Title: Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa
Author: Yrö-Koskinen, Yrjö Sakari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" ***


JOHTAVAT AATTEET IHMISKUNNAN HISTORIASSA

Esittänyt

YRJÖ KOSKINEN


SKS, Helsinki, 1879.



LUENTOJEN SISÄLTÖ:

     1. Johdanto
    II. Alkuperäiset yhteiskunnat
   III. Suuret itämaiset monarkiiat
    IV. Kreikkalaiset
     V. Makedonialaisuus
    VI. Romalaisuus
   VII. Roman tasavallan häviö
  VIII. Romalais-vallan merkitys
    IX. Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa
     X. Roman-vallan kukistuminen
    XI. Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet
   XII. Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan
  XIII. Barbarien perustama yhteiskunta.
   XIV. Romalais-keisarikunnan uudistus
    XV. Läänitys-laitoksen synty
   XVI. Kirkollinen parannus-puuha
  XVII. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan
 XVIII. Ristiretkistä
   XIX. Keski-aian Katholiskunta
    XX. Läänitys-laitos
   XXI. Kansalliset historiat: Italia, Ranska
  XXII. Kansalliset historiat: Englanti
 XXIII. Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat
  XXIV. Siirto Uuteen aikaan
   XXV. Uskonpuhdistus
  XXVI. Protestanttinen taistelu
 XXVII. Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys
XXVIII. Vallankumous ja kansalliset liikkeet
  XXIX. Historiallisen kehityksen yleinen luonto
   XXX. Nyky-aian taistelu-seikoista
        Viiteselitykset.



_Nämä luennot saivat ensimäisen muotonsa siinä Naisakatemiassa, jonka
muutamat opettajat Helsingissä panivat toimeen syksyllä 1873.
Ensimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan,
seuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena.
Tunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena
rajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi
pääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin.
V. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi
minulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia; olin
silloin tilaisuudessa monessa kohden täydentämään ja parantamaan
esitystäni. Heidänpä kehoituksesta ryhdyin myöskin tämän luentojakson
julkaisemiseen. Työ on ollut vaivaloisempi kuin ensimmältä luulinkaan
ja on tullut muiden tehtävien kautta viivytetyksi. Yhä uudestaan olen
koettanut huolellisesti punnita sekä sen kannan tukevuutta, jolla
seison, että teko-asiain todellista perää. Saatan sen vuoksi hyvällä
omalla-tunnolla vakuuttaa, että se järjestelmä, jonka olen luullut
löytäneen historian "johtavissa aatteissa", ei ole oikullisen
mielikuvituksen synnyttämä. Oikeastaan tämä järjestelmä on hedelmänä
koko minun opettaja-toimestani Yleisen historian edusmiehenä
Yliopistossa. Ainoastaan muoto on nimen-omaan Nais-akatemian_.

_Pitäisi kenties jotain lisätä katsanto-kannastani, miksen ole esm.
voinut hyväksyä sitä anthropologiallista tutkimustapaa, jonka
Buckle et consortes ovat koettaneet panna historian-filosofian
perusteeksi. Voisin siinä kohden luullakseni helposti osoittaa, että
ihmiskunnan historia todellakin on jotain muuta kuin ihmis-eläimen
luonnon-historiaa. Mutta tämä todistus onkin esitettynä itse
luentojaksossani, jonka siis kokonaisenaan nyt heitän yleisön
arvosteltavaksi_.

_Helsingissä Lokakuun lopulla_ 1879.

                                         _Kirjan tekijä_.



Ensimäinen Luento.

Johdanto.


Kunn. kuulijat!

Ryhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen
käyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi
itseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy
muutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen
äärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja
kuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan
pääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja
kokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin
muodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä
enemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi
vaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin
uskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että
"ymmärrämme puolittain". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin
valloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon
järjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.

Mutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä
supistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy
lujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin
uskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle,
missä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia,
sen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä
korkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa
suuressa aatevirrassa; -- eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian
sisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä
puoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei
ole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten
kansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää
kokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama
tosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset
dramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii
kypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten
tarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei
tieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa.
Että historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä
ensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.

Mitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?

Tavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on
juttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä
käsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin
kuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi
rajoitusta huomaaminen:

1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko
Pohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja
raakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus
semmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä
Ruotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? -- Siitä syystä, että
semmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä
yleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme
toinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous,
joka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen
tapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia
ei pidä siitä mitään lukua. Miksi? -- Siksi että kaikki nämä seudut yhä
vielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan
tätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi
esimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin
tavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua
historian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin
tapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle,
kuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu
siitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.

Niin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset
tässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset
asianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n
rippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: "ascend
au ciel, fils de Saint Louis!" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin
poika!) -- on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme
ilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua
kuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen
kuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan
vallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous
kokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.

Näillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia
ei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on
_inhimillisen kehityksen tiede_. Koska inhimillinen kehitys on
moni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis
sen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen
kansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää
myöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma
erikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset
muodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt,
taiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä
tarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin
erikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki
yhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki
erikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on
inhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen
kehitys.

Mutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo
lyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla,
ja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta
eri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet "sivistys" ja
"kultuuri" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot
tavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa
tavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen
edistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri
on mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten
mennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan
maailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö -- Keski-aian
alulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen
edistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria -- kuinka eri tavalla sitäkin
voidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä
uskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista
oli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä.
Semmoinen oli niinkutsutun "Valistus-aikakauden" ajatus. Meidän
vuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä
luonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi
taipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta
ihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava
nimi "Aineellisuuden aikakausi". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole
kokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus
kuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön
mukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka
arvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen
eikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.

Jos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä
historia-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin
antaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme
kappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa,
toivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita
onkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä
tämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena
on juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi
on inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys
vielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri
arvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa
ymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä.
Mutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista
edes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä
tähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: "mikä on
ihmisyyden aate", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.

Kuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun
niin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja
inhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä
varten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.

Olen jo useat kerrat käyttänyt sanat "inhimillinen kehitys",
"inhimillinen edistys". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin
edistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo
muinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko
tapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai
ainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty
jonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään
tosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen,
että ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja
viljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties
huononee. "Omnia in pejus ruunt" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on
latinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se
ajatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen
vaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä
vaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa
kiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen
perästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus
ja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin
olojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta
historiassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin
kolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan
elämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut
inhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä
puolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä
onkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä
rakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se
silloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa
ihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme
kuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on
jonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei
ihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä
menoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa
piirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa
historian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija
tuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla
oikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta
pyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että
historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, -- että siis
löytyy joku _maailman-tarkoitus_, joku Jumalan asettama suuri
tehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede,
taide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus
näkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana,
ja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä
selvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä
tämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa
oikean ihmisyytensä.

Tahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet
ymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin
lausua sanoilla: _oikeus ja totuus. Totuus_ on, näet, se mihin pyrkii
ihmiskunnan _tieto_, -- tiede korkeimmassa merkityksessä. _Oikeus_ taas
ilmestyy ihmiskunnan _teoissa_, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa
_lakina_ ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena _toimintana_.
Yleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se
on siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko
riippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä,
tieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on
tietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia.
Kullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian
oikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden
muotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus --
se ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan
samaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä
puhuin.

Näillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista
valmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja
historian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä
sallittu.

Niinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja
tietona, niin myöskin itse sana "_historia_" käytetään kahdessa
merkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan
eroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että "historia liikkuu jotakin yleistä
tarkoitus-perää kohden", tarkoitetaan "historia" sanalla itse tapahtumat
ihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista,
tarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka _tietomme_
ihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys
on alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana "historia" merkitsee
oikeastaan _kertomusta_. Vaan historia-tieteen ja historiallisten
tapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon
ottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys
muinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian
tekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu "elämän opettajaksi"
(magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai
huonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin
koettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin
jokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee
muinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia.
Jokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena
tarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi
katsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet
tapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on
kieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden
muodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat
entisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo
ja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää
muinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku
edellinen.

Historian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava
kohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli
historiallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti
niin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin
alinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin
ymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta
semmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan
muutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa
kansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset
kunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia,
Hipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa
heidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo
herättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja
miehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin
käsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa
vääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty "viimeisiksi Romalaisiksi", ja
heidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin
salamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut.
Näin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä
punnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla.
Yleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä
tapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat
ja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet;
ihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva.
Kun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV
Aadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat
erehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka
Cervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa
muinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis
historian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin
muistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella
käytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä
tapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista
Ja ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen
tarkoituksen-mukaisuus, -- että ymmärretään löytyvän aatteellista
tarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, -- jotakin "Jumalan
sormea" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin
liittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii "Jumalaa historiassa".



Toinen Luento.

Alkuperäiset yhteiskunnat.


Olen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on
yhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis
yhteiskunnan synty.

Mutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?

Muutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että
ihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että
ihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten
kanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen
luonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan
pesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset
perustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina
aivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut
siihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka
yhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa.
Inhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen
vaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys,
joka juuri onkin historian esineenä.

Tästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole
luonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna
sitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau
kuuluisassa teoksessaan "Contrat Social" toi esiin, että muka
yhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään
pidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö,
sen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten
puolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut
pakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta
tutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri
maailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on
havaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain
välillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina
vastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan
vanhimmista yhteiskunnallisista oloista.

Yhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli
patriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli.
Sanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä
vanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja
orjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden
esikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä
suuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän
valta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä
ulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai
myydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli
syntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos
perheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen
oikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta
alkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa.
Mitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin
alkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että
Kreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän
kuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun;
leskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies
vainajan lähimpien sukulaisten. -- Tämmöisissä oloissa on tietysti
orjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä
laitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi
isäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja
vapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.

Perheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä,
jotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on
_heimokunta eli klani_. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein
vaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä
syntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä
sukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin
suuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen
isäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin
perivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä
kohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta
havaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole
perittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan
legitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä
täysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä
ala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti
papillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on
kotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun
eri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa;
toisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit
Gallialaisilla.

Suurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties
seurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa,
joiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden
välillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä
vahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi
enemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään
edistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet
alkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä
nytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut
merkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat
heimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja
joka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai
tuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi,
ett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma
vanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta
useilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat
sukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä
ruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä
rajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on
järjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin
perheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa
yhteiset jumalankuvat.

Maanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa
lujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta
maahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, -- tapaus, jota
eräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: "Niinkuin
sulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui,
syntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat".[4] Tämmöinen ensimäinen
tulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka
täytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen.
Valloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista
kokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta
kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta
kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa
vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy
johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut
eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan
järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö
eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka
seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri
perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos
perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy
kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen
kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu _Sept_, semmoista
järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä
on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä,
samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään
erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan,
ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on
heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille
eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran
puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos
niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla
uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä
varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy
yksityis-omaisuus.[5]

Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä
yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman
alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia;
mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli
alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme
mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut
sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo
oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta,
ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein
olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat,
että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat
ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän
aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen
ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli
koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien
kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida
omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka
kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän
välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan
yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa,
ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa,
kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]

Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa
ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa
rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli
aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.

Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat
pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään
kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele
ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri
heimokuntain ja kansakuntain välillä.

Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole
suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä
kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja
valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä
voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet
lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa
lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan
lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon
vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei
tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se
kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista
järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.

Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden
ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on
jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin
orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että
koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse
Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi
olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä
alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, --
sillä vapaakin on isännän vallan alainen --, vaan oikeastaan kummankin
eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole
mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin
omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan
leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.

Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen
merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen
tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla
elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi
työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu,
pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi
edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi.
Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on
ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan
kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys
päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys
milloinkaan kukoistanut.

Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään
ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa
ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään
ihmisyyttä; käsitteet _ihmisyys ja ihmiskunta_ olivat aivan
tuntemattomia. Useissa kielissä sanat _muukalainen ja vihollinen_
ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti
kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei
ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin
jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei
sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella
tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä
ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se
tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija
Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin,
juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.

Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä
mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta
kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset,
vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon
meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille
saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa
tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi
elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein
edullisin kauppa.

Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen
edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja
ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei
tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä
maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan
yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten
valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin
aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin
ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme
seuraavassa luennossa tarkastella.



Kolmas Luento.

Suuret itämaiset monarkiiat.


Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja,
joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon
selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.

Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä
Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan
kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa,
jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin:
_Turanilaiset_, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja
Pohjois-Aasian kansat; -- _Arjalaiset_ eli Indo-Eurooppalaiset
(niiden seassa Persialaisetkin); -- ja _Semiläiset_, niinkuin
Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen
leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta
aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän
on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.

Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja
näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän
kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset
luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin
tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä
Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät
historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa
Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua,
Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan
vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat
keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus,
jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää
aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä
syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan
sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on
tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki
kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset
harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön
keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada
Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman
kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä
Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja,
kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla
aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä
vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen
ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle
ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa
Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan,
Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.

Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia
alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja
mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa
ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus
Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus.
Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään
muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät
suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin
historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa.
Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan,
Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava
kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden
alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta
Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n
kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta,
leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin
heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle
puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle
tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen
Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan
v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos,
Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin
lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille
tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää
Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan,
ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee
ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n
kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena.
Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja
Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin
varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden
kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa
pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi
teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in
tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa;
sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi
muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen
maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua
ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen
valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja
Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin
tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa.
Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja
Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti
tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin.
Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin
liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin
vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja
jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.

Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin
tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin
kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta
syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja
Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella
tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos
Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat
vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä
sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet
heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi
yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin,
ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen
sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät.
Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja
keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa -- niin heitä nyt
ruvetaan nimittämään -- silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä
kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät
säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin
syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä
tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä
maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa
kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa
saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.

Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi
valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria,
Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään
kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin
kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä
säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä
siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat
meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar
V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja
Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun
Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro:
Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri
hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan
ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa
(vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon
roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta
ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka
historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin
Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin
eräälle toiselle valtakunnalle -- suurimmalle monarkiialle,
mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian
suur-kuninkuudelle.

Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian
näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä,
jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden
vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta.
Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties
alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui
omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän
joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman
aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden
kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian
kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian
pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on
Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa
Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian
Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa
kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki
maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia,
Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja
hieta-aavikkojen rajoihin asti, -- kaikki nämä maat ja kansat lasketaan
suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.

Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet,
otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin
millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli
satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana
kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen
sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat
tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan
kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan,
Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia,
mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten
kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian
herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden
hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen
järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen
kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat
tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä
säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea
maailman-monarkiia.

Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen
ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima
muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis
pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli
muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi
vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta
kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat
saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on
se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta
armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä
Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on
kokoon ajanut; -- mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri
monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty
yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.

Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa
toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta
kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin
tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla:
kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen
rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on
ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan
niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.



Neljäs Luento.

Kreikkalaiset.


Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian
suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa
vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka
nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän
saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta,
jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun.
Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka
kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein
kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne
olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken
ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot,
jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä
vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei
mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita
pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti
muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi,
demokratiiaksi; -- niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia
laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta
suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan
voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä
yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain
kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy
kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja
johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka
kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on
tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan
luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän
avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan
suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen
puoli.

Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen
etupäässä. _Kansalais-vapaus_ on tullut maailman-mahdiksi.

Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan
laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin
tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita
Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä
silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat
näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä
jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken,
pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa
arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä;
sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä
piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa
Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne
ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä
kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon
siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän
käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi,
suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen
yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot
vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein
huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja
ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan
valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai
lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin
muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta
varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen
myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä.
Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo
lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun
s.o. päällikön omaisuutena, -- nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne
itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi
suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin
maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee
yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta
ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian
rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri
tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä
muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon
säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden
herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista
"huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä,
aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta
orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin
la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti
alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi
ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan
demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan
kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa
yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä
määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli
tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn
käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan
isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon
kansalais-oikeus ulottui.

Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se
heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli
liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja
laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen
vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava.
Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan
samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen
Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa
varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran,
yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan
valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei
ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti
olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion
palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja
rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä
jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä
velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko
lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat
oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan
14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka
vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi
kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli
senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen
keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja
vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa
aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin
sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui
valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain
suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista
kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli
jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä
nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä
oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.

Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä
Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa.
Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin
Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet,
paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut.
Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja
sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua
vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut
uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia
kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen
aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt
Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian
sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja
Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta
mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle
katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä
ponnistuksista.

Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin
lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa
viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri
tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan,
joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa
yhteiskunnassa?

Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti
astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys,
demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden
keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan
ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse
Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin
nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän,
ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo
virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen,
liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että
enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että
vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia.
Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30
tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka
kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia,
joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti
valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli
ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman
valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin,
valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin.
Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri,
isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat
kansalais-oikeutta.

Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa
kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka
hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän
tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien
kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko
melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus
olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne
olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on,
näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa.
Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta
katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken
syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan
yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa
Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan
aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt
ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko
ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä
leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee
ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen,
ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä
säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät
ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on
rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden,
se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen.
Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista
siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.

Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta
pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi
kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia
yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen
kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen
pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja
juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä.
Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki
vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa
Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään
kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut
mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri
isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen
valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja
kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.

Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen
harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin
tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne
ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat
muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen
merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa
sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian
suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan
Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy
yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan
Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden
kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista
keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma.
Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.

Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin
varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät
tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin
kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli
ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja
taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa
ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä
ottaa selittääkseni. --



Viides Luento.

Makedonialaisuus.


Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se
oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja
Hellaan siirtokunnissa, -- sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan
muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua
historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua
ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi
vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen
hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se
Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.

Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias
välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset
olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta
puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli
säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä
heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt
vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja
perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä
Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin
sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto
Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa
ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen
nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen
tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset
tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa
sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.

Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua
häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman
suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen
saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä
Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin
turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen
vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella.
Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien
valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden
valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa
maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty
kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan
pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät
milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka
oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee
Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa
Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen
toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää
niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan
suuruutena olleet.

Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu
satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti
voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin
historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen
valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan
oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi
käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen
tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa
hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin.
Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee
pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä
siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän
edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä
varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen
mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen
maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen
kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena
tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt
yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä
osasi sen kohtalot järjestää.

Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki
hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää
viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman
historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki
hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on
niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta
Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen
syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun
kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa
legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä
taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin
voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot
kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot
likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa;
palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti
kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo
edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa.
Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen
kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000
olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin
Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa
miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin
puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se
jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat,
oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu
Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun
ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä
katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon
tässä lyhyesti kertoa.

Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri
Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä
toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa
laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja
Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja
Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa
loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian
emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin
Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi
tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan.
Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään
Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti
onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana
vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on
"Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen
itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on
paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät
suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus
on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset
päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan
olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan
muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee
Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen
sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa
kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan
ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka
hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio
kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän
lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve
Antigono kuningas!" -- oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta.
"Demetrio kuninkaalle!" -- kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin
oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin
kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon
piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä
"Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa
oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen
piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana
vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee
onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen
poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta
Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen
elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun
aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen
tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan.
Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297
kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa
Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja
pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi
v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä
murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy,
nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan
siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden
perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan
pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla,
51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä
vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä
hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman
huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen
muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä
luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee
Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan
Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella.
Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin
onnen-kohtauksiin.

Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa
kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho,
ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja
valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa
viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset
kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri
historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin
ja seikkailijain välillä.

Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi
sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy
maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria,
Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.

Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren
valloituksesta?

Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä
historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos
kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman
Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan
kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu
kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys
niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan
vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin
tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä,
taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen
yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee
maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu
tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon.
Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri
suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria
kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja
Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus
keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti
auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut
Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja
Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut,
ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä,
joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat
puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa
olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla,
suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas
satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan
klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus
ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta
jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan
sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.



Kuudes Luento.

Romalaisuus.


Kreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli
maan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut
tunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät
ennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari,
jonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain
vallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia,
jossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja
kukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin
Suur-Kreikaksi, "Magna Graecia". Seudun raa'at alku-asukkaat
toimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet,
jotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris
oli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti
tiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä
sivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai
myöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin
haaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.

Silloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa
maailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli
julistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut
rahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon
ennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho
tulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä
ääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri
Aleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi
ritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja
läntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia
ja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian
sai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion
Makedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät
pelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui
lyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin
Askulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen
tappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: "Vielä semmoinen voitto
lisäksi, niin olen hukassa!" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa
toimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen.
Vihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä
saavat hänestä voiton v. 275. -- Makedonian falangi lyötynä! voitettuna
taistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna
oli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka
aikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus!
Kreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät
etsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä
iskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen
politiikin näkö-piiriin.

Ja siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin
rannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.

Mikä olikaan siis tämä Roma? -- Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat
Romulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku
metsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka
paimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut
Roman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät
ole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa
riidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein
rajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista
näistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin
Kreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot -- sana
jolla on sama johtoperä kuin _isäntä_-sanalla Suomenkielessä --,
olivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit,
seurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa
väestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa,
niinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole
saaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista
irtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan
juurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat
lähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä
itsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti
yhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena
vihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain
maanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin
omissa valtio-keskuuksissansa.

Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin
Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli
yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus
tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa
pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan
valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla
valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja
Romalainen emäntä, _matrona_, nautti suurempaa kunnioitusta ja
vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys
oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää,
niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät
perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että
isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai
sotakuria vastaan. _Sotakuri_ -- sepä onkin kenties Romalaisen
yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta
maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa
valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä
paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista
kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on
ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus
ainoastaan välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten.
Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja
muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma
saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla
ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli
sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan
altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky
Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen
kurin kautta. Yleis-etu, _res publica_, hallitsi Romalaisen
kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka
Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.

Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa,
milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen
valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse
perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus
Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on
umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita
vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien
kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä
mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos,
suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin
kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi
tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä
kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman
koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus;
sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta
taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle;
ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia
aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu
ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on
tässä paikassa tarpeellinen.

Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen,
kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana
hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä
ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja
viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta
pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien
yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan
sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin
ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan
lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä
päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään
Patricioita olisi, -- mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi
valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian
muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta
hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta.
Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit
saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin
myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen
sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo
ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä
historiassa on päätynyt.

Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut
aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen
valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin
menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen
heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä
suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko
eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun
Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa
kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan
Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman
vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen:
Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan
siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat
tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne
syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään
vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin
apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa
höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan
kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta,
mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman
voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura
kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin
ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai
Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia
Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi
tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan
voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka
ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli
Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja
niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot.
Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti
järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka
jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli
varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen
voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi,
samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen
kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset
laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman
käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja
municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste,
jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen
civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli
Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma
oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen
voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja
hyötyä.

Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu
Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja
valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista
yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja
köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa
siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat
voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin;
mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä
Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman
senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa;
se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen
luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta
Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja
Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa.
Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat
vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa
yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman
politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus;
siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla.
Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle,
riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä
vastoin palkitsee -- siihen saakka että nekin ovat ikeen alle
laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on
muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan
muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko
maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna
oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi
maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta
maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä.
Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut
Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta
saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen.
Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.

Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi
kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia
vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis
Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita,
varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä
heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus
tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset
ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen
elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen
kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen
valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen
kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä
laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta -- muutamia
tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta -- näyttää nyt olevan
ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen
Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen
kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on
historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä.
Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen
maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.



Seitsemäs Luento.

Roman tasavallan häviö.


Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden
merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja
niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina
Romalaisten valloituksista.

Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit
saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus
heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin
sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin:
Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi
voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia
idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman
yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden
aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan
hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää
yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat
perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein
koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä
Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta
kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi
ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat
tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat
Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään
Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään
diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin
halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja
valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien
avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla
kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta
läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys
pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan.
Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja
prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä
siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja
tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman
suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto
tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku
halvempi mies -- Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen,
"parvenu" -- ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.

Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään
kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet
pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä.
Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole
taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on
tullut entistä eduttomammaksi.

Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat
suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä
sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä
kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa
Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä,
jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä
Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat
käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin
valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat
pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan
turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut
hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla
karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään
orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman
kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on
kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi,
siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista
elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian
muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman
roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin,
"kalastamaan sameassa vedessä" -- kuten on tapa sanoa. Ei ole enää
helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska
vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia
kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset
ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen,
että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?

Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat
"liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman
voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan
voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa
liktoriensa heitä suomia? -- Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, --
ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä
joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!

Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin
tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää
Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena
on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion
kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon
vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö
olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden
välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian.
Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille
Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat
kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon
Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole
sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat,
jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä,
ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain
ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin
seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka
alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät
nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin
itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.

Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka
Roma on laskenut valtansa alle?

Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain
nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, --
nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen
diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä
saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä
maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä
olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen
päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan;
ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena
on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio
Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan
harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen
seuraajilleen.

Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana
tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden
voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi
ymmärtää?

Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka
jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden
haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut
tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in
murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään
helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa
Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion
kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti
taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan
viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian
kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa,
joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon
muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli
todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi
niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi
velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa
voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton
valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin
päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai
propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni,
jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta
paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä
alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka
vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa
tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta
Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia;
pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät
pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin
että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli
prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9]
Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset,
niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse
Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus
ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat
olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman
pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko
Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa
maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin
yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan
näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.

Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada
yhden valtaherran useiden sijaan, -- saada koko valtakunnalle yhteisen
isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä
maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse
Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt
Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain
kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen
legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai
Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat
kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena
ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan
asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi.
Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta
hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella,
että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset
ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa
pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset
pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli
ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi
julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä,
eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]

Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa
keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa
maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat
tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä
ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa:
"hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä
lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä
jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio,
Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että
he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat
itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti
paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet
uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle.
Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä
merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän
sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä
kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio
Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat
Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen
jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin.
Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan,
nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli
karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan
vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun
portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda
sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin
tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen
kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse
teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet
civitas-oikeuden ulkopuolella.

Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan
kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka
hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan
ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että
Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus,
ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen
valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka
Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13]
Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän
käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan
ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta,
pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys
herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat
Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä
aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi
pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki
Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille
oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä
kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman
loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan
syynä Spartan ja Athenan perikatoon" -- kuuluu Claudion sanat --
"kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me
sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet
kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi
tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin
valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei
ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia
maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen
sulauneet.[14]

Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman
historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden
aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan
edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä
puhetta jatkaa.[15]



Kahdeksas Luento.

Romalais-vallan merkitys.


Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman
kansalais-oikeus -- joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta
hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja
yhteiselämässä -- levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki
valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon.
Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet
sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin
ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet
Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio
kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut
hänelle latinaksi vastata, --: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole
oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään
tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut
valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin
aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana
kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei
mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla
taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä,
levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella.
Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa;
niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen
kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus
menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan,
joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman
kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi.
Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito
meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon
aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa
niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen.
Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana
ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan,
että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä
vahvistui.[17]

Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen
ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan
kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa
harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja
ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta.
Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia)
ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana
saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli
synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion,
Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata
mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat
tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta
(Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa
suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä
Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta;
mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti
kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita
jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus
(grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa
luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen
kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin
molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis.
Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi,
Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen
Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista
la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja
taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat
mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että
kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut
näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja
rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta
henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä
Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina
vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut,
lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin
kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan
nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin
Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei
puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano,
Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli
latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet,
Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu
siihen aikaan tuli kuuluisaksi.

Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta
paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen
muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa
luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki
erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei
tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni
näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä
yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin
asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo
pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty
luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä;
se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein.
Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin
sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin
vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies;
mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo
joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen
järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella
alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon
Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen
aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin
Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin
Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä
samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino,
Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja
Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa
historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos
olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat
toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi
"Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin
aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon
muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein
barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta
ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat
Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano,
Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet.
Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro
poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija
Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat
pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.

Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa
oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä
aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli
laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä
sinun taitees ja virkas!"[19] -- Mutta jo seuraava miespolvi alkoi
käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman
kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien
yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole
tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen
filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen
ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti
ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut
perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä,
"Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen
käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä
toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään,
lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on
valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset
valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten
kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta
kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen
yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä
ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan
päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli
muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta;
koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21]
Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset
muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan
historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi
omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla
pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan"
sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen
muistoihin.

Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen
yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät
näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja
sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan
mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita;
olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan
ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan
tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate
oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena
hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi
vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten
periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan
tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari
hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan
kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen
persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut
asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin
jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria
kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä
katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa
pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua
aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat
keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä
menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi
tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa
toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman
valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat,
nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen
aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka
viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi
pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen
sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja
Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan
tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään
itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain
Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat
Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa
uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen.
Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden
päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri
haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja
kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli
liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien
yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin
osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä
(unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei
itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden
ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan
valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen
saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen
syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo
joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin
tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut
keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.

Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana"
oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen
aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään
lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan
aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa
katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio
Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma
muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat
ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat
kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan
ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita
isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä
karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia,
elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee
seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa,
mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan
viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja
kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin
Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] -- Mahdollista on,
että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja
paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli
satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna
muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo
keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin
puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain
päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu
vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen.
Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden
nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei
poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.

En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn
runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:

"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja
haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain
notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, --
Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n
rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille
yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle,
joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa
maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa
kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. --
Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli
Kristuksen tulla!"[23]

Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman
keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen
seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.



Yhdeksäs Luento.

Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa.


Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta
ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa
samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin
valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta
saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se
tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien
uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat
tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin
kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä
muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain
jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla.
Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä
silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin
suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto
ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista
erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin
ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa;
mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi
samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan
yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit,
joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset
erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot
jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun
Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi,
päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax
Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu
sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo
muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti
yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman
valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin
monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat
Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin
jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän
eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se
maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin
olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden
nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta
ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien
hallituksessa.

Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut
täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja
mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja
palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi.
Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä
keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta,
mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen
rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita
Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa
turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä
oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja
kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat
päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa
ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi
Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla
käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta
valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin
Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio
ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan,
mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja
jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen
markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen
Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin.
Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan,
Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri,
nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli
aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan
oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä
lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa
ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut,
Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis
Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar
ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli
siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin
päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin
seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella
kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]

Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon
suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa
vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa
vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli
ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen
yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton
katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä
sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että
yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä.
Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa
läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset
järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota
kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua
eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin
mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä,
niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan
maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä.
Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se
soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää
voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella
itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin
yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma
etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata
itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan
kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan
vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin
tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet
vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville
saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.

Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin
uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista
uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot,
taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi
hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli
muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi
lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui
taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua
olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä,
valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun
hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä
verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi.
Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa
yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus,
eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia,
jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen
jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia
ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita
muitakin hartauden-kirjoja -- jos niin saan sanoa --, joista aikakausi
etsi vastausta suureen kysymykseensä: -- Orfeylaiset virret,
Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki
epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka
ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä
sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja
Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden
muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on
Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut
ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta
hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa.
Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen,
ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]

Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti
järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti
synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli
Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen
aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on
kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki
ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten
uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä
uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja
eteviä opettajia -- Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. --
toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa
piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen
aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset
mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin
filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin
aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli
yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja
sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma
niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä
korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai
kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja
Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä,
ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo
käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden
harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin
näkymättömään, korkeampaan maailmaan. -- Tämä opin-kaava oli sen
puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava
tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin
ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman
kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että
vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan
humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he
melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän
avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin
jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että
Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien
joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen
yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli
perustanut.

Mutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä
keisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti
sulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. -- Minun
ei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä
myöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat
olleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat
selitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa
Romalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon
taistelua ja lopullista voittoa.

Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen
apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä
laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole
tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies
taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli
tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen
lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja
valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon
humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se
myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen.
Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin
Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa
maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat,
Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun
nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis
johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen
ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on,
Jumalalle mikä Jumalan on!" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat
"kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut
odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa.
Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan
valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka
asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen
ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin
keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin
oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen
Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta
tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten
aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen
elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia
valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle
maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen
vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti
kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle
yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei
tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan
yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti
vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli
muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat
ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat
miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet
uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen
symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon
tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi
useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat.
Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos
yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa
itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni
sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.

Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista
vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se
uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen
opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin
siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan
aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut
mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan,
niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja
jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis
täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi
Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli
ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen
humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen
yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen
vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen
kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä,
saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me
tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin
Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon
kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän
innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin
valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo
täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen
muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.

Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen
oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli
syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai
Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi
aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme
siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti
sille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus
tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan
edistys-jaksossa.

Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli
kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan
korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli
"virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä
ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää
perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko,
joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken
siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä,
itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen
lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle
ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen
sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden
perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin
historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy
vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa
tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin
ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se
kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun
sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja
saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa.
Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut
Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen
tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen
itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä
historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden
luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut
uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista
luennoista kyllin nähtäväksi.

Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko
vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut
Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja
jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada,
se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut
merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan
vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt
vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden
viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla
kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille
jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin
Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta
se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta
Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli
historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin
lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin
kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova".
Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut
Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä
kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.



Kymmenes Luento.

Roman-vallan kukistuminen.


Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta
vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan.
Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka
näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman
tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena
Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja
Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari
Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina
Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli
syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti
poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne
vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman
valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä.
Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista
on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt
vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia
Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä
se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat
asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt
Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin
vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon,
s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion
jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua
pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin
kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin
ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska
ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja
epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja
vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman
kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime
vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään.
Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja
Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä
muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita
ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä
vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan.
Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien
barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja
turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään
tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa
Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä
karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.

Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää
maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat
kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi
raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata,
ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan
lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.

Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien
aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta
liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa.
Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa
keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin
hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa
saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden
puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä
Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he
retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin
kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin
siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin
Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia,
jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso
oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin
urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin
Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet
Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle
puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja
barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan
päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja
Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko
barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu
keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa
vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä
hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja
hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus
Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan
puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut
ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa
heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan
vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja
suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat
Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina,
jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten
vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot
kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten
kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista
ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat
kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta
toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden
lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit,
Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun
keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän
väliin: "sinullenhan" -- heidän sanomansa kuului -- "se on sulaksi
voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on
voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät
salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka
Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi
maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä
näyttänyt olevan auttamattomissa.

Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika
vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin
tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä
olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle,
alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat
Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää
barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että
Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla
voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä.
Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi
"Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä
mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei
näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa
Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut
säilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin
oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan
olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua
Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi
sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion
taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä
ja tointua.

Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso
vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen
on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset;
sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta
sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma
tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa
länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit
Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on
keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden
eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa
jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen
olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman
historiassa alkanut.

Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja
monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos
on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko
vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä
melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa.
Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää,
jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain
luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä
tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen
maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.

Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli
pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at
turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta,
joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja
hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan
raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä
Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien
rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta
puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän
sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään
kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen,
että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei
vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa,
jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole
tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen
perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan
kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä
ottaa todistaakseni.

Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman
siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä
alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy
epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä
katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan
oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet
näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli
vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin
barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä
idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit,
Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse
Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä
perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan
katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa
puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät
vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti
tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän
historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee
kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset
muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat
itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin
siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty
Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi
kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta
heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen
puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa
ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää,
että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut.
Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei
suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme
tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta
ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa
takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija
semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio
ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista
on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan
kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä,
ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi
aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman
valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset
miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio
ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä
kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen
veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää
puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön
karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja
oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen
syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat
sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka
3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon
keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.

Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen
arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan
vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten
kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka
pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito
kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa
sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen
raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen
huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat
kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä
enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja
toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt
muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää,
vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat
luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton
kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat,
kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta
runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa
yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu.
Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta
tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän
siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse
Taciton kertomuksesta.

Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja
heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset
askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin
lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei
kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa;
elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä
omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät
kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä
tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä
koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia
käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän
joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä
kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten
menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää
yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla
ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla
toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä
antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken
omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa
ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla
sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset
muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa
Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän
lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja
kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja
perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä
työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat
miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen
tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina,
oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot
ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä
oloissa ei aivan tavallinen.[31]

Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon
muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan
raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m.
kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se
pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin,
milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee,
perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys
oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien
etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä
ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti
innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään
olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen
pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit
valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta
miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä
rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa
historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik
Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt
sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät
Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit,
joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys
suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku
kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut
Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima,
jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin
olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat
tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja
ruumiilliseen kykenemättömyyteen.

Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan
maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja
Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat
keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä
edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa
raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen
sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii
järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää
maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta.
Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen
muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan
Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille,
katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien
tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa
koettaa siihen antaa jotakin vastausta.



Yhdes-toista Luento.

Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet.


Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? --
Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta.
Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden
siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on
arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta
uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on
ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että
barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen
vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman
aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä
barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen,
että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli
välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja
sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja
tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman
kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä!
itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä
barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit,
Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään
säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä
puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan
valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli
pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet
jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle
tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan
valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta
näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen
uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen
kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana
todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä,
ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman
maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on
tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko
sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; --
Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin
valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on
muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä?
voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan
sen-aikuiselle kehitykselle? --

Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli
historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman
keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan
historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja
luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi.
Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten
monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ
täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien
korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman
maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa
sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet,
mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin
oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut
ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää
ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen
puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä
oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen
ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli
täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen.
Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen
kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen
kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi
kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate
oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa
kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin
Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle
Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman
valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä
kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi,
oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä.
Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati
sen hajoomista.

Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se
toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian
tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta
tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.

Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan
ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri
olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli
välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi.
Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa
yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse
periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka
virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän
kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että
elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa
vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion
pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen
vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä
väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli
pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli
vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian"
jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja
suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat
valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä
edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset
karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion
täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä
heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä,
rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain
sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin
asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa
perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet
yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut
Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia
suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään
vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos
semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat
varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion
vero-apajasta.

Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua
raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä.
Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa
saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa
valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne
paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa,
uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun.
Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten
turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita
itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja,
jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon
ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa
kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä
asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä
riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi
valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka
alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä.
Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja,
joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien
painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden
oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma
alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja
oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat
hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman
jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän
aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja
Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä
keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä
alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista
kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta
heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta
missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan
keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa
kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten
Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman
legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat
barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen
valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa
Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat
yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet.
Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää
palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui
ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus
oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan
melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin
isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja
vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo
kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.

Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta
myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että
barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen
valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät
vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot
ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on
paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä
ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli
niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.

Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman
kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija
Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea
meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty,
viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä
liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska
valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli
särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas
joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja
oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja
toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin
Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa
perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai
pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat
majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat,
että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä
kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n
takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla
ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki
taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa
edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät
ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa.
Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat
tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat
järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä
keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa,
palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan
ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina
onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen
ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan
nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" -- lausui katkerasti
Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin
Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa,
ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut
historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De
civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet
uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä
silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle
aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli
Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat
valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.

Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä
voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka
paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä
turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan
parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni
Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n
pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä
urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa
hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää
ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja
puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä
pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja
kultuurista.

Ja edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti
itse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää
kannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä
lujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden
välillä. Tuo "yleinen kirkko" (ecclesia catholica) on Keski-aian
kuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan
lopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja
kehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja
tästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli
"oikea-uskoisuuden" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt.
Kristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen
juuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle
mennä.

Jos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä
tutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen
maailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda
erikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa
inhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta
onkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän
aikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa
on, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa
ilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien
paljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että
jokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on
oikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa.
Historia on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset
kansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja
se samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset
kansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle
esteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan
siinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä
kehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä
ihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien
aikakausien historiassa.

Mutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman
keisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia
tuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa
ilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve,
jonka "Pax Romana" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan
jotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi
maailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti
keisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista
hankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä
yritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu
tärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri
erikois-kansallisuudet.

Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi
Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson
luonnetta erittäin tarkastella.



Kahdes-toista Luento.

Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.


Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!"
-- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee
vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen
saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön
ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja
sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa
kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan
ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja
kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma
kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka
antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa
kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen
kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa
historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi
tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja
Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta;
siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa
tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää
korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain
tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä
aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan,
vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja
esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.

Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy
edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä,
täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että
historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis
koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi
tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä
varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden
vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat
selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit
toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan
tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät,
koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.

Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:

1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä
inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.

2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen
lähetys-toimi ulospäin.

3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä
ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.

Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon,
joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.

1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön
jatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan
Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla,
ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden
luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään
Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen
keisarikunta -- "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt
ruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen,
muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla
_Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä
mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä
alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle
entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu,
barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian
soihtu on sammumaisillaan.

II. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset
uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen
virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa
kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja
yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin
Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt
astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla
Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja
Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.

III. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten,
Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate,
jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut
kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo
melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat
itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja
ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja
valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa,
joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat,
vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä
aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä
perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä
kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa
astuu sivistyneen maailman yhteyteen.

Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa
muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen
aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon
lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo
kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian
päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin
merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan
virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain
tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen
valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen
palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia,
tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi
Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa
vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta
eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone
häneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin --
mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle
Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se
omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä
päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on
palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja
koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari
parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian
hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee
osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja
koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet
Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan
keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten
kautta saaneen vahvistuksensa.

Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit
vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla.
Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at
oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin
kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa
niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien
mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan.
Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä
aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa.
Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja
johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo
äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen
maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat
kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin
Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen
eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro,
ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa,
johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein
18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä
osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä.
Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton
voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää
voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä
uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä.
Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui
raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset
eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee
olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan
kukistumiselle.

Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat
läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät
enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa;
mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin
huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa,
vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan
kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan
yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se
on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on
tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko
oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten
"oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti
yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi
aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin
vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon
hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi,
joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja
joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita;
semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut
Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka
Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas,
jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet
Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka
Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien,
Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui
todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman
valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side
oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava.
Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.

Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon
politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja
Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja
ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat
tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita.
Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii
Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen
tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät
Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi,
samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin
sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat
kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin.
Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja
tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian.
Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin
seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta.
"Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän
valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" -- näin kuuluu
niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in
esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien
välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä
Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua
syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella
kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan
Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona
Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että
tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo
yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen
rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa
lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen
saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä
enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön
uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa
kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään
voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on
jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä
kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.

Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa
olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa.
Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja
rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä
paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen
voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa
kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon
vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä
hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen
yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on
altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen
munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön
väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat
henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen,
elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin
oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat
Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi
Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä
pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät
silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä
oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt
kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi
heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille
luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat:
elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja
alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat
kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille
himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan
alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon
siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme
heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen
sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven
peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille
asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa.
Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu
pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.

Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa
tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä
uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden
liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja
kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja
Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta",
munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien
jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he
nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven
seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille.
Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin,
joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen
Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat
puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian
yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin
herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen
lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.

Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin
toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590
tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta
Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun
muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja
olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen
maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista
liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen
esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara
Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin
mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, -- ja
kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen
yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla.
Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen
Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen
kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien
kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista
istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin
kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus
on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä.
Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko
oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti
itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen
suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan
mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli,
kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum
Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän
laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.

Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti
täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset
sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja
Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien
moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat
kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska
Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla
ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa
varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja
vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat
yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo
Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo
kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen
Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän
siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään
täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he
yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee
meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen
keskustelu-aine.



Kolmas-toista Luento

Barbarien perustama yhteiskunta.


Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta
ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten
kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi
nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat
asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin
viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät
retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin
omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa
toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan
uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty,
joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että
tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta
perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta
ainakin hiukan vaivaloiseksi.

Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen,
että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos,
on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat
perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat
määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla
varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita
mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä
suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista
valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat
yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on,
että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää
erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan
valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri
aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja
yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät
kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin
tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden
miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että
tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta
valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen
liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden
mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.

Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat
oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan
valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin,
Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin
tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion
toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä
yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan.
Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko
katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta
syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia
koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa
surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin
syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi
koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin
selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta
vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos
syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä
valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien
"edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että
syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat
miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta
jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio
määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa
itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot
("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla
vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys
jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta
ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan
yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen
väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla
sekaantua.

Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi
ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta
olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita
olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan,
tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja
toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito
kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli
seuralais-laitos eli _Retkikunta_. Retkikunnat saivat alkunsa
Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti,
etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan;
urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön
ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat
pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle,
saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien
historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät
tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla.
Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja
sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein
kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta
mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi
ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin
Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että
siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka
toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat
lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt
heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan
kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin
y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin
seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja
järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi
näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme,
ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n
seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata
valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet
kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko
kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut
pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien
kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät
olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan
korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka
halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan
Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla
hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.

Verratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme
melkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten
kansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen
muinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen
asettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset
asukkaat verollisiksi alustalaisiksi; -- sillä sitä sukua luultavasti
oli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo
Tacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli
valloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä.
Rauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden
nimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. "Satakunta"
(Ruotsin lakien "hundari", "härad", s.o. kihlakunta) merkitsi
alkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui
"kymmenkuntiin", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä,
että itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän
jonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen
ja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta
valloitus-tointa varten.

Tämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin
selittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan
kukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen
sotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö
oli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen
Romalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä
hyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden
tunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen
kuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan
jotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille.
Toiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli
jyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka
luontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman
valtio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden
kaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän
yhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut
hukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että,
erikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys
jälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden
luonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja
valtio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian
ohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta
periaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista
aian-tarvetta.

Valloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui
oikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli
majoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen
maan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi
jäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, -- Odoaker'in miehet
ja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi
kolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista
mainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten
vaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta
myöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä
emme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin
säännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai
pienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen
paikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu.
Muistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin
pakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein
yksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui
barbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse
maanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen,
vaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä
nähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen
sanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata
väestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt
järjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista
väestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien
retkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan
hajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen
asutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että
valloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden
he, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät
ryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.

Tärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli
se, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki
keisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous,
lankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden
kohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä
siis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli
keisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet
Germanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että
Romalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39]
Tämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin
Germanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti
valloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen
malliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka
vastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja
kymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää
yksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa
Romalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä.
Joku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein
huomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan
la'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut
suurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset
kokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta
olivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa,
jossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä
mahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa
avulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään
yksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen
yksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen
trust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen.
Nimellä "leudit" (s.o. kuninkaan miehet) taikka "antrustionit",
latinaksi "fideles" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian
tapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja
sovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun
vapaan soturin surmahinnan suhteen.

Olen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien
asettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa,
joka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin
tilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun
vielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella,
että Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen
yhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen
alle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi
monessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja
jokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa
Romalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään
kadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan
Klodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin
kuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä
esm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian
Länsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen
Frankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön
yhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen
näemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun
esm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41]
niin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu "kuninkaan pöytävieras"
(conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma
sovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta
Romalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä
korkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut
Romalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon
miehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin
aina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta
pääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin
vaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että
Romalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien
valtakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli
muutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan
rasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat
itsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm.
kaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon
sisällisissä asioissaan; "kuria" tuli asukasten yleisellä vaalilla
asetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin
esimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä
Romalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa
elämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä
päivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota
Germanien tuottamaa metelistä vapautta.

Kuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin.
Yhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja
yksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse
kuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää
voi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa.
Frankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan
mitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille.
Ottakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.

Sanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet
valloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin
melkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen
muinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt
se tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin
häntä nyt ruvetaan nimittämään, "_seigneur_" (senior) pitää
seuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja
kantavat sen mukaan nimet: _gasindi, gesith, vassi, vassalli_, --
jotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin "Gesinde"
(talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle
suostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen
palvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon
keskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin
mielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko
elinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää
miehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos
oli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan
vapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä
kutsuttiin.

"Koska minulla", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, "ei ole millä
itseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun
turviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan
että vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän,
olen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja
kuuliaisuutta, eikä ole minulla elämäni ikänä valtaa luopua sinun
hoimeistas".

Nämä sanat, jotka silmin-nähtävästi olivat semmoisia, kuin tuleva
isäntä ne tahtoi, todistavat, kuinka lujasti pyydettiin kiinnittää
miehet heidän palveluspaikkaansa. Tätä tarkoitusta varten nyt tarjoutui
erinäinen keino, joka oli vassallille yhtä otollinen, kuin se oli
seigneurille mukava. Jälkimäiselle, näet, alkoi aian pitkään käydä
hankalaksi, kenties mahdottomaksikin, elättää kotosellaan suurta
seuralais-joukkoa perheineen päivineen. Mutta maatiluksia oli hänellä
enemmän kuin mitä itse jaksoi hoitaa. Hän siis tarjosi vassallillensa
jonkun maatilan nautittavaksi sillä ehdolla, että mies siinä itseänsä
elätti, mutta seigneurin kutsuessa saapui hänen luoksensa, sotaista tai
muuta palvelusta suorittamaan. Asia oli vassallille niin edullinen,
että tämä nyt puolestaan kaikin mokomin pyrki vakuuttamaan itsellensä
tilan elinkautista nautintoa, vieläpä saman edun jatkamista
lapsillensakin. Palvelus siis pyrki muuttumaan perinnölliseksi väliksi
tilallisten soturien kesken. Tuo elatukseksi annettu maatila nimitettiin
sen aian latinassa "_beneficium_" (hyväntekiäiset). Germanien kielellä
sitä kutsuttiin "_fe-od_" (s.o. palkka-omaisuus), eroitukseksi
"_all-od'ista_" (eli koko-omaisuudesta), joka merkitsi itsenäistä
perintö-tilaa. Näiden nimien johdosta tämä uusi järjestelmä, joka nyt
alkaa, kutsutaan _Beneficio- eli Feodali-laitokseksi_.

Kuinka se vähin-erin kehittyy, en saata tässä paikassa kuin aivan
lyhyesti selittää. Kun beneficiojen anto kerran oli yleiseksi tavaksi
tullut, niin beneficion-saaja vassalli pian alkoi omasta puolestaan
ottaa muita miehiä palvelukseensa ja niillekkin, jos varaa oli, antaa
osia feod-tilastansa nautittavaksi. Näin syntyi ala-beneficioita eli
ala-feodeja, ja aivan luonnollista oli, että semmoinen laitos
välttämättömästi kallistui perinnöllisyyteen päin; sillä jos
ylipäänsäkin ei ollut helppo, vassallin kuoltua, ajaa hänen poikaansa
pois tilalta, kun tämä suostui ottamaan isän velvollisuudet päällensä,
niin asia tuli kahta vaikeammaksi, milloin löytyi ala-vassalleja,
joiden asema myöskin olisi tällä tavoin tullut häirityksi. Mihin aikaan
beneficiojen perittävyys alkoi tavalliseksi tulla, ei ole täydelleen
selvä; mutta, kuten nä'imme, se melkein seurasi itse asian luonnosta.
Jos vielä lisäksi mainitsen, että useat allodinkin omistajat, jotka
näinä metelisinä aikoina tunsivat itseänsä liian heikoiksi itsenäisinä
seisomaan, tarjoutuivat jonkun mahtavimman miehen palvelukseen ja
muuttivat allodinsa feodiksi hänen allensa, -- niin havaitsemme kuinka
koko yhteiskunta alkoi järjestyä tähän uuteen kaavaan. Keski-aian
omituinen yhteiskunta oli siis jo yleiseltä kaavaltansa valmis;
ainoastaan aikakauden hurja väkivaltaisuus esti sen vielä
vakaantumasta.

Omituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti
Merovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten
Frankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän
seuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että
olletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa
joukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin
myöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että
tämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen
trustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka
nimellä "_huoneenhaltia_" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi
Frankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen
talouden "kreivi", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja
kuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis
beneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen
kiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla
ovat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi
varustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä
kuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän
vassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien
valtakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten
seigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku
7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638)
on Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta
harjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin
paljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle
näytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta
suvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on
melkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat
entiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat
silloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.

Vaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on
mennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan
esittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin
Germanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat
heidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta
yhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta
valmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin,
ja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja
vahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin
siihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin,
jotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis
puhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen
tarkoituksistaan.



Neljäs-toista Luento.

Romalais-keisarikunnan uudistus.


Pyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin
aian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella.
Olemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista
vuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä.
Germanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä;
täydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan,
ja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen
sekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen
oikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa
yksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan
virkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee
itsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi
paratiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja
yleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina
tapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu
menneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia.
Olemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat
olleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli
aikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää.
Tämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson
henkinen pää-luonne länsimailla.

Mutta ennen kuin lähdemme tätä uutta ilmiötä likemmin tarkastamaan, on
syytä kääntyä itäisiin maihin, missä Romalainen valtio-järjestys vielä
oli pystyssä Itä-Roman eli Kreikan keisarikuntana. Tässäpä tämän
järjestyksen jaloja puolia olisi sopinut odottaa nähtäviksi; -- mutta
todellisuus ei enää tuonut mitään hyviä puolia ilmi. Merkillistä
kyllä! Itä-Roma, joka jo kerran oli alkanut uudistaa Romalaisuuden
yleis-herruutta läntisilläkin mailla, temmaten Afrikan takaisin
Vandaleilta ja Italian Itä-götheiltä, sairastaa jo selvästi samaa
tautia kuin Länsi-Roma Vanhan aian lopussa. Että se tähän asti oli
voimassa pysynyt, sill'aikaa kuin läntinen keisarikunta meni
pirstoiksi, siihen voimme kenties keksiä järjellisen syyn. Ensi aluksi,
näet, jolloin itäinen eli Kreikkalainen maailma erkauntui Länsi-Roman
yhteydestä, näyttää joku Helleniläinen kansallis-henki jälleen
elähyttäneen tuota vanhaa Makedonialaista sivistys-piiriä, joka niin
kauan oli kantanut Romalaisuuden valtiollista i'estä. Monessa paikoin,
olletikkin varsinaisessa Kreikanmaassa, oli sen ohessa vielä säilyneenä
joku määrä kunnallista itsenäisyyttä, joka lievitti keisarillisen
keski-kaikkisuuden painoa. Hellaan kaupungeissa esm. sisällinen
hallitus yhä oli järjestettynä muinaisten vapaa-valtioin tapaan.
Maantiet ja vesijohdot, koulut ja sairas-huoneet pidettiin voimassa
kunkin kaupungin omalla kustannuksella; Kreikalla oli pait sitä vielä
paikalliset juhlansa ja juhla-kilpailunsa, ja Hellaan oma nostoväki yhä
vartioitsi Thermopylan vuori-ahtaita niinkuin Leonidaan aikoina. Näemme
tästä, että Romalais-vallan yleis-järjestys ei ollut näillä paikoin
kokonaan tukehuttanut entistä paikallis-järjestystä, ja näin oli
yksityisten vapaudelle ja toimeliaisuudelle jäänyt jonkinlaista
vaikutus-alaa. Mutta aivan pian Kreikan keisarikunnan hallitus
Konstantinopolissa alkoi uudestaan kehittää Romalaisen virkavallan
pahimpia tapoja. Sama Justiniano, joka armeijojensa voittoretkillä oli
jälleen virittänyt muiston Romalaisesta maailman-herruudesta, hävitti
omilta alamaisiltansa yhteiskunnallisen menestyksen sydän-juuret.
Virkavalta vahvistettiin ja kaikki kunnallinen vapaus hävisi;
Hellaan kaupunkien erikois-tulot korjattiin valtiokassan haltuun,
maakunta-nostoväki hajotettiin, koulut ja laitokset jäivät
rappeutumaan. Olletikkin keisarikunnan finansihallinto teki lopun
alamaisten taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta onnesta: virat
myytiin, vero-rasitukset enennettiin, rahan-arvo mielivaltaisesti
halvennettiin, ja kauppa-monopolit, jotka näyttävät olleen tämän
hallituksen omituista keksintöä, tukehuttivat toimeliaisuuden
lähteet. Mitä me nyky-aikana katsomme nimenomaan Turkkilaiseksi
hallitus-järjestelmäksi, oli jo pääperusteiltaan silloin valmiina.
Kuitenkin oli Justiniano harras kirkon ystävä ja ajoi filosofit,
pakanuuden viimeiset edustajat, ulos Athenasta. Mutta itse kristillinen
kirkko itäisessä keisarikunnassa oli muodostunut tirannilliseksi
valtio-laitokseksi, joka piti ihmisten omattunnot kahleissa, niinkuin
valtio niiden jäsenet ja tavarat.[43] Tämmöisten olojen vallitessa
yhteis-henki itäisessäkin keisarikunnassa pian alkoi kuoleuntua, eikä
ollut enää voimaa eikä halua barbarien rynnäkköä vastustella. Jo
Heraklion aikana olivat Tonavan seudut niin autioina, että tämä keisari
oli hyvillään, kun sai muutamat Slavilaiset heimokunnat niihin
asettumaan. Nykyiset Serbit, Bulgarit ja Bosnialaiset tällä tavoin
hallituksen omalla suostumuksella ottivat avarat maakunnat haltuunsa,
ja Slavilaisia siirtokuntia tunkeutui melkein huomaamatta Makedonian
kautta Hellaasen ja Peloponnesoon asti.

Muutoin keisari Heraklio vielä hallituksensa alkuaikoina hyvällä
onnella ajoi keisarikunnan puolustusta sekä idässä että pohjasessa.
Hänen retkensä Persiaan ja pyhän ristin takaisin-valloitus tuli
kuuluisaksi koko kristikunnassa ja vietettiin kirkollisena juhlana
länsimaillakin. Mutta ennen kuin arvattiinkaan, ilmaantui uusi
barbari-rynnäkkö, joka vastustamattomalla vauhdilla anasti koko
kolmannen osan keisarikunnan alaa. Tämä kansa oli, kuten tiedämme,
Arapialaiset, Muhammed'in kansalaiset, jotka nyt läksivät miekan
voimalla uutta uskoansa levittämään. Tunnettu asia on, että se
uskon-huimaus, jonka Muhammed oli opetuslapsiinsa vuodattanut,
melkoisesti vaikutti heidän voittoihinsa. Mutta toiselta puolen ei ole
unohtamista, että keisarikunnan alamaiset eivät enää millään
isänmaallisella innolla keisarikuntaa kannattaneet. Syrialaiset, jotka
sekä kansallisessa että kirkollisessa katsannossa olivat keisarikuntaan
kyllästyneet, tervehtivät melkein ilolla valloittajain tuloa; Koptit
Egyptissä ja Berbit Afrikassa tekivät tulijoille suoranaista apua, ja
itse Sikeliassa, joka myöhemmin joutui Muhammedilaisten valtaan, oli
väestön kannatus vihollisten puolella. Näytelmä oli monessa kohden ihan
sama kuin Länsi-Roman kukistuessa pari vuosisataa aikaisemmin.
Ainoastaan pääkaupungin vahva asema Bosporon rannalla näytti estävän
Itä-Roman täydellistä kukistumista jo 7:nnen vuosisadan kuluessa.

Hetkeksipä muutoinkin koko Kristikunnan asema näytti kovin
arveluttavalta raikkaan ja tuoreen Islam'in rinnalla; sillä
Arapialaiset ennen pitkää menivät Afrikasta Gibraltar-salmen yli,
valloittivat Länsi-göthien valtakunnan Espanjassa ja jatkoivat tästä
voitto-kulkuansa Pyreneiden toisellekkin puolelle. Näinpä siis lännessä
niinkuin idässäkin Islam ja Kristin-usko seisoivat vastatusten, ja
heidän kummankin aatteellista kantaa täytyy tässä pikimmältään
tarkastukseen ottaa. "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on
hänen profeettansa!" -- näin kuului se yksinkertainen opinkappale,
johon Islam'in tunnustajat tahtoivat valloituksensa kautta käännyttää
kaikki maailman kansat. Tietysti Islam tällä tavoin etupäässä asettui
vastakohdaksi pakanallisille uskonnoille, jotka täyttivät koko luonnon
moninaisilla jumalais-olennoilla. Myöskin Juutalaisten Jehovah'n
rinnalla Allah oli maailman-hoitonsa puolesta yleisempi ja jalompi; hän
ei ollut mikään nimen-omaan kansallinen jumala, vaan käsitettiin koko
ihmiskunnan yhteiseksi jumalaksi. Allah oli siis yhtä yleinen
jumalais-käsite kuin Kristittyinkin jumala; mutta Muhammedilaisten
mielestä he itse olivat säilyttäneet tämän käsitteen puhtaampana kuin
Kristityt. Kristin-usko, joka puhui "kolme-yhteisestä" jumaluudesta,
ja joka pait sitä jo oli ruvennut tekemään pyhien ihmisten
kunnioittamisesta varsinaista palvelusta, ei ollut, Islam'in kannalta
katsoen, kuin joku peitetty monijumaluuden muoto; Kristuksen
kaksinainen luonto, jumalana ja ihmisenä, oli muka Jumalan henkisyyden
saastutusta. Jumala on henki; ei ole mitään Jumalan ilmestystä lihassa;
-- tämäpä näytti olevan selvä ja puhdas oppi tuon mutkikkaan
Kristillisen theologian rinnalla. Tämä uusi aate antoi Islam'ille
ensi-aluksi sekä intoa että voimaa. Historia tosin on sittemmin
osoittanut, että Islamissa ei asunut sama uudistava voima inhimillisen
kehityksen suhteen, kuin Kristin-uskossa. Kristillinen kultuuri, jonka
perustana on jumaluuden yhtyminen itse ihmis-luontoon, on yhä
nuortunut, yhä uudelleen jännittynyt. Muhammedilaisuus sitä vastoin on
korkeintaan ollut välikappaleena muutamien raakojen kansain ensimäiseen
hengen-viljelykseen, ja sen oppi-rakennukselta puuttui se syvempi
henkisyys, joka ihmis-ajatukselle uutta yllykettä antaa; se sen vuoksi
auttamattomasti on vanhentunut, sitten kun ensimäinen nuoruuden-voima
oli kulutettu. Tämä on historian opetus noiden kahden uskontokunnan
suhteen. Mutta siihen aikaan ei suinkaan varmalta näyttänyt, kumpika
tulisi maailman herruutta perimään. Lukuun on myöskin ottaminen, että
sotainen into ja uljuus oli Islam'in siveys-opin käytännöllinen puoli.
Muhammed'in oppi oli kokonaan valloitukseen tähdättynä; sitä varten
paratiisin hekumat luvattiin uskon-sotureille palkinnoksi, sitä varten
myöskin Muhammedilaisessa valtio-rakennuksessa maallinen ja hengellinen
valta samaan hallitsija-käteen yhdistettiin. Niinkuin kiusaaja
Kristukselle, näyttipä Allah tarjonneen Muhammed'ille "kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian". Islamin perustaja oli tarjouksen
ottanut vastaan, ja ennen kuin vuosisata oli kulunut, oli melkein
kolmas osa kristitystä maailmasta joutunut Muhammedilaisten valtaan.
Mutta Gallian maalla kohtasi heitä vihdoin vastarinta, joka pysäytti
Islamin voitto-kulun ja pelasti läntisen kristikunnan. Se oli Frankien
kansa ja valta, joka Poitiers'in kentällä v. 732 tällä tavoin kohosi
läntisen maailman edustajaksi.

Olemme siis jälleen tulleet länsimaiden oloihin, joissa par'aikaa
suuria muutoksia valmistuu. Frankien kuningaskunta, jonka rappeutumista
viime luennossa selitin, on siihen aikaan onnellisesti läpikäynyt
ankaran taudin-puhdin ja astuu nyt eheämpänä entistänsä historian
näkyville. Ottakaamme sen silloista asemaa vähän silmäiltäväksi.

En ole vielä maininnut, että Frankilais-vallan kansallisuudessa aikojen
kuluessa oli tapahtunut jonkunlainen muutos. Nuo Germanilaiset soturit,
jotka Klodovikin aikana asettuivat Gallialaisen väestön keskuuteen,
olivat olleet verrattain harva-lukuisia, ja parin vuosisadan kuluttua
heidän jälkeläisensä jo näyttävät kielensä ja tapojensa puolesta
täydellisesti hämmentyneen yhteen voitettujen kanssa. Etelä-puolella
Loire-virtaa tuskin enää huomattiin merkkiäkään Germanilaisten
entisestä herruudesta, ja Loire'sta Somme'en saakka olivat Frankit jo
kadottaneet puhtaan barbarisuutensa, s.o. melkoisin määrin
romalaistuneet. Mutta pitkin Rein-virran varsia oli asian laita toinen.
Sekä Belgian alalla, missä Saalalaiset Frankit jo keisarikunnan aikana
olivat asuneet, että koko koillis-osassa vanhaa Gallian maata,
Maas-joesta itään päin, oli jo valloituksen aikana Romalainen väestö
ollut melkein hävinneenä, ja vielä idempänä, Reinin toisella puolella,
vallitsi tietysti puhdas Germanilaisuus itäisten Frankien, Thyringien
ja Allemannien kyläkunnissa. Tällä tavoin nyt syntyi jotenkin jyrkkä
kansallinen eroitus Frankilais-vallan itä-osan, Austrasian, ja
länsi-osan, Neustrian, välillä. Austrasiassa retkikunta-laitos säilytti
alkuperäisen tuoreutensa ja mahtava ylimyskunta seuralais-joukkoinensa
lakkautti kaiken kuninkaallisen vallan; Neustriassa taas ylimyskunnan
vastapainona oli lukuisa joukko halvempia vapaita, joiden keskuudessa
jo Gallo-Romalainen kansallisuus oli ylinnä. Nämä erilaisuudet
synnyttivät kansallista vihaa Austrasian ja Neustrian välillä;
taistelua syntyi, ja Testri'n tappelussa v. 687 Austrasialaiset
perustivat yliherruutensa Neustrian suhteen. Neustrialaisten kapina
v. 714 päätyi uuteen tappioon. Germanilainen kansallis-aine tulvasi
uudestaan Gallian yli, uudistaen niin-sanoakseni Klodovikin aikuista
valloitusta. Tapaus oli muutamissa kohden kyllä surkuteltava; sillä
uusi raakuuden tulva seurasi nyt niinkuin ennenkin Germanien tuloa.
Mutta valtakunnan sotainen kunto jälleen virkistyi, ja kun Arapialaiset
kohta sen jälkeen tulivat Pyreneiden yli, oli Frankien kansakunta heitä
vastassa Poitiers'in kentällä.

Tämän Austrasialaisen liikkeen etupäässä seisoi mahtava ylimys-suku,
joka, jos aian suku-johtoihin saamme luottaa, näkyy olleen kerrassaan
Gallialaista ja Germanilaista syntyperää. Suku on sittemmin historiassa
tunnettu Karolingien nimellä, mutta tämä nimi oli vielä tuntematon
siihen aikaan, jolloin sen ensimäiset jäsenet, Pippin Heristall'in
herra ja tämän poika Kaarlo Martel, kohosivat Austrasian ylimyskunnan
johtajiksi. Vasta kun Kaarlo Martel'in poika, Pippin-Lyhyt, oli
kohonnut Frankien kuningas-istuimelle ja tämän poika, Kaarlo Suuri, oli
nostanut tämän uuden kuninkuuden länsimaiseksi maailman-vallaksi, saapi
uusi hallitsija-suku maineensa ja nimensä. Oikeastaan Karolingien
suuruus nousee samassa määrässä kuin heidän historiallinen
kutsumuksensa, ja Kaarlo Suuressa tämän suvun historiallinen tehtävä
vihdoin ilmestyy täysin varttuneena. Mitä edeltäjät ovat tarkoittaneet
tai alkuun panneet, senpä suuri Kaarlo panee täytäntöön, niin pitkälle
kuin historiallinen mahdollisuus sen sallii. Vasta Kaarlon kuoltua,
tulevat historialliset mahdottomuudet jälleen voitolle ja masentavat
Kaarlon jälkeläisten toimia. Tämä on myöhempäin Karolingien perikadon
historia.

Mikä siis on Karolingien merkitys eli niin-sanoakseni Karolingilainen
aate maailman historiassa? Voimme sanoa sen kaksipuoliseksi, niinkuin
heidän syntyperänsäkin, -- kerrassaan Germanilaiseksi ja Romalaiseksi.
Mutta kumpikin puoli heidän vaikutuksessaan yhtyy sointuvaksi
kokonaisuudeksi, jossa jokainen liitos toistansa tukee ja kannattaa.
Aatteen Romalainen puoli on yritys jälleen perustaa Roman keisarikunnan
suurta valtio-yhteyttä sekä sen ohessa sitä yhteiskunnallista
järjestystä, jonka ihanne-kuvana tuo kukistunut Roman-valta oli. Kun
Longobardien valtakunta Pohjois-Italiassa valloitetaan, kun eteläinen
Gallia ja joku osa Espanjastakin jälleen liitetään suureen länsimaiseen
monarkiiaan, ja kun vihdoin Kaarlo Suuri Romassa vastaan-ottaa
Romalaisen keisarin-arvon, saattaisi melkein luulla, että Theodosio
Suuren aiat ovat takaisin tulossa. Tuleepa sitten lisäksi Kaarlon
erinomainen, melkein sanoisimme liiallinen, suosio kirkkoa kohtaan ja
hänen harras halunsa herättää antikinen kultuuri jälleen henkiin, niin
Romalaisuuden traditionit näyttävät olevan hänen luonteensa ytimenä.
Vaan tarkemmin katsoen, havaitsemme pian, että Germanilaisuus kuitenkin
on hänen henkensä ja toimensa pohjana. Germanien kautta pitää uusi
Romalais-valta rakennettaman; senpä tähden kaikki Germanilaiset kansat
ja heimot pitää ko'ottaman tämän yhteisen valtikan alle, yhdistettämän
yhdeksi suureksi kansakunnaksi. Ja tämän yhdistämis-työn välikappaleena
taas on Kristin-uskon saarna Romalaisen kirkon johdon alla. Näemme
tästä, kuinka välikappaleet ja tarkoitukset toisiinsa kietoutuvat.
Romalaisuuden ja Germanilaisuuden aatteet ensi kerran sulavat yhteen;
silta rakennetaan sekä taaksepäin yli tuon barbarisen kuilun, joka on
antikisen kultuurin niellyt, että eteenkinpäin uusiin kultuuri-jaksoihin,
joita barbari-kansat tulevat johtamaan.

Ja ihmeteltävän luonnollisesti nämä aikakauden suuret tehtävät
ikäänkuin itsestään ilmaantuvat. Germanian pohjoisten heimokuntain
alituinen vihollisuus tekee välttämättömän tarpeelliseksi laskea heidät
Frankilais-vallan ja Kristin-uskon kuuliaisuuden alle. Jo Pippin
Heristall'in herra kääntää aseensa ja lähetystoimensa Frisien puoleen,
ja vuodesta 690 Anglosaksilainen munkki Willibrord vaikuttaa näillä
aloilla. Kaarlo Martel puolestaan ei ole mikään hengellisten asiain
harrastaja, vaan hurja soturi, joka trusti-seuralaisilleen jakaa
Gallian kirkon virat ja tilukset; mutta Frankien liittoa Kristuksen
kanssa, josta Saalalais-laki puhuu, hän ei ole unohtanut; hän on uskon
pelastajana Poitiers'in tappelu-kentällä, ja uskon-saarnaa Germaniassa
hän voimallisesti suosii. Tämä lähetys-toimi on nyt tullut jalon
Bonifacion eli Winfrid'in, "Saksalaisten apostolin", käsiin ja
edistyy suurilla askeleilla. Muistamista on, että kaikki nämä
lähetys-saarnaajat ovat Anglosakseja, mutta Anglosaksilainen kirkko on
Roman seurakunnan tytär ja tunnustaa Roman pispan hengellistä
ylijohtoa. Tämän periaatteen mukaan Germaniankin uusi seurakunta
järjestetään, ja itse Galliassa saapi, Martel'in kuoleman jälkeen,
Bonifacio toimekseen puhdistaa kirkolliset olot Roman mallin mukaan.
Palkinnoksi kirkko pyhittää kuninkaallisen arvon Pippin Lyhyelle ja
keisarillisen arvon Kaarlo Suurelle; nämä taas vuoroltaan pelastavat
paavin-istuinta kaikista valtiollisista vaaroista, niin hyvin
Longobardien kuin Kreikan keisarin ahdistamisista. Liitto Kristuksen ja
Frankien välillä, käyttääkseni vielä kerran Saalalais-la'in
käsitystapaa, lujittuu päivä päivältä. Mutta tämän ohessa nyt Germanian
käännytys Kristin-uskoon saatetaan lopulliseen täytäntöön, kun Kaarlo
Suuren käsivarsi vihdoin pakoittaa Saksit alamaisuuteen. Tuo hajanainen
Germanilainen maailma on siis ensi kerta yhdistetty yhteisen vallan
alle ja Saksan kansallisuus on valtiollisesti perustettu. Tämä
viime-mainittu teko-asia on Karolingisen aikakauden tärkein ja kestävin
hedelmä. Inhimillinen kultuuri on edistynyt Rein-virrasta Elbe'en
saakka, ja historian ala on melkoisesti laventunut.

Muut Karolingilaiset aatteet sitä vastoin eivät pääse täydellisesti
juurtumaan taikkapa muodostuvat jotenkin toisenlaisiksi kuin Kaarlo
Suuri ne oli käsittänyt. Semmoinen suuri yleis-valtakunta, kuin
Romalainen keisarius tarkoitti, ei enää ollut mahdollinen, eikä
yhteiskunnallisetkaan aineet sietäneet sitä säännöllistä järjestystä,
jota Kaarlo Suuri mielellään olisi tahtonut perustaa. Keisarin kuoltua
siis sekä valtio että yhteiskunta jälleen menevät hajalle ja uusi
sekasorron aikakausi seuraa, jolloin, aivan niinkuin Roman vallan
kukistuessa ennen muinoin, hurjat barbariparvet -- tällä kerralla
Normannit, Magyarit ja Saracenit -- hirveästi hävittävät länsimaisen
Kristikunnan alaa. Kuinka yhteiskunta ja kirkko siihen aikaan
muodostuvat, saamme edempänä tutkistella. Valtiollisesta muodostuksesta
tahdon ainoastaan lisätä, että eri kansallisuus-ryhmät nyt toisistaan
erkanevat, perustaen miten mahdollisesti itsenäisiä valtiollisia
kokoja. Verdun'in sovinnon kautta v. 843 tulee Länsi-Frankien
valtakunta käsittämään ne osat Galliasta, missä Gallo-Romalainen
kansallisuus oli voitolle jäänyt, niin-muodoin pää-asiallisesti koko
Neustrian sekä Loire'n takaiset seudut. Itä-Frankien valtakuntana taas
on puhtaiden Germanien alue Rein'in ja Elbe'n välillä, ja vihdoin
Italian kansallisuus muodostuu kolmanneksi valtakunnaksi pohjoisessa ja
keskisessä Italiassa. Mutta näiden kolmen välissä on seutuja, joiden
kansallinen luonne vielä on jotenkin epämääräinen, nimittäin etelässä
Rhône'n ja Alppien välimaat sekä pohjoisempana Austrasialaiset seudut
Rein'in ja Maas'in välillä. Näistä ensin muodostuvat Burgundin ja
Lothringin kuningaskunnat, myöhemmin ne kallistuvat milloin itään,
milloin länteen, kunnes kunkin seudun kansallisuuden kanta vähitellen
selviää. Joka haaralla havaitaan, että kansallisuuden aate on voitolle
päässyt, ja siihen hukkuu Kaarlo Suuren uudistama Romalais-keisarius.
Se tosin säilyy nimeltänsä jonakuna yleis-järjestyksen periaatteena.
Mutta ei kukaan sen vastaisista edustajista yritäkkään pystyttämään
jotakin yleis-hallitusta kansallisten hallitusten sijaan. Siinä kohden
siis Romalais-keisarikunnan uudistus Karolingien kautta oli ollut
hukkaan pantua työtä.

Mutta muutoin tämä työ ei ollut hukkaan pantua; sillä joku uusi
maailman-järjestys oli kumminkin saatu perustetuksi. Kaarlo Suuri
oli, näet, laskenut kirkon vaikutukselle entistä laveamman ja
tukevamman pohjan ja niin-muodoin Kristikunnan muodossa vahvistanut
yleis-ihmisyyden. Hän oli myöskin hetkeksi hillinnyt yhteiskunnan
suunnatonta riehunaa ja asettanut muutamia lujia perustuksia
vastaiselle järjestykselle. Mutta siinä hänen yleis-valtansa määrä
olikin täytetty, ja eri kansallisuudet saivat nyt kukin kohdaltansa
jatkaa sitä kultuuri-työtä, jonka Karolingit olivat alkuun panneet.



Viides-toista Luento

Läänitys-laitoksen synty.


Mahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan
keskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin
vaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa
merta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin
jo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian
suhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat
vaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Ensi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen
seuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli
vallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä
niissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille
perustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa
sammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille
hallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on
ikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet.
Itä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties
vähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole
vielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka
nyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat
jotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein
heti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina
itsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin
nimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on
hajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä,
kansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin
valtiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa,
josta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun
elämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144
vuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset
Germanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä
sanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta
todellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen
maakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien
pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua,
Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon,
tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo
uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin
tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena
isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat
Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet
muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on
kreiviksi tehnyt?" -- mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun
on kuninkaaksi tehnyt?" -- Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on
jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava
Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja
alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä
ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä
tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt
ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea
valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi,
vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken
vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla
näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin,
ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva
unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.

Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka
käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän
syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten
tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota
historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme
historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten
tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian
päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä
aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän
tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita
juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta
puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden
aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta
eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos
korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten
yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä
täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan
muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen
yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin
edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus
saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi.
Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi
Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo
vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi
yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta
keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka
olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen
hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli
puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute
kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä
voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin
Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian
myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa
olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet
ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus,
s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään
yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin
paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion
sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä
välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut
vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen
vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen
mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena
yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.

Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta
Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini
suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin,
jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.

Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen
järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että
Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja
itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden
tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän
etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi,
ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä.
Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen
ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian
käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita
Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo
Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista
kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että
kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden.
Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja
Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka
semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan
semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien
valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten
retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat
kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset
velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta
maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin
sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse
marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä
tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin
tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta
mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että
kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan
alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten
päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin
uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä
vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat
Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.

Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset
taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä
merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten
neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut
asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo
Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä
valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan
vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri
paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin
kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja --
"ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", -- kuuluvat
Hincmar'in sanat, -- saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä
laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että
yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan
valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä
kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa.
Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista
luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan
synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.

Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja
la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa,
niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa
ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli
lähetys-kreivinsä (Missi dominici) -- laitos joka oli Longobardien
valtakunnasta lainattu -- auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea
oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen
Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten
kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko
käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli
kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne,
jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat
beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon,
ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat
rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa
piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus
aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin
tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin
tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto
ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa
laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat
aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö
oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen
luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on
käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä
ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä
metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi
pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin
sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän
sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli
lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". -- Samat
säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin,
joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä
Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa
suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen,
piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa
kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt.
Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen
toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin
kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. -- Nämä esimerkit
lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren
valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi
jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen
traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset
laitokset.

Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan
yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset
päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen
kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai
vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko
tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta
oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri
olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa.
Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja
pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen
vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen
palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja
yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti
hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä
taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut,
ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti
myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla.
Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen
suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.

Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä,
tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka
pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain
säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä
kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on
jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille
yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo
Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen
Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä
olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista
muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi
muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun
kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran
lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.

Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä
levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik
Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit,
markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita
kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa
seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen
perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että
viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee
erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen
virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei
liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin
kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys
tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat
olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi,
anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä
virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan,
keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen
Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että
joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin
kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä
tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on
varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat
Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen
hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa
tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian
mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa
käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni
pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.

Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja
omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut
tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka
näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on
antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös
sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren
silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron
sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden
ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen.
Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että
se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta
kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa.
Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin
suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta
sekasorrosta.



Kuudes-toista Luento.

Kirkollinen parannus-puuha.


Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen
vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja
lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen
ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole
niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden
kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on
tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden
sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja
vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat
jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä
todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden
vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin
astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin
matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä,
vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein
ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen
vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin
on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut
rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian
välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää
vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka
tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta
oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli
jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian
henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta
silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta
todellakin on tullut.

Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja
siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta
saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän
suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia
omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman
jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä
yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo
Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista
järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että
sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa
ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan,
feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään
uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen
sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten
voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko
tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista
aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin
aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa
Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu
jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen
periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi
periaate, on: _hengellisyyden valta_, ja hengellisyyden nimessä
_kirkon johtaja-virka_ ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä
on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä
suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi
aian-hengeksi.

Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä
suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen
säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä
antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen
luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että
tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin
yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden
perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn
sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi
siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli
hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne
puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty.
Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin
barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja
luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä
karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen
voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis
saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein
joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman
pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja
hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat,
otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan
rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei
kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti
hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse
niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana
valvojana.

Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee
ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu
sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä
suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä
rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen
maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset
vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari
itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille
siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen
kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut
siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin
kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua,
ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa
järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi
maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian,
että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän
maalliset toverinsa.

Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä,
Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen
yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa
siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I
(vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän
Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden
valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar
II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja
nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta,
ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä
kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän
saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta.
Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka
väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan
vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla
jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja
metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä
Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin
seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin
hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin
aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden
todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli
tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että
maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle,
oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun
näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan
hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm.
Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella
olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta
myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan,
kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin
näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks
valtiaaksi.

Tahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka
on huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta
erittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein
selitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui
muka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus
paavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka
historiassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja
väkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein
niihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä
ansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan
epä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan
kehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten
historiallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset
vallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla
myöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan
vaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus
ja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa
jotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee,
voimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja
Nikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat
säilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he
olivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman
aikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli
suurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme
tasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. "Romalais-rauhan"
aiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen
väkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi
yhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne:
"Jumalan rauha", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin
voitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen
nojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän
aatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.

Vaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi
valmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka
tahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä
heikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää
kirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa
yhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen
aristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli,
että itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin
saaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä
tähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun
keisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman
seurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä
toimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia
on, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia
syöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen
kuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä,
asettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko
näytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat
kirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen
tapain-turmelus ryhtynyt. "Maan suola" -- käyttääkseni tuota
pipliallista kuvausta -- oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä
nyt piti suolattaman.

Mutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike,
jonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin.
Vuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva
Yli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa),
perustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa
Benediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan.
Bernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin
ankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa
että muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet
sen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus,
elämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon
yleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja
nämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien
hiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä
maallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi
suunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli
kirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat
Kristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen
kasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit,
irstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti
versoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta
tahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa,
tunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien
mahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta
vastaan pannaan "askeesi", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta
maallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta
vastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen
Romalaisen ylipaimenen johdon alle.

En voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata
niihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta
parannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita
munkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin
yhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm.
Anglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n
ja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli
kokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian
maallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto
III ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen
lapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä
väristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä,
niinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen
pyhitykseensä, -- ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi
tulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet
kristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä.
Skandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja
Venäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma
astui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta
jalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa
ilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon
kummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. "Jumalan
rauha!" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan
rauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian
havaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku "Jumalan
aselepo" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina
juhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta
uusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen
toimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä
kirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu
saavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa
uskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian _Ritarisuus_, joka
tässä jo iti ja kehkesi.

Ja itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen
yleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän
piti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta
keskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset
intohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa,
piti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden
parannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen
meno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa
tuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat
Saksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja
harjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että
Kristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä.
Niinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen
puhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että
aateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin
suostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto
III asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm.
tuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja,
tuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli
tosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit
Roman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta
keisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä
vallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita
Saksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta
tulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari,
joka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa,
että samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle
arvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen
muinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi
kurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle
Saksan keisarille.

Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand
astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin
nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän
merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen
Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen
vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia,
joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä
ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää;
sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton
hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman
mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!

Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta
pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta
juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen
feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus,
joka perustui -- se meidän täytyy tunnustaa -- siihen kokemukseen,
joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta
vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa
itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän,
maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes
Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran
asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin
kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se
saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan
turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik
III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa
palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut,
ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja
vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti
kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit
ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi
Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna
toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo
Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä
hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen
perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö
paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen
itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu
ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki
pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat
virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi
julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään
läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin
voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään
"investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis
tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa,
pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä
maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että
kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta
omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin.
Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin
välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman
parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen
"Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.

Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka
Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi
muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen
pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle
katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa
ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän
irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi
puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa
joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa,
että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten
käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi
suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi
päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan
hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti
hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen
häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta.
Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti
jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut
suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys
olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen.
Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen
yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin
kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän
rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet
eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.

Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö.
Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden
maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen
hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä;
maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden
totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin
uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien
jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.



Seitsemäs-toista Luento.

Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.


Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia
Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys
eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden
vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä
aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in
uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä
Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein
mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin
aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää.
Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia
raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja
muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset
vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle
puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian
jaetuksi seuraaviin jaksoihin:

I. Vv. 1000-1100: _Siveellisen uudistuksen aika_, jolloin
Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden
ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin
yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin,
kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy
yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta
seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla,
ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset
periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille
velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista
Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi
tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin
hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen
historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan
alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta
kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että
osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka
valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää
herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman
suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa
katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, -- Ranskalainen
Argonauta-retki itäisille maille.

II. Vv. 1100-1200: _Ristiretkien varsinainen aika_, jolloin
läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen
ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan
puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja
vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden
omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta
auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä
seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa.
Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä
ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee
feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan
toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle,
nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä.
Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan
leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma
pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse
läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja
vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat
kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset
kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät
valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi
perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta
Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja
kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka
on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen
itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen
herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa
Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.

III. Vv. 1200-1300: _Ristiretkien jälki-jakso_, joka oikeastaan on
jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen
kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä
tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä
jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain
muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija
valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen
keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan
pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja
Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan
Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi
pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi.
Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat
herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan
miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset
askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian
rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat
vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen
Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen
valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä
vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta
jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta
läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden
saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista
yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan
perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä
kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja
Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille.
Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä
maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset
periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta
se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka
holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu
väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan
lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa
merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella
vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. --
Silloin seuraa:

IV. Vv. 1300-1450: _Keski-aian loppu-jakso_. Voisimme kenties
antaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen
soveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat,
joksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua.
Kaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan
kunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme
selvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka
tulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen
jakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina
olivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen
voimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa
nyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta
leviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät
tarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden
siveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on
itse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa
kerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat
vialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo
Kauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa,
veljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä,
lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, -- kaikki
todistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain
liioitetusta hengellisyydestä.

Luonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet
siltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti.
Paavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin
siirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa,
unohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon
valtaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika,
jolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa
tuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin
vielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat
sitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta
juurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä,
yleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat
jo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja
noudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin
syntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan
jäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin
Ranskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan
seuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia
siinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä
aatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka
aian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta
Bosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa
välikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen
uskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä,
ett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453
vihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen
tapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut
vähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden.
Keski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin
Länsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.

Tämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista
tosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta
luonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti
astuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo
rikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on
saavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme
nähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen
yksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta
Kreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman
keisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain
johtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala
tosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi:
yleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin
yksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi
aate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain
tämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko,
osittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä
täydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa.
Sen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi
nimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei
ole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät
yhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus
liittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin
pian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen
juoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että
kansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi
kehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä
kansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että
niiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin
niiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa
palvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä
kansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä
kehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat
vaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus
historiassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne
vallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat
järkähtää sijaltansa.

Muutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva.
Karolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat
menneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen
ja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi
kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin
vallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten
periaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa
yleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan
valtakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei
voinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden
hyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet
eivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa
katholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja
kansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut.
Keski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat
periaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen
taisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka
oikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan
harjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian
käsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse
kuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman
häviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt
joukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten
pyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain
johtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää
ilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen
elämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.

Aikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta
kuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä
runo- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin,
että tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla
yleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä
siksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin
voisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa.
Syynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa
täytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on
edellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin
tuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo
kietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen
jotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä
järjestää seuraavien katsantokantain mukaan.

Ensiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta,
Ristiretkistä, ja niiden merkityksestä.

Toiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva
aate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.

Kolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta,
läänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja
kunnallis-vapauteen.

Neljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten
maiden kansalliset historiat ja niiden merkitys yleiselle kehitykselle.

Tämä viime-mainittu kohta on senkin tähden viimeiseksi jätettävä, että
se oikeastaan jo johdattaa meidät Uuden aian kynnykselle. Niinkuin
vasta saamme nähdä, on Uuden aian omituisuus Keski-aian suhteen siinä,
että yleis-ihmisyys, humaniteeti, ei enää tarvitse nimen-omaista
laitosta, joka sitä edustaisi samalla tavoin kuin maailman-vallat
Vanhaan aikaan ja kirkollinen monarkiaa Keski-aikana; vaan se ilmestyy
sinänsä itse kansakuntien toimissa ja yhteisissä harrastuksissa.
Samassa määrässä siis kuin Paavikunta heikkonee ja kansallinen elämä
Euroopan etevimmissä valtakunnissa vahvistuu, siinä määrässä myöskin
Keski-aika tekee loppua ja Uusi aika on tulossa. Ymmärrämme tästäkin,
että näiden suurten aian-jakojen todelliset rajat eivät voi olla aivan
jyrkkiä. Niihin sopii, mitä jo ennen olen sanonut aikakausien rajoista
ylipäänsä johtavien aatteiden historiassa.

Olemme nyt kuluttaneet kokonaisen luento-tunnin paljaasen
järjestämis-työhön. Mutta vastaisen tutkimuksemme menestykselle on
järjestys ensimäisenä ehtona, enkä luule siis aikamme hukkaan menneen,
vaikka olemme Ristiretki-aikakauden edellä hetkeksi pysähtyneet,
luodaksemme yleis-silmäyksen pidempäänkin aian-mittaan eteen käsin.



Kahdeksas-toista Luento.

Ristiretkistä.


Arvattavasti ei kukaan minulta odota varsinaista kertomusta
Ristiretkien suuresta näytelmästä. Jo ensimäinen Ristiretki yksistään
on aine semmoinen, että se tuskin mahtuisi yhden luennon rajoihin, ja
Ristiretkien syyt ja seuraukset saattavat olla niin moninaisia, että
niiden tutkimisessa on isoja kirjoja sepitetty. Näin ollessa, minun
täytyy tunnustaa, että olen paljon epäillyt, mitä kohtia Ristiretkien
ilmiöstä minun pitäisi nimen-omaan esille tuoda. Syiden ja seurausten
suhteen on hyvin tavallista, että käsitetään koko edellinen kehitys
syiksi ja samalla tavoin kaikki, mikä itse teossa seuraa, Ristiretkien
seurauksiksi. Mutta näin laveasta käsitys-tavasta on se haitta, että
tapausten aatteellinen johto kokonaan haihtuu ilmiöiden moninaisuuteen,
eli, kuten on tapa sanoa, metsä ei nä'y puiden tähden. Täytyy siis
eroittaa pois semmoiset syyt ja semmoiset seuraukset, jotka eivät
välttämättömästi asiaan kuulu, saadaksemme selvää käsitystä siitä, mitä
dramassa kutsutaan toiminnan varsinaiseksi juoneksi. Tahdon selittää
ajatukseni siinä kohden parilla esimerkillä.

Epäilemätöntä on, että feodalismin muodostus länsimailla on niitä
seikkoja, jotka ovat paljon vaikuttaneet Ristiretkien luonteesen.
Länsimaiden yhteiskunta oli, näet, vihdoin asettunut vakinaiseen
muotoon ja sen varttunut elämän-voima tunsi tarvetta vaikuttaaksensa
ulospäin. Silmin-nähtävää onkin, että pää-asiallisesti tuo nuori,
seikkoja etsivä feodali-maailma tässä Ristiretki-liikkeessä astuu
esiin; nuo irtaimet laumat, joita Pietari Erakko tai Valter Tyhjä
johdattivat, eivät olisi mitään maailman-tapausta toimeen-saaneet,
ellei suuret läänitysherrat vassalleinensa, eräs Gotfrid Bouillon'in
herra, eräs Balduin tai Raimund, olisi liikkeelle lähteneet. Kun
Pyhä-maa on valloitettu, järjestetään tässä kaukaisessa idässä uusi
yhteiskunta, jossa feodalismin periaatteet puhtaudessaan toteutetaan,
ja näiden periaatteiden mukaan myöskin ensimäinen feodalinen lakikirja
tässä Jerusalemin kuningaskunnassa muodostuu. Tämä kaikki todistaa
kyllä selvästi, että feodalismin osallisuus Ristiretkissä ei suinkaan
ole vähäinen ollut. Mutta emme kuitenkaan saa siihen määrään asti
liioitella feodalismin merkitystä siinä kohden, että siitä etsisimme
varsinaisen syyn tähän suureen liikkeesen. Muistamista on, että
Ristiretkien oikea aate oli hengellinen aate, ja läänitys-maailma oli
ainoastaan se käsillä-oleva aineellinen välikappale, jota tämä aate
käytti palvelukseensa. Mahdollista kyllä on, että feodalinen maailma
kaikessakin tapauksessa olisi käyttänyt nuorta voimaansa johonkin
suuremmoiseen yritykseen valloituksen uralla, ja aian tapahtumat
antavatkin meidän aavistaa, että sen taipumukset siihen suuntaan
kävivät. Niinpä oli vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Ristiretkien
alkua feodalinen tulva upottanut laineisinsa Anglosaksien valtakunnan
Englannissa ja siellä perustanut uuden, läänitys-laitoksen mukaan
järjestetyn valtion. Samanlaista valloitusta melkein samaan aikaan
tehtiin Etelä-Italiassa ja Sikeliassa, jotka temmattiin Kreikkalaisten
ja Saracenien käsistä ja liitettiin feodaliseen länsi-maailmaan.
Vihdoin itse Ristiretkien aikakaudella tuo niin-kutsuttu Neljäs
ristiretki, jonka kautta Konstantinopoli valloitetaan ja Latinalainen
keisarikunta saapi alkunsa, on pelkkä feodalinen yritys, jolta aian
hengellinen aate, oikea ristiretki-aate, jo on kadoksissa. Voimme
niin-muodoin pitää jokseenkin luultavana, että jos ei aian
uskonnollinen henki olisikkaan johtanut länsimaiden kansoja Pyhän-maan
valloitukseen, nämä kansat kuitenkin tähän aikaan olisivat levittäneet
vaikutustansa kyllä kaukaisille aloille. Mutta aivan varma on, että se
nimen-omainen suunta, jonka tämä vaikutus sai Ristiretkissä, ei ollut
feodalismista, vaan aian hengellisestä harrastuksesta lähteneenä.
Ristiretki-yrityksen menestys epäilemättä suuressa määrässä riippui
siitä, että juuri siihen aikaan feodalinen soturi-sääty oli länsimailla
järjestynyt; mutta yhtä epäilemätöntä näyttää olevan, että ilmankin
tämä yritys olisi tavalla tai toisella alkuun tullut. Ristiretkien
ainoana syynä oli siis minun mielestäni se hengellinen herätys, joka,
kuten eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, Cluny'stä lähtien
oli uudesta synnyttänyt kirkolliset olot ja nyt alkoi mahtavasti
vaikuttaa maalliseenkin yhteiskuntaan.

Koska niin-muodoin Ristiretkien juuret ovat etsittävät kirkollisesta
yhteiskunnasta, eikä maallisesta, saattaisimme tulla siihen
käsitykseen, että kirkon nyt valmiiksi järjestynyt hallitus-muoto,
Paavikunta, on ollut vaikuttavimpana syynä tähän omituiseen puuhaan.
Vaan jos itse tapauksia likemmin tarkastelemme, täytyy heti huomata,
että paavillisen vallan osallisuus niissä on ollut jotenkin vähäinen.
Tietysti se johtava asema, minkä paavin-virka nyt oli saavuttanut, teki
välttämättömäksi, että kirkon ylipaimen asettui Ristiretki-asian
etupäähän. Vaan, kuten hyvin tiedämme, itse tuuma ei ollut Vatikanossa
syntynyt; päin-vastoin se mahtava aate-virta, jonka tunnus-sanana oli:
"Jumala sen tahtoo!" -- temmasi paavi Urbanon mukaansa Piacenzaan ja
Clermont'iin, missä hänen läsnä-olonsa tosin lisäsi innostusta ja
kohotti risti-lupauksen juhlallisuutta. Seuraavina aikoina paavillinen
valta hyvin ymmärsi käyttää tätä innostusta hyödyksensä; sillä se
suuri yhteis-etu, minkä länsimaiden kristikunta nyt oli saanut
valvottavakseen Palestinassa, oli myöskin hyvänä tukena paavillisen
yleis-monarkiian pyyteille kotosella. Mutta ei ainoata kertaa
tapahtunut, että "Pyhä isä" itse olisi pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä
tämmöisen retken johtamiseen; toisin sanoin, kirkon kotoinen hallitus
katsottiin aina tärkeämmäksi kuin Kristuksen haudan valloitus ja
puolustus Palestinassa. Tämmöinen järkevyys tällä innostuksen
aikakaudella osoittaa kumminkin, että ristiretki-yritys ei ollut itse
Paavikunnan periaatteista lähtenyt. Toinen ristiretki todistaa vielä
selvemmin kuin Ensimäinen, että asia ei riippunutkaan paavillisen
vallan toimesta. Tapaus on sen puolesta merkillinen, että tällä kertaa
sekä kristikunnan maallinen päämies, Konrad III Saksassa, että
"kaikkein kristillisin majesteetti", Ranskan kuningas, ottivat ristin
ja lähtivät Pyhälle-maalle. Mutta kristikunnan hengellistä päämiestä ei
koko toimessa kuulunut eikä näkynyt; sillä satunnaiset häiriöt Roman
kaupungissa juuri sillä hetkellä heikonsivat paavien asemaa, ja
ristiretki-puuhan varsinaisena toimeen-panijana oli nyt Pyhä Bernhard
Bourgogne'ssa, Clunylaisten periaatteiden sen-aikuinen edusmies. Että
paavit muutoin virkansa puolesta alituisesti kehoittivat yhä uusiin
ristiretki-ponnistuksiin, ja että Ristiretkien aikakausi on sama kuin
paavillisen mahtavuuden aika, tämä kaikki ei te'e toista syyksi ja
toista seuraukseksi. Molemmat, sekä kirkollisen monarkiian valta
kotosella että läntisen kristikunnan valloitus-puuha itäisillä mailla,
olivat saman aian-hengen lapsia ja niiden voima sen vuoksi syntyy ja
kuolee tämän hengen kanssa.

Merkillistä on nähdä tämän aian-hengen vaiheita, niinkuin ne
Ristiretkissä ilmaantuvat. Ensimäisessä ristiretkessä tämä henki puhkee
yleiseen kansojen sotahuutoon: "Jumala sen tahtoo!" -- Inhimillistä
johtausta ja järjestystä tuskin katsotaan tarpeelliseksi; itse matka on
enemmin jonkun kansain-vaelluksen kuin sotaretken kaltainen. Mutta
ritarisuuden ihanimmat kukat puhkeavat tällä vaivaloisella, verellä
kastetulla tiellä. Retken varjopuolet -- ja niitä ei suinkaan puutu --
himmenevät kahden kirkkaan nimen valossa: Gotfrid ja Tankred. ovat
kristillisen ritarin ihanne-kuvat, joissa voima ja urous yhdistyivät
vilpittömyyteen ja uskonhartauteen. Tätä uskon-soturin ihannetta
koetetaan nimen-omaan toteuttaa hengellisten ritarikuntain muodossa,
liittämällä taistelu-velvollisuudet ja munkki-lupaukset yhteen. Näin
syntyvät Johanniittain ja Temppeli-herrain veljistöt, myöhemmin
myöskin Saksalaiset Maarian-ritarit ja nuo Viron historiasta tunnetut
Kalpa-veljet. Cluny'n hartauden-henki käypi koko tämän ilmiön läpitse;
tuon aikoinaan puuhatun "Jumalan rauhan" perästä on nyt todellakin
seurannut "Jumalan sota", taistelu uskon palveluksessa taivaallisten
aarteiden tähden. Vielä Toinenkin ristiretki osoittaa samaa puhtaasti
uskonnollista luonnetta; kuitenkin on siinä eroituksena, että maallinen
komento ja johto käsitetään välttämättömän tarpeelliseksi, ja kansojen
hallitsijat asettuvat vassalliensa ja alamaisten etupäähän. Kolmannessa
ristiretkessä on jo hengellinen innostus paljon vähentynyt. Pyhän-maan
puolustus on tullut länsimaiden ruhtinaille ja ritareille enemmin
kunnian kuin hartauden asiaksi. Fredrik Barbarossa arvaa tässäkin
kohden keisariuden kunnian korkealle ja lähtee ensimäiseksi liikkeelle;
Rikhard Leijonamieli taas on aian ritarillisen kunnian-tunnon edusmies,
ja Filippo Augusto häpee yksin jäädä kotia. Mutta uskonnollinen
innostus on paljon vähentynyt, ja itse ritarisuus ei enää yksistään
tarkoita voiman ja miehuuden pyhittämistä Jumalan kunniaksi, vaan alkaa
muuttua maalliseksi kunnia-laitokseksi, jossa miehuus ja hienot tavat
yhdistetään. Koska Jerusalem nyt on kadotettu ja kokemus osoittaa,
ett'ei enää voida sitä takaisin saada, alkaa ristiretki-into laimistua.
Niin-kutsuttu Neljäs ristiretki tuskin enää ansaitsee tätä nimeä.
Kuitenkin näin mahtava liekki ei kerrassaan sammu, vaan leimahtaa
tuon-tuostakin jälleen ilmi-tuleen; niinpä entisen aian hurskaus saapi
uuden edusmiehen Ludovik Pyhässä, monta muuta jaloa yksityis-henkilöä
mainitsematta. Vaan oikeastaan länsimaiden ritarisuus jo etsii
vaikutus-alaansa omista kotoisista oloista ja Ristiretkien aikakausi
kallistuu lopulle. Tällä välin muutamat muutkin, oikeastaan
valtiolliset yritykset ovat liittyneet ristiretki-aatteesen; sitä laatua
ovat esm. valloitus-sodat Slavilaisten ja Suomalaisten kansain alalla
sekä Albigensi-sodat Etelä-Ranskassa. Mutta näissäkin uskonnollinen
vaikutin yhä enemmin astuu syrjälle ja valtiolliset tarkoitukset
anastavat etusijan. Clunylainen henki on lakannut olemasta aian-henkenä
ja toisia aatteita on jo tapausten johdossa.

Tämä Clunylainen henki, tämä Ristiretkien harrastus, keskiaikaisen
ajatus-tavan sisällisin ydin -- kykenemmekö sitä enää meidän aikana
täydellisesti arvostelemaan? -- En tahdo sillä sanoa, että nykyinen
aika olisi liian aineellinen, voidaksensa uskonnollisille liikkeille
ylipäänsä arvoa antaa; mutta itse uskonnollinen katsanto-tapa meidän
aikana on niin toisenlainen kuin Keski-aian, että meidän on vaikea
tasapuolisesti tuomita hengellisyyden ilmestys-muotoja näin kaukaisella
aikakaudella. Tiedämme kaikki, että Keski-aian jumalisuudella oli
muutamia omituisuuksia, jotka me puhdistetun uskon valossa käsitämme
erhetyksiksi, mutta jotka kumminkin kokonaan perustuivat kansojen
sen-aikuiseen sivistyskantaan. Se kasvattaja-virka, minkä Kristin-usko
nyt monta vuosisataa oli harjoittanut Keski-aian raakojen kansakuntien
kesken, oli vähitellen muodostellut sen opinkaavojakin tämän
pedagogillisen tarpeen mukaan; pait sitä oli entisestä pakanuudesta
jäänyt kansojen mieleen joukko käsitteitä, jotka nyt ilmaantuivat
jalostuneina kristityssä puvussa. Niinpä esm. nuo lukuisat
jumalais-olennot, joilla kansojen kuvitus heidän pakanuutensa aikana
oli täyttänyt kaikki luonnon alat, olivat heittäneet sijansa eräälle
vielä lukuisammalle "taivaan valtakunnan herrasväelle", jonka
suojelusta ja esirukousta anottiin, ja jonka kuvia ja pyhiä jäännöksiä
taika-uskoisella kunnioituksella palveltiin. Myöntämistä on, että
Clunylaisen parannuspuuhan ohessa myöskin pyhäin-palvelus ja pyhäin
jäännösten kunnioitus karttui suunnattomin määrin, muuttuen
ikäänkuin uskonnon kansan-tajuiseksi osaksi. Ylipäänsä aikakauden
pyhyyden-käsitys oli muodostunut vasta-kohdaksi tapojen raakuudelle;
ulkonainen hurskaus, lihan kuolettaminen, ruumiin kiduttaminen ja
hartauden-harjoitus eli niin-kutsuttu askeesi oli tullut kristillisen
siveys-opin korkeimmaksi kaavaksi, ja "hyvät työt" saivat etusijan
autuuden-opissa. Näistä hyvistä töistä oli vaellus Kristuksen haudalle
ja aseellinen taistelu uskon puolesta etevimpiä, ja ristiretki-aate
ihan luonnollisesti näistä juurista yleni. Voimmepa tämän johdosta
sanoa, että Ristiretket olivat uskonnollisten harha-luulojen hedelmänä,
eivätkä siis siveelliseltä luonteeltansa ole korkealle arvattavat.

Mutta tämmöinen tuomio ei kuitenkaan olisi täysin kohtuullinen.
Keski-aian uskonnollinen kaava oli epäilemättä ollut pakoitettu paljon
muodostumaan sen-aikuisten kansojen raaempaan käsitykseen; mutta uskon
ydin ei ollut kokonaan turmeltunut ja noiden satunnaisten muotojen alla
eli paljon syvämielisyyttä, paljon totista kristillisyyttäkin. Itse
ristiretki-saarna ei asettanut tätäkään "pyhää työtä" autuuden
varsinaiseksi välikappaleeksi, vaan edellytti oikeastaan syntein
katumista ja mielen parannusta, jonka perästä kirkko saattoi hyvän työn
täyttäjälle luvata synnit anteeksi.[44] Emme siis saa kokonaan
halveksia sitä uskonnollista innostusta, joka Ristiretkissä puhkee
sotaisiin tekoihin, jos kohta nämä "hyvät työt" eivät vastaa meidän
käsitykseemme kristityn velvollisuuksista. Mutta jos sillensä jätämme
asian jumaluus-opillista puolta emmekä ota lukuun kuin Ristiretkien
vaikutusta kansojen siveelliseen henkeen, on luullakseni niille vielä
suurempi arvo annettava. Vai käyneekö kieltää, että ne sadat tuhannet
risti-vaeltajat, jotka uhrasivat omat itsekkäät etunsa, jopa
henkensäkin, aatteellisten harrastusten palveluksessa, ovat tällä
tavoin todellakin elämäänsä jalostuttaneet! -- ja käyneekö epäillä,
että se hengen-ylevyys, jonka tämä alttiiksi-antamus synnytti, on
vaikuttanut niinkuin virvoittavainen aamu-kaste länsimaiden kultuuriin!
-- Varma ainakin on, että Ristiretkien kautta heräsi uusi ajatusten
liike, vilkkaampi edistyksen vauhti sekä henkisellä että aineellisella
alalla. Länsi-Euroopan kansat olivat pait sitä nyt kerrassaan astuneet
ulos umpinaisuudestaan ja saaneet yhteisiä harrastettavia, jotka heidät
yhteen liitti yleisiä tarkoituksia varten. Tällä tavoin Ristiretket
synnyttivät yleisen Eurooppalaisen politiikin, joka Kristikunnan
kansoista muodosti yhteisen valtiollisen perhekunnan. Se oli samaa,
mitä kirkko jo oli tehnyt uskonnollisella alalla; mutta asia nyt
kehittyi kansain-väliseksi keskuudeksi politiikin kaikissa haaroissa.
Kenties saatatte vähän oudoksua, että minä tässä seikassa näen jotakin
siveellistä kehitystä; sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että
politiikissa jokainen kansakunta ainoastaan valvoo omia etujansa muita
kansoja vastaan, toisin sanoin: että kansallis-itsekkäisyys on siinä
ainoana lakina, -- ja tätä tietysti ei sovi sanoa siveelliseksi
olo-kohdaksi. Mutta muistamista on, että yleisen politiikin aatteena on
sovittaa kansojen yksityis-edut yleisten tarkoitus-perien mukaan, ja
juuri tässä merkityksessä Eurooppalainen politiiki sai Ristiretkissä
alkunsa.

Kysymys Ristiretkien seurauksista on muutoin paljoa monihaaraisempi
kuin kysymys niiden syistä; sillä, vaikka ainoana varsinaisena syynä on
edellisen aian uskonnollinen liike, ja vaikka Ristiretkien oikea
luonne on hengellisten periaatteiden toteuttaminen suuremmoisessa
valtiollisessa yrityksessä, eivät seuraukset suinkaan ole
yksin-omaisesti hengellistä laatua. Päinvastoin näemme, että
ristiretki-innostuksen perästä tulee ensi aluksi uskonnollinen laimeus
ja kristillisen siveellisyyden rappeutuminen 13:nnen vuosisadan lopulla
ja 14:nnen alulla, kuten jo ennen olen huomauttanut. Olemme kuitenkin
äsken nähneet, että kansojen henkiset voimat ylipäänsä olivat
ristiretki-ponnistusten kautta varttuneet, ja tämä uusi elämän-voima
nyt alkaa vaikuttaa kaikkiin elämän aloihin. Niinpä Ristiretkien
vaikutukset leviävät tieteisin ja taiteisin, tapoihin ja kultuuriin,
kirkon oloihin ja maalliseen yhteiskuntaan, Kirkossa ja valtiossa tämä
uusi aatteiden liike ensin näyttää turmelevan entisten olojen
perustukset. Kirkon holhoja-virka ei enää ole niin tarpeellinen kuin
entisinä aikakausina, ja läänitys-laitoksen kankea kaava ei enää riitä
kansojen yhteiskunnallisiin tarpeisin. Senpä tähden sekä kirkollinen
että maallinen yhteiskunta alkaa höltyä rakennuksessaan, ja siihen ovat
Ristiretket välillisesti syynä. Mutta sama aatteiden liike, joka siinä
kohden vaikuttaa hajottavaisesti, ryhtyy myöskin työhön, luodaksensa
uusia aian-mukaisempia muotoja kirkolle ja yhteis-elämälle. Sekä
Uskon-puhdistus että Uuden aian valtio-tila jo itävät siinä
viljelysmaassa, jonka Keski-aian suuri Ristiretki-puuha on valmistanut.



Yhdeksäs-toista Luento.

Keski-aian Katholiskunta.


Keski-aian oloja arvostellessa, emme milloinkaan saa unohtaa, että koko
läntistä maailmaa siihen aikaan oikeastaan käsitettiin yhdeksi
valtakunnaksi, joka periaatteessa oli seisovinaan yhteisen hallituksen
alla. Kun Kaarlo Suuri joulujuhlana v. 800 Pyhän Pietarin kirkossa
Romassa vastaan-otti keisarillisen kruunun, hän lausui tämän viran
velvollisuudeksi suojella Kristuksen kirkkoa pakanain päällekarkauksia
vastaan ulkonaisesti ja sen ohessa sisällisesti sitä vahvistaa
oikean uskon yllä-pitämisellä. Vaan keisarin apuna tässä jalossa
maailman-hoidossa oli muka kirkon ylipaimen, Roman pispa; hänenpä
tehtävänsä, Kaarlon käsityksen mukaan, oli "rukouksillaan auttaa
siihen, että Kristitty kansa saapi Jumalan vihollisista voiton ja
Jesuksen nimi kaikessa maailmassa tulee ylistetyksi, vieläpä edellä
kaiken valvoa hyvää järjestystä kirkossa, itse noudattaa nuhteetonta
elämän-vaellusta ja kansoja pyhyyteen kehoittaa". Kuten näemme,
keisariuden etusija tässä hallitus-ohjelmassa oli aivan taattu, eikä
mitään eripuraisuutta hengellisen ja maallisen vallan välillä silloin
ajateltu mahdolliseksi. Seuraavina aikoina tosin Kaarlo Suuren
yleismonarkiia meni pirstoiksi, mutta keisarin-arvo kuitenkin
jatkettiin, ja kun se vihdoin jäi yksin-omaisesti kuulumaan Saksan
valtakuntaan, se kuitenkin yhä edelleen käsitettiin joksikin
yleis-herruudeksi koko läntisessä kristikunnassa. Tällä oikeudella
Saksan kuninkaat Otto Suuresta alkaen ottivat Italian haltuunsa;
myöhemmin myöskin Burgundian avoimeksi tullut kuningaskunta liitettiin
keisarien vallan alle, ja vaikka keisarien suoranainen hallitus ei
edemmäksi levinnyt, oli rajoituksen syynä ainoastaan yleis-monarkiian
käytöllinen mahdottomuus sekä kansallisuuksien vastahanka.
Semmoisissakin maissa, missä keisarin käsky oli ihan voimaton,
tunnustettiin periaatteessa tämä yleis-herruuden oikeus, vieläpä
niihinkin aikoihin, jolloin keisariuden arvo jo oli itse Saksan
valtakunnassa riutuneena. Niinpä esm. Ranskan ja Englannin valtiomiehet
eivät tosin mielellään tunnustaneet Saksan hallitsijain korkeampaa
arvon-asemaa, ja jokainen yritys keisarien puolelta sekaantumaan
Ranskan asioihin vastustettiin aseellisella voimalla. Mutta
semmoinenkin mies, kuin esm. Ranskan kuuluisa kansleri Suger 12:nnella
vuosisadalla, ei toki kieltänyt keisari-aatteen oikeutta. Vielä
14:nnellä vuosisadalla arveli Englantilainen Skolastikko Occam, että
Saksan keisari oli perinyt Romalais-keisarien rajattoman herruuden koko
maanpiirin yli, joka herruus muka oli suorastaan Jumalasta lähtenyt.
Asian laita oli, että Keski-aika ei ollut itsellensä omaa valtiollista
ihannetta luonut, vaan yhä koetti riippua kiinni muinaisen
Romalais-maailman käsitteistä. Tosin Roman keisarikunnan valtiollinen
kokonaisuus oli auttamattomasti hukkaan mennyt. Romalaisen
yleis-valtion sijaan oli vain saatu yleinen länsimainen kristikunta ja
Romalaisen humaniteeti-aatteen sijaan oli tullut Kristin-usko. Mutta
tuo näin kehittynyt kirkollinen yhteis-henki oli niin voimakas, että se
ikäänkuin peitti valtiollisen hajanaisuuden. Katholisen uskonsa
voimasta kaikki länsimaat olivat yhtenä kristi-kansana, jonka
valtiollisena päänä keisari oli. Ristiretket, joista jo olemme
puhuneet, olivat niin-sanoakseni tämän yleisvaltion ulko-politiiki, ja
sen periaatteen mukaan, minkä jo Kaarlo Suuri oli lausunut, oli
ristiretkien johtaminen keisarillisen viran etevimpiä velvollisuuksia.

Tuon mainitun yhteis-hengen kirkollinen laatu kuitenkin vaikutti, että
keisarin ja paavin keskinäinen suhta maailman hallitsemisessa
vähitellen tuli toisenlaiseksi, kuin Kaarlo Suuren aikana oli ajateltu.
Niinkuin jo eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, oli Henrik
III viimeinen keisari, joka täydessä määrässä harjoitti keisariuden
suojelus-herruutta paavillisen istuimen yli, asettaen kelvollisia
Saksalaisia miehiä Roman kirkon etupäähän. Italiassa kansallinen ja
uskonnollinen vastenmielisyys heräsi tätä muukalais-johtoa vastaan, ja
maailmassa yleisesti oli se käsitys tullut vallitsevaksi, että
hengellisen hallituksen piti olla itsenäisenä ja maallisesta
hallituksesta eroitettuna. Tälle perustukselle nyt Gregorio VII:nnen
aioista asti kirkollinen yleis-monarkiia rakennettiin. Kuinka
suuremmoinen, kuinka tarkasti järjestetty tämä kirkollinen valtakunta
oli, varsinkin jos se verrataan maallisen yhteiskunnan kirjavaan
sekasortoon! Lapinmaan rajoista Sikeliaan asti vallitsi sama sääntö, ei
ainoastaan kirkon opissa ja jumalanpalveluksen menoissa, vaan myöskin
seurakuntien hallinnossa ja ulkonaisissa suhteissa. Roma, maailman
vanha pääkaupunki, se paikka, jossa apostolit Pietari ja Paavali olivat
perustaneet länsimaiden emä-seurakunnan, oli itsestään tämän monarkiian
pääkaupunkina; muutoin maailma oli jaettuna metropoliittakuntiin eli
arkkipispan-alueisin, joista kukin käsitti useita suffragani-piirejä
eli tavallisia hiippakuntia. Tämän vakinaisen -- eli, kuten sanottiin
"saekularisen" s.o. maallisen -- kirkko-järjestelmän ohessa löytyi
toinen, vielä hengellisempi, nimittäin luostari-laitos, järjestettynä
eri säätykuntiin, jotka kukin erikseen olivat jakaneet vaikutus-alansa
provincioihin eli hallinto-piireihin. Mutta ylimmäinen johto lähti
Roman paavillisesta "Kuriasta", joka valvoi, että kirkon sääntöjä joka
paikassa noudatettiin. Tuo Romalais-oikeuden malliin kehitetty
Kanoninen oikeus määräsi tarkkuudella kaikkia kirkollisen hallinnon
suhteita: arkkipispat, pispat ja vakinainen papisto olivat tämä
hengellisen monarkiian virkamiehinä, munkkikunnat olivat sen armeijana,
ja "Pietarin-penningin" kautta kaikki kristityt maksoivat veronsa
maailman ylipaimenelle tuon yleisen hoidon kustannuksiin. Eikä
sovi suinkaan sanoa, että paavit laimeasti hoitivat tätä avaraa
hallitus-virkaansa. Kun näemme, millä hellyydellä ja tarkkuudella
valvoivat kaukaisimpienkin maiden asioita, pitäen kirkon ja uskonnon
etuja silmällä milloin Palestinassa, milloin Suomessa tai Virossa,
milloin Saksan, Ranskan tai Englannin valtio-suhteissa, täytyy meidän
ihmetellä sitä jäntevää järjestelmää, joka osasi pitää niin monta
hajanaista lankaa ko'ossa. Tavan-takaa paavilliset legatit kulkivat eri
maiden läpitse teroittamassa kirkon sääntöjen noudattamista ja
sovittelemassa missä selkkauksia oli syntynyt. Toiselta puolen myöskin
kirkon miehet kaikista maista varsin usein tulivat pyhissävaeltajina
tai seurakuntansa asioita varten "Romalaisen kurian kynnykselle".
Näillä tavoin alituinen vaihe-vaikutus ylläpidettiin pään ja jäsenten
välillä ja kokonaisuuden-tunto pysyi tuoreena ja tehokkaana.

Luonnollista oli, että tämä lujasti perustettu kirkollinen järjestys
pian joutuisi otteluihin maallisen vallan kanssa. Kussakin
valtakunnassa tämä riita sai alkunsa siitä, että kirkon miehet
olivat kerrassaan valtion alamaisia ja paavin käskyläisiä, ja että
kansalais-velvollisuudet eivät aina soveltuneet kirkon etujen kanssa.
Jo yksistään se seikka, että tahdottiin eroittaa kaikki kirkolliset
henkilöt maallisen tuomio-oikeuden alta, oli arveluttava poikkeus-kohta
kansojen yhteis-elämässä, mutta vielä haitallisemmaksi tuntui se suuri
maallinen vaikutus-voima, minkä kirkolliset ylimykset läänitystensä ja
tilustensa kautta olivat saavuttaneet. Kaikissa maissa olivat
arkkipispat, pispat ja abbatit liian mahtavia valtion jäseniä, että
kruunu olisi voinut luopua kaikesta oikeudesta näiden virkojen
asettamisen suhteen; jos taas asettamis-seikasta oli sovittu,
nämä hengelliset herrat kumminkin sekaantuivat valtiollisiin
puolue-taisteluihin ja saattoivat silloin joutua kinaan kuninkaallisen
vallan kanssa. Tällä tavoin ei ainoastaan kysymykset hengellisestä
tuomio-oikeudesta ja investiturasta, vaan myöskin lukemattomat
yksityis-rettelöt alinomaa häiritsivät kirkon ja valtion väliä eri
valtakunnissa. Samassa määrässä kuin yleisen kirkon aate vahvistui,
samassa määrässä myöskin paavillinen istuin tahtoi anastaa itsellensä
kaitsija-oikeutta valtakuntien sisällisissä asioissa ja riitauntui
niin-muodoin kuningasten kanssa joko suoranaisesti tai arkkipispainsa
kautta. Tämmöistä riitaa on jo 12:nnen vuosisadan keskipaikoilla
useissa kohden syttymäisillään. Kuka ei muista Tuomas Becket'in ja
Henrik II:n historiaa Englannissa. Aivan samaan aikaan Tanskan primas
arkkipispa Eskil oli riitauntunut kuninkaansa Valdemar Suuren kanssa ja
pakeni niinkuin Becket'kin paavin turviin. Mutta paavi itse oli tähän
aikaan maanpakolaisena samojen periaatteiden tähden; sillä myöskin
kristikunnan kaksi johtavaa valtaa, keisarius ja paavikunta, olivat
taas törmänneet yhteen, niinkuin Gregorio VII:nnen aikana edellisellä
vuosisadalla. Se mies, joka tällä kertaa astuu esiin kirkollisen
monarkiian edusmiehenä, on paavi Aleksanteri III, ja kysymyksenä ei
enää ole puolustaa kirkon itsenäisyyttä maallisten valtain suhteen,
vaan kerrassaan laskea maallinen valta kirkon yleis-herruuden alle.
Mutta keisari-aatteen edusmiehenä sattuu olemaan uhkein hallitsija,
minkä Saksan historia tuntee, tuo ankara Fredrik Barbarossa, joka ei
hetkeäkään epäile, että Saksalais-Romalainen keisari on Konstantino
Suuren la'illinen perillinen. Taistelu maailman-vallasta, jommoista
tuskin Hildebrand vielä oli aavistanutkaan, oli niin-muodoin syttynyt
Keski-aian suurten peri-aatteiden välillä.

Minun ei tarvitse kuin lyhyesti viitata tämän taistelun pääkohtiin.
Riidan alku on varsin merkillinen. V. 1157 Lokakuussa piti keisari
Fredrik loistavat herrainpäivät Besançon'issa Burgundiassa. Hän oli
pari kolme vuotta ennen tehnyt ensimäisen retkensä Italiaan, ottanut
Lombardian rautakruunun Paviassa ja keisarin-kruunun Romassa, sekä
Tortonon ja lpoleton hävityksellä osoittanut, että paljas nimi-herruus
ei häntä tydyttänyt. Nyt hän pakoitti Burgundian kuningaskunnan
vassallit alamaisuuteen, ja hänen aikomuksensa oli ensi tilassa jälleen
käydä Italiassa, keisariuden oikeuksia julistuttamassa tuon oppineiden
tutkimuksilla uudestaan vironneen Romalais-la'in mukaan. Silloin tuli
hänen eteensä paavi Hadrianon legati, kardinali Roland, haikealla
valituksella keisarikunnan huonosta poliisista. Oli, näet, äskettäin
tapahtunut, että edellä-mainittu Lund'in arkkipispa Eskil,
paluumatkalla Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi
ja pahoin pidellyksi; mutta keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä
syystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Tanskalainen arkkipispuus
oli lakkauttanut Bremen'in arkkipispain vanhat primas-oikeudet
pohjoisissa valtakunnissa ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse
vastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan yli, oli tahallansa
jättänyt tämän väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valitukseen oli
siis kyllä syytä. Mutta paavillisessa manaus-kirjeessä lausuttiin
selvillä sanoilla, että keisarin kruunu muka oli lahja paavilta ja
käytettiin sen ohessa tuo kaksimielinen sana "beneficio", joka tosin
yleisesti merkitsee hyväntekoa, mutta aian tavallisessa sanastossa
merkitsi läänitystä, minkä vassalli oli saanut esivaltiaaltansa.
Keisari ja hänen miehensä tulistuivat; mutta kardinali Roland kysyi
rohkeasti: "keltähän siis keisarilla on valtansa ellei paavilta?" --
Kaksi vuotta myöhemmin sama Roland valittiin paaviksi, nimellä
Aleksanteri III. Keisarillinen puolue kardinali-kollegiossa kuitenkin
valitsi toisen miehen, ja koko kristikunta nyt jakauntui kahteen
leiriin. Keisari, joka vast'ikään oli kurittanut Milanon porvarit,
kutsui kirkollis-kokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka
lahkolaisena ja valtio-kavaltajana laskettiin pannaan ja "hänen lihansa
heitettiin saatanan valtaan, jotta sielu pelastuisi tuomion päivänä".
Aleksanteri taas leimautti yhtäläisen panna-kirouksen sekä vasta-paavia
että keisariakin vastaan. Ensimmältä tosin näytti mahdottomalta, että
aseeton pappi voisi vastustaa maailman mahtavinta hallitsijaa, joka
par'aikaa rautaisella kädellä rankaisi Lombardian uppiniskaisia
kaupungeita. Paavin täytyi paeta Ranskanmaalle, ja kun hän monen
ajastaian perästä palasi sijallensa, ajoi keisarillinen armeija hänet
jälleen pois Romasta. Mutta lopulta saatiin kuitenkin huomata, että
hengellisen vallan aate oli lujemmin juurtuneena aian katsanto-tapaan
kuin keisariuden pyyteet. Fredrik Barbarossa kulutti voimansa
Lombardian porvareita vastaan ja kärsi viimein heiltä ratkaisevan
tappion Legnanon kentällä. Tämän perästä hän teki sovintonsa
Aleksanterin kansa ja sillä tavoin päättyi taistelu, joka oli kestänyt
lähes kaksikymmentä vuotta. Tietysti riidan periaatteellinen puoli jäi
ratkaisematta; mutta itse teossa oli paavinvalta voitolle tullut. Kuten
tiedämme, Barbarossa pyhitti viimeiset päivänsä ristiretki-puuhaan ja
kuoli v. 1190 Kilikiassa. Kahdeksan vuotta sen jälkeen nousi
paavin-istuimelle Innocentio III.

Nimi Innocentio III soipi Keski-aian historiassa niinkuin tuomion
pasuuna: se on voitollisen seurakunnan ääni, ei enää taistelevaisen.
Keisarius tosin ei ole kokonaan hävitetty; mutta se on hengellisen
vallan käskyläisenä ja holhottina itse Saksanmaalla; Romassa taas
keisarillinen prefekti vannoo paaville vassalli-valan. Muiden maiden
valtiaat tottelevat alttiisti paavin isällistä neuvoa taikka
pakoitetaan pannalla ja interdiktillä kuuliaisuuteen. Englannissa
päättyy kina kuninkuuden ja paavi-vallan välillä sillä tavoin,
että Juhana Maaton tulee paavin vassalliksi ja laskee valtakuntansa
veron-alaiseksi Pyhän-istuimen alle. Eräs kirje, jolla Innocentio III
lahjoittaa Ruotsin kuninkaalle Eerik Knuutinpoialle Suomenmaan
omistuksen, voipi kelvata meille esimerkiksi hengellisen
maailman-vallan pyyteistä. Sen alku kuuluu: "Innocentio pispa, Jumalan
palvelijain palvelija, rakkaalle poiallensa Kristuksessa, jalolle
Ruotsin kuninkaalle Eerikille, tervehdystä ja apostolista siunausta.
Milloin kuninkaallinen korkeus, siivosti tunnustaen apostolisen
istuimen arvoa, joka on Jumalan säätämisestä kaikkien uskovaisten äiti
ja opettaja, kunnioituksella pyytää sen armollista suosiota ja nöyrästi
sen edessä kumartuu rukoilemaan, on soveliasta, että mitä
kohtuullisesti anotaan, myöskin anteliaasti myönnetään". -- Tämä
ajatus, että Pyhä istuin edusti sitä, joka on kuningasten kuningas ja
herrain herra, ilmaantui Innocentiossa järkähtämättömänä vakuutuksena.
Vapaasti muka ruhtinaat saisivat valtakunnissaan hallita; mutta
apostolisen isän piti valvoa, että kaikki, mitä kristillisessä
maailmassa tapahtui, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin maallisen
yhteiskunnan alalla, tehtäisiin oikeassa kristillisessä mielessä. "Yksi
lammashuone ja yksi paimen", oli se aate, jonka mukaan kristikunta oli
johdettava. "Niinkuin taivas on maata korkeampi", niin piti myöskin
hengellisen vallan oleman korkeimpana tuomarina, joka valvoisi maailman
rauhaa ja Jumalan valtakunnan toteumista maan päällä.

Kansojen ikuinen unelma maailman-rauhasta ja siveellisten periaatteiden
yksinomaisesta herruudesta näytti siis toteuvan. Vaan -- ikävä kyllä!
-- nytkin se oli pelkkä unelma, josta vähitellen täytyi herätä. Tämä
hengellinenkin hallitus oli tietysti inhimillisille intohimoille
alttiina ja sen vallanhimo alkoi aivan pian tulla kansojen
edistymiselle haitalliseksi. Itse Innocentio III:nnen historia ei ole
pimeitä puolia vailla; niinpä esm. Albigensien teloittaminen, jos kohta
johdon-mukaisena seurauksena yleis-kirkon aatteesta, osoitti selvästi,
että se maailman-rauha, minkä paavikunta saattoi toimeen panna, oli
kuoleman rauha, vapaiden aatteiden ja vapaiden kansallisuuksien
tukehuttaminen. Pian sen jälkeen syttyy viimeinen taistelu paavillisen
vallan ja keisariuden välillä. Fredrik II, Barbarossan poianpoika, on
maailman mahtavin hallitsija, kerrassaan Romalaisena keisarina ja
Saksan, Burgundian, Lombardian, Neapelin ja Sikelian sekä Jerusalemin
kuninkaana. Mutta paavit Gregorio IX ja Innocentio IV sitä suuremmalla
innolla ylläpitävät kirkollisen herruuden aatetta tätä paisuvaa
Hohenstaufilaista valtaa vastaan. Ristiretkien johtamista muka keisarin
pitää katsoa virkansa etevimmäksi velvollisuudeksi; -- tämä oli,
paavien pää-väite, mutta siihenpä Fredrik osoitti liian vähän
taipumusta. Vihdoin paavi Lyon'in kirkollis-kokouksessa leimautti
hirveimmän panna-kirouksen uppiniskaista keisaria vastaan ja vapautti
kaikki hänen alamaisensa uskollisuuden-valasta. Taistelu vielä
jatkettiin Fredrikin kuoltuakin, ja loppupäätös oli, kuten tiedämme,
Hohenstaufien suvun täydellinen perikato sekä yleinen sekasorto Saksan
valtakunnassa. Paavikunta oli siis voittanut; sen kilvoittelija,
maallinen maailmanvalta oli kukistettu. Mutta se siveellinen pohja,
jolle hengellinen yleis-monarkiia perustui, oli melkoisesti
järkähtynyt. Rauhan ja kristillisen rakkauden ihanne maailmassa oli
muuttunut hirveäksi irvikuvaksi.

Olen jo ennen muistuttanut, että Ristiretki-aikakauden lopulla, tuo
uskonnollinen innostus, jonka nojaan paavillinen valta oli rakennettu,
haihtumistansa haihtui. Tällä tavoin hengellisen yleis-monarkiian
perustukset pian vajosivat, ja Bonifacio VIII:nnen väkivaltaisen lopun
perästä seuraa paavikunnan alentuminen: ensin Avignonilainen aikakausi,
sitten Skhisman eli kirkon-lohkomuksen aiat, vihdoin ne juhlalliset
hetket, jolloin Kostnitz'in kirkollis-kokouksessa seurakuntain
edustajat kaikista maista istuvat keisarin esimiehyyden alla paaveja
tuomitsemassa. Paavikunta siinä merkityksessä kuin Innocentio III sen
käsitti, oli nyt langennut; paavien suunnaton vallanhimo ja vielä
enemmin se pohjaton rahanhimo ja korskeus, jota olletikkin Avignon'in
paavit osoittivat, oli melkoisesti järkähyttänyt apostolisen
istuimen nauttimaa arvoa. Mutta vakuutus yleisen ja yhteisen kirkon
tarpeellisuudesta oli vielä entisellänsä. Senpä tähden nuo eri kansojen
jumaluus-opilliset edusmiehet, jotka olivat Kostnitz'iin ja myöhemmin
Basel'iin kokoontuneet, tahtoivat ainoastaan parantaa kirkon
hallitus-laitosta, mutta eivät suinkaan suostuneet tuon suuren
kirkollisen yhteyden purkamiseen. Joku uusi aian-henki oli tosin siinä
havaittavana, että kristikunnan neljä pää-kansaa, Saksa, Italia, Ranska
ja Englanti, näissä kirkollis-kokouksissa erikseen äänestivät; sen
ohessa jo ennenkin oli tapahtunut, että kansalliset kirkot vakuuttivat
itsellensä jonkinlaista itsenäisyyttä paavillisen istuimen suhteen.
Mutta kaikki yritykset muuttamaan kirkon elin-rakennusta tai
puhdistamaan sen opin-järjestelmää rankaistiin yhä vielä kiivaudella.
Niinkuin Arnold Brescialainen 12:nnella vuosisadalla tai Albigensit
13:nnella, samoin nytkin Wicliffe'n ja Hus'in oppilaat teloitettiin
tulella ja miekalla. Millä hinnalla hyvänsä oli, näet, kristikunta
yhtenä pysytettävä sekä opin että laitosten puolesta; se oli tuo vanha
aate, jonka jo Theodosio Suuri oli perille saattanut ja paavikunta
pystyssä pitänyt Keski-aian pimeimpien jaksojen läpitse: --
"katholisuuden" aate. Ainoastaan siinä kohden kirkon miehet
Kostnitz'issa ja Basel'issa tunnustivat parannusta tarvittavan,
että kirkollisen monarkiian esimies ei olisi itsevaltiaana, vaan
perustus-la'illisten rajoitusten alaisena. Tätä periaatetta ajoi siihen
aikaan kirkon oppineimmat miehet, Clemangis, Gerson y.m.

Oikeastaan tämä käsitys ei ollut mitään uutta; sillä kaikkina aikoina
oli kirkon yleis-aate, kristikunnassa vallitseva henki, merkinnyt
enemmän kuin paavin persoona. Aikoja oli ollut, jolloin esm. kirkon
todellisena päänä oli Pyhä Bernhard Clairvaux'issa, eikä paavi Romassa;
itse Gregorio VII, itse Innocentio III temmattiin voimakkaasti siihen
aate-virtaan, jonka Cluny'n ja Citeaux'in munkit johdattivat. Olipa
pait sitä monta kertaa ennenkin paavin-istuimen pyhyys ollut tahrattuna
ja jälleen tullut puhdistetuksi kristikunnan yhteisillä ponnistuksilla.
Näyttipä siis varsin luultavalta, että kirkon eduskunta, yleiset
kirkollis-kokoukset, helposti voisi korjata kirkollisen hallituksen
vammoja. Niin nuo oppineet isät Kostnitz'issa ja Basel'issa
ajattelivat.

Mutta siinä he erehtyivät kahdessa katsannossa. Ensiksikin paavillinen
hallitus ei ollut taipuvainen alistumaan jonkun perustus-la'illisen
tarkastuksen alle. Tuntien, että aian-hengen kannatus siltä yhä enemmän
luopui, se ryhtyi diplomatillisiin juoniin asemansa vahvistamiseksi ja
osasi sukkelasti välttää enempiä jälki-laskuja. Se oli nyt, Keski-aian
lopulla, paljasta valtaa eikä mitään henkeä tai hengellisyyttä. Toinen
erehdys katholisen puhdistus-puuhan miehissä oli vielä suurempi. Uusi
aian-henki alkoi puhaltaa raikkaammin, kuin oli aavistettu. Tieteiden
edistys, valtiollinen kehitys, herännyt tutkimus- ja toimi-halu
kaikilla aloilla sekä kansojen varttunut itse-tunto, -- kaikki nämä
uuden aian enteet tekivät yleis-kirkolliset siteet vähitellen
mahdottomiksi enää kärsiä ja kirkon tähän-astiset muodot sekä opissa
että laitoksissa vanhentuneiksi. Uskon-puhdistuksen aamu-puhde oli jo
tulossa. Juhana Hus sen jo oli ennustanut. Mutta vasta sataa vuotta
myöhemmin tuo uusi päivä nousi taivaan-rannalta Martti Luther'in
kanssa.



Kahdes-kymmenes Luento.

Läänitys-laitos.


Minua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi
pettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian
omituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista,
niinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena
ilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden,
yleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja
aioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin.
Semmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja
tehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on
joutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta
uraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että
Uskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä
voisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa
määrin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden
historia meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta
näiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi.
Näettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi
ryhdy tähän vaikeaan aineesen.

Ja aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa
lyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi
koska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta
selvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole
Keski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä
monihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi
ytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa
kehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi.
Saanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset,
joihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.

Lähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse
Rhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla
kanna muuta yhteistä nimeä kuin "Länsi-Frankien valtakunta". Mutta
Frankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien
hallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista
yliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on
hajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat
itsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden
joukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä
pienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; "Insula
Franciae" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on
kerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla
ei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi
hallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein
lukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat
jonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii
erittäin nimittää: pohjasessa _Flandrin_ kreivikunta, jonka kansallisuus
osittain oli Germanilainen; keskustalla _Francian_ herttuakunta, jolle
kuninkuuden arvo tuli, sekä _Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n_
kreivikunnat; idässä _Bourgogne'n_ herttuakunta, Burgundian
kuningaskunnan lähin naapuri; lännessä _Normandie'n ja Bretagne'n_
herttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen
yliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa:
lännen puolella _Guienne'n eli Aquitanian_ herttuakunta, johon ennen
pitkää myöskin _Gascogne'n_ herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella
_Toulouse'n_ kreivikunta ja _Gothian_ markkreivikunta, jotka aivan
äskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja
rikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi.
Tahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia
itsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi
toisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta,
mutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo
maininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan
lisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat
Toulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka
feodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen
Guienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka
elivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen
aikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet
kestään muusta kuin "Jumalan armosta". Mutta jos otetaan itsenäisyyden
tunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien
lukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää
herraa harjoittivat tätä oikeutta.

Lähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli
järjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin
mielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme
silmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna "paronikuntiin",
jotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä
ala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi;
sillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän
on herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei
ole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden
kukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä
ruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen
"uskollisuuteen", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista
majesteettia; mutta muutoin hän "riippui ainoastaan Jumalasta ja
miekastansa". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit
olivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli
läänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias
(suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin
"mies", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä
palvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin
muodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus
periytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin.
Silloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi
vyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen:
"Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja
jäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden
tilusten edestä, mitkä olen teiltä saava". Tämä kunnioitus nimitettiin
"hommage", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala,
jolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen
kuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen
asuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun.
Enimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa,
turve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan
asemesta.

Olen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen
kuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta,
jossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten
beneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen
sijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen
nautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt
palveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi
suku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta
tämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan
nimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen
väli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen
palkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli
pää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat
olivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä
toistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema
muodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille
niin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan
kiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.

Kuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen
aikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian
la'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin
velvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu,
otetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja
puolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä
neuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä
itse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis
siveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina
vassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi
oikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi
kunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko
yksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden
mukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit
kokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat
kaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli
niinkutsuttu "paronin oikeusto" (cour de baron); läänitysherra oli
esimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat "vertaisina", ja jokaisen oli
oikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien
vertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut
kysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli
maksoi rahallisia "apuja", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli
vangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli
ala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen
naittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.

Paronikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän
yksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää
ja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja
alkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman
kuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen,
11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa
tai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta
12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos
umpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden
itsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen
kahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat
häntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea
yleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon
12:sta _pair'ista_, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä
vassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä
Flandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo
Augusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta
Normandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut
läänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa
ylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan.
"Nulle terre sans seigneur" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa
jonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.

Ensi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä.
Capetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä
itsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa,
"hommage'nsa". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on
omien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on
paronikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien
paronillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan
asema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on
kuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri,
kuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus
järjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta
sen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko
perinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia
läänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli
palvella kahta herraa, -- asia joka aina on vaikean-laista, mutta
olletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin
sattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka
kuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli
vassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys
lähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului
Saint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan
kuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in
alttarilta Vexin'in vassalli-lipun, "Oriflamme'n", joka tuli
Keski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.

Olen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta
rakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on
yleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin
niin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse
noita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin
tarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin
lavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin
vaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku
ala, -- mitä se oikeastaan oli? -- Katselkaamme hetkeksi tätä
läänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!

Tuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään
maakartano, jonka isäntä -- vassalli taikka paroni -- elättäisi
itseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka
haltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja
harjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin
väkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki
alhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai
vähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei
ole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti
kertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun
tiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli
maatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että
Germanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi
hämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan
alhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme
pitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä
olivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan.
Itse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden
astetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat
kokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat
ainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron,
jota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli,
jotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla.
Kaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana
esivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin
erinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana,
la'in-laatijana ja tuomarina.

Tietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja
tapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus,
tähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran
täysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan,
lienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan
melskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman
alhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin
täytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku,
josta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja
niinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen
rakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme
hätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.

Niitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena
feodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien
porvarillinen vapaus; -- yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin
periaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; -- ja yksi
muutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin
feodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe
on jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.

Keski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen,
vaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä
Romalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat.
Edellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä
Kreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja
maaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli
kaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden
sekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski
niidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku
maallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri
valtiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut
Germanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen
maailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa
levittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli
kaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo
Romalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten.
Nämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa
melkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi
kaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla
milloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että
Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien
rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja
varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla
Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit
sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään
asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut
maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen
ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille
tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa
on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta
valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin
isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen
Hellaan kanssa.

Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat
samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten
suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä
tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää
kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty
Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa
kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään.
Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo
11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa
yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein
täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta
Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista
vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka
usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden
esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta
etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä
nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty",
oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa
niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden
rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen
muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.

Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka
olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista.
Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli
alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen
muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta
tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi
läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän
feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen
esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin,
lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi
Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja
velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin
ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti
pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle
perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin
seuraavissa luennoissa saamme nähdä.

Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että
läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin
eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja
kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja
rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti
tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja
ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen
herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset
temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja
vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa
kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli
feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka
ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei
tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla
pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo
12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli
sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron"
(scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa
alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen
vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa,
ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee
yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein
paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka
sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten
olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on
maailmasta poistanut.



Yhdes-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Italia, Ranska.


Vanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin
levitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen
viimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi.
Sitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne
kasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat
vihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se
tapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen
inhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä
tarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa
aian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet
noudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel
tuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta
musiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni
kohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään
yhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon
lausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat
itsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian
yleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen
kehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on
suuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että
yksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen
tarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan
tätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla
varmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty,
ennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle
historialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa
varastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne
kaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit
mestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen
kansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle
tarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden
johtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan
aikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta
virastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin,
kun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa
kansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.

Nämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne
historiallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla
alkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää
muutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien
vaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin
tässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset
keskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa
kimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon
perää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen
omassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä
myöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo
rauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa
ollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian
metelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia,
jonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa
keskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän
päiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua,
joka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista,
niin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä
oloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten
tapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien
ristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta
lainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että
vasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa
täydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta
kansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten
lähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja
vaikutusta.

Pääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme
Keski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja
Saksaan; -- sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee
vasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä
edustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä
järjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä.
Kuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne
Romalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina
pitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä
ole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja
ky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan
Romalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.

Tavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein
jäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu
Välimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia
tällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman
maailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu
kirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu
kirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille
perustettu "Romalais-rauha". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden
Italia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä,
niin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein
jaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse
paljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se
kansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on
satunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin
muuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto
paavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt
vahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla
kirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet
tämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä
kanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden
yleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen
politiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka
tämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska
yhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit.
Tuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain
puolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin
aika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja
taiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian
kaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin
lyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään
yhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi
uudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset
taistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen
välillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla,
niinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä
kansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja
kirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta
valtiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden,
josta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.

Mikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan,
jota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? --
Olen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä
vastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian
onnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen
vallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä
perustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä
Keski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten
tarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää
tämän omituisuuden Italian historiassa.

Lyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen
maailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää
italialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa,
että kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa
muistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat
aikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa
kauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana
ollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille
poluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen
itsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää;
mutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian
kuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä
käsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän.
Kirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin
muinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä.
Pahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen
Saksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot
liittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian
miehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne
tiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen
majesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka
yhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse
Dantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, -- kaikki
elivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea
sija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa
uneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman
tasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di
Rienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman
tasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen
ohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä
keisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa.
Näihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt
kansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä
vuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen
kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen
elämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla
Italian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on
nähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.

Vaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen
kansallisuus syntyy, -- niin kääntykäämme Ranskan historiaan
Keski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin
samana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin
tuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa
ja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen
keskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole
muuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät
alkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena
itsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen
Etelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta
aatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja
kuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin.
Mahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin
Ristiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan
on Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat
tuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä
Capetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan
vassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm.
Saksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja "kolmannen
säädyn" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja
Albigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka
etelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo
kansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen.
Feodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä
tähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit
taipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen
vaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena,
Ranska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten
rajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään
Ranskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.

Jos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että
Ranskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja
tämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen
valtakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa
irroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan,
ja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään
kukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka
Orleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja
Ranskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin
ovat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja
Saone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat
ihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan
esivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut.
Yli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet
itsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla
Saksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari
vuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan
silloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen
aikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei
ainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan
myöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita.
Etelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli
Ranskan vassalli-alaa; mutta Burgundian "vapaakreivikunta", nyt
tunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa,
Besançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään.
Vielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan
maita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita.
Näistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen
perästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa
kasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat
15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa
itsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen
saakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan
kruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n;
mutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia
vassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä
Lothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n
ja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä
kohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka
vaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on
pyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.

Ja kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista
muutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on
ylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden
niinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat
muualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat
varsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että
ristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on
keski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen
vaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen
valtio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä
avarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan
on yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät
suinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka
paraiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa
aja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin
Ludovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja
Ludovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama
kansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen
yhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden
historia toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan
ja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: "oikein ja väärin, kokoon
käärin". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva
kansallis-tunto.

Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt
Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus
jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen
vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi
jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja
se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen
säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi.
Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous
kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja
vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin
joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana
peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu
hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa,
ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa
valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia
etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi,
tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan
porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan
kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka
esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista
hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää,
että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä
vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta
niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa
vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän
liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen
tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta
oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein
päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut
ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma:
"l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti
Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik
XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset
lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin
keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta
hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian
käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu
viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden
perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin
ponnistuksiin.



Kahdes-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Englanti.


Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet
Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä
myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana
onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta
taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa
historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa
sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa
valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun
aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät
näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi
monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa,
ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan
yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen
arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule
pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden
sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken,
eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään
mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän
täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska
luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet,
rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle
inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa
Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.

Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti
kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja
Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin
valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena
Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta.
Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen
yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle;
katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin
Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa
kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin
Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen
taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka
heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin
yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat
vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa
Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen
tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian
yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän
tarpeelliset esille ottaa.

Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien
asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen
Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö
asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman
muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta,
joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena
ja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen
kuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti
muutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin
laitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan,
ja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei
ainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen
kansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen
syrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren
esimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen
sääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin
yhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle.
Niinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo
eroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren
aioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: --
"_kuninkaallisina_ Thaneina" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on
vähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he
persoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; "_kreivikunnan_
Thaneina" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat
sovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin
poliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen
poliisi-sääntö, niinkutsuttu "Rauhan-takaus" (Frithborg), määräsi, että
halvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen
takauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä
käytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja
"gesith'iin". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan
valtaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt
mitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle;
sillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen,
vaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison
välillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa
oli tästä silminnähtävänä seurauksena.

Ylipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen
säilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta;
sillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista
luonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä
sekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta
kasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri
siitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa
itsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan,
jonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta
puolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle
väestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden
alla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen
itsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä
Germanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja
kihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina
kreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli
kreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n)
esimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että
alueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta
ei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina
Englannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta
tuoreita elämän-nesteitä.

Niin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen
valloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty.
Tosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle
valta-istuimelle ja lupasi säilyttää "Edward Tunnustajan la'it". Mutta
itse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki
Anglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä
pois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden
sijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen
ylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan
kaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet
valloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä
laitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi,
jonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa
jaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat
olivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan
palvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista,
tahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja ("Tenentes in
capite", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta
läänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät
sisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja.
Suuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille,
niinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien
joukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä
muukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een
tuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen
noin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli
kumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei
ymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti
sitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi
Valloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle
kansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta
Ranskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin
Ranskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi
Englannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin
historia ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.

Kuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen
vapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille
selville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä
kehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä
Normandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa.
Muistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka
järjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista
itse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään
valtiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen
pää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen
valtio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka
matkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin
Normandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä
kohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi
kuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi
asiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan,
jos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat
paroonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa
joka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja
kruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin
uskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta
Englannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka
melkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua
väestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen
hengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema
vaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta
oman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli
kadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan,
johon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan
valtio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo
viholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset
valtiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.

Saatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte
ne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan
jonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta
hätäinen silmäys tuon kuuluisan _Magna Charta_ asetuksen pykäleisin
antaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota
Normandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat
harjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä
mielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana
alkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen
läänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset
tarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden
ja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla
kuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai
vielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden
varjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi;
itse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten
tuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin:
"Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla
sakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan". "Ei
mitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä
vassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan
kohtuullinen apu säädettävä". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas
ei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat
naitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole
pakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan
paroonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin
ylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi
tarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden
säädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan
myöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 §
kuuluu:[45] "Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen
panna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai
maanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta,
ellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in
mukaan". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan "ei
kellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta
ja la'in-käytöstä". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan
ylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului,
ennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan
se periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä
edelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.

Lähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti
luetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta
kenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen.
Nimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana
"parlamentum" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien
kokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset
olivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin
(viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti
feodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka
vuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan,
ja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä
asioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut
läänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen
palveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja
voimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet
vähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin
järjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka
luvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti
silloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat
paroonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit
yhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian,
jota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen
ylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti
vahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty
Yli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina.
Ali-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä.
Lähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia
kreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on
aikojen kuluessa muodostunut.

Olen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos
kreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä,
joita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto
siviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista
kreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain
rakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta
jäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat
maan-omistajat, niinkutsutut _Freeholder'it_. Mitä väkeä siis nämä
olivat? --

Nimi _Free-hold_ merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko
välittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista
riippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain
pää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja.
Edellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun
suur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian
mahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan
ala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka
pitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran
alla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa
määrättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet
läänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta
Keski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi
niinkutsuttu "Copyhold") ei antanut asujaimellensa osallisuutta
kreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri
ainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi
Ala-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle
pää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja
3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat
läänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum,
tenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä
vähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin
vaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa
eroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken
mainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin
halkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet,
ollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka
sadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin
yleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää;
mutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin
varsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä
enemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset
kreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat
naimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun
muistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja
alavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta
talonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista
sukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen
merkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi
sekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus
syntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.

Mutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot
vaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. -- Olemme jo nähneet,
että kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että
velvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus
heille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta.
Vähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin
kohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat
keskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä
edusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön
seuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin
osallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin
vastakin kantoivat nimen "kreivikunta-ritarit"; vaan heidän säätynsä jo
käsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin
vapaat perintö-talonpoiat.

Näemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita
valtiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että
Anglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena.
Merkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy
rakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä
yhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut
kaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka
ensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten
haltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat
itsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää
veroituksensa. Tämä niinkutsuttu "kaupungin vuokraus" eli
"läänitys-vuokraus" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon
alku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä
kreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen
vapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta
kokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta
semmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan,
s.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä,
että porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista
feodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus,
että orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja
taivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja
kansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin
loistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen
muodostamisessa.

Näistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten
selittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa:
hengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone,
kreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone.
Parlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se
piti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli
oikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka
Englannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard
I:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte
epäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee
itse vahvistus-kirjan sanat: "Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle
panna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet
arkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet
valtakunnassamme". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi
tärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi
valtio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri
kansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana
Parlamentissaan edustettu.

Paljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista
vaiheista: -- kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen
Ranskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua
kirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka
Parlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien
rohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota
heikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi
koko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole
tutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja
yhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä
selittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti
ollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti
tällä kertaa etupäässä tarkastella.



Kolmas-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat.


Mitä se on, joka kansojen kohtalot on niin erin-kaltaisiksi
muodostanut? -- Lähin vastaus kuuluu, että se on kunkin kansan oma
luonne sekä ne ulkonaiset asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tämä
luonne on kehittynyt. Nämä asianhaarat taas ovat monenlaista laatua,
ei ainoastaan ilma-ala ja maatieteellinen asento, vaan myöskin
valtiolliset suhteet ja kansan koko entisyys. Kaikki nämä seikat
tietysti määräävät kansallisen luonteen ja vaikuttavat niin-muodoin
kansan tekoihin ja sen tulevaisuuteen. Mutta erehdystä kuitenkin olisi,
jos päättäisimme kansojen historian kehittyvän muuttumattomien
luonnon-lakien mukaan, ehdottomaan suuntaan, välttämättömän täytymyksen
nojassa. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on täytymyksen
ohessa aina suuri määrä ehdon valtaa eli teon vapautta. Kunakin hetkenä
on teko ehdon asia, jos kohta olevaisten olojen vaikutuksen alaisena,
-- ja näitä ulkonaisia vaikutuksia, jopa omaa luonnettansakin kansa
voipi itse teossa muodostaa, vieläpä vastustaa ja voittaa. Sillä tehty
teko ei ole mikään ollut ja mennyt asia, vaan kerta tehtynä se muuttuu
teko-asiaksi, "faktum'iksi", joka painaa jälkensä kansan luonteesen ja
niin-muodoin itsekin vaikuttaa määrääväisenä seuraaviin tekoihin ja
kansan tulevaisuuteen. Kansan historia esittää näiden tekojen jaksoa,
mitenkä ne ovat toisistansa seuranneet, mutta se esittää samassa kansan
luonnetta, joka osittain on teoista saanut muotonsa, osittain on
tekoihin alituisesti vaikuttanut.

Olen edellisissä luennoissa koettanut kuvata kolmen Eurooppalaisen
pääkansan luonnetta niiden keskiaikaisissa teoissa, ja olen jo, niin
paljon kuin näiden luentojen ahtaat rajat sen sallivat, viitannut
niihin vastakohtiin, joita nämä kansalliset historiat tarjoovat.
Italiassa olemme nähneet kansakunnan, joka sairastaa vanhuuttansa,
eikä vielä vuosisatoihin löydä kansallista aatetta, josta se voisi
uudesta-syntyä ja nuortua. Ranskassa taas tämä kansallinen uudistus
on johtavana aatteena; hajonneiden kappaleiden kokoominen on
kansallishengen melkein ainoana silmämääränä, jonka tähden
yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus aina jääpi syrjemmäksi. Sitä
vastoin Englannissa juuri kansalaisvapauden perustaminen on tuo suuri
historiallinen teko, joka Englannin kansakunnasta on luonut
Eurooppalaisen pääkansan. Mutta näiden vastakohtien johdosta tahdon
erittäin huomauttaa, että niin Englannin kuin Ranskankin historiassa
kansan oma ehdon-valta on vaikuttanut vastoin ulko-olojen luonnollista
taipumusta, muodostaen niitä toiseen suuntaan, kuin mihin kansallisen
historian alku on viitannut. Historia ei tunne tirannillisempaa
hallitus-valtaa, kuin minkä Normandialaiset kuninkaat Englannissa
harjoittivat, eikä katkerampaa vihaa kuin niiden kahden kansallisuuden,
jotka valloitus oli pannut yhdessä asumaan. Kuitenkin kansan
historiallinen toiminta on näistä epä-vapauden juurista kasvattanut
kansalais-vapauden jaloimmat hedelmät, taivuttaen feodalisminkin
kankeita kaavoja tämän tarkoituksen mukaisiksi välikappaleiksi. Eroitus
Ranskan suhteen astuu helposti silmiin; se huomataan jo Parlamentin
nimestä, joka Englannissa tuli merkitsemään kansan edustus-laitosta,
mutta Ranskassa ei milloinkaan ylennyt feodalisen oikeus-laitoksen
virasta. Vaan Ranskankin kansakunta on yhtä jäntevästi, vaikka
toiseen suuntaan, taivuttanut vastahakoiset ulko-olot kansallisen
tarkoituksensa mukaan. Ranskan historian alku Hugo Capet'in aikana ei
lupaa mitään muuta kuin täydellistä hajoomista eri valtioihin, jopa eri
kansallisuuksiinkin. Vaan kansa parantaa tämän haitan vuosisatojen
työllä, ja tämän työn ohessa varttuu Ranskan kansakunnan vaikutus
maailman yleiseen kultuuriin. Mielestäni nämäkin esimerkit puolestansa
todistavat, että kansallis-henget eivät ole pelkkien luonnon-voimain
alaisina.

Suorana vastakohtana Ranskan kansan vaiheille on Saksan historia,
jonka yleisiä piirteitä nyt lähdemme tarkastamaan. Olen jo ennen
muistuttanut, että Saksan valtakunta oli Kaarlo Suuren luoma; hänpä
kaikkien ensin oli yhdistänyt kaikki Germanilaiset heimokunnat yhteisen
valtikan alle ja hänen mahtava haamunsa oli heihin istuttanut
käsityksen yhteisestä kansallisuudesta. Kun Kaarlo Suuren
maailman-monarkiia hajoo ja Itä-Frankkien valtakunta irtauntuu
erillensä, näyttää valtio-yhteys tässä Saksan kansakunnassa olevan
paljoa lujemmin perustettuna kuin Ranskassa tai Italiassa. Niinpä esm.
kruunun suur-vassallit Saksassa eivät saavuta perintö-oikeutta
virkoihinsa ja läänityksiinsä; itse kuninkuus tosin Karolingisen suvun
sammuttua on vaalin-alainen ja niin-muodoin hallitus-valtansa puolesta
rajoitettu; mutta kerta valittuna, Saksan kuningas harjoittaa
esivaltiuuden oikeutta täydellä voimalla, läänittää herttuakunnat
mielensä mukaan ja johdattaa vassallinsa tavan-takaa Alppien
toisellekkin puolen. Otto Suuren hallituskaudesta Barbarossaan saakka
kestää tämä Saksan kuninkuuden loiston aika. Kaarlo Suuren
keisarillinen arvo on silloin tullut Saksan kansakunnalle, jonka
arvonimi nyt on "Pyhä Roman-valta Saksalaista kansakuntaa";
keisarillinen kruunaus tosin tapahtuu Romassa, mutta vasta sitten kuin
Saksan ruhtinaat kotosellaan ovat miehen valinneet. Keisarinsa kautta
Saksa on saavuttanut esivaltiuuden koko läntisessä kristikunnassa.
Lombardian rautakruunu seuraa keisarillista virkaa ikäänkuin
kaupan-päällisiksi. Burgundian kuningaskunta näyttää noudattavan
kappaleiden luonnollista vetovoimaa, kun se v. 1032 yhdistyy Saksan
suureen valtio-kokoon. Kaikki muutkin pienet valtakunnat Saksan
rajoilla, Tanska pohjasessa, Puola ja Unkari idässä, ainoastaan
vaivaloisesti pelastavat itsenäisyytensä, ja Böhmin kuningaskunta
lopulta muuttuukin Saksan valtion osaksi, saaden siinä erinäisen
arvosijansa vaaliruhtinakunnan muodossa. Näin on Saksa kolmatta
vuosisataa kristikunnan mahtavimpana valtana, joka näyttää pitävän
historian ohjat hallussansa.

Mutta Hohenstaufien kukistumisen perästä Saksan valtakunnan ulkonainen
ja sisällinen asema melkoisesti muuttuu. Keisarillinen nimi tosin
pysyy, mutta kaikki valta Italiassa on menetetty ja Burgundian
maakunnat lohkeavat yksitellen, melkein huomaamatta. Itse Saksassa
vassallikunnat ja kaupungit alkavat elää omaa itsenäistä elämäänsä, ja
keisarille ei jää muuta todellista valtaa, kuin mitä omat perintömaat
hänelle tuottavat. Habsburg'in suvun hyvä onni on siinä, että se heti
alusta hankkii itsellensä Itävallan perintömaat, sekä joukon muitakin
aloja; tällä tavoin keisarin-arvo viimein tulee melkein perittäväksi
tässä suvussa. Mutta myöskin läänitys-alat ovat vähitellen tulleet
perittäviksi, ja entinen valtio-yhteys muuttuu vihdoin joksi-kuksi
diplomatilliseksi keskuudeksi itsenäisten valtioin välillä, jossa
keisari on ainoastaan esimiehenä niinkuin "grafio" Germanilaisissa
käräjissä ennen muinoin, -- puheenjohtajana keskusteluissa ja päätöksen
lausujana, jos nimittäin mitään päätöstä saadaan toimeen. Ylipäänsä ei
kukaan enää tiedä, mikä on Saksanmaata, mikä ei. Jäseniä irtauntuu,
ilman että ruumis siitä mitään tietää. Provence, Dauphiné, Lyon
joutuvat Ranskan haltuun. Sveitsiläiset erkanevat, vaikka ovat
Saksalaista kansallisuutta. Sama on laita Alankomaiden. Kun Kaarlo
Rohkea koettaa perustaa uuden Burgundialaisen valtakunnan enimmästi
Saksalaisista maista, se ei ole Saksa, joka vastusta tekee, vaan
Ranska, joka ei voi sallia Bourgogne'n herttuakunnan paisuvan
Eurooppalaiseksi suur-vallaksi. Keski-aian lopulla Saksa ei enää ole
valtio, ei edes oikea liittokunta, vaan ainoastaan joku yleisen
katholis-kunnan ahtaampi piiri, jota maailman yleis-hallitsija,
keisari, muka lähimmällä huolellansa hoitaa ja kaitsee.

Tätä hajoittamis-työtä ovat sitten Uuden-aian tapaukset jatkaneet,
siihen saakka kunnes vihdoin tällä vuosisadalla kansallinen
yhteis-valtio on aatteena ja tekona uudesta virinnyt. Nyt kun Saksan
uusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana
historian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut
voiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin
hajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen.
Tavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa
niistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä
on siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan,
joka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman,
taistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen
huolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli
nähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän
omassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut
pääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto
lienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle
päässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan
syntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä
edustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli
jotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti
historiallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä
seisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset
lännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä
vastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella,
lienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan,
ja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana
kadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin
Saksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta
Kaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja
pakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin
valtakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan,
mutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan
yli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan
kanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen
aika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen
luopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki
uudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin
kokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen
erikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin
tähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei
Saksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties
sopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva
yksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään
lujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy
asuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta
myöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana
Germanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen
keisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas
Saksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin,
luoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä
Itämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan
joku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus:
Keski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas "die
weltumschlingende deutsche Kultur", s.o. Saksalainen sivistys muka
maailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen
luonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut
valtiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein
arvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta,
saattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja
vähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.

Ja muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle
melkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli
kuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa
moninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden
korkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan
mahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus
tehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla.
Olen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten
Slavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja
Saksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet
Saksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta
asettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein
samaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa
Liivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä
siinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa,
alkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar
Seier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan
oloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan
ennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian
korkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat
pohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää
käsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen,
mutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva
Ruotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut
näillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys
ei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys
toisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo
12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren
vesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan "Hansa", tuo
valtiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti
haltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista
näistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan
kansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen
valtiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo,
joka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin
ponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa
niille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli
hajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret
lykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei
suinkaan ollut loppunut.

Tulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa
pikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot --
ruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita
melkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla
syntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla -- tulemme
näkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus,
löytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa
heitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan
Euroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan
yleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät
kansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten
tapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat
kelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä.
Tästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa
pelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa "taistelussa
olemisen tähden". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin
erilaiseksi eri kansojen suhteen.

Tärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä
Magyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä
Karpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina
Eurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän
puolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset
kuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen
olletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja
välikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku
Neapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten
tulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa,
muodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi,
jonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat.
Länsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa
ollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se
Suomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on
ollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen
olemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi
osaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin
kansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa
uusille tehtäville maailman historiassa.

Slavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko
läntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin
saakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen
hukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä
tuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen,
kadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä
heimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa,
vaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen.
Katson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen
syntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen
lausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun
täytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu
Tshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo
9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta
tuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin
siemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse
kristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden
vaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien
kansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui
vaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan
lopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen
itsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut
yleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät
täydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä
kolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja
uskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen
väkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien
historiassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan
käytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on
kansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus
kansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin
helposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt,
vaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.

Varsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa
Veikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan
alkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta
vieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen
aikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti
uutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse
suureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä
oloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla
haltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi
suur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet
Puolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut
itäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on
kuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen
merkityksen.

Sopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita
Keski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja
ne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja
yleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin
puhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja
kasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen
luento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista
harrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian
kansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin
vaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.



Neljäs-kolmatta Luento.

Siirto Uuteen-aikaan.


Olemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten
pää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen
niihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset
kehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä
hetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi
johtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin
valtio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen
kanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka
tarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua
täys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon
äidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse
ohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin
tehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja
jännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan
vaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy
lujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan
kuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee
entistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan
yhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät
sillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa
alttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden
kansa-henkilöin rinnalle.

Tämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus
eri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin
kaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on
tarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille,
eikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien
Englantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä
laajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella
politiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan
saattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi
mielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä
aivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä
kuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään.
Englannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian
lopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian
yleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,
kansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan
yleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä
aian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin
muuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut
vihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii
ulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen
taisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi
kuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa
Ruusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan
ja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat
siihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä "halvat
commons", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian
heikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden
Tudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee
hallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin
kuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa
Englannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä
keskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen
hallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan
tavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan
Ferdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian
johtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta
kukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan
Euroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa.
Mutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan
itsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja
valtiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme
Italiaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä
maissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan
taipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja.
Pohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia,
vihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in
tasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan
alla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että
merellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen
tietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta
valtio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on
laimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa.
Kuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän
aikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja
samoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on
aikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on
feodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin
Skandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset.
Oldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät
säälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla,
jonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan
malliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman
jäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis
käännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet
tähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä.
Kansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät
vaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.

Minun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli
enemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille.
Keski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja
sen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen
sivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen
kultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten
koti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä
yhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin
korkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin
mitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja
laveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin
edistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen
vuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin
valtiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta
hallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII
asettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja
tämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon.
Pian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen
kirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla
tasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on
epäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on
kartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee
vero-kuormat vähemmin rasittaviksi.

Olemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen
Keski-aian lopulla, -- toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta,
toisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä.
Kumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo
varmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin
Läänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin
sen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa
luonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve
vaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana
syynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät
teko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt
itse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on
se aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen
diplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä
Neapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia
rakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan
"Cambrai'n liitto" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen "Pyhä liitto"
Ludovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan
omistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja
sotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in
suvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki
nämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten
levottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin
sanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti
kannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat
niihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä
laatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän
olojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti
kansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei
vielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä
tärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että
tämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa
melkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö,
jonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet,
pääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri
kansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa,
missä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota
toimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta.
Kaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin
heidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos
ei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan
hajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi.
Italiassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta.
Romalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja
kansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti "Ruhtinas"
nimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin
ja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.

Olen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja
olen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei
suinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt
kuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan
kansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat
itsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että
tämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden
hallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat
itse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja
loppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen
aian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla
onkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi
päin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä
kirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään
puhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen
kouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta
filosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut
kirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna.
Antikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen
tuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja
Romalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen
oli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen
vuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia
kirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus,
joka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen
vuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin,
tuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa
Hellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota
nyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin
herääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti
myöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen
sivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin.
Vanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen
kehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä
kirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa,
jopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi.
Kieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi
paljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja
tunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on
lähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin
harrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella
tavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja
vastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien
vaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja
seuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo
Rotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä
sukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja
kirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä
hieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin
jonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet
uskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat
tietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti
järkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.

Tämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla
hämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin
silmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että "vanhat
olivat menneet, kaikki uusiksi tulleet". Kruudin keksintö oli jo
14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän
tapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin
tavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin
loppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan
kuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin,
saattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle.
Samalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan,
kokonaisen "Uuden maailman", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet
näkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet
19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat
tuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat
mahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja
himmeän aavistuksen uusista kehitys-vaiheista.

Mitä oikeastaan tulossa oli, sitä ei kuitenkaan kukaan osannut
ennustaa. Henkisellä alalla oli levotonta, uupumatonta etsimistä, mutta
selviä tarkoituksia ei ollut. Maata kynnettiin ristiin rastiin ja
vanhojen olojen juuret myllättiin ylös; mutta mitä siihen piti kylvää,
ei oikein tietty. Sitä vastoin taas valtiollisella alalla olot
lujitettiin, kovennettiin. Nämä kaksi aian virtaa näyttivät ensi
silmäyksellä kulkevan ihan päin-vastaista suuntaa. Ajatuksen vapaus ja
valtiollinen despotismi ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenänsä,
että ne eivät millään voi yhteen sopia, ja itse teossa ne ennen pitkää
joutuivatkin taisteluun; mutta tällä hetkellä ne kulkivat rinnatusten,
melkein aavistamatta keskinäistä eripuraisuuttaan. Asian laita oli,
että ne molemmat tällä hetkellä tarkoittivat samaa historiallista
tehtävää, samaa suurta vapauttamis-työtä. Niinkuin jo olette voineet
edellisistä luennoistani havaita, se oli kirkon yleis-valta, tuo suuri
kirkollinen monarkiia, jonka viimeinen hetki nyt oli lyönyt. Tämän
suuren laitoksen purkamiseen käypi 15:unen vuosisadan levoton,
monihaarainen hyörinä. Toiselta puolen kansat jännittävät voimiaan,
astuaksensa ulos yleis-kirkon holhouksen alta, toiselta puolen
yksityis-henkilöt pyrkivät vapauttamaan käsitteitään ja omia-tuntojaan
yleis-kirkollisuuden siteistä. Se vaihe, joka tällä tavoin valmistuu ja
johon kaikki aian liikkeet tähtäävät, on Uskonpuhdistus, Reformationi.
Siihen meidän siis on tulevalla kerralla huomiomme kääntäminen.

Vaan ennen kuin astumme sen kynnyksen yli, joka Uuden aian eroittaapi
historian edellisistä kehitys-jaksoista, tahdon aikanaan Teille
ilmoittaa, että esitykseni tästä lähin tulee yhä lyhenemään ja
supistumaan. Tämä seikka epäilemättä Teitä kummastuttanee. Onhan Uusi
aika se osa ihmiskunnan historiasta, joka kaikkien likinnä meihin
koskee, jonka suoranaisia vaikutuksia vielä joka hetki saamme kokea, ja
jonka oikeasta käsittämisestä saattaisi olla varsinaista hyötyä oman
aikamme historialliselle toiminnalle. Ja vielä lisäksi, onhan Uusi aika
itse tapahtumainsa puolesta paljoa paremmin tutkittu ja valaistu kuin
nuo hämärät muinais-aiat, joihin historian soihtu ainoastaan
vaivaloisesti sytyttää harvoja valon-säkeneitä. Nämä muistutukset
olisivat aivan oikeutettuja, jos kysymyksenä meillä olisi nyky-aian
henkisten tai valtiollisten olojen käsittäminen; sillä siinä
tapauksessa tulisi meidän tutkia ainoastaan kunkin nyky-aikaiset ilmiön
edellä-käyvät syyt, ja näistä syistä tietysti lähimmät olisivat
tärkeämpinä kuin ne, joiden jäljet katoovat kaukaisempaan
muinaisuuteen. Mutta näiden luentojen tarkoitus ei olekkaan
opettaa käytännöllistä politiikkia tai antaa suoranaista osviittaa
nyky-aikaisten kysymysten ymmärtämiseen; -- tuo "elämän-opettaja"
historia on meiltä tällä kertaa jäänyt syrjälle. Älkäätte minua
kuitenkaan väärin ymmärtäkö: minä en suinkaan ylönkatso oman
aikakautemme taistelu-kysymyksiä, päin-vastoin katson jokaisen
sivistyneen velvollisuudeksi kokea niissäkin saavuttaa itsellensä
vakaantunutta mielipidettä. Te'emmehän mekin, jotka nyt maailmassa
elämme, yhä uutta historiaa, itsekukin omalla pienellä alallansa ja
yhteisesti nyky-aian yleisessä kehityksessä. Jos nyt menneiden aikain
aatteet ja teot ansaitsevat tutkimistamme, miksikä ylönkatsoisimme sitä
historiaa, joka par'aikaa on tekeillä! -- Mutta tällä kertaa on
tehtävämme ihan toinen, en tahdo sanoa: korkeampi, mutta enemmin
aatteellinen, vähemmin käytännöllinen; meidän on tutkiminen, mikä mieli
ja tarkoitus on yleisesti vallinnut maailman vaihtelevissa menoissa.
Jos siis tahdomme historiaa tutkia puhtaasti tieteellisessä
tarkoituksessa, jos tahdomme etsiä sitä maailman-johtoa, joka
ihmiskunnan vaiheissa ilmestyy, silloin täytyy niin paljon kuin
mahdollista irroittaa mieltämme päivän kiista-kysymyksistä, jotka ovat
nyky-hetken historiaa. Minkä tähden? Sen tähden, että nämä kysymykset
vielä ovat itsellemme selviämättömät, oikealta arvoltaan epätietoiset,
seurauksiltaan tuntemattomat. Tieteessä, näet, on yleisenä lakina, että
epä-varmat ainekset ovat miten mahdollista laskusta poistettavat;
muutoin varmatkin saattavat helposti hämmentyä sattuvien hairausten
joukkoon. Historia-tieteessä epä-varmuus karttuu jota lähemmäksi
tullaan nykyistä aikaa. Tosin tapahtumain erityis-kohdat tämmöiseltä
myöhemmältä aialta astuvat selvemmin silmiin, mutta sitä vastoin juuri
niiden kokonaisuus ja niiden aatteellinen johto tulee yhä vaikeammaksi
käsittää, jota lähempänä ovat omaa itseämme. Syy siihen on kaksinainen.
Niinkuin järvi saarinensa vasta silloin kokonais-kuvana meille
esiintyy, jos voimme joltakin kaukaisemmalta kukkulalta sitä silmäillä,
samalla tavoin historiankin alalla ainoastaan ne jaksot, jotka ovat
jääneet meiltä kappaleen matkaa entisyyteen päin, tarjoovat
käsityksellemme tarpeeksi näkö-alaa. Ja lisäksi tulee sekin tärkeä
seikka, että uudemman-aikaisten tapausten seuraukset, joiden mukaan
voisimme niiden oikeata mieltä arvostella, vielä ovat tulevaisuuden
hämärään peitetyt. Se tutkimustapa, jota olemme näissä luennoissa
noudattaneet, on aina edellyttänyt historian suurissa vaiheissa jotakin
aatteellista tarkoitus-perää, joka vasta tapahtumain seurauksissa tulee
selvästi näkyviin. Olemme aina kysyneet, ei ainoastaan: mistä syystä?
vaan paljoa enemmin: mitä varten? ja mille perille? Toisin sanoin:
luonto-peräinen lähtö-syy, joka edeltä vaikuttaa, on ollut
tutkimuksellemme vähemmin tärkeä kuin aatteellinen tarkoitus-syy, jonka
ponsi on seurauksissa. Mutta jota lähemmäksi tullaan sitä pimeää
verhoa, joka meiltä tulevaisuuden peittää, sitä sakeampi varjo tästä
leviää tapahtumain aatteellisen pohjan yli, jota etsimme.

Toivonpa Teidän tästä ymmärtävän, miksi uudempi aika on varovaisesti
käytettävä tieteellisiä johtopäätöksiä tehtäessä. Mahdollista kyllä on,
ett'en itse osaa kaikin paikoin tämmöistä varovaisuutta noudattaa.
Mutta olen tahtonut aioissa Teille huomauttaa, että jo alamme liikkua
epä-varmemmalla pohjalla kuin Vanhan ja Keski-ajan johtavia aatteita
tutkiessamme. Tämä muistutus tietysti vähemmin koskee Uskonpuhdistuksen
aikakautta kuin sen jälkeen seuraavia; itse teossa olemme jo nähneet,
mikä tämän uuden ajan-vaiheen johtavana aatteena oikeastaan on, ja
millä tavoin se liittyy edellisiin kehitys-jaksoihin. Mutta jo
Uskonpuhdistuksenkin historiassa löytyy kohtia, joiden vaikutukset
ylöttyvät pitkälle tulevaisuuden hämärään, ja joiden merkitystä emme
kenties kykene täydellisesti arvostelemaan. Saammepa siis jo tulevassa
luennossa tutustua näihin tutkimus-alamme yhä karttuviin vaikeuksiin,
joita olen tahtonut edeltä-käsin Teille ilmaista.



Viides-kolmatta Luento.

Uskonpuhdistus.


Harvoin joku historiallinen tapaus näyttää niin suuressa määrässä
olevan yksityisen miehen tekoa kuin Uskonpuhdistus hengellisenä
liikkeenä. Martti Luther on tuo syvä-tunteinen, voimakas henkilö, jonka
sisällisistä taisteluista omien-tuntojen suuri vapautus-työ saapi
alkunsa, ja hänenpä uroollinen henkensä käypi läpitse koko
Protestanttisen herätyksen. Zwingli, Calvin ja ne muut puhdistusmiehet,
jotka eri maissa perustivat uutta kirkko-järjestystä, ovat yhtä
suuressa määrässä edistäneet aikakauden historiallista tehtävää, mutta
ei kukaan heistä ole niin tunkeunut sielu-elämän syvyyteen kuin tuo
Saksilainen Augustinolais-munkki, tuo kerrassaan leppeä ja kiivas
tohtori Martti Luther. Senpä tähden hänen henkinen vaikutuksensa
ulottuupi paljoa kauemmas, kuin Lutherilaisuuden dogmallinen
järjestelmä levisikään. Calvinilaisuus -- niin ainakin minusta näyttää
-- on uskonnolliselta kannaltansa paljoa kuivempi ja pintapuolisempi,
enemmin tarkoittaen tapojen parannusta kuin itse uskon uudistusta; mitä
siinä syvempää uskonnollista hartautta löytyy, se melkein sopii sanoa
varhaisemman Lutherilaisuuden vaikuttamaksi. Täydellä syyllä sopii siis
nimittää Lutherilaisuutta _Evankeliseksi uskon-puhdistukseksi_,
Calvinilaisuutta taas _kirkko-järjestyksen parannukseksi_.
Molemmissa on tietysti kumpaakin suuntaa, mutta kumpaisellakin on eri
pää-taipumuksensa. Uskonnon kannalta katsoen täytyy siis minun
mielestäni antaa etusija Lutherin perustamalle uudistus-työlle, joka
vähemmin koski ulko-muotoihin, enemmin itse Kristin-opin ytimeen. Mutta
historiallisena vaikuttimena on Calvinilaisuus ollut kenties tärkeämpi;
sillä se on jyrkemmin katkaissut yhdys-siteet vanhan ja uuden väliltä.
Luther ei ensi alussa tahtonut tehdä mitään vallankumousta
Kristikunnassa, hän ei tahtonut kuin poistaa väärinkäytökset kirkon
laitoksista ja hairaukset sen opista; vasta kun kirkon hallitus oli
osoittanut taipumattomuutensa kaikkiin parannuksiin, hän nostatti
Saksalaisten kansalliset tunteet kapinaan Roman hengellistä valtaa
vastaan. Zwingli ja Calvin sitä vastoin ensi hetkestä saakka hylkäsivät
kirkollisen monarkiian ja pyrkivät järjestämään seurakunnan hallitusta
miten mahdollista tasavaltaiseen kaavaan. Tämä tasavaltainen taipumus
varsin pian kääntyi maallisellekkin alalle, ja Calvinilaisuuden
hengellinen harrastus sillä tavoin tuli valtiolliseksi käyte-aineeksi,
mahtavaksi historialliseksi liike-voimaksi. En tahdo siltä väittää,
että Lutherilaisuudelta historiallista merkitystä on puuttunut, yhtä
vähän kuin tahdon sanoa, että Calvinilaisuuden uskonnollinen merkitys
on ollut vähäinen. Mutta pääasiallisesti on kuitenkin niiden
kumpaisenkin merkitys ollut erilainen.

Tämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen
suhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan
voittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä
taiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat
viljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että
pyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista
lisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä
kiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen
aikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt
ja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden
varsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka
Cluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen.
Uskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat
Kristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista
lahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi
pääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja
askeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei
uskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi
kiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan,
hävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti
keskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät
pyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, --
Lutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä,
Calvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja
että pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät
paavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, --
Lutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka
auttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen
laitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.

Mutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään
Uskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen
aian-vaiheen johtavana aatteena? -- Minä en voi sitä ehdottomasti
myöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa,
ett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei
salli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi.
Tietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian
tapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen
siveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi
senkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja
panevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi
sielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan
kanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia
oloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen
sieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä
vaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa,
joista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä
Uskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset
kysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta
yhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli
viitattu: -- kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat
päästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet
opin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi
välikappaleiksi; mutta monessa paikoin -- voisin esimerkiksi mainita
Ruotsin valtakunnan -- tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen
hengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai
kansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat
olivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle
tehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa
aikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen
skhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon
side katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta
vähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että
Englanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin
toimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua
kansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen
herätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in
puhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä
vuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja
erhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi,
että Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia
vastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi
saattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä.
Voisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther
itse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut
ja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen
mies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus "Saksan
kansakunnan kristilliselle aatelistolle" v. 1520 oli vetoominen
aikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus
nostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti
poltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit.
Uskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut
kansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan,
niin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei
suinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse
dogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.

Samaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät
Uskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee
jotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat
saarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli
oikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi
paljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista
mullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä
konservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi
vastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on,
että 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää
mahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää
totista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa
vuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa
ylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat
väärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen
siveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha
nyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat
luostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden
nimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja
levittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset
säännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen
yksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin
ansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa.
Kuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa
opin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt
Katholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista.
Uskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen
tuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi
tehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä
voitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa
vanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon
uskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale
oli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän
kunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat
vanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen
puoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen
vuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä
käytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu
sijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes
tutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon
kaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata
henki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu
Protestanttisuutta vastaan.

Tunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä
sitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa
Protestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on
synkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin
asialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi.
Heidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen,
ainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän
järjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta
Katholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein
on ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin
silmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja
alttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin
jostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä,
jostakin suuresta "tarkoitusperästä", joka heidän käsityksensä mukaan
"pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet". Tämä tarkoitusperä oli
Kristikunnan eheyden säilyttäminen.

Me, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan
Protestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka
syvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse
Protestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen
häiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia
Ruotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta;
Stuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä
tapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen
dogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli
Uskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus,
että maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan,
korkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita
ilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa "pyhä
yhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta" pantu ikäänkuin Kristin-opin
perus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka
tehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti
purjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain
revittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman
menoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin
häviö? -- Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet
antaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi
käsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.

Epäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme
tulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu
dogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta
luonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän
ehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja
antavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta,
kuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten
ratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä.
Uskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on
perustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja
vaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut
ihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin
dogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin
mekhanillinen kuin hengellinen.

Tätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian
yksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos
sitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö
täytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut
alkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? --
Tätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.

Aivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja
kangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle
esteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita
kirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä
kahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli
vallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä.
Itse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi
tätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät
perus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen "tutkia
raamatuita", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin
milloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut
ihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien
aikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja
kansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin
voimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä
ja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi
kokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä
syystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä
kaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin
huomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian
haarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista
periaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja
Katholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti
ihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan,
jonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä
muodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi
luvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain
oli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta
ei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan
oman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen
oppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä
mureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli
tarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon
ohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen
vallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti
tasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään
maallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli
suvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia
vastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen
heille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei
tosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut
muuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän
täytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa
joskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa,
että politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon
ainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit
Protestanttisuuden historiasta -- kuka ei muista Servet'in polttamista
Geneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai
Saksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin
Episkopali-kirkon julmia verituomioita -- kaikk nämä esimerkit
todistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan
varsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä
tunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut
päästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan
ainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa,
mutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen
säilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne,
joka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa,
ei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, --
juuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle
elämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen
dogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä
kuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen
nimeä.

Kumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen
että Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä.
Katholinen puolue tosin asetti kirkollisen "traditionin" itse Raamatun
tasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta
niin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen
pysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin
olivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän;
kaikki uusi kehitys oli "anathema". Protestantit taas eivät
tunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin
apostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin
Kristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai
valtiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät
inhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi
säilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat
olivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt
sallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan
juurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta
historian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista.
Vastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla
tuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla
muodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella
taistelevien tarkoituksia.

Tutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee
Uuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys
"Uskonpuhdistuksen aikakausi" ei läheskään vastaa sen historialliseen
merkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää "yleiskirkollisuuden
kukistumisen aiaksi", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se
muistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka
tapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli
ruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian
suunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen
toimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset
eivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä
sisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että
kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava
aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan
itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta,
jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee
minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.



Kuudes-kolmatta Luento.

Protestanttinen taistelu.


Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista
puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain
historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten
otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä
en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä
uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo
viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden
jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi
versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa
yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena
hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla
aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei
ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen -- sillä
ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet
tarkoittivat --, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen
aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen
kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena.
Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia
vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko
tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen
laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä
valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä
kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka
Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.

Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen
aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua.
Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo
melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat
ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen
johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan
tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa.
Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo
kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon.
Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut
itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa,
mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo
Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519
valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi
kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin
asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja
Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in
vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä
viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä
Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja
Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin
yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin
itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate
oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin
ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että
heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran;
itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää
kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja
muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin
milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin
Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan
sukeumaisillaan.

Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen
kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja
saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se
nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen
vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin
Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen
Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut
suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna,
mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle
vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja
kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo
pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan
paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta
saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen
istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen
vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin
Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan
että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun
tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit
kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä
hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on
tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii
jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan
kuolleena ja haudattuna.

Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa
tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä
tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei
nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin;
kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan
kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo
ymmärtää: -- keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen,
mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä
tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta
vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä
selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat,
hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen
asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin
milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt
jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta
vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on
keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi,
käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja
ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa
ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa
Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun
kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä
välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi
unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila
melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse
Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu
keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva
ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset
ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen:
-- Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen,
mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko
Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee
muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian
aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä;
hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja
keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren
rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan
alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin
Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin
Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.

Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen
horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä
oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja
epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä
tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi
tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet
kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä
vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista
esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet
suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää
tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa
oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa
käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin
tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut
kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu
vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä,
se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka,
että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja
uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan
Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis
saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja
eheämpi.

Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää.
Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm.
Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt
syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän
valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen
maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta
loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi
tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut
Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan
mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko
jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut
täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen
periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan
Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä
vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus
yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin
uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen
Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla
joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten
kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan
Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan
Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme,
Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis
kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko
historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin
itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta
asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan,
muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen
feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan
kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat
jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla
Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden
ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille,
mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun
Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy
Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto;
mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja
valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta
Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin
kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin
hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään
kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen
ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema
luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa
aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa
ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä
uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin
keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei
kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus
siltä itseltänsä puuttui.

Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen
uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät
Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät
Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain
historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin
traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin
varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan
Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti
ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen
valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan
varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli,
jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena
maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen
aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa
puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi
Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.

Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja
Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän
aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana
Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella
torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta,
joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla
Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin
Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle;
Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille
perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan
tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla
taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat
Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt
yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään
muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan
paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri
tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen
sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli
Englannin kuninkaan vävy, -- siinäpä siis vielä dynastillinen side
valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät
kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen
sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan
sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli
Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.

Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden
puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen
toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt
onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan
itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin.
Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja
talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi
kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin
Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in
rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta
alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä
toistaseksi kokonaan menettänyt.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa
Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa
suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden
pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille
Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata
kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa
tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon
koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? -- Näyttihän tosiansa
tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain
keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia
taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa
johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja
äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä
saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä
valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?

Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai
Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin
sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö
kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet
tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen
kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta
historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta
ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri
minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä
hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli
edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo
Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in
nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut
kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa
vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki
yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen
uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan
alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin
uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse
Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä
vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se
oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin
valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy
uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen
että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja
Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman
periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa
uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun
pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä
taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen
luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan
valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin
alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja
seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä
puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.

Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin
kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan
kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan
sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme
todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta
yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras.
Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että
uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti
sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta
aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan
niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka
ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi
saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan
kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea
ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi
maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon
jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.



Seitsemäs-kolmatta Luento.

Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys.


Westfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen
Uuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi
ja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja
vaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa
muodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin
periaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä
johtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain
vastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että
Euroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan.
Tämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli
niinkutsuttu _valtiollinen tasapaino_. Katselkaamme ensiksi,
kuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun
rauhan-teon laitoksissa.

Ne vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat
ainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja
Katholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt
Ranskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle
puolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen
päällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista
vastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten
ne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua
johtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman
Euroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut
aian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille
myöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka
valtiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan
hajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten "säätyjen"
välillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi
sitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys
"säädyt" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä
pienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista
keisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin
keskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut
Euroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen
mukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun
jäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako
puolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis
Eurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen
mukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan
merkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.

Ensiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi
kansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta.
Kansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet
omien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan
kansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin
kummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti
sen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä,
missä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää.
Kansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa;
sillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka
estäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden
parempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä
Kansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä
yhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik
IV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut,
ja Hugo Grotius'en kuuluisa teos "De jure belli ac pacis" (sodan ja
rauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna
kansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle
seurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno
valtioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen
oikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi;
päin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen
panna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; --
senpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti
törkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla
Uusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut
mitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet
omille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan.
Se, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta
varottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn
maailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten
kansakuntain kesken.

Tämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset,
jotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen
ryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties
ei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä
uskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat
olivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja
yksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa.
Pahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään
yleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin
kansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet
järjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että
kansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli
ollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon
asettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo
syntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain
aika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko
kohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja
kansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt
jo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet
rauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt
katsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään,
mille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.

Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin
lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys.
Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että
lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden
joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen
muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa
Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta
Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan
itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa.
Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet
tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä
Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta
kansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi
pysähtyneet, vaan "Ruotsalainen maailma" (orbis terrarum Suecanus) --
kuten siihen aikaan sanottiin -- pyrki epäilemättä leviämään niin
avaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä
ne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin
laventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden
korjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen
vuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta
saavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut
mitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi,
että Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja
että se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille
valloituksille.

Samaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka
Kaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan
valtakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin
tantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik
XIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin
Hugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan
kansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa
Belgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen
erikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden
loistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi
kaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä
tämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja
tasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV
astui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia
Ranskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän
aikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin
mahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja
tarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä.
Saksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä
eripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja
itse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja
Kristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta
pitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa
Stuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä
omiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan
mannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä
hetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen
tasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa
Itämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita
Espanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia
tunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli
aloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt
oli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka,
näet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset
vastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että
paljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan.
Yleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus
ja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia.
Ja loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen
päässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden
varjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi
tasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon
pieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle
johtavan aseman Euroopan politiikissa.

Niinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin
nostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka
kahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin,
sitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä
tarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama
tasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että
sen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen
perintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja
melkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut
suuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä
muita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan
voiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta
kuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja
veristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli
ansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden
seassa.

Melkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli
myöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla
semmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään
varsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni,
että sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden
harjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja
aikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin
mahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli
ollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin
suuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää
edustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden
oikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.

Tämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen
vuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin
historian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa
vallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka
suurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon
politiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia
ovat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat
uusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi
rosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja
sovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt
ovat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista
oikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista
yhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein
kaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan
voittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan
astuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain
yksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä.
Tämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin,
pyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan
perintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka
verisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja
kansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota,
Silesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin
Puolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys.
Eikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo
levinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille
siirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon
asiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille
kansoille rasittavaan yli-herruuteen.

Jos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate
maailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole
vastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti
pysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli
matkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman
valtio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen
itsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta
kyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja
väkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja
Keski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä
enemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita
Eurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus
oli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi
la'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena
oli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet,
oli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt
joutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate
tosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta
siinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi
kehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat
omia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa
henkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa
koettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen
monarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin
Eurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys
tuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet
olivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä
Romalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi
näkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja
Katholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää
edut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet
osittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että
Ranska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli
Hannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan
kuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin
kuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa.
Kun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa
Habsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja
Holstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus
oli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.

Katsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme
melkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä
puolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side,
jonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut.
Ulkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen;
sillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen
sijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet
väistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja
sitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan,
että myöskin tämä "Valtio-itsekkäisyyden aikakausi" on tehnyt melkoista
työtä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että
kun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden
aatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen
rauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin
rauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt
kun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli
tietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän
välillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä
harrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa -- kansojen "parempana
omana-tuntona", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka,
jolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli
kysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin
Husilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka
mietti jotakin Euroopan kansain "tasavaltaa" keskinäisen liiton ja
sopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen
diplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka
uskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli
aate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi
tieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä
tunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti
noudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin
tunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden
yllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin
tyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin
hedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin
kehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu
kiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja
teollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää
monenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen
ohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin
milloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet
sanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka
tähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus
yleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä
humaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta,
historiallista kehitys-jaksoa.

Ne lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin
hätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta
jos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo
sovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä,
joita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita,
näet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten
ajatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin
valtiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka
olisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen.
Varsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta
liikkeestä, joka -- kuten ennen olemme nähneet -- oli alkanut
Keski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta
koska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin
oloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti
uudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz,
muita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset
kysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille
kannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten
kaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse
Kristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa
oli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo
17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle
vihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja
Encyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän,
niin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin
taipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet
Humanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet
yleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli
yksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt
ilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla
loukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni
näytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati
tämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin,
jotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian
yleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen
oikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein
huomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut
itsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi
yhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin,
joihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai
käytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat
yhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen
luokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi
valtiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.

Erinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen
tarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja
avara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin
mielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan
lopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin
Rousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta
yllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli
kokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan
epätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka
ihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin
luonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo
olisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus
tulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava
aate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen
kuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme
siis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen
kansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta
elin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta
se jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän
uuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.



Kahdeksas-kolmatta Luento.

Vallankumous ja kansalliset liikkeet.


Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden
syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän
vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen
kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa,
vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei
millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni
luonnosta lainattua kuvaa, -- aate-virrat sekaantuvat toisiinsa,
muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus
pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä
alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja
lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä,
joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi
arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä
vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi
olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee
tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin
määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä
sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen
kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat
Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?

Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman
kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän
paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia.
Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että -- kuten viime
luennossa koetin osoittaa -- Uuden aian henkiset herätykset olivat
muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän
tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan
silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa
täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan
kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo
Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein
maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta
parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää
epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä
mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty,
jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain
piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa
vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä
niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja
lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti
näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli
niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.

Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti
niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia
taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n
malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden
keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus
ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut
ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa
Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion
puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi
tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat
kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten
yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis
oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian
joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli,
niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla
melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti
kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset
kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että
Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia
herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä
kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet
Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa
uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten
asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko
II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen,
jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan
uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.

Britannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki
perustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan
tehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin
koska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat
jääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut
haara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi
yhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten
tiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka
Atlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden
isänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet
kokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi
kansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla.
Se vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset
valtio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa
paikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan
aikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei
missään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka
hallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille
Yhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet
ja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden
ylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön
kiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja
kirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, --
tämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka
oli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen
yhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että
moni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa.
Kuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet
itsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous,
eikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona
alkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin
koitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä
taisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus.
Ihmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun
vaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen
kohtaloita.

Ranskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä
nytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio
ei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt
kiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri
kansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai
haittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri
historioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen
epopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu
vähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa
taas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän
suosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen
enimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että
historioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut
kuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan
historian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut,
että Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat
vallankumouksellensa ihan väärän suunnan; -- ja senpä Saksalaiset
ymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat
arvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä
sanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan
vallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että
se on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan
yli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen
kokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi
asettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut
järjellisesti menetellä? -- Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä;
sillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka
vihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen
valloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian
kamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä
hairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat
parempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä
vallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut
korkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä
ne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos
myönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme
kuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan
edellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin,
emme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä,
jos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon
valtaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen
ankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen
yksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen
hävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan
maailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken
tutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen
aate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan
ihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin
yksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.

Ensiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään
merkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja
la'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan
oikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen
kaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että
aikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei
ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa
vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset
korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat
tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen
laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän
hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että
Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle
jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle
edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on
vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka
saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä
suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan
valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.

Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on
esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet,
että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa
ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin
ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut
Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista,
jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen
ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia
aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle
antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen
aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen
vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi
toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta,
olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että
kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat
ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin
höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen
yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen
kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta,
astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli
herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa
kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa
rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa
likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on
suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä
vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa
oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta.
Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut
hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat,
jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja
hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan
tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan
itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut.
Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla,
Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen
keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä
pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle
kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain
lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan
valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa
Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä
taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että
Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan
yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat
muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä
yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän
tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka
vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna,
herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan
ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen
maailman historiassa.

Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet
ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous
koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset
yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat
vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet
kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta
vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen
humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja
kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin
kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut
sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa
edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy
tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina,
yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan
niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta
lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen,
Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus,
Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain
äskeiset vapauden-taistelut, -- siinähän kokonainen sarja
maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä
selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen
aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä
aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä
vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten
ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä
tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis
lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.

Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla
tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa
puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä,
oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain
yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten
johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen
filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä
valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään
muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman
ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden
historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon
aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli
yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin
harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen
tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja
katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia
vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa
uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät
ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista
piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka
alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja
ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin
syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen
tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi
vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat
aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana
on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen
vuosisadan humanisista harrastuksista.

Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat
niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle
kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja
vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi
Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat
valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys,
valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa
vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja
Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet
Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan.
Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat
jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan
johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat
hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut
tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.

Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen
loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla
semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se
ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä
yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei
merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa
kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan
yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä
omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä
kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin
ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin
keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta
ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä
vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin
välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys
on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on
ehditty aatteiden edistysmatkalla.

Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä
olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden
vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan
siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa
tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan
sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan
epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan
muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen
Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen
kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian
pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus
aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy
epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian
tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?

Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta.
Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin
emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut.
Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan
menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari
luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.



Yhdeksäs-kolmatta Luento.

Historiallisen kehityksen yleinen luonto.


Luentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole
voinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille
osoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän
meidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän
kehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas
ja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en
katso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja
tärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus.
Tähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa
alinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa
lyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan
historia, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan
kuvautuu.

Asia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja
Vanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole
olemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian
näkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin
sodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan
aikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta
vihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä
tehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena
tehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja
synnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä
melkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin
vihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo
suuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa
niiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta
sulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin
sivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma
on tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi
sulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja
käsite "ihmiskunta" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.

Mutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että
se riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta,
yhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko
antaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta
hajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan
historiassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa
yhteisenä ihmiskuntana, -- Kristikuntana. Tässä yhteydessä
kansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen
historialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden
humaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti
järjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja.
Semmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen
mukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi.
Myöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian
"Romalaisena" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään
todellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä
kaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian
Katholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys,
joka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen
humaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä
että keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille
tarkoitus-perille.

Yleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä
tarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja,
kukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja
Katholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan
kansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja
että osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa
yleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon
kukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon,
että yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset
tarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää
aatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen
laitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian
humaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat
ja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät
historian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden
ääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen
maailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys -- "_humanitatem
homini dare_", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, --
on nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se
toteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä
kansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku
yleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.

Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän
päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan
monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian
tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa.
Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se
olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut
ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten
Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana
uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten
ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä
puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta
kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi
yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin,
kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen
vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat
kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet.
Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet
historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä
menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman
hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään,
milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo
luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman
kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä,
kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja
kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa
jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan
yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta,
siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa
havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset
yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen
tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena
tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin
julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei
milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään
voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki
valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää
kohden.

Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme
sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja
yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen
ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme
yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina;
sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä
oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain
olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä
metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita,
ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin
käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet.
Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi
ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua
pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen
muodossa? -- Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on
uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja
rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista
maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat.
Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä;
sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja
toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa.
Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä
uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista
maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka
näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi
velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian
johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä
johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai
mahdottomuudesta.

Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen
ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman
kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa
oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten
loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät
aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua
rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt.
Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja
väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa
Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä
toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella
rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun
Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee
rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian
historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän
aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken.
Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut
maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen
häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä
todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi
piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi
sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta
rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa,
paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta
Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin
edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti
ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen
päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty;
sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä,
säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat
juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus.
Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen
oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut
vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku
edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui,
että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa
Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan
aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi,
eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta
edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli
voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat
olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui
rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo
aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.

Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että
rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan
edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa
humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos
historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla
siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn
hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle
kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että
rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan
toiminta-halua, -- johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on
merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien
välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä
uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden
virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi
kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen
aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii
johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen
väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla
puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina
olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla
todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi
väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on
historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista
vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in
välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? --

Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman
taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista
suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen
väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että
se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka
soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme
senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen
paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee
taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun
aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on
meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet
panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään
tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä
korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian
tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta
eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä,
että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa,
mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf
"Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi
kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta
rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä
tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten
olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä
ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut
luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä
tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se
tuomitsisi omassa asiassaan.

Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja
silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa
vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku
historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja
verisempi; -- miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu
välttää? -- Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja
suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia
intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut
tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli
jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä
kyllä! -- arvelette --: intohimot kumpaisellakin puolella sen
vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista.
Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava,
joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se
keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä
voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja
Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion
toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian
"Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä
vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet;
sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut
oikeutettu.

Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä,
minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että
sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan
edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne
usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa,
saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin
taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat
muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria
tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa
suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota
ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja
voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada
ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan
voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena
kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia
tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse
sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja
kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea
merkitystä vailla.

Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada,
täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole
ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan
menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa
on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson
viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä
taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja
koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse
taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän
aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.



Kolmas-kymmenes Luento.

Nyky-aian taistelu-seikoista.


Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan
mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista
historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat
vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja
Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta
haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita
kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta,
puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään
vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin
esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo
Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti:
"Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax
perpetua (alituinen rauha), -- sillä kuolleet eivät tappele, mutta
eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua
tuomio-istuimista". -- Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö
Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: -- yleinen ja pysyväinen rauha on
muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen
sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä
hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei
enää olisi mitään sodan syytä. -- Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee,
että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes
inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin
ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen
sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan
lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen
kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten
taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että
jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä,
jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa
kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin
ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen
ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan
kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.

Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja
silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa,
että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen
kesken on turha ja epä-käytöllinen? -- Tuskinpa kyllä, kun muistamme,
että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa,
jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan.
Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman
kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa
määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken
vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on
muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin
hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat
aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi,
on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista
rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen
perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa
milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen
mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen
maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan
vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset
todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen
yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu
yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla
oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä
kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on
kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta,
joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?

Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin
siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen
täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse
aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi
tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on
järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta
puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että
ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa
keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja
sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja
yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi
tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita
semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi
mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on?
-- siinähän juuri onkin kysymys.

Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on
nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että
"sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole
historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden
tutkijan puhua:

"Asiain nykyisessä tilassa" -- sanat kuuluvat --, "ja onhan
epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä
valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan
(une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta
valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja
jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian
nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys
sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien
pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka
vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan
vaihettaisivat isäntää".[48]

Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se
varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden
kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan
yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden,
seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi,
pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan
suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden
oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide
pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka
melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni",
että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista
poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs
ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja
tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei
ole mikään voimassa oleva oikeus.

Mutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan
huonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa
historia ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä
kansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut?
Toisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus
arvosteltava? -- Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan
kuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia
valtio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi
mainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä
varjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin
hyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät
pidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin
ulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman
nykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille
itsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan
suuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin,
tykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku
Euroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa
partaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut
vaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti
surma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei
Eurooppalainen yleis-monarkiia -- olkoonpa, jos niin mielitään, joku
kaikkialle ulottuva tasavalta -- voisi syntyä yhteisellä la'illa ja
kielellä? -- Sen muka estää tuo "vaivaloisesti toimeen-saatu
tasapaino"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti
voimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja
kultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että
joku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään
kinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio
olisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen
suur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa
jälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi.
Uskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole
suurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.

Eikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka
eivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan
Protestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman
suur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden
kanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen
varallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti
köyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen
jotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio
kiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti
historiallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista
sillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä
vähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta.
Inhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia,
joiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita
varten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan
lukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus
luulee tarpeelliseksi.

Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii
moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä
suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta
kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen
olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi.
Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä
semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen
hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton,
siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa
väkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin
vaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa
täysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni,
joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen
palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi,
se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis
päättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky
täyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme,
tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi
kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä
kuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta.
Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu
kansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri
valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien,
nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu
nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri
tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin
kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä
saatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan
heikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän
luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden
vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, -- humaniteetiin,
joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten,
ja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen
itsenäisyyden muotoa.

Myöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin
kansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon
vaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa
valtaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset
harrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat
johonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri
lajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain
oikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi
kaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää.
Tässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin
valtiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa,
kuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja
edistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat
ovat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o.
"non-interventioni" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu
politiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus
suuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja
valtiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava
täydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet,
yhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa
vastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia
supistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin,
jos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen
kahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä
järjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti
ratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset.
Seuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa
kautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta
tämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista
itsenäisyyttä ei olisi.

Näemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään
varmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista.
Tosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun
kautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin;
sillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin
tarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen
taistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä
rauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten
uudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden
taistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi
otteluksi; -- eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan
pyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa
väkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.

Nyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina
Euroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle
vaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden
perusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos
heitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka
tarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole
Socialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä
järjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden
välillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii
pääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia
köyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi
oikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää.
Mutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi
valmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii
valtion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on
Socialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee
inhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa
ainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua
yleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on
luultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen
vaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut
useita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan
nyky-aian työtä ja vaivaa.

Olen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian
taistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa,
osoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa
tuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä
taistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten
kysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat
siirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan
aikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen
periaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen
oma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on
kuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan
siveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä
vaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys
uskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin
periaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa
vallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät
yhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta
omien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden
myöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon
vaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää
kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin
aikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain
erikoiseen historiaan.

Eikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa
uskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi
osoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti
käy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja
siveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko
nähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää
vanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys
ei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko
ihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen
yhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste
ja apinuutta lähinnä? -- Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka
saarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä:
missä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä
maailman historiassa? -- Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata,
ett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun
muotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse
ennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut
huomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan
historiassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.

Ja tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta
kirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on,
että Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan
virkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun
sitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan
nyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja
siveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka
raivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain
ja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon
alle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: "yksi lammashuone
ja yksi paimen", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan
uutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen
rakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin
tehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi.
Protestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä
karttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista
suuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja
kirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista,
että tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.


Kunn. kuulijat!

Olen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse
nyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin
oikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana
olla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä,
uskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka
seuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni
vielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä
kysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme
aatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten
toimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä
miksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän
suuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi?
Toisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain,
henkilöinä ei mitään?

Tämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa,
jotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee,
että ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon
siis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten
välikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen
sielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot
ainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten
mahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen
verran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen
luontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja
historiallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se
ryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain
myötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan
sitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa
historialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä
hänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja
emme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi
teroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja
velvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan,
vaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu,
niinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus
koskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa
siveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä
tapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on
myöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko
olentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin
ihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun
onkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään
vähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman
sielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon
maailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta,
milloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä
haaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se
historiassa on jaloa toimittanut.



VIITESELITYKSET:


[1] "Fatone res mortalium et necessitate immutabili, an forte
volvantur"; Tacit. Annal. VI 22.

[2] Ks. Fustel de Coulanges, La Cité antique, s. 103.

[3] Ks. Nordiska Resor och Forskningar, I, sivv. 298 seurr.

[4] Ks. Henry Sumner Maine, Early history of Institutions, siv. 71.

[5] Ks. Maine, Early hist., sivv. 78 seur.

[6] Ks. Edinburgh Review, July 1876, siv. 196.

[7] "Simul et illud Asia cogitet, nullam a se neque belli externi, neque
discordiarum domesticarum calamitatem abfuturam fuisse, si hoc imperio
non tueretur", kirjoittaa Ciceron (Epist. ad Quintum 1 1).

[8] Cic. epist. ad Quintum I 1.

[9] Cic. epist. ad Atticum VI 1, 2.

[10] "Ubi publicanus, ibi jus publicum vanum".

[11] "Neque provinciae illum rerum statum abnuebant, suspecto senatus
populique imperio", lausuu lieveästi Tacito (Annal. I 2).

[12] "Non in ore modo decernentium, sed et persuasione vulgi", sanoo
Suetonio.

[13] "Kaupungeista seurallisin ja ihmis-ystävällisin", nimittää Romaa
Dionysio Halikarnassolainen (Hist. I 89).

[14] Tacit. Annal. XI 24.

[15] Niitä uusia aatteita, joita Roman keisarikunta edusti, on Amedée
Thierry nerokkaalla tavalla esittänyt teoksessaan Tableau de l'empire
romain, jonka viittausta tunnustan seuranneeni.

[16] Dio Cass. LX 17.

[17] "Idque apud imperitos _humanitas_ vocabatur, cum pars servitutis
esset", kuuluu Taciton sanat (Vita Agricolae, XXI).

[18] "Evulgato imperii arcano posse principem alibi quam Romae fieri",
on Taciton muistutus tästä tapauksesta (Hist. 14).

[19] Vergil. Aeneis, V 852, 853.

[20] Plin. hist. natur. III 6: -- -- "humanitatem homini daret".

[21] "Urbem fecisti, quod prius orbis erat", -- laulaa keisarikunnan
loppu-aikoina Rutilio Numatiano.

[22] Tertull. De anima, 30, ja De Pall. 225.

[23] Prudentii contra Symmachi orationem Tiber posterior.

[24] Luciani Deorum concilium.

[25] Apuleius, Fabula de Psyche et Cupidine (Metamorph. IV 28 seurr.).

[26] Lamprid. Heliog. 102, Alex. Sev. 129.

[27] "Superstitio nova et malefica", -- "odio generis humani convicti".

[28] "Nos nobis confligimus, nobis perimus, tibi vincimus", Orosius.

[29] Tacit. Germania, 31.

[30] Tacit. Germania, 15, 22, 24.

[31] Tacit. Germania, 18.

[32] Salviani De gubernatione Dei.

[33] Rutil. Numat. Itinerarium.

[34] Ks. Prosper Tyro vuodella 442.

[35] "Populus Romanus moritur et ridet"; Salvian. de gubern. Dei.

[36] Tacit. Germania, 14.

[37] Tacit. Germania, 25.

[38] Codex Theodos. lib. VII tit. 8, De Metatis.

[39] Ks. Roth, Geschichte des Beneficialwesens, sivv. 85 seurr.;
Augustin Thierry, Récits des temps Merovingiens, 7:ième récit.

[40] Gregor. Turon. hist. II, 37.

[41] Solido oli Romalainen kultaraha, metalli-arvoltaan noin 15 Suomen
markkaa.

[42] Ks. Augustin Thierry, Monographie de la Constitution communale
d'Amiens.

[43] Vrt. George Finlay, A history of Greece, from its conquest by the
Romans to the present time. A new edition. Oxford, 1877.

[44] Tavallinen lause paavillisissa ristiretki-kehoituksissa kuului: "de
peccatis suis, de quibus confessi fuerint et poenitentiam acceperint,
remissionem, confisi de misericordia Dei et meritis Apostolorum Petri et
Pauli, concedimus".

[45] "Nullus liber homo capiatur vel imprisonetur aut dissaisiatur aut
utlaghetur aut exuletur aut aliquo modo destruatur, nec super eum
ibimus, nec super eum mittimus, nisi per legale judicium parium suorum
vel per legem terre".

[46] Olen tässä kohden seurannut Lord Brougham'in käsitystä (The English
Constitution), johon myöskin soveltuu mitä Gneist (Geschichte des
Selfgovernment in England) asiasta selittää.

[47] Teoksensa esipuheessa Hugo Grotius muun muassa lausuu: "Videbam per
Christianum orbem vel barbaris gentibus pudendam belli licentiam;
levibus aut nullis de causis ad arma procurri, quibus semel sumtis
nullam jam divini, nullam humani juris reverentiam, plane quasi uno
edicto ad omnia scelera emisso furore". Tämä kirjoitettiin Ludovik
XIII:nnelle, jossa kirjantekijä toivoi oikeus-aatteiden yllä-pitäjän.
Mitä hän olisi sanonut 70 vuotta myöhemmin, sitten kun "kaikkein
kristillisin majesteetti" Ludovik XIV oli ilkiö-töitänsä harjoittanut
Hollannissa, Pfalz'issa ja Ranskan omia Protestantteja vastaan!

[48] Ks. Maurice Block, Dictionnaire général de la Politique, §
Nationalités (Principe des).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.