyötyä semmoisesta tiedosta,
jonka tähän aikaan annan hänelle". Hän kääntyi ja kumarsi puhuessaan
Servosse'a.

"Todestikin", jälkimäinen lausui. "Minä en voisi yksityistä keskustelua
väärin käyttää".

"En minä sitä tarkoita!" huudahti Gurney -- "en ollenkaan! Mutta siinä
ei ole perää!"

"Hst! Vakaasti, nuori ystäväni!" sanoi Burleson kiivaasti. "Minä satun
tietämään, mistä puhun. Minä olin itse läsnä ja avullinen hänen
jäseneksi otossaan. Uskotko minua nyt, Mel. Gurney?"

"Suuri Jumala!" huudahti Gurney. "Minä en tietänyt sitä! Minä en olisi
voinut sitä uskoa, jollet sinä olisi sitä vakuuttanut".

"Minä sanon", arveli Hullu, "etten voi sitä ymmärtää -- en voi sitä
ymmärtää!"

"Noh", keskeytti Burleson nauraen ja ottaen Lily'n hatun vuoteelta,
"tässä on jotakin, jonka, luullakseni, voitte ymmärtää".

"Tyttäreni hattu!" sanoi Servosse, kummastuneena katsoen toisesta
toiseen.

"Sitä varten", arveli Burleson jyrkästi, "minä toin sen tänne. Kun miss
Lily, näettekö, eilen illalla ratsasti esiin kuusikosta, hän kadotti
tämän; ja siten, kun hän hyökkäsi Gurney'ta kohden, tämä tunsi hänet --
sillä silloin oli yhtä valoisa kuin päivällä: koto-pappimme olisi
nähnyt lukea hautajais-menot -- ja ollen älykäs toveri Gurney tyvenesti
ratsasti tytön jälkeen, kun tämä ensin oli ampunut häntä, tuo särjetty
käsivarsi lerppuen ylös alas joka askeleelta, siksi kuin hän oli varma,
että tyttö oli aivan turvassa, jolloin hän palasi tuolla jutulla,
kuinka kani oli säpsäyttänyt hänen hevostansa ja hänen pistoolinsa oli
lauennut ja särkenyt hänen käsivartensa".

"Onko se niin?" kysyi Comfort kummastuneena.

"Sa-nas-ta sa-naan", vastasi Burleson tarkalla ääntämisellä. "Ei
yksikään mies tuossa leirissä aavistanut, että nainen oli läsnä ja näki
sen toimet, ennenkuin kuulimme, kuinka tyttärenne oli keskeyttänyt
matkanne. Myöskin silloin se oli pelkkää arvelua, paitsi mitä
Gurney'hin tulee".

"Siinä tapauksessa", lausui Servosse, ojentaen kättänsä Gurney'lle,
"näyttää siltä, kuin minun tulisi kiittää teitä aikomuksesta pelastaa
tytärtäni".

"Totta puhuen, Sir", vastasi Gurney, "tuolla hevosella hän sangen vähän
kaipasi apuani".

"Nuoren Lollard'in kanssa ei helposti kilpailla", sanoi Servosse hiukan
ylpeästi. "Mutta se ei vähennä aikomuksenne ansiota. Arvatakseni", hän
lisäsi hymyillen ja koskien hattua, "soisitte, että vapautan teidät
tuosta pikku kapineesta".

"Päinvastoin", lausui Gurney totisesti, "minä pyysin teitä luokseni
sitä varten, että tahdoin kysyä teiltä lupaa saada itse palauttaa sen
omistajallensa".

"Hyvä, Sir", vastasi Servosse miettiväisesti, "minä en ymmärrä muuta,
kuin että olette hankkinut itsellenne oikeuden tehdä sen. Minä menen
katsomaan, voiko hän ottaa vastaan teitä".

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Melville Gurney, vähän heikkona ja
vapisevana veren hukasta ja sitä seuraavasta mielenliikutuksesta, tuli
portaita alaspäin, nojaten ystävänsä Burleson'in käsivarteen, ja
saatettiin hotellin vastaanotto-huoneesen, jossa Lily Servosse seisoi
isänsä käsivarren nojalla. Vaaleana ja vapisevana hän syvällä
kumarruksella antoi pois hatun ja astui ulos sanaakaan lausumatta.

"Noh, kunniani kautta!" sanoi Burleson minuti perästä päin, "jos olisin
tietänyt, että juuri viimeisellä hetkellä ilmestyisit pelkurina, en
olisi koskaan seurannut sinua!"

Comfort Servosse ei kertaakaan uneksinut, että tuo vapiseva olento,
joka turvautui hänen käsivarteensa ja vuodatti kyyneliä hatun päälle,
kun hän silitti ja rypisteli sitä, oli muuta, kuin pelkkä lapsi. Hän
lausui siis hauskalla hymyllä: --

"Se ei ole edes rytistynyt, rakas lapseni, vai kuinka?"



XXXIX LUKU.

"Ja koko mailma oli mullin mallin".


Se juna, joka saatti Lily'n ja hänen isänsä, tuomari Denton'in,
Burleson'in ja Gurney'n Verdenton'iin, ei saapunut sinne huomaamatta.
Kertomus Lily'n urhoollisesta ratsastuksesta ja Burleson'in
luopumuksesta Klan'ista oli käynyt sen edellä; ja suuri ihmisjoukko oli
kokoontunut halukkaana näkemään sitä reipasta tyttöä, jolla oli ollut
rohkeutta ja älyä kylläksi viedäksensä voittoa Ku-Klux'eista, ja sitä
vielä reippaampaa miestä, joka, oltuaan yksi heidän liitossaan,
kuitenkin uskalsi antaa heidät ilmi.

Mitä hän aikoi sanoa, mitä hän aikoi tehdä, sitä perin kiihkeästi
tahdottiin tietää. Kerta oltiin semmoisen johdattavia syitä
moittimatta, joka katsoi soveliaaksi vastustaa yleisen mielipiteen
virtaa. Ihmiset kirosivat ja soimasivat häntä; mutta se oli siitä, mitä
hän oli tehnyt taikka luultiin tehneen, eikä niitten syitten tähden,
joitten arvelivat elähyttäneen häntä.

Ei kukaan päättänyt John Burleson'ia pelkurimaiseksi, kunnianhimoiseksi
eikä voitonhaluiseksi. Hän tiedettiin alusta alkaen paheksineen ainakin
kaikkia laitoksen väkivaltaisia tuumia sekä tehneen paljon estääkseen
niitten toimeenpanoa. Hän oli valittu maakunnan päälliköksi sekä
tunnetun ja tunnustetun järjestämis- ja johtamis-kykynsä tähden että
myöskin sen vuoksi, että useat laitoksen konservatiivisista jäsenistä
olivat hyväksyneet juuri tätä hänen taipumattomuuttansa laittomien
tekojen edistämiseen. Niinkuin hän oli sanonutkin, hän lähti yllä
kerrotulle hyökkäysretkelle ainoastaan auttaaksensa yhtä ystävää, joka
oli saanut käskyn olla saapuvilla, mutta jälestäpäin sairastunut. Häntä
pidettiin pelottomana, jalomielisenä ja tulisena. Hän oli yksi noista
sangen harvoista _tavallisista_ sotamiehistä, joka oli jäänyt
konfedereerattujen armeijain antaumisen jälkeen elämään. Ruvettuaan
sotapalvelukseen aivan sodan alussa hän ei koskaan laiminlyönyt
velvollisuutensa tarkkaa täyttämistä ja oli sangen usein tehnyt paljon
sen ulkopuolellakin; kuitenkaan hän ei vastaan-ottanut mitään ylennystä
eikä kapinan rauettua mikään sotaisen arvon merkki liittynyt hänen
nimeensä. Se mies, joka olisi tervehtinyt häntä "kapteeniksi", olisi
arvattavasti rohkeudestaan saanut selkäänsä ensiksi ja sitten käskyn
tulla juomaan. Syy tähän oli kahdenlainen. Ensiksi nuori Burleson,
jolla oli tavattoman laajat ja yleis-inhimilliset tunteet sekä
moninainen personallinen kokemus ja avara havainto, oli yhtä
täydellisesti vakuutettu Konfedereerattujen asian toivottomuudesta
taistelo-tanterella sodan alussa kuin sen lopussakin. Tätä ajatusta hän
ei epäillyt missään tilaisuudessa julistamasta; ja kun joku
vastakohonnut esimies moitti häntä siitä, hänellä oli rohkeus ja
julkeus vakuuttaa tälle upseerille, että jos tämä tietäisi puolen
siitä, mitä hän itse tiesi, hän karkaisi kahden päivän perästä
Yankee'itten puolelle. Paitsi sitä se soveltui hänen luontoonsa, kun
hän sai kerskailla haluttomuudestansa sotamiehen elämään. Kun hänelle
tarjottiin ylennystä, hän lyhyesti pyysi päästäksensä siitä sillä
perustuksella, ettei hän tahtonut tehdä mitään, joka poistaisi hänen
vastenmielisyyttänsä palvelukseen.

Tietysti semmoinen mies, vaikka hänellä olisi ollutkin mitä täydellisin
sivistys ja huomattu kyky, oli vaan sovelias tavallisen sotamiehen
paikkaan; ja sillä tavoin hän pysyikin sotamiehenä, aina ylenkatsoen
pakkoa ja perin halveksien ulkonaisen arvon farisealaisia askelmia,
kunnioitettuna uljaasta avosydämisyydestään sekä pelättynä kauheasta
ajatuksiensa säntillisyydestä ja lausuntonsa selvyydestä. Hän oli ehkä
kaikkein vaarallisin mies, mikä olisi voinut luopua alamaisuudestaan
Klan'in suhteen.

Kun hän astui Verdenton'in platformulle, eräs mies, jonka hän tiesi
hyvin eteväksi Klan'in jäseneksi, koski häntä olkapäähän ja sanoi,
katsoen tarkoittavaisesti junan peräpuolta päin:

"Sallikaat minun hetken puhua kanssanne".

"Oh, menkäät hiiteen!" vastasi Burleson kovalla, mutta
hyvänluontoisella äänellä. "Minä tiedän, mitä tahdotte; ja minun sopii
juuri yhtä hyvin puhua kanssanne täällä, kuin kulman takana tai
leirissä. Minä en pelkää enkä häpeä. Minä olen eronnut liitosta ja
vastustan sitä juurta jaksain. Jos jollakulla on jotakin sanottavaa tai
tehtävää sen johdosta, hän tietää, missä saa tavata John Burleson'in".

"Tuomari Denton!" hän huusi samalla äänellä, kun tämä gentlemani
ilmestyi platformulla, "nämät miehet ovat minun Ku-Klux ystäviäni ja
naapureitani, jotka ovat tulleet tänne katsomaan, onko John
Burleson'illa rohkeutta luopua siitä, mihin hän oli kyllä hullu
rupeamaan, vaikka hän silloinkin oman puolettomuutensa hyvin tiesi. He
eivät näytä Ku-Klux'eilta, vai kuinka? Mutta he ovat -- melkein joka
mies, jonka nyt näette. Minä en usko, että löytyy kymmenkuntaa
valkoisia miehiä tällä platformulla, joita en tiedä semmoisiksi ja
joita en ole nähnyt enemmän kuin yhden kerran heidän kokouksissaan. He
ovat useimmat kirkkokunnan jäseniä ja kaikki arvollista väkeä. Teidän
pitäisi nähdä heidät, viitat ja naamarit yllä! he näyttävät varsin
hirveiltä silloin. Te tunnette suuren osan heistä, tuomari, ja saatte
vielä tutustua heidän kaikkien kanssa, jos oikeus koskaan saa, mitä sen
tulee saada. Täällä on koko joukko semmoisia miehiä, jotka minun
tietääkseni ansaitsisivat hirsipuun".

Tämmöinen puhe lisäsi sitä hämmästystä, joka jo vallitsi; ja ennenkuin
se päättyi, olivat melkein kaikki valkoiset miehet jättäneet platformun
ja ainoastaan joukko kummastelevia mustia jäi irvistelemään
mieltymystänsä hänen loppu-muistutuksiinsa. Hän tiesi heittäneensä
pommin, mutta se ei ollut hänelle mikään salaisuus, että sen
räjähtäminen saatti tulla vaaralliseksi hänelle itselle. Hän tunsi
varsin hyvin niitten miesten luonnon, joita hän oli puhutellut, eikä
suinkaan halveksinut omaa vaaraansa. Kun hän siis oli sanonut hyvästi
Gurney'lle, joka lähti kotiinsa, hän meni auttamaan toisia
matkakumppaneitansa, kun he astuivat vaunuihinsa. Sitten hän vei Hullun
syrjään ja sanoi matalalla äänellä: --

"Översti Servosse, minusta tuntuu ikävältä pyytää yhtä suosion-osotusta
teiltä; mutta ehkä sattuu niin, että minä ennen pitkää voin tehdä
teille samanlaisen palveluksen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Jos
minä jään tänne yöksi, on mahdollista, että minun ei huomenna tarvitse
vaivata itseäni milläkään nousemisella. Minä soisin, että käskisitte
minut Warrington'iin päiväksi taikka pariksi. Minä en usko, että teitä
hätyytetään siellä. Mutta jos niin kävisi, te ette huomaisi minua aivan
hyödyttömäksi puollustuksessa. Minä luulen, että me kolme olisimme paha
joukko mille ahdistavalle voimalle hyvänsä. Lyhyessä ajassa me saatamme
sanoa, mikä seuraus tästä on oleva. Joko he rukoilevat armoa taikka
meidän täytyy tapella. Minä en vielä tiedä, kumpiko näistä on
tapahtuva".

"Todellakin, todellakin, Mr. Burleson!" sanoi Servosse sydämellisesti.
"Minä olen tämän viimeisen tunnin miettinyt, eikö minun pitäisi kutsua
teitä molempia, sekä teitä että teidän ystäväänne".

"Oh, mikä hänen on ollessaan!" arveli Burleson iloisesti. "Häntä ei
minun rikokseni saastuta. Ei kukaan katso häntä miksikään muuksi, kuin
siksi miesparaksi, jolla oli se onni, että tyttärenne ampui häntä".

"Asia on semmoinen", lausui Servosse puollustavaisesti, "että olen
käynyt niin luulevaksi siitä asti, kuin tulin 'carpet-bagger'iksi',
etten koskaan ole aivan varma, odotetaanko eli toivotaanko, että minä
joko tarjoisin taikka vastaan-ottaisin vieraanvaraisuutta luonnollisena
asiana. Paitsi sitä suvaitsette minun tunnustaa, etten millään tavalla
ollut selvillä, tarkoititteko täyttä totta, ennenkuin näinä viimeisinä
muutamina minuteina. Tietysti meitä ilahuttaisi saada nähdä teitä
Warrington'issa ja me toivomme, että havaitsette sen sekä turvalliseksi
että mieluisaksi paikaksi, vaikka minä tunnustan, että minulla on sama
pelko, kuin teilläkin".

Se oli sangen totinen seura, joka ajoi Warrington'iin sinä iltana.
Voimiansa liian ponnistanut tytär sylissään Metta kuunteli
kyynelöitsevillä silmillä ja hillitsemättömillä nyyhkytyksillä tytön
katkonaista kertomusta tuosta kummallisesta tapauksesta, joka oli ollut
niin vaarallinen hänelle ja niin onnellinen hänen isällensä ja yhdelle
heidän vieraistansa, joitten sydämet tietysti olivat syvästi
liikutetut, kun ajattelivat sitä hirveätä kuolemaa, jonka olivat
välttäneet. Käsittäen vielä selvemmin, kuin nämät molemmat, mistä he
olivat päässeet ja mikä vielä uhkasi, toinen vieras oli kovasti
huolestunut siitä, että hän ehkä oli enentänyt niitten vaaraa, joitten
luona hän etsi suojaa.

Ryhmä mustaa kansaa oli kokoontunut asemahuoneesen halukkaana
tervehtimään niitä, joitten kohtaloon he ottivat niin syvästi osaa tuon
suuren vaaran jälkeen, josta he olivat suoriutuneet. Muutamat heistä
olivat puhutelleet Hullua ja kaikki olivat ilmoittaneet rajatonta
mielihyväänsä sekä heidän tulostaan että siitä, mitä olivat
pysäyspaikassa saaneet kuulla, vaikka eivät millään meluavalla tavalla
iloansa osottaneet. Tuskin he kuitenkaan olivat lähteneet täältä
kotiinpäin, ennenkuin aivan selvästi huomattiin, että samanlainen ilo
vallitsi kaikissa yhteiskunnan luokissa. Melkein joka huoneesta pitkin
tietä he näkivät vaaleitten kasvojen kurkistelevan heitä huolestuneilla
ja pelkäävillä katseilla, sillä välin kuin jokaisen mustan miehen maja
tarjosi heille iloisen tervehdyksen silmäyksiä ja sanoja; ja kauan
aikaa, ennenkuin he saapuivat Warrington'iin, saatiin tietää, että
neekerit riensivät joka taholta Servosse'a kohtaamaan. Päästyään
likelle kotiansa Hullu huomasi, että tieto hänen tulostaan oli käynyt
hänen edellään samoin kuin kertomus Burleson'in luopumisesta Klan'ista;
ja suuri joukko mustaa kansaa yhtä hyvin kuin useat heidän valkoisista
puoluelaisistaankin olivat kerääntyneet onnitellaksensa heitä heidän
pelastuksestaan ja kuulustellaksensa tuon toisen huhun perää.

Mitä sydämellisimpiä tervetuliaisia saivat Hullu ja hänen tyttärensä
vastaan-ottaa näiltä naapureilta; ja tuomari Denton'in ja Mr.
Burleson'in läsnä-olo osottivat tuota jälkimäisestä levinnyttä puhetta
täydellisesti todeksi. Useita henkilöitä, jotka näyttivät huonosti
tyytyvän tuohon seuraan, joka oli koossa nurmikolla huoneen edustalla,
tervehti Burleson iloisesti korkea-äänisellä, huolettomalla tavallansa;
mutta he kävivät vielä nulommiksi tästä ja luiskahtivat pian pois yksi
kerraltaan, jättäen jälille vaan tuon yhä karttuvan mustien miesten ja
ystävällisten naapurien joukon, joka ei voinut löytää kylläksi sanoja
onnentoivotuksiinsa.

Yön saapuessa tuli selväksi, että nämät hyvät ystävät, peläten
päällekarkausta Klan'in puolelta, olivat päättäneet pitää vahtia Hullun
huoneen ympärillä. Tätä ei katsottu viisaaksi; ja kiitettyään heitä
vielä kerran heidän osanotostaan, hän pyysi heitä hajoamaan,
vakuuttaen, että oli ryhdytty oivallisiin varovaisuuden keinoihin
Warrington'in turvallisuutta varten, ja nimittäen useampia heidän
hartaimmista valkoisista ystävistänsä, joitten oli määrä maata siellä
sinä yönä. Hurraa'ta huutaen ja ylenmäärin toivottaen heille rauhaa ja
onnellisuutta, musta kansa siis hälveni, ja tapauksista rikas yö
laskeusi Warrington'in yli.

Vähä aika sen jälkeen kuin pimeä oli tullut ja sillä välin kuin vieraat
Warrington'issa istuivat illallispöydässä, joku mies tuli ratsastaen
portille ja saatuaan joltakin palvelialta vastauksen tavalliseen
tervehdyshuutoon kyseli varovaisesti, mitkä olivat sisässä, ja pyysi
sitten saada tavata Mr. Eyebright'ia, etevää Unionin miestä
lähiseuduilta. Kun hänelle oli ilmoitettu, että tämä paraikaa oli
illallisella, hän lopullisesti suostui, vaikkei ilman melkoista
arvelemista ja ilmeistä epäilemistä, astumaan sisään ja käymään
istumaan Hullun kirjastoon, vähä väliin teroittaen palvelialle, että
ainoastaan se, jota hän oli kysynyt, saisi tietää hänen siellä
olostaan.

Mr. Eyebright oli kookas, varallinen kasvimaan-omistaja, jonka
moukkamainen ja sydämellinen miehuus synnytti jokaisessa ehdotonta
luottamusta hänen rehellisyyteensä ja hyvyyteensä. Hän oli tullut
tunnetuksi siitä, että hän aina ja joka paikassa säästämättä soimasi
Klan'ia. Vieras, joka kuuli hänen herkeämättä kiroovan heitä, kun hän
täytti piippuansa taikka hohtavan valkean edessä tuprutteli savua sen
pitkästä ruokovarresta, olisi luullut, ettei mikään olisi tuottanut
hänelle suurempaa ja puhtaampaa iloa, kuin Klan'in perinpohjainen
hävitys ja jokaisen sen jäsenen poroksi polttaminen, jollei hän olisi
huomannut vilkkunaa hänen lempeässä, laiskasti pyörivässä, ruskeassa
silmässään taikka nähnyt noita väijyviä hymyjä, jotka vierivät hänen
ympyriäisten kasvojensa yli taikka kätkeytyivät hänen väljän, liikkuvan
suunsa pieliin. Kotona häntä pidettiin mitä jörökkäimpänä ja
hyväluontoisimpana naapurina; ulkona häntä katsottiin kaikkein
veren- ja kostonhimoisimmaksi kaikista halvoista radikaaleista. Erään
merkillisen luoman tähden hän oli saanut lystillisen liikanimen, joka
puolestansa oli suuresti vaikuttanut siihen, että yksi mitä säyseimpiä
ja rauhallisimpia miehiä oli joutunut melkein samaan verenjanon ja
villiyden maineesen, kuin oikea Sini-parta. Tämä omituinen ja leikkisä
jättiläinen, joka oli niin julma olevinaan, joka vannoi niin paljon
tyhjiä valoja ja jolla oli niin todellisen hyvä sydän, oli Hullun
erityinen suosikki ja osotti puolestansa hänelle samanlaista harrasta
ystävyyttä. Hän oli vaatinut saadaksensa jäädä sinne yöksi
jonkunlaiseksi kunniavartiaksi sillä perusteella, että jos joku
hyökkäys tehtäisiin, hänestä olisi ollut tärkeä apu, joka olikin aivan
totta; mutta Hullu tiesi varsin hyvin, että ajatus hauskasta yöstä
kirjastossa suitsevan valkean ääressä, kun oli yltäkyllin hyvää seuraa
ja silloin tällöin otettiin siemaus hyvästä, hunajalla maustetusta
persikka-likööristä, joka oli valmistettu hänen omassa polttimossansa,
ja aina väliin tarjottiin piippuja ja politiikkia ja kertomuksia
"tuosta hyvästä vanhasta ajasta, jolloin meillä _oli_ isänmaa", että
ajatus semmoisesta paljon enemmän houkutteli hänen lihavaa ystäväänsä,
kuin yökausi todellista vahdinpitoa.

Kun he astuivat ulos ruokasalista, Eyebright pani painavan käsivartensa
Hullun olkapäälle ja ulottaen toista oman avaran itsensä yli arveli: --

"Tämmöisen illallisen perästä, översti, olisi mahdoton olla vähäistä
savua pistämättä".

Servosse vastasi vaan matalalla naurun hekotuksella, johon Eyebright
lisäsi: --

"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, te koiransilmä! Te luulette minun
jääneen tänne yöksi ainoastaan hupaista hetkeä viettääkseni. Noh,
otaksukaat, että olen niin tehnyt. Se ei usein tapahdu, että me
miesparat saamme kymmenkunnan hyviä tovereita kokoon, ja minä tahdon
parhaalla tavalla käyttää tilaisuutta. Minä vakuutan teille, ettette
tiedä, kuinka kovasti minua välisti haluttaa kuulla jonkun muunkin,
paitsi itseni, puhuvan jotakin järkevää (nauraa hohottaa)! Tuossa on
tuomari Denton, minä aion pusertaa hänestä pakinaa tänä yönä. He
sanovat, että hän on mitä hupaisin seurakumppani koko valtiossa -- se
on, heidän oli tapa sanoa niin, ennenkuin hän muuttui yhdeksi meistä
'scalawag'eista'. Arvatakseni sillä oli paha vaikutus häneen niinkuin
meihin muihinkin. Tuossa on tuo Burleson; minä pidän hänestä. Hän olisi
hyvä toveri, jollei hän olisi ollut yksi Ku-Klux'eista. Perhana
vieköön, sitä minä en koskaan voi unhottaa! Oh, älkäät sanoko minulle,
että hän on eronnut siitä, ja kaikenlaista semmoista! Se on niinkuin
koiran taipumus tappaa lampaita: kun kerta ovat päässeet tapaan, eivät
ikinä siitä luovu. Minä en tahtoisi maata samassa huoneessa hänen
kanssaan, vaikka saisin koko valtion! Sitä en tahtoisi, sen minä
vannon! Minä odottaisin herääväni vähintäin kurkku poikki".

"Hst! Hän kuulee puheenne", Servosse sanoi.

"Oh, se ei tee mitään!" vastasi Eyebright. "Minä olen koettanut kiusata
häntä koko illan. Hän kysyi minulta illallisella -- te annoitte juuri
eteeni lihaa ettekä kuullut sitä -- eikö minun mielestäni tuomari
Denton ja hän itse sangen hyvin edustanut leijonaa ja lammasta. Minä
sanoin hänelle, etten ollut koskaan ennen kuullut semmoisesta
leijonasta, joka söi lampaansa _paistettuna_".

Juuri silloin palvelia, joka oli odottanut ovella, koski häneen ja
kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Tahtoo tavata minua, sanotte, Jim?" hän kysyi kummastuneena. "Mitä se
kirottu Ku-Kluxi minusta tahtoo, Jim?"

"En tiedä, Sir", vastasi Jim. "Hän sanoi tahtovansa välttämättömästi
tavata teitä".

"Hän ei ilmoittanut, minkä asian tähden?"

"Ei, Sir".

"No, antakaat minulle valkeata", hän sanoi, tavottaen piippuansa
toisesta plakkarista toisen perästä, "ja viekäät minut katsomaan, mikä
on asiana, ja lähettämään häntä pois. Me emme kaipaa semmoista karjaa
täällä tänä yönä, Jim. Kuinka? Missä hän on?"

"Kirjastossa, Sir".

Puhallellen savua pitkästä ruokopiipustansa Eyebright siis pyöri alas
portiikon astuimia ja poikki välillä olevan alan sen erinään seisovan
puurakennuksen luo, joka oli Hullun työhuoneena ja kirjastona.
Kepillänsä sysättyään oven auki hän nousi portaita ylöspäin ja astuen
sisään huusi, kun ovi heilahti kiinni hänen perässään: --

"Halloo, Kirkwood, tekö se olette? Mitä hiidessä te täällä teette?"

Muu seura siirtyi avaraan arkihuoneesen ja puoleksi tunniksi Eyebright
ja hänen luonansa käviä jäivät unohduksiin. Tuon ajan kuluttua tämän
ympyriäiset kasvot ilmestyivät ovessa ja hän viittasi kiireesti Hullua
tulemaan ulos eteiseen. Niin pian kuin tämä tuli ja arkihuoneen ovi oli
suljettu, Eyebright tarttui hänen käteensä ja lausui semmoisella
äänellä, joka vapisi liikutuksesta: --

"Översti, minä tahdon tulla kirotuksi, jollei pohja viimein ole
lähtenyt astiasta! Älkäät asettako minulle mitään kysymyksiä.
Tuottakaat tuomari Denton toiselle puolelle työhuoneesenne. Joutuin!
Älkäät antako huomata, että jotakin on tekeillä! Minä en tahdo näyttää
naamaani siellä: jokainen havaitsisi heti, että jotakin on väärin.
Mutta te Yankee't -- te voisitte näyttää tyveniltä, vaikka maailman
loppu olisi tulossa!"

Hullu teki, niinkuin pyydettiin, ja, astuen työhuoneesensa, näki
kummastukseksensa nuoren miehen, joka kuului erääsen hyvään
lähiseutujen sukuun ja jonka Mr. Eyebright esitteli tuomarille Ralph
Kirkwood'iksi.

"Hän sanoo, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa teille, Mr. Denton,
joka, siitä päättäen, mitä hän on minulle jutellut, suuresti koskee
monta ihmistä".

Puhuessaan Eyebright koetti suurella ponnistuksella hallita itseänsä.

"Niin", arveli Kirkwood hajamielisesti: "mieltäni rasittaa yksi asia,
josta olen kauan aikaa tahtonut päästä".

"Minä olen valmis kuuntelemaan kaikkia, mitä teillä on sanottavaa, Mr.
Kirkwood", lausui tuomari vähän kaavanmukaisesti; "mutta minun tulee
varoittaa teitä, että kaikki, mitä sanotte, se teidän täytyy sanoa
aivan vapaaehtoisesti eikä minkään uhkauksen taikka lupauksen tähden.
Muulla tavalla minä en voi kuulla sitä".

"Niin Mr. Eyebright arveli", vastasi Kirkwood ylös katsomatta.

"Ja minun tulee vielä muistuttaa teille", lisäsi tuomari, "että kaikki,
mitä täällä sanotte, ehkä vielä käytetään teitä vastaan, jos joudutte
jostakin rikoksesta tutkittavaksi".

"Se ei tee mitään eroitusta", lausui Kirkwood tuokion perästä. "Minä en
voi kauemmin olla ääneti. Minä en ole saanut yhtäkään yötä lepoa siitä
asti, kuin se tapahtui. Minä lähdin Texasiin, vaan se seurasi minua
sinne. Minä tulin kotiin, ja se tuli minun kanssani. Se on ollut minun
kanssani koko ajan eikä antanut minulle mitään rauhaa, ei yöllä eikä
päivällä. Minä voin nähdä hänet juuri nyt yhtä selvästi, kuin näin
hänet sinä yönä!"

"Nähdä kenen?" kysyi tuomari kummastuneena.

"Jerry Hunt'in", vastasi Kirkwood samalla asianmukaisella, tasaisella
äänellä ja katsomatta ylös kamiinin ristikkopohjalla suitsevasta
hiiloksesta, johon hänen silmänsä koko ajan olivat luotuina.

Jos hän olisi voinut nähdä sen kauhun ja kummastuksen katseen, jonka
hänen kuunteliansa vaihtoivat, se ehkä olisi hämmästyttänyt häntä
melkein yhtä paljon, kuin hänen ilmoituksensa hämmästytti heitä.
Vuodesta vuoteen eläen keskellä tätä hirveätä laitosta, jonka salaiset
iskut sattuivat joka haaralle, vaikkei löydetty mitään todellista
johtolankaa niitten lähteelle, olivat nämät miehet vähitellen tulleet
siihen vakuutukseen, että joskus saapuisi semmoinenkin aika, jolloin
keskinäinen luottamus katoisi näitten rikosten toimittajilta ja he
kääntyisivät toinen toistansa vastaan ja tunnustaisivat pahat tekonsa.
He luulivat, että, kun tämä aika tulisi, syyllisissä syntyisi kilpailu
päästä ensimmäisinä tunnustamaan. Totta on, että ennenkin muutamat
olivat luopuneet tästä kunnasta, jotka olivat jollakin yleisellä
tavalla paljastaneet jotakin sen toimista, mutta ei mitään
tähdellisempää. Näille ilmoituksille ei todellakaan oltu annettu
suurta arvoa, vaan enemmän oli niitä naurettu, koska ne osottivat
sulaa tietämättömyyttä niitten asiain suhteen, joita ne olivat
paljastavinaan. Lisäksi yhtyi niihin usein joku ennen taikka
perästäpäin tapahtunut epäiltävä seikka, joka hävitti melkein kaiken
luottamuksen niitten totuuteen taikka kertovien henkilöitten
rehellisyyteen. Että juuri tällä hetkellä äkkiä ilmaantui heille toivo
saada yksi kaikkein tutuimmista laitoksen rikoksista paljastetuksi,
saatti hyvin kavahuttaa heitä heidän rauhastaan. Servosse muisti
Eyebright'in sanat: "pohja on viimein lähtenyt astiasta!"

"Mitä te Jerry Hunt'ista tiedätte?" tuomari kysyi niin pian kuin hän
sai liikutuksensa asetetuksi.

"Minä tiedän paljon hänen kuolemastaan", vastasi Kirkwood huoaten --
"paljon enemmän kuin soisin tietäväni".

"Sekö se on, jota tahdotte kertoa minulle?"

"Niin -- se on yksi asia".

"No", lausui tuomari, "tämä on tehtävä tyystisti punniten ja
järjestyksessä. Te muistatte varoitukseni. -- Översti Servosse,
ottakaat kynä, jos suvaitsette, ja kirjoittakaat paperille kaikki, mitä
Mr. Kirkwood sanoo. -- Tehkäät hyvin ja sulkekaat ovi, Mr. Eyebright,
ettei kukaan keskeytä meitä".

Eyebright teki, niinkuin käskettiin. Servosse asettui pöydän ääreen,
kirjoitusneuvot edessä; ja tuomari jatkoi: --

"Nyt, Mr. Kirkwood, tahdomme kuulla kaikki, mitä teillä on kerrottavaa.
Puhukaat verkalleen, että sitä sopii paperille panna. Tapa ja aika
olkoot omassa vallassanne".

"Hyvä", lausui Kirkwood, "arvatakseni tahdotte kuulla kaikki. Minä
harjoitin lukemisia täällä Verdenton'issa vuonna 18--. Minä kuuluin
Klan'iin -- niinkuin melkein kaikki pojat koulussa. Minä palvelin
leirissä n:o 4, joka miltei kaiken ajan kokoontui Martins'issa.
Sheriffi, översti Abert, oli jäsen ja yksi päälliköitämme. Luullakseni
hän oli, mitä he sanovat Eteläiseksi komentajaksi. Setäni oli myöskin
yksi johtajista. Me pantiin kaikki vannomaan kuuliaisuutta käskyihin.
Vala oli kovin ankara, ja meitä vannotettiin kaikkia tappamaan
jokainen, joka ei totellut taikka joka ilmoitti jonkun laitoksen
salaisuuden. Minä olin Mr. Hoyt'in koulussa -- olin ollut siinä toista
vuotta: minä valmistin itseäni silloin papiksi. Minä olin ottanut osaa
pariin kolmeen hyökkäysretkeen, jossa ihmisiä ruoskittiin, enkä koskaan
juuri pitänyt sitä minään: totta puhuen se tuntui minusta oikein
hyvältäkin tepposelta, kun yöllä ratsasti ympäri valepuvussa
peloittamassa niggereitä ja välisti valkoistakin väkeä. Minä en paljon
ajatellut, oliko se oikein vai ei. Löytyi kosolta vanhoja miehiä, jotka
ratkaisivat kaikki semmoiset kysymykset, vieläpä miehiä, joista aina
olin tottunut ajattelemaan hyvää: minä arvelin siis, että kaikki oli
oikein".

"Eräänä päivänä setäni tuli kaupunkiin ja toi hevoseni. Hän pani sen
Mr. Crather'in talliin. Sitten hän tuli luokseni ja ilmoitti minulle,
että leiri n:o 4 oli saanut käskyn Rockford'in leiriltä käydä
hyökkäysretkellä Verdenton'issa. Te tiedätte, että heidän on tapa tehdä
niin. Tuskin koskaan mikään leiri panee oman päätöksensä toimeen. He
lähettävät sen jollekin muulle leirille taikka kolmelle, neljälle
muulle; ja päätöksen saaneet leirit valitsevat miehiä sen toimeenpanoa
varten. Hän sanoi, että meidän leirimme oli määrä lähettää joukko, joka
yhtyisi toiseen joukkoon leiristä n:o 9 tienhaarassa likellä Widow
Forsters'ia; ja minä olin käsketty kohtaamaan heitä ja toimimaan heidän
oppaanansa, koska hyvin tunsin Verdenton'in lähiseudut. Hän kysyi
minulta, tiesinkö, missä noin puolikymmentä valkoista miestä ja melkein
sama verta johtavia niggereitä asui. Minä sanoin tietäväni. Hän sanoi,
että valepukuni oli satulalaukussa hevosen selässä. Minun tuli yhtyä
retkikuntaan juuri Widow Forsters'in ylipuolella kello yhdeksän".

"Minä luulin, että kaikki oli hyvin; ja, kun aika tuli, ratsastin Widow
Forsters'ille ja yhdyin väkeemme. Sangen pian sen jälkeen tuli joukko
leiristä n:o 9. Tämän leirin Itäinen komentaja oli heidän parissaan ja
rupesi päälliköksemme. Hänen nimensä on Watson. Hän on vielä tässä
maakunnassa. Me menimme erääsen vanhaan kuusistoon vastapäätä Widow
Forsters'ia ja panimme valepukumme yllemme. Me olimme siihen saakka
olleet omissa vaatteissamme".

"Silloin Watson ryhtyi komentoon ja järjesti retken hyvin tarkasti. Hän
kysyi minulta, tunsinko Jerry Hunt'in talon. Minä sanoin tuntevani. Hän
sanoi, että tämä oli se mies, jota he tarvitsivat. Sitten hän ilmoitti,
että heille oli tullut käsky Rockford'in leiriltä kovimmalla
rangaistuksella (tämä tarkoitti aina tappamista) etsiä Jerry Hunt'ia,
mutta ei oltu määrätty, millä tavalla: hän jätti siis sen asian leirin
ratkaistavaksi. Äänestettiin, että se tapahtuisi hirttämisen kautta.
Minä en luule, että kukaan äänesti sitä vastaan".

"Sitten me lähdimme liikkeelle. Minä ratsastin Mr. Watson'in vieressä
etupäässä. Kun lähestyimme mustaa kylää länsipuolella kaupunkia,
asetettiin hänen käskystään vartioita joka kulmaan sekä pantiin
muutamia patrulleja ratsastamaan katuja ylös ja alas keskeyttämistä
estääksensä. Heillä oli käsky ampua jokainen, joka nostaisi melua
taikka vähänkin sekaantuisi heidän tehtäväänsä. Sitten menimme Jerry
Hunt'in taloon; ja Mr. Watson koetti ovea, eikä se ollut edes lukittu.
Hän avasi sen ja luuli ensiksi, ettei siellä ollut ketään. Silloin me
astuimme sisään; ja Watson sytytti tulitikun, ja siellä setä Jerry
makasi vuoteellansa, nukkuen yhtä tyvenesti ja rauhallisesti kuin
lapsi. Me herätimme hänet, otimme sänkynuoran sängystä ja sidoimme
hänet sen hevosen selkään, joka oli lähinnä sitä hevosta, jolla minä
ratsastin. Hän ei virkkanut sen jälkeen, kuin herätimme hänet, mitään
muuta kuin: 'Herra Jesus armahtakoon!' 'Isä, anna heille anteeksi!' ja
'Tule, Herra Jesus, tule pian!' Minä en ainakaan eroittanut mitään
muuta. Hän rukoili koko matkan kaupunkiin eikä tehnyt mitään
vastarintaa".

"Kun saavuimme sinne, he ratsastivat oikeuston-kartanon lähellä
kasvavien puitten luo. Minun oli ollut hyvin paha olla koko matka; ja
kun he pysähtyivät ja rupesivat valmistuksia tekemään, minä ratsastin
pois oikeuston-kartanoa päin, ettei minun tarvitsisi nähdä mitään
enempää".

Hän vaikeni äkkiä.  "No, näittekö mitään muuta?"

"Näin", hän vastasi huoaten. "Minä en voinut olla vähän ajan perästä
taakseni katsomatta; ja juuri sitä tehdessäni joku sytytti tulitikun ja
piti sitä ilmassa ja minä näin setä Jerry'n kasvot, kun hän riippui
oksassa. Minä olen nähnyt ne aina siitä saakka, gentlemanit".

"Tunsitteko ketään noista miehistä?" kysyi tuomari.

"Täytyykö minun vastata siihen?" Kirkwood kysyi.

"Aivan mieltänne myöden", lausui tuomari kylmäkiskoisesti. "Te olette
jo tunnustanut kylläksi omaa tuomiotanne varten".

"Tietysti", arveli Kirkwood miettiväisesti. "Ja he saattivat minut
tähän suruun ja tuhannet muut hyvät nuoret miehet lisäksi. Minä aion
puhdistaa poveni siitä, gentlemanit, ja puhua suuni puhtaaksi.
Omatuntoni ei olisi köykäisempi, vaikka salaisinkin noitten miesten
nimet, kuin se nyt on. Kyllä minä tunsin suuren osan heistä".

Sitten hän nimitti noin neljäkymmentä miestä, joita hän muisti
nähneensä, ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään muuta enää asiasta
mainittavaa. Mitä hän oli kertonut, luettiin hänelle, ja hän
allekirjoitti sen.

"Minun täytyy pidättää teitä, koska teidän tulee vastata murhan
syytöksestä, Mr. Kirkwood", lausui tuomari hillityllä äänellä.

"Minä arvaan sen", sanoi Kirkwood. "Ja minä olen syyllinen: minä en
kiellä sitä. Mutta minä nukun levollisesti tänä yönä, jota en ennen ole
tehnyt tuon yön jälkeen. Minulla on vaan yksi pyyntö, tuomari".

"Mikä se on?"

"Älkäät lähettäkö minua Verdenton'in vankihuoneesen. Minä en tahdo
juonitella enkä karata -- siitä ei olisi minulla nyt mitään hyötyä
-- mutta, _te_ tiedätte, että, jos minä nyt pantaisiin tuohon
vanhihuoneesen, minä riippuisin samassa oksassa, johon hirttivät Jerry
Hunt'in, ennenkuin kaksi päivää olisi kulunut".

Sovittiin niin, että hän pidettäisiin tarkassa tallessa eikä häntä
vielä vankihuoneesen toimitettaisi. Ja silloin nämät kolme ylen
uupunutta miestä kääntyivät toinen toisensa puoleen ja antoivat
juhlallisesti kättä toisillensa sillä täydellä vakuutuksella, että
"pohja todella oli lähtenyt astiasta" ja että siitä lähtien sopi sanoa
tuosta maan-osasta, "että yöt ovat terveelliset".

Tällä välin oli monta kertaa ovea kolkutettu. Se avattiin nyt, ja
heidän ystävillensä, jotka tulvailivat sisään, annettiin lyhyt selitys
siitä, mikä oli tapahtunut. Servosse pistäysi asuntohuoneessa ja
ilmoitti asian vaimollensa ja tyttärelleen.

Mutta yö ei ollut vielä päättynyt. Jonkun kummallisen aavistuksen
kautta nämät teko-asiat näyttivät tulleen tunnetuksi melkein ennenkuin
olivat tapahtuneetkaan. Toiset tulivat tunnustamaan toisia rikoksia ja
vahvistamaan nuoren Kirkwood'in tunnustusta. Tunnista tuntiin
todistukset lisääntyivät, siksi kuin tänä samana yönä kaikki Klan'in
haaraukset tässä maakunnassa ja useat läheisissäkin olivat paljaina
esivaltalaisen edessä. Se oli kummallinen näky todellakin; ja sitä
seuruetta, joka oli kokoontunut Warrington'iin valvoaksensa yötä, piti
mielenliikutus, kummastus ja kiitollisuus asiain ihmeellisestä
kääntymisestä tosiaan hereillä.

       *       *       *       *       *

Thomas Denton oli yksi niitä miehiä, jotka arvelivat, että rikos on
rangaistava, ei kostonhimosta tekiän suhteen, vaan sen tähden, mitä hän
katsoi muitten turvallisuudeksi, ja erittäinkin tulevien sukupolvien
onnellisuuden tähden. Hän alkoi siis seuraavana päivänä käyttää
soveliaita lakimenoja ja teki uutterasti kanteita, istuen päivästä
päivään toimivana esivaltalaisena sekä vastaan-ottaen satojen
tunnustuksia, joitten herännyt pelko paljasti tuhansien ylläkön töitten
salaisen koneiston. Ne, joitten tunnustukset koskivat kaikkein
tavallisimpia ja vähäpätöisimpiä mieskohtaisia tuhoja, päästettiin
paljaastansa omien tunnustuksiensa nojassa taikka laskettiin menemään
ankaran nuhteen saatuaan. Ne, jotka olivat syylliset suurempiin
rikoksiin, velvoitettiin olemaan vieraina miehinä. Monta miestä
vangittiin, ja yleinen lain kauhu näytti vallitsevan niissä, jotka
olivat juuri äsken kauhistuttaneet muita. Edeltävä tutkinto jo uhkasi
satoja, joita ei oltu epäilty, ja oli kietonut toisia satoja, joita oli
pidetty yhtä viattomina.

Ei kukaan ollut enemmän hämmästynyt elikkä huolestunut tehdyistä
ilmoituksista, kuin Hullu. Hän ei saattanut ymmärtää, kuinka miehet,
joita pidettiin hyvinä kristittyinä kansalaisina, joitten rehellisyyttä
ylistettiin ja perin tarkkaa kunniantuntoa ihmeteltiin, voivat
toimittaa, kehoittaa ja puollustaa semmoisia tekoja. Hän luuli, että
kirkot puettaisiin mustiin, että saarnastuolit kaikuisivat
varoituksista ja sanomalehdistö uhkuisi suuttuneita syytöksiä. Hänen
oli mahdoton ymmärtää, kuinka toinen saatti olla ääneti ja toinen
peitellä taikka puollustaa. Peittelyissä taikka puollustuksissa hän ei
luullut olevan mitään, joka olisi ollut minkään arvoista. Väite, että
se oli persoonallinen vaino taikka jonkunlainen puoli-julkinen viha
yksityisiä henkilöitä vastaan, joka synnytti näitä väkivallan tekoja,
ei hänen mielestään ansainnut hetkenkään ajatusta kolmesta syystä --
koska laitoksen tarkoitus ja suunta sotivat sitä vastaan, koska kaikki
katuvien jäsenten tunnustukset kielsivät sen ja koska uhrit kannattivat
yksinomaisesti samoja valtiollisia mielipiteitä taikka olivat
semmoisissa erityisissä suhteissa, jotka saattivat heidät vastustamaan
laitoksen tarkoituksia.

Kuitenkin saarnastuoli pysyi ääneti ja sanomalehdistö puollusti. Hullu
ei tietänyt, mitä ajatella. Oli satamääriä näistä miehistä, joita hän
tunsi hyvin ja piti suuressa arvossa. Olivatko ne tieten taiten julmia
ja huonoja, vai oliko hän erehdyksissä? Löytyikö mitään varsinaista
oikean mittaa, vai olivatko uskonto ja siveellisyys ainoastaan
suhteellisia ja satunnaisia sanoja? Oliko se oikein Georgia'ssa, mikä
oli väärin Maine'ssa? Olivatko nuot vapauden ja yhteisen oikeuden
aatteet, joissa häntä oli kasvatettu, ikuisia peri-ajatuksia, vai
ainoastaan vakuutuksia -- hetken tuomia mielijohteita? Hän ei voinut
sanoa. Hän alkoi epäillä yksin omaa kokemustansa ja järkeänsä. Ei sitä
kauhua, joka seurasi tätä salaista laitosta, koskaan oltu niin
täydellisesti käsitetty. Yksin nekin, jotka olivat kaikkein enimmin
kärsineet, olivat liikutetut sääliin asti. Nyt kun kova ja
järkähtämätön laki aikoi kourin käydä heihin kiinni, ruvettiin joka
taholta huutamaan armoa ja kristillistä rakkautta. Rauhan ja sovinnon
ihanuutta kiitettiin kautta koko maan.

Onneksi useitten maakuntien lainlaativat vallat olivat paraikaa koossa
ja enimmät niistä säätivät heti amnestiian[102] ja anteeksi-antamuksen
lain kaikkia varten, jotka olivat toimittaneet väkivallan töitä
valepuvussa taikka jonkun salaisen laitoksen kehoituksesta; ja
liiallisessa innossaan ja ettei luultaisi, että he tahtoivat suojella
ainoastaan ystäviänsä, he levittivät anteeksi-antamisen vaippansa niin
laajalle, että se silminnähtävästi peitti yhtä hyvin syyttömät kuin
syyllisetkin; semmoiset, jotka eivät etsineet mitään armoa, yhtä hyvin,
kuin polvillansa rukoiliat. Lyhyesti sanoen, he antoivat anteeksi ei
ainoastaan näitten väkivallan töitten tekiöille, vaan rajattomassa
anteeksi-annon päätöksessään _he soivat myöskin uhreille anteeksi!_ He
sulkivat ei ainoastaan "Ku-Klux Klan'in", "Näkymättömän Valtakunnan",
"Peruslaillisen Unionin Vartioväen" ja muitten laitosten jäseniä, jotka
olivat toimineet eri kuntina tai osastoina Klan'issa, vaan myöskin
"Unionistien Liiton", "Puna-nauhojen" ja muitten salaisten yhdistysten
jäsenet tähän ylimalkaiseen anteeksi-antoon kaikista teoista, jotka
olivat tehdyt semmoisten yhdistysten päätösten nojassa. Kumma kyllä
noitten yhdistysten ei tiedetty päättäneen mitään laittomia tekoja;
mutta näitten lainsäätäjien täytyi näyttää, ettei "armoa siivilöimällä
annettu".

He varoivat kuitenkin armahtamasta yhtään, vaikka pienintäkin, lain
loukkaamista taikka vallan anastusta, jonka Exekutiivi tai joku muu
virkamies oli toimittanut semmoisten tekojen tukehuttamisessa ja
rankaisemisessa taikka niitten avuttomien uhrien suojelemisessa. On
seikkoja, joita ei voi antaa anteeksi, ei edes "sovinnon" aikakautena!

Niin Ku-Klux haudattiin; ja semmoinen on rauhan ja hyväntahtoisuuden
voima, kun se yhdistetään amnestiiaan ja anteeksi-antoon, että
kahdentoista kuukauden kuluttua se oli unhotettu, ja sitä, joka sattui
viittaamaan niin vanhaan ja kuluneesen leikinlaskuun, tervehdittiin
"verisen paidan" naurua herättävällä huudolla.



XL LUKU.

"Valkeus paistaa pimeydessä".


Niin aika kului; ja kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Lee
antautui Appomattox'in omenapuun alla, tapahtui toinen antauminen, ja
viimeinen niistä hallituksista, jotka järjestettiin Uudestaan
rakentamisen suunnitelman mukaan, joutui niitten käsiin, jotka olivat
alottaneet ja jatkaneet sotaa Kansakuntaa vastaan; jotka olivat
julkisesti vastustaneet Uudestaan rakentamisen aatetta, olivat
itsepintaisesti kieltäneet sen laillisuutta taikka sen lupausten
sitovaa luontoa ja viimein salaisella, säännöllisellä väkivallalla
kukistaneet ja voimattomaksi saattaneet sen aineksen, josta se
kannatuksen puolesta oli riippunut. Tosin kyllä tämän aikakauden lait
ulkomuodolta ja kirjaimenmukaisesti jäivät eloon: hengen ja sisällön
puolesta ne olivat kuolleet. Kuitenkin kansakunta katsoi päälle ilman
kummastusta taikka levottomuutta ja osotti korkeimman toimeenpanevan
virkamiehensä kautta jotakin enempää, kuin vaan äänetöntä suostumusta
seuraukseen.

Että näillä hallituksilla olisi huono menestys, ei ollut mikään outo
asia Hullulle. Hän oli arvannut ja ennustanut sitä alusta alkaen. Hän
oli aina uskonut, että ne jo ennen syntyänsä olivat saastutetut
turmiollisen taudin siemenillä. Hän oli odottanut niitten häviämistä.
Niitten hajoaminen ja uuden aseman ottaminen päähallituksen suhteen
olisi tuskin kummastuttanut häntä. Hän oli valmis tunnustamaan, että on
varsin vähän toivoa siitä, että enemmistöjen hallinto, kun heikot,
oppimattomat ja köyhät muodostavat näitä enemmistöjä, menestyy. Hän oli
valmis jättämään sillensä kaikki, mikä oli syynä käytöllisen uudestaan
rakentamisen huonoon menestykseen, ja tahtoi mielellään nähdä ne
askelet, jotka otettiin erehdyksessä, peräytettyinä. Kuitenkin häntä
kauan aikaa hämmästytti, kun hän huomasi, kuinka perinpohjaisesti
tappelutanteren tekemä päätös oli kumottu.

Silloin hän rupesi tutkimaan asiaa enemmän sen kokonaisuudessa ja
havaitsi, että yksityis-seikat olivat tähän saakka sokaisseet häntä.
Esine, jota hän katseli, oli ollut liian likellä hänen silmänsä
verkkokalvoa voidaksensa selvästi siihen kuvautua. Hän katseli
uudestaan tapausten juoksua _ante bellum_ ajoista asti; ja mitä hän
näki, oli tämä: --

Ensiksi, kansa, ylpeä, urhoollinen ja itsekiitokseen mieltynyt,
yhdistettynä varsinaiseen liittoon semmoisen kansan kanssa, joka oli
vähemmän loistava, mutta enemmän vauras, vähemmän kerskaavainen, mutta
enemmän luja-aikeinen, vähemmän omaa puoltansa pitävä, mutta enemmän
ahkera. Tässä liitossa edellinen oli hallinnut, siksi kuin vallan
oikeus näytti melkein syntyperäiseltä; ja lopullisesti, kun herätetty
enemmistö ehkäisi heidän tahtoansa, he, totisesti pitäen itseänsä
kärsimättömän sorron alaisena, riensivät aseisin ja taistelivat
ihmeteltävällä miehuudella ja sitkeydellä saadaksensa oikeutta purkaa
sitä sopimusta, joka sitoi heidät noihin toisiin. Kun tämä ei
onnistunut, he joutuivat voittajan valtaan, johon he alistuivat
vihaisesti, mutta äänettömästi, ei sen vuoksi, että he katsoivat sitä
oikeaksi, ei sen vuoksi, että joku velvollisuuden tunto taikka kunnian
vaatimus olisi pakoittanut heitä siihen, vaan yksinkertaisesti taipuen,
koska heidät oli voitettu ja heidän täytymällä täytyi antautua.

Toiseksi, niitten ehtojen joukossa, jotka määrättiin tälle voitetulle
kansalle, oli yksi, joka vaati, että äsken orjamainen, heidän
keskellään elävä rotu -- joka täytymyksestä oli ei ainoastaan
orjamainen, vaan myöskin köyhä ja taitamaton -- päästettäisiin samaan
osaan ja ääneen hallituksessa, kuin he itse. Tätä rotua he totisesti ja
hartaasti katsoivat syntyperältänsä ja sanomattoman suuressa määrässä
huonommaksi ja alhaisemmaksi, että yksin sen rotu-nimikin oli muuttunut
joksikin halveksimisen ja ylenkatseen sanaksi. Heidän alistumisensa
hetkeen saakka eivät he eikä koko kansakuntakaan olleet katsoneet tätä
huonompaa rotua mahdolliseksi omistamaan mitään syntyperäisiä
oikeuksia. Laki oli pitänyt heitä pelkkänä irtanaisena tavarana; ja
kansassa oli tullut sananparreksi, "ettei heillä ollut mitään
oikeuksia, joita valkoisten miesten tarvitsi arvossa pitää". Tämän
rodun mielivaltainen ostaminen, myyminen, työhönkäyttäminen,
ruoskiminen, silpominen oli ikivanhoista ajoista asti ollut semmoinen
oikeus, jota vasta-alistettu kansa oli vaatinut itselleen ja
harjottanut ja joka oli myönnetty ja sallittu heille heidän edellisessä
liitossaan voittajiensa kanssa. Että tämä huonompi rotu oli Jumalalta
luotu ja määrätty valkoisten kanssa-ihmistensä alamaisiksi ja
käskyläisiksi, oli myöskin ollut osa heidän uskonnostaan ja sitä oli
opetettu heidän saarnastuoleistaan yhteydessä muitten totuuksien
kanssa, joita he pitivät pyhinä, niin että jokaista yritystä muuttaa
heidän keskinäistä suhdettansa katsottiin jumalallisen tahdon
kumoamiseksi.

Kolmanneksi, että kun näin huonompana pidetty rotu, joka oli merkitty
erinäisellä, jo itsestään häpeän ja häväistyksen tunnukseksi käyneellä
värillä, vallan puolesta kohotettiin samaan asemaan kuin se kansa, joka
vielä äsken oli hallinnut koko valtiota ja sitten neljä vuotta
äärettömästi kärsinyt, vuodattanut verta ja raskaasti työskennellyt
saadaksensa oikeutta pitää heitä orjuudessa, jonka oikeuden he
arvelivat hallituksessa olevien liittolaistensa saattaneen vaaran
kaupalle, että siis, kun niin tehtiin, se varsin luonnollisesti
erittäin suututti ja nöyryytti voitettua kansaa. He katsoivat sitä
iskuksi vasten kasvojaan, joka annettiin pelkästä voiman ylellisyydestä
ja ainoastaan koston vuoksi. He pitivät sitä toimena, joka tavoitti ja
tarkoitti heidän nöyryyttämistään ja alentamistaan yksinkertaisesti sen
tähden, että he olivat joutuneet tappiolle siinä aseitten ratkaisussa,
johon olivat vedonneet. Heidän mielestään sillä tapaa mielivaltaisesti
ja tarpeettomasti loukattiin urhoollista ja onnetonta vastustajaa, ja
heidän vihansa kyti kuumana semmoista vainoajaa vastaan, joka saatti
tehdä niin kurjan pahansuonnin työn.

Kuitenkin he tämän pakon alle tultuaan näyttivät auttamattomilta. He
olivat voitetut, muserretut, hajotetut. Vetoaminen aseisin oli turha.
Se valta, joka ihan äsken oli pakoittanut heidät antaumaan, oli vaan
lujempi ja tukevampi kuin ennen taistelon alkua. Sen armeijat olivat
melkoisena voimana levitetyt valloitetun alan yli, ja ne, joita oli
päästetty palveluksesta, eivät tarvinneet muuta, kuin torven
toitotusta, jälleen riveihin kokoontuakseen, sillä välin kuin alistetun
kansan sotajoukot olivat toivottomasti hälvennetyt ja hervaantuneet,
heidän sotavaransa hukutetut ja voima ja tilaisuus järjestyä ja
yhdistyä saavuttamattomissa.

Semmoinen oli kuitenkin tämän kansan kukistamaton henki, että he vaan
ylenkatseella ajattelivat mukaantumista eli suostumista siihen, mitä he
katsoivat sorroksi. Verrattomalla rohkeudella he syyttivät näitä asiain
entiselleen saattamisen ehtoja vääriksi ja kunniattomiksi ja lausuivat
suoraan, että he aikoivat totella ja noudattaa niitä lakeja ja
päätöksiä, jotka sen johdosta olivat säädetyt ja tehdyt, ainoastaan,
jos heidän oli ihan mahdoton välttää sitä -- mutta ei muutoin. He
ilmoittivat täydellisesti ja rehellisesti, että he jokaisella
mahdollisella tavalla vastustaisivat, kiertäisivät, mitättömäksi
saattaisivat ja hävittäisivät näitä lakeja ja sitä työtä, joka oli
tehty niitten alla, kun vaan tilaisuus siihen tarjoutuisi. Se oli
julkisesti ja suoraan lausuttu uhkaus; ja tämän uhkauksen täyttämiseksi
pantattiin semmoisen kansan kunnia, joka piti vielä tarkempaa huolta
yhteisistä kuin yksityisistä oikeuksistaan, jota tappio suututti ja
jonkunlainen tavattoman ja anteeksi antamattoman vääryyden ja sorron
tunto kiihoitti.

Hullu näki heidän urhoollisesti estävän jokaista askelta, joka johdatti
voittajien tuuman toteuttamiseen, harmistuneina väittävän vastaan,
vihoissansa syyttävän ja lopullisesti melkein kyynelsilmin alistuvan.
Ei mikään voitettu vihollinen milloinkaan vastahakoisemmilla askeleilla
taikka hartaammin mutistetuilla kirouksilla käynyt sen ikeen alle, joka
hänen mielestään tarkoitti orjuutta ja häväistystä hänelle. Hän näki,
kuinka miehiä ja vaimoja vaivasi mitä kipein personallisen nöyryytyksen
tunto, koska he väkisin saatettiin semmoisen kansan vallan alaiseksi,
jota he aina olivat pitäneet itseänsä huonompana -- Etelän perityn
vihollisen, tuon "matelevan ja kitsaan Yankee'n" -- ja sitten vielä
enemmän alennettiin, kun he pantiin samalle laillisen ja poliitillisen
vallan ja oikeuden kannalle, kuin semmoinen rotu, jota he aina olivat
katsoneet liian huonoksi ja halvaksi edes ylenkatsottavaksi -- pelkiksi
etnoloogillisiksi nolliksi, joilla ei ollut mitään arvoa paitsi kun ne
toimivat yhteydessä jonkun inhimillisten rotujen luvunlaskussa jotakin
merkitsevän numeron kanssa.

Vielä lisäksi -- ja tämä on tärkein kohta -- hän näki, kuinka he, sillä
aikaa kuin näin kumartuivat häpeän ruoskan alle, varhain keksivät
heikon paikan vihollisensa pantsarissa ja vakaasti valmistivat itseänsä
tähdätäksensä siihen turmiollista iskua. He eivät pystyneet
taistelemaan ja sillä tapaa kostamaan heille tehtyä loukkausta; mutta
äärettömällä kärsivällisyydellä, verrattomalla järjestyksellä,
hellittämättömällä ja kaikki-käsittävällä innolla he saattivat varmaan
tylstyttää vihollisensa tarkoitukset. Ei, enemmän, he saattivat kääntää
tätä vihollista vastaan sen aseen, jolla hän oli koettanut aikaan saada
heidän alennustaan, ja sen kautta ehkä toimittaa samanlaisen alennuksen
sortajallensa. Se oli rohkea ajatus voitetussa kansassa. Ainoastaan
sotainen ja kuninkaallisen ylpeä rotu voi semmoisen luoda taikka
toimeen panna.

Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin jokaiselta tämän luokan
yksityiseltä jäseneltä aivan väistymätöntä ja kaikenpuolista miehuutta,
yhdistettynä aina valvovaan varovaisuuteen, sekä horjumatonta
luottamusta jokaiseen toveriin. Miesten, vaimojen ja lasten täytyi
ehdottomasti luottaa toisiinsa ja semmoista luottamusta ansaitakin.
Vaikka heillä oli silmät, he eivät saaneet nähdä; ja vaikka heillä oli
korvat, he eivät saaneet kuulla. Heille täytyi arvelematta ja
epäilemättä uskoa elämää ja kuolemaa koskevia salaisuuksia. Koko Etelä
oli sulatettava ja taottava yhdeksi saman-aineiseksi harkoksi, jolla
oli vaan yksi yhteinen ajatus, yksi korkea tarkoitus, yksi taipumaton
tahto. Se oli komea ajatus, joka tavallaan ansaitsi menestystä!

Se erosi kaikista muista vallankumouksen yrityksistä -- sillä
vallankumous se todellakin oli -- siinä varovaisuudessa ja taidossa,
jolla sitä täytyi johdattaa. Se oli semmoinen liikunto, joka tehtiin
vihollisen kasvojen edessä, lisäksi valtavan väkevän vihollisen. Sitä
täytyi salata ja peittää tältä viholliselta taikka sen menestys tuli ei
ainoastaan vaaran alaiseksi, vaan kokonaan ja auttamattomasti
mahdottomaksi. Jos Pohja alusta olisi nähnyt ja käsittänyt jotakin
tämän liikunnon todellisesta luonnosta, Kansakunnan valta olisi jo
idussa kukistanut sen. Etelän unioonisen, federaalisen taikka Uudestaan
rakentamista vaativan puolueen pelossa pitäminen taikka sortaminen ei
ollut mikään vaikea suoritettava tämän maakunnan harjaantuneille
johtajille, joitten takana seisoi suuttunut sotamiehistö ja voittamaton
kansa, jonka luottamus heidän viisauteensa ja harras uskollisuus
oikeuksiinsa vielä olivat järkähtämättä ja jolle he olivat vaan
rakkaammat jo kärsittyjen onnettomuuksien tähden; mutta tämän
toimittaminen ilman Pohjan epäluuloa ja pelkoa herättämättä, ennenkuin
se jo oli tehty ja taattu työ, vaati ääretöntä taitoa, kärsivällisyyttä
ja rohkeutta. Jos se onnistui, se oli kaikkein loistavin vallankumous,
mikä koskaan tehtiin. Jos se ei onnistunut -- noh, nuot siihen
ryhtyneet tunsivat, ettei heillä ollut mitään enää kadotettavana. Kun
sota päättyi, he ylpeästi olivat sanoneet: "kaikki on kadotettu, paitsi
kunnia"; mutta kun uudestaan rakentamisen määräykset tulivat, he
tunsivat itsensä peitetyiksi häpeällä, alennetuiksi mailman silmissä;
ei omien tekojensa tähden -- niitten puolesta he todellakin olivat
ylpeät -- vaan sen tähden, mikä heille oli tehty. Heidän tunteensa
olivat samat, kuin sen, jonka kimppuun kadunlakaisia on karannut.

Hullu katsoi luultavaksi, ettei todellista väkivaltaa alusta aiottu.
Arvattavasti ajateltiin, että pelkkä säikähyttäminen, vetoaminen
yliluonnollisiin pelkoihin ja ruumiillisen rangaistuksen uhkaus
riittäisivät kokonaan tärvelemään ja hajoittamaan mustien äänestyksen
sekä jättämään valkoisen vähemmistön voimattomaksi. Kun äskeisten
orjien ja pitkämielisten "Unionistein" odottamattomasta miehuudesta
huomattiin, ettei tätä aikaan saataisi paljaalla voiman osotuksella
ja aaveentapaisten pukujen ylle ottamisella, syntyi melkein
välttämättömänä seurauksena johonkin määrin väkivaltaisuuksia. Korskean
kansan ylpeys, omasta mielestänsä kovan vääryyden kärsineen kosto sekä
niitten kunnianhimo, jotka janoivat valtaa, pantiin kaikki altiiksi ja
riippuvaksi tämän taistelon päätöksestä. Tappelu oli jo aloitettu; ja
taantuminen ei olisi ollut ainoastaan turmiollinen, vaan myöskin
häpeällinen.

Tämän katsastuksen jälkeen Hullu saatti hyvin ymmärtää, kuinka verraten
vähäpätöinen tuo pelkkä kysymys niitten valtiollisista oikeuksista oli,
jotka Etelän miesten mielestä laillisesti olivat ilman valtiollisia
oikeuksia ja siveellisesti ja ymmärryksellisesti eivät kyenneet
semmoisia oikeuksia käyttämään. Hän näki myöskin nyt, ettei näitten
ihmisten rääkkääminen, joita he olivat ottaneet rangaistaksensa ja,
ainakin välillisesti, mieltänsä myöten tappaaksensa, synnyttäisi heidän
mielessään samaa inhon ja kauhun tuntoa, kuin se herättäisi Pohjan
"liiallisissa" ihmisystävissä, yhtä vähän kuin semmoistakaan, jota sopi
katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi. Hän saatti myöskin käsittää, että
erityinen viha varsin luonnollisesti vallitsi tässä kansassa kaikkia
niitä valkoisia vastaan, jotka auttoivat, kehoittivat, rohkaisivat,
järjestivät ja johdattivat mustia äänestäjiä, kun nämät puollustivat
poliitillista oikeutta ja poliitillista valtaa harjottivat.

Ne keinot, joita keksittiin ja käytettiin orjuuden suojelemiseksi ja
jotka olivat osottaneet itsensä hyvin tehokkaiksi, olivat erittäin
kehittäneet sitä henkeä, joka suosi vastenmielisten aatteitten
väkivaltaista tukehuttamista ja jota Pohjassa nimitettiin
"suvaitsemattomuudeksi" ja Etelässä "itsepuollustukseksi". Hän saatti
siis hyvin ymmärtää, kuinka voitiin katsoa varsin vähäpätöiseksi ja
anteeksi annettavaksi loukkaukseksi, että löi, haavoitti ja pahasti
piteli jotakuta äsken orjamaisen rodun jäsentä, eikä millään tavalla,
siveelliseltä kannalta katsoen, vaaralliseksi asiaksi, vaikka tappoikin
niitä, jos se oli tarpeellista heidän tarkoituksensa saavuttamiseksi.
Hän voi myöskin käsittää, miksi se heidän mielestään oli vaan "joku
tuiman oikeuden käyttäminen", kun he sortivat taikka surmasivat niitä,
jotka harrastivat tämän äsken luodun poliitillisen voiman saattamista
vaikutukseen ikäänkuin sen entisiä isäntiä vastaan. Hänelle selveni,
että he pitivät nurjaa mieltä Pohjassa syntyneitä miehiä vastaan, ei
ainoastaan heidän syntyperänsä tähden, vaan siitäkin syystä, että he
katsoivat heitä jonkunlaisiksi kansansa vihollisiksi; ja hän voi
ymmärtää, miksi vihollisuus ja vastenmielisyys häntä ja muita vastaan,
jotka olivat suuremmassa määrässä puuhanneet Uudestaan rakentamisen
toimeen panemista, olivat melkoisesti vähentyneet ja väkivaltaisuus
näitä kaikkia luokkia vastaan miltei kokonaan lakannut niin pian, kuin
ne eivät enää voineet vahingoittaa taikka eivät kyenneet järjestämään
mitään menestyvää vastustusta valkoisen rodun enemmistön tahtoa
vastaan, jossa rodussa yksinään he aivan vilpittömästi luulivat asuvan
syntyperäisen oikeuden hallita ei ainoastaan heitä itseään, vaan
myöskin sitä äsken orjamaista väestöä, joka eli heidän keskellään.

Hän luuli, että tämä selitys kaikin puolin suoritti tuon kysymyksen,
oli avain, joka avasi kaikki Ku-Klux laitosta koskevat salaisuudet
sekä tuon kauhun hallituksen aikana, joka seurasi sen perustamista,
että sen rauhan kestäessä (joka muutoin jää aivan käsittämättömäksi),
joka syntyi sen päästyä kieltämättömään ylivaltaan. Hän luuli
_Kukistus-politiikin_ jokaisessa muodossaan olleen seurauksena näistä
moninaisista johdattavista syistä; ja sen täydellisyys ja menestys
herätti hänessä rajatonta ihmetystä. Silloin kävi hänestä ilmeiseksi
asiaksi, että se ylpeys, kostonhimo ja häpeällisen sorron tunto, joka
asui Etelän kansan sydämessä, oli nielaissut kaikki muut ajatukset, oli
saattanut kaikki muut syyt ja suhteet heidän mielestään vähäpätöisiksi
ja mitättömiksi verrattuina tuohon "ainoaan suureen ja pyhään
tarkoitukseen", sen maan, johon he olivat niin muuttumattomalla
rakkaudella liittyneet, vapauttamiseen niitten vihollisten vallasta,
joita he katselivat syntyperäisellä vastenmielisyydellä ja inholla.
Kaikki muu oli hukkunut tähän ainoaan ajatukseen. Kaikki muu sopi antaa
anteeksi ja unhottaa; kaikki muut synnit saatti sovittaa, paitsi tämän
ainoan synnin tätä kaikkialle tunkeuvaa tarkoitusta vastaan. Se antoi
äänen ja värin koko tämän kansan henkiselle ja siveelliselle elämälle,
ja saatti semmoisen tuntumaan luvalliselta ja viattomalta, mitä muutoin
olisi pidetty kauheana ja hirvittävänä.

Ettei kukaan luulisi, että Hullu päätti äkkinäisesti tässä asiassa, on
yksi valaiseva tapaus kerrottu seuraavassa luvussa.



XLI LUKU.

Pro bono publico.[103]


Oli levottomuutta Rockford'in maakunnassa. Kukistus-politiiki kaikissa
erilaisissa asteissa oli menestyksellä pantu vaikuttamaan siellä.
Vaikka jokainen tiesi, että tämä maakunta -- kun tuota politiikia ei
käytetty, vaan kaikki ääntäjät harjottivat oikeuttaan mieltänsä myöten
antaa vaalilippunsa -- monen sadan äänen enemmistöllä vastusti
kukistus-puoluetta, oli kuitenkin John Walters'in kuoleman jälkeen
asiat ajettu niin taitavasti, että enemmistö toisella puolella oli
pysytetty vakavassa ja luotettavassa lukumäärässä, joka, kumma kyllä,
oli melkein yhtä suuri, kuin se enemmistö, joka ennen oli ollut sitä
vastaan.

Kuitenkin Rockford'issa oli aivan rauhallista; se oli todella
täydellinen sopusoinnun paratiisi. Henkikirjojen kertomusten mukaan
löytyi maakunnassa 1,143 mustaa miestä enemmän kuin valkoista; ja
ensimmäisinä vuosina, joina nämät mustat äänestäjät nauttivat
kansalais-etuoikeuksiansa, heidän oli ollut tapa -- varsin
hullumaisesti, se on totta, mutta ehkä luonnollisesti, ja kaikissa
tapauksissa kovin meluavaisesti -- vaatia, että joku osa viroista
täytettäisiin heidän oman rotunsa miehillä. Sen jälkeen kuin
kukistus-politiiki oli täydellisesti pantu käytäntöön ja John
Walters'ista oli niin salamyhkäisesti, mutta tehokkaasti suorittu,
tapahtui näitten viattomien ja eksytettyjen Afrikalaisten sydämissä
ihmeellinen muutos. Tosin he yhä ottivat osaa äänestyksiin,
kuten vaalilistat ja kertomukset osottivat, varsin kestävällä
säännöllisyydellä; mutta he eivät enää äänestäneet niitä, joihin
he kerta olivat olleet niin hartaasti liittyneet, eivätkä enää
vaatineet eikä valinneet henkilöitä, joilla oli sama väri, kuin
heillä itselläkin, taikka joita ennen oli yleisesti suosittu,
suurempi-arvoisiin tai -palkkaisiin virkoihin. Se oli sangen
kummallinen yhtymys; eikä puuttunut niitä, jotka viittasivat siihen,
ikäänkuin kieltämättömään todistukseen petoksesta taikka, niinkuin sitä
välisti nimitettiin, "pelottamisesta". Muutamat kaukana asuvat viisaat
miehet koettivat nostaa jonkunlaista melua sen johdosta; mutta heidät
saattivat helposti vaikenemaan kultakieliset puhujat, jotka loivat
kummallisia kuvauksia tuhatvuotisesta valtakunnasta ja siitä Edenin
kaltaisesta rauhasta, joka oli vallinnut Rockford'issa siitä hetkestä
saakka, kuin tuo rutontapainen Walters oli lähtenyt sen rannikoilta.

On omituista ajatella, mitä muutoksia on tapahtunut tuossa
eriskummaisessa Afrikalaisessa. Noina vanhoina hyvinä aikoina ennen
sotaa, jonka piti tuottaman Eteläis-valloille oikeus erota unionista,
todistivat ja vakuuttivat yhtä ääntä kaikki Etelän kansan nerokkaimmat,
varallisimmat, hientyneimmät, arvokkaimmat ja ylevimmät miehet -- nuot,
jotka omistivat orjia ja heitä työhön käyttivät ja ruoskivat, ostivat
ja möivät, avioliittoon saattivat ja avioliitosta erottivat, sikäli
kuin rodun tarpeet ja kasvattajan taipumus vaativat, -- vakuuttivat
nämät aivan kieltämättömäksi asiaksi (ja epäilemättä he tunsivat
neekerit paremmin, kuin kukaan muu, koska heillä oli suurempi tilaisuus
siihen), että musta mies ei ollut ainoastaan Jumalalta luotu ja
määrätty orjuuden tilaan, vaan että hän myöskin tarkasti ja terävästi
älysi omat tarpeensa, puutteensa ja kykynsä, sekä erinomaisella ilolla
tunnusti Jumalan kaitselmuksen, joka hyvyydessänsä ei ollut jättänyt
häntä isännättömäksi. Lyhyesti, he vakuuttivat aivan varmaksi ja
välttämättömäksi asiaksi, että Afrikalainen ei ollut ainoastaan luotu
orjuuteen, vaan tiesi niin hyvin luomisensa tarkoituksen ja oli niin
kiihkeä sitä täyttämään, että hän oli sekä tyytyväinen orjan oloonsa
ja meluten vaati sen iloja että myöskin kykenemätön lausumaan
osan-ottoansa ja sääliänsä niitten harvojen rotunsa jäsenten suhteen,
jotka olivat ilman tuota kaikkein suurinta siunausta -- isäntää. Tosin
kyllä löytyi myöskin siihen aikaan muutamia mielipuolia tässä rodussa
(eksytettyjä olento-parkoja!), jotka aina karkasivat pois kasvimaan
rauhasta, ylellisyydestä, onnesta ja taivaallisesta ihanuudesta, ja
pyrkivät kohti köyhyyttä ja puutetta, työtä ja tautia ja pakkasta
ja pohjoisnapaa ja -- vapautta! Mutta he olivat harhaantuvia
luontokappaleita, jotka vaan häiritsivät sen Edenin rauhaa, jota he
eivät olleet kylläksi viisaita eikä kylläksi hyviä nauttimaan.

Löytyi siellä myöskin semmoisia, jotka eivät tahtoneet uskoa tätä
todistusta orjan täydellisestä onnesta, vaan yhä väittivät, että
terveimmät, urheimmat, viisaimmat ja jaloimmat Afrikalaisessa rodussa
olivat ne, jotka karkasivat pois vapauteen. Mutta näitä ihmisiä ei
ollut monta, ja he olivat myöskin mielipuolia -- eikä ainoastaan
mielipuolia, vaan kateellisia, häijyjä ja verenhimoisia. Heitä
sanottiin "yltiöpäiksi" ja "abolitionisteiksi".

Niin pian kuin sota alkoi ja heille tarjottiin vapautta, tuon
nurintapaisen Afrikalaisen luonto näytti äkkiä muuttuneen. Jok'ikinen
heistä vastaan-otti sen, vieläpä semmoisella halulla ja innolla, joka
sangen suuressa määrässä antoi syytä siihen uskoon, että he olivat koko
ajan sitä kaivanneet. Tietysti me tiedämme, ettei niin ollut laita,
niitten todistusten kautta, jotka tunsivat heidät paremmin, kuin kukaan
muu; mutta siltä se _näytti_, kun he häärivät federaalisten armeijojen
perässä ja jättivät kotinsa, ystävänsä, sukulaisensa ja patriarkalliset
isäntänsä pyrkiäkseen puutteesen, vaaraan ja vapauteen.

Ja aina siitä saakka he ovat osottaneet samanlaista vastakohtaisuutta
ja ristiriitaisuutta luonnossaan. Aivan siihen aikaan asti, jolloin
Ku-Klux-Klani pääsi hyvään ja lujaan järjestykseen Etelässä, neekeri
osotti perin juurtunutta ja voittamatonta vastenmielisyyttä ja
taipumattomuutta, kun tuli kysymys, että hän antaisi entisten
isäntiensä selittää, sovittaa taikka valvoa vapauksiansa, _jollei_
semmoinen henkilö ollut julkisesti hyljännyt orjuuden ja kapinan
aatetta, ollut suoraan ja selvästi ilmoittanut puollustavansa mustan
rodun yhdenvertaisia laillisia ja poliitillisia oikeuksia ja valtaa
sekä näyttänyt tahtovansa myöntää niitä heille, Niin pian kuin tämä
hyväntekeväinen laitos, Klan'i, ja sen taitavammat ja täydellisemmät,
useilla erinäisillä riimillä tunnetut seuraajat: "Pyssy-Klubit",
"Sapeli-Klubit", "Pelottajat" ja niin edespäin, olivat kokonaan
järjestetyt kautta maan ja kävi ilmeiseksi, että nimeksi kuolleen
Chattelism'in[104] systeemin isällinen ja patriarkallinen henki yhä oli
elossa ja ahkeralla huolella valvoi entisten lapsenkaltaisten
alamaistensa onnea ja menestystä, kääntyivät heidän sydämensä jälleen
menneen ajan rakkaudella vanhojen isäntiensä puoleen, jotka, niinkuin
he nyt taas huomasivat, eivät olleet ainoastaan heidän parhaat, vaan
heidän ainoat ystävänsä, ei ainoastaan heidän vapautensa etevimmät ja
tunnollisimmat vartiat, vaan kerrallaan sen ensimäiset perustajat. He
siis hylkäsivät ja karttivat "niggeri-poliitikkoja" ja "radikaaleja" ja
kääntyivät ylenkatseella ja halveksimisella pois niitten puolesta,
joitten opit eivät yhtyneet Ku-Klux-Klan'in, Pyssy-Klub'ien ja
Pelottajien perus-ohjeisin ja turvautuivat jälleen ensimäiseen
rakkauteensa -- heidän luonnollisiin ja Jumalalta määrättyihin
ystäviinsä ja suojelioihinsa!

Tämä on ainakin mitä heidän luonnolliset ystävänsä ja suojeliansa
sanoivat; ja meidän täytyy myöntää, että he tiesivät enemmän
neekereistä, kuin kukaan muu, aivan niinkuin tallirenki tietää enemmän
siitä hevosesta, jolla hän ajaa ja jota hän hoitaa, kuin kukaan muu, ja
tietysti parhaiten tuntee hevosen ajatuksen hänestä, sanotusta
tallirengistä.

Rockford'issa oli siis rauha. Mutta jonakin pahana hetkenä kunnianhimon
käärme pujahti tähän Edeniin ja jätti jälkensä sen kukkiin. Kaksi
rauhan, reformin[105] ja konservatismin puolueen jäsentä loi
halukkaasti silmänsä samaan virkaan. Jonkun kokouksen valtaa vastaan
kapinoittiin; ja eräs välinpitämätön ja kunnianhimoinen mies ilmoitti,
että hän aikoi vedota Caesar'iin eikä ainoastaan Caesar'iin, vaan
myöskin Tony'yn ja todellakin kaikkiin mainitussa maakunnassa asuviin
Ham'in lapsiin, että he ratkaisisivat hänen ja hänen kumppaninsa
välillä. Rauhan ja järjestyksen puolue näytti olevan sangen tasaisesti
jaettu tämän asian suhteen; ja uppiniskainen luopio ja hänen ystävänsä
lupasivat noille kummallisille Afrikalaisille, että kaikki, jotka
äänestäisivät häntä, saisivat suojelusta sitä tehdessään ja että
tämän puolueen säännöllinen voima ei hätyyttäisi heitä eikä heitä
liioin säikähyttäisi. Todistukseksi he näyttivät revolverinsa ja
Winchesterinsa[106] ja käyttivät monta kirous-sanaa ja vuodattivat
heihin rohkeutta kannuttain.

Ja näitten puolelle Afrikalaiset kallistuivat.

Tämä tummien äänestäjien typerä nurintapaisuus huolestutti lain ja
järjestyksen puoluetta. Jos saatiin näin vedota tähän ebeniseen ääneen
ja sen avulla päästä valtaan, mihin rauhan, lain ja järjestyksen puolue
joutuisi? Jotakin oli tehtävä -- jotakin, joka hävittäisi tämän ylen
rohkean miehen vallan petettyjen seuraajiensa yli. Ei kelvannut koettaa
puolueen tavallisia keinoja, sillä epätietoista oli, mikä semmoisesta
menetyksestä seuraisi. Sen vuoksi päätettiin tukehuttaa luopioin
toiveet ja luovuttaa heistä heidän uudet kannattajansa sen hellän
rakkauden avulla, jolla nämät muistivat entistä johtajaansa, tuota
kunniatonta John Walters'ia. Arveltiin, että, jos voisi saada heitä
uskomaan, että se mies, joka pyysi heidän kannatustaan, oli yksi siitä
joukosta, jotka olivat kastaneet kätensä hänen vereensä, nuot tyhmät
Afrikalaiset hullumaisesta kunnioituksesta johtaja vainajansa muistoa
kohtaan olisivat ainakin häntä äänestämättä. Niin muodoin seuraava
kortti julkaistiin ja levitettiin yltympäri maakuntaa, samalla kuin
sille annettiin etevä sija _The Moccason Gap Rattler'in_ palstoissa: --

"_Kuka översti Marcus Thompson on?_"

"Rockford'in mustat äänestäjät, jotka ovat niin kiihkeät valitsemaan
tätä kuuluisaa uskalikkoa, vilpisteliää ja luopiota tämän maakunnan
sheriffin virkaan, eivät luultavasti tiedä koko sitä häpeätä, joka on
liittynyt hänen nimeensä. Se on hyvin tunnettu seikka, että hän monta
vuotta oli tämän maakunnan Ku-Klux'ein päällikkö ja Pelottajien johtaja
ja semmoisena tietysti oli edesvastauksen alainen niitten tekemistä
töistä. Kuitenkaan ei ole niin yleisesti tunnettu, että se oli hän,
joka suunnitti ja toimitti _John Walters'in_ murhan, ollen itse sen
joukon johtaja, joka ensin houkutteli hänet hänen kuolinpaikkaansa ja
jälestäpäin ei ainoastaan tappanut häntä, vaan ryösti häneltä melkoisen
rahasumman, jonka översti Marcus Thompson käytti omaksi hyödykseen.
Semmoinen on kuitenkin asian laita. Löytyy yltäkyllin todistuksia, että
hän ei ainoastaan keksinyt murhatuumaa, vaan oli aivan ensimmäinen,
joka kostutti kätensä Walters'in verellä. Hän toivoi, että hänen
silloiset poliitilliset kumppaninsa palkitsisivat häntä tästä teosta
sillä viralla, johon hän nyt pyrkii: Kun tästä ei tullut mitään, hän
vetoo Walters'in seuralaisiin, kannatusta saadaksensa. Hyväksyvätkö he
tätä punakätistä murhaajaa ja leskien ja orpojen ryöstäjää, se saadaan
vielä nähdä".

Vastaukseksi tähän Thompson julkaisi seuraavan: --

  _Rockford'in maakunnan äänestäjille_.[107]

  Viekoitellaksensa kansalaisia minua kannattamasta, on
  vastustuspuolue ahkerasti levittänyt sitä huhua, että minä otin
  ja omaksi hyödykseni käytin _kaksi tuhatta dollaria_, jotka
  olivat John Walters'illa, kun hän murhattiin. Minä en tahtoisi
  koskea näin vanhoihin asioihin, koska siinä tapauksessa
  _välttämättömästi täytyisi panna alttiiksi useat meidän parhaista
  kansalaisistamme_. Noihin aikoihin vallitsi suuri kiihko ja
  levottomuus ja epäilemättä monta asiaa tehtiin, joita olisi ollut
  parempi jättää tekemättä. Minä  olin siihen aikaan puolueeni
  exekutiivi-toimikunnan esimies tässä maakunnassa; ja tämän kautta
  julistan sen syytöksen, että käytin elikkä otin _omaksi
  personalliseksi hyödykseni_ yhtä ainoatakaan centtiä Walters'in
  luona löydetyistä rahoista, _kunniattomaksi, perättömäksi ja
  ilkeänjuoniseksi valheeksi_. Päinvastoin minä vakuutan, että
  jokainoa centti näistä rahoista käytettiin puolueen juoksevien
  menojen maksoksi tässä kamppanjassa, vaali-uurnien täyttämiseksi
  väärillä vaaliseteleillä ja vaali-certifikaatein ostamiseksi
  semmoisille henkilöille, jotka nyt pitävät virkoja tässä maakunnassa.
  Minulla on hallussani näitten teko-asiain todistamiseksi tarpeelliset
  dokumentit ja minä olen valmis niitä näyttämään, milloin hyvänsä
  minua siihen vaaditaan.

                                               Kunnioittavaisesti

                                               _Marcus Thompson_.

Hullu luki nämät kortit ja hymyili, vaikka ne herättivätkin surullisia
muistoja, tuon sovinnon hengen makeita ja rauhallisia hedelmiä, joka
oli puhaltanut yli maan, kun rangaistus uhkasi näitten lain ja
järjestyksen ritarien päätä -- näitten naamioittujen ulaanein, jotka
olivat sydän-öinä ratsastaneet ympäri. Niinkuin jo on mainittu,
säädettiin jumalallisen säälin vaikutuksesta useissa valtioissa, että
kaikista rikoksista, joita Ku-Klux'it, Pelottajat ja muut valtiolliset
seurat ja yhdistykset taikka yksityiset henkilöt näitten palveluksessa,
käskystä tai kehoituksesta olivat toimittaneet, että siis niistä
kokonainen ja täydellinen amnestiia ja anteeksi-anto myönnettäisiin.
Tämän lain kautta kysymys, kuka John Walters'in tappoi, oli käynyt
vähäpätöiseksi taikka mitättömäksi asiaksi. Se oli kanne, jota ei
huolittu edes kumota. Mutta syytös, että översti Thompson oli omaksi
hyödykseen käyttänyt murhatulta mieheltä ryöstetyt rahat, oli soimaus,
jota ei kukaan kunniallinen mies voinut kärsiä.

Näyttäisi siltä, kuin muutamissa yhteiskunnissa tuota
suoraa tunnustusta, että hän oli käyttänyt näin saadut rahat
vaali-virkamiesten lahjomiseksi ja turmelemiseksi, itsestänsä
pidettäisiin tuskin vähemmän ilkeänä asiana. Oli kuinka tahansa,
Mr. Thompson ilmeisesti tunsi itsensä kehoitetuksi personallisen
luonteensa puollustukseksi kieltämään toista ja toista vahvistamaan.
Mitä radikaali John Walters'in pelkkään tappamiseen tuli, hän katsoi
tarpeettomaksi puolestansa sitä myöntää taikka kieltää. Se oli yhtä
vähäpätöinen asia, kuin tuo kysymys lasten leikissä: "kuka kultakertun
tappoi?"

Hullu mietti tätä asiaa suruisesti ja vakaasti. Hänestä se osotti
vääristynyttä ja tylstynyttä siveellistä tunnetta; kuitenkaan hän ei
voinut muuta kuin sääliä kärsiviä ja ihmetellä sitä lujuutta,
joka oli synnyttänyt semmoista sielun tunnottomuutta. Hän muisti
kertomuksen Spartalaisesta nuorukaisesta, joka seisoi hymyilevänä ja
välinpitämättömänä sillä aikaa, kuin varastettu kettu raateli hänen
sisälmyksiänsä.



XLII LUKU.

"Rauha Warsovassa".


Ajan kuluessa Hullun personallinen asema naapuriensa suhteen yhä
parani. Näytti siltä, kuin olisi kummaltakin puolelta huomattu
miellyttäviä ominaisuuksia toinen toisessa. Miehet semmoiset, jotka
kaikkina niinä vuosina, joina hän oli asunut siellä, olivat pysyneet
kaukana hänestä taikka vaan kylmäkiskoisesti tervehtineet häntä ja
joitten oli ollut tapa puhua hänestä muille jos jollakin tavalla,
paitsi ystävällisellä, alkoivat vähitellen osottaa ensiksi
suvaitsevaisuutta ja sitten jonkunlaista hyvänsuopaa puolenpitoa. Tämä
oli erittäinkin lähitienoitten sivistyneempien ja vilkasmielisempien
miesten laita. He näyttivät jonkunlaisella kummastuksella havaitsevan,
että se mies, jota he olivat tottuneet niin katkerasti soimaamaan, ei
sentään ollut aivan epäseurallinen. Hänen tuttavuutensa näitten kanssa
kasvoi siis semmoisella tavalla, joka muistutti hänelle sitä
kärsivällisyyttä, jota välisti osotetaan mielipuolelle, joka on
johonkin määrään hupainen ja samalla aivan viaton.

Tämä asian laita saatti Hullun usein hymyilemään, vaikka hän nyt oli
tullut kyllin viisaaksi pitämään oikeassa arvossaan niitä rehellisiä
ponnistuksia, joita useat näistä miehistä tekivät voittaaksensa
perittyä ennakkoluuloa ja myöntääksensä hänelle sitä personallista
kunnioitusta, jota he luulivat hänen ansainneen. Hän ei enää
kummastellut, ettei niitä tervetuliaisia, joita alati valmis Länsi
tarjoo niille loppumattomille ihmisjoukoille, jotka tulvaavat sen
porteille, heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa annettu hänelle; mutta
hän kummasteli, että nämät miehet saattivat niin masentaa semmoisen
ennakkoluulon voimaa, joka oli käynyt vaistomaiseksi, semmoista halua
kaiken muukalaisuuden pois sulkemiseen, joka muutamien ihmispolvien
kuluessa oli ollut melkein yhtä kiihkeä, kuin Taivaallisen valtakunnan
asukasten, ja semmoista ylpeyttä, jota äskeisten tapausten säälitön
päätös oli niin syvästi loukannut, saattivat masentaa siinä määrässä,
että he vieläpä tunnustivat hänen _personallisen_ oikeutensa ja
ansionsa, kun nämät eivät olleet missään yhteydessä minkään
poliitillisen etu-oikeuden kanssa. Hän ei pettänyt itseään näitten
ilmaumien suhteen. Hän tiesi, etteivät ne ennustaneet mitään sen
lakkauttamista, jota nimitettiin poliitilliseksi suvaitsemattomuudeksi;
ettei tuo tunne ollut höltynyt, joka ei sietänyt käskyjensä
käytännöllistä vastustamista. Hän tiesi, ettei häntä suvaittu
sentähden, että hän tunnollisesti pysyi kiinni valtiollisissa
mielipiteissään, eikä sen tähden, että ne, jotka häntä ympäröivät,
olisivat arvelleet, että jokaisen miehen oli oikeus pitää ja puollustaa
semmoista poliitillista katsantotapaa, jota hän hyväksyi, eikä senkään
tähden, että semmoinen vapaus oli välttämättömän tarpeellinen aines
republikaanisessa hallinnossa -- vaan pikemmin huolimatta hänen
tunnollisuudestaan ja koska hänen mielipiteillänsä ei ollut mitään
toivoa tulevaisuudessa käytännöllisesti toteentua. Sen kielen, jota he
sydämessään käyttivät hänestä, luuli hän oikein olevan tämmöisen: "Hän
on kauhea radikaali; mutta hän ei ole kuitenkaan niin _paha_ mies.
Hänen valtiolliset mielipiteensä eivät voi nyt tehdä mitään vahinkoa.
Epäilemättä hän rehellisesti ajattelee niin: se on luonnollista, että
Pohjoisvaltalaisella miehellä on semmoinen katsantotapa. Mutta muutoin
hän ei ole niin ikävä". Sillä tapaa hänen jokapäiväinen elämänsä kävi
paljon kärsittävämmäksi.

Vakuutus niitten ainesten perinpohjaisesta voimattomuudesta, joitten
kanssa Hullu oli valtiollisesti työskennellyt, vaikutti epäilemättä
johonkin määrin hänen mieleensä ja käytökseensä. Hänen ajatuksensa
eivät olleet muuttuneet minkään suuren vasta-vallankumouksen kautta,
joka olisi tuuliaispään tavalla riehunut hänen ympärillänsä. Hänen
uskonsa inhimillisen oikeuden yhtäläisyyteen ja syntyperäisyyteen,
nimitettiin sitä peri-ajatukseksi taikka ennakkoluuloksi, oli yhtä luja
kuin sinä päivänä, jona ensiksi hänen mieleensä leimahti, että nuot
hänen ympärillänsä eroittivat pois kaikki afrikalaiseen rotuun kuuluvat
henkilöt tätä demokraatillista uskonkappalta toimeen pannessaan. Hän ei
voinut saada itseänsä ymmärtämään, että rodulla, ruumiin-iholla taikka
edellisellä orjuuden tilalla oli jotakin tekemistä _syntyperäisen_
oikeuden opin kanssa. Eikä hän voinut hyväksyä sitä väitöstä, jolla
meidän amerikalaisten oikeustojen lain-oppineet filosofit olivat
suostuttaneet itseänsä puolueettomuuteen tuossa äskeisemmässä
taistelossa vapauden puolesta, joka on tavallisemmin selitetty
lauseella: "ääni-valta ei ole mikään oikeus, vaan privilegiumi". Hänen
oli siis mahdoton taipua mihinkään ajatus-juoksuun taikka politiikiin,
joka menestyksensä puolesta riippui siitä, että enemmistön ääntä --
joko petoksen, vääristyksen taikka väkivallan kautta -- pakoitettiin
vaikenemaan ja kiellettiin. Se seikka, että joku oli syntynyt orjana,
ei hänen silmissään koskenut kysymykseen hänen syntyperäisestä
oikeudestaan, koska hän katsoi orjuutta yksinkertaisesti luonnottomaksi
ja vääräksi satunnaisuudeksi -- semmoiseksi yhteiskunnan tilaksi, joka
oli pantu oikean ja luonnollisen tilan sijaan, pysäyttäen jälkimäisen
tointa ja riistäen muutamilta henkilöiltä niitä oikeuksia, jotka
heillä oli. Jonka vuoksi, kun semmoiset väärät ja säännöttömät olot
lakkasivat, kaikki niitten kautta kärsineet olivat palautettavat niihin
oikeuksiin, joita olisi pitänyt olla heillä, jolleivät nuot olot olisi
syntyneet; ja näitten oikeuksien, arveli hän, tuli vaikuttaa taaksepäin
ja muodostua aivan samanlaisiksi, kuin jos tuo luonnoton orjuuden tila
ei olisi tullutkaan väliin.

On kuitenkin varsin luultavaa, että hän harvemmin etsi tilaisuutta
lausuaksensa semmoisia ajatuksia ja piti vähemmän huolta semmoisten
mielipiteitten teroittamisesta muihin siitä syystä, että se ehkä
tuottaisi kärsimisiä niille, jotka hyväksyivät ja uskoivat niitä. Itse
puolestansa hän ei voinut ymmärtää, kuinka kenenkään rotu taikka tila,
varallisuus taikka varattomuus, taitamattomuus taikka taito vaikuttaisi
hänen kansalais-oikeuksiinsa: hän oli varma siitä, että ne eivät saisi
vaikuttaa, jos republikaanisen ja demokraatisen hallinnon teoriia oli
oikea -- että nimittäin enemmistö oli hallitseva. Hän tunsi, että
tietämättömyys, köyhyys ja ebeninen iho olivat itsekukin kauheita
haittoja, ja myönsi, että sopi lukea niitä kaikkia yhteiseksi vammaksi
meidän amerikalaisessa demokratiiassamme; mutta hän ei voinut myöntää,
että jossakussa taikka kaikissa niistä oli jotakin perustusta
todellisiin eli oikeihin poliitillisen vallan tai syntyperäisen
oikeuden rajoituksiin. Hän halveksi tuota miehuuden puutetta, joka
vaiti-ololla koettaa välttää edes-vastausta taikka joka taipuu
vääryyteen päästäksensä vastustamisen vaivasta.

Kuitenkin hän tunnusti itsellensä, että, jos hän olisi yksi tuosta
onnettomasta ja ylenkatsotusta rodusta, jos häntäkin rasittaisi
tämän köyhyys, kokemattomuus ja avuttomuus, lyhyesti, jos hän
olisi tässä suhteessa aivan samanlainen kuin yksi hänen mustista
kanssa-kansalaisistaan, hän ei puolestansa ajattelisi mitään
semmoista, kuin poliitillisten oikeuksiensa käyttämistä taikka
itselleen vaatimista, vaan, päinvastoin, mukaantuisi semmoisella
kärsivällisyydellä, joka olisi hänen voimassaan, kaikkeen, mikä vaan
tulossa oli, toivoen ja odottaen jompaakumpaa näistä kahdesta asiasta,
nimittäin: joko, että joku muutos parempaan päin tapahtuisi hallitsevan
luokan luonnossa ja taipumuksissa, taikka, että ilmaantuisi joku
tilaisuus lähteä pois johonkin seutuun, joka olisi ulkopuolella heidän
valtaansa. Hän todella katsoi kummastuttavaksi sankariuden esimerkiksi,
että musta mies oli niin kauan aikaa pannut ei ainoastaan omaa, vaan
myöskin pikku lastensa hengen alttiiksi ja mennyt vaali-uurnien luo
niihin laskeaksensa vaalilippuansa semmoista kauheata ylivoimaa
vastaan. Hän arveli, että nuot, jotka olivat kuolleet toisen taikka
toisen suvaitsemattomuuden muodon kautta siitä ajasta asti, kuin eräs
suuri kansakunta väärin takasi heille turvallisuutta, vapautta ja
kansalais-oikeuksia; nuot tuhannet, jotka kaatuivat Ku-Klux'ein ja
Pyssy-Klubien väkivallan sekä sen surkean, vaikka luonnollisen
julmuuden uhrina, joka alotti ja kannatti Kukistus-politiikia --
näitten tuhansien hän arveli muodostaneen täydellisen marttyyrein
armeijan juuri niitten peri-ajatusten tähden, joita hän yhä uskoi ja
joista hän kerta oli niin ylpeä.

Hän ei olisi mielestään kuitenkaan tehnyt oikein, jos hän olisi
houkutellut elikkä kehoittanut muita tuhansia kiusaamaan samaa kohtaloa
ja koettamaan käyttää samoja oikeuksia. Hän ei voinut yllyttää heitä
tekemään, mitä hän ei itse samassa tilassa olisi tehnyt. Hänestä tuntui
siis, kuin hänen ei olisi sopinut neuvoa heitä sen koommin asettumaan
vastarintaan sen hyväksi, mitä nimitettiin heidän oikeuksiksensa,
taikka yrittämään voittaa jotakin näitten harjottamisella taikka
vaatimisella.

Vaikka ei siis mikään personallinen pelko eikä väkivalta pakoittanut
häntä äänettömäksi, vaikka hän vieläpä melkoisella itsepintaisella
ylpeydelläkin kehui voivansa yhtä vapaasti lausua ajatuksensa siellä,
kuin Uuden Englannin kunnailla tai syntymäkodissaan Lännessä, hän ei
voinut muuta kuin hymyillä sitä petelmää, joka piili hänen omissa
sanoissaan. Kukistus-politiiki oli yhtä täydellisesti sammuttanut hänen
halunsa astua esiin, kuin jos se olisi pannut toimeen sen tuuman, joka
laskettiin Bentley'n Tienristeyksessä. Hän ehkä ei itse joutuisi
mihinkään pulaan, vaikka hän lausuisi ajatuksensa; mutta hän tiesi
hyvin, että ne, jotka kuuntelisivat häntä, ikäänkuin pyytäisivät
puoleensa vaaroja ja kärsimisiä, jos he uskaliaasti koettaisivat
toteuttaa hänen mielipiteitään. Hänellä oli tavallaan täysi vapaus
menetellä mieltänsä myöten: mutta seuraukset hänen menettelystään
olisivat muille olleet niin hirveät, että hänen olisi pitänyt olla joko
enemmän taikka vähemmän, kuin ihminen, voidaksensa niitä aikaan
saattaa. Ilman siis luopumatta peri-ajatuksistaan, niinkuin hän nimitti
niitä -- sillä hän oli melkein ruvennut uskomaan, että mitä sanotaan
"peri-ajatukseksi", ei ole muuta kuin syvälle juurtunut ajatus-tapa ja
peritty uskon järjestelmä -- hän taipui tyvenesti siihen, että ne
tehtiin tehottomiksi ja tyhjäntäpöisiksi enemmistön tahdon kukistamisen
kautta taikka pikemmin sillä, ettei arvon laskussa pidetty niitä
minään, jotka vastustivat valkoista enemmistöä. Näin tehden hän
havaitsi nauttivansa personallista rauhaa ja suvaitsevaisuutta, joka
oli sangen mieluisaa sen jälkeen, mikä oli käynyt edellä. Missä häntä
oli vihattu rajattomasti ja soimattu arvelematta, siellä häntä nyt
sallittiin yhdellä "jos" taikka kiitettiin yhdellä "mutta".

Hullu tunsi oppivansa viisautta, kun hän näin taipui välttämättömyyden
alle, ja rupesi vähitellen arvostelemaan itseään ja naapureitaan
suuremmalla ja soveliaammalla leppeydellä, kuin tähän asti. Hän näki,
että hän oli odottanut liian paljon, että hän oli ollut kylläksi
yksinkertainen luulemaan, että leopardi _voisi_ muuttaa täplänsä,
vaikka Ethiopialainen vielä säilytti tumman nahkansa. Hän oli lisäksi
kiitollinen siitä suvaitsevaisuudesta, jota hänelle osotettiin, ja
katsoi jonkunlaisella kummastuksella niitä miehiä, jotka niin suuressa
määrässä unhottivat elikkä jättivät menneet sillensä, että he tämän
tekivät. Hän vieläpä joutui sille kannalle, että hän, taaksepäin
katsoessaan, kovasti ihmetteli sitä mielentilaa, joka kerta oli
vallinnut hänessä. Hän oli valmis nauramaan monta liiallista miehuuden
ja itsenäisyyden käsitystä, jotka hänellä kerta oli ollut, sekä
kummastelemaan, kuinka hän koskaan oli voinut olla niin sanomattoman
tyhmä, että hän odotti muuta, kuin mitä todella oli tapahtunut. Sillä
tapaa syntyi joku molemminpuolisen kärsivällisyyden henki; he eivät
enää suuttuneet hänen mielipiteisinsä, ja hän ei enää lausunut niitä;
he antoivat anteeksi hänen katsantotapansa hänen pohjoisen syntynsä ja
kasvatuksensa tähden, ja hän antoi anteeksi heidän tekonsa heidän
eteläisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden; he eivät pitäneet väliä
hänen valtiollisilla vakuutuksillaan, koska semmoinen keino oli
keksitty, jonka avulla voitiin estää niitten kiteytymistä seurauksiksi,
ja hän ei koettanut panna niitä käytäntöön, koska se olisi ollut turha
vaiva.

Tämän sydämen muutoksen kautta Hullu todella vähitellen herkesi
harrastamasta niitä asioita, jotka ennen olivat hänestä olleet niin
perin tärkeät. Huomaten oman hulluutensa ja kuinka puoleton tuo
taistelo suuren kansan ylpeätä henkeä ja sivistystä vastaan oli ollut,
johon niin äkkinäisesti ruvettiin, hän koetti vaan nauttia sitä, mikä
oli hupaista heidän ympäristössänsä, ja unhottaa kuluneen ajan riidat.
Hän oli oppinut, ettei Pohjan henkeä, ajatustapaa ja elämää voi
silmänräpäyksessä istuttaa Etelään; että jos nuot molemmat toisistaan
eriävät sivistykset koskaan voisivat sopia ja sulata yhteen toinen
toisensa kanssa, se olisi silloin, kuin aika ja asianhaarat olivat
suotuisammat taikka kuin joku suuri mullistus oli niin kääntänyt
ajatuksen virrat, että ne yhtyivät yhteen, kaikki valtaavaan tulvaan.

Rauha siis vallitsi Warrington'issa. Vanhoja ystäviä unhottamatta Hullu
hankki uusia, siunasi päivänpaistetta ja siimestä, ajatteli vähemmän
lähimmäistensä hyvää ja enemmän omaa mukavuuttansa sekä iloitsi, että
se taistelo, jonka viisaat miehet olivat jättäneet hänen ja hänen
kanssa-työskenteliäinsä taisteltavaksi, nyt oli päättynyt. Hän oli
taistellut jäykästi ja hyvin. Kaikki myönsivät sen. Ennenkuin hän
tunsi, että juuri se aines, joka oli uskonut tämän taakan hänelle,
petti, hylkäsi, epäili ja soimasi häntä, hän ei ollut milloinkaan
ajatellut antaumista. Kun hän oli kerran ilmoittanut suostuvansa
Uudestaan rakentamisen tuumaan, vaikka hän panikin vastalauseensa
sitä tehdessään, hän tunsi, ettei hän voinut kunnialla luopua
taistelosta, ennenkuin noitten hänen sotaveljiensä päätös taikka lupa
päästivät hänet siitä. Tämä oli tapahtunut ja hän oli nyt vapaa
velvollisuudestaan. Kun kansakunnan sotavoima vedettiin pois, kamppailu
oli lopussa. Menestymättömyys oli piirretty viisaitten miesten
lempi-aatteen haudalle. Jonkunlaisen helpoituksen, jollei
tyytyväisyyden, tunteella Hullu tunnusti tämän lopun. Hän oli niinkuin
täysin palvellut soturi, joka, vaikkei voittoisa, istuu vanhalla
ijällänsä kruunattuna monen haavan kunnialla, levollisena ja
tyytyväisenä, huolimatta sodankäyntinsä epäsuotuisasta päätöksestä.

Hän yhä uskoi siihen asiaan, jonka puolesta hän oli taistellut, ja
oli lujasti vakuutettu siitä, että ne, joitten kanssa hän oli
työskennellyt, joskus tulevaisuudessa kykenisivät hankkimaan itselleen
todellista vapautta, mutta siinä taistelossa hän ei voinut tehdä
paljon. Hän luuli, että se olisi pitkä ja kestäväinen; että horjuva
vaaka vaapuisi vielä monta sukupolvea; ja että sillä aikaa tuo korskea,
itseensä luottavainen ja vaistomaisesti hallitseva aines, joka jo oli
haastanut Kansakunnan voiman-mittelöön, joutunut tappioon ja _tappiosta
temmannut voiton varsinaiset hedelmät_, saavuttaisi vielä suurempia
triumfeja ja epämääräiseksi ajaksi pitäisi kansallisen voiman johtonsa
ja tarkastuksensa alla. Hän näki tämän ilman kateutta; sillä hänestä
oli selvä, että kansalla, joka voi toimittaa niin ihmeteltäviä
valtiollisen silmänkääntö-taidon temppuja niitten pelkoa ja tuskin
epäluuloakaan herättämättä, joitten voimaa he olivat tunteneet, mutta
joitten vallan he olivat kumonneet -- joitten kunnian he jo olivat
tallanneet tomuun, siksi kuin katsottiin paljon kunnollisemmaksi, että
oli tavottanut kansakunnan henkeä, kuin pannut oman henkensä altiiksi
iskua torjuakseen -- että siis semmoisella kansalla oli erityisessä
määrässä ne ominaisuudet, joita tarvitaan vallan saavuttamiseen ja
säilyttämiseen.

Vaikka häntä kyllä harmitti näitä seikkoja huomatessaan, ja vaikka
hänen poskensa punastuivat jostakin häpeäntapaisesta, kun hän muisti
oman kansansa ontuvan, horjuvan epäneuvoisuuden ja kuinka se oli
antaunut kivulloiseen, _taudintapaiseen_ hentomielisyyteen, luopuen
tämän vuoksi tosi-vallasta, pettäen ja hyljäten liittolaisensa sekä
sälyttäen heidän päällensä sen tappion alennuksen ja häpeän, joka siitä
seurasi, hän ei voinut muuta kuin jonkunlaisella ylpeydellä myöntää,
että ne, jotka näin olivat vastustaneet ja voittaneet voittajansa,
olivat syntyneet miesten hallitsijoiksi, olivat semmoisia, joitten
valta ei suinkaan vaipuisi mistäkään jäntevyyden puutteesta. Hän katsoi
eteenpäin ja näki, kuinka he jälleen saavuttivat _ante bellum_ päivien
ylpeän ylivallan -- vaikka ei milläkään tyytyväisyydellä; sillä mitä
hän niin kauan aikaa oli nimittänyt "peri-ajatuksikseen", seisoi
jäykästi tiellä, ja hän oli paitsi sitä varma, että he joskus
kukistuisivat -- mutta ainakin ihmettelevällä ylpeydellä tämän
amerikalaisen rodun haaran ky'ystä.

Näin päivät lensivät, ja aurinko loisti, ja Warrington kävi
kirkkaammaksi, ja Lily kasvoi kauniimmaksi ja kypsemmäksi, ja Metta
näytti enemmän matroonan kaltaiselta ja vakavalta, ja Hullu istui
päivänpaisteessa. Ne siteet, jotka liittivät Lilyn ja hänen isänsä
toisiinsa, olivat aina olleet tavattoman lujat, mutta ne olivat käyneet
kahta vertaa lujemmiksi ja vahvemmiksi Lilyn sankariteon kautta. Ennen
hän oli ollut isänsä kumppani ja oppilas; sen jälkeen hän oli ollut
vielä useammin hänen kumppaninsa, mutta oppilaan-tilan ajatus näytti
kadonneen isällisen toivon ja ylpeyden itsensä kieltämiseen. Hänen
edistyttämiseensä isä nyt pyhitti sen elämän kypsimmät voimat, jonka
tytär oli pelastanut. Käsittäen täydellisesti hänen johonkin määrin
katkonaisen kasvatuksensa puutteet, kun hän joutui sen hedelmää
tutkimaan, hän ihmetteli, mitä oli aikaan saatu. Sille perustukselle,
jonka Metta väsymättömällä ahkeruudella oli laskenut, oli lujasti
rakennettu molempien vanhempien aina sallitun ja luottavan vapauden
kautta, sekä erittäin sen kautta, että isän oli ollut tapa keskustella
tyttärensä kanssa kaikista niistä asioista, jotka olivat ennen muita
vetäneet hänen huomionsa puoleensa. Halu puhua järkevästi isän kanssa
näistä aineista oli tehnyt, että tytär osittain kyselemällä semmoisia
asioita, osittain tiedustelemalla kirjoja ja aikakauslehtiä, joita isä
luki, oli perehdyttänyt itsensä niihin niin, ettei löytynyt monta
yleistä ajatuksen esinettä, joista hän ei pystynyt keskustelemaan, ei
ainoastaan ymmärtäväisesti, vaan myös alttiisti ja semmoisella
selvyydellä ja alkuperäisyydellä, joka oli kummastuttanut niitä harvoja
vieraita, joitten kanssa hänellä oli tilaisuus ajatuksia vaihtaa.
Nähden tämän perustuksen lasketuksi, Servosse päätti jatkaa hänen
kasvatustaan melkein samalla tavalla, ohjaten sitä nyt erityisiin
aineisin ja tehden tuommoista kätevyyttä monilukuisissa asioissa
pikemmin hänen kasvatuksensa ripsu-koristeeksi kuin itse kankaaksi,
sillä hänen mielestään melkein sama suhde saisi vallita niitten
välillä, kuin pitäisi olla tosi-elämässä. Koska se oli hänen
ajatuksensa, että todellinen kasvatus oli enemmän siinä, että pystyi
hallitsemaan yhtä ainetta, havaitsemaan, keksimään ja järjestämään
asioita, jotka olivat yhteydessä sen kanssa, kuin siinä, että vaan
opittiin noita tosiseikkoja, hän ei rajoittanut hänen opin-alaansa
kuiviin osa-asioihin eikä askarruttanut hänen mieltänsä erityisten
perustelmien tutkimisella. Hänen tähtensä hän kääntyi jälleen noille
ajatuksen tanterille, jotka olivat olleet hänen nuoruutensa ja
varhaisen miehuutensa ihastus, ja johdatti lempeällä kädellä hänen
jalkansa halki kirjallisuuden kauniitten kenttien -- mailman ajatuksen
historian. Rinnatusten tämän kanssa hän levitti hänen eteensä tuota
toista kirjaa, jota me _nimitämme_ historiaksi -- kertomusta mailman
ulkonaisista tapauksista, sen sankarien teoista, sen marttyyrien
vääryyksistä ja sen suurten pahantekiäin synneistä sekä siitä vähästä,
mitä tiedämme sen isojen joukkojen kärsimyksistä, taakoista ja
onnettomuuksista. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään muuta koulua,
kuin kotinsa, eikä mitään muita opettajia, kuin hartaat vanhempansa.
Hänen tähtensä he olivat karkottaneet kotipiiristään lapsuutensa kielen
ja rajoittuneet semmoisiin kieliin, jotka pitkästä käyttämättömyydestä
olivat käyneet kankeiksi heille. Hän oli oppinut kolme asiaa, joita
Servosse katsoi kaikkia muita tärkeämmäksi; _ensiksi_, että kasvatus on
kokonaisen elämän työ eikä mikään semmoinen asia, jonka voi muutamina
vuosina suorittaa; _toiseksi_, että oppilaan useimmissa aineissa täytyy
myöskin olla opettaja, taikka toisin sanoin, että opettajan tehtävä on
pikemmin siinä, että hän tutkii oppilaan tietomäärää, kuin siinä, että
hän johdattaa häntä tietojen hankkimisessa; ja _kolmanneksi_, että
tietäminen on huomaamista, ymmärtämistä ja kyky opittua esitellä.

Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä
ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä
velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin
heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen
vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden
asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen
elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria
tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja
tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja
viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli
jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä
tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin
arvannut.

Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä
ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa
hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella,
riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut _accès de la
foliensa_ aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden
tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.



XLIII LUKU.

Ystävällinen välitys.


Lukia muistanee, ettei John Burleson ollut jättänyt ilmoittamatta
översti Servosse'lle, mitä juonta Melville Gurney oli käyttänyt
auttaaksensa Lily'n pakoa, kun hän oli tuntenut hänet tuona hänen
vaarallisen ratsastuksensa yönä. Servosse'lla oli semmoinen luottamus
mielihevosensa ominaisuuksiin, ettei hän alusta ollut taipusa antamaan
niin paljon arvoa tuolle teolle.

"Koska Nuori Lollard kerran oli sivunnut Mr. Gurney'n, ei ollut suurta
mahdollisuutta, että tämä parhaallakaan tahdolla olisi voinut pysäyttää
tytärtäni. Ei löydy koko valtiossa toista hevosta, joka voi suorittaa
neljä penikulmaa semmoisessa ajassa, joka tämän varsan mielestä olisi
jonkun arvoinen", hän arveli Burleson'ille.

"Saattaa olla", vastasi tuo kunnon mies vanhalla karkealla ja
uhkamielisellä tavallansa, "vaikkei se tamma, jolla Mel. Gurney sinä
yönä ratsasti, ollut sekään mikään hituri. Mutta otaksukaat, että hän
olisi käyttänyt pistooliansa, jota hän pitelee yhdellä kädellä yhtä
hyvin kuin kahdellakin. Minun luullakseni ei voisi missäkään tilassa
saattaa Mel. Gurney'ta ampumaan ketäkään ladyä; eikä kukaan koskaan
voisi missäkään valossa erehtyä niin, että hän pitäisi Lily'a minäkään
muuna. Yksin se tapa, jolla hän istuu hevosen selässä, osottaa sitä.
Mutta otaksukaat, että hän olisi -- otaksukaat, että hän ei olisi ollut
se uljas, ritarillinen Mel. Gurney, jota hän on: kuinka sitten olisi
käynyt?"

"Mies, jonka on vasen käsi lävitse ammuttu ja jonka täytyy hallita
täysi-veristä hevosta, ei voi tuottaa suurta vaaraa revolverillansa
sille, jolla on Nuori Lollard allansa ja avoin tie edessään", vastasi
Hullu iloisella naurulla. "Todellakin, Mr. Burleson, olen pian valmis
uskomaan, että etu oli toisella puolella. Ensiksi Mr. Gurney saisi olla
kiitollinen siitä, että luoti kävi hänen käsivarteensa. Tietysti se oli
sattumus; mutta minä en tahtoisi luottaa semmoisiin sattumuksiin, kun
Lily tähtää minua revolverilla vähemmän kuin kymmenen askeleen päästä.
Hänellä on kummallisen varma käsi. Paitsi sitä en tiedä oikein, kun ei
vaan Mr. Gurney'n tulisi pitää yhtenä tuon yön armon-osotuksena sitä
asiaa, ettei hänen tammansa saavuttanut Nuorta Lollard'ia. Minä en ole
ensinkään varma, vaikka Lily, yllytettynä hurjuuteen saakka kun hän
oli, olisi näyttäynyt vaarallisemmaksi vastustajaksi".

"Minä näen, että olette päättänyt olla myöntämättä ystävälleni
Gurney'lle mitään muuta kunniaa, kuin että hän keksi sukkelan jutun
omaa tappiota peittääkseen", lausui Burleson.

"Minä tunnustan", vastasi Servosse kylmäkiskoisesti, "etten voi havaita
paljon muuta ansiota siinä. Minusta näyttää siltä, kuin tuo nuori mies
olisi tehnyt kaikki, mitä hän voi, estääksensä tyttäreni pakoa, ja kun
tämä ei onnistunut, keksinyt jutun kanista ja tapaturmaisesta
laukauksesta, välttääksensä pilkkaa, kun hän oli päästänyt naisen
kulkemaan vartiopaikkansa ohitse. Arvatakseni hän olisi pikemmin
kuollut kuin tunnustanut sen. Luullakseni olisin minäkin hänenä tehnyt
mitä hyvänsä, ennenkuin olisin siihen mennyt. Tietysti minä en tahdo
loukata teitä, kun puhun näin teidän ystävästänne. Ensiksi olin niin
hämmästynyt siitä, että yksi, jota olin pitänyt oivallisena,
miehekkäänä toverina, joka oli käynyt minun talossani ja jonka isää
minä niin vilpittömästi kunnioitin, oli ollut tuossa joukossa ja
ottanut osaa tuommoiseen toimeen, etten voinut levollisesti asiaa
ajatella. Minä olin todellakin niin kiitollinen tyttäreni pelastuksesta
kuoleman vaarasta, puhumatta siitä, että itse olimme välttäneet kauhean
kohtalon, että luulen, että olisin voinut kiitollisuudesta syleillä
joka miestä tuossa murhaaja-joukossa, yksinkertaisesti sen vuoksi,
ettei heidän onnistunut tehdä, mitä yrittivät".

"Sulkien heidän lukuunsa nöyrän palveliannekin, arvaan minä", lausui
Burleson hyvän-sävyisesti.

"Tietysti", vastasi Servosse. "Minulla ei ollut silloin mitään syytä
eroittaa teitä yleisestä tuomiostani. Siitä päättäen, mitä olin teistä
ennen tietänyt ja kuullut, minua ei todellakaan kummastuttanut, että
tapasin teidät semmoisessa seurassa".

"Te tulette minuun ainakin yhdessä asiassa", sanoi Burleson, punehtuen
puhuessaan. "Puhettanne ei mikään suoruuden puute pilaa".

"Me olemme yhtälaiset useammassakin kohdassa, Mr. Burleson", lausui
Hullu miettiväisesti ja vaaria pitämättä toisen hämmingistä. "Minä olen
ajatellut sitä monta kertaa tuon yön jälkeen. Tarkastaessani kaikkia
asioita, jotka kuuluvat yhteyteenne Klan'in ja ryöstöretken kanssa
(ja sama koskee myös nuorta Gurney'ta), näyttää minusta siltä,
kuin minä olisin teidän sijassanne tehnyt saman; paitsi että
varon, ettei minulla olisi ollut rohkeutta luopua erehdyksestäni ja
erittäin niin miehuullisesti panna vastalausetta, kuin te Bentley'n
Tienristeyksessä, josta Lily on kertonut minulle".

"Älkäät, jos suvaitsette, översti!" sanoi Burleson, ja hänen miehekkäät
kasvonsa lensivät punaisiksi kerta toisensa perästä. "Minua peräti
hävettää, että minun huomattiin narrimaisesti pelkäävän pilkkaa
jostakin, joka jollakin tapaa oli yhteydessä tuon asian kanssa.
Tiedättekö, etten kertaakaan ajatellut asian oikeutta tai vääryyttä eli
arvostellut sitä sillä tapaa, kuin te vaistomaisesti sitä arvostelette.
Minä ajattelin vaan asian epäviisautta ja vaaraa -- minä tarkoitan
vaaraa kansallemme, Etelälle. Minä en muistanut erittäin itseäni; sillä
minä olin päättänyt muitten kanssa kohdata kaikki, mitä tuli. Minä
tahdoin nähdä puolueeni voittavan enkä ottanut ensinkään teidän
oikeuksianne lukuun. Minä en todellakaan myöntänyt, että teillä oli
mitään oikeuksia -- mitään laillisia taikka siveellisiä oikeuksia
poliitilliseen valtaan, tarkoitan. Minä pidin neekerin vapauttamista
laillisen vallan-anastuksen ja siveellisen kunniattomuuden tekona, ja
katsoin teitä kaikkia carpet-baggereita ja scalawag'eja osallisiksi
tuohon rikokseen. Minusta tässä väkivallassa oli kylläksi puollustusta
jokaiselle säännöttömälle sodankäynnille, paitsi semmoiselle, jossa
todella henki vietiin, josta itse teossa alusta ei uneksittukaan.
Totuutta puhuakseni, minä arvelin, että olisi hyvä asia, jos noin
puolet maan niggereistä vedettäisiin ulos ja piestäisiin noin pari
kertaa kuukaudessa; enkä minä ole varma, vaikka se nytkin olisi
paikallansa".

"Vanhan Jerry'n tappaminen herätti minut ensiksi. Minä olin poissa
siihen aikaan enkä tietänyt sanaakaan siitä. Jos olisin ollut täällä,
ei sitä olisi tehty, paitsi hengettömän ruumiini yli. Minä tunsin hänet
lapsuudestani asti; ja jos koskaan löytyi rehellistä, kristittyä
niggeriä maan päällä, hänen nimensä oli Jerry Hunt. Jumalisten! Sir,
hiukseni nousivat pystyyn, kun sain kuulla siitä! ja, sieluni
pelastuksen kautta, översti, minä en ole vieläkään voinut päästä siitä
ajatuksesta, että minun on hänen verensä käsilläni. Tahdon tulla
kirotuksi, jollei minusta tunnu aivan siltä!"

"He janoivat kiihkeästi teitä sen jälkeen, översti. Ihmiset ovat
tavallaan juuri niinkuin koirat. Antakaat heidän vaan päästä veren
makuun ja he ovat julmat, kuin sudet. Kohta kun Jerry oli tapettu,
näytti siltä, kuin koko Klan'i olisi himonnut verta. Ainoastaan harva
vastusti sitä -- mutta heitä oli kylläksi ja he olivat oikeata lajia.
Sattui lisäksi niin, että useimmat näistä olivat nuoria huimapäitä,
niinkuin Mel. Gurney ja minä itse. Vanhat miehet lukevat tavallisesti
ansiokseen koko mailman konservatismin; mutta se on varsin suuri
erehdys. Vanhan miehen konservatismi tarkoittaa vaan vaaran torjumista
-- omien liepeittensä puhtaana pitämistä; mutta nuori mies huopaa yhtä
vahvasti, kuin hän soutaakin. Jos hän vastustaa jotakin asiaa
semmoisessa seurassa, hän taistelee sitä vastaan kynsin hampain. Voitti
taikka voitettiin, yhtä kaikki hän menee muun joukon kanssa, ottaa osaa
vaaraan ja sälyttää edesvastauksen päällensä. Mutta kun täysi mies on
päässyt ohitse jonkun vissin ijän, hän muuttuu suuresti käärmeen
tapaiseksi. Nuot vanhat toverit, jotka vastustivat semmoisia asioita,
sanoivat vaan, etteivät tahtoneet, että heillä oli mitään tekemistä
niitten kanssa, ja pysyivät kaukana poissa. Niin oli juuri Melville
Gurney'n isän, kenraalin, laita. Hän yhtyi Klan'iin, kun se ei vielä
toimittanut muuta, kuin kuljeksi ympäri ja säikähytti niggereitä, jota
hän ei suinkaan vastustanut, semmenkin kuin hän oli kandidaatina
johonkin juuri siihen aikaan. Kun nämät pahemmat seikat alkoivat, hän
kaikessa hiljaisuudessa luopui siitä; vieläpä niin, ettei hänen
poikansa koskaan tietänyt, että hän oli ollut jäsen, ennenkuin tuona
päivänä Glenville'ssa. Minä arvaan, että jos olisi niiksi tullut, hän
olisi puollustanut _teitä_. Minä olen kuullut hänen suurella
kunnioituksella puhuvan teistä. Mutta hänellä ei ollut koskaan mitään
tilaisuutta siihen. Minä luulen todella, että olen kolme neljä kertaa
seisonut teidän ja vaaran välillä, jolloin te ette tietänyt siitä
mitään".

"Ja epäilemättä pelastitte minut Bentley'n Risteyksessä, sillä
sanasotanne kautta Jake Carver'in kanssa pääsi tyttäreni huomaamatta
pujahtamaan pois", arveli Servosse leppeästi.

"Noh, ehkä niin on laita", vastasi Burleson kummastuneena. "Minä en ole
ensinkään tuota ajatellut; mutta minä en ansaitse mitään kiitosta
siitä, koska se tapahtui tietämättäni. Melville Gurney'n ritarillisuus
ja kerkeäneuvoisuus ne pelastivat teidät -- lähinnä, tietysti, miss
Lily'n sankariutta".

"Minä en voi ymmärtää", lausui Servosse maltittomasti, "miksi
arvostelette Gurney'n tointa tässä asiassa niin tärkeäksi. Teidän
ystävällinen puolueellisuutenne sokaisee teitä, ettette näe, mikä oli
syy hänen käytökseensä".

"Ei", vastasi Burleson, "te se olette, joka olette sokea -- sokeampi,
kuin yölepakko, kuten olette joskus vielä huomaava".

"Minulla ei ole mitään taipumusta tehdä mitään vääryyttä tuolle
nuorelle miehelle", sanoi Servosse.

"Oh! minä en luule sitä -- en ensinkään", lausui Burleson; "mutta te
ette tunne Melville Gurney'ta, niinkuin minä. Hän on taattu kuin teräs,
ja suora kuin vasama, sekä sananmukaisesti että kuvannollisesti. Minä
vaan ihmettelen, että hän ollenkaan joutui tuohon asiaan. Minä _olen
kuullut_ sen syyn, joka saatti hänet menettelemään tuona yönä niinkuin
hän menetteli, hänen omasta suustaan; eikä Melville Gurney valehtelisi,
vaikkapa saisi kokonaisen valtakunnan. Katsokaat tänne, översti!" hän
lisäsi kiivaasti, "minua kummastuttaa, ettette voi nähdä tätä asiaa sen
oikeassa valossa. Otaksukaat, ettei Melville Gurney olisi tahtonut,
että tyttärenne pelastuisi ja menestyisi yrityksessään: mitä hän olisi
tehnyt? Antanut tietoa leirille siitä, mitä oli tapahtunut hänen
vartiopaikassansa, eikö niin?"

"Niin, minä arvaan sen", lausui Servosse.

"Ja mikä seuraus siitä olisi ollut?"

"Sitä minä en suinkaan tiedä".

"Ettekö tiedä? Tunnetteko Jake Carver'ia?"

"Kyllä".

"Rohkea ja uskalias mies, hellittämätön aikeissaan ja säälimätön
vihassaan".

"Minä olen kuullut sen".

"Ja tämä mies komensi satamäärää hyvillä ratsuilla varustettua ja
välinpitämätöntä miestä".

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Jumalisten, mies! kauanko hän olisi miettinyt päättäessään
seurata tyttärenne jälkiä ja vangita teidät ja tuomari Denton'in
kaupungissa eikä sillalla?"

"Taivaitten kautta!" huusi Servosse kavahtaen seisaalleen. "En ollut
ollenkaan sitä ajatellut".

"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta
jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle,
olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä
-- ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin -- olisi
Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet
teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" --

"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut
ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä
tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa
kiitollisuutemme".

John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut
ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä
Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka
elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli
käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.

Lily'n vakaasta pyynnöstä kaikki tiedot tuosta ampumisesta salattiin
muilta, paitsi tuomari Denton'ilta ja hänen äidiltänsä, että yleisesti
katsottiin tuota Melville'n esiteltyä syytä hänen onnettomuutensa
oikeaksi selitykseksi. Oli hyvin tunnettu asia, että Lily oli
ratsastanut Glenville'en varoittamaan isäänsä vaarasta, ja
epämääräisesti arveltiin, että hän jollakin kummallisella tavalla oli
matkalla suoriunut Klan'ista; mutta eivät tuon retken osan-ottajatkaan
selvästi tietäneet, millä tavoin hän pakonsa toimitti. Jos jonkun
mieleen olisi tullut epäillä Melville Gurney'n uskollisuutta, tämmöinen
luulo pian haihdutettiin sen tosi-asian kautta, että tämä aina siitä
saakka oli kokonaan ollut Lily'a huomaamatta.

Servosse toisti siis tyttärellensä sen kertomuksen, jonka Burleson oli
esitellyt, ja sanoi sitä päättäessään: "minä luulen, että olemme
tehneet hänelle vääryyttä ja että minun tulee kirjoittaa ja kiittää
häntä hänen huolenpidostaan; etkö luule sitä, lapseni?"

Lilyn poskien puna oli käynyt tummemmaksi isän näin puhuessa, ja hän
katsoi arasti ylös, lempeä loisto silmissään, kun isä teki tämän
kysymyksen. Jos isä olisi katsonut häntä, hän olisi avannut sydämensä
ja paljastanut hänelle hellän salaisuuden, joka makasi kätkettynä
siellä yksin äidinkin tarkoilta silmiltä, joka jonkun aikaa hänen
ratsastuksensa jälkeen oli puoleksi arvannut todellisen laidan ja
virittänyt monta viatonta pikku vehkettä salaisuuden ilmi
saattamiseksi, vaikka ilman menestystä. Mutta isä, mies ei katsonut
ylös, ja Lily vaan vastasi tavotetun vakaasti hänelle: --

"Niinkuin tahdotte, isä. Minä olen varma, että parhaiten sen tiedätte".

Ja niin muodoin Servosse kirjoitti kiitollisuuden kirjeensä; oli
tyytyväinen, että oli velvollisuutensa tehnyt, eikä ajatellut asiaa sen
koommin.



XLIV LUKU.

Ehdoton antauminen.


"Minä olen tullut, översti Servosse", sanoi Melville Gurney, istuessaan
toisen työhuoneessa muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrottujen
tapausten jälkeen, "pyytämään teiltä lupaa saada kosia teidän
tytärtänne".

"Kuinka!" huudahti Servosse, hypähtäen ylös mukavasta asemastaan ja
tarkastellen punehtunutta ja hämmentynyttä nuorukaista semmoisen
säikähdyksen katseella, jota jälkimäinen erehtyen piti suuttumuksena.

"Minä tiedän, översti Servosse", hän alotti sammaltavalla,
puollustavaisella äänellä --

"Soh, soh!" lausui Servosse, kavahtaen jaloillensa ja alkaen kävellä
edestakaisin huoneessa. "Älkäät sanoko mitään nyt, jos suvaitsette.
Minä tahdon ajatella".

Nuori mies katseli kummastuneena sen miehen ilmeistä mielenliikutusta,
jonka tyvenyydestä ja itsensä hallitsemisesta hän niin usein oli
kuullut isänsä ihastuksella ja ihmetyksellä puhuvan. Hän oli odottanut
itse hämmentyvänsä; ja se puolen tunnin keskustelu, joka oli käynyt
hänen tunnustuksensa edellä, oli täydellisesti osottanut hänen
pelkoansa perustetuksi. Toisen uudestaan lausutut kiitokset hänelle
itselle ja tyttärelle tehdystä palveluksesta olivat vastaan-otetut
hämmentyneellä punehtumisella; ja hänen vastauksensa olivat olleet
katkonaiset ja väärin sovitetut. Niinkuin aina on laita, hänen
hämmennyksensä lisäsi hänen ajatustensa sekavuutta, kunnes hän viimein
oli tokaissut ulos nuot sanat, jotka aikaan saattivat semmoisen
säikähdyksen hänen kuuliassaan. Jonkun aikaa nuori mies oli se, joka
oli paljon levollisempi heistä molemmista. Vanhempi astuskeli
edestakaisin poikki huonetta, siksi kuin hänen kasvonsa asettuivat
tuommoisiin tyveniin, tylyihin piirteisin, jotka tietävät vakaata
päätöstä. Sitten hän istuutui vastapäätä nuorta miestä ja katsellen
häntä tyystisti, mutta ei epä-ystävällisesti, sanoi: --

"Noh?"

"Minä olen rakastanut miss Lily'a", lausui Melville, näin kysyväisesti
puhuteltuna, "aina siitä saakka kuin ensin näin hänet".

"Tuona yönä" -- kysyi Servosse osottavalla äänellä ja liikenteellä.

"Ei", vastasi toinen; "minä olin kohdannut hänet, kun hän oli
tervehtimässä muutamia ystäviä Pultova'ssa. Hän ei ollut paljon muuta,
kuin lapsi silloin, mutta hän vaikutti niin minun mieleeni, että pyysin
lupaa saada käydä häntä tervehtimässä hänen kodissaan, ja tulinkin pian
sen jälkeen kutsutuksi yhteen seuran viettoon tänne".

"Ah, minä muistan!" keskeytti kuuntelia.

"Pian sen jälkeen tuli se tapaus, josta olemme keskustelleet. Minä
olisin puhunut heti sen perästä, mutta hänen vaiti-olostaan ja teidän
nähtävästä kylmyydestänne päätin, että hän oli kadottanut kaiken
kunnioituksen minua kohtaan taikka pikemmin ruvennut suorastaan
inhoomaan minua. Minä olin liian ylpeä jollakin välillisellä tavalla
hankkimaan itselleni tietoa tästä asiasta. Teidän kirjeenne näytti
avaavan tietä minulle, ja minä tulin niin pian, kuin minusta näytti
käyvän laatuun".

"Entä Lily, oletteko puhutellut häntä?" kysyi Servosse jonkunlaisella
totisuudella.

"Minä en ole nähnyt häntä paitsi seuraavana päivänä hänen
ratsastuksensa jälkeen ja silloinkin vaan kaukaa, enkä ole koskaan
puhunut sanaakaan hänelle semmoisesta asiasta".

"Ja teidän vanhempanne, nuori mies, mitä he sanovat?" kysyi Hullu
terävästi.

Ruskeapartaiset kasvot hänen edessään punehtuivat kuumasti, ja nuori
mies oikaisi itseänsä vähän ylpeästi, kun hän vastasi: --

"Minä olen kahdeksankolmatta vuoden vanha, minä omistan aimollisen
maatilan, jonka suurimmaksi osaksi oman toimeni kautta olen itselleni
hankkinut. Minä en ole enää vanhempieni hoidon alla".

"Minä en kysymykselläni tarkoittanut maatilaanne, Sir", lausui Servosse
tyvenesti; "minä kysyin vanhempienne mieltä".

"Minä pyydän anteeksi", sanoi rakastaja. "Minä olisin vastannut ennen;
mutta minä tuskin ymmärrän, miksi minun onnellisuuteni pantaisiin
riippumaan vanhempieni tahdosta. Jos olisin ala-ikäinen, se olisi
luonnollista".

"Kuitenkin arvaan, että minun sopii kysyä, olipa vastaus tähdellinen
taikka ei teidän ehdoituksellenne", lausui Hullu suurimmalla
levollisuudella.

"Oh, tietysti!" arveli nuori mies melkoisella hämmennyksellä. "No,
totuutta puhuakseni, översti, he ovat kovasti sitä vastaan. Minä
katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille, mitä aioin tehdä".

"Minua suuresti ilahuttaa, että teitte niin", keskeytti Servosse.

"Minä kerroin sen heille ja kohtasin varoituksia ja nuhteita äidin
puolelta sekä suurempaa suuttumusta, kuin isäni koskaan ennen oli
osottanut minulle".

"Heidän pääsyynsä oli mikä?" terävästi.

"Minä en tarkoin tiedä. Ensiksi he olivat päättäneet, että minun tulisi
tehdä toisin. Minä tiesin sen ennen, olin tietänyt sen monta vuotta. He
olivat katsoneet eteenpäin ja viitanneet elämänrataa minulle --
kokonaan hyvänsuonnista ja rakkaudesta, sen tiedän -- ja minua
surettaa, etten voi noudattaa heidän tahtoansa. Minä sanoin heille,
etten voinut ja että minun täytyi saada itse ratkaista, mikä oli
onnellista minulle, mikä ei".

"Ja sitten?" kun nuori mies pysähtyi puheessaan.

"No", hän lausui puollustavaisesti, "siinä oli niin paljon ikäviä
kohtauksia, kuin koskaan saatti olla isäni huoneessa. Hän sanoi
minulle, että, jos itsepintaisesti tahdoin hävittää tulevaisuuteni,
minun tulisi itse vastata siitä. Ja äitini -- no, Sir, teidän täytyy
antaa anteeksi hänelle: hän oli niin pahasti pettynyt toiveissaan,
mutta se ei ole kauan kestävä -- hän sanoi, että jos minä
välttämättömästi tahdon naida Yankee-tytön, minun ei tarvitse tuoda
häntä sinne".

"Toisin sanoin teidän vanhempanne eivät tahdo mitään liittoa meidän
perheemme kanssa, koska olemme Pohjassa syntyneet", lausui Hullu.

"Ei juuri niin: ei niin paljon sentähden, että olette
Pohjoisvaltalaisia, kuin sentähden, että _ette_ ole Etelävaltalaisia --
että olette vieraita, niin puhuakseni; ettette ole meikäläisiä eikä
täynnä meidän tunteitamme; että puhutte kieltämme, mutta ette ajattele
ajatuksiamme. Sitten on lisäksi, niinkuin tiedätte, översti, ollut
paljon valtiollista katkeruutta ja paljon kovia asioita on sanottu; ja
löytyy meidän kansassamme -- minä tarkoitan niitä, jotka muodostavat
meidän paraan seuramme -- jonkunlainen kummallinen ennakkoluulo teitä
vastaan, joka luonnollisesti ulottuu johonkin määrin teidän
perheesenne".

"Eikö tuotu esiin mitään muuta syytä?"

"Ei mitään".

"Ja mitä te tähän sanoitte?"

"Ainoastaan mitä sanoin vuosia takaperin, kun ensin huomasin, kuinka
voimakas rakkauteni oli: 'minä aion kosia ja voittaa Lily Servosse'n
vaimokseni, jos kykenen'."

"Ja teillä on vielä sama mieli?"

"Aivan varmaan".

He olivat vähän aikaa ääneti, ja sitten Servosse arveli: --

"Teidän käytöksenne koko tässä asiassa on ollut hyvin kunniallinen, Mr.
Gurney; ja mitä teihin itseenne vaan tulee, ei minulla ole mitään teitä
vastaan. Mimmoinen tyttäreni ajatus lienee, sitä en ensinkään tiedä.
Minä olen tuskin vielä totuttanut itseäni ajattelemaan sitä
mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin. Hän on vilkas ja pitää
mielellään keskuutta muitten kanssa, ja hänellä on muutamia vuosia
ollut paljon yleistä seuraa, mutta, sen verran kuin minä tiedän, häntä
ei ole milloinkaan ajateltu naimisiin meneväksi, enkä minä usko, että
tämmöinen ajatus kertaakaan on tullut hänen omaankaan mieleensä".

"Minä en tahdo salata teiltä, Mr. Gurney, että soisin, ettette olisi
joutunut tuota ajattelemaan. Minä luulen, että vanhempienne vastaan
pano on viisas ja perustettu. Minä en katso tätä miksikään pakon taikka
velvollisuuden asiaksi; mutta minun mielestäni he arvostelevat oikein
sitä eroitusta, joka ilmestyy ympäristössä, ajatustavassa ja kaikissa
noissa asioissa, jotka niin suuresti vaikuttavat inhimilliseen elämään,
mutta joita nuoruus ja intohimot niin usein jättävät lukuun ottamatta.
Minä luulen, että olisi parempi teille, jos naisitte jonkun oman
kansanne tyttären, ja parempi hänelle, että hän menisi semmoiselle
miehelle, jonka mielipiteet sointuvat paremmin yhteen niitten kanssa,
joihin hän on tottunut. Minä tiedän, että tämä katsantotapa, vieläpä
jyrkemmässäkin muodossa, on myöskin minun vaimollani. Minun luullakseni
hänestä tuntuisi melkein yhtä vaikealta, jos hänen tyttärensä menisi
eteläiselle miehelle, kuin teidän äidistänne tuntuu ajatellessaan, että
hän saisi pohjoisen miniän, taikka ehkä vielä vaikeammaltakin".

"Näistä ajatuksista huolimatta, minä myönnän, että tämä kysymys koskee
yksistään teidän keskinäistä onnellisuuttanne, josta ei kukaan muu,
paitsi te itse voitte päättää. Minulla on täydellinen luottamus Lily'n
ymmärrykseen ja suoruuteen. Minä en soisi, että hän äkillisesti
hyväksyisi taikka hylkäisi teidän ehdoitustanne. Tämä ei ole kahden
semmoisen nuoren ihmisen asia, jotka ovat kasvaneet yhdessä, kumpikin
tietäen toisen virheet, ymmärtäen toisen mielenlaadun ja tavat. Te
olette melkein vieraita toisillenne".

"Oh, minä tiedän!" hän jatkoi vastaukseksi nuoren miehen
pään-pudistukseen, "rakkaudella on siivet, ja se matkustaa nopeasti ja
keksii heti; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa, että järki ja tyven
huomio ensin vahvistavat sen kertoelmia. Minä en aio tehdä mitään,
vaikuttaakseni tyttäreni päätökseen, jollei hän kysy minulta neuvoa;
jossa tapauksessa minä sanon hänelle niin tarkasti, kuin saatan, mitä
olen sanonut teille".

"Minä annan teille luvan tavottaa tyttäreni suosiota; ja jollen voi
toivottaa teille menestystä teidän kosimisessanne, luulen teidän
ymmärtävän, etten pane mitään esteitä teidän tiellenne, ja jos
menestyisitte, tahdon tehdä kaikki, mitä voin, että onnellinen loppu
tulee. Minä toivon, että avosydämisyyteni on saattava teidät yhtä
suoraksi tyttäreni suhteen. Minun tuskin tarvinnee sanoa teille, että
olette tapaava hänessä kypsyneemmän ja kehittyneemmän mielen ja
luonnon, kuin vieras hänen vuosistaan päättäen voisi odottaa".

Molemmat miehet pudistivat kättä, ja Melville kysyi, sopiko hänen nyt
tavata miss Lily'a. Tiedusteltua saatiin se vastaus, että hän juuri oli
lähtenyt ratsastamaan "kello kolmen tiellä" Verdenton'ia päin --
tiellä, jota nimitettiin siksi, koska se kävi metsän halki eikä, päivän
kaikkein kuumimpanakaan hetkenä, aurinko kertaakaan säteillänsä
koskenut matkustajaa niillä viidellä penikulmalla, joissa sen pituus
oli.

"Hänellä on Nuori Lollard", sanoi isä päärakennuksesta palatessaan;
"mutta hän on liian hyvä hevosnainen, että hän ratsastaisi nopeasti
alussa ja tämmöisessä helteessä. Te arvattavasti saavutatte hänet,
ennenkuin hän pääsee kaupunkiin, ja paluumatkalla voitte ottaa
itsellenne aikaa mieltänne myöten. Sivumennen", hän lisäsi, "puhuin
lyhyesti vaimoni kanssa teidän asiastanne, ja hän hyväksyy
täydellisesti, mitä olen teille sanonut".

Nuori mies kiitti häntä uudestaan, hypähti hevosensa selkään ja
syöksähti pois mainittuun suuntaan.

Puoli-tiessä kaupunkiin Lily kulki varjokkaan laakson kautta, kun
takaapäin tuleva hevoskavion kapse koski hänen huomiotansa ja,
kääntyen, hän näki miehen, joka ratsasti vahvalla harmaalla hevosella,
lähestyvän häntä täyttä laukkaa. Ensi silmäyksellä hän tunsi hevosen
siksi, jolla tuo sanansaattaja, joka oli tuonut varoituksen hänen
isänsä vaarasta, oli ratsastanut. Koko sinä aikana, joka oli kulunut
siitä, hän ei ollut koskaan unhottanut hevosta eikä ratsastajaa, vaan
oli aina koettanut saada nähdä heitä, että hän voisi kiitollisuuttansa
osottaa. Se muisto, jonka tämä havainto herätti, säikäytti ja valtasi
hänet niin, että hän unhotti kokonaan ratsastajaa katsomasta, siksi
kuin Melville Gurney ajoi esille ja, hattuansa kohottaen, iloisesti
sanoi: --

"Hyvää iltaa, miss Lily!" ja sitten, huomaten, kuinka vaalea ja
hämmentynyt hän oli, lisäsi, "suokaat minulle anteeksi: minä toivon,
etten pelästyttänyt teitä. Se oli hyvin ajattelemattomasi tehty
minulta, että ratsastin esiin tämmöistä vauhtia; ja, totta puhuen, minä
en olisi sitä tehnyt, jollen olisi tietänyt, kuinka taitava hevosnainen
te olette".

"Oh!" Lily vastasi hämmennyksissä, "se ette ollut te, vaan teidän
hevosenne".

"Tietysti", toinen vastasi, sydämellisesti nauraen. "Sen minä arvasin;
ja hevoseni puolesta minä pyysinkin anteeksi".

"Mutta en minä sitä tarkoittanut", Lily sanoi, sievästi punehtuen ja
nauraen hänkin. "Minä luulin tuntevani hevosenne; ja minua säpsähytti,
kun näin sen jälleen".

"Ah! te olette terävä hevosten tarkastaja", toinen arveli hauskasti.
"Milloin ja missä luulette sen nähneenne? Se on vähän merkillinen
hevonen".

"Hyvin! Olisi melkein mahdoton unhottaa sitä. Onko se teidän, Mr.
Gurney?"

"Kuinka, Reveille?" toinen kysyi huvitetun naurulla. "Ei, ei
todellakaan! Se on isäni lemmikki-ratsu. Ei ole koskaan ollut
valjaissa; enkä luule, että kukaan milloinkaan nousi sen selkään,
paitsi isä, minä itse ja veli Jimmie".

"Joku nuorempi veli?" Lily kysyi viattomasti.

"Niin, kymmentä vuotta nuorempi".

"Onko hän teidän näköisenne?"

"Ei, valkeaverisempi. Melkein yhtä valkeaverinen kuin te".

"Kuinka kauan Reveille on ollut isällänne?"

"Kasvattanut hänet varsasta asti. Hän pitää melkein yhtä paljon
hevosista, kuin teidän isänne, miss Lily".

"Todellakin!" Ja hän ajatteli kummallisella ilolla: "ja teidän isänne
pelasti minun isäni hengen". Silloin joutui hänen mieleensä, että
mahdollisesti se olisi voinut olla sen miehen teko, joka ratsasti hänen
vieressään: hänen täytyi saada selkoa siitä. Hän sanoi siis
kuumottavilla poskilla ja taitavan pontevasti: --

"Teillä ei ollut niin hyvä hevonen, kun viimein ratsastimme yhdessä,
Mr. Gurney".

"Ei, tosiaan. Isä oli ottanut Reveille'n toiseen maakuntaan, kun
edellisenä päivänä lähdin kotoa".

"Josta asiasta minun epäilemättä tulee olla hyvin kiitollinen, Mr.
Gurney", lausui Lily hilpeästi.

"Reveille olisi _voinut_ päästä likemmäksi Nuorta Lollard'ia, kuin
musta tamma _pääsi_", toinen vastasi merkillisellä pontevuudella. Oli
jotakin hänen äänessään, joka saatti Lily'n sydämen sykkimään oudosta
pelosta. Ainetta muuttaakseen hän sanoi tuskissansa, katsellen hevosta
tarkkaavaisesti, kun hän puhui: --

"Minä luulen nähneeni tuon hevosen Warrington'issa".

"Minä olen varma, ettei se koskaan ole ollut siellä ennenkuin tänään",
toinen vastasi.

"Te kävitte siis siellä?" Lily kysyi, kosk'ei hän keksinyt mitään
muuta, josta puhua. Hänen aavistava naisen sydämensä ilmoitti hänelle,
että hänen tuntinsa oli tullut; ja, niinkuin perhonen kynttilän
ympärillä, hän näytti vaan liipottelevan likemmäksi kohtaloansa, joka
kerta kuin hän yritti sitä välttää.

"Minulla oli asiaa teidän isällenne", toinen vastasi.

Lily katsahti ylös, ikäänkuin kummastuneena, ja kohtasi Gurney'n
silmät, jotka leimahtivat alas hänen omiinsa sen kysymyksen, jota hänen
vapisevat huulensa koettivat lausua ilmi. Neitseellinen rakkaus, joka
tekee viimeisen ponnistuksensa piilläkseen, valloitti Lily'n
kauhullansa. Hän olisi tahtonut antaa mailmoja estääksensä niitten
sanojen lausumista, joitten hän tiesi tulevan, joita hänen vävähtävä
sydämensä ääneen vaati saadaksensa palkita. Hevoset astuivat hiljakseen
vieretysten viileässä varjossa. Gurney ulotti itsensä poikkipäin ja
tarttui siihen Lily'n käteen, jolla hän piti ohjaksista, ja seisautti
molemmat hevoset. Lily ei vastustanut. Hän kyllä olisi tahtonut, ettei
hän olisi taipunut. Hän ei voinut nostaa silmiänsä hevosensa harjasta.
Sitten tuli yksi viimeinen neitseellisyyden vastustamisen ponnistus.
Niinkuin aina on laita, se oli yksi noita typeriä erehdyksiä, jotka
kaatavat kumoon viimeisen aidakkeen ja heittävät vavahtavan, hellän
sydämen säälimättömän ahdistajan armoille.

"Oi, Mr. Gurney", hän huudahti kuumeentapaisessa tuskassa, "minulla ei
ole koskaan ennen ollut tilaisuutta pyytää teiltä anteeksi, mitä tein
tuona yönä! Se todella kovasti surettaa minua".

"Minua hyvin ilahuttaa kuullessani teidän sanovan sitä", toinen vastasi
riemullisesti.

"Miksi?" Lily katsoi ylös, kummastellen hänen näennäistä
epäkohteliaisuuttansa; mutta hänen silmänsä vaipuivat jälleen, kun
Gurney vastasi: --

"Koska teidän surunne menneitten puolesta on taivuttava teitä
armeliaisuuteen tulevien suhteen. Jos teitä surettaa, että olette
särkenyt käsivarteni, miltä teistä tuntuisi, jos särkisitte sydämeni?"

Lily'n pää vaipui alemmaksi. Molemmat täysi-rotuiset hevoset rakensivat
ystävällisesti tuttavuutta keskenänsä, huolimatta siitä pikku
näytelmästä, jota heidän ratsastajansa toimittivat.

"Lily" -- Gurney'n pää oli painunut hyvin alaspäin ja sana tunki Lily'n
sydämeen, niinkuin näkymättömän kosken matala ääni -- "Lily, minä
kysyin teidän isältänne lupaa saada voittaa teidän rakkauttanne; ja hän
lähetti minut oppimaan kohtaloani teidän huuliltanne. Mimmoinen se on
oleva, Lily? Tahdotteko tulla minun omakseni?"

"Voi, Melville! Minä tarkoitan Mr". -- Lily sammalsi nopeasti.

Gurney'n käsivarsi oli hänen vyötäistensä ympärillä. Hän oli
puoleksi vedettynä satulastaan, ja partaiset huulet ryöstivät veroa
hänen vapisevalta suultansa, ja silmät, loistaen kiihkeästä lemmen
liekistä, katsoivat alas hänen silmiinsä, ennenkuin hän ehti
vastustamaan. Yhdeksi silmänräpäykseksi hän antautui nuoren lemmen
hurmaukseen. Sitten tuli kylmäävä pelko, ja hän kysyi kauhistavalla
aavistuksella: --

"Mutta teidän isänne, teidän vanhempanne, Mr. Gurney -- tietävätkö he,
mitä olette -- mitä tahdotte?"

"Tietävät".

"Ja tokko he -- tokko he -- suostuvat?" epäileväisesti.

"Ei sillä mitään väliä, lemmitty! _Teidän_ isänne ei pane vastaan, ja
minä olen täysi-ikäinen," vastasi hän vähän uljailevaisesti.

Lily vapautti itsensä kerrassaan hänen syleilystään ja istui suorana ja
kuningattaren kaltaisena satulassaan. Gurney katseli hänen muuttunutta
käytöstään jonkunlaisella pelolla; mutta hän sanoi iloisesti: --

"Te ette ole vielä antanut minulle mitään vastausta, Lily. Mimmoinen se
on? Tahdotteko särkeä sydämeni yhtä hyvin kuin käsivartenikin?"

Lily katsoi vapaasti ja väistymättä hänen silmiinsä ja laski kätensä
lempeästi, mutta vakaasti hänen käsivarrelleen, kun hän vastasi
tyvenellä, tasaisella äänellä: --

"Melville -- Mr. Gurney, ei voi olla puhettakaan siitä -- siitä, mitä
tahdotte, meidän välillämme, niin kauan kuin teidän isänne vastustaa
sitä tuumaa, johon olette ruvennut".

"Mutta, Lily -- miss Servosse, te ette suinkaan tarkoita, te _ette voi_
tarkoittaa, mitä olette sanonut!" hän huudahti hämmästyneenä ja
tuskastuneena.

Lily vaan kääntyi, katsoi uudestaan hänen silmiinsä eikä antanut mitään
muuta vastausta. Gurney tiesi, että Lily pysyisi kiinni päätöksessään
kuolemaan saakka, jos oli tarve niin tehdä. Jäinen vilu värisytti hänen
ruumistansa. Ilo näytti kylmenneen hänen kasvoillansa, ja ainoastaan
kolkko, toivoton kaipaus jäi niihin. Hetkisen perästä hän lausui
karkeasti: --

"Tahdotteko sanoa minulle, minkätähden, Lily?"

"Minä en voi, Melville", toinen vastasi. Vähäinen toivo virisi Gurney'n
sydämessä.

"Minä olen odottanut kauan aikaa, Lily. Minä olen koettanut turhaan
poistaa isäni vastahakoisuutta. Onko minulla velvollisuuksia ainoastaan
häntä kohtaan ja ijäti?"

"Se ei ole _teidän_ velvollisuutenne, Mr. Gurney, se on _minun_, joka
pakottaa minua sanomaan, mitä olen sanonut".

"_Teidän_ velvollisuutenne? Kuinka se on mahdollista? Mikä velvollisuus
teillä on _minun_ isääni kohtaan?"

"Minä en voi sitä ilmoittaa".

"Onko se teidän velvollisuutenne, niinkuin sanotte, sentähden, että
arvelette minun laiminlyöneen minun?"

"Ei ensinkään".

Hevoset olivat käyneet levottomiksi ja alkoivat astua eteenpäin.

"Ja onko tämä siis teidän viimeinen päätöksenne?" Gurney kysyi puoleksi
nureksivaisesti.

Lily pysäytti hevosensa ja katsoi häntä täydellisesti silmiin jälleen.

"Melville Gurney", hän sanoi, "te tiedätte, mitä uskalsin isäni tähden.
Minä uskaltaisin vielä enemmän teidän tähtenne; mutta minä en voi
suostua teidän pyyntöönne, koska teidän isänne vastustaa ja koska --
_koska minä rakastan isääni_!"

"Koska rakastatte isäänne? Minä en voi ymmärtää. Hän ei ole pannut
vastaan".

"Niin minä kuulin".

"Teitä huvittaa puhua arvoituksissa".

"Minua surettaa".

He ratsastivat vähän matkaa äänettöminä. Sitten Gurney pysäytti
hevosensa ja, nostaen hattuansa, sanoi tyynimielisesti:

"Minä tahdon jättää teidät hyvästi, miss Lily".

Kyyneleet puhkesivat Lily'n silmiin, kun hän nojautui Gurney'ta kohden
ja, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, lausui: --

"Älkäät, Melville. Te ette saa olla suuttunut minuun. Minä olen varma,
että teen oikein, mutta minä en voi sitä selittää. Lähtekäämme takaisin
Warrington'iin. Olkaat kärsivällinen. Kaikki muuttuu hyväksi; ja
joskus, siitä olen vakuutettu, olette menetystäni hyväksyvä".

Kuinka kauniilta Lily näytti anteeksi-antoa pyytäessään! Mutta hänen
kauneutensa sytytti vaan Gurney'n suuttumusta. Tämä tarttui kiivaasti
hänen käsivarteensa. Lily ei väistynyt, vaikka tarttuva käsi tuntui
teräksiseltä ja toinen tiesi, että tuo hento käsivarsi kantaisi
merkkejä hänen väkivallastaan monta monituista päivää.

"Lily Servosse", hän sanoi tuimasti, "kuunnelkaat minua! Teidän täytyy
-- teidän pitää tulla omakseni! Minä vannon, etten koskaan mene
naimisiin kenenkään muun, kuin teidän kanssanne!"

"Minä vannon samanlaisen valan, kuin te, Melville Gurney", Lily vastasi
totisesti, "ja vahvistan sen suudelmalla".

Hän nosti ylös kasvonsa, ja Gurney painoi suudelman hänen tarjotuille
huulillensa.

"Ja nyt", Lily sanoi iloisesti, hevostansa kääntäessään,
"ratsastakaamme hyvää laukkaa Warrington'iin!"

Kun koti tuli näkyviin, hän pidätti hevostansa, ja Gurney kysyi
levottomasti: --

"Milloin saan minä jälleen nähdä teidät?"

"Kun isänne lähettää teidät luokseni", Lily vastasi iloisesti.

He sanoivat "hyvää iltaa" portilla, ja Lily katseli häntä kyyneltensä
välistä, kun hän ratsasti pois. Kääntyessään hän näki isänsä seisovan
kirjastonsa ovella ja, syöksähtäen ylös hänen luoksensa, hän juoksi
hänen syliinsä ja kannettiin kirjastoon. Pää kätkettynä isän poveen hän
kertoi hänelle kaikki ja enemmän kuin hän oli kertonut rakastajallensa.

"Enkö minä tehnyt oikein, rakas isäni?" Lily kysyi, kun kertomus oli
päättynyt.

"Sen tietää Jumala, tyttäreni!" isä vastasi juhlallisesti; ja hänen
kyyneleensä valuivat tyttären punehtuville, ylöspäin käännetyille
kasvoille, kun hän suuteli häntä, mutta hänen omia kasvojaan kirkasti
innostunut ilo, joka oli yltäkylläinen vastaus.

Sitten hän otti Lily'n syliinsä ja kantoi hänet ison rakennuksen
portaita ylös (ajatellen tällä välin sitä peuhaavaa tyttöä, jonka hän
ensiksi oli kantanut sinne kymmenkunta vuosia sitten) siihen huoneesen,
jossa tuo yhä vielä kaunis äiti istui, ja, asettaen heistä yhden
kummallekin polvellensa, toisti tälle kertomuksen.

Laskeuva aurinko katseli sisään ja suuteli kultaisella valollansa
heidän yhtyviä kyyneliänsä.

       *       *       *       *       *

"No", lausui kenraali Gurney ivaan vivahtavalla äänellä, kun hän
seuraavana aamuna tapasi poikansa, "arvatakseni jo toimitit asiasi?"

"Minä tapasin miss Lily Servosse'n", kuului leppeä vastaus.

"Ja tarjosit hänelle sydäntäsi ja kättäsi?" pilkallisesti.

"Sen todellakin tein", oli ponteva vastaus.

"Ja vastaan-otettiin epäilemättä monella _kiitoksella_". Pilkka oli
kovin pistävää tällä kertaa. "Minä todellakin" --

"Älkäät!" lausui poika, kääntäen isäänsä kohden otsan, yhtä ylpeän,
kuin isän oma, ja synkän pidätetystä ukkosen ilmasta. "Vähänpä
tiedätte, ketä nauratte! Näytänkö minä hyväksytyltä kosijalta?"

Isä katseli häntä avosuisella kummastuksella, kun hän astui pois. Tätä
tehdessään hän tunsi ensimäisen kerran, että hän oli syrjäytetty
etumaisesta sijasta. Hän oli osa tuosta yhä väistyvästä vanhasta, jota
yhä varttuva uusi aina peittää varjoonsa. Hänen näkönsä ei ollut
himmentynyt, hänen käsivartensa ei ollut kuivettunut; mutta se nuori
elämä, joka oli lähtenyt hänen lanteistaan, oli voimakkaampi kuin hän.
Hän ehkä sai olla vertaisena jonkun aikaa pojan rakkauden armosta,
mutta ei enää johtajana ja auttajana. Aivan kerrassaan hän heräsi
huomataksensa, että mailma oli liikkunut sillä aikaa, kuin hän oli
nukkunut. Ensi kerran hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.

"Fanny", hän myöhemmin samana päivänä sanoi vaimollensa jonkunlaisella
epäilevällä, vihaisella äänellä, "onko mahdollista, että tuo -- tuo
tyttö hetkale on hyljännyt meidän Melville'mme?"

"Siltä näyttää", vastasi hyvä lady, melkein yhtä kummastuneena miehensä
äänestä, kuin siitä tosi-asiasta, jonka hän vastatessaan ilmoitti.

"Hiisi vieköön heidän Yankee-hävyttömyytensä? Ajatteleppas, että
semmoinen, kuin Gurney, saa rukkaset Yankee-tytöltä. Se on kuitenkin
heidän tapansa mukaan, ja minä olen iloinen siitä. Se on opettava
meidän nuorta houkkiotamme katsomaan itselleen jotakuta meidän
kotitytöistämme".

"Älä luule sitä", lausui vaimo tarkemmalla aavistusvoimalla. "Melville
ei koskaan nai ketään muuta. Hän sanoi sen itse minulle".

"Oh! kyllä hän sen kannan voittaa".

"Joku muu ehkä sen tekisi; mutta hän ei. Minua melkein pahoittaa, että
vastustimme häntä. Näyttää siltä kuin armollinen ladymme, saatuaan
tiedon siitä, olisi ruvennut arvokkaaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan
enää asiasta".

"Et suinkaan sitä tarkoita!" mies huudahti kummastuneena: "Totta
tosiaan, minä ihmettelen hänen ylpeyttänsä. Hänessä on epäilemättä
hyvää verta. Se opettaa meidän nuoren veitikkamme halveksimaan
vanhempiensa tahtoa. Minä en koskaan luullut, että joutuisin
ajattelemaan niin hyvää tytöstä. Siitä päättäen, mitä olen kuullut
hänestä, hän lienee karkea, reipas maatyttö, -- sopiva vaikka miksi,
paitsi Melville'n vaimoksi!"

"Minä luulen niin", myönsi äiti huoaten.



XLV LUKU.

Ylpeys ylpeyden voittajana.


Tuon vaarallisen öisen ratsastuksen jälkeen Nuori Lollard oli tullut
erittäin ja yksistään Lily Servosse'n omaksi. Kiitolliseksi muistoksi
tuosta sankariteosta käsky annettiin Warrington'issa, ettei kukaan muu
saisi ratsastaa tällä huolellisesti kasvatetulla hevosella, paitsi sen
nuori emäntä taikka se, jolle hän antoi nimenomaisen luvan sitä tehdä.
Kun isän yhteiskunnalliset toimet ja tehtävät vähenivät, ruvettiin
vanhan tavan mukaan jälleen ratsastamaan siellä täällä maaseudun teillä
-- isä ja tytär muuttuen eroamattomiksi kumppaneiksi, mutta äiti
lisääntyneitten taloudellisten huolten tähden harvoin seuraten heitä.
Välisti tytär kuitenkin lähti yksinään.

Jossakin tämmöisessä tilaisuudessa, ei kauan aikaa edellisessä luvussa
esiteltyjen tapausten jälkeen, Lily eräänä päivänä yhtäkkiä tapasi
kahlekunnan koiria, jotka vereksiltä jäljiltä ajoivat jotakin otusta
matalassa metsässä vasemmalla puolella hänen kulkemaansa tietä. Tämä ei
suinkaan ollut mikään harvinainen seikka näillä tienoilla; ja vaikkei
hän itse koskaan ollut ottanut osaa mihinkään metsästykseen, hän
kuitenkin oli niin usein kuunnellut kertomuksia niistä ja huomannut,
kuinka suuresti ne hänen isäänsä kiihdyttivät ja ihastuttivat ne harvat
kerrat, jolloin hän tiesi hänen niihin ryhtyneen, että hänen suonensa
tykkivät nopeammin, kun metsästys kääntyi tietä kohden ja kävi
kiivaammaksi ja tulisemmaksi ja hälinä joka silmänräpäyksessä kasvoi
kovemmaksi ja hurjemmaksi.

Nuorella Lollard'illa oli muutamia kertoja ratsastettu
ajometsästyksessä, eikä se ollut unhottanut semmoisen kummallista
kiihkoa. Kuullessansa, kuinka metsästäjät nyt joutuin lähestyivät, se
pysähtyi ja seisoi niinkuin kuvapatsas, jollei ota lukuun sitä
vävähyttävää iloa, joka kävi hänen ruumiinsa läpi joka kerta, kuin tuo
meluava soitto uudestaan kajahti, hänen väriseviä korviansa,
siirotettuja sieraimiaan ja pitkää, syvää hengitystänsä. Lily tiesi,
ettei se kauaksi jäisi tähän asemaan; ja vaikka hän olikin perin
peloton hevosnainen, häntä ei kuitenkaan erittäin huvittanut se ajatus,
että hänen ratsunsa karkaisi pois matala-oksaisen, toiskasvuisen metsän
poikki koirien perään. Hän kovasti epäili, pystyisikö hän hallitsemaan
sitä. Puoleksi nauraen hän ajatteli sitä surkeata, ryysyistä tilaa,
johon hän pian joutuisi, jollei tämä häneltä onnistuisi. Hän näki,
kuinka ulkonevat oksat sieppasivat pois hänen sievän hattunsa, kuinka
hänen häilyvä ratsuhameensa hakaroitsi kiinni okaisin ja
orjantappuroihin, ja ehkä joku hänen liehuvista kiharoistaan tarttui
johonkin puuhun, niinkuin Absalom'in. Ei hän kuitenkaan kertaakaan
ajatellut satulastaan astumista. Hän terästi mieltänsä kaikkea vastaan,
mikä voisi tapahtua, ja päätti, että, jollei hän hyvin tietäisi
voivansa pidättää ratsuaan, hän antaisi sen mennä menoansa pikemmin,
kuin sallisi sen luulla, että se pystyi tekemään toisin, kuin hän
tahtoi. Kukaties hän ei ollutkaan niin peräti haluton koettamaan yhtä
tuommoista syöksyä vesakkoon, joista hän oli kuullut niin usein
kerrottavan ja joissa ei harjaantunut hevonen tarvitse mitään ohjausta;
joissa todellakaan ei voi yrittääkään sitä neuvomaan, koska se
vaistomaisella varmuudella juoksee metsän sopivimpien aukkojen halki.
Hän taputti ratsunsa kohotettua kaulaa ja puhutteli sitä varsin
viihdyttävällä äänellä, kun metsästys tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä ja
kun hän juuri odotti saavansa nähdä koirien täyttävän viidakosta tien
puolelle, ne tekivät äkillisen käännöksen vasemmalle ja kiitivät pois
pitkin pientä harjannetta, joka kävi melkein rinnakkain tien kanssa.
Silloin hän laski hevosensa valloilleen, ja se lennähti eteenpäin
komeimmassa kulussaan melkein metsästäjien rinnalla silmällä ja
korvalla tyystisti tarkaten jokaista osotusta koirien läsnä-olosta.

Se harjanne, jota myöten metsästys kävi, kulki melkein keskivälillä
sitä tietä, jolla Lily oli, ja jotakin toista, johon tämä saatti
melkein puolen penikulman päässä siitä paikasta, johon Lily oli
pysähtynyt. Juuri ennenkuin tultiin tälle tielle, maa vietti jyrkästi
sitä päin, kävi aukeammaksi ja lautui tien toisella puolella laajaksi
laaksoksi, ulottuen jollekin joelle, joka oli reunustettu tuuheilla
pajupensailla ja sieltä täältä tiploitettu tiheällä kaislikolla. Tätä
suojaa ajettu otus ilmeisesti pyrki saavuttamaan.

Lily tunsi koko metsämiehen hurjan innon kuohuvan rinnassaan, kun Nuori
Lollard syöksähti pitkin hiukan aaltoilevaa tietä, vieläpä pari kolme
kertaa huomasi itsensä kehoittavan sitä, kun hän luuli, että otus oli
päässyt varttamaan. Lähestyessään teitten yhtymäpaikkaa hän kuuli
korkean halloon toiselta tieltä, ja, silmänräpäys sen jälkeen, nähden,
kuinka otus nopeasti luikersi jonkun viidakon aukon poikki, hän vastasi
kimeällä äänellä, niinkuin isä oli opettanut häntä. Tuskin
seitsemänkymmentä kyynärää otuksen takaa tuli koirajoukko; ja kun
otus huipahti tien poikki tuolle aukealle alalle, joka johdatti alas
joelle, ne remahtivat kovempaan ja rajumpaan kööriin ja sitten, niska
niskan vieressä, lyhyellä maltittomalla haukunnalla, suonikkaat,
lainehtivat selät samalla haavaa nousten ja laskien, yksi heistä
koiranpituuden verran toisten edellä ja muuan onneton toveri yksinään
ponnistaen eteenpäin muitten perässä, ne pyyhkäsivät pitkin vanhojen
maisi-sarkojen sileätä pintaa saaliinsa kimppuun. Lily'n koko huomio
oli niin kiintynyt tuohon näkyyn ja hevosensa vilpastuttavaan
liikuntoon, että hän tuskin havaitsi sitä ratsumiestä, jonka halloon
hän oli kuullut, vaan riennähti eteenpäin tietämättä mistään muusta,
kuin ajosta, jonka osan-ottajaksi hän nyt oli joutunut. Hän epäselvästi
näki yhden ratsumiehen, joka saapui teitten yhtymäpaikkaan melkein
samaan aikaan, kuin hän itse, ja jolla oli tukeva harmaa hevonen, jonka
pitkistä askelista itse Nuori Lollardkin pääsi vaan vähän etenemään
niillä harvoilla sadoilla kyynärillä, joita he lensivät yhdessä,
ennenkuin ajo oli päättynyt. Metsästäjä hypähti samaa päätä maahan ja,
juosten koirien keskelle, korjasi otuksen, ennenkuin ennättivät repiä
sitä, ja lähestyi nyt Lily'a, pitäen ylhäällä komeata punakettua.
Astuessaan hän silitti sen rypistynyttä nahkaa ja levitti sen pöyhkeätä
häntää koko vanhan metsästäjän tarkalla arvostelemisella ja nosti sitä
ilmaan Lily'n katseltavaksi, huudahtaen: --

"Kaunis poika, Madam, ja loistava ajo -- ainakin loistava puuskaus
lopuksi! Ja urheasti ratsastettu, Madam, suvaitkaat minun sanoa se,
urheasti ratsastettu!" Puhuessaan hän kohotti hattuansa, hymyili
iloisesti ja jatkoi: "sallikaat minun lahjoittaa teille tämä
voitonmerkki, Madam, jommoista harvat ladyt koskaan ovat yhtä hyvin
ansainneet. Te pääsitte sievästi ensimäiseksi sen luo, kun se menehtyi,
vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä kovin epäkohteliaasti
kiiruhdin hevostani, kun näin teidän joutuvan sen edelle. Me olimme
alusta melkein tasakannalla tiellä, ja minusta oli kovin kiusallista,
etten kyennyt pysymään teidän rinnallanne. Teillä on oivallinen
hevonen", hän lisäsi pantuaan ketun Lily'n satulaan rippumaan. "Minä en
luullut, että näillä seuduilla löytyisi hevosta, joka veisi voiton
minun hevosestani".

Hän osotti kädellään omaa hevostansa; ja yhdellä silmäyksellä Lily
tunsi sen samaksi harmoksi, joka oli häviämättömästi piirretty hänen
muistiinsa ja joka oli tuonut hänen isänsä vaarasta varoittavan
sanansaattajan ja rakastajan, joka turhaan pyysi häntä omakseen, vaikka
hän oli vienyt muassaan hänen sydämensä.

"Tämä siis on Mellville'n isä, se mies, joka seisoo meidän ja onnemme
välillä," Lily lausui itsekseen, luoden silmiänsä toiseen ja tuntien,
että hänen poskiansa punotti vielä enemmän, kuin metsästyksen into
saatti oikeuttaa. Hän näki edessään pitkän, ylpeäkasvoisen miehen,
jonka silmät eivät ilmoittaneet mitään päättäväisyyden puutetta ja
jonka tiveästi ummistetut huulet vahvistivat sitä ajatusta, johon
silmien ja otsan johdolla vaistomaisesti joutui. Hänen lyhyeksi
leikatulla parrallansa ja hiukan kähertyneellä tukallaan oli sama
uhkea, ruskea väri kuin hänen poikansakin, paitsi että niissä siellä
täällä näkyi harmaita juomuja. Vartaloon ja kasvonjuonteisin katsoen
hänen poikansa tuli suuresti häneen, vaikka edellinen heistä oli
lienteämpi kontuureiltaan ja ehkä hiukan vähemmän säännöllinen ja tyly
käytöksen puolesta. Huolimatta siitä vääryyden tunteesta, joka oli
äitynyt Lily'n povessa siitä asti, kuin hän oli kuullut, kuinka tämä
vastusti hänen liittoansa lempipoikansa kanssa, hän ei voinut olla
tuntematta ylpeyttä rakastajansa isän puolesta. Sillä aikaa kuin hän
oli tehnyt nämät havainnot, toinen oli tuntian silmällä tarkastanut
Nuoren Lollard'in ruumiin suhteita sekä lausunut ajatuksiansa sen
oivallisista ominaisuuksista. Koirat mitkä olivat pitkällänsä, mitkä
läähöttivät peräti uupuneina taikka piehtaroivat ja joivat läheisestä
joesta.

"Oivallinen hevonen, Madam, ja mainiosti kasvatettu. Ulkomuodosta
päättäen, olen varmaan nähnyt sen ennen, vaikken nyt voi johdattaa
mieleeni, missä. Ei mitään semmoista sukuperää, jota usein tavataan
täällä. Hiukan enemmän luuta, kuin meidän täysiverisissä hevosissamme
yleisesti. Te tiedätte arvattavasti sen sukuperän, Madam. Ei kukaan
voisi ratsastaa semmoisella hevosella ja ratsastaa sillä tapaa, kuin
te, arvoa panematta sen ominaisuuksiin. Antakaat minun katsoa," hän
jatkoi vastausta odottamatta ja astuen taaksepäin pari kolme askelta,
että hevosen _ensemble_ paremmin pääsisi näkyviin, "se tulee -- ei --
kyllä, se tulee _suuresti_ -- översti Servosse'n Lollard'iin".

"Ja se on Nuori Lollard", lausui Lily.

Mies loi nopeasti silmänsä Lily'n kasvoihin ja antoi niitten vaipua,
tarkasti katsellen hänen pukuansa ja vartaloaan, hevosen puoleen
jälleen, jolloin hän miettien sanoi: --

"Ah, niin! Minä muistan hänen puhuneen itselleni tästä varsasta. Sen
emä oli Glencoe'n sukua, hän, luullakseni, sanoi".

"Niin oikein," myönsi Lily.

"Entä te?" hän kysyi, katsoen Lily'a täydellisesti kasvoihin.

"Minä olen Lily Servosse," hän vastasi yhtä tyvenellä äänellä, kuin
kysyjän oma.

"Niin minäkin päätin," toinen vastasi. "Överstin on syytä ylpeillä sekä
tyttärestään että hevosestaan," hän lisäsi levollista hyväksymistä
osottavalla äänellä. "Ja minä olen kenraali Gurney. Suvaitkaat minun
itse esitellä itseäni, miss Lily, ja toivoa, että joudumme likempään
tuttavuuteen". Hän kohotti hattuansa jälleen ja tarkasteli tyystisti
Lily'a, samalla kuin hän ojensi hänelle kättänsä. Lily'n muoto ei
muuttunut, ja hän sanoi täydellisellä tyvenyydellä: --

"Minä kiitän teitä. Minä olin myöskin tullut siihen päätökseen, että se
olitte te".

Toinen hymyili tätä sanojensa kaikua ja arveli, katsellen omaa
hevostansa: "todellakin! Te olette siis nähnyt sen ennen?"

"Kahdesti".

"Niin. Tämä muistuttaa minulle, miss Lily, että olen velkaa teille
siitä, ettette vähä aika takaperin suostunut poikani tarjomukseen.
Näyttää omituiselta, kun kiittää jotakuta tämmöisestä; ja nyt, kun olen
nähnyt teidät," hän lisäsi iloisesti, "en voi kummastella, että hän
teki tarjomuksen. Hänen ikäisenään olisin luullakseni, melkein varmaan,
pannut itseni saman kohtalon alaiseksi".

"Ei, jollei tämä hevonen olisi ollut minun myötäjäisiäni, pelkään
minä," vastasi Lily vallattomasti.

"Noh," arveli toinen nauraen, "tätä paria ei saisi eroittaa. Mutta
totisesti puhuen," hän lisäsi, "minä olen kiitollinen siitä, että
hylkäsitte hänen tarjomuksensa, ja minä toivon, että minun sopii lausua
sitä ilman teitä loukkaamatta. Minua ei kummastuta, että hän rakastui
niin suloiseen tyttöön, kuin teihin, enkä minä oudoksu hänen suruansa;
mutta teidän täytyy tietää, miss Lily, että vanhemmat mielellään
laskevat tuumia lastensa puolesta, ja me olimme erittäin ajatelleet
toista vaimoa Melville'lle. Minä varon, että teidän hylkäämisenne käy
niin kovasti hänen sydämmellensä, ettei meille tule milloinkaan mitään
miniää; vaikka se ehkä auttaa häntä saamaan voittoa rakkaudestaan".

"Mutta minä en hyljännyt häntä, kenraali Gurney," Lily lausui tyvenellä
avosydämmisyydellä.

"Te ette hyljännyt häntä? Minun ymmärtääkseni hän sanoi, että hän oli
hyljätty; taikka ainakin hänen äitinsä kertoi sen minulle," vastasi hän
kummastuneena.

"Minä sanoin hänelle," Lily vastasi toisen kysyvään ääneen ja
kummastuneesen katseesen, "että niin kauan kuin hänen isänsä vastusti
sitä, ei voinut ajatellakaan mitään avioliittoa meidän välillämme".

"Ja miksi te tämän ehdon teitte?" toinen kysyi kummastuneena.
"Semmoinen vaarin-otto rakastajan velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan
ei ole tavallinen meidän amerikalaisissa lady'issamme".

"Minä kieltäysin selittämästä sitä Melville'lle," Lily vastasi, "mutta
teidän on oikeus kysyä. Vähän taikka ei ollenkaan ajateltu hänen
lapsen-velvollisuuttansa tässä asiassa. Minusta se yksinkertaisesti oli
velvollisuus, jota _minun_ tuli suorittaa teitä kohtaan".

"Kuinka, minua kohtaan? Minä en ymmärrä," toinen sanoi hämmästyneellä
katseella.

"Koska te lähetitte tuon varoituksen, joka pelasti isäni hengen," Lily
vastasi vakaasti.

Kenraali Gurney hypähti ylös ja punastui otsakulmia myöten.

"Te päätätte siis niin!" hän kysyi terävästi. "Mistä, jos saan kysyä?"

"Teidän nuorempi poikanne toi sen, ratsastaen tuolla hevosella," Lily
lausui, osottaen Reveille'ta.

"Ja tämä varoitus saatti teidät koettamaan vaarallista ratsastusta,"
arveli vanha Gurney.

"Johon olin vaan liian onnellinen ryhtymään," Lily vastasi nopeasti.

"Ja ettekö ajatellut, että se oli pelkurimaisesti ja alhaisesti tehty
minulta, että jätin teille tuon kauhean tuuman estämisen?" toinen
kysyi.

"Minä en ole koskaan ajatellut sitä tuossa valossa," Lily vastasi
miettien.

"Minä olen usein sen jälkeen, olen perin pohjia halveksinut
heikkouttani. Minä koetin vielä salata sitä asiaa, että olin antanut
tuon varoituksen. Minä en ole koskaan kertonut sitä kenellekään, ei
edes pojalle, joka sanoman toi".

"Minä olen vaan ilmoittanut isälleni", Lily sanoi yksinkertaisesti.

"Ja te hylkäsitte poikani ainoastaan tämän asian tähden?" toinen kysyi
miettien.

"Tuo kysymys on tuskin kohtuullinen," Lily vastasi ensimäisen kerran
vähän hämmentyneenä.

"Minä pyydän anteeksi," toinen lausui nopeasti. "Te olette oikeassa.
Minulla ei ole mitään oikeutta tehdä tätä kysymystä. Minä peräytän
sen".

"Ei, kenraali Gurney," arveli Lily, totisesti katsellen häntä. "Minä en
tahdo salata teiltä mitään. Minä kieltäysin taipumasta hänen
pyyntöönsä, että menisimme kihloihin, ainoastaan tästä syystä".

"Ja teidän isänne -- tietääkö hän?"

"Minä olen puhunut asian yhtä suoraan hänelle, kuin teillekin".

"Ja hän hyväksyy?"

"Aivan sydämen pohjasta".

"Miss Lily" --

Kuului torven toitotus, ja puolikymmentä ratsumiestä syöksähti näkyviin
sillä tiellä, jota myöten kenraali oli tullut.

"Jo-ho-o-o!" kenraali huusi nopeasti vastaukseksi, lisäten lyhyesti
Lily'lle: "tuossa on ystäväni Morrow. Minä luulinkin, että nämät koirat
olivat hänen. Samoin kuin tekin jouduin aivan sattumalta tähän
metsästykseen".

Ratsumies oli saapunut paikalle juuri kuin kenraali oli päättänyt
tämän lauseen. Esittelemisiä ja selityksiä seurasi. Morrow kertoi
ajon menosta. Kenraali kuvasi vilkkaasti ketun kiinnisaantia.
Kohteliaisuuden lauseita sateli runsaasti Lily'n päälle, ja Morrow
suostui hänen pyyntöönsä "pistäytyä" hänen isänsä talossa ja syödä
päivällistä heidän kanssaan, koska hän meni sitä tietä kotiin.
Jäähyväisiä heitettiin, ja tuore-sydämisen vanhan ketunpyytäjän
seurassa Lily palasi Warrington'iin.

"Minä vakuutan, översti," oli hänen viimeinen muistutuksensa, kun hän
päivällisen jälkeen ratsasti pois, "että jonkun meidän nuorista
sievistä pojista täytyy tehdä rynnäkkö tuota tyttöänne vastaan. Perhana
vieköön, hän on enemmän Etelän-omainen, kuin kukaan meidän omista
tytöistämme! Ei sovi semmoisen tytön, kuin hänen, mennä Pohjasta miestä
hakemaan. Oikeinhan olisi sääli, sen minä vannon, jos antaisi hänen
mennä Yankee'lle! Se ei saa tapahtua, översti. Minä lähetän jonkun
estämään semmoista onnettomuutta".

"Liian myöhään, Morrow," lausui Servosse hauskasti. "Hän lähtee Pohjaan
maanantaina ja ottaa Nuoren Lollard'in mukaansa".

"Älkäät sanoko niin!" huudahti vanha mies surkealla äänellä. "Noh, he
eivät koskaan laske häntä takaisin tänne, se on varma: heillä on liian
paljon järkeä siksi. Sekä tyttö että hevonen! Totta tosiaan, minä
vannon, että se on häpeällistä".

Pitkien keskustelujen perästä oli päätetty, että Warrington
suljettaisiin vuodeksi; että Lily lähtisi johonkin pohjoiseen
kaupunkiin jatkamaan lukemisiaan muutamissa aineissa, joihin hän oli
osottanut erityistä taipumusta; ja että äiti seuraisi häntä. Översti
Servosse esitteli, että hän itse viettäisi kappaleen tästä ajasta
heidän kanssansa ja käyttäisi lopun muutamiin asioimis-yrityksiin,
jotka välttämättömästi vaatisivat hänen poissa-oloansa melkoiseksi
osaksi vuotta. Seuraavana kesänä he aikoivat olla pari kuukautta
Warrington'issa ja sitten jättää sen -- ehkä ainaiseksi, mutta
kumminkin pidemmäksi aikaa.

Lily'n erityisestä pyynnöstä oli tuo palaaminen Warrington'iin saanut
sijan tässä perhe-programmissa. Samalla kuin hän ei ollut kertaakaan
horjunut tehdyssä päätöksessään, hän odotti luottamuksella sitä aikaa,
jolloin kenraali Gurney taipuisi. Hän ei hetkeäkään epäillyt torjutun
rakastajansa kestäväisyyttä ja tuskin valitti sitä kohtaloa, joka
eroitti heidät; niin täydellisesti hän turvasi siihen, että tämä
palaisi. Sillä aikaa hän kääntyi vielä suuremmalla innolla
opettelemiseensa, lukien jokaista uutta taitoa, jonka hän saavutti,
lisä-viehätykseksi, jota hän voisi tarjota Melville Gurney'lle
palkinnoksi hänen pitkästä koetus-ajastaan. Syksyn lehdet karisivat
maahan, kun Hullu ja hänen perheensä jättivät hyvästi eteläiselle
kodillensa.

Viikkokausi sen jälkeen Marion Gurney ratsasti ylös portille ja,
tervehtien autioksi jätettyä kartanoa, sai sen vastauksen uskolliselta
Andy'lta, joka vaimoinensa oli asetettu vartioimaan taloa ja tiluksia,
että "översti ja koko muu väki oli mennyt Pohjaan".

"Milloin he palaavat?" kysyi Gurney.

"Noh, Sir, luullakseni ei koskaan," vastasi Andy. "He puhuivat, että
palaisivat tänne vähäksi aikaa tulevana kesänä; mutta minä arvaan, että
heillä on siellä niin hyvät päivät ja että he tapaavat niin paljon
ystäviä Pohjassa, että he kokonaan unhottavat tämän kurjan, halvan
maan, jossa ovat saaneet kokea niin monta vastusta, ja jäävät kuin
jäävätkin sinne. Mikä saattaa minut ennen kaikkia sitä luulemaan, on se
seikka, että miss Lily otti Nuoren Lollard'in mukaansa. Jos vaan
hevonen olisi jäänyt jälelle, olisin varma, että miss Lily'kin
palaisi".

"Noh," puheli itsekseen kenraali Gurney, kotiinpäin ratsastaessaan, "se
onkin, luullakseni, yksi kaikki. Minä pidän kovasti tytöstä, se on
totta; mutta hän on sittenkin Yankee. Minä soisin, ettei Melville
koskaan olisi nähnyt häntä. Minä olin kuitenkin päättänyt mennä myösiin
ja ilmoittaa hänelle, että en enää vastustanut. Minä en voi nähdä pojan
käyskelevän niin synkkänä ja juhlallisena, kun hänen ennen oli tapa
olla niin virkeä ja iloinen. Kukaties hän nyt, kun tyttö on mennyt,
ajattelee paremmin asiaa ja luopuu hänestä. Minä kumminkin toivon
niin".

"Ei Servosse'kaan ollut mikään paha mies. Minä usein toivoin, että
olisin ollut enemmän tuttu hänen kanssaan, ja luulen todella, että
minun olisi pitänyt koettaa tehdä hänen oloansa täällä kodikkaammaksi.
Hänellä oli _varmaan_ kovin kolkko elämä täällä. Mutta hän olikin niin
kauhean radikaalinen pohjoisvaltaisissa mielipiteissään! Hänen ei olisi
koskaan pitänyt muuttaa tänne, se on asian todellinen laita. Ei kukaan
voi väkisin istuttaa pohjoisvaltaisia aatteita Etelään, Ei maa eikä
ilman-ala suosi niitä. Se on niinkuin pohjoinen maanviljelys vanhalla
kuusistuneella pellolla -- näyttää hyvältä kyllä, mutta ei kannata.
Totta puhuen minä soisin hänelle hyvää, ja miss Lily'lle myöskin. Hän
on juuri semmoinen tyttö, jota tahtoisin Melville'n vaimoksi, jollei
hän vaan olisi Yankee ja hänen isänsä radikaali. Minä arvaan, että
Melville unhottaa tytön nyt. Ainakin toivon niin".

Hän huokaili eteenpäin ratsastaessaan; mutta hänen toivonsa näytti
olevan ennen-aikainen. Melville Gurney'ta valloitti halu matkustaa,
niin pian kuin hän kuuli tuosta hegirasta Warrington'ista; ja
kummallista kyllä hänen askeleensa johdattivat samaan kaupunkiin,
jossa Lily harjotti opettelemistaan, sydän täynnä unelmia rakastajan
tulosta. Useammin kuin kerran Lily kuukausien kuluessa äkkiä kääntyi
väkitunkoisilla kaduilla sillä tunteella, että Gurney'n silmät olivat
häneen kiinnitetyt. Muutamia kertoja hän luuli näkevänsä tuttavan
haamun ihmisjoukossa; ja hänen sydämensä sykki silloin nopeasti,
samalla kuin hänen silmänsä koettivat saada uudestaan nähdä rakkaat
kontuurit. Sitten hänen oli tapa jatkaa kulkuansa iloisesti nauraen ja
hyvin mielissään, että hänen sydämensä osotti uskollisuuttansa
tuommoisella hellällä itsensä pettämisellä.

Melville huomasi pian asian todellisen laidan ja päätti, ettei häntä
saisi voittaa kestäväisyydessä. Hän ei siis antanut mitään merkkiä,
vaan tutki tuota suurta kaupunkia, joka avasi myriadi-sivuisen
elämän-kirjansa hänelle, ja oppi monta kallista oppia, joita ei Etelän
saarentapainen umpinaisuus koskaan voinut opettaa.

Näin rakastuneet odottivat; mutta suuttuneena poikansa käytöksestä isä
sanoi: "jos hän tahtoo tehdä itsensä narriksi tuon pikku Yankee-tytön
tähden, niin menköön vaan".



XLVI LUKU.

Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.


Lyhyt aika koti-elämänsä lakkauttamisen ja Warrington'ista lähtönsä
jälkeen Servosse erityisestä kutsumuksesta kävi tervehtimässä
tohtori Enos Martin'ia, tuota vanhaa ystävää, joka ensin oli ollut
hänen opettajansa ja sittemmin hänen kunnioitettu ja uskottu
neuvon-antajansa. Niinä vuosina, jotka olivat kuluneet siitä, kuin
Hullu oli nähnyt hänet, hän oli kypsyneestä, uhkea-voimaisesta
miehuudesta joutunut siihen kypsyneempään ikään, joka tulee ilman
heikkoutta, mutta joka kuitenkin tuottaa jommoisenkin määrän
filosofillista levollisuutta -- tuota todellista "elämän päivänlaskua,
joka antaa mystillistä oppia". Noina hiljaisina vuosina, jotka tulevat
ennen loppua, jolloin kunnianhimo on kuollut ja kiihkeät pyrinnöt
taukoavat; jolloin vireän elämän rauhaton hälinä vierii huomaamatta
ohitse, niinkuin väkirikkaitten katujen tohina sivuaa ahkeran
työmiehen; jolloin järki toimii tyvenesti, toivosta taikka pelosta
huolimatta, -- juuri noina vaipuvina vuosina parhaitten elämien paras
työ tavallisesti tehdään. Tuo oma itse, joka panee vaa'an kiikkumaan,
on kadonnut; mutta sydän, ymmärrys, hellä hyvänsuonti sitä maailmaa
kohtaan, joka nopeasti soljuu pois, jäävät, ja nuot kypsyneemmät voimat
vaikuttavat ilman intohimojen hävittävää tulta. Tässä levollisessa
valossa, joka käy hämärän edellä, Enos Martin'kin istuutui
keskustelemaan sen nyt karkean ja parhaassa ijässä olevan miehen
kanssa, jonka elämää hän oli seurannut hänen joutuessaan nuoruudesta
miehuuteen ja varhaisesta miehuudesta täysikuntoisuuteen. Parikymmentä
vuotta oli kulunut siitä, kuin he olivat toisensa kohdanneet. Toiselle
heistä nämät vuodet olivat olleet täynnä tointa. Hän oli ollut
tapausten virrassa, käynyt sen hyökkäyksiä kohti ja oli risti- ja
vasta-vuolteitten kautta viety siitä suunnasta, jonka hän oli merkinnyt
itselleen elämän suurella kartalla. Hänellä oli arpi näytettävänä
jokaisesta taistelosta. Hänen sydämensä oli sykkinyt sopusoinnussa ison
maailman-valtasuonen kanssa jokaisessa niistä suurista tarkoituksista,
jotka näinä vuosina olivat tätä valtasuonta paisuttaneet. Toinen oli
suurimmalla tarkkuudella silmällä pitänyt noita liikkeitä, jotka
sakeilla pyörteillään olivat kieponeet ja kuohuneet toisen elämän
ympäri, itse vaan hiukan kosketettuna, mutta aina koettaen semmoisista
havainnoista johdattaa mitä arvokkaita oppeja hän suinkin voi, muitten
nuorten sielujen harjotukseksi ja ohjaukseksi, jotka vielä vaan
liikkuivat suuren elämän-meren rannalla.

Tämä alinomainen ja tarkasteleva vaaria-otto mailman suurista
yhteiskunnallisista liikkeistä, joita hän katseli näin tyveneltä
korkeudelta, oli saattanut hänet erinäisellä huolella tutkistelemaan
kansakunnan suhteita tuohon äsken valloitettuun Etelän osaan, ja vielä
erityisemminkin mustien tilaa. Sitä tehdessään hän oli joutunut ennen
kaikkia kiinnittämään huomiotansa tuohon muutos-aikaan, joka tulee
Chattelismin elikkä jonkunlaisen yksilöitten vallanalaisuuden ja
riippuvaisuuden ja toiselta puolen yksilöitten täydellisen
itsevaraisuuden välillä. Tämä on tunnettu eri nimillä eri maissa ja eri
aikakausina -- Englannissa elinomaisuuden, Venäjällä orjuuden nimellä.
Tämän suhteen hänen tutkimuksensa oli ollut varsin perinpohjainen ja
hänen osan-ottonsa kaikkiin noihin kansallisiin kysymyksiin oli siis
ollut mitä vilkkainta laatua: tästä hänen suuri halunsa saada nähdä
vanhaa oppilaistaan ja puhua semmoisen kanssa, jonka huomaamis-kykyyn
hän luotti, niistä ilmaumista, joita tämä oli nähnyt, ja niistä
päätöksistä, joihin tämä oli tullut, sekä verrata niitä ei ainoastaan
omiin edempää tehtyihin havaintoihinsa, vaan myöskin historian
tosi-asioihin. He istuivat kauan aikaa yhdessä siinä kirjastossa, johon
vanhempi oli koonnut maailman ja vuosisatojen henkiset aarteet, ja
uudistivat sitä keskinäistä personallista tuttavuutta, jota pari
vuosikymmenistä oli keskeyttänyt. Toisen melskeisen elämän tapahtumat
ja toisen hiljaisen olon vaiheet kerrottiin molemmat; ja sitten
heidän keskustelunsa siirtyi siihen aineesen, joka oli vetänyt
puoleensa niin suuren osan molempien ajatuksista -- tuohon suureen
maailman-tapaukseen, jossa heidän kummankin elämänsä oli vaan
vähän-arvoinen syrjä-asia.

"Ja te ajattelette siis, översti Servosse," lausui vanhempi vakaasti,
"että mitä on nimitetty Uudestaan rakentamiseksi, on suurenmoisella
tavalla tyhjäksi rauennut?"

"Epäilemättä," kuului vastaus, "sikäli kuin asia koskee niitten
tarkoitusten saavuttamista, joita sen esitteliät pitivät silmällä,
joita maailma toivoi ja joita sopi odottaa sodan loogillisena
seurauksena".

"Minä en luule kokonaan ymmärtäneeni tuota rajoitustanne," arveli
Martin epäileväisesti.

"Minä tarkoitan," sanoi nuorempi mies, "että Uudestaan rakentaminen
raukesi tyhjäksi sikäli kuin se yritti yhdistää kansakuntaa, tehdä
todella yhdeksi kansaksi sitä, mikä ennen sisällisen sodan järistystä
oli ollut yksi ainoastaan nimeksi. Se raukesi myöskin sikäli kuin se
yritti määrätä ja vahvistaa mustan rodun asemaa ja oikeuksia. Ne
määrättiin, se on totta, paperilla, ja ryhdyttiin jonkunlaisiin
varustuskeinoihin, jotka estäisivät tämän julistuksen mitättömäksi
tekemistä. Mutta ei minkäänlaisia takeita hankittu niitten
käytännöllistä kukistamista vastaan, joka toimitettiinkin niin helposti
ja niin ilman mitään rangaistusta, että se suuresti kummastutti niitä,
jotka liikkeen alkuun panivat".

"Teidän täytyy kumminkin myöntää, että 'valtioin oikeuksien'
uskonkappale sai loppunsa sodan ja tuon summittaisen ja täydellisen
tarkastuksen kautta, jonka alaiseksi erehtyneet tasavallat aivan
säännöllisesti asetettiin ja jota me sanomme Uudestaan rakentamiseksi,"
lausui Martin.

"Päinvastoin," vastasi Servosse, "se, mikä tapahtui, jätti 'Valtioin
oikeuksien' opin aivan eheäksi ja koskematta, paitsi yhdessä ainoassa
kohdassa, nimittäin mitä tulee _rauhallisen unionista eroamisen
oikeuteen_. Sota ratkaisi sen asian. Kansakunta vaati ja peri
oikeutensa puollustaa itseänsä väkivaltaista hajoittamista vastaan".

"Eikö se myöskin vaatinut oikeuttansa jälleen luoda, muodostaa,
rakentaa?" kysyi vanhempi mies.

"Ei ensinkään," kuului vastaus. "Uudestaan rakentamista ei koskaan
vaadittu _minäkään oikeutena_, ei ainakaan nimen-omaan ja esivallan
puolesta. Muutamat kyllä vakuuttivat semmoisen oikeuden olevan; mutta
heitä pidettiin haaveksijoina. Uudestaan rakentamisen tointa
_selitettiin siivosti_ välttämättömäksi seuraukseksi tuosta huonosti
menestyneestä erilleen pyrkimisestä: sitä ei koskaan puollustettu
minäkään eikä julistettu miksikään _kansakunnan oikeudeksi_ edes _oman
turvallisuutensa valmistamiseksi_".

"Miks'ette siis sano, että se raukesi kokonaan tyhjäksi?" kysyi Martin.
"Minusta näyttää siltä, kuin se olisi perinpohjin ja täydellisesti
lahonnut".

"Ei ensinkään," vastasi Servosse vähän kiivaasti. "Paljon sen kautta
saavutettiin. Otaksukaat, että lapsi tekee jotakin pahaa sata kertaa,
nuhdellaan siitä joka kerta ja vasta viimeisen nuhteen perästä osottaa
surua ja tunnustaa tahtovansa vasta menetellä paremmin, mutta jo
seuraavana päivänä sille tulee sama virhe. Vanhemmat eivät joudu
epätoivoon eivätkä pidä lapsen katumusta perin mitättömänä voittona.
Päinvastoin suuri askel on astuttu eteenpäin: paha teko on myönnetty
vääräksi eikä se saa sen jälkeen puollustusta. Siitä pitäen vanhemmat
voivat, Nathan'in tavalla, johdattaa pahantekiää hänen omaan arveluunsa
hänen omasta teostaan. Samalla tapaa Uudestaan rakentaminen oli suuri
askel eteenpäin siinä kohdin, että se muodosti jonkunlaisen erehdyksen
tunnustuksen. Se antoi meille semmoisen käsityksen sanoista: 'me
kansakunta' federaalisen konstitutionimme alkulauseessa, joka teki
valheeksi sen, joka ennen oli vallinnut. Se myönsi ja määräsi koko
ihmiskunnan yhdenvertaisuuden hallinnollisessa vallassa ja pakotti
kaikki osastot ja puolueet nimen-omaan tunnustamaan sitä siinä taikka
tässä tämän vallan kehitys-jaksossa".

"Ja onko siinä nyt kaikki, mitä kaikkien näitten vuosien työn,
taistelon ja verenvuodatuksen kautta voitettiin?" kysyi vanha mies
huokaillen.

"Eikö siinä ole kylläksi, ystäväni?" vastasi Hullu moittivalla äänellä.
"Eikö melkein kokonaista vääryyden ja ulkokultaisuuden vuosisataa
huokeasti sovitettu yhdellä ainoalla rangaistuksen vuosikymmenisellä?
Erehdyksen tunnustaminen on katumuksen vaikein kohta, olipa kysymys
yksityisestä ihmisestä taikka kokonaisesta kansakunnasta. Siinä
paikassa paholainen aina taistelee kiihkeintä taisteloansa. Sen jälkeen
hän astuu alas vuorelta ja taistelee laaksossa. Hän on haavoitettu,
runneltu ja helposti pakoon ajettu".

"Te ette siis pidä taisteloa Pohjan ja Etelän välillä vielä
päätettynä," lausui Martin.

"Päätettynä?" Hullu huudahti tuikeasti. "Se on vasta alotettu! Minä en
tarkoita selvästi rajoitettujen maan-osien ruumiillista ottelua. Tämä
on vaan yksi kohtaus suuressa näkymättömässä kamppauksessa --
taistelossa, joka aina riehuu kahden toisiaan vastustavan aatteen
välillä. Ennen sisällistä sotaamme se oli niinkuin joki, jossa on
siellä täällä joku kiihkeä koski; sitten, jonkun aikaa, se oli niinkuin
kuohuva köngäs; ja siitä asti se on ollut se kolkko, musta, mutta syvä
ja tyven pyörre, joka on putouksen alla, täynnänsä ajopuita ja varjoja
ja vihaista mutinaa ja näkymättömiä virtoja ja piileviä voimia, pyörre,
jonka vastaisesta kulusta ei kukaan voi tietää muuta, kuin että sen
täytyy pyrkiä eteenpäin.

    "Jää paksuin, mikä jäätyi konsanaan,
    Se vuoksen peittää voipi, kattaa vaan:
    Vilkasna virta alla elamoi
    Ja juoksee -- juoksemast' ei laata voi!"

"Tahdotteko väittää, ettei tuo vanha taistelo orjuuden ja vapauden
välillä päättynyt, kun orjuus lakkautettiin?" kysyi tohtori
kummastuneena.

"Luullakseni se olisi," vastasi Hullu nauruun menevällä äänellä, "jos
orjuus _olisi_ lakkautettu. Minä en pyydä kumota tuota vanhaa
sananlaskua, että 'kaksi kahakkaan tarvitaan'; mutta tässä juuri meidän
erehdyksemme -- Pohjan erehdys, sillä Etelä ei ole tehnyt mitään
erehdystä tässä asiassa -- on ollut. Me olemme _otaksuneet_, että
orjuus oli hävitetty, koska meillä oli 'Vapauden julistus',
'Perustuslaillinen Muutos-ehdotus' ja 'lakeja säädettyinä sen
johdosta', kaikki kertoen tosi-asiana, että väkinäistä orjuutta, paitsi
rangaistuksena rikoksista, ei saisi enää löytyä. Siihen turvaten olemme
heittäneet hattumme ilmaan ja iloisesti kerskailleet siitä, mitä olimme
aikaan saaneet, niinkuin meidän oli hyvä oikeus tehdä. Orjuuden
Vastustajain Seura tuli kokoon ja onnitteli itseänsä lähetyksensä
täyttämisestä, koskei enää ollut mitään maailmoja valloitettavana, ei
mitään sortoa kukistettavana eikä mitään uhreja autettavana. Ja sitten
se itse-ylistyksensä hyvässä hajussa hajoitti itsensä, kuollen
täynnänsä hyviä tekoja ja yksistänsä sen tähden, ettei enää löytynyt
mitään hyviä tekoja tehtävänä. Se oli loppu semmoinen, joka maistui
tuhatvuotiselta valtakunnalta; mutta, pahaksi onneksi, se oli peräti
hullunkurinen. Minä en moiti Garrison'ia eikä Phillips'ia eikä teitä
itseä eikä ketään muuta abolitionistein vanhasta kaartista. Se oli
luonnollista, että ainakin haluaisitte koettaa laakeriseppeleitänne
niin kauan, kuin vielä elitte".

"Totisesti, översti," lausui vanha tohtori nauraen, "te ette saa
ajatella, että tuo oli meidän johtava syymme".

"Tietysti ei tunnustettuna eikä tajuttunakaan," sanoi Hullu.
"Todellisille syille annetaan harvoin mitään selvää muotoa. Minä en
kuitenkaan kummastele, että miehet, jotka alusta asti ovat olleet
orjuuden hankkeen poistamis-"kahakassa", joksi sitä arki-kielessämme
sopii nimittää, ovat väsyneet. Minä ymmärrän täydellisesti, että kaiken
elinaikaa kestävä sota sammuttaa miehen tappelu-himon. Vanhat miehet
harvoin rupeavat lähetys-saarnaajiksi. Ollen aatteitten taistelossa he
kyllä voivat kannattaa kamppausta viimeiseen hetkeen ja viimeiseen
hengenvetoon saakka. Vanhat miehet ovat olleet hyviä marttyyrejä
Polykarpon ajoista asti; mutta he eivät halua marttyyriutta eivätkä
sitä tavota. Jos yhtä hyvin sopii välttää sitä, he mieluisammin sen
tekevät; ja tässä erityisessä kohtauksessa he ansaitsivat lepoa ja
enemmän kunniaa ja kiitosta, kuin he koskaan eläissään tai kuoltuansa
saavat".

"Se oli meidän vikamme -- meidän, sen ajan nuorukaisten, jotka juuri
olimme tunkeuneet esiin siitä ahjosta, jossa kahleet sulattiin pois
koukistuneista ja kutistuneista jäsenistä. Meidän olisi pitänyt nähdä
ja käsittää, että ainoastaan kuori oli mennyt. Orjuus julkisena
yhteiskunnallisena tilana oli loppunut: voimana, valtana, moraalisena
aineksena se oli juuri yhtä tehokas, kuin ennenkin. Sen tunnetut
vammat olivat poistetut: sen tuntemattomat olivat olemassa niissä
kitukasvuisissa ja vääristyneissä luonnoissa, jotka monta sukupolvea
olivat olleet sen vaikutuksen alaisina -- isännissä yhtä hyvin kuin
orjissakin. Yhteiskunnallisena laitoksena sitä kävi julistaminen ja
säätäminen lakkautetuksi: moraalisena olemuksena se on yhtä mahdoton
hävittää, kuin ne sielut, joihin se on painanut leimansa".

"Te arvelette siis, että 'tukehuttamaton taistelo' vielä on edessämme?"
kysyi Martin.

"Epäilemättä. Pohja ja Etelä ovat ainoastaan sopivia nimiä kahdelle
selvästi eriävälle, toisiaan vastustavalle ja yhdistymättömälle
aatteelle -- kahdelle sivistykselle, joksi niitä välisti on nimitetty,
semminkin Etelässä. Pohjassa löytyy vähän enemmän älynpuolista
ylpeyttä; ja me olemme taipusat puhumaan toisesta sivistyksen, mutta
toisesta jonakin barbariuden lajina. Näitten molempien täytyy
välttämättömästi taistella keskenään, siksi kuin toinen vallitsee ja
toinen väistyy. Toisen ylös tempaaminen ja toisen istuttaminen sen
sijaan ei ole mikään hetken eikä päivän työ. Se oli meidän
erehdyksemme. Me koetimme silmänräpäyksen varoituksen jälkeen sälyttää
Pohjan sivistystä, aatetta Etelän päälle. Me luulimme, että kapinan
kukistamisen kautta Etelän valkoinen mies oli ajatusten ja tunteitten
puolesta tullut yhtäläiseksi, kuin Pohjan Kaukasialainen; ja että orja
vapauttamisen kautta oli kerrallaan käynyt pyhimykseksi ja
Salomon'iksi. Me koetimme siis rakentaa yhteiskuntia, jotka ajatusten,
tunteitten, kasvamisen ja kehkiämisen puolesta olisivat kokonaan Pohjan
yhteiskuntien kaltaisia. Se oli _Hullun Yritys_".

"Johon ryhdyimme kaikki, kuinka?" kysyi tohtori nauraen.

"Juuri niin," vastasi Servosse pontevasti.

"Minä en ole varma, vaikka olisitte oikeassa," lausui vanhempi. "Siltä
nyt näyttää, ja kaikki, mitä on tapahtunut, soveltuu todella yhteen
teidän katsantotapanne kanssa. Mutta, jättäen entisyyden sikseen, mitä
te tulevaisuudesta sanotte?"

"Noh," vastasi Servosse miettiväisesti, "taistelo on loppuun asti
taisteltava. Jos sillä alalla, jossa nyt vallitsemme, on oleva yksi
kansakunta, sen täytyy olla joko semmoinen kansakunta, joka on
yhtäläinen tunteitten ja sivistyksen puolesta, taikka toisen
sivistyksen täytyy toista hallita ja kaita. Niinkuin asian laita nyt
on, Etelän sivistys on voimakkaampi, jäntevämpi ja enemmän käsiksi
käypä. Äskeisen orjan valta on kokonaan laimennettu. Etelän valkoisten
voima on lisääntynyt juuri kahdella viidettä osalla täysi-ikäisistä
mustista, joita ei ennen sotaa otettu edustuksissa lukuun. Kaikissa
kysymyksissä, jotka koskevat kansakuntaa ja sen tulevaisuutta, he ovat
käytännöllisesti yksimielisiä ja liittyvät päivästä päivään likemmin
toisiinsa, sillä välin kuin ne, jotka kerta seisoivat meidän
puolellamme, lannistuvat ijästä taikka ympäröivien olojen voimasta".

"Mutta eikö tämä parane sisään-muuttamisen kautta? Eivätkö nämät
molemmat maan-osat voi vähitellen yhtyä ja mukaantua toisiinsa?" kysyi
tohtori levottomasti.

"Sisään-muuttaminen Etelään on vastedes, niinkuin tähänkin saakka,
oleva paikottainen ja vähäpätöinen, semmoinen aines, jota tuskin sopii
ottaa lukuun. Löytyy monta syytä siihen. Tärkein on se, ettei Etelä
suosi sisäänmuuttamista. Ei niin, että se suoraan vastustaisi sitä
taikka olisi niin suvaitsematon, ettei kävisi sitä kärsiminen, paitsi
kun on kysymys valtiollisista seikoista, mutta se on ollut umpinainen
siihen määrään, että se on kadottanut yhteensulattamisen ky'yn; eikä
sisäänmuuttanut koskaan tule sen kansan eläväksi jäseneksi; jonka
keskellä hän asuu. Hänen lapsensa ehkä välisti tulevat, mutta ei aina.
Länsi tarttuu vierasta käteen ja saattaa hänet yhdessä päivässä
tuntemaan itsensä olevan kotona -- olevan sen kansan oma, jonka
keskellä hän elää. Etelä ehkä voi tervehtiä häntä yhtä sydämellisesti,
kuin Orientti tervehtii kaukasialaista kauppiasta; mutta, niinkuin
Orientti, saattaa hänet kuitenkin huomaamaan, että hän on 'ulkoapäin
tullut barbari'. Paitsi sitä Etelä ei kaipaa enempiä työvoimia ja
niitten aineellinen menestys, jotka ovat sodan jälkeen lähteneet sinne,
ei ole ollut semmoinen, että se houkuttelisi monta seuraamaan".

"Mutta miksi teistä on todennäköisempi, että Etelä on hallitseva, eikä
tuo väkirikkaampi ja yritteliäämpi Pohja?"

"Koska Eteläläiset ovat aivan yksimielisiä ja vaistomaisesti ja
synnyltänsä hallitsijoita. Heitä eivät epäilemiset estä eivätkä he
tuhlaa jäntevyyttänsä turhiin ja vähäpätöisiin riitakysymyksiin.
He ovat luonteeltaan yksinvaltaisia ja kuninkaallisia. Jokainen
heistä ajattelee enemmän Etelää, kuin itseään, ja kaikki, mikä lisää
sen valtaa taikka kunniaa, on kalliimpi hänelle, kuin mikään
personallinen etu. Pohja luulee, että Etelän kansa on erittäin
suuttunut orja-omaisuutensa kadottamisesta: totta puhuen he ovat tuhat
kertaa enemmän vihaiset vapautettujen neekerien korottamisesta
yhtäläiseen poliitilliseen valtaan. Pohjassa on erimielisyyttä: yksi
osa tahtoo vallan tähden liittyä Etelään, ja, juuri niinkuin ennen
sisällistä sotaa, Etelä tahtoo jälleen hallita ja johtaa kansakuntaa".

"Ja milloin tämä on loppuva?" kysyi vanhempi mies väsymyksen
huokauksella.

"Kun Pohja oppii arvostelemaan tosi-asioita ja heittää joutavan
hellätuntoisuutensa sikseen; taikka kun Etelä luvattoman ja laittoman
orjuuden systeemin raukeamisen eli räjähtymisen kautta on omien
rajojensa sisäpuolella ratkaissut rotu-riidan kysymyksen. Maan isännät
ovat vielä työn isännät ja jäänevät siksi, kunnes työntekiäin tieto ja
taito polvikuntien vaihdellessa lavenevat taikka he vimmastuvat".

"Ah! nuori ystäväni," lausui vanha mies, ja hänen kasvonsa loistivat
ylpeydestä, "nyt tulette minun alalleni ja, minun täytyy se sanoa,
koskette myöskin minun pelkooni tulevaisuuden suhteen. Äsken
kansalais-oikeuksia saaneitten vapautettujen orjien tila Etelässä on
peräti tavaton ja merkillinen. Minun on mahdoton katsella sitä
huolestumatta. Historiassa ei ole kuin muutamia harvoja esimerkkejä,
että orjuutettu rotu kerrallaan hyppää täydellisestä chattelismista
kokonaiseen itse-hallintoon. Kenties muinaisten Israeliitain
asia tarjoo suurinta yhtäläisyyttä. Vaikka he olivat Jumalan
kaitsennan alla, heidän kuitenkin oli kaksi asiaa tarpeesen: ensiksi
maasta-muutto, joka vei heidät pois sen rodun keskeltä, joka oli ollut
heidän isäntänänsä, pois orjuuden näkymöiltä ja lähitienoilta; ja
toiseksi uuden sukupolven yleneminen, joka ei ollut tuntenut
päällysmiehen ruoskaa eikä itse kohdastansa kokenut orjuuden
häväistystä. Pako Egyptistä, erämaan vaivat, nuot neljäkymmentä
kuoleman ja kasvannon vuotta, joina Egyptiläiset eivät tietäneet heistä
mitään, kaikki nämät tarvittiin, ennenkuin Israelin lapset pystyivät
itsehallintoon ja kansallisen voiman käyttämiseen ilman tuota
jumalallisen avun suoranaista välitystäkin ja ihmeellisten merkkien ja
kummien jokapäiväistä toistamista. Voiko Amerikan afrikalainen orja
vähemmällä valmistuksella kehittyä itse-haltuiseksi kansalaiseksi,
valkoisen veljensä vertaiseksi vallan suhteen?"

"Yhtäläisyys Israelin kansan kanssa on niin suuri, että se näyttää
johtuvan melkein jokaisen mieleen," arveli Servosse. "Se on
lempi-ajatus mustassa kansassa itsessä. Ainoa tärkeä eroitus, jonka
minä voin nähdä, on puute uskonnollisesta aineksesta -- puute
profeetoista".

"Niin kyllä!" lausui vanha tohtori vilkkaasti. "Tiedättekö, että minua
suuresti epäilyttää, löytyikö siihen aikaan mitään erityistä
uskonnollista ainesta Juudan kansan mielessä? He eivät lähteneet
Egyptistä eivätkä uskaltaneet erämaahan minkään uskonnollisen vainon
tähden eikä rakkaudesta uskontoonsa. Nämät olivat semmoisia asioita,
jotka tulivat perästäpäin ja seurauksena heidän kasvamisestaan ja
kehkiämisestänsä. Orjuuden tunteesen, sorron ajatukseen, siihen
juutalaisen valtakunnan kaksoisperustajat Moses ja Aaron vetosivat
toteuttaaksensa uskonnollista aatettansa. Israeliitat seurasivat
heitä, ei sentähden, että he olivat heidän uskonnolliset johtajansa,
vaan koska he lupasivat päästää heidät Egyptiläisten ikeestä. Orjan
vaisto vie hänet pakenemaan orjuuden näkymöltä, kun itsenäisen
miehuuden pyrinnöt alkavat paisuttaa hänen sieluansa. Ettei tämmöinen
henki tässä tapauksessa ole ennen ilmaantunut, on mielestäni
kummastuttava asia: että se tästä lähtien on tuleva, on, pelkään minä,
varma. Minä en saata ymmärtää, kuinka mikään rotu voi valmistua
täydelliseen itsehallitukseen, oikeaan vapauteen, paitsi orjuuden eli
elin-omaisuuden vähittäisen menon taikka erämaassa olon vaivojen ja
tuskien taikka sitä vastaavan itsepäällisen kestämisen kautta, jotka
kasvattavat ja lujittavat yksityistä itse-luottamusta ja yhteistä
rohkeutta ja uskallusta".

"Luultavaa on, että he vielä saavat neljäkymmentä vuottansa," lausui
Servosse, "ja jättävät enemmän kuin yhden sukupolven erämaahan,
ennenkuin he jälleen voittavat ne oikeudet, jotka luvattiin heille ja
joita he vähän aikaa nauttivat".

"Niin," sanoi vanhempi, "siinä on toinenkin vaarallinen seikka. He ovat
maistaneet vapautta, täydellistä ja kokonaista; ja sen kadottaminen,
vaikkapa välillisellä tavalla, on lisäävä vapautetun luonnollista inhoa
orjuutensa muistoja ja seutuja vastaan. Minä pelkään suuresti, että
tämä levottomuus eriämättömästi kuuluu äkkiä saavutetun vapauden
tilaan; ja että innostuneena näistä molemmista tunteista tämä rotu
yrittää poismuuttoa, joka vielä kumoo kaikki meidän sievästi
sommiteltut järjestelmämme, ja koettaa omien oviemme edessä sitä
ihmis-ystävyyttä, josta me kerskailemme. Mitä te siitä arvelette,
översti?"

"Totta puhuen, tohtori, minä en voi sanoa," vastasi Servosse. "Että
semmoinen tunne on olemassa, ei tarvitse epäillä. Amerikan afrikalaisen
rodun historiassa on lisäksi jotakin kummallista ja salamyhkäistä, joka
mahtavasti vaikuttaa siihen taika-uskoiseen mysticismiin,[108] joka
vallitsee heissä. Tuotuina tänne vastoin tahtoansa; pakoitettuina
kärsimään orjuuden kovaa holhon-alaisuutta, samalla kuin he yhä näkivät
ja kuulivat sitä herkeämätöntä jumaloitsemista, jota kansakuntamme
tarjoo vapaudelle; kahtena orjuuden vuosisatana oppien sivistyksen
alkeita, uskonnon, lain, mekaanillisten taitojen aapistoa, talouden
salaisuuksia ja työn tarpeellisuutta ja palkintoa; vapautettuina
melkein ilman ponnistusta omasta puolestaan ja kokonaan ilman
omantakeista ja tiettyä osan-ottoa -- kaikki nämät tosi-seikat
silmiensä edessä, ei sovi ihmetellä, että he pitävät itseänsä Jumalan
erityisinä lemmittyinä -- jonkunlaisena valittuna kansana. Tätä
ihmeitten luetteloa, joiksi he katsovat näitä kummallisia tapauksia,
esitellään aina rodun hehkuville mielikuvituksille; ja vaikka se tähän
saakka on taivuttanut heitä toimettomuuteen, se voisi olla voimakkaana
yllyttimenä, jos se kerran joutuisi vaikuttamaan yhteydessä semmoisen
vakuutuksen kanssa, että heidän tulevaisuutensa on sijoitettava
semmoiseen seutuun, joka on kaukana heidän entisyytensä näkymöiltä. Jos
he olisivat samaa sukuperää, kuin hallitseva rotu, olisi ehkä
mahdollista, että erottava rajalinja aikoja myöten häviäisi. Mutta he
ovat merkityt eri värillä, vieläpä semmoisella, jota kauan aikaa on
pidetty halpana ja alhaisena, eikä ole aivan vähän totuutta koko heidän
historiansa loppusäikeessä: 'niggerit eivät voi koskaan täällä päästä
valkoisen miehen kannalle'".

"Mutta mitä voi tehdä heidän korotuksekseen ja lievityksekseen tai
estääksensä keski-aikaisen barbariuden perustamista meidän
keskuuteemme?" kysyi tohtori huolestuneena.

"Noh, tohtori," lausui Hullu hilpeästi, "tähän kysymykseen tulee jonkun
muun vastata, ja siihen on lisäksi vastattava teoilla eikä sanoilla.
Minä olen antanut miehuuteni vuodet näitten kysymysten miettimiseen, ja
minua pidetään sentähden hulluna. Minusta näyttää, kuin näitten
vammojen parannuskeino olisi helposti keksitty. Rohdot ovat kuitenkin
semmoiset, joita tulee tuottaa ulkoapäin. Sairas ei voi itseään
parantaa. Etelä ei ole koskaan puhdistava itseänsä niistä haitoista,
jotka sitä vaivaavat. Sen äly, sen ylpeys, sen varallisuus, lyhyesti,
sen voima, ovat kaikki asetetut yksin sitäkin hiljaista ja hitaista
kehittymistä vastaan, jonka aika ja puoli-barbarismi tuottaisivat.
Tunnista tuntiin kahleet kotkataan kiinteämmiksi. Katsokaat orjuuden
historiaa maassamme! Katsokaat, kuinka lainsäätäjät, oikeustot, yleinen
mielipide ja koko maan voima vuosi vuodelta ja kaikissa orjavaltioissa
käyvät tylymmiksi ja väkivaltaisemmiksi orjaa ja hänen vertaistansa
'vapaata mustaa' vastaan! Minä näen, että muistatte sen, vanha
ystäväni. Aivan vastoin kaikkia valtiomiesten ennustuksia orjuuden
peukalon-puristimia väännettiin vaan uudelleen ympäri ja kireämmäksi
joka vierivältä vuodelta. Vapauden ja oikeuden jäljet pyyhittiin
pois lain-säädännön kautta, ja armon pujahdus-reiät tukittiin
tuomio-istuinten selitysten avulla, siksikuin ei jäänyt jälelle muuta,
kuin musta tavattoman orjuuden kuilu".

"Minä näin nuot kaikki ja myönnän ennustuksen oikeaksi; mutta minä en
vielä tiedä ajatustanne käytettävästä lääkkeestä," arveli vanha mies
epäileväisesti.

"Noh, te ymmärrätte, ettei lääke voi tulla sisältäpäin," lausui Hullu.
"Vähemmistö tuntee voimansa, ja enemmistö huomaa heikkoutensa niin
hyvin, ettei sisältäpäin ole mitään odotettavana. Se, mikä on tehnyt
pelottamisen mahdolliseksi, tekee edistyksen mahdottomaksi. Sentähden
minusta näyttää, että tuohon kysymykseen jo on vastattu -- _sen täytyy
tulla ulkoapäin_!"

"Mutta kuinka?" kysyi vanha mies maltittomasti.

"Kuinka?" toisti Hullu. "Minua kummastuttaa, ettette näe sitä; ettei
maa näe sitä; taikka pikemmin, että, nähden, he antavat semmoisen
uskonkappaleen aaveen, jonka säätämiseksi veri-virtoja vuodatettiin,
pelottaa itseänsä astumasta sitä uraa, joka leveänä ja selvänä, kuin
kuninkaan valtatie, on edessämme: "_pimeyden lääke on valo;
tietämättömyyden -- taito; vääryyden -- oikeus_".

"Se on totta kyllä pelkkänä ajatuksena, ystäväni; mutta kuinka sitä
käytäntöön pannaan?" kysyi kuuntelia.

"Kansakunta kasvatti ja suojeli orjuutta. Orjuuden hedelmä on ollut
oppimaton vapautettu, oppimaton köyhä valkoinen mies ja röyhkeä isäntä.
Vapautetun kykenemättömyys, köyhän valkoisen miehen taitamattomuus,
äskeisen isännän kopeus ovat kaikki seurauksena kansallisen vallan
käyttämisestä vapaan ajatuksen, vapaan työn, vapaan puheen
pidättämiseksi. Antakaat Kansakunnan nyt peräyttää se paha, jota se on
sallinut ja kehoittanut. Antakaat sen kasvattaa niitä, jotka se teki
taitamattomiksi, ja suojella niitä, jotka se teki heikoiksi. Se ei ole
mikään suosio mustaa kohtaan, vaan Kansakunnan turvallisuus sitä
vaatii. Laittakaat aapiskirja kansallisen voiman valtikaksi. Antakaat
Kansakunnan kasvattaa mustaa miestä ja köyhää valkoista miestä, _koska_
Kansakunta piti heitä orjuudessa ja on edesvastauksessa heidän
kasvatuksestaan; kasvattaa äänestäjää, _koska_ Kansakunnalla ei ole
varoja suvaita, että hän on oppimaton. Älkäät koettako torjua pois
edesvastausta ja verhota vaaraa. Isojen joukkojen vilpitön
tietämättömyys on enemmän pelottava, kuin muutamien harvojen pahansuopa
intelligenssi. Se toimitti kapinan syvät rivit ja nuot ennakkoluulojen
sokaisemat laumat, jotka tekivät Kukistus-politiikin voimalliseksi.
Köyhät Valkoiset, Vapautetut, Ku-Klux'it ja Pelottajat ovat kaikki
samassa määrässä tietämättömyyden satona. Kansakunnalla ei ole varoja
kasvattaa semmoista viljaa".

"Mutta kuinka," kysyi tohtori, "Hallitus voi kasvattaa näitä Valtioin
kansalaisia Valtioin oikeuksia loukkaamatta?"

"Ah, hyvä, vanha ystäväni!" lausui Servosse, nousten ja asettaen
kätensä toisen olkapäälle, "minä jätän teidät nyt, kun tuotte esiin
jumaloittavakseni tuon amerikalaisen valtioviisauden juggernautin,[109]
jonka kautta niin monta hekatombia on muserrettu ja silvottu. Tämä
dämoni vaati miljoonia henkiä, ennenkuin hän salli, että orjuus
hävitettiin: kenties sama verta lisäksi saisi hänet suostumaan siihen,
että sidotut sielut irroitetaan ja lasketaan vapaiksi".

"Te olette katkera, poikani," sanoi vanha mies, nousten myöskin ja
luoden kumppaninsa silmiin tyvenen moitteen katseen. "Älkäät pitäkö
tuota mielipidettä. Olkaat kärsivällinen ja muistakäat, että teistä
olisi tuntunut aivan niinkuin meistä, syntymäseutuisen Pohjamme
miehistä nyt tuntuu, ilman sen kytevän vallankumouksen hohtoa, jonka
keskellä olette elänyt. Sen miehen, joka on ollut tulivuoren aukossa,
ei tule kummastella sen levollisuutta, joka on nähnyt vaan savun. Minä
olen usein ajatellut, että Pyhä Paavali olisi ollut kärsivällisempi
juutalaisia veljiänsä kohtaan, jos hän aina olisi pitänyt mielessään
sitä ihmetyötä, jota vaadittiin hänen omaan kääntymiseensä".

"Ehkä olette oikeassa, tohtori," arveli Hullu; "mutta eikö pitäisi
myöskin myöntämän jotakin vanhan Joonaan innolle, joka häiritsi
makaajia Ninive'ssa? Oli kuinka hyvänsä, minä jätän teidän kysymyksenne
viisaitten miesten vastattavaksi. Minä tahdon vaan lausua kaksi sanaa
siitä. Etelä -- tuo _sala-Etelä_, jolla valta on -- ei tahdo, että tämä
kysymys tehdään sen kansalle, ja on vastustava sitä parhaitten
voimiensa perästä. Jos sitä ollenkaan tehdään, se on tehtävä Pohjan
kautta -- herätetyn, yllytetyn Kansakunnan kautta ja Pohjan
tarkastuksen alla, minä tarkoitan -- sen omaksi itsepuolustukseksi. Se
_täytyy_ olla suveräniteetin teko, vallan käyttämistä. Kansakunta
odotti, että vapautetusta orjasta tulisi vapauden liittolainen. Se oli
aivan oikein ja soveliasta, että se toivoi ja odotti sitä. Mutta se
teki turmiollisen erehdyksen, kun se luuli, että vapautettu ilman
harjaantumista taikka taitoa menestyksellä taistelisi omassa sotarinnan
osassaan. Tämä erehdys on korjattava. Mitä välikappaleisin tulee, olen
varma, että, kun Kansakunta on kärsinyt kylläksi hulluudestansa, se
keksii keinon pahan poistamiseksi, seisoi Valtioin Oikeuksien Moloch
tiellä taikka ei".



XLVII LUKU.

Kotona viimein.


Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi
Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli
määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän
vastaan-ottoansa varten.

Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan
jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin
tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen
etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen
outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia
aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää
asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä
nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin
runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää
ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan
järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista
taudintapaisesta unesta.

Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään
luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja
järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä
perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet
olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan
tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät
ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja
meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että
matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän
autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.

Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin
vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa
sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa
vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka
otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty
pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia
kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on
yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta,
joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä.
Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää
ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata
tosiseikkaa.

Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä
väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä
päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla.
Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia
kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen
joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon
(sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän
päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän
johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja
hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha
Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja
melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta
paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko,
kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian
oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä
sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja
kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena,
mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja
satamäärä lisäksi -- tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan
entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää
voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen
sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen
joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista
sanojen satoa.

Yö oli tavannut hänet alakuloisena ja uupuneena, sydän täynnä
kiitollisia kyyneliä niistä hupaisista tervehdyksistä, joita hän oli
vastaan-ottanut, ja vielä enemmän täynnä hellempiä kyyneliä niitten
puolesta, joitten tervehdyksiä hän kaipasi. Hän ikävöitsi enemmän kuin
koskaan rakkaitten omaistensa tuloa ja sen lyhyen ajan kulumista, jona
hänen oli määrä oleskella vanhoilla tutuilla näkymöillä. Se ei ollut
enää mikään koti, vaan ainoastaan semmoisen kuolleen entisyyden
kalmisto, jonka ilot ja surut olivat väistyneet ja synnyttäneet
ainoastaan haudan synkeyttä hänen sydämessänsä, kun ne väikkyivät
ohitse varjoisen olemattomuuden kolkossa kauheudessa.

Kun hän heräsi aamulla, häntä rasitti jonkunlainen horroksen tunto,
josta hän turhaan koetti päästä. Hänen päätänsä painoi ja myöskin
pakotti, ja siellä täällä rinnassa ja jäsenissä hänellä oli pistoksia.
Hänen jalkansa laahasivat maata hervaantuneina. Oli joku polttava kipu
jossakin, hän ei voinut tarkoin sanoa, missä. Hän arveli, että hänen
tulisi koettaa kylpyä, ja Andy valmisti hänelle semmoisen -- ison
ammeen sitä helmeilevää lähde-vettä, joka aina niin hyvin elvytti hänen
uupuneita jäseniään -- ikäkausia sitten, hänestä tuntui. Hän vaan
loiskutti sitä käsillään ja jaloillaan: auringon kiillottamat pikku
aallot tuntuivat hänen kummallisen kuumeisesta lihastaan kätkevän
väkäisiä nuolia. Kun hän nukahti vähän, ilma näytti olevan täynnä
kirkkaita, säihkyviä kipinöitä.

Andy käski sisään tohtori Gates'in, joka sattui kulkemaan ohitse.

"Hyvää huomenta, översti! Minua ilahuttaa nähdä teidät," lausui
ilomielinen lääkäri, jonka hiuksia ja partaa ajan oli onnistunut
valkaista, mutta jonka ympyriäinen muoto, terävä silmä ja tulinen sydän
näyttivät vielä uljaasti taistelevan sitä vastaan. "Saanut teidät
pitkäksenne viimein, vai kuinka?" hän jatkoi hauskasti. "Minä
pelkäsin, etten koskaan pääsisi teidän kimppuunne. Teillä on mainio
ruumiin-rakennus. Ajattelin aina, että olitte tehty ruoskan siimasta.
Käynyt Keski-Amerikassa, mitä? Palaatte taas sinne? Ja miss Lily ja
Madam -- missä he ovat?"

Servosse vastasi untelosti ja raukeasti. Tohtori katseli häntä
tarkasti.

"Antakaat minä koetan valtasuontanne".

"Ah! hiukan kuumeinen -- melkoisestikin. Raskastunteinen päästä ja
jaloista? Ei? Näyttäkäät minulle kielenne. Jo riittää. Minnekä tuo
poika sai?"

Tohtori astui ulos portiikoon ja huusi: "Andy! _Hoi_, Andy! tulkaat
tänne!" Kun palvelia tuli, hän asetti hänelle monta kysymystä. Sitten
hän palasi ja tutki uudestaan sairasta hyvin huolellisesti. Silloin hän
taas kutsui Andy'n ja sanoi hänelle: --

"Andy, te pidätte paljon överstistä, ettekö niin?"

"Minä luulisin niin, Sir! Enemmän kuin kenestäkään muusta, minkä ikinä
olen nähnyt".

"Kylläksi jäämään hänen luoksensa, vaikkapa henkenne kaupalla?"

Andy katseli kirkasta päivänpaistetta ja ajatteli vaimoansa ja kolmea
ebeni-ihoista lastansa, jotka köntivät kyökissä.

"Sillä, jollette tahdo," arveli tohtori, joka oli katsonut häneen
terävästi, "minun täytyy hankkia joku muu".

Tämä ratkaisi asian.

"Ei kukaan muu saa hoitaa överstiä, se on varmaa!" hän lausui
pontevasti. "Minä sen teen".

"Översti tulee kovasti sairaaksi, Andy, ja hänen tautinsa voi olla
tarttuvainen. Minä en luule, että on erittäin suuri vaara; mutta hänen
täytyy saada joku, joka pysyy hänen luonansa koko ajan".

"No niin, tohtori, minä teen sen," vastasi musta mies alttiisti.

"Hyvä, Andy," sanoi tohtori. "Minä hankin jonkun avuksenne: mutta
teidän täytyy aina olla täällä; te ette saa liikahtaa talosta. Paljon
riippuu siitä hoidosta, joka hänelle annetaan, ja te tiedätte, ettei
ole ketään hänen omaisistaan, joka vaalisi häntä".

"Olkaat huoleti, tohtori," lausui Andy. "Översti Servosse ei ole
kaipaava mitään hoitoa, niin kauan kuin joku musta mies elää täällä,
joka koskaan näki hänen kasvonsa. Minä voin saada kosolta heitä
avukseni."

"Mutta te ette saa lähteä talosta".

"Minun ei tarvitsekaan. He tulevat tänne".

"Kaikki hyvin. Minä käyn täällä pari kolme kertaa päiväänsä, siksi kuin
se on ohitse. Menkäät ilmoittamaan asia vaimollenne: käskekäät, että
hän ei häiritse teitä eikä ole levoton."

"Älkäät pelätkö hänen puolestaan, tohtori," lausui Andy luottavaisesti:
"hän olisi valmis tekemään yhtä paljon, kuin minäkin, överstiä
palvellakseen".

Musta mies teki, niinkuin häntä oli käsketty, ja palaten siihen
huoneesen, jossa Servosse makasi, sai tarkat määräykset, kuinka hänen
tulisi sairasta hoitaa. Sillä välin kuin tohtori antoi nämät neuvot,
Servosse tointui siitä horroksesta, johon hän oli vaipunut, ja kuunteli
lääkärinsä ja hoitajansa keskustelua.

"Te pidätte minua varsin sairaana, tohtori?" hän kysyi heti.

"Varsin sairaana," vastasi tohtori lyhyesti, jatkaen käskyjensä
antamista.

"Ehkä kovastikin sairaana, tohtori?"

"No niin, _kovasti_ sairaana, översti".

"Mitä se on?"

"Noh, teissä on joku kuume, näettekö".

"Te koetatte pettää minua, tohtori," arveli sairas. "Älkäät tehkö sitä.
Minä olen kuullut ja huomannut kylläksi siitä, mitä olette tehnyt ja
sanonut siitä asti kuin tulitte tänne, ymmärtääkseni, että katsotte
tätä kohtausta sangen vaaralliseksi. Antakaat minun täydellisesti
tietää, kuinka vaarallinen se on".

"Minä en tahdo tarpeettomasti saattaa teitä levottomaksi eikä tauti ole
vielä vakaantunut niin, että voin varmuudella puhua," tohtori vastasi.

"Te koetatte yhä välttää, tohtori," lausui Servosse. "No sallikaat
minun siis sanoa teille, mitä te, minun luullakseni, ajattelette, Te
arvelette, että minussa on _keltakuume_".

"Minä en voi kieltää, översti, että vähän sitä pelkään. Te olette juuri
kulkenut saastutetun vyöhykkeen poikki, ja tautinne oireet todellakin
osottavat sinnepäin. Mutta toiselta puolen erehdymme sangen usein
noissa asioissa. Kelta-kuumeen enteet eivät ole alussa kylläksi selvät,
että lääkäri, joka ei ole äsken nähnyt sitä tautia, voisi varmuudella
lausua jotakin siitä. Nyt en ole nähnyt mitään kelta-kuumeen kohtausta
-- antakaat, minä ajattelen -- kahteenkymmeneen vuoteen ja vähän
päällekin. Ja mitä siihen tulee, toivoin, ettei minun tarvitsisi ikinä
toista semmoista nähdä. Mutta teidän tautinne näyttää suuresti
sellaiselta, kuin miksi tuota muistan. Sitä myöten kuin puhe on
teknillisistä tunnusmerkeistä, niistä, joita tapaamme kirjoistamme, ne
ovat alussa melkein samanlaiset, kuin toisten samanluokkaisten
kuumeitten".

"Minä en ensinkään epäile, että arvelunne on oikea," vastasi Servosse
tyvenesti. "Minä muistan nyt, että kaksi tätä kuumetta sairastavaa
taikka mitä sanottiin täksi kuumeeksi, vietiin pois junasta
Meridien'issa, kun kuljin sitä tietä".

"Noh," lausui lääkäri, "parasta lienee kaikissa tapauksissa
parannella sitä, niinkuin se olisi se. On aina hyvä toivo, yksin
Kelta-Jack'issakin,[111] kun sairaalla on teidän rohkeutenne ja luja
ruumiin-rakennuksenne. Me koetamme tehdä parastamme, översti, ja minä
toivon, että vielä suoriutte siitä".

Tohtori oli antanut kaikki käskynsä ja oli lähtemällään, kuin sairas
vakaasti lausui: --

"Tohtori, te sanoitte juuri, että oli viisasta parannella tätä,
niinkuin olisitte varma pahimmasta. Minä luulen, että tämä on totta,
mitä minuunkin tulee. Minun tulee menetellä, niinkuin menettelisin, jos
olisin pahimmasta varma. Minulla ei ole paljon tehtävää, mutta minun
täytyy tehdä se nyt. Kuinka kauan kestää, ennenkuin tämä on ohitse --
jos -- jos olette oikeassa?"

"Noh," arveli tohtori, "siinä tapauksessa -- pahimman pitäisi olla
ohitse noin lauantaina".

"Kiitoksia, tohtori," vastasi sairas juhlallisesti. "Tahtoisitteko
odottaa vähän aikaa portiikossa? Minua pahoittaa, että pidätän teitä;
mutta minun täytyy kirjoittaa vähän, ja minä soisin, että viipyisitte
siksi kuin se on tehty. Andy jää luokseni," hän sanoi vastaukseksi
tohtorin kysyvään katseesen.

"Mielelläni, översti," vastasi tohtori; "ja olisi parasta, että
kaikissa tapauksissa tekisitte kaikki määräyksenne -- noh, niinkuin
pitkällinen tauti olisi edessä".

"Minä ymmärrän," lausui sairas levollisesti.

Melkein tunti kului, ennenkuin tohtori käskettiin sisään jälleen.

"Pääni on vähän sekava, tohtori," arveli sairas; "ja minä soisin, että
katselisitte tätä lisäystä, jonka olen pannut testamenttiini,
nähdäksenne, onko se soveliaasti kokoonpantu".

Tohtori luki sen ääneen.

"Se on hyvä," sanoi Servosse; "minä tahdoin vaan jättää muutamia
käskyjä hautauksestani ja niin edespäin. Minä ajattelin näitä eilen.
Minä en tiedä miksi, mutta minua valloitti jonkunlainen tunto, etten
eläisi kauan, ja minä arvelin, että, jos kuolisin tänne, mielelläni
valitsisin paikan haudalleni ja määräisin, mitä olisi siihen
piirrettävä".

"Mutta tämä -- te olette aivan varma, että tässä on se, mitä tahdotte?"
kysyi tohtori. "Teidän päänne ei ole" --

"Oh, kyllä! minun pääni on aivan hyvä," vastasi sairas huvitetun
hymyllä. "Teidän ei tarvitse pelätä sitä. Minä olen sanonut, mitä
tarkoitan, ja tarkoitan, mitä sanon. Sitten siinä on tuo pieni lahja
Andy'lle ja hänen puolisolleen sillä ehdolla, että hän hoitaa minua
viimeisessä taudissani. Se on kaikki oikein. Nyt, tohtori, pyytäisin,
että te ja Andy todistatte tämän testamentin. Minä olin aina aikonut
jättää sen vaan omakätisesti kirjoitettuna; mutta on kukatiesi asiain
näin ollen yhtä hyvä, että se on todistettu".

Testamentti allekirjoitettiin ja todistettiin; ja sitten Servosse
ojensi tohtorille yhden kirjeen ja telegrammin, molemmat adresseeratut
hänen vaimollensa.

"Tehkäät hyvin ja lähettäkäät telegrammi, niin pian kuin pääsette
kaupunkiin," hän sanoi. "Metta on palaava tänne parin päivän perästä,
jollette sitä tee".

"Ettehän ole kieltänyt häntä tulemasta?" kysyi tohtori kummastuneena.

"Minä ilmoitan hänelle, etten ole valmis vastaan-ottamaan häntä
ennenkuin lauantaina taikka sunnuntaina," kuului vastaus.

"Mutta, översti, ei ole suuri vaara -- varsin vähän".

"Vaan he eivät saa panna itseänsä alttiiksi edes sillekään," lausui
Servosse päättäväisesti.

"En todellakaan, översti," arveli lääkäri, "voi suostua noudattamaan
tahtoanne. Te tiedätte hyvin kyllä, että sekä vaimonne että tyttärenne
olisivat valmiit kohtaamaan mitä ruttoa hyvänsä teidän tähtenne".

"Ja juuri siitä syystä ei saa päästää heitä tulemaan tänne.
Tainnos-tila on tuleva, ennenkuin he saapuisivat tänne, ja minä olen
varma, että minua hyvästi hoidetaan. Te ja Andy pidätte kyllä huolta
siitä. Minä tiedän, että se näyttää julmalta heitä vastaan, mutta se on
todellinen armo. Teidän täytyy luvata minulle, että lähetätte tämän
eikä mitään muuta sen ohessa".

"Jos se on teidän vakaa tahtonne, en voi tehdä muuta," vastasi tohtori
epäileväisesti.

"Kiitoksia, tohtori. Ja tämä kirje, tehkäät hyvin ja pitäkäät se; siksi
kuin -- siksi kuin tiedätte, kuinka käy, ja lähettäkäät taikka
jättäkäät se silloin -- Metta'lle". Hänen äänensä tukehtui, ja hän
näytti melkein kadottavan itse-hillintönsä. "Te sanotte heille,
tohtori, että se oli minun rakkauteni, joka oli tyly. Se on kovaa --
kovaa. Jospa vaan saisin nähdä heidän kasvonsa kerran vielä! Sanokaat
heille, kuinka minä rakastin heitä tässä -- tässä --".

"Oh, älkäät antauko tuskaanne!" huudahti tohtori ammattinsa puolesta
koettaen sairasta kehoittaa. "Me laitamme teidät terveeksi pian".

"Sanokaat heille -- mitä minä en voi sanoa, tohtori -- jos en enää
saisi nähdä heitä jälleen".

"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki,
mitä käskette".

"Ja, tohtori," -- pidättäen häntä vielä -- "minun vanhat ystäväni ja --
ja tuttavani. Minä tahtoisin, että sanoisitte heille, ettei minulla ole
mitään pahansuontia heitä vastaan. Minä epäilemättä erehdyin; kenties
minä olin liian -- liian kiihkeä mielipiteissäni: mutta minä en
vihannut ketään ihmistä, tohtori, enkä, tietääkseni, vahingoittanut
ketään. Jos jostakusta tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vääryyttä
hänelle -- tavalla taikka toisella -- ehkä hän antaa minulle anteeksi:
minä toivon sitä ainakin. Minä tahtoisin, että sanoisitte sen --
kaikille, jotka kysyvät minua".

"Minä olen varma, översti," lausui tohtori liikutettuna, "ettei löydy
ketään, joka pitää mitään pahaa mieltä teitä kohtaan. Teitä katsottiin
teräväksi väittäjäksi ja kiivaaksi vastustajaksi, mutta ei kukaan
koskaan uskonut, että piditte vihaa, eikä pitänyt itse nurjaa mieltä
teitä vastaan".

"Toivoakseni, ei -- toivoakseni, ei" -- lausui Hullu. "Minä olisin
ollut iloinen, jos olisin saanut nähdä useampia niistä, joita tunsin;
mutta minä toivon, että he ystävällisesti ajattelevat minua -- yhtä
ystävällisesti, kuin minä ajattelen heitä. Siinä on kaikki, mitä minä
pyydän".

Nämät sanat korvissaan tohtori ratsasti takaisin Verdenton'iin
ja kertoi Hullun tilasta. Pikku kaupungilla oli osansa noita
uuden-aikaisia Athenalaisia, joitten ainoa tehtävä oli kuulla ja
jutella joku uusi asia; tunnissa siis tiedettiin koko kaupungissa, että
Warrington'in omistaja oli palannut ja makasi tuossa kauheassa
taudissa. Siihen aikaan ei suuresti pelätty tämän taudin yksityisiä
kohtauksia semmoisissa seuduissa, joissa ei ruton ollut tapana raivota.
Sitä pidettiin verraten viattomana, kun kerta oltiin toisella puolen
vissejä latituudin, korkeuden ja temperatuurin rajoja.

Oli kuitenkin kummallista huomata, kuinka nopeasti taudin taikka
kuoleman ajatus kokonaan poisti jokaisen vihollisuuden tunteen niitten
sydämestä, jotka olivat olleet hänen pahimpia vastustajiansa. Tätä
varsin kaunista puolta Eteläläisen luonteessa ei koskaan jalommalla
tavalla näytetty. Kaikki olivat valmiit ja halukkaat tekemään jotakin
yksinäisen kärsijän lievitykseksi.

"Översti Servosse sairaana!" huusi Vaughn, ratsastaen esille siihen
paikkaan, jossa tohtori seisoi puhuen muitten kanssa. "Totta tosiaan,
se on peräti paha! Juuri palannut Mexikosta taikka jostakin sieltäpäin.
Kävin eilen häntä tapaamassa. Ei ole nähnyt vaimoansa eikä tytärtänsä
kuuteen kuukauteen, ja on nyt sairastunut kuumeesen. Peräti paha, sen
minä vannon! Kuulkaat, miehet, meidän täytyy mennä sinne häntä
katsomaan ja pitämään huolta hänestä! Ajatelkaat vaan! Hän on sairaana
siellä ja aivan yksinään, jollei ota lukuun niggereitä! Hän oli
kuitenkin hyvä toveri, Servosse, varsin hyvä toveri! Minä en usko,
että hän koskaan on vihannut ketään. Hän oli täynnänsä mielipiteitä
ja aatteita ja antoi niitä aina jokaiselle lahjaksi, soveltuivat
ne hänelle tai ei. Muutamat niistä eivät olleet niin hulluja
mielipiteiksi, kun joutuu jälestäpäin niitä ajattelemaan. Meidän täytyy
asettaa toimikunta ja pitää huolta hänestä, gentlemanit. Ei käy laatuun
jättää häntä tuohon tilaan -- ei minutiksikaan. Minä lähden suoraan
sinne niin pian kuin vaan voin saada kääsyt itselleni. Ken tahtoo tulla
kanssani ja pitää ensimäistä vahtia?"

"Minä tahdon," lausui joku ääni hänen takanansa.

Vaughn kääntyi ja huudahti hämmästyneenä: --

"Kuinka, tekö se olette, kenraali Gurney? Noh, totta puhuen, te
kummastutitte minua! Teidän seuranne tuottaa minulle suurta kunniaa.
Minua ilahuttaa myöskin, että lähdette. Se on tekevä Servosse'n hyvää.
-- Ettekö luule sitä, tohtori?"

Vastaukseksi tohtori kertoi, mitä Servosse oli sanonut vanhoista
tuttavistaan, ja kuinka hän ei tahtonut antaa hänen lähettää noutamaan
vaimoansa ja tytärtänsä, vaikka hän oli vakuuttanut hänelle, ettei
vaara olisi suuri.

"Vai hän aikoi yksinään kestää tuota tautia, kuinka?" lausui Vaughn.
"Hän ei voi tehdä sitä Verdenton'in tienoilla, vaikka hän _onkin_
carpet-baggeri. Tuhat tulimmaista! jollei hän olisi ollut niin
radikaali, hän olisi tietänyt sen. -- Kuulkaat, mies!" huutaen
jotakuta mustaa miestä, joka suurella tarkkuudella kuunteli heidän
keskusteluansa -- "viekäät hevoseni kotiin ja valjastakaat se kääsyjen
eteen, että kenraali Gurney ja minä saamme lähteä katsomaan översti
Servosse'a. Tiedättekö, että hänessä on keltakuume? Joutukaat, konna,
taikka tuo riivattu radikaali kuolee, ennenkuin pääsemme sinne. Meidän
ei pitäisi ollenkaan mennä hänen luoksensa maksoksi siitä, että hän
rupesi teidän niggerien seuraan; mutta me emme ole senlaista väkeä. Me
aiomme laittaa hänet terveeksi taikka lähettää hänet loistolla täältä,
vaikka hän koettikin asettaa teidät kaikki yli valkoisen kansan".

Niinkuin tavallisesti, Vaughn oli vaan yleisen äänen kaikuna --
karkealla, äänekkäällä tavalla, se on totta, mutta tuolla
avosydämisellä ystävällisyydellä kärsiviä kohtaan, joka on erittäin
huomattava ominaisuus Etelän kansassa. Tuskin yksikään niistä, jotka
entisinä aikoina olivat niin katkerasti, syyttäneet ja arvelematta
soimanneet Hullua, kukaties ei yksikään niistä, jotka olivat
äänestäneet hänen surmaamistaan laittomalla ja barbarisella
väkivaltaisuudella, olisi epäillyt hellimmällä huolella hoitamasta
häntä hänen taudissaan, osottamasta jos jonkunlaista suosiota hänen
perheellensä sitten syntyvässä surussa, taikka soveliaalla ja
säälivällä juhlallisuudella ja säntillisyydellä olemasta saapuvilla
hänen hautauksessaan. Eivät mitkään sanat voi liiaksi kiittää tuota
Etelän kansan ihanata hyvyyttä ja hellyyttä tässä suhteessa.

Sillä aikaa kuin he odottivat, kenraali Gurney, joka näytti
taistelevan jonkun tavattoman liikutuksen kanssa, sanoi, vähän lisäksi
lääkärin kanssa keskusteltuaan, puoleksi itsekseen, kun hän astui
telegraafi-konttooriin: --

"Minä teen niin. Kenties se on liian myöhäistä, mutta minä teen niin".

Sitten hän kirjoitti telegrammin, joka kuului näin: --

  _Melville Gurney_, -- Tuo Mrs. Servosse ja Lily viipymättä tänne.
  Sano Lily'lle, että se on minun tahtoni.

                                              _Marion Gurney_.

Saapuessaan Warrington'iin he tapasivat aina valmiin Burleson'in jo
asettuneena vuoteen viereen; mutta se oli jo myöhäistä, sillä Hullu ei
voinut enää ymmärtää eikä panna arvoa siihen hyvyyteen, joka kaikkialta
virtasi hänen ylitsensä. Naapurit, jotka tulivat ja menivät, saivat
häneltä vaan unteloita, tyhjiä silmäyksiä ja kuulivat ainoastaan
haihattelevia, katkonaisia rakkauden ja kaipauksen sanoja, joita hänen
kuumeiset huulensa lausuivat niille rakkaille, joitten hän luuli olevan
vuoteensa vieressä. Ne kukat, joita kauniit kädet poimivat ja
järjestivät hänen silmiensä ihasteltavaksi, ne herkut, joita runsaasti
lähetettiin hänen kielensä himarteeksi, jäivät huomaamatta kärsijältä,
joka oli yksinään tuskansa ja tuomionsa kanssa. Uskollinen Andy oli
ainoa, jonka hän tunsi; sillä ainoastaan se oli todellista hänelle,
mikä oli ollut ennenkuin järjen täysi valo himmentyi taudin pilvien
kautta. Kerran taikka pari, se on totta, kenraali Gurney, joka oli
väsymätön huolenpidossaan, kuuli nimeänsä jupistavan ja luuli itsensä
tunnetuksi; mutta sen sijaan hän aina huomasi, kun hän tarkemmin
kuunteli, että harhaileva ajatus tavotti Lily'a ja hänen poikaansa.

Keskiviikkona ilmestyi _Verdenton Gazette_, ja siinä oli seuraava
kirjoitus:

"Meidän on suru ilmoittaa, että översti Servosse, joka viime lauantaina
palasi kotiin lyhyeksi ajaksi, makaa sairaana siinä kuumeessa, joka nyt
niin kauheasti raivoo läheisissä valtioissa. Huolimatta taudin
tarttuvasta luonnosta ovat useat kymmenkunnat meidän parhaita
kansalaisiamme vapaa-ehtoisesti olleet häntä hoitamassa; ja satamääriä
on käynyt häntä katsomassa ja muulla tavalla osottanut ystävyyttänsä ja
hyvänsuontiaan. Hänen perhettänsä on telegrafeerattu kotiin, mutta on
varsin vähän toivoa, että he ehtivät tulemaan ennen hänen kuolemaansa.
Hän on melkein alusta alkain houreksinut, ja hänen lääkärinsä pitävät
hänen parantumistaan miltei mahdottomana".

"Översti Servosse muutti tähän maakuntaan Michigan'in valtiosta kohta
sodan jälkeen ja on asunut täällä koko ajan siksi kuin hän toista
vuotta sitten lähti pois täältä. Hän oli toimelias ja taitava
valtiollinen johtaja ja otti suuressa määrässä osaa lainsäädännön
luomiseen ja muodostamiseen Uudestaan rakentamisen aikakautena.
Luonnollisesti hän joutui sangen katkeran poliitillisen hyökkäyksen
alaiseksi ja epäilemättä häntä jonkun aikaa kovasti väärin
ymmärrettiin. Että hän oli erittäin kykenevä mies, myönnetään nyt
yleisesti, ja kaikkialla tunnustetaan, että hän kokonaan ja
rehellisesti uskoi siihen katsantotapaan, joka hänellä oli.
Personallisesti hän oli mies, jolla oli hyvin jalot ominaisuudet ja
joka hankki itselleen monta ja lujaa ystävää. Arvellaan, ettei hän
voinut pitää mietittyä ja pitkällistä vihaa; mutta hänen rohkea ja
säästämätön pilkkansa niistä miehistä ja toimista, joita hän vastusti,
esti monta hänen vastustajaansa panemasta arvoa hänen luontonsa muihin
harvinaisiin ja viehättäviin puoliin. Olivatpa kuitenkin heidän entiset
suhteensa mimmoiset hyvänsä, meidän kansalaisemme varmaan vilpittömällä
surulla vastaan ottavat tiedon hänen kuolemastaan".

Päivää jälkeen tämän kirjoituksen julkaisemisen vaimo ja tytär, etelään
päin kiirehtiessään, lukivat sen kopioittuna jossakin pohjoisessa
Journalissa.

Saman päivän iltana suuri kansan joukko kokoontui Warrington'in tammien
alle suorittaaksensa viimeistä kunnian-osotustaan sen omistajalle.
Vakavat, juhlalliselta näyttävät miehet, jotka olivat olleet hänen
ystävänsä, ja toiset, jotka olivat olleet hänen vihamiehensä, seisoivat
vieretysten avonaisen haudan ympäri jaloimpien puitten alla, joita hän
oli rakastanut. Näitten takana oli musta nyyhkivä kehä -- miehiä,
vaimoja ja lapsia -- jotka itkivät ja vaikeroivat, kun multa-möhkäleet
kohahtivat alas sen miehen arkulle, johon he olivat niin kauan
turvanneet ja jota he niin suuresti olivat kunnioittaneet.

Vielä katkerammat kyyneleet valuivat tuoreelle, punaiselle
hautakummulle seuraavana aamuna; ja sitten päivä paisti, linnut
lauloivat, kirkas-laineinen puro juoksi liristen ohitse, ja kuolleet
makasivat rauhassa. Aika hymyili julman-näköisenä, kun se uudestaan
luki sitä selittämätöntä probleemia, joka oli pilkannut Hullun sydäntä.



XLVIII LUKU.

Hautakivi.


Ruohoa oli kasvanut haudalle. Katto-vaunut seisahtuivat sen edustalle
ja, astuen alas niistä, pumpuli-vaatteisin puettu maamies talutti
pienen pojan totisesti ja kunnioittavaisesti rautaisen aidakkeen luo.

"Tuossa, poikani," lausui David Nelson, aidakkeen takaa osottaen
hautakiveä, "on se paikka, johon laskivat meidän carpet-bagger'imme.
Sinä muistat hänet, luullakseni: hän oli meillä yötä pari kolme vuotta
sitten -- översti Servosse. Hän oli kuitenkin liian vakava mies hyvin
menestyäksensä täällä. Minä tahtoisin, että sinä muistat hänen
hautansa; sillä hän oli kovasti hyvä ystävä sinun isällesi, ja alhainen
kansa rakastaa häntä. Hän tuli Pohjasta kohta sodan jälkeen ja yhtyi,
meihin, Unionin miehiin, ja niggereihin, koettaakseen tehdä tätä maata
vapaaksi pohjoisten käsitysten mukaan. Se oli suuri aate; mutta ei
löytynyt täällä kylläksi aineksia siihen aikaan, millä rakentaa. Hyvä
perustus pantiin, ja joskus ehkä rakennus saadaan valmiiksi; mutta ei
minun aikanani, poikani -- ei minun aikanani. Översti Servosse'sta aina
tuntui, niinkuin joku olisi sotkenut pois koko asian, ja hän sanoi,
ettei syy ollut puoleksikaan niitten täällä Etelässä, joitten päähän se
lykättiin, vaan etupäässä työn-johdattajien Pohjassa, jotka vaativat
samaa kuin kertomuksessa, jossa käsketään rakentaa tiilistä ilman
oljitta. Niin kutsutun Uudestaan rakentamisen huono menestys pahoitti
häntä suuresti ja vaikutti minun luullakseni enemmän hänen
poismenoonsa, kuin koko kuume. Tämän tähden hän tahtoikin, että nuot
rivit piirrettäisiin hänen hautakiveensä. Mitä se onkaan? Anna, minä
otan esiin silmälasini, lapsi, ja luen sen sinulle: --

    "Hän noudatti neuvoa viisaan,
    Ja Hulluksi muuttui hän siitä".

"Mitä se tarkoittaa? En ole aivan varma, että oikein tiedän,
poikani; mutta yksi hänen ajatuksiansa oli se, että hän oli tullut
houkutelluksi, niinkuin me kaikki muutkin, koettamaan panna toimeen
semmoisten tuumia, jotka vaan puoleksi tiesivät, mimmoiseen työhön
ihmisiä vaativat. Hän oli hyvä mies minun käsitykseni mukaan ja vakava
mies; mutta -- tavalla taikka toisella näytti siltä, kuin hänen
aatteensa eivät olisi sopineet tälle meridiaanille. Meille se ehkä
lopuksi olisi ollut parempi, jos ne olisivat sopineet".



VIITESELITYKSET:


[1] Kynäveitsellä vuoleminen on Amerikalaisen mielityö joutohetkinä.
Suom. muist.

[2] Amerikan Yhdysvaltojen vapauttamis-sodassa Englantia vastaan
käytetty ja sitten tallella pidetty sotalaiva. Suom. muist.

[3] Seuraavista tässä kirjassa ilmestyvistä nimityksistä:

_Unionistit, Republikaanit, Abolitionistit, Federaaliset_ yleensä
tarkoittavat niitä Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisia, jotka tahtoivat
Unionin eheyttä ylläpitää ja orjuutta poistaa.

_Secessionistit, Demokraatit, Konfedereeratut_ tarkoittavat niitä,
jotka puollustivat Eteläisvaltojen luopumista Unionista ja kannattivat
orjuutta.

[4] Hulluuden synty.

[5] Ihanan Ranskanmaan.

[6] Matkustajat.

[7] _Straits, Détroit_ = rauma, salmi.

[8] Hulluuden taudin aiheen.

[9] _Yankee'iksi_ nimitetään Pohjois-Amerikan koillisten tai yleensä
pohjoisten valtioin asukkaita. Europassa tällä sanalla tarkoitetaan
ylipään Amerikalaisia.

[10] _Comfort_ = lohdutus.

[11] _Circumspice_ = katso ympärillesi, ole varovainen.

[12] Ensimmäinen taudin puuska.

[13] Loistosta.

[14] William _Sherman_ oli taitava ja urhoollinen Unionistein kenraali,
joka on tullut mainioksi siitä rohkeasta ja vaivaloisesta retkestä,
jonka hän teki koko kapinallisen maan halki meren rantaan asti.

[15] Jefferson _Davis_ oli kapinallisten valtioin presidentti.

[16] Päinvastoin.

[17] Tämän tarinan epäiltävä sopivaisuus on myönnettävä; mutta juttu on
todenperäinen ja on otettu tähän, koska se niin hyvin kuvaa aikaa,
paikkaa ja kansaa. Tekiän muistutus.

[18] Tynnyrin-alaa.

[19] Säännön-mukaista.

[20] Abraham _Lincoln_ kohosi terävän järkensä, rehellisen ja lujan
luontonsa sekä rautaisen tahtonsa kautta köyhästä puunhakkaaja-pojasta
Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.

[21] Kansallishymniksi muuttunut sotalaulu, joka orjan-vapauttamissodan
aikana innostutti Pohjoisvaltojen sotureita heidän taisteloon
astuessaan.

[22] Andrew _Johnson_, joka oli mitättömästä räätälin oppipojasta
päässyt ensin räätälimestariksi, sitten Tennessee'n kuvernööriksi ja
viimein vuonna 1865 Abraham Lincoln'in jälkeen Yhdysvaltojen
presidentiksi. Ahkeruus, käytöllinen äly ynnä tavattomat valtiomiehen
lahjat olivat raivanneet hänelle tien tähän korkeaan asemaan.

[23] Rehellisenä kansalaisena.

[24] Robert _Lee_ oli Eteläisvaltojen ritarillisin, urhoollisin ja
voitokkain kenraali.

[25] Tuntia.

[26] Rikoksen esinettä.

[27] "_Freedmen's Bureau_" oli eräs Pohjoisvaltojen perustama laitos,
jonka toimena orjanvapauttamis-sodan kestäessä oli auttaa
Eteläisvalloista paenneita mustia ja kapinaa paheksivia valkoisia,
erittäinkin valloitettujen maitten viljelemisellä ja heidän hyödykseen
käyttämisellä, sekä sodan loputtua valvoa niiden neljän miljonan hengen
etua, jotka olivat saaneet vapautensa, mutta olivat kotia, maata,
elatusta, tietoja, lakia, kaikkia vailla.

[28] Vastapäätä.

[29] _Les Miserables_, jota tässä tarkoitetaan, on yhden Victor Hugo'n
kuuluisan romanin nimi; suomeksi: _Viheliäiset. Lee's Miserables_
merkitsisi _Lee'n Viheliäiset_.

[30] Pulastani.

[31] Sodan edellä käyvän barbarisuuden.

[32] Lynch-lain toimeenpaniat. Lynch-laki on ominlupinen
rangaistus-tapa. _Lynch_ nimi on saatu eräästä amerikalaisesta
tuomarista, joka oli kuuluisa siitä, että hän hirtti ensin ja tutki
sitten.

[33] "Vaskipääksi" nimitetään erästä amerikalaista käärmettä.

[34] Kun orjanvapauttamis-sota ennen kaikkia Abraham Lincoln'in
väsymättömien ponnistusten kautta oli onnellisesti päättynyt,
palkkasivat Etelän kostonhimoiset orjan-omistajat erään Wilkes Booth
nimisen näytteliän, joka vuonna 1865 Fords'in teaterissa
Washington'issa ampui hänet kuoliaaksi, huutaen: "Vapaus" ja "Etelä on
kostettu".

[35] _Cimmerien_ sadun-omainen kansa eli ikuisessa pimeässä ja sumussa.

[36] _Territorioiksi_ sanotaan semmoisia alueita, joissa ei vielä löydy
60,000 asukasta ja joita ei sen vuoksi pidetä minäkään valtioina.

[37] _Adullamiiteiksi_ sanottiin erästä liberaalista
lahkokuntaa Englannin Alihuoneessa, joka 1866 vuoden _Reform Bill_
kysymyksessä luopui ystävistään. Nimi on saatu _Adullam_ luolasta,
johon David lähti Saulia pakoon. Eräs parlamentinjäsen John Bright
sanoi pilkallisesti tästä lahkokunnasta, että se turhaan turvautui
Adullam'in valtiolliseen luolaan.

[38] Kiinalainen.

[39] Englantilaisen.

[40] Ennen sotaa.

[41] Jälkeen sodan.

[42] _Scalawag_ = roisto.

[43] _Carpet-bagger_ = matkalaukunkantaja.

[44] Monesta yhden.

[45] Yhdestä kahdeksi.

[46] Arvonmukaista.

[47] Derringer-pyssyjen.

[48] Kaikkien muitten asianhaarain ollessa samanlaiset.

[49] Yhteinen.

[50] Molemmista Englannin suurista valtiollisista puolueista, _Tories_
ja _Whigs_, Toryt yleensä edustavat jonkunlaista konservatiivista ja
aristokraatillista katsantotapaa; Whigit ovat enemmän edistystä
harrastavia, enemmän yhteisen kansan puolta pitäviä, demokraatillisia.
Yllä mainittu "vallankumous" tarkoittaa Yhdysvaltojen vapauttamista
Englannin alta (1775-1783).

[51] Yhdenlainen.

[52] Olettamuksiin.

[53] Kysymystä, tehtävää.

[54] Tieto ja taito, henkinen sivistys.

[55] Aaron _Burr_, översti, varapresidentti, ampui kaksintaistelossa
_Aleksander Hamilton'in_, yhden Amerikan etevimmistä valtiomiehistä.
Hamilton kirjoitti sen kuuluisan adressin Amerikan kansalle, joka
kehoitti sitä vuodeksi 1787 kutsumaan kokoon konventin, jonka määrä
olisi pelastaa maa siitä hämmingistä, johon se vapauttamis-sodan
jälkeen oli joutunut, sekä myöskin esitellä perustus-lakeja. Sittemmin
hän jalosti ja innokkaasti puollusti näitä perustus-lakeja, vaikka ne
olivat muodostuneet toisenlaisiksi, kuin hän olisi niitä tahtonut.
Vapauttamis-sodassa hän oli palvellut armeijassa ja oli yhteen aikaan
suuren Washington'in adjutantti. Uljuutensa vuoksi häntä nimitettiin
"Pikku leijonaksi".

[56] _Ilves-rahaksi_ sanottiin erään Indianan pankin ulos-antamia,
ilveksen kuvalla varustettuja rahoja, joita ei milloinkaan takaisin
lunastettu.

[57] _Carpet-bag_ = matoista tehty laukku. -- _Carpet-bagger_ =
carpet-bagin kantaja.

[58] Kiertävälle.

[59] _Sansculoteiksi_ (housuttomiksi) nimitettiin tasa-arvon
harrastajia ensimäisen Franskan vallankumouksen aikana.

[60] "Abolitionisti" on sanan johdon mukaan = kadottaja, hävittäjä,
kukistaja.

[61] Säännöllisen hallituksen puutetta, laitonta tilaa yhteiskunnassa.

[62] Ihmis-syöjät.

[63] Nuot Kreikkalaisten mytologiiasta hyvin tunnetut Bakchoon
seuralaiset.

[64] Rajan voimasta.

[65] Petolintuja.

[66] _Synekdoke_ on puhetaidollinen temppu, jossa mainitaan osaa
kokonaisuuden, vähempää ison tai lajia suvun asemesta j.m.s.

[67] Paikottaisen.

[68] Lyhyt ja paljon sisältävä, vanhojen Spartaanein tapainen.

[69] _Boss_ = esimies, päällysmies, herra.

[70] _John Brown_ oli amerikalainen patrioota ja marttyyri vapauden
asian tähden. Syntyneenä vuonna 1800 Connecticutissa Pohjois-Amerikassa
lähti hän jo viiden vuotisena isänsä kanssa Hudson'iin Ohioon.
Siellä hänestä tuli ensiksi karvari ja sitten villakauppias. Vuonna
1846 muutti hän Massachussets'iin, jossa häntä tieteellisten
kauppa-perus-aatteittensa tähden kohtasi suuri vastus tehdasteliain
puolelta ja jossa hän vihdoin joutuikin vararikkoon. Oltuaan sitten
maanviljeliänä useissa seuduissa Unionia siirtyi hän vuonna 1855
seitsemän poikansa kanssa Kansas'iin. Siellä hän alussa eli
rauhallisena tilanhaltiana, mutta temmattiin sangen pian valtiollisten
taisteluin pyörteesen. Jo aikaisesta nuoruudesta asti oli John Brown,
jota kiihkeä puritaninen uskonto elähytti, sydämensä pohjasta vihannut
orjuutta, ja hänen vihansa sai nyt Kansas'issa uutta virikettä.
Amerikan polttavin valtiollinen kysymys oli siihen aikaan, tulisiko
tästä territoriosta vapaa- vai orjavaltio. Vanhat orjavaltiot
ponnistivat viimeisiä voimiansa tässä heille niin tärkeässä
kysymyksessä eivätkä jättäneet mitään keinoa koettamatta. Läheisistä
maakunnista toimitettiin Kansas'iin joutilasjoukkoja, jotka tämän
maakunnan asukasten rinnalle pantiin asiasta äänestämään, valkoisia
työmiehiä estettiin väkisin ottamasta osaa äänestyksiin, jotta
orjuuslaitoksen puollustajat pääsisivät enemmistöön, ja rajan yli tunki
Missouri'sta suuria parvia aseellisia orjan-omistajia, jotka ottivat
maan haltuunsa, säätivät lakeja orjuudesta ja koettivat karkoittaa
entisiä vapaita maanomistajia. Verisiä tappeluita tapeltiin kaikkialla
ja niihin John Brown otti tehokkaasti osaa, vaikka hän joutui ankaran
vainon ja kovien onnettomuuksien alaiseksi. Yksi hänen poikansa
murhattiin avoimella kadulla. Toinen joutui Missourilaisten käsiin ja
rääkättiin niin pahasti, että hän kävi mielipuoleksi. Hänen vaimonsa
kuoli suruun. Hänen oma ja hänen poikiensa talot poltettiin. Hänen
ystävänsä ja naapurinsa surmattiin. Mutta näistä kaikista lannistumatta
John Brown järjesti partiokuntia, vapautti orjat ja kävi kuntonsa ja
urhoollisuutensa vuoksi varsin vaaralliseksi vastustajaksi. Erittäin
kohosi hänen arvonsa ja tuli hänen nimensä pelätyksi Ossawattomie'n
valloituksen kautta, jossa hän kolmenkymmenen miehen kanssa hajoitti
monta sataa Missourilaista, tapettuaan kuusikymmentä heistä. Mutta hän
ei tyytynyt sodankäyntiin ainoastaan oman maakuntansa rajojen
sisäpuolella, vaan hyökkäsi rohkeasti vihollisten alalle, jossa hän
joka paikassa vapautti orjat ja kuljetutti suuria joukkoja heistä
turviin Kanadaan. Muutamaksi vuodeksi katosi John Brown nyt näkymöltä,
mutta ilman kadottamatta päämääräänsä silmistään. Hänessä oli nimittäin
vähitellen varttunut uskoksi se ajatus, että Jumala oli lähettänyt
hänet vapauttamaan kaikki Amerikan orjat, ja väsymättä hän työskenteli
tämän lähetyksensä täyttämisessä, vaikkei hän suinkaan missään mitään
suurempaa kannatusta saanut. Syksyllä 1859 ilmestyi John Brown äkkiä
Virginiassa, päätettyään tässä maakunnassa sytyttää sotaa. Aseita
hankkiakseen valloitti hän vähäisellä kahdenkolmatta miehisellä
joukolla äkkirynnäkön kautta Yhdysvaltojen Harpers-Ferry'n nimisen
asehuoneen Potomac'in luona ja otti haltuunsa virran yli vievän tärkeän
rautatien-sillan. Hän oli toivonut, että neekerit nyt vastaisivat hänen
sodan-julistuksiinsa ja nousisivat sortajiansa vastaan. Mutta tämä
toivo ei toteutunut. Lähenemistään lähenivät sen sijaan hallituksen
sotajoukot översti Robert Lee'n päällikkyydellä, saman miehen, joka
myöhemmin kenraalina niin taitavasti johdatti Etelän asiaa, ja suurta
ylivoimaa vastaan sai John Brown nyt puollustaa itseänsä. Hurjan
taistelon jälkeen, jossa kaksi hänen poikaansa kaatui ja hänen vävynsä
haavoitettiin, joutui John Brown, itse kovasti haavoitettuna, neljän
eloon jääneen toverin kanssa vangiksi. Hän asetettiin sota-oikeuden
eteen Charlestown'issa, tuomittiin maankavalluksesta kuolemaan ja
hirtettiin Joulukuun 2 p. 1859.

[71] Siksi nimitetään Marylandissa semmoisia aidakkeita, jotka hyvin
suojelevat maata eläimiltä.

[72] _Bataati_ on maultaan ja ulkomuodoltaan potaatin kaltainen
juuri-hedelmä (_convolvulus batatas_), tropiikeista kotoisin, mutta jo
myöskin Euroopassa viljelty.

[73] Kuoleman jälkeisen.

[74] Vaaleissa taivasalla pidetään Amerikassa usein joltakin puun
kannolta puheita kansalle.

[75] Käytävää.

[76] _Coroner_ on semmoinen kruununpalvelia, joka yhdessä jonkun sitä
varten erittäin valitun jury'n eli valamiehistön kanssa tutkii
äkillisiä kuolemantapauksia.

[77] Tämä kertomus tuskin uskottavasta barbariudesta perustuu erään
mustan miehen valalla vahvistettuun todistukseen, joka oli kuullut
juuri tämmöisen kertomuksen ihan samanlaisesta teosta yhden
osan-ottajan huulilta. Se on liian kauhea painettavaksi, mutta liian
todellinen poisjätettäväksi. Tekiän muistutus.

[78] _Gettysburg'in_ luona taisteltiin orjanvapauttamis-sodan
kolmantena vuonna verinen taistelo. Lee'n sadan-tuhannen miehistä
armeijaa vastaan hyökkäsi Potomac-armeija unionisti-kenraali Meade'n
johdolla. Kahden päivän kauhean tappelun jälkeen ryntäsivät unionistit
yöllä kolmatta päivää vastaan yhtä vuorta ylöspäin, johon viholliset
olivat asettuneet lujaan asemaan. Heidän onnistuikin karkottaa
vastustajansa, mutta Gettysburg'in voitto maksoi heille
kaksikymmentäviisituhatta kaatunutta soturia.

[79] _Thugs'it_ ovat salaisia rosvojen ja murhaajien veljeskuntia
Indiassa, jotka uskonnollisten perus-aatteittensa nojassa karkaavat
matkustajien kimppuun ja kuristavat heidät kuoliaaksi, siten noudattaen
Bhavani jumalattaren käskyjä, joka vaatii ihmis-uhreja.

[80] Englannin kuningatar Maria Tudor.

[81] Rikoksessa osallinen.

[82] Tasavaltoja.

[83] Peruslaillisen valtiorakennuksen.

[84] Polvesta polveen menneitä ajatus- ja menetystapoja.

[85] Tieto- eikä käyttöpuoliset tutkijat.

[86] Kupulaen.

[87] _Grand jury_ on muutamia erityisiä vaikeampia rikos-asioita varten
asetettu 23 jäseninen valamiehistö, joka ilman minkään yksityisen
henkilön ilmi-antoa ja edellä käypää todistusten ottaa kantaa jonkun
päälle tuomarin edessä.

[88] Lakien toimeenpania.

[89] _Hevos-sisseiksi_ (Moss-troopers) sanottiin erästä rosvo-kuntaa,
joka ennen Englannin ja Skotlannin yhdistymistä oleskeli valtarajan
läheisillä rämeillä ja sieltä käsin hevos-selässä teki ryöstöretkiänsä.

[90] _Posse_ = kansalaisten apu.

[91] Isänmaanrakkaus.

[92] Bess = Englannin kuningatar Elisabeth.

[93] Myötä ja vastaan.

[94] _Comanchit_ ovat idässä Rio-Grande'sta Mexico'n ja Texas'in
rajoilla asuva sotainen, ryöstönhimoinen ja julma Indiani-heimo.

[95] Sotarosvot.

[96] Etu-oikeudet.

[97] Valtakunta valtakunnassa.

[98] _Whiskey_ = Amerikassa tavallinen maisista tai rukiista
valmistettu viina.

[99] Siksi nimitettiin urhoollisuutensa vuoksi erästä etelävaltalaista
rykmenttiä sodan aikana.

[100] Toimitusmies.

[101] _Reb_ on lyhennys sanasta _Rebel_ = kapinoitsija.

[102] _Amnestiia_ = vapautus rangaistuksesta, semmenkin valtiollisista
rikoksista.

[103] Yhteisen hyödyn vuoksi.

[104] S.o. sen opin, jonka mukaan orjaa pidetään irtaimena tavarana.

[105] Muutoksen.

[106] Winchester-pyssynsä.

[107] On merkillinen yhtäläisyys näillä kiertokirjeillä ja niillä
avonaisilla kirjoituksilla, joita äsken julkaisivat Mississippi Yazoo'n
maakunnan exekutiivi-toimikunnan esimies ja taannoin kuollut Mr. Dixon,
joka oli puolueita noudattamaton kandidaati saman maakunnan
sheriffi-virkaan.

[108] _Mysticismi_ = usko mahdollisuuteen olla välittömässä yhteydessä
jumalallisen olemuksen kanssa ja harras pyrkiminen semmoiseen
yhteyteen.

[109] _Juggernaut_ on yksi Hinduein pääjumalan Vischnun nimityksistä.
On kerrottu, että pilgrimit joukottain etsivät kuolemaa heittämällä
itsensä muserrettavaksi niitten vaunujen alle, joihin tämän epäjumalan
kuva oli asetettu ja joita uskonvimmaiset perässään vetivät.

[110] Salaisuutta.

[111] Siksi keltakuumetta myöskin sanotaan. Tätä nimitystä alkoivat
arvattavasti merimiehet ensiksi käyttää, sillä keltainen lippu (lippua
nimitetään myös Jack'iksi) pannaan liehumaan merimiesten hospitaaleihin
ja karantäänissa oleviin laivoihin merkiksi, että tarttuvainen tauti on
niissä olemassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hullun yritys - Amerikalainen historiallinen romani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.