Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Nuoruuden unelmia
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden unelmia" ***


NUORUUDEN UNELMIA

Suunnitteli

Z. Topelius


Suomensi ["Ungdomsdrömmar"] Samuli S.

Toinen, uudestaan tarkastettu painos.


WSOY, Porvoo, 1908.



SISÄLLYS:

     Johdanto.
  1. Myrsky saaristossa
  2. Tämän kertomuksen ajasta ja ruskeasta miehestä.
  3. Tammisaaren matkasta ja kruunun laivasta.
  4. Tähtienselittäjä.
  5. Syksyisestä auringonsäteestä.
  6. Taivaanlaen vaarallinen kohta.
  7. Yö ja aamu Kymenkartanossa.
  8. Helsingin valtiopäivät.
  9  Talvi-ilta salolla.
 10. Salaliitto.
 11. Vanhan ja uuden uskon taistelu ihmissydämistä.
 12. Neiti Kirsti Flemingin kirje äidilleen rouva Anna Gyllenbögelille
     (omaa sukuaan Horn).
 13. Herra Eevert Kaarlenpojan hautaaminen Turun tuomiokirkkoon.
 14. Kun kuningas oli isänsä poika.
 15. Juhannuspäivä Trollbölessä.
 16. Viimeinen luku nuoruuden unelmista.



JOHDANTO.


Korkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär
katsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko
kultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli
Itämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat
kirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta
laaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.

Vuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä
oli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen.
Hän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin
määrin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään
puoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua
sen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä
näyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja
lumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta
käänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan
kaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen
suulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti
teräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen
verhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties
löytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus
muinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt.
Muinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta
ihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa,
harmaassa paaterossa.

Silloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren
rinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia
vastasataneeseen, valkoiseen lumeen.

-- Mitä teet? kysyi hän.

Lapsi vastasi:

-- Piirtelen satuja lumeen.

-- Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. -- Satuja viitsit
kirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan
ne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa
ne maan pinnalta olemattomiin!

-- Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin
aallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa
linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon
jäljen.

-- Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas
Historia.

Lapsi nosti kummastellen silmänsä:

-- En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina
aikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä.
Kirjoitatko _sinä_ enempää?

Silloin korkea Historia naurahti ja vastasi:

-- Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä
olet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit
minua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja
niinpä kirjoittelemme iät kaiket.

Ja Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves
tallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta
enää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.



1. MYRSKY SAARISTOSSA.


Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren
saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada
apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu
läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä
villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän
puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan
usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli
sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi
meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan
varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja
oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun
hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä
kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia
kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.

Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä,
kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin.
Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa
palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä
rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli
kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen
johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan
irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje
lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut
korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.

-- Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti,
varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.

-- Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta,
puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella
tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat
pettäneet!

Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.

-- Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi
ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.

-- Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun
meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene
vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.

Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan
minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä
ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen
eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.

Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo
veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon
joutunutta alusta.

Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi
haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan
valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut
surmansa aalloissa.

Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain
mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän
takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa
oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita
merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran
selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat
matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin
puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan
sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin
ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä
Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut
salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa
saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat
peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.

Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on
kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet
kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat
uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta
uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai
edellisen yön ponnistuksia.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat
vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo
Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt
rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen
toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli
korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän
aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien
rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa
juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa",
niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen
oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin
äsken pelastaessaan heidän henkensä.

Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä -- saaristossa käytetään
tuommoisia herrasnimiä -- olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan,
ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä
valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja
vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet,
istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut
saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät
sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne.
Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai
kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista
silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan
varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun
pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta
käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä
taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo
mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja
parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita,
päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta
miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli
sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.

-- Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai?
kysyi muori viattomasti.

Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja
alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin
mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille,
vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen
soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi
valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:

-- Onko talossa olutta?

-- Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja
riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei
miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.

-- Muori hoi! -- jatkoi sotilas haukotellen -- tunnetteko miltä Riian
markat kilahtelevat?

Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty
miekkavyöhön.

Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän
katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan
siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei
sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota
toisinaan säilytettiin herkkuna.

Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä
katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.

Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi
luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin
poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä
ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille
ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen
äskeinen harvapuheisuutensa:

-- Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos
kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette
sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei
Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te
olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän
osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen.
Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata
olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin,
niin hän tekee kunnon työn.

-- Herra varjelkoon! -- huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen.
-- Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia
murjaaneja tuotte maahan.

-- Majoitusmestari, jos suvaitsette -- vastasi sotilas oikoen leveitä
hartioitaan -- ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta
ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari
Pärttylinpojasta?

-- Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella
ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta
vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa
makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren
syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen
Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä
ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan
seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä
vuotta.

-- Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?

-- Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen
olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän
puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita
vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei
kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä
vähemmän!

Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi
sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.

-- No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin
semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari
Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai
keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi
teidän kanssanne ... vähän tähän tapaan...

Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan
tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä
Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin
pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.

-- Älähän nyt, älähän nyt -- pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä
peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy
paholainen omaansa korjanneen.

-- Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta
ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua!
Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan;
punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin
nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille
salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta
sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut.
Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa
ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on
armollisen herran armonjulistus -- minulla niinkuin monella muullakin
kunnon miehellä -- enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne
enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani,
niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä
katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä
koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken
minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi
kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte
panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran
keskipäivälläkin.

Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman
vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla
kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää
häneltä hänen saalistaan.

-- Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen
kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen -- Sam, päivä päivältä
havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt
isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna
sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä
ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste,
hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain
Tammisaareen.



2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.


Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen
seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka
heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen
kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota
hän kenties ei tunne. -- Suotakoon se hänelle anteeksi.

Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin
myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja
kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään
suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset
aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset
ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen
ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin
suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä
edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat
Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista.
Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja
valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja
hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa,
huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten
takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin
että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja
sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä
olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja
ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän
vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri
sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja
pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki
kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf -- isän
ajatus ja pojan teko -- alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa
yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista
alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon
keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana,
ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka
paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen
ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!

Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä
valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä
varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa
näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi,
voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki
nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas
nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se
toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa
II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin
syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen;
silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo
usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen
nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli
myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä
loistava nuoruuden unelma.

Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan
ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi
taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin
puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin
tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa
maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää
kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana
kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin
missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi,
joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista
hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti
saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid
Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi.
Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat
olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt,
kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit
monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka
olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka
suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.

Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän
mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista,
mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas
majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja
saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras
liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin
oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla:
_benedicite_.

Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli
unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:

-- Souda suojaan, pikipöksy!

-- On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti,
vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen
aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä
liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.

-- Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten
ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut
hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.

-- Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet
rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.

Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti
kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa
vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen
jälkeen vakaasti näin:

-- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin,
ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska
olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja
monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari
Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa.
Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista
saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt
vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen
voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen
asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee
rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte
rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne
vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan
takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen
käpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te
teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen
mantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita
vain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.

Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme
katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia
salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin
rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista
sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen
ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:

-- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja
minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa
minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka
keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot
täällä?

-- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin
syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on
minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä
että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on
talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin,
jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata,
äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain,
etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta
on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on
tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että
kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt
haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten
herra oli ennen vanhaan tuima mies...

-- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?

-- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja
härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei
juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen
puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.

-- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat
joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?

-- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja,
jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua
asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä.
Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää
kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle
synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon
harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan
plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa
rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei
uskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin
luostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä... Mutta, nytpä johtuu
mieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina
tullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei
suinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen
oppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan
käskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan
tähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei
siinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!

-- Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte,
miten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen
tohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin
sotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.

-- Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on
reseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne:
työtä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän
otti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä
amulettia, joka suojelee noidan töiltä?

-- Jos _te_, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän
Henrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja
ylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin,
jos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan
tallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin,
Iivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo
luterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten ... kyllä
tiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille
synninpäästön.

-- No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni
arvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat.
Iivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies
pitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin
ratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin
varkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin
se, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli
nuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat
jo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun
sijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan
pyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi
pappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani
se, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja
naisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta
menetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on
minulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta
veri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.

-- Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!

Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että
kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli
jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut
häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu
lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja
lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt
lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän
arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä
syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti
annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja
nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä
huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa
makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli
juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten
suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam
nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään
vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi
Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin
koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen
hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.

Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala
haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta
kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin
oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli
sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja
taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä
isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.



3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.


Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa
on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta
saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies.
Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen
tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha
kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin
saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin
pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten
kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen
reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari
olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä.
Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia
mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille,
jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan
sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään
merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan
vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman
väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää
kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa
venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine
aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria
tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni
ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden
vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat
aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen
kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien
runsaus hivelee silmää.

Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla
huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan
maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan
pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis,
sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja
tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät
pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi
enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja
siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän
enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen
nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa.
Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten
tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen
piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka
luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat
uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä
täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita
märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan
espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat
saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua
kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä,
olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut
kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.

-- Tuo on _Kolme kruunua_; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen
Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli
synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän
oli ryhtynyt. -- Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin
syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla
peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.

-- Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta
käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin
kirkontornin huipusta.

-- Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan
liikkeen. -- Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko -- lisäsi
hän ruotsiksi Tofön miehelle -- lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli
on kylmä.

Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja
kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista
sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka
sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se
toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin
syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta
annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä
merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella
liikkeelle.

Tofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka
heti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia
edellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka
vie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua
näkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen
purteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui
onnellisesti kaupungin sataman laituriin.

Tammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli
asettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan
lahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset
kauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin
vieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset
kävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa
riidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät
Tammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi
ja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli
kaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen
suosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti
kalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja
Tallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin
läheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen
kirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan
kaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä,
suutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja
muita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia.
Jo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia
korkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian
toisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman
kivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti
korkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain
huoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi
niin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden
vaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle
seudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.

Oli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet
laskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä.
Tammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli
tullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä
keskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä
kuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle
ihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät
kuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet
luotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman
hopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt
Bögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa
ylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset
hankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa,
lähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle
tarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja
tutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan
toimeen.

Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen
jyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa
yksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt
kirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä
tapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä
panemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla
kirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut
kuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin
varomaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja
petollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin
järkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa
kohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella
sotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa
oli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa
suomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa
yhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin
taholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten
kreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa
rautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän
aikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja
humalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa
käsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin
suuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia
keskustelivat kaikista näistä uutisista.

Vaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät
saattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä
kuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä
hetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli
pian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että
kansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä
enemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa
ääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle,
ja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne
kurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.

Jos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen
tarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä
sanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli
ollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt
rikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet
epäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen
sotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista
ajatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää
nuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut
hiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka
eivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua
hätiköintiään.

-- Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika
Tenholasta. -- Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi
vei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät
joka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa
heistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja
minä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin
kuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota
heidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille,
sillä ei ennen rauhaa maahan tule.

-- Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo
Karjaan pitäjästä. -- Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi,
niitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja
kurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin
kartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja
säilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?

-- Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille
katkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. -- Pappi messusi
latinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle
päästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty
parka saanut maistaakaan.

-- Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin
myytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.

-- Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä
päivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.

-- Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja
Puolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan
saman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran
alamaisista.

-- Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä
haavaa.

Lujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen
purkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät
ilmoille.

-- Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata
ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto
aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse
hankkia oikeutta.

-- Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.

-- Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella,
vastasi toinen.

-- Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan
kuninkaalle, huomautti kolmas.

-- Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen
suolaveteen!

Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko
alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset
lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita
vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä
mistä: _Sigismundus vivat!_ Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat
toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset
luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!"
syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli
turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen
verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli
kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat.
Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan
taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin
tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen
väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä
pian korjata itsensä turvaan.



4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.


Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea
seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja
kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka.
Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen
laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he
kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan
nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin
herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään,
leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle
merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta
Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen
kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla
matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat
merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää
naiset maihin Tammisaaren kohdalla.

Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän
vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja
huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän
päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä
ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin
hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun
Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.

Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen
luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä
urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.

Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken
kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät
linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa
vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä
täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja
läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat
yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera,
joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen
kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja
niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä
päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi
rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja
majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen
suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä
puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden
ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja
teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri,
taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin
viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi
kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.

Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen
vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin
päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:

-- Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.

-- Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka
haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari
tapansa mukaan röyhkeästi.

Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan
tulleisiin, ja toisti:

-- Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei
ole kotona.

Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi
äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin
haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia
tärkeitä asioita.

Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla
silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli _hänen
miehensä_ lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei
sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein
tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.

Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran
harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos
saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta
tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.

Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin
huomattavan painokkaasti puhunut _miehestään_ ja kaikesta köyhyydestään
huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi
vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle
raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili
nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa
valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan
rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa
näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli
äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä
maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan
istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat
ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään
syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta
vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.

Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä,
kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla
olevalle vähäiselle aukealle.

Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa
asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen
ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli
teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon
pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja
asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään
pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät
vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin
kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän
läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat
näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman
harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias,
ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet
ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.

-- Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.

-- Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja
tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle
ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.

Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti
keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat
eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa
lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko
tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman:
_stella inclinant, non necessitant_ (tähdet tuovat taipumusta, vaan
eivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin
vanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin
kulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo
lensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä,
säihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta,
niin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi
neljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva
jäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki
saksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet
kuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:

-- Kavahda tuota miestä!

Mutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä
pelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja
merkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi
oikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän
luoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui
juhlallisesti:

-- Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean
tutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään!
Missä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat?
Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun
vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut
maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta
toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi,
joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on
auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät
sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!

Niin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi
hetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken
katkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen
aivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.

-- Kolmanneksi -- niin hän puhui -- tämä meteorituli palaessaan ja joka
päivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille
kokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne
nousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja
kuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan
kasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa
katovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että
pyrstötähtien _vapores_, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi
maan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on
perinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä,
myrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna
koko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi
kaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka
vetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja
vetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat
saastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja
eläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset
kulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin
rintatauti _anno_ 1580.[3]

Luultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan
kulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä
senaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas
kuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä
kuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle
nukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan
ja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa
saamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka
tietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa
otettiin kuuleviin korviin -- muussa tapauksessa niillä tuskin olisi
ollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan
asuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.

On neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä
perehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin
kuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid
Aronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota
Messenius aikoinaan sanoi "meidän verrattomaksi matemaatikoksemme",
näyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä
vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli
luonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole
luultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen
hänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka
paljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen
ulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee
hoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota
kiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä
hänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä
miehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki
sydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä
varmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä
olkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.

Kun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi
saksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan
tunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri,
yleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä
uskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu
kestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan -- joka siitä
olikin erittäin hyvillään -- luvaten itse saattaa muukalaisen hänen
asuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin
hataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä
puhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän
olisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.

Molemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä
keskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä
todistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n
Kerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.

-- Niin -- huomautti tohtori -- kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti
tuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen
sikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia
laillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen
poikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten
kädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen
pitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin
valtakuntaa.

Mestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän
viiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin
Kaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei
arvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin
valtakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari
selittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana
ankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta _Carolus_ nimistä
kuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen
valtakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta _Gustavus
Adolphusta_, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla
lahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon
pitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien
vaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta,
että kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa
Tyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo _anno
mundi_ 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista
merkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
taivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain
pelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas
evankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että
muissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta
voinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja
siunattua herraa _Gustavus Adolphusta_, joka tosin ei ollut syntynyt
Suomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin
_providentia divinasta_ tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja
sen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että
taivaan voimat ja vallat erikoisesti _cura et favore_ pitivät huolta
juuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin _praedestinoineet_ sen
mitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin _pro salute gentium_ toisin
sanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.

-- Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien
tarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin
_conjunctionin_ aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori
Vladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa
jälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori
rohkea hymy huulillaan.

-- Erehdytpä, korkeasti oppinut _confrater_, vastasi Sigfrid mestari
kylmästi. -- Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos
hän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus
prinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa
vihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi
voisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa
pimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.

Nyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet
varsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan
toiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa
käsistänsä.

-- Kunnianarvoinen mestari -- virkkoi hän kunnioittavalla äänellä -- ei
sovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet
paremmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut
pohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen
lukenut sinun monet _prognosticasi, physicasi_, joka käsittelee luonnon
salaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi
pyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin
maailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka
on sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun
kaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä,
kuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria
palveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja
kaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti -- niin, suo anteeksi,
kunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten
pitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja
kutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa,
syrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla
päivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena
maailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari,
mikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi,
jos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon
lakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa,
kunnianarvoisa herra?

-- Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä -- vastasi Sigfrid mestari
tahtomattaan huoaten -- mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut
tyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä
nykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan
parhaaksemme kääntyy.

-- Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa
työskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi
olemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan
ansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle ... mitä parhaimmilla
tutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin
Copernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa
tekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja
eiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?

-- Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista
ajatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista,
jotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja
niille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille
ja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.

-- _Se on mahdollista eikä liian myöhäistä_, virkkoi vieras, pannen
painoa joka sanalle. -- Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota
sinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin
kiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti
saatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.

-- Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari,
kiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. -- Tiedätkö,
muukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin?
Minulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat
_prognosticani_, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta
taivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty;
salassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa
ja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei
kukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea
voisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla,
mutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin
kompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen
itse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä
sanot ... sinä sanot...

-- Minä sanon ... yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet
keskeytti Anna emännän ääni oven takaa:

-- Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi
sielullensa vahingon?

-- Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.

-- Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus
ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen
nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.

Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.

-- Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna
jälleen, korkeasti oppinut _confrater!_ Nyt en saa laiminlyödä
planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi
tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!



5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.


Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota,
nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna
vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli
valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan,
ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen
keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon.
Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako
korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia,
jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan
puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän
astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään.
Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota
seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija.
Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan
herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina
Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon
eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen
kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti,
että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua
Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa
vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä
lepäämään heidän majapaikkaansa.

Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien
sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä
ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään
pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan
hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka
astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo
kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut
onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin
suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat,
kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut
riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste,
voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan
veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut
hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä
hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös
ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli
totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta
jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo
nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai
kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli
kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät
kahtakymmentä vuotta.

-- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti
huoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä
hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle
Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä
asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin
vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena
kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän
oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen,
mitä opetitte minulle unien merkityksestä?

-- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän
opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan,
puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.

-- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin
kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia
semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä
sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?

-- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien
heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. --
Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä,
kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen
liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat
vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian
suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka
jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta
kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä
usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista
asuinsijaa.

-- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä
olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te
istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä
taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te
olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne
tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä
viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt
uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto,
joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla
onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän
säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut
nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin.
Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan
marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli
vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti
nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan
minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te
suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin
taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni
minulle, hyvä mestari!

Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut
unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita:
hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta;
ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten
läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin
hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien
kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin
joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja
häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi
olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen
uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän
itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut
hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa,
ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten
uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se
uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:

-- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan
päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa
nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala
joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva,
niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin
kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle,
jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on
luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa
kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi
nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden
suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana.
Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan
jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.

-- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen
kaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen --
niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole
toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla
kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja
kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat
sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin
saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.

Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia
taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita
sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen
välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin
punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta
puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi
närkästyneenä:

-- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua
soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa,
niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta,
uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista,
joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein
kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.

-- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi
jälleen Silfversparre ivallisen totisena.

-- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari
viattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee
vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta.
Muuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi
timanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi
hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen
tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin
kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen
ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan
tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa.
Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen
ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka
sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.

-- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?

-- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen
huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien
melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa
sen ryhmyisille oksille.

-- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen,
suljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei
tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne
tähdistä ja ... käsistä.

-- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat
järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat
tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys
puhaltaa pois.

-- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden
juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut
minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä.
Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini,
jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette
tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen
kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.

-- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää
tulevaisuuttaan.

-- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata
kieltää.

-- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa
tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa
naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten
rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun
Jumala tahtoo.

Kirsti neidin silmä iski tulta.

-- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon
tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei,
mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen
arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa
minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!

Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä
täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen
immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:

-- Älkää kyselkö minulta enää!

-- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia
tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne
vain pilantekona?

-- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän
syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette
syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään
sellaista, joka on teidän sukuanne.

-- Ei suinkaan, mestari.

-- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain
harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.

-- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin
enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?

-- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan
kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on
Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista.
Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se
kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti
sammuttaa tai murskaa.

-- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.

-- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti
aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta
kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai
pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset
selittävät niitä jälkeläisiksi...

-- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.
Minulla on joku vihollinen...

-- Sitä en ole sanonut.

-- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy
vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta
lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?

-- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee
kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen
rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja
kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa.
Vain hänessä on kaiken lepo.

-- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota
uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä
päinvastoin?

-- Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on
kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta
puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että
minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on
hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on
kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna
sitä sille, jota rakastatte.

Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille
huulilleen.

Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen
mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.

-- Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne,
sanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja
vast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa
itse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!

Vieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo
kauan oli halunnut.

-- Tiedätkö -- sanoi hän -- mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin
kunniaa ja rikkautta?

-- En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan
meidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan
kuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.

-- Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. -- Kunniata ja rikkautta
tarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin
oppia.

-- Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja
kirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.



6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.


Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä
talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin
ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken,
vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne
Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet
vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan
kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen
Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina
Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik
Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit
olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat
viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina
rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut
pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja
sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan
lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista
rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa
tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.

Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa
monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa
kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu
kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen
kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria,
nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin
aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun
hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n
Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti
Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät
laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua
aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina,
valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis
noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista
juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet
kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus,
joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin
tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen
matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.

Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti
Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen
pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein
mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan
merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina
lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä
rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne
kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen
uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä,
mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta,
niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo
ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän
loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin
ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin
kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle
sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.

-- Tuliko hän?

-- Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.

-- Kuka hän?

-- Kuningas.

Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka
keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.

Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin
kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin;
tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta
eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon
ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle
IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi
voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää
ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on
kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä
kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa,
jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä
petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin
oikeutettua.

Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia
poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi
hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja
kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse
selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon
tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki
puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet
asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran
katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä,
pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja
saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli
herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina
heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan
monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan
mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle,
että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan
ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen
kajahti äänekkäänä huuto: _eläköön kuningas!_ ja tämä huuto uudistui
kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: _Jumala
varjelkoon teitä, pojat!_ Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo
lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa
tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti
varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain,
mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä
terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista
vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia,
silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina
Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva
Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että
kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden
kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi
saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa,
niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana,
toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen
tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät
kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut
ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi
tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista
ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he
eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he
istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että
moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät
niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.

Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:

-- Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku.
Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan
puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki
lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja,
pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin
mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen...
Stålhandske!

Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.

-- Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut
pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme.
Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse
linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi,
Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä
on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata
ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.

Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja
purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen
puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken,
pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien.
Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta
mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan,
ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi
nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä
kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla,
miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias;
hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät
vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin
kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän
kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki
ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli
päättynyt ja palasi taloon.

Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming
Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan
purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä
kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon
ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan,
mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien
katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana
taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne
matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.

Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan
kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät
illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia
korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle,
ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka
ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan
kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut
ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen
matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä
tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi
pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla
suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat,
mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle
miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut
saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä
tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle
jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.

Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin
herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin
leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin
tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman
hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna
rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä
yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden
läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista,
joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi
kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan
vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli
oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle
tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole
merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi
leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein
sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota
ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen
raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä
odottamassa.

-- Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas,
jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.

-- Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.

"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa
tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain
vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".

-- Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä
tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään
semmoista?

-- Enpä tiedä... Kenties.

-- Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?

-- Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.

-- Mitä sitten _naisen_ pitäisi tehdä?

-- Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.

Kuningas katseli häntä leikillisesti.

-- Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän
tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta
tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan
palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te
tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen
Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja
siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli
kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä
neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi _me_ olemme ystäviä, ja
siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut
vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?

-- En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla,
armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin...

-- Jatkakaa!... Jos olisitte kuningas, niin...

-- Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan
sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti
neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin
Fleming.

Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.

-- Puhukaa selvemmin! sanoi hän.

-- Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni
antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle
sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin
vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä
uskottomuudessa.

-- Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen
katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti
neitiä. -- Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen _toiselle_ alalle,
ja minähän en tahtoisi _teitä_ vihollisekseni, vaikka saisin linnan
Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.

-- Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta,
että olen _hänen_ ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen
kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan,
armollinen herra ... niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin
kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä.
Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee
paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan
lopettaa tuota epätietoisuutta?

Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:

-- Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä
sanomaan?

-- Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin
olen yksinäni syypää.

Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen
leikilliseen tapaansa.

-- Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään
moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden.
Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta
Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi
kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla
alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä
luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni,
niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä
harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?

-- Se on Louhisaaressa, armollinen herra.

-- Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin
synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin
toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä
Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui.
Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta
siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni.
Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin
olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka
isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän
pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman
ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te
olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan
edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä
turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa
ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden
hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin
rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla
voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette
sukuunne.

Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä
hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen
vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee
syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin
merkitsee voimakasta virtaa.

Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:

-- Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!

Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän
kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti
ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle
hymyillen ja sanoi:

-- No niin?

-- Kirjettä!

-- Ettekö itsellenne mitään?

-- Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.

-- Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?

-- Kirjettä! Kirjettä vain!

Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät,
loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas
yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.

-- Jo on aika, sanoi Anna rouva.

-- Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä
sydämessä.



7. YÖ JA AAMU KYMENKARTANOSSA.


Kuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön,
ja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat
eivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa
hallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen
voimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa,
vieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä
valtakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla.
Ruumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli
päivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on
yksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan,
sillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä
näyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä.
Nuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme
heittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on
edessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään
mahdotonta.

Mutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle,
totisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle,
ja se on -- yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän
onnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin
nuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen
ensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian
hahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä
todellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva.
Kuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli
ollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton
ja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä
kirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi
ritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia
kuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain
hänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran
tulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään,
eivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja
hovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset.
Mitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui
Ebba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat
nousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja
vihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua
on, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa
morsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen
jälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää
itselleen, löytämättä mitään -- tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri
näinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.

Jos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän
tunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä
kunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja
ylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon
naisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa,
joskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt
myöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme
olleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi
naisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä
innostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse,
voidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen
löytäneen sellaista naista. _Jos_ hän siis kuitenkin sellaisen löysi,
niin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he
eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen
viittaus siihen, että niin on käynyt.

Kirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja
ritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet
immet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta
Kirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo
lapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota
Flemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun
kaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää.
Voimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta
luonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa,
Örebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren
ruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen
korkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta
tuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan
pysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä,
kuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli
uhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva
uskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti
Fleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta
hän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo -- ja nuo
kaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo
kaksi erotetut -- ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä
kuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän
jokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät
erottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen
heidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt,
kokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri
anastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja
kertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? -- ja
joka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan
sanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana
iltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin
käsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa,
oikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei _voinut_ tulla
siitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei
saattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.

Minkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut
pettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan
saavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää
ystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion
hetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa
kielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä
kosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle:
en minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän
matkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä,
päästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi
olla niin uskoton ja -- hän ei voinut kieltää sitä -- niin vaarallinen
hänen rauhalleen!

Niin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani
liikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut
unohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen
kuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa!
Niin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan -- hän tunsi
syntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin
kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi --
kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle!
Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään
unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä
kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin
noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei
unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka
kyynelillään kasteli päänaluisensa.

Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä,
hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä
edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis
tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän
näe häntä milloinkaan.

Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen
vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten
Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta
paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli
totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä
yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet
Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.

Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen
levottoman yön.

-- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.

-- En oikein hyvin, vastasi tytär.

-- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

-- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui
harpustani.

-- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?

-- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan
liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa;
sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.

-- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta
heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut
liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta
valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta
sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti
ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle
valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?

-- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!

-- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut
suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi
mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät
sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit
tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua
ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla,
vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi.
Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta
muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen
illalla?

Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.

-- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen --
minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken
kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään
tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti
jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä
voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on
oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista
kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän
selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen
sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen
ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista
uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa
maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on
ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä
jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa
arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes
se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen
iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten,
herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset
pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja
älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää;
mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa
mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden
nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin
sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen
ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia
ominaisuuksia.

-- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!

-- Pelkäät siis omasta puolestasi?

-- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!

-- No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai
kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta,
ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus
veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me
palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille
saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät
jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?

-- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo
loppumaton pyöriminen samassa paikassa.

-- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies,
ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt
sinuun, sen tiedät.

-- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.

-- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa
hevoset!

Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären,
jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin
salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita.
Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt
hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla
käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille
_Christina Flemingille_. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen,
jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva
olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin
tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi
arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä
Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle;
mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla
rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua
säkeistöä.

Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon
kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman,
luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua.
Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta.
Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo

    _toisessa_ säkeistössä:

        Aina toivoin, ett' voisin juur'
        Ylitse voittaa sun kovuutesi
        Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
        Loi sydämeeni ja mieleheni,
            Siis miksis nyt
        Oot palvelukseni hyljännyt
        Ja mun ulossulkenut muistostasi?

    _kolmannessa_ säkeistössä:

        Onpi luonto juur monell' lahjalla
        Sun varustanut runsahasti,
        Joit' joka päivä voi katsella,
        Ja moni kiittää sun avujasi.
            Mutt' tuska tuo,
        Jonk' kovuutes minuhun luo.
        Ei mahda lisät' kiitostasi.

    _Neljännessä_ säkeistössä:

        Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
        Ettei se vihdoin heltyä halaa
        Tai voisi vastaan seisoa,
        Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
            Niin myöskin mä
        En milloinkaan tahdo levähtää,
        Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.

Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan
hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää
hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo
näet _seitsemännessä_ säkeistössä:

        Nyt jään minä yksinäisyyteen
        Ja tahdon yksin valitella,
        Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
        Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
            Mutt' mitäs on
        Sull' siit' myös apua, armoton,
        Ett' mä en enää voi iloin' olla?

Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään
hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan,
minkä jälkeen viimeinen,

_kymmenes_ säkeistö kuuluu näin:

        Lintu oksalla istuvainen,
        Ja elävätkin metsäss' kyllä,
        Jos surun' he tuta voisit vainen,
        Mun kanssan' tahtois itkeskellä.
            Ja kaiku kanss'
        Mun huuton' lisäis äänelläns'
        Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.

                    Finis.

Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että
hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos
hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka
kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys,
kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt
alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen

        CHRISTINA F.

-- Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. -- Hänen ei ole
hyvä nähdä kuningasta enää.

Sen jälkeen hän kätki kuninkaan lemmenrunon huolellisesti
perhepaperiensa joukkoon, josta se sitten jäljennöksenä on tullut
jälkimaailman tietoon.



8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.


Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka,
olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen
salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin
jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja
Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa
aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset,
uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa
kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa
hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä
vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja
lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja
ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä,
ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta,
ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja
viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan
vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia
käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja
jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin
useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään
kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia,
rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti
talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai
purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai
käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai
vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna
kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin
talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu
silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan
lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita
petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea
ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin
seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat
kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..

Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan
on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan
harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa
semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka
luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä
Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri
siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi
haara vetosi -- sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että
kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten
herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta
toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan
etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet
nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka
sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt
lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi
tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen
lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.

Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue
odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen
kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti
nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät
sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan
kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella
sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen
tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto,
että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli
kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla
täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin,
että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen
eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.

Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616,
mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen
pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen
kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen
nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä
muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon
seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten
helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan
ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme
tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki
uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin
Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi,
läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.

Valtiopäivät -- maakuntakokoukset -- eivät olleet tähän aikaan
harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden
valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle
että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme
miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan
ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä
eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan
läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen
edustajat -- tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa
kansan ja valtakunnan etunenässä -- samalla kertaa myöntämään varoja
sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan
Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti
vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan
vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana
kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa,
tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä
valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle
puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja
Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä
Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut
kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän
valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi
Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä
sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet
pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi
Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva
vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä
yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät
Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.

Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja
kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen
päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla
kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina
kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä,
enimmäkseen mainehikasta aatelia -- nimet Boije, De la Gardie, Kurki,
Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors,
Slang ym. -- iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin
seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä
kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat
perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia
tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan
seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki
vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine
puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari
Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja
toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon
mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä
olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika
sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja
sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen
hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi
aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan
oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa
esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt
Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa
oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.

Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei
edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä
tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai
Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä
ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen
sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen
vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja
arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi
valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa
Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka
Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka
välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui
vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen
häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli
jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan
ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat
saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat
vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle
itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä
edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin
puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja
paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi
sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli
säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin
erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".

Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin
sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan
ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin
puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää
ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen
tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo
helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan
antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja
isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta,
joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta;
ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei
Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne
taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa
säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän
kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi
vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään
kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat,
vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät
kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli
hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen
majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja
oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren
sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin
kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan
säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan
säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet
sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet
olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka
viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa
kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne
epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi
samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne
kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli
heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä
mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat
yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.

Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta
valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama
miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä
uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan
hädässä antaneet.

Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin
vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren
pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli
rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen
takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka
antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen
heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat
säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi
aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus.
Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata
liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva
voima hehkuu niistä ja samalla -- mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren
kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus
niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet;
harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia
voittoja -- hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.

Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä
nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki
niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun
varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes
isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa
Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja
pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien
tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen,
on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin
yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt
talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet
oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin
oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen
hiljaisuuteen.

Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous
oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.

Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä
väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei
nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut
keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta
ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli
pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita,
nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia
silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne
nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä
suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules
nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt
sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti
miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan
mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä
suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa
ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien
niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun
renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.

Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta
herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli
löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä
pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna
pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas
asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka
kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle
suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat
markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen,
uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka
kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä
kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka
kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen.
Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti
Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten,
väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella
marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu
auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä
pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi
Sigismundin julistukseksi.

Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet!
tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen
omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä
sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti
vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi,
milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin
jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä
valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi
nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta
päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo
ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen
olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli
ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä
koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman
virran alapuolella.

Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät
seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien
niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien
mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.



9. TALVI-ILTA SALOLLA.


Illalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono
matkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla
tiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta
Turkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin
matalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu
senkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa,
mikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta.
Talonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan,
vaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry
avaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.

Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin;
keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä
ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli
saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi
jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki
aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan
vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa,
mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi
raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä
isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat
tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä.
Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä
olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi,
onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen
turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka
ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että
lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin
läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin
saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien,
joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas
jäälle.

Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää
kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain
putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin;
lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä
jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten
perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen
järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava
luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut
vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen
nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen
onnellisesti jäälle.

Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin
jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin
päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin
kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä
kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja
jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta
matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat
arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian
syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla
pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin,
antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle
ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus
Fleming -- hän oli matkamies -- ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja
kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata.
Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan
kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki
etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin
läpimärkinä rannalle.

Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia
mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen
maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä
syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän
kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita,
saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan
Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja;
kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta
Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt
hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen
ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä,
matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen,
isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa
oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin,
minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot,
verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi.
Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin
koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät
lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä
kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin
salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti
paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden
matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.

Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan
takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän
kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla
yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin _yksi_
lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu
tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis
aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet
väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja
silmäilemme uudistaloa.

Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala -- muistona
pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta -- oli pohjoisella Uudellamaalla,
Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone,
navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin
vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta
kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli
räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella
uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen
ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen
seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua.
Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja
koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine
selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään
kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta.
Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta
varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.

Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes
kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa
kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä
rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja
kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen
päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli
voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja
armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli
jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli
muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt
talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.

Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä
asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten
kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän
sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen
vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi
huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli
häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin
mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra
viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä
ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia.
Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen
Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan.
Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen
aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana
vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä,
mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla
palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin
ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa;
Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun;
näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti
poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa
suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt
kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan
kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka
oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja
märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa.
Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi
Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren"
laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli
laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun
ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä
Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä
maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan
Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima
poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään,
niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.

Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut,
että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa
ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun
kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti
kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi
kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika.
Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä
rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa
kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia
kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?

Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä
tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja
vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen
matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja
vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään
kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat
herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja
kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta,
mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä,
silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla
nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa
tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen
aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin
nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima
vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha
isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo
ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti
nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu.
Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan
penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä
sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti
hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:

-- Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se
väkevä Jumala, johon uskot?

-- Kirjoitettu on -- sanoi vanhus heittäen pois jousen: -- koska
vanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän
hädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä?
Heräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!

-- Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs
pahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten
vanhusta. -- Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon
upota?

-- Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut
ennustushengen. -- Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on
hiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!

Tuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui
luminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen,
joka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta
vanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan
huomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt,
miten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen
jälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen
jalkain juureen.

-- Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo
Laurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin.
-- Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä,
jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne
olette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa
kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä
sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka -- lisäsi hän sisään
tulevalle ratsumiehelle -- vie tuo mies paikalla talliin ja katso,
herääkö hän vielä henkiin!

Samassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen
kaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja
nöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla,
että ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia
äidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut.
Nuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt
vanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti
päällikkönsä käskyn.

-- Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa
kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi
keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei
se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.

-- Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä
tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä.
Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona
sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller!
Päällikkösi puhuttelee sinua.

Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming,
Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean
valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli
keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin
viisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa
vaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen
tarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa
sotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja
laivastoja.

Kersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä
muka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi
totella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi
tallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun
toverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä
ja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja
lämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.

-- Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa
Suitiassa, virkkoi Klaus Fleming.

-- Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä
merkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?

-- Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. -- Pekka, päästä
köysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä
mielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo
sotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta
älä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä
sotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.

Vanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:

-- Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja
keihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt
kentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin
nuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä
kolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin.
Valheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille,
joka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun
vielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.

Ja ukko kertoi tapauksen.

-- No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies
ainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan
ole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan
palveluksessa?

-- Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan
Hankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies
toistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin
kolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja
hyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää
kotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.

Klaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. -- Olen kuullut puhuttavan --
sanoi hän -- salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia
taakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa
ja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: _täällä_ se voima on, ja sen
nimi on kärsivällisyys.

Ja illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli
ilon ilta kaikille sen asujamille.



10. SALALIITTO.


Sigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus
masentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki
aatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät
yhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä
salahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat
olivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia,
seikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska
he jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota
vallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä
tulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen
poikkeuskin.

Kurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari
Tavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten
rakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja
kauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka
hänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä,
kolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut
täyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen.
Eräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen
nuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja
kauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset
muistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:

-- Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja,
sydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa
ritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.

Nuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:

-- Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on
suvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on
nuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman
luonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi
kornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta
kuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu
palauttamaan isäsi kunnian.

-- Äiti -- vastasi poika sävyisästi -- anna miekka minullekin
palvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen.
Miksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi
sinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille
jälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?

-- Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi
poikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa,
huokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja
kuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut
hänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet
kappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään
pahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen
laillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina
Steniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin
voi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle
herttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski
ja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä,
kun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä
palkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet
kuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan;
hän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän
kuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle,
heidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin
rautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se
oli! Ja minä ... minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän
tähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä
takaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso,
minä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois
veritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua
rehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja
isäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua
nyt?

-- Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja
antaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi
päivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen
mahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen
säädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää
yksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi,
voimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa
Aadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella
hänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla
peruuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!

-- Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko
julistaisi vääriksi isänsä tuomiot!

-- Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme
takaisin.

-- Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee
oikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä
isänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen
kolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran
oleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan
yksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin
uskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä
vastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan
puoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista,
joihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet
valittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.

-- Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.

-- Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta
puuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat
monesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat
vieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä
johtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi
sotataitoisia miehiä.

-- Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki
sisällisen sodan kauhut?

-- Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme
kaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan,
tietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on
niin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin
usein joutui siihen erehdykseen. -- Laiton hallitsija -- silloinhan on
aina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei
tarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa.
Lukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä,
maassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund
kuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen
menestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit,
Munckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme.
Rohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna
kenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.

Nuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei
tämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset
miekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä
on asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus.
Poika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen
ohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan
velvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista
onnettomuuksista.

Ilta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä,
pienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten
pitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta.
Tiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan
kaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta.
Talosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty
oikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat
jaettiin aivan kuin sodassa.

Kello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat
tunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo
illallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan
rasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin
perinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta
tarkoitusta.

Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina
rouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi
puhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen
kotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan
miestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien
vakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku
jäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta,
viides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita
oluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui
simaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein
kaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa
tottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä
huolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan
Kaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita
hän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt
vanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka,
melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä
isossa takassa palavan tulen ääreen.

-- Pärttyli Iivarinpoika -- sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä
ollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta -- ottakaa
puhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville
sotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja
olkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.

Pärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia
kuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta
sillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan
kanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että
oli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli
suuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli
antanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille
sallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku
oli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen
olevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan
Kaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.

-- Niin, niin -- vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra --
aika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa
anteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä
käskette, armollinen rouva?

Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.

-- Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja
konnamaisia... Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän
aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani
lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on
sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä
tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.

Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan
ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten
mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse
sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan
valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.

Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät
olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat
kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.

Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein
kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan
vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt
sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.

-- Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi -- virkkoi hän
mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan -- niin
on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää
pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin;
mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme,
niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa
kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari
Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen
rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin
tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin
viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle
sukkeluudelleen.

-- Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään
tyydyttänyt.

-- No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä
kinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä
Kurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei
Suitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä
kertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin
mitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa
kuninkaallista kurkkuaan varten.

-- Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.

-- Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt
Juhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi
pitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin
arvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset
tässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun
jouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund
kuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman
metkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?

Sitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat,
ettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat
osoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset
taas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä
ihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on,
etteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja
silloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan
edessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin
keskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava
toimeen.

-- Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin
että vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. -- Suu kiinni! hän
itse puhuu!

Syrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme
ensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen
saksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli
tehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka
onnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen
valtaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen
kapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska
silloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin
puolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto
Hankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen
kuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen
vihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.

Majoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan
tapaan:

-- Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas
kun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin
piispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden
kuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja
sitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta -- lisäsi hän silmää
iskien -- kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies
liian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari
Pärttylinpoika. Ja sillä hyvä.

-- Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa,
paljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka
uuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta
pois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.

Vaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari
ilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi
pantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai
muitakin puolelleen.

Sitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan
ottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava
nyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun
hän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi
takanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo
Helsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen,
tuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.

-- Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko;
sinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.

Sam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli
petkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut
piiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä
asemesta. Nyt -- lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen -- oli hänellä
sentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli
tänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin
ylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi
yönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä
karkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta
pianhan he saattavat olla täällä.

-- Hirteen pääset, jos valehtelet, ja kultarahan saat, jos olet puhunut
totta! kuiskasi majoitusmestari, vaihtoi puolankielellä muutamia sanoja
ruskean miehen kanssa, ja pian olivat kaikki kolme pihalla.

Mutta majoitusmestari, valjastettuaan hevosen ja ollen jo valmiina
lähtemään seuralaisineen Kurjalasta, arveli kuitenkin, ettei ollut
oikein kunnon miehen tapaista jättää ystävänsä pulaan ja pälkähäsen.
Sen vuoksi hän läheni salin ikkunaa, särki ruudun ja huusi jylisevällä
äänellä:

-- Piru merrassa!

Nuo sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Sigismundit ja Kustaa
Aadolfit, Suomenmaan kohtalot ja riidanalaiset sotakassat, kaikki oli
tuossa tuokiossa unohdettu. Kaikki syöksyivät hurjaa vauhtia ulos,
hakivat hevosensa ja ajoivat kiireesti tiehensä. Vanhan känsäkkään
herran kuulo oli nyt peräti tarkka, eikä luuvalo ensinkään estänyt
häntä olemasta nopeimpia pakenemaan.

Kaarina rouva sai huonot kiitokset vieraanvaraisuudestaan ja vielä
huonommat siitä palveluksesta, jonka hän oli tahtonut tehdä Sigismund
kuninkaalle. Äänettömänä ja halveksien hän katseli pakenevia. Nuori
Pentti herra yksin tunsi mielensä keventyneen, ja syystäkin.

Kun majoitusmestari oli seuralaisineen päässyt puolen penikulman päähän
Kurjalasta eikä vielä näkynyt eikä kuulunut Hannu Munckin ratsastajia,
tunsi hän itsensä niin rauhoittuneeksi, että saattoi tarkemmin
kuulustella Sam pojalta, mimmoista saalista ratsumiehet olivat
toivoneet saavansa Lammilta.

-- Sanoinko minä Lammilta? kysyi poika typerästi.

-- Mitä, sinä sen riivattu! huudahti hänen isäntänsä suuttuneena. --
Lammilta, niin juuri sanoit.

-- Niin, mutta olkien keskellä siellä heinäparvella kuuli niin
huonosti. Kunhan ne vain eivät olisi puhuneet Hattulasta.

-- Ja moisten hirtehisten käsissä on sitten valtakunnan kohtalo! huusi
majoitusmestari vimmoissaan ja kohotti ruoskanvarren surmaavaan iskuun
kohti Samia, joka seisoi kannaksilla.

Mutta Sam tiesi kyllä, mitä tuleman piti, ja oli sen vuoksi jo ajoissa
vierähtänyt lumihankeen. Isku kohtasi ilmaa, ja Sam poika olisi
tempaissut Suomen Sigismundin käsistä, ellei sallimus ja tapausten
välttämätön kulku olisi tehnyt sitä jo ennen tarvitsematta siihen
vallattoman pojan vehkeitä.



11. VANHAN JA UUDEN USKON TAISTELU IHMISSYDÄMISTÄ.


Yhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä
ajettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet
niin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin
riitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin
ajan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä
suojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen
aikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle,
josta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan.
Majoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää
viitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää
kaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.

-- Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli
pater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä
heitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. -- Kaikki pyhät
marttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan,
ja kirjoitettu on: _leones et viperas calcabis_.

-- Kunnianarvoisa isä -- vastasi sotilas maltittomasti -- minä
puolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen
kokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne
vallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan
vuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa
joka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä
olen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin
täyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä
pyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi
paratiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä
maailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä
ovat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille
kaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo
suomea. Mitä te tulkilla enää teette?

-- Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!

-- Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas ... tuota
noin ... herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?

-- Juuri sen vuoksi, poikani!

-- Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että
pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä
koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on
mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus
Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä
puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on
mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!

-- Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa?
Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön
tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain
tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan
kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen
omaantuntoonsa.

-- No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden
kanssanne vielä kerran _peijoonien_ ja _lipevien_ luo, niinkuin äsken
suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta
sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona
saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.

Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän
tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon
tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä
vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.

Piispa _Ericus Erici_, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan
arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa
hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä
kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen
sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja
epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean
oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut
Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan,
kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa.
Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän
hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää
milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian
hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan
pater Padillan nimellä.

Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan
matkustavainen _protestanttinen_ lääkäri, joka ei sanonut saattavansa
lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen
kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään,
koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi
kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin
Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan
ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin
asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri,
vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että
kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa
piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä
oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja
lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:

-- _Quid Saulus inter prophetas_? Oletko juutalainen?

-- Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius,
joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää
Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen
koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.

Niissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.

-- Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka
olet?

-- Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja
ylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. -- Sen sanon
heti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin
sinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla
sinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota
sinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen
valtaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja
horjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan
aikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin
voimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan
keralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi
syntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä
vastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän
maailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi
vuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän,
ollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta,
ja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä
lähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota
sanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi -- vaikka kirkon kutsumuksena
on hallita ruhtinaita eikä totella heitä -- aikoo nyt ottaa sinulta
itäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen
sinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman
pyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran,
avaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään,
tahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla,
jotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin
lähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.

Ja hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.

Eerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa
asioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa
samankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden
perustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen
hengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli
muukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa
loisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun
hän vastasi:

-- Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi
minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi
lammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa
paimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman
pyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi
nähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen
istuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka
lunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan
kaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä
solvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko
pitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan
seurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten
eteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli
vuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin
paavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule
minua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan
puhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule
minua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta
muuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene
tarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te
pidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle
anteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen
valtakuntaansa tulee.

-- No niin -- vastasi vieras muuttaen äänensä -- olen puhunut sinulle
Rooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni
hylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties
kuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika...

Eerik piispa loi häneen kysyvän katseen.

-- Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan
Wittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi
oli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä
löysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin
oikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.

-- Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.

-- Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä
opintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja
uuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän
sai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin...

-- Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa -- keskeytti
Eerik piispa värisevin äänin -- kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta
hengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli
syntisten takia.

-- Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. -- Hän ei kuollut,
hän muutti vain nimensä.

-- Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on
varmat tiedot hänen kuolemastaan.

-- Lienevätkö ne olleet niin varmoja?

-- Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat
vanhan miehen sydäntä.

-- Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan
tai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin.
Siellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä
Franciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan
hän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai
oliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään.
Kolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen
maailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle,
Puolaan ja vihdoin Pohjoismaihin ... paavin lähettiläänä...

Eerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.

-- Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana
palasivat nuoruuden muistot.

-- Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen
muistojen vallassa.

-- Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin
edestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri
kapinoitsevaa lempipoikaansa. -- Suokoon Jumala, että voisin lunastaa
takaisin sielusi.

Muukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä
taistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän,
jonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja
katumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen
oli hengetön olento kirkon palveluksessa: _perinde ac cadaver_, kuten
julma vala kuului.

Nyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin
ja huudahti, suomeksi jälleen:

-- Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä
en saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme
haihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen
nousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri...!

Jos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin
olisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan
kuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut
liian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän
välillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.

-- Tule -- sanoi Eerik piispa verkkaan -- tule syliini kuin
tuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi,
semmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä
olen siunaava sinua!

Voi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa
palavan hengen. Poika tuli entiselleen.

Hän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin
karkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja
lausui väräjävin äänin:

-- Et siis tahdo ottaa minua vastaan _semmoisena kuin olen_?

-- Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä,
sydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi
Jumala.

-- _Reverende domine episcope_ -- vastasi muukalainen ruveten jälleen
puhumaan yleiskieltä -- sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että
jälleen muistutit mieleeni, kuka _sinä_ olet ja kuka _minä_ olen.
Kirjoitettu on: _propter me demittas patrem et matrem_. Niinpä olen
minä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut
tuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko
luopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?

-- Ja minä -- vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa
kohosi ylevänä -- minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei
tunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt
kysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt
iankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja
tunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat
saarnanneet maailmalle?

-- Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu
sinulle _minun_ kirkkoni uskossa!

-- Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa
sanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä
palvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.

-- Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit
ovat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat
ylenkatsoa!

-- Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on
vanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!

-- Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja
päästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.

-- Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te
vangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä
teidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin
ettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen
Herra.

-- Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan:
_Unus evehitur, alter manet. Respice finem._ Minä pesen käteni.

-- Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen
porton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään!
Minä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.

-- Isä ... ei...! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!

-- Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!

Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti
isän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.

Eerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla
hän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa
murtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.



12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE
(OMAA SUKUAAN HORN).


Strömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.

Armas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus,
että Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa,
mitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja
mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.

Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi
Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen
onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin
nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun,
kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä
vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni
jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen
ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte
minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin
kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte
saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole
sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva,
olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen
palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta
puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä
kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua
muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun
olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin,
että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi
uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.

Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä
Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi
hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä
päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei
mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön
väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin
koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata.
Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta
matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin
eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana
mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme
menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen
kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme
palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä
pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä
suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä
oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.

Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja
myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti,
kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin
lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani
matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää
tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä
kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas,
keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen,
lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä
tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi
että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin
lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän
sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli
sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut
valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää,
sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi
taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään
asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei
kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä
kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme
kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi,
ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita
nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä
tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan
maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt
selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut
vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen
mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen
houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka
ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa
itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.

Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä
matkalle jälleen, ja sanoimme "_valet_" tohtorille ja soturille,
joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti
reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla
huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin,
sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja
kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme
ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli
onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili.
Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää,
että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä
kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä
eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen
peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia
värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan
Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut
kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää
kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja
kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten
minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni
iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme
huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja
Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta
koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua
kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.

Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r.
sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja
oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en
malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin
perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina
kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen
eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla
ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa,
kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon
enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä
koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös
lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin
vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja
kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka
Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi
ottaa vanha Kustaa kuningas.

Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä
koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen
asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän
oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta
hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä
katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät
viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja
niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha.
Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste
hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos,
kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten
jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole
ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi,
vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.

Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta
hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä
hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää,
ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken,
mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta
heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina
tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä
iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta
kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko
vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista
sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai
siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.

Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin
mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että
hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja
kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä.
Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se
muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi
olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin,
_jos_ se on tarpeen.

Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että
saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa
koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta
minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen,
mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin,
että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta,
niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä
hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä
taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.

Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen
esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas
puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte,
enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat
poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin
odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa.
Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin
lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä
muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.

Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin
tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään
torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun
muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli
kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä
kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä
minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa
käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista
toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja
toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä
kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia
oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä
lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista
muodostui _Christina F._, ja toisen, joista tuli _Fleming_.

En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei
näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän
epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle
hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti
paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä
milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun,
juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin
hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten
milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri
sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä
lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo
on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin
viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan
minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun
matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen
sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään,
sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin
sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän
tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.

Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut
pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen
nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän
pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä
heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti
keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä
hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se
oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä
minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on
Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen,
koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi
kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta
sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on
sovinnossa Jumalansa kanssa.

Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin
tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin
kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa
armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle
kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja
onneen,
             toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen
                            tytär ja nöyrä palvelija
                              _Christina Fleming_.

P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä
nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen
huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin
prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein
nicht.

                                                      _C. F._



13. HERRA EEVERT KAARLENPOJAN HAUTAAMINEN TURUN TUOMIOKIRKKOON.


Kirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616
tungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan
vaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja
hatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi
maalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja
kysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.

Ukko vastasi:

-- Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan
Kankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala
siunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen
isävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan
puolesta.

-- Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko
hänet?

-- Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla.
Eevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi
mieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin
verta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien
väkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan
sotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.

-- Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus
herraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli
herännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä
uljasvartaloiseen sotilaaseen.

-- Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan.
Olin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä
opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte,
jonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli
julma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten
aivoitukset.

-- Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa
poikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo
muistot olivat liikuttaneet.

-- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei
ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he
saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli
kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet
viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.

-- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut,
on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen
isänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?

-- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata
kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika
Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä
palvelleelta.

-- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut
tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on
kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.

-- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että
luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian
ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten
mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa
kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia.
Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa
vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten
syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa
rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja
tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen
isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.

-- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte
minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.

-- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on
vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan
silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja
uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?

-- En milloinkaan.

-- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen
olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai
hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän
mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio
on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.

Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät
päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä,
paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten
pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin
auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä,
sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista,
joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen
vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin
kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää,
ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan
majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa
täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan
istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä
ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli
meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit
olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet
pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet
ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on
löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei
ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen
jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä
kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja
siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi
tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä,
joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui
aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet
hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä
oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä
kivilattialla.

-- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra
seurakumppaniltaan.

-- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina
kuningattaren, haudalla.

-- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?

-- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan
tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut
Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo
lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan
entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla,
joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin
rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja
alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin,
Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle.
Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle
herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan,
kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet
siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi
siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina
rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen,
minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä
sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri
tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä
sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä,
niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain
Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta,
joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut
toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma
katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan
rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän
sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla
kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi
maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori
Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen
huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se
koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.

-- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla
lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.

-- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna,
ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä,
ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.

Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui
kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli
näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa
Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä
Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa
sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin
asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun
tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki
sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan
ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin
kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi
Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko,
sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä
Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa,
joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin
Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa
pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine,
loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja
kaksi airutta kulki viimeisenä.

Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.

Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen
mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa
piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu
mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten
taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi
linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät
kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas
vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.

Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei
kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille
oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli
aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt
hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään
saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa
ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa
marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet
tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei
enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen
jalon sankarin lepokammiota.

Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle,
ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen
ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä
todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi
kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.



14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.


Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä
kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista
valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että
talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia
Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat
voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja
epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin
pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai
käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä
se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan
suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan
suuntaan.

-- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund
kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja
useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet
ilmeistä vastarintaa voudeille.

-- Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon -- vastasi kuningas tuimasti --
eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.

-- Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä
läheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on
miehelle tehtävä?

-- Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!

-- Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän
näkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja
tuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta
heinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä
tietää. Käytänkö kidutusta?

-- Tuotakoon mies tänne!

Maaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä
vanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin
kahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän,
kierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen
miehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun
kruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse
tutkistelee.

-- Nimesi?

-- Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin
palveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa
hallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla
silloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.

-- Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi
minun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa
yllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?

-- Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä
silmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin
yksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun
minulle sanotaan "ota kiinni", niin en siinä sen enempää viisastele.

-- No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi
salavehkeissä?

-- Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi
vaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään
ilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä
siellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja
tuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta
sinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana?
Rosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa
kokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan
täydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti
saada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja
tallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin
hevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja
rämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei,
kyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee
vanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä
katsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi
pyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen
kunnian suon niille, joille se paremmin sopii.

-- Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?

-- Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen
ja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut
hänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa
voinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin
maita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse?
Mutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin
kettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni
Ahvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me
olimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala
olikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne
veneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta
oli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on
tarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta
sinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä
meistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene
hohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet
päästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun
oli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut,
pakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika,
ryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli
vähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi -- jaa-a, majesteetti,
kyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai
niin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen
nimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin
rippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain
tuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.

Kuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.

-- Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme
parhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset
epätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen
palan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi
juuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat
käyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on
syötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän
tietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla
hirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä
haluttaa. Ja sinä -- lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen -- marssi
takaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi
riippuu siitä, puhutko totta.

-- Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai
parempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä
rannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä
ollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle
tuomarilleen. -- Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua,
mutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän
temppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle
soturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä
riviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä
tarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole
milloinkaan oikein pitänyt.

Viimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo
saanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.

-- Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.

-- Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast,
Kurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra,
aateliseen lippukuntaan.

-- Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen
veljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.

-- Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra
hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on
paljon vaikutusvaltaa.

-- Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas
vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!

Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin
lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.

-- Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen
kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?

Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.

-- Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. -- Minun sotamiesteni täytyy
uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä
tarvitsen enkä lellipoikia.

-- Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin,
kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien
verta kuohuvan suonissaan.

-- Mitä sinulla on sanomista minulle?

-- Jos kalpeakin lienen -- jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi
päästä voitolle luontaisesta kainoudesta -- jos kalpeakin lienen, niin
älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.

-- Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos
heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa
ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun
hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?

-- Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen
puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. -- Minun
esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet
toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan
uskollisuudesta -- ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On
niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä,
majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä
taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat
siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti,
minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa
siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota
vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto
minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te,
majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin
kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.

Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että
viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä,
mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä
muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli
ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.

-- Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika?
Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää?
Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle
selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut
kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi
sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen
oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa
takaisin.

Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä;
harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka
jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi,
puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän
vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.

-- Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän
huolii _minun_ isieni tuomiosta, kun asia koskee _hänen_ isänsä
verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan
samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan
palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai
sieltä.

-- Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein
ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo
seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.

-- Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti
nuorukainen kiivaasti.

-- Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta
kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen
kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut
epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään
olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut
tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä
turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita
muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta
takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?

-- Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta
saatuja sotavankeja.

-- Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten
vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?

-- Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.

-- Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla
maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen.
Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin
kuin sitä vähimmin ajattelette.

Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että
nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle.
Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja.
Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.

-- No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. -- Joko on
oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.

-- Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä
kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin,
mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan
aateliseen lippukuntaan.

-- Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja
kuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu
pian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon
kiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä
valtaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan
Herraan Jumalaan.



15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.


Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja
kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut,
tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin
alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat
aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot
vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat
valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole
toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin
niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä
ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on
tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka
näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista
juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on
kuunkäänteitä".

Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli
jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut
maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen
luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä
rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui
helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen
jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan
ilmaa.

Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan
mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat
paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt
kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä
öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen
tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma
etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä
kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta,
Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se
tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka
henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki
muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa
ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä
kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa
kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.

Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan
"tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä!
Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä
vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa
mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten
uudesta olemassaolostaan!

_Trollböle_ oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen
mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva
talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet
koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen
harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon
takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka
ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi
purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä
välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen
laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun
joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo
harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti
ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine
kirkkoineen ja punaisine taloineen.

Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt,
rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon
alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo
korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka
nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi
kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään
oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään
vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen
oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet
puolukkametsässä.

Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa
ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla
koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin.
Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon
lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti
ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut
niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin
ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa.
Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli
häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat
näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä
heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan,
ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun
synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt
juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä?
Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:

    Ja neitonen lähti kankahallen,
    kanervaisellen.
    Katos sinne mun kenkäni silkkinen,
    soma sulkkuinen.
    Ken luullut ois, ken?
    Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen,
    te-le-len!

    Käy metsänhaltia kankahallen,
    käy laahustaen.
    No löysitkö kenkäni silkkisen sen,
    soman sulkkuisen?
    Kukas muu, ken, ken?
    Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen,
    sen-sen!

Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on
tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja
metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien
rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli
huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän
sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja
katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva
hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli
seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi
vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi
nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet
Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:

    On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain
    kuin rikkahimpain,
    ja pappi se sanovi aamen.
    Mut' honkapa vain
    on sulhasenain,
    hän ottavi mun,
    oman rakastetun,
    ja nyt sanoo kallio: amen.

-- Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen
aatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut
paimentytön laulun.

-- Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se,
vastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.

-- Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne
Hankoniemestä?

-- Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa
tapella muuallakin?

-- Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki
sodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?

-- Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi,
sillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se
vainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! -- Ja
hiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan.
Samassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui
tuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti
saunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.

Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa,
joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta
vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi -- viuluja ei siihen
aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä,
sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä
rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid
mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin
vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka
pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa.
Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä,
morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele;
morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut
kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja
eloisaksi.

Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli
juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin
laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja
opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset
kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen
pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta.
Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu
tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa
kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen
kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli
vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan,
ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat.
Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella
olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli
tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin
aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä
suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan
uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että
luonnonvoimat oli lepytetty.

Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha
eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui
esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta
kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle _pyhää vettä_ ja
kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen
lausuen seuraavat loitsusanat:

    Meni neitsyt Maaria metsähän,
    käärmettä päähän polki;
    morsiamelle nyt mitähän
    minä pyytäisin julki?
    Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään:
    täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä,
    hyvä terveys, rakkaus ja sitten,
    että pääsee luo enkelitten.

Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi
päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi
sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä
pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan
vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut
salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen
lehvillä.

-- Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle
tuttavalle. -- Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat
piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön
Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?

Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.

-- No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa
näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin
Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin
viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja
konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin
samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan
myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut
ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on
kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta
on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan,
mokoma!

-- No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi
kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin
miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. --
Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja
suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo
aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua;
minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä.
Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin
myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka
hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut
hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt
tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja
ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli
teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se
nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no
niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen
tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on
sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen
saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta
sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä
joudun tupaan takaisin?

Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen
saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo
raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa
ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista
tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä
kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat
olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää
monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat
koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa
suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky
herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin
katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt
tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.

Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät
olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen,
ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet
kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat
kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi
komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen
pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa
Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä
ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan,
Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen
palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä
yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna
vuoren rinteellä maantien varrella.

Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle
luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten
hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin
äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten
saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan
itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin
pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon,
jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle
nuorisolle ja tasasi veljellisesti -- oikeammin sanoen sedällisesti --
heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään
olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä
ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua
laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko
ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän
ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs
kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin
kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt...

-- No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan
partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka
muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä
kertaa vain enensi hauskuutta. -- Millähän tevanoilla sinä lienetkään
ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen
sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo
haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että
luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa
yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa
löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on
palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen
hevosestaan.

-- No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund
kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki
varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. -- Mutta kuka
nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka
vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut
kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat
paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset
sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi,
niin että pöly kävi.

-- Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin
keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka
oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso
jalustimista suoriutui. -- Kyllä minä olin istunut satulassa jo
kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä
keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni
opettamaan Kustaata.

Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen
luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.

-- Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka
annoitte Turun linnanpihalla!

-- Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti
vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.

-- Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa
lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta
siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja
oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta
sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas
nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni
tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.

-- Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti
toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin
kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas
kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.



16. VIIMEINEN LUKU NUORUUDEN UNELMISTA.


Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen
miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat
lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä
ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka
eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi.
Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen
ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän
osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta
samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan.
Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä
jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.

He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen
maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja
itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli
siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:

-- Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja
varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin
sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.

-- Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert
Hornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat
kunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert
Hornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.

-- De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas
kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.

-- Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.

-- Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?

-- Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti
valtakuntansa velhonaisen tähden.

-- Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä
lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.

-- Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On
prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.

-- Oletko sinä mustasukkainen?

Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän
vastasi:

-- Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.

-- No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen.
Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää
ole lapsi.

-- Oletko varma siitä?

-- Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva
seuraavasta lemmenliitostaan.

-- Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija,
nousi ylös.

-- Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi,
Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa
olet syntynyt kuningattareksi. Mutta -- lisäsi hän myhähtäen kauniin
myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan -- sinähän
olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi
kadehtia.

Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa
etunenässä ja ratsasti pois.

Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja
palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki
oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena
itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava
huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien
tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen
kohtalo: uhrata oma itsensä.

Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin.
Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin
vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä
istumaan.

-- Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.

-- Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni
ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon
heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.

-- Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko,
että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.

-- Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.

-- Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne
aina toteen?

-- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman
luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää,
Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa
ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.

-- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette
nuorempi minua?

-- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin
kohti lähdettään.

-- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi
-- te voitte uneksia.

-- Kaikki ihmiset voivat uneksia.

-- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin
kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta
puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt
sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.

Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.

-- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja
vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat
samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat
myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista.
Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä
odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja
silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe.
Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta
maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia
vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö
yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?

-- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan,
ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle,
mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?

-- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien
aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther
maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista
enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle
pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain
Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla
silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on
ilmestyvä lopun edellä.

-- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin
aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?

-- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä
merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä,
niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa.
Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen
taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon
ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa
ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa.
Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat
senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on
ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin
että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat
mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen
suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä
senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi
nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus,
synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain
lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä
tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia
vaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän
ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä
Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta
suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on
tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka
on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut
valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun
nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen
tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva
nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika,
mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken
sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien
sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää
sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta
sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis
kiitokseksi sanottaman."

-- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin
kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne
mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta,
ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän
eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko
luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista
tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä
avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte
hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille
ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu
aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä
hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa
yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan
mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa.
Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan
Herra Jumala.

-- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari
ajatuksissaan. -- "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan
lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä
näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä
majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka
minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä
silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?

-- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille
ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi
kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?

-- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi
ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren
huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon
nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka
jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää
tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan
edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä
olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien
aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat
tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen
matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja
muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä
kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on
kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän
eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien
vaikutukseen.

-- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun
maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat
vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli
ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle
ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden
lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata
hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin
alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa
vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti
kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan
vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on
saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa
valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta
kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.

-- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta
milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut
kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte
eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt
vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa
elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen;
ylistäkäämme Jumalaa!

Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi
vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle,
rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa
meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta;
häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu
kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen
äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon
tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän.
Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa
unelmaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden unelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home