Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kaksintaistelu
Author: Tshehov, Anton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaksintaistelu" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAKSINTAISTELU

Kirj.

Anton Tshehov


Venäjänkielestä ["Duelj"] suomentanut Emil Mannstén



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.



I.


Oli kello kahdeksan aamulla -- se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja
matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat
meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan
Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen
nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa,
tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa
ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.

Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin
ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa
poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso,
niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui
paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua
pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen
kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin.
Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli
ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias.
Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja
lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli
heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi
hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota
kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä
oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli
moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta:
ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä
tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän
tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä
"ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.

-- Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, -- virkkoi
Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet
olkapäitään myöten veteen. -- Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen
ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua
sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että
hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?

-- Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, mille
ilmansuunnalle halajat -- ilman pitempiä puheita.

-- Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän on
yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa
tehdä työtä...

-- Siinä tapauksessa ... anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahi
maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa -- ja tyytyköön siihen. Onhan se
selvää!

-- Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain
viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeä
luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missä
muodossa?

Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti
heidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisin
pienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.

-- Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, --
lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. -- Mutta pohtikaamme
asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en
ollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, vaan eläisin hänen
kanssaan hamaan kuolemaan asti.

Hänen tuli äkkiä häpeä omia sanojaan; niiden vaikutusta lieventääkseen
hän sitten virkkoi:

-- Minusta on sama, vaikka ei akkaväkeä olisi olemassakaan. Lempo heidät
periköön!

Ystävykset pukeutuivat ja menivät paviljonkiin. Täällä Samoilenko oli
kuin kotonaan, ja hänellä oli siellä omat erikoiset astiansakin. Joka
aamu hänelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa särmäisessä
juomalasissa jäänsekaista vettä ja ryyppy konjakkia; hän joi ensin
konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten jäänsekaisen veden, ja se lienee
maistunut aika hyvältä, sillä nämä juotuaan hän sai silmiinsä erikoisen
kiillon, silitteli molemmin käsin poskipartaansa ja virkkoi merta
pälyillen:

-- Suurenmoinen näky kerrassaan!

Pitkän, hyödyttömissä ja ikävissä ajatuksissa vietetyn yön jälkeen,
jotka eivät sallineet hänen nukkua, vaan ihan kuin lisäsivät yön
kuumuutta ja pimeyttä, Lajevski tunsi itsensä masentuneeksi ja veltoksi.
Kylpy ja kahvi eivät tehneet hänen oloaan paremmaksi.

-- Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, --
sanoi hän. -- Minä en tahdo peitellä, vaan puhun sinulle suoraan, kuten
ystävälle: välini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot ... tykkänään
huonot! Suo anteeksi, että ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun
täytyy saada keventää sydäntäni.

Samoilenko, aavistaen mistä tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja
alkoi sormillaan naputtaa pöytään.

-- Olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni häneen
lopussa, -- jatkoi Lajevski, -- tai oikeammin, olen tullut käsittämään,
etten koskaan ole rakastanutkaan... Nämä kaksi vuotta ovat olleet
petosta.

Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella
heleänpunaisia kämmeniään, pureskella kynsiään tahi likistää sormilla
kalvosimiaan. Ja nytkin hän teki samoin.

-- Minä tiedän varsin hyvin, ettet sinä voi minua auttaa, mutta puhun
sinulle sentähden, että meikäläisen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen
ainoa pelastus on puhumisessa. Minun täytyy tehdä tiettäväksi jokainen
tekoni, minun on löydettävä selitys ja puolustus järjettömälle
elämälleni kenenkä hyvänsä teorioista, kirjallisista tyypeistä, siitä
esimerkiksi, että me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin
edelleen... Viime yönä esimerkiksi minä lohdutin itseäni koko ajan
ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka säälimättömän
oikeassa! Ja minulle tuli siitä helpotusta. Todellakin suuri kirjailija!
Sanottakoon mitä hyvänsä.

Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yhtämittaa
oli ollut aikeissa lukea hänen teoksiaan, joutui hämille ja vastasi:

-- Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän
ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta...

-- Voi sentään, -- huokasi Lajevski, -- missä määrin sivistys onkaan
meidät turmellut! Minä rakastuin naituun naiseen; hän samaten minuun...
Alussa meillä oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja
ihanteita ja yhteisiä harrastuksia... Mokoma vale! Todellisuudessa
pakenimme hänen miestään, mutta valehtelimme itsellemme, että pakenimme
sivistyneen elämämme tyhjyyttä. Tulevaisuus kangasti meille
seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja
ihmisiin, minä otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten
otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekemään työtä otsamme
hiessä, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynnä muuta. Jos minun
sijassani olisit ollut sinä tai tuo eläintieteilijä von Coren, olisitte
Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties eläneet kolmekymmentä vuotta ja
jättäneet jälkeläisillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa
maissipeltoa, jota vastoin minä tunsin itseni hävinneeksi mieheksi jo
ensi päivästä lähtien. Kaupungissa on sietämätön helle, ikävää ja
ihmistyhjää; jos taas lähtee kaupungin ulkopuolelle, on siellä joka
pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja käärmeet, ja taas
edempänä ovat vuoret ja erämaa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto,
viljelys kurjaa -- kaikki se on jotakin toista kuin turkki päällä
kävellä Nevskillä käsi kädessä Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia
lämpimistä maista. Se kysyy taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta mikä
taistelija minä olen? Kurja, heikkohermoinen ja työhön tottumaton...
Ensi päivästä asti oivalsin, että raatajan elämää ja viinitarhaa
koskevat ajatukseni olivat pötyä. Mitä taas tulee rakkauteen, täytyy
minun sanoa, että elämä naisen kanssa, joka on lukenut Spenceriä ja
sinun tähtesi matkannut maailman ääriin, on yhtä vähän mielenkiintoista
kuin elämä minkä Anisan tai Akulinan kanssa hyvänsä. Sama silitysraudan,
ihojauheen ja lääkkeiden haju, samat paperikähertimet joka ikinen aamu
ja sama itsepetos...

-- Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, -- huomautti Samoilenko,
punastuen siitä, että Lajevski niin avomielisesti puheli hänelle tutusta
naisesta. -- Sinä, Vanja, olet tänään pahalla tuulella, huomaan...
Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sinä mainion
järkevä mies. Tosin ette ole vihityt, -- sanoi Samoilenko, katsahtaen
hämillään pöydälle päin, -- mutta sehän ei ole teidän vikanne, ja
sitäpaitsi ... pitää osata vapautua ennakkoluuloista ja asettua nykyajan
kannalle... Minä itse puolustan siviiliavioliittoa, ja ... mutta olen
sitä mieltä, että jos kerran olette yhteen käyneet, on teidän yhdessä
elettävä kuolemaanne asti.

-- Ilman rakkauttako?

-- Selitän sinulle heti, -- sanoi Samoilenko. -- Noin kahdeksan vuotta
takaperin meillä oli täällä asioitsijana vanha ukko, ylen viisas mies.
Hänellä oli tapana sanoa: perhe-elämässä on tärkeintä kärsivällisyys.
Kuuletko, Vanja? Ei rakkaus, vaan kärsivällisyys... Elettyäsi parisen
vuotta rakkaudessa on perhe-elämäsi silminnähtävästi joutunut sellaiseen
vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi ylläpitää tasapainoa, on pantava
liikkeelle kaikki kärsivällisyytesi...

-- Sinä uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta hänen
neuvonsa sensijaan on mielettömyyttä. Sinun äijäsi saattoi teeskennellä,
saattoi harjoitella kärsivällisyyttä, jolloin se henkilö, johon hän ei
tuntenut rakkautta, esiintyi hänelle kärsivällisyyden harjoituksissa
välttämättömänä esineenä, mutta minä en ole vielä niin syvälle vajonnut;
jos minua miellyttää kärsivällisyyttä harjoitella, ostan itselleni
voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen jätän rauhaan.

Samoilenko tilasi valkoista jäänsekaista viiniä. Kun oli juotu lasi
mieheen, kysäisi Lajevski äkkiä:

-- Sanoppas, ole niin hyvä, mitä merkitsee aivojen pehmeneminen?

-- Se on, kuinka sinulle selittäisin ... taudillinen tila, jossa
aivoaine pehmenee ... aivan kuin vetelöityy.

-- Voiko sitä parantaa?

-- Voi kyllä, ellei tauti ole saanut kehittyä varsin pitkälle... Kylmiä
suihkukylpyjä, espanjankärpäslaastaria... Jotakin sisällisesti
nautittavaksi.

-- Vai niin... Näetkös siis, mimmoinen on tilani. Hänen kanssaan en voi
elää: se käy yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, minä
vielä sekä filosofoin että naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan
lamaantuu. On niin äärettömän tukala ollakseni, että jos minulle
sanottaisiin esimerkiksi, että minun on vielä elettävä hänen kanssaan
yksi kuukausi, niin on luultavaa, että laskisin luodin otsaani. Siitä
huolimatta minun on mahdoton hänestä erota... Hän on yksinäinen, ei osaa
tehdä työtä, rahoja ei ole minulla eikä hänellä... Minne hän joutuu?
Kenenkä luo menisi? En voi keksiä mitään ... Sano nyt: mitä minun on
tekeminen?

-- Tjaa ... murahti Samoilenko, tietämättä mitä vastata. -- Rakastaako
hän sinua?

-- Rakastaa, sen verran kuin mies hänen ikäiselleen ja luonteiselleen
naiselle on tarpeellinen. Minusta hänen olisi yhtä vaikea erota kuin
ihojauheestaan ja paperikähertimistään. Minä olen hänen naiskammionsa
välttämätön, olennainen osa.

Samoilenko joutui hämille.

-- Sinä olet, Vanja, tänään pahalla päällä, -- sanoi hän. -- Et tainnut
nukkua.

-- Sepä se, nukuin huonosti... Tunnen yleensä voivani pahoin. Päässä
tyhjyys, sydäntä ahdistaa, jokin yleinen heikkous... Ihan täytyy lähteä
karkuun!

-- Minne?

-- Sinne, pohjolaan. Mäntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin...
Antaisin puolet elämästäni, jos tällä hetkellä saisin jossakin Moskovan
tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymmärräthän, kuljeskella
sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mitättömimmän ylioppilaan kanssa
ja lörpötellä, lörpötellä... Entä heinä, -- kuinka se tuoksuu!
Muistatko? Iltaisin kun käyskentelee puistossa, sisältä kuuluu
pianonsoittoa, kuulee junan tulevan... Mielihyvä saattoi Lajevskin
naurahtamaan, hänen silmistään herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne
hän paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiseltä
pöydältä.

-- Minäpä en ole kahdeksaantoista vuoteen käynyt Venäjällä, -- sanoi
Samoilenko. -- Olen unohtanut, millaista siellä onkaan. Mielestäni ei
ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.

-- On eräs Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syvän kaivon pohjalla
nääntyvät muutamat hengiltä tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta
syvältä kaivolta minusta näyttää ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi
valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi täkäläisenä
ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.

Lajevski vaipui mietteisiin. Silmäillessään hänen kumaraista vartaloaan,
yhteen kohti tähystäviä silmiään, kalpeita, hikisiä kasvojaan ja
kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsiä ja tohvelia, joka
riippuen kantapäästä lonkollaan jätti huonosti parsitun sukan näkyviin,
Samoilenkon tuli häntä sääli, ja kaiketikin sentähden, että Lajevski
muistutti hänen mielestään avutonta lasta, hän kysyi:

-- Elääkö äitisi?

-- Elää, mutta me olemme huonoissa väleissä. Hän ei voinut antaa minulle
anteeksi tätä rakkausjuttua.

Samoilenko oli hartaasti mieltynyt ystäväänsä. Hän näki Lajevskissa
hulivilin, ylioppilaan, hyvälaatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi
sekä ryypätä että nauraa makeasti ja haastaa suoraan sydämestä. Se, mitä
hän käsitti Lajevskista, ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Lajevski
naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia,
halveksi virkaansa, eli yli varojensa, käytti puheessaan usein
säädyttömiä lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli
syrjäisten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa -- ja se oli
Samoilenkolle vastenmielistä. Mutta se, että Lajevski oli opiskellut
filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui
usein niin oppineesti, että vain harvat häntä ymmärsivät, vietti
yhdyselämää sivistyneen naisen kanssa -- tätä kaikkea Samoilenko ei
ymmärtänyt, mutta se miellytti häntä, ja hän piti Lajevskia suuressa
arvossa, itseänsä ylempänä.

-- Vielä yksi seikka, -- sanoi Lajevski pudistaen päätään. -- Mutta se
olkoon vain meidän kesken... En ole ilmaissut sitä Nadeshda
Feodorovnallekaan, joten muista pitää hampaittesi takana... Sain toissa
päivänä kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen miehensä kuolleen aivojen
pehmenemiseen.

-- Hyväinen aika ... huokasi Samoilenko. -- Miksi sitä häneltä salaat?

-- Kirjeen näyttäminen hänelle merkitsisi samaa kuin lähde pois kirkkoon
vihille. Mutta ensin ovat välimme suoritettavat. Sittenkun hän on tullut
huomaamaan, että yhdyselämämme jatkuminen on mahdotonta, näytän hänelle
kirjeen. Silloin se ei enää ole vaarallista.

-- Tiedätkö mitä, Vanja? -- sanoi Samoilenko, ja hänen kasvoilleen tuli
äkkiä surullinen, rukoileva ilme, kuin hän olisi ollut aikeissa pyytää
jotakin hyvin suloista ja pelännyt saavansa kieltävän vastauksen. -- Nai
sinä hänet.

-- Minkä tähden?

-- Täytä velvollisuutesi tätä viehättävää naista kohtaan! Hänen miehensä
kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ikäänkuin viittaa sinulle, mitä
on tehtävä!

-- Kummallinen ihminen, pitäisihän sinun käsittää, että se on
mahdotonta. Yhtä halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman
rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.

-- Mutta se on velvollisuutesi!

-- Miksi minä olisin velvollinen? -- kysyi Lajevski kiihtyneenä.

-- Siksi, että sinä houkuttelit hänet miehensä luota ja otit hänet
vastuullesi.

-- Olenhan sanonut jo ihan selvästi: minä en rakasta!

-- Kun et rakastane, niin pidä kunniassa, palvo...

-- Pidä kunniassa, palvo ... matki Lajevski. -- Kuin mitäkin
abbedissaa... Sinä olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, että
naisen kanssa elääksesi selviydyt yksistään kunnioittamisella ja
palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

-- Vanja, Vanja ... nuhteli Samoilenko hämillään.

-- Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja
käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta
kun lopetamme koko keskustelun... Mustaa! -- huusi Lajevski viinurille,
-- paljonko olemme velkaa?

-- Ei, ei, -- virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin
käsivarteen. -- Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun
laskuuni! -- huusi hän Mustaalle.

Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin.
Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat jäähyväisiksi
toistensa kättä.

-- Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! -- huokasi Samoilenko. --
Sinulle on kohtalo lähettänyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja
sinä pyrit hänestä eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka
kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempeä ja hyväluontoinen, niin
olisinpa onnellinen! Eläisin hänen kanssaan viinitarhassani ja...

Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lisäsi:

-- Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!

Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua
pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen
palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen
rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin
katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että
koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi
sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että
nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat
sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että
tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei
Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista".
Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle
kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään
virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.

-- Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! -- huusi hänelle Samoilenko,
herttaisesti hymyillen. -- Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa... Terveiseni
Nikodim Aleksandritshille!

Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään
sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti
välskärin ja kysyi:

-- Onko sairaalassa ketään?

-- Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

-- Kuinka?

-- Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

-- Hyvä, saat mennä...

Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle
päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva
vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi
komentanut kokonaista rykmenttiä:

-- Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!



II


Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä,
että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai
valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan
tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä
mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja
tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna
ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja
selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti
ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi
tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut
aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut
ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi
valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta
hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.

-- Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? -- kysyi Nadeshda
Feodorovna.

-- Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi
maanjäristystä seuraavan...

-- Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.

-- Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.

Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda
Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja
hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan
kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein
se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän
meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa
nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja
ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin
pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen
unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja
tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän
tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut,
korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä
ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta,
ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat
abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat
ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot.
Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei
täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä
elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi.
Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan,
hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda
Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on
pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli
varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja
lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.

-- Pakoon! -- murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. --
Pakoon!

Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten
syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten
kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve,
vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä
kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk
ja Moskova... Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa,
samminlihaa, olutta, sanalla sanoen -- ei enää aasialaista
raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa
puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä
ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas
sivistyselämä... Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä,
Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui
ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade,
märät ajurit...

-- Ivan Andreitsh! -- kutsui joku viereisestä huoneesta. -- Oletteko
kotona?

-- Täällä olen, -- vastasi Lajevski. -- Mitä tahdotte?

-- Täällä olisi asiapapereita!

Lajevski nousi vastahakoisesti, tunsi päätänsä huimaavan ja lähti
haukottaen ja tohveleillaan laahustaen viereiseen huoneeseen. Siellä
seisoi kadulla avonaisen ikkunan edessä eräs hänen nuoria
virkatovereitaan ja levitteli ikkunalaudalle virkakirjeitä.

-- Kohtsillään, ystäväiseni, -- sanoi Lajevski suopeasti ja lähti
etsimään musteastiaa; lähestyttyään jälleen ikkunaa hän lukematta
allekirjoitti paperit ja virkkoi:

-- Kyllä on kuuma!

-- Kuuma on. Tuletteko tänään?

-- Tuskinpa... En ole oikein terve. Sanokaa, ystävä hyvä,
Sheshkovskille, että puolisen jäljestä pistäydyn hänen luonaan...

Virkamies lähti pois. Lajevski kävi jälleen sohvalle pitkäkseen ja alkoi
miettiä.

Siis on tarkoin punnittava kaikki asianhaarat ja harkittava... Ennenkuin
lähden täältä, on minun suoritettava velkani. Olen velkaa noin
kaksituhatta ruplaa. Rahaa minulla ei ole... Se tietysti ei ole tärkeää:
osan suoritan jo nyt miten kuten, osan lähetän sitten Pietarista...
Tärkeintä on Nadeshda Feodorovna... Ihan ensiksi täytyy saada meidän
välimme selviksi... Niin.

Tovin kuluttua hän aprikoi: eikö olisi parasta lähteä Samoilenkon kanssa
neuvottelemaan?

"Voisi tuota lähteä", ajatteli hän, "mutta mitä siitä on hyötyä? Rupean
taas syyttä suotta puhumaan hänelle naiskammiosta, naisista ja siitä,
mikä on kunniallista, mikä ei. Onko, lempo soikoon, paikallaan puhua
kunniallisuudesta tai epäkunniallisuudesta, jos on kysymyksessä saada
mahdollisimman pian pelastetuksi oma elämäni, jos menehdyn tässä
hemmetin orjuudessa ja teen lopun itsestäni?... Täytyyhän vihdoinkin
ymmärtää, että tämmöisen elämän jatkaminen kuin minun on halpamaista ja
julmaa, jonka rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja arvotonta. Pakoon!"
mutisi hän, nousten istualleen. "Pakoon!"

Autio merenranta, hellittämätön kuumuus, yksitoikkoiset, punasinervät,
autereiset vuoret, aina yhtäläiset ja synkät, ikävystyttivät häntä ja
tuntuivat uuvuttavan hänet uneen ja unholaan. Saattaa olla, että hän on
hyvin järkevä, lahjakas ja erinomaisen rehellinen; saattaa olla, että
jolleivät häntä joka puolelta olisi ympäröineet meri ja vuoret, hänestä
olisi voinut sukeutua joku erinomainen toimihenkilö kunnalliselämän
alalla, valtiomies, puhuja, sanomakirjailija, aatteiden esitaistelija.
Kenpä tietää! Näin ollen, eikö ole järjetöntä kiistellä siitä, onko
kunniallista vai epäkunniallista, jos lahjakas ja hyödyllinen ihminen,
esimerkiksi soittotaituri tai taidemaalari, karatakseen vankeudesta,
rikkoo seinän ja pettää vartijansa? Semmoisen ihmisen asemassa kaikki on
kunniallista.

Kello kaksi Lajevski ja Nadeshda Feodorovna istuutuivat syömään
päivällistä. Palvelijan tuotua pöytään riisikeittoa tomaattien kanssa,
sanoi Lajevski:

-- Joka päivä aina samaa. Miksi ei keitetä kaalisoppaa?

-- Ei ole kaalia.

-- Kummallista. Samoilenkolla keittävät kaalisoppaa, ja Maria
Konstantinovnalla keitetään kaalia. En tiedä, minkä tähden minun
yksistään on aina syötävä tätä imelää sotkua. Eihän käy laatuun sillä
tavalla, kyyhkyseni.

Kuten aviopuolisojen suuren suurella enemmistöllä ei Lajevskilla ja
Nadeshda Feodorovnalla aikaisemmin saatu yhtäkään päivällistä syödyksi
ilman oikkuja ja kinastelua, muita siitä pitäen, kun Lajevski oli
päättänyt, ettei hän enää rakasta, koetti hän kaikessa antaa Nadeshda
Feodorovnalle myöten, puhutteli häntä suopeasti ja kohteliaasti,
hymyili, nimitti kyyhkysekseen.

-- Tällä liemellä on lakritsan maku, -- sanoi hän naurahtaen, hän koetti
väkisinkin näyttää ystävälliseltä, mutta ei voinut, ja lausui: -- Meillä
ei kukaan pidä taloudesta huolta... Jos sinä tosiaankin olet niin sairas
tai lukemisesi sinua estää, niin otan minä hoitaakseni keittiöpuolta.

Ennen Nadeshda Feodorovna olisi hänelle vastannut: "ota vaan", tai:
"tahdot näköjään tehdä minusta piian", mutta nyt hän vain arasti
katsahti Lajevskiin ja punastui.

-- No, kuinka jaksat tänään? -- kysyi Lajevski ystävällisesti.

-- Eipä valittamista. Tunnen vain itseäni raukaisevan.

-- Täytyy pitää vaaria terveydestään, kyyhkyseni. Minä suorastaan
pelkään puolestasi.

Nadeshda Feodorovnalla oli jokin tauti. Samoilenko sanoi hänellä olevan
vuorottelevan kuumetaudin ja määräsi hänelle kiniiniä; sen sijaan toinen
lääkäri, Ustimovitsh, pitkäkasvuinen, laihahko, ihmisiä karttava mies,
joka päivällä istui kotonaan, mutta iltaisin käveli hiljakseen yskien
pitkin rantakatua, kädet selän takana ja kävelykeppi sojottaen pitkin
selkää, väitti hänellä olevan naistentaudin ja määräsi kylmiä kääreitä.
Siihen aikaan, jolloin Lajevski vielä rakasti, herätti Nadeshda
Feodorovnan tauti hänessä sääliä ja pelkoa, mutta nyt hän tuossa
taudissakin huomasi valhetta. Kellervät, uneliaat kasvot, veltto
katse ja haukottelut, jotka seurasivat Nadeshda Feodorovnan
vilutaudinkohtauksia, ynnä se, että hän taudinpuuskan aikana maatessaan
piti yllään matkapeitettä ja oli enemmän pojan kuin naisen näköinen, ja
että hänen huoneessaan oli tukahuttava ilma ja omituisen vastenmielinen
haju -- kaikki tämä oli Lajevskin mielestä omiaan hälventämään
onnenkuvitelmaa, samalla kun se oli voimakas vastalause rakkautta ja
avioliittoa vastaan.

Toisena ruokalajina hänelle tarjottiin pinaattia ja koviksi keitettyjä
munia, mutta Nadeshda Feodorovnalle, kuten ainakin sairaalle,
marjahyytelöä ja maitoa. Kun Nadeshda Feodorovna huolestuneen näköisenä
ensin kosketti lusikalla hyytelöä ja sitten ryhtyi sitä laiskasti
syömään, ryypäten maitoa päälle, joutui Lajevski kuullessaan kulahduksia
hänen kurkussaan semmoisen vihan valtaan, että hänellä ihan alkoi pää
syhyä. Hän myönsi kyllä, että tuommoinen tunne olisi koiraakin vastaan
loukkaava, mutta ei kiukustunut itseensä, vaan Nadeshda Feodorovnaan
siitä, että tämä herätti hänessä sen tunteen, ja ymmärsi nyt, miksi
rakastajat toisinaan surmaavat rakastettunsa. Itse hän ei aikonut
murhata, mutta valamiesoikeuden jäsenenä hän olisi julistanut
murhamiehen syytteestä vapaaksi.

-- Kiitos, kyyhkyseni, -- sanoi hän päivälliseltä noustua ja suuteli
Nadeshda Feodorovnaa otsaan.

Tultuaan työhuoneeseen hän asteli noin viisi minuuttia nurkasta
nurkkaan, katseli syrjäkulmin saappaitaan, istui sitten sohvaan ja
jupisi:

-- Pakoon, pakoon! Välit selviksi ja pakoon!

Hän kävi pitkäkseen sohvalle, ja hänelle muistui taas, että hän kenties
oli aiheuttanut Nadeshda Feodorovnan miehen kuoleman.

-- Syyttää ihmistä siitä, että hän on rakastunut tahi lakannut
rakastamasta, on typerää, -- uskotteli hän itselleen ja koukisti
pitkällään ollen säärensä saadakseen saappaat vedetyiksi jalkaan. --
Rakkaus ja viha eivät ole meidän käskettävissämme. Mitä taas tulee
aviomieheen, niin kenties minä välillisesti olenkin ollut yhtenä syynä
hänen kuolemaansa, mutta toiseksi, olenko minä sittenkään syypää siihen,
että rakastuin hänen vaimoonsa ja vaimo minuun?

Sitten hän nousi, otti lakkinsa ja läksi virkatoverinsa Sheshkovskin
luo. Sinne kokoontui joka päivä virkamiehiä pelaamaan vistiä ja juomaan
kylmää olutta.

"Epäröimiselläni minä muistutan Hamletia", ajatteli Lajevski matkalla.
"Kuinka kohdalleen Shakespeare on osannut!"



III.


Haihduttaakseen ikävää ja suopeasti suhtautuen vasta saapuneiden sekä
perheettömien tulokasten tukalaan tilaan, näillä kun ei ollut missä
syödä päivällistä -- kaupungissa ei näet ollut ravintolaa -- tohtori
Samoilenko ylläpiti kotonaan jonkinlaista yhteistä päivällispöytää. Nyt
puheenaolevaan aikaan hänellä oli vain kaksi ruokavierasta: nuori
eläintieteilijä von Coren, joka oli kesällä saapunut Mustalle merelle
tutkimaan meduusojen sikiökehitystä, ja diakoni Pobedov, joka oli
äskettäin päässyt pappisseminaarista ja määrätty tähän pikkukaupunkiin
toimittamaan terveyttänsä hoitamaan matkustaneen vanhan apupapin virkaa.
He maksoivat kumpikin kaksitoista ruplaa kuussa päivällisestä ja
illallisesta, ja Samoilenko oli vaatinut heitä kunniasanallaan
lupaamaan, että he täsmälleen kello kaksi saapuisivat päivälliselle.

Ensimmäisenä saapui tavallisesti von Coren. Hän istuutui äänetönnä
vierashuoneeseen ja ottaen pöydältä albumin ryhtyi tarkkaavaisesti
katselemaan himmentyneitä valokuvia, jotka esittivät joitakin
tuntemattomia mieshenkilöitä, yllään leveät housut ja päässä
silkkihatut, sekä myssypäisiä naisia, joilla oli pönkkähameet; vain
muutamat näistä Samoilenko muisti nimeltä, mutta niistä, jotka hän oli
unohtanut, hän virkkoi huoahtaen: "Erinomainen, tuiki viisas mies!"
Lopetettuaan albumin tarkastelun von Coren otti hyllyltä pistoolin ja
puristaen kiinni vasemman silmänsä tähtäsi hyvän aikaa ruhtinas
Vorontsovin muotokuvaan tahi katseli kuvastimesta tummanvereviä
kasvojaan, leveää otsaansa ja mustaa, kähärää neekeritukkaansa ja
himmeästä, suurikukkaisesta, persialaista mattoa muistuttavasta
pumpulikankaasta tehtyä paitaansa ja leveää nahkavyötään, joka hänellä
oli liivien asemesta. Itsensä tarkasteleminen tuotti hänelle miltei
suurempaa mielihyvää kuin valokuvien tai kallishelaisen pistoolin
katseleminen. Hän oli hyvin tyytyväinen sekä kasvoihinsa että
huolellisesti kerittyyn partaansa ja leveihin hartioihinsa, jotka
olivat ilmeisenä todistuksena hyvästä terveydestä ja vankasta
ruumiinrakenteesta. Samoin hän oli tyytyväinen keikarimaiseen pukuunsa,
alkaen kaulaliinasta, joka oli paidan väriin mukautuvasti valittu,
keltaisiin kenkiinsä asti. Sillä välin, kun hän katseli albumia ja
seisoi kuvastimen edessä, pidettiin keittiössä ja sen eteen aukeavassa
porstuassa kovaa mekastusta ja kiirettä; siellä näet itse Samoilenko,
takitta ja liiveittä, rinta avoinna, ärtyisenä ja hikeä valuen touhusi
pöytien ääressä valmistaen salaattia tahi jotakin kastiketta, tahi
lihaa, kurkkuja ja sipulia erästä suosittua _okroshka_-nimistä
ruokalajia varten, ja sitä tehdessään hän sinkautteli mulkoilevia
katseita avustavaan sotamiespalvelijaan, väliin taas huitaisi tätä
kohden milloin veitsellä, milloin kauhalla.

-- Etikka tänne! -- komensi hän, -- tahi ei etikkaa, vaan ruokaöljyä! --
tiuskasi hän, polkien jalkaa. -- No, minne sinä katosit, mölhö?

-- Lähdin noutamaan voita, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi
hätääntyneesti palvelija särkyneellä tenoriäänellä.

-- Pian nyt! voi on kaapissa! Ja sano Darjalle, että hän lisää
kurkkupönttöön tilliä! Tilliä! Peitä hapankerma-astia, etteivät kärpäset
mene sinne, tolvana!

Ja tuntui kuin koko talo olisi ollut täynnä hänen huutonsa pauhua. Noin
kymmentä tai viittätoista minuuttia ennen kello kahta saapui diakoni,
nuori kahdenkolmatta ikäinen mies, laihahko, parraton, viikset vasta
hieman oraalla. Astuessaan vierashuoneeseen hän teki pyhimyskuvaa kohden
kääntyen ristinmerkin ja ojensi hymyillen von Corenille kättä.

-- Päivää, -- virkkoi eläintieteilijä kylmästi. -- Missä olette ollut?

-- Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.

-- Tietysti, missäs... Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan
ryhtyä vakavampaan työhön.

-- Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, -- vastasi
diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa
taskuihin.

-- Selkään sietäisitte saada! -- huokasi eläintieteilijä.

Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain,
kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin,
koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:

-- Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von
Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten
kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein
avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi
tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön
kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen
kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin
lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä,
että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän
helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä
lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:

-- Nuoren polven terveydeksi!

Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko
ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella,
tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli
Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän
huokasi ja sanoi:

-- Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen
puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan
masentunut. Sääli sitä poikaa!

-- Minun vain ei ole häntä sääli! -- sanoi von Coren. -- Jos tuo
miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä
sysäisin: huku, veikkonen, huku...

-- Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.

-- Mistä sen päätät? -- kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. --
Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.

-- Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? -- virkkoi diakoni
naurahtaen.

-- Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.

-- Liemestä puuttuu jotakin, -- lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen
toiselle tolalle.

-- Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä
vaarallinen kuin koleeramikroobi, -- jatkoi von Coren. -- Kelpo työn
tekee, ken hänet hukuttaa.

-- Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.
Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?

-- Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja
halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä
hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta,
kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen --
pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja
kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä
lähimmäisenäsi, no -- suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä
tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se
on -- et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.

-- Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! -- murahti Samoilenko ja
rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. -- Se on siinä määrin epähienoa, etten
osaa sanoakaan!

-- Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa mukaan, -- pitkitti von Coren.
-- Päättäkää te, diakoni... Puhun, diakoni, nyt teille. Herra Lajevskin
toiminta on levitetty julkisesti eteenne kuin pitkä kiinalainen
asiakirja, ja te voitte lukea sen alusta loppuun. Mitä hän on tehnyt
niiden kahden vuoden aikana, jotka hän on oleskellut täällä? Ensiksi hän
on opettanut kaupungin asukkaat pelaamaan vistiä. Kaksi vuotta takaperin
se peli oli täällä tuntematon; nyt sitä pelaavat aamusta myöhään yöhön
kaikki, yksin naiset ja keskenkasvuiset nuorukaisetkin. Toiseksi hän on
opettanut seudun asukkaat juomaan olutta, mikä myöskin oli tuntematonta
täällä; häntä saavat asukkaat kiittää siitä, että heillä on tietoja eri
viinalajeista, ja nyt he osaavat silmät ummessa erottaa Koshelevin
viinan Smirnovin n:o 21:stä. Kolmanneksi, ennen täällä pidettiin
yhteyttä toisten miesten vaimojen kanssa salaa, samoista syistä kuin
varkaatkin harjoittavat ammattiaan salassa eikä julkisesti; huorintekoa
pidettiin jonakin semmoisena, mitä hävettiin tuoda julkisesti
näytteille; mutta Lajevski esiintyi tässäkin suhteessa uranuurtajana:
hän viettää yhdyselämää toisen miehen vaimon kanssa julkisesti.
Neljänneksi...

Von Coren söi sukkelasti loppuun keiton ja ojensi lautasen palvelijalle.

-- Minä pääsin Lajevskista selville jo tuttavuutemme ensi kuukautena, --
jatkoi hän, kääntyen diakonin puoleen. -- Me saavuimme tänne yksiin
aikoihin. Hänen kaltaisensa ihmiset pitävät hyvin paljon ystävyydestä,
läheisestä tuttavuudesta, lujasta yhteisyydentunteesta ja sen
semmoisesta, sillä he tarvitsevat aina tovereita kortti-iltoihinsa ja
juominkeihinsa; lisäksi he ovat hyvin lavertelevia, ja heillä pitää siis
olla kuulijoita. Me tulimme keskenämme ystäviksi, toisin sanoen, hän
juoksi luonani joka päivä, esti minua työskentelemästä ja lateli minulle
jalkavaimoaan koskevia salaisuuksia. Jo alusta pitäen hämmästyin hänen
tavatonta valheellisuuttaan, joka minua suorastaan tympäisi. Ystävänä
minä häntä nuhtelin siitä, että hän joi paljon, eli yli varojensa ja
teki velkaa, että hän kulutti aikaansa toimettomuudessa, ei viitsinyt
lueskella, oli epäsivistynyt ja vähätietoinen -- ja vastaukseksi
kaikkiin moitteisiini hän katkerasti hymyili, huokasi ja lausui: "Minä
olen kovaosainen, liika ihminen", tahi: "Mitäpähän voi vaatia meiltä,
maaorjuuden jätteiltä?" tahi "Me huononemme suvustamme..." Taikka hän
alkoi ladella pitkää sekasotkua Oneginista, Petshorinista, Byronin
Cainista, Dasarovista, joista sanoi: "He ovat meidän isiämme lihan ja
hengen puolesta." Ymmärrettävä siis muka niin, ettei ole hänen vikansa,
jos virkakirjeet ovat viikkomääriä aukaisematta, jos hän itse juo ja
juottaa muita, vaan syynä siihen ovat Onegin, Petshorin ja Turgenjev,
joka on ensimmäisenä kuvannut nuo kovaosaiset ja liiat ihmiset. Syy
hänen tavattomaan irstaisuuteensa ja turmelukseensa ei nähkääs ole
hänessä itsessään, vaan jossakin ulkopuolella häntä, avaruudessa. Ja
paitsi sitä -- sukkela temppu! -- irstainen, valheellinen ja viheliäinen
ei ole yksistään hän, vaan me... "me kahdeksankymmen-luvun ihmiset",
"me, maaorjuuden veltot, hermostuneet sikiöt", "me sivistyksen
silpomat"... Sanalla sanoen, meidän tulee ymmärtää, että sellainen suuri
mies kuin Lajevski on lankeemuksessaankin suuri, että hänen
irstaisuutensa, sivistymättömyytensä ja epäsiisteytensä ovat katsottavat
välttämättömyyden pyhittämäksi luonnonhistorialliseksi ilmiöksi, että
syy siihen on haettava yliluonnollisissa maailman voimissa ja että
Lajevskin eteen on ripustettava pyhimyslamppu, koska hän on ajan ja sen
tuulahdusten, perinnöllisyyden ynnä muun sellaisen kohtalokas uhri.
Kaikki virkamiehet ja naiset, jotka kuuntelivat hänen puheluaan,
päästivät senkin seitsemän oh ja ah, mutta minä en hyvään aikaan voinut
käsittää, olinko tekemisissä kyynikon vai ovelan veijarin kanssa.
Sellaiset ihmiset kuin hän, näöltään älykkäät, jonkun verran kasvatusta
saaneet ja omasta jalosukuisuudestaan suurta ääntä pitäväiset, osaavat
teeskennellä olevansa syvällisiä luonteita.

-- Pidä jo suusi! -- kivahti Samoilenko. -- Minä en salli, että
läsnäollessani puhutaan pahaa mitä jalomielisimmästä miehestä.

-- Älä keskeytä, Aleksander Daviditsh, -- lausui von Coren kylmästi. --
Minä lopetan kohta. Lajevski on joltisenkin yksinkertainen elimistö.
Hänen siveellinen rakenteensa on seuraava: aamulla tohvelit, kylpy ja
kahvi, sitten päivälliseen asti tohvelit, liikunto ja puhelu, kello
kaksi tohvelit, päivällinen ja viini, kello viisi kylpy, tee ja viini,
sen jälkeen visti ja valehteleminen, kello kymmenen illallinen ja viini,
jälkeen puolenyön uni ja _la femme_. Koko hänen olemassaolonsa sisältyy
tähän suppeaan ohjelmaan, kuten muna sisältyy kuoreen; joko hän kävelee
tai istuu, on suuttunut, kirjoittaa tai iloitsee, kaiken tarkoituksena
on viini, kortit, tohvelit ja nainen. Naisella on hänen elämässään
ratkaiseva, kaikki voittava merkitys. Hän on itse kertonut jo
kolmentoista vuoden ikäisenä olleensa rakastunut; yliopiston toisella
kurssilla ollessaan hän eli naisen kanssa, jonka vaikutus häneen oli
terveellinen ja jota hänen on kiittäminen musikaalisesta
sivistyksestään. Toisella kurssilla ollessaan hän osti porttolasta
vapaaksi yleisen naisen, korotti hänet omalle tasolleen ja otti hänet
rakastajattarekseen, mutta elettyään hänen kanssaan puoli vuotta
naikkonen karkasi emäntänsä luo takaisin, tuottaen miesparalle melkoista
sydämensurua. Vieläpä hän kärsi siitä niin, että hänen täytyi erota
yliopistosta ja viettää kaksi vuotta toimetonna kotona. Se oli kuitenkin
hänelle hyväksi. Siellä hän joutui väleihin erään leskivaimon kanssa,
joka kehoitti häntä luopumaan lainopillisesta tiedekunnasta ja
siirtymään kielitieteelliseen, kuten hän tekikin. Päätettyään kurssin
hän kiihkeästi rakastui nykyiseen ... miksi häntä sanoisi? ... naituun
naiseensa, jonka kanssa hänen oli pakko paeta tänne Kaukaasiaan
ihanteiden hakuun... Huomenna, ellei jo tänään, hän kylmenee tällekin
naiselle ja pakenee takaisin Pietariin, tietenkin taas ajaen takaa
ihanteita.

-- Mistä sinä sen tiedät? -- tiuskaisi Samoilenko, katsahtaen vihaisesti
eläintieteilijään. -- Söisit nyt vain.

Tuotiin keitettyjä mugtl-kaloja puolalaisen kastikkeen kera. Samoilenko
pani kummankin ruokavieraansa lautaselle kokonaisen kalan ja kaatoi
päälle kastiketta. Äänettömyyttä kesti parisen minuuttia.

-- Naisella on tähdellinen osa jokaisen ihmisen elämässä, -- sanoi
diakoni. -- Sille ei voi mitään.

-- Kyllä niin, mutta missä määrin? Jokaisella meistä on nainen -- äiti,
sisar, vaimo tahi ystävätär, mutta Lajevskilla on nainen kaikki kaikessa
eikä kumminkaan muuta kuin rakastajatar. Nainen eli yhteisolo hänen
kanssaan on hänen elämänsä onni ja päämäärä; hän on iloinen, surullinen,
ikävissään, pettynyt naisen tähden; jos hän on kyllästynyt elämään, on
syynä nainen; jos uusi elämä näytti sarastavan tai hän keksi ihanteita,
oli siinäkin aina mukana nainen... Häntä miellyttävät ainoastaan
sellaiset teokset tai kuvat, joissa on nainen... Hänestä meidän
aikakautemme on paha ja huonompi kuin neli- ja kuusikymmenluvun vuodet
ainoastaan sentähden, että me emme kykene antautumaan, itsemme
unhottaen, rakkauden lumoihin ja intohimoihin. Näillä hekumoitsijoilla
lienee aivoissa jokin erikoinen solukasvain, joka puristaa aivoja ja
hallitsee koko henkistä toimintaa. Tarkatkaapa Lajevskia, kun hän istuu
jossakin seurassa. Huomatkaa: ottaessanne hänen läsnäollessaan puheeksi
jonkin yleisen kysymyksen, esimerkiksi solun tahi vaiston, hän istuu
syrjässä, on vaiti eikä kuuntele; hän on väsyneen, onnettoman näköinen,
mikään ei herätä hänen mielenkiintoaan, kaikki on typerää ja mitätöntä,
mutta annas olla, että tulee puhe koiraista ja naaraista, siitä
esimerkiksi, että hämähäkeillä naaras hedelmöitymisen jälkeen syö
koiraksen, niin oitis hänen silmänsä leimahtavat uteliaisuudesta, kasvot
kirkastuvat, ja mies aivan kuin elpyy. Kaikki hänen ajatuksensa, miten
jaloja, yleviä tai joutavia ne lienevätkin, keskittyvät aina samaan
pisteeseen. Jos kävelet hänen kanssaan kadulla ja kohtaat esimerkiksi
aasin... -- "Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- kysyy hän, -- mikä on seuraus,
jos aasintamman astuttaa kamelilla?" Entä unet sitten! Onko hän kertonut
teille unistaan? Ne vasta ovat mainioita! Milloin hän näkee unta, että
hänet naitettiin kuussa, milloin taas sattuu, että hänet kutsutaan
poliisikamariin ja käsketään ottamaan kitara elämänkumppanikseen...

Diakoni päästi raikuvan naurun; Samoilenko rypisti kulmiaan ja pinnisti
vihaisesti naamaansa pysyäkseen totisena, mutta ei jaksanut pidättäytyä
ja remahti kohti kurkkua nauramaan.

-- Valehtelet alusta loppuun! -- sanoi hän pyyhkien kyyneliään. --
Totisesti sinä valehtelet!



IV.


Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle
asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi
rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia
puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän
risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja
kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan
sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan...
Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää
rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja
kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa
valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.

-- Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, -- jatkoi
eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja,
kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. -- Tapaa harvoin sellaista
raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja
älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi,
joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee
renkiään.

Diakoni purskahti jälleen nauramaan.

-- Älkää naurako, diakoni, -- sanoi von Coren, -- se on perältäkin
typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, --
lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, -- olisin
sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja
vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että
hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa
maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja
turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa
määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo
puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian
rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen
keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen
kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on
hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt,
vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen,
liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että
hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies,
suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias,
myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä,
puhella rivouksia, hieman juoruillakin... Yhteinen kansa, joka uskonnon
ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii
enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä
itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä
tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela
teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia.
Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu
sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta
kuulkaapa, kuinka hän julistaa: -- "Sivistys on meidät kokonaan
tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka
eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän
ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä,
omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut
hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi...
Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia
ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti
hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän
kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: -- "Hän
on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli
ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan
Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä.
Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan
alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain
puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä
vajavaisuuttaan -- semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas,
halpamainen ja katala elukka.

-- Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, -- virkkoi
Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan
syyllisyyttä tuntien. -- Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut.
Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan
aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle...
Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko,
ylen viisas mies... Niin, hänellä oli tapana sanoa...

-- Turhaa puhetta! -- keskeytti eläintieteilijä. -- Sinä sanot, että hän
hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta,
että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään
säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen
saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa
heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden
kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina
muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa
olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön
sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä
häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä
todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen
kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä
kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet
vaarattomaksi.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä
vaarattomaksi vain yhdellä tavalla...

Von Coren vetäisi sormellaan poikkipuolin kaulaansa.

-- Tahi hukuttaa, sama se ... lisäsi hän. -- Ihmiskunnan ja heidän omat
etunsa vaativat, että tällaiset ihmiset ehdottomasti poistetaan.

-- Mitä sinä puhut?! -- jupisi Samoilenko, nousten seisoalleen ja
kummastuneena katsellen eläintieteilijän rauhallisiin, jäykkiin
kasvoihin. -- Diakoni, mitä hän puhuu? Oletko sinä järjilläsi?

-- Minä en vaadi kuolemanrangaistusta, -- sanoi von Coren. -- Jos sen
vahingollisuus on todettu, niin keksikää jokin muu. Jos Lajevskia ei
sovi tuhota, niin eristäkää hänet, riistäkää häneltä persoonallisuus,
pankaa hänet yleiseen työhön...

-- Mitä sinä puhut? -- lausui Samoilenko kauhistuneena. -- Pippuria,
pippuria! -- huudahti hän sitten epätoivoisella äänellä, nähdessään,
että diakoni söi täytettyjä käärylöitä ilman pippuria. -- Sinä,
järkevimpiä miehiä mitä on olemassa, mitä sinä puhut?! Ystävämmekö,
ylpeä, sivistynyt ihminen, pantava yleiseen työhön!!

-- Jos on ylpeä ja ryhtyy vastarintaan -- niin rautoihin!

Samoilenko ei kyennyt virkkamaan sanaakaan ja liikutteli vain sormiaan;
diakoni katsahti hänen tyrmistyneihin, todellakin koomillisiin
kasvoihinsa ja purskahti nauramaan.

-- Lakatkaamme puhumasta siitä, -- sanoi eläintieteilijä. -- Sinun,
Aleksander Daviditsh, on muistaminen vain se, että alkuaikoina oli
ihmiskunta olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan kautta
suojeltu sellaisilta yksilöiltä kuin tämä Lajevski on; nyt sitävastoin
on kulttuurimme melkoiseksi osaksi heikontanut taistelua ja valintaa. Ja
meidän on itsemme pidettävä huoli kivuloisten ja kelvottomien
hävittämisestä, muuten uhkaavat Lajevskit lisääntyessään tuhota
sivistyksen, ja ihmissuku rappeutuu aivan täydellisesti. Emme voi
syyttää siitä muita kuin itseämme.

-- Ellei selviydytä muuten kuin ihmisiä hukuttamalla ja hirttämällä, --
lausui Samoilenko, -- niin hiiteen sitten sivistyksesi ja ihmissukusi!
Hiiteen! Kuules mitä sinulle sanon: sinä olet perin oppinut, ylen
järkevä mies ja isänmaasi ylpeys, mutta sinulta ovat saksalaiset
pilanneet pään. Niin juuri, saksalaiset!

Aina siitä asti, kun Samoilenko lähti Tartosta, jossa oli opiskellut
lääketiedettä, hän oli vain harvoin nähnyt saksalaisia eikä ollut
lukenut ainoatakaan saksalaista kirjaa, mutta hänen ajatuksensa mukaan
lähti kaikki paha politiikassa ja tieteessä saksalaisista. Mistä hän
sellaisen ajatuksen oli saanut, ei hän itsekään osannut sanoa, mutta
lujassa se vain oli.

-- Niin juuri, saksalaiset! -- toisti hän vielä kerran. -- Lähdetään
juomaan teetä.

Kaikki kolme nousivat pöydästä ja otettuaan lakit päähänsä lähtivät
pystyaidalla ympäröityyn puistoon, missä istahtivat vaaleiden
vaahterain, päärynä- ja kastanjapuiden katveeseen. Eläintieteilijä ja
diakoni istuivat penkille pienen pöydän ääreen, Samoilenko heittäytyi
juurista tehtyyn, leveä- ja loivaselkäiseen nojatuoliin. Palvelija toi
pöydälle teevehkeet, hilloa ja pullon marjamehua.

Oli kova helle, kolmisenkymmentä astetta varjossa. Polttava ilma oli
ikäänkuin paikalleen jähmettynyt, ja kastanjapuun oksasta maahan
riippuva pitkä hämähäkinverkko uinui rentona liikahtamatta. Diakoni otti
kitaran, jonka vakituinen paikka oli maassa pöydän vieressä, soinnutti
sen ja lauloi hiljaisella vienolla äänellä: "Seminaaripojat ne krouvin
luona seisoi..." mutta vaikeni samassa kuumuuden tähden, pyyhki hien
otsaltaan ja loi silmänsä polttavaa sinitaivasta kohti. Samoilenko
torkahti; helteestä, hiljaisuudesta ja makeasta, päivällisenjälkeisestä
unenhorroksesta, joka tuota pikaa valtasi kaikki hänen jäsenensä, hän
raukesi ja humaltui; hänen kätensä hervahtivat, silmät siristyivät, pää
painui rinnalle... Melkein kyyneliin asti heltyen hän tuijotti von
Coreniin ja diakoniin ja mutisi:

-- Nuori sukupolvi... Tieteen tähti ja kirkon kynttilä... Katsoppas
vain, pitkäliepeinen halleluja kohoaa pääpiispaksi... Kukaties saamme
vielä hänen kättään suudella... Sama se... Suokoon Jumala...

Kohta alkoi kuulua kuorsaamista. Von Coren ja diakoni joivat teensä
loppuun ja lähtivät kadulle.

-- Tuletteko taas laiturille merihärkiä onkimaan? -- kysyi
eläintieteilijä.

-- En, kuumanlaista on.

-- Mennään minun asuntooni. Autatte postilähetysten pakkauksessa ja
kirjoitatte joitakin papereita puhtaaksi. Samalla juttelemme, mihin
työhön voisitte ajanvietteeksi ryhtyä... Täytyy tehdä työtä, diakoni.
Näin ei käy laatuun.

-- Sananne ovat oikeat sekä loogilliset, -- vastasi diakoni, -- mutta
laiskuuteni saa puolustuksensa nykyisen elämäni olosuhteista. Tiedätte
itse, että aseman epämääräisyys melkoisesti edistää ihmisen
haluttomuutta. Onko minut lähetetty tänne määräajaksi vai ainiaaksi, sen
Jumala yksin tietää; minä oleilen täällä epätietoisena, vaimoni
värjöttää viluissaan ja ikävissään isänsä luona. Ja tunnustaa täytyy,
kuumuudesta ovat aivotkin väsähtäneet.

-- Lorua, -- sanoi eläintieteilijä. -- Kuumuuteen voi tottua, ja
vaimotta elämään voi myös tottua. Ei saa hemmoitella itseään. Täytyy
pitää itseään kurissa.



V.


Nadeshda Feodorovna oli aamulla menossa uimaan, ja hänen jäljestään
kulki pesukannua, messinki maljaa, lakanoita ja pesusientä kantaen hänen
palvelijattarensa Olga. Sataman edustalla oli ankkuroituna kaksi
vierasta höyrylaivaa, joissa oli valkoiset, likaiset savutorvet.
Nähtävästi ulkolaisia rahtialuksia... Laivasillalla liikkui joitakin
valkopukuisia miehiä, valkoiset kengät jalassa huutaen kovalla äänellä
ranskaksi, ja heille vastattiin näistä höyrylaivoista. Kaupungin pienen
kirkon tornissa soivat kellot reippaasti.

-- Tänään on sunnuntai! -- muisteli Nadeshda Feodorovna mielihyvillään.

Hän tunsi itsensä täysin terveeksi, ja hänessä oli vallalla iloinen,
pyhäinen mieliala. Yllään uusi, väljä, karkeasta miesten silkkikankaasta
tehty puku, päässä suuri olkihattu, jonka leveät lierit olivat vahvasti
taivutetut alaspäin, joten hänen kasvonsa pilkistelivät ikäänkuin
laatikosta, hän oli mielestään varsin soman näköinen. Hän ajatteli sitä,
että koko kaupungissa on vain yksi nuori, kaunis, sivistynyt nainen --
juuri hän, ja että hän yksin osaa käydä huokeasti, kauniisti ja
aistikkaasti puettuna. Esimerkiksi, tämä puku maksaa ainoastaan
kaksikolmatta ruplaa, ja sittenkin, kuinka soma se on! Koko kaupungissa
hän yksin osaa miellyttää, ja kun mieshenkilöitä on paljon, täytyy
heidän väkistenkin kadehtia Lajevskia.

Nadeshda Feodorovna iloitsi siitä, että Lajevski viime aikoina oli ollut
kylmä, pidättyvän kohtelias, jopa väliin säädytön ja raakakin häntä
kohtaan; kaikkiin hänen pisteliäisiin kompasanoihinsa ja halveksiviin,
kylmiin tahi käsittämättömiin silmäyksiinsä olisi Nadeshda Feodorovna
ennen tätä vastannut kyynelillä, soimauksilla ja uhkauksilla matkustaa
tiehensä tai tappaa itsensä nälkään. Nyt sensijaan hän vastaukseksi vain
punastui, katseli syyllisesti häneen ja oli iloinen, ettei Lajevski
pyrkinyt häntä liehittelemään. Jos Lajevski olisi torunut tahi
uhkaillut, olisi se ollut vieläkin parempaa ja mieluisempaa, koska
Nadeshda Feodorovna tunsi itsensä täysin syylliseksi hänen edessään. Hän
oli mielestään syypää ensiksikin siihen, ettei ollut myötätuntoisesti
omaksunut Lajevskin haaveiluja työteliäästä elämästä, minkä vuoksi hän
oli lähtenyt Pietarista ja matkustanut tänne Kaukaasiaan, ja hän oli
varma, että Lajevski viime aikoina oli suutuksissaan hänelle juuri
siitä. Lähtiessään Kaukaasiaan Nadeshda Feodorovnalla oli se ajatus,
että hän heti ensimmäisenä päivänä löytää täällä rauhaisan tyyssijan
meren rannalla, viihtyisän, varjoisan puiston lintuineen ja solisevine
puroineen, missä sopisi istuttaa kukkia ja vihanneksia, kasvattaa
ankkoja ja kanoja, ottaa vastaan naapureja, lääkitä köyhiä maalaisia ja
jaella heille kirjasia; mutta sitten kävikin ilmi, että Kaukaasia on
sarja alastomia vuoria, metsiä ja äärettömiä laaksoja, missä saa kauan
valikoida, etsiä ja puuhata, ennenkuin löytää sopivan paikan, ja ettei
täällä ole naapureja, että on hyvin kuuma ja että saa pelätä joutuvansa
rosvojen käsiin. Lajevski ei pitänyt maan hankkimisessa kiirettä;
Nadeshda oli siitä iloissaan, ja he olivat molemmat ikäänkuin
ajatuksissaan sopineet, etteivät toisilleen muistuttaisi työteliäästä
elämästä. Lajevski ei puhu mitään, ajatteli Nadeshda Feodorovna, siis
hän on äkeissään siitä, miksi toinen ei puhu mitään.

Toiseksi, hän oli Lajevskin tietämättä näiden kahden vuoden aikana
ottanut Atshmianovin kaupasta velaksi kaikenlaisia pikkutavaroita noin
kolmensadan ruplan arvosta. Vähän kerrallaan hän oli ottanut, milloin
kangasta, milloin silkkiä, milloin päivänvarjon, ja huomaamatta oli
siitä kertynyt tämmöinen velka.

-- Vielä tänään puhun hänelle siitä ... päätti Nadeshda Feodorovna,
mutta oivalsi samassa, että Lajevskin nykyiseen mielentilaan katsoen
ehkei ollut sopivaa puhua hänelle veloista.

Kolmanneksi, hän oli jo kahdesti, Lajevskin poissaollessa, kotonansa
ottanut vastaan poliisiupseeri Kirilinin: kerran aamulla Lajevskin
ollessa uimassa, ja toisen kerran puoliyön aikaan, Lajevskin pelatessa
korttia. Tätä muistellessaan Nadeshda Feodorovna karahti punaiseksi ja
vilkaisi palvelijattareen ikäänkuin peläten tämän salaa kuuntelevan
hänen ajatuksiaan. Pitkät, sietämättömän kuumat, ikävät päivät, ihanat,
väsyttävät illat, tukahuttavat yöt, ja koko tämä elämä, kun ei aamusta
iltaan tiedä, miten käyttää joutilasta aikaa, ja tunkeilevat ajatukset
siitä, että hän on kaunein ja nuorekkain nainen koko kaupungissa, että
hänen nuoruutensa menee hukkaan, sekä itse Lajevski, rehellinen,
aaterikas, mutta yksitoikkoinen, alati tohveleissaan hissutteleva,
kynsiään pureskeleva ja oikuillaan väsyttävä -- kaikki tämä vaikutti,
että Nadeshda Feodorovnassa vähitellen heräsi haluja, ja kuin mieletön
hän yötä päivää ajatteli aina samaa. Hengityksessään, katseissaan,
äänensä sävyssä ja käynnissään hän tunsi vain halua; meren pauhina
haastoi hänelle, että tulee rakastaa, sitä kuiski hänelle illan hämy,
sitä sanoivat vuoret. Ja kun Kirilin alkoi liehitellä häntä, ei Nadeshda
Feodorovna jaksanut, ei tahtonut eikä voinut vastustaa, vaan antautui
hänelle...

Nyt nuo ulkolaiset höyrylaivat ja ihmiset valkoisissaan ties miksi
muistuttivat hänelle suuren suurta salia; ranskankielisen puhelun
lomassa soivat hänen korvissaan valssin sävelet, ja hänen rintansa
värähti ilman ilon aihetta. Hän olisi tahtonut tanssia ja puhua ranskaa.

Ilomielin hän harkitsi, että hänen uskottomuudessaan ei ollut mitään
kauhistavaa. Siinä ei sielu ollut osallisena; hän rakastaa edelleen
Lajevskia, mikä näkyy siitä, että hän on mustasukkainen hänen tähtensä,
säälii ja ikävöi häntä, milloin hän ei ole kotona. Kirilin sen sijaan
oli osoittautunut töykeäksi, vaikka olikin kaunis; siihen mieheen oli
kaikki suhteet lopullisesti katkaistu, eikä mitään sellaista enää
sattuisi. Mikä on ollut, se on mennyt, siihen ei kellään ole asiaa, ja
jos Lajevski saakin tietää, ei hän usko.

Rannalla oli vain yksi uimahuone naisia varten; miehet uivat taivasalla.
Astuessaan uimahuoneeseen Nadeshda Feodorovna tapasi siellä
vanhanpuoleisen rouvasihmisen, Maria Konstantinovna Bitjugovin,
virkamiehen vaimon, ynnä tämän viisitoistavuotiaan tyttären Katjan,
kimnaasinoppilaan; he istuivat molemmat penkillä riisuutumassa. Maria
Konstantinovna oli hyväsydäminen, intoileva ja hienotuntoinen nainen,
joka puhui hitaasti ja mahtipontisesti. Kahdenneljättä vuoden ikään asti
hän oli ollut kotiopettajattarena, meni sitten naimisiin virkamies
Bitjugovin kanssa, joka oli pienenläntä, paljaspäinen, kovin hiljainen
mies. Yhä edelleen Maria Konstantinovna oli häneen rakastunut ja
mustasukkainen hänen tähtensä, punastui, kun mainittiin sana "rakkaus",
ja uskotteli kaikille olevansa erittäin onnellinen.

-- Ystäväiseni! -- lausui hän ihastuneena, nähdessään Nadeshda
Feodorovnan, ja antoi kasvoillensa ilmeen, jota hänen tuttavansa
nimittivät haavemieliseksi. -- Kultaseni, kuinka hauskaa, että tulitte!
Me saamme uida yhdessä, sepä mainiota!

Olga heitti ripeästi päältään vaatteet ja paidan ja alkoi auttaa
emäntäänsä riisumisessa.

-- Tänään ei ole niin kuuma kuin eilen, eikö totta? -- virkkoi Nadeshda
Feodorovna, hytisten alastoman palvelijattaren kömpelöiden kosketusten
takia. -- Eilen olin vähällä kuolla tukahuttavaan kuumuuteen.

-- Niinpä todellakin! Minäkin olin vähällä nääntyä... Uskotteko, minä
uin eilen kolme kertaa ... ajatelkaas, ystäväiseni, kolme kertaa!
Nikodim Aleksandritsh tuli jo oikein rauhattomaksi.

"Miten voivatkaan ihmiset olla noin rumia?" ajatteli Nadeshda Feodorovna
katsahdettuaan Olgaan ja virkamiehen rouvaan; hän silmäsi myös Katjaan
ja ajatteli: "tyttö ei ole hullumpi varreltaan". -- Nikodim
Aleksandritsh on kerrassaan herttainen mies! -- virkkoi hän. -- Minä
olen suorastaan rakastunut häneen.

-- Ha-ha-haa! -- naurahti Maria Konstantinovna väkinäisesti. -- Sepä
mainiota!

Vapauduttuaan vaatteistaan Nadeshda Feodorovna tunsi halua lähteä
lentämään. Ja hänestä tuntui, että jos hän olisi huitonut käsillään, hän
ihan varmaan olisi kohonnut yläilmoihin. Riisuuduttuaan hän huomasi,
että Olga ylenkatseellisesti katseli hänen valkoista ruumistaan. Olga,
nuori sotamiehen vaimo, eli laillisessa avioliitossa ja piti sentähden
itseään parempana ja ylempänä. Nadeshda Feodorovna aavisti myös,
etteivät Maria Konstantinovna ja Katja kunnioittaneet, vaan pelkäsivät
häntä. Se oli hänestä vastenmielistä, ja kohottaakseen arvoaan heidän
silmissään hän lausui:

Meillä Pietarissa on nyt kesäkausi vilkkaimmillaan. Minulla ja
miehelläni on niin paljon tuttavia! Oikein pitäisi lähteä heitä
tervehtimään.

-- Miehenne on kai insinööri? -- kysäisi Maria Konstantinovna arasti.

-- Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia.
Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen...

Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen;
hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.

-- Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, --
pitkitti Nadeshda Feodorovna, -- eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin
miltä se näyttää.

Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä
perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:

-- Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se
vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja
päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin
erikoisesti vaatetusapua.

Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen
tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa.
Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen
päässä uimahuoneesta.

-- Äiti, se on meidän Kostja, -- sanoi Katja.

-- Ai, ai! -- voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. --
Kuule, Kostja, -- huusi hän, -- käänny takaisin! Kostja, käänny
takaisin!

Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä
ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja
kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään
saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.

-- Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! -- sanoi Maria
Konstantinovna rauhoittuen. -- Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne
taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla
vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.

Nadeshda Feodorovna pani olkihatun päähänsä ja syöksyi ulommas selälle
päin. Hän ui nelisen syltä ja käännähti sitten selälleen. Hän näki nyt
meren taivaanrantaan saakka, höyrylaivat, ihmiset rannalla, kaupungin,
ja kaikki tämä, yhdessä helteen ynnä läpikuultavien, hyväilevien
aaltojen kanssa, kiihdytti häntä ja kuiskasi hänelle, että tulee elää,
elää... Läheltä pyyhkäisi ohi, tarmokkaasti halkoen aaltoja ja ilmaa,
muuan purjevene: peräsimessä istuva mieshenkilö katseli häntä, ja
Nadeshda Feodorovnasta oli mieluista, että häntä katseltiin...

Uituaan naiset pukeutuivat ja lähtivät yhdessä pois.

-- Minulla on joka toinen päivä kuumetta, enkä siitä ole tullut sen
laihemmaksi, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, nuoleksien merivedestä
suolaisiksi käyneitä huuliaan ja hymysuin vastaten tuttavien
tervehdyksiin. -- Minä olen aina ollut lihava ja viime aikoina tainnut
käydä entistäkin lihavammaksi.

-- Se riippuu, ystäväiseni, taipumuksesta. Jos ei ole taipumista
lihomiseen, niinkuin esimerkiksi minulla, niin eivät mitkään ruuat auta.
Mutta nythän kastelitte hattunne.

-- Ei se mitään, kyllä kuivaa.

Nadeshda Feodorovna näki taas valkopukuisia ihmisiä, jotka kävelivät
rantalaiturilla ja puhuivat ranskaa; ja taas sykähti hänen rintansa
riemusta, ja jälleen muistui hänen mieleensä jokin avara sali, jossa hän
joskus oli tanssinut tai josta joskus ehkä oli uneksinut.

Maria Konstantinovna pysähtyi kotinsa portin ääreen ja pyysi häntä
sisään.

-- Tulkaa, ystäväiseni! -- sanoi hän rukoilevalla äänellä ja samalla
katsoi Nadeshda Feodorovnaa ikävystyneenä ja nähtävästi toivoen: ehkä
hän kieltäytyy eikä tulekaan.

-- Kernaasti, -- vastasi Nadeshda Feodorovna. -- Tiedättehän, kuinka
mielelläni käyn teillä.

Ja hän astui sisään. Maria Konstantinovna pyysi istumaan, tarjosi
hänelle kahvia ja voipullia, näytti albumistaan entisten oppilaittensa
valokuvia -- Garatinskin neidit, jotka olivat jo naimisissa, näytti myös
Katjan ja Kostjan koulutodistukset; arvosanat olivat erittäin hyvät,
mutta jotta ne näyttäisivät vieläkin paremmilta, valitti emäntä huoaten,
kuinka vaikeata nykyään on opiskella kimnaasissa... Hän osoitti
huomaavaisuutta vieraalleen, mutta samalla tämä häntä säälitti, ja hän
kärsi siitä ajatuksesta, että Nadeshda Feodorovna voi läsnäolollaan
epäedullisesti vaikuttaa Kostjan ja Katjan siveellisyyteen. Se oli
kuitenkin hyvä asia, ettei Nikodim Aleksandritsh ollut kotona.
Koska mieshenkilöt pitävät "tuollaisista", ajatteli hän, niin
saattaisi Nadeshda Feodorovna epäedullisesti vaikuttaa Nikodim
Aleksandritshiinkin.

Puhellessaan vieraansa kanssa Maria Konstantinovna muisti koko ajan,
että tänä iltana pannaan toimeen yhteiskekkerit ja että von Coren oli
hartaasti pyytänyt olemaan siitä puhumatta koira-apinoille, siis
Lajevskille ja Nadeshda Feodorovnalle, mutta vahingossa pääsi Maria
Kostantinovnan huulilta varomaton sana, ja hän punastui hiusmartoa
myöten ja virkkoi hämillään:

-- Tulette kai tekin?



VI.


Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista
etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja
Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä
syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta.
Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän
jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria
Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden
hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa
istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias
Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa
ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui
Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina
ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli
jalkainsa juuressa kalakori.

-- Oikealle! -- huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat
korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä
ratsastaen.

-- Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat
miehet, lähden tutkimusretkelle, -- puheli von Coren diakonille. --
Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten
salmelta Jeniseivirran suulle. Piirrämme karttoja, tutkimme eläin- ja
kasvikuntaa ja käymme laajaperäisesti käsiksi geologiaan ja suoritamme
antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teistä itsestänne riippuu,
tahdotteko seurata mukana vai ette.

-- Mahdotonta, -- sanoi diakoni.

-- Minkätähden?

-- Minä olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.

-- Vaimonne kyllä päästää teidät. Me turvaamme hänen toimeentulonsa.
Vielä parempi, jos voisitte suostuttaa hänet yhteishyvän vuoksi
rupeamaan nunnaksi! Sittenhän teistäkin voisi tulla munkki ja
retkikuntamme lähetyspappi. Minä voin sen teille järjestää.

Diakoni oli vaiti.

-- Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?

-- Enpä kehuttavasti.

-- Hm... Sillä alalla en ollenkaan pysty teitä neuvomaan, sillä minä
olen itsekin hyvin vähän perillä teologiasta. Antakaa minulle luettelo
niistä kirjoista, joita tarvitsette, niin lähetän ne teille Pietarista
ensi talvena. Myöskin olisi teidän luettava kirkon palveluksessa
olleiden henkilöiden matkakertomuksia; näiden miesten joukossa tapaa
usein hyviä etnologeja ja itämaisten kielten tuntijoita. Perehdyttyänne
heidän kirjoitustapaansa teidän on helpompi käydä asiaan käsiksi. No, ja
niin kauan kuin ei ole kirjoja, älkää hukatko aikaa, vaan alkakaa käydä
luonani, opettelemme kompassin käyttämistä ja tutustumme meteorologiaan.
Kaikkea sitä tarvitaan.

-- Onhan se niinkin ... jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa
nauruun. -- Olen hakenut papintointa Keski-Venäjällä, ja setäni, joka on
rovasti, on luvannut myötävaikutustaan. Nyt jos lähtisin teidän
mukaanne, huomaisi hän minun ihan turhanpäiten toimittaneen hänelle
puuhaa.

-- En ymmärrä epäröimistänne. Pysymällä edelleen tavallisena diakonina,
jonka velvollisuutena on vain pyhäisin toimittaa jumalanpalvelusta ja
muina päivinä levätä työstä, te vielä kymmenenkin vuoden perästä olette
sama mikä nytkin, se vain eroa, että olette ehkä saanut viikset ja
parran, sen sijaan että palattuanne näiden kymmenen vuoden kuluttua
tutkimusretkeltä voisitte olla vallan toinen ihminen ja sitä tietoa
rikkaampi, että olette tehnyt edes jotakin.

Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut
kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tietä ja kaikista näytti,
että he kiitivät ikäänkuin korkealle seinään tehtyä hyllyä pitkin ja
tuossa tuokiossa vierähtäisivät pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi
aava meri, vasemmalla kohosi epätasainen ruskeanharmaa vuorenseinä,
jossa näkyi mustia täpliä, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja
ylhäältä kurkistivat alas puiden tuuheat havut ikäänkuin peläten ja
uteliaisuudesta taipuneina yli jyrkänteen reunan. Tovin kuluttua taas
kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorenseinästä ulkonevan suunnattoman
kallion ohitse.

-- En käsitä, miksi lemmossa kuljen teidän seurassanne, -- virkkoi
Lajevski. -- Kuinka typerää ja joutavaa. Minun on matkustettava
pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja minä ties miksi lähdin
näihin viheliäisiin kekkereihin.

-- Katsos tuota näkyä! -- sanoi hänelle Samoilenko, kun hevoset
kääntyivät vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka
keskellä itse jokikin välkkyi -- keltaisena, sameana, villinä...

-- En siinä havaitse mitään hyvää, Sasha, -- vastasi Lajevski. -- Alati
ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa köyhyyttä.
Verrattuna siihen, mitä minun mielikuvitukseni voi antaa, eivät kaikki
nämä purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.

Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat
lähenivät toisiaan vähitellen, laakso kapeni ja näytti edessäpäin
solalta; vuoren, jonka viertä ajettiin, oli luonto kyhännyt kokoon
suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella
tuhottomalla voimalla, että Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran
tahtomattaan ähkäisi. Jylhän kaunista vuorta leikkelivät paikoin kapeat
halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja
salaperäisyyttä; solien kautta näkyi toisia vuoria, ruskeita,
vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon
kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden
putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.

-- Äh, noita kirottuja vuoria, -- huokaili Lajevski, -- kuinka olenkaan
niihin kyllästynyt!

Siinä paikassa, missä Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen
vesi likasi keltaista vettä, rynnistäen sitä vastaan, kohosi syrjemmällä
tiestä tataari Kerbalain mökki, Venäjän lippu katolla liehumassa, ja
nimikilpeen oli liidulla kyhätty: "Hauska ravintola." Ympärillä oli
säleaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli pöytiä ja penkkejä, ja
keskellä vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis
ja tumma.

Kerbalai, pieni, vikkelä tataari, yllään sininen paita ja valkoinen
vyöliina, seisoi tiellä ja pannen kädet vatsalleen teki syvän
kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili väläyttäen valkohohtoisia
hampaitaan.

-- Terve, Kerbalaika! -- huusi hänelle Samoilenko. -- Me ajamme vähän
loitommas, tuo sinä sinne teekeittiö ja tuoleja! Joutuin!

Kerbalai nyökäytti kerittyä päätään, samalla jotakin mutisten, mutta
vain viimeisissä ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia,
teidän ylhäisyytenne".

-- Tuo, tuo! -- sanoi hänelle von Coren.

Kuljettuaan noin viidensadan askelen päähän ajoneuvot pysähtyivät.
Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siellä täällä
istuimiksi sopivia kiviä ja lojui tuulen kaatama puu, pörröiset juuret
maasta esiin vääntyneinä ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen
poikki oli kyhätty hirsistä huojuva silta, ja vastapäätä toisella
rannalla oli neljän matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin
kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa mökki, jota kannattivat
kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.

Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei täältä enää ikänä päästä
pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja työntyivät
vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti läheni mökin ja tumman kypressin
taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola näytti
yhä kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selvästi kuului, kuinka joki
reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisivät.

-- Hurmaavaa! -- virkkoi Maria Konstantinovna, hengähtäen syvään
ihastuksesta. -- Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mikä hiljaisuus!

-- Todellakin, hyvin kaunista, -- myönsi Lajevski, jota maisema
miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä
nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. -- Niin,
kaunista on! -- toisti hän.

-- Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! -- pyysi Maria Konstantinovna
hempeämielisesti.

-- Mitä varten? -- kysyi Lajevski. -- Vaikutelma on parempi kaikkia
kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa
vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi,
tuntemattomaksi vääristyneenä.

-- Jokohan? -- kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein
isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua.
-- Jokohan? -- toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. -- Entä Romeo ja
Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan
asti.

-- Ehkä niin ... myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen
ajatella ja väittää vastaan. -- Kuitenkin, -- lausui hän kotvan
odotettuaan, -- mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen,
pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo
on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.

-- Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki...

Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.

-- Mihin minä johdan? -- kysyi Lajevski.

-- Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!"
niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja
sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole
mitään uutta ... yleensä vain kummallinen tapa.

Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden
pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi
ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei
vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.

-- Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! -- komensi Samoilenko.

Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle jäivät vain Kirilin,
Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti
nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin,
pitkäkasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta käytti
palttinamekkonsa päällä upseeriviittaa, muistutti ylpeällä ryhdillään,
arvokkaalla astunnallaan sekä matalalla, hieman käheällä äänellään
nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. Hänen kasvonsa
näyttivät murheellisilta ja unisilta, ikäänkuin hänet vastikään olisi
vasten tahtoaan herätetty.

-- Mitä sinä toit sieltä, aasi? -- kysyi hän Kerbalailta, lausuen
verkkaan joka sanan. -- Käskin sinun tuoda kvareli-viiniä, mutta mitä
sinä toit, tataarilaiskuono? Häh?

-- Meillä on paljon omaa viiniä, Jegor Alekseitsh, -- huomautti arasti
ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.

-- Kuinka? Mutta minä tahoon, että minunkin viiniäni pitää olla. Otan
osaa kekkereihin ja otaksun siis, että minullakin on oikeus maksaa
osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!

-- Miksi niin paljon? -- ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tietäen, ettei
Kirinillä ollut rahaa.

-- Kaksikymmentä pulloa! Kolmekymmentä! -- huusi Kirilin.

-- Antaa olla, tuokoon, -- kuiskasi Atshmianov Nikorim
Aleksandritshille, -- minä maksan.

Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla päällä. Häntä halutti
hyppiä, nauraa, huutaa, ärsyttää, keikailla. Yllään huokeahintainen,
sinisilmäisestä pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit
ja ennenmainittu olkihattu päässä hän oli mielestänsä pieni,
yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. Hän juoksi notkuvalle
sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut päätä huimata,
sitten hän huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo,
ja hänestä näytti, että kaikki mieshenkilöt, yksinpä Kerbalaikin,
ihaillen katselivat häntä. Kun äkkiä yllättäneessä hämärässä puut ja
vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaismökin
ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi hän kivien ja okaisten
pensasten välitse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle.
Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ääressä liikkui, hihat ylös käärittyinä,
diakoni, ja hänen pitkä, musta varjonsa kierteli säteenä valkean
ympärillä, kun hän heitteli nuotioon risuja ja hämmenteli pataa pitkään
keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina,
hääräili siellä myös kuin omassa keittiössään ja huusi tuikeasti:

-- Missä suola on, hyvät herrat? Unohtui tietenkin? Ja mitä te kaikki
siinä istua nökötätte kuin mitkäkin paroonit, ja minä saan tässä yksin
puuhata?

Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh
ja katselivat miettiväisinä. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja
ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren käsivarret
ristissä ja toinen jalka kivellä seisoi rannalla lähellä vedenrajaa ja
mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset läikät yhdessä varjojen kanssa
kiertelivät maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, värähtelivät
vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkkä, veden uurtama
rantaäyräs oli kokonaan valaistu, näytti iskevän silmää ja kuvastui
veteen, ja vuolaasti virtaava, myllertävä vesi repi kappaleiksi
heijastuksen.

Diakoni lähti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja
pesi, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

"Voi sentään, kuinka ihanaa!" ajatteli hän. "Ihmiset, kivet, tuli,
hämärä, maassa lojuva puu -- ei mitään sen enempää, mutta kuinka ihanaa
silti!"

Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia
ihmisiä. Kun valo häilähteli ja savu painautui sille puolelle, ei näitä
ihmisiä voinut heti täysin eroittaa, vaan siellä näkyi milloin
karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt
olkapäästä polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret,
tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat
ja silmäänpistävät kuin hiilellä piirustetut. Viisi heistä istahti
piiriin nurmelle, toiset viisi menivät kuivuuvajaan. Yksi pysähtyi
ovessa selin tuleen ja pannen kädet selän taakse alkoi kertoa jotakin
hyvin mielenkiintoista, sillä Samoilenkon heitettyä risuja tuleen, joka
siitä leimahtaen räiskäytti säkeniä ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan,
näkyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten
innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet kääntyivät
taaksepäin kuuntelemaan kertomusta. Vähän myöhemmin virittivät piirissä
istujat hiljaisin äänin soinnukkaan pitkäveteisen laulun, joka muistutti
suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virttä... Kuunnellessaan
heitä diakoni ajatteli, mikä hän on miehiään kymmenen vuoden kuluttua,
kun hän palaa tutkimusretkeltä: nuori lähetyspappi, kirjailija, jolla on
kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; hänestä tehdään arkkimandriitti,
sitten piispa; hän toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: päässä
kultahiippa hän astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle,
korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttilänjalan, valaisee
niillä suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, tätä
viinipensasta, katso lempeästi sen puoleen ja lähesty sitä, ja oikea
kätesi istuttakoon sen!" Ja enkelimäisin äänin lapset veisaavat vastaan:
"Pyhä jumala..."

-- Diakoni, missä kalat ovat? -- kuului Samoilenkon ääni.

Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, että kuumana heinäkuun päivänä
astuu pölyistä tietä kirkollinen juhlakulkue: edellä talonpojat kantavat
kirkkolippuja, eukot ja tytöt pyhäinkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja
lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten järjestyksessä
hän, diakoni, hänen jäljestään pappi kalotti päässä ristiä kantaen, ja
takana pöllyttää joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja
diakonin vaimot huivit päässä. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat,
peltopyyt piipottavat, leivot visertävät... Kulkue pysähtyy, ja
siunattua vettä vihmotaan karjan päälle... Kuljetaan edelleen ja
polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten syödään, jutellaan...

"Niin, hyvää on sekin..." ajatteli diakoni.



VII.


Kirilin ja Atshmianov kiipesivät vuorelle polkua myöten, Atshmianov
jättäytyi jälkeen ja pysähtyi, mutta Kirilin astui Nadeshda Feodorovnan
luo.

-- Hyvää iltaa! -- virkkoi hän tervehtien sotilaan tapaan.

-- Hyvää iltaa.

-- Niinpä niin! -- lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.

-- Mitä niinpä niin? -- kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti
ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.

-- Niinpä siis, -- puheli upseeri verkkaan, -- rakkautenne kuihtuu
ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä
ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai
pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä
mukaan?

-- Se oli hairahdus! Jättäkää minut! -- lausui Nadeshda Feodorovna
jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja
kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies
minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"

-- Niin vainen! -- virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta,
mietti ja jatkoi: -- Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette
paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että
olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei
leikitellä! Hyvästi!

Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten
läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.

-- Tänään on kaunis ilta! -- virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen
tapaan.

Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna,
käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta
Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa
tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että
kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli
kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin
hänen sielussaan oli niin puhdasta.

-- Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, -- sanoi Atshmianov
hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Niin, -- myönsi Nadeshda Feodorovna, ja ikäänkuin juuri tällä
hetkellä olisi muistunut hänelle mieleen, virkkoi hän yliolkaisesti: --
Niin tuota, sanokaapa siellä kaupassanne, että Ivan Andreitsh käy näinä
päivinä suorittamassa ne kolmesataa ruplaa ... tai minkäverran sitä
lienee.

-- Olen valmis antamaan vielä kolmesataa, kunhan ette joka päivä
muistuta tuosta velasta. Jättäkäämme tuo proosa!

Nadeshda Feodorovna naurahti; hänelle tuli mieleen naurettava ajatus,
että jos hän olisi ollut riittämättömän siveellinen ja tahtonut, olisi
hän hetkessä voinut vapautua velastaan. Jospa esimerkiksi tältä
kauniilta, nuorelta houkalta panisi pään pyörälle! Kuinka se itse
asiassa olikin naurettavaa, tyhmää ja hurjaa! Ja hän tunsi äkkiä halua
hurmata, riistää puhtaaksi, hyljätä ja sitten katsoa, mitä tuosta
tulisi.

-- Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo, -- virkkoi Atshmianov arasti.
-- Varokaa Kiriliniä. Hän kertoo kaikkialla teistä mitä kamalimpia
juttuja.

-- Minua ei huvita tietää, mitä mikin aasinpää minusta kertoo, --
vastasi Nadeshda Feodorovna kylmästi, ja hänet valtasi äkkiä
levottomuus, ja naurettava ajatus pitää tuota nuorta, kaunista
Atshmianovia lelunaan oli kadottanut viehätyksensä.

-- Täytyy jo mennä alas, -- sanoi hän. -- Minua kutsutaan.

Alhaalla oli kalakeitto jo valmiina. Sitä kaadettiin lautasille ja
syötiin niin hartaasti kuin vain ulkoilmakekkereissä on tavallista; ja
kaikista maistui kalakeitto erittäin hyvältä, ja kaikki olivat sitä
mieltä, etteivät he olleet kotona milloinkaan syöneet mitään niin
herkullista. Kuten tällaisissa kekkereissä on tavallista, sai
ruokaliinojen, myttyjen, tarpeettomien, tuulessa liehuvien rasvaisten
paperien paljous sellaista sekasotkua aikaan, etteivät osanottajat
tienneet missä kenenkin lasi ja leipäpala olivat; he kaatoivat viiniä
matolle tai polvilleen, pudottivat maahan suolaa, ja ympärillä oli pimeä
eikä nuotiokaan enää loimunnut niin kirkkaasti eikä kukaan viitsinyt
nousta heittämään risuja tuleen. Kaikki joivat viiniä ja Kostjalle ja
Katjallekin annettiin puoli juomalasillista. Nadeshda Feodorovna joi
koko lasillisen, sitten toisen, päihtyi ja unohti koko Kirilinin.

-- Erinomaiset kekkerit, hurmaava ilta, -- sanoi Lajevski riemastuen
viinin vaikutuksesta, -- mutta sittenkin pitäisin hyvää talvea kaikkea
tätä parempana. "Majavainen kaulus hopeaisna pakkasessa loistaa."

-- Kullakin oma makunsa, -- huomautti von Coren.

Lajevskin tuli paha olla: selkää paahtoi nuotiosta hohtava kuumuus,
rintaa ja kasvoja von Corenin viha; ja tämä viha, lähtien viisaasta ja
säällisestä miehestä, jolla luultavasti oli perusteellinen syykin
vihata, alensi ja lannisti häntä, ja kykenemättä sitä vastustamaan hän
lausui mielistelevällä äänellä:

-- Minä rakastan intohimoisesti luontoa ja säälin, etten ole
luonnontutkija. Minä kadehdin teitä.

-- Minäpä en sääli enkä kadehdi, -- virkkoi Nadeshda Feodorovna. -- En
ymmärrä, kuinka voi tosissaan työskennellä turilasten ja
koppakuoriaisten tutkimisesssa sillä aikaa kun kansa kärsii.

Lajevski kannatti hänen mielipidettään. Hän ei ollut yhtään perillä
luonnontieteistä eikä sentähden koskaan ollut voinut kärsiä muurahaisten
tuntosarvia ja torakoiden koipia tutkivien miesten mahtipontista
äänensävyä ja viisasta, syvämielistä ulkomuotoa, ja häntä oli aina
suututtanut se, että nämä ihmiset, tuntosarvien, koipien ja jonkin
alkuliman (hän oli ties miksi kuvitellut tätä alkulimaa osterin
muotoiseksi) nojalla ottavat ratkaistaksensa ihmisen alkuperää ja elämää
koskevia kysymyksiä. Mutta Nadeshda Feodorovnan sanoissa oli
kuulostavinaan valhetta, ja vain inttääkseen vastaan hän lausui:

-- Tähdellistä eivät ole koppakuoriaiset, vaan johtopäätökset!



VIII.


Myöhään, kellon jo käydessä kahtatoista, alettiin laittautua
ajoneuvoihin kotimatkaa varten. Kaikki istuivat jo paikoillaan, eikä
puuttunut muita kuin Nadeshda Feodorovna ja Atshmianov, jotka joen
tuolla puolen juoksivat tippasilla ja nauroivat.

-- Arvoisa herrasväki, joutukaa! -- huusi heille Samoilenko.

-- Ei pitäisi naisille antaa viiniä, -- lausui von Coren hiljakseen.

Kekkereiden, von Corenin vihan ja omien ajatusten väsyttämänä Lajevski
lähti Nadeshda Feodorovnaa vastaan, ja kun tämä iloisena, tuntien
itsensä keveäksi kuin höyhen, hengästyneenä ja nauraa hohottaen otti
häntä molemmista käsistä ja laski päänsä hänen rintaansa vasten,
peräytyi hän askelen ja virkkoi tylysti:

-- Sinä käyttäydyt ihan kuin ... yleinen nainen. Sattui tulemaan kovin
raa'asti sanotuksi, ja hänen tuli sääli Nadeshda Feodorovnaa. Hänen
vihaisista, väsyneistä kasvoistaan Nadeshda Feodorovna voi lukea sekä
vihaa että sääliä ja suuttumusta, ja äkkiä hänen mielensä masentui. Hän
käsitti, että oli mennyt liiallisuuteen, käyttäytynyt liian vapaasti ja
käyden surulliseksi, tuntien itsensä raskaaksi, paksuksi, töykeäksi ja
pöhnäiseksi istahti ensinnä eteen sattuneihin ajoneuvoihin yhdessä
Atshmianovin kanssa. Lajevski istuutui samoihin ajoneuvoihin Kirilinin,
eläintieteilijä Samoilenkon ja diakoni naisten seuraan, ja matkue lähti
liikkeelle.

-- Sellaisia ne ovat koira-apinat ... alkoi von Coren, kääriytyen
levättiinsä ja peittäen silmänsä. -- Kuulithan, hän ei tahtoisi tutkia
turilaita ja koppakuoriaisia sentähden, että kansa kärsii. Samaan tapaan
arvostelevat meikäläisiä kaikki koira-apinat. Viekas, kymmenessä
polvessa ruoskalla ja nyrkillä pelotettu orjanheimo! Se vapisee, tuntee
sääliä ja suitsuttaa vain väkivallan edessä, mutta päästä koira-apina
vapaalle alueelle, missä sen ei tarvitse pelätä kenenkään niskaansa
tarraavan, silloin se kyllä osaa rehennellä ja näyttää mikä hän on
miehiään. Katso, kuinka rohkea se on taulunäyttelyissä, museoissa,
teattereissa tahi arvostellessaan tiedettä: suurentelee, nousee
takajaloilleen, sättii, arvostelee... Orjan piirre -- täytyy
välttämättömästi arvostella! Paneppa merkille: vapaiden ammattien
harjoittajia sätitään useammin kuin petkuttajia -- se johtuu siitä, että
yleisö on kolmeksi neljännekseksi orjia, samanlaisia koira-apinoita.
Sitä ei tapahdu, että orja ojentaisi sinulle kätensä ja lausuisi
vilpittömän kiitoksensa, kun teet työtä.

-- En ymmärrä, mitä oikein tahdot! -- sanoi Samoilenko haukotellen. --
Naisparkaa halutti yksinkertaisuudessaan puhella kanssasi viisaista
asioista, ja heti sinä teet johtopäätöksen. Olet suuttunut mieheen
jostakin, ja summamutikassa saa naisparkakin kyytiä. Hän on oikein hyvä
nainen.

-- Ole jo! Tavallinen leipäsusi, irstas ja paheellinen. Kuule,
Aleksander Daviditsh, kun sinä kohtaat yksinkertaisen maalaisvaimon,
joka ei asu miehensä luona, joka ei tee mitään ja joka vain hihittää ja
hahattaa, niin sanot hänelle: mene työhön. Miksi sitten tässä kohden
arastelet ja pelkäät lausua totuutta? Senkötähden vain, että Nadeshda
Feodorovna on virkamiehen eikä matruusien pitohelluna?

-- Mitä minun olisi hänelle tehtävä? -- kivahti Samoilenko. -- Selkäänkö
annettava, vai?

-- Pahetta ei ole mairiteltava. Me tuomitsemme pahetta vain selän
takana, mikä on samaa kuin heristää nyrkkiä taskussa. Minä olen
eläintieteilijä tahi sosiologi, mikä on aivan samaa, sinä lääkäri;
yhteiskunta luottaa meihin; velvollisuutemme on huomauttaa sille sitä
hirmuista turmiota, joka uhkaa sitä ja tulevia sukupolvia Nadeshda
Ivanovnan kaltaisten naikkosten olemassaolon takia.

-- Feodorovnan, -- oikaisi Samoilenko. -- Ja mitä yhteiskunnan pitäisi
puolestaan tehdä?

-- Senkö? Se on sen oma asia. Minusta on suorin ja varmin keino --
käyttää väkivaltaa. Hänet on järjestysvallan toimesta lähetettävä
miehensä luo, ja jos tämä ei ota häntä vastaan, on hänet toimitettava
pakkotyöhön tahi johonkin ojennuslaitokseen.

-- Oih! -- huoahti Samoilenko; tovin vaiti oltuaan hän sitten kysyi
hiljaisella äänellä: -- Sanoit tässä eräänä päivänä, että sellaiset
ihmiset, kuin Lajevski, ovat hävitettävät... Sanoppa, jos nyt
esimerkiksi valtio tahi yhteiskunta antaisi sinulle toimeksi toimittaa
hänet pois, tekisitkö sen?

-- Käsi ei suinkaan vavahtaisi.



IX.


Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin,
tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti
kynttilän, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja
hattuansa katsoi häneen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymmärsi hänen odottavan selitystä; mutta selityksen antaminen
olisi ollut ikävää, hyödytöntä ja väsyttävää, ja sydäntä ahdisti tieto
siitä, ettei hän ollut hillinnyt itseään, vaan oli sanonut hänelle
raakuuden. Taskussa sattui hänelle käteen kirje, jonka hän oli joka
päivä aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja hän ajatteli, että jos
hän nyt näyttää tämän kirjeen hänelle, johtaa se hänen huomionsa
muuanne.

"On jo aika selvittää välimme", ajatteli hän. "Annan hänelle; tulkoon
mikä on tullakseen."

Hän otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

-- Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa ja kävi pimeässä sohvalle
pitkäkseen ilman päänalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja
hänestä näytti ikäänkuin katto olisi painunut ja seinät siirtyneet
lähemmäksi. Kävi äkkiä ahtaaksi, pimeäksi, pelottavaksi. Hän risti
nopeasti silmiään ja virkkoi:

-- Suo, Herra, rauha ... suo, Herra, rauha... Ja ratkesi itkuun.

-- Vanja! -- huusi hän. -- Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan
hänen tuolinsa takana, hän nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

-- Mikset ennemmin sanonut minulle, että hän on kuollut? En olisi
lähtenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon... Herrat lausuivat
minulle typeryyksiä. Mikä synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut...
Olen menettänyt järkeni... Minä olen hukassa...

Lajevski kuuli hänen nyyhkytyksensä. Hänen olonsa oli sietämättömän
tukahuttava, ja sydän jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan hän nousi,
seisoi kotvasen keskellä huonetta, hapuroi pimeässä pöydän luona
nojatuolia ja istahti siihen.

"Tämä on vankila..." ajatteli hän. "Pitää lähteä pois... Minä en
kestä..."

Oli jo myöhäistä mennä pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa
ollut. Hän kävi jälleen pitkälleen ja tukki korvansa, ettei olisi
kuullut nyyhkytyksiä, mutta äkkiä hän muisti, että Samoilenkon luo sopi
kyllä mennä. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi,
pujahti hän ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja lähti pitkin
katua. Oli pimeä. Vastikään oli saapunut joku höyrylaiva, tulista
päättäen iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta lähti punainen tuli nopeasti lipumaan
laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siellä ne nukkuvat matkustajat hyteissään..." ajatteli Lajevski, ja
hänen kävi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdestä
ikkunasta sisään, sitten toisesta: huoneissa oli pimeää ja hiljaista.

-- Aleksander Daviditsh, nukutko? -- huhuili hän. -- Aleksander
Daviditsh!

Kuului yskimistä ja huolestunut huudahdus:

-- Ken siellä? Mitä lempoa?

-- Minä se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen
valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy
päässä, tuli näkyviin.

-- Mitä sinä haet? -- kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien
itseään. -- Maltas nyt, heti minä avaan.

-- Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta... Lajevski kiipesi
ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.

-- Aleksander Daviditsh, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- pelasta
minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos
se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin ... kuin koiran!

-- Maltahan... Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?

-- Sytytä kynttilä.

-- Oh-oh... huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. -- Siunaa ja
varjele... Kello käy jo kahta, veikkonen.

-- Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, -- virkkoi Lajevski,
tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. -- Sinä,
Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni... Kaikki toivoni on
sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy
kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!

-- Herra siunatkoon! -- huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. -- Heräsin
ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä... Paljonkos tarvitset?

-- Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse
tarvitsen matkalle kaksisataa... Olen sinulle velkaa jo lähes
neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki ... kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat
haralleen ja vaipui mietteisiin.

-- Ja-ah ... urahti hän miettiväisenä. -- Kolmesataa... Mutta minulla ei
ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.

-- Lainaa Herran tähden! -- virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon
muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. --
Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun
tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, -- virkkoi hän
elpyneenä -- juodaanpas viiniä!

-- Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

-- Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? -- kysyi Samoilenko, tuoden
pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. -- Jääkö hän
tänne?

-- Kaikki järjestän, kaikki järjestän... -- vastasi Lajevski, tuntien
odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. -- Minä sitten lähetän
hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni... Siellä sitten selvitämme
suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.

-- Älähän kiirehdi! -- sanoi Samoilenko. -- Ryyppäähän ensinnä tätä. Se
on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan
tuotetta, tämä Ahatulovin... Maista kaikkia kolmea lajia ja sano
peittelemättä... Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu?
Eikö ole?

-- Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos ...
oikein elvyin.

-- Onko hapahkoa?

-- Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin,
erinomainen mies!

Katsoen häntä kalpeihin, kiihtyneihin, hyvänsävyisiin kasvoihin
Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, että tuollaiset on
poistettava, ja Lajevski näytti hänestä heikolta, turvattomalta
lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

-- Kun sinä tulet sinne, niin sovi äitisi kanssa, -- sanoi hän. -- Näin
ei ole hyvä.

-- Kyllä, kyllä, välttämättä.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimmäinen pullo oli juotu, virkkoi
Samoilenko:

-- Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mitä mainioimpia, viisaimpia
miehiä kumpainenkin, ja kyräilette toisiinne kuin sudet.

-- Kyllä hän on kaikkein viisain, mainioin mies, -- myönsi Lajevski,
tällä haavaa valmiina kaikkia kiittämään ja kaikille anteeksi antamaan.
-- Hän on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyväksyä hänen
mielipiteitään. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Minä olen veltto,
heikko, alistuvainen luonne; ehkä hyvänä hetkenä ojentaisinkin hänelle
käteni, mutta hän kääntyisi kuitenkin minusta pois ... halveksivasti.

Lajevski hörppi viiniä, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen
keskellä lattiaa:

-- Minä ymmärrän mainiosti von Corenia. Hän on kova, voimakas,
despoottinen luonne. Olethan kuullut, hän hokee yhtenään
tutkimusretkestä, eikä se ole tyhjää puhetta. Hänellä pitää olla erämaa,
kuutamoyö: ympärillä teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat hänen
nälkäiset ja sairaat, vaivaloisten päivämatkojen rasittamat kasakkansa,
oppaansa, kantajansa, lääkärinsä, pappinsa, hän yksin vain ei nuku, vaan
istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsensä erämaan
valtiaaksi ja näiden ihmisten herraksi. Hän kulkee kulkemistaan
jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa jälkeen, hän
vain kulkee eteenpäin, viimein hän sortuu itsekin, mutta jää kuitenkin
erämaan despootiksi ja valtiaaksi, koska hänen hautaristinsä on
karavaanien nähtävänä kolmen-, neljänkymmenen peninkulman päässä ja
vallitsee erämaata. Säälin, ettei tämä mies ole sotapalveluksessa.
Hänestä tulisi erinomainen, nerokas sotapäällikkö. Hänessä olisi miestä
hukuttamaan ratsuväkensä virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja
sellainen rohkeus on sodassa enemmän tarpeen kuin linnoitustaidot ja
taktiikat. Oi, minä ymmärrän hänet niin hyvin! Sano, minkätähden hän
tuhlaa varojansa oleskelemalla täällä? Mitä hän täältä kaipaa?

-- Hän tutkii meren eläimistöä.

-- Ei, ei, veikko, ei! -- huokasi Lajevski. -- Laivalla kertoi minulle
eräs matkustavainen tiedemies, että Musta meri on köyhä eläimistä ja että
sen syvyydessä veden rikkivetyisyyden takia elimellinen elämä on
mahdoton. Kaikki vakavat eläintieteilijät työskentelevät biologisilla
asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsenäinen ja
itsepäinen: hän työskentelee Mustalla merellä sentähden, että täällä ei
kukaan työskentele; hän katkaisi välinsä yliopiston kanssa, ei tahdo
tietää oppineista ja tovereista sentähden, että hän ennen kaikkea on
hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa eläintieteilijä. Ja hän saa
jotakin suurta aikaan, sen tulet näkemään. Jo nytkin hän haaveilee, että
palattuaan tutkimusretkeltä hän karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja
puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta
on tieteessäkin yhtä väkevä kuin sodassa. Tässä haisevassa
kaupunkipahasessa hän asuu jo toista kesää sentähden, että on parempi
olla ensimmäisenä kylässä kuin toisena kaupungissa. Täällä hän on
kuningas ja kotka; hän pitää kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa
heitä arvovallallaan. Hän on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu
vieraisiin asioihin, kaikki ovat hänelle tarpeen ja kaikki pelkäävät
häntä. Minä luisun hänen kouransa ulottuvilta, hän tuntee sen eikä voi
sietää minua. Eikö hän ole puhunut sinulle, että minut olisi hävitettävä
tahi toimitettava yleiseen työhön?

-- Kyllä, -- naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi
viiniä.

-- Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, -- sanoi hän nauraen ja
haukaten persikkaa. -- Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä
yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua,
sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja
joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä
tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa
siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten
abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen
ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me
olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset
hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella
kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle
rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja
siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan,
vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä
ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma,
kangastus... Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän
hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään;
sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos
maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä,
kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä
kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän
innostuksen vallassa:

-- Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän,
tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut
valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka
olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä
ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä
arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja
halveksin itseäni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

-- Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa
minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa
tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan
uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En
tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin
niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia
valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.

-- Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan... -- sanoi Samoilenko.

-- Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili
huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.

-- Kiitos, -- mutisi hän huokaillen. -- Kiitos... Ystävyys ja hyvä sana
ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.

Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.

-- Aleksander Daviditsh! -- virkkoi hän rukoilevalla äänellä.

-- Mitä?

-- Salli minun yöpyä luonasi!

-- Ole hyvä ... miksei?

Lajevski kävi nukkumaan sohvalle ja puheli vielä pitkälti tohtorin
kanssa.



X.


Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan
odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja
hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa
vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

-- Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä
tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on
kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

-- On se totta, hän on kuollut, -- vastasi Nadeshda Feodorovna.

-- Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin
puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä
ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.

Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut
ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili
miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:

-- Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja
rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset
siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen
ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne... Minä ja
Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa
meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette
aikoneet pitää vihkiäiset?

-- En ole laisinkaan sitä ajatellut, -- sanoi Nadeshda Feodrovna,
irroittaen kätensä.

-- Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

-- Toden totta, en ole, -- naurahti Nadeshda Feodorovna. -- Mitä hyötyä
siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan
tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.

-- Mitä te puhutte! -- kauhistui Maria Konstantinovna. -- Jumalan
tähden, mitä puhuttekaan!

-- Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme
vapautemme.

-- Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! -- huudahti Maria
Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. -- Te
olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

-- Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette
talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt.
Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota
ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen
kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin
parempaa. Oliko tämä elämää?

"Oikeastaan pitäisi mennä vihille..." ajatteli hän, mutta muisti
Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

-- Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi,
kieltäytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana,
tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:

-- Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei
olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä
päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin
Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.

Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista
sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä
haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle
Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:

-- Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai
vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin
äiti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä
itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista
ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja
painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He
istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta
toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.

-- Ystäväni, lapseni, -- aloitti Maria Konstantinovna, -- minä tahdon
puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.

-- Herran tähden, Herran tähden!

-- Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä
naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä
alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa
teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan
Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla
maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin... Mieheni
ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi...
Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti
teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja
poika... Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän ... joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä... Minä vastaanotin teidät ja vapisin
lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki
ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon
naisen, vihjailivat minulle ... no, tietysti, juoruja, liioitteluja...
Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton,
säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.

-- Mutta miksi? Miksi? -- kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko
ruumiissaan. -- Mitä minä olin tehnyt kenellekään?

-- Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin
edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon
nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin
hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut
teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen
nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko,
että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa.
Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä
sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen
käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu,
häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä
suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut
poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte
paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän
asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja
ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna
mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut:
"Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi..." Mutta
te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti,
vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte,
ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen
taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte
luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! -- huudahti Maria
Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. --
Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne
katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani... Jumala
panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty.
Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna,
jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja
katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Niin, kauheat! -- jatkoi Maria Konstantinovna. -- Pukujenne
erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette
käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat
olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin... Ja, rakkaani, suokaa minulle
anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te
panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin,
mutta alushame, paita ... rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh
rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja
miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä
kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan
luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja
kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona
teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole
kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan.
Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä,
juomalaseja... Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on
vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu
makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla
hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla
-- astia... Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla
hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen
päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim
Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.

-- Ne ovat kaikki pikkuasioita, -- parahti Nadeshda Feodorovna itkemään.
-- Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.

-- Niin, niin, olette kovin onneton! -- huokasi Maria Konstantinovna,
jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. -- Ja teitä odottaa
tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten
edesvastuu viimeisellä tuomiolla... Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo
ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää
itsenne, menkää kiireimmiten vihille!

-- Kyllä, pitää, pitää, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, -- mutta se on
mahdotonta!

-- Minkätähden?

-- Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen
illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen
päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua
kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän
oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti
langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä,
kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä
vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun
tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.

-- Minä matkustan pois, -- sanoi hän. -- Ivan Andreitsh jääköön tänne,
jos tahtoo, minä lähden.

-- Minne?

-- Venäjälle.

-- Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.

-- Teen käännöstöitä, tai ... tai perustan lainakirjaston...

-- Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja.
No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa
huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt,
enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki
ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo
pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda
Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi
äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet
jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei
ollut ketään antamassa juotavaa.

-- Minä maksan! -- puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan
jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. -- Minä maksan.
Olisi typerää luulla, että minä rahasta... Matkustan pois ja lähetän
hänelle rahat Pietarista. Ensin sata ... sitten sata ... ja sitten taas
sata...

Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.

-- Ensin sata... -- sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna -- sitten sata...

-- Ottaisit kiniiniä, -- sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on
keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä
täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa
polvilleen.

-- Puhuinko minä äsken mitään? -- kysyi hän hymyillen ja siristäen
kynttilän valossa silmiään.

-- Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.

Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän
lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan,
alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli
Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin
sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän
pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.

-- Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna
minulle anteeksi, Herran tähden.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut
pitkään aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen
paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda
Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos
makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä,
hätäisesti:

-- No, kuinka on laita?

Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

-- Rauhoitu, ei mitään vaarallista, -- vastasi Samoilenko. -- Tavallinen
vilutauti.

-- En minä sitä, -- sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen
kulmakarvojaan. -- Saitko rahoja?

-- Veikko, suo anteeksi, -- kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja
käyden hämilleen. -- Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole
joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin
kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua
joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.

-- Mutta lauantai on viimeinen päivä! -- jupisi Lajevski vavisten
kärsimättömyydestä. -- Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen
pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään ... en mitään. En
ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

-- Niin kyllä, sen taivas tietää, -- lausui Samoilenko kiivaasti ja
väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, --
kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on
saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun
syyni?

-- Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?

-- Koetan.

-- Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat
hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, _kalii
bromati_, rabarberisakoa, _tincturae gentianae, aquae foeniculi_ --
kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun
vaimentamiseksi ja lähti pois.



XI.


Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, -- sanoi von Coren
nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.

-- Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka
eläintiede jaksaa, -- lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen,
jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista.
-- Terve, pyhä isä! -- nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan
luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. -- Istunpa tässä tovin ja
juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika...
Häiritsenkö teitä?

-- Et vähääkään, -- vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää
kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.

-- Vai niin... Ohho sentään ... huokasi Samoilenko; hän veti varovasti
pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut
falangi, ja jatkoi: -- Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä
koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!

-- On kai.

-- Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia
vastaan.

-- Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. -- Niin niin ... ja luonnossa
kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää,
-- huokasi Samoilenko. -- Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri
järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa
suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja
siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun,
ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa
linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin
puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten
kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee
eteenpäin ja nuoleksii huuliaan -- tulee vastaan koppiainen. Sipaisee
koppiaista käpälällään... Ja kaikki se turmelee ja hävittää
matkallaan... Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta
muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä... Tulee vastaan rotta -- sen
kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen --
sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen
petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?

-- En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, -- vastasi von Coren, --
luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu
joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja
syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki
huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli
todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei
peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain
heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia
viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään
perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja
kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään
ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.

-- Niin, niin, niin... Asiasta toiseen, veikkonen, -- virkkoi Samoilenko
ujostelematta, -- anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.

-- Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia
edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen,
koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen
lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, -- ja silloin keisari
muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin
suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää
yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin
vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.

Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.

-- Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, -- pitkitti hän lukiten
lippaan, -- erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen
suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä,
voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun
kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin
keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen,
että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät
ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat
sata ruplaa, -- virkkoi von Coren, alentaen ääntään, -- mutta sillä
ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.

-- Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! -- kuohahti Samoilenko. -- Mitä se
sinuun kuuluu?

-- Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä
antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta
pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.

-- Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! -- sanoi Samoilenko, nousten
seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. -- Lajevskia varten juuri!
Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka
minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?

Diakoni rähähti nauramaan.

-- Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, -- virkkoi
eläintieteilijä. -- Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan
on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia
heinäsirkkoja.

-- Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! --
tokaisi Samoilenko.

-- Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka
makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi
tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata
ruplaa tutkimusmatkaa varten!

-- Kysyn sinulta, annatko vai etkö?

-- Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?

-- Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.

-- Niinkö? -- virkkoi von Coren pitkäveteisesti. -- Ahaa... Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?

-- Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja
lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.

-- Sukkelasti! ... virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
-- Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.

Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen
häntä silmiin kysyi:

-- Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano,
onko kylmennyt?

-- On, -- vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle
otsaan.

-- Kuinka se on ilettävää! -- sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan
näkyi, että häntä inhotti. -- Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh:
joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet
pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta
mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä
naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja
päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla
kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi
sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?

-- Ne ovat pelkkiä otaksumia, -- virkkoi Samoilenko istuutuen.

-- Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan?
Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän
jäljestä? Se viekas elukka!

Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana
Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.

-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka
Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. -- Hän kärsii niin kovasti!

-- Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!

-- Otaksutaan, että olisitkin oikeassa ... lausui Samoilenko
mietteissään. -- Olkoonpa niin... Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla
maalla ... ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä
ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.

-- Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän
olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä
mitään! Onpa sekin pötyä!

-- Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian
näinikään, -- pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. -- Minä,
tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti,
kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda
Feodorovnalle matkarahat.

-- Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo
itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja
kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden
rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on
sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö
Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun!
Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!

Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:

-- Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää
ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.

-- Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!

-- No niin, anna minulle siis sata ruplaa, -- pyysi Samoilenko arasti.

-- En anna.

Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat
syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän
jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen
säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.

-- Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen,
vaan ratsain, -- virkkoi diakoni, pannen pois kynän. -- Ylen on
mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen
yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista
suuruutta.

-- Onko hän hyvä ihminen? -- kysyi von Coren, ollen mielissään puheen
siirtymisestä muihin asioihin.

-- Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi
panneet?

-- Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, --
lausui von Coren. -- Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous,
että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa
venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän
alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.

-- Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.

-- Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.

-- Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, -- väitti diakoni
loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. -- Jos olisitte
samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse
piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.

-- Älä höpise, pappi! -- sanoi Samoilenko surumielisesti. -- Kuulehan
nyt, mitä olen tuuminut, -- kääntyi hän taas von Corenin puoleen. -- Älä
sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla
ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä
kolmesta kuukaudesta.

-- En maksa.

Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen
kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja
otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.

-- Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! --
sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin
paperin. -- Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan
heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa
rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne
hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini
säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni.
Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule
olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!

Von Coren löi kädellä otsaansa. -- Tuoss' on! -- sanoi hän sinkauttaen
sadan ruplan setelin.

-- Turhaan suutut, Kolja, -- sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen
kokoon setelin. -- Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta ... huomaa sinä
asemani.

-- Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.

-- Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! -- lausui von
Coren hartaasti. -- Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle
ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai
lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei
tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin
vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille
virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo
sen koommin tietää. Usko tämä sana!

-- No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet
edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, -- vastasi
Samoilenko. -- Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.

Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni
jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:

-- Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin,
saksalaiset!



XII.


Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa
Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut
syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda
Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui
vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:

-- Joko sanoit hänelle?

-- En vielä.

-- Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä!
Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan
heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.

-- Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, -- sanoi
Samoilenko, -- ei sopisi mennä minnekään.

-- Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan,
ennakkoluuloa?

-- Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään
irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä
heiltä: mitä he itse ovat?

-- Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta
yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna
Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että
meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa
"Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa
meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei
sellaista rakkautta ole, -- onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen,
on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei
olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin
kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean
luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.

Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von
Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja
virkkoi Samoilenkolle:

-- Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari
sanaa.

Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat
menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.

-- Huomenna on perjantai ... sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. --
Saitko mitä lupasit?

-- Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.
Ole huoleti.

-- Jumalan kiitos! -- huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta
vapista. -- Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle
Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle
takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen
velan.

-- Kuules, Vanja ... sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja
karahtaen punaiseksi. -- Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi,
mutta ... mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan
kanssa?

-- Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy
kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen
täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän.
Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin
lähtee täältä.

-- Niin... Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?

-- Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? -- kauhistui Lajevski. --
Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi
vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.

"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti
keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui
jurosti:

-- En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa
tahi lähetät hänet edeltäpäin ... muussa tapauksessa en anna sinulle
rahoja. Tämä on viimeinen sanani.

Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui
vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.

"Perjantai ... perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan
vierashuoneeseen. "Perjantai..."

Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä
kuumalla suklaalla ja ajatteli:

"Perjantai ... perjantai..."

Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai"-sanaa pois päästään; hän ei
ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan
päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina
tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen
mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:

-- Tehkää hyvin, juokaa...

Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja
puheli venytellen:

-- Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin
ankarat...

-- Äiti! -- vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja
kehumisten takia.

Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli,
käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen
tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim
Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket,
paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että
hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän
todellakaan pääse matkustamaan?"

Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään
postia. Lajevski istuutui joukkoon.

"Perjantai ... perjantai..." ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän.
"Perjantai..."

Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella.
Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta,
jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran
kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan
täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan -- siihen aina
ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen
pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli,
välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin
syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa
tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen
maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen
yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on
hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.

Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi
petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan
kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden
perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin,
päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle,
velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy
valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda
Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten
hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään
rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy
käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi
hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen
elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei
mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi
kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä
kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä
toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi
lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski
tunsi, ettei hänestä ole siihen.

"Perjantai, perjantai..." ajatteli hän. "Perjantai..." Kirjoitettiin
lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim
Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt
tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri
ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä
lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.

"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti
Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti
hänelle päätään.

"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa
kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."

Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille
kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen
sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla,
tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut
käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä,
inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä
vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, -- kaikki tämä kuiskasi omituisella
tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi
Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli:
"Anna anteeksi, anna anteeksi..."

Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä
hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa
kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja
huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja
että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on
voimaton enää itseään hillitsemään.

Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä
Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla
Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa
karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla
hänestä puhdas muisto.

"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. -- Se oli tietysti Atshmianovilta.

Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän
tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja,
koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen
vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee
hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä
hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän
arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.

"Teillä on pitkä nenä." -- Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.

Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään
hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen
kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten,
asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka
päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo
ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.

"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin,
vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on
ymmärrettävä." -- Tämä oli Kiniiniltä.



XIII.


Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:

"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".

"Kukahan tuon on kirjoittanut? -- ajatteli hän. -- Tietenkään ei
Samoilenko... Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan
matkustaa. Ehkä von Coren?"

Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia.
Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.

"Samoilenko on varmaan lörpötellyt..." ajatteli Lajevski.

Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä
koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."

"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai..."

Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi,
mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.

-- Haha-haa! -- hohotti hän. -- Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli
hän. -- Ha-ha-haa!

Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi
rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.

"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni,
vai kuinka?"

Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen
pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän
äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi
eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti
suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita
silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja
eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä;
silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.

"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan
kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin
käynyt..."

Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin
jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita
vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä
kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla
peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.

-- Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. -- Sattuuhan sitä,
sattuu...

Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin
kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja
kyseli:

-- Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden...

"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.

-- Ei mitään... -- sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. --
Mene pois täältä ... kyyhkyseni.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei
siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni
vierashuoneeseen.

-- Älkää olko rauhaton! -- sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen
hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. -- Se menee kyllä ohi.
Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin
käännekohta ... se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan
vastausta. Puhelkaamme.

-- Ei, ei nyt puhella... -- vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen
Lajevskin itkua. -- Minulla on sellainen tuska... Sallikaa minun lähteä
pois...

-- Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! -- säikähti Maria Konstantinovna. --
Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään,
sitten saatte lähteä Herran nimeen.

-- Minulla on tuska... -- kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui
molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.

-- Lajevskilla on kouristuskohtaus! -- lausui von Coren iloisesti,
astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui
hämille ja poistui.

Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja
ajatteli:

"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla
naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. -- Mutta toisekseen,
se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni.
Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi..."

Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni
vierashuoneeseen.

-- Tässä minäkin olen! -- sanoi hän hymyillen; häntä hävetti
äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan.
-- Pitääpä sattua mokomia juttuja, -- sanoi hän istuutuen. -- Istuin ja
äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa ... sietämätöntä,
hermot eivät kestäneet ja ... sitten seurasi tämmöinen kiusallinen
kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?

Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus
kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin
osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun
ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.

Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään.
Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan
Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru
heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi
siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli
varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka
molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin
rinnalla ja hyräili: -- En kanssain leikitellä salli! En salli!
Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja
pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää,
mistä tämä ilmiö johtuu.



XIV.


Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin ... minua odotetaan, -- sanoi
Lajevski. -- Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.

-- Minä lähden mukaasi, odota, -- sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti
kätensä hänen kainaloonsa.

He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään
ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan
rinnakkain.

"Mikä on tulla, se tulkoon..." ajatteli Nadeshda Feodorovna.
"Ykskaikki..."

Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet
esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan
raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen,
rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi
mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. -- "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt
aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse.
Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella
häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki
tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti -- kuka siis
siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä
ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea,
kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja
hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut
oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"

-- Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, -- virkkoi Lajevski
pysähtyen. -- Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.

Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja
kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat
olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään
paukahtavan kiinni.

-- Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, -- aloitti Kirilin.
-- Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov,
Satshkasov... Minä vaadin vakavaa huomiota.

Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut
mitään.

-- Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi
johtuneen keikailusta, -- pitkitti Kirilin, -- mutta nyt näen, että te
yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on
kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon
armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että
minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis...

-- Minulla on suru... -- sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja
kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.

-- Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen
vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:

-- Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään
kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.

-- Päästäkää minut tänään, -- pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut
omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.

-- Minun täytyy saada opettaa teitä... Suokaa anteeksi töykeät sanani,
mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään
ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja
kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.

Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.

-- Päästäkää minut! -- kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja
näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon.
-- Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen... -- Olen syyllinen, mutta
päästäkää sittenkin... Pyydän teitä... -- ja hän kosketti Kirilinin
kylmää kättä ja vavahti. -- Rukoilen teitä...

-- Ohoo! -- huokasi Kirilin. -- Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista
ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja
siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.

-- Minulla on suru...

Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien
peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja
pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen,
vilutauteineen...

-- Ei vain kotonani... -- sanoi hän kylmästi. -- Viekää minut jonnekin.

-- Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.

-- Missä se on?

-- Vanhan vallin luona.

Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi
sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki
himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja
hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen,
väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään.
Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.

"Hän on humalassa..." ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki ...
yks'kaikki ... olkoon."

Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda
Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän
lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan
yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.

-- Nadeshda Feodorovna! -- kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän
kutsui.

-- Kuka siellä? -- kuului Olgan ääni.

-- Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?

-- Ei ole. Ei ole vielä tullut.

"Kummallista ... peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea
suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia..."

Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli
Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui
pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.

-- Kummallista, kummallista... -- mutisi Atshmianov, ja muistellessaan
Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. -- Ellei hän ole
kotona, niin missä sitten?

Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä
ikkunoita.

"Tämä on petosta, petosta...", ajatteli hän muistellessaan, että
Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän
tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.

Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin
edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi
ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä
kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle.
Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä
hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.

Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa:
puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään
oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.

-- Siis huomenillalla taas Myridovilla! -- kuuli Atshmianov ja tunsi
Kirilinin äänen. -- Kello kahdeksan. Näkemiin!

Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että
Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi
portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan
huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei
mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi
kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.

Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.



XV.


Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin,
Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo
pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina.
Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa
oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä
kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa,
ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan
lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt
matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella,
että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko,
joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy
rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo
tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai
Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu
siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.

Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin.
Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa
mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja
rouvia.

"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään
hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." -- Hyvää päivää!

-- Hyvää päivää, -- vastasi von Coren katsomatta häneen.

-- Onko Aleksander Daviditsh kotona?

-- On. Keittiössä.

Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko
valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui.
Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän
pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului,
eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa
Lajevskiin ja kysyi:

-- Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?

-- Erinomaisesti, -- vastasi Lajevski punastuen. -- Itse asiassahan ei
ollut mitään erikoisempaa...

-- Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain
naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.

Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:

"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin,
että minun on tukala olla..." -- Niin, olihan tuo naurettava juttu, --
sanoi hän yhä hymyillen. -- Nauroin tänään koko aamun. Omituista
hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen
järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee.
Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän
käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa
tehnyt meille karhunpalveluksen...

Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja
tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään
räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä
siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän
ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.

-- Vaikka täytyy se tunnustaa, -- pitkitti hän, -- olihan tällä
kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni
on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen
rahapula ... ihmisten ja yleisten harrastusten puute ... siinä on
ahtaalla kuin oven välissä.

-- Niin, kyllähän tilanne on toivoton, -- myönsi von Coren.

Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa,
puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti
eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa,
oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:

-- Mistä te tiedätte, millainen tilani on?

-- Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin
hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta
puhuttavankaan kuin teistä.

-- Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?

-- Kyllä hänkin.

-- Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän
huolehtimaan minusta.

-- Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii
teistä.

-- Minä en käsitä tuota puheensävyänne... -- mutisi Lajevski; hänet
valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että
eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen
kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. -- Säästäkää tuo sävynne jotakuta
toista varten, -- lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa
takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen
naurunhalu.

Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana
keittiön kuumuudesta.

-- Kah, oletko sinä täällä? -- sanoi hän. -- Päivää, veikko. Oletko
syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?

-- Aleksander Daviditsh, -- lausui Lajevski, nousten seisaalleen, -- jos
minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä,
ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja
pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.

-- Mitä kummaa? -- ihmetteli Samoilenko.

-- Ellei sinulla ole rahaa, -- pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja
kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, -- niin älä anna,
kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että
minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja
ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta
puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata
hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa
minun salaisuuksiani!

-- Mitä salaisuuksia? -- kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo
suuttua, -- jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule
sitten toiste!

Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää
ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.

-- Pyydän, ettette huolehdi minusta! -- jatkoi Lajevski. -- Älkää
kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä
minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta
on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon,
elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno,
etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin
vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!

-- Suo, veliseni, anteeksi, -- sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea
kolmeenkymmeneenviiteen, -- mutta...

-- Kunnioitettakoon persoonallisuutta! -- keskeytti hänet Lajevski. --
Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja
voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset
myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja
lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan
yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! -- kiljaisi
Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa
eilinen hysteriakohtaus. -- "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti
hänen ajatuksissaan.

Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään
huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan
puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.

-- Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, -- jatkoi Lajevski, --
loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia
salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!

-- Mitä sinä ... mitä te sanoitte? -- kysyi Samoilenko, ehdittyään
parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin
eteen.

-- Riittää! -- toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.

-- Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! -- virkkoi
Samoilenko pontevasti. -- Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli
kenenkään itseäni loukata! -- huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen
viimeistä sanaa. -- Suu kiinni!

Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana,
kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi
eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun
läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi
sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä
asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.

-- Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! -- kiljaisi Samoilenko.

Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:

-- Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja
juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa
tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!

-- Nyt se kuultiin, -- sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. --
Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä
voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn
haasteenne.

-- Haasteeni? -- murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja
katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin
hiuksiinsa. -- Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!

-- Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan
luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan
korjatkaa luunne!

-- Vihaan! -- toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. --
Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!

-- Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, -- sanoi
von Coren. -- Hän puraisee minua.

Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa
taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja
vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti
ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:

-- Ystävä kullat ... hyvät, rakkaat... Kiivastuttiin ja sillä hyvä ...
sillä hyvä... Ystäväiseni...

Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen
elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä,
ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta
itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.

"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen
edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa,
voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua,
istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä
vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on
raakaa, hyvä Luoja!"

Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von
Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa,
lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja
kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati
tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata
häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut,
ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle
miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten,
tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa
pikkukaupungissa -- eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa
tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi
maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä
yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista.
Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on
yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä
jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin
samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin,
samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen
joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.

Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä
sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin
päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen
päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja
naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän
melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi
tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.

-- Sitä herraa on läksytettävä! -- sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi
viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja
tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä
sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin
tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin
edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen
ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui
korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.

Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei
ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi
puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että
tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä
huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla
hän pelkäsi pian alkavaa yötä... Hän tiesi yön tulevan pitkäksi,
unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen
vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen
oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että
taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut;
häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi
häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä
pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan
yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten
von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.

Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli
hengästyksissään ja kiihtynyt.

-- Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. -- Pyydän teitä,
lähdetään kiireimmiten...

-- Minne?

-- Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille
perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan
hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta... Hänelle se
on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema...

Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja
korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.

-- Kuka hän on? -- kysyi Lajevski.

-- Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.

-- Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän
suvaitsee...

-- Kuinka te voitte! -- säikähti Atshmianov. -- Hän tahtoo ilmaista
teille jotakin, teille perin tärkeää ... perin tärkeää! Ellette lähde,
tapahtuu onnettomuus.

-- Kummallista... -- jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi
Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä
ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. -- Kummallista, --
toisti hän ajatuksissaan. -- Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.

Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.
Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.

-- Kuinka tämä on ikävää, -- virkkoi Lajevski.

-- Kohtsillään, kohtsillään... Se on tässä lähellä. Vanhan vallin
likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän
aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja
lähestyivät pienehköä rakennusta...

-- Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? -- kysyi Lajevski.

-- On.

-- Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan
voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä...

-- Ei mitään, ei mitään...

Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet
keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin
kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.

-- Tänne, tänne... -- virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja
astuen porstuaan varpaisillaan. -- Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä.
Voisivat kuulla.

Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:

-- Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään... Älkää pelätkö.

Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa
ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.

-- Ketä haette? -- kysyi joku viereisestä huoneesta. -- Sinäkö se olet,
Myridka?

Lajevski kiirehti tähän huoneeseen ja näki Kirilinin ja tämän vieressä
Nadeshda Feodorovnan.

Hän ei kuullut, mitä hänelle sanottiin, peräytyi huoneesta ja tuli
huomaamattaan kadulle. Viha von Corenia kohtaan ja levottomuus -- kaikki
oli sielusta hälvennyt. Kotiin mennessään hän kömpelösti huitoi oikealla
kädellään ja katseli tarkasti jalkoihinsa, koettaen astua tasaista
pohjaa myöten. Kotona työhuoneessaan hän hieroen käsiään ja omituisesti
väännellen olkapäitänsä ja niskaansa, ikäänkuin takki ja paita olisivat
puristaneet, asteli nurkasta nurkkaan, sytytti sitten kynttilän ja
istahti pöydän ääreen...



XVI.


Humanistiset tieteet, joista puhutte, voivat vasta silloin tyydyttää
ihmisajatusta, kun ne kehittyessään kohtaavat täsmälliset tieteet ja
asettuvat kulkemaan niiden kanssa rinnakkain. Kohtaavatko ne toisensa
mikroskoopissa vai uuden Hamletin yksinpuheluissa vaiko uudessa
uskonnossa, sitä en tiedä, mutta ennemmin luulen maan peittyvän
jääkuoreen, ennenkuin näin käy. Kaikkein pysyväisin ja elinvoimaisin
humanistisista tietämyksistä on tietysti Kristuksen oppi, mutta
katsokaahan, kuinka eri lailla sitäkin ymmärretään! Toiset opettavat,
että meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme, mutta tekevät poikkeuksen
sotamiehiin, pahantekijöihin ja mielenvikaisiin nähden: ensinmainittuja
he sallivat tappaa sodassa, toisia eristetään tai mestataan, ja
viimemainituilta kielletään oikeus mennä naimisiin. Toiset tulkitsijat
opettavat, että tulee rakastaa kaikkia lähimmäisiä poikkeuksetta,
erottamatta vuohia lampaista. Heidän oppinsa mukaan, jos teidän
luoksenne tulee keuhkotautinen tai murhamies tai kaatuvatautinen ja
kosii tytärtänne -- niin antakaa; jos kretiinit, heikkojärkiset,
aloittavat sodan ruumiillisesti |a henkisesti terveitä vastaan, niin
tarjotkaa kiltisti päänne heidän katkaistavakseen. Tämä rakkaudensaarna,
joka vaatii rakkautta rakkauden tähden, kuten taidetta taiteen tähden,
jos sillä olisi voimaa, johtaisi loppujen lopuksi ihmiskunnan
täydelliseen hävittämiseen, ja niin tapahtuisi suurin konnantyö, mitä
koskaan maan päällä on sattunut. Tulkinnat ovat varsin moninaisia, ja
jos niitä on paljon, ei yksikään niistä tyydytä vakavaa ajattelua, vaan
se rientää tulkintojen suureen joukkoon liittämään vielä omansa.
Sentähden älkää koskaan perustako tätä kysymystä, kuten sanotte,
filosofiselle tahi niin sanotulle kristilliselle pohjalle; sen kautta
siirrytte vain yhä loitommas kysymyksen ratkaisusta.

Diakoni kuunteli tarkkaavaisesti eläintieteilijää, mietti ja kysyi:

-- Onko siveellinen laki, joka on ominainen jokaiselle ihmiselle,
filosofien keksimä, vai onko Jumala sen luonut samalla kuin ruumiinkin?

-- En tiedä. Mutta sanottu laki on siksi yleinen kaikille kansoille ja
aikakausille, että minusta näyttää kuin tulisi sitä pitää ihmiseen
elimellisesti kuuluvana. Se ei ole keksitty, vaan se on ja tulee
olemaan. Minä en sano, että sitä koskaan nähdään mikroskoopilla, mutta
sen elimellisen yhteyden todistaa jo silminnähtävyys: vakavaluontoiset
aivohäiriöt ja kaikki niin sanotut sielulliset taudit ilmenevät ennen
kaikkea siveellisen lain vääristelemisessä, mikäli minulle on tunnettua.

-- Hyvä on. Siis, samaten kuin vatsa tahtoo ruokaa, samaten siveellinen
tunto tahtoo, että rakastaisimme lähimmäisiämme. Eikö niin? Mutta
synnynnäinen luontomme asettuu itserakkaudesta omantunnon äänen ja
järjen kanssa vastahankaan, ja sentähden herää paljon vaikeasti
ratkaistavia kysymyksiä. Kenenkä puoleen meidän on käännyttävä
saadaksemme ratkaisun näihin kysymyksiin, ellette salli niitä perustaa
filosofiselle pohjalle?

-- Kääntykää niiden harvojen täsmällisten tietämysten puoleen, joita
meillä on. Luottakaa silminnähtävyyteen ja tosiasiain logiikkaan. Se on
tosin niukkaa, mutta sensijaan se ei ole niin horjuvaa ja vetelää kuin
filosofia. Siveellinen laki vaatii, se myönnettäköön, että rakastaisitte
ihmisiä. Entä sitten? Rakkauteen täytyy sisältyä, että poistatte kaiken
sen, mikä tavalla tahi toisella vahingoittaa ihmisiä ja uhkaa tuottaa
niille vaaraa nyt ja vastedes.

Tietomme ja silminnähtävyys sanovat teille, että ihmiskuntaa uhkaa vaara
siveellisesti ja ruumiillisesti epänormaalisten puolelta. Jos näin on,
niin taistelkaa epänormaalisia ihmisiä vastaan. Elleivät voimanne riitä
kohottamaan heitä normaali-ihmisten tasalle, niin riittää teillä voimia
ja taitoa tehdä heidät vaarattomiksi, siis hävittää heidät.

-- Siis on rakkaus siinä, että väkevän tulee voittaa heikko?

-- Epäilemättä.

-- Mutta väkeväthän ristiinnaulitsivat Herramme Jeesuksen Kristuksen! --
sanoi diakoni kiihkeästi.

-- Siinäpä se juuri onkin, etteivät häntä ristiinnaulinneet väkevät,
vaan heikot. Inhimillinen kulttuuri on heikontanut ja pyrkii tekemään
ihan tyhjäksi olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan; siitä
johtuu, että heikot ovat tavattomasti lisääntyneet ja päässeet väkevistä
voitolle. Kuvitelkaapa, että teidän onnistuisi juurruttaa mehiläisiin
humaanisia aatteita niiden ollessa muokkaamattomassa, alkeellisessa
tilassa. Mitä siitä seuraisi? Kuhnurit, jotka ovat tapettavat, jäisivät
eloon, söisivät hunajan ja alkaisivat turmella ja tappaa
naarasmehiläisiä -- ja tuloksena olisi, että heikot saisivat vallan
väkevistä ja viimemainitut huononisivat suvustaan. Aivan samaa tapahtuu
nykyisin ihmiskunnassa: heikot sortavat väkeviä. Villikansoilla, jotka
eivät vielä ole joutuneet kosketuksiin kulttuurin kanssa, kulkee
väkevin, viisain ja kaikkein siveellisin etumaisena; hän on päämies ja
käskijä. Mutta me kulttuuri-ihmiset olemme ristiinnaulinneet Kristuksen
ja ristiinnaulitsemme hänet yhä edelleen. Meiltä siis puuttuu jotakin...
Ja tämä "jokin" meidän on saatava itsessämme uudelleen eleille, muuten
ei tule loppua näistä väärinkäsityksistä.

-- Mutta minkä tunnusmerkin nojalla voitte eroittaa väkevät heikoista?

-- Tunnusmerkkeinä ovat tietäminen ja silminnähtävyys. Tuberkeli- ja
lymfaattiset sairaat tuntee heidän taudeistaan, siveettömät ja
mielenvikaiset taas teoistaan.

-- Mutta onhan mahdollista erehtyä?

-- Kyllä; mutta turhaa on pelätä jalkojen kastumista, jos kerran
vedentulva uhkaa.

-- Se on filosofiaa, -- huomautti diakoni naurahtaen.

-- Ei laisinkaan. Te olette siinä määrin seminaarillisen filosofianne
tärvelemä, että tahdotte kaikessa nähdä pelkästään sumua. Abstraktiset
tieteet, joita teidän nuori päänne on täyteen ahdettu, ovatkin
abstraktisia nimeltään juuri sentähden, että ne abstrahoivat, vetävät
järkenne pois silminnähtävyydestä. Katsokaa pirua suoraan silmiin, ja
jos hän on piru, niin sanokaa sitä myös piruksi älkääkä tuppautuko
Kantin tai Hegelin luo saadaksenne selityksiä.

Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: -- Kaksi kertaa
kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä
ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että
kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen
kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden
kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme
kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on
harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta,
raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä
nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai
saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista
mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme
vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta,
ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta... On siis
taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin
meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän
kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää
siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko:
"voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa
raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa
sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään
raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä
ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä
evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka
tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti
häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa
olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen
loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt
itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä
osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.

-- Voi teitä mokomaa! -- naurahti diakoni. -- Itse ette usko
Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?

-- Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin
te. Oh, diakoni, diakoni! -- naurahti eläintieteilijä, tarttui papin
vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:

-- No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?

-- Virka ei salli, muuten lähtisin.

-- Entä mitä merkitsee -- virka?

-- Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.

-- Oh, diakoni, diakoni, -- toisti von Coren nauraen.

-- Kuinka halusti keskustelen kanssanne.

-- Te sanotte, että teillä on usko, -- sanoi diakoni.

-- Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän
uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta
rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade
paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän
puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet
ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte,
ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin... Usko siirtää vuoriakin.
Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.

-- Niinpä niin... -- jatkoi hän. -- Te vain yhä opiskelette, tungette
merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette
kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun -- ja kuitenkin jää kaikki
paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana
sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan
joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin
niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.

-- Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?

-- Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin
pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.

Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja
eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.

-- Kaikki taitaa olla valmiina, -- virkkoi hän hengästyneenä. --
Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello
viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! -- jatkoi hän katsoen taivaalle. --
Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.

-- Sinä toivoakseni lähdet mukaan? -- kysyi von Coren.

-- Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani
lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.

Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.

-- Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! -- sanoi von Coren. -- Panen
vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen
rintaansa painettuna.

-- Mitä minä hänen luokseen? -- vastasi tohtori käyden hämille. -- Sitä
vielä!

Ennen auringon laskua hän oli monta kertaa kävellyt puistikkokatua
edestakaisin, toivoen kohtaavansa Lajevskin. Häntä hävetti taannoinen
kiivastumisensa ja sitä seurannut äkillinen hyvyydenpuuskansa. Hänen
olisi tehnyt mieli pyytää Lajevskilta anteeksi leikkisään tapaan, torua
häntä, tyynnytellä ja sanoa, että kaksintaistelu on raakalaisuuden
jäännös, mutta että itse sallimus on osoittanut heidät turvautumaan
kaksintaisteluun keinona sopiakseen keskenään; huomenna he, mitä
mainioimmat, syväjärkiset miehet kumpikin, ammuttuaan toisiaan kohtaan
laukauksen, antavat oikean arvon toinen toisensa jalomielisyydelle ja
tulevat ystäviksi. Mutta Lajevskia hän ei tavannutkaan.

-- Mitä minä hänen luokseen? -- toisti Samoilenko. -- En minä häntä
loukannut, vaan hän loukkasi minua. Sano, hyvä mies, minkätähden hän
niin hyökkäsi minun kimppuuni? Mitä pahaa minä hänelle olen tehnyt?
Tulen ruokailuhuoneeseen ja osaamatta aavistaa tuon taivaallista saan
vasten naamaani syytöksen: urkkija! Siinä ollaan! Sano, mistä se teillä
alkoi? Mitä sinä hänelle sanoit?

-- Sanoin hänelle, että hänen tilansa on toivoton. Ja minä olin
oikeassa. Ainoastaan rehelliset ja petkuttajat voivat selviytyä
millaisesta pulasta hyvänsä, mutta ne, jotka samalla tahtovat olla
rehellisiä ja petkuttajia, ovat auttamattomasti hukassa. Mutta, hyvät
herrat, kello on jo yksitoista, ja huomenna täytyy nousta aikaisin.

Äkkiä lehahti tuuli; se nostatti rantakadulla pölyä, pyöritti sitä
vihurissa, ja sen jylhään vonkunaan hukkui merenkin pauhina.

-- Tuulispää! -- sanoi diakoni. -- Täytyy lähteä, muuten ajaa poroa
silmät täyteen.

Liikkeelle lähdettyä Samoilenko huokasi ja virkkoi, pidellen kiinni
lakkiaan:

-- Ei taida minunkaan nukkumisestani tänä yönä mitään tulla.

-- Älä sinä ole rauhaton, -- sanoi eläintieteilijä naurahtaen. -- Voit
olla huoleti, kaksintaistelu ei pääty sen kummempaan. Lajevski kai ampuu
jalomielisesti ilmaan, hän ei juuri muuta kykenekään tekemään, minä taas
en ammu laisinkaan. Joutua oikeudessa syytteeseen Lajevskin tähden on
turhaa ajan hukkaa -- se leikki ei ole minkään veroinen. Toisekseen,
millainen edesvastuu on kaksintaistelusta säädetty?

-- Arestirangaistus, tahi jos vastapuoli kaatuu, enintään kolme vuotta
linnavankeutta.

-- Pietari-Paavalin linnassako?

-- Ei, luullakseni sotalinnassa.

-- Vaikka niin, mutta sietäisi tuota lurjusta läksyttää!

Takana meren selällä välähti salama ja valaisi hetkiseksi rakennusten
katot ja vuoret. Puistikkokadun kohdalla ystävät erosivat. Tohtorin
häivyttyä pimeään ja hänen askeltensa herettyä kuulumasta von Coren
huusi hänelle:

-- Kunpa ei ilma estäisi meitä huomenna!

-- Tokkopa vain! Mutta hyvä olisi, jos niin kävisi!

-- Hyvää yötä!

-- Mitä -- yötä? Mitä sanoit?

Myrskyn ja meren pauhinan ja ukkosen myllerryksen takia oli vaikea
erottaa sanoja.

-- Ei mitään! -- huusi eläintieteilijä ja riensi kotia.



XVII.


Jos hänet huomenaamulla tapetaan tai jos häntä pilkataan, annetaan hänen
pitää henkensä, niin hän joka tapauksessa on mennyttä miestä. Jos tämä
häväisty nainen epätoivosta ja häpeästä surmaa itsensä, tai jos hän jää
tänne kurjaa eloansa jatkamaan, on hänkin joka tapauksessa mennyttä...

Näin ajatteli Lajevski, istuessaan pöydän ääressä myöhään illalla ja yhä
vielä hieroen käsiään. Ikkuna tempautui äkkiä auki ja rämähti jälleen
kiinni, tuulenpuuska puhalsi huoneeseen ja lennätti papereita pöydältä.
Lajevski sulki ikkunan ja kumartui nostamaan papereita lattialta. Hän
tunsi ruumiissaan jotakin uutta, jotakin kömpelyyttä, jota ei ollut
ennen ollut, ja hänen liikkeensä tuntuivat hänestä itsestäänkin
oudoilta; hän asteli arasti, huitoi sivulle kyynärpäillään ja nyki
hartioitaan, ja istuuduttuaan pöydän ääreen hän alkoi jälleen hieroa
käsiään. Hänen ruumiinsa oli kadottanut joustavuutensa.

Kuoleman aattona täytyy kirjoittaa likeisimmille omaisille. Lajevski
muisti sen. Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapisevalla käsialalla:

"Rakas äiti!"

Hän tahtoi kirjoittaa äidille, että tämä laupiaan Jumalan nimessä, johon
hän uskoo, soisi turvaa ja lempeytensä lämmön säteilyä onnettomalle
naiselle, jonka kunnian hän oli riistänyt, yksinäiselle, köyhälle ja
heikolle, että hän unhottaisi ja antaisi anteeksi kaikki, kaikki,
kaikki, ja uhrillaan vaikkapa osaksikin sovittaisi poikansa julman
rikoksen; mutta hän muisti, kuinka äiti, lihava, ruumiikas vanha nainen,
pitsimyssy päässä, aamulla astuu ulos puutarhaan, jäljestä vanha
elättimuori, pikkunen pörrökoira sylissä, kuinka äiti huutaa valtiaan
äänellä puutarhurille ja rengille, ja kuinka ylpeät, kopeat olivatkaan
hänen kasvonsa, -- hän muisti sen ja vetäisi viivan piirtämänsä otsikon
yli.

Kaikissa kolmessa ikkunassa leimahti kirkas salama, ja sitten seurasi
korvia lukkoon lyövä pitkälti jyrisevä ukkosenisku, kaikuen ensinnä
kumeasti, mutta sitten ryskien ja jyskyen ja pauhaten niin voimakkaasti,
että ikkunanruudut tärisivät. Lajevski nousi, astui ikkunan ääreen ja
painoi otsansa ruutuun. Ulkona oli valtava, kaunis ukonilma.
Taivaanrannalla sinkoilivat salamat valkoisina vöinä yhtä mittaa
pilvistä mereen ja valaisivat laajalla alalla korkeita, mustia aaltoja.
Ja oikealla ja vasemmalla ja luultavasti talon päälläkin leimahteli
salamia.

-- Ukonilma! -- kuiskasi Lajevski; hän tunsi halua rukoilla jotakuta tai
jotakin, vaikkapa salamaa tai pilviä. -- Herttainen ukonilma!

Hän muisti, kuinka oli lapsena ukonilmalla juossut avopäin puutarhaan,
ja silloin häntä ajoi takaa kaksi valkotukkaista sinisilmäistä tyttöstä,
ja heidät kasteli sade; tytöt nauroivat ihastuksissaan, mutta kun
jyrähti kova ukkonen, painautuivat tyttöset turvallisesti hänen
kupeeseensa, hän risti silmiään ja luki kiireimmän kautta: "Pyhä, pyhä,
pyhä..." Oi, minne hävisitte, mihin meren syvyyteen hukuitte te kauniin,
puhtaan elämän alkiot? Ukonilmaa hän ei enää pelkää, luontoa hän ei
rakasta, Jumalaa ei hänellä ole, kaikki luottavaiset tytöt, joita hän
jolloinkin on tuntenut, ovat hän ja hänen ikätoverinsa saattaneet
hunningolle, kotinsa puutarhaan hän ei koko elämänsä aikana ole
istuttanut ainoatakaan puuta eikä kasvattanut siellä ainoatakaan ruohoa,
ja eläen elävien keskellä hän ei ole pelastanut ainoatakaan kärpästä,
vaan ainoastaan hävittänyt, turmellut ja valehdellut, valehdellut...

"Mikä menneisyydessäni onkaan vapaata paheesta?" kysyi hän itseltään,
kokien tarttua johonkin valoisaan muistelmaan, niinkuin kuiluun suistuva
takertuu pensaisiin.

Kimnaasi? Yliopisto? Mutta se on petosta. Hän oli opiskellut huonosti ja
unhottanut senkin, mitä oli oppinut. Yhteiskunnan palvelus? Sekin on
petosta, sillä virka-ajallaan hän ei mitään tehnyt, nautti palkkaa
ilmaiseksi, ja hänen palveluksensa oli häpeällistä valtionvarojen
varastamista, josta ei jouduta syytteeseen.

Totuus oli hänelle tarpeeton eikä hän sitä etsinyt, hänen omatuntonsa,
paheen ja valheen lumoamana, nukkui tai oli ääneti; ihan kuin vieraana
tai toisesta kiertotähdestä lainattuna hän ei ottanut osaa ihmisten
yleiseen elämään, oli kylmäkiskoinen heidän kärsimyksiään, aatteitaan,
uskontoaan, tietojaan, etsimistään, taisteluitaan kohtaan, ei puhunut
ihmisille ainoatakaan hyvää sanaa, ei ollut kirjoittanut ainoatakaan
hyödyllistä tai kehnoa riviä, ei ollut tehnyt ihmisille penninkään
edestä hyvää, vaan ainoastaan söi heidän leipäänsä, joi heidän
viiniänsä, viekoitteli heidän vaimojaan, eli heidän ajatuksillaan sekä
puolustaakseen heidän ja oman itsensä edessä halveksittavaa
loiselämäänsä koetti aina esiintyä sen muotoisena kuin olisi heitä
korkeampi ja parempi. Valhe, valhe ja valhe...

Hän muisti selvästi sen, mitä oli illalla nähnyt Myridovin talossa, ja
hänen oli inhosta ja ikävästä tuskastuttavan tukala olla. Kirilin ja
Atshmianov ovat ilettävät, mutta hehän vain jatkoivat sitä, mitä hän oli
aloittanut; he ovat hänen rikostovereitaan ja oppilaitaan. Nuorelta,
heikolta naiselta, joka luotti häneen enemmän kuin veljeen, hän oli
riistänyt miehen, tuttavapiirin ja kotiseudun ja kuljettanut hänet tänne
-- paahteeseen, kuumetaudin helmaan ja ikävään: päivästä päivään oli
naisen täytynyt itsessään kuvastaa hänen joutilaisuuttaan,
paheellisuuttaan ja valheellisuuttaan -- ja tämä, vain tämä täytti hänen
elämänsä, tuon heikon, hauraan, kurjan; sitten hän oli saanut tästä
naisesta kyllänsä, oli alkanut häntä vihata, mutta ei ollut kylliksi
miehekäs hylkäämään, vaan koetti yhä lujemmin kietoa hänet valheillaan
ikäänkuin hämähäkinverkkoon... Lopun tekivät sitten nämä ihmiset.

Lajevski milloin istuutui pöydän ääreen, milloin astui ikkunaan; milloin
hän sammutti kynttilän, milloin taas sytytti sen. Hän kirosi itseään
ääneen, itki, vaikeroi, pyysi anteeksi; monta kertaa hän oli
epätoivoissaan juossut pöydän luo ja kirjoittanut: "Rakas äiti!"

Paitsi äitiä ei hänellä ollut ketään muita omaisia tai läheisiä: mutta
kuinka voi äiti auttaa häntä? Ja missä hän on? Hän tahtoi juosta
Nadeshda Feodorovnan luo langetaksensa hänen jalkojensa juureen,
suudellakseen hänen käsiään ja jalkojaan, rukoillakseen anteeksi, mutta
Nadeshda Feodorovna oli hänen uhrinsa ja herätti hänessä pelkoa, kuin
makaisi jo ruumiina.

-- Hukkaan mennyt elämä! -- jupisi hän hieroen käsiään. -- Miksi olen
vielä elossa, oi, Jumala!...

Hän sysäsi taivaalta alas himmeän tähtensä, se putosi ja sen jälki
peittyi pimeään yöhön; se ei enää palaa taivaalle, sillä elämä annetaan
vain yhden kerran eikä uudistu Jos voisi palauttaa menneet päivät ja
vuodet, korvaisi hän valheen totuudella, joutilaisuuden
työteliäisyydellä, ikävän riemulla, palauttaisi puhtauden niille, joilta
oli sen riistänyt, löytäisi Jumalan ja totuuden, mutta se on yhtä
mahdotonta kuin palauttaa pudonnut tähti takaisin taivaalle. Ja
sentähden, että se on mahdotonta, hän joutui epätoivoon. Ukonilman
tauottua hän istui avonaisen ikkunan luona ja ajatteli tyynesti, kuinka
hänen käy. Von Coren arvatenkin surmaa hänet. Tämän miehen selvä
maailmankatsomus sallii heikkojen ja kelvottomien hävittämisen; jos se
ratkaisevalla hetkellä pettäisi, auttavat häntä viha ja inhontunne,
jollaisia Lajevski hänessä herätti. Jos ei luoti osu, tahi jos von
Coren, pilkatakseen vihattua vastustajaa, vain haavoittaa häntä tai
ampuu ilmaan, mitä silloin on tehtävä? Minne pitää lähteä?

-- Pietariinko? -- kysyi itseltään Lajevski. -- Mutta se olisi kiroamani
entisen elämän uudestaan alkamista. Ja joka tavoittelee pelastusta
muuttamalla paikasta toiseen kuin muuttolintu, ei saavuta mitään, sillä
maa on hänelle kaikkialla samanlainen. Etsisikö pelastusta ihmisistä?
Mutta kenestä ja miten? Samoilenkon hyvyys ja jalomielisyys tarjoavat
yhtä vähän pelastusta kuin diakonin naurunherkkyys tahi von Corenin
viha. Pelastus on etsittävä vain omasta itsestään, ja ellei sitä löydä,
niin miksi hukata aikaa, on päätettävä päivänsä, siinä kaikki...

Kuului ajoneuvojen tärinää. Alkoi jo sarastaa. Rattaat ajoivat ohi
pyöräin naristessa märässä hiekassa, ja pysähtyivät talon kohdalle.
Siellä oli kaksi miestä.

-- Odottakaa, minä tulen heti! -- sanoi heille Lajevski ikkunasta. --
Minä en nuku. Joko on aika?

-- Jo. Kello on neljä. Ennenkuin ehdimme perille...

Lajevski puki ylleen päällystakin ja hatun, pisti taskuunsa savukkeita
ja pysähtyi miettiväisenä; hänestä näytti kuin olisi vielä pitänyt tehdä
jotakin. Kadulla puhelivat sekundantit hiljaa keskenään ja hevoset
korskuivat, ja nämä äänet varhaisena, kosteana aamuna, kun kaikki vielä
nukkuivat ja päivä tuskin sarasti taivaalla, täyttivät Lajevskin sydämen
pahan aavistuksen kaltaisella alakuloisuudella. Hän seisoi hetkisen
mietteissään ja meni makuuhuoneeseen.

Nadeshda Feodorovna makasi vuoteessa pitkänään, matkavaippa korvissa;
hän ei liikkunut, vaan oli varsinkin päänsä puolesta egyptiläisen
muumion kaltainen. Katsoessaan häneen Lajevski pyysi ajatuksissaan
häneltä anteeksi ja ajatteli, että ellei taivas ole tyhjä ja siellä
todellakin on Jumala, hän kyllä suojelee Nadeshda Feodorovnaa; ellei
Jumalaa ole, niin hukkukoon Nadeshdakin, -- eihän kannata elää.

Äkkiä Nadeshda Feodorovna kavahti istualleen vuoteessa. Kohottaen
kalpeat kasvonsa ja katsoen peloissaan Lajevskiin hän kysyi:

-- Sinäkö se olet? Joko ukonilma on tauonnut?

-- Jo.

Nadeshda Feodorovna muisti, painoi molemmat kädet kasvoilleen ja vavahti
koko ruumiissaan.

-- Kuinka minun on raskasta! -- virkkoi hän. -- Jospa tietäisit, kuinka
minun on raskasta! Minä odotin, että tappaisit minut tai ajaisit pois
kotoa sateeseen ja ukonilmaan, mutta sinä vitkastelet ... vitkastelet...

Lajevski syleili rajusti Nadeshda Feodorovnaa, suuteli hänen polviaan ja
käsiään ja sitten, kun Nadeshda Feodorovna jotakin sanoa lepersi ja
värisi muistellessaan, silitteli hän hänen tukkaansa ja katsoen häntä
kasvoihin ymmärsi, että tämä onneton, rikollinen nainen on ainoa hänelle
läheinen, rakas ja korvaamaton ihminen.

Kun hän ulos tultuaan nousi rattaille, toivoi hän palaavansa elävänä
kotiin.



XVIII.


Diakoni nousi, pukeutui, tarttui paksuun, mykyräiseen kävelykeppiinsä ja
poistui melua synnyttämättä asunnostaan. Oli pimeä, ja ensi hetkinä ei
diakoni katua astuessaan nähnyt edes valkoista kävelykeppiäänkään;
taivaalla ei ollut ainoatakaan tähteä, ja näytti siltä kuin taas olisi
ollut tulossa sade. Tuoksui märälle hiekalle ja merelle.

"Kunpa eivät tshetshentsit hyökkäisi niskaan", ajatteli diakoni,
kuullessaan kuinka hänen keppinsä kolkahteli kivikatuun ja kuinka
räikeästi ja yksinäisesti tämä kolkahtelu kaikui yön hiljaisuudessa.

Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tietäkin ja
kävelykeppinsä; mustalla taivaalla alkoi paikka paikoin näkyä sameita
täpliä, ja ennen pitkää pilkahti näkyviin yksi tähti ja vilkutti arasti
toista silmäänsä. Diakoni kulki korkeaa kivikkoista rantaa pitkin eikä
nähnyt merta; se nukkui alempana, ja sen näkymättömät laineet
loiskahtelivat veltosti ja raskaasti rantaan ikäänkuin huokaisten: uh!
Ja kuinka verkkaan! Loiskahti yksi laine, diakoni ennätti lukea
kahdeksan askelta, sitten loiskahti toinen, kuuden askelen perästä
kolmas. Muuten ei voinut nähdä mitään, ja pimeässä kuului meren veltto,
uninen pauhina, henkäili äärettömän kaukainen, ajatukselta salattu aika,
jolloin Jumala liikkui kaaoksen yllä.

Diakonista alkoi tuntua kaamealta. Hän ajatteli sitä, että kunpa Jumala
ei rankaisisi häntä, vaikka hän pitää seuraa epäuskoisten kanssa,
vieläpä menee katsomaan heidän kaksintaisteluaan. Kaksintaistelu kyllä
tulee olemaan leikinasia, veretön, naurettava, mutta kuinka olikaan --
se on pakanallinen nähtävä eikä hengenmiehen ole soveliasta olla siinä
läsnä. Hän pysähtyi ja ajatteli: kääntyisinköhän takaisin? Mutta
voimakas, levoton uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän kulki edemmäs.

"Vaikka epäuskoisiakin, he ovat sittenkin hyviä ihmisiä ja pelastuvat",
lohdutti hän itseään. -- Pelastuvat varmasti! -- lausui hän ääneen,
sytyttäen savukkeen.

Millä mitalla on ihmisten ansioita mitattava, jotta heitä voisi
arvostella oikein? Diakoni muisti vihamiehensä, hengellisen opiston
johtajan, joka kylläkin uskoi jumalaan, ei otellut kaksintaisteluissa ja
eli siveydessä, mutta joka jolloinkin oli antanut diakonille
hiekansekaista leipää syödä sekä kerran ollut reväistä häneltä korvan
irti. Jos kerran ihmiselämä on säännöstelty niin mutkattomasti, että
tätä julmaa, epärehellistä johtajaa, joka varasti valtion jauhoja,
kaikki kunnioittivat ja rukoilivat opistossa hänen terveytensä ja
pelastuksensa puolesta, niin onko silloin oikein karttaa sellaisia
ihmisiä kuin von Corenia ja Lajevskia vain siitä syystä, että he ovat
epäuskoisia? Diakoni ryhtyi ratkaisemaan tätä kysymystä, mutta muisti
samassa Samoilenkon naurettavan muodon tänään, ja se katkaisi hänen
ajatusjuoksunsa. Kuinka paljon huomenna tullaan nauramaan! Diakoni
kuvitteli, kuinka hän istuutuu pensaan juurelle katselemaan, ja kun von
Coren huomenna päivällispöydässä alkaa kehua, niin hän, diakoni, nauraen
kertoo hänelle kaikki kaksintaistelun yksityiskohdat.

"Mistä te kaikki tiedätte?" kysyy eläintieteilijä. -- "Siinäpä se juuri
onkin. Kotona olen kyyhöttänyt ja tiedän kumminkin."

Hyvä olisi kuvata kaksintaistelu naurettavassa muodossa. Appi lukisi ja
nauraisi, apelle ei ole pajunköyttä syöttäminen, pitää kertoa vain tai
kirjoittaa jotakin naurettavaa.

Aukeni eteen Keltaojan laakso. Sateesta oja oli paisunut leveämmäksi ja
käynyt vuolaammaksi eikä se enää kohissut kuin ennen, nyt se oikein
ärjyi. Aamu alkoi sarastaa. Harmaa, valju aamu ja pilvet, jotka kiitivät
länttä kohden tavoittaakseen ukkospilven ja vuoret, sumun ympäröimät, ja
märät puut -- kaikki näytti diakonista rumalta ja äkäiseltä. Hän pesi
kasvonsa ojassa, luki aamurukouksen, ja hänen teki mieli teetä ja
lämpimiä munkkeja hapankerman kera, joita appelassa joka aamu
tarjottiin. Muistipa hän vaimonsakin sekä "Mennyt" nimisen kappaleen,
jota hän soitti pianolla. Millainen nainen hän oikeastaan on? Diakonin
tutustuttivat häneen, kihlasivat ja naittivat yhdessä viikossa;
elettyään vaimonsa kanssa vajaan kuukauden hänet määrättiin tänne
virantekoon, joten ei vielä ollut päässyt selville, millainen ihminen
hänen vaimonsa on. Ilman häntä tuntuu olo kuitenkin ikävältä.

"Pitääpä kirjoittaa hänelle pikkuinen kirje..." tuumi hän.

Tataarin mökin katolla oli lippu sateesta liuonnut ja riippui rentona,
ja itse mökki märkine kattoineen näytti matalammalta ja pimeämmältä kuin
ennen. Oven edustalla oli kaksipyöräiset rattaat; Kerbalai, pari
abhasialaista ja nuori tataarilaisnainen roimahousuissa, luultavasti
Kerbalain vaimo tai tytär, kantoivat kapakasta ulos säkkejä ja nostivat
ne rattaille maissiolkien päälle. Rattaiden vieressä seisoi päät
painuksissa pari aasia. Pantuaan säkit rattaille abhasialaiset ja
tataarilaisnainen rupesivat peittämään kuormaa oljilla ja Kerbalai
kaikella kiireellä valjastamaan aaseja.

"Salakuljetustavaraa kaiketi", ajatteli diakoni.

Tuossa makasi viimekertainen tuulenkaatama puukin, tuossa musta laikka
osoittamassa nuotion paikkaa. Muistui mieleen kekkerit kaikkine
yksityiskohtineen, tuli, abhasialaisten laulu, mieluiset haaveet
piispanvirasta ja kirkollisesta kulkueesta... Musta oja oli sateesta
käynyt leveämmäksi ja mustemmaksi. Diakoni astui varovasti ojan poikki
huojuvaa siltaa myöten, jota jo likaiset laineet harjoillaan
pyyhkielivät, ja kiipesi portaita myöten kuivuuvajaan.

"Erinomainen pää!" ajatteli hän laskeutuen pitkäkseen oljille ja
muistellen von Corenia. -- "Selvä pää, suokoon Jumala terveyttä.
Julmuutta vain hänessä on..."

Minkätähden hän vihaa Lajevskia ja tämä häntä? Minkätähden he ryhtyvät
kaksintaisteluun? Jos he olisivat lapsuudesta asti tunteneet sellaista
puutetta kuin diakoni, jos heidät olisi kasvatettu raakojen, sydämeltään
tylyjen, voitonahnasten, leipäpalasta soimaavien, käytökseltään
töykeiden ja epähienojen, lattialle syljeskelevien, päivällispöydässä ja
rukouksen aikana röyhtäisevien seassa, jos heitä ei olisi lapsuudesta
pitäen hemmoiteltu elämän mukavuuksilla ja valittujen ihmisten seuralla,
niin kuinka kiinteästi he liittyisivätkään toinen toiseensa, kuinka
mielellään antaisivatkaan toisilleen anteeksi molemminpuoliset
puutteensa ja pitäisivät arvossa sitä, mitä heissä kummassakin on. Onhan
ulkonaisestikin siivoja ihmisiä niin kovin vähän maailmassa! Tosin
Lajevski oli tolkuton, irstas, eriskummainen, mutta eihän hän varasta,
ei sylkeä lopsauta lattialle, ei morkkaa vaimoaan: "halkeat, mutta työtä
et tahdo tehdä", ei pieksisi lapsia ohjaksilla eikä syöttäisi
palkollisille haisevaa silavaa -- eikö siinä jo kyllin, jotta häneen
voisi suhtautua suopeasti? Sitäpaitsi hän ensi sijassa itse kärsii
puutteellisuuksistaan, kuten sairas haavoistaan. Sen sijaan, että
ikävissään ja joidenkin väärinkäsitysten johdosta etsitään toinen
toisessaan rappeutumista, sukupuuttoon kuolemista, perinnöllisyyttä ynnä
muuta, mikä on vähän ymmärrettävää, niin eikö heidän olisi parempi
laskeutua alemmas ja suunnata viha ja kiukku sinne, missä kokonaiset
kadut kaikuvat törkeän raakuuden, voitonpyynnön, soimausten,
saastaisuuden, sättimisten, naisten kirkunan kamalasta sekamelskasta...

Rattaiden jyrinä keskeytti diakonin ajatukset. Hän katsahti ulos ovesta
ja näki ajoneuvoissa kolme miestä: Lajevskin, Sheshkovskin sekä
posti- ja lennätinkonttorin päällikön.

-- Seis! -- sanoi Sheshkovski.

Kaikki kolme kömpivät maahan ja katsoivat toinen toiseensa.

-- Heitä ei vielä ole, -- virkkoi Sheshkovski ja pudisteli päältään
likaa. -- No entä sitten? Kun kerran asia on tällainen, niin etsitään
sopiva paikka. Tässä ei mahdu edes kääntymään.

He kulkivat kauemmas jokea ylöspäin ja häipyivät pian näkyvistä.
Tataarilaiskuski istuutui rattaille, kallisti päänsä olkapäätä vasten ja
nukkui. Odotettuaan kymmenisen minuuttia diakoni tuli ulos kuivuuvajasta
ja otettuaan päästään mustan huopahatun, ettei häntä huomattaisi, lähti
kyyryksissä ja ympärilleen vilkuillen hiipimään rantaa pitkin pensaiden
ja maissisarkojen välitse; puista ja pensaista rapisi hänen päälleen
suuria vesipisaroita, ruoho ja maissi olivat märkiä.

-- Rietasta! -- jupisi hän, kokoillen märkiä ja likaisia helmojaan. --
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt.

Kohta hän kuuli ääniä ja näki ihmisiä. Lajevski asteli, kädet
hihansuihin työnnettyinä ja kumaraisena, kiivaasti edestakaisin
saranreunaa pitkin; hänen sekundanttinsa seisoivat joen rannalla ja
kiersivät paperista savukkeita.

"Kummallista..." ajatteli diakoni, oudoksuen Lajevskin astuntaa. --
"Ihan kuin ukko."

-- Kuinka epäkohteliasta heidän puoleltaan! -- sanoi postivirkamies,
katsoen kelloa. -- Myöhästyminen saattanee olla oppineiden kannalta
hyvinkin kiitettävä asia, mutta minusta se on sikamaista.

Sheshkovski, paksu, mustapartainen, mies kuunteli ja virkkoi:

-- Jo kuuluvat tulevan!



XIX.


Ensi kerran eläissäni näen! Kuinka ihanaa! -- sanoi von Coren, tullen
näkyviin kedolla ja ojentaen molemmat kätensä itää kohti. --
Katsokaahan: vihreitä säteitä!

Idässä vuorten takaa sojotti kaksi vihreätä sädettä, ja se oli
todellakin hyvin kaunista. Aurinko teki nousuaan.

-- Päivää! -- jatkoi eläintieteilijä, nyökäyttäen päätään Lajevskin
sekundanteille. -- En kai myöhästynyt?

Häntä seurasivat hänen sekundanttinsa, kaksi hyvin nuorta yhdenkokoista
upseeria, Boiko ja Govorovski, yllä valkoiset sotilasmekot, sekä laiha,
juro tohtori Ustimovitsh, joka toisessa kädessä kantoi jotakin myttyä,
toista piti selkänsä takana: tapansa mukaan hänellä oli kävelykeppi
ojennettuna pitkin selkää. Laskien mytyn maahan ja tervehtimättä ketään,
hän pani toisenkin kätensä selän taakse ja alkoi astella edestakaisin.

Lajevski tunsi uupumusta ja pahaa oloa kuten ihminen, joka vähän ajan
perästä mahdollisesti on kuoleman oma ja sentähden herättää yleistä
huomiota. Hän olisi suonut, että hänet tapettaisiin niin pian kuin
suinkin tai vietäisiin kotiin. Hän näki nyt auringonnousun ensimmäisen
kerran eläissään; tämä varhainen aamu, vihreät säteet ja kosteus ynnä
miehet märkine saappaineen näyttivät liikanaisilta hänen elämässään,
tarpeettomilta, ja vaivasivat häntä; kaikella tällä ei ollut
minkäänlaista yhteyttä eletyn yön, hänen ajatustensa ja
syyllisyydentuntonsa kanssa, ja sentähden hän olisi kernaasti lähtenyt
pois kaksintaistelua odottamatta.

Von Coren oli huomattavasti kiihtynyt ja koetti salata sitä, ollen
panevinaan kaikkein enimmin huomiota vihreisiin säteisiin. Sekundantit
olivat hämillään ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin kysyen, mitä
varten he ovat täällä ja mitä heidän on tehtävä.

-- Minusta näyttää, herrat, ettei meillä ole syytä mennä tästä
edemmäksi, -- virkkoi Sheshkovski. -- Sopiihan tässäkin.

-- Kyllä tietenkin, -- myönsi von Coren.

Seurasi vaitiolo. Ustimovitsh käveli edestakaisin, kääntyi äkkiä
Lajevskin puoleen ja sanoi puoliääneen, puhuen vasten hänen kasvojaan:

-- Ei kai vielä ole ehditty ilmoittaa teille minun ehtojani. Kumpikin
riitapuoli maksaa minulle 15 ruplaa, mutta jos toinen kaatuu, maksaa
eloonjäänyt koko summan 30 ruplaa.

Lajevski oli ennestään tuttu tämän miehen kanssa, mutta nyt vasta hän
ensi kerran selvästi näki hänen sameat silmänsä, karheat viiksensä ja
laihan, keuhkotautisen kaulansa: koronkiskuri, mutta ei tohtori! Hänen
hengityksellään oli vastenmielinen lihan haju.

"Pitäähän olla kaikenlaisia ihmisiä maailmassa", ajatteli Lajevski ja
vastasi:

-- Hyvä on.

Tohtori nyökkäsi ja alkoi jälleen astella, ja ilmeistä oli, ettei hän
laisinkaan välittänyt rahasta, vaan oli esittänyt asian pelkästä vihasta
heitä vastaan. Kaikki tunsivat, että oli jo aika aloittaa tai lopettaa
se, mikä oli jo aloitettu, mutta eivät kuitenkaan aloittaneet eivätkä
lopettaneet, vaan käyskentelivät, seisoivat ja polttelivat. Nuoret
upseerit, jotka ensi kerran eläissään olivat läsnä kaksintaistelussa,
eivät nytkään paljoa uskoneet tähän siviilimiesten heidän mielestään
tarpeettomaan kaksintaisteluun, tarkastelivat huolellisesti
palttinamekkojaan ja silittelivät hihoja. Sheshkovski lähestyi heitä ja
virkkoi hiljaa:

-- Herrat, meidän täytyy koettaa kaikkia keinoja estääksemme tämän
kaksintaistelun. Täytyy sovittaa heidät.

Hän punastui ja jatkoi:

-- Eilen kävi Kirilin luonani ja valitti, että Lajevski oli tavannut
hänet Nadeshda Feodorovnan seurassa ja sen semmoista.

-- Niin, sen olemme mekin kuulleet, -- lausui Boiko.

-- Siinä sen näette... Lajevskilla vapisevat kädet ja niin edespäin...
Hänessä ei ole miestä kohottamaan asetta. Kaksintaistelu häntä vastaan
on yhtä epäinhimillinen kuin taistelu juopunutta tai lavantautista
vastaan. Ellei sovintoa saada aikaan, on taistelu, hyvät herrat, ainakin
lykättävä, vai mitä... Tämä on sellaista pirun hommaa, etten viitsisi
nähdä.

-- Puhukaa siitä von Corenille.

-- Minä en tiedä kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä välitä
tietääkään; hän voisi luulla, että Lajevski on alkanut pelätä ja
lähettänyt minut hänen luokseen. Mutta luulkoon mitä hyvänsä, minä
sittenkin puhun hänelle.

Sheshkovski suuntasi askelensa epävarmasti ja hieman ontuen, ikäänkuin
toinen jalka olisi puutunut, von Corenia kohden, ja hänen astuessaan ja
rykiessään huokui koko hänen olentonsa laiskuutta.

-- Kuulkaas, mitä minun on sanottava teille, herraseni, -- aloitti hän
ja tähysteli tarkasti eläintieteilijän paidan kuvioita. -- Se on meidän
keskeistä... Minä en tunne kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä
niistä välitäkään, ja nyt minä puhun -- en sekundanttina, tahtoisin
sanoa, vaan ihmisenä ja niin edespäin.

-- No niin, mitä?

-- Kun sekundantit kehoittavat sopimaan, ei heitä tavallisesti kuulla,
vaan katsotaan heidän välitystarjoustaan pelkäksi muodollisuudeksi.
Itserakkaus ja niin edespäin. Mutta nyt minä nöyrimmin pyydän teitä
kiinnittämään huomiotanne Ivan Andreitshiin. Hän ei tänään ole
normaalitilassa, ei ole täydessä järjessään, niin sanoakseni, kurjan
näköinen. Hänelle on tapahtunut onnettomuus. En voi suvaita juoruja, --
Sheshkovski punastui ja vilkaisi taaksensa, -- mutta koska on hankkeissa
kaksintaistelu, katson tarpeelliseksi ilmoittaa teille. Eilen illalla
hän Myridovin talossa yllätti naisensa ... erään mieshenkilön seurassa.

-- Ilettävää! -- jupisi eläintieteilijä, kalpeni, rypisti otsaansa ja
sylkäistä läiskäytti: -- Hyi!

Hänen alahuulensa vavahti; hän loittoni Sheshkovskin luota, tahtomatta
kuulla enempää, ja ikäänkuin hän vahingossa olisi saanut suuhunsa
jotakin kitkerää, hän taaskin sylkäistä läiskäytti ja katsahti
vihamielisesti ensi kerran koko aamuna Lajevskiin. Hänen kiihtymyksensä
ja paha olonsa olivat haihtuneet; nyt hän ravisti päätään ja sanoi
kovaa:

-- Hyvät herrat, mitä me enää odotamme? Miksi emme ala jo?

Sheshkovski ja upseerit katsahtivat toisiinsa ja ensinmainittu kohautti
olkapäitään.

-- Herrat! -- sanoi hän kovalla äänellä, kääntymättä erikoisesti
kenenkään puoleen. -- Herrat! Me kehoitamme teitä sopimaan.

-- Lopettakaamme pikemmin nämä muodollisuudet, -- lausui von Coren. --
Sovinnosta on jo puhuttu. Mikä on seuraava muodollisuus? Pitäisihän
koettaa joutua, herrat, muuten aika käy täpäräksi.

-- Me pysymme sittenkin vaatimuksessamme, että koettaisitte sopia, --
sanoi Sheshkovski syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä kuin ihminen, jonka
täytyy sekaantua vieraisiin asioihin; hän kävi punaiseksi, pani käden
sydämelleen ja jatkoi: -- Herrat, me emme huomaa johdonmukaista yhteyttä
loukkauksen ja kaksintaistelun välillä. Loukkauksella, jonka joskus
inhimillisestä heikkoudesta aikaansaamme toinen toisellemme, ja
kaksintaistelulla ei ole mitään yhteistä. Me olemme yliopiston käyneitä,
sivistyneitä miehiä, ja tietysti näette itsekin, että kaksintaistelu on
vain vanhentunut, tyhjä muodollisuus ja niin edespäin. Me otamme sen
ainakin siltä kannalta, muuten emme olisi tänne tulleet, koska emme voi
sallia, että ihmiset meidän läsnäollessamme ampuisivat toisiaan ja niin
edespäin. -- Sheshkovski pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi: -- Tehkää nyt
siis, herrat, loppu erimielisyydestänne, ojentakaa toinen toisellenne
kättä ja lähdetään kotiin juomaan sovinnon malja.

Von Coren oli vaiti. Lajevski, huomattuaan, että häneen katsotaan,
virkkoi:

-- Minulla ei ole mitään Nikolai Vasiljitshiä vastaan. Jos hän katsoo
minun olevan syyllisen, olen valmis pyytämään häneltä anteeksi.

Von Coren otti pahastuakseen.

-- Nähtävästi, hyvät herrat, -- sanoi hän, -- teille olisi mieluista,
että herra Lajevski palaisi kotiin ylevämielisenä ja ritarina, mutta
minä en voi hankkia teille tai hänelle sitä mielihyvää. Ei olisi ollut
syytä nousta varhain ja matkata kaupungista kymmenen virstaa ainoastaan
sen vuoksi, että olisi voitu juoda sovinnon malja, haukata päälle ja
selittää minulle, että kaksintaistelu on vanhentunut muodollisuus.
Kaksintaistelu on kaksintaistelu, eikä sitä ole tehtävä sen
järjettömämmäksi ja valheellisemmaksi kuin se itsessään on. Minä tahdon
taistella!

Seurasi hiljaisuus. Upseeri Boiko otti laatikosta kaksi pistoolia:
toinen annettiin von Corenille, toinen Lajevskille, ja sitten seurasi
hämminki, joka kotvaksi aikaa tuotti huvia eläintieteilijälle ja
sekundanteille. Kävi näet ilmi, ettei kukaan läsnäolijoista ollut
koskaan eläissään ollut mukana kaksintaistelussa eikä varmasti tietänyt,
kuinka pitää asettua ja mitä sekundanttien on sanottava ja tehtävä.
Mutta sitten Boiko muisti ja alkoi huulet hymyssä selittää.

-- Herrat, kuka muistaa, miten sitä Lermontov kuvaa? -- kysyi von Coren
nauraen. -- Turgenjevilla myöskin Basarov vaihtaa laukauksia jonkun
kanssa...

-- Mitä siinä on muistelemista, -- sanoi Ustimovitsh kärsimättömäsi ja
pysähtyi. -- Mitatkaa välimatka -- siinä kaikki.

Ja hän harppasi pari kolme kertaa ikäänkuin näyttääkseen, kuinka on
mitattava. Boiko luki askelet, ja hänen toverinsa veti miekan tupesta ja
piirsi maahan päätekohtiin rajaviivat.

Riitamiehet asettuivat paikoilleen yleisen äänettömyyden vallitessa.

"Myyrät", muisti diakoni kyyröttäessään pensaassa.

Taas Sheshkovski puhui jotakin, ja taas selitti jotakin Boiko, mutta
Lajevski ei kuullut mitään tai oikeammin sanoen kuuli, mutta ei mitään
ymmärtänyt. Kun tuli aika, viritti hän hanan ja kohotti raskasta, kylmää
pistooliaan suu ylöspäin. Hän oli unohtanut avata päällyshuttunsa napit,
ja häntä ahdisti olkapäästä ja kainalosta, käsivarsi kohosi niin
vastahakoisesti kuin olisi hiha ommeltu lakkipellistä. Hän muisti
eilisen vihansa tuota mustapintaista otsaa ja kiharatukkaa vastaan ja
ajatteli, ettei hän edes eilenkään, kovan suuttumuksensa ja vihansa
hetkellä, olisi voinut ampua ihmiseen. Peläten, että luoti vahingossa
voisi sattua von Coreniin, hän kohotti pistoolia yhä ylemmäs ja tajusi,
että tämä liian ilmeinen jalomielisyys ei ole hienotuntoista eikä
ylevää, mutta toisin hän ei voinut eikä tahtonut. Katsoessaan von
Corenin kalpeihin, pilkallisesti hymyileviin kasvoihin, jotka ilmaisivat
hänen olleen jo alusta saakka siinä varmassa uskossa, että hänen
vastustajansa ampuisi ilmaan, Lajevski ajatteli, että tuossa paikassa,
Jumalan kiitos, kaikki loppuu ja että tarvitsee vain hiukan kovemmin
painaa liipasinta...

Potkaisi kovasti olkapäähän, pamahti laukaus, ja vuorilta vastasi kaiku:
poks-poks!

Von Coren viritti vuorostaan hanan ja katsahti Ustimovitshin puoleen,
joka edelleen kulki edestakaisin, kädet selän takana ja kiinnittämättä
huomiota mihinkään.

-- Tohtori, -- virkkoi eläintieteilijä, -- minä pyydän, älkää liikkuko
edestakaisin kuin heiluri. Se panee silmäni kipenöimään.

Tohtori pysähtyi. Von Coren alkoi tähdätä Lajevskiin.

"Nyt tulee loppu!" ajatteli Lajevski.

Suoraan kasvoja kohden suunnattu pistoolinsuu, vihan ja ylenkatseen
ilmaus von Corenin asennossa ja koko olemuksessa ja tämä murha, jonka
kunnon mies on aikeissa tehdä näin keskellä päivää kunnon ihmisten
läsnäollessa, ynnä tämä hiljaisuus ja tuntematon voima, joka pakottaa
Lajevskin seisomaan paikallaan, estäen häntä juoksemasta pakoon --
kuinka kaikki tämä on salaperäistä ja käsittämätöntä ja hirveää! Aika,
joka von Corenilta meni tähdätessä, tuntui Lajevskista pitemmältä kuin
yökausi. Hän katsoi rukoilevasti sekundantteihin; nämä eivät
hievahtaneetkaan ja olivat kalpeat.

"Ammu sukkelammin!" ajatteli Lajevski ja tunsi, että hänen kalpeiden,
värisevien, säälittävien kasvojensa täytyy herättää von Corenissa yhä
enemmän vihaa.

"Minä surmaan hänet tuossa paikassa", ajatteli von Coren, tähdäten
otsaan ja tunnustellen jo sormellaan liipasinta. -- "Tietysti
surmaan..."

-- Hän tappaa! -- kuului äkkiä aivan läheltä epätoivoinen huudahdus.

Samassa pamahti laukaus. Nähtyään, että Lajevski seisoi paikallaan eikä
ollut kaatunut, kaikki kääntyivät katsomaan sille taholle, mistä päin
huuto oli kuulunut, ja näkivät diakonin. Hän seisoi kalpeana, märät
hiukset takeltuneina otsaan ja poskiin, yltyleensä märkänä ja liassa
joen toisella rannalla, hymyili eriskummaisesti ja heilutti märkää
hattuaan. Sheshkovski naurahti ilosta, ratkesi itkuun ja astui
syrjään...



XX.


Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona.
Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi
katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä
pukunsa.

-- Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet ... jupisi
hän. -- Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti
luonnonvastaista se on!

-- Mitä teitä te tänne jouduitte? -- kysyi eläintieteilijä.

-- Älkää kysykö, -- sanoi diakoni, huitaisten kädellään. -- Pahahenki
sai eksytetyksi: lähde ja lähde... Ja minä lähdin ja olin maissipellossa
istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos...
Olen teihin hyvin tyytyväinen, -- puheli diakoni. -- Sitä vain
pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä,
muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni
on ollut sekundanttina.

-- Hyvät herrat, -- sanoi von Coren. -- Diakoni pyytää, ettette
kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä
ikävyyttä.

-- Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! -- huokasi diakoni. --
Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen
muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.

-- Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, -- sanoi von
Coren, -- mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti
ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen,
ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään
ajamaan...

-- Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä,
kävelen tästä lämpimikseni.

-- Niinkuin tahdotte, -- virkkoi raukealla äänellä uupunut
eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. -- Niinkuin
tahdotte...

Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi
Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli
syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan
luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat
ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle,
ja mökin luo jäi diakoni yksin.

-- Meni kapakka, joi tee, -- virkkoi hän Kerbalaille. -- Minun tahto
syö.

Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin
ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.

-- Munakokkeli teki, juusto antoi...

-- Tule, tule, pappi, -- sanoi Kerbalai kumartaen. -- Kaikkea annan...
Juustoakin on ja viiniä myös... Syö mitä haluat.

-- Kuinka on tataarinkielellä Jumala? -- kysyi diakoni astuessaan
kapakkaan.

-- Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, -- sanoi Kerbalai
ymmärtäen hänet väärin. -- Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat
erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas
engelsmanneja -- kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.

-- Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi
te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?

-- Miksi vihoittelet? -- sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin
vatsaansa, -- sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot -- syödä
tahdon, minä annan... Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on
minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.

Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista
asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli
ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat
märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin
kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat
ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan
ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli
Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia
ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori,
ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla
hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän
ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.

"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti
silitellen sormillaan kaulaansa.

Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni
paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua,
kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin
aikaansaama ruhjevamma.

Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä,
suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa
esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli,
että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta,
lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja
kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä
ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut... Hänestä näytti, että Lajevski
luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa
tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä,
silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:

-- Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.

Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa,
painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen
ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin
lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin
pitkään ja niin kauniisti.



XXI.


Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von
Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä
ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova
aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi
ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen
aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän
aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita
aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.

Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von
Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi
mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun
pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja
että oli nähty raketti.

Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli
Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa
huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle,
rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai
omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä
seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija
kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo
himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta
eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.

-- Joutuin, joutuin, -- kiirehti von Coren. -- Pelkään, että laiva
jättää.

Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta
kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut
pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli
kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.

-- Minua ihmetyttää, -- virkkoi eläintieteilijä hiljaa, -- kuinka hän on
köyristynyt!

-- Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, -- huokasi Samoilenko. -- Näin
istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja
elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.

Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni
seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.

-- Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, -- sanoi Samoilenko. -- Mutta
muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?

-- Muistan, kovasti on köyristynyt, -- toisti von Coren. -- Hänen
häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi
ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin -- kaikki se on niin
epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, -- ja
eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen
väräyttämällä äänellä: -- Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että
minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää ... ja
pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän
tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa
tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras
ystävänsä.

-- Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.

-- Ei, se ei olisi sopivaa.

-- Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä
mietti ja virkkoi:

-- Se on totta.

Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja
katsahti taakseen.

-- Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, -- sanoi
Samoilenko. -- Hän on juuri lähdössä matkalle.

Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren
ja diakoni astuivat sisään.

-- Tulin vain hetkiseksi, -- aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa
kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja
tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on
tyhmää." -- Suokaa anteeksi, että häiritsen, -- lausui hän astuessaan
Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, -- mutta minä matkustan nyt pois,
ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.

-- Olen kovin iloinen... Pyydän nöyrimmästi, -- sanoi Lajevski ja
siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä
tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.

"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja
virkkoi lujalla äänellä: -- Älkää minua pahoin muistelko, Ivan
Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on
liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai
vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä
ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta... Totta on, kuten nyt suureksi
ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä
tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy
pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.

-- Niin, ei kukaan tunne totuutta... virkkoi Lajevski.

-- No, hyvästi nyt... Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.

Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.

-- Älkää muistelko pahalla mielellä, -- sanoi von Coren. -- Terveisiä
vaimollenne ja sanokaa hänelle, että olen pahoillani, kun en saanut
sanoa hänelle jäähyväisiä.

-- Hän on kotona.

Lajevski lähestyi ovea ja puhui toiseen huoneeseen:

-- Nadja, Nikolai Vasiljevitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi.

Nadeshda Feodorovna astui sisään, pysähtyi ovensuuhun ja katsahti arasti
vieraihin. Hänen kasvonsa näyttivät syyllisiltä ja säikähtyneiltä, ja
käsiään hän piti kuin tyttökoululainen, jolle annetaan nuhteita.

-- Minä matkustan nyt pois, Nadeshda Feodorovna, -- lausui von Coren, --
ja tulin sanomaan hyvästi.

Nadeshda Feodorovna ojensi epäröiden hänelle kätensä, ja Lajevski teki
kumarruksen.

"Voi kuitenkin, kuinka he kumpikin ovat säälittävän näköisiä!" ajatteli
von Coren. "Ei ole heille helppoa tämä elämä." -- Minä tulen käymään
Moskovassa ja Pietarissa, -- sanoi hän, -- olisiko jotakin, mitä olisi
tarvis teille sieltä lähettää?

-- Mitäpäs? -- virkkoi Nadeshda Feodorovna ja vaihtoi miehensä kanssa
huolestuneita katseita. -- Ei kai sitä liene mitään...

-- Niin, ei mitään... sanoi Lajevski hieroen käsiään.

-- Viekää terveisiä.

Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa,
vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää,
mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen
vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.

-- Millaisia ihmisiä! -- puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten
jäljessä. -- Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea
käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen,
toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, -- lausui hän haltioissaan,
-- tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman -- voititte
ylpeyden!

-- Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat
näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin
kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.

Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää.
Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan
loitommalla seisoi neljä soutumiestä.

-- Aika tiukka tuuli ... brr! -- sanoi Samoilenko.

-- Merellä lienee nyt aika myrsky -- oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan
aikaan, Kolja.

-- Minä en pelkää meritautia.

-- Ei siitä puhetta... Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua
mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on
asioimiston pursi? -- huusi hän soutajille.

-- Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.

-- Entä tullipursi?

-- Lähti myöskin.

-- Miksei siitä ilmoitettu? -- vihoitteli Samoilenko.

-- Tollot!

-- Yhdentekevä, älä siinä kimmastu... sanoi von Coren. -- Hyvästi
sitten. Jumala varjelkoon teitä.

Samoilenko syleili von Corenia ja risti kolmesti hänen kasvojaan.

-- Älähän unhoita, Kolja... Kirjoita... Ensi keväänä odotamme.

-- Hyvästi, diakoni, -- sanoi von Coren, puristaen diakonin kättä. --
Kiitos seurastanne ja elähyttävistä puheluistanne. Miettikäähän
tutkimusretkeä.

-- Herran tähden, valmis minä olen vaikka maailman äären! -- nauroi
diakoni. -- Jäisinkö minä pois pelistä?

Von Coren tunsi pimeässä Lajevskin ja ojensi ääneti hänelle kätensä.
Soutajat seisoivat jo alhaalla, pidellen kiinni venettä, joka keikkui
paaluja vasten, vaikkakin sataman sulku suojeli sitä kovalta aallokolta.
Von Coren laskeutui portaita myöten, loikkasi venheeseen ja istui
peräsimeen.

-- Kirjoita! -- huusi hänelle Samoilenko. -- Pidä vaaria terveydestäsi!

"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen
päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.

Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se
häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle
aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin.
Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä
takaisinpäin.

-- Kirjoita! -- huusi Samoilenko. -- Saipa sinut pahahenki lähtemään
tämmöisellä ilmalla!

"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta..." ajatteli Lajevski,
luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.

"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta
eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat
väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu
lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja
soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo
laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin... Totuutta etsiessään ihmiset
kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset
ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja
itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he
viimein saavuttavat oikean totuuden..."

-- Hyvä-ä-sti! -- huusi Samoilenko.

-- Ei näy eikä kuulu, -- sanoi diakoni. -- Onnea matkalle!

Sade alkoi rapista.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaksintaistelu" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home