Title: Työmiehiä - Romaani
Author: Kielland, Aleksander L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Työmiehiä - Romaani" ***


TYÖMIEHIÄ

Romaani Norjan kielellä


Kirj.

ALEXANDER L. KIELLAND


Suomentanut ["Arbeidsfolk"] T. P. [Teuvo Pakkala]


Kivekäs, Oulu, 1884.
Oulun Uudessa kirjapainossa.



I.


Lounaalle ja yli koko vuonon oli taivas selkeänä ja heleän sinervänä.
Kirkas auringonpaiste kimalteli vedenpinnalla, joka toisin paikoin
väreili toisin paikoin oli tyvenenä pitkissä juovissa.

Ei ollut pysyväistä tuulta.

Väliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku
Kristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen
Hovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.

Itäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin
ja taas laski iltasin.

Jos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun
ajan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta
hajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa
vapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.

Kaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli
paljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia
ja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.

Kaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina
kansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan
Gidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.

Harmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista:
pyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa.
Ihmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas
istuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa
taikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.

Muutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja
nenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä.
Yliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään
vuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli
ylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja
hajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja
helmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.

Kävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli
keskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana
pronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen
itseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu
kohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja
itätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan
riippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.

Suuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia
vastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa
piti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi.
Sieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään,
raahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka
tuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien
akkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa,
paitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin,
jotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.

Ilma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti
tilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä
oikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.

"Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä suurempi on kuumuus", sanoi Mortensen
notario ja irroitti kaulustansa; hän istui paitahihasillaan ja liivi
auki.

Nuori ekstra-kanslisti Hiorth, joka istui liimaamassa paperipusseja
joitakuita kanslian tarpeita varten, käännähti vihastuneena. Mortensen
tosiaan oli vastenmielisen näköinen, istuessaan siinä, niin leiväkäs ja
hikinen kuin olikin, keltaisen kirjavassa paidassaan. Vaan eihän ekstra
rohjennut lausua niin sanaakaan; hän oli vasta tullut kansliaan ja
Mortensenilla oli vaikutusmahtia.

Kaikki suuren kanslia-rakennuksen akkunat olivat auki, niinikään
huoneitten väliset ja käytävään vievät ovet. Notariot kävivät toistensa
luona valittamassa kuumuutta, pari kolme paperia kädessä, "jos jonkun
sattuisivat kohtaamaan."

Ekstrat, jotka olivat vielä tottumattomia "työhön", olivat
kumarruksissaan pöytiensä ääressä kuin kuivuneet kuusen-oksat, nousivat
väliin ylös ja tonkivat hartaasti papereita.

Siellä näet olikin paperia kaikkialla. Hyllyillä, pitkin seiniä oli
kaatuvia kasoja, jokaisen miehen tykönä oli raskaita läjiä. Hasmajaa
paperia siellä oli, oli keltaista paperia, valkoista paperia,
kartuusipaperia, postipaperia, karttapaperia, uutta paperia ja
ijänikuista paperia, jonka laidat olivat rämppäytyneet. Paperi oli
irtaillaan arkeissa, purjenuoralla sidotuissa kääreissä tahi kasassa
lattialla, tuoleilla ja pöydillä; paperia oli oikein tulvanaan, jotta
niitten onnettomien, jotka siellä oleskelivat, täytyi olla varuillaan
hukkumaan tai pelastumaan uimalla.

Sisempänä Mortensenin huoneen vieressä oli Örseth notarion huone. Tämä
mies oli pieni, mustapartainen ja vilkasliikkeinen. Hän tuli juuri
mennäksensä huoneesensa sanomalehti kädessä: "Oletteko, Mortensen,
lukenut tätä? Nythän mennään aivan rajattomiin! Lukekaahan tuo
kirjoitus, joka on työväen ääntöoikeudesta! Tuommoistakin voidaan
kirjoittaa, painaa, julkisesti levittää! Äh, heidät pitäisi hirttää
jokikinen!"

Mortensen katsahti väliäpitämättömästi sanomalehteä: "Minä luin sen
aamulla -- paljasta tuhmuutta, hyvä veli!"

"Tuhmuutta! Ei, Mortensen -- yhä pahempaa; se on villitsemistä,
valhetta, se uhkaa häiritä yhteiskuntaa! Oh, kun ajattelen", puhkesi
Örseth puhumaan katkerasti myhäillen, "että he täällä kuleksivat
mielittelemässä roskaväkeä, seurustelevat työmiesten kanssa kuin
veljiensä, pitävät puheita kelpotyömiehistä. Juurikuin nuo
päivätyöläiset olisivat ottaneet patentin tuosta ja me muut emme olisi
muita kuin -- kuin --"

"Tyhjäntoimittajia", jatkoi Mortensen täytteeksi.

"Niin juuri!" huudahti Örseth, "ja tahtoisinpa tietää, kukahan enin
työtä tekee, tuokohan kivenhakkaaja vai joku meistä!"

Samassa tulla luikki pienonen, valkotukkainen mies huoneesen. Ei
koskaan voitu tietää mistä hän tuli, sillä oven käyntiä ei ollenkaan
kuulunut hänen auaistessa ja hänellä oli tapana kulkia kansliassa
huopasaappaissa.

"No, Mo", sanoi Mortensen ja iski silmää ystävällisesti, "onko hän
mennyt?"

"Valtioneuvos lähti ajamaan hetkisen sitten tukkukauppiaan,
Falck-Olsenin kanssa", vastasi Mo ja jatkoi hiipimistään edelleen.

Örseth notario oli jo kauan istunut taas paikoillaan viereisessä
huoneessa ja ordinarit sekä ekstrat köykistyivät syvempään
paperiläjiensä ääressä, pienen miehen ohikulkiessa.

Hän oli kanslian vahtimestari Antti Mo. Hänellä oli yllään pitkä ruskea
takki pystykauluksineen ja valkea huivi, joka ulottui leuan alle
saakka. Täänmoinen puku antoi hänelle arvokkaan puoleksi kveekarimoisen
muodon; kalvakat kasvot näyttivät ystävällisiltä ja lumivalkea tukka
ulottui niskaan saakka niin pitkälle, että muuan hiuskihara pistäysi
takin kauluksen yli. Kun vahtimestari oli kuulumatta kadonnut muutamaan
sisähuoneesen, huusi Mortensen puoliääneen: "Kuules nyt, Örseth, jos
voisimme päästä myöskin virkakunnan päälliköstä, niin olisihan tuo
raitistuttavaa käydä juomassa puolisko olutta 'Lähteessä' -- vai?"

"Niinpä niin!" lausui ekstra ja pudotti saksensa lattialle. Mortensen
silmäsi nuorta herraa kylmäkiskoisesti; vaan äkkiä juohtui hänelle
mieleen, Hiorth oli muutaman läntisen amtmanin poika, seurusteli
ylhäisissä seuroissa ja oli arvattavasti monistettu runsailla
rahavaroilla. Mortensen vastasi siis hyvin ystävällisesti: "Nuori vesa,
te kasvatte nopeasti."

Tätä ei ekstra Hiorth ymmärtänyt. Vaan kun hän oli huomannut sen
kuuluvan kanslian hyvään tapaan pitää Mortensenia sukkelana miehenä,
nauroi hän ihastellen ja jatkoi suuressa viattomuudessaan: "Enpä niin
muuta kaipaa, tultuani tänne kansliaan, kuin vähäistä einettäni Grand
hotellissa. Siellä saa aivan ihastuttavaa hiiloksella paistettua
lammaskotlettia -- ja tuoretta kurkkasalaatia -- voi toki!" Örsethin
huoneesta kuului röhkäisy ja Mortensen sanoi: "Kurkkasalaatia en maista
koskaan edeltäpäivällisin; se tulee jälkeenpäin. Vaan hollantilainen
paisti paistinpottuin kanssa ja paloviinan ja oluen kanssa -- se vasta
eine!"

"Sitä myöskin saa, ja erinomaisen hyvää, Grand hotellissa --"

"No, ei minusta saa siellä niinkään hyvää ruokaa", sanoi Mortensen
huolettomasti.

"Minä vakuutan teille, että jos suotte minulle sen kunnian, että
tulette eineelle sinne minun kanssani, niin takaan minä --"

Taaskin kuului ääni viereisestä huoneesta ja Mortensen vastasi:
"Kiitos, vaan Örseth ja minä oikeastaan ajattelimme --"

"Jos luulette", sanoi ekstra tuskallisesti, "herra Örsethin tekevän
minulle sen kunnian, niin --"

"Hän on niin hiiden tarkka mies, vaan minä koetan", vastasi Mortensen
hyväntahtoisesti, nykäsi housujaan ja meni toiseen huoneesen.

Örsethin huoneessa istui muutamassa nurkassa muuan puoli-ijäkäs olento
etunojassa kirjoituspöydän ääressä. Tälle huusi Örseth, kuiskattuaan
vähän Mortensenin kanssa: "Hansen! Minun pitää ehkä mennä pois vähäksi
aikaa nyt edeltäpäivällisen; jos Mo kysyy, sanokaa että olen
tarkastuksessa ja neuvonpidossa; kuuletteko hyvä Hansen?"

Toinen nyökkäsi vähän päätään. "Noin tylsämieliseksi on hän tullut!"
sanoi Mortensen puoli-ääneen. "Oli paras aika erottaa hänet
sanomalehdestä."

Mortensen puhui "Kansan ystävästä", jonka toimittaja Hansen äijä, joksi
häntä sanottiin, oli äsken pakotettu luopumaan, koska hän antoi
sanomalehdelle semmoisen suunnan, jonka esimiehensä katsoivat
yhteiskunnalle vaaralliseksi. Nyt oli Mortensen toimittajana.

Kun Örseth jo alkoi laittautua valmiiksi, arveli Mortensen, ettei kai
oikein kävisi meneminen, ennenkun näkisivät virkakunnan päällikön
lähtevän edeltäpuoliskävelylleen. Vaan samassa aukesi sisähuoneen ovi
ja virkakunnan päällikkö Yrjö Delphin meni ulos ja portaita alas.

Mortensen kääntyi paikallensa ja kuiskasi Hiorthille: "Sain hänet
houkutelluksi --", sitten alkoi hän hyräillen pukeutua.

Ei ollut monta, jotka rohkesivat käyttäytyä niin ujostelematta
kansliassa kuin Mortensen notario. Vaan ensiksikin oli tietty että
Antti Kaikkivaltias, jota nimeä Mo kantoi, ja hän olivat hyviä
ystävyksiä; ja sitä paitse alettiin hokea että valtioneuvos Bennechen
joskus käytti "Kansan ystävää."

Senpätähden oli Mortensen notarion arvo kansliassa paljoa suurempi
hänen virkaansa; ja alkoipa jäädä aivan unohduksiin, että hän oli
maalla asianajajana sekaantunut hyvin harmilliseen selkkaukseen
muutaman tulitikkutehtaan kanssa.

Kun Mortensen oli saanut takin keltaisenkirjavan paitansa peitoksi ja
nyplityksi napit kiinni, otti kolme herraa hattunsa lähteäkseen. Vaan
Mortensen kääntyi ovella takaisin ja huudahti: "Jumalan nimessä!
Tuollahan ei ole ollenkaan paperia! Nuori vesa aikoo mennä kadulle
ilman paperia!"

"No mitä?" sanoi ekstra valmiina nauramaan saatuaan vähintäkään vihiä
Mortensenin sukkeluudesta.

"Ettekö näe?" sanoi Örseth; ja nyt vasta huomasi Hiorth, että
molemmilla toisilla herroilla oli kullakin paperitukku kainalossa.

"Mutta -- tuota -- mitä minä otan?" kysyi hän neuvotonna ja katseli
paperikasaansa.

"Auta minua hyvä isä!" huusi Mortensen ja katseli kattoon; hän kysyy,
mitä hän ottaisi. Juurikuin ei kaikenlainen paperi kelpaisi kainaloon
kadulla käydessään.

Vihdoin alkoi asia vähän selvitä ekstralle; hänkin vuorostaan laittoi
samanlaisen kääreen kuin toisetkin ja kolmikannassa siitä sitten
hiipivät portaita alas.

Vaan portilla tuli muuan pitkä pojan loikero työvaatteissa ja juosten
heitä vastaan.

"Herra toimittaja!" sanoi hän Mortensenille pyyhkiessään hikiä
puuvillaisella vyölinällään, "meidän pitäisi saada kenraali Robertsin
muotokuva."

"Tehkää kokoparta mr Gladstonelle", vastasi toimittaja arvelematta.

"Vaan Gladstone on kaljupää", vastasi piirtäjä.

"No pankaa sille Stanleyhattu", vastasi Mortensen tyynesti.

Nuorukainen hyvästeli ja juoksi yli kadun, ekstra nauroi ihmeissään.

"No tuostahan helposti pääsitte, herra toimittaja!" sanoi hän, lyöden
Mortensenia olkapäälle, jota hän nyt jo uskalsi tehdä -- hänhän oli
kestitsiä -- "vaan tiedättekö minkä näköinen kenraali Roberts on?"

"En vähääkään", vastasi Mortensen.

"Vaan otaksutaanpa, että kenraalilla ei olekaan partaa -- tahi että
hänellä on esim. ainoastaan viikset kuin minulla?"

"No, siinä tapauksessa on kenraali ajanut partansa sen jälkeen kuin
meidän kuva otettiin, sehän on päivän selvää!"

"Nyt pitää meidän erkauntua", sanoi Örseth. "Te, Mortensen, voitte
mennä tuota katua --" Samassa päästi Mortensen oikein synkän kirouksen,
molemmat toiset herrat kääntyivät takaisin ja suoraan heitä kohti tuli
virkakunnan päällikkö Delphin, astellen pönäkkänä ja tyvenenä, kasvot
vähän häijyssä hymyssä.

"Nyt näette tässä näytöksen", mutisi Örseth.

Ekstrakanslisti Hiorth vapisi peloissaan. Kaikki kolme tervehtivät
hyvin hätäytyneinä; Yrjö Delphin nosti kättään huolettomasti ja näytti
aikovan mennä ohitse ilman mitään. Vaan äkkiä pysähtyi hän Mortensenin
eteen ja kysäsi erinomaisen ystävällisesti: "Teillä, herra Mortensen,
on kai parikin tulitikkua yli tarpeen?"

Mortensen kyyristyi ja etsi tulitikkuja; vaan virkakunnan päällikkö
sytytti sikarinsa hyvin huolellisesti, kiitti ja jatkoi sitten
matkaansa.

"Siitähän hyvästi pääsimme", sanoi ekstrakanslisti Hiorth
viattomuudessaan.

"Enpä tiedä sitäkään!" sanoi Örseth katsellen häijymäisellä
syrjäsilmällä Mortensenia.

"Lemmon pöyliö!" kuiskasi toimittaja.

"Falck-Olsenille kerrottiin tässä sunnuntaina, että virkakunnan
päällikkö nimitettäisiin kamariherraksi mitä pikimmin", sanoi Hiorth
hyvillään siitä että sai sopivassa tilaisuudessa mainita jonkun
ylhäisistä seuralaisistaan.

Ei ollut aikaa pohtimaan tätä uutista: Kolme herraa erkausi Örsethin
neuvon mukaan kokoutuakseen Grand hotellin luona -- Rosenkrantzin
puolella.

Aurinko paahti täydellä terällään; väkeä oli paljon kapean
varjosuikaleen suojassa, joka nyt lankesi kadunvierelle, että kolme
herraa kukin kadullaan huolimatta kuumuudesta kulkivat ihko auringon
paisteessa. He tervehtivät pikaisesti tuttaviaan pysähtymättä. heillä
oli kiire, sen nyt näki ja suuret paperitukut tekivät paljon asiaa.

Sillä aikaa kuumuus edeltäpuolisen kiihtyi kiihtymistään kansliassa,
jossa Hansen äijä istui yksinään molemmissa huoneissa ja nyökkyi
paperikasainsa ääressä.



II.


Nimismiehen talossa oli käräjät.

Talojen läpi kulkevan maantien vierusta oli täynnä kääsejä,
istuinkärryjä ja tavallisia kärryjä; ja aivan nimismiehen oven edessä
olivat troskat, joilla amtmani, kihlakunnantuomari ja vouti olivat
tulleet kaupungista.

"Herrasvaunujen" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja
töllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä,
kaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten
välistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä
ei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan
kaikilla olivat kädet taskuissa.

Muutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten
takustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat
toimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.

Vaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman --
henkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan
kuinka "jutun" kävi.

Siellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä;
hän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan
hevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten
oli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen
"jutun" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja
vieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri
maailmaa, tiesi missä.

Vaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen "jutusta."
Nyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit
killinkinsä -- ja ehkä voikkonsakin.

Kunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen
oli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut
nähnyt asianajajaansa.

Väkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen
veroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai
toista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat
hajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät,
seisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien
risteyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi
nimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes
asianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa
kirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua
tukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.

Suurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa
toisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan
merelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä
kun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat
ja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja
tulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret,
siniset silmänsä.

Lähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:
"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!"

Njaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.

"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään", sanoi edellinen, "niin voimme
vähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset
ajattelevat asiasta."

"Minä vähät välitän muista ihmisistä", vastasi Njaedel, "ja jos
sinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin
enpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi."

"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun
ne nostavat pahennusta seurakunnassa --"

"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi
mitään pahennusta."

"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä --"

Njaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: "Mitä
aioit sanoa kaislarannasta?"

Sören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja
suonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja
hieroskeli käsiään.

"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin."

"Niin teenkin."

"Tulee sievä kulku kaislarantaan."

"Minä ajan suuria peltojani pitkin."

"Hyvin ymmärrän", sanoi Sören ja katseli tielle, "vaan et suinkaan sinä
olisi siitä hyvilläsi, jos muut ajaisivat tilustesi läpi?"

"Koettakootpahan vain."

"Niin, mutta -- näes, Njaedel -- miten minä pääsen kaislarantaan, kun
sinä kaivat tuon ojan? Oletko sitä ajatellut?"

"Sinä! Sinun Sören, ei tarvitse päästäkään sinne, sillä sinulla ei ole
siellä mitään tekemistä."

"Hm hm hm", naurahteli Sören, "sinä olet suuripuheinen, Njaedel."

"Kylläpähän puheeni vastaan."

"Enkö ole tuonut kaisloja niin kauan kuin olen ollut Börevigin talossa?"

"Kyllä kai oletkin", vastasi Njaedel tyynesti, "vaan ajattelen että
olet paljon tehnyt, joka olisi ollut parempi jättää tekemättä."

"Luulet ehkä että käy laatuun sulkea vanhat, muokatut tiet?" kysyi
Sören sävyisästi, "vai luuletko, Njaedel?"

"Minulla on kauppakirjani ja se on oikea ja täysin voipa kauppakirja,
sillä olen ostanut kirkolle kuuluvan tilan ja maksan verot
Kristiansandin piispalle. Vaan sanallakaan ei ole siinä mainittu siitä,
että Börevigiläisillä olisi lupa laittaa tiensä minun tiluksieni läpi;
niinpä hyvin arvelen voivani kaivaa ojia missä vain itse tahdon."

Lausuttuansa tämän alkoi Njaedel käydä taloa kohti.

"Niin, mutta kaisla -- kaisla --" väitti Sören Börevig ja hieroi
käsiään yhä kovemmasti.

"Malmi on vuoressa, kaislat meressä; kun sinulla ei ole vuorta, niin ei
sinulla ole malmia, kun sinulla ei ole merenrantaa, ei sinulla ole
kaisloja. Arvelen että sinun pitäisi saada päähäsi tämä, Sören, joka
olet ihmeen viisas."

"Niin, mutta -- niin mutta" -- alkoi Sören taaskin, "meidän tulee jakaa
Jumalan lahjat, Njaedel, me olemme kaikki veljiä --"

"En tahdo olla sinun veljenäsi, Sören Börevig, kahdesta sadasta
kaislakuormasta", vastasi Njaedel ja katseli toista.

"No niin, Njaedel, sittehän saamme mennä oikeuteen", sanoi Sören
lauhkeasti, "minä käyn asianajaja Toften puheilla nyt kun hän on
täällä."

"Niin, tee sinä Sören vaan niin, minulla on kauppakirjani minulla",
vastasi Njaedel ja jatkoi kulkuaan. --

Keskellä tietä, huoneuksien välistöllä oli kokounut väkijoukko
muutamain kääsien ympärille, jotka olivat vasta tulleet. Mies, joka
nousi vaunuista, oli pieni ja paksu, kasvonsa punaiset, partansa
harmaja, lakinreuhka päässä.

"Onko täällä ketään", kysyi hän joukolta, "joka tietää mikä on se
kanalja, jonka tieosa on Börevigin portin luota Svartmyreen asti? Minua
haluttaisi sanella sille hyvälle herralle muutamia totuuden sanoja."

Ei kukaan tiennyt. Vaan muuan vanha mies vastasi: "Niin, sinä olette
luotsivanhin oikeassa, huonompaa tieosaa ei ole koko rannikolla."

"Tieosaa!" puhkesi luotsivanhin puhumaan. "Niin totta kuin tässä
seison, se ei ole mikään tie, onhan vaan suurikivinen räme, katsokaahan
minkä näköisiä olemme!" ja hän osoitti itseänsä, hevosta ja kääsejä;
kaikki olivat harmaankirjavat loasta.

"Teidän pitäisi, luotsivanhin, valittaa nimismiehelle --" sanoi joku.

"Niin, jos se hyväisi mitään", sanoi luotsivanhin ja kynsi päätään
karvalakin alta.

Samassa havahti hän Batnemon Njaedelin, joka seisoi kappaleen matkan
päässä ja katseli häntä. Luotsivanhin iski hänelle silmää.

Muuan luotsi, joka oli kartanolla, otti hänen hevosensa ja luotsivanhin
lähestyi Njaedelia ja kuiskasi: "Hän on kaikella kunnialla laivassa?"

"Saiko hän hyvän paikan laivassa?" kysyi Njaedel.

"Erinomaisen -- aivan kuin jossakin Amerikan laivassa, vaikka se oli
ainoastaan toisen luokan paikka. Huomenillalla on hän Kristianiassa."

"Sepä oli tyhmää että hän saapuu sinne iltamana; kunhan vaan löytäisi
Antin!"

"Kuulehan nyt, Njaedel! Olen sinun kustannuksellasi lähettänyt
veljellesi sähkösanoman, että hän tulisi vastaan ottamaan Kristinaa
satamassa."

"No taivaan käpy, kuin olet kekseliäs, luotsivanhus!" sanoi Njaedel.
"Tuliko kalliiksikin?"

"Maksoipa se yhden kruunun, ei päälle eikä vaille."

"Etkö voinut saada helpommalla?"

"En, kun on määrätty taksa, näet sen."

"No niin, kaikessa tapauksessa se oli hyvin tehty", sanoi Njaedel ja
kaivoi kruunun taskustaan, "ja kiitos suuri!"

"Ei kestä kiittää. Oletko jo ollut oikeudessa, Njaedel?"

"En, sanovat että vasta jälkeen päivällisen tutkitaan minun asiani."

"Onko sinulla eväitä!"

"Ei ole, eipä ollut kotona ketään, joka olisi laittanut jotain minulle
ruuaksi", vastasi Njaedel lyhyesti.

"Hm, se on totta", mutisi luotsivanhus, "tule, käykäämme Topias luotsin
luo, niin saamme sieltä vähän säkkimme täytteeksi"

Rahvas väistyi syrjään ja tervehti luotsivanhinta, vaan kukaan ei ollut
näkevinäänkään kookasta Njaedelia, joka kulki jälessä. --

Oli pilvinen ilma. Kaukana merellä kohousi musta pilviseinä ja meri oli
harmaja ja täplikäs pienistä valkeista pilkuista.

Kova lounastuuli puhalteli, ja huuhtoi rannalla suuria, pyöreitä kiviä
vellova hyrsky, venytellen perässään pitkiä, limaisia kaislasuikaleita.
Rannasta kohosi lyhyt mäki kohti taloja, jotka olivat aivan lähekkäin.

Rakennusten välillä oli ahtaita likaisia teitä, tunkioita ja
kaikenmoista siivottomuutta; taikkoja, ruostuneita aurankynsiä,
rattaanpuoliskoja ja laivoista kaikenmoista hylkyromua, jota meri oli
vuoden kuluessa tuonut rannalle. Vaan asuinhuoneitten edustalla oli
useinkin vähäinen siistitty kokouspaikka, jonne kansaa kerääntyi, istui
kuistin rappusille tahi tahkokivelle seinän vierustalle.

Vaikka oltiin keskellä isoa kesäpäivää, oli kuitenkin kaikki ikäänkuin
pimeän ja synkän puhuvaa. Harmajat pilvenmöhkäleet kulkivat matalalle,
myöskin meri oli harmaja. Ja punasenruskeat, tervatut rakennukset,
jotka valkeine akkunakehineen, varjostimineen ja kukka-astioineen
saattoivat näyttää niin herttaiselta auringonpaisteessa, olivat pimeät
ja synkeät tuossa surkastuttavassa ilmassa, eikä nimismiehenkään
valkeaksi maalattu talo näyttänyt kuin sangen ikävältä.

Talonpoikain tiheät joukot sopivat tähän tilaisuuteen hyvin. Kaikki nuo
paksut, mustansiniset sarkanutut, villapaidat ja villaliivit lisäsivät
sitä raskautta, joka vallitsi kaikkialla. Ei ollut mitään tointa
väkijoukoissa; mikä ajelehti minnekin; tervehdittiin mutisemalla,
katsomatta toisiaan; ojennettiin suuria käsiä, joita kohtasivat toiset,
ilman mitään käden pusertamista, sormet suorassa, kuten tapana on. Ei
kuulunut siellä huudonääntä, ei kovaan lausuttua sanaa, saati sitten
naurua; kaikkialla oli haju, jonka sarka saa, kun se painetaan
berliinisinisellä.

Yhden aikana lopetettiin edeltäpuolistoimitukset, ja kun käräjäsalia
puhdistettiin puolispöytää varten, kuleskelivat virkamiehet ja
asianajajat ulkona edestakaisin, polttivat tupakkaa ja keskustelivat.

Tuo ja tää rohkea talonpoika tarttui johonkin asianajajaan; pienen
tihrusilmämiehen oli mahdoton löytää asianajajaansa. Vaan amtmani
Hiorth, joka oli alhainen mies, kuleksi ympäriinsä väkijoukossa ja otti
huomioonsa kutka tervehtivät häntä.

Silloin tällöin kuin hän luuli tuntevansa jonkun naaman, pysähtyi hän
ja lausui muutamia lohdutuksen sanoja; kätensä piti hän selkänsä takana
nutun liepeen alla päästäkseen kättelemisistä.

Samassa nimismies renkineen kuletti vangin poikki kartanon. Varmuuden
vuoksi oli hän kytketty kahleisin, sillä nimismiehen koppiin ei ollut
luottamista ja sitä paitse oli se vartiasta mukavinta.

"Tunteeko kukaan teistä tuota miestä?" kysyi amtmani.

"Kyllä, herra amtmani, hän on Krydsvigistä kotoisin", vastasi
luotsivanhin, joka samassa tuli muutamasta huoneesta.

"Hyvää päivää, herra luotsivanhin Seehus!" sanoi amtmani ja katsoi
kannattavan tarjota hänelle paria sormia oikeasta kädestään. "Te siis
tunnette vankia? Varkaus luultavasti?"

"Niin, se raukkahan se on, hän murtausi maakauppiaan puotiin, josta
varasti jauhosäkin ja kannullisen siirappia."

"On se surkeaa", sanoi amtmani Hiorth ankarasti ja katseli yli
väkijoukon, "kun nuo varkaudet lisääntyvät lisääntymistään. Ne näkyvät
olevan likeisessä yhteydessä useitten muitten huonojen vaikutuksien
kanssa, joitten alaiseksi meidän kansamme on tätä nykyä valitettavasti
joutunut. Onko mies köyhä? -- suuriko perheensä? -- montako lasta?"

"Monta ja pientä kuin Njoan kumpeleet", vastasi luotsivanhin.

"Kumpeleet?" kysyi amtmani ja katsahti taaksensa.

Asianajaja Tofte, joka aina pysyttelihe amtmanin läheisyydessä
ollakseen palvelukseksi, sanoi mielinkielisesti hymyillen: "Suokaa
anteeksi, herra amtmani, kumpeleet ovat muutamanlaisia pottukakkuja."

"Ahaa -- pottukroketteja!" mutisi amtmani alhaisesti ja jatkoi kulkuaan
väkijoukossa.

Ihmiset katselivat toisiaan, joku nauraa virnisti kun amtmani käänsi
selkänsä. Luotisivanhinta ylimalkaan ihmeteltiin isosti suoran
käytöksensä vuoksi ylhäisiä kohtaan; hän oli siinä välissä, ei varsin
talonpoikainen eikä varsin herrasmieskään.

Lauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon
tullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä,
vaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon,
josta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin
luotsivanhimmaksi.

Seehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli
poikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät
suosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä
vaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan
hiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä
peritty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.

Seehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista
kunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan
pääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain
kysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut
mereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella
ja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että
amtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.

Luotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli
oikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta
kaukana sydänmaassa.

Vaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut
kallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki
työnsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren
huipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista
löydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär
oli hengissä.

Silloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi
minkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.

Njaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän
oli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa;
Krydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin
piispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen,
senpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin
kuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.

Njaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä
kanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa,
jonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon
hyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä
pariin.

Kansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä
paitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä
jotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen
märkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä.
Hänen pörrötukkainen päänsä -- hän oli aina avopäin, paitse kun hänen
piti olla oikein pyhävaatteissa -- piirsi pilviä, kun ajettiin
maantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja
kysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.

Vaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen,
joka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat
käppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja
raasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi
jonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen
kimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.

Vaan kun tuli ruoan aika tahi pimeä, nousi hän ylös ojastaan ja
kapisteli ryvettyneitä puukenkiään. Hän löi rautakankensa maahan ja
katseli ympärilleen, mitä hän oli saanut aikaan. Ja jos hän mielestään
oli tehnyt työnsä oivallisesti, veteli hän kouralla tukkaansa, että se
nousi aivan pystyyn, ja hymyili hyvillään itselleen.

Kotona naisväen seurassa oli hän lakea kuin lammas; hän kyyristi
niskaansa ja liikkui varovasti, ikäänkuin olisi ollut peloissaan, että
tuvan katto kohoaisi paikoiltaan, jos hän oikaiseisi kookkaat
jäsenensä.

Käräjäherrain aterioidessa nimismiehen luona, rupesi satamaan.
Pilvitaivas laskeusi yhä alemma, ja satoi tihjästi ja tasaisesti, kuten
on tavallista, kun sade näyttää rupeavan pitkälliseksi.

Muutamat kömpivät huoneisin ja katosten alle, vaan useimmat jäivät ulos
ja antoivat sataa. Silloin tällöin kumartuivat he, jotta vesipisarat
tippuivat hatun laiteilta, vaan muutoin olivat he niin tottuneet
märkänä oloon, etteivät siitä paljoa piitanneet; sade tunkeusi saran
läpi ja tippui takin helmasta vaaleansinisinä nappina.

Odottava kansa ei ollut ollenkaan tyytymättömänä; sillä kaikki
tiesivät, että on se käräjä-atria jotakin, jolla pitää olla aikansa.



III.


Amtmani istui ensimäisenä pöydän päässä, kihlakunnantuomari hänen
oikealla, vouti vasemmalla puolen. Sitten seurasivat asianajajat ikänsä
jälkeen, sitten herrat valtuutetut esimiestensä arvon mukaan, sitten
kirjurit saman säännön mukaan ja lopuksi muutamia talonpoikia,
kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja pari muuta kutsuttua. Nimismies
istui viimeisenä toisessa pöydän päässä.

"Kyllä sen näkee, että nimismiehellä on kaupungissa vaimo, joka osaa
keittää", sanoi vanha asianajaja Kahrs ja lopsautti kielellään, "ei ole
kuin oli ennen muinaisina aikoina, kun meidän piti syödä mähkiä pytystä
viskurokkaa, jossa oli siirappia ja kaneelia."

Tämän lausui hän puoliääneen voudille, sillä oli menossa vasta
ensimäinen ruokalaji, se oli kalaputinkia hummerin kanssa, ja
keskustelua johti amtmani melkein yksinänsä.

Punanen viini oli hyvin muikeaa ja yhtä väkevää. Sitä paitse oli siellä
iloöljyä ja olutta, jotta mielet pian ylenivät. Vaan amtmanipa huomasi
asettaa iloisuutta, ja oli hyvin juhlallista atrian alku.

Siinä kuiskailtiin naapureilleen eikä muutoin puhuttu kuin vastatessa
amtmanille. Hänellä oli tavallisesti tapana sanoa sananen kullekin,
erittäinkin läsnäoleville talonpojille hän oli ystävällinen; hänestä
oli omantunnonasia näyttäytyä alhaiselta ja kansalliselta.

Paistia syödessä hän tavallisesti esitti kuninkaan maljan, ja sen
jälkeen hän halulla piti pari lyhyttä puhetta, kuinka aina sopi. Tänään
hän kääntyi kihlakunnantuomarin valtuutetun, kandidaati Alfred
Bennechenin puoleen, joka piakkoin aikoi matkustaa.

"Kun te nyt, herra kandidaati Bennechen", niin puhui amtmani, "jätätte
tämän vaikutuspiirin, johon te olette uhranneet parin parhaimman
nuoruutenne vuoden työt, on astuaksenne tärkeämpään -- ehkä
vaivaloisempaan, mutta varmaankin paljoa lupaavampaan toimeen, tahdomme
lausua teille jäähyväiset ja kiitokset siltä ajalta, jonka te olette
työskennelleet meidän kansamme. Vaan vaikka kohta te eroattekin meistä,
olemme kumminkin edeskinpäin yhteistyöntekijöitä. Enhän tehne
sopimattomasti ilmoittaessani tälle seuralle, että teidän on
tarkoituksenanne mennä johonkin hallituksen kansliaan -- arvattavasti
siihen jossa isänne on."

Alfred Bennechen kumarsi kohteliaasti.

"Minä sanon siis", lisäsi amtmani, "että me jatkamme yhteistyötämme.
Sillä eikö se ole suurta yhteistyötä yli koko maan. Eikö virkakunta ole
sinkilä, joka ympäröipi kansamme juuri kuin väkirengas. Kun te
sentähden juurikuin vaihdatte paikkaa ketjussa, tahdomme me pyytää
teitä lausumaan kunnioittavan tervehdyksemme teidän herra isällenne ja
pyytämään, että hän vakuuttaisi Hänen Majesteetilleen, että me
_teemme työtä_ -- se on hyvät herrat -- teemme työtä Hänen
Majesteetinsa uskollisina palvelijoina kansan seassa. Ja teille, herra
kandidaati Bennechen, tahdomme me toivottaa, että te, pitäen herra
isänne suurta esimerkkiä silmäinne edessä, edistyisitte radallanne ja
tulisitte, kuten hän. maallemme ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Herra
kandidaati Bennechen -- Jumala olkoon kanssanne."

"No, tuon on hän koonnut otsansa hiessä, uskokaa pois", kuiskasi
asianajaja Kahrs naapurilleen, joka istui paljoa alempana; sillä
amtmanin puheet olivat ylimalkaan niin ja näin.

Kihlakunnantuomari myöskin piti nyt puoleksi leikillisen puheen
valtuutetulleen; Alfred Bennechen vastasi, jotta täksi päiväksi tuli
monet puheet.

Vaan kun juhlallisuus oli kaikkein korkeimmillaan, tarttui paistipala
voudin konttoristin kurkkuun. Mies parka oli läkähtyä siihen paikkaan,
ja näytti tilansa hyvin epäillyttävältä. Vaan naapurinsa taputteli
häntä niin lujasti hartioille, että pala viimein helti ja lensi
pöydälle.

Amtmani kätki kasvonsa ruokaliinaan; vouti pyysi ppytämästä
päästyäänkin anteeksi kirjurinsa edestä, vaan asianajaja Kahrs
tarkasteli hartaasti lihapalasta ja vannoi, että se painoi puolen
naulan paikoille.

Tämä tapahtuma pani lörälle koko juhlallisuuden. Nuoremmat asianajajat
rupesivat naureskelemaan ja puhelemaan toisilleen yli pöydän; syntyi
oikein hulivilimainen rattoisuus. Ja amtmani itse pelastui tuosta
harmillisesta vahingontapauksesta, että säpsähti ja oikoili
silmälasiaan kun joku rykäsi vaan; samalla pyysi hän hartaasti, vaan
säälivästi voudin kirjuria että hän kaiken mokomin malttaisi leikata
paistin oikein pieniin palasiin.

"Onko montakin juttua jalkeenpuoliseksi, herra kihlakunnantuomari?"
kysyi amtmani, nähdessään ettei hän enemmän enää voinut hillitä
keskustelua.

"En tosiaankaan tiedä", vastasi kihlakunnantuomari tyytyväisesti ja
pani pois lasin kädestään. "Montako on juttua listassa, Bennechen?"

"No, kyllähän niitä oleksii; muitten muassa on oikein huvittava juttu",
-- valtuutettu hiljensi ääntänsä ja kumartui kihlakunnantuomaria
kohden.

"Mitä se oli?" kysyi amtmani.

"Muuan salavuoteusjuttu, herra amtmani -- ei mitään muuta", vastasi
tuomari pienet harmaat silmänsä killissä; hän oli lyhytläntä, pyöreä
herra, poskensa olivat punaiset ja oli hänellä peruukikin.

"Eikö kihlakunnantuomari tahdo itse johtaa puhetta tänä päivänä", kysyi
valtuutettu, "niin käy se joutusammin -- ja taas toisekseen ei ole
ketään, joka älyää käsitellä semmoisia asioita niinkuin te."

"Niin, teepäs niin, veli, niin saadaan hupaisuutta!" huudahti vouti
varomattomasti.

Amtmani ryki ääneensä, pyyhiskeli suuria harmaita viiksiään ja oikoili
kultapuitteisia silmälasiaan. Ei sopinut puhua tuommoista, kun
talonpoikia oli läsnä. Amtmani joi lasin kunnallislautakunnan
puheenjohtajan kanssa.

Kun innokas väitös syntyi parin asianajajan kesken, jotka istuivat
vastaisilla puolilla pöydän alapäässä, jatkettiin keskustelua
yläpäässä.

"Ovatko he nuoria ihmisiä?" kysyi kihlakunnantuomari.

"Ei, onhan puoli-iäkäs leskimies ja piika; vaan tytär, näetten --"

"Vai niin, te tarkoitatte vieraanamiehenä --"

"Mitä piikaan tulee", puuttui asianajaja Tofte puheesen, "niin hän on
lapsen kanssa matkustanut Amerikaan kuukauden aikaa sitten, mitä minä
olen kuullut."

"Niin, vaan todistaminen on huvittavinta", sanoi nyt asianajaja Kahrs
ja nauroi. "Minä tunnen Batnemon Kristinaa, hän on sievimpiä tyttäriä
amtissa."

"Jos käy sukkelammin, kun herra kihlakunnantuomari itse johtaa
puhetta --" alkoi amtmani, joka ei ollut kuulevinaankaan viimeisiä
puheita.

"No älkäähän mitään, minä halulla hartahimmalla johdan puhetta, jos
herra amtmani niin määrää", huudahti kihlakunnantuomari.

"Ei, ei, ei, älkää ymmärtäkö minun väärin! Minä vaan tarkoitin, että
olisi hyvä, jos pääsisimme aikaiseen kaupunkiin kun on näin paha ilma."

Kihlakunnantuomari killisteli pienillä silmillään, ja päätettiin että
hän itse istuisi tuomaripöydän ääressä jälkeen päivällisen. Asian
päätteeksi amtmani ja kihlakunnantuomari keskenään ryyppäsivät.

Jälkiruuan muassa oli tarjolla sherryäkin, jotta useimpain naamat
punoittivat kuin täysikuu pouta-iltana. Asianajaja Kahrs sanoi voudin
kirjuria tyhmänrohkeaksi mieheksi, joka, vaikka tuo lihapala oli vasta
päässyt hänelle vakaasti muistuttamasta että "kuolemakin tulla
suittaa", kumminkin pisti pankkoonsa kolme lautasellista kräämiä.
Nauraa hahatettiin, puheltiin ja juotiin joka pullosta, talonpojat vaan
söivät ääneti ja makustelivat epäileväisinä viiniä.

Vaan paraassa kahussa amtmani kilisti lasiaan ja lopetti päivällisen.

Rahvas huomasi päivällisen loppuneeksi kun punasia naamapareja
näyttäytyi akkunoista ja ovista -- ulos ei voitu mennä tuossa
jumalattomassa ilmassa.

Kun kahvia oli juotu, laitettiin huone jälleen käräjätuvaksi, ja
kihlakunnantuomari käski juhlallisesti oikeuden alkamaan istuntonsa.

Tuomioistuimella istuessaan oli kihlakunnantuomari muhkean näköinen,
Valkotukkaista päätä ympäröi arvokkuuden kaari, ja terävät
vaaleanharmaat silmänsä tunkeusivat syvälle kanteen alaiseen ja
todistajiin. Hän oli tunnettu taitavaksi tuomariksi, vaan pääavunsa
epäilemättä oli se taitonsa, jolla hän johti tutkintoa.

Ei kukaan ymmärtänyt niinkuin hän houkutella erehtymään, käännellä
sanoja, laittaa ristiriitaan ja hämminkiin, jotta ne, ennen kun saattoi
arvatakaan, näyttivät puoleksi tunnustaneen, ja tällä tavoin hän
tavallisesti, omilla sanoillaan sanottuna, "urkki totuuden ulos."

Tänään sujuivat asiat ihmeen sukkelaan, mutta kelvollisesti kumminkin.
Tukku riita-asioita meni nopeasti menojaan. Kaikki asianajajat tiesivät
nyt, että oli kysymyksenä päästä siihen muka maan mainioon asiaan,
salavuoteusjuttuun näet, ja tönkkien toisiaan kylkeen ja salakähmään
silmiään iskien iloitsivat he tuosta huvittavasta jutusta. Senpätähden
ei ratkaistu monta asiaa, vaan tahdottiin lykkäystä toisiin käräjiin ja
nurkumatta myönnettiin. Tyhmä asianajaja Kruse ainoastaan ei ymmärtänyt
mitikään, vaan käski yhtä myötää sanansa pöytäkirjaan kirjoitettavaksi.
Asianajaja Kahrs nykäsi häntä takista ja Alfred Bennechen, joka oli
pöytäkirjurina, väänti suutansa, ja kihlakunnantuomari puheli ja
kääntelihe rauhatonna tuolillaan.

Vihdoin viimein oli Kruse valmis, ja salavuoteusjuttu huudettiin.

Ovet olivat auki etehiseen ja kartanolle, ja rahvas seisoi tungoksissa
ulkopuolella ja sisässä puolilattiaan lakituvassa.

Sarkavaatteet, jotka olivat märkiä, rupesivat haisemaan lämpimässä;
ilma paneusi raskaaksi, berliinisinisenhajuiseksi, ja vesinoppia vyöryi
myötään akkunain laseja pitkin. Etehisessä seisoi tihrusilmä mies
pahimmassa tungoksessa. Hän oli niin pahasen pieni ettei hän voinut
mitään nähdä, vaan levottomasti kuunteli hän joka sanaa eikä ymmärtänyt
tään taivaallista.

Kun kihlakunnantuomari kuuli vastaajan nimen, sanoi hän: "Njaedel?
Muukalainen nimihän se on?"

"Se on sama kuin Niilo", puuttui puheesen Tofte, joka aina oli kernas
palvelukseen, "Heiekylässä kansa sanoo Niiloa Njaedeliksi."

"Vai niin, vaan nytpä ei ollakaan Heiessä, siis miehen nimi on Niilo --
entäs sukunimi?"

"Batnemo --"

"Batnemo? kysyi kihlakunnantuomari kärsimättömästi.

"Henkikirjoissa on 'Bandmo'", selitti Tofte.

"No niin, luonnollisesti. Siis hänen nimensä ilman muitta metkuitta on
Niilo Bandmo. Pöytäkirjoissamme ei saa olla kielikiihkoisuutta mitään."
Näin sanoessaan loi tuomari ankaran katseen yli kansan ja katsahti sen
jälkeen amtmaniin, joka nyökkäsi päällään suostumukseksi.

Njaedel oli tunkeutunut esiin pöydän luo. Hän seisoi siinä etukenossa,
suuri, pörrötukkainen päänsä nyökyllään; vähän väliin pyhiskeli hän
takinhiallaan otsaansa, hänellä oli lämmin, ja hän liikutteli huuliaan.

Kihlakunnantuomari mittaili häntä katseellaan, ja kun hän oli valinnut
menetystapansa, alkoi hän äkkiä sukkelin sanoin ja kilisevin äänin:
"Vai niin, äijäseni, sinäkö olet, joka elät kuin sika -- piikasi kanssa
-- hä? -- ja saatat pahennusta seurakunnassa? Kuka on ilmoittanut
hänet?"

"Papin lampuoti, Sören Börevig."

"Niin kuulitkos? Papin lampuoti -- etkö häpeä? Niin, ja sinä olet
lähettänyt tytön ja sikiön Amerikaan -- vai? Näethän että tunnemme
tekosi. Luulit kai siitä pääseväsi, vaan ei se niinkään helposti käy,
äijäseni. Vaan kiellät ehkä koko hävyttömyytesi -- vai?"

Njaedel ponnistihe saadakseen suunsa auki ja kun hänen onnistui, sanoi
hän: "Minä en kiellä mitään."

Kihlakunnantuomari ei ollut tätä odottanut, vaan hän oli tottunut
kaikenmoisiin koukkuihin.

"Siinä teet oikein, ukkoseni", jatkoi hän, "vaan ei siinä ole kylliksi.
Asiaa pitää järjestyksenmukaisesti harkita ja todistuksilla valaista.
Missä on tyttäresi?"

"Hän on matkustanut", vastasi Njaedel.

"Matkustanut! Hänkikö? Ja minnekä?" huudahti tuomari silmäkullat
sepposen selällään; valtuutettu laski kynän kädestään, asianajajat
pörhistivät korviansa kuin rottakoirat; amtmani itse, joka istui
sohvassa kakluunin luona, nosti silmänsä rangaistuslaista, jota hän oli
muka lukevinaan.

"Kristianiaan -- hän matkusti kotoa eilen", sanoi Njaedel.

"No nyt vie sun -- hm!" Kihlakunnantuomari noitui hyvin harvoin
oikeudessa, vaan innoissaan hypähti tuolilla, tulipunaisena vihasta.
Hän haukkui Njaedelia niin paljon kuin oikeuden pyhyydelle suinkin
soveltui ja lupasi hänelle niin kovan tuomion kuin hän vaan saattoi
suorittaa.

Njaedel vetäysi takaisin käräjäherrain salamyhkäisen vastenmielisesti
silmäillessä. Ja rahvas väistyi häntä kuin ruttotautista, kun hän
vitkalleen jätti käräjätuvan ja meni ulos.

Ereys oli suuri. Iloinen mieliala, mikä sai alkunsa päivällispöydässä,
oli pysynyt korkeusasteellaan tätä makupalaa odottaessa. Nyt meni
kaikki mullin mallin, yhtäkkiä syntyi sanomaton ikävyys lämpöisessä,
hämärässä huoneessa, jonka lattia oli kastunut likaisista saappaista ja
akkunoita pieksi sade. Amtmani katsoi kelloaan, nousi paikoiltaan ja
meni makuuhuoneesensa, ottaen mukaansa yhden kirjurin. Heidän kuultiin
sen jälkeen reutovan ja ruhtovan kapsäkkiä.

Kihlakunnantuomari oli silmittömästi suuttunut ja puski vihaansa
ystäville ja vihollisille. Jälellä olevat asiat kävi hän läpeensä kuin
tuulessa, ja voi sitä, joka koetti ehkäistä häntä; hän irroitti kellon
liivistään ja pani sen pöydälle eteensä.

Parantumaton asianajaja Kruse alkoi vaan taas vaatia lausuntojaan
pöytäkirjaan otettaviksi.

Kihlakunnantuomari vääntelihe tuolilla: "Minä tahdon huomauttaa
asianajaja Krusea että tuolla lausunnolla pitää olla rajansa."

Kruse veti tyvenenä esiin kellonsa: "Minä olen pitänyt laillisen ajan."

"Olkoon niin, vaan tavallista on muutoin soveliaasti katsoa, että --"

"Minulla on vaan katsottavanani valtuuttajani hyöty", vastasi Kruse ja
käski edelleen kirjoittaa pöytäkirjaan.

"Seuraava asia!" huusi tuomari, kun hän vihdoin lopetti.

Tihrusilmämies etehisessä tunsi väristyksen ruumiissaan; hänen
juttunsa, näet sen, huudettiin, hän tunsi nimensä. Huudon perästä tuli
lyhykäinen vaitiolo.

"No!" huusi kihlakunnantuomari kiukkuisesti. "Kenen nimiin on juttu
kirjoitettu?"

"Asianajaja Boyesenin", vastattiin.

"Vaan Boyesenhan ei ole täällä; kuka ajaa Boyesenin edestä? No!"

Kahrs astui nopeasti tuomiopöydän eteen; hän oli seisonut puhelemassa
muutaman virkaveljensä kanssa muutaman akkunan luona.

"Mikä juttu se on, Kahrs!" kuiskasi hän.

"Minä katson listasta", vastasi Kruse kovalla äänellä.

"Pököpää!" tiuskasi Kahrs; vaan sitten kääntyi hän suurimmalla
kunnioituksella tuomarin puoleen ja lausui pöytäkirjaan pantavaksi:
"Kantajan puolesta oli läsnä Boyesen Kahrsiin kautta ja tahtoi
lykkäystä toisiin."

"Lykkäystä", vastasi kihlakunnantuomari omituisella äänenpainolla ja
pitkänpuoleisesti.

"Vierasnmiehen kuulustelemista varten", jatkoi Kahrs.

"Missä ne käräjät pidetään?" kysyi tuomari ilkkuen: hän hyvin kyllä
ymmärsi, että toisella ei ollut mitään käsitystä asiasta.

"Röldalissa", vastasi Kahrs järkähtämättömän vakaisena ja arvelematta.

Soinnukas ääni ja vakaiset, arvokkaat kasvonjuonteet sopivat hyvin
hyvästi juhlalliseen toimitukseen.

Tuomari heitti asianajajalle hyväksyvän silmäniskun, ja pari kirjuria
nauraa tirskui, vaan Kahrs, joka seisoi niin, että rahvas näki suoraan
hänen kasvonsa, piti naamallaan kunnioitusta ilmaisevat juonteet, ja
kun hänen lykkäyspyyntönsä hyväksyttiin -- hevoshuijarin asianajajalla,
Toftella ei ollut mitään vastaan sanomista -- vetäysi hän takaisin
syvään kumartaessaan, joka aina teki hyvän vaikutuksen.

"Seuraava juttu!" huusi kihlakunnantuomari.

"Ei ole enään."

"No, Jumalalle kiitos!" Tuomari pisti kellon taskuunsa. "Kysykää
amtmanilta, voidaanko antaa valjastaa hevoset."

Työ lopetettiin. Oikeuden jäsenet, jotka olivat seuranneet asioita
sangen suurella tarkkaavaisuudella, kirjoittivat nimensä pöytäkirjan
alle; ja ennenkun rahvas oikein sai päähänsä mitä oli tekeillä,
nousivat käräjäherrat ylös, asianajajat hajausivat mikä minne kuka
kunne, kirjurit taas tarttuivat paksuihin oikeuspöytäkirjoihin
latoakseen ne laukkuihin.

Tihrusilmä kulkeusi ihmisvirrassa kartanolle; ei hän vieläkään
ymmärtänyt mitään, kunnes hän kohtasi muutaman, joka selitti hänelle,
että hänen juttunsa oli lykätty toisiin.

"Lykätty", mutisi hän, ymmärtämättä vieläkään oikein. Hän käydä hamuili
kärryjen välissä, juurikuin hän olisi kulkenut pimeässä, löysi vihdoin
omansa, kapusi kärryihinsä ja lähti ajaa lötöstelemään kotiinsa päin.

Suuret vaunut olivat nimismiehen oven edessä. Useimmat asianajajat
istuivat jo kääseissä, jotka olivat rivissä vaunujen takana, Tofte vaan
kuleksi ympäriinsä ja hyvästeli, hymyillen, ja laskien pieniä
kokkapuheita tutuille talonpojille.

Kahrs oli saanut villikon hevosen, niin että istui ja kiroili,
senvuoksi kun amtmani ei koskaan tullut. Edelle ei hän uskaltanut ajaa,
sillä se ei ollut amtmanin mieleen.

Tällä aikaa seisoi amtmani vahvassa rauhassa puhelemassa nimismiehen
vaimon kanssa, ja piti akkunasta silmällä matkalle valmistuksia
kartanolla. Hän näet tuli tavallisesti vasta silloin, kun kaikki oli
valmiina ja häntä oli odotettu tarpeeksi kauan.

Vihdoin nousi hän vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään, kääsit
jälessä.

"Niin", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, "minä
ajattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella
kokountuneen esivaltansa ympärille -- melutkootpa siiten niin paljon
kuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa,
perittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on
kansamme liian rehellinen -- liian uskonnollinen.

"-- ja liian hidas", täytti kihlakunnantuomari.

"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa", vastasi amtmani,
nojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.

Rahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella
suhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi
että moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei
yhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku
hymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut
sanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että
hän ei tiennyt mitä he ajattelivat.

Oli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä
kaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä
seisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin
pitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle
vieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille
ja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia
kädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän
läpeensä.

Luotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi
useimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin
jalkapatikassa.

"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!"

Njaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä
saavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.

"Pois tieltä!" ärjäsi luotsivanhin.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin
että kääsit saattoivat päästä ohitse.

Tihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli
pitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.

Vanha, ruskea tammanvylläke, joka häntä veti, käydä kötösti ja renkkui
aisoissa; se oli vaaleanruskea vanhuuttaan ja pitkäkarvainen kuni
vuohi. Tihrusilmä istui ja katseli raudikkoaan, ja sillä välin kulkivat
ajatukset voikassa ja hän alkoi olla alla päin kotiin tulosta.

Eipä vaimollaan eikä lapsillaan ollut tietoa tuon parempaa kuin että he
olivat varmat siitä, että tänään hänen täytyy tulla kotia voikko
mukana. Vanhin poika oli ollut niinkin tarpeeksi ajatteleva että oli
pannut isänsä mukaan päähiset voikon kulettamista varten. Tihrusilmä
älysi että he vartoivat häntä kotimäellä. Silloinhan he saattoivat
ainakin nähdä jo pitkän matkan päähän, ettei hänellä olluttaan voikkoa
mukanaan. Vaan sen siaan uskoivat he hänellä olevan taskunsa täynnä
seteleitä ja lantteja.

Hän katsahti kärryinsä pohjalle; siellä olivat päitset. Miten ihmeen
tavalla saattoi hän heille sanoa, että kaikki oli "lykätty toisiin"?

Vanha raudikko oli kuin märkä vasikka, ja hän muisti voikolla kuinka
oli sileät häpäät ja pyöreät ja kiiltävät lautaset.



IV.


Kun he tulivat Njaedelin taloon meni luotsivanhinkin sisään. Talo oli
tyhjä ja ovet auki, kissa kuleksi ympäriinsä ja naukui.

Njaedel kulkea kuhnusteli ympäriinsä. Puhumatta sanaakaan, ja etsien
jotakin syötävää. Luotsivanhin istui hetkisen ja katseli kömpelöä, isoa
kuvatusta, joka kuleksi ja toimieli niin ätyröimällä äkkinäisiä
pikkuasioita.

"Kuules, Njaedel", sanoi hän vihdoin, "minä luulen että saat luvan
hankkiaksesi itsellesi uuden piian."

"Eipä!" huusi Njaedel ja polki jalkaa lattiaan jotta jymisi.

"No, no, ethän sentään minua purasematta nielaise", vastasi
luotsivanhin.

Kun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen
Kristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa,
päättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen
Njaedelille.

"Vaan mitä siihen pannaan?"

"Ei mitään tään päiväisistä", vastasi Njaedel.

"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan --"

"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan
puolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta
ei puutu mitään --."

"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta
hänestä --"

"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa", sanoi
Njaedel kyökkästen edes takaisin.

"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että
sinä kaipaat häntä niin isosti --"

"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä", sanoi Njaedel kiihkeästi.
"Kirjoita -- niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka
osaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun
laita miten tahansa."

"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?"

"Olisi kai; luotsivanhin, viitsisitkö kirjoittaa Antille, että hänen
pitää olla siivo Kristinaa kohtaan; maksun hän saa jos tahtoo."

"Sen voit hyvin käsittää, että hän tahtoo maksun."

"Antti tulee hyvin toimeen", vastasi Njaedel. "Siinä on poika, joka on
menestynyt mailmassa. Niin, äitikin sanoi sitä; sinä, Njaedel, sanoi
hän, 'olet tyhmä kuin pukki, vaan Antti, hän on sukkela kuin kärppä'."

"Vaan miks'ei hän ottanut isänsä taloa kun hän oli vanhin?"

"Sillä hän tahtoi että minä saisin sen."

"Hän kyllä tiesi mitä hän teki, tuo veljesi joka jätti sinut
talopahasen haltiaksi ja itse meni tiekkoihinsa rahoineen", arveli
luotsivanhin.

"Elä sinä puhu pahaa Antista", vastasi Njaedel. "Hän oli kelpo poika.
Minä muistan hyvin, kun me olimme kanervan riivinnässä Heiessä. Antti
oli niin käsittämättömän vilkas panemaan koiran kokoon.

"Vaan sinä kannoit kotia sen?"

"Hä? Niin, tietysti minä kannoin kotia, sillä minä olin vankin?"

"Mikähän se Antti oikeastaan on?" kysyi luotsivanhin.

"Kyllä se on jossakin isossa toimessa, vaan en muista mikä se toimi
on." Njaedel läksi kaapistaan hakemaan muuatta vanhaa veljensä
kirjettä.

Ulko-oven säppiä nostettiin varovasti, ja joku kuulusti tulla
haparoitsevan keittiön läpi. Oli jo melko pimeä, ilma kun oli niin
raskas; ainoastaan luoteelta näkyi valo-säde pitkin näköpiiriä ja se
heitti kellervänpunaisen valon tupaan.

Kun Njaedel näki Sören Börevigiksi tulijan, paiskasi hän kaapin ovet
kiinni ja sanoi terävästi: "Sinä tulet kai katsomaan, onko huone tyhjä?
Niin, katso tarkkaan sänkyihin voitko sinä nuuskia ja keksiä vähän
enemmän pahennusta, sinä sen --"

"Oikeudella pitää olla siansa", vastasi Sören sävysesti, "ja minä
sydämmellisesti varoitan sinua, Njaedel --"

"Mitä sinä minua?" keskeytti toinen.

Sören ei rohjennut väittää että hän tuli yksinomaan varoittamaan,
vaikka hän oli papin lampuoti; senpätähden teki hän vastoin tapaansa ja
kävi suoraan asiaansa.

"Minä puhelin vähän asianajajan Toften kanssa", alkoi hän.

"Kaislarannasta?"

"Niin, me puhelimme vähän siitäkin. Hän arveli -- asianajaja -- että se
oli ilkeää, etten minä saanut kaisloja; olisi voinut -- tuota --"

"Ehkä olisi se voinut herättää pahennusta?" kysyi luotsivanhin
kuivakiskoisesti; hän seisoi uunin loukossa ja puuhaili siellä
piippunsa kanssa.

"Ei, luotsivanhin, ei hän sitä tarkoittanut -- hän ajatteli, että hyvin
epäillyttävää on tuon ojan kaivamisen laita --"

"Minulla on kauppakirjani, minulla", sanoi Njaedel.

"Niin, onhan se sinulla, sen ymmärrän --" Sören meni ovelle, "sen
vuoksihan pistäysin sisälle sanoakseni sinulle että meidän pitää ruveta
sitten --"

"Ruveta?" kysyi luotsivanhin.

"Tietysti ruveta käräjöimään."

"Käräjöimään!" huudahti luotsivanhin ja tuli lähemmäs. "Tätä sinun
tulisi ajatella pitempään, Njaedel. Minä tiedän niitä, jotka ovat
käräjöinneet maat ja mantunsa vähemmästäkin kuin tämä on ja monta
kunniallista miestä makaa maassa, jotka asianajaja Tofte on saattanut
sinne ennen isäänsä."

"Ei sinun pidä puhua tuolla tavoin lähimäisestäsi, luotsivanhin! Vaan
ylipäänsä sanoi asianajaja, että siitä tulee pitkä ja kallis juttu."

"Minä kaivan ojaani", sanoi Njaedel.

"Sitä et tee varmaan, Njaedel, kunhan vouti on käynyt täällä ja antanut
sinulle kiellon."

"Kiellon?"

"Niin", vastasi Sören, "silloin pitää sinun odottaa kunnes tuomio on
langennut."

Njaedel käveli lattian poikki ja siirsi muuatta tuolia ja katsoi
neuvottomana luotsivanhimpaan; vaan lopulta kääntyi hän taas pääasiaan:
"Minulla on Kristiansandin piispan antamat paperit, minulla", sanoi hän
päättävästi ja löi kättänsä yhteen.

"Voithan piispalta kysyä miten on tuon kaislarannan laita", sanoi Sören
ystävällisesti ja katsoi häntä syrjäsilmällä.

"Niin, se on jotain, Sören!" mutisi luotsivanhin. "Sehän ei tulisi niin
kalliiksi."

"Tahi ehkä olisi parempi vielä kysyä kuninkaalta", sanoi Sören
huolettomasti katsoessaan ulos ikkunasta.

"Niin, kuningas on ylempi piispaa, vaan tokkohan hän vastaa semmoiseen
asiaan."

"Jos lykkäämme asian kansliaan ikäänkuin välioikeuteen --"

"Minnekä?" kysyi Njaedel innokkaasti.

"Kansliaan", vastasi Sören, jolla kuulusti olevan tarkat tiedot tästä.

"Luotsivanhin!" sanoi Njaedel. "Siellähän Anttikin on; minä unehutin
nimen. Vaan tuleeko asia silloin kuninkaan eteen?"

"Niin", selitteli luotsivanhin, "sen kautta tie kulkee kuninkaan luo."

Njaedel aprikoi vähän aikaa. Esitys miellytti häntä paljoa enemmän kun
käräjänkäynti. Sitä paitse Anttihan oli siellä; hänhän saattaisi ottaa
asian ajaakseen, niin päättyisi se yhtä pohkaa kerrassaan; olihan
päivän selvää että hänen puolellaan oli oikein. Sören oli alussa
olevinaan taipuisin oikeudenkäyntiin, vaan, sopusa kun oli, myöntyi hän
tuumaan.

Lopuksi hän otti järjestääkseenkin kaikki: pitääkseen huolen hakemuksen
kirjoittamisesta ja lähettämisestä.

"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel."

"Sinä olet alkanut riidan, Sören."

"Niin vaan sinä kaivat ojaa."

Luotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine
hyvineen meni Sören Börevig.

Oli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli
lähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät -- niitä oli kuusi -- ammoivat
ja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu
lypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin
kehnosti.

Karja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen,
että lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi
ja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän
lopetti työnsä.

Kun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa
kun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi,
hän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli
hyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä
omallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta
höyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut
epelilläkään.

Hän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki
arviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.

Njaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen
jälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään,
katseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa
sisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän
meni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli
hänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.

Kauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian
paljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.

Hän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän
venytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin
joutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.

Ja Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman
kanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi
Kristinan kamarioven edessä.



V.


Kun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse,
vaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen
takaisen lahden pienellä pyörteellä.

Kun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän
pyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan
taas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja
niin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre
kutsutaan kosteeksi.

Lukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin
pieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen
niissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä
tahi kokonaisia puolueita -- niin, tunnetaanhan historiallisiakin
kosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta
on sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.

Myöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan
suuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty
"departement" sanaa. "Kanslia" soipi suomalaisen korviin tutummalta.
Suomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita
pyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään
ole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne
katoavat eikä jälkiäkään näy. --

Kamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen
pohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli
myöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen
liivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä
oli lämmin.

Yrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan
komeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa
istua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen -- ja jos ei
hän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.

Aamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä
sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään
huoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut
eineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän
ollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan
vuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi
että hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.

Ennen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan
päällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän
kirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin
että hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin
nurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin
sanomattoman siistikäs. --

Oli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia
ja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa.
Vesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin
laivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava,
että kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan
kädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet --
kaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja
matalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan
valkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.

Kun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko
mailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.

Hän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään
valmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja
nuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että
heitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän
silmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti
lakkia -- niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi
hän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä
pääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin
pidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli
kaikki.

Kuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin
hevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda
Bennechen tuli ulos myymälästä.

"Ah, kamariherra hyvä", pyysi hän, "tulkaa minun kanssa kotia! Mamma
lähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan
etteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette
muassa, ei hän voi torailla minulle."

"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä
isä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?"

"Pöhö -- luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa
nyt!" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi
kärryihin. --

"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen
ajelemaan neiti Bennechenin kanssa", sanoi muuan nuori herra, joka
kulki katua erään neitokaisen kanssa.

"Ei, tyttö raukka hän on hirveä", vastasi neiti muikuillen.

"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis --
ainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä."

"Onko teistä hänellä kauniit silmät?" kysyi neiti ja katsoi ylös.

"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen",
vastasi herra sievästi, "vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti
Bennechenillä on."

"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät."

"Tyhmä hän kuulemma onkin."

"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty."

Sillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa
tietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla.
Porttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka
tervehti neitiä.

"Kuka hän oli?" kysyi kamariherra. "Hän oli Mon veljentytär, Kristina;
eikö hän ollut kaunis?"

"Minusta oli hän liian suuri", vastasi kamariherra.

"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo
tulleensa tuntemaan hänet ylimaassa."

Valtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki,
että asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki
huoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli
rouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.

Valtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä
ilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli
hyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen "tempauksen",
ottamalla hänet mukaansa.

Valtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni
reunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis,
silmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli
ollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus
kauniisin ihmisiin.

Seuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä
olematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut
vielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti
omituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia
naisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.

Salissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut
kaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin
pieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei
virkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin
sentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.

"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa", sanoi
valtioneuvoksen rouva. "Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun
pappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on
oikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä,
vaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle
vähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi --"

-- "ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin",
keskeytti Alfred, "jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin
hyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa -- minne
Hiorth katosi?"

Ekstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona
valkeita viiksiään.

"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita", jatkoi valtioneuvoksen
rouva. "Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan."

Vaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren
pöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda
pääsi nuhteista.

Nuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.

"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin
sukua Molle -- papan Mo'lle."

"Antti kaikkivaltiaalle", sanoi Hiorth.

"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti
kaikkivaltias on hänen isänsä veli -- isänsä on emäsika päälle
päätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä?
Minä selitän sinulle."

"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?"

"No, noin jotenkin", vastasi Alfred ja iski silmää.

"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin."

"Häh?" kysyi Alfred.

"Salavuoteus", kuiskasi Hiorth.

Vaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos
ruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. --

Kun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen
pöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi
juuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.

"Mitä nämä ovat, Mo?" kysyi Delphin kiivaasti.

"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta
kaislarannasta rannikolla." Antti Mo oli saanut paljon lainopillista
tietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.

Virkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti
kerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.

"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne
ovat ja järjestää niitä vähän", sanoi hän kärsimätönnä.

Vaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin
virkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa
salaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.

"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa", huudahti hän katsomattakaan ylös.

[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi
sekasotkua.]

Kaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin
erityisen hallinnon alaisena.

Antti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen
käärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin
laidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän
kaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. --

Antti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta
Bennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.

Molla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja
osottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen
semmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi
herralle ja rouvallekin.

Ja kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja
teki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan
ikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt
ennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja
juonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse
valtioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset
tiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.

Valtioneuvoksen suuressa talossa -- Bennechen oli saanut rahoja
vaimonsa muassa -- asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli
puoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka
veivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja
täysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.

Kun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen
makuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea
hänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa,
vaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja
iso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti
koti-ikävänsä.

Sitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät
tienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.

Hieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä
porttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt
puhuttelemaan häntä.

Kristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno
neiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä
vastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin
hempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen
isänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki
hänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra
puhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli
tullessaan alas huoneesenkin.

Kyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan
hänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.

Kun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:

    "Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi
    samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen
    että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta
    henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien
    kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein
    kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon
    kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla
    ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua
    ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan
    kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä.
    Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen
    niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä
    se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa,
    sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän
    osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun
    hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei
    tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja
    ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin
    lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin
    yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli
    Pensakoolasta -- tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt
    liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle
    tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta
    tervehditty.

                                  "Suurimmalla kunnioituksella
                                   _Lauri Voldeman Seehus_."



VI.


Syksyllä, kun Falck-Olsen muutti maaseudulta, pidettiin suuret kemut.

Tukkukauppias itse antoi suuren arvon tälle juhlallisuudelle, johon hän
kutsui paitsi nuorisoa, "joka auttoi ruuan kulua", -- myöskin muutamia
kaupungin säätyhenkilöitä.

Kun kaikki nuoret kutsuttiin, tukkukauppias arveli, että hän saattoi
kutsuja lähettää laajemmalta, erittäinkin ylemmäksi, kuin pitäessään
pienempiä pyräköitä tahi päivällisiä. Eikähän tilaa puuttunut.

Vaan tukkukauppias Falck-Olsenin nimi oli pääkaupungin uusia nimiä; ja
kun hän alkaen aivan vähästä talonoston ja puukaupan kautta oli
haalinut kokoon ison, sievän omaisuuden, kohdisti hän kaikki voimansa
siihen suuntaan, että pääsisi ylhäisten joukkoon.

Valtioneuvos Bennechen oli hänen toivonsa tässä suhteessa. Tuttavuus
sai alkunsa jo silloin kun valtioneuvos oli vielä asessorina, ja
vuosien kuluessa näkyi se käyvän läheisemmäksi ja läheisemmäksi.
Kaupungin rouvat ihmettelivät tätä hieman, sillä valtioneuvos
muutoin oli hyvin tarkka. Vaan herrat selittivät, että se perustui
raha-asioihin; tukkukauppias Falck-Olsen oli kyllä tiloittanut
valtioneuvoksen rahoja ja muutamat kuihkivat noin niinkuin salaa, että
hän väliin auttoi pienillä raha-annoilla.

Yleensä naurettiin hiukkasen turhamieliselle tukkukauppiaalle; sillä
kun hän oman työnsä kautta oli hankkinut varansa, ei hänen rikkautensa
ollut useainkaan mielestä ylevää, ja tunsipa usea vihan kiukkua sen
loiston vuoksi, jota hän kehitteli. Yrjö Delphin sanoi: "Se on
ikävintä, että paraallaan kun puhelee tukkukauppiaan Falckin kanssa,
äkkää äkkiä että kauppamies Olsen vaan onkin edessä."

Falck-Olsenin rouva ei ollut yhtä kiihkoinen kuin miehensä pitämään
suuria pitoja; tuommoiset pienet teepidot muijille olivat hänen
mieleensä. Ei ollut tietoa kuka tai kusta tämä rouva oli, sillä --
kuten kamariherra lausui -- hänen sukupuunsa oli niitä ensimmäisiä
puita, jotka tukkukauppias kaatoi otettuaan toimimiehen uran.

Niin oli rouva seurannut miestään kärsivällisesti ja oppivaisena, hänen
pyrkiessään korkeammalle, jotta hän nyt teki tehtävänsä loistavassa
talossa näyttämättä kovinkaan eroavaiselta.

Delphinillä kyllä oli tapana kutsua salaa rouvaa matami Olseniksi,
samoin kun hän piti pitkät kaskut "huvituksista Olsenin tanssisalissa",
vaan jotka tunsivat rouvan olivat yhtä mieltä siitä, että hänen hyvä
lämmin sydämensä korvasi pienet hairaukset, joita hän teki hienoa
käytöstapaa vastaan.

Sitäpaitse oli hän hyvännäköinen, ja näyttipä hän oikein aimo rouvalta
kulkiessaan vaaleanharmaassa silkkivaatteuksessaan läpi huoneitten
järjestelemässä siellä ja täällä ennen vierasten tuloa.

Tukkukauppiaskin läähäsi edes takaisin, vaan hän oli levotonna ja
heikkohermoisena, toraili palvelusväelle ja katsoi kelloa.

"Mikä sinua tänään vaivaa, ukko kulta?" rouva kysyi, "laittelethan
juuri kuin odottaisit kuningasta."

"Lorua, pidä huoli itsestäsi, äiti!" vastasi tukkukauppias.

Heti sen jälkeen hän tuli kumminkin rouvansa luo ja sanoi äänellä, joka
olisi osottamaan paremmuutta ja väliäpitämättömyyttä: "Minä kutsuin
konsuli Lindin tänne tässä edeltä puolisen."

"Oletko houkka?" kysäsi rouva.

"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se
niin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa." --

"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?"

"En", vastasi tukkukauppias epävarmasti.

"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi."

"Hä?" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli
oikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.

Samassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.

Tukkukauppias noitui ja rouva huudahti: "Ei, vaan minkä näköinen sinä,
rakas Lovisa, oletkaan?" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.

Neiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä,
katalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi
vaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut
olivat puvun lisänä.

Hän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän
purskahti itkuun ja nyyhki: "Hannu se -- Hannu se sanoi, sanoi -- Hannu
se sanoi, että minä en -- sanoi että minä en saa olla muulla tavoin
puettuna --"

"Hannu!" huudahti tukkukauppias. "Nyt olen niin äkeissäni tuolle
Hannulle; jollei hän herkeä kiusaamasta sinua, niin totta tosiaan sinun
pitää antaa hänelle rukkaset."

"Hiljaa, hiljaa, Juho, älä herran nimessä suutu. Annapa puhelen Lovisan
kanssa. Kuulen jo jotain eteisestä."

Tukkukauppias meni nopeasti huoneitten läpi vastaan ottaakseen
ensimäisiä vieraita, rouva Lovisan kanssa meni ylös laittamaan hänen
pukuaan.

Muutamia nuoria pitkäsäärisiä herroja tuli ensiksi, ja
neuvottomuudessaan menivät he toinen toisensa jälessä kunnes saapuivat
perimäisen kamarin loukkoon, jossa sitten seisoskelivat ja
naureskelivat kuin puolihullut toisilleen tai tyhjälle.

Sillä välin vaunuja alkoi vieriä kartanolle, ja vieraita kotoutua.
Isäntä otti vastaan heitä ensimäisessä huoneessa, rouva oli ottanut
siansa pieneen saliin, tanssisalin vieressä nuorin tytär Sofia ja
emännöitsiä neiti olivat pitäneet huolta Lovisasta, ja hetkisen perästä
tulivat sisarukset yhdessä sisälle.

Sofia neiti oli kaunis tytär ja isän lemmikki. Isän suuri aikomus oli
naittaa hänet jollekin ylhäiselle, ja hän väsymättä osotteli hänelle
sopivia henkilöitä. Sofia otti tämmöisiä viittauksia vastaan puoleksi
leikillä; vaan kun isä muutamana päivänä esitti hänelle kamariherra
Delphiniä, rupesi hän miettimään ja päätti koettaa. Tänä iltana oli hän
puettuna valkeaan hameesen, silkkiseen kureliiviin ja pieniä
silkkirusetteja oli hänellä yltympäriinsä; ja hän oli lumoava
kuiskatessaan äidilleen mikä vaiva hänellä oli ollut Lovisasta.

Lovisa oli kuin uhrilammas. Hän oli saanut ylleen valkoisen läningin ja
oikeat hansikkaat ja viime nipukassa oli emännöitsiä neiti pistänyt
hänen hiuksiinsa lehmänkielukkatertun. Tuskallisen näköisenä silmäili
hän ympärilleen kaikkiin loukkoihin nähdäkseen Hannua; vaan kun hän ei
huomannut häntä otti hän vastaan tanssiin pyynnön, sitten vielä
toisenkin, joka oli häneltä kiellettyä; ja vihdoin seisoi hän, ennen
kun tiesi niin mitään, keskellä ystäväjoukkoa, puheli ja nauroi, ja kun
hän antoi muutamalle herralle tanssiohjelmansa, valtasi hänet suuri
hämmästys kun herra niin lohdutonna antoi sen hänelle takasin: se oli
täynnä nimiä! Hänen paras ystävänsä Karolina Hjelm vakuutti hänelle
ettei hän koskaan iässään olisi niin kauniina ollut; vaan Lovisa tunsi
sanomattoman pahaa omassatunnossaan.

Huone alkoi täyttyä, keskellä suuren salin lattiaa seisoskelivat nuoret
neitoset joukoissa ja olivat muka puhelevinaan hyvin innokkaasti
keskenään. Vaan itse asiassa oli koko puhelu huutamista, ponnettomia
kysymyksiä, joihin ei vastattu, jotka hajamielinen nauru katkaisi, ja
jokainen sillä aikaa mietti mielessään yksinomaan mikä sinä hetkenä oli
tärkeintä: että tanssiohjelma tulisi täyteen.

Herrat kokoutuivat oviensuihin ja ottivat vauhtia, suuntasivat sitten
kulkunsa poikki lattian, hämmästyksen juonteet kasvoilla, kumarsivat,
pyysivät tanssiin, juoksivat pahki toisiinsa, kompastuivat pitkiin
hameliepeisin ja pudottivat lyijykynänsä.

Molemmat ystävykset extraordinari Hiorth ja Bennechen, jotka molemmat
halusivat saada tanssia neiti Sofia Falck-Olsenin kanssa, sattuivat
yhteen hänen edessään. Hänellä ei ollut enää kuin yksi tanssi jälellä,
ja siihen antautui hän Bennechenin kanssa. Hiorthin kasvoille ilmestyi
epäillystä osoittava juoni, ja hän pyysi Hilda Bennecheniä, joka seisoi
siinä vieressä.

Hänellä oli monta tanssia, joihin ei ollut vielä pyydetty. Sillä vaikka
hänellä, valtioneuvoksen tytär kun oli, oli takeita siitä ettei hänen
tarvinnut istua kovin kauan, pidettiin häntä kumminkin hätävarana, eikä
kukaan huolinut paljon salatakaan, että velvollisuuden vuoksi häntä
tanssitettiin.

Kamariherra Delphin, jonka Falck-Olsen oli saanut tuttavakseen
valtioneuvoksen perheen kautta, tanssi hyvin harvoin. Hän oli muka
liian vanha, sanoi hän itse; ainoastaan jonkun kerran kierroksen pari
jonkun nuoren rouvan kanssa, joka oli ollut hänen aikanaan
tanssikuningattareita. Kun hän näki virnistelyn, minkä ekstraordinari
Hiorth päästi kun hän kääntyi takaisin, kutsuttuaan neiti Bennechenin,
hän meni äkkiä lattian poikki, kumarsi neiti Bennechenille ja pyysi
tanssiin.

Neiti Bennechen punastui korvia myöten ja katsoi epäileväisenä häntä;
olihan kamariherra julma pilkkaamaan ihmisiä. Sillä välin oli Delphin
ottanut hänen lippunsa ja pyytänyt saada tanssia franseesin jälkeen
syönnin. Hän ei voinut mielellään kieltäytyä, vaikka halunsa paloi.

Tämä herätti huomiota salissa; neitokaiset kallistivat päänsä yhteen ja
nauraa tirskuivat.

Hilda Bennechen tunsihe onnettomaksi, ja hämmästyksissään hän oli
entistä rumempi. Hän turvautui Lovisaan, joka surun ahdistuksissaan
valitti tukaluuttaan Karolina Hjelmille.

Pari herraa, jotka myös olivat huomanneet että kamariherra pyysi neiti
Bennechenin, arveli sitä hiiden hienoksi sukkeluudeksi, jonka vuoksi he
joutuivat tekemään samoin. Vastoin tavallisuutta sai Hilda siten
lippunsa täyteen yhtä mitä ja olipa joukossa muutamia oikein keikari
kavaljeerejakin. Tanssit alettiin poloneesilla, jota johti isäntä ja
valtioneuvos Bennechenin rouva; valtioneuvos ei ollut vielä tullut.

"Danielilla on sanomattomasti työtä tätä nykyä", selitti rouva.

Eipä konsuli Lindiäkään ollut vielä näkynyt, jotta tukkukauppias ei
ollut lainkaan tyytyväisenä. Vaan kyllä tuulensa parani aivan
tuntuvasti kävellessään ympäri salia; sillä näky oli loistava.

Sanoipa kamariherra mitä tahansa Olsenin "tanssisalista", vaan
komeampaa tanssisalia tuskin löytyikään kaupungissa. Ja kun pitkä raita
ylhäisiä naisia ja herroja vaelsi hiljalleen ympäri salia oivan soiton
raikuessa, paistoi ylpeys tukkukauppiaan silmistä.

Siellä oli paljon univormuja ja muuten koreita herroja,
tukkukauppioita, pankkilaisia, rohvessoreja, kamariherroja, ulkomaan
konsuleja -- suunnaton summa suuria, kaikuvia arvonimiä, joitten
mahtavuutta isäntä oikein ahmi, kulkiessaan siinä ja puhellessaan
valtioneuvoksen rouvan kanssa.

"Kuinka kaunis teidän Sofianne on tänä iltana", sanoi rouva ollakseen
miellyttävä.

"Minua ilahuttaa, kun te arvelette niin; minustakin, suoraan
sanoessani, on jotakin merkillistä Sofiassa."

"Juuri sitä ajattelin sanoa", vastasi valtioneuvoksen rouva, ja nauroi
hengessään hänelle.

Vaan nyt tahtoi tukkukauppias kaikeksi onnettomuudeksi korvata kiitosta
ja alkoi puhella ihastuksella Hilda Bennechenistä, joka juuri yhtyi
poloneesiin puoli-iäkkään virka-apulaisen eli jonku semmoisen kanssa.

"Ah ei, elkää nähkö vaivaa", huudahti valtioneuvoksen rouva, "Hildamme,
sitä pahempi, ei ole mikään kaunis, josta häntä saattaisi ylistää."

"Vaan minusta päinvastoin -- on --", onneton tukkukauppias sammalsi.

"Te olette liian kohtelias, herra tukkukauppias." Rouva Bennechen
hymyili pakosta ja tukkukauppias huomasi tehneensä suuren tyhmyyden.

Kun sillä välin Alfred Bennechen aivan heti sen jälestä näyttäytyi,
sai tukkukauppias tilaisuuden parantaa asiansa kiittämällä tätä
äärettömiin saakka; ja oli hänellä tyydytys siitä, kun hän näki että
valtioneuvoksen rouva suurella mielihyvällä kuunteli hänen
kiitoslauseitaan, seuratessaan katseillaan nuorinta poikaansa.

Ensi valssi kävi jäykästi ja hankalasti, vaikka soitto oli erinomaista
ja komea sali kullalta kiilsi hopealta hohti valossa uhkeitten
kruunujen ja lamppujen pylväissä pitkin seiniä. Yhdellä sivuseinällä
oli pieni kamari, himeä, puolihämärä hökkeli, jossa, kuten Bennechenin
rouva sanoi, ruumis saattoi levätä ja sydän puhua.

Alfred tanssi, kasvon juonteet, kuin olla pitääkin -- kuin
kivenhakkaaja, joka työskentelee elääkseen. Samaten herra
ekstraordinari Hiorth. Ylimalkaan oli useimmissa kavaljeereissa jotakin
jörömäistä, kuten sopii hyvän kasvatuksen saaneille nuorille herroille.
Ainoastaan muutamat puoli-iäkkäät naineet herrat, jotka tanssivat
nuorimpain tyttärien kanssa, näyttivät huvittelevan otsansa hiessä.

Jokaisen tanssin lomassa menivät herrat äärimmäisiin huoneisin pihan
puolella, jossa juotiin punssia ja totia. Kun uutta tanssia alettiin
soittaa, panivat he sikaarit hampaistaan harmistuneina ja kuroivat
sisäänsä suuria laseja punssia ja seltteriä eli konjakkia ja vettä,
juurikuin olisi lähtö ollut talvipakkaseen. Sitten vetäysivät he
saliin, kulettaen muassaan tupakin ja viinin köykäsen lemun.

Aika kului ja kemut samoin meneskelivät, vaan hankaluus hyvin haittasi,
mikä on tavallista alussa ensi tuntien kuluessa.

"Ei ole vielä nousussa", mutisi isäntä asiantuntian näyllä ja antoi
viedä lisää punssia huoneisin.

Alfred Bennechen oli levoton ja salaperäisen näköinen. Kun joku kysyi
häneltä kenen kanssa hän tanssii ensi tanssin, vastasi hän kaartaen.
Hänen ystävänsä Hiorth huomasi myös sen, ettei hän ollut pyytänyt
lainkaan enää muihin seuraaviin tansseihin. Bennechen näytti odottavan
jotakin.

Tuo kauhistuttava Hannu oli vihdoin tullut. Lovisa oli nähnyt hänet
pikimältä, tanssiessaan hänen ohitsensa. Lovisa oli lukenut tuomionsa
hänen kalpeassa muodossaan ja hän tunsi itsensä sortuneeksi. Vaan nuori
kandidaati Smith, jonka kanssa hän tanssi, kertoi niin monta
kiihoittavaa näkyä muutamalta jalkamatkaltaan Jotunheimissä, että hän
joka silmänräpäykseksi uuohutti kurjuutensa. Ja kun hän hetkisen
perästä sitten ei nähnyt sulhastaan, paadutti hän omantuntonsa
johonkin, jota Hannun tiesi kutsuvan syntiuneksi.

Vaan kun tanssi oli loppunut, etsi hän Karolina Hjelmin, joka oli
kihlaajansa serkku, ja vaati häntä ystävyyden nimessä menemään Hannun
luokse ja selittämään hänelle, että ne olivat pakottaneet häntä
koristelemaan itseään, ja kysymään olisiko hän hyvinkin vihassa.

Tähän hellään lähetystoimeen ryhtyi Karolina hyväntahtoisesti, sillä
hän ei puolestaan lainkaan tuntenut vähintäkään pelkoa Hannu serkkunsa
edessä. Hän tapasi Hannun muutamassa huoneessa tonkimassa muutamassa
kirjakaapissa.

"Hyvää iltaa, Hannu! Lovisalta terveisiä, hän käski kysyä, etkö tahdo
tanssia hänen kanssaan", sanoi Karolina ja kumarsi vapaasti päätään.

Hannu loi häneen ensin pienten, vaaleansinisten silmäinsä terävän
katseen: vaan kun se ei näyttänyt ollenkaan pystyvän paatuneesen
Karolinaan, kysyi hän: "Käskikö tosiaankin Lovisa sanoa sinun niin?"

"Kyllä, miks'ei? Luuletko tanssimisen olevan syntiä? Kun minä pääsin
ripilleni, sanoi piispa minulle, että hyvin hyvästi voipi tanssia,
kunhan vaan sydän on puhdas -- ja sinulla luulisi olevan, Hannu serkku,
vai mitä."

"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi."

"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut", puhkesi Karolina loukattuna
puhumaan, "minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi
sinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä."

"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä --"

"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe
ja meni saliin taas.

Nyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies,
kasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja
loistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki
ison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että
tukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin
tuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti,
esiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti
naamallaan.

Sitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras,
juhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias
oikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.

Valtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä
aikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten
astuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi
sitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko
arvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.

Valtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin
Falck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä "oltiin kuin ilman
päätä", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin
vähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä
hyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.

Vaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi
huipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden
talon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä
tuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja
huoleti saattoi nauttia hupaisuutta.

Nyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät
työssänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli
käsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli
järjestyksessään.

Kohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai
päällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.



VII.


Kristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen
s.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.

Antti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän
oli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli
niin paljon tekemistä.

Kun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua,
huomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori
Bennechen astui huoneesen.

"Antakaa anteeksi -- onko pappa ajanut pitoihin?" hän kysyi.

"Kyllä, vähän aikaa sitten", vastasi Kristina.

"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa."

Se oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli
seisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.

Vaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän
olisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina
olisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. "Niin ehkä, ehkä tosiaan
tulevat", lausui tohtori.

Molemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että
ne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen
ajettavat nelipyörät.

"Ettekö halua istua, odottaessanne?" sanoi Kristina; Antti setä oli
häntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.

Tohtori kiitti ja sulki oven.

Juhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan
hänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.

Päinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja
hieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti
hän vasenta jalkaansa.

Tohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja
pöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten
ihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he
joutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista,
vertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.

Aina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja
nauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa,
joka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös
saaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja
kun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.

Ulkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli
matot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin
kodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku
päällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti
pöydänlaidalle nojaten seinään.

Joka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: "Siinä ne nyt
tulevat", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: "Eipä ne olleetkaan."

Vaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään
iloten. "Hyvää iltaa!" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin
noloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: "No, nähkääs vaan!
Kahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?"

Kristina, joka piti tätä pilkkana, ajatteli vastata, vaan hän hillitsi
itseään, aivan hämillään, nähdessään kuinka totiseksi tohtori kävi.

"Minä aioin odottaa vaunuja, luulin niitten palaavan", sanoi Juhana
ujona.

"Mikä verraton keksintö! Kuinka Amori kuitenkin tekee kekseliääksi!"
huudahti Alfred ja pani nenälasit nokalleen. "Vai niin, sinä ajattelit
odottaa. Niin viattoman viekkaasti."

"Minä pyydän olla vapaa sinun näsäkkäistä huomautuksistasi, Alfred."

"No, kuuletteko -- vai niin, sinä pyydät olla vapaa niistä! Ehkä
uskallan minä pyytää. jatkaakseni samaa tapaa, selitystä, joka ei ole
niin haaveellinen, tästä ontuvasta läsnäolostasi tähän aikaan?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

"Sillä kurin, tapa käy yhä kansantajuisemmaksi. Minä en kysy niin paljo
omasta edestäni, sillä en tarvitse enää mitään selitystä. Tapaus on
minulle aivan selkeä, aivan selkeä" -- hän silmäili vuoroon toista ja
toista -- "mutta minä tiedän, että mammalle olisi huvittava tietää
missä hänen esikoisensa kuleksii ja vaaneksii talossa kun kaikki ovat
poissa."

"Minä en vaaneksi! Kato itseäs Alfred, huudahti Juhana ja astui
askeleen lähemmäs.

"Elkäämme tahratko näitä uutimia veljen verellä", vastasi Alfred yhä
vaan hymyillen, ja varustautui muutaman tuolin taakse.

Kristina lähestyi tohtoria ja tahtoi sanoa hänelle jotain. Vaan tohtori
kääntyi häneen päin, kasvot aivan vaaleana, ja sanoi: "Ei pelkoa! Minä
pyydän anteeksi, tämä ei ollut minun syyni. Hyvää yötä! Tule, Alfred,
me menemme."

"Me?" kysyi Alfred mahtavampana ja rupesi panemaan takkia kädestään.

Vaan silloin tohtori tempasi häntä olkapäistä kiini, hänen tempaustaan
vastaan ei voinut kukaan ponnistella, ja ennenkun ekstra ehti
ajatellakaan, oli hän yläällä kivijalkakerroksesta ja kadulla
kerrassaan.

Kristina jäi seisomaan ja kuuli veljesten menevän akkunan ohitse; hän
kuuli yksityisiä sanoja kunnes ääni katosi. Hänkin oli vaalennut, ja
vasemmalla ohimolla näkyi syvennys ja punan merkki; se oli arpi siitä
muksauksesta, jonka hän sai yöllä, kun kallion vierimä ryösti häneltä
äidin ja siskot.

Veljekset äkäisesti toraellen kulkivat seuraavaan kadun kulmaan, josta
erosivat toivottamatta hyvää yötä. Juhanalla ei ollut ollenkaan halua
kemuihin. Hän meni suoraan kotia asuntoonsa. Hän näet sen oli muuttanut
joku aika sitten kotoaan, sen vuoksi että valtioneuvoksen rouva ei
saattanut portailla sivuuttaa hänen vähäarvoisia sairaitaan. --

Juuri ruvettiin illalliselle, kun Alfred tuli takaisin pitoihin.

Alfred irvisteli salaperäisesti, joka antoi hänen ystävälleen aihetta
pukkaamaan häntä kylkeen ja heittämään monta herjaussanaa. Sitten
tunkeusivat he ravintolahuoneesen, sillä Hiorth arveli että Alfred
tarvitsi "oivan järjenjuoksuttajan sen asian johdosta."

Ruokapöytä oli laitettu pieneen saliin ja läheisempään sisähuoneesen.
Ensiksi ravitsivat itseään vanhemmat naiset ja herrat, sitten
tanssianaiset palveluttivat itseään kavaljeereillaan, vaan ennenkun
nämä olivat saaneet tuskin puoleksi lopettaa, rupesivat nuoremmat
herrat nakkautua pöydän ympärille omaksi hyväkseen. Kuin tiheä, musta
kärpäsparvi asettuivat he ensimmäisen pöydän äärille, siitä lensi muuan
joukko seuraavaan, tunkeutuivat hillittöminä väistymättä kuin Egyptin
heinäsirkat, takertuivat kuppeihin, lautasiin, kaivaen, pureskellen,
särpien, nieleskellen kaikki hiljaisuudessa; siinä veitsien ja
kahvelien kalina ja ratina kuului vaan juurikuin yhdestä ainoasta
suuresta syöntikoneesta täydessä käynnissä.

Nuori ujo ylioppilas Hansen oli löytänyt, en tiedä mistä, sherrypullon.
Tuskin heinäsirkat saivat vainun tästä, ennenkun lukematon
juoma-astiain paljous lähestyi häntä. Ja niin siivon siivo kun oli,
kaasi hän lakkaamatta, kunnes seisoi siinä tyhjä lasi ja pullo
tyhjennettynä.

Tällä makeasti naurettiin, vaan ei kauan; ei ollut aikaa tuhlattavissa.

Lihapallot väkevässä kasteessa, täysinäiset kaalinpäät, kalapallot,
lihasisukkeet, kilpikonnat, leikatut linnut paistinpottuineen -- kaikki
katosi kuin kielettömään konttiin.

Hannu serkku seisoi muutaman lihaputingin ääressä eikä liikkunut,
vaikka selkänsä olikin hellä pukkauksista. Hänen vieressään seisoi
kandidaati Smith suurella ruokahalulla, jonka hän näkyi tuoneen
Jotunheimistä; hän söi filet de boeuf'iä (härän munuaista)
teelusikalla, sillä hän ei uskaltanut lähteä kahvelinhakuun niinkauan
kuin vielä oli makusientä jälellä.

Ekstraordinari Hiorth ja Bennechen olivat ajaneet etunsa hyvin. He
asettuivat keittiönoven pieleen ja hätyyttivät passareita, jotka
kantoivat uusia ruokia sisälle. Sitten vetäysivät he tupakkipöytään,
jossa olivat raivanneet vähän tilaa, ja siellä söivät ja joivat
muutamista pulloista, joita olivat piiloittaneet portinvartian taakse.

Arvokkaimmat herrat olivat saaneet siansa herran "työhuoneesen" ja
heitä erikseen passattiin. Delphin pysyskeli naisten joukossa, ja
salissa kulki nuoria naisia, jotka halveksivat ruokaa ja kaikkia, jotka
söivät.

Jälestäpäin tulivat useimmat naiset hyvillensä, kun heinäsirkat
levittivät hävityksiään pieneen saliin saakka varsinaiseen naisten
pöytään, jossa pari vanhempaa rouvaa nuuski ympäriinsä saadakseen
parruheinännuppuja ja valkeimmat kiipaleet kanan rintalihasta.

Emäntä tiesi, että hänellä on yllin kyllin ruokaa; kuitenkin hän
huolestui, katsellessaan mokomaa mellehtimistä; ja muuan, joka seisoi
aivan hänen vieressään, kuuli hänen mutisevan: "Herra hyvästi
siunatkoon, aivanhan on kuin tuomiolla ei olisi loppuakaan."

Falck-Olsenin rouvalla tuli joskus huonoja kielivikoja, erittäinkin,
kun hän oli tunteittensa vallassa.

Tukkukauppiaan työhuoneesta kuului melua ja puhetta, aina kun ovi
aukesi palvelian mennessä sisälle. Hiorth ja Bennechen, jotka istuivat
lähellä, saivat onkeensa jonkun sanan, siksi että huomasivat väittelyn
olevan poliitillisen.

"Tämä Falck-Olsen on kuitenkin koko nauta, vaikka käänsikin häntä miten
tahansa", sanoi Bennechen pureksien. "Hän ei ikinä opi pitämään
kestejä."

"Hä?" vastasi Hiorth. "Kaikki ihmisethän ovat täällä."

"Sinä olet aika pässinpää, Jonas! Maljasi! Sehän juuri vikana onkin;
hän kutsuu ruhjaa, rampaa. Sinä mahtanet hyvin ymmärtää kuinka työlästä
on papasta kun hän on pakoitettu kohtaamaan kaikenlaisia
kapinoitsioita, jotka tulevat tänne."

"Enpä tosiaan ole koskaan ajatellut sitä", Hiorth sydämellisesti sanoi.

"Päivällä kuulin papan sanovan Falck-Olsenille: jollette asetu varmalle
puoluekannalle, niin --"

"Niin, mitä sitten?" kysyi Hiorth halukkaana saada tietää ja nojausi
kuulemaan.

"Ah, sinä olet aika pässinpää, Jonas, hän ei sanonut enempää; vaan sinä
kyllä käsittänet mikä oli tarkoitus."

"Niin, luonnollista -- kuinka -- ei, sepä lempoa, sinä, sanoiko
valtioneuvos todellakin niin?" -- Hiorth hymyili ja iski viekkaasti
silmää ystävälleen.

Franseesiin ruuan jälkeen soitti orkesteri säveleitä "le petit due"
kappaleesta. Tanssi kävi kuin tuulessa; tuskin yhtään ainoata
kivenhakkaajaa näkyi.

Raivokas soitto taoskeli heidän veressään, jonka ruoka ja viini oli
pannut vauhtiinsa. Kandidaati Smith hyräili lakkaamatta muuatta
ranskalaista loppusäveltä operetista, jonka hän oli oppinut eräältä
Pariisista tulleelta.

Karolina Hjelm, joka oli hänen naisenaan, kiusasi häntä melkein
henkivetoon saadakseen tietää mitä hän lauloi. Vaan kandidaati Smith
arveli, ettei sitä voinut norjankielellä sanoa.

Rohkea Karolina vakuutti, että hän saattoi kärsiä koko joukon
senlaatuista; vaan kandidaati jatkoi sävelensä hyräilemistä, kunnes
Karolina selitti, että nyt hän melkein ymmärsi sen.

Tämä tanssi Delphinin tuli tanssia Hilda Bennechenin kanssa. Hän oli
melkein unohtanut minkä tähden hän oli pyytänyt hänet. Ensimäisiä osia
kun tanssittiin oli hän sen vuoksi vähän huoletonna ja puheli
ensimmäiseen Hjelmin rouvan kanssa, joka istui ovenpielessä tanssijain
takana.

Hilda Bennechen huomasi heti tämän, ja se kiusasi häntä. Koko illan hän
oli ollut hyvillään ja puoleksi levotonna tästä tanssista.

Kotona kamariherra kohteli häntä ystävällisesti, vaan kuitenkin
enemmäkseen kuin lasta; kamariherra olikin tuntenut hänet ennen ripille
pääsyä.

Monta kertaa oli Hilda Bennechen ajatellut, että olisi hupaista saada
tanssia hänen kanssaan. Nyt tunsihe hän sanomattoman pettyneeksi; hän
muisti kaikki sarvipää sanat, joita hän oli saanut kuulla ystäviltään
ja hän sydämestään toivoi, ettei hän koskaan olisi saavuttanut tätä
huomiota.

Neljättä osaa tanssiessa kysyi kamariherra häneltä jotain. Hilda
Bennechen katsoi ylös vastatessaan, ja kamariherra tuumaili itsekseen:
"Vaan onhan hänellä silmät!"

Tämän huomionsa jälestä jatkoi kamariherra juttelua suuremmalla innolla
saadakseen häntä katsomaan ylöspäin. Sydämelliset ruskeat silmät olivat
kirkkaat, ja sikäli kun kamariherran käyttäessä lystillistä puhetapaa,
jouduttiin syvemmälle jutteluun, sai Hilda Bennechenin pienet kasvot
eloisuuden, joka kaunisti häntä hyvin.

Kun tanssi oli loppunut, sanoi kamariherra: "Ei, vaan mitenkä nyt on
asia? Emmehän ole tanssineet kuin korkeintaan neljä osaa."

Hilda Bennechen katsoi vähän epäillen häntä, vaan vastasi sitten
hymyillen: "Asia on niin kai, että te tanssitte molemmat ensimäiset
osat Hjelmin rouvan kanssa."

Yrjö Delphin ymmärsi antaa arvoa hyvälle vastaukselle. Hän katsoi äkkiä
Hilda Bennecheniä; vaan samassa tuli heitä toinen pari puhuttelemaan,
ja tuli koko joukko heidän ympärilleen. Vaan ennenkun kamariherra jätti
naisensa, hän oli pyytänyt häntä ensimäiseen franseesiin ruuan jälkeen
kaikissa tulevissa pidoissa sillä kaudella.

Nyt oli jo höyry noussut. Tanssi kävi vilkkaasti ja huimasti, ettei
koskaan olisi voinut luulla niitten olevan samoja kuhnaritanssijoita,
jotka ensi valssissa tanssivat. Ilo oli ylimmällään, kun jälkeen
sydänyön jälkipiteiksi tarjottiin sampanjaa.

Tähän aikaan päivää piti valtioneuvos aina puheen talonväelle, lyhyen,
valtamahtisen puheen, jossa ei ollut koreita sanoja! Semmoisia pieniä
suojelevia puheita piti valtioneuvos mielellään, ja puhuessaan lausui
hän enemmän käsien liikkeillä ja erinäisellä hymyilyllä, jota hän
käytti suurella mitalla, kuin suulla.

Naisille puhui muuan nuori runoilia, joka äsken oli antanut vihkosen
nimeltä: "Sumuisia hahmoja." Puhe oli niinikään runopuvusta ja saavutti
suuren suostumuksen, vaikka naiset arvelivat että se oli hirveän
surkea.

Sitten esiytyi vihdoin ystäviensä kauhuksi valkeaverinen kandidaati
Smith, puhuen hehkuvia kertoelmia Jotunheimistä. Ei ole koskaan saatu
aivan selvää, oliko se viini vaiko rakkaus, joka pani hänet astumaan
tämän askeleen. Vaan varma on, että itse puhe oli omiaan antamaan
aihetta moniin arveluihin.

Sillä kun parhaallaan oltiin hyvin korkealla vuoristossa -- puhuja
mainitsikin montako sataa jalkaa -- syvyyksien ja jäälohkojen keskellä,
puhui hän jotain silmäparista ja keijukaisesta, jota jotkut sitten
väittivät Karolina Hjelmiksi. Kuinka liekkään asia, siitä kylliksi,
olisi varmaan puheen käynyt kuin sanotaan sadussa: joll'ei se ole
lopussa, niin on sitä vielä, jos pitkä ujo ylioppilas Hansen ei olisi
äkkiä noussut kuin raketti ja huutanut: "Eläköön Jotunheim."

Naurulla, joka tästä syntyi, juotiin malja puhujan suureksi harmiksi.

Vaan ylioppilas Hansenin oli käynyt surkuteltavasti. Sillä kun hän
illallisen jälkeen oli saanut portviinipullon, ajatteli hän ettei nyt
kulutetakaan turhaan. Sen tähden piilousi hän muutaman huonekalun
taakse ja joi lasin lasilta kostoksi. Vaan portviini osottihe
kujeellisemmaksi kuin Hansen ylioppilas, ja kun hän korkearintaisena
kiiti lattian poikki pyytämään tanssiin keskellä franseesia, tuli muuan
hänen toverinsa kiiruhtaen häntä vastaan ja tarttui häntä käsivarresta:
"Vaan Hansen! olethan humalassa kuin mettinen, poika."

Tämä sävytön puhe teki tuskallisen vaikutuksen Hanseniin, että hän
mahtavasta ilomielestään vaipui kerrassaan synkimpään epätoivoon.

Tästä hän sitten nousi ja turrasi kandidaati Smithin puheen.

Kotiljongi oli hurja. Useat johtajat määräsivät erinlaisia osia eri
paikoissa suuressa salissa ja lensivät sitten ympäri salia vimmatussa
laukassa.

Pelottava Hannu oli seurannut morsiantaan kylmällä katseella koko yön;
ja kun Lovisa vihdoin, Karolinan lykkäämänä, meni poikki lattian
puhellakseen Hannun kanssa, kääntyi tämä selin ja meni kotiaan.

"Elä piittaa hänestä", lohdutteli Karolina, "hän on tosiaan niin
kelvoton, niin että --"

Lovisa seisoi hetkisen masentuneena; vaan kun hänen kavaljeerinsa
lähestyi, kuiskasi hän ystävälleen: "Minulla on niin sanomattoman
lysti, että minä mielelläni otan huomenna vähän toria."

Ja tämän kevytmielisen puheensa perästä läksi hän vierimään pois.

Kello oli neljä. Vaatteihin myysätyt äidit seisoivat etehisessä ja
läheisissä huoneissa, puolikuolleina väsymyksestä, ja odottivat
tyttäriään, jotka sanoivat tanssivansa vielä yhden ainoan kerran vaan.
Isät seisoivat päällystakki päällään ja sikaari hampaissa ja puhelivat
totipöydän ympärillä.

Vaan salissa tanssittiin, aivan kuin henkimeneissä. Pareja lensi kuin
riivatuita pölyisessä ilmassa, jossa palaneet kynttilät loihusivat ja
savusivat. Ympäriinsä tuolien ja sohvien alla oli vaate-repaleita
naisten hameista, lakastuneita kukkakimppuja, pito-ohjelmia ja
läpimärkiä nenäliinoja, ja raskaassa ilmassa oli ihmisten, tomun ja
vanhan pomaadan haju. Vaan kivenhakkaajat tunkeusivat eteenpäin hiukset
silmillä ja kaulahuivi vinossa, ja naiset röhmöttivät kuin pitkät
tylli- ja tarlataanirääsyt ja kääreysivät kavaljeerein kinttuihin.

Paraimpana oli pysynyt Sofia Falck-Olsen. Hänen vaatteuksensa, hänen
hansikkaansa, hänen tukkansa, kaikki oli sileänä ja koskemattomana
juurikuin olisi vasta tullut suoraa laittamasta, ja suora hymyilynsä ei
ollut poistunut hänen kasvoiltaan. Ja kuitenkin oli hän nyrpeissään
iltaansa. Delphin ei ollut ollenkaan lähestynyt, Alfred Bennechen oli
niin tuskastuttava, Jonas Hiorth niin vastenmielinen.

Vihdoin hyvästit loppuivat ja viimeiset vaunut menivät.

Tukkukauppias sytytti uuden sikaarin ja istui nojatuoliin. Vaan rouva
aukaisi kureliivinsä ja ahmi muutamia jälkiruuan jäänöksiä vannoen,
että hänellä oli kuin sudella nälkä.

Sofia riisui vitkalleen ja järjestyksessä ja torui kovasti Lovisaa,
joka itkeä inusi kunnes nukkui.

Vaan Hiorthin huoneessa istuivat molemmat ystävät tuntikauden
punssipullon ääressä. Mielensä oli juhlallinen, liikutettu, ja he
lupasivat toisilleen kyyneleet silmissä, että heidän ystävyytensä olisi
ijänkaikkisesti kestävä -- eipä heitä erottaisi heidän molempien
rakkaus Sofiaan. Siitä he johtuivat kasteesen, josta he väittelivät
hyvin kiivaasti, kunnes aamupuolella erosivat.



VIII.


Sadelakki sidottuna leuan alle, sillä myrsky pauhaili, hyräillen
mielilauluaan kulkiessaan:

"Kuules Katri kulta! Sinä rakkauden tulta --" tuli luotsivanhin Seehus
marraskuun viime päivinä rinteitä alas.

Kirje oli tullut Antilta, ja luotsivanhin tiesi kuinka levotonna
Njaedel odotti selityksiä "jutustaan."

Tasangolla oli Njaedelin matala talo vasta kynnettyjen peltojen
keskellä, ja hiekassa näki hän puolitekoisen ojan. Pari kaislakuormaa
ajoi kappaleen matkaa siitä.

"Sören Börevig tiesi kyllä mitä hän teki, kun hän sai Njaedelin
menemään kuninkaan oikeuteen", mutisi luotsivanhin.

Myrsky kävi lounaalta matalaa rantaa pitkin. Se oli kova syysmyrsky ja
jo varhain puolenpäivän jälkeen rupesi hämärtämään.

Luotsivanhin seisahtui ja heitti merimiehen katseen merelle ennenkun
meni alas viimeistä mäenrintuusta. Etelässä päättyi hiekkatasanko
paljaisin kallioihin, jotka pistäysivät niemekkeiksi, joihin meri
murtui; kuohuavan vaahdon keskellä korkealla ilmassa voi hiljaa
sekuntisen eli pari juurikuin valkoinen pylväs lyijynharmajaa perää
vastaan ja hajosi sitten vaahtovaipaksi yli kivien.

Pohjoisessa saattoi hän seurata pitkässä mutkikkaassa viivassa kuohuu
vaahtorantaa; se oli niin leveä, että se luotsivanhimman laskun mukaan
murti kymmenkunnan jalkaa vettä. Suoraan pohjoisessa keskelle kuohuja
näki hän silloin tällöin vastasytytetyn Bratvaldin majakan välkkyvän.

Ei yhtään purjetta näkynyt; pilvet yhtyivät toisiinsa muuttamatta
paikkaanko -- mustanharmaissa tukuissa -- kova, jäykkä myrskyilma.
Mereltä kuului lakkaamaton jyminä, syvä, jyryävä ääni, joka nousi ja
laski, silloin tällöin kumiseva paukaus juurikuin kanonan paukaus hyvin
kaukaa. Tuuli pörryili kanervikossa ja vongutti sähkölankoja maantien
vierellä, ja lokit, jotka lentää liitelivät mereltä, siivet tanassa,
iskivät myrskyssä.

Kun luotsivanhin meni Börevigin veräjästä alas Svartmyreen, ei hän enää
hyräillyt; päin vastoin hän kirota nasautteli.

Suuria pyöreitä kiviä oli keskellä tietä; sadevesi mäeltä oli
syövyttänyt ja meni poikki tien, jättäen syvän ojan täynnä pieniä
kiviä.

"Luulen olevan parasta kirjoittaa Antille, joka kuulemma on niin hiiden
viisas ja älykäs", mutisi luotsivanhin; "tämä tienosa mahtaa varmaankin
saattaa hänet vihdoin hengiltä."

Njaedel istui hajareisin suurella kivellä keskellä aituusta. Hän löi
voimakkaasti ja yhtä jonoa hakkuria, jota hän piti vasemmalla kädellä,
joka oli kääritty villiatukolla. Silloin tällöin veti hän ylös hakkurin
ja tipautti vettä reikään märästä rievusta, joka oli vanhassa
läkkiastiassa, jonka kaupunkilaiset olivat unohtaneet muutamalla
huvimatkallaan maalle.

Tuuli niin jotta hänen kihara tukkansa liehui joka taholle juurikuin
suuri korkkikierunippu; ja hän oli niin kiintynyt työhönsä, että
luotsivanhimman piti mennä aivan hänen luokseen, ennenkun Njaedel
huomasi hänet.

"Päivää, luotsivanhin!" sanoi Njaedel, nosti hakkurin ja otti
mittatikun koettaakseen kuinka syvä reikä oli. Vaan kun hän kuuli että
oli Antilta kirje, heitti hän kaikki ja leiskahtihe alas kiveltä.

He menivät sisään ja sytyttivät kynttilän. Huoneessa oli niin ikävän
näköistä; vuode oli auki, ja lattia oli melkein musta. Njaedel asettui
vastapäätä luotsivanhinta ja katsoi häntä suu kolmantena silmänä.
Njaedel oli laihtunut, ja kädet kävivät levottomasti edestakaisin.

Kyllä mahdollista, että luotsivanhin olisi voinut olla vähän rutompi
liikkeissään. Vaan ei ole mikään pieni asia kirjeen lukeminen.
Silmälasit piti puhdistaa hyvin, kuori oli tarkastettava ja sitten
leikattava varovasti ylälaidasta. Kuori oli suuria kanslian kuoria
harmajasta paperista, varustettu vielä lakallakin.

    "Korkeasti kunnioitettava herra luotsivanhin
    Lauri Voldeman Seehus."

"Ah, paha henki", mutisi luotsivanhin.

    "Täten tunnustamme saaneemme kaksi kirjoitusta kunn. herralta
    syyskuun 1 päivältä ja 1 lokakuun 20 päivältä tänä vuonna. Kun
    te näytte olevan oikeutettu veljeni valtuutetuksi muutamissa
    suhteissa, käännyn teidän puoleenne pyynnöllä, että antaisitte
    tiedon veljelleni seuraavan kirjoituksen sisällöstä. Teidän
    yllä viitatussa kirjoituksessanne lokakuun 20 päivältä näkyy,
    että veljeni on ilman mitään perustuksia otaksunut, että hänen
    riita-asiansa koskeva kaislarantaoikeutta talon omistajan Sören
    Börevigin kanssa olisi jo otettu esille suoristaan päätettäväksi.
    Tämä ei olekaan niin. Järjestyksen tähden emme ole vielä voineet
    ryhtyä tähän asiaan --"

Luotsivanhin pysähtyi vähäsen.

"Luepa toinen kerta", sanoi Njaedel.

Luotsivanhin luki.

Njaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään
pöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle
ilmaan.

"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos
seisoo."

    "Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein
    mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä
    on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä
    lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee
    huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa,
    voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun
    asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen
    rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille."

"Ymmärrätkö sitä, Seehus?"

"En", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:
"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella."

"Mitä?"

"Niin, näet sen, tämän minä käsitän", sanoi luotsivanhin tyynesti,
"ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin
Sandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla
keväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin
saat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan
taitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä',
sanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen
taidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi."

"Luuletko kuninkaan ottavan maksoa siitä?"

"Kuninkaan", vastasi luotsivanhin ja hymyili mahtavasti, "en luulekaan,
äijäseni, vaan luulen rahojen sulaavan ennenkun kerkiävätkään niin
kauas. Joku hienon kultakalunaisen herran kai pitää saada ne mennäkseen
kuninkaan luo kysymään kaislarannastasi. Pietarissa näin kerran
semmoisen, joka ajoi kahdella hevosella, joilla silahelat olivat
hohtavasta hopeasta, eikä hänellä ollut yhtään ruplaa, joka ei ollut
juomarahaa, niin sanoi välikauppiaan kirjuri."

"Niin, tokkohan lie niin asia", sanoi Njaedel.

"Sinä kaikitenkin näet että hän tahtoo 50 taalaria -- ehkä
vaivoistaan."

"Ah, ei Antti ota rahaa minulta", vastasi Njaedel loukattuna.

Luotsivanhin luki edelleen:

    "Mitä tulee Teidän usein mainitussa kirjoituksessanne puhuttuun
    hyväntekiäisiin rakkaan veljentyttären olosta huoneessani, ei
    mitään semmoista tule kysymykseen."

"Niin mitä sanoin!" huudahti Njaedel ylpeänä.

    "Kunhan vaan olonsa matalassa majassani tulisi hänelle
    siunaukseksi! Nuorten mielet helposti viettyvät, ja aivan
    helposti tämän mailman turhuuteen, ah, vähän näyttävät he
    panevan arvoa vanhempain neuvoihin ja kehoituksiin. Ja nuorta
    tyttöä uhkaa turmio suuressa kaupungissa, jotta meidän
    kaikesta sydämestämme tulee rukoilla ja toivoa rakkaalle
    Kristinallemme, että hän tukkisi korvansa kaikelle mairittelulle
    ja kiusaukselle ja sitä vastoin aukaisisi ne kokeneitten
    kehoituksille.

    "Niin, kallistakaamme kaikki sydämemme totuuden äänen puoleen;
    kun nyt vielä on meidän kutsumuksemme aika.

                                "Suurella kunnioituksella
                                       _Anders Mo_."

"Niin. se Antti, se Antti!" sanoi Njaedel ihmetellen, "sitähän se
äiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi,
vaan --'"

"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?" mutisi luotsivanhin
ajattelevana, "näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa
Kristinaa."

"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?"

"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä
auki --"

"Ja puhua Antin kanssa -- kirjoita silleen, luotsivanhin! -- että hänen
pitää totella Anttia kaikessa."

Luotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli
hankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti "Rakas Kristina!" Sitten
ajatteli hän kauan.

"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?"

"Ei ole koskaan kysymystä siitä!" vastasi luotsivanhin mahtavana ja
kirjoitti:

    "Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli
    Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle
    kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan
    isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun
    jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on
    nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni -- niin, nyt siitä
    on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se
    oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun
    1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen
    navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle
    päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja
    hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä;
    vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole
    tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden
    tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat
    häneen.

    "Nyt on täällä merellä myrsky joka päivä, eikä yhtään purjehtiaa,
    joka onkin parasta, sillä täällä on kuunpimennystä ja meripimeää,
    vaan höyrylaivat eivät välitä mistään mikä minusta on tunnusmerkki
    erittäinkin sen vuoksi että ne ovat typi tykkänään raudasta, vaan
    luin muutamasta sanomasta, että nyt on laivoissa kaikki raudasta
    aina mastot ja köydetkin, joka minusta näyttää olevan helkutan
    suuri vale. Isäsi voipi hyvin, piti sanomani.

                                       "Harras ystäväsi
                                      _Lauri Seehus_."

    "Jälkikirjoitus: Voit sanoa sedällesi, että rahat, joista hän
    kirjoitti, tulevat, kunhan isäsi saa kootuksi, vaan kysy eikö
    voisi tulla vähän helpommaksi näitten huonojen aikojen kautta,
    ja käske hänen puhella muuan sana sen kanssa joka on ylempi
    herra kuin nimismiehet, ruotimestarit ja kapteenit, että aivan
    se on sikamainen koko tie Svartmyreen päin, jonka voit sinäkin
    todistaa, vaan nyt se on huonompi kuin ennen."

Kun postimies toi tämän kirjeen, seisoi Kristina hameet käärittynä
pesemässä keittiön ovea, sillä vaikka heillä oli piika teki hän
osaltaan täyden työn talon työssä.

Valtioneuvokselle oli myös sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka yleensä
jätetään porttivahdille.

Alfred Bennechen tuli alas mennäkseen kansliaan, ja kun hän näki postin
olevan pöydällä porttikamarissa -- ovet olivat auki, kun oli huoneitten
siivous -- käytti hän mielellään sopivaa tilaisuutta.

Kristina oli vaan huoneessa kun hän näki kuka se oli. Hän virutti
pesurievun sankkossa ja pisti vahvat valkoiset käsivartensa oikein
syvälle liasta harmajaan veteen. Sitten hän väänsi rievun, pani
kelpolailla santaa siihen ja rupesi taas pesemään ovea, juurikuin olisi
pitänyt maalaus hangata pois.

"Hyvää huomenta, neiti Kristina!" huusi Alfred, iloisesti hypätessään
huoneesen; vaan kun hän näki kuinka vähän vaikutusta hänen odottamaton
tulonsa teki, meni hän noloksi ja jatkoi: "Suvaitsetteko että saisin
silmäillä postia? Ehkä olisi joku kirje pieneltä morsiameltani."

Vaan eipä tämäkään näkynyt vaikuttavan tuon enempää. Tuo hankaamisen
tuskallinen ääni kävi hänen korviinsa; häntä myös suututti nähdessään
Kristinan mielellään olevan siinä puvussa ja tuossa halvassa työssä --
ja että hän ei ollut häpeissään siitä!

Kaksi miestä meni muutaman kadunpuoleisen akkunan ohi. Alfred katsoi
ylös: "Kas tuossa oli setänne ja -- niin, Juhana, tiettävästi! Hän
aikoi juuri kääntyä portista sisään. Veljeni on kai tavallisempi vieras
täällä alhaalla kuin tuolla ylhäällä -- vai?" Vaan kun hän kääntyi,
näkikin että Kristina oli ottanut sankonsa keittiöön ja sulkenut ovet
kiinni.

Vihastuneena viskasi hän sanomalehden ja meni. Portailla kohtasi
hän Mon, joka tervehti niin kunnioittavan tuttavallisesti.
Antti setä tarkasti postin ja valitsi ne kirjeet, jotka hän veisi
valtioneuvokselle kansliaan. Kun hän löysi luotsivanhimman kirjeen
Kristinalle, huusi hän häntä sisään.

"Kristina", sanoi hän vakavasti, kun hän oli ojentanut hänelle kirjeen.
"jotain on, josta minun pitää puhua. Valtioneuvoksen pojat käyvät
täällä usein sinun luonasi --"

"Ovi oli auki, ja niin tuli kandidaati sisään --"

"Niin, minä en tarkoita niinkään Alfredia, vaan tohtori, näetkös --"

"Hän ei ole ollut täällä", kiiruhti Kristina vastaamaan.

"Ei, ei, vaan minä näin hyvin, että hän oli tänne tulossa. Niin,
näetkös, rakas Kristina", jatkoi hän ystävällisesti ja piti kättään
Kristinan olkapäällä -- Kristina oli vähän pitempi kuin hän -- "suuren
kaupungin elämä tuottaa monta kiusausta nuorelle tytölle. Sitä paitse
tulee sinun ajatella kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen
valtioneuvokselle ja kuinka ilkeätä olisi minulle, jos heille sattuisi
joku harmi, johonka minä tahi joku omaisistani olisi syypää. Tätä et
ehkä nyt ymmärrä, vaan pyydän että olet varovainen ja riiput heissä
käsiini, jotka tahtovat sinun parastasi."

Hän taputteli Kristinaa poskelle ja meni kirjeineen.

Ei Kristina ymmärtänyt tätä, ei ainakaan täydelleen. Hänestä oli
nähtävästi haavetta, että setänsä tarkoitti nuorten herrain käyvän
hänen tähtensä. Vaan millä tavoin jotain harmia tapahtuisi
valtioneuvokselle, hän ei käsittänyt. Kristina oli viisas ja
ymmärtäväinen talonpoikaistyttö, joka täydelleen tiesi erotuksen
valtioneuvoksen pojan ja alhaisen maalaistytön välillä.

Vaan kuitenkin tuli hän levottomaksi, kun luotsivanhinkin toi
kirjeessään samoja varotuksia ja viittauksia. Vaan mitä hänellä on
tehtävänä? Kandidaatia katseli hän niin vähän kuin mahdollista, ja
mahdoton oli hänen sanoa vakavalle, kelpo tohtorille suoraan ettei hän
saanut käydä luona, niin harvoin kuin se tapahtuikin. Hän laski
tarkalleen; olipa neljätoista päivää kulunut siitä, kun hän puhutteli
tohtoria.

Antti setä oli niin kummallinen; eipähän saanut hänestä oikein selkoa;
siivo hän kyllä aina oli, vaan Kristina tunsi kuitenkin jonkinlaista
pelkoa hänestä.

Väliin iltasilla -- Antti setä tuli aina myöhään kotia -- kun hän meni
Kristinan huoneen läpi, istahti hän tavallisesti hänen sänkynsä
laidalle ja puheli vähän. Vaan Kristina ei aina ymmärtänyt mitä hän
sanoi, joko sentähden että hän itse oli unissaan tahi setä väsyksissä,
kun hän puhui niin epäselvään. Vaan hän taputteli häntä niin
ystävällisesti, sanoessaan hyvää yötä.

Tohtori Bennechenillä ei ollut onnea mennessään ulos tavatakseen
Kristinaa.

Halu paloi hänessä joka päivä, vaan hän pelkäsi kohtaavansa Alfredia;
eipä hän halunnut tavata Motakaan, ja ylipäänsä oli näillä
koematkoilla hänen omatuntonsa paha juurikuin olisi hänellä ollut aie
tehdä jotain oikein pahaa.

Yleensä hänen matkansa päättyivät niin, että hän meni ohi ja katsoi
alas akkunasta, tahi meni hän yläkertaan tervehtimään äitiänsä siinä
hienossa toivossa, että hän kohtaisi Kristinaa portilla tai käytävässä.

Hän näet sen oli rakastunut Kristinaan ja hän tiesi rakkautensa hyvin.

Eikä hän kuitenkaan ollut iloinen, mikä on tavallista, kun rakkaus
pulppuaa suonissa lämpimänä virtana.

Ensinnäkin oli hän tietämätön minkä vaikutuksen hän olisi tehnyt
Kristinaan. Hän luuli, että Kristina, joka oli terve ja kaunis,
tuntisi vastahakoisuutta semmoista rampaa vastaan kuin hän itse oli.
Sillä tohtori luuli, että hän nilkutti enemmän kuin nilkuttikaan.

Ja sitten oli hän mustasukkainen Alfredille -- hiljaisesti,
sisällisesti, raivoisasti tunsi hän mustasukkaisuutta veljeänsä
kohtaan, joka kaikkialla oli ollut hänen tiellänsä, kaikilla tavoin
suosittu ja pilattu, ja jonka syntein tähden hän vuosien kuluessa oli
saanut niin monta selkäsaunaa.

Ja vihdoin oli Juhana Bennechenillä salainen, synkkä epäilys itsestään
ja ylimalkaan tulevaisuudestaan.

Senpä tähden rakasti hän lempeään, jonka hän tunsi nousevan, kuni
rakastetaan kipeää lasta. Hän antoi voimakkaan tunteen ympäröidä koko
olentonsa ajattelematta vastuksia; ja hän kantoi rakkauttaan hyvin
säilytettynä rehellisessä rinnassaan hiljaisella surumielisellä ilolla,
sen ohessa kun hänellä ei ollut vahvaa uskoa siitä, että se tuottaisi
hänelle mitään onnea.

Oli kylläksi aihetta levottomuuteen, vieläpä onnellisimmassa
tapauksessakin: Kristina todellakin piti hänestä. Mitä valtioneuvoksen
rouva sanoisi! Ja jos hän vielä saattaisi ajatella mahdolliseksi
asettua äidin kieltoa vastaan, miten ja missä saisi hän rohkeutta astua
isänsä eteen ilmoittamaan hänelle, että hänellä on aikomus naida
talonpoikaistyttö!

Tämä isä, niin kaunis ja mahtava, oli Juhana Bennechenin silmissä
rehellisyyden, ylevyyden ja jalouden esikuva.

Kun vastustuspuolueen lehti asettui hallitusta vastaan, luki tohtori
sitä hiljaisella vastustuksella isänsä puolustukseksi.

Eihän se ollut mahdotonta, että hallituksessa olisi henkilöitä, jotka
tarvitsisivat moitetta, vaan että valtioneuvoksessa Bennechenissä olisi
jotain valituksen siaa, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan.

Kun äiti pani kauniisen Alfrediin kaiken hellyytensä ja sitä oli vaan
hiukkanen jälellä "molemmille toisille huono-onnisille", kuten hän
sanoi Hildasta ja Juhanasta, oli isä melkein samanlainen kaikkia
lapsiaan kohtaan, niin, tapahtuipa että hän uskalsi vastustaa
vaimoaankin kun tämä turmeli Alfredia aivan tuhmasti.

Tästä oli tarpeeksi Juhanalle, joka tässä suhteessa ei ollut turmeltu;
ja kuta vanhemmaksi hän pääsi, sitä suurempi kunnioituksen tunto kasvoi
hänessä isäänsä kohtaan, jotta se vihdoin tuli melkein hänen
uskonnokseen.

Vaan nythän oli juuri isän etevin omituisuus, hänen elämänsä periaate:
kaikki piti olla arvokasta, ylevää, virheetöntä; sen nyt Juhana tahtoi
rikkoa, ja juosta päin myrskyä, tehdessään semmoisen suunnattoman teon,
että nai pitkän, punatukkaisen talonpoikaistyttöretukan.

Juhana ajatteli mitä isä sanoisi ja tekisi, jos hän saisi vihiä
vanhimman poikansa hullutuksesta. Pitkän tuumailun perästä hän sai
vasta luvan hakiakseen köyhäin lääkärin viran muutamassa kaupungin
ulkosopukassa ja mitä se oli tämän suhteen?

Vaan aina kun tohtori tuli näin pitkälle ajatuksissaan, hän jotenkin
tyydyttävällä tunteella lausui: "Niin mitäpä siitä on miettimistäkään;
Kristina ei kuitenkaan välitä minusta niin vähintäkään."



IX.


Kun Mortensen rupesi toimittamaan "Kansan ystävää", pantiin
sanomalehdelle nimeksi: "Kansan todellinen ystävä", ja kohtalaisen
asunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se
nyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.

Kuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella
kannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan
muutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan
seuraavasta neljännyksestä alkain.

Tämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista
väkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. "Kansan
todellinen ystävä" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen
tulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.

Ekstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen
lukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä
nykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla
virkasääty, joka oli kansan ydin -- kun tukkukauppias Falck-Olsen astui
sisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi
tukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli
kokoutunut "Kansan todellisen ystävän" ympärille, ja kukin meni
paikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.

Hansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka
kuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä
ensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle,
ulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava
esimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa
vastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen
ylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa
kaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun;
jollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen
äijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.

Kun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän
ymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat
ylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä,
tulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli
tyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.

Vaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista
ajoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.

"Niin, niin", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden
käsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen,
"kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi
kieltää, vaan me toivomme."

"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa
on. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja
menee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin
ryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia,
joka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt
menee se ihan männikköön!"

Näitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen.
Hän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä "rahan
hankkimisen vaikealla työllä", "suurilla apurahoilla", ja moisilla
ikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan
Osakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen
tähden leikillisesti: "Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen
teidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit
näyttävät --"

"Minä viisi vuositileistä", vastasi Falck-Olsen, "mikä on tehdessä
hyviä tilejä, senhän taitaa vaikka mikä tökerö tätä nykyä. Vaan
kelvollista asiain johtajaa kaivataan johtokunnassa. Mitä hiittä niistä
on noista oppineista lakimiehistä, jotka eivät ilmoisna ikänään ole
olleet asioissa -- kaikilla näillä valtioneuvoksilla, asianajajilla ja
asessoreilla -- ne eivät ymmärrä asiaa, ei totta tosiaan! Ei he ymmärrä
niin vähän vähääkään."

Nytpä valtioneuvos ymmärsi minne "asia" veti; hän naputteli sormiaan
varovasti ja sanoi: "Olette todella osaksi oikeassa, ystäväni --
suureksi osaksi; mutta --" hän pysähtyi, hypelöi ystävänsä
takinkaulustan kulmaa vasemmalla puolen, lisäten: "on toki kummallista,
kummallista ja valitettavaa, että mies moinen kuin te ei ole
kunnianhimoinen."

"Hä?" kysyi tukkukauppias ja katsoi epäileväisesti.

"Eikö tule mieleenne koskaan, että te kerrassaan liian vähän käytätte
vaikutusta, joka teillä on -- tahi ainakin voisi olla? Nähkääs nyt
esim. Osakepankissa, jota mainitsitte: jos vanha valtioneuvos Falbe
lähtee pois johtokunnasta, kuten hän varmaankin tekee seuraavassa
yleisessä kokouksessa, niin olisihan se johtajanpaikka jonkin arvoinen
teille."

"Kyllä, sitäpä juuri haluankin!" lausui tukkukauppias.

"Mahdotonta, sen pahempi! Aivan mahdotonta, ystäväni!" vastasi
valtioneuvos, kulkien taas edes takaisin lattialla.

"Vai niin! Saanko kysyä miksi niin?"

"Siksi että konsuli Lind nähtävästi haluaa saada avonaisen johtajan
paikan!"

"Haluaa! Haluaa! Onko mokomaa kuultu!" huudahti tukkukauppias ja nauroi
pakollisesti. "Olisi hauskaa kuulla minkätähden aina kaikki käy kuin
itsestään sille suosiolliselle herralle; eihän hänkään ole isompi
pohatta kuin minäkään."

"Ei, ei suinkaan, vaan hän on luotettava."

"Mitä herra valtioneuvos tarkoittaa sillä? Enkö minä ehkä ole
luotettava mies?"

"Tyyntykää, tyyntykää, hyvä ystävä!" sanoi valtioneuvos Bennechen
hymyillen ja painoi hänet istumaan tuolille. "Pyydän saadakseni
selittää teille tarkoitukseni esimerkillä. Te piditte, kuten muistatte,
pari kuukautta sitten pidot, loistavat kemut, voin sanoa; siellä ei
puuttunut mitään, kaikki oli kaunista, virheetöntä, arvokasta, sanalla
sanoen, kuten piti ollakin. Ja kuitenkin -- antakaa huomautan teille
erityistä kohtausta."

Nyt oli valtioneuvos mieliaineessaan. Pieniä salaisia toimintoja
kahdenkesken lukittujen ovien takana, kas se asema josta hän enin oli
mielissään. Hänen puheensa sai silloin salaisen, tuttavallisen äänen,
juurikuin hän joka hetki sen mielisuosioksi, jonka kanssa hän puheli,
aukaisi sydämensä, puheli siitä jota hän muutoin ei uskonut kellekään,
ja oikeastaan mieluummin olisi salannut; kaikki kävi siten, jotta läksi
hänen luotaan siinä vakuutuksessa, että oli saavuttanut valtioneuvos.
Bennechenin täydellisen ja jakamattoman luottamuksen ja kaikki
hallituksen salaisuudet oli hänen tiedossaan. Ja kuitenkin sanottiin
hänestä, että hänen pääasiallinen omituisuutensa valtiomiehenä oli
erinomainen tunnollisuus, kun asioita oli salassa pitäminen.

Hän siirsi tuolinsa aivan tukkukauppiaan viereen, käänsi kauniit,
avoimet kasvonsa häneen päin ja jatkoi: "Saattaa näyttää kummalliselta,
että vieras arvostelee talonväkeä, vaan mehän tunnemme toisemme, ja
koska olemme juuri siinä puheaineessa, sallittakoon minun lausua
muutamassa suhteessa hämmästystäni teidän kutsuistanne."

"Vai niin --? Sitä en ymmärrä."

"Näetkös, hyvä ystäväni, se tapaus, josta tahdon teille huomauttaa, oli
illallispöydässä, joka -- sivumennen mainiten -- oli oivallinen --
teidän työhuoneessanne. Kuten epäilemättä muistatte, väiteltiin siinä
politiikista --"

"Niin, vaan tietäkää, herra valtioneuvos, samaahan tehdään varmaankin
kaikkialla tänä aikana. Mainitkaa minulle joku seura, jossa ei puhella
politiikista?"

"Niin, siinäpä se juuri on", huudahti valtioneuvos, "puhellaan
politiikista kaikkialla, siinä olette oikeassa, kerrassaan oikeassa.
Vaan huomatkaa tarkalleen se seikka" -- valtioneuvos löi häntä polveen
samassa tahdissa kuin puhuikin -- "kun _väitellään_ politiikista,
niin merkitsee se, että seura on huonosti yhdistynyt -- siinä on
eroavaisuuksia!"

"Vaan siellähän huoneessani oli pelkkiä ylhäisiä henkilöitä. Sinä
päivänä olin juuri käskenyt monta erinomaista miestä, joita ei minulla
ollut huvi ennen nähdä luonani."

"Aivan oikein! ja sehän oli itse onnettomuus. Siellähän oli miehiä
vaikka minkä värisiä" -- valtioneuvos laski ääntään -- "aina asti
punaiseen! Ja mainittiin monta ikävää asiaa, kovin ikävää, se mun
täytyy sanoa. En itse vuokseni, ymmärrättehän -- minä en välittänyt
vähääkään siitä; aivanhan yleisiä lauseita ja enimmäkseen nuoret
henkilöthän niitä lausuivatkin. Vaan teidän puolestanne, hyvä ystävä,
arvelen ma, että --"

"Uh", keskeytti tukkukauppias ja nousi seisomaan, "siitä minä viisi
veisaan, minä olen itsenäinen mies, selvmade mies, minä en kerjää
keltään mitään!"

"Ei, ei, on kuin sanoin: te ette ole lainkaan kunnianhimoinen, ja se
minusta on valitettava asia, hyvin valitettava." Valtioneuvos kulki
edestakaisin, kertoellen: "hyvin valitettava asia."

"Hm -- kunnianhimoinen!" sanoi Falck-Olsen vihdoin äreästi, "kyllä
varmaan olen kunnianhimoinen, ainakin niin paljon että toivon -- toivon
saavuttavani sen vaikutuksen, mikä minulle kuuluu. Vaan politiikin
kanssa en luule minulla olevan mitään tekemistä, sitä olen teille
sanonut tuhannen tuhatta kertaa; minä en kuurra en kaarra mihinkään
puolueesen, minä olen välillä -- eli oikeammin sanottuna: minä olen yli
politikin!"

Hän oli ylpeä tästä hyvin sointuvasta lauseesta, vaan valtioneuvos
käänsihe häneenpäin, kohottaen olkapäitään: "Lause, jota käytätte, on
jossakin tilaisuuksissa hyvä lauselma; minä myönnän, että sitä joskus
voi käyttää hyvällä menestyksellä. Vaan, hyvä ystäväni, ollaan
yksimielisiä -- näin meidän kesken -- että se on puhetapa -- eli,
suoraan sanoen: paljasta mielettömyyttä. Ei, on vanha sananlasku
kumminkin parempi: 'Sano minulle kenen kanssa seurustelet, ja minä
sanon sinulle mikä olet.'"

"Mutta -- mutta ketä en olisi saanut kutsua?" kysyi tukkukauppias vähän
säveämmästi.

"Ah, hyvä ystäväni, kuinka voitte uskoa että ryhtyisin
erityisseikkoihin! Minä tarkoitin vaan noin yleisesti että seura ei
ollut yhtäläinen. Useat olisivat ilman mitään vahinkoa voineet olla
poissa, ja taas toisakseen kaipasin minä yhtä ja toista, joka minun
mielestäni olisi pitänyt olla siellä. Suvaitkaa että näistä mainitsen
esim. sanomalehden toimittaja Mortensenin, miehen, joka epäilemättä --"

"Hän tulitikkuineen! Ei kuulkaas -- tiedättekö että se --"

"Minä voin sanoa teille jotain kahden kesken", kuiskasi valtioneuvos.
"sillä miehellä on tulevaisuus, minkälainen lieneekään menneisyys
ollut. Oletteko ottaneet huomioon hänen sanomalehtensä? Teille uskallan
sanoa: sillä lehdellä tulee olemaan merkityksensä -- hyvin suuri
merkityksensä."

Samassa tuli Mo sisään paperikasan kera.

Tukkukauppias ei suinkaan suvainnut kuulijaa. Sen sijaan että olisi
ottanut häntä miehen tavalla kurittaakseen, antausi hän keskusteluun,
jossa -- kuten tavallista -- veti lyhintä virttä.

Eipä hän kuitenkaan tahtonut lähteä lyömättä valttiansa, ja sentähden
sanoi hän puoliääneen:

"Niin, minä tahdoin vaan sanoa teille toivovani varmaan että, kun
äänestys on ratkaiseva asian, Tekin valitsette minua."

Valtioneuvos tunsi ilkeän piston. Tukkukauppias katsoi häneen
keltaisilla silmillään, jotka seurasivat tavallisesti "suuria
apurahoja" ja muita semmoisia ikävyyksiä. Vaan hän ojensi
ystävällisesti kätensä, jättäessään hyvästiä siinä ovensuussa: "No,
niin, kiitos ystäväni, siitä kerkiämme aina puhella. Muuten ajattelen
kyllä, että olemme yhtä mieltä kaikenmoisissa suhteissa."

Tukkukauppias mutisi jotain, jota ei ollut helppo ymmärtää, ja
valtioneuvos sulki oven hänen jälkeen, mielessään vilkas tunne siitä,
että tulevalla kertaa olisi vielä pahempi.

Sitten hän kääntyi Mon puoleen, otti paperit ja pani ne väliä
pitämättömästi pöydälle. "Onko teillä laskut?"

Mo otti esille seitsemän, kahdeksan laskua.

"Niitä on liian monta, enemmän kuin sovittiinkaan!" huudahti
valtioneuvos suutuksissaan. "Saatte sanoa Gluncken rouvalle, että ei
ole tarkoitus että hän myöntyy kaikkiin hänen oikkuihinsa; ei totta
tosiaan se käy laatuun."

"Niin, herra valtioneuvos", sanoi Mo valittaen, "saman sanon minäkin,
vaan Malla Bimbam väittää --"

"Kuka?" kysyi valtioneuvos äkäisesti.

"Ah, pyydän anteeksi -- tarkoitin Gluncken rouvaa, joka väittää että
heillä tätä nykyä on kaikkia tuonlaisia --"

"Hm --" keskeytti Bennechen ja avasi pienen laatikon pöydässään.

Hänen laskiessaan rahoja, sanoi Mo: "Tietääkö herra valtioneuvos kenen
kanssa virkakunnan päällikkö Delphin seurustelee?"

"No, kenen?"

"Hansen äijän."

"Hansen äijän -- joka on tuolla sisällä?"

"Niin; eilispäivänä istui virkakunnan päällikkö koko illan Hansenin
luona, ja kun hän lähti sieltä, pisti hän 40 kruunua rouvan kouraan. --
Minä tiedän ihan varmaan sen", lisäsi vahtimestari.

"Luottamattomia ihmisiä, kenen puoleen kääntyneekin", mutisi
valtioneuvos, pannessaan rahat Mon eteen.

"Tosiaankin, tässä muistaessani -- teillähän, Mo, on luonanne sisarenne
tytär?"

"Veljeni tytär, herra valtioneuvos."

"No niin, minä toivon, että laitatte hänet luotanne. Kas niin, voitte
odottaa tuolla ulkona kunnes soitan."

Valtioneuvos istahti; vaan vahtimestari Mo jäi seisomaan.

"Onko vielä jotain sanomista, Mo?"

"Minä en mielelläni lähettäisi luotani veljeni tytärtä", alkoi Mo
kaikella kunnioituksella.

"Matkarahaa tarvitsee hän luonnollisesti", sanoi valtioneuvos ja
tarttui avainkimppuun, joka vielä rippui pienen laatikon suulla.

"Minä haluaisin pitää häntä luonani", lausui Mo toistamiseen kuivasti.

Valtioneuvos käänsihe:

"Miksi sitten?"

"Siksi -- siksi, että minä haluan niin", vastasi toinen alamaisella
äänellä.

"Ei hukata aikaa, Mo. Vaimoni sanoo, että hän panee poikain päät
pyörälle; minä olen luvannut, ja pois pitää hänet laittaa."

"Pyydän anteeksi, herra valtioneuvos, vaan minun täytyy saada pitää
hänet luonani", vastasi Antti Mo ja poistui pieneen eteiseensä.

Valtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo
teki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki
täydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni
kohtaus rouvansa kanssa.

Pieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan
päällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon
tuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja
neuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus
viraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja
jokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.

Antti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan,
ja kaikki nostivat silmänsä "työstään", kun hän kuleksi, niin
salamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka
rippui.

Valtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi
hän: "No, oletko määrännyt?"

Valtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa
ihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää
mahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:

"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan --"

"Mikä on ollut esteenä?"

"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois."

"No -- aina se sama Mo", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan
ähmeissään. "Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä
kämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet
hänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan."

"Ha, ha, ha, Mo raukka!" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut
tulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta,
vastatessaan: "ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää,
että tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän
voin suoraan käskeä Mon --"

"Niin, luuletko ettei ole jo aika käyttää valtaasi, jos sinulla on
sitä? Sinä et tiedä mitä tyhmyyksiä Juhana tekee; Alfred puhuu
tuhansista tapahtumisista --"

"Anteeksi, vaan sen, minkä minä olen huomannut, käy Alfred yhtä usein
porttikamarissa kuin Juhankin."

"No niin, mitä sitten? Alfred on ymmärtäväinen -- joka tietää herrain
tapoja! Jos hän hyväileekin köyhää tyttöä, niin tiedämme mikä on
tarkoitus. Vaan Juhana, näes, sinä et ole koskaan huomannut kuinka
vaarallinen Juhanan luonto on, kuinka sanomattoman tyhmä hän on --
meidän kesken sanoen. Jos hän saa jotain päähänsä, on hän valmis
tekemään suurimpia pöljäntöitä: niin, en kummailisi ollenkaan, jos hän
jonakuna päivänä tulisi kertomaan meille, että hänellä on vakaa aikomus
ottaa aviopuolekseen semmoinen nainen."

"Voi, rakas Adelaide, kuinka saatat ajatella semmoista. Se
luonnollisesti ei saisi tapahtua -- ei millään ehdoilla --
luonnollisesti!"

"Niin, niin, minä olen nähnyt monta semmoista tapausta", vastasi
Bennechenin rouva. "Sanotaan niin kauan: se on mahdotonta, kunnes
vahinko on tapahtunut, ja sitten istutaan häpeässä korvia myöten. Ei,
semmoista pitää estää aikoinaan, se on minun ajatukseni, ja pois pitää
hänet laittaa, tuo inhottava, punatukkainen olento! Ajattelehan,
Daniel, semmoinen hirveä aju."

"Niin, vaan sinä tiedät, että Alfred myös --"

"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain
taiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen
iho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse -- minä
luulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni."

Tämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti
taistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.

"Missä on Alfred?" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti
oli ruokahuoneessa.

"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle", vastasi valtioneuvoksen
rouva; "hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan
kansliasta Eriksenin -- sinä tiedät, hänen ystävänsä -- kandidaati
Eriksenin luo, joka on kipeänä."

Valtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin
tauti oli hyvin pitkällistä.

"Mutta Hilda? Missä on neiti?" kysyi rouva.

"Neiti tulee heti", vastasi emännöitsiäneiti, "hän käski piian sanoa
hänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa."

"Kuules Daniel", kuiskasi rouva. "Tuo viekas olento alkaa luikerrella
siellä sisarensa luona."

Kun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta,
vaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän
vaiti.

He söivät siis päivällisensä ääneti -- jokapäiväinen aterialla olo,
muikea ja ikävä.



X.


Koko talven oli luotsivanhimmalla kiiru Njaedelin kirjeitten
kirjoittamisesta. Ensiksi Kristinalle, ja sitten Antille tuosta
samasesta "jutusta", joka ei koskaan päässyt päättymään.
Luotsivanhimman päässä alkoi pyöriä vähäinen luulonajatus tuosta Antti
sedästä; ei mahtanut kaikki nuo rahat, joita hän lakkaamatta vaati.
olla oikealla tolalla. Vaan sitä hän vähin hyväksyi, mitä Antti
kirjoitti Kristinasta viime kirjeessään.

Vaan ei ollut hyvä sanoa pahaa sanaa veljestä, sillä Njaedel vain
suuttui. Ja luotsivanhimman piti lähettää Njaedelin säästörahoja ja,
kun ne olivat lopussa, hänen täytyi auttaa häntä lainalla.

Njaedel oli ikäänkuin riivautunut "jutusta"; hän ei ajatellut muuta, ja
joka päivä hän odotti kuninkaalta tulevaksi sanan, että hän oli
oikeassa.

Sitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia,
joita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi
kerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä
Anttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon
kaikkiin.

Sentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan
hänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki
hyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin
kaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja
neuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä
helmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:

    "Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta
    rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua,
    sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee
    rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta
    ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen,
    niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä
    toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa
    ajan pitkään."

Kristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin
menevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli
jo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja
Kristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.

Hilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen
kaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.

Kristina tarkasteli häntä ihmeissään.

"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on
kieltänyt minua käymästä sinun luonasi."

"Miksikä?" kysyi Kristina vakavasti.

"En saata sitä sanoa", vastasi Hilda ja katsoi muualle, "vaan minä olen
varma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo."

"Mitä sanoo äitisi?" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.

"Elä kysy minulta, Kristina!" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.

"Minä tahdon sen tietää", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta
kiinni.

"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä --"

"Kutka?"

"Minä ja -- ja --"

"Ja? Kuka muu?"

"Pojat -- Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä
pelkään vaan niin mammaa."

Kristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi
Hilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.

Vaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi
ymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia
luokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään:
houkutella miehiä puoleensa -- "erittäinkin Juhanaa", sanoi neiti;
tohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!

"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo."

"Silloin näyttäisit, että he ovat oikeassa", vastasi hän tyynesti.

"Tiedätkö sinäkin?" huudahti Kristina? "Vaan mitä sitten olen tehnyt?"

"Et ole Jumalan kiitos tehnyt mitään, rakas Kristina, eläkä ole
peloissasi. Kyllä minä pidän huolen sinusta. Olen sanonut sen
valtioneuvoksellekin."

"Valtioneuvokselle -- tietääkö hänkin? Minä tahdon päästä kotia --
antakaa minun mennä kotia, setä!" pyysi Kristina liikuttavasti.

"Minä pelkään, eitä kotona pitäisivät pahana, jos sinä sen vuoksi
menisit kotia", sanoi Antti setä.

"Sen vuoksi", kertoi Kristina itsekseen, luotsivanhimman viittaukset ja
varoitukset juohtuivat hänen mieleensä; tästä kaikesta syntyi hirveä
sekamelska, hän tunsihe aivan avuttomaksi.

"Vaan mitä minun tulee tehdä?" puhkesi hän kysymään ja pani kätensä
ristiin.

"Ole huoleti Kristina! Kyllä minussa on miestä suojelemaan sinua sekä
valtioneuvosta ja hänen rouvaansa vastaan, ja jos joku lähestyy sinua
tahi suututtaa sinua, niin tule vaan minun luo;" niin sanoessaan
oikaisihe Antti setä ja puristi Kristinan kättä hyvin lämpöisesti. Tämä
tyynnytti Kristinaa. Se oli toki hyvä, että hänellä oli setä, mihin
luottaa; kaikkia muita alkoi hän pelätä, ja hän päätti pysyä erillään
muista.

Kristina otti luotsivanhimman kirjeen ja istui kirjoittamaan vastausta;
hän ei tahtonut, että kotona aavistettaisiin jotakin olevan tekeillä:

    "Rakas isä ja luotsivanhin! Ajatukseni ovat aina luonanne; ja
    vaikka ikävöin sydämestäni surumielellä monta kertaa, niin
    tulee mun kiittää kuitenkin Jumalaa, että voin hyvin ruumiin
    ja sielun puolesta. Ensiksi tulee minun kertoa, että setä sanoo
    riitajutun loppuvan; hän kirjoittaa itse jonakuna päivänä, vaan
    hänellä on niin kiire ja sanoo hänellä olevan paljon vaivaa isän
    jutusta, ja rahaa sanoo hän tarvittavan enemmän, jouduttaakseen
    asiaa oikein. Vaan kaikki sanovat, että Antti setä on paras mies
    kansliassa, ja hän on oikein hyvä minua kohtaan, ja minun oloni
    on kaikin puolin hyvä.

    "Täällä ei ole mitään merta, vaan ainoastaan samakkoa vettä,
    joka haisee pahalta eikä ole niinkuin se meri siellä kotona;
    vaan laivoja on kovasti ja suuria kivi- ja puurakennuksia,
    jotka ovat niin korkeita, etten vertaa ole koskaan nähnyt.
    Vaan nyt lopetan lausuen sydämellisiä tervehdyksiä rakkaalle
    isälleni ja luotsivanhimmalle.

                                    "Rakkaalta tyttäreltäsi
                                      _Kristinalta<_."

       *       *       *       *       *

Hilda Bennechen oli kutsunut muutamia ystäviään luokseen illanviettoon,
vaikka hän oli haluton seuranpitoon. Hän oli sekä vihoissaan ja
pahoillaan siitä, kun hän oli käynyt Kristinan luona; vaan hänen
pelkonsa äitiään kohtaan oli itse asiassa niin suuri, että hän vapisi
hänen edessään kuin pieni tyttö, vaikka hän nyt oli täysikasvuinen.

Pienuudesta pitäen oli hän kuullut "onnistumattomuudestaan." Hän oli
tottunut käsittämään äitin surua ainoan tyttärensä rumuudesta enemmän
soimaukseksi kuin valitukseksi. Ja siihen oli rouva Bennechen itse
isosti syypää.

Sillä hän, joka itse oli niin kaunis ja joka pani suurimman arvon
ulkomuotoon, kävi väliin kärsimättömäksi ja valitti katkerasti, jotta
häntä juuri piti kohtaaman se rangaistus, että piti synnyttämän
tuonlainen tytär mailmaan. Ja monta kertaa Hildan kasvatuksen aikana
tapahtui, että äiti, kun oli koristellut tytärtään parhaiten kuin
taisi, viskasi vihdoin kaikki menemään, purskahti itkuun ja huudahti:
"Mitä se auttaa? Sinä olet ja pysyt onnistumattomana, kerrassaan
onnistumattomana!"

Kaikki äidin kyyneleet tunkihe syvään Hildan hellään mieleen. Ja
kaikki, mitä vuosien vieriessä heräsi hänessä, kutistui
toivottomuuteen, ja hän pelkäsi niin äitiään, jotta hän ei melkein
tohtinut liikkua, kun tämä oli läsnä.

Hilda neiti oli 23 vuotias. Kotona hän ei saanut tehdä mitään hyötyä,
siellä oli emännöitsiäneiti, ja seuraelämässä pysyi hän rumuutensa
vuoksi ainoastaan kärsittynä alttiina vähäisille lukemattomille,
katkerille nöyryytyksille, joita niin runsaasti tuhlataan rumille ja
vähäpätöisille, jotka kotoutuvat loukkoihin.

Hildan ainoa ilo oli Juhana; molemmat onnistumattomat pysyivät yhdessä.
Kerran Hilda oli saanut luvan lukeakseen kotiopettajattaren opinjakson;
valtioneuvoksen rouvan mielestä oli naissivistys "johonkin määrin"
kohotettava -- vaan kun Hilda suuren ahkeruuden tautta, sillä hän ei
ollut niin erinomaisen hyväpäinen, oli saanut arvokkaan tietovaraston,
ei annettu hänen ottaa tutkintoa; se ei sopinut hänelle. Sen pituinen
se.

Hilda Bennechen ei ollut onneton eikä onnellinen. Hänen elämänsä oli
aivan väritön, vieläpä värittömämpi kuin nuoren naisen elämä
olosuhteissaan tavallisesti on; sillä hänen näöstään ei ollut eroavia
ajatuksia, jotta häneltä puuttui kerrassaan pieniä voittoriemuja eli
tappioita, joita muutoin nuorisolla on. Hän oli kerran kärsinyt uhka
tappion: hän syntyi semmoisenaan kuin oli; ja sillä seuralla, johon hän
kuului, ei ollut tarjottavana hänelle mitään erinomaisempaa muutosta.

Senpä tähden Delphinin viime talvinen lähempi seurustelu oli tehnyt
häneen suuren vaikutuksen. Ei hän laiminlyönyt koskaan franseesia ruuan
jälkeen, kun he olivat kemuissa, ja heistä tuli vähitellen hyvät
ystävät.

Toverinsa kiusasivat tavallisesti Hildaa kamariherralla, ja Sofia
Falck-Olsen pani puhetta alkuun nyt, kun naiset olivat tulleet
teepöydän ympärille: "Mitenkä se oikeastaan olikaan kamariherra
Delphinin kihlaus? Sinä Hilda mahtanet sen tietää?"

"Minä? Mistä minä sen tietäisin?" kysyi Hilda ja punastui.

"Niin, sinähän olet ainoa, ainakin meistä monista, jolle on suotu se
erinomaisuus, että saat tanssia kamariherran kanssa."

"Elä usko, että minä pidätän häntä siihen. Minä päinvastoin sanon joka
kerta ettei hänen tarvitse vaivata itseään tuolla franseesilla, jollei
hänellä ole halua", vakuutti Hilda.

"Oh, minä voin hyvin ymmärtää, että hän arvelee olevansa pakotettu
jatkamaan, kun kerran on alkanut. Vaan lisäksi", jatkoi Sofia vähän
ilkeästi, "sehän oli vain selvää pilaa se ensi kerta; se tapahtui
meidän syyskemuissa, jos en väärin muista."

"Minä voin kertoa teille Delphinin kihlauksesta", huudahti Karolina
Hjelm, kuunneltuaan tällä aikaa rippisaarnaa Lovisalta, joka istui
etäällä sohvassa; "hän kihlasi muutaman mammani serkun, vaan kahdeksan
päivää sen jälkeen pakottivat sukulaiset tyttären purkamaan kihlauksen;
nyt on hän naimisessa muutaman maanomistajan kanssa Ruotsissa."

"Niin, kiitos kertomastasi, sen tiesimme jo ennaltaan", vastasi
Karolina mahtavampana; "vaan minkä vuoksi he pakottivat purkamaan=?"
Sofia tunsi heikkotuntoista huvitusta kaikesta, mikä koski Delphiniä.

"Niin, luuletko etten tiedä sitäkin?" vastasi Karolina; "sentähden se
tapahtui kun tulisi ilmi muuan häpeällinen huhu Delphinistä ja
muutamasta rouvasihmisestä siellä länsirannalla, jossa hän oli
valtuutettuna. Ja voin sanoa sinulle myös kuka se oli se rouva, jos
haluat tietää, hän oli kandidaatti Hiorthin sisar -- nyt tiedät!"

"Hiorthin sisar! Semmoinen sattuma!" huudahti Sofia ja unohutti
mahtavuutensa, "silloinpa saan kaikki tietää, häntä voin minä
pyöritellä kuin hansikasta."

"Oliko se todellakin häpeällinen se huhu?" kysyi Hilda epävarmasti.

"Se oli kaikkein, kaikkein hävyttömimpiä", vastasi Karolina varmasti.

"Mitä joutavia", arveli Sofia, "se ei varmaankaan ollut pahempi
useimpia senlaatuisia huhuja. Elköön kukaan luulko, että herrat ovat
semmoisia hyvyyden esikuvia, eikähän se olisikaan hyvä jos niin olisi."

"Mitä tuumailet, Sofia?" kysyi Lovisa kauhistuen. "Niin, sinä ja sinun
kunnon Hannusi! --

"Minä tarkoitan sanoillani, että kokemattomat, liian hyvät herrat ovat
ikävämpiä, tympeimpiä, mitä minä tiedän."

Tämä lauselma pantiin väittelyn perusteeksi. Vaan heidän innokkaimmasti
puhellessa, näyttäytyi valtioneuvoksen rouva ovessa ja sanoi: "Hyvää
iltaa, pienet tyttäret! No, täällähän on keskustelu vauhdissaan! Varo
Hilda, sinä panet kupin niin täperälle. Tässä on kaksi nuorta
kavaljeeria, jotka pyytävät parin kupillista teetä, jos naiset
suvaitsevat?"

Ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen näkyivät nyt valtioneuvoksen rouvan
takaa; näitten molempain ystävien kesken oli vannomalla vahvistettu
lupaus, että he koettavat voittaa rakastettunsa suosiota, suhteitten
samallaisina ollen. Alfred otti sentähden Hiorthin mukaansa, kuu Sofia
oli Hildan luona.

Oli jo pimennyt, ja rouva Bennechen antoi sytyttää lamput suuressa
salissa, jotta valo tuli varsinaisesti puoleksi aukinaisen portierin
kautta kamariin, jossa nuoriso istui puhelemassa ja nauramassa.

Alfred johti puhetta suurella taitavuudella, ja Sofia neiti nauroi ja
keimaili hänen kanssaan.

Jonas Hiorth oli valinnut toisen tavan. Hän istui kaukana
puolipimeässä, ääneti ja synkkämielisenä, ja kun Sofia katsoi häneen,
loi hän häneen silmäyksen merkitsevän: kavala käärme; kuitenkin
rakastan sinua!

Keskustelu tuli vilkkaaksi, olematta kumminkaan mistään määrätystä
asiasta: naurettiin, puhuttiin pisteliäästi, kiusattiin toisiaan,
oltiin ilkeitä eli miellyttäviä, kuinka sattui.

Tohtori Bennechen tuli, vaan kun hän kuuli naurua kamarista, ajatteli
hän mennä pois.

"Elä mene, tule juomaan kupillinen kuumaa teetä, Juhana", huusi Hilda
hänelle.

Juhana tuli sisään ja tervehti seuraa, vaan meni takaisin saliin
teekuppineen. Hän oli huonolla tuulella, sillä portilla hän oli
kohdannut Kristinaa, ja hän oli mennyt sivu eikä ollut huomaavinaankaan
tohtoria.

"Oppinut veli herrani on noussut liian monta porrasta ylös tänään!"
huudahti Alfred kamarista.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Sofia, joka huomasi äänestä, että
jotain se merkitsi.

"No, minä sanon, veljestäni portaat eivät ole mieluisia, hän mielellään
oleksii alakerroksessa, väliin vielä alempanakin."

"Eihän tohtorin sovi pelätä portaita", huomautti muuan neiti, joka ei
ymmärtänyt tarkoitusta.

"Ah, te ette saa tarkkaan tutkistella veljeni myötätuntoisuutta ja
vastenmielisyyttä; kaikissa suhteissa hänellä on eriskummainen
mieliteko. Tiedättekö, kunnioitettavat naiset, esim. minkälainen hänen
naisihanteensa on?"

"Emme, sanokaahan! Voi, sanokaa!" huudettiin.

"Alfred!" huusi tohtori.

"Ensiksikin pitää hänen olla puoli neljättä kyynärää pitkä --
sukkajalassa --"

Naiset nauroivat ja taputtivat käsiään; vaan Hilda ymmärsi minne asia
johtui.

"Alfred!" pyysi hän puoliääneen, "elä kerro!"

Vaan hän jatkoi: "Sitä paitse pitää olla tulipunainen tukka, ja harja
kankea kuin hevosen häntä; talonpoikaista sukua tulee sen olla ja
haista navetalta --"

"Alfred, Alfred!" huusi äiti salista, puoleksi hymyillen toiseksi
toruen.

"Minä tiedän, minä tiedän!" huudahti Sofia, "se on Kristina, pitkä
Kristina, tuolla porttikamarissa -- eikö niin!"

Tohtori laski kupit, jotta ne kalisivat.

"En minä ilmaise veljeni salaisuuksia;" sanoi Alfred.

"Sanokaa eikö se ole Hildan uusi ystävä, Kristina?" kysyi Sofia ja
nojausi Alfrediin päin.

Punastuneena onnistumisestaan, jatkoi Alfred: "Voi, se on koko romaani,
sen voin vakuuttaa. Korkeasukuinen rakastaja, alhainen, vaan erittäin
kelpo tytär; sisar uskollisena ystävänä --"

"Alfred!" huusi Juhana äänellä, joka säpsäytti jokaista.

"No, mutta Juhana --!" valtioneuvoksen rouva sanoi, "Kuinka käyttäyt?
Minä toki pyydän että --"

"Niin, mamma, minä olen sanonut hänelle siitä jo ennen; tätä minä en
suvaitse enempää", sanoi tohtori ja polki jalkaa.

"Mamma", huusi Alfred kamarista, "polkiko hän pitkällä eli lyhyellä
jalalla?"

Juhana lähti ovea kohti, vaan rouva esti häntä: "Mutta Juhana, oletko
järjelläsi tänään? Häpiä, ettet kärsi vähän leikkiä! Jos vaan haluat
rakentaa riitaa, niin olisi parempi, että pysyt poissa. Heillä oli niin
hauska, ennenkuin tulit."

Juhana meni. Vaan kävi kuten valtioneuvoksen rouva sanoi: hän oli
turmellut rattosuuden heiltä. Naiset kuiskailivat kaksittain, eikä
Alfredkaan saanut iloa alkuun.

Vaan sinä iltana, kun he menivät levolle, kertoi rouva Bennechen
miehelleen veljesten välisestä tapauksesta. Koko syyn viskasi hän
kerrastaan Juhanaan ja kuvasi itse tapauksen vielä vallattomammaksi
kuin se oikeastaan olikaan.

"Eikö sinusta ole jo aika laittaa tuo nainen pois?" sanoi hän lopuksi.

"Myönnän, että tämä näyttää arveluttavalta, vaan jos asia on tosiaan
mennyt niin pitkälle, pelkään mä, ettei se hyvää mitään jos tyttö
tuleekin pois. Sillä semmoista luontoa, kuin Juhanan, kiihoittaa vaan
esteet, pelkään mä: hän etsisi hänet ja löytäisi, ja silloin viimeinen
erehdys tulisi ensimäistä pahemmaksi."

"Niin, enkö ole sitä jo sanonut", vaikeroi rouva, "vaan sinä et koskaan
tahdo seurata neuvoani, aina sinä --."

"Tyynny, tyynny vaan, rakas Adelaide! Näes -- jollemme saa tytärtä
pois, niin niin --" Hän piti pienen valtioviisaan välin.

"Niin?" kertoi rouva.

"No niin -- niin lähetämme pojan pois."

Semmoisia äkkipäisiä lauseita oli valtioneuvos mestari laatimaan;
vaimonsa katsoi häntä: "Niin tiedätkös Daniel, se ei olisi mitä
hulluinta."

"Tyynny vaan, rakas Adelaide, niin keksitään aina joku keino. Tiedät
kuinka kernaasti Juhana halusi mennä vuonna Wieniin. Nyt hän saa
matkustaa."

"Ja olla kauan poissa --."

"Ainakin vuosikauden, jos se voi olla joksikin hyödyksi hänelle
tieteessään."

"Tieteessään -- mokoma velikultani!" sanoi rouva leikillisesti; kivi
oli vierähtänyt hänen hartioiltaan.

Vaan ennenkun rupesivat nukkumaan, täytyi valtioneuvoksen luvata, että
heti kun Juhana oli matkustanut, piti hänen pakottaa Mon lähettämään
Kristinan pois, jotta hän olisi aivan tietämättömissä kun Juhana tulee
takaisin ulkomaalta.



XI.


Huhtikuussa piti tohtori Bennechenin matkustaman. Hän tuli niin
hyvilleen, kun isänsä ilmoitti hänelle, että hän sai matkustaa, jotta
hän aluksi melkein unohutti ajatellakaan kuinka vaikea on Kristinasta
eroaminen niin pitkäksi aikaa. Vielä vähemmin juohtui sävyisän tohtorin
mieleen keskustella tästä matkaluvasta, joka annettiin hänelle suurena
armopalana.

Kun Juhana tuli kandidaatiksi, oli hänellä ollut suuri halu oleskella
vuosikausi ulkomailla. Vaan isä arveli sen tulevan kalliiksi, ja
valtioneuvoksen rouva sanoi suoraan olevan hassumaista, jos hän menisi
ulkomaille, hän joka sai tutkintonsa niukuin naukuin.

Tämä oli omiaan poistamaan Juhanan mielestä jokaisen ajatuksen ulkomaan
matkoista; ja kun hän nyt "sai luvan", täyttyi hänen mielensä vaan
kiitollisuudesta johtumattakaan mieleensä että hänhän olikin oma
herransa ja itse taisi kustantaa matkansa.

Vaan kuta lähemmäs lähtöpäivä läheni, sitä levottomammaksi hän kävi.

Hänellä oli paljon puhuttavaa Kristinalle ja välttämätöntä oli hänen
saada puhua ennen lähtöänsä. Ensiksi aikoi hän tavalla tai toisella
antaa Kristinan ymmärtää kuinka paljon hän piti hänestä, ja sitten
tahtoi hän pyytää Kristinaa -- niin, sitähän hän juuri tahtoikin -- hän
tahtoi pyytää Kristinaa ajattelemaan häntä, hänen poissa ollessaan.

Tämä oli hyvä aate, arveli hän; niihin sanoihin saattoi paljon
sisällyttää; ja tohtori kuleksi ja harjoitteli taivutellen ja muutellen
lausetta; "olisitteko" -- eli "olisitteko niin hyvä" -- eli: "oi jospa
tietäisin, että olette niin hyvä ja muistelette vähän minuakin" --
pitikö hänen sanoa "vähän" eli uskalsiko hän sanoa "paljon" eli
"usein?"

Ja vielä jotain piti hänen sanoa. Hän tahtoi varottaa häntä Alfredista.
Senpä vuoksi hän oikeastaan oli levoton: kun Alfred jäisi yksinään
hänen kanssaan.

Hän tunsi, niin, hän melkein ihmetteli veljen taitavuutta, ja hän
kuvitteli kuinka helposti kokematon tyttö kuin Kristinakin saattoi
lumoutua hänen vilkkaasta miellyttävästä olennostaan.

Vaan Alfrediin ei ollut luottamista, sen hän hyvin tiesi; oli hänen
velvollisuutensa, suorastaan velvollisuutensa varottaa Kristinaa.

Vaan oli vaikea päästä sopivaan tilaisuuteen. Monta monituista kertaa
kuleksi hän viime päivinä ennen lähtöään akkunan ohi tahi
porttikäytävän läpi, vaan ei uskaltanut astua paria kolmia porraspuuta
alas. Kaksi kertaa kohtasi hän Kristinan, vaan silloin tuli sydän
hänellä kouraan, jotta hän oli iloissaan kun hän pääsi ohi. Eikö
Kristina ollut sen näköinen, että se olisi antanut Alfredille
rohkeutta?

Näin meni menojaan siihen päivään saakka, kun hän lähti matkalle. No
nyt jos koskaan piti sen tapahtua; vaan vielä kerran lykkäsi hän
menoaan portilla; hän tahtoi heittää hyvästit yläkerrassa. Juhana oli
niin sanomattoman hajamielinen, että kaikki nauroivat hänelle. Vaan
Hilda itki ja lupasi kirjoittaa usein hänelle.

Kun hän laskeusi kahta kolmia porrasta alas Kristinan ovelle, pyöri
mailma hänen silmissään, ja hän tuli rymisten huoneesen aika kolinata.
Onneksi ei ollut ketään siellä, vaan Kristina tuli heti keittiöstä
katsomaan mikä siellä ryskää.

"Minä vaan täällä olen", mutisi tohtori, "minä kompastuin vähän -- minä
-- minä lähden matkalle."

Kristina oli sen jo kuullut.

"Minä pistäysin sanomaan hyvästiä."

Kristina pyyhki oikeaa kättään vyölinäänsä.

"Minä -- minä pyytäisin teitä" -- kaikki ne tärkeän lauseen
erinkaltaiset muodot katosivat kuin tuhka tuuleen, jotta hän ei saanut
mieleensä yhtään.

Kristinan täytyi vasten tahtoaan hymyillä vähän. Tästä hän sai
rohkeutta: "Minä pyytäisin, jotta muistaisitte paljon -- vähän
minuakin, kun olen poissa"; hän punastui kerrassaan; hän olisi halunnut
sanoa uudestaan saadakseen paremmasti, vaan hän arveli senkin olevan
typerää.

Kristina myös punastui: hän loi silmänsä alas, vaan hymyili kuitenkin.

Silloin tohtorista tuli uhkarohkea: "Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille,
että teidän tulee varoa Alfredia --"

Vaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin
olivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen
likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin,
väistyi tämä ja sammalsi: "Niin, suokaa anteeksi -- minä -- minä vaan
tarkoitin --"

"Minä pidän itse huolen itsestäni", sanoi Kristina jäykästi.

"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut -- hyvästi"; Juhana Bennechen
hoipperoi ylös portaita.

Vaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti;
kun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!

Tohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin
sai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia,
jonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari
ystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui
nurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä
jotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle
ja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.

Niin oli hänen laitansa.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta,
jonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana
edeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän:
"Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois."

"Se on minusta paha, herra valtioneuvos, vaan --"

"Sanokaa nyt minulle, Mo, miksi tahdotte häntä niin välttämättömästi
pitää luonanne?"

"Niin, näettekö herra valtioneuvos, minä olen kaiket päiväni ollut niin
yksinäni --"

Valon säde ilmausi valtioneuvoksen mielessä; hän katseli pientä
liehakoitsevaa miestä ja sanoi vastenmielisesti: "Vaan, Mo, mitä
ajattelette? Teidän iällänne? Ja lisäksi --"

"Lisäksi, herra valtioneuvos?" kysyi vahtimestari ja katsoi
syrjäsilmällä.

"Niin, luonnollisesti se on ikävä asia, vaan koska te itse kysytte,
niin -- tehän olette pari kertaa olleet -- hm -- olleet jotenkin kipeä
-- Mo?"

"Yhden ainoan kerran; toisella kertaa oli minulla vain ruusu
kasvoissa."

"Niin, niin, niin, minä en tahdo kaivautua teidän asioihinne, vaan
minusta nähden tulisi teidän laittaa pois tuo nainen, kun minä käsken."

"Valtioneuvos ei saa hetkeäkään epäillä minun nöyryyttäni ja ehdotonta
kuuliaisuuttani", vastasi Antti Mo ja kumarsi syvään, "vaan minä
ajattelen, että herra valtioneuvos itse tietää kuinka voimakas tämä
tunne on ihmisessä ja kuinka --"

Valtioneuvos ehkäisi häntä suvaitsemattomalla kasvojenväänteellä.

Hän käveli edestakaisin, vaan hän ei naputellut sormenpäitä yhteen. Kun
hän oli vihoissaan ja neuvoton, pisti hän kädet taskuihin ja helisteli
avaimiaan.

Valtioneuvos Bennechen ajatteli sitä harmia, jota hän saisi
osakseen kotonaan, jollei Kristina tulisi pois. Eikä hän pelännyt
vastustus-puolueen sanomalehtiä yhteensä niin paljoa kuin vaimoansa,
kun tämä ryhtyi säännölliseen sotaan. Sillä silloin nuuski hän
kaikkialta, vakoili jokaisen miehensä askeleen; ja monta asiaa tuli
silloin selville, joka oli salassa ja hyvin suojeltuna, niin kauan kun
suhteet olivat ystävälliset ja valtioneuvoksen rouva hyvällä tuulella.

Kun valtioneuvos kulki edestakaisin, kohenteli Mo kakluunia ja käytti
aikaa hyväkseen.

Valtioneuvos katsoi silloin tällöin häneen; ja kun hän nyt vielä kerran
harkitsi kaikki tämän ikävän seikan asianhaarat, tuli hän siihen
päätökseen, että naimiskauppa Mon ja hänen veljentyttärensä välillä oli
itse asiassa paras keino.

Se epäilemättä tyynnyttäisi ja suostuttaisi Adelaiden ja se oli
pääasia.

Sitten lisäisi se vielä Mon velvollisuuksia häntä kohtaan. Sitten se
kai ei kuulunut hänen kansliaansa pitää huolta että ne, jotka menivät
avioliittoon, olivat terveitä.

Ja vihdoin -- jos Mo naisi, niin mitä se häneen kuului? Saattoiko ehkä
hän, valtioneuvos, kieltää sitä? Vaan mitä hän nyt tässä käveli ja
suututti itseään?

Valtioneuvos naputteli sormien päitä toisiinsa, kysyessään tavallisella
konttoriäänellään. "Oletteko puhelleet veljentyttärenne kanssa
semmoisesta -- semmoisesta sitomuksesta?"

"Suorastaan en ole käynyt asiaan; en tahtonut tehdä mitään, ennenkuin
saan valtioneuvoksen suostumuksen --"

"Ah -- mitä? Suostumuksen? Se on teidän yksityinen asianne, Mo, johon
minulla ei ole tekemistä mitään."

"En koskaan olisi ottanut senlaista askelta, ennenkuin olisin
saanut --"

"Hyvä -- hyvä!" keskeytti valtioneuvos äreästi, "jos luulette tytön
suostuvan, niin --"

"Suuri kiitos, herra valtioneuvos!" virkkoi Mo ja tahtoi ottaa häntä
kädestä, "minä en epäile, että kun minulla on valtioneuvoksen
suostumus --"

"En tahdo kuulla sanaakaan enempää asiasta, Mo! ymmärrättekö?"

Valtioneuvos oli nyt niin äkeissään, että Mo ainoastaan hymyili
kiitollisesti ja meni tiekkoihinsa.

Vaan valtioneuvos pudisti päätään ja puhkuili tämän vaikean asian
jälkeen, ennenkun ryhtyi päivän työhön.

Illalla sanoi hän vaimolleen: "Rakas Adelaideni, minusta on niin paha
kun täytyy sinulle ilmoittaa, että Mo yhä edelleen pysyy päätöksessään
mitä tulee tuohon --"

"Niin, tiedätkö, Daniel", virkkoi rouva, "minä alan jo todellakin
uskoa, että sinä tavalla tai toisella olet sen ihmisen vallassa."

"Tyynny, Adelaide, tyynny vaan", sanoi valtioneuvos ja kohotti vähän
kaunista kättään ilmaan, "hän -- tarkoitan tuo nainen voidaan saada
aivan vahingoittamattomaksi, lähettämättä häntä pois."

"Noo? Mitenkä, jos saan kysyä?"

"Hän esim. voi mennä naimisiin."

"Tässä talossa!"

"Niin niin, rakas Adelaide, setänsä kanssa."

"Mon kanssa? Tuo nuori tytär vanhan kööpelin kanssa?"

"Niin näes", vastasi valtioneuvos ja irroitti huivinsa kuvastimen
edessä, "eihän se oikeastaan meihin kuulu."

"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa", vastasi rouva hitaasti, "vaan
minusta kumminkin --"

"Hän ei sitten enää ole vahingoksi", sanoi valtioneuvos.

"Niinpä niin", myönsi rouva, "mutta tuo Mo hylkiö! -- puhuithan muuten
kerran minulle, että hän on ollut --"

"Julkisesti ei ole tietoa siitä, ja lisäksi -- -- jos jokaista
avioparia tutkittaisiin tarkkaan --"

"Niin, sinä olet oikeassa Daniel! Te olette oikeita puhtaita olentoja,
te miehet! Ja -- kuten itse sanoit -- eihän se Jumalan nimessä meihin
kuulu?"

"Se on juuri minun ajatukseni, rakas Adelaide, me emme puutu eikä sekau
koko asiaan."

"Sinäkö se keksit sen aatteen, Daniel?" kysyi hän veitikkamaisesti.

"En, sitä en juuri tahdo väittää -- hm --"

"Sinä olet viisas mies!" sanoi rouva. "Tule tänne, Daniel!"

       *       *       *       *       *

Kristina alkoi ymmärtää mikä oli kysymyksessä. Setä oli varovaisten
johdantojen jälkeen selittänyt hänelle, että valtioneuvos toivoi
vakuutusta kaikkia niitä huhuja vastaan, joita Kristina tiesi olevan
liikkeessä.

Naimiskauppa Antti sedän kanssa oli Kristinan mielestä sangen hyvä etu.
Siinä seurassa, johon Kristina kuului, oli hän tutustunut niin
sanottuihin järkiperäisiin naimiskauppoihin, ja siihen lisäksi kun isä
selvästi sitä toivoi, niin eihän ollut siinä suhteessa mitään estettä.

Hänellä ei ollut mitään velvollisuuksia; ei hän koskaan ollut
kiihottanut ketään miestä. Senpä tähden suututti häntä kahta enemmän,
kun syytettiin häntä siitä.

Silloin erittäinkin nousi hänessä vihanpuuska, kun hän ajatteli
tohtoria; vaan se oli tuskallisempi viha, kuin hän koskaan elämässään
oli kokenut.

Ja vaikka hänellä ei ollut mitään raskautta, jonka vuoksi hän olisi
itkenyt, makasi hän koko yön nyyhkien sen illan jälkeen, kun Antti setä
oli suoraan kysynyt, tahtoiko hän ruveta hänen vaimokseen. Vaan kun hän
oli itkenyt, tuli hän välinpitämättömäksi ja järkeväksi, ja hän
voimistui ajatellessaan, että nyt hän näyttää kaikille, ja tohtorille
etupäässä, kuinka väärin he olivat hänelle tehneet.

Aamulla hän antoi Antti sedälle myöntymyksensä.



XII.


Pitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon
paahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät
muutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti
jonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.

Vaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne
odottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.

Lukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä
avonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja
näkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla,
nokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.

Kaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset,
sepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset -- aina vähäiseen
mustakottaraiseen saakka -- kaikki ikävöivät, jotta höyhenet
putoilivat.

Ibislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja
alentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin
halveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä
limasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta
syntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella,
ja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi
yli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka
istuivat ja odottivat -- eivät ne tienneet mitä odottivat.

Silloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä
yläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti
siivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas
taas ja piiloutui ruohistoon.

Koko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus
ja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia
sirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää
lentotaitoaan.

Vaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin,
pitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon
matka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään,
vaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä
päässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului
hirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.

Harmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin,
liitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja
katosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.

Kottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle,
sirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan
kunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.

Joutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden
sattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään;
joka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan,
tervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.

Satakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne
tahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi
Sjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa
valmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.

Norjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat,
seurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä
määrässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle;
ainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten
tuumailla.

Ibislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin
arkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät
kunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan
näköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi
hiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä
neekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen
huvimatkailian.

Vaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat
tutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka
menivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan,
metsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten
järvien ruohikkoihin.

Italiassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa
omenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja
Pariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia
tahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in
penkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä,
jotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin
silta-arkkuihin.

Vaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja
kivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin
se lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten
Lüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi
Ranskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja
katsastella ilmaa.

Lunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi
Tanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat
visusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja
kanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset
mellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty
liikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät
houkutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin
nyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset
linnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.

Kotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla
laaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli
tuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan -- ei asteettain ja
rauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina
koskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden
huuhtoessa jänteviä jäseniä.

Ja hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla
ahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle
päin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja
ahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia
ja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi
nostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.

Aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän
lämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari
katsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne,
laskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui:
Kevät on tullut -- Vanha Norja oli vihdoin valmis!

Siinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin
köyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin
pesty lapsi.

Satamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita
risteili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin
kurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin
syrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä
turkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät
käsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.

Pitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä;
laajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana
pohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin
paljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia
myöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni
tihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.

Täällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat
kadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat
kuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin
porvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin
musiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä
taivas-alla, ja väitellä heidän piti.

Ne, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin
"matkaopasta."

Ja pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia
englannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen
kotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka
hieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.

Vaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi
toinen virta, joka juoksi rannalle päin.

"Was sind das für Leute?" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos
Schultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi
niitten olevan siirtolaisia.

He olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He
taluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan,
selässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät
ympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.

Kaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli
arkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet
norjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen
vakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet
vahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä --
ainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta
näytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.

Vaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea
näistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru
tunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.

Raatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta
siirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan
oli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja
kaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa
maassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?

Ja itse maa näkyi kysyvän: "mikä on vikana?" kun aurinko saattoi
heleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten
ohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi
metsästä.

Sillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he
matkustivat -- kaikki itkivät -- aina köyhä mäkitupalainenkin, joka
itki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.

Ja kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he
tiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise
aurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta
ilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.

Ja silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa;
he unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi
auttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?

Niin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja
kiimakiistojen -- alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät
lempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät
metsissä, jotta veri vuosi.

Varmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan
se tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa;
kun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen
suunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja
nälkäiselle lapsijoukolle.

Kevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat
koettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja
tekeytyessään armollisiksi.

Metsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva
onni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni
epäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä
tuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta,
sillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä,
yhtäkaikkisena katselemassa sitä "teerenpeliä."

Kaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja
räpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka
vuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka
sattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja
kirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan
siinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.

Sammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään "lapsen puseronsa"
hankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin,
uivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita
"uimataidon maistereita."

Missä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi
vihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema
meri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan
olisi olleet vihollisia.

Ja pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi
punasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein
silkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja
pitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä,
petollista "hapsenkakkiaisia", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia,
joilla oli huone selässään -- petollisten aseitten ja vahvojen
varustuksien haaveellinen mailma.

Sileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti,
oli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä
merivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.

Pari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra
nirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois
heidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen
mitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän
välitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja
souteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.

Auringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän
ihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka
vilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki
muuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.



XIII.


Ensimäisenä päivänä heinäkuussa vihittiin vahtimestari Mon Antti ja
Batnemon Kristina neiti Kolminaisuudenkirkossa.

Paitse kutsutuita oli sangen paljon muuta väkeä kirkossa, sillä
valtioneuvos Bennechen itse oli hääväessä, ja sitä paitse oli mukava
pariskunta: vanha äijä ja nuori tyttö.

Muutoin se ei näyttänyt niinkään tyhmältä. Jos ei oteta huomioon
valkoista tukkaa, niin oli Antti setä oikein uhkea sulho korkeine
jäykkine kaulahuivineen, mustine hännystakkineen ja kultaketjuineen,
jonka hän oli saanut lahjaksi valtioneuvokselta. Kristina oli suuri ja
talonpoikainen jotta hänen nuoruuttansa ei huomannut niin kovin; ja
sitten oli hän vielä vaaleana ja alakuloisena.

Valtioneuvos Bennechenin perhe oli muuttanut maalle; ja sieltä tehden
oli rouva lähtenyt hyvästä tahdostaan antamaan ruokahuonetta ja sen
läheistä huonetta hääpitoja varten.

Hääsaatto kun tuli kirkosta, juotiin lasi Uinen viiniä porttikamarissa,
jossa valtioneuvos piti pienen onnentoivotuspuheen. Vaan sitten jätti
hän seuran, joka meni ylikertaan, jossa pöytä oli katettu.

Morsiuspari asettui ruokahuoneen viereiseen huoneesen ja otti vastaan
vieraitten onnittelut, aina sen mukaan kuin ne saapuivat; sillä paitse
varsinaista hääsaattoa oli koko joukko muita henkilöitä kutsuttu.
Sanomalehden toimittaja Mortensen, joka oli etevin vieras,
valtioneuvoksen mentyä, liikkui rohkeana salissa, puhui korkealla
äänellä ja laski sukkeluuksia. Vaan muut istuivat hiljaisina ja
juhlallisina ympäri seiniä jalat aivan tuolien alla.

Kristina istui ihmetellen kaikkia tuttavia, joita hänen miehellään oli,
ja mahtavasti vaikutti häneen, kun hän näki monta ylhäistä
kaupunkilaista kokoutuneiksi. Vihdoin olivat kaikki istuimet täynnä
myyssätyjä rouvia, vieläpä pari nuorta naista istui sylikkäinkin.
Herrat kokoutuivat ulos käytävään, oltuaan ensin sisällä tekemässä
syvän kumarruksen morsiusparille. Hiljaisuus vallitsi kuin hautajaiset
olisivat olleet talossa, eikä muuta kuulunut kuin silloin tällöin joku
Mortensenin sana tahi vajavaääninen kolina keittiöstä.

Häissä oli pari kanslianvahtimestaria rouvineen ja tyttärineen,
poliisipalvelia Andersen ja poliisipalvelia Knudsen; jälkimäinen oli
vaan otettu palvelukseen koetteeksi ja oli sentähden Andersenin
tarkastuksen alaisena.

Sitten oli siellä kersantti Knoff univormussaan ja hansikkaisia,
nokikolari Lunde rouvineen, joka oli poliisipalvelia Andersenin sisar;
korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, tunnettu siitä taidostaan,
että hän osasi olla mukava seurassa, ja rouva Grüner, joka keitti
kuninkaalle, kun hän oli kaupungissa.

Muitten vieraitten muassa oli muuan tullivahtimestari, pari kolme
kersanttia ja rautatienvirkamiestä univormuissaan kunnioitettavine
naisineen.

Keittäjävaimo näyttäytyi lakkaamatta porstuassa ja teki viittauksia
sulhaselle, vaan tämä pudisti päätään ja katsoi kelloaan.

Vihdoin syntyi liike herrajoukossa ovensuussa, ja kaksi naista astui
sisään. Ensimäinen oli iso kaunis tyttö, vaalea tukka ja isot,
säihkyvät silmät. Hän oli puettu vaaleaan silkkiläninkiin, korvarenkaat
korvissa ja hopeaketju suurine muistikoteloineen kaulassa.

Toinen oli lihavanläntä rouva noin 40 vuoden iässä, musta,
sileä tukka ja kaksi pientä rengasta korvissa. Toisella puolen
päätä oli hänellä punainen ruusu ja toisella puolen pieni koliibri
rusetissa. Hänen pullea vartalonsa oli pinnistetty mustanpunaiseen
samettisielikkoon, jossa oli leikattu kaarre edestä ja kiinnitetty
hevosenkengänmuotoisella kultaprossilla; muuten oli hänellä musta
silkkiläninki pienine ruusukimppuineen.

Mortensen laski ihmettelyn huudahduksen, kun he menivät yli lattian, ja
vanhempi nainen löi häntä veitikkamaisesti viuhkallaan.

"Rakas Kristinani", sanoi sulhanen arvokkuudella, joka oli hänelle
omituista, "saanko esittää sinulle neiti Evelina Nielsenin, joka tahtoo
osottaa sen kunnian --"

"Ah, herra Mo, sekä kunnia että huvitus tulee minulle", vastasi nuori
nainen ja hymyili ystävällisesti. Hänellä oli kauniit, terveet hampaat,
ja Kristina tunsi heti mieltymystä häneen; jollei hän vaan olisi ollut
niin ylhäinen.

Sitten esitteli sulho: "Monivuotinen ystäväni rouva Gluncke."

Pieni paksu rouva lensi suoraan Kristinan kaulaan ja suuteli häntä
huulille, vakuuttaessaan monella sanalla, että Kristina oli kaunein
morsian mitä hän koskaan oli nähnyt -- leikittä kaikkein kaunein.

Nyt ruvettiin ruualle.

Mortensen lähestyi hattu kädessä ja kumarsi syvään neiti Nielsenille.
"Isäntä on antanut minulle sen erinomaisen kunniakkaan toimituksen,
viedä nimittäin neitiä pöytään"; hän tarjosi hänelle kauniisti
käsivartensa ja seurasi heti morsiusparia.

Sitten tuli kersantti Knoff ja rouva Gluncke, sitten nokikolari Lunde
ja rouva Paulsen, poliisipalvelia Andersen ja rouva Grüner ja
vahtimestari Paulsen ja rouva Lunde -- ja sitten muut vieraat parittain
pienien lippujen mukaan, joita valtioneuvoksen ajaja oli jakanut
etehisessä.

Pöytä oli katettu hevosenkengän muotoon. Keskellä lyhyemmällä puolella
istui morsiuspari, vasemmalla Knoff ja rouva Gluncke, oikealla
Mortensen ja neiti Evelina. Keskellä sisäpuolella istui Lunde ja
Paulsen naisineen, ja muut vieraat järjestyivät alaspäin molemmille
sivuille.

Poliisipalvelia Andersen oli erittäin kiihkeä ja vaihetteli paikkoja,
kunnes hänen vihdoin onnistui saada Knudsen istumaan eteensä.

"Minä sanon teille, rouva Grüner", kuiskasi poliisipalvelia, "hän on
otettu koetteelle ja minä se olen, jonka tulee pitää häntä silmällä."

Rouva Grüner ei viitsinyt kuunnella häntä; hän oli tyytymätön
paikkaansa ja kumppaniinsa. Sillä hän oli ollut siinä hyvässä toivossa,
että hän saisi kersantti Knoffen pöytäkumppanikseen ja paikan
morsiusparin vieressä. Senpätähden hän panikin pois lusikan
maisteltuaan soppaa ja mutisi ylenkatseella: "Liebig."

Ensi aluksi syötiin kaikessa hiljaisuudessa; ei kuulunut muuta kuin
lusikkain kolinaa, joita pidettiin varovasti, ja silloin tällöin
hiljainen sana eli nauru, jonka päästi Mortensen tahi hänen naisensa.

"Pyydän herroja täyttämään lasinsa." sanoi sulhanen äänellä, joka
suuresti muistutti valtioneuvos Bennechenistä, "vaimoni ja minä
toivotamme kunnioitettavia naisia ja hyviä herroja tervetulleiksi
pöytään."

Ensimäinen lasi punaista viiniä juotiin hyvin juhlallisesti, kaikkien
tervehtiessä morsiusparia.

Kristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston
melkein valtaavaksi.

Hilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja
jättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.

Tämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan,
että kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden
keskuutena.

Poliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain
teki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen
hillitsevän muistuttavasti: "Knudsen!"

"Minä, herra konstapuli!" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen
tavoin.

Rouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui
silleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan
kääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka
sekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas
nainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta
Mortensen lausui että "rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi
pernatauti."

Vaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli
ympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa:
"Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!"

"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia --"

"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat
soppaa syödessä", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi
puhumaan:

"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä
hetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka
minun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy
kaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani.
Tarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa."

Kristina otti nenäliinansa.

"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt
ainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka
hän uskoo minulle --"

Tässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.

Puhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: "Sentähden,
kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan,
vaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä
antaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään.
Kristina, isäsi malja!"

Kun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva
Glunckelle.

"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään", kuiskasi hän takaisin, "sinä
olit niin naurettavan näköinen --"

Heti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä,
laiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli
antanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi
nokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja,
ja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.

"Vanhin kun olen seurassa", alkoi hän, "sallittanee minun esittää
morsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse
sanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'."

Hiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat
vaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja
kehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja
Saarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli
Jaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä
Salomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen
elämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.

Useimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui
ja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse
loistava juhla -- kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän
melkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä
hänelle.

Vaan neiti Evelina kuiskasi Mortensenille: "Suuri synti tyttöparkaa."

Nokikolari Lunden puheen jälkeen syntyi pitkä loma, piikain
vaihdellessa lautasia.

Rouva Knoff, joka koko ajan arveli, että hänen miehensä "leperteli tuon
ilkeän Malla Bimbamin kanssa", teki sen onnettomuuden tepposen, että
pudotti lautasen, kun hän teki äkkikäännöksen säpsäyttääkseen
kersanttia.

Säikähtyneenä lautasen heläyksestä, Knudsen hypähti ja poliisipalvelia
Andersen huusi nuhdellen: "Knudsen!"

Vaan rouva Gluncke nauroi ääneensä ja töykki pöytäkumppaniaan. Tämä
nauru oli rattoisuuden ensi väre, joka kävi yli pöydän. Mortensen pani
sherrykarahvin kiertoon, ja sitä maisteltiin ahkerasti.

Sitten nousi Mortensen puhumaan: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät
herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa
ehdottomasti ajatus: mikä on joka tekee, niin sanoakseni, yhdyssiteen
meidän kaikkien kesken?"

Hänellä oli leveä, mahtava ääni ja hyvin rakennettuja
sanomalehtilauseita, ja kun hän tunsi olevansa tilaisuuden herra,
pulppusi hänestä tulvaamalla vieraskielisiä sanoja ja latinalaisia
lauselmia, selitellessään, että kaikki läsnäolevat olivat suuren
valtiokoneen osia, julkisia toimimiehiä, sen ketjun osia, joka on
muodostunut miehistä, "joita kansa katselee luottamuksella ja
kunnioituksella."

Tämän jälkeen sai hänen puheensa kiivaamman kulun, kun hän lyhykäisesti
selitteli virkavallan merkitystä maassa ja kohoten aina yhä ylemmä ja
ylemmä saavutti hän "järjestelmän huipun" ja lopetti juhlallisesti:
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Hänen majesteetinsa kuninkaan
malja!"

Malja juotiin innokkaasti. Neiti Evelina tarkasteli Mortensenia
sivulta, vaan hän ei saanut selville, oliko Mortensen todellakin
juhlallinen vai laskiko hän vaan pilaa koko komeudesta.

Nyt esiytyi vahtimestari Hansen puheellaan valtioneuvokselle
Bennechenille, johon puheesen sulhanen vastasi puheella isänmaalle;
muuan rautatievirkamies puhui naapurivaltakunnalle ja tullivahtimestari
naisille.

Vaan vihdoin huusi kersantti komantoäänellä: "Reilaan! Hiljaa rivissä,
kunnes paisti on syöty! Eihän tuota saa kunnonpäälliseksi pureksia
noitten paljaitten puheitten takia!"

Tämä laski rattoisuuden kerrassaan valloilleen, ja hillitön nauru
remahti pöydässä. Kristinakin nauroi. Kuitenkin katsoi hän levotonna
silmäpuolellaan Gluncken rouvaa joka selkä kenossa nauraa hohotti
täyttä kurkkua, jotta kyyneleet vierivät ohi pienen lihavan nenänsä.

Rouva Grüner, joka tähän saakka oli vaan tonkinut ruokaa, kävi nyt
vakavana paistin kimppuun, nähdessään, ettei kukaan pannut huomiota
hänen mielenosoituksiinsa. Hän oli ja pysyi yhtä tuimana, ja hänen
pöytäkumpanillansa ei ollut muuta ajattelemista kuin pitää vaarilla
Knudsenia. Juodessaan lasin lasilta kuiskasi hän salaperäisesti rouva
Grünerille. "Minun kanssani ei ole niin vaarallista, näettekö, vaan
Knudsen tuossa, hän on otettu vaan koetteelle, näettekö, ja minä se
olen, jonka tulee pitää silmällä häntä -- Knudsen!" huusi hän sitten
yhä voimakkaammasti, sikäli kuin atria kului.

Jälkiruokaa syödessä oli ilo yleinen, ja melu kasvoi joka hetki, kun
ruuan ja viinin synnyttämä sisällinen lämpö irtausi.

Korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, joka oli tunnettu
leikin-laskiaksi, esiytyi yleisestä pyynnöstä kaikenmoisilla
vippakeinoilla; hän osasi esim. kiikata kuin kukko, naputella sormella
poskelleen, jotta se pulputti kuin potelli, josta kaadetaan, liikuttaa
korviaan y.m. semmoista.

Kristinasta ei ollut aivan kuin oikeastaan olisi pitänyt olla.
Hääatrialla hänestä nähden ei olisi pitänyt ilmestyä niin paljon
rattoisuutta ja sen laatuista.

Vaan kun isäntä kiitti Paulsenia, kutsui hän häntä leikillään "herra
oikeusneuvokseksi!"

Tästä sai Mortensen pään käsiksi ja huusi lujasti: "Herra kenraali
Knoff, saanko kunnian?"

Seura säpsähti ensin, vaan kohta oli aate tarttunut kaikkiin
herroihin: nokikolari Lundesta tuli ylitarkastaja ja sulhasesta tuli
valtioneuvos.

Vaan Kristina oli hyvillään, kun hänestä ei välitetty. Sitä vastaan hän
ei ymmärtänyt, minkä vuoksi seura oli katketa nauruun, kun Paulsen
kääntyi neiti Nielseniin sanoen: "Kunnioitettava valtioneuvoksen rouva,
saanko pyytää saadakseni kunnian juoda malja teidän kanssanne?"

"Kiitos, herra oikeusneuvos!" vastasi Evelina ja punastui vähän; vaan
heti sitten nauroi hän ja kuiskaili muutaman sanan Mortensenille.

Ylitarkastaja Lunde tahtoi välttämättömästi keksiä jonkun arvonimen
Lunden rouvalle, vaan tämä huusi ja tukki korvansa. Kenraali Knoff
tahtoi juoda poliisimestari Andersenin kanssa, joka istui ja tirkisteli
Knudsenia silmät muljollaan. Ja kun kenraali ei saanut häntä kuulemaan,
otti hän sotilaan päättäväisyydellä appelsiinipalasen ja nakkasi yli
pöydän. Vaan kaikeksi onnettomuudeksi sattui se rouva Grüneriä keskelle
naamaa.

"Tuima tuimaa vastaan!" huusi oikeusneuvos Paulsen.

Rouva Grüner aikoi mennä pois, sehän oli luonnollistakin, ja sekä
poliisimestarin että rautatiejohtajan piti pidättää häntä.

Vaan pian unohtui tämä pieni ikävä tapaus, sillä neiti Evelina keksi
sukkelan aatteen. Hän otti punasen paperin karamällistä ja kiinnitti
sen Mortensenin napinläveen.

Kaikki kiiltävä ja kirjava käytettiin nyt herrain koristamiseksi, ja
lopuksi tuli siitä loistava seura. Päätettiin Mortensenin esityksestä,
että juotaisiin kahvia ja tupakoitaisiin pöydässä, "kuten Pariisissa
tehdään." Melu kävi nyt hurjaksi, jotta tuskin kuuli omaa ääntänsä.
Syntyi suurien arvonimien retkutus, jotka risteilivät yli pöydän;
hoettiin lakkaamatta:

Herra kenraali! -- herra rautatiejohtaja! -- herra kenraali
tullijohtaja! -- herra valtioneuvos! -- herra oikeusneuvos! -- ja
keskellä kaikkea tätä volusi poliisimestari Andersen: "Knudsen."

Kristinasta tuntui yhä tuskallisemmalta. Hän katseli molemmille
puolille pöytää, ja hän häpesi sitä näkyä.

Suuria punaisia viinilätäköitä ja ruskeata kastetta, kukkia ja
kurkkasalaatia, rusinaruotoja, tupakin poroa, appelsiinin kuoria,
ryttyisiä ruokaliinoja, ja tortun palasia -- kaikki sikin sokin lasien
ja pullojen seassa. Naamat olivat punaisia kuin kravunliha, naiset
nauraa kikattivat ja herrat puhua rähisivät, lynkä-päisillään pöydällä,
sikaareista tupruavan savun sekautuessa ruoan höyryyn ja viinin sekä
kahvin hajuun.

Useita kertoja loi Kristina kysyvän katseen mieheensä, vaan hän hymyili
tyynesti ja kuiskasi jotain, jota Kristina ei ymmärtänyt; taas puhui
hän niin epäselvästi.

Kun seura vihdoin nouti pöydästä, kävi ruokahuoneen viereinen huone
ahtaaksi ja Gluncken rouva meni sen vuoksi aivan häpeämättä keittiön ja
etehisen kautta ja aukaisi ovet muihin huoneisin.

Näissä oli sisustus vajavainen. Peitteitä oli kääritty kuvastimiin ja
kyuttiläkruunuihin, ja akkunat olivat liitutut. Vaan juuri tämä viileä
hämärä oli niin hauskaa, ja vieraat hajausivat kaikkiin huoneisin.

Piano avattiin ja nuorin neiti Lunde soitti: "Äl' itke noin."

Kuuli sen, että hän oli oppinut "uusimman tavan", kuten hänen äitinsä.
sanoi, sillä hän lauloi: "hänä mahaalasi rahantaa ja hänätä myhyää,
hänätä myhyää."

Vaan sitten syntyi pianon ääressä pieni melske; Gluncken rouva tahtoi
aivan väkivetoon laulaa: "Jenni istui rannalla", vaan neiti Lunde
jyrkästi kieltäysi soittamasta mukasoittoa "semmoisiin lauluihin."
Kaikeksi onneksi katosi myrsky, kun oikeusneuvos Paulsen tarttui Malla
Bimhamia vyötäryksestä ja tanssi polkkaa.

Siinä syntyi tanssit, rattoisat tanssit myöhäiseen yöhön suuressa,
tyhjässä, hämärässä huoneessa.

Oven takana istui rouva Grüner ja kuunteli Knoffin rouvaa, joka itki
miehensä vuoksi. He molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että häät olivat
hyvin halpaset ja että Malla Bimbamia ei pitäisi koskaan ottaa ihmisten
joukkoon.

Kristina kulki ympäriinsä ja tunsi olevansa hyljätty ja onneton. Vaan
kun hän yöllä näki miehensä melkein riippuvan Gluncken rouvan kaulassa
muutamassa pimeässä loukossa, viilsi se hänen sydäntänsä, jotta hän
meni alas ja sulkeusi huoneesensa lukon taa.

Kun viimeiset vieraat menivät kotiaan, paistoi harmaja päivän valo
liituttujen akkunain läpi. Mortensen oli jo pari tuntia sitten
saattanut Nielsen neitiä kotia. Poliisimestari Andersen seisoi
portaitten nojapuuta vasten ja kuiskutti auttamattomasti:

"Knudsen!" -- hän oli kadottanut puhetaitonsa eikä voinut kulkea
yksinään.

Sulhanen hoippaili kahta kolmea porrasta alas, vaan kun hän keksi
Kristinan huoneen oven olevan lukossa, rupesi hän huutamaan ja
koputtamaan.

Kristina sammutti kynttilän ja aukasi oven hänelle.



XIV.


Valtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin
mukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli
rakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan
pari sataa askelta etempänä mäellä.

Kun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein
yhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat
perheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.

Bennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin
tämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt
siihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.

Näin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi
huviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.

Ja kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.

Yleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha
valtioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta
uudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi
valtioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen
tavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää
tukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.

Koko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat
väittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan.
Falck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä
hänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että
tukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin
hänen Danielinsa oli.

Jälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja
valittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat
pientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.

Bennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen
houkuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli
sanonut jäykästi: "Minä en voi, Adelaide! en uskalla!"

Ja kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli
taipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa
oikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen
tunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.

Falck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun
höyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja
kävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat
tulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi
saakka.

"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!" kärisi tukkukauppias. "Se ihmetyttää
minua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin,
Bennechen!"

"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä;
minä en voinut tehdä muutoin -- siihen asian tärkeämpään puoleen
katsoen, joka --"

"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon
minun puoleeni -- joksenkin paljon!"

"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu", lepytteli rouva, joka nyt
kohtasi heidät.

"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa" -- tässä
osotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta,
"äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin
-- vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!"

"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen", alkoi valtioneuvos:
hän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti
hymyillä; "onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette -- että
kaipaatte jotakin tuohon" -- valtioneuvos naputteli varovasti
sormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.

"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole
tosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte
nähdä" -- sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.

Vaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut
molempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen
kanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.

"Voimmeko luottaa siihen!" kysyi rouva.

"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua."

Nyt nyökäytti rouva päätään: "Kyllä minä sitten tämän asian ajan."

"Niin jos voisitte, rouvaseni", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän
tahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa,
jotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. --

Kun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti
kamarissa, jotta vaan ratina kuului.

"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?" sanoi hän välinpitämättömästi.

"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää
lakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten -- heti -- ei
silmänräpäystäkään saa lykätä!"

"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen
tarjouksestaan?"

"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?"

"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista", jatkoi rouva
riisuessa sadetakkiaan.

"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?"

"Etkö todellakaan ymmärtänyt?" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.

"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha
kana!" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.

"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos
tarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua _tuohon_?"

"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että
minulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti
kun hän itsekin on, vaan minä" -- tukkukauppias keskeytti ja katsoa
tuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja
huudahti:

"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi
minua. Meitä" -- hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan -- "mitä
suuret miehet kantavat _tuossa_? Mitä kaipaat _tuossa_? No?"

Tukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta
taakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin
kuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä.
"Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?"

"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten
hän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä."

"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!" huudahti hänen miehensä
ja pyörähti ympäri korkollaan. "Toinen ansio on toisen arvoinen; jos
eivät muuta tahdo, niin --"

"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit
tahtonut mennä toiselle --"

"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen
vertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on
toinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!"

"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään,
ettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä."

"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin.
Ah, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän
vaimon saa' -- tahi jotakin semmoista."

"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on
puhe avioliitosta", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä
syleilyyn. --

Kun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin,
alkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.

"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä
sinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen
sinä aina olet", huokaili Bennechenin rouva.

"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta --"

"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko
asia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia.
Eikö Alfred ole muassa?"

"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista
ravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma."

"Tuo mitätön Hiorth!" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa,
joka jatkoi matkaansa.

Hilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti
päällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän
sanoa: "Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta
puhua tohtori Rohdelle."

"Kuules, Hilda", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, "se ei ole
ensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon
sinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää --
en sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat
meidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten
jälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen
huoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan
rauhattomuutta ja kiusaa."

Valtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi,
meni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin
ruualle.

Kun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti
Hildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:

"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?"

"Kamariherran", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. "Oletko taasenkin
vaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen
jälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi --"

"Älähän toki, Adelaide!" vastusti valtioneuvos varovasti.

"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja
kunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton
olla myötään yhdessä semmoisen naisen -- niin vähän merkitsevän,
käyttääkseni lieveämpää puhetta -- kuin meidän Hildamme. Se lie päivän
selvää!"

Hilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen
ullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin
ruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan!
Tekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!

Bennechenin rouva myös itki. "Se on sinun syysi, Daniel! ellet sinä
olisi saattanut riitaan meidät Falck-Olsenin kanssa, niin olisi kaikki
nyt hyvin --"

"Tyynny, rakas Adelaide, tyynny vaan; sovinto on lähellä --"

"Voi elä taas tuo tuota: tyyny Adelaide!" matki rouva, nostaessaan
kantta astiasta. Oli sullottua vasikkaa ruuaksi.

Vaan samassa kuului askeleita pienestä etehisestä; hän tuskin ehti
panemaan kantta paikoilleen, ennen kun tukkukauppias Falck-Olsen seisoi
ovella.

"Ah, mikä onni", huudahti hän iloissaan, "ettei herrasväki vielä ole
alkanut päivällistään! Minä nimittäin tulen tuomaan pyyntöä vaimoltani,
erityisesti teille, kunnioitettava rouva, että teidän välttämättömästi
pitäisi tulla meille maistamaan muutamia kananpoikia, joista hän on
niin ylpeä. Ja te, herra valtioneuvos, saatte luvan tulla pitämään
minulle seuraa valkea-portviinipullosta, eikö niin?" lisäsi hän,
tarjotessaan kättä, "me molemmat tarvitsemme aimo virkistystä tänään."

Valtioneuvos tarttui hänen käteensä ja puristi sitä herttaisesti. Vaan
valtioneuvoksen rouva istui kuin puusta pudonneena, kunnes hänen
miehensä tuli kuiskaamaan hänelle: "Enkö sanonut, että sovinto on
lähellä?"

Rouva tähysti miestään melkein kunnioituksella ja antausi suopuisasti
tukkukauppiaan vietäväksi, valtioneuvoksen huutaessa hälle, että hän
tulisi jälestäpäin niin pian kuin taisi.

Hyvän sovun entiselleen saatua perheitten kesken pidettiin koko sarja
juhlia. Vaan ei pidetty enää "suuria syömingeitä", kuten Delphin sanoi,
vaan pienempiä herrain päivällisiä, jolloin istuttiin pitkään pöydässä
ja pidettiin monta puhetta.

Delphin rupesi heti luulottelemaan, piti lystiä tavallaan. Hän ahdisti
Mortensenia, joka nyt oli alituinen vieras, teeskennellyllä
kohteliaisuudella, jotta toinen joutui aivan hämilleen. Tahi säikäytti
hän siivon "Olsenin matamin" aivan hengen hieveriin vakuuttamalla
hänelle, että joku uusista vieraista oli nihilisti ja kulki revolveri
taskussa.

Vaan tukkukauppias itse oli ottanut uuden alan, jäykän ja epäävän. Hän
ei ryhtynyt mihinkään kysymättä ensin neuvoa valtioneuvokselta, ja
pidoissaan ei ollut enään koskaan henkilöä, jonka kutsumiseen hänellä
ei ollut lupaa tahi määräystä.

"Suuret huvitukset Olsenin tanssisalissa", joita pidettiin joka syksy,
muodostuivat tänä vuonna ylhäisiksi teetanssiaisiksi, ja tukkukauppias
antoi tyttärelleen viittauksen, ettei hän halveksisi herra
ekstraordinari Hiorthia.

Vaan tästä Sofia loukkautui, erittäinkin kun isä ei tiennyt asiaa
juurta jaksain. Ylipäänsä oli hän tyytymätön: kamariherra ei
lähestynyt, ja vaali Hiorthista ja Bennechenistä oli hänestä niin
kohtalainen riemu.

Nämät molemmat ystävät olivat muutoin viettäneet vaivaloista kesää.
Sillä paitse kansliatoimitusta oli heillä ollut toimituksenaan huvittaa
Hiorthin lankoa, tukkukauppias Garmania, joka oleskeli Greffenin
vesiparannuslaitoksessa, ja tämän toimituksensa olivat he tehneet
niin perusteellisesti, jotta heillä ei ollut aikaa hoitaakseen
sydämmenasioitansa.

Kun talvikausi alkoi, ryhtyisivät he sentähden oikein tolkussa.

Erittäinkin oli Alfredin aikomus nostaa kaikki purjeet voittaakseen
nuorta rouvaa porttikamarissa. Vaan valtioneuvoksen rouva otti
muutamana päivänä poikansa Alfredin kahden kesken ja uskoi hänelle
jonku asian siellä sänkykamarissaan, josta oli seuraus, että hän jätti
Kristinan rauhaan.

Oli muutoin kumma kuinka pikaan Kristina muuttui. Kiiltävä punainen
tukka ikäänkuin kuivettui ja koko talven oli hän heikkona, kaulansa oli
usein kipeä, ja kolotus kaikissa jäsenissä.

Hänen miehensä hiipi ympäriinsä yhä enemmän liehakoiden ja
äänettömämpänä kuin koskaan. Kristina oli aina häistä saakka
säilyttänyt suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, vaan heidän
elämänsä kului hiljaisena ja yksitoikkoisena, ja Mo kohteli Kristinaa
ystävällisesti.

Luotsivanhimman kanssa vaihtoi Mon Antti kirjeitä, ja hän sai silloin
tällöin lännestä vakuutetun kirjeen. Vaan muutamana päivänä joulun
aikana sai hän seuraavan kirjeen.

    "Herra kanslianvahtimestari Mo! Nyt ei käy laatuun kauemmin,
    sillä hänellä ei ole enään mitään, paitse velkoja; minkätähden
    kirjoitan omassa nimessäni, eikä Njaedel tiedä mitään tästä,
    sillä minä en usko, että nuo rahat ovat oikealla jälellä, joita
    on mennyt 950 kruunuun saakka. Jos ne ovat kuninkaan herroja,
    jotka syövät kitaansa nämät rahat, niin emme ole parempia kuin
    venäläiset Venäjällä ja Pietarissa, ja minä kirjoitan
    sanomalehteen, mies kun on tullut köyhäksi ja kurjaksi ja hän
    on saanut taudin vereensä harmista tuon kaislarannan tautta,
    ja oja on melkoisesti vierinyt umpeen, ja hän on sääliä herättävä
    näky, jonka tähden minä kirjoitan teille, joka olette hänen
    veljensä, että teidän Jumalan tähden pitää laittaa niin, jotta
    jutusta tulee loppu, joka lähes pari vuotta sitten lähetettiin
    kuninkaan luo eikä vastausta ole tullut, vaan kustannuksia on
    ollut. Samaten odottaa hän kirjettä tyttäreltään Kristinalta,
    joka nyt vaimonanne, ja ihmettelee ettei hänellä nyt ole mitään
    kirjoittamista, sillä te olette kuitenkin usein kirjoittaneet
    meille, että hän ei muuta enempää halunnut kuin päästä teidän
    vaimoksenne, vaan häpesi ikää, jonka tähden mekin kirjoitimme
    kuten te käskitte houkutteluja ja muuta semmoista; vaan minä en
    usko mit' ikinä tästä lähtien.

                                             "Kunnioituksella
                                      _Lauri Voldeman Seehus_."

Antti setä luki tätä kirjettä pienessä eteisessään, joka hänellä oli
ulkopuolella valtioneuvoksen huonetta kansliassa. Hän kääri kirjeen ja
pisti sen uuniin, nyökyttäessään päätään ja hymyillessään itsekseen.

Valtioneuvos aukasi oven: "Ettekö kuule, Mo? Minä olen soittanut kaksi
kertaa."

Mon Antti nousi seisomaan ja katsoi valtioneuvosta hymyillen samoin
ajattelematta mitään.

"Vaan Mo!" huudahti valtioneuvos, "minä luulen, että te rupeatte
vanhentumaan."



XV.


Tohtori Juhana Bennechen oleksi koko vuosikauden Wienissä. Ainoa
kotilainen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, oli Hilda; ja häneltä
sai hän myöskin kesällä tietää, että Kristina oli naittunut sedällensä.
Tästä lähtien hän ei enää kirjoittanut kotiin, ja hän päätti viipyä
kauan Wienissä tahi matkustaa Amerikaan.

Vaan kun hän koko talven oli kulkenut aivan näännyksissä suuresta
surustaan, tapasi hänet semmoinen halu saada vielä kerran nähdä
Kristinaa ja saada selitystä, jotta hän matkusti kotia maaliskuun
keskivaiheilla.

Monenlaiset ajatukset ja epäilys taisteli hänen povessaan, kun hän
lähestyi kotoa. Kristina ei ollutkaan rakastunut Alfrediin; vaan minkä
kumman vuoksi oli hän ottanut tuon äijäpahasen?

Vaikka hän ei enempää vastannut Hildan kirjeesen, oli Hilda yhä vaan
jatkanut kirjoittamistaan ja siitäpä sai hän tietoonsa että Kristina
oli ollut kivuloinen talven aikana. Kun hän meni portista isänsä
taloon, ei hän katsonut alas kivijalkakerrokseen akkunasta, vaan meni
suoraan ylös tervehtimään omaisiaan.

Bennechenin rouva huudahti, kun hän näki hänet; sillä hänen
kotiintulonsa oli kerrassaan odottamaton tapaus, koska oli ollut
puheena niin ja noin, että hän ehkä sitten joskus keväällä tulisi.
"Antakaa anteeksi, mamma, minun olisi pitänyt lähettää sähkösanoma."

Rouva katseli vielä häntä kummallisella, jännitetyllä tunnolla, vaan
kun Juhana tuli häntä vastaan muoto jalon ja surullisen näköisenä,
mutisi hän, suudellessaan häntä: "Sinä olet niin muuttunut, Juhana; en
heti tuntenut sinua."

Hilda tuli myös nyt sisään ja riensi veljensä kaulaan: "Terve tuloasi,
terve tuloasi, rakas Juhana! Voi, kuinka olet muuttunut."

"Arveletko sinäkin niin?" kysyi Juhana.

"Sinä olet kymmentä vuotta vanhempi; harmaita karvojahan on parrassasi
-- niin on, totta mar! Sinä rupeat käymään kaljupääksi, Juhana!"

Veli hymyili tavallisella synkkämielisellä tavallaan, vaan Hilda tyysti
tarkasti häntä; hänestä Juhana oli niin kummallinen, eikä hän koskaan
ennen ollut huomannut kuinka paljon hän lyyhäsi.

Kun valtioneuvos tuli kotia, keskusteli hän rouvansa kanssa
sänkykamarissa; ja ruokapöydässä oli sekä isä että äiti hyvin
ystävällisiä kotiin tulleelle pojalle, jotta Juhanan rinnassa syntyi
lämpöisiä tunteita; Alfredkin oli miellyttävä. Juhanan ajatus oli
puhella Hildan kanssa jälkeen päivällisen; vaan rouva lähetti Hildan
heti syötyä kaupungille asialle.

Hämärän tultua hiipi hän rappusia alas: vaan kun hän tuli niitä kahta,
kolmea porrasta, jotka veivät Kristinan ovelle, tuli vanha ahdistus
hänelle, ainoastaan sanomattoman paljoa tuskallisemmin.

Vihdoin hän rohkaisi itsensä ja koputti ovelle. Muuan vanha piika, jota
hän ei tuntenut, aukaisi hänelle. Hän oli siinä huoneessa, josta hän
niin monta sataa kertaa oli uneksinut; siellä oli hän ajatuksissaan
kuvaillut lukemattomia tapauksia ja kohtauksia hänen kanssaan kun hän
itse oli kaukana poissa; ensin toivorikkaita, sitten, kun Kristina oli
naimisissa, surullisia; ja kuitenkin oli hänellä ollut tunne, että
Kristina on velkapää tilintekoon hänelle.

Hyvä haju huoneessa herätti hänen muistonsa, ja vaivoin hän sai
sanotuksi: "Onko hän kotona?"

Piika katseli häntä: "Rouva on tuolla sisällä."

Se karsi hänen ruumistaan, kun piika mainitsi rouvaa.

Ovi Kristinan vanhaan huoneesen oli auki. Ei ollut valoa missään
huoneessa, vaan kaasuvalo kadulta muodosti suuria keltaisia neliöitä
lattialle, jotta tohtori erotti jonkin makaavan sängyssä.

Hän lähestyi sanoen: "Hyvää iltaa, Kristina!"

Sairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen.
Oliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti
käsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi
vihaisesti: "Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!" "Mikä häntä
vaivaa?" "En tiedä", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.

Tohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt
Kristinan -- hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän
ei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi
hänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen
tohtori Rohdea.

Hän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa
sanomalehtiä.

"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka
voit?" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli
nähnyt pienuudesta pitäen.

Juhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti
ja kuivasti: "Mikä Kristinaa vaivaa?"

"Hä, Kristinaa?" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. "Vai niin,
sinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?"

"Olen."

"No niin, tiedäthän sitten, mikä häntä vaivaa", sanoi vanha lääkäri
vakavasti, "se on pahinta laatua, mitä olen nähnyt. Näyttää siltä kuin
hänen terve verensä ja kelpo ruumiinsa olisi enemmän, kuin tavallista
on, taipuvainen myrkkyyn --"

"Vaan -- vaan kuka? Kuka on saastuttanut hänet?" Juhana Bennechen oli
kalman kalpea, ja hikihelmet herahtelivat hänen otsaltaan.

"Vaan, rakas poikani, sinuunhan se kipeästi koskee!" sanoi tohtori
Rohde, joka alkoi ymmärtää. "Luonnollisesti hänen miehensä. Se, hänen
miehensä, on maannut kuppatautisten puolella kaksi kertaa -- etkö
tiennyt sitä? Minulla on tässä pöytäkirjassa -- se on oikein
emäsika, usko se." Ja tohtori rupesi selailemaan paksua kirjaa
kirjoituspöydällään.

"Ja sen te tiesitte, ettekä puhuneet sanaakaan. Hyi, tohtori Rohde! Se
oli hävytöntä!" Juhana seisoi kädet nyrkissä.

"Rakas poikaseni, minusta on paha sinun puolestasi!" vastasi ukko.
"Kunpa olisit ollut kotona, olisin kyllä sanonut sinulle,
virkaveljelleni. Vaan itse tiedät, että jos kertoisi kaikki, mitä
tietää semmoista, niin moni avioliitto raukeaisi tyhjään --
puhumattakaan siitä, että itse tekeytyisi ihan mahdottomaksi. Ja sitä
paitse arvelin minä, että tämä oli asia, johonka sinun isä oli
läheisempi ryhtymään --"

"Tahdotteko vielä kaiken hyvän päälliseksi tehdä viittauksia että
isänikin tiesi siitä? Voi, te olette vanha irstas vetelys, ja aina
olette olleet!" Juhana Bennechenin jalot silmät säihkyivät, sanoessaan
tätä, ja hän meni jättämättä hyvästiäkään.

"Poika parka!" sanoi vanha tohtori ja otti taas sanomalehtensä; "häntä
seuraa aina onnettomuus."

Juhana Bennechenin tuttavat arvelivat jotta ulkomailla olonsa oli
tehnyt hänestä kovin kummallisen miehen. Hän ei käynyt kenenkään luona,
ei ollut koskaan kotona eikä ruvennut harjoittamaan ammattiaan. Vaan
öisin vaelsi hän kaulusta korvissa kaduilla, enimmiten valtioneuvoksen
talon ympärillä. Senpätähden arveltiin, että hän pysyskeli kotona
perheessä.

Vaan eipä niinkään. Koko päivät päästänsä kuleksi hän kaupungin
laitasopukoissa, ja vasta kun hämärsi, lähestyi sitä paikkaa, jonka
ympärillä kaikki hänen tuskalliset ajatuksensa kiertelivät.

Muutamana iltana tapasi hän tohtori Rohden, joka oli matkalla Kristinan
luo.

"Tule mukaan, voit olla avuksi minulle", sanoi äijä, joka näkyi
kerrassaan unohtaneen heidän viimeisen kohtaamisensa.

Juhana seurasi, mahdoton oli hänen vastustaa, kun pyydettiin häntä
Kristinan läheisyyteen.

Kristina säpsähti nähdessään Juhanan. Vaan tohtori Rohde laski kätensä
hänen käsivarrelleen ja sanoi melkein lempeästi: "No hyvä ystäväni, ei
pidä letustella. Elämänne on ollut synkkä, olkaa iloissanne, kun pieni
valonsäde tulee lopuksi. Ja sen mitä minä ymmärrän, on kaikki onni,
minkä te kaksi saatte yhdessä, että annatte hänen hoitaa teitä sen
vähän aikaa joka on jälellä. Niin lapseni, puhu nyt!"

Niine hyvineen meni "vanha vetelys", vaan kauan oli Juhana Bennechen
polvillaan sängyn ääressä ja puhui hänelle sydämensä syvyydestä.

Alussa ei Kristina ymmärtänyt häntä; vaan sikäli kun hän puhui,
kutistui suuri mahdottomuus kokoon, enemmän ja enemmän selveni hänelle,
ovi ovelta aukeni, ja kyynelten vieriessä toinen toisensa jälkeen
päänalukselle, puhkesi hänen sielussaan piiloutunut rakkaus hurmaavan
tulisena, kohottaen hänet kurjasta, saastaisesta ruumiistaan
autualliseen tilaan, jota hän ei koskaan ollut uneksinutkaan.

Hän ei muistanut sanoa teiksi eikä muita koreita sanoja, joita hänelle
oli opetettu, ja sai mieleensä leveän ja vahvan, talonpoikaisen
kielimurteensa, kertoessaan Juhanalle kuinka kaikki oli käynyt, ja
pyysi häneltä anteeksi, että hän niin vähän oli ymmärtänyt häntä.

He antoivat toisilleen anteeksi, ja he unohtivat entisen ajan elääkseen
toistensa rakkaudessa "sen vähän aikaa, joka oli jälellä."

Siitä päivästä otti tohtori Bennechen Kristinan hoitoonsa. Hänen
äitinsä katseli tutkivasti häntä, kun hän kertoi tätä; ja Juhana
puolestaan ei voinut olla tarkastamatta äitiään terävin katsein. Vaan
hyvin keventävää oli Juhanista, kun äitinsä myötätuntoisesti sanoi:
"Kristina raukka! Minä vaan pelkään, että hän on saanut kovan luuvalon
asuessaan kivijalkakerroksessa; se on kuulemma hyvin vaarallista
terveydelle, niin luin minä tässä muutamana päivänä."

Kristina ja Juhana eivät koskaan keskenään maininneet Antti sedän
nimeä; ja tämä puolestaan oli varuillaan, ettei sattuisi yhteen tohtori
Bennechenin kanssa.

Ylipäänsä eivät he paljoa puhelleet. Vaan kun Juhana oli muuttanut
kääreet ja hankkinut hänelle sen lievekkeen, minkä hän taisi, tahtoi
Kristina mielellään, että Juhana istuisi lähellä, sängyn vieressä. Hän
makasi silloin hiljaa ja katseli Juhanaa; vaan ei hän halunnut, että
Juhana katselisi häntä, vaikka tämä vakuutti että hän oli hänen
silmissään melkein samannäköinen kuin ennenkin.

Kristina tunsi kaikkia sitä kauhua sairashuoneesta, mikä on niin
juurtunut ja perustunut rahvaasen.

Vaan vihdoin onnistui tohtorin saada houkutelluksi hänet muuttamaan
sairashuoneesen. Se päivä, joka oli määrätty muuttopäiväksi, oli selkeä
päivä huhtikuun alussa. Posti toi luotsivanhimmalta kirjeen, jonka
Kristina vaivoin sai tavailluksi:

    "Rakas Kristina! Nimismies sanoi, että minun piti lähettää
    kirjallinen valitus ja minä lähetin, ja nyt on valitukseni taas
    minulla, ja et voi aavistaa miltä se näytti päällekirjoituksineen
    ja muine semmoisineen: 'Lähetetään ruotimestarille, lähetetään
    takaisin amtmanille, ja tie-insinörille' ja koko kirkkoraati on
    kirjoittanut siihen ja viimeiseksi oli vain pieni, pieni pilkku
    puhdasta alalaidassa takapuolella ja siihen kirjoitin minä:
    Aivan niin kävi kuin odotinkin -- Seehus; vaan amtmani on
    varmaankin vihassa minulle liitä. Vaan ei se ole pahinta, vaan
    se on hyvä, että sinulla on hyvä, josta minä en halunnut ennen
    puhua sinulle, sillä en halunnut sinulle ikävää, vaan nyt täytyy
    panna paperille, sillä nyt menee ihan männikköön. Isäsi on
    kerjäläinen, oikea kerjäläinen, hänellä ei ole mitään, kaikki on
    valunut juttuun, jota sinun miehesi ajaa, ja sitä paitse on hän
    nyt semmoinen, että hän ei tee enään työtä, sen itsekin ajatella
    tiedät, vaan istuu mieluummin ja tuijottaa seinään. Siitä pitää
    minun nyt puhua sinulle, sillä sinun pitää tulla kotia ja laittaa
    tolkulleen, sillä nyt käypi yli minun älyni ja minä uskon, että
    hän tulee päästään pyörälle; vaan jollet voi tulla, niin kirjoita
    jotain, mieluummin jutusta.

                                                "Vanha ystäväsi
                                             _Lauri V. Seehus_."

Kristina laskeusi sänkyyn ja itki. Talven kuluessa oli hän
teeskennellen kirjoittanut tyytyväisiä kirjeitä kotia, ja luotsivanhin
vastannut samalla tavalla. Nyt vasta ymmärsi hän, että he vaan olivat
valehdelleet toisilleen, ja hänelle tuli kova ikävä isäänsä ja kotiaan
ja rannikkoa lännessä. Hän asettui sängyssään kirjoittamaan
tyynnyttävää kirjettä isälleen.

    "Rakas isä! Kun minä kuulen, että sinulla on huono olo, ahdistaa
    minua suuri suru ja häpeä. Sillä nyt ymmärrän ettei minun koskaan
    olisi pitänyt lähteä luotasi. Vaan nyt saat antaa minulle anteeksi
    ja ajatella vaan, että olet sydämelleni rakas. En voi tulla
    luoksesi, sillä en ole oikein terve; vaan muutoin on minulla hyvä
    olla."

Kristina pysähtyi; jokaisen sanan kirjoitti hän ponnistuksella, ja hän
ajatteli, että Jumala kyllä antaa hänelle anteeksi, kun hän ei sanonut
totuutta, jottei saattaisi isäänsä murheelliseksi, jolla oli muutoinkin
kärsimistä ennaltaan.

Vaunut kääntyivät portista sisään, piika tuli sisään ja kuiskasi:
"tohtori." Ne olivat sairashuoneen vaunut, jotka tulivat noutamaan
häntä.

Kauhu karsi hänen ruumistaan, ja kun hän taas tarttui kynään, ei ollut
hänen enään mahdollinen salata mitään.

    "Ei, isä rakas, se ei ole totta, minun oloni ei ole hyvä;
    minulla on pahempi kuin pahinta voi olla ja nyt tulevat he
    minua noutamaan, sillä minä kohta kuolen, ja minä en näe sinua
    koskaan enkä koskaan merta ja taloa siellä kotona, tervehdä
    luotsivanhinta -- hyvästi.

                                             "Sinun
                                         _Kristinasi_."

Kun tohtori tuli sängyn luo, oli sairas niin väsynyt, että hänen piti
virkistää häntä vastaan. Tohtori kirjoitti osotteen Kristinan
kirjeelle, sitten auttoi hän kannettaessa häntä vaunuihin.

Vaikka muutto kävi kaikella mahdollisella huolella ja varovaisuudella,
oli sairas kuitenkin hyvin heikkona, kun hän pääsi sänkyyn vanhassa
sairashuoneessa.

Kauan aikaa makasi hän silmät ummessa vaan kun hän vihdoin aukaisi
silmänsä, kävi hymyn väre hänen kasvoilleen. Akkunasta näki hän kauniin
kevättaivaan, päivänpaiste lankesi valoisaan, hemeään huoneesen, jonka
tohtori oli hänelle hankkinut.

Kristina käänsi päänsä tohtoriin ja sanoi: "Kiitos sinulle, Juhana!
Täällä on minun kaunis kuollakseni." Ja hän oikasihe suoraksi sileissä
puhtaissa lakanoissa ja sulki taas silmänsä.

Vaan hymyily pysyi hänen rumentuneilla kasvoillaan ja teki hänet
Juhanan silmissä kauniiksi kuin entisinäkin aikoina.



XVI.


Suuri postilaiva, joka tuli Kristianiasta ja kulki aina Tromsöhön, meni
Flekkevuonon läpi muutamana myrskyisenä yönä huhtikuussa.

Laivan postintoimittaja oli ollut heittämässä laivasillalla postia --
se oli pieni vähäpätöinen purjevaatepussi sanomalehtiä ja pari kolme
kirjettä, jotka olivat meneviä maalle Flekkevuonossa.

"Pääsemmekö merelle, perämies?" huusi postintoimittaja komentosillalla.

"Kyllä me pääsemme, postimestari!" vastasi perämies ja nojautui alas.
"Minä ilmoitan, kun tulemme Egersundiin."

"Kiitos!" mörähti postintoimittaja ja kiiruhti takaisin pieneen
lämpöiseen pöksäänsä, jossa varjopäällinen öljylamppu paloi.

Suuri ulkomaanposti oli tullut laivaan Kristiansandissa; ahdas pöksä
oli täynnä säkkejä ja purjevaatepusseja, joissa oli merkkinä
postitorvi. Pienellä sohvalla oli ladotuita kasoja, ja pöytä,
monilokeroisen hyllyn edessä, oli peittynyt kirjeisin ja
postimyttyihin.

Postintoimittaja, joka oli lihava, nuori, valkotukkainen mies, istui
jakkaralleen, pani seinälle kultakaluunaisen lakkinsa, puhalteli
käsiinsä ja ryhtyi järjestämään, merkitsemään, pistelemään
laatikkoihin, panemaan laukkuihin, nostelemaan suuria kasoja sohvaan
päästäkseen niistä, työskennellen ääneti ja ahkerasti, käyttäen aikaa,
kun oltiin tyynen perässä.

Salissa paloi ainoastaan kaksi lamppua puolella tulella; vaippoihinsa
kääreytyneinä makasi muutamia herroja ja nukkui sohvilla. Nais-salissa
vallitsi hiljaisuus, he nukkuivat kuten paraiten taisivat, levottomina
siitä hetkestä, jolloin tultaisiin saaristosta ulos.

Kone työskenteli lyöden jykevästi ja tahdikkaasti, joka pani laivan
perän tasaiseen täristykseen. Muuan lampunlasi tärisi kiihkenevästi
jotakin vaskista esinettä vastaan ja muuan väsymätön kuleksia vaelsi
laivankannella edestakaisin, edestakaisin niitten pään päällä jotka
tahtoivat nukkua.

Myrsky syöksyi alas tuntureilta ja ulvoi köysissä, vaan vesi oli aivan
tyvenenä ahtaassa vuonossa. Perämies huusi alas luukusta että he
köyttäisivät ja kiinnittäisivät kaikki hyvästi välikannen alla ennenkun
tullaan merelle. --

Postintoimittajan lämpöisessä pöksässä oli kirjeitä levällään.

Hän työnsi suuren Nordlandin postin syrjään ja järjesti
lähimmäisten pysäkkein laukut. Kirjeitä oli kaikenlaatuisia ja
monenkaltaisella päällekirjoituksella: töhröisiä, vinoja kirjaimia,
jotka täyttivät koko sivun, pieniä hienoja naiskäsialoja kuin kärpäsen
jalkoja sileällä velinipaperilla, suuria tyhmiä virkakirjoituksia
kartuusi-paperikuorilla, jotka olivat varustetut lakalla "porto"
sanalla, arpakirjeitä ja rakkaudenkirjeitä, hautajaiskirjeitä ja
rahakirjeitä -- salainen pesä hämmästyksellä pettyneille toiveille,
joutavalle lorulle, surulle, häviölle ja odottamattomalle onnelle oli
tämä pieni, lämmin pöksä, jossa postimestari tyynenä ja ahkerana
lirautti kirjeitä lihavien sormiensa läpi.

Laiva alkoi keikkua suurissa loikka-aalloissa, jotta postimestari
ymmärsi että he olivat vuonon suussa. Hän järjesti kaikki parhaan
mukaan; enimmän osan laski hän lattialle niin eivät voineet putoilla.

Siten sai hän sohvan joutilaaksi ja pieni Egersundin laukku kädessä
paneusi hän sohvan nurkkaan nukkumaan, ja lamppu heilui kahtakättä
loukussaan.

Kurjuus alkoi taas naissalissa; ähkinä kuului sieltä joka kerta kuin
palvelianainen avasi oven. Väsymätön kuleksia istui rauenneena ja nylki
pukkia nutulleen: hän oli katkerasti erehtynyt, sillä muuan hänen
ystävänsä oli kuvitellut hänelle olevan aivan mahdottoman tulla
merikipeäksi, jos vaan oleksii ylhäällä raittiissa ilmassa ja
alituisessa liikkeessä.

Herrojen, jotka nukkuivat salissa, piti tarttua pöydän laidasta,
jotteivät putoaisi sylkilaatikkoihin ja lampunlasin helisevä tärinä oli
sekautunut satoihin pieniin kärsimättömiin ääniin, jotka uudistuivat
sikäli kun laiva keikkui korkeissa aalloissa.

Salin puuesineet ritisivät ja ratisivat laivan vajotessa toiselle
kylelle ja kaikki ravintolan kupit, jotka rippuivat rivissään
ravintohuoneen katon alla, kilisivät toisiinsa.

Sitten kohosi laiva ja vajosi toiselle puolen ja kaikki kupit
rämisivät. Muuan laskutuoli ja pari sylkilaatikkoa lähtivät liikkeelle
salissa, syöksyivät ensin toiselle puolen ja sitten toiselle: muuan ovi
rämähti auki ja remppusi tahdin mukaisesti kahta kättä, ja kone
työskenteli ponnistellen, välistä jyski alhaalla, välistä säklätti ja
rymyytti, kun propelli hetkiseksi kohosi yli veden pinnan.

Vaan postintoimittajan lämpimässä pöksässä kirjeet nukkuivat
rauhallisissa pakoissa ja itse hän nukkui Egersundin laukku kädessään;
ja kaikki ne henkilöt joille kirjeitä oli makasivat ja nukkuivat kukin
tahollansa paitse joitakuita, jotka kulkivat levottomina edestakaisin
myöhäiseen yöhön, odottaen ratkaisevaa kertomusta, kuunnellessaan
myrskyä ja arvellessaan postin ehkä viipyvän.

"Postimestari!" huusi perämies ovelta, "nyt mennään Egersundiin."

"Tässä on se!" nousi toinen ylös.

"Ha, haha, te varmaankin olette nukahtaneet kelpo lailla", nauroi
perämies, "tarjootteko naukun, niin tarjoon minä olutta?"

"Olkoon menneeksi", mutisi postimestari unentörröksissä.

Perämies tuli heti takaisin poteleita ja laseja kainalossa. Siellä oli
hädintuskin niin paljoa tilaa että hän taisi sulkea oven.

"Kyllä on oikein märkä ilma!" sanoi hän ja pyyhiskeli vettä
vaatteistaan; merivesi valui pitkin hänen öljyvaatteitaan ja kirkkaita
vesipisaroita välkkyi hänen kiherässä parrassaan, kun hän joi.

Konehuoneessa kilisi kello kiivaasti.

"Hei hei!" huusi perämies, pani potelin pois ja juoksi. "Ollaanko jo
salmessa?"

Postintoimittaja nousi ja venytteli virkistyäkseen, kaappasi
kultakalunaisen lakkinsa ja meni kannelle.

Päivä juuri sarasti, kylmä ja kostea ilma, synkkä ja hämärä valo.
Paljaat kalliot olivat aivan mustina raskaassa myrskyilmassa, ja sataa
tihusi aika lailla.

Egersundin posti oli pian toimitettu ja laivan jatkaessa pitkää
matkaansa asettui postimestari taas järjestämään kasojansa ja
laukkujansa.

Päivän tultua avattiin kaikki nämät kasat ja laukut, jotka olivat viety
maalle pitkin rannikkoa, ja kirjeet levisivät yli maan ja mantereen. Ja
se joka oli odottanut kirjettä ei saanutkaan mitään ja se joka nousi
aamusella eikä ajatellut kirjettä eikä koko postiakaan istui ennen
puolista nauramassa eli itkemässä paperilipulle.

Vaan joko he odottivat tahi ei, niin tulivat kirjeet omistajilleen, ja
postimestarin pienestä lämpöisestä pöksästä levesi hämmästystä,
pettyneitä toiveita, tyhjää lorua, surua, häviötä ja odottamatonta
onnea, laivan vaan kulkea ponnistellessa yhä pohjoisemmaksi ja
pohjoisemmaksi ja uneliaan postimestarin tullessa ylös uusi laukku
kädessä jokaisessa paikassa missä laskettiin maalle.



XVII.


Kello oli jo kymmenissä aamusella, vaan Batnemon Njaedel ei ollut vielä
pannut rikkaa ristiin.

Tuvassa, jossa hän istui, oli lattia pikimusta, sänky oli täynnä
harmaita olkia ja oli siinä säkit repaleista peitettäkin; oven salpa
oli pudonnut pois, jotta keittiön ovi oli raollaan ja takassa oli musta
kahvipannu parilla kolmella turvehiilellä.

Njaedel istui ja tirkisteli tylsämielisesti akkunasta. Kevät-työnsä oli
hänellä tekemättä, vaikka oltiin jo Huhtikuun keskipaikoilla. Hänen
vahvat käsivartensa riippuvat hermottomina, hänen takkuinen partansa
oli käynyt harmaaksi suun ympäriltä, selkä oli koukussa enemmän kuin
ennen. Sekava tietämättömyys valtasi tämän jättiläisolennon, joka istui
kyyristyneenä matalassa kamarissa, rankasti sataessa ulkona ja tuulen
tohistessa uunin piipussa.

Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä pienessä renkaassa, jossa ne olivat
liikkuneet lähes kaksi vuotta. Se oli tuo samanen "juttu", josta ei
koskaan tullut loppua.

Kaikki ne rahat, jotka olivat menneet, kaikki veljen makeat sanat ja
lupaukset, kaikki toiveet ja pettymykset -- kaikki tämä, joka oli
pitänyt häntä koko tämän pitkän ajan jännityksessä, rupesi nyt tekemään
hermottomaksi -- kuten himmeä, salainen voima, jota vastaan hän
taisteli pimeydessä ymmärtämättä mistään mitään.

Tuntureilla taisteli hän kalliovieremän kanssa, vaan se oli kumminkin
rehellinen asia ja kun hän joutui tappiolle, niin ei siitä ollut sen
enempää puhumista. Vaan täällä rannikolla vainosi häntä joku muu.
Minnekä hän kääntyikin, tölmäsi häntä vasten jotakin kylmää, pehmeätä,
joka ei murtunut eikä väistynyt. Tätä hän kohtasi tullessaan kirkolle,
jossa väki väistyi hänen tieltänsä; käräjissä, kun kaikissa
tilaisuuksissa haukuttiin häntä siitä että hän oli ollut oikeuden
nuhtelun alaisena; kun hän tahtoi ruveta kaivamaan ojaansa, oli
täälläkin este; hän oli sidottu, ikäänkuin ilmassa oli kielto, ja hän
jatkoi askaroitsemistaan ja kuhnustelemistaan myös vaimoväen työssä
hankkimatta apua.

Istuessaan siinä ja katsoessaan ulos hän töintuskin erotti puoleksi
valmista ojaa enään. Se oli ollut hänen suuri aatteensa tullessaan
Krydsvigiin. Tämä oja olisi muka oleva rajana hietikolle ja suojana
hänen talolleen meren hiekkaa vastaan. Hänen ajatuksissaan oli myöskin
ollut istuttaa halavia ja rautakouraa sinne alemmaksi, josta hän oli
lukenut sanomalehdessä.

Nyt oli oja semmoisenaan ja vieri umpeen, Börevigiläisten vetäessä
ahkerasti kaislaa ja siten porkaten hänen tiluksiaan syviin rattaan
jälkeihin, jotta hiekka sai enemmän voimaa.

Luotsivanhin Seehus tuli sisään keittiöstä. "Hyvää päivää, Njaedel!
Tässä on kirje Kristianiasta."

Njaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa
ilonsa.

"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?"

"En, kiitoksia" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin
kahviin.

Hän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja
tökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin
Kristinan kyyneleet olivat pudonneet.

Luotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas -- lyhyen kirjeen, joka
sisälsi niin paljon.

Njaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun
luotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli
siihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.

Vaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan
yht'äkkiä ja huudahti: "Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta
kun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja
toinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi
puhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen
vaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän
sai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja
sitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan
olen huomannut Kristinasta, että --" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä
hän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken
keittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.

"Ei ei", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. "Sinä et saa puhua pahaa
Antista; jospa tuntisit hänet."

Veräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.

"Mitä tahdot?" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.

Sören lähestyi varovasti, pysyen lähellä luotsivanhinta.

"Minun pitää tuoda terveisiä ja hyviä uutisia", sanoi hän vapaasti,
"tuttavilta Amerikasta. Minä myös olen saanut kirjeen tänään."

Njaedel unohti vähäksi aikaa Kristinan kirjeen.

"Ensiksikin on terveisiä luotsivanhimman sisarelta; hänestä on tullut
leski, sen kyllä tiennet?" jatkoi Sören lempeästi.

Ei, luotsivanhin ei tiennyt siitä mitään. Sören Börevig otti esille
kirjeensä, joka oli veljeltään ja luki. "Misstres Johnson, Krydsvigin
luotsivanhimman sisar, käskee minun tervehtiä ja kysyä, eikö
luotsivanhin haluais tulla Amerikaan asumaan hänen talossaan eli ostaa
maata hänen talonsa vieressä."

"Sitä olen monta monituista kertaa mietiskellyt", mutisi luotsivanhin.

"Ja sitten oli myös jotain sinullekin Njaedel", jatkoi Sören ja
silmäili kirjettä.

"Minulla ei ole tuttavia Amerikassa", vastasi Njaedel lyhyesti.

Sören hymyili:

"Niinkö huono muisti sinulla on? Tässä on: Misstres Johnsonin luona on
tyttö Krydsvigistä; hänen nimensä on Anna, ja hän käskee minun
kirjoittaa tervehdys Batnemon Njaedelille, että hän voi hyvin ja että
hänen poikansa vaurastuu ja on punatukkainen kuin isänsäkin."

Njaedel katsahti ylös ja mietiskeli vähän, sanoi sitten hiljaa: "No,
onko hän punatukkainen!"

Sören katseli vuoroon Njaedelia vuoroon luotsivanhinta ja arveli
tilaisuuden olevan sopivan.

"Sinulla on kai kevättyöt kesken Njaedel?" alkoi hän varovasti.

"Mitä se sinua liikuttaa?" ärjäsi Njaedel ja nousi seisomaan.

"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa. Vaan onhan se niin, että naapurit
pitävät huolta toisistansa.

"Kaksi tuhatta ja seitsemän sataa talariahan sinä maksoit tästä
maatilastasi -- hm?"

Njaedel vaan vähän mörisi.

"Minä puhuttelin Tofte asianajajaa, kun hän oli tässä muutamana päivänä
täällä", jatkoi Sören ja katseli välinpitämättömästi akkunasta, "hän
sanoi, että sinä et aivan vähää ole velassa tästä maastasi."

"Anna minun olla rauhassa, Sören!" huusi Njaedel uhkaavasti.

"No, no", arveli luotsivanhin, "anna Sörenin puhua suunsa puhtaaksi,
sillä sinä näet jotain olevan hänellä hampaan kolossa. No Sören, puhu
nyt!"

Börevigin Sören ei pitänyt lainkaan näistä kummastakaan, he eivät
toimittaneet tekojaan hänen mielensä mukaan; vaan ei ollut muuta
keinoa: "Niin, minä arvelin, että koska Njaedelilla on niin paljon
velkaa talostaan, hän sen kernaasti ehkä möisi."

"Paljoako tarjoat?" kysyi Njaedel.

"Hm -- enhän minä ole sanonut, että minä juuri haluaisin --"

"Paljoako tarjoat?" uudisti Njaedel.

"Kaksituhatta viisisataa talaria saat."

"Mitä sitä tyhjää!" huudahti luotsivanhin suuttuneena. "Niukuin naukuin
Njaedel pääsee sillä rahalla veloistaan. Sitäpaitse on muokattu maata
toinen mokoma oston jälkeen. Ei, Sören, enemmän saat hellittää kukkaron
nauhaa?"

"Tuohon käteen, Sören", sanoi Njaedel ja ojensi kätensä, "kauppa on
tehty."

Luotsivanhin koetti tehdä vastaväitöksiä, vaan Njaedel ehkäisi häntä.
Börevigin Sören oli aivan hämillään; se ei ollut hänen tapaistaan,
kaukana siitä. Sitten hän kaivoi esiin muutaman sanomalehteen käärityn
asiapaperin. "Olisi hyvä -- olisi hyvä ehkä jos olisi kirjallinen
sopimus. Tässä on -- hm -- tätä kutsutaan kauppakirjaksi, jos --"

"Sinä olet ajatteleva mies", sanoi Njaedel pilkallisesti. "Anna tänne
kynä, luotsivanhin."

Ei auttanut luotsivanhimman puheet. Njaedel otti kynän ja tähräili
muutamia paksuja vuohensorkkia, jotka merkitsivät muka Njaedelia, tilaa
ei ollut enempää, vaan riittävän sen arveltiin.

Sitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain
askelin.

"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole
oikein selväpäinen", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.

Sören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen
muotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.

Njaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat
ylös, sanoi luotsivanhin:

"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan."

"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", vastasi Njaedel
toivottomana.

"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas", vastasi
luotsivanhin, "minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on
taatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel,
täällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes
voit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse -- siellähän on sinulla poika -- ja
jonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!"

Njaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.

Täältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien
vieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän
tunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä,
joita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa;
ja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan,
mitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää
Annaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin.
Pitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen
silmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään,
sulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.

Ja mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli
valtasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän
tunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.

Vaan surressaan siinä Kristinaa, itseään ja haihtunutta elämäänsä,
siinä ahdistuksessaan, joka häntä vaivasi, ilmestyipä juuri kuin pieni
halkeama luotsivanhimman viimeisten sanojen johdosta. Keskellä sitä
harmajaa, toivotonta synkkyyttä, jossa hän tähysteli, pilkoitti
ikäänkuin pieni valopiste; valosäteitä kokoutui siihen, kunnes se
loisti, ja hän näki sen olevan lapsen pään -- pieni valkoinen niska ja
punainen käherä tukka.

Hän henkäisi syvään ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut
sitä koskaan ajatellut; vielä oli, mihin toivonsa kiinnittää.

"Tuletko mukaan?" kysyi luotsivanhin vielä kerran.

"Tulen", vastasi Njaedel ja oikaisihe suoraksi, "vaan ensiksi tahdon
päästä Kristianiaan nähdäkseni Kristinaa ja saadakseni selkoa
jutustani!"

"Vielä mitä, eikö tuo jutun pahuus saa jo olla niine hyvineen --"

"Minä vaan tahdon, heidän pitää sanoa, että minä olin oikeassa",
vastasi Njaedel ja hänen silmänsä loistivat.

"No, niinpä niin", vastasi luotsivanhin sävyisästi, "lähteneehän
sieltäkin siirtolaislaiva näin keväällä."

Mielessään tuumaili luotsivanhin, että itse asiassa se ei ole tuhminta
mennä Kristianiaan. Ensinnäkin Kristinan vuoksi, vaan sitä paitse kyti
hänessä salainen toivo, että siellä pääkaupungissa hänen onnistuisi
saada käsiinsä se, joka oli ylempi kaikkia nimismiehiä, ruotimestareita
ja kapteeneita. Olisipa hauska tietää, saako Norjan maassa ja
valtakunnassa tie olla semmoisessakin kunnossa kuin se oli tuo samanen
tieosa.



XVIII.


Kristina ei ollut kauan aikaa sairashuoneella, ennenkuin näkyi selvään
että kuolema oli lähellä. Tauti, joka niin vähässä ajassa oli turmellut
hänen voimakkaan ruumiinsa, levisi aivoihin, ja maattuaan vuorokauden
taidotonna, kuoli hän muutamana sunnuntai-iltana.

Juhana oli ollut hänen luonaan viimeiseen hengenvetoon saakka; ja kun
kaikki oli ohi, kuleksi hän pitkin katuja kaulusta pystyssä, kuten
tapansa oli, huomaamatta ketään.

"Hyvää iltaa, tohtori Bennechen!" sanoi kamariherra Delphin, joka juuri
avasi porttiaan, "tulkaa huoneeseni juomaan lasi viiniä ja polttamaan
sikaaria!"

Ihmeellinen olento, tuo tohtori Bennechen, ajatteli kamariherra
Delphin, kun toinen vaan meni menojaan sanomatta sanaakaan.

Hän sytytti lamppunsa tultuaan huoneesensa, riisti päältään
hännystakkinsa -- kamariherra tuli pidoista -- ja puki ylleen yönutun.
Saatuaan sitten sikaarinsa palamaan joi hän lasillisen viiniä ja rupesi
sitten astuskelemaan edestakaisin molemmissa komeoissa huoneissaan,
ajatellen päivän tapahtumia.

Falck-Olsenin syyspidoista alkaen oli hänen ja Hilda Bennechenin
välinen suhde käynyt yhä ystävällisemmäksi. Vaan viime aikoina, koko
talven kuluessa, oli Hilda vetäytynyt pois hänestä. Kyllä hän jonkun
ainoan kerran sai hänet entiseen hyvään suhteesen, vaan hetkiseksi
ainoastaan; sitten työnsi Hilda hänet luotaan kummallisella,
arkamaisella tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.

Kamariherra Delphin karisti tuhkan kakluunia vastaan ja ajatteli muita
asioita. Tänä iltana oli Hilda sanonut suoraan ettei hän enempi
tahtonut kävellä hänen kanssaan ja haluavansa päästä tanssimasta hänen
kanssaan.

Taasen heitti hän sen pois, ja se taas tuli, kunnes hän pysähtyi
kuvastimen eteen ja silmäili terävästi itseään silmiin: "Vaan Yrjö,
miten onkaan laitasi?"

Hän avasi kirjoituspöytänsä ja kirjoitti nopeasti:

"Rakas Yrjö! minusta on hyvin paha kuulla että sinäkin, johon minä niin
lujasti luotin, olet sattunut satimeen. Sillä:

    "Kenpä ensikerran lempii
    -- Vaikk' onnetonna -- on Jumala.
    Kenpä toisen kerran lempii
    Onnetonna -- hän narri on."

Ja Börresenin matami on puhunut minulle kaikki: sinä olet rakastunut.

"No, siitä en juuri lukua pitäisi. Vaan eitä olet rakastunut nuoreen
marakattiin, jolla on ukulinsilmät ja pottunokka, se merkitsee, että
jaloimmat elimesi ovat turmeltuneet, ja se pahottaa minua kovasti sinun
puolestasi.

"Kunpahan olisit edes kokonainen mies, vaan etpä ole, ja sen tiedät
itsekin: sillä sinä kaipaat minua. Vaan jos sinä olisit me molemmat
yhteensä, niin sanoisin sinulle: Se on oikein, poikaseni! Se on paras
rohto sinulle, ainoa keino, jolla voit pelastaa musertuneen elämäsi
murut. Ota hänet -- kuta rumempi, sitä parempi; mene suoraa päätä
saleihin hänen kanssaan ja sano: 'hyvät naiset ja herrat. Minä ylpeilen
siitä että hän on minut valinnut'. Silloin olisi ehkä vielä toivoakin
sinusta; et olisi enään kurja katala, joka olet ijankaikkisesti --
Amen!"

Hän viskasi kynän luotaan ja tyhjensi lasin, joka oli hänen edessään.

       *       *       *       *       *

Juhana Bennechen oli sattunut kävelemään Vergelandin-tietä, kun hän
oli tehnyt suuren mutkan aina Hamansbyhyn saakka, tullessaan
sairashuoneelta. Vaan nyt kulkeusi hän puoleksi tottumuksesta kohti
isänsä taloa katsomaan -- nyt, kun kaikki oli ohi -- matalia ikkunoita
kivijalkakerroksessa jossa hän oli rakastanut ja kärsinyt niin paljon.

Kun hän lähestyi, näki hän muutaman miehen, joka hoippaili portin
pieluksessa. Tohtori tunsi heti Mon ja aikoi mennä ohitse. Vaan hän
näki että Mo lakkaamatta astui syrjään eikä näkynyt voivan löytää
avaimen reikää.

Juhana Bennechen ymmärsi, että mies oli humalassa, ja huolimatta
inhostaan, jota hän tunsi tätä ihmistä kohtaan, meni hän ja auttoi
häntä.

Mon Antti ei ollut niin humalassa ettei hän olisi tuntenut kuka
auttajansa oli.

"Niin, tohtori on siivo herra", alkoi hän nöyrällä äänellään, "oikein
siivo herra, sen sanoo Kristinakin --"

Vaan kun hän mainitsi tätä nimeä ja samalla kertaa aikoi asettaa
naamalleen autuaalliset juonteet, tuimistui Juhana niin, että tarttui
häntä olkapäistä ja pudisti aika lailla.

"Hän on kuollut!" huudahti hän hampaitten välistä, "ja sinä olet hänet
murhannut."

Mo kiiruhti portin sisäpuolelle ja pani avaimen suulle lukitakseen
porttia jälkeensä; hän pudisti päätään ja mutisi, huumeuksissaan kun
oli: "Vai niin, Kristina parkaa! Onko hän kuollut? Kuka olisi uskonut
-- eipä valtioneuvos eikä rouvakaan."

"Elkää sekoittako isäni nimeä rikokseenne!" huusi Juhana ja pani
jalkansa portin eteen.

Vilahdus kävi yli hänen puolihumalaisen muotonsa. äijä työnsi varovasti
porttia kiinni, jotta ainoastaan oli pieni rako. Kaasuvalo lankesi
kelmeälle naamalle jossa näkyi pitkät kamalat hymyn juonteet suun
ympärillä, ja hopeanvaaleat hapset korvain takaa, ja selvällä,
puolikorkealla äänellä hän sanoi: "Sekä valtioneuvos että rouva
tiesivät siitä; vaan he halusivat että minä hänet ottaisin jotta et
sinä häntä saisi!" -- ja selittämättömällä pirullisella irvistyksellä
työnsi hän kielensä ulos suustaan, ja löi nopeasti portin kiini ja
väänsi avainta pari kertaa ympäri.

Juhana Bennechen hoiperteli taaksepäin lyhdyn patsasta vasten; pitkän
aikaa seisoi hän kuin halvauksissa.

Muuan poika tikapuut olalla juoksi katuviertä pitkin: "Suokaa anteeksi,
herra, olisiko herra hyvä ja siirtyisi vähän syrjään, minä sammuttaisin
lyhdyn."

Tohtori kiiruhti pois, juurikuin maa olisi poltellut hänen jalkojaan.
Idässä sarasti, ensin harmajana, sitten punaisempana ja punaisempana
kunnes aurinko nousi; ystävällinen, säteilevä kevätaurinko -- oli Vapun
päivä -- paistoi rakennusten katoille ja kultasi kirkon tornit.

Hän jatkoi kulkuaan, tuli aina Gambebyhyn saakka, kääntyi takaisin,
tuijottaen alinomaa maahan eteensä, aina samassa epäilyksessä.

Että äitillänsä olisi ollut tietoa siitä -- kuinka kelvotonta olikin
ajatella äidistään pahaa, niin saattoi hän kuitenkin ajatella sitä
mahdolliseksi. Äitinsähän oli niin äärettömän peloissaan kaikesta, joka
taisi olla häpeän kaltaista.

Vaan isä, tuo suuri, jalo mies -- mahdotonta! sitä hän ei voinut
ajatella. Mohan oli humalassa, ja sitäpaitse oikea paholainen; hän oli
ilkeyksissään vaan sanonut sitä. Vaan mitä auttoi kaikki? Epäilys oli
kuin kytevä kipinä, joka poltti polttamistaan hänessä, jotta hän tunsi,
että hänen oli saaminen selkoa asiasta. Kun hän oli tehnyt päätöksen,
mennäkseen suoraan vanhempiensa luo kysymään heiltä, tyyntyi hän. Vaan
heidän luo ei voinut mennä vielä pariin tuntiin, ja tohtori kuleksi
satamaan päin, jossa päivän työt olivat täydessä menossaan.

Työväkeä ja laivanpurkajia tuli satamaan; oppipoikia juoksi tehtaisiin
pieni kahvipullo ja voitaleipämytty kädessä, tehtaantytöt huutelivat
toisiaan ja kulkivat joukoissa, nauraen ja kertoellen viimeyöllisiä
tapauksia, uneliaat poliisikonstapulit odottivat muuttoa.

Se oli melkein samanlaista väkeä, mikä oli ulkona tällä hetkellä,
köyhää ja tarvitsevaisia olentoja. Joku yksityinen hyviin vaatteisiin
puettu herra, joka oli viettänyt yötään ulkona, hiiviskeli kotiaan
häntä koipien välissä, vaaleana naamaltaan ja häpeilevänä kirkkaassa
aamuauringon valossa.

Tällä aikaa nukuttiin komeimmissa kaupungin osissa, missä
akkunanvarjostimet olivat lasketut ja portit lukitut. Ylevä,
majesteetillinen uni virkisti niitä, jotka valvoivat kaupunkia,
valtioa, kansaa ja sen kalleuksia; ja niin kirkas kuin aamuaurinko
olikin, ei se kuitenkaan voinut valaista sitä salaisuutta, että ne,
jotka nukkuivat, olivat niitä, jotka valvoivat, ja ne, jotka valvoivat,
olivat niitä, joita ne valvoivat, jotka nukkuivat. Vaan kiire leveni
pienillä kaduilla, pitkin laivasiltoja ja satamaa.

Pienet höyryveneet viheltelivät ja kiitivät pois kuin nuolet; palasen
matkan päässä ulapalla oli muuan suuri höyrylaiva lännestä, joka
odotti, että satamaväki olisi valmistanut siaa laivasillassa.
Kalastajia tuli siltaan, ja jotka siellä jo olivat, puhella pärräsivät
ostajien ja lihavien eukkojen kanssa, joilla oli suuret, laajat vakat
kainalossa.

Juhana Bennechen meni linnasillalle päin; siellä oli suuri, viheriä,
englantilainen höyrylaiva.

Höyrykone työskenteli, väkiä juoksi edes takaisin, tynnyreitä ja
laatikoita oli pitkin laivasiltaa, ja oli siellä erityiseksi
pyramidiksi ladottu yksityisiä arkkuja, joihin oli norjalaisia nimiä ja
amerikalaisia osotteita maalattu.

Muutamasta joukosta, jossa oli miehiä ja vaimoja lapsineen, kaikki
uusissa sarkavaatteissa, tuli muuan pitkä, laiha nuori mies kirjavassa
paidassa ja kevätnutussa.

"Hyvää huomenta Juhana! Oletko näin varhain yläällä? Etkö tunne minua?"

Juhana heti tunsi hänet; hän oli vanha koulutoveri, jota hän ei ollut
nähnyt vuosikausiin.

"Missä olet ollut näin kauan?" kysyi hän.

"Amerikassa, poikaseni!" vastasi toinen iloisesti.
"Siirtolais-asioitsia -- hyvät edut, vaan niin helkutin paljon puuhaa
ja vastusta. Tässä seison nyt aivan pintehissä, kun lipuissa, joita
nämä ihmiset ovat ostaneet, näetsen: norjalainen lääkäri seuraa
laivassa; ja nyt se juonittelee, se arvoisa herra, jonka olen
palkannut. Vaan -- sinähän olet tohtori Juhana! _Come along!_
Hyvät ehdot -- kuulehan!"

Asioitsia lasketteli kaikki edut tulista vauhtia; ja selitellessään
siinä oli hänen oma aatteensa hänestä niin loistava, että hän lopetti:
"Siis se on päätetty asia -- tässä on uusi tohtori, hyvää väkeä!"

Juhanan täytyi nauraa ystävälleen, vaan ei hän vastannut myöntäen eikä
kieltäen. Kun hän harkitsi kaikkia asianhaaroja, oli se viisainta mitä
hän taisi tehdä.

Kello läheni seitsentä. Hän lupasi antaa lähemmin tietoa päivällä ja
läksi sitten kaupungille isänsä taloon.

Nyt alkoi vilkkaus komeimmissakin kaupungin osissa. Kauppapuoteja
laastiin ja akkunoita hinkattiin. Muutamat kunnioitettavat porvarit
Kaarle Juhanan kadulla asettelivat viirikeppejä akkunoista katoille,
sillä kuningasta odotettiin päivällä.

"Kuka siellä?" huusi Bennechenin rouva, kun Juhana koputti sänkykamarin
ovea.

"Minä se olen, Juhana; minun täytyy saada puhutella pappaa."

"Ei, ei, Juhana, et saa tulla sisään!" vaan Juhana työnsi oven auki.

"Vaan Juhana!" huusi rouva vihastuneena ja meni uutimien taakse; hän
oli aamupuvussaan, vaan valtioneuvos makasi vielä sängyssä.

"Niin suokaa anteeksi, vaan minun täytyy saada puhutella teitä" --
hänen sydämensä tykytti, jotta hän tuskin saattoi puhua, "minä tulen
kysyäkseni sinulta, pappa, tiesitkö sinä eli tiesikö mamma jotain Mon
taudista, kun hän nai Kristinan?"

Lyhyen vaitiolon perästä alkoi valtioneuvos: "Minä näen käytöksesi
kerrassaan kelpaamattomaksi."

"Vastaa minulle! Vastaa minulle!" huusi Juhana.

Valtioneuvos Bennechen nousi ylös sängystä ja koetteli katsoa
vaikuttavasti poikaansa. Vaan eipä se ottanut onnistuakseen hänellä
siinä yöpaidassaan ja harva harmaja tukka törröttäen mikä hiuskarva
minnekin. Jos hän olisi ollut täydessä loistossaan, olisi hän ehkä
voinut päästä tilaisuuden herraksi; vaan kun hän istui sängyssä, kuin
aivan tavallinen partainen maaherra, hajosi äkkiä pojan koko rajaton
kunnioitus kuin korttihuone, ja kylmyydellä, joka melkein kammotti
häntä itseäänkin, sanoi hän: "Pappa -- pappa -- minä olen ollut
erehyksessä sinusta!"

Vaan nyt saavutti rouva järkensä: "Olepa hyvä ja osota kohteliaisuutta
isällesi, Juhana! ja kuuntele sitten hetkinen tyynesti minua. Sinä
itse, lääkäri kun olet, tiedät parhaiten, että se tauti, jota
osottelet, on sitä laatua, että siveä ihminen ei puhu siitä."

"Siinäpä se on!" virkkoi poika. "Minä olen monta kertaa ajatellut sitä.
Pahimman taudin antavat kaikki hiipiä ympäriinsä salaa, sen vuoksi että
ei ole soveliasta puhua siitä! Voi, mamma, sinä et tiedä mitä sinä olet
tehnyt!"

"Mitä minä olen tehnyt! Vaan oletko hullu, poika?" huusi rouva
tuimistuneena; hän ei voinut millään kurin sopeutua siihen, että se oli
Juhana, joka seisoi tässä tuomarin ankaruudella.

"Adelaide" -- sanoi valtioneuvos varovasti sängystään.

Vaan Juhana jatkoi aivan tyynesti tultuansa varmuuteen, tunsihe hän
melkein kuin sammuneeksi --:

"Että te tahdoitte estää minua saamasta häntä, sen ymmärrän, ja sen
voin ehkä antaa teille anteeksi; vaan että te annoitte hänen mennä
turmioon -- voi, te ette tiedä minkä arvoinen se nainen oli ja mitä hän
kärsi. Nyt on hän kuollut, ja minä matkustan tänä iltana -- hyvästi!"

"Minne?" kysyi äiti.

"Amerikaan", vastasi Juhana ovelta.

"Amerikaan! Ei millään ehdolla! Daniel", huusi rouva Bennechen.

"Tämä on vakainen asia, pysykäämme tyyneinä", sanoi valtioneuvos.

Saliin tuli Hilda puolipukeissaan juosten veljensä jälkeen; hän oli
huoneestaan kuullut suurimman osan keskustelusta.

"Juhana, Juhana!" virkkoi hän puoliääneen, "mitä se on? matkustatkos
taas?"

"Niin, Hilda, nyt matkustan ijäksi päiväksi -- Amerikaan. Sinulle tulee
ikävä raukalle --" hän otti sisarensa syliinsä.

"Voi niin, niin." nyyhki Hilda. "Etkö voi ottaa minua mukaasi?"

Hän sanoi niin, tarkoittamatta juuri paljoa sillä, vaan veli otti sen
korviinsa heti, ja kun Hilda arveli, ettei hän saa lupaa äidiltään,
vastasi hän kovaan: "Ah, me molemmat onnistumattomathan vaan
matkustamme. Tule, seuraa minua ja auta minua, kunnes voit ryhtyä
johonkin parempaan."

"Vaan -- Juhana! oi -- kuinka se on totta?"

"Miksi ei? Mitä sinusta tulee täällä kotona? Naimisiin tuskin tulet --
anteeksi, sisar rakas -- ja työntekoon olet liian ylhäinen. Amerikaan
olet omias."

Samassa tuli rouva Bennechen sänkykamarista. "Ah -- sinä et ole vielä
mennyt, Juhana! Olipa hyvä, jotta voin puhella kanssasi."

Bennechenin rouva ponnisteli puhuakseen. "No, minua ilahuttaa kuulla,
kaikki oli siis leikintekoa, niin, senpä kyllä uskoinkin."

"Ei, mamma, se on täyttä totta", vastasi Juhana kuivasti. "Hilda! mene
ja laita tavarasi kokoon; me menemme laivaan illalla."

Hilda oli hämeissään, vaan kuitenkin niin tämän valtavan äänen
valtaamana, jota hänen muutoin ujo veljensä nyt käytti, jotta hän heti
totteli ja meni huoneesensa.

"Kuule, Juhana!" sanoi rouva ja asettui hänen eteensä, "oletko hupsu
vai oletko vaan juovuksissa. Luuletko että isäsi ja minä antaumme
senlaiselle häväistykselle alttiiksi?"

"Minä tulen noutamaan Hildan illalla, ja jollei hän ole valmiina, niin
voit valmistautua suurempaan häväistykseen" -- hän meni kohti ovea.

Rouva Bennechen laski huudon ja vaipui muutamaan nojatuoliin.

"Vaan, Juhana!" huusi valtioneuvo joka tuli sisään housut kourassaan,
"autahan äitiäsi! näethän, että hän on tainnuksissa."

"Ei ole tainnuksissa."

Niin meni hän.



XIX.


Siirtolaisasioitsija hieroskeli käsiään siitä onnen tempauksesta mikä
hänellä oli ollut tohtorista, seisoessaan ja katsellessaan höyrylaivaa
lännestä, joka nyt kulki laivasiltaan ja asettui englantilaisen eteen.

Hänen terävä silmänsä, joka vaaniskeli matkustajia kaikkialta, keksi
heti Njaedelin ja luotsivanhimman; ja heti kun he tulivat maihin,
tunkeusi hän heidän luo.

"Siirtolaisia, näemmä?" sanoi hän ja tervehti.

Luotsivanhin vastasi tervehdykseen, vaan kun asioitsia tarttui säkkiin,
jota hän kantoi, ei hän suvainnut että ylhäinen herra näki vaivaa hänen
kapineistaan. Asioitsia puheli lakkaamatta, viedessään heitä
ihmisjoukossa, joka oli kotoutunut tulleen laivan luo; Njaedel seurasi,
vaan tarkasti kaikkea täydellä epäluulolla.

"Nähkääs, tuolla on teidän laivanne _first class, altogether_!
Onko teillä lippuja?" kysyi asioitsija.

"Ei ole", vastasi luotsivanhin.

"Very well! Lippuja kirjoitetaan laivassa; olkaa hyvä ja tulkaa
laivaan!"

"Milloin lähtee laiva?" kysyi nyt Njaedel.

"Huomenna anivarahin", vastasi toinen. Ja semmoista vohkaa, jotta
vilisi vaan Njaedelin silmissä, selitti hän linjansa kaikki edut,
kuinka se oli onnen potkaus, että he kohtasivat juuri hänet, ja kuinka
mukavaa oli, että he suoraan pääsivät laivaan, jotta ei tarvinnut
heidän maksaa maissa olostaan. Tuopa tepsikin ja he menivät laivaan
asiamiehen kanssa, joka neljännestunnissa hankki heille majat keulassa
toisen luokan paikalla, kirjoitti liput, otti vastaan etumaksuja,
kuittasi ja lopetti sitten läiskäyttäen käsiään: "All right! first
class, altogether!"

Kun tämä oli saatu järjestykseensä, menivät he maihin! vaan Njaedel
kuiskasi luotsivanhimmalle: "Mutta jos se ruoja oli konna tuo ylhäinen
herra; se puhui kovin kiivaasti."

Vaan luotsivanhin hymyili mahtavasti ja sanoi, että se oli Amerikan
mallia. Nyt oli vaan asiana saada selkoa jutusta ja sitten tavata
Kristinaa sairashuoneella. Njaedel tahtoi että he menisivät suoraan
kuninkaan luo, vaan luotsivanhin nauroi hänelle vielä kerran ja alkoi
sitä vastoin kysellä kaikilta ketä tapasi tietä kansliaan.

Vaan eipä onnistunut; useimmat nauroivat eli vastasivat sukkeluuksilla,
toiset pysähtyivät katselemaan heitä. Olikin se tavaton pari: pieni,
punaposkinen luotsivanhin, keltainen meripusero yllä ja karvalakki
reuhka päässä, ja pitkä, kumaraselkä jättiläinen, jolla oli pörröinen
parta ja kummalliset vaaleat lapsensilmät.

He itsekin tulivat tuntemaan sitä, kun he tulivat komeammille kaduille:
luotsivanhin ei kysellyt enään niin rohkeasti, ja kun he tulivat
postikonttorin nurkkaan, sanoi hän nolona: "Katso kun on jo
kymmenissä."

He seisoivat ja katselivat Vapahtajamme Kirkon tornia, kun muuan
ylhäinen herra paperitukku kainalossa kääntyi nurkasta.

Luotsivanhin rohkaisi mielensä: "Anteeksi! voitteko sanoa meille, missä
on kanslia?"

"Mikä kanslia?"

"Onko niitä useampikin kuin yksi?" kysyi luotsivanhin alakuloisesti.

"Voi tokikin, hyvät herrat!" vastasi ylhäinen herra, "kuinka voisi
vanha Norja tulla toimeen ainoastaan yhdellä kanslialla. Vaan mitä
tekisitte kansliassa?"

"Me kyselisimme jutusta", sanoi Njaedel.

"Se on", selitti luotsivanhin, "se on muutamasta kaislarannasta ja
viemäriojasta --"

"Niin, suuria viemäriojia on kyllä kaikissa kanslioissa", sanoi siivo
herra, "vaan kaislarantojen laita on pahempi."

"Se on se kanslia, jossa on valtioneuvos", selitti luotsivanhin.

"Voi, kunnioitettavat maanmiehet, missä ei olisi valtioneuvosta? Meillä
on yksitoista semmoista."

Nyt joutui luotsivanhin aivan hämilleen.

"Veljeni on siellä", sanoi Njaedel.

"Vai niin, mikä hänen nimensä?"

"Antti -- Mon Antti."

"Aha -- Mo. Hänet minä kyllä tunnen. Vai niin, hän on veljenne? Tulkaa
mukaani, minä menen samaa tietä."

Niin menivät he, ylhäinen herra edeltä toiset muutaman askeleen
jälestä.

"Hän on sitä oikeata herrain sukua", kuiskasi Njaedel, "hänen käy
häpeäksi kulkea meidän seurassa."

"Enpä usko häntä kovin", vastasi luotsivanhin varovasti.

"Tässä on minulla teille kaksi oikeata näytettä kuolleista
eläinlajista: kansasta", sanoi Yrjö Delphin Mortensenin notariolle,
astuessaan luotsivanhimman ja Njaedelin kera sisään; "ja tässä hyvät
herrat!" hän kääntyi niitten kahden puoleen -- "tässä saan esitellä
teille Kansan todellisen Mortensenin."

Toimittaja nousi juhlallisesti seisomaan ja kumarsi, vaikka hän tunsi
aina epävarmuutta, milloin virkakunnan päällikkö laski leikkiä. Hän
lausui muutamilla ylevillä sanoilla sitä iloaan, minkä hän tunsi kun
sattui niin kasvot vasten kasvoja kansan ytimen, Norjan pätevän
itsenäisen talonpoikaissuvun kanssa j.n.e.

Tämä pieni kohtaus houkutteli Örsethin ja kolme neljä muuta herraa
läheisistä huoneista. Vaan luotsivanhin seisoi ja ihmetteli Mortensenin
kelmeää, pulleaa muotoa, ja jotain, joka kauan oli hänessä kiehunut,
rupesi liikkumaan. Vaan hän pysytteli yhä tyynenä.

"Nämä herrat", sanoi virkakunnan päällikkö, tehdessään liikkeen,
mennäkseen edelleen, "jätän minä teidän erityiseen huoleenne, herra
Mortensen! Minä en epäile että te ilolla käytätte tilaisuutta
näyttäytyäksenne kansan todellisena -- j.n.e."

"Suokaa anteeksi herra virkakunnan päällikkö", vastasi Mortensen vähän
ähmeissään, "vaan minä luulen, että tänään ei meillä ole aikaa
kujeiluun."

"Kujeiluun! Sanoiko Mortensen kujeiluun? Kuuliko joku herroista,
sanoiko notario Mortensen kujeiluun. Minä en voi ajatella", jatkoi
Delphin ilkeästi hymyillen, joka oli hänen vihollisensa kauhistus,
"minä en voi ajatella mahdolliseksi, että notario Mortensen voisi
käsittää määräykseni kujeiluksi. Nämä molemmat herrat kysyvät muuatta
juttua kaislarannasta ja suuresta ojasta, joka pitäisi oleman täältä
meillä. Olisiko notario Mortensen hyvä ja viivyttelemättä hankkisi
tähän kuuluvat asiapaperit ja antaisi näille herroille tiedon."

Toimittaja kävi punaiseksi naamastaan ja kun toiset huomasivat, että
kohtaus teki käännöksen, kömpi kukin paikoilleen ja kumartui syvään
paperikasojensa yli.

Vaan nyt tarttui luotsivanhin Seehus puheesen: "Anteeksi, vaan minä
tahtoisin mieluummin puhutella valtioneuvosta itseään, minä en tahdo
olla missään tekemisissä tuon kanssa tuossa."

"Siitä pidän minä huolen", vastasi virkakunnan päällikkö ja vei
molemmat talonpojat salien läpi valtioneuvoksen omaan huoneesen. Täällä
käski hän heidän odottaa; valtioneuvos ei ollut vielä saapunut.

Meni melkein tuntikausi, ennenkuin hän tuli, ja silloin oli hän hirveän
huonolla tuulella. Vaan aikojen kuluessa oli valtioneuvos oppinut
näyttämään sitä lempeämmältä, kuta pahemmin asiat kävivät. Vaan tänään
oli vaikea; sillä pahennukset olivat alkaneet varhain ja kestäneet
pitkään.

Ensin oli hänellä onnettoman kohtauksen jälkeen Juhanan kanssa ollut
pitkä ja vaivaloinen keskustelu Adelaiden kanssa. Vihdoin oli hänen
onnistunut selittää tuolle pontevalle naiselle, että pakko ja este ei
olleet vaikuttavia keinoja häväistystä vastaan. Siis he jäivät siihen
tuumaan: että he olisivat hyvällä tuulella vaan "onnistumattomien"
teosta ja kertoisivat asian niinikäästi, että Juhana pistäytyi
Amerikassa ja että Hilda sai seurata häntä huvinsa vuoksi.

"Ah Jumala, ei ole ristin sielua, joka ottaa uskoakseen sitä!" valitti
valtioneuvoksen rouva.

"Se riippuu siitä, kuinka kerromme sen", sanoi miehensä.

Vaan tuskin oli se sana lopussa, ennenkuin ekstraordinari Alfred astui
sisään onnettoman näköisenä. Hän oli -- pakoitettu -- panemaan vekselin
pankkiin, ja se lankesi maksettavaksi tänään ja -- ja -- ja --

Valtioneuvos vihastui ja alkoi puhetta; vaan rouvansa onnistui tölmätä
Alfred ulos etehiseen ja lupasi hänelle apua talousrahoistaan.

Ja kaiken tämän piti nyt juuri tapahtua sinä tärkeänä päivänä, kun
odotettiin hänen majesteetiansa pitkän poissaolon jälkeen aikana,
jolloin juuri piti saada kuninkaan tulo niin juhlalliseksi ja niin
merkitseväiseksi kuin suinkin! Kun valtioneuvos Bennechen astui
virkahuoneesensa yksityisen oven kautta, niin senpä vuoksi hän töin
tuskin tukehdutti kirousta nähdessään nämä molemmat kummalliset
olennot, jotka istuivat siellä.

Luotsivanhin nousi heti seisomaan ja rupesi heti selittämään asiaa
niinkuin hän oli valmistaunut, jolloin hän Njaedelin iki ihmeeksi
nimesi valtioneuvosta "teidän korkeudekseen."

Valtioneuvos tähysteli häntä hetkisen, avasi sitten oven
toimituskirjurin huoneesen ja kysyi: "Mitä väkeä täällä istuu?"

"Minä en tiedä, en ollenkaan minä tiedä, herra valtioneuvos -- en
tosiaan tiedä", vastasi toimituskirjuri, joka oli pieni, kähmyrä,
harmajatukkainen mies, "se oli virkakunnan päällikkö Delphin, joka toi
heidät, niin hän se oli tosiaan; minä en tiedä mitään siitä, en
ollenkaan!"

"Se on niin teidän tapaistanne", mutisi valtioneuvos. "Käskekää
virkakunnan päällikön tulla tänne."

"Heti, heti, herra valtioneuvos, heti toimitan" -- pieni mies hyppäsi
tuoliltaan, pyörähti pari kertaa ympäri löytääkseen hattuaan, muisti
ettei hänen tarvinnutkaan mennä kadulle, ja juoksi sitten toiselle
ovelle ja huusi Delphiniä.

Valtioneuvos käveli pari kertaa edestakaisin odottaessaan; luotsivanhin
oli mykkänä, hän rupesi arvailemaan että kaikki oli jotenkin
ihmeellistä.

Valtioneuvos Bennechen oli itse osaksi vaikuttanut siihen nopeaan
ylenemisen hyppäykseen, minkä Delphin oli tehnyt. Vaan viime aikoina
rupesi hän vähän epäilemään kamariherraa; valtioneuvos päätti sopivassa
tilaisuudessa neuvoa häntä hakemaan virkaa jossain pienessä
kaupungissa. Yrjö Delphin oli kuitenkin peloittavine sanoineen ja
mukavine jutelmineen mies, jonka ystävänä piti pysyskellä -- eniten
silloin kun alkoi häväistys ahdistaa.

"Hyvä kamariherra", alkoi hän sentähden, kun tämä tuli sisään, "minulla
on pyydettävänä suuri palvelus teiltä. Nähkääs, hänen majesteetinsa
tulee, kuten tiedätte, neljän aikana. Ja suuri joukko kaupungin
ylhäisiä kokoontuu minun luo nauttiakseen pienen murkinan à la
fourchette ennen tulojuhlallisuuksia; toivon saavani kunnian nähdä
kamariherrankin --"

Delphin kumarsi.

"Vaan varsinaisesti aion pyytää teitä, hyvä Delphin, menemään kotiani
vaimoni luo auttamaan häntä vähän järjestämisessä -- onhan se muuan
teidän monesta taidostanne. Sillä, sanon ma teille, Adelaide oli vähän
kuumeissaan -- monta yhteensattuvaa tapausta näet -- hm!" Valtioneuvos
koetti vähän hymyillä. "Kuten luultavasti olette monta kertaa kuulleet,
on Juhana kauan aikaa puhunut aikomuksestaan matkustaa Amerikaan?"

Delphin oli kyllä kohtelias vastaamaan myöntämällä.

"Sekin nyt juolahti hänen päähänsä", jatkoi valtioneuvos leikillisesti,
"ja nyt onkin hyvä tilaisuus; hän menee siirtolaislääkärinä ja Hilda
huvinsa vuoksi."

"Neiti Hilda!" huudahti Delphin ja menetti meininkinsä.

"Niinpä niin", myhäili valtioneuvos, "äkkipikainen aatos, eikö niin?
Adelaide ei alussa suostunut ollenkaan, vaan minä sanoin: anna hänen
mennä! Amerikan matka nykyään on oikein huvimatka, ja kun tohtori Rohde
vielä selitti että meri-ilma -- hm --"

Delphin mutisi muutamia kohteliaita lauseita, ja valtioneuvos oli
tyytyväinen itseensä. Vaan ovessa kuiskasi hän tuttavallisesti: "Mitä
nuo ovat, arkadilaisia paimenia, joita te olette laittaneet minun
kimppuuni?"

"Ne ovat talonpoikia länsirannalta, jotka kysyvät muutamaa juttuaan,
joka on lähetetty tänne meille. Minä otin huostaani heidät, Mortensen
kun oli vähän ikävällä tuulella. Minä arvelin ettei sopinut antaa
mitään aihetta -"

"Aivan oikein, hyvä Delphin; minä opastelen heitä oikeaan. Mortensen
on, meidän kesken puhuen, hiukkasen törkeä."

Kun virkakunnan päällikkö meni, kääntyi valtioneuvos niiden kahden
puoleen, jotka odottivat, ja sanoi ystävällisesti: "No, ystäväni! Nyt
olen aivan teidän käytettävänä. Se oli siis asia joka koskee --"

-- "joka koskee kaislarantaa" -- sanoi luotsivanhin.

-- "joka koskee kaislarantaa" -- valtioneuvos soitti -- "olkaa hyvä ja
istukaa, siitä saamme pian selon." Hän taas soitti. "Onko juttunne
vasta tullut meidän käsiimme?"

"Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä", sanoi Njaedel.

Valtioneuvos huoahti tämän äänen johdosta. Hän avasi oven etuhuoneen
erityisen oven vieressä ja huusi: "Mo!"

Vaan Mo ei ollut siellä: valtioneuvos meni toiselle ovelle ja säikytti
toimituskirjurin melkein kuoliaaksi rämistelemällä avaimia ja kysymällä
muuatta juttua joka koskee kaislarantaa.

Toimituskirjuri heittäysi yli papereinsa, repi ja reuhtoi lehtiä,
viskoi edes ja tasaisin löytääksensä sitä kirottua juttua, joka oli
muka lähes pari vuotta sitten heitetty sinne.

Sitten vetäysi valtioneuvos etemmäksi huoneisin ja tuli aina
Mortensenin luo, johon kukaan ei ollut nähnyt hänen ennen koskaan
jalallaan astuneenkaan, levittäen kaikkialla pelkoa ja kauhistusta
avaimillaan ja tällä ihmeen kaislarannalla, josta ei kukaan ihminen
muistanut kuulleensakaan.

Mortensen lausui vähän ilkeästi: "Virkakunnan päällikkö Delphin on jo
mennyt; ehkä olisi tiennyt jotakin."

"Virkakunnan päällikkö Delphin on virkatoimissa, ja sitä paitse on
jutun pitänyt jo kannu sitten mennä hänen käsiensä läpi", vastasi
valtioneuvos ankarasti. "Minä tahdon että se asia on heti
toimitettava."

"Asiapaperien pitää löytyä -- ymmärrättekö, hyvät herrat! -- niitten
pitää löytyä ja heti."

Valtioneuvos kääntyi takaisin virkahuoneesensa, ja koko kansliarakennus
tuli äkkiä aivan tavattomasti muurahaispesän kaltaiseksi. Ovia avattiin
ja sulettiin, huolestuneita kasvoja näyttäytyi ja katosi, hyllyt
tyhjennettiin ja kasat käänneltiin, ekstraordinarit juoksivat pitkissä
käytävissä portaissa ylös ja alas, aina ullakkoon, jossa he synkässä
epäilyksessään tonkivat tomussa ja paperikasoissa. Kauhistus lisäysi
joka minuutti, ja vähän väliä avasi valtioneuvos ovea ja kysyi: "Eikö
vielä?" jotta onneton toimituskirjuri suoraan sanoen pyöri kauhusta
ympäriinsä, kuin piesty hyrrä.

Vaan keskellä kaikkea tätä häläkkää oli syntymässä kysymys, kuin suuri
huokaus, yli koko talon: Missähän Mo oleksii? Eikö Antti kaikkivaltias
tule?

Ja vihdoin hän tuli. Hiljaisena, kelmeänä ja hymyhuulilla hiipi hän
valtioneuvoksen virkahuoneesen, juuri kuu siellä oli koko
kansliaherrain seura koolla, jotka kaikki koettivat todistaa, että se
kaislaranta ei koskaan ole ollut _heidän_ käsissään.

Kaikki hengähtivät helpommasti, kun pieni mies näyttäytyi, ja
valtioneuvos kysyi häneltä kiivaasti, tiesikö hän jotain tästä jutusta.

"Tiedän kyllä", vastasi Mo, "se on Kaoksessa."

"Missä?" kysyi valtioneuvos.

"Mortensenin Kaoksessa", vastasi Mo hieman nauraen.

"Jos tiedätte, missä asiapaperit ovat, niin tuokaa ne", käski
valtioneuvos.

Mon Antti meni; häntä seurasi vimmastunut Mortensen ja muut herrat.

"Oliko hän veljesi?" kysyi luotsivanhin.

"Minä luulin tuntevani hänet äänestä", vastasi Njaedel epävarmana,
"vaan hän on tullut pienemmäksi, minusta nähden, ja vanhaksi käynyt!"

Valtioneuvoksen mieleen juolahti että tämä tapaus saattoi mahdollisesti
tehdä huonon vaikutuksen näihin molempiin talonpoikiin; hän kääntyi sen
takia luotsivanhimman puoleen ja kysyi ystävällisesti: "Nimenne, saanko
kysyä'"

"Lauri Voldeman Seehus."

Valtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän
kuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle
häntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.

"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista
ja vaarallista siellä rannikolla?"

"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle
pahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa."

"Niin, niin", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, "minä ajattelen
usein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita
on vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla
tuttavaksi muutaman kanssa --"

"Hä?" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. "En minä ole luotsi, eikä
Njaedelkaan."

"Hm", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, "se oli kai suuri ja
tärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?"

"No niin, niille jotka saivat jotain", vastasi luotsivanhin, joka
arveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.

"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa", jatkoi
valtioneuvos. "Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista
vaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön."

"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne", sanoi
luotsivanhin.

"Hm -- tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa", valtioneuvos muutti
ainetta taaskin, "kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he
asuntoja -- yömajoja?"

"No, teidän korkeutenne", vastasi luotsivanhin, "yömajojen laita oli
hyvin hätelöä. Useimmat paneusivat mahalleen päin tuuleen."

"Pum -- pum -- pum --" hyräili valtioneuvos ja käyskenteli edes
takaisin, ramistellen avaimia.

Vaan luotsivanhin, joka ei lainkaan tiennyt sanoneensa mitään
sopimatonta, vaan sitä vastaan arveli, että valtioneuvos oli
sanomattoman alhainen herra, nykäsi Njaedelia takinhiasta. "Ajattelin
kysyä häneltä tiestä?"

Njaedel nyökkäsi päätään ja luotsivanhin nousi seisomaan: "Elkää panko
pahaksenne, teidän korkeutenne, vaan haluaisin mielelläni kysyä teiltä
jotain."

"Olen palvelijanne, herra luotsivanhin!"

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole yli kaikkein nimismiesten,
rootimestarein ja insinöörikapteenein?"

"Kyllä olen, kyllä", myönsi valtioneuvos.

Luotsivanhimman silmistä loisti ilo. Vihdoinkin oli hän päässyt käsiksi
oikeaan; nytpä hän "puhuukin suunsa puhtaaksi" tuosta samasesta tiestä.
Ja hänen kauan kokoutunut vihansa puhkesi ilmi kaunopuheliaisuudessa,
josta valtioneuvos ei ymmärtänyt juuri paljoa.

"Mistä tieosasta on kysymys?" kysyi hän viitaten suurta karttaa
seinällä.

Luotsivanhin, joka oli tottunut karttoihin ollessaan laivurina, oli
kohta oikealla tiellä. Valtioneuvos asetti nenälleen kultaiset
nenälasit, otti harpin pöydältä ja mittasi kappaleen suurella
tarkkuudella.

Sitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: "Nähkää, herra
luotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä
kaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi _yhdeksi_
viivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?"

"Niin", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.

"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä
harpilla" -- valtioneuvos piti sitä esillä -- "te näette että välimatka
ei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta."

Luotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas
harppiin.

"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta
teitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt
itsekin myönnä, että se on ehkä -- miten sanoakseni? -- vähän liiaksi
suuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen
kulkuneuvojärjestelmä päässään -- että hänen pitäisi voida ulottaa
yksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä
kokonaisuudesta." Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman
silmäin edessä.

Luotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään
käsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin
kertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas.
Samassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen,
toimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin
huoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.

Mo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt
nurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen
keltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.

Kaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut
nämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi
synkkänaamaisena: "Nyt on hän kypsi."

Valtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen,
jotta pieni tomupilvi lennähti.

"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet,
herra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!"

Pieni herra juoksi pois, juuri kuin hän itse olisi ollut siirtonumero,
vaan ennenkuin hän ehti papereinsa luo, kutsuttiin hän takaisin
uhkauksen äänellä.

Valtioneuvos oli näet lukenut pari riviä hakemuksesta ja huudahti
äkkiä:

"Vaan miten on tämä asiapaperi tullut meille?"

Kun toimituskirjuri tuli takaisin, pani valtioneuvos suuren valkean
etusormensa muutaman sanan alle papereissa niin painokkaasti, jotta
tuli syvä viiva kynnen jälestä: "Mitä on tuossa? Siinä on
lahjoitusmaa."

"Kristiansandin piispa" -- puuttui puheesen Njaedel, joka seurasi
suurella osanotolla, jotta tuskin uskalsi hengittää.

"Siis kuuluu tämä asia kirkkokansliaan eikä tänne", sanoi valtioneuvos
äkeissään.

"Niin, vaan -- vaan --" alkoi toimituskirjuri, "minä en enää muista
enempää, en ollenkaan muista -- vaan ehkä silloin arvelin, että riidan
aihe oli sitä laatua --"

"Riidan aihe!" keskeytti valtioneuvos hyvin ankarasti. "Tässä ei ole
kysymys riidan aiheesta, vaan hyvästä kansliajärjestyksestä, ja sen
mukaan lähetetään kaikki asiat, jotka koskevat entisiä kirkkotiluksia,
kirkkokansliaan. Se on vanha sääntö, jonka herra toimituskirjurin
pitäisi tietää. -- Mo! ottakaa nämä asiapaperit ja viekää
kirkkokansliaan!"

Valtioneuvos oikaisi mahtavan vartalonsa, ojentaessaan Molle
asiapaperit. Kokoutunut joukko hajausi, ja toimituskirjuri asettui
rauenneena tähystelemään siirtonumeroitaan.

Vaan Njaedel seurasi asiapapereita silmillään, ja kun veljensä
äänetönnä katosi niitten kanssa, huudahti hän: "Kuka oli oikeassa?"

"Niin, hyvä ystävä", vastasi valtioneuvos, "sitä ei voi sanoa teille.
Vaan jos te jonkun ajan kuluttua menette kysymään kirkkokansliasta,
niin siellä epäilemättä annetaan teille tyydyttäviä selityksiä.
Hyvästi, hyvät herrat, hyvästi! Ilahuttaa minua kun olen voinut olla
teille palvelukseksi."

Sitten työnsi hän heitä kohteliaasti ulos ja sulki oven.

Njaedel kulki kuin houreissaan; nyt hän ei vähän vähääkään ymmärtänyt.
Vaan luotsivanhimman luonto kiehui yhä kovemmin. Ja kun Mortensen
kohteliaasti kumarsi hänelle, voitti tuima raivo luotsivanhimman
hyväsydämisyyden. Hän sieppasi mustepullon akkunalta, ja viskasi sillä
kaikesta voimastaan Mortensenia.

Toimittaja väistyi taitavasti, jotta pullo mäiskähti rikki seinään
hänen pöytänsä takana. Taasenkin syntyi suuri hälinä viereisissä
huoneissa, ja luotsivanhin ja Njaedel kiiruhtivat alas portaita.

Tämän suunnattoman väkivaltaisuuden kauhu oli suuri, jotta ei kukaan
tullut ajatelleeksi ottaa kiinni väkivallan tekijöitä.

Vaan aina suuremman joukon kokoontuessa suuren mustetäplän ympärille,
josta mustia säteitä virtaili alas, pyöriskeli ekstraordinari Hiorthin
kielellä jotain, jota hän halukkaasti mieli sanoa.

Jospa hän vaan olisi tiennyt, oliko se sukkeluus eli sanomaton tyhmyys!
Sillä välistä teki hän tässä suhteessa surkeita erehdyksiä. Vihdoin
rohkaisi hän mielensä ja sanoi puoliääneen: "Wartburg."

Se oli sukkeluus; ekstran sydän täytyi ylpeydestä. Vaan kun tuli ilmi,
että se oli Hiorth, joka oli sanonut tämän, syntyi siellä suuri ja
sanomaton hämmästys; ja olipa siellä niitäkin, jotka siitä lähtien
rupesivat aprikoimaan, että Hiorth ei mahdakaan olla niinkään tyhmä.

Vaan yksimielisesti päätettiin, että Mortensenin paikkaa kutsutaan
"Wartburgiksi" ja että tätä "muistomerkkiä" ei saa koskaan hinkata pois
eli maalata. Ja niin tarttui se Mortensenin paikkaan, vieläpä se oli
kauan sittenkin kun Mortensen oli vaihtanut paikkansa parempaan, jotta
toivottiin varmasti, että sekä mustetäplä että Hiorthin sukkeluus
pysyisi, niin kauan kun kanslia pysyy -- ja se taas on: aina
tuomiopäivään saakka.



XX.


Kello oli kaksi.

Delphin oli järjestänyt valtioneuvoksen salin periaatteen mukaan, jonka
hän sanoi olleen muodinmukaisen Tuileriassa toisen keisarikunnan
aikaan.

Keskilattialla oli aukkoja, jossa saattoi kävellä edes takaisin. Vaan
nurkissa ja akkunan varjostimien alla akkunain luona oli töyrytuoleja
ja nojatuoleja, jossa kaksi korkeintain kolme eli neljä henkilöä
saattoi kokoontua yhteen erityiseen joukkoon.

Väsymättömällä kekseliäisyydellään ja iloisella mielenjohteellaan oli
hänen onnistunut haihduttaa valtioneuvoksen rouvan huonoa tuulta,
ainakin ajaksi, kun kamariherra puolestaan sai tietää selityksiä, joita
hän toivoi molempien huono-onnisten äkkinäisestä matkustuksesta.

Ruokahuoneessa oli pöytä katettuna vähäisine kolmine ruokalajineen, se
oli oivallinen aamiainen viineineen ja sampanjineen.

Aikomuksena oli syödä ilman mitään pakoittamista, sen mukaan kuin
vieraat saapuivat. Sillä tulevasta juhlallisuudesta oli melkein
jokaisella puuhaa sitä tätä, jotta kukin sai tulla ja mennä mielensä
mukaan.

Eipä ollut varma mihin aikaan isäntä itse tulisi, sillä hänellä oli
paljon puuhaa, ja sitä paitse sanoi valtioneuvoksen rouva
luottamuksella Delphinille. "Daniel on huonolla tuulella."

Salissa alkoi käydä elämä vilkkaaksi. Siellä oli
sotilasjuhlaunivormuja, kanslia- ja hoviunivormuja, kaupungin korkeampi
papisto röyhykauluksineen ja koristuksineen, kunnallisvirkamiehiä,
korkeimman tuomioistuimen asessoreja, kolme neljä valtioneuvosta ja
muutamia kunnianhimoisia asianajajia, jotka olivat kehityksensä ensi
askeleella.

Tukkukauppias Falck-Olsen esiintyi uudessa porvarinunivormussaan.

"Minä lähetin sampanjan keittiön kautta", kuiskasi hän valtioneuvoksen
rouvalle puristaessaan hänen kättään.

Sitten kätteli hän innokkaasti ympärilleen salissa, kyseli oikealta ja
vasemmalta, taisiko joku sanoa, milloin valtioneuvos Bennechen tulee.
Lopuksi pysähtyi hän kamariherra Delphinin eteen, joka kiitteli hänen
kaunista vormuansa.

"Aivan kuin ruotsalainen upseeri", vakuutti kamariherra.

Tukkukauppias rumuutteli myötään, ja käännäytelihe kuvastimen edessä.

"Uskokaa, herra kamariherra, että minä olen ollut hiiden pulassa
valitessani hevosta. Minulla on suuri musta tamma, oikeastaan
vaununhevonen, ja sitten minulla on voikkokin sorea eläin! Jospa
näkisitte kun sillä on kauniit häpäät, ja lautasiltaan kun se on pyöreä
ja kiiltokarvanen! Ostin sen muutamalta hevoskauppiaalta tuolta
lännestä. Vaan nyt on laita, nähkää se, että se on haitta pieni --"

"Napoleon ratsasti aina pienellä hevosella", sanoi Delphin.

"Elkääs, ratsastiko hän pienellä!" huudahti tukkukauppias
hyvillään. "Ja everstiluutnantti vannoi että voikko on liian hyvä
porvarikaartiin."

"Te otatte siis voiton?" kysyi Delphin niin sanomattoman vakavana.

"Minä otan voiton", vastasi tukkukauppias päättäväisesti.

Viimeksi tulleitten joukossa oli amtmani Hiorth länsimaasta. Hän oli
äsken tullut kaupunkiin, ja huhu hoki, että hän pääsisi vanhan Falben
siaan, joka oli eronnut saavutettuaan -- hän kun oli vielä norjalainen
valtioneuvos -- kauniin ijän, nimittäin 82 vuoden. Amtmani ilmoitti
iloaan kun tapasi Delphinin, joka ennen nuoruuden päivinään oli ollut
hänen valtuutettunaan; ja kamariherra kuljetti häntä ympäriinsä ja
esitteli hänet monelle mahtavalle henkilölle. Monta vuotta oli kulunut
siitä kun amtmani Hiorth oli ollut pääkaupungissa jotta siellä oli
monta uutta tuttavuutta tehtävissä.

Pian hän kuitenkin perehtyi. Sillä virkamiehet siellä olivat suurelta
osalta niitten saksalaisten virkamiesten jälkeisiä, joita oli Norjalla,
aikanaan ollessansa Tanskan kanssa yhtenä valtakuntana, kun näet virat
näkyivät seuranneen sukuja salaisen perintölain mukaan. Eikä ainoastaan
isäinsä nimen ja viran näkyneet nämä herrat perineen, vaan
ulkomuodossakin pysyi merkki, joka muistutti Fredrik seitsemättä:
suorat kauniit kasvojen sivukuvat, pienet, kuivettuneet, harmaantuneet
päät, jäykät niskat ja kasvot, joita ympäröi tiheä poskiparta ikäänkuin
suojelemassa mitä arvollisinta salaperäisyyttä.

Pieniä joukkoja oli Delphinin ohjelman mukaan keräytynyt nurkkiin ja
akkunain luo; keskellä lattiaa käveli muutamia kaksittain puhellen
hiljaa keskenään, sillä aikaa kun suuri osa seisoskeli aamiaispöydän
ympärillä syömässä tahi otti lautasensa mukaansa saleihin.

Muutaman pitkän, laihan, pitkä- ja harmahtavatukkaisen herran ympärille
kokoutui aina sakea ryhmä. Se oli muuan norjalainen kuvanveistäjä,
jolla oli työhuoneensa Tukholmassa. Hän sanoi tulleensa eilispäivänä
virittääkseen kuninkaan siellä olon aikana harrastusta kansalliseen
muistomerkkiin, johonka hän oli tehnyt suunnitelman.

Se oli liittokuntajoukko, joka asetettaisiin muka Gidsvoldille
vastapäätä suur-käräjärakennusta. Taiteilialla oli taskussaan pieni
lyijyalustus, jota hän näytteli.

Kaikki osottivat erinomaisen suurta ja julkista asianharrastusta sekä
ihmettelyä. Sillä kaikki tunsivat asianhaaroja siksi hyvin että
tiesivät komiteeaan pääsön tuottavan rintaan ison ritaritähden.

Piirustus kuvasi Svean istuvan naisen kuvana, joka nojaa toista
kättänsä miekkaan ja toisen käden pitää hän muutaman pienen pojan
kaulassa, joka seisoo hänen vieressään.

Taiteilia selitti itse, että alkujaan oli tarkoituksena panna poika
istumaan naisen kuvan polville. Vaan olipa hänellä ollut tarpeeksi
arkatuntoisuutta -- norjalaisethan ovat niin yrheitä -- että pani hänet
viereen ja nythän kukin näki, että kuvat olivat "vierekkäin." Samasta
syystä oli hän myös asettanut pojalle mahdottoman suuren kypärin, joka
ulottui alle korvien, ja raskas miekka nojautui hänen olkaansa vastaan,
joka puoleksi leikillä merkitsi, että maasta ne pienetki ponnistaa.

Kaikkiin epäsuoriin viittauksiin ja tarjouksiin vastasi taiteilia, joka
oli norja hovimies, että valtioneuvos oli ollut suopuisa ottamaan
toimekseen komitean muodostamisen.

Kamariherra Delphin oli jättänyt amtmani Hiorthin muutaman akkunan luo
erään kaupungin etevimmän papin kanssa puhelemaan. Molemmat herrat kun
eivät tunteneet toisiaan, puhelivat varovasti maaseudun ja kaupungin
eroavaisuuksista noin yleensä.

Muutaman parin yhtäkaikkisen huomautuksen perästä sai amtmani
tilaisuuden sanoakseen: "Minua ihmetyttää usein, mitä vääristeltyä ja
väärin ymmärrettyä käsitystä meidän kansastamme nykyään ilmaistaan.
Semmoisesta miehestä kuin minusta, tuntuu se erittäinkin kummalliselta.
Sillä virkamies siinä asemassa kuin minä olen, elää aivan enemmän kuin
kukaan muu kansan seassa. Jokapäiväiset toimeni saattavat minut
katkeamattomaan yhteyteen rahvaan kanssa; minä näen talonpojan
surussaan ja ilossaan, näen hänen hyvät puolensa niinkuin hänen
pahat --"

Tässä keskeytti pappi äkkiä:

"Aivan kuin minäkin, herra amtmani! Minähän itse olen yli viiden vuoden
ollut pappina maaseurakunnassa, ja minä voin sanoa, kehumatta itseäni
ollenkaan, minä voin sanoa että harvat papit ovat eläneet, kuten minä,
eläneet suorastaan kansan seassa. Vaan senpätähden juuri näyttää
minusta nykyajan suuret ylistyspuheet talonpojasta --"

"Niin, eikö todellakin!" virkahti amtmani iloissaan "tämä valitettava
kansan ylen suuri kunnioittaminen on paljastaan salaperäisen
kunnianhimon peite --"

"Ja epäuskoa!" lisäsi pappi. Molemmat herrat ymmärsivät toistensa
mielen ja jatkoivat keskusteluaan matalalla, tuttavallisella
kuiskauksella.

Toimittaja Mortensen tuli myöhään. Hän oli muuan niitä herroja, joilla
ei ollut mitään kunniamerkkiä. Vaan siitä tyynestä säntillisestä
tavasta, jota hän käytti tervehtiessään kaikkialle ja taputellessaan
yhtä ja toista olkapäälle, nähtiin, että hän oli mies jolla oli varma
jalansia.

Hän oli itse asiassa muuttunut muuksi ihmiseksi viime vuosina,
otettuaan "Kansan todellisen ystävän" toimituksen. Mikään kellervä
paita ei voinut enään tulla kysymykseen; toimittaja oli komeasti
puettuna ja esiintyi salaisella arvokkuudella, joka sopi niin hyvin
julkiselle äänenkannattajalle.

Delphin tarkasti häntä tuimasti ja arveli että toimittajalla on ollut
salainen tuumailu valtioneuvoksen kanssa.

Niinpä olikin ollut. Valtioneuvos puhui ensin vähän äkäisesti
asiapapereista Kaoksessa. Vaan Mortensen antausi keskeyttämään
lyhyesti: "Tuo samanen Mo alkaa käydä vähän ilkeäksi, herra
valtioneuvos. Hän kuleksii ja kertoo salaisia juttuja eräästä rouva
Glunckesta, joka --"

"Hm" -- vastasi valtioneuvos. "Te olette oikeassa; kauan olen ollut
tyytymätön häneen; hän alkaa tulla lapseksi uudelleen."

Valtioneuvoksen ääni muuttui heti, ja kun Mortensen jätti virkahuoneen,
loisti hänen kelmeä, pöhöinen naamansa.

Hänessä ilmausi vielä riemun vilahduksia, kun hän nyt lähestyi
Delphiniä ja sanoi: "Tahtoisiko herra virkakunnan päällikkö esitellä
minut amtmani Hiorthille?"

"En", vastasi kamariherra kuivasti ja oikaisi Vaasa-kunniamerkkiään
kuvastimen edessä.

Mortensen tukehdutti vihaansa. "Minä sanon sen oikeastaan
valtioneuvoksen panemana velvollisuutena teille."

Delphin kohotti hartioitaan ja vei Mortensenin amtmanin luo.

"Herra amtmani Hiorth! Minulla on määräys esittää notario Mortensen."
Sitten käännähti hän ja meni valtioneuvoksen rouvan kamariin; hän etsi
Hildaa kaikkialta, vaan ei löytänyt.

Mortensen noitui hengessään virkakunnan päällikköä katkeralla
kostolla, vaan kun hän parilla sanalla oli selittänyt kuka hän
oikeastaan oli, selkeni amtmanin muoto. He puhelivat jonkun aikaa ja
Mortensen otti muistikirjansa kirjoittaakseen muutamia elämäkerrallisia
asioita, joita amtmani kertoi hänelle. Keskustelu kääntyi sitten päivän
kysymyksiin ja amtmani lausui mielikarvautensa ja levottomuutensa
tukalien olojen johdosta.

Vaan toimittaja vastasi tyydyttäen: "Niin kauan kun meidän maassamme on
moinen virkasääty kuin meidän --"

"Niin, pappeihin ja tuomareihin voimme ehdottomasti luottaa", sanoi
amtmani koettaessaan viitata kädellään, kuten hän oli nähnyt
Bennechenin tekevän.

"Ja kun miehiä on valtion peräsimessä semmoisia kun valtioneuvos
Bennechen -- tuossa hän onkin! Mikä miehiään! Niin ylhäinen ja niin
mahtava! Eikö ole totta, herra amtmani, että hän on Goethen näköinen,
hämmästyttävän yhdennäköinen."

"Hämmästyttävän -- aivan hämmästyttävän yhdennäköinen" -- mutisi
amtmani.

Valtioneuvos Bennechen oli astunut sisään muutamasta pienestä
salaperäisestä ovesta, jonka edessä oli esirippu, ja seisoi äkkiä
heidän keskellään, ennen kun kukaan kerkesi häntä oikein huomata. Hän
oli valtioneuvoksenvormussa kaikkine rahoineen ja ristineen,
kolmikulmainen hattu vasemmassa kainalossa, hansikkaat kädessä.
Oikealla kädellään viittoi hän, tervehtiessään joukkoja molemmin
puolen. Hymyillen, pieni pää vähän takanojassa kulki hän arvokkain
askelin huoneen läpi.

Hän ojensi kätensä muutamalle virkaveljelleen ja kuiskasi muutamia
sanoja, joihin toinen vastasi luultavasti hymyillen. Keskustelu
kaikkialla kävi hiljaisemmaksi, ja kaikki panivat huomionsa
valtioneuvokseen, kun he ainoastaan näön vuoksi jatkoivat keskinäistä
keskusteluaan.

Tukkukauppias Falck-Olsen, joka lähes neljännestunnin sitten olisi
pitänyt istua satulassa, lähestyi nyt äkkiä -- ei huolettomasti,
tuttavallisesti kuin muinoin, vaan arvokas virkainto naamallaan.
Valtioneuvos kallisti hyväntahtoisesti korvansa hänelle, ja
tukkukauppias kuiskasi: "Minä otan voiton."

Korkea herra nyökkäsi myöntyväisesti, ja kuin sanansaattaja, joka
jättää hovin tärkeine käskykirjeineen, kiiti tukkukauppias huoneitten
läpi, jolloin hänen miekkansa helisi ja uusi univormu loisti valoisassa
huoneessa, jonne toukokuun ensi päivä loi hemiää, kirkasta
auringonvaloaan.

Sillä välin jatkoi valtioneuvos Bennechen kiertoaan, lausuen kullekin
ystävällisen sanan eli pienen käskyn.

"Olen keksinyt puheenjohtajan teidän komiteaan", sanoi hän
kuvanveistäjälle. "Amtmani Hiorthin."

"Hm -- herra tuolla akkunan luona?" kysäsi taiteilia, ilmoittaen
pettymystään sillä hienolla tavalla kuin salongissa sopi.

"Vaan eikö se herra ole aivan vieras pääkaupungissa?"

"Ei hän enää tule olemaan vieras", kuiskasi valtioneuvos.

"Aha, ymmärrän!" vastasi toinen ruotsiksi ja kohotti kulmiaan.

Sitten huomattiin että valtioneuvos kätteli amtmani Hiorthia, jota hän
oli vaan tehnyt virkaveljilleen valtioneuvostossa; ja amtmani Hiorthin
nimitys valtioneuvokseksi vanhan Falben jälkeen annettiin nyt varmaksi
asiaksi.

"Me juuri puhelemme, herra toimittaja Mortensen ja minä, kuinka hyvä
kumminkin on että näinä tukalina aikoina voipi kaikissa tapauksissa
ehdottomasti luottaa papistoon ja tuomaristoon --" amtmani kertoi tämän
ylpeydellä.

"Tai toisin sanoen", vastasi valtioneuvos, "että uskonto ja oikeus on
meidän puolellamme."

"Mikä mies!" huokasi amtmani Hiorth, kun valtioneuvos meni edelleen;
hänen täytyi ehdottomasti verrata lausettaan suuren miehen lauseesen,
ja katsoessaan ikkunasta lisäsi: "Niin, paljon tarvitaan todellakin
voidakseen täyttää senlaista paikkaa."

"Suvaitkaa minun herra, valt -- herra amtmani", virkkoi Mortensen,
"suvaitkaa minun muistuttaa teille vanhaa sananlaskua: jolle Jumala
viran antaa, antaa hän myös voiman täyttää se."

"Kiitos siitä, kiitos herra toimittaja!" virkahti amtmani ja tarttui
hänen käteensä lämpöisesti. "Niin, te olette oikeassa; kaikki pitää
tulla ylhäältä!" ja hän loi silmänsä kohti kirkasta sinistä
kevättaivasta, joka kaareutui yli talon.

Nyt alkoivat ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen antaa sampanjakorkkien
paukkua, joka oli heidän tehtävänsä tämän tärkeän päivän tapahtumissa;
ja seura lähestyi yhä enemmän ruokahuoneita, jossa valtioneuvos
vähitellen kokoili ympärilleen ylhäisimmät pöydän ylipäähän. Syntyi
odotuksen hiljaisuus, kun hän kohotti lasinsa ja alkoi puhua:

"Hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa
ehdottomasti ajatus: mikä on, joka yhdistää meidät kaikki niin
kiinteästi? Niin, se on yhteinen innostus, yhteinen työ meidän korkean
yksivaltamme eteen."

Mortensenin täytyi nauran akkunanvarjostimien takana, jossa hän seisoi
ja teki muistoonpanoja. Hän ajatteli puhetta, jonka hän oli pitänyt
samassa salissa ja samasta aineesta, vaan toisenlaiselle
kuuliakunnalle.

Valtioneuvoksen puhe sai korkeamman määrän kuin tavallisesti,
erittäinkin lopun kirjoitti Mortensen hyvin tarkasti:

"Niin, hyvät herrat! puhutaan niin paljon siitä, että meidän aikamme on
työaikakausi. Vaan ainoastaan harvat ovat niitä -- minä valitan että
niin on -- ainoastaan harvat ovat niitä, jotka oikein ymmärtävät mitä
todellinen työ merkitsee ja kutka ne ovat todelliset työmiehet maassa.
Silla on" -- puhuja katseli ympärilleen -- "on joukko miehiä, jotka
rakastavat järjestystä enemmän kuin itsevaltaisuutta, jotka uskollisina
ja kuuliaisina muuttumattomille totuuksille, joita esi-isämme ovat
jättäneet meille perinnöksi laeissaan ja hurskaassa uskossaan, pitävät
vahtia valtaistuimen ympärillä, siinä syvässä, vakaassa vakuutuksessa,
että mikä semmoisena aikana, joka on täynnä eripuraisuutta ja
vallankumousta, pitää yhteiskuntaa koossa ja kiertää vahvan siteen
kansan parhaimman ympäri, se lähtee yksivallan pyhästä persoonasta, se
yhtyy hänessä! hyvät herrat! Jumala varjelkoon hänen majesteetiansa
kuningasta!"

"Eläköön kuningas!" mölysi everstiluutnantti Grabs, ja sitten seurasi
hurraahuuto, jotta lusikat kilisivät; vieläpä kanslian kuihtuneimmatkin
miehet huusivat muotonsa siniseksi, vilkutellen molemmin puolin
sivulleen, nähdäkseen täyttikö kukin velvollisuutensa.

Kun melu vaikeni, tuli valtioneuvoksen palvelia sisään kiiruusti ja toi
syvään kumartaen sähkösanoman hopeatarjottimella.

Valtioneuvos avasi ja luki sanoman hiljaa, hengittämättä ihan.

"Hyvät herrat! Puolen tunnin perästä on kuninkaallinen matkue
pysäkillä."

Yleinen liike syntyi, vaan valtioneuvos kohotti kätensä, ja hiljaisuus
taas valtasi.

"Hyvät herrat!" sanoi hän syvällä, juhlallisella äänellä. "Kukin
paikoilleen. Hetki on tärkeä; hänen majesteetinsa toivoo että kukin
täyttää velvollisuutensa."

Näin sanottuaan kääntyi hän äkkiä, jätettyään pikaisen hyvästin, antoi
merkin amtmani Hiorthille, ja molemmat kiiruhtivat huoneitten läpi ja
katosivat pienestä ovesta, jonka esirippu sulkeutui heidän jälkeensä.

Mieliala juhlallisena erosi seura, ja Mortensen kirjoitti
muistikirjaansa:

"Tämä oli niitä suuria unohtumattomia hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee
mailmanhistorian valtimon lyönnin." --

Rouva Bennechen oli jo vetäytynyt takaisin. Päivän mielenliikutusten
valtaamana heittäysi hän sänkyyn katkerasti itkien.

Vaan tyhjissä saleissa kuleksi Yrjö Delphin levähtämättä edestakaisin.
Hänen piti ensiksi olla illallisella linnassa, ja hänen oli mahdotonta
jättää talo tapaamatta Hildaa.

Palveliat ja piiat korjasivat pöytää, joivat sampanjaa ja
naureskelivat, jotta kamariherra pakeni sisimmäiseen huoneesen,
epäilevänä, tyytymätönnä itseensä -- vaan kuitenkin oli hänen mahdoton
mennä.

Vihdoin huusi hän talonpiikaa, jonka hän tunsi, ja kysyi neitiä.

"Neiti on huoneessaan ja laittaa tavaroitaan kokoon. Eikö kamariherra
tiedä, että neiti matkustaa Amerikaan tänä iltana?" kysyi tyttö, jonka
silmät vilkkuivat sampanjan vaikutuksesta.

Delphin tunsihe epämukavan tunteen ja sanoi lyhyesti: "Sanokaa minulta
neiti Bennechenille, olisiko hän hyvä ja tulisi tänne vähäksi aikaa;
minä mielelläni puhuttelisin häntä."

Vaan kun piika meni, pysähtyi Delphin aivan hämmästyksissään kuvastimen
eteen! mitä oli hän tehnyt? eikö hän jo ollut mennyt pois? mitä hän
Hildasta tahtoi? miten hän siitä pääsisi? ja kuitenkin -- eikö hän
juuri eniten sitä toivonut?

Muutaman minutin kuluttua tuli neiti Hilda. Hän oli itkenyt, vaan
omituinen tyyneys oli hänen kasvoillaan, jonka kamariherra heti
huomasi.

"Mamma parka", sanoi hän ja ojensi kamariherralle molemmat kätensä,
"hänen on niin vaikea taipua siihen ajatukseen, että molemmat, sekä
Juhana että minä, matkustamme kauas pois. Niin, enpä tuskin itsekään
voi sitä oikein ymmärtää."

Delphin kerrassaan unehutti vastatakseen, niin muuttuneena näki
hän Hildan. Ei ujouksen jälkiäkään näkynyt enään. Sileässä,
yksinkertaisessa puvussaan näytti Hilda niin päättäväiseltä ja matkalle
valmiilta; hänen äänessään ja koko olennossaan ilmausi jotain
varmuutta, jotta kamariherra ei voinut saada tavallista puoleksi
leikillistä, puoleksi vakavaa ääntään.

"Minulle tulee suuri kaipuu teitä", sanoi hän vihdoin epävarmana.

Ääni enemmän kuin sanat saattoivat Hildan katsomaan ylös. Heidän
silmänsä kohtasivat hetkisen toisiaan, ja hiljaisuus kesti vähän aikaa.

"Eikö mikään pidätä teitä täällä?" kysyi Delphin surullisesti.

"Kyllä, sen ymmärtänette." Hildalle tunki taas kyyneleet silmiin.

Delphin katseli häntä sivulta, kun hän seisoi siinä pää alaalla
hypelöiden nenäliinaa. Oliko hän todellakin ruma?

"Eikö mikään teitä pidätä täällä?" -- hän ei tiennyt, että hän oli sitä
sanonut jo ennen.

"Minkä vuoksi teette minulle olon vielä tukalammaksi kuin se jo on?"
kysyi Hilda hiljaa ja rupesi itkemään.

Yrjö Delphin käveli kerran poikki lattian. Hänellä oli tunto, että
elämä tarjosi hänelle muutoksen, ja että se oli viime kerta. Hän koetti
koota kaikki hyvät puolensa. Vaan kun hän pysähtyi hänen eteensä, nosti
Hilda äkkiä päätänsä ja sanoi:

"Ei, minä en tahdo itkeä! Minä tiedän että on minulla odotettavissa
parempi elämä kuin miksi kotielämä tulisi. Hyvästi, kamariherra ja
kiitos, sulin kiitos ystävyydestä!"

Hän ojensi kätensä ja katsoi vakavasti ja vapaasti häntä uskollisilla
ukulisilmillä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Ja viime silmänräpäyksessä
näki kamariherra, että Hilda oli kaunis. Vaan jo oli hiljaista.

Hilda meni ja jätti oven raolleen jälkeensä.

Melu ruokahuoneesta tunkeusi taas kamariherran korviin. Hän seisoi
hetkisen, otti sitten hattunsa ja meni pois aivan hiljaa.

Portaissa kohtasi häntä ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen, jotka
tulivat tulista vohkaa ullakosta. He olivat "henkensä kaupalla"
asettaneet suuren viirin katolle.



XXI.


Kului aikaa, ennenkun Njaedel ja luotsivanhin löysivät vanhan ikävän
sairashuoneen, jossa Kristina oli. Ja jolleivät he olisi sattuneet
kysymään poliisipalvelia Knudsenilta, niin tuskinpa olisivat
löytäneetkään sitä. Sillä kello oli jo kolmatta ja kaikki ihmiset
riensivät Kaarle Juhanan kadulle nähdäkseen matkuetta, jotta ei kellään
ollut aikaa pysähtymään ja neuvomaan.

Vaan poliisipalvelia Knudsen, joka oli kestänyt koetuksensa, opasti
heidät perille kun hän kuuli ketä he etsivät, ja niin tulivat he sinne.

Portilla tapasivat he muutaman hoitajan, joka oli menossa kaupungille.
Luotsivanhin tervehti nostaen karvareuhkaansa: "Me haluaisimme tavata
muuatta vaimoa nimeltään Mon Kristina."

"Hän kuoli viime yönä", vastasi hoitaja kärsimätönnä sattumisestaan
heidän tielleen, "hän makaa toisessa huoneessa vasemmalla, menkää
sisään vaan, he juuri käsittelevät häntä."

Niine hyvineen meni hän ja paiskasi portin kiinni jälkeensä.

"No, no, Njaedel, se oli kai parasta hänen osalleen", sanoi
luotsivanhin tyynyttäen, "menkäämme sisään."

"Minä tahdon nähdä häntä", vastasi Njaedel ja meni edelleen.

He tulivat toiselle ovelle, joka oli raollaan; ääniä kuului sieltä.
Luotsivanhin työnsi oven auki ja meni sisään.

Akkunan luona seisoi muutamia nuoria herroja ja kyyköttivät jonkun
valkean esineen yli, joka oli pöydällä. Muuan pieni harmajatukkainen
mies paitahihasillaan seisoi aivan kumarruksissaan ja kahden herran
välitse pistäysi valkoinen paljas jalka esiin.

"En koskaan ole nähnyt sen näin sukkelaan syövän", sanoi tohtori Rohde
professorille. Vanha "ruokoton vetelys" ei ollut voinut olla laskematta
professoria näin huvittavassa tapauksessa. Juhana Bennechen oli
kerrassaan kieltänyt, ettei ruumista saanut viedä yliopistoon.

"Vaan miehensä, joka tartutti taudin, kuinka on hänen laitansa?" kysyi
professori.

"Tauti syöpyy hänessä; hänen aivonsa mätänevät. Mitä te tahdotte."
kysyi tohtori äkkiä kun huomasi molemmat miehet oven suussa.

"Tämä on hänen isänsä, hän haluaa nähdä häntä", vastasi luotsivanhin.

"Ei, ei, ei, rakas ystävä, ei teidän pidä tulla katsomaan", sanoi
tohtori ehkäisten, "ei totta tosiaan hänessä ole mitään katsomista."

Vanha Njaedel meni suoraan perälle pöydän luo; nuoret herrat
syrjäytyivät, ja professori oikasihe suoraksi sormet siirollaan.

Viskattiin huolettomasti ruumiin päälle lakana ja kun se meni läjään,
näkyi pöngöttävä lonkkaluu, koko tämä suuri, vankka naisruumis niin
surkeana ja kuihtuneena, ettei siinä ollut muuta kuin luu ja nahka.
Paksu punainen tukka oli vanukkeisena tukkuna otsalla. Nahka oli aivan
sisään syöpynyt, ja ihossa oli inhottavia punaisia viheriän keltaisia
täpliä.

"Ei se ole hän", kuiskasi luotsivanhin ja tarttui Njaedelia
kasivarresta.

Vaan silloin meni isä sen luo ja pyyhki hivukset ylös, pani sormensa
suurelle arvelle, joka sillä oli ohimolla.

"Mennään pois Njaedel."

Luotsivanhin oli kalman kalpea. Njaedel silmäili ympärilleen, ja kun
hän sai sen luulon että kaikilla näillä ylhäisillä herroilla oli
osanottoa hänen tyttärensä kohtalosta, rupesi hän heitä kättelemään
järjestään. Vaan kun hän tuli professorin luo, taantui tämä; "Ei, ei,
ystäväni, minä en voi antaa teille kättä."

Silloin vasta huomasi Njaedel kirkkaan veitsen ja sormet, jotka olivat
siirollaan. Hänen ruumiissaan kävi väristys, ja hän meni pois
luotsivanhimman kera.

Kun he taas seisoivat kadulla, tarkasteli luotsivanhin tutkivasti
Njaedelin muotoa, sillä hän oli huomannut, että Njaedel puri hammasta
ja piti käsiään nyrkissä.

"Tästä saa Antti vastata", mutisi Njaedel.

"Ah, ei", väitti luotsivanhin tuskallisesti, "anna Antin olla missä hän
on. Nythän pääsemme kaikista näistä, pidetään mieluummin huoli siitä
eitä saamme jotain poukkoomme, minä olen nälissäni kuin susi"

Vaan Njaedel oli taipumaton, ja kun luotsivanhin ei halunnut auttaa
häntä valtioneuvos Bennechenin talon etsimisessä, kysyi Njaedel itse
ensimmäiseltä poliisilta, jonka he tapasivat ja niin pääsivät he
perille.

Njaedelin paksussa päässä oli taistelu, väkivaltainen taistelu. Epäilys
alkoi hänessä herätä, että koko tämä kurjuus alkoi veljestä. Vaan vihan
muotoa se ei vielä saanut; se oli vaan raskas suru ja tarve nähdä
veljeänsä ja kuulla hänen puolustavan itseään; ehkä oli vielä jotain,
jonka johdosta saattoi hänelle antaa anteeksi,

Kun he laskeusivat alas kahta kolmea porrasta, sanoi luotsivanhin:

"Sinun pitää luvata minulle yhden asian Njaedel: ettet satuta kättäsi
häneen; muista toki että hän on veljesi."

"Ole huoleti", vastasi Njaedel.

Antti ajeli partaansa. Hän oli ripustanut kuvastimen akkunan pieleen,
jotta päivän valo lankesi hänen kasvoilleen. Hän oli juuri raappinut
toisen puolen, vaan vasemmalla puolen oli vielä saipuavahtoa.

Kun hän näki kuka se tulija oli, pani hän veitsen kädestään, ja väre
kävi hänen muodollaan. Vaan sitten tuli jälleen puolihullun hymy, joka
hänellä oli ollut viime aikoina ja hän ojensi kätensä veljelleen: "No,
oletko vihdoinkin täällä, Njaedel! Olitpa hyvä kun tulit tänne."

"Antti, Antti!" huusi Njaedel ja ojensi uhkaavana suuret nyrkkinsä
häntä kohti, "mitä olet tehnyt Kristinalle."

Tämän kovan äänen jyrinästä Antti ikäänkuin heräsi. Hän kyyristyi ja
peräytyi aivan huoneensa perimäiseen soppeen; kasvot kävivät melkein
tuhkan harmaaksi katsoa tuijottaessaan suuria nyrkkejä.

Vaan lopuksi näkyi hänen puoleksi kuoleutunut hermostonsa kokoavan
voimansa viimeiseen ponnistukseen. Pitkät, petolliset naurunjuonteet
tulivat taas suun ympärille, sanoessaan valittavalla äänellä:

"Onko sinulla Njaedel sydäntä ollaksesi noin kova, ollaksesi noin kova
veljellesi, joka aina on ollut niin heikko ja kivuloinen. Muistatko,
kun olimme pieniä, kun revimme kanervia äidillemme siellä mäellä?"

Njaedel laski kätensä. Kummallisia muistoja vilkkui hänen mielessään,
kuullessaan heikon rukoilevaisen äänen, jonka hän niin hyvin tunsi,
lapsuuden ajan äänen -- sen veljen, jota hän oli rakastanut niin
paljon.

"Muistatko mitä äiti aina sanoi", jatkoi Antti pitäessään koko ajan
vaarilla veljensä muotoa: "Äiti sanoi aina: Sinä, Alfred, olet tuhma
kuin pukki, sanoi hän, vaan Antti on viekas kuin kärppä."

Njaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki
pitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa --
kaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea
tätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä,
koleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja
virtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso,
rähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut,
eikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois
ja sanoi: "Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!"

Porttikäytävässä sanoi luotsivanhin: "Sepä oli oivasti, ettet
satuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan."
Vaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki
kovasti.

Luotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan
välttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan -- Njaedel oli kuin lapsi
myöntyväinen -- löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.

Luotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa,
tilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan
kun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.

"Kuningas tulee", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun
hänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen
siaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.



XXII.


Oli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti
iltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta
linna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa
kauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä
tervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä
kiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset
paikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.

Akkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi
heidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti
poliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli
pysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja
juhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.

Kuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset
vastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja
kaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia
ja työväkeä -- tavallinen joukko alun paneiksi.

Kun siis muuan ääni ponnistellen huusi: "Eläköön kuningas -- hurraa!"
vastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota
vastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat
vaunuihin.

Porvarikaarti läksi nelistämään, sen jälestä kuninkaallisten vaunujen
koko joukko -- yli torin, läpi ahtaan kulkupaikan Dybvadgaardin
kohdalla. Siellä täällä joku kunnon porvari hurrasi kaikesta
voimastaan; vaan yksityisten haitto suuri into näkyi ehkäisevän
rahvasta, ja huutoa kerrottiin laimeasti ja yksitellen, kunnes tultiin
sivu palovartian aseman.

Nyt kävi paremmin, ja ruotsalaiset herrat nyökkäsivät toisilleen
vaunuissa. Vaan vasta Akerskadun kummulla ja Egertorilla kävivät huudot
yleisiksi. Komea tie suurkäräjähuoneustolta linnaan päin loisti
auringonvalossa. Loistavat keltaiset ratsastajat, jotka ajoivat
kiivasta juoksua, vaunut, ylhäiset univormuherrat, lukuisat joukot
hyvinpuetuita henkilöitä, jotka alottivat huudon -- kaikki kohotti
juhlallisuutta, jotta hurraahuuto raikui oikein innosta.

Kun matkue oli mennyt, koko Kaarle Juhanan katu vilisi täynnä ihmisiä,
joilla kaikilla oli kasvot linnaan, jonne ratsastajat ja vaunut
kiemuroivat mäkeä ylös kuin kirjava käärme, kun tomu kuninkaallisista
vaunuista kohosi ilmaan kultapilvenä ja laskeusi väkijoukkoon kuin
siunaus.

Rautatietori tuli pian tyhjäksi, väki riensi takaisin työhönsä. Vaan
suuri joukko naisia ja nuoria miehiä seurasi virrassa kaupungille; oli
päästy juhlallisuuden makuun, ei merkinnyt mitään enään työhön meno.

Ilma oli niin lauhkea ja kaunis; ja sitä paitse puhuttiin tulituksista
y.m.s.

Asia oli niinikäästi, että kuninkaalla oli talven aikana ollut kaulassa
paise pahanen; sentähden ylioppilaat menivät soihtukulussa linnaan,
jossa he lauloivat:

"Kuullos Svea! äitimme yhteinen."

Samasta syystä pidettiin myös "Suuri kiitosjuhla" Tivolissa ynnä
lausunnon ja tulituksen kanssa. Suuri ihmisjoukko oli sentähden kulussa
illalla, erittäinkin Tivoli ja Studenterlundin ympärillä. Siellä haisi
huonot sikaarit ja tuore multa ja ensimmäiset ruohonkorret; silloin
tällöin levesi palsamipoppelin tuoksu, joitten tahmeat lehtitupet
alkoivat halkeilla.

Valtioneuvoksia ja hovivirkamiehiä, sotilas- ja muita univormuja ajeli
linnaan, jossa oli valoa monessa ikkunassa, kuninkaan lipun kohotessa
kohti vaaleanviheriää iltataivasta.

Vaan siirtolaislaivan luona tehtiin työtä, hälyttiin ja meluttiin, ja
kaikki näytti niin sekasotkuiselta, jotta yksi ja toinen sydänmaalainen
matkustaja istahti arkulleen ja itki.

Kun Njaedel ja luotsivanhin tulivat satamaan, tapasivat ne asioitsija
ystävänsä; vaan hän huusi: "all right!" mennessään heidän ohitse:
hänestä valui hikeä ja hänen äänensä oli niin käheä jotta tuskin sai
ääntä päästetyksi.

Pari lastinpurkajaa seisoi laivalankuilla; ja kun Njaedel seurasi
luotsivanhinta lankkuja pitkin, sanoi toinen niistä toiselle:

"Häpeäpä on, jotta tuo amerikalainen saa viedä tuonlaisia miehen
kötkäleitä pois maasta."

Njaedel, kuultuaan tämän, ojensi kätensä.

Vaan lastinpurkaja, joka oli oikeita haminarenttuja, aavisti heti
rauhattomuutta ja katseli epäröiden kelpo nyrkkiä. Vaan kun hän näki
Njaedelin vaaleat silmät, löi hän kättä kelpo läimäyksellä ja sanoi,
puoleksi häpeissään: "No niin, itsepähän paraiten tiennet mitä teet.
Siis hyvästi ja onnea matkalle kuomaseni!"

Laivassa oli melakka ja kiire vielä suurempi. Vaan luotsivanhin niin
viisaustieteliän tyyneydellä istui arkulleen kopperonsa eteen; sitten
saivat muut elämöidä niin paljon kuin ikinä tahtoivat.

Njaedel sitä vastoin ei voinut tyynellä mielellä nähdä kuinka kaikkia
raskaita tynnyreitä ja laatikoita tuotiin laivaan. Vähän väliä meni hän
ja kaappasi karhun tavoin siitä ja tästä kiinni, ja kun merimiehet
katsoivat häntä ihmetellen, niin nyökkäsi hän vaan hymyillen. Vihdoin
asettui hän vakavasti lastihuoneen aukolle, ja kun jotain oikein
raskasta tuli, huusi väki: "Antakaa karhun ottaa kiinni!"

Tämä kävi Njaedelin mielelle ja poisti hänen synkät ajatuksensa. Hän
tunsi taas kovan tarpeen käydä käsiksi johonkin oikein raskaasen
työhön.

Vaan illalla, kun melu vaikeni ja väki heitti hyvästiä toisilleen, kävi
hän "niin veteläksi kuin voi", sanoi luotsivanhin. Hänellä ei ollut
ketään ihmistä, kelle sanoa hyvästiä, ja sentähden arveli hän, että
hänen piti kätellä kaikkia, jotka menivät maalle.

Luotsivanhin huomasi heti, että hän ja Njaedel olivat köyhimpiä
matkustajia. Useimmat muut matkustajat olivat hyvästi toimeen tulevia
talonomistajia, jotka vuosikausia olivat työskennelleet se
silmämääränään, että he matkustavat Amerikaan, kun ovat saanet
kerätyksi tarpeeksi rahoja. Toiset olivat saaneet matkarahat ja apua
sukulaisiltaan Amerikassa.

Senpä tähden olivat ne aivan tyyniä mihinkä ryhtyivätkin. Astuskellen
joukoissa välikannella söivät he ja tarjosivat toisilleen
evässäkeistään. He tarkasti ottivat huomioonsa mitä tapahtui heidän
ympärillään, puhelivat puoliääneen keskenään, siirtyivät levollisesti,
kun olivat tiellä, eivätkä näkyneet muuta ajattelevan, kuin että
tulisivat onnellisesti ja hyvästi perille, ja pitivät tarkan huolen
lapsistaan.

Perässä ensi sialla oli mitä vilkkain elämä. Nämä matkustajat olivat
enimmäkseen nuoria miehiä, jotka tulivat laivaan ystäviänsä saattamaan,
jotka lauloivat ja hurrasivat. Hyviin vaatteisin puettua nuorta miestä
kuljetettiin laivaan aivan tunnottomana humalasta ja pantiin sänkyyn.

Siellä oli pari kolme kauppakirjuria, muuan konkurssin tehnyt, eräs
tyytymätön insinöri, joka käänsi kiittämättömälle isänmaalleen
selkänsä, kuten muuan hänen ystävänsä lausui eromaljan juodessa laivan
salissa, sillä siellä laitettiin heti pieni juhlallisuus matkustajille
ja heidän ystävilleen.

Sitten vielä siellä oli ylioppilas, jonka perhensä lähetti pois
salaisista syistä, ja lisäksi kolme neljä haaksirikkoon joutunutta
henkilöä uusissa vaatteissa, "jotka kiitollinen isänmaa hylkäsi", kuten
ylioppilas lausui.

Kello yhdentoista aikana tuli tohtori Bennechen laivaan sisarineen. He
tulivat yksinään; valtioneuvos oli linnassa, Alfred oli pyytänyt
anteeksi ettei hän voinut tulla ja rouva Bennechen oli sängyssä.

Kun hän lopuksi näki, että matkasta tuli tolkku, tunsi hän jotakin
katumuksen kaltaista. Hän syleili kauan Hildaa ja mumisi jotain että
hän -- Hilda -- antaisi anteeksi hänelle että hän joskus oli tehnyt
vähän väärin.

Silloin siis molemmat huono-onniset jättivät talon sydämmellisellä
surulla, ja Hilda sai päänkivistyksen, että hän heti pani maata naisten
salissa, jonka hän sai yksinään haltuunsa. Melu eteissalista estyi
vähitellen, kun seura pääsi täydelle tunteen kannalle. Tohtori meni
ylös kannalle ja kuleksi edes takaisin.

Yö oli hiljainen ja valosa. Vaan kahtaalta kohosi mustia pilviä; ei
varmaankaan kauan viipynyt, ennenkuin sade saapui. Ei ääntä kuulunut
paitse hiililapioiden mäiske alhaalta konehuoneesta ja tohtorin oma
ontuva astunta, kulkiessaan siinä edestakaisin.

Silloin tällöin toi tuuli jonkun tulituslaukauksen kiitosjuhlasta tahi
muutamia ääniä jostakin fanfarista. Raketteja ja roomalaisia tulia
kohosi yli talojen ja loivat helakan valon ilmaan ennenkuin sammuivat.

Juhana Bennechen kuleksi kauan edestakaisin kannella ja katseli
kaupunkiin, jonka hän niin hyvin tunsi ja jossa hän oli viettänyt
elämänsä. Pieni aukko laivan ja sillan välissä kuvausi hänelle
pohjattomaksi syvyydeksi, jonka taakse hän jätti jälkeensä kaikki surut
ja pettyneet toiveet. Hän ei kuitenkaan ollut rohkealla mielellä.
Tuhannet muistot iskivät pienet kyntensä häneen, joiden irtirepiminen
kävi kipeästi. Hän ei todellakaan odottanut mitään suuria
toisellapuolen merta.

Luotettavimmat ystävykset alhaalla salissa irtausivat vihdoin viimein
ja haalausivat sillalle laulamaan. Vaan näytti siltä, että he olivat
liikutuksissaan, jonka vuoksi he kaikessa hiljaisuudessa vaelsivat
kaupungille. Ja hiljaisuus laivalla ja hiljaisuus kaupungilla, hän
kuuli vaan raskaita koneen puhkauksia, juuri kuin jättiläinen alkaa
herätä.

Juhana Bennechen katsoi kelloaan. Kello oli puoli yksi. Sadepilvet
vetäysivät yhä enemmän kokoon. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen
kootakseen koko menneisyyden kauniisen, vapaasen kevätkuvaan, ennenkun
hän meni levolle.

Silloin kuuli hän vaunujen lähestyvän satamaan, ne vierivät kaasulyhdyn
sivu ja pysähtyivät englantilaisen laivan luo. Laajakauhtanainen herra,
kolmikulmahattu päässä, nousi vaunuista ja sanoi muutaman sanan
ajajalle. Hetkisen sen jälkeen kuuli Juhana äänen, jonka hän oli
tuntevinaan kysyvän perämieheltä alhaalla tohtori Bennecheniä. "Täällä
-- tahtooko joku puhutella minua?" huusi Juhana ylhäältä kannelta.

Vieras nousi pieniä kiertoportaita ja tohtori tunsi kamariherra Yrjö
Delphinin.

"Hyvää iltaa, tohtori! Te uskotte varmaan, että olen juovuksissa;
niinpä olenkin. Minä olen joutunut epäsuosioon, ja sentähden olen
tukehduttanut tuskaani. Onko sisarenne jo laivassa?"

"On, toivon että hän jo nukkuu."

"Lähdetään sisälle", sanoi kamariherra ja aukaisi oven muutamaan
tupakkapöksään salin yläpuolella. "Nukuttaako teitä tohtori?"

"Ei, ei ollenkaan", vastasi Juhana ja sytytti lampun. "Tahdotteko
polttaa sikaarin."

"Kiitoksia. Vaan tarvitsenpa erittäinkin juotavata!"

Kamariherra avasi kauhtanansa ja nakkausi sohvalle kultakirjaillussa
vormussaan kunniamerkkineen ja miekkoineen.

Juhana Bennechen meni hankkiakseen jotakin juotavaa. Vaan ainoa mitä
perämies sai näin myöhään yöllä oli whiskyä ja vettä.

Kamariherra vakuutti että se oli hänen mielijuomaansa, siltäpä se
melkein näytti. Tyhjennettyään lasin, sanoi hän: "Teidän sisarenne
neiti Hilda on siis laivassa?"

"Niin, hän lie nukkunut jo kauan sitten toivon ma", vastasi Juhana
vähän kummissaan.

"Että te tohtori voitte matkustaa kaupungista nain hupaiseen aikaan!
Kuulkaas nyt mitä täällä on tapahtunut tänä siunauksen ehtoohetkenä.
Ensiksikin: kamariherra Yrjö Delphin on joutunut epäsuosioon; sitten
tukkukauppias Falck-Olsen on saanut rintaansa ristin valkoisen tammansa
tähden; sitten ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen ovat nimitetyt
kamarijunkkareiksi, edellinen vielä kihloissakin --"

"No, no, käy liian ruttoon! Kenen sanoitte olevan kihloissa?"

"Hiorthin; kun hänen isänsä pääsi valtioneuvokseksi, niin otti hän
hänet -- niin, te ymmärrätte, minä tarkoitan häntä -- Falck-Olsenin
voikko tammaa, Sofiaksi ne häntä kuulemma kutsuvat. Toinen se läsipää
on antanut rukkaset.

"Ei, kamariherra!" huudahti Juhana. "Nyt minusta tuntuu somalta."

"Niin minustakin. Muutoin on minulla viisauteni Mortensenilta, joka
huolimatta kaikista tulitikuistaan on esitelty hovilaisille. Voih, minä
kadehdin teitä, tohtori, kuu pääsette pois kaikesta tästä!"

Hänen muotonsa kävi äkkiä niin veltoksi ja vanhaksi, jotta Juhanan kävi
sääliksi häntä.

"Lähtekää meidän mukaamme kamariherra!"

"Minähän olen univormussa!"

Vaan kun Juhana hymyili, lisäsi hän: "Ah, te luulette että se oli
huonoa pilaa -- ei, se oli totta. Nähkääs, univormuiset jäävät tänne
maahan -- univormuiset ja repaleiset! Viimeisestä rotasta, joka jättää
laivan, tulee köyhäinhuoneen esimies. Se on tulevaisuuden virkatoimi.
Kuninkaallinen norjalainen Yli-valtion köyhäinhuoneen esimies,
arvoineen ja univormuineen kuin sotakomisarius. Minä olisin itse
hakenut sen viran, jollen olisi joutunut epäsuosioon.

"Ja sitäpaitse", jatkoi hän, seottaessaan uuden lasin, "jos voisinkin
olla ilman kaupunkia, niin ei kaupunki voi olla ilman minua. Kuinka
kävisi näitten ihmisparkain, jotka nukkuvat tuossa pääkaupungin
tapaisessa, jos ne heräisivät varhain aamulla ilman kamariherraa? Sillä
nähkää, hyvä herra siirtolainen, mikä meitä täällä vaivaa, on pieni
epäilys, pieni pelko ettei kaikki ole aivan niinkuin olla pitäisi
täällä meillä -- ei täydelleen europalaista -- eikä tosiaan olekaan
Mortensenin todellisten tulitikkujen nimessä! Vaan onpa olemassa
kamariherra Delphin ja pari muuta, jotka ovat nähneet mailmaa eli
ainakin ovat olevinaan nähneitä, jotka osaavat puhella kaikesta,
tuntevat kaikki nimet ja kirjoitukset, ymmärtävät viekuroida kaiken
totisuuden kanssa, jotta se muuttuu leikiksi, muodostaa koko
aikakautensa taskunkokoiseksi, parvittaa päivän polttavat kysymykset
viiden eli kuuden hyvän sanan ympärille, jotka kaikki voi muistaa ja
pitää käsillä, ja vihdoin yhdistää perusteellisen tiedon
naisvaatteuksesta järkähtämättömään vakavuuteen keskellä hurjan
kanslialorun -- ne ovat pääkaupungin välttämättömän tarpeellisia
kansalaisia! -- Ah", huudahti hän äkkiä ja vaipui äkkiä pöydän ääreen
ihan kyyryyn, "minä olen tähän kaikkeen niin väsynyt -- niin väsynyt --
niin väsynyt!"

Silmänräpäyksessä puhkesi semmoinen liikuttava epäillyksen lause tästä
soreasta univormuun puetusta keikarista, siinä kun hän makasi pää
käsivartta vasten, jotta Juhana Bennechen ymmärsi, että se oli enemmän
kuin tavallista juovuksissa oloa. Hän pani kätensä toisen olalle ja
sanoi sydämellisellä osanottavaisuudella: "Vaan kuulkaa Delphin! te
ette ole onnellinen, en minäkään -- täällä laivassa ei kyllä liene
monta onnellista. Vaan tulkaa, seuratkaa meitä! Teidän tarvitsee lähteä
pois täältä."

Kamariherra nosti päätään, ja hänen kasvonsa oli taas ilkkuvassa
hymyssä: "Te muistutatte niin elävästi korkeasta isästänne. Samaa sanoi
hän minulle muutamia tunteja sitten. Teidän tarvitsee lähteä
pois täältä! Ja minä aion seurata hänen neuvoaan, minä haen
poliisimestarinviran Aalesundissa."

Juhana taantui askeleen pettynyt odotus muodossaan; tämä huvitti häntä.
Vaan kamariherra otti kauhtanansa mennäkseen; kumminkin hän viipyi,
juurikuin hän jotain olisi aikonut sanoa, ja tohtori huomasi hänen
olevan yhä enemmän kummallisen.

Lopuksi kääntyi Delphin laivalankuilla ja puristi kovasti hänen
kättään, mutistessaan:

"Tervehtikää siskoanne ja sanokaa hänelle -- sanokaa hänelle
minulta --" loppu haihtui johonkin joka oli nyyhkytyksen kaltaista.
Kamariherra kääntyi nopeasti pois, meni maalle ja nousi vaunuihin,
jotka odottivat.

Ajaja heräsi ja otti raanun hevosen selästä. Taivas oli pilvessä ja
kauvan aikaa oli jo satanut.

Tohtori seisoi ja katseli vaunuja ja hevosen pitkäsääristä varjoa, joka
lankesi vesirapakkoihin kadulla aina kun menivät kaasulyhtyjen ohi. Se
oli viime näky, minkä hän näki kaupungista, ennenkuin meni maata.

Varhain aamulla läksi englantilainen laiva merelle. Vaan kun vihdoin
kaikki oli valmiina ja propelli alkoi työnsä, oli kello jo yli kuuden,
ja juuri kun höyry lähestyi Hovedötä, tuli savupilvi linnanvallista, ja
kanonanlaukaus jymähti hiljaisessa, sateisessa aamuilmassa.

Perässä syntyi huuto ja utelias kysyntä, mitä tämä tervehdys merkitsi.
Vaan Juhana Bennechen oli unissaan, jotta hän tuskin heräsi. Eipä
keulassakaan toisella sialla paljoa välitetty laukauksesta. Oli tunto,
että vanha maa tervehdyksineen ei enään kauan liikuttanut heitä.

Ja kun kaksikymmentä yksi juhlalaukausta jymisi pääkaupungista, kulki
matkustajalaiva vuonon läpi ja paksu keltainen kanonainsavu verhosi
linnan ja painui talojen katoille pilvisenä, sateisena aamuhetkenä.



XXIII.


Kaksikymmentä yksi kanonanlaukausta ilmoitti että kuningas oli
matkustanut Tukholmaan takaisin. Enempää ei tarvinnut vastapuolueen
sanomalehdille heittäytyäkseen hallituksen kimppuun tavallisella
säälimättömyydellään. Koko sanomalehdistö kuohui, ja vanhat
riitakysymykset uudistettiin, jokainen puolue syöksyi esiin
haukkumasanoineen, joita viskattiin kuin höyhenpalloja edes takaisin,
ja tilaajien oli hauska katsella niitten lentävän ilmassa.

Politillisten myrskyjen liikuttamana kuleksi ritari Falck-Olsen edes
takaisin suuren kuvastimensa edessä seuraavana sunnuntaina. Rouva kulki
ja järjesteli, katsellen ylpeydellä pientä ritarinauhaa napinlävessä.

"Kuule, eukkoseni, meidän pitää matkustaa."

"Matkustaa? Miksi niin? Etkö ole tyytyväinen jo? Olethan sen sanonut!"

"Oh! Yksi kunniamerkki on vaan ensi askel."

"Ei, vaan hyvä Jumala!" huudahti Falck-Olsenin rouva suutuksissaan,
"olethan tullut mahtavaksi yht'äkkiä, Olli Juhana! Kun yksi
kunnianmerkki on vaan ensi askel, niin tahtoisin mielelläni tietää mikä
toinen on?"

"Toinen kunniamerkki lisäksi!" vastasi hänen puolisonsa ja meni
salista.

Hänelle oli näet kuviteltu, että saksalaiset ruhtinaat kuljettavat
muassaan kunniamerkkejä, kun ne oleskelevat kylpypaikoissa, ja silloin
on helppo saada joku niistä -- erittäinkin kun on yksi ennaltaan.

Falck-Olsenin perhe matkusti siis Emsiin, ja pari viikkoa sen jälkeen
sai Karolina Hjelm kirjeen Lovisalta, jossa muun muassa oli:

    "Sinä et voi ajatella kuinka suloista on herätä aamusella kun
    ei tarvitse ajatella Hannua. Että saatoinkin olla niin tyhmä!
    Hän ei sopinut minulle. Eilen ratsastimme aaseilla, ja muuan
    englantilainen, joka oli muassa (pappa sanoi, että hän on lordi)
    on niin hellänä tänään, että hän ei voi istua siliä lailla kuin
    me muut istumme, vaan hänen täytyy istua sille selkärangan osalle,
    joka on kappaleen matkaa ylempänä."

Karolina oli kylliksi varomaton, kun luki kirjeen äidilleen. Ja
seuraavana päivänä sanoi Hjelmin rouva Hannu serkulleen: "Sinun
arvelusi Falck-Olsenista oli aivan oikea. Ulkomaalla on hän perinpohjin
turmeltunut."

Hannu serkku huokasi. --

Antti kaikkivaltias oli tullut heikkomieliseksi, joka tunnettiin
yleisesti. Pari päivää kuleksi hän ympäriinsä kansliassa ja saattoi
suuren häväistyksen aikaan puhumalla kaikenlaisia asioita, joista ei
saanut puhua.

Valtioneuvos Bennechenin täytyi silloin voimakkaasti ryhtyä asiaan, ja
toimittaja Mortensenin avulla onnistui hänen saada vanhan uskollisen
palvelian asumaan erään rouva Gluncken luona, joka piti ompelukoulua
nuorille tyttärille.

Täällä viihtyi hän erittäin hyvin. Sillä näkyi että hän erittäinkin
viime vuosina oli ahkerasti, sanomattoman ahkerasti pannut rahalainoja
säästöpankkiin; ja kun hän jonkun aikaa oli oleskellut iloisten
tyttöjen joukossa Malla Bimbamin ompelukoulussa, näkyi hän unhoittaneen
kanslian kaikkineen päivineen.

Sitä vastoin tuli hänestä innokas kirkkomies, ja aina oli hän naisten
puolella. Ja monelle nuorelle naiselle oli siitä uskonnollista iloa,
kun saivat pitää kunniakkaalle vanhukselle virsikirjaa; se oli meikein
mieltä ylentävää katsella noita lempeitä kasvoja ja lumivalkoisia
hivuskiheröitä takin kauluksella. --

Vaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin
oli vastapuolue kiihkeä.

Ensinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin
valtioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut.
Sitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan
valtioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut,
salaisia paikkoja löytynyt -- koko sarja arveluttavan laatuisia
paljastamisia.

Suulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan
huutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli
läheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.

Sitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli
mennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.

Vaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta
vahtimestarista, joka oli kadonnut.

Valtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin
tavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan,
kun tervehti häntä kadulla.

Levottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin "Kansan todellista
ystävää", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta,
joka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.

"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!" huusi notario Örseth muutamana
aamuna ja löi pöytään.

"Niin, hänen pitää todellakin!" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt
kellui päällimäisenä.

Ja koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!
Mieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun
toimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.

Hiorth tempasi sanoman ja huusi: "Ilkeitä huhuja ja ilkeitä juonia."

Vihdoin hiljaisuus syntyi kun hän luki.

Ensiksi esiteltiin missä määrässä vastapuolue on köyhä aseista, kun se
saattoi alentua tekemään politillisia valtiojuttuja huhuista ja akkain
juoruista. Sitten kuvailtiin nykyinen politillinen tila tyydyttäväksi
jokaisen tervejärkisen ja sivistyneen kansalaisen mielestä.

"Että semmoinen" -- luki Hiorth edelleen, vaan toimittaja tempasi
sanomalehden: "Antakaa minä luen! Että semmoinenkin niin jokapäiväinen
tapaus kuin vanhan kansliavahtimestarin viraltapano voi antaa aihetta
semmoisiin häväistyskirjoituksiin, on itsessään ajanmerkki, jota sopii
ottaa huomioon.

"Sillä tämän takana, tämän teeskennellyn innostuksen valtiohallituksen
pienimpäinkin seikkojen suhteen on jotakin aivan toista, jotakin joka
yltyy joka päivä meidän seassamme, jotakin joka vakaasti pitää hävittää
juuriaan myöten, ettei se kantaisi meidän valtioelämäämme hävittäviä
hedelmiä.

"Se on alhaisten luonteitten, puolisivistyneitten viha kaikkia
mahtavuutta vastaan, kaikkia virkamiehiä vastaan, joka nyt kääntyy
Jumalan asettamaa esivaltaa vastaan ojentaessaan kättään
häpeämättömälle epäluulolle, tunkeupi perhe-elämän pyhimpiin
salaisuuksiin, pilkkaa kaikkia pyhintä ja uhkaa viedä meidän
yhteiskuntamme häviöön ja hurjimpaan laittomuuteen.

"Monta on varmaankin meistä, jotka ovat vaan siinä levollisessa
ajatuksessa, että kyllä Norjan virkamiehistö kestää sangen paljon -- ja
siinä ovat oikeassa. Vaan kuitenkin on velvollisuutemme panna sormemme
tälle hellälle kohdalle; sillä täällä kehittyy koko yhteiskuntamme
vaara. Raja on asetettava tälle paisuvalle julkeudelle, joka
kirjoituksissa ja puheissa ahdistaa kaikkia mikä jumalillisessa
järjestyksessä on ja oleman pitää kohotettu raakkuvan rahvaan tuomiota
korkeammalle.

"Ja jollei tämä tapahdu tarpeeksi voimakkaasti kaikkien rehellisten
kansalaisten yhteisten ponnistusten tautta, niin pian näemme sen harmia
herättävän näyn, että kiihoitettu kansa julkisella uhalla pilkkaa lakia
ja lain käyttäjiä.

"Olkaamme siis varuillamme ja ottakaamme huomioomme ajan merkit.

"Ei niin, että meissä olisi joku pelko; Jumalalle kiitos, niin
korkeassa yksivallassamme kuin yhteisliitossa velikansan kanssa ja --
eikä suinkaan vähimmässä määrässä -- meidän ymmärtäväisten,
lahjakkaitten valtiomiesten ja virkamiesten vahvassa renkaassa, jotka
niin kauan ovat hoitaneet meidän yhteiskuntaamme ja jotka kyllä
tietävät pysyä edellisilleen uskollisina, -- kaikessa siinä on meillä
vahvat takuut, jotta meidän ei tarvitsisi ensinkään pelätä. Vaan, me
kerromme vielä, olkaamme varuillamme ja ottakaamme vaariin ajan merkit.

"Pahat, valoa pelkääväiset vallat ovat väiyksissä yhteiskunnassamme,
antaa päivän luoda valoaan niihin ja ne lentävät kuin pahat henget,
takaisin siihen pimeyteen, jossa ovat syntyneet."

Yleinen riemu syntyi kokoontuneitten kansliaherrojen kesken.

Örseth hieroskeli käsiään. "Kas, sepä oli oikein! Sepä oli parahiksi
heille! Kuulitteko, Hansen! Se oli jotain teille."

Hansen äijä nyökkäsi paperikasansa yli. Vaan kaikki muut tunsivat
päässeensä suuresta kuormasta. Häväistyshän oli kutistunut
vähäpätöiseen asiaan, ja roistoväki oli saanut aika löylytyksen.

Vaan Mortensen katseli ympärillensä ja sanoi: "Niin, näettekö nyt,
pienet pojat, mitä olisitte ilman minua? Onko suurempaa siunausta
maalle kuin valistunut, totuutta rakastava ja oikein ajatteleva
sanomalehti?"

Mortensen oli puhunut tavallinen kaksimielinen hymy kasvoillaan; ei
koskaan voinut olla oikein varma siitä, oliko hän totinen vai
ivallinen.

Vaan tällä kertaa ei kukaan nauranut. Sillä kaikki tunsivat todellakin
tällä hetkellä, että Mortensen oli oikeassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Työmiehiä - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.