Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rahaa - Romaani
Author: Benedictsson, Victoria, 1850-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rahaa - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RAHAA

Romaani


Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]


Suomentanut Salme Setälä


Otava, Helsinki, 1916.



ERNST AHLGREN.


Victoria Benedictsson (synt. Bruzelius), ruotsalainen naiskirjailija,
joka käytti kirjailijanimeä _Ernst Ahlgren_, eli vv. 1850-88.
Jouduttuaan jo nuorena naimisiin häntä paljoa vanhemman postimestari
Benedictssonin kanssa hän alkoi v. 1884 esiintyä kirjailijana,
julkaisten romaaneja ja novelleja, joihin oli saanut aiheet Skånesta.
Hänen kirjansa ovat raittiita, terveitä tosielämän kuvauksia, joissa
kirjailija terävällä psykologisella silmältä ja karaistulla
elämänymmäryksellä käsittelee olevia oloja. Hänen teoksistaan
mainittakoon novellikokoelmat "Från Skåne", "Folklif och
småberättelser", romaanit "Pengar" (joka nyt ilmestyy suomennettuna
nimellä "Rahaa"), "Fru Marianne", "Modern", näytelmät "Den bergtagna",
"I telefon" sekä yhdessä kirjailija Axel Lundegårdin kanssa kirjoitettu
"Finalen". Loppuikänsä hän oli hyvin kivulloinen ja päätti itse
päivänsä Kööpenhaminassa. Hänen kuolemansa jälkeen Lundegård julkaisi
hänen jälkeen jättämät teokset "Modern" ja "Berättelser och utkast"
sekä hänen kirjeisiinsä perustuvan elämäkerran, "Victoria Benedictsson,
sjelfbiografi ur bref och anteckningar". -- Meillä on _Helmi Krohn_
julkaissut teoksen nimeltä "Siipirikko, Ernst Ahlgren kirjailijana ja
ihmisenä", joka erinomaisen mielenkiintoisella tavalla esittää
onnettoman kirjailijattaren elämäntarinan. Tässä teoksessa luemme m.m.
seuraavatkin Ernst Ahlgrenin kirjailijaluonnetta kuvaavat sanat:

"Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen
omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän
kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän
nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse
on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan
siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren
rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen
sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman
huumausta vastaan."



I.


Kylässä oli ainoastaan yksi katu, jos sitä saattoi tällä nimellä edes
kunnioittaa, sillä se oli aivan yksinkertaisesti vain kapeanpuoleinen,
kivittämätön ja huonosti hoidettu tie. Toisella puolella seisoi
rinnatusten viisi, kuusi kehnoa rakennusta, toisella näkyi muutamia
talonpoikaistaloja niin pitkän välimatkan päässä toisistaan,
että niiden väliin jäi tilaa sangen isolle puutarhalle. Nämät talot
olivat kylläkin kunnioitusta herättäviä leveine riveineen ja
säännöllisine neliöineen, mutta ohikulkijaan ne tekivät varsin
epäystävällisen vaikutuksen, sillä ne seisovat kaikki selin, s.o.
niiden ulkorakennukset olivat tien puolella. Ainoastaan yhdessä kohtaa,
missä portti oli jätetty auki, saattoi nähdä pihalle, jossa ei
ainoatakaan elävää olentoa liikkunut, paitsi kanaperhe, joka kuljeskeli
ja kuopi olkia.

Oli ollut kylmä ja sateinen kesä; nyt se olikin jo lopussa.

Kädet työnnettyinä ahtaaksi käyneen palttoon taskuihin kulki nuori
tyttö katua pitkin. Hän näytti iloiselta ja reippaalta: käynti oli
vailla kaupunkilaisnaisen sipsuttelevaa viehkeyttä, liikkeet olivat
pikemmin huolettomat kuin keskenkasvuisen pojan. Suruttomasti hän tutki
taivaan harmaita pilviä, nähdäkseen tulisiko taas sade. Senjälkeen hän
avasi matalan tuvan oven ja astui eteiseen, joka oli juuri niin suuri,
että ovet töin tuskin sivuuttivat toisensa. Hän avasi seuraavankin oven
soittokellon mielettömästi rämistessä.

Tämä oli kylän ainoa sekatavarakauppa, ainoa paikka, josta sai ostaa
tupakkaa, kahvia ja sokeria. Oikea hökkeli sitä paitsi -- matala,
pimeä, savuttunut -- täynnä epämääräistä harmaanpaperin, suovan ja jos
jonkin hajua.

Nuori mies seisoi kauppapöydän takana, kyynärpäät pöytää vasten
nojautuneina ja pää painuneena kirjan yli. Hän näytti yhtä valoisalta
ja ystävälliseltä kuin puoti oli pimeä ja ikävä.

Nuoren tytön astuessa sisään oikaisi hän itseänsä ja kumarsi. Hän oli
varsin kaunis. Vaalea tukka oli aaltomainen, kiiltävä kuin silkki ja
suoraan ylöspäin kammattu. Iho oli naisellisen vaalea, eikä sellaisia
sinisiä silmiä kuin hänellä ollut kellään muulla. Älykkäisyyttä loisti
silmälasien takaa, mutta koko kasvojen ilmeessä oli jotakin painostavaa
ja suun ympärillä hempeä piirre, joka hyvinkin helposti olisi voinut
muuttua synkkämielisyydeksi. Hänessä ei ollut mitään uljuutta, ei
miehekkyyttä; hän muistutti tainta, johon valon puutteessa puhkeaa
valkeita lehtiä vihreiden asemasta.

Kenenkään mieleen ei helpolla pälkähtänyt sanoa epäystävällistä sanaa
Aksel Möllerille. Hänen katseessaan ja ryhdissään oli aina jotakin
selittämätöntä, ikäänkuin anteeksi pyytävää. Jokainen tunsi ehdotonta
sääliä -- eikä hän kuitenkaan ollut sairas, ei vanha eikä köyhä.

Yksinpä Selma Bergkin hillitsi vaistomaisesti poikamaisia liikkeitään
puhuessaan hänen kanssansa.

"Minä en aio tehdä kauppaa," sanoi Selma astuen kauppapöydän luo, "minä
tahtoisin vain pyytää teiltä jotakin."

"Minultako?" toisti Aksel Möller iloisesti ja heikko puna kohosi hänen
poskilleen.

Selma tuli hämilleen. He olivat kyllä tavanneet toisensa pappilassa
muutamia kertoja, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa kauhean
tungettelevaista. Aksel Möllerin arkuus tarttui häneenkin ja hänen
sormensa alkoivat hermostuneesti leikkiä nuorakerästä irtaantuneella
päällä.

"Rikhard on kertonut, että teidän äitinne isällä on koko joukko setänne
piirustuksia ja luonnoksia."

Silmälasien takana alkoi loistaa, tuo katse merkitsi jonkinlaista
hiljaista myöntymistä.

"Minä tahtoisin ... oi, minä olisin niin kiitollinen, jos tahtoisitte
pyytää äidinisäänne... Minä olisin niin kovin iloinen, jos saisin nähdä
ne."

Nuori mies vaikeni ja näytti epäilevän.

Selma punastui, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- Hän
oli varmaankin ollut kauhean tungetteleva.

"Luuletteko ehkä, ettei äidinisänne..."

"Vaari, mitä vielä. Hänestä ei mikään ole niin hauskaa, kuin saada
näyttää niitä." -- Aksel epäröi hiukan. "Minä menen sanomaan äidille,"
sanoi hän sitten reippaasti.

Hän meni perheen puolelle ja palasi hetken kuluttua.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään," sanoi hän pitäen ovea auki.

Selma seurasi kutsua ja astui suureen arkihuoneeseen, jossa oli pienet
ikkunat molemmilla sivuilla. Ikkunan ääressä istui muori Möller ja
hänen tyttärensä käsitöiden ääressä.

Selma oli nähnyt muorin vain kirkossa, mutta noita terävänenäisiä
kasvoja ei hevin unohtanut, kun kerrankin vain oli ne nähnyt.

Poika esitteli, ja nuori tyttö pyysi muutamin sanoin rohkeuttaan
anteeksi. Hänen anteeksipyyntönsä otettiin jotenkin nyrpeästi vastaan,
mutta Selma ei välittänyt siitä. Hän tunsi Möllerin muorin, niinkuin
jokainen tuntee toisensa tuollaisessa pienessä kylässä, ja hän tiesi,
ettei muorilla ollut tapana koskaan olla rakastettava. Mitä tekemistä
hänellä sitä paitsi oli akan kanssa! Hän pisti vain kätensä
palttoontaskuihin ja tekeytyi katupoikamaiseksi. Siten hänellä aina oli
tapana tehdä, kun joku osoittautui epäystävälliseksi.

Selman utelias katse kiiti ympäri huonetta ja pysähtyi pieneen tauluun,
joka riippui piirongin yläpuolella. Oli parasta pitää nyt varansa,
tänne ei kumminkaan toista kertaa pääsisi. "Onko enonne tuon
maalannut?" kysyi hän kääntyen nuoren miehen puoleen. Mutta ennenkuin
tämä ennätti vastata, puuttui muori puheeseen:

"Ei, sen on Aksel tehnyt. Lapsena hän töherteli sellaista."

"Aiotteko maalariksi?"

"Ei, sitä hän _ei_ aio. Meidän suvussamme on ollut _yksi_ maalari, ja
siitä on jo ollut enemmän kuin tarpeeksi."

"Kuinka hyvin se on tehty. Herra Möller on varmasti perinyt
taipumuksensa enoltaan."

"Siinä tapauksessa hän ei myöskään ole perinyt häneltä mitään muuta,
eikä se paljon ole. Hänelle tuhlaamalla vain tuhlattiin rahoja, ja kun
hän kuoli, ei hän jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin velkoja."

"Mutta ajatelkaa -- sellainen nimi!"

"Ei siitä mies elä, sen voin neidille vakuuttaa."

Möllerin muori puri huulensa yhteen tavalla, joka auttamattomasti
katkaisi keskustelun.

Selma katsahti nuoreen mieheen. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa.

"Vaarin huone on täällä, saanko pyytää tätä tietä."

Jättäen emännälle hyvästi Selma poistui huoneesta, ja kun hänen
saattajansa oli sulkenut oven heidän jäljessään, veti hän helpoituksen
huoahduksen.

He kulkivat vierashuoneen läpi -- kylläpä se oli jäykkä, mauton ja
symmetrinen. Värisytti aivan sitä katsellessa.

Seuraava huone oli sävyltään aivan toisellainen.

"Tämä on minun huoneeni," sanoi herra Möller.

Selma katseli ympärilleen. Hänen katseensa oli niin terävä, että hän
huomasi kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Huone oli yksinkertainen, mutta hyvin kodikas. Siellä olisi voinut
istua tuntikausia tuntematta yksinäisyyttä, siinä määrin omistajan
aisti oli painanut leimansa kaikkeen.

"Te luette paljon," sanoi hän katsellen ympärilleen.

"Kaikkina vapaina hetkinä."

"Mitä sitten?" kysyi Selma ja tarkasteli muutamien niteitten selkiä,
jotka näyttivät olevan kotoisin maalaishuutokaupasta. "Ah, romaaneja!
Ettekö lue mitään muuta?"

"Kyllä, runoutta; siitä minä enimmin pidän, ja sitten historiallisia
teoksia. Eikö neiti koskaan lue romaaneja?"

"Kyllä, se on selvä, mutta minä luen myöskin filosofiaa ja fysiikkaa."

Hänen äänenpainonsa, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, jäi Aksel
Mölleriltä huomaamatta; hän oli liiaksi naiivi nauraakseen. Päin
vastoin, hän tunsi melkein ihailua.

"Eikö se ole vaikeaa?" kysyi hän arasti.

"Se riippuu siitä, miten asian ottaa," vastasi Selma kevyesti. Hän
alkoi jo tuntea olevansa voiton puolella.

"Soitatteko viulua?"

"Soitan väliin."

"Kuka on teitä opettanut?"

"Olen opetellut itse, äiti ei koskaan ole tahtonut uhrata varoja minun
tähteni."

"Ja tuo pieni pianino, onko sekin teidän?"

"On, mutta se on kovin huono, toivoisin, että minulla olisi varaa
hankkia uusi."

"Varaa?" matki Selma. Tiedettiinhän, että Möllerin muori oli rikas.

Hän nyökäytti päätään itsekseen hyvin merkillisellä tavalla, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: nyt minä ymmärrän.

Kaikkialla huoneessa oli paljon houkuttelevaa, sellaista, mikä olisi
ihastuttanut "kokoiluhaluista" koulupoikaa, sammalia ja kiviä, isoja
näkinkenkiä, piikivisiä nuolenpäitä ja -- kaikista paras! -- pieni
akvaario, hyvin alkuperäistä laatua, jossa oli "vesipöpöjä" ja
vesiliskoja. Mutta ei sopinut viipyä siellä kauemmin, ja niinpä he
menivät eteenpäin.

Pienen käytävän eli eteisen kautta he tulivat ukon huoneeseen.

"Vaari, neiti Berg haluaa nähdä enon piirustuksia," sanoi Selman
saattaja astuessaan sisään ja pitäessään hänelle ovea auki. Hänen
äänessään oli aivan toinen sävy kuin äsken.

Ukko istui kiikkutuolissa kirjoituspöytänsä ääressä ja luki. Hän nousi
työntäen silmälasinsa otsalle. Selvästi saattoi huomata, että
tyttärenpoika oli hänen näköisensä, mutta ukko oli olennolta
reippaampi.

"Tervetuloa," sanoi hän sydämellisesti ja ojensi Selmalle kätensä.

"Minä olen hyvin tunkeileva," sanoi tyttö katsellen ujostelematta
ukkoa, "mutta minusta ei mikään ole hauskempaa kuin piirtäminen; minä
olen aivan hullaantunut siihen ... ja kun nyt tiesin, että täällä on
niin paljon nähtävää... Kiusaus oli liian suuri." Hän purskahti pieneen
aiheettomaan nauruun. Se kuului reippaalta ja miellytti ukkoa.

Aksel seisoi keskellä lattiaa nojaten milloin toiseen, milloin toiseen
jalkaansa ja näytti ikäänkuin nauttivan jostakin.

"Se oli hyvin kiltisti tehty," sanoi ukko ja taputti tyttöä
tuttavallisesti olalle, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.

Tyttärenpoika katseli ympärilleen ilmeisellä mielihyvällä, vaikka
kaiken tämän täytyikin olla niin sanomattoman tuttua hänelle.

"Neiti," sanoi hän äkkiä, "mitä pidätte?" Hän osoitti kivipainokuvaa,
joka riippui vastapäätä ikkunaa, vuoteen yläpuolella.

Nuori tyttö seisoi hiljaa ja katseli. Itse aihe tässä taulussa
miellytti häntä -- häntä, joka eli vielä puoleksi lapsuuden
satumaailmassa. Siinähän se oli ilmielävänä, ihanine satuolentoineen,
jotka olivat haaveellisia ja lumoavia kuin itse kesäyö. Se oli jotakin
häntä varten!

Aksel Möller pidätti aivan henkeään, siinä määrin hän pelkäsi
häiritsevänsä.

Täällä vaarin huoneessa olivat itäneet ne siemenet, jotka luonto oli
kylvänyt hänen sieluunsa, täällä olivat ne versoneet ilman valoa ja
ilmaa -- sairaaloisesti ja kituen -- ja täällä hän oli oppinut
kunnioittamaan vanhusta ja vainajaa. Hänestä tuntui kuin taiteilijan
henki olisi jäänyt tänne, ja kun Selma nyt seisoi siinä äänettömän
ihailun vallassa, niin palveli hän juuri _hänen_ jumalaansa.

Yksinäisyys sekä äidin ankaruus olivat lapsuudesta alkaen pakottaneet
hänen tahdonvoimansa kutistumaan kääpiömäiseksi, samalla kun ne olivat
kehittäneet mielikuvituksen niin voimakkaaksi, että se olisi voinut
täyttää jättiläisen pään. Hän oli luonteeltaan niitä ihmisiä, jotka
luulevat olevansa luodut kärsimään ainoastaan siksi, että heillä on
kykyä antautua sellaisen mielentilan valtaan.

"Oi miten ihastuttavaa!" huudahti Selma ja levitti sormiansa
päällysnutun taskuissa.

Syntyi jälleen hiljaisuus.

Hänen kuulijansa eivät olleet herkät huomaamaan koomillisuutta, eivätkä
he käsittäneet sitä vastakohtaa, mikä vallitsi täysikasvuisen neidon
ihastuksen ja näiden teeskentelemättömien nulikkamaisten liikkeiden
välillä.

"Entäs mitä nämä ovat?" sanoi hän osoittaen toisia tauluja, jotka
koristivat seiniä. Olihan hänen mahdotonta ikuisesti seisoa siinä ja
ihailla.

"Kaikki hänen teostensa jäljennöksiä. Niitä hän tavallisesti lähetti
minulle kotiin. Ja tuo öljymaalaus on hänen omakätinen harjoitelmansa,"
sanoi ukko ylpeydellä.

Siinä oli alaston ruumis ja voimakaspiirteinen, ruma pää. "Uh niin
kauheaa!" ajatteli Selma koulukielellään, mutta ei sanonut mitään.

"Hämärtää hiukan. Enkö saa sytyttää vaarin lamppua?" kysyi Aksel.

"Olinpa tyhmä, kun tulin tänne näin myöhään!" valitti Selma, "mutta se
johtui siitä, että kuljin tunnin aikaa miettien uskaltaisinko tulla vai
en."

Nyt he nauroivat, ja samassa oli jää murrettu. Selma tunsi voittaneensa
heidän suosionsa.

"Saanko ottaa päältäni?" sanoi hän. Ja ukko itse auttoi päällystakkia
hänen yltään, tyttärenpojan sytyttäessä lamppua ja vetäessä alas
kaihtimia.

Näyttipä siltä kuin vanhat huonekalut olisivat vain tätä kaivanneet. Ne
eivät tuntuneet enää jäykiltä eivätkä kulmikkailta. Kaikki sopi niin
erinomaisesti yhteen; pelkkiä vanhoja muistoja ja vanhoja taruja. Siinä
huoneessa tunsi olevansa kuin kotonaan.

Tyttärenpoika asetti vaarin tuolin paikoilleen ja pyysi vierasta siihen
istumaan. Iloinen ilme kaunisti hänen kasvojaan; hän näytti nyt
tavallista reippaammalta.

"Otatko, vaari, salkut nyt esille?" sanoi hän.

Vanhus avasi pulpetin ja alkoi etsiä aarteitaan. Selma hypähti pari
askelta ja istuutui nojatuoliin. Kuinka vapaasti saattoikaan olla
näiden ihmisten parissa!

Hän nojautui taaksepäin selkänojan yli nähdäkseen taakseen huoneeseen.
Lampunvalo lankesi sivulta päin hänen kohotetuille kasvoilleen ja
valaisi kirkkaasti hänen upeaa, kehittynyttä vartaloaan. Kaunis hän ei
ollut, pikemmin päinvastoin, mutta hänessä oli tuoreutta, joka
muistutti pilvetöntä talvipäivää, lunta ja kulkusten kilinää.

Tämä huone miellytti häntä. Siinä ei ollut mitään puolinaista,
sellaisenaan se teki kokonaisen vaikutuksen. Sanomattomalla ilolla hän
antoi katseensa liukua pitkin seiniä ja hyllyjä. Kaikki oli täyteen
ahdettua: mikään paikka ei ollut jätetty käyttämättä. Ja kaikki oli
niin tummaa, jotta lampunvalo suorastaan imeytyi siihen. Miten
hauskalta tuntuisikaan saada penkoa näitä kaappeja ja laatikoita! Hän
naurahti.

"Täällä on hyvin hauskaa!"

Hänen ilonsa heijastui nuoren miehen kasvoihin. Tämä seisoi ja katseli
häntä.

"Kas tässä," sanoi ukko ja asetti joukon harjoitelmia pöydälle. Sitten
hän veti tuolinsa Selman viereen, voidakseen selittää kaikkea; ja
tyttärenpoika seisoi takana katsellen Selman olkapään yli.

Selma oli kovin huvitettu -- hän tutki ja kyseli. Ja hän katseli niin
luottavasti ukkoon, että tämän umpimielisyys suli: hän tuli
avomieliseksi ja puheliaaksi. Heidän käydessään salkun sisällön lävitse
hän kertoi tästä pohjastaan, joka oli ollut hänen elämänsä ylpeys.

"Katsokaa, minä olin tavallinen maalari," sanoi hän, "ja voin vakuuttaa
teille, että osasin ammattini. Minulta hän sai ensimäiset perusteet ja
-- nähkääs neiti -- _siitä_ hänellä oli hyötyä myöhemminkin."

Siinä oli ukon tyhjentymätön ilonlähde, juuri siinä, että hän oli
antanut pojalleen "ensimäiset perusteet". Se oli hänen evankeliuminsa
ja siihen hän uskoi, vaikka kaikki muu olisi sortunut.

"Minäpä sanon neidille, että kyllä se maksoi rahaa. Ensiksikin
kouluttaa häntä Lundissa -- sillä nähkääs, hänen täytyi saada
oppia, olihan se luonnollista. Sillä nähkääs, jos tahtoo tulla
taidemaalariksi, niin ei siinä kyllin, että osaa töhriä väreillä,
täytyy myös tietää yhtä ja toista. -- Ja sitten Tukholman
taideakatemiassa. Mutta minähän olin kova työntekijä, enkä tiennyt
mitään suurempaa iloa kuin saada työskennellä poikani puolesta. Saara,
hän oli pahoillaan -- tietysti -- mutta ei _siitä_ tarvinnut välittää."

Saara, se oli Möllerin muori.

Aksel nykäisi vanhusta. Hänestä nuo viimeiset sanat eivät olleet täysin
sopivia. Olihan neiti Berg hieno neiti. Vaarin olisi pitänyt säilyttää
arvokkaisuutensa.

Selma katsahti ylös ja hymyili ikäänkuin sanoaksensa: antaa hänen
puhua.

"Parooni oli kelpo mies," jatkoi ukko, "sillä hän auttoi poikaa aina,
kun kova tuli eteen."

Vanhalla maalarilla oli vain yksi parooni koko maailmassa, se
nimittäin, jonka maatilalla hän oli työskennellyt.

Ja niin jatkoi hän kertomustaan.

Selma osasi kuunnella sellaisella hartaudella ja antaumuksella, mikä
tekee miellyttävän vaikutuksen kertojaan, ja hänen miettivä ilmeensä
vaikutti yhtä voimakkaasti kuin hienoin imartelu.

Kaikki oli hänestä ihmeen mielenkiintoista -- huone, ihmiset, kertomus.

Haaveellinen taulu kuuvaloineen ja vedenneitoineen oli jo kokonaan
häneltä unohtunut.

Kaiken aikaa seisoi nuori mies hänen tuolinsa takana nauttien siitä
ilosesta rattoisuudesta, jonka Selma oli tuonut mukanaan. Hänelle hän
merkitsi jotain aivan toista, kuin mihin hän oli tottunut, sillä äidin
taloon tuli harvoin muita kuin talonpoikaisvaimoja tai silloin tällöin
rikkaita talontyttäriä sisaren luo vieraisille, jotka koettivat
esiintyä niin hienosti ja ylhäisesti, että tuskin osasivat puhua ja
liikkua kuin tavalliset ihmiset. Jonkunmoisella tyhmällä
rahanylpeydellä Möllerin muori halveksi kaikkia "säätyläisiä," ja
kaikista rukouksista huolimatta hän ei sallinut tyttären käyttää
hattua. Huivi hänellä piti olla.

Alkoi jo olla myöhäistä, mutta Selma ei näyttänyt huomaavan sitä.
Täällä oli vielä niin paljon kyseltävää ja selville saatavaa. Hänen
molemmat isäntänsä iloitsivat siitä, mutta samalla he tunsivat pelkoa,
aivan kuin pienen linnun rohkeasti hypätessä huoneeseen pelkää jollakin
varomattomalla liikkeellä voivansa muistuttaa sille, ettei se ole
oikealla paikallaan. On ihanaa nähdä se niin turvallisena ja
luottavana, eikä kuitenkaan voi tietää, minä hetkenä se saattaa
pyrähtää lentoon.

Väliin kun Selma löysi piirustuksen, josta hän piti enemmän kuin
muista, heittäytyi hän taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli
nuorta miestä silmiin nähdäkseen oliko tämä yhtä ihastunut. Silloin
kohtasi hän aina hänen katseensa hymyilevänä, vaikka niissä samalla
kuvastuikin jonkinlaista raskasmielisyyttä.

Selman otsa oli leveä ja valkoinen, keltaiset suortuvat valuivat
tuuheana otsatukkana, nenä oli pieni ja lystikkään muotoinen, iho
mahdollisimman terve väriltään ja ohuet huulet niin kirkkaan punaiset,
että ne näyttivät aivan maalatuilta. Mutta siihen oli ehkä vain kaulan
valkeus syynä. Kasvojen alaosa oli yhtä terävä ja kulmikas kuin yläosa
leveä ja luja. Se antoi niille varman ilmeen samalla kun se teki ne
rumiksi.

"Oi, miten myöhäistä jo on ja aivan pimeäkin!" huudahti Selma hypähtäen
niin kiivaasti ylös, että tuoli töytäsi Akselia.

"Mitähän kello voi olla?" Selma käänsi päätään joka suuntaan etsien
katseellaan kelloa. "Puoli kahdeksan! Olen aivan onneton sedän ja tädin
vuoksi; en ennätä ajoissa kotiin illalliselle."

Hän hyökkäsi vuoteen luo, jolla päällystakki oli ja veti sen ylleen
yhdessä kädenkäänteessä.

"Tuhat kiitosta tästä hauskuudesta," sanoi hän pudistaen ukon kättä
samalla kun hän taitavasti kiinnitti hatun päähänsä vapaalla kädellään.
"Mutta -- voi, jospa olisin kotona!"

"Minä tulen neitiä saattamaan," sanoi Aksel.

"Sepä hyvä. Mutta -- kylläpä minä nyt saan toruja!"

Aksel avasi oven.

"Eikö voi päästä ulos muuta tietä, kuin äitinne huoneen kautta?" sanoi
Selma nopeasti.

"Kyllä, tästä eteisestä," vastasi Aksel ja tunsi samalla itsekin
helpotusta.

He tulivat ulos pienelle kyläkadulle. Oli pimeää ja hieno tihkusade löi
heitä vastaan.

"Odottakaa hetkinen, niin juoksen hakemaan vaarin sateenvarjon."

Aksel juoksi sisään ja palasi pian takaisin, ja sitten he lähtivät
liikkeelle. Selma kulki aivan Akselin lähellä, sillä tämä piti
sateenvarjoa ylhäällä.

"Me menemme kai oikotietä ratapengertä pitkin," sanoi Aksel.

"Niin," vastasi Selma. Ja sitten he olivat hetken vaiti.

Kun he tulivat veräjälle, avasi Aksel sen, ja he kulkivat sileää rataa
pitkin kiskojen välissä, missä ratavartioiden jalat olivat polkeneet
maan kovaksi.

"Eikö teidän ole mukavampi, jos tartutte minua käsivarteen?" kysyi
Aksel.

Selma tuumi hetkisen kävisikö se laatuun, sitten hän otti häntä
käsivarresta kiinni.

Sade rapisi sateenvarjoa vasten, sillä tuuli kovasti. He kulkivat
tasaisin askelin.

"On opettavaista kuulla, miten toiset ovat uurtaneet itselleen uran,"
sanoi Selma.

"Minusta se on masentavaa."

"Kuinka niin?"

"Siksi että se on jo liian myöhäistä."

"Mutta miksi ei siitä ole tullut mitään ennemmin?"

"Rahaa, rahaa! Äiti ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin
rahasta. Ennen en sitä ymmärtänyt, nyt sen huomaan."

Selma tarttui lujemmin Akselin käsivarteen kiinni, ja molemminpuolinen
arkuus oli kadonnut. Hän huomasi, että Akselia halutti puhua hänen
kanssaan aivan kuin vanhalle viisaalle ihmiselle. Siinähän oli miltei
tehtävä täytettävänä.

"Kertokaa," sanoi Selma nopeasti.

"Mitä?"

"Kaikki. Ettekö luule, että minä osaan olla vaiti?"

"Ei siinä ole mitään kerrottavaa; ei mitään, joka voisi tuottaa huvia
kellekään."

"Tuottaa huvia," huudahti Selma halveksivasti. -- Aivan kuin hän ei jo
kauan sitten olisi ollut niin suuri, ettei hän kaivannut enää
huvitusta!

Syntyi muutaman hetken äänettömyys. Selma oli loukkaantunut.

Aksel huomasi sen.

"Välittäisittekö te sellaisesta?" sanoi Aksel epäröiden ja
jonkunmoisella pehmeydellä.

"No niin," sanoi Selma painokkaasti ja nykäisi Akselia käsivarresta.
Siten hänellä oli tapana tehdä, kun hänen koulutovereillaan oli jotakin
sydämellään, jota heidän oli vaikea saada sanotuksi.

"Ah, neiti, olisipa minun sisareni edes hiukan teidän kaltaisenne!"

"Millainen hän on sitten?"

"Hän ei välitä mistään -- ei yhtään mistään -- ja minä olen niin
kauhean yksinäinen!"

"Mutta teillähän on vaari."

"Hän on niin vanha."

"Ja onhan teillä serkkunikin, Rikhard."

"Ero on niin suuri. Hän on yliopistossa, minä tiskin ja nuuskalaatikon
välissä."

"Ja sittenhän teillä on minut. Mitä se nyt oli? Kertokaa!"

Aksel vaikeni hetkeksi, Selma oli lausunut pari sanaa, jotka hänen
täytyi toistaa itsekseen. Hänen äänensä oli muuttunut, kun hän vastasi;
siinä oli jotakin pidätettyä.

"Neiti, minä en edes osaa puhua. Minulla ei ole koskaan ollut ketään,
kelle puhua."

Selma vaikeni. Naisellinen vaisto sanoi hänelle, että Aksel vain
tarvitsi aikaa.

"Minulle on tehty vääryyttä," alkoi hän, "minä en ole mitään, minä en
osaa mitään, ja kaikki mihin ryhdyn, käy huonosti. En osaa edes
kunnolla myödä silliä ja suolaa ... en osaa kehua tavaroitani. Kaikki
on minulle yhdentekevää. Olen kyllästynyt siihen kerrassaan."

"Miksi ette sitten antaudu jollekin muulle alalle?"

"Äiti ei tahdo."

"Miksikä ei?"

"Hän arvelee, että minun tulee ottaa puoti haltuuni; se elättää kyllä
miehensä."

"No?"

"Jaksanko minä elää tuollaisessa pienessä komerossa päivät päästään?"

"Mutta miksi ette matkusta tiehenne?"

"Mistä minä saisin millä matkustaa? Ja pitkällekö sitä pääsee ilman
tietoja ja suosituksia? Jos käteni ja jalkani olisivat sidotut, ei
tilani voisi olla sen pahempi."

"Mutta tehän olette täysi-ikäinen?"

"Mitä se auttaa, kun ei ole mitään, mitä täysi-ikäisenä hallita."

"Eikö teillä ole isänperintöä?"

Kysymys kuului hirveän viisastelevalta, mutta Aksel ei kiinnittänyt
siihen huomiota. Sellainen meni aina hänen ohitseen.

"Ei, ei minulla ole. Isä kuoli meidän ollessamme hyvin pieniä, eikä
silloin ollut mitään. Äiti itse perusti kaupan ja on koonnut kaikki."

"Hänhän on rikas?"

"Niinhän sitä väitetään."

"Mutta -- minäpä tiedän -- koska _hän_ alotti tyhjästä, niin miksikä
ette _tekin_ voisi sitä tehdä?"

Tämä kysymys sai Akselin hetkeksi vaikenemaan.

"Ah neiti -- ei se ole niinkään helppoa."

"Hm -- minä ainakin olen pakoitettu ansaitsemaan rahaa, se on aivan
varma."

"Miksikä niin?"

"Isäni köyhtyy köyhtymistään, pian ei hänellä ole mitään minulle
annettavaa. Kaikki menee taaksepäin."

Selma lausui viimeiset sanat niin sanomattoman koomillisesti -- aivan
kuin sillä kaikki olisi ollut sanottu, aivan kuin se olisi ollut
kaikkein luonnollisin asia; se, että "kaikki meni taaksepäin". --
Väittämätön tosiasia eikä mitään muuta.

"Mihinkä te sitten ryhdytte?" kysyi Aksel mielenkiinnolla, aivan kuin
hän olisi löytänyt kultakaivoksen.

"Kas sitä minä en oikein tiedä, mutta rahaa täytyy minulla olla.
Katsokaa, minä tahdon tulla maalariksi _eläinmaalariksi_ luullakseni --
mutta siitä en tietystikään uskalla puhua vielä pitkään aikaan, sillä
se maksaa paljon rahaa. Sitä minun täytyy ensin hankkia itselleni."

"Mutta miten te sen teette?"

"Niin, nähkääs, minulla on suunnitelmani ... ja voisihan myöskin
tapahtua, että tapaisin jonkun..."

"Kenen?"

"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."

Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos
niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois -- hän pääsisi ehkä
eteenpäin -- ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.

"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"

Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska,
joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne
alkoivat kierrellä hänen päässään -- ilmalinnoja ja kangastuksia --
kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!... Hän näki hänet
jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot
täydessä valaistuksessa... Selma toverina ja vapaus ... vapaus!

Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.

"Mikäs nyt?"

"Hyvä Jumala -- niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.

Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet
uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä,
puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia,
yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät
ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi,
josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.

Heidän oli pakko kääntyä takaisin.

Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain
pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.

"Aika avun tuopi," sanoi Selma, "se on minun mielilauseeni."

"Sananlaskut valehtelevat," huomautti Aksel raskasmielisellä äänellä.

He kulkivat hetken äänettöminä eteenpäin maantietä pitkin.

"Ajatelkaa, jos olisimme kohdanneet junan, niin tämä olisi ollut
viimeinen matkamme," sanoi Aksel; "tuskinpa luulen, että tässä ilmassa
olisimme kuulleet sitä."

Hän tunsi erikoista iloa sanoessaan sen.

Selma ei vastannut; hän ajatteli vain nuhteita, jotka odottivat häntä
kotona. Ja niin sitä oltiin puutarhanportilla.

"Hyvää yötä," sanoi hän ojentaen Akselille kätensä.

Akselin päähän ei koskaan olisi pälkähtänytkään puristaa sitä
lämpimästi.

Ja niin he erosivat.

Kun Selma oli riisunut päällysvaatteensa, meni hän perheen
arkihuoneeseen. Setä makasi sohvalla ja luki sanomalehteä, rouva istui
vieressä kutoen sukkaa. Selman tottunut silmä huomasi heti, että he
olivat syöneet illallisen.

"Täti on hyvä ja suo anteeksi, että tulen näin myöhään," sanoi hän
sydämellisellä sävyllä, joka kuitenkin oli vailla kaikkea nöyryyttä,
"minä kävin Möllerin muorin isän luona katsomassa kaikkia hänen
piirustuksiaan, enkä huomannut ottaa vaaria ajasta. Se oli todellakin
kovin harmillista."

Setä oli silminnähtävästi harmissaan eikä kääntänyt silmiään
sanomalehdestä, vaikka selvästi näkyi, ettei hän lukenut.

"Kuinka Selma tuli kotiin?" sanoi täti.

"Kävelin tietysti," vastasi Selma, jota heidän happamat ilmeensä
loukkasivat.

"Yksinkö?"

"En, herra Möller saattoi minut."

"Mutta sen minä sanon, ettei ole lainkaan sopivaa juoksennella pitkin
maantietä herrojen kanssa tähän aikaan päivästä."

"En minä juoksennellutkaan hänen kanssaan."

"Ole viisastelematta," tiuskasi kirkkoherra katsoen ylös.

"Herra varjelkoon -- setä," sanoi Selma tarkastellen häntä
veitikkamaisella ilmeellä, jota hän osasi oivallisesti käyttää, kun
siksi tuli.

"Älä lausu turhaan Jumalan nimeä, sen olen sinulle kerta kaikkiaan
sanonut."

Selma kiinnitti häneen veitikkamaisen katseen, joka kokonaan riisti
sedältä kaikki aseet ja näytti sanovan: minä vaikenen -- kun en
kuitenkaan voi puhua mielesi mukaan, ukko kulta.

Setä syventyi sanomalehteensä, sillä hänen oli vaikea näyttää
ankaralta, ja sitä hän kumminkin tahtoi. Koko aterian ajan hän oli
ollut niin harmistunut, että hänen sisässänsä oikein oli kiehunut.
Mutta kun Selma nyt seisoi siinä niin punaisena ja valkeana ja
iloisena, niin hän ei keksinyt ainoatakaan sanaa kaikesta siitä mitä
hän oli aikonut lausua.

"Mutta sen minä sanon Selmalle," alkoi täti saarnaavalla äänellä -- hän
ei sinutellut koskaan Selmaa ollessaan suuttunut -- "että minun
mielestäni on aivan sopimatonta antaa nuorten herrojen saatella kotiin.
kun on vielä niin nuori kuin Selma. Oikea rendezvous, Kahdenkeskinen
yhtymä! Kyllä kai -- sellainenko minun nuoruudessani olisi käynyt
päinsä? Ei, silloin sai luvan olla varuillaan."

"Mutta minä vakuutan tädille, ettemme puhuneet mitään muuta kuin minkä
koko maailma" -- olisi voinut kuulla, oli hän aikonut sanoa, mutta hän
oli hyvin arka totuudesta ja siksi hän hillitsi itsensä -- "niin, se
on, me keskustelimme ainoastaan afääreistä," lisäsi hän.

"Afääreistä," matki rouva ihmetyksellä, joka lähenteli kauhua, "onko
hän puhunut _sinun_ kanssasi afääreistään?"

"On kyllä. Minäkin olen puhunut hänen kanssaan omistani; mitä siinä
on?"

"Mitä merkitsevät sinun afäärisi?" kysyi setä hyvin kuivalla äänellä.

Selma astui askelta lähemmäksi, kiihkeän toimintahalun pakottamana. Hän
oli hyvin yritteliäs ja rohkea nainen.

"Niin, asian laita on sellainen, että minä tahtoisin ansaita jotakin."

"Vai niin, tahtoisitko sinä sitä?" vastasi setä kunnioittavalla
äänellä, jossa tuntui hiukan ivallista vivahdusta, "ja miten se
kävisi, jos saan luvan kysyä? Sinä ehkä tahtoisit ruveta herra
Möllerin kumppaniksi?"

Selma oli niin innostunut suunnitelmiinsa, ettei hänellä ollut aikaa
ajatella mitä mahdollisesti sedän sanojen takana saattoi piillä.

"Niin, tietäähän setä, että minä pensionissa piirsin paremmin kuin muut
toverit, ja siksi arvelin parhaaksi antautua jollekin sellaiselle
alalle."

"Vai niin."

"Niin juuri. Ja siksi ajattelin, että ehkä setä auttaisi minua, jotta
voisin päästä Tukholmaan, teknilliseen kouluun. Siellä saa oppia koko
joukon käytännöllisiä töitä, joilla sitten voi ansaita. -- Isältähän
minä en voi toivoa apua."

"E-et. Sen Jumala tietää."

"Niin mutta todellakin, setä, oliko se niinkään tyhmää?"

"Saammepa nähdä. Mutta minäpä sanon sinulle, että siihenkin tarvitaan
koko joukko rahaa."

"Niin, sehän on nyt varma, ettei mihinkään pääse rahatta!" huudahti
Selma huolestuneen rypyn noustessa otsalle. "Mutta enkö voisi ottaa
henkivakuutusta?"

"No mutta _lapsi_," sanoi setä painokkaasti, "mistä sinä olet saanut
kaikki nuo hullutukset?"

Selma katsoi alas ja veti häpeissään suunsa myttyyn, mutta ei vastannut
mitään. Kaikki nämä epäonnistuneet liikeasioita koskevat lauseparret
hän oli oppinut isältä. Ne heruivat alituisesti hänen huulilleen ja
tuottivat hänelle aina harmia.

Hän pisti toisen etusormensa leninkinsä napinläpeen ja käänteli ja
väänteli sitä hämillään. Hän tiesi tekevänsä itsensä naurettavaksi
näillä puheillaan, mutta kun nyt kerta niin oli...

"Minullahan on äitini perintö," huomautti hän punastuen.

"Niin, suurenko luulet sen suunnilleen olevan?" kysyi setä
teeskennellyllä vakavuudella.

"Seitsemänsataa kolmekymmentä kruunua ja kahdeksankymmentäkaksi äyriä,"
vastasi Selma melkein itkevällä ja hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin
arka pilalle, ja nyt hän tiesi sedän pitävän sitä kovin naurettavana,
että hän oli niin selvillä asiasta. Mutta valehdellakaan hän ei voinut.

"Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen etkä voi siis sitä saada!" Setä
taisteli naurua vastaan, ikäänkuin kaikki hänen sisässään olisi ollut
ylösalaisin.

"Minä arvelin, että jos lähettäisimme anomuksen..."

Nyt nauru puhkesi esille aivan hillittömästi; setä nauroi ääneensä.

Puna oli kohonnut Selman hiusrajaan asti, ja hän työnsi huulensa yhä
enemmän eteenpäin, jotta hän ei purskahtaisi itkuun, mutta sittenkin
hän seisoi paikallaan lampunvalossa. Hän oli rohkea nainen.

"Niin, minä ajattelen asiaa, ehkäpä se on järjestettävissä," sanoi
setä. Nyt hänen kävi sääli tyttöä.

"Voinko siis kirjoittaa isälle asiasta?" lausui Selma katsomatta ylös,
yhä edelleenkin afääri-äänellä.

"Sen voit tehdä. Minä kirjoitan myös illalla."

"Mutta rakas Berg," sanoi rouva sievistelevällä äänellään, joka oli
täynnä verukkeita, "eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään ennenkuin
myöhemmin. Eihän voi tietää ... minä tarkoitan, eihän sellainen kuulu
naisen kutsumukseen, ja nuo uudet aatteet... niin, menenpä minkin
pitkälle, että väitän, ettei se olisi oikeinkaan. Jos vanhemmat
naimattomat naiset ryhtyvät sellaiseen, on se aivan luonnollista, mutta
Selman iässä on todellakin paljon muuta ja hyödyllisempää opittavaa. Ei
ole niinkään helppoa hoitaa taloutta, ja mies, jolla on vähänkin
ymmärrystä, pitää totta tosiaan aina huolen siitä, että hän saa
kelvollisen tytön."

"Mutta minusta ei kukaan huoli," huomautti Selma ratkaisevalla
totisuudella.

Setä yskähti. Se oli teeskenneltyä, varoittavaa yskinää.

"Nyt voi Selma mennä sisään syömään," sanoi täti.

Setä katsoi hänen jälkeensä nähdäkseen milloin hän oli niin kaukana,
ettei hän voinut enää kuulla.

"Voihan joka tapauksessa olla hyvä, ettei tarvitse heittäytyä kelle
miehelle hyvänsä," sanoi hän.



II.


Oli harvinaisen kaunis syyspäivä, ja Aksel Möller oli avannut
kadunpuoleiset ovet päästääkseen ilmaa ja valoa pimeään huoneeseen.

Sokerilaatikolla puodin perimmässä nurkassa hän istui itse, selkä
seinää vasten nojautuneena ja viulu leuan alla.

Hän haaveili.

Omituisen vastakohdan muodostivat hänen innostuneet kasvonsa ja nuo
sekavat säveleet, jotka lähtivät hänen viulustaan. Maalari, joka olisi
nähnyt hänet, olisi ihastunut; soittotaiteilija, joka olisi kuullut nuo
säveleet, olisi joutunut epätoivoon. Mitään surkeampaa olisi vaikea
kuvitellakaan kuin nuo avuttomat, hapuilevat säveleet, jotka eivät
koskaan saaneet mistään kiinni, nuo tuttujen sävelmien alotteet, jotka
eivät päässeet kumpuamaan esille siksi, että hän sotkemalla ne sekaisin
kuvitteli säveltävänsä, tai nuo sattuman varassa olevat liritykset,
jotka konserteista olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta epäilemättä
hän itse luuli saavansa aikaan jotakin kaunista, ja itse hän siitä myös
nautti.

Varjo lankesi ovelle. Aksel katsahti ylös ja näki Selman. Ääriviivat
kohosivat selvästi aurinkoista taustaa vasten; hän oli puettu
tummansiniseen, piukkaan pukuun, joka teki hänen vartalonsa vieläkin
hoikemmaksi.

"Olisin tahtonut kuulla teidän soittavan, mutta en uskalla äitinne
vuoksi," sanoi Selma nauraen ja tartuttuaan kiinni molempiin
ovenpieliin hän antoi ruumiinsa painua alaspäin niin pitkälle kuin
kädet ylettyivät.

Akselin kasvot loistivat ilosta, kun hän näki hänet, mutta ennenkuin
hän ehti vastata, oli tyttö jo poissa.

Vielä hänen mentyäänkin oli Aksel kuulevinaan pidätettyä naurua ja
näkevinään valkoisen hammasrivin loistavan varjossa. Hän asetti
viulunsa kauppapöydälle ja tuumi hetken aikaa. Luultavaa oli, että
Selma poikkesi tieltä veräjälle ja palasi kotiin ratapengermää pitkin.
Ja siinä tapauksessa -- --. Oli siunattu asia, että liian korkeiksi
kasvaneet viinimarjapensaat peittivät äidin ikkunan!

Aksel otti hattunsa hyllyltä ja hiipi ulos, jättäen puodin oman onnensa
nojaan. Kuljettuaan päädyn ohi hän kääntyi suoraa päätä pellon poikki
rautatielle päin.

Hän ennätti perille ennen Selmaa, sillä hänellä oli mutka
kierrettävänään. Ei maksanut vaivaa mennä häntä vastaan; äiti olisi
ehkä sittenkin voinut sen nähdä. Hän heittäytyi heinikkoon radan
viereen ja odotti.

Pian hän näkikin hänet. Selma kulki vallattomasti, kädet selän takana.
Pää oli alaspäin painunut ja katse maahan tähtäytynyt. Hän näytti
miettivän.

Herra Möller nousi pystyyn ja tervehti.

"Hyi, makaatteko täällä vakoilemassa ihmisiä?" sanoi Selma nauraen.

"Pelotinko neitiä?"

"Oi ette, te ette näytä lainkaan pelottavalta, enkä minäkään ole mikään
pelkuri."

Aksel nousi penkereelle ja alkoi kävellä Selman vieressä, mutta ei
tiennyt mitä sanoa.

Selma katseli häntä sivulta. Hänellä oli kaunis harmaa puku ja muodikas
huopahattu. Kokonaisvaikutus oli hänen mielestään "tyylikäs," mutta
kauhean koukkuisena hän kulki. Eikä Selma koskaan ollut voinut sietää
silmälaseja.

"Katsokaas, minä iskin kiinni heti," sanoi Selma luontevaan tapaansa.

Aksel katsoi häneen kysyvästi.

"Niin, nähkääs, minä kävin heti ukon kimppuun kotona ja sanoin että
halusin matkustaa Tukholmaan."

"No?"

"Niin, kaikki käy itsestään. Minä odotan juuri kirjettä isältäni. Hän
ei tietystikään kiellä, kun kerran setä on luvannut; sillä isä ihailee
setää aivan hirveästi. Hän luulee varmaan, että hänestä tulee piispa
jonakuna kauniina päivänä!" Selma nauroi.

"No, toruttiinko teitä niin kovasti kuin te luulitte?"

"Oi ei, ei se ollutkaan niin vaarallista. Ja sitä paitsi se ei ole sen
kummempaa kuin jos kaataisi vettä hanhen selkään: minä vain ravistelen
itseäni, niin kaikki on ohi. Mutta muistaessani --" Selma pysähtyi
aivan Akselin eteen ja teki liikkeen ikäänkuin hän äkkiä olisi
muistanut jotakin -- "tädin mielestä ei ole sopivaa, että kävelen
teidän kanssanne. Haluttaako teitä kääntyä takaisin?"

"Kuinka?"

"Kotiin." Selma osoitti kädellään kylää ja katseli nuorta miestä
vallattomalla vahingonilolla, vaanien samalla minkä vaikutuksen hänen
sanansa tekisivät.

Aksel joutui hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Hän ihmetteli, tokko
Selma todella toivoi hänen kääntyvän takaisin.

"Sillä _minun_ on nyt pakko mennä kotiin," jatkoi Selma viattomasti,
"ja jos teillä on _sama tie_, niin en näe mitään syytä miksi karttaisin
seuraanne."

Selma puri hansikkaan sormea tirkistellessään Akselia sivulta.

Aksel punastui nolona. Hänen kotonaan ei koskaan laskettu leikkiä, ja
hän aavisti hämärästi, että tyttö ivasi häntä.

"Paheksuuko neiti, jos kuljen teidän kanssanne," sanoi hän nöyrästi.

Selma tunsi liikutusta.

"Ah, te olette sellainen lapsi," sanoi hän ylimielisesti, "kai te
ymmärsitte, etten minä mitään pahaa tarkoittanut? Vanhako te olette?"

"Kahdenkymmenenkahden."

"Niin, se on hirveää. Minä en ole täyttänyt seitsemäätoista, mutta
kuitenkin tuntuu siltä kuin minä olisin teitä vanhempi. Mutta se
johtunee siitä..."

"Että olette lukenut niin paljon," uskalsi Aksel arvella.

"Niin, kenties siitäkin," sanoi Selma varmasti, "mutta minä tarkoitin
sitä, että pensionissa minun aina täytyi pitää huolta muista."

Akselin mielestä ei ollut yhtään merkillistä, että Selman täytyi "pitää
huolta" muista. Hänen salaperäinen oppinsa teki häneen valtavan
vaikutuksen. Eikä hän koskaan ennen ollut myöskään tavannut nuorta
tyttöä, joka olisi kertonut "pensionissa" olostaan. Ainoastaan
romaaneissa hän oli sellaista lukenut. Se tuntui hänestä hirveän
ylhäiseltä.

Äidin kuri oli tehnyt hänet tavattoman vaatimattomaksi, mutta samalla
myös tavattoman kunnianhimoiseksi.

He kulkivat hetken äänettöminä.

"No, kuinka käy?" sanoi Selma lopuksi.

"Minkä?"

"Teidän tulevaisuussuunnitelmienne. Oletteko jo puhunut äitinne
kanssa?"

"En."

Aksel katsoi alas ja näytti ujostelevan.

"Te ette uskalla."

"Oi kyllä, kyllä minä uskallan, mutta..."

"Ette, te ette uskalla. Tahdotteko..." Selma pysähtyi ja katseli häntä,
"tahdotteko että minä puhun hänen kanssaan?"

"Oi, en mitenkään!"

Aksel näytti melkein pelästyneeltä.

"Ettekö luule, että olen enemmänkin tehnyt ystävieni puolesta?" sanoi
Selma hymyillen hiukan ylpeästi heidän astuessaan eteenpäin.

Aksel tuskin tiesi mitä uskoa: tuskin mikään oli hänestä niin vaikeaa
kuin äidille puhuminen.

"Minäpä sanon teille, jollei toden teolla ryhdy johonkin, niin ei saa
koskaan mitään tehdyksi tässä maailmassa," lisäsi Selma rikkiviisaasti.

Taaskin he astuivat ääneti vieretysten. Aksel huomasi pelolla, miten
nopeasti he lähestyivät puiden varjossa seisovaa veräjää, josta Selman
oli määrä poiketa kotiinsa. Ja hänellä oli vielä tuhat asiaa
sanottavana. Jos Selma nyt matkustaisi Tukholmaan, eroaisivat he ehkä
ikiajoiksi.

Aksel vaipui ajatuksiinsa.

Äiti ei toki eläisi ikuisesti. Silloinhan hän olisi vapaa, ja puolet
omaisuudesta olisi hänen. Mitäpä, jos Selma odottaisi häntä! Mutta ei
hänen päähänsä koskaan olisi voinut pälkähtää kysyä sitä häneltä.

Hän vain katseli Selmaa kysyvästi, epäillen.

"Teidän taiteilija-uranne ei ehkä tule niinkään pitkäksi," sanoi Aksel
hiljaa, "kesken kaikkea te menette naimisiin."

"Minä en luultavasti koskaan mene naimisiin," vastasi Selma vakavasti,
"ja juuri siksipä tahdon tehdä työtä."

Akselin mielestä tämä kuulosti miltei lupaukselta, se herätti hänessä
hiljaisen ihastuksentunteen.

Selmakin vaikeni.

"Olisipa aika juhlallista, jos me tapaisimme toisemme vanhoiksi
tultuamme," sanoi Selma äkkiä katsahtaen ylös.

Aksel kohtasi hänen katseensa loistavan iloisena, hänen olisi tehnyt
mieli ... ei, siihen hänellä ei ollut uskallusta. Nyt he olivat
veräjällä. Selma avasi sen itse, juoksi kevyesti läpi ja antoi sen
paukahtaen sulkeutua. Aksel oli pysähtynyt toiselle puolelle.

Selma nojasi käsivartensa veräjän reunaa vasten ja katseli häntä
veitikkamaisesti silmiin.

"Lyödäänkö vetoa, että me molemmat raivaamme itsellemme tiemme,
kumpikin omalla alallamme. Mitä se tekee tuleeko maalariksi tai
joksikin muuksi, kunhan vain on tarmoa ja edistyy. Lyödäänkö vetoa?"

Selma ojensi päättäväisenä toisen kätensä, jossa oli kulunut hansikas.

"Se on siis päätetty, minä vastaan puolestani," toisti Selma iloisesti,
"ja sitten me tapaamme kun tulemme vanhoiksi." Hän ojensi peukalonsa
ilmaan.

Aksel vain katseli häntä, hänen vallattomasti riippuessaan portin
reunalla, mutta hän ei ottanut taisteluvaatimusta vastaan, vaan veti
kätensä pois.

"Te kyllä pääsette eteenpäin," sanoi Aksel, "mutta minä en."

"Ainako raha, raha?" sanoi Selma hymyillen.

"Niin," sanoi Aksel nopeasti, "mutta koko maailmassa ei ole ketään
ihmistä, josta pidän niin paljon kuin..."

Hän punastui rohkeuttaan hiusrajaan asti.

"Loruja! _Minä_ pidän kaikista; teistäkin," sanoi Selma iloisesti, "no,
puristakaa minun kättäni ainakin sen asian vahvistukseksi."

Hän ojensi Akselille kätensä veräjän yli, ja tämä tarttui siihen --
hervottomasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä. Silloin Selma
hyppäsi alas ja poistui nopein askelin, taakseen kääntymättä.

Nyt oli isän kirje varmasti tullut. Hän saapui pihalle.

Portaiden edessä olivat hienot metsästysvaunut ja kaksi harmaata
hevosta. Hän tunsi ne hyvin. Ne olivat patruuna Kristersonin. Miten
kauniit ne olivatkaan! Selma ei voinut olla taputtamatta niitä
ennenkuin hän nousi portaita ylös.

Kun hän tuli saliin, ei siellä ollut ketään. -- Vai niin, istuiko
patruuna sedän huoneessa? Niin, siinä tapauksessa hänen ei tehnyt mieli
mennä sinne kirjettä kysymään.

Hän astui sen sijaan ruokasaliin katsomaan, olisiko siellä kahvia
saatavana, mutta se oli jo juotu. Hän avasi ikkunan, asettui polvilleen
tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten voidakseen paremmin
katsoa hevosia. Asento oli mukava, mutta ei juuri siro.

Mitä ihmeen tekemistä patruunalla saattoi näin kauan olla sedän luona?
Muulloinhan hänellä oli tapana tulla saliin pelaamaan shakkia Selman
kanssa. Ja aina he riitaantuivat, se oli nyt varma. Selma ihmetteli
olikohan hän tällä kertaa toden teolla suuttunut, siksi että Selma niin
viekkaasti viime pelissä oli ottanut hänen kuningattarensa. Aivan
oikein, hän ei ollut käynyt heillä sen jälkeen. Mutta mitä ihmettä
patruuna sellaisesta olisi välittänyt, olihan hän joka tapauksessa
tehnyt Selmasta matin.

Komeat nuo hevoset! Mahtaisipa olla hauska ajella niillä. Miten
muhkealta näyttikään, kun ne nyökäyttivät päätään, niin että pienet
hopeapeilit korvien välissä säteilivät auringossa!

Sehän oli totta, eihän hän ollut tavannut patruunaa sitten kun viimeksi
tohtorin luona. Patruuna oli tanssinut kolme kertaa hänen kanssaan.
Patruuna, -- joka muuten oli niin laiska! Selma nauroi.

Patruuna tanssi hyvin kaikessa tapauksessa ja vei tanakasti. Mutta
miten hän oli käyttäytynyt? Joka kerta kun hän teki käännöksen, kiersi
hän käsivartensa yhä lujemmalle, niin kireälle, että Selman oli pakko
nojautua häneen.

Hän punastui sitä nyt ajatellessaan. Tekiköhän patruuna aina siten?
Muut tytöt sanoivat, että hän tanssi hyvin ja he olivat kiusailleet
Selmaa niiden kolmen tanssin johdosta. Mutta olihan hänellä ollutkin
uusi pukunsa yllä, tuo silkkikoristeinen, joka on niin tyylikkäästi
ommeltu ja niin pitkä.

Hän kumartui katselemaan hamettaan; se oli niin lyhyt, että jalat
näkyivät. Ja ne olivat suuret.

"Siitä minä olen varma, että jos minulla vain olisi rahaa, en kulkisi
näissä vanhoissa riepuretkaleissa enää yhtäkään päivää," ajatteli hän.
Ja sitten hän asettui jälleen entiseen asentoonsa.

Mutta harmillista olisi joka tapauksessa, jos patruuna luulisi hänellä
olevan oikeutta olla nenäkäs. Toista kertaa hän ei vain saisi tehdä
enää sellaista. Sopisikohan huomauttaa siitä hänelle?... Oi, hän
häpeäisi silmät päästään, jos vain mainitsisikaan sellaista. Mutta
miten sitten pitäisi käyttäytyä? Näyttää ankaralta. Mutta ellei hän
olisi ymmärtävinään? Hyi!

Kas, tuollahan hän tuli. Lihavana ja punaisena kuten tavallisesti.

Selma istui katsellen häntä, tunkien sormensa keltaiseen otsatukkaansa.

Patruuna ei katsellut ylös. Vielä portaillakin hän puhui innokkaasti ja
matalalla äänellä kirkkoherralle.

"Kaiketi afääreistä," ajatteli Selma.

Kun vaunut vierivät pois, seisoi hän katsellen niiden jälkeen. Pyörien
ratina kuului niin ylhäiseltä -- kumea sointu ihastutti häntä. Ja
millaiset hevoset!

Mutta kirje!

Hän kiiruhti sedän huoneeseen. Setä seisoi kirjoituspöytänsä ääressä
selin oveen.

"Onko setä saanut kirjettä isältä?"

Setä kääntyi ympäri ja katseli Selmaa.

"Kyllä, olen saanut kirjeen," sanoi hän hitaasti, työntäen
kultasankaiset silmälasinsa lujemmin nenälle, "mutta siitä kirjeestä et
sinä suuresti tule iloitsemaan."

"Kuinka niin? Onko jotain hullusti?" sanoi Selma kiivaasti ja kalpeni.

"Ei, mutta Magnus ei tahdo päästää sinua Tukholmaan."

"Eikö hän tahdo?"

"Ei."

"Eikö ollut kirjettä minulle?"

"Ei."

"Voisinko saada lukea sedän kirjeen?"

"Et. Isäsi pyytää minua nuhtelemaan sinua. Ja ajateltuani lähemmin
asiaa luulen, että hän on oikeassa."

"Miten niin?"

"Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan sellaista."

"Liian nuori, liian nuori? Minähän vanhenen joka päivä."

"Niin tietysti. Siksi saat odottaa muutamia vuosia."

"Ei, se ei käy; minun täytyy ajoissa alottaa. Taiteen tie on pitkä.
Jonkun ajan kuluttua on jo myöhäistä. Sitten en halua enää."

Setä otti kynän käteensä ja koetti sen kärkeä kynttään vastaan.

"Sitten saat jättää aikeesi sikseen."

Hän puhui aivan rauhallisesti, matalalla äänellä, kuten hänen tapansa
oli, mutta vakuuttavan varmasti.

Selman huulet värähtelivät pidätetystä liikutuksesta.

"Mutta setä..." sanat pääsivät töin tuskin esiin, "setä auttaa minua."

Selma meni hänen luokseen ja laski rukoillen kätensä hänen
käsivarrelleen ja katsoi häntä kasvoihin. Ne olivat ilmeettömät ja
läpitunkemattomat, eivätkä osoittaneet koskaan vähintäkään
mielenliikutusta.

"En tällä kertaa," sanoi hän silittäen tytön tukkaa rauhallisesti ja
papillisesti.

Selmakin koetti näyttää rauhalliselta.

"Ei se ole mikään päähänpisto," sanoi Selma katsomatta ylös, "setä, en
minä ole niin lapsellinen, kuin miltä väliin näytän. Isällähän ei
koskaan ole ollut ketään muuta kuin minut, ja minä olen varhain saanut
oppia ajattelemaan. Me olemme olleet niin hyvät ystävykset, hän ja
minä, ja kun hän vain oikein huomaa miten lähellä sydäntäni tämä asia
on, niin ei hän varmaankaan kiellä. Mutta hän on kokonaan sedästä
riippuvainen, niin hyvin afääreissään kuin muussakin, ja jos setä panee
vastaan, niin en minä voi saada mitään aikaan. Siksi pitää sedän auttaa
minua. Minähän olen aina ollut niin ahkera niinpian kuin piirustaminen
on ollut kysymyksessä. Setä itse on kehunut minua niin monta kertaa, ja
se on kannustanut minua eteenpäin. Nyt minä olen saanut sellaisen
halun, etten voi hillitä sitä. Sedän ei tarvitse luulla, että väsyn tai
kadotan rohkeuteni, kun vain saan oppia mitä haluan -- joko
puunleikkausta tai piirustusta tai mitä hyvänsä siihen suuntaan. Mutta
taloutta hoitamaan minä en kykene. Kyllä minä itselleni uran uurran ja
tuotan teille kunniaa, kun vain saan koettaa. Älä kiellä."

"Lapsi, nyt sinä olet ymmärtämätön."

"En, sitä minä en ole. Minä tiedän, että kaikkialla vaaditaan työtä, ja
että ainoastaan itseensä pitää luottaa, -- isä-raukan suurin vika on
aina ollut se, että hän on ollut liian veltto -- ja päästäkseni alkuun
minä tarvitsen teitä; sitten keksin kyllä jonkun keinon."

"Onko minulla tapana tinkiä, kun kerran olen kieltänyt?"

Selma katsahti nopeasti setää kasvoihin.

"Minä voin kerjätenkin päästä eteenpäin, jos niin tarvitaan."

Hän astui ovea kohti.

"Selma!" Sedän ääni kuulosti terävältä.

Selma kääntyi ympäri.

"Älä yritä mitään hullutuksia. Karanneet lapset ja hullut jätetään
poliisin huostaan. Etkö tiedä sitä?"

Hän hymyili -- viekasta, kylmää hymyään, joka oli hänen pahin aseensa,
ja jota Selma oli nähnyt käytettävän ainoastaan muille.

Se palautti hänen mielenmalttinsa, mutta hänen kasvonsa olivat silti
kalmankalpeat.

"Minä en ole lapsi enkä hullukaan, ja olkaa huoleti, en minä koskaan
aio kerjätä. Tunnen olevani sidottu. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin
alistua välttämättömyyteen."

Selma läksi.

Kun hän oli mennyt, istuutui kirkkoherra kirjoittamaan veljelleen.

Selma ei tehnyt uusia yrityksiä. Hän tunsi setänsä tarpeeksi
tietääkseen, ettei se olisi mitään hyödyttänyt. Hän tuli syvästi
alakuloiseksi, eikä hän ollut enää itsensä kaltainen. Vallattomat
poikamaiset eleet olivat kadonneet, ja koko hänen olentonsa muuttui
hiljaiseksi, aivan kuin hän olisi tullut toiseksi ihmiseksi.

Heti illallisen jälkeen pyysi Selma päästä nukkumaan; hän tunsi
olevansa kovin väsynyt.

Kirkkoherra ja rouva jäivät yksin.

Kirkkoherra loikoili sohvalla kuten tavallisesti. Mutta rouvalla ei
ollut sukankudinta, sillä oli lauvantai-ilta.

"Oletko jo sanonut hänelle?" kysyi rouva selaillen kuvalehteä.

"En. Minun mielestäni ei kannattanut tänään, koska hänelle tapahtui tuo
ikävyys Tukholman matkaan nähden. Nukuttuaan hän rauhoittuu kyllä."

"Tuskinpa sitäkään tarvitaan, en muista koskaan nähneeni häntä näin
rauhallisena. On tuntunut oikein helpolta tänään."

Kirkkoherran kasvoilla karehteli ivallinen ilme, mikä jäi rouvalta
huomaamatta.

"Mutta mitä sinä luulet Rikhardin sanovan siitä?" kysyi rouva.

"Kukapa sellaisista haaveista välittää. Keltanokka ylioppilas ...
puh! ... kyllä hän ennättää rakastua puolitusinaa kertaa, ennenkuin
hänellä on tilaisuutta mennä naimisiin."

"Mutta kultaseni, mikä tuossa tytössä oikeastaan viehättää? Minun
mielestäni hän on oikein ruma."

"Rumaksi häntä tuskin sentään voi sanoa ja sitäpaitsi hänessä on jotain
puoleensa vetävää -- tuo tuoreus näetkös. Aivan kuin kaunis
talviomena."

"Onpas sekin päähänpisto! Mutta mitähän hän tuolla ylhäällä hommaa.
Eihän hän ole voinut mennä nukkumaan näin varhain, tekisipä mieleni
mennä katsomaan!"

Rouva meni, mutta tuli pian takaisin.

"Hän itkee niin hirveästi, etten saa hänestä sanaakaan, mutta makuulla
hän kyllä on."

Rouva laski kädestään lampun pöydälle.

"On aivan epäkristillistä surra tuollaista pikkuasiaa," lisäsi hän.

Olihan niitä sellaisia suruja, joita rouva Berg käsitti, mutta myös
sellaisia, jotka kohosivat kerrassaan hänen ymmärryksensä yli.
Edellisiin kuuluivat sairaudet ja kuolemantapaukset perheen
keskuudessa, samaten myös varkaudet, tulipalot ja palaneet paistit.
Mutta sellainen kuin Selman suru oli hänelle aivan käsittämätön.

"Minä menen puhumaan hänen kanssansa," sanoi kirkkoherra epäröiden.

Hänen oli nyt niin paha mieli. Selma itki. Rohkea, reipas Selma!

"Minä tulen myöskin," sanoi rouva iloisella päättäväisyydellä. Hän
toivoi pientä mielenkiintoista kohtausta.

"Ei, jää sinä tänne, minä menen mieluummin yksin," vastasi kirkkoherra.
Selman ja tädin välillä vallitsi molemminpuolinen vastenmielisyys, joka
teki tytön uppiniskaiseksi.

Kirkkoherra otti lampun ja kiipesi pieneen vinttikamariin; hän puuhasi
ensin hiukan pöydän luona ja silmäsi sitten sohvaan päin. Selma oli
kääntynyt vasten seinää ja vetänyt peiton päänsä yli. Hän
silminnähtävästi aikoi uskotella sedälle nukkuvansa. Kirkkoherra astui
lähemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö vavahti
pidätellessään itkua, mutta ei vähintäkään ääntä kuulunut.

Setä tunsi liikutusta huomatessaan, että Selma koetti hillitä itseään.

"Lapsi," sanoi hän, "sinä et ymmärrä, että minä tahdon sinun
parastasi."

Se oli liikaa. Hänen ystävällisyytensä pahensi vain asiaa, ja hän kuuli
puoleksi tukahutetun nyyhkytyksen.

"Itke," sanoi setä, "se lievittää."

Tyttö puri luultavasti peitettä, sillä äkkiä kaikki oli hiljaista.

"Nyt sinusta tuntuu raskaalta," sanoi setä hiljaa, "niin käy aina, kun
kuvittelumme luhistuvat. Etkö luule, että minäkin olen sellaista saanut
kokea? Mutta kuta järkevämmin opimme arvostelemaan elämää, sen parempi
meille."

"Kyllä minä koetan," kuului katkonaisesti ja hiljaa.

"Minä tiedän sen. Minä tiedän, että tahdot olla ymmärtäväinen. Mutta
sinulla on vielä paljon opittavaa. Ja usko minua, se joka nöyrällä
mielellä sanoo: Herra, tapahtukoon sinun tahtosi, hän vaeltaa
helpoimmin elämänsä läpi. Muista, että hän ohjaa sinua ja että olet
hänen kädessään."

"Minä olen yhtä onneton sittenkin."

"Nuo ovat jumalattomia sanoja."

"Minä tarkoitan, että hän ohjaa meitä kaikkia," kuului peiton alta,
"hän pitää huolta kaikkein onnettomimmistakin, vieläpä niistäkin,
joilla ei ole koskaan muuta kuin surua ja kurjuutta. _Se_ ei siis ole
mikään lohdutus."

"Lapsi, mitä sanoja nuo ovat?" sanoi setä ankarasti.

"Niin, siitä huolimatta tämä asia voi käydä minulle raskaammaksi mitä
kauemmin elän. Miksi ei minulle yhtä hyvin kuin kaikille muillekin?"

"Meidän täytyy turvautua häneen rukouksessa."

Nämät lempeästi lausutut sanat sotivat täydellisesti kirkkoherran koko
olemusta vastaan: hänen jäykkää, kaunista ryhtiään, hänen sileitä,
tunteettomia kasvojaan ja itsetyytyväistä hymyään vastaan hänen
lausuessaan ne julki.

"Minä _olen_ rukoillut," kuului varsin vihaisesti.

"Mutta sinä olet sen tehnyt lyhytnäköisellä ja kärsimättömällä tavalla.
Ehkäpä odottaa sinua ilo, jollaista et koskaan ole voinut uneksiakaan."

"Kyllä kai," kuului epäilevä nyyhkytys peitteen alta.

Setä ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänessä oli hiukan huumoria: se
oli hänen luonteensa lievittävänä piirteenä.

Pieni kiista näytti tehneen hyvää Selmalle, vaikka sedän lohdutukset
eivät liikuttaneet häntä. Nyyhkytykset kohosivat vain kuin mainingit
myrskyn jälkeen.

"Lohdutukseksi olin aikonut valmistaa sinulle pienen yllätyksen," sanoi
setä viekkaasti hymyillen, "etkö ole utelias?"

Pitkä nyyhkytys oli tytön ainoa vastaus.

"Sinähän muuten aina iloitset niin suuresti rahasta, kas tässä."

Kirkkoherra luuli itkettyneen silmäparin kurkistavan nyt esille, mutta
peitto pysyi liikkumattomana.

"_Nyt_ en minä enää tarvitse rahaa..."

"Mutta sadan kruunun seteli..." Kirkkoherra ei ennättänyt lopettaa
lausettaan, ennenkuin tyttö oli istuallaan vuoteessaan ja räpytti
punareunaisia silmiään valoa vasten.

Peitteellä oli todellakin seteli.

"Niin, mitäpä minä sillä nyt teen!" huudahti hän nojaten otsaansa
seinää vasten.

"Se täytyy sinun tietenkin itse keksiä."

"Saanko tehdä sillä mitä itse tahdon?"

"Tietysti."

Selma ei kääntynyt setää kohti, mutta sittenkin saattoi selvästi
huomata, että linna oli antautumaisillaan.

"Eikö minun ollenkaan tarvitse tehdä tiliä näistä rahoista?"

Setä tarkasteli hymyillen valkeata yöröijynselkää ja keltaista
palmikkoa, joka aivankuin jalopeuran häntä riippui selässä. Vieläkin
tyttö epäröi. Ehkäpä hän epäili jotakin ansaa. Kirkkoherra melkein piti
hänestä sen vuoksi.

"Vaikkapa heittäisit sen maantielle, niin en siitä välittäisi," jatkoi
setä, "tahdoin vain osoittaa sinulle, etten ole kitsas enkä kova."

Hänen äänessään värähteli luonnollista hellyyttä.

"Tietääkö täti siitä?"

Tyttö käännähti ympäri ja katsoi viistoon olkapään yli-

"Ei."

Setä tuskin saattoi olla nauramatta. Tyttö oli varovainen kuin
talonpoikaisasianajaja.

"Vai niin," sanoi hän ja kääntyi setää kohti, "niin, kyllä minä
mielelläni otan nuo rahat, mutta en minä heti voi tulla iloiseksi
kuitenkaan, niin että jos setä tarkoittaa sitä..."

Nyt setä nauroi täydellä todella.

Tyttö katseli häntä aivan totisesti, hiukan loukkaantuneena.

"Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa: 'kiitos setä'," sanoi kirkkoherra,
"muuta en pyydä."

"Niin, paljon kiitoksia, setä, mutta tässähän on hirveän paljon rahaa."
Tyttö ojensi sedälle veltosti toisen kätensä, ja asia oli siten
ratkaistu.

"Sinä saat aikoinasi käsitellä vielä paljon suurempia summia; sinussa
näyttää olevan afäärineroa."

"Niin, siitä minäkin olen varma," sanoi Selma vakaumuksella, "sillä
ilman sitä ei tule mistään mitään, sen olen sanonut isälle monta
kertaa. Mutta hän on takertunut niin pahasti kiinni, ettei hän koskaan
voi selviytyä."

"Hyvää yötä, lapseni," sanoi kirkkoherra tarttuen molemmin käsin hänen
pörröiseen päähänsä ja suudellen häntä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.

Samassa tyttö tunsi kauheaa inhoa. Hän katseli seteliä; suurin raha,
mitä hän milloinkaan oli omistanut. Eivätkö nuo olleet verirahoja? Mitä
hän oli myönyt? Osan omaa itseänsä... Oman tuskansa -- rahasta!... Hän
ajatteli Juudasta.

"Setä!" huusi hän juuri kun tämä oli aikeissa tarttua lamppuun. Ääni
kuului melkein tuskalliselta.

Sedän katsoessa taakseen ojensi tyttö molemmat kätensä häntä kohti,
ikäänkuin suojaa hakien tai pyytäen jotain anteeksi.

Kirkkoherra palasi tytön luo ja istuutui sohvan reunalle.

"Pidä minusta. Vain hiukkasen, pikkuruisen. Oi -- minä olen niin
pahoillani!" Selma kietoi kätensä sedän kaulaan.

Kirkkoherra istui paikallaan hetkisen ja antoi tytön painaa itkettyneet
kasvonsa papintakin verkaa vasten. Mutta hän ei tuntenut katumusta eikä
ottanut seteliä takaisin. Olihan hän toiminut jalosti, anteliaasti ja
hänen omatuntonsa oli rauhallinen.

"Onko se syntiä, onko se syntiä?" huudahti tyttö kiihkeästi.

"Mikä? Mitä?"

"Rahat, rahat! -- ottaa maksua!"

"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Minä annan ne sinulle
mielelläni."

"Ei, syntiä se ei _ole_," sanoi tyttö huoahtaen syvään kouristuksen
tapaisesti ikäänkuin nyyhkyttäen.

Sitten kirkkoherra poistui.



III.


Kun Selma seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänen mielensä raskaalta ja
haluttomalta. Täti tuli hakemaan häntä kirkkoon, mutta hän ei ollut
valmis, vaan lupasi tulla perässä. Hän lopetti pukeutumisensa suurella
kiireellä ja pisti lopuksi sadan kruunun setelinsä hihansa käänteeseen
kiinnittäen sen neulalla kiinni.

Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kun Selma tuli kirkkomäelle, ja urkujen
ääni kuului ulos asti. Häntä olisi haluttanut istuutua penkille
nauttimaan kauniista syysilmasta, mutta sehän ei olisi ollut sopivaa.
Miten raikasta siellä oli! ... ja niin hiljaista. Kastetta oli paksulta
takkuisessa ruohossa ja se antoi sille sinertävän vivahduksen, ilma oli
viileä ja siveli suloisesti hänen polttavia silmäluomiaan. Rintaa
painosti, ja Selma hengitti syvin, raskain vedoin.

Kun Selma astui kirkkoon, olivat kaikki etumaiset penkkirivit niin
täynnä, että hän asettui taakse. Tuoli oli matalampi kuin muut, ja hän
sai istua siellä yksin. Sitä hän juuri tahtoikin. Suurella vaivalla hän
sai selvän virrestä, mutta hänen kätensä vapisivat, ja sormien oli
vaikea pidellä kirjaa. Mikähän teki hänet niin hermostuneeksi?
Musiikkikohan sen vaikutti vai edellisen päivän mielenliikutus tai ehkä
aivan yksinkertaisesti se, ettei hän ollut syönyt aamiaista? Hän laski
kirjan pois ja nojautui eteenpäin tuolillaan, iloiten siitä, että oli
saanut niin yksinäisen paikan.

Miten vaikuttavalta tuntuikaan virsi tänään! Hänellä olisi ollut halua
rukoilla, mutta sitä hän ei voinut, sillä oikeastaan hänellä ei ollut
mitään uskoa. Ja jos hänellä sitä oli, niin päättyi se ainakin
merkilliseen paradoksiin: en usko Jumalaan, sentähden hän rankaisee
minua.

Juuri tänään Selma tunsi sen niin elävästi, sekä sen, ettei hän uskonut
että sen, että Jumala tulisi häntä rankaisemaan.

Sitten pappi nousi saarnastuoliin. Paikaltaan ei Selma voinut häntä
nähdä, ja hänen sanansa tekivät häneen toisellaisen vaikutuksen kuin
tavallisesti. Ääni pääsi nyt täysiin oikeuksiinsa, ja sillä oli
harvinainen voima.

Muulloin vähensi sen vaikutusta kasvojen ilme, joka pysyi kylmänä,
vieläpä silloinkin, kun ääni ilmaisi liikutusta.

Ääni ei ollut vahva ja ponnistamalla olisi se muuttunut viiltäväksi.
Sentähden hän puhuikin hiljaa ja hillitysti. Mutta hän kykeni pitämään
mielenkiintoa vireillä taitavan värityksensä avulla, joka antoi
esitykselle sekä voimaa että vaihtelua, hänen tarvitsematta ponnistaa
liiaksi äänivarojansa.

Hän saarnasi neljännestä käskystä, puhuen siitä, miten ne, jotka
asettuvat isäänsä ja äitiänsä vastaan, saavat palkakseen kirouksen ja
perikadon; miten Herran käsi on lepäävä raskaana heidän päänsä päällä,
eikä maallinen onni tule koskaan kukoistamaan heidän elämänsä tiellä.
Hänen äänessäänkin tuntui piilevän jotakin, ikäänkuin salainen
musertava tuomio, ja väristys kulki Selman koko ruumiin läpi.

Kuinka hirveätä, jos täytyisi koko elämänsä kantaa sellaista kirousta,
-- peruuttamattomasti olla tuomittu onnettomuuteen.

Niinkauan kuin Selma kuunteli häntä, täytyi hänen uskoa; niin kävi
aina. Vasta jäljestäpäin nousi epäilys.

Oli aivan hämärä alhaalla lehterin alla, missä hän istui pilarin
takana, ikäänkuin kätkettynä seurakunnalta. Hänet valtasi ihmeellinen
pelko, ikäänkuin kuolo ja tuomio olisivat olleet käsissä ja hän
pahantekijä, joka oli mestattava. Hänellähän oli tuollainen riitainen
luonne, joka saattoi nousta isää ja äitiä vastaan, jos... Selma ei
lopettanut ajatustaan, sillä nyt papin ääni muuttui lempeämmäksi.

Pappi muistutti mieleen, että vain yhden ainoan käskyn täyttämiseen
Herra oli liittänyt maallisen autuuden lupauksen. Ja hän lausui sen
hitaasti: "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". Se tuntui
Selmasta aivan uudelta; se ei enää ollut kulunut katkismusläksy, jonka
hän oli lapsuudessaan oppinut; se oli jotakin suurta, ihanaa, joka
saattoi hänet vetämään vapautuksen hengähdyksen.

Sitten pappi vaikeni hetkeksi.

Ja hiljaa, kuin uneksien seurasi selitys. Hän puhui siitä, miten onni
voi olla niin syvä, että se on kokonaisen elämän arvoinen, vaikkeivät
vuodet olisikaan monet; hän osoitti miten vanhempien siunaus rakentaa
lasten kodin, ja hän levitti tämän siunauksen ikäänkuin pehmeän maton
elämän okaiden yli.

Selman mieli heltyi. Hän oli mielestään uhrannut kaikki
tottelevaisuuden alttarille, kaikki mitä hän oli rakastanut ja
toivonut. Vaadittaisiinko häneltä enemmän ... vieläkin enemmän...?
Kuinka paljon hän antaisikaan sellaisesta auringonsäteestä, joka on
kokonaista elämää arvokkaampi!

Kun viimeinen virsi oli laulettu loppuun, täytyi Selman jäädä
paikoilleen hetkiseksi poistaakseen liikutuksensa jäljet. Sillä aikaa
oli ihmisvirta ennättänyt hänen tuolinsa kohdalle, ja hänen täytyi
odottaa kunnes tungos oli hajonnut.

Hän nojautui pilariin ja katseli ohikulkevaa kansaa. Tuossa astui
Möllerin muori tyttärensä kanssa. Viimeksimainitun puku, joka oli niin
hieno kuin kaupunkilaisneidin, oli koristettu tupsuilla ja muilla
koreuksilla, vaikka hänellä oli huivi päässä -- paksu silkkihuivi
korttelinpituisine ripsuineen -- ja hän pöyhkeili käytävällä ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: katsokaa minua, katsokaa minua! Äiti kulki
vieressä, keikaillen ja suu supussa, niin että nenä näytti vieläkin
terävämmältä kuin muulloin. Kun hän tuli Selman tuolin kohdalle,
tarkasteli hän häntä, ja hänen arvosteleva katseensa siveli
halveksivasti vanhaa kesätakkia ja pysähtyi hansikkaaseen, joka ei
soveltunut käteen niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Selma nyökäytti
päätään tervehdykseksi, mutta muori ei ollut huomaavinaan sitä.

Loukkaus oli ilmeinen, ja Selma punastui. "Vanha riivirauta!" ajatteli
hän voimakkaalla koulukielellään, ja suuttumus kiehahti hänessä.

Sitten harvenivat rivit hiukan, ja Selma meni ulos. Kauempana
käytävällä hän näki Aksel Möllerin, jonka oli pakko kulkea hänen
ohitseen. Selma tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, ja
kun hän tuli kirkkomaalle, missä väki hajaantui, seisahtui hän erään
haudan luo odottamaan tätiään, joka oli pysähtynyt kirkon ovelle
puhelemaan parin maalaiseukon kanssa. Hän laski kätensä haudan
rauta-aitaukselle saadakseen tukea, sillä hän tunsi vapisevansa. Tästä
täytyi herra Möllerin kulkea ohi.

Aksel punastui hiukan ja tuli suoraan Selmaa kohti.

"Minä menen rautatienpengermälle kävelemään kello neljä, tulkaa minua
tapaamaan; minulla on jotakin teille sanottavaa," sanoi Selma nopeasti
ja kääntyi sitten pois, ikäänkuin he vain olisivat tervehtineet
toisiansa. Samassa tuli täti, ja Selma meni häntä vastaan.

"Lapsi, miten kalpea sinä olet," sanoi tämä, "oletko sairas?"

"Minun rintaani pistää ja pääni on kipeä."

"Sinä, joka muutoin olet niin terve!"

"Tätihän tietää, että minussa on kalvetustaudin oireita," vastasi Selma
välinpitämättömällä äänellä ja hymyili surullisesti, mikä ei ollut
hänen tapaistaan.

He menivät ääneti kotiin.

Mieliala päivällispöydässä oli sangen painostava. Selma, joka muutoin
joko puheli tai keksinnöillään ja päähänpistoillaan elähytti muita,
joskin hän silloin tällöin sai osakseen nuhteita, oli tänään aivan
ääneti ja hiljaa, ja kirkkoherra sai melkein yksinään pitää huolta
keskustelusta. Hänen huomaavaisuutensa veljentytärtä kohtaan oli myös
silmiinpistävä; hän kohteli häntä aivan kuin täysikasvuista neitosta.
Täti katseli ääneti kaikkea tuota. Se kiusoitti häntä.

Saisipa nähdä miten suuremmoinen rouva tuosta tytönletukasta tulisi!
Sillä että patruuna Kristerson oli rikas, siitähän ei voinut olla
epäilystäkään, ja rikkaammaksi kai hän aikaa myöten vielä tulisi, sillä
velttoudestaan huolimatta hän oli kunnon maanviljelijä, ja tuota
herraskartanon ostoa, jonka hän vastikään oli tehnyt, pidettiin hyvänä
kauppana. Luonnollisesti saisi tyttö kaikki mitä ikänä hän haluaisi, --
sen saavat nuoret rouvat aina. Ja aivan varmaan hän hyvinkin pian
oppisi nostamaan nenänsä ilmaan -- sen he tekevät niin helposti --
ehkäpä hän tulisi vielä valjakolla ajaen pappilaankin!

Rouva Berg loi vihaisen syrjäsilmäyksen Selmaan.

Kuinka ihmiset voivatkaan nähdä jotain kaunista tuossa tytössä! Hänhän
oli ruma kuin kummitus. Ja vieläpä hänen oma Rikhardinsakin ...
eikö hän muka myös ollut huvitettu hänestä! Tietysti he olivat
riitelevinään keskenään, mutta totuus oli kuitenkin se, ettei Rikhard
kuullut eikä nähnyt muita kuin Selmaa. Äidinylpeys tuntui oikein
loukatulta tuollaisesta maun puutteesta. Rikhard oli puhunut hänen
tuoreudestaan. Kyllä kai! Tänään näytti Selma ainakin niin kalpealta ja
punasilmäiseltä kuin olisi hän valvonut kymmenen yötä; niin, niin,
antaapa vain muutamien vuosien kulua, niin kyllä tuoreus menee
menojaan. Ja kuinka suuret kädet! -- Mitä se Berg olikaan puhunut
eilen? Ihanhan tässä voi ruveta voimaan pahoin. Ja sellaisetko saavat
mennä naimisiin! ... jotka eivät edes osaa valmistaa kunnollista
paistikastiketta. Mutta hän ei tahtonut sekaantua koko juttuun. Berg
tehköön mitä tahtoo, hän se lopulta heidät yhteen viepi.

"Sinä näytät tänään oikein surkealta," sanoi kirkkoherra
veljentyttärelleen, "parasta että hiukan lepäät päivällisen jälkeen."

"Ei, minä menen mieluummin ulos kävelemään," vastasi Selma, "olen yhtä
kankea kuin kärpänen lokakuussa, siinä kaikki. Täytyy hiukan ravistella
itseään."

"Tee kuten tahdot, kunhan vain et ole alakuloinen. Se ei käy päinsä."

"Oi, sitä ei koskaan kestä kauan," vastasi Selma äänellä, joka jo
ilmaisi hänen tavallista reippauttansa -- "minä sylkäsen kouraan ja
tartun lujemmin kiinni."

"No mutta Selma!" huudahti täti toruen. Hän oli iloinen saadessaan
nuhtelun syytä.

"Rauhoitu täti, tänään en sitä vielä voi, mutta ehkä jo huomenna,"
vastasi Selma nauraen ja katsoi eteensä silmissään kostea kiilto,
vaikkakin niissä vielä sittenkin oli hiukan veitikkamaisuutta jäljellä.

Setä nyökäytti hänelle rohkaisevasti päätään rouvan suureksi harmiksi.

Heti kun vanhukset olivat menneet päivällislevolle, läksi Selma ulos.

Hän kulki veräjän ohi ja kääntyi rautatielle. Käynti oli reipasta kuten
tavallisesti, mutta huolettoman kasvonilmeen sijalle oli astunut
alistuvainen vakavuus. Liikunto ja raikas ilma antoivat hänen
kasvoilleen kuitenkin väriä.

Ennenkuin hän oli päässyt puolitiehen toiselle radan yli johtavalle
polulle, näki hän nuoren miehen tulevan vastaansa. Hänen sydämensä
alkoi kuuluvasti tykyttää; tuntui kovin vaikealta ruveta puhumaan,
mutta päätöksessään hän pysyi.

Kun he kohtasivat toisensa, nyökäytti Selma nopeasti päätään ja teki
täyden käännöksen, niin että he joutuivat kävelemään vierekkäin
pappilaa kohti. Siten he kulkivat vähän aikaa. Selma etsi sanoja
päästäkseen alkuun, ja nuorukainen oli hämillään. Selmahan oli pannut
toimeen oikean yhtymän, eikä sellainen ollut aivan sopivaa tytölle,
ajatteli Aksel. Selma oli sen johdosta laskenut hänen ajatuksissaan;
hän katseli häntä järkevämmin eikä Selma hänen mielestään ollut enää
yhtä saavuttamattoman kaukana hänestä kuin ennen.

"Minä luotin liiaksi itseeni," alotti Selma hillityllä äänellä, joka
ilmaisi liikutusta, "setä ei salli minun matkustaa, ja minun täytyy
jäädä tänne."

Hän vaikeni hetkeksi. Rintaa tuntui ahdistavan, hän yskähti kerran
selvitelläkseen ääntään.

"Meidän naisten laita on aivan toisin kuin teidän, miesten," sanoi
Selma vakavuudella joka tuntui pikkuvanhalta. "Teidän velvollisuutenne
on pyrkiä riippumattomaan asemaan, meissä se on pikemmin vika, ainakin
niin kauan kuin emme ole vanhoja piikoja. Minä luulin ennen että kaikki
riippui rahasta, mutta niin ei ole asian laita. Vaikka minulla olisikin
rahaa, en minä kuitenkaan pääsisi nyt matkustamaan. Olin hiukan
ajatellut lähteä kumminkin, s.o. matkustaa luvatta ja etsiä apua
jostain muualta, mutta se ei käy päinsä; minä huomaan sen nyt. Minua
pidettäisiin vain hulluna ja minulle naurettaisiin. Ja sitä paitsi ...
minä en tiedä mikä minuun meni kirkossa tänään ... minusta tuntuu kuin
onnettomuus seuraisi minua, jos sen tekisin. En olisi siitä niin
suuresti välittänyt, jos se olisi ollut jotakin muuta. Mutta työni! ...
ajatelkaa, aina, aina epäonnistua! Sitä en koskaan voisi kestää.
Sillein on parempi olla yrittämättä."

Aksel Möller kulki äänetönnä kuunnellen. _Sitäkö_ hän tahtoi sanoa! --
Olipa se sentään merkillinen päähänpisto, että hän pani toimeen yhtymän
hänen kanssaan.

"Teidän laitanne on toisin," jatkoi Selma innokkaasti, "teitä ei koske
tuo kaikki. Ottakaa minun rahani -- minulla on sata kruunua, jotka ovat
aivan omani -- matkustakaa ja hankkikaa itsellenne paikka, millainen
hyvänsä, kun vain edistytte siinä."

"Se on mahdotonta," vastasi Aksel melkein kauhistuneena. Tämän puoleksi
heränneen tarmon rinnalla hän tunsi oman heikkoutensa ikäänkuin hän
olisi seisonut veden partaalla ja peljännyt putoavansa syvyyteen.

"Mahdotonta?" toisti Selma harmistuneena, "mitä te sanotte? Ennenhän te
puhuitte vain rahoista."

"Äiti ei suostu. Se mitä te itse puhuitte huonosta onnesta koskee kai
minuakin."

"Oletteko koskaan kuullut onnen pettäneen miestä siksi että hän on
kulkenut omaa tietään? Jos jollakin on huono onni, niin minulla, olkaa
varma siitä; minä tunnen sen vaistomaisesti."

"Mutta kun ette itsekään, niin miksikä...?"

"Juuri siksi. Juuri siksi, että itse en saa tulla miksi tahdon, juuri
siksi en voi nähdä teidän kuljeskelevan täällä tulematta miksikään.
Ettekö ymmärrä sitä?"

"Ja pitäisikö minun ottaa vastaan teidän...?"

"Niin mitä se tekisi! Mitä luulette minun nyt rahoista välittävän? Yhtä
hyvin voisin ne heittää kadulle. Älkää vaivatko niillä omaatuntoanne.
Tehän tiedätte itse, että olette joutunut väärälle uralle; muuttakaa
alaa yhtäkkiä."

"Mutta kuinka pitkälle luulette pääsevän..."

Selma hätkähti ja polttava puna levisi hänen kasvoilleen, aina kaulaan
asti. Rahaa oli liian vähän. Hän huomasi sen yhtäkkiä. Hän ei ollut
ajatellut sitä ennen; seteli oli tuntunut hänestä niin suurelta. Ja nyt
häntä hävetti tehtyään itsensä naurettavaksi.

"Setä oli todellakin oikeassa sanoessaan, että olen lapsi. Mutta tästä
lähin en ole sitä enää," ajatteli Selma. Häntä harmitti niin että hän
olisi halunnut vajota maan alle häpeästä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä
katsonut Aksel Mölleriin, vaan alkoi kävellä reippaammin. Aksel kulki
tahdissa hänen vieressään eikä keksinyt mitään sanottavaa. He olivat
molemmat yhtä kiusaantuneet. Ainoastaan yhdestä asiasta oli Aksel
selvillä, siitä nimittäin että hän oli aiheuttanut tuskaa Selmalle.
Kuinka kernaasti hän olisikaan tahtonut sovittaa tekonsa.

"Käsitättehän te miten kiitollinen..."

"Jospa te vain voisitte olla puhumatta siitä," huudahti Selma, "sehän
oli niin hullua, aivan pähkähullua. Oliko _siinä_ nyt mitään
tarjottavaa! Mutta sellainen minä olen aina."

"Kun ajattelen, että te minun tähteni..."

"Vaietkaa!" huusi Selma kalveten, "minua raivostuttaa kuullessani
teidän siitä puhuvan, ja jos mainitsette sanallakaan kenellekään..."

Selman silmäterät suurenivat, niin että silmät muuttuivat melkein
mustiksi hänen pysähtyessään suoraan Akselin eteen.

"Herran tähden, minä tarkoitin vain..." sanoi Aksel anteeksi pyytäen,
ja koukkuinen kapeaharteinen ruumis näytti painuvan yhä enemmän kokoon.

"Olkaa sitten vaiti," sanoi Selma lujasti, ja sitten he astuivat
eteenpäin.

"Teille tai jollekin muulle joka olisi ollut teidän asemassanne,"
lisäsi Selma hetken kuluttua, "aivan samantekevää kelle. Olenhan
sanonut teille, että olen sellainen."

He saapuivat pappilan tiehaaraan.

"Tässä me eroamme," sanoi Selma.

Aksel Möller vaikeni. Miten raskaalta kaikki tämä tuntui.

Selma nousi suurelle tien vieressä olevalle kivelle, nojasi kätensä
portinpylvääseen ja katseli maisemaa. Pellot olivat niitetyt ja autiot.
Ei yhtäkään inhimillistä olentoa, niin kauas kuin silmä kantoi, vain
kaikkein kauimpana näkyi metsä ja vuorenharjanne sinisin, sumuisin
ääriviivoin, ja alapuolella kimalsi järven lahti. Hän ikäänkuin imi
itseensä tämän näyn yhdellä ainoalla katseella. Se näytti
hyvästijätöltä.

"Täällä on sittenkin kaunista," sanoi hän huoahtaen, "olisin tahtonut
tulla maalariksi."

Mutta katsoessaan maahan hän huomasi pienen västäräkin, joka hyppeli
sänkipellolla, koko ajan heiluttaen pyrstöään, jotta se ei olisi
esteenä. Ja sitten luikki se tiehensä niin nopeasti kuin pienet jalat
jaksoivat juosta.

Selma oli ihastunut. Hän unohti herra Möllerin ja koko maailman, ja
hänen katseensa seurasi linnun liikkeitä, ja hän hymyili niin että
hammasrivi paljastui ja silmät loistivat. Itse hän seisoi siinä täynnä
pulpahtelevaa elämää, laskevan auringon säteiden valossa.

Ja alhaalla hyppeli västäräkki siroin pienin liikkein. Silloin tällöin
se pysähtyi, nyökäytti päätään, keksi jotain uutta, jonka se sieppasi
maasta ja livahti taas toiseen suuntaan.

"Hyvästi," sanoi Selma nopeasti hypäten maahan, "onneksi olkoon."

Aksel Möller oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti hänen sanoistaan.
Niissä oli jotakin katkeraa ja ivaavaa. Veräjä pamahti kiinni, ja Selma
kulki tietä pitkin tavallista vallatonta käyntiään, kädet nutun
taskuissa. Aksel jäi tielle seisomaan ja seurasi häntä silmillään, kun
hän kääntyi portista pappilan puutarhaan; ja sitten hän katosi
näkyvistä.

Yksin auringonpaisteenkin tuntui pimentävän se pettymys, joka valtasi
nyt Akselin, ja siihen liittyi vielä itsesyytöstä. Kuinka hän oli
käsittänyt Selman ... kuinka hän oli käyttäytynyt ... ja mitä kaikkea
hänelle olisikaan pitänyt sanoa! Mitä olisivatkaan nämä minuutit
voineet olla, jos hän olisi osannut ne hyväkseen käyttää. Kuinka hän
olisikaan voinut tunnustaa hänelle kaikki, mitä hän ajatteli ja tunsi!
Selma olisi varmaankin häntä ymmärtänyt.

Nyt oli hyvä tilaisuus kadonnut eikä ehkä koskaan tarjoutuisi enää.

Selman iloinen mieli vaikutti salaperäisellä voimalla häneen eikä hän
tuntenut sitä koskaan niin selvästi kuin eronhetkellä. Selma tuntui
ikäänkuin vievän mukanaan osan hänen sisäisestä olemuksestaan, mikä oli
tuskallisesti irtiriistettävä, ja tänään tuntui se vaikeammalta kuin
koskaan ennen.

Aksel heittäytyi kiviröykkiölle puun juurelle. Koko maailma tuntui
hänestä kuolleelta, ja hän vain yksin eli tuskineen ja kaipauksineen.
Sillä Selma ei palaisi koskaan enää, sen hän tunsi, ja saadakseen
jonkinmoista huojennusta hän raateli itseään kuvittelemalla mielessään
miten kaikki olisi voinut olla eikä kuitenkaan ollut. Hän oikein nautti
kiusatessaan itseään kaikin mahdollisin keinoin ja syventyi
pohjattomaan tyhjyyteen, toivoen saavansa tuntea sen koko sen
laajuudessa.

"Ei koskaan, ei koskaan!" toisti hän, ja joka kerta tuntui siltä kuin
sydän olisi haljeta. Eiköhän siitä voisi kuoliakin... Kuolla!

Hänen sairaassa mielikuvituksessaan tuntui Selma äkkiä äärettömän
kaukaiselta ja yliluonnollisen kauniilta.

Nyrpeänä ja alakuloisena saapui Selma kotiin. Hänestäkin tuntui
tyhjältä, mutta aivan toisella tavalla. Kaikki vapaat hetkensä hän oli
siihen asti viettänyt rakentamalla tulevaisuudensuunnitelmia ja
tuulentupia. Nyt olivat ne kaikki särkyneet ja neuvottomana hän katseli
pirstaleita. Millä olisi elämä täytettävä, mitä oli toivomista, minkä
puolesta taisteltava? Ja kaiken tämän ohella häpeä, -- häpeä sen
johdosta että oli paljastanut itsensä, tehnyt itsensä naurettavaksi ja
tullut poistyönnetyksi.

Hän meni vanhalle paikalleen ruokasalin ikkunan luo, missä hänellä
usein oli tapana istua katsellen kanoja ja kyyhkysiä. Se oli hänen
tavallinen ajanvietteensä hänen ollessaan huonolla tuulella.

Vanhukset astuivat sisään äsken heränneinä, ja kahvi juotiin ääneti.
Sitten Selma palasi taas entiselle paikalleen ja rouva Berg läksi pois.
Setä jäi huoneeseen ja asettui toisen ikkunan luo.

"Kristerson tulee tänne illalla," sanoi hän, "sitten saat pelata
shakkia hänen kanssaan, se varmaan ilahduttaa sinua."

"Kaikkea vielä! Me riitaannumme aina, niinkuin viimeinkin."

Hän ojensi kaulaansa nähdäkseen komeaa kukkoa, joka innokkaasti
kumarteli ja pyörähteli pihalla.

"Niin, ilman tuota kinastelua ei teillä suinkaan olisi mitään
huviakaan," huomautti kirkkoherra hymyillen.

"Voihan se olla, mutta patruunaan ei voi suuttua likikään niin
pahasti kuin Rikhardiin. -- Eikö hän tule kotiin ennenkuin
Pyhäinmiestenpäivänä?"

"Ei. Ikävöitkö häntä?"

"Oh -- en. Mutta minä luulin hänen tulevan kotiin sedän
syntymäpäiväksi."

Selma näytti tyytymättömältä, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Mitä sinä oikeastaan pidät Kristersonista?" kysyi kirkkoherra hetken
kuluttua.

Selma ei heti vastannut, vaan pisti päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen
paremmin. Matalajalkainen kukko oli ruvennut tappelemaan
korkeajalkaisen kanssa. Kuinkahan siinä kävisi?

Hän veti päänsä sisään.

"Kyllä, onhan hän varsin hauska, mutta kamalan lihava."

"Harvinaisen kelpo mies."

Selma katseli taas ulos, kovin innostuneena kukkotaisteluun. Setäkin
katseli sitä, mutta mielenkiinnotta.

"Ei, setä! En olisi koskaan uskonut, että tuossa pienessä olisi niin
paljon voimaa," huudahti Selma ihaillen.

"Miksikä ei? Pienet miehet..."

Selma nauroi.

"Niin, mutta pienet kukot!"

"Merkillistä miten lapsellinen sinä olet." Kirkkoherran ääni kuului
hiukan kärsimättömältä.

Selma kääntyi ympäri ja istuutui tuolille, katsellen setää suoraan
silmiin.

"Niin, minä olen, mutta minä aion luopua siitä tavasta. Jospa vain
voisin ymmärtää mihin ruveta!"

Selma ei malttanut olla vilkaisematta pihalle, ja hän huomasi
harmikseen, että voitto ratkaisevasti kallistui suuremman puolelle.

"Siinä asiassa luulen voivani antaa sinulle hyvän neuvon," sanoi setä.

"Etkö voi erottaa toisistaan niitä! Nehän raapivat silmät toistensa
päästä," huusi Selma kiivaasti palvelustytölle, joka kulki pihan yli.

"Mutta _lapsi!_ Etkö voi hetkeksi jättää kukkoja rauhaan? Minulla on
todellakin jotain puhuttavaa sinulle," sanoi setä kärsimättömästi,
"tule minun huoneeseeni."

"Sitä ei tarvita. Minä poistun vain ikkunan luota, niin se auttaa." --
Selma siirtyi kauemmaksi ja kävi ruokapöydälle istumaan. -- "Mistä on
kysymys?"

Kirkkoherra olisi toivonut, että Selma olisi asettunut sopivampaan
asentoon eikä istunut ja heilutellut jalkojaan, mutta sitten hän
ajatteli, ettei kannattanut nyt takertua pikkuseikkoihin.

"Minä tahdon puhua tulevaisuudestasi. Minun mielestäni ei sinusta voi
tulla mitään parempaa kuin kunnon miehen vaimo."

"Jos rupean sitä odottamaan..."

"Mutta sinun ei tarvitse odottaa. Kristerson on pyytänyt minua kysymään
sinulta tahdotko tulla hänen vaimokseen."

Selma hillitsi jalkojensa heiluriliikkeen ja katsahti ylös, --
kysyvästi, sangen väliäpitämättömänä.

"No-o," sanoi hän sitten ja alkoi uudelleen heiluttaa jalkojaan. Sitten
hän hyppäsi alas pöydältä ja meni ikkunan luo.

"Sitäkö setä vain aikoikin sanoa?" kysyi hän ja kääntyi ympäri.

"Vain? -- Tärkein askel elämässä..."

"Niin, se on luonnollista," myönsi Selma suvaitsevaisesti, "jos
nimittäin aikoo _mennä_ naimisiin."

"Täytyy kai ainakin harkita sellaista ehdotusta, jos haluaa pysyä
viisaan ihmisen kirjoissa."

Selma vajosi tuoliin puoleksi epätoivoisena ja kiersi kätensä polviensa
ympärille.

"Mutta jospa voisin ymmärtää mitä hän oikeastaan minulla tekisi!"

Kirkkoherra kääntyi ympäri ja katseli ikkunasta ulos. Leikillinen ilme
väreili hänen huulillaan.

"Hän pitää sinusta luonnollisesti."

"Ja sedän mielestä minun pitäisi ottaa hänet?"

"Sinun pitäisi ainakin ajatella asiaa."

Selma alkoi näyttää miettiväiseltä. Kanat päästivät kovan kaakotuksen,
mutta Selma ei suonut niille ainoatakaan katsetta.

"Mitä siitä tulisi? En minä osaisi hoitaa taloutta!"

"Sitä sinun ei tarvitsisikaan. En edes luule, että Kristerson panisi
sitä kysymykseenkään."

Selma kävi yhä miettivämmäksi.

"Mitähän isä arvelisi?"

"Hänelle se luonnollisesti olisi hyvin mieleen. Hänellä on kylliksi
huolia itsestään, ja Kristerson on mies. jonka kuka hyvänsä mielellään
tahtoisi vävypojakseen."

"Luuleeko setä, että isä _haluaisi_ sitä?"

"Siitä olen varma."

Selma vaikeni hetkeksi.

"Mutta mennä naimisiin hänen kanssaan! ... tiedätkö setä, se on kovin
pelottavaa."

"Miksikä niin?"

"Oi -- hän on niin paksu, ja sitä paitsi hän on aivankuin puhtaaksi
ajettu sika."

"Mutta lapsi!"

"Ja sitä paitsi hän on isän ikäinen."

"Entäs sitten? Magnus on niin nuori, että hän milloin hyvänsä voisi
hankkia sinulle äitipuolen, eikä sinun silloin olisi enää hauska olla
kotona. Parempi silloin on saada jalat oman pöytänsä alle."

"Pyh! -- Isällä ei todellakaan ole varaa mennä naimisiin," huudahti
Selma nauraen, "nuo ovat vain säikäyslaukahduksia."

Kirkkoherra vaikeni. Täytyi olla hyvin varovainen, sillä tyttö oli
todellakin viekkaampi kuin miksi häntä voisi luulla. Hän alkoi
välinpitämättömästi rummuttaa ikkunanpieltä. Näytti siltä kuin hän
aikoisi jättää asian toistaiseksi.

Tällä kertaa Selma otti asian uudelleen esille.

"Ja olenhan minä myös kovin nuori, voisinhan myöhemmin ruveta pitämään
jostakin toisesta," sanoi hän.

"Pitää jostakin? ... kun on jo naimisissa! ... se ei koskaan voi tulla
kysymykseen," sanoi kirkkoherra hitaasti ja paheksuen. Sitten hän
kääntyi nopeasti Selman puoleen, ikäänkuin hän olisi tullut
ajatelleeksi jotain muuta. "Sehän on totta ... olen nähnyt sinun
kävelevän nuoren herra Möllerin kanssa pari kertaa -- miten sen asian
laita on? Et suinkaan ole ihastunut häneen?"

Selma tuli hehkuvan punaiseksi.

"Minä! ihastunut...? en, en rahtuistakaan."

"Niin, minä vain ajattelin sitä, kun et tahtonut ottaa korviisi tätä
toista. Mutta jos niin olisikin, niin voin sanoa sinulle, että ei
kannata luottaa siihen, sillä aikaa myöten tulee Jöns Olsin Marista ja
Akselista pari. Sinähän tiedät, että Möllerit pitävät rahasta kiinni."

"Hyh -- hän voi mennä naimisiin kenen kanssa haluaa, sen puolesta voin
kernaasti ottaa patruunan."

Selma tarkoitti mitä sanoi, mutta samassa alkoi harmi hänessä kuohua,
ja hän mietti olisikohan herra Möller ajatellut Jöns Olsin Maria
hyljätessään Selman kurjat sata kruunua.

Puna kiihtyi kiihtymistään Selman sanomattomaksi harmiksi, mutta
kirkkoherra ei ollut sitä huomaavinaan.

"Syksyllä Kristerson aikoo muuttaa uuteen kartanoonsa, siellä kuuluu
olevan hyvin kaunista," sanoi hän.

"Hänellä on niin hirveän hienot hevoset," huomautti Selma.

Kirkkoherra vaikeni. Hänen sanansa alkoivat vaikuttaa, ja hän tahtoi
nyt antaa hänelle ajatusaikaa.

"Kun on niin rikas kuin hän, voi saada mitä ikänä haluaa," lausui
kirkkoherra hetken kuluttua.

"Onko hän todellakin niin rikas?"

"Sen asian minä voin taata," vastasi kirkkoherra.

Syntyi hiljaisuus. Selman ajatukset kiintyivät suureen harmaaseen
hevoseen ... tai ehkäpä se olisi aivan musta. Ja sitten hän tuli
ajatelleeksi ratsastuspukua, jonka pitkää laahustinta voisi kantaa
käsivarrella ... ja pientä naissatulaa, joka olisi uutta kevyttä
tekotapaa ... luonnollisesti pitäisi myöskin olla pikentti, joka
auttaisi selkään noustessa: kun on niin rikas, voi saada mitä ikänä
haluaa.

Selma loi katseensa maahan ja järjesti suurella huolella pukunsa
poimuja.

"Luuleeko setä, että hän pitäisi ratsuhevosta minua varten?"

Kysymys tuli aivan arasti. Yksi ainoa sana voisi pelottaa hänet
peräytymään. Tämän lapsen kanssa sai hieroa kauppaa yhtä varovaisesti
kuin paholainen syntisen sielusta.

"Sellaisessa talossahan on talli täynnä hevosia," sanoi kirkkoherra
välinpitämättömästi.

Hän tunsi purjehdusvedet liiankin hyvin ja tiesi, että vaikka pieni
pursi alussa nousikin rohkeasti tuulen yläpuolelle, niin tarvittaisiin
vain tuulenpuuska, jotta se laskeutuisi. Hän tiesi sen.

"Minä olen niin nuori," siinä hänen viimeinen heikko vastustuksensa.

"Niin. Harvinainen kunnia, kun jo sinun iälläsi saapi sellaisen
tarjouksen, enkä oikeastaan tiedä millä olisit sen ansainnut," vastasi
kirkkoherra hienosti hymyillen.

Se kutkutti tytön turhamaisuutta. Kihloissa niin nuorena ... se
herättäisi huomiota!

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain kaksi punaista täplää, jotka
ulottuivat poskilta kaulaan saakka ilmaisten kiihkeää intohimoa,
rumensi hänen nuoria kasvojansa. Hän katseli vasenta kättänsä. Kukapa
tietäisi miltä kihlasormus siinä näyttäisi! ... raskas, paksu sormus,
kahdenkymmenen karaatin kultaa.

Mitähän Möllerin muori siihen sanoisi? Hän näki jälleen edessään hänen
ivaavan katseensa kirkossa, kun hän tarkasteli hänen liian pieneksi
käynyttä päällysnuttuaan. Selman silmät alkoivat salamoida, ja hän
katsoi ylös.

"Minun pukuni näyttää kovin köyhältä," sanoi hän kohottaen hihojensa
alapuolta, näyttääkseen miten kuluneet ne olivat, "olisi aika
harmillista, jos _hänen_ täytyisi pitää huolta minun puvuistani."

"Minä annan sinulle kaikki mitä tarvitset; sen teen mielelläni ainoalle
veljentyttärelleni."

Kirkkoherra oli kovin iloinen voitostaan. Ja harvinaisella
sydämellisyydellä hän avasi hänelle sylinsä.

Selma kiiruhti hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja
loi häneen vaaleanharmaat silmänsä, jotka loistivat elämänhalusta.
Paksu, tuuhea tukka riippui otsalla, ja hän hymyili heleänpunaisine
huulineen ajatellessaan kuinka paljon kateutta hän tulisi herättämään.

Yhtäkkiä Selma kävi totiseksi.

"Luuletko sinä, että hän tahtoo pitää minusta hiukan?" sanoi Selma.
Hänen tapansa oli käyttää "sinä" sanaa hyväilysanana.

"Siitä minä olen varma."

Aurinkoinen hymy levisi Selman kasvoille, ja uusi ajatus iski hänen
kokemattomaan mieleensä.

... Kunpahan hän pitäisi kylliksi hänestä...!

Kaikki Selman vanhat suunnitelmat ja tuulentuvat nostivat päänsä esiin.

Kirkkoherra silitti hyväillen Selman tukkaa: hänellä ei ollut enää
mitään sanottavaa.



IV.


Patruuna Kristersonin isä oli ollut eläinlääkäri, ja hänellä oli
ollut niin suuri praktiikka, että hän oli saattanut säästää pienen
omaisuuden pojalleen. Tällä ei ollut lukuhalua, siksi hän antautui
maanviljelijäksi. Hänessä oli sitkeää kestävyyttä, jommoinenkin annos
afääriviekkautta sekä rohkeutta, ja onni suosi häntä kaiken lisäksi.

Isän oli täytynyt olla ahne voidakseen haalia kokoon omaisuutensa.
Poika sai sentähden tuntea niukkojen olosuhteiden painostusta ja oppi
panemaan arvoa rahalle, koska hänellä ei ollut sitä runsaasti. Ukon
neuvot lankesivat siksi hyvään maahan ja kasvoivat yhdeksi ainoaksi
pyrkimykseksi: hankkia rahaa. Sillä sehän oli avain kaikkeen muuhun.

Patruunan nuoruus oli kulunut uupumattomassa työssä. Hevoskaupalla,
paloviinalla ja teurashärillä hän oli vaurastunut, mutta kauan sitten
hän oli lopettanut sekä hevoskaupan että panimoliikkeen, sillä
liikepääomaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja hän oli kelvollinen
maanviljelijä.

Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että
vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan
pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine
kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet
hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen
johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut
omin neuvoin, ja nyt -- kun hän saattoi viettää hyviä päiviä -- kaipasi
hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli,
niin ei hän niistäkään enää välittänyt.

Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä
kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana
hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja
ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä
päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä.
Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut
kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti
"runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista
"suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia
neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät
kertomuksen "jännittäväksi," ja -- luonnollisesti -- pari naimiskauppaa
lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään
moraalia.

Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten
kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden.
Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän
vaikutuksen.

Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja
tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään.
Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja
viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat
neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin,
niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.

Sitten hän tapasi Selman.

Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan
salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt.
Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori
tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui
sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä
käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta
takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja
hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä.
Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä
niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään
hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä
oli hyvinkin tarpeen.

Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka
patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät
lämpöä ja elinvoimaa.

"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä
puhui.

Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin
patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön
vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat
lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän
olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että
hän oli niin reipas ja nuori.

Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.

Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot
kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja
keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei
tehnyt mitään -- ei mitään -- lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet
omakseen.

Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä
pitkin, matkalla kosimaan.

Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta
itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua
turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan,
tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli -- niinkuin kaikki
ihmiset sanoivat -- ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki,
uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta
hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen
ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon
niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset
sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä
enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei
mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se
oli _hän_. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle
kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä
tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty,
vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.

Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi
johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä
hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan
niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja
persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille
yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla
tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi
siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori,
siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo
teki hänet onnelliseksi.

Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa
hänelle kaikki.

Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa
näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä
vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.

Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä
hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.

Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä
vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka
jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä.
Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia
sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.

Patruuna Kristerson oli kookas ja lihava. Komean ryhtinsä vuoksi hänen
vartalonsa teki voimakkaan vaikutuksen, mutta kasvoista oli
hyvinvoinnin leima karkoittanut pienimmänkin luonteenomaisen piirteen,
niin etteivät ne tehneet minkäänlaista vaikutusta, korkeintaan ne
ilmaisivat vain kylläistä ja tyytyväistä turvallisuutta. Koko hänen
esiintymisensä tuntui sanovan: minä olen tehnyt tehtäväni ja nautin
työni hedelmistä.

Kirkkoherra seisoi vielä kirjoituspöytänsä ääressä. Kapea, kaunis
vartalo peitti kokonaan lampun, mutta sivuilta virtasi valo esiin aivan
kuin se olisi säteillyt tästä tummasta ruumiista.

"No?" sanoi patruuna.

Kirkkoherra kääntyi ympäri nojaten kirjoituspöytään.

"Niin, kaikki käy hyvin, mutta minä tahdon sanoa sinulle ensin pari
sanaa." -- Hän työnsi silmälasit lujemmin nenälle, niinkuin hänen aina
oli tapana tehdä, kun hänellä oli jotakin tärkeää esitettävää.

Patruuna pysäytti hetkeksi käyntinsä ja odotti.

"Tarkoitan taloudenhoitajatartasi..." Kirkkoherra keskeytti puheensa ja
yskähti hienotunteisesti.

"Sen asian minä luonnollisesti järjestän. Hän saa muuttaa
neljäntenäkolmatta -- minä perustan leipuriliikkeen hänelle."

"Lähiseudulleko?" Kirkkoherra ei nostanut ylös päätään, mutta
silmälasien läpi kiiti nopea, tutkiva katse.

"Ei mitenkään -- jonnekin Trelleborgin seuduille, en tiedä oikein
itsekään." Patruuna teki torjuvan liikkeen kädellään osoittaakseen
siten, että hän toivoi niin kauaksi kuin mahdollista.

"Eikä mitään avioliittolupauksia eikä muuta sellaista?"

"Ei nimeksikään -- se ei koskaan pälkähtäisi päähänikään."

"Ei, sepä hyvä," sanoi kirkkoherra tyytyväisenä, kohotti toista kättään
ja katseli kynsiään.

Taaskin syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä patruuna jälleen astui
edestakaisin. Kirkkoherran varovainen käytöstapa oli omansa
hillitsemään muitakin ja vaikutti osaltaan, että aniharvoin kukaan
yritti kiirehtiä keskustelua, jos hän itse venytti sitä.

"Sitten on vielä eräs asia," sanoi kirkkoherra äänen varovaisesti
hapuillessa ja poimiessa sanan sieltä, toisen täältä. -- "Minä tahdon
vain varottaa sinua. Niin, älä ymmärrä minua väärin ... mutta Selma ei
todellakaan ole mikään tavallinen tyttö, ja häntä täytyy kohdella aivan
erikoisella tavalla. Sinä, nuorenmiehentapoinesi ... niin, niin minä
tiedän kyllä, että olet naistenliehakoitsija ... mutta kaikki naiset
eivät ole samallaisia, ja sellaisella tytöllä kuin Selma on omat
mielijohteensa. Jos sinä jollakin tapaa loukkaisit häntä ... no, no,
minähän tarkoitan vain viattomasti -- niin voisi tapahtua, että hän
aivan yksinkertaisesti antaisi sinulle matkapassit, ja jos hän sen
kerran tekisi, niin ei mikään maailman mahti saisi häntä muuttamaan
mieltään."

"No mutta mitä ihmettä...!" Patruuna pysähtyi yhtäkkiä keskelle lattiaa
ja näytti taisteluvalmiilta.

"Niin, niin, niin!" sanoi kirkkoherra samalla kertaa kärsimättömästi ja
rauhoittavasti, tehden joka kerta torjuvan liikkeen kädellään. "Mutta
kun asiat nyt kerta _ovat_ sillä kannalla, niin ei sinulla ole muuta
tehtävää kuin joko mukautua tai väistyä jo alusta alkaen. Ennen
kuulutusta ja sen semmoista ei kukaan ihminen voi pakottaa häntä. Minä
tiedän kyllä miten hyvät naimakaupat hän tekee, ja juuri siksi en
mielelläni toivoisi, että asia raukeaisi."

"Tarkoitatko että...?" Patruuna katsoi avuttomana ympärilleen, hänen
oli niin vaikea pukea kysymystään sanoiksi.

"Minä tarkoitan vain, että sellainen tyttö kuin Selma ei ole
samallainen kuin muut naiset, joihin sinä olet ... hm ... tutustunut.
Sellaisessa lapsenmielessä on jotakin niin pelokasta -- jotakin niin
arkaa. Hän voi loukkaantua kaikkein vähimmästä, aivan edeltäpäin
arvaamattomista asioista. Hän tarvitsee aikaa tottuakseen, ja sinun
pitää kohdella häntä ... niin, sinun pitää kohdella häntä, ikäänkuin
hän olisi lintu, jota yrität pyytää."

Viimeiset sanat kirkkoherra lausui reippaasti, aivan toisella tavalla
kuin edelliset, ja hän naurahti samalla -- lyhyesti ja äänettömästi.
Hänestä vertaus tuntui äärettömän hullunkuriselta hänen katsellessaan
lihavaa patruunaa.

"Mutta herra Jumala, on kai minulla lupa suudella häntä!" huudahti
sulhanen hämmästyneen epätoivon vallassa.

"O-on. Mutta jos seuraat minun neuvoani, niin et pidä liikaa kiirettä."
Kirkkoherra pidätti nauruaan, mutta sisäinen nauru puistatti häntä, ja
leveä, yhteenpuristettu suu näytti vieläkin leveämmältä pilkallisine
ilmeineen.

Syntyi jälleen hiljaisuus, ja patruuna alkoi taaskin kävellä.

Kuinka paljon alkuvalmisteluja! Ja hän joka oli uneksinut, että hänen
rakkautensa olisi yhtä ainoaa voittokulkua! Riemuitseva autuudentunne,
johon hän oli koettanut pyrkiä, kutistui hitaasti kokoon, aivan kuin
sammuva liekki.

"Ei suinkaan ole tarvis kauan odottaa häitä," sanoi hän, "mitäpä tässä
tarvitsisi odottaa."

"Ei mitään muuta kuin kuulutusta ja morsiuspukua," vastasi kirkkoherra
käyden totiseksi. Sitten hän suoristi itseään ja pyysi vierastaan
astumaan perheen keskuuteen.

Patruunan sydän alkoi sykkiä; koko juttu tuntui varsin juhlalliselta.

Sali oli valaistu, mutta tyhjä.

"Istahda hetkiseksi; minä käyn kutsumassa Selmaa," sanoi kirkkoherra.

Patruuna astui peremmälle pöydän luo ja heittäytyi tuolille. Huoneessa
oli niin hiljaista ja kaikki niin tavallisuudesta poikkeavaa; koko talo
tuntui vaipuneen odotukseen kuten hän itsekin.

Nyt paukahti ovi yläkerrassa, ja askeleita kuului portaissa! Sitten hän
kuuli niiden lähenevän, ovi avautui ja Selma astui sisään yksin.
Kirkkoherra kääntyi takaisin omiin huoneisiinsa.

Patruuna meni Selmaa vastaan ja otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja
vapisi hiukan. Tyttö ei ollut kaltaisensa. Entisen ujostelemattomuuden
sijaan oli tullut epävarmuus, joka vaikutti kiusallisesti
patruunaankin.

"Selma," sanoi hän vain. Ääni kuului melkein anteeksipyynnöltä, sillä
yksin näiden lapsenkasvojen kalpeuskin tuntui soimaavan. Mutta hän
tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hän tahtoi!

Tytön katse, joka aina muulloin oli niin suora, ilmaisi miltei
syyllisyyttä hänen silmätessään patruunaan, mutta käsikädessä he
astuivat pöydän luo, missä he istahtivat vastatusten. Patruuna huomasi,
että tyttö oli pukeutunut. Tukka oli äskenkammattu, ja hänellä oli
paras pukunsa -- tummansininen, silkkikoristeinen yllään.

"Minulla on jotakin sanottavaa ensiksi," alkoi Selma syvällä
alttoäänellään, joka vavahti hiukan. "Minulla on paljonkin sanottavaa,
ja sitten te saatte itse ratkaista."

Kaksi tummanpunaista täplää kohosi hänen poskilleen hänen puhuessansa.
Pöydällä oli lamppu, ja himmeänvalkea kupu heitti valon hänen
kasvoilleen, jotta hipiän väri näytti tavallista räikeämmältä -- tuo
hiukan kellertävä valkeus, joka kohosi vasten huulien tervettä punaa.

Patruunan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta samalla hän muisti
kirkkoherran varoituksen.

"Jos sanoisin, että tunnen rakkautta teitä kohtaan, niin valehtelisin,"
sanoi Selma samallaisella äänellä kuin koulupoika, joka lukee ääneen
sankarirunoa, mikä erikoisesti on häntä miellyttänyt. Selvästi saattoi
huomata, että hän oli kerrannut edeltäpäin sanansa. "Mutta jos todella
pidätte minusta -- ja luulen että sen teette -- niin voisin minäkin
pitää teistä, luultavasti en niinkuin isästäni, mutta ehkä samalla
tavalla kuin sedästä tai Rikhard serkustani."

Patruuna kavahti mukavasta asennostaan.

"Vai niin, pidätkö sinä hänestä?"

"Tietysti. Minullahan ei ole muita serkkuja!" Tyttö katseli häneen
melkein loukattuna, ja samalla hän oli oma itsensä jälleen.

Ei tuntunut erittäin lupaavalta -- tämä mahdollisuus, että hän pitäisi
hänestä kuin serkusta, mutta...

"Se tulee jälestäpäin, se tulee jälestäpäin," vakuutti patruuna.

"E-ei," vastasi Selma varmasti, "juuri sitä minä tahdoin sanoa, etten
luule sen koskaan tulevan."

Patruuna hymyili ajatellessaan, että hän tiesi niin äärettömän paljon
enemmän kuin Selma.

"Kyllä se tulee," sanoi hän, "se tulee niin pian kuin me menemme
naimisiin."

"Oi, ei suinkaan siinä niin suurta eroa liene," sanoi Selma
ylimielisesti, "jokainenhan tietää, että kihlausaika on onnellisin!"

Niin suuri viisaus sai patruunan vaikenemaan. Tyttö puhui sellaisella
varmuudella kuin olisi hän ollut kihloissa vähintäin tusinan kertaa.

"Ei suinkaan Selma pidä jostakin toisesta?" kysyi hän varovaisesti.

"E-en, Jumala varjelkoon, minä en koskaan ole ollut helposti syttyvä."
Hänellä mielestään oli niin äärettömän paljon kokemusta.

"No, mutta siinä tapauksessa, niin..."

"Niin, sitä minä myöskin olen ajatellut," tarttui Selma vilkkaasti
puheeseen luullen ymmärtäneensä hänen tarkoituksensa, "kaikki voi olla
hyvin siitä huolimatta. Ihmiset ovat niin hirveän erilaiset, niin
juuri. Muutamien pitää aina olla _rakastuneita_," hän venytti sanaa
pitkäksi ikäänkuin hän olisi määkinyt, "mutta onpa myös toisia, jotka
voivat vain pitää ihmisistä. Ja näiden kahden asian välillä on kauhean
suuri ero, sen voin vakuuttaa." Hän pysähtyi ja katsahti kysyvästi
patruunaan saadakseen selville oliko tämä voinut seurata hänen
syvämietteisiä ajatuksiaan.

Patruuna istui yhä ajatellen tuota suudelmaa, jota hän ei voinut saada
mielestään, siksi hän vain nyökäytti päätään. Selma käsitti sen
myöntymykseksi.

"Niin juuri," sanoi hän helpotuksella, "en voi ymmärtää, että siinä
olisi mitään ihanaa. Sen ikävämpiä olentoja ei voi olla kuin
rakastuneet ihmiset, ja minä olen monta kertaa päättänyt, ettei minusta
ainakaan saisi tulla yhtä imelää kuin kihlautuneet tytöt tavallisesti
ovat. -- Kas minähän olin oikeastaan ajatellut, että en koskaan menisi
naimisiin," lisäsi hän luottavammin. "Minä olin aina luullut, että omin
neuvoin suoriutuisin elämässä. Mutta kun on niin monta mutkaa
matkassa... Jospa vain joku tahtoisi hiukankin auttaa minua! -- Sillä
minä tahtoisin kuitenkin niin mielellään tulla joksikin."

Hän katsahti salaa patruunaan nähdäkseen olisiko tämä halukas menemään
tällaiseen ansaan.

Patruuna istui katsellen tyttöä raukea ilme silmissään, ikäänkuin hän
olisi paistanut itseään uunin edessä ja tullut jo liian laiskaksi
lähteäkseen pois sen luota. Siltä hän ainakin näytti, ajatteli Selma
mielessään: punainen ja kiiltävä kasvoiltaan ja silmäluomet puoleksi
kiinni.

Selma yskähti terävästi ja suuttumuksen kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.

"Minä tahtoisin paljon mieluummin tulla joksikin kuin mennä naimisiin!"
huudahti hän pelästyen patruunan jäykistynyttä hymyä.

"Miksikä sinä tahdot tulla?" kysyi patruuna väkivallalla koettaen
voittaa lemmenhumalaansa.

"Maalariksi," vastasi Selma hiljaa, "auttakaa minua siksi." Hän
kumartui eteenpäin, tarttui patruunan käsiin ja katsoi häntä kasvoihin.
Tämä reipas olento saattoi olla hyväilevä, kun hän vain tahtoi!

Patruuna tarkasteli näitä rukoilevia silmiä, ne olivat kirkkaat ja
vivahtelevat kuin merivesi tyynellä ilmalla ja auringonpaisteessa. Eikö
hän muka ollut kaunis!

"Sinä saat tehdä kaikki mitä ikänä tahdot, kun vaan olemme naimisissa,"
sanoi patruuna verhotulla äänensävyllä.

"Kaikkiko?" Selma katsoi häneen epäröiden ja epäillen.

"Kaikki, kaikki! En koskaan voi kieltää sinulta mitään!"

Patruuna tarttui häntä päähän kiinni ja suuteli häntä, yhden ainoan
kerran, nopeasti ja rajusti.

Selma karahti tulipunaiseksi ja nousi ylös, otti nenäliinansa ja hieroi
huuliaan.

"Vai niin," sanoi hän suuttuneena, "_vai niin_!" Enempää hän ei saanut
lausuttua.

Patruuna kiiruhti ylös ja esti häntä lähtemästä juuri kun hän tarttui
lukkoon poistuakseen huoneesta.

"Minä jätän sinut rauhaan," huudahti hän, "piru vieköön, ellen jätä!"

Tuo kuului niin rehelliseltä, että Selma kääntyi takaisin. Mutta hän
katseli patruunaa kuin outoa eläintä, jota epäilee pahoista aikeista.

"Tule nyt istumaan eläkä ole tietävinäsi mistään."

"Kyllä kai!" Selma venytti happamenimelästi ääntään ja irvisti
uudelleen.

"Kas niin, minä jätän sinut rauhaan. Kun menemme naimisiin, saat nähdä
että..."

"Ei, sitä minä en varmastikaan tee!" keskeytti Selma ärtyisesti.

"Ei puhuta siitä nyt. Tule."

Patruuna näytti olevan jälleen aivan hereillään, kuten Selmasta tuntui,
ja he istuutuivat entisille paikoilleen.

"Mitenkä sinä sanoit? Sinähän puhuit maalaamisesta?"

Selma katseli nyrpeästi syliinsä, työntäen ulospäin alahuulensa, kuten
hän aina teki ollessaan tyytymätön.

Nyt täytyi ponnistella, jos tahtoi palauttaa entisen hyvän suhteen.

"Sinä saat aikaa maalaamiseen kun olet naimisissa, sinä saat tehdä
aivan mitä itse tahdot."

Tyttö ei vastannut, istui vaan pukuaan silitellen.

"Kas niin, mitäs nyppimistä tuossa nyt on!" sanoi patruuna
leikillisesti tarttuen Selman käsiin ja puristaen niitä herättääkseen
hänet jälleen eloon.

Selma nauroi.

"Mutta sinä olit niin hirveän tyhmä ... kun ryntäsit tuolla tavalla
toisen kimppuun ja suutelit kesken puhetta!"

"Sinä" sana tuli niin luonnollisesti, että se kuului ikäänkuin soitolta
patruunan korvissa. Hän voittaisi lopulta, hänen täytyi voittaa,
maksakoon mitä tahansa!

"No, mitä muuta sinun piti sanoa?" kysyi patruuna hyväntuulisena, mikä
oli hänen paras puolensa.

"Oi, vaikka kuinka paljon!" vastasi Selma ja hymyili hiukan ivaten
itseänsä, "sinä et voi ymmärtää miten paljon ajatuksia minulla on."

"Anna kuulla."

Heidän välillään oli syntynyt tasa-arvoinen suhde, joka heistä
molemmista tuntui ihastuttavalta. Kaikki tuon pienen "sinä" sanan
vuoksi. Selmasta tuntui niin "juhlalliselta" saada sinutella seudun
rikkainta pohattaa, ja patruunasta tuntui kuin hyväilyltä, kun se
puoleksi arasti ja puoleksi veitikkamaisesti hiipi Selman huulien
ylitse.

Ehkä Selma mielestään oli käyttäytynyt hiukan tyhmästikin ja tahtoi nyt
hyvittää. Eikä tuo suutelo niin hirveän vaarallinen ollut, vaikkei se
ollut miellyttävä, ei! Mutta kuuluuhan sellainen asiaan, kun kerran on
"kihloissa".

"Ei, puhukaamme nyt vakavasti," sanoi Selma ja työnsi patruunaa
kyynärpäähän, sillä nyt näytti hän olevan aivan liian taipuvainen
ottamaan asian leikkisältä puolelta: patruuna suorastaan loisti.

"Niin, tehkäämme niin," sanoi hän.

"Ja kaikkein ensimäiseksi, sinä et ollenkaan tunne minua."

"Mutta tarpeeksi pitääkseni sinusta."

"Niin, sen minä kyllä uskon! Sattuu usein, että pitää ihmisistä siksi,
että tuntee heitä liian vähän." -- Selmassa oli loppumaton paljous
viisautta.

"Kyllä minä opin vielä ajoissa tuntemaan sinut," sanoi patruuna kuivan
leikillisesti.

"Pyh! Ei, minäpä sanon sinulle tarkalleen millainen olen, niin pääset
ostamasta sikaa säkissä. Tahdotko nyt kuunnella?"

"Hyvä on."

Selma suoristi selkäänsä, ja puhuessaan hän nyökäytti päätään ja laski
sormillaan.

"Ensiksikin minä inhoan ruuanlaittoa, ja se on suuri vika."

"Taloudenhoitajattaren saan rahalla, sinä pääset laittamasta ruokaa."

"Sitten olen minä kiivas."

"Se tasoittuu aikaa myöten."

"Mutta sitten minä olen kuin pyryilma, ja sitten minä olen itsepäinen,
ja sitten minä olen hutilus, ja sitten minä olen nenäkäs, ja sitten
minä en kursaile ketään. Ja ellet usko minua, niin kysy tädiltä."

Patruuna hymyili katsellessaan Selmaa. Tämä oli hyvin innoissaan ja
piti vielä kiinni viimeisestä sormesta, joka oli otettu mukaan laskuun,
samalla tuumien olisiko vielä muutakin esiintuotavaa.

"Enkä minä koskaan maailmassa voi rakastua sinuun."

Siihen se loppui, ja sitten hän levitti sormensa merkiksi, että nyt
kaikki oli sanottu.

"Saammepa nähdä," mutisi patruuna.

"Ei, ole nyt järkevä! Minähän sanon sinulle, etten voi. Tahdotko minut
sittenkin?"

"Joka tapauksessa. Joka tapauksessa," mutisi patruuna.

"Mutta sitten saat syyttää itseäsi. Älä tulekaan sanomaan, että minä
olisin petkuttanut sinua!" Selma uhkaili häntä katseellaan, ikäänkuin
patruuna olisi ollut tottelematon lapsi, jota yhä uudestaan piti
nuhdella.

"En, en. Mutta me menemme pian naimisiin."

"Niin, siitä saat puhua sedän kanssa."

"Ja nyt olet sinä minun morsiameni." Patruuna ojensi kätensä, ja Selma
antoi hänelle omansa juhlallisen vakavana.

Sitten he istuivat ääneti hetkisen; oli niin paljon ajateltavaa. Selma
katkaisi hiljaisuuden.

"Tiedätkös, minun mielestäni on paljon parempi, että sinä olet minua
vanhempi -- kun oikein asiaa ajattelen. Jos olisit samanikäinen kuin
minä, niin et olisi minua viisaampi ja silloin voisi tuntua yhtä
turvattomalta kuin yksinkin ollen. Ja sitä paitsi ... pelkäisin aina,
että unohtaisit minut toisten tyttöjen tähden." Selma puri alahuultaan
ja katseli patruunaa viekkaasti silmiin.

"E-ei, sitä sinun ei koskaan tarvitse pelätä!" vastasi tämä hyvillään.

Patruuna ei ottanut lainkaan huomioon Selman onnetonta "jos" sanaa.

"Niin, näin on paljoa parempi," jatkoi Selma, "sillä nyt olet sinä
vanha ja viisas ja hyvänä tukena minulle. Ja vaikka ei kukaan uskokaan
sitä, niin tahtoisin hirveän mielelläni olla järkevä enkä hutiloiva
kuten niin monet tytöt. Saat uskoa, että sellaista saa kyllikseen nähdä
pensionissa."

"Sinusta tulee kyllä hyvä vaimo aikaa myöten."

"Niin, tiedätkös, minä tunnen tahtovanikin sitä," sanoi Selma
luottavaisesti. "Minä tahtoisin niin mielelläni olla hyvä kaikkia
ihmisiä kohtaan, mutta sitten väliin tulevat taas kaikki vanhat kujeet
mieleen enkä voi hillitä itseäni, vaan keksin koiruuksia. Jos minua
silloin nuhdellaan, niin tulen vain ilkeämmäksi; sillä sitä minä voin
väliin olla, mutta -- katsos -- silloin minä tavallisesti vaikenen."

"Minä en voisi suuttua sinuun," sanoi patruuna sydämellisesti.

"Etkö voisi? Niin, tiedätkös, silloin minä varmasti tulen pitämään
sinusta. Sillä kuinka onkaan, niin tunnen itseni väliin niin
yksinäiseksi, aivan kuin ei kukaan minusta välittäisi, ja kuin koko
maailma menisi tasaista kulkuaan riippumatta siitä, onko minua olemassa
vai ei -- ja se tuntuu niin tyhjältä. Ja silloin sitä tulee
toivoneeksi, että olisi joku, joka oikein pitäisi, enemmän kuin kaikki
muut ihmiset. Ei vaan sen vuoksi, että on sukua tai muuta sellaista,
vaan ainoastaan oman itsen vuoksi, sellainen, jolle voisi kaikki
kertoa. -- Sillä kylläpä on ikävä aina vain ajatella ja ajatella
voimatta kellekään kertoa kaikkia ajatuksiansa. Ja tiedätkös, minä voin
olla niin surullinen väliin, että pakostakin täytyy itkeä, vaikka en
tiedä minkä vuoksi, ja minä ikävöin -- ikävöin -- niin _hirveästi_."

Selma vaikeni äkkiä ja katseli miettiväisenä pukunsa koristetta.
Patruuna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

Sitten Selma veti tuolinsa patruunan tuolin lähelle, niin että he
tulivat istumaan vierekkäin, ja kääntyessään häntä kohti hän nojautui
eteenpäin ja nojasi kyynärpäänsä hänen polviaan vasten. Ja sitten hän
katsoi häntä suoraan silmiin. Patruuna tarttui hänen käteensä ja siten
he istuivat hetken äänettöminä.

"Ymmärräthän, että minulla on isä," sanoi Selma, "mutta hänellä on aina
niin siunatun paljon liikeasioita hoidettavanaan, eikä se sittenkään
ole _sitä_. Voitko sinä pitää minusta?" Selma teki tämän kysymyksen
eikä patruuna.

Mutta patruuna vastasi hymyillen hänen kysymykseensä ja puristi samalla
hänen kättään, ja hänen intohimoinen tunteensa väistyi vähitellen
salaperäisen voiman tieltä, joka oli yhtä hyväilevä ja lämmin kuin se
tunne, joka valtaa mielen, kun istuu uunin ääressä illalla ja pari
pientä pojanressua -- polvelle kyyristyneinä -- painaa päänsä rintaa
vasten voidakseen oikein rauhassa nauttia hiljaisuudesta, pimeydestä ja
omasta luottamuksestaan. Sellaista ei patruuna ollut koskaan ennen
tuntenut, ei edes kuvitellut mielessään, ja vaikka hän tunsikin jotakin
sentapaista, ei hän sitä ymmärtänyt.

Ja sentähden tunnelma muuttui hiukan kaihomieliseksi, helläksi ja
salaperäiseksi, ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet sääliä jotakuta
kohtaan, mutta ketä ... ketä?

Samassa kirkkoherra avasi oven. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja
katseli ryhmää.

Patruuna istui korkeaselkäisessä tuolissa, ja ainoastaan niskan yläosa
näkyi tuolin selustan yli.

Selma oli päähenkilönä siinä. Rembrandt-valaistuksen tavoin lampunvalo
valaisi vaaleata tukkaa ja profiilin vallattomia piirteitä: kaikki muu
oli varjossa. Mutta koko hänen eteenpäin taivutetussa asennossaan ja
siinä tavassa, millä hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, oli
antautumusta, joka vaikutti kirkkoherraan viiltävän epämiellyttävästi,
ikäänkuin sähkötäräys.

Hetken aikaa tuo näky tuntui hänestä kovin nurinkuriselta, ja äkkiä
häneen iski se ajatus, että siinä olisi pitänyt olla toinen pää eikä
Pål Kristersonin. Salamannopeudella hänen ajatuksensa kiintyivät hänen
poikaansa. Miltä olisi tuntunut nähdä heidän istuvan kahden tuolla
tavalla?

He olivat häntä niin lähellä, nuo kaksi. Heidän puolestaan hän oli
suunnitellut, heille tuulentupansa rakentanut. Oli niin luonnollista
ajatella heidän yhtymistään! Hän tunsi ohimenevää heikkoutta. Vaan ei.
Pitkä kihlaus ja avioliitto serkkujen kesken -- se ei ollut hänelle
mieleen, ja sen lisäksi huonot raha-asiat ... ehkäpä velkojakin? Ei.

Hän hymyili päähänpistolleen, kuivasti ja ivallisesti. Ei, eteenpäin
heidän piti päästä maailmassa, niin toisen kuin toisenkin. Raha on
voima. Hän -- papin poika, joka oli nälkää nähden ja liehitellen
suorittanut tutkintonsa -- hän tiesi sen kyllä.

Sitten hän yskähti ja astui esiin.

"Onko kaikki nyt selvillä?" kysyi hän iloisesti.

"Niin, kaikki on selvää," vastasi sulhanen tyytyväisenä.

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni; minä luulen, että sinusta tulee hyvä
vaimo," sanoi kirkkoherra.

Kirkkoherran äänensävy liikutti Selmaa, ja nousten ylös hän heittäytyi
hänen kaulaansa. Kun hän painautui häntä vasten, tunsi kirkkoherra
hänen huoahtavan pitkään ja vavisten. Se oli hänen viimeinen alistuva
tervehdyksensä työlle, joka tarkoitti hänen omaa tulevaisuuttaan, ja
kirkkoherran täytyi rohkaista itseään aivan kuin omantunnonvaivoja
vastaan.

"Nyt minä menen ilmoittamaan muorilleni," sanoi hän, "mutta pelkäänpä
pahoin, että hän aavistaa jotakin, sillä hän näytti hommaavan ja
puuhaavan hirveästi keittiössä."

Mutta Selma pidätti vielä häntä.

"Ja sitten lähetän sähkösanoman jo tänä iltana isällesi. Voit uskoa,
että hän tulee iloiseksi." Kirkkoherra kuiskasi sen Selman korvaan,
hiljaa ja hyväillen.

Selma katsoi häntä kasvoihin; niitä nuorensi ystävällinen, tyytyväinen
hymyily.

Kun setä suuteli häntä otsalle ja kehoittavasti päätään nyökäten
poistui huoneesta, tunsi Selma mielensä tyytyväiseksi, ikäänkuin hän
olisi tehnyt hyvän työn. Ja kiihkeässä ilossaan hän juoksi sulhasen
luo, tarttui häntä käsikynkkään kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin
hänen rinnallaan.

Miten hyvältä tuntuikaan noin puoleksi vallattomasti riippua hänen
käsivarressaan ja puhua kaikesta, hänen kuunnellessaan hyväntahtoisella
mielenkiinnolla, mikä teki hänet varsin miellyttäväksi. Selman
itsepetos loihti esiin irvikuvan, joka monessa suhteessa muistutti
onnea.

Yhtäkkiä patruuna pysähtyi ja katsoi morsiameensa.

"Sinä kai haluaisit saada yhtä ja toista," sanoi hän, "mutta jos minä
nyt menen ostamaan, niin kukapa tietää osunko oikeaan."

Selma katsoi häneen iloisesti ja huolettomasti, ymmärtämättä hänen
tarkoitustaan.

Tunne, joka valtasi patruunan hänen nähdessään nyt Selman luottavaiset
kasvot edessään, voitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Sillä tuossa
tunteessa oli jotakin aivan uutta, jotakin mitä hän ei koskaan ennen
ollut kokenut. Se oli tavallaan kiitollisuutta. Ja koska hän ei osannut
muuta kuin _yhdellä_ tavalla osoittaa kiitollisuuttaan, niin hän otti
esiin lompakkonsa.

Selma seisoi seuraten hänen liikkeitään uteliaalla mielenkiinnolla. Nyt
ei heidän välillään ollut enää minkäänlaisia salaisuuksia; se vasta oli
hauskaa!

"On parasta, että itse ostat mitä tahdot," sanoi patruuna selaillen
seteleitään. Niitä oli koko joukko, sillä hän oli jo edeltäkäsin siitä
selvillä, että kihloissa oleminen "maksaa". "Kas tässä, -- riittääkö
jos aluksi saat kolmesataa kruunua?"

Selma piti yhä häntä käsivarresta kiinni, mutta vetäytyi niin kauaksi
kuin mahdollista.

Patruuna heilutti seteleitä ilmassa, jotta tyttö ottaisi ne.

"Tarkoitan tietysti, että saat käyttää ne mihin hyvänsä," sanoi
patruuna nauraen Selman ilmeelle, "kihlat ostan itse."

Selma pudisti päätään ja pisti kädet selän taakse, ikäänkuin hän olisi
pelännyt koskettaa seteleitä.

Patruuna nauroi. Miten lapsellinen Selma vielä oli! Mutta hän piti
hänestä sen vuoksi vain sitä enemmän.

"Etkö huoli?"

"En. Setä kyllä antaa minulle mitä tarvitsen." Selma näytti
järkähtämättömän totiselta.

Patruunan oli vaikea pidättää nauruaan, mutta pisti kuitenkin rahat
takaisin. "Kuten haluat," sanoi hän.

He jatkoivat kävelyään, mutta Selma ei ollut enää yhtä iloinen kuin
äsken.

Kohta senjälkeen tuli rouva Berg sisään. Hän oli punainen keittiön
kuumuudesta, ehkä myöskin mielenliikutuksesta. Silmät olivat terävät,
mutta hän hymyili kohteliaasti onnitellessansa. Oli selvää, että hän
pakottautui olemaan rakastettava.

Käytiin pöytään. Sulhanen emännän viereen, morsian isännän rinnalle.
Keskustelu oli vilkasta, sillä kirkkoherra oli tavattoman iloinen. Hän
pyysi viiniä pöytään, ja palvelijatar katseli tarjotessaan uteliaasti
Selmaa. Samalla hän osoitti hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta, mikä
ei jäänyt asianomaiselta huomaamatta. Se kohotti juhlatunnelmaa. Rouva
oli äärettömän kohtelias, mutta näytti uhrilampaalta. Hänen oli
mahdoton unohtaa sitä vääryyttä, että tämä lapsi, joka ei tiennyt
taloudesta hölyn pölyä, saisi hallitakseen palvelijoita ja maita. Se
tuntui kuin loukkaukselta... Uusi aika tasa-arvoisuusperiaatteineen --
Jumala varjelkoon, -- mitenkähän se päättyisi!

Kaiken sen mikä ei ollut hänelle mieleen hän kirjoitti uuden ajan
laskuun; ja sellaista oli paljon, sillä häntä vaivasi kroonillinen
vatsakatarri.

Puhuttiin kihlauksen julkaisemisesta heti kun sormukset olisi ehditty
hankkia.

"Ja minä vien ilmoituksen samalla lehteen," sanoi sulhanen.

"Mutta jos _minä_ saan lausua mielipiteeni," sanoi rouva
pitkäveteisellä kohteliaisuudellaan, "niin ovat kortit paljon
hienommat. Tuo uudenaikainen..."

"Mutta se on radikaalisempaa," piti patruuna puoliaan.

"No niin, me ilmoitamme sitten," sanoi Selma ratkaisevasti. Ääni
ilmaisi hiukan vahingoniloa: nyt ei täti uskaltaisi torua.

Sulhanen nyökäytti päätään pöydän yli. Hänestä oli oikein, että Selma
oli samaa mieltä kuin hänkin; se kohotti Selman arvostelukykyä hänen
silmissään.

"Ilmoittamisella on suuri tulevaisuus kaikissa suhteissa," sanoi
patruuna, "rouva Berg saa nähdä, että naimailmoituksetkin pääsevät
vauhtiin."

"Oi, ei koskaan toden teolla," vastasi rouva.

"Miksikä ei? Minusta se on sangen käytännöllinen tapa."

"Sitä sinä et suinkaan tarkoita?" huudahti Selma näyttäen melkein
peljästyneeltä.

"Kyllä sitä minä juuri tarkoitan. Miksikä se ei kävisi päinsä yhtä
hyvin kuin muutkin tavat?"

Merkillinen tuska valtasi Selman hänen kuullessaan nämä sanat. Niissä
oli jotakin loukkaavaa hänen mielestään; mutta hän ei voinut sanoin
eikä ajatuksin ilmaista tunnettaan -- hänen mielessään kuohui vain
inhoa.

Tuntui vain siltä kuin tuo väite olisi alentanut Selmaa itseään, --
niinkuin siihen olisi sisältynyt jotain jota hänen täytyi hävetä. Mutta
hän ei voinut päästä selville siitä mitä se oikeastaan oli.

"Se on väärin," sanoi Selma nopeasti.

"Ei, väärin se ei koskaan voi olla," vastusti sulhanen, "jos avioliitto
vain on laillinen, ei kellään ole mitään sanomista siitä, miten
asianomaiset ovat tutustuneet toisiinsa. Se on heidän yksityisasiansa."

"Mutta ilmoittamalla hankkia itselleen vaimon! Miten voisi edeltäkäsin
tietää voivansa rakastaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt?"

"Sitä ei voi määrätä edeltäkäsin, täytyy tietysti pitää varansa."

Selma ei vastannut mitään, mutta hän loi vetoavan katseen setään.

"Minä en pidä sitä sopivana, mutta vääräksi ei sitä koskaan voi sanoa,"
vastasi setä.

"Mutta se on ... se on," Selma haki sanaa, -- "se on inhottavaa."

"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.

Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden
keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli
ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.

Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa
ihastunut.

Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn
nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että
hänellä oli jotakin sanottavaa.

"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna,
"tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi
jotakin..."

Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat
hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja
tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.

"Minä olen luvannut hänelle, että..." Kirkkoherra yski vaatimattomasti.

"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä
ajattelin, että... Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri
ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."

Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.

"Minä ymmärrän sinut vallan hyvin," sanoi hän näyttäen melkein
liikutetulta, "ole rauhassa; lapsi saa kaikessa tahtonsa perille."

Ja niin he erosivat.



V.


Kihlausaika ei kulunut eripuraisuuksitta, ja patruuna itse nimitti tätä
aikaa "kuohuvaksi luoteeksi ja vuokseksi," mistä syystä, sitä olisi
ollut vaikea arvata, sillä kylmäkiskoisuutta hän enimmäkseen sai
osakseen. Lopputuloksena oli vain se, että hän kiirehti häitä niin
paljon kuin mahdollista.

Patruunan piti muuttaa uudelle maatilalleen ennen häitä, jotta kaikki
olisi valmiina emäntää vastaanottamaan. Rouva Berg oli johtavana
sieluna kaikessa järjestelyssä, ja yhteiset huolet tekivät hänet ja
patruunan hyviksi ystäviksi, sillä patruunan ansioksi on mainittava,
ettei hän koskaan välittänyt siitä mitä jokin asia maksoi, kunhan se
vain oli hyvää ja miellytti häntä itseään.

Selmakin kohosi arvoisan rouvan silmissä, sillä hän antoi heidän
rauhassa hommata ja huolehtia, ja kun he kysyivät hänen mieltään,
vastasi hän aina: "hyvä on". Se ei merkinnyt mitään, että tämä
vastaus ilmaisi enemmän välinpitämättömyyttä kuin suostumusta. Mutta
useamman kuin yhden kerran hän pyysi sulhastaan vapauttamaan hänet
lupauksestaan. Hän ei tahtonut rikkoa sitä patruunan suostumuksetta,
sillä häntä sitoivat hänen korkealentoiset kuvittelunsa kunnian
vaatimuksesta ja lupauksen pyhyydestä.

Hänessä oli liioiteltua "ritarillisuutta," niin nainen kuin hän olikin
-- tai ehkäpä juuri siksi.

Keskustelut päättyivät kuitenkin aina siten, että Selma katui
koetelleensa tämän Jobin kärsivällisyyttä. Patruunan mallikelpoinen
mukautuvaisuus vaikutti enemmän kuin mikään muu. Ja siten Selman mieli
kävi vähitellen rauhallisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Väliin hän
saattoi olla iloinen ja hyväileväkin. Silloin olisi patruuna tahtonut
ostaa hänelle koko maailman.

Viimeinen aika ennen häitä kului häiritsemättömässä sovussa. Selman
turvallisuudentunne yhä kasvoi: patruunaahan saattoi pikkusormellaan
johdattaa.

Pappilassa oli hirveän levotonta, eivätkä häävalmistukset antaneet
kellekään rauhaa. Rouva Berg oli niitä emäntiä, jotka eivät laiminlyö
ainoatakaan tilaisuutta kääntää ylösalasin koko taloa, -- tietysti
alituisesti valitellen sitä kiirettä, jonka he saavat aikaan.

Kirkkoherralle, joka rakasti rauhaa, oli tämä vaikea koetuksen aika,
mutta hän pysyttelihe huoneessaan ja iloitsi voitostaan.

Marraskuun kahdentenakymmenentenä piti häiden olla. Se oli varsin pian,
mutta eihän ollut mitään odottamisen syytäkään. Ensin oli ajateltu
odottaa, kunnes morsian olisi täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta
silloin häät olisivat joutuneet keskelle joulukiireitä, ja kolme
viikkoa sinne tai tänne merkitsisi kovin vähän.

"Mutta tuntuu niin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha," sanoi
Selma itse.

Sulhanen oli puhunut "konfektihäistä" ja matkustamisesta heti
vihkiäisten jälkeen, mutta sellaista ei rouva Berg halunnut kuulla
puhuttavankaan. Hän tahtoi pitää kunnialliset häät, ja suuri joukko
ihmisiä oli pyydettävä. Kirkkoherra antoi hänen määrätä; niin hän aina
teki, kun oli kysymys asioista, joihin hän ei pannut painoa.

Merkkipäivän aamuna suljettiin Selma vierashuoneeseen, jotta kukaan ei
saisi nähdä häntä ennenkuin vihkimätilaisuudessa. Se oli rouva Bergin
nimenomainen määräys, ja Selma taipui siihen mielellään, sillä hänellä
oli pää täynnä papiljotteja, jotka törröttivät joka puolelle eivätkä
yhtään kaunistaneet häntä.

Hänen vankilanaan oli suuri huone, jossa oli vanhoja kiikkeriä
huonekaluja ja yksi ainoa ikkuna.

Aluksi oli hänestä huvittavaa järjestellä morsiuspukuaan ja kaikkia
koristeita, mitkä olivat sohvalle levitettyinä. Mutta vähitellen
kyllästyi hän siihen ja alkoi kaivata vapautusta.

Sulhasen lahjoittaman pienen kultakellon ansioksi on luettava se, että
Selma edes lohdutuksekseen saattoi seurata ajan kulkua. Mutta hän
joutui epätoivoon kun se edistyi niin hitaasti.

Sitten hän hätkähti kuullessaan vaunujen ratinaa. Vieraita tuli
asemalta, varmasti isä -- ehkä Rikhardkin! Hän ei voinut nähdä mitään,
sillä ikkuna oli puutarhan puolella.

Rikhard oli kirjoittanut, ettei hän mitenkään voisi saapua, ja vasta
isänsä nimenomaisesta kehoituksesta hän oli luvannut tulla. Mutta mitäs
jos hän ei sittenkään tulisi! Se olisi niin hänen tapaistaan -- aina
vastahankainen.

Selma nojasi happamana kyynärpäänsä pöytää vasten ja päänsä käsiinsä;
pää tuntui aivan nystyräiseltä papiljottien vuoksi. Jos avaisi yhden
niistä nähdäkseen miltä kiharat tulisivat näyttämään? Vaan ei, ne
suoristuisivat aivan. Hänen kylmät kätensä painautuivat lujasti otsaa
vasten; sitä pakotti.

Miten ajatukset olivatkaan merkilliset! Hänestä tuntui kuin ne
liikkuisivat ohuella kuorella, mikä töin tuskin jaksaisi niitä
särkymättä kestää. Hän koetti pitää niitä koossa, mutta ne pakenivat
sinne-tänne kuin pelästyneet lampaat. Voi, jospa ne olisivat
pysytelleet alallaan -- aivan hiljaa! Se oli ainoa oikea. Sillä ne
eivät voineet kiitää hituistakaan tapahtumien edelle joutumatta
kielletylle alueelle. Se hänen käsityksensä mukaan oli sitä mitä
"mielenpuhtaudeksi" sanotaan; se merkitsi niiden periaatteiden
yhteenvetoa, jotka olivat annetut hänelle elämänohjeeksi tai oikeammin
kunnes vihkimäsanat olivat lausutut, -- sillä kauemmaksi ne eivät
ulottuneet. Ja hän olisi halveksinut itseään, jos hän salassa olisi
pohtinut kysymyksiä, joiden julkilausumista hänen olisi täytynyt
hävetä. Hän oli sellainen rehellinen pieni sielu.

Häntä olisi haluttanut lukea läpi vihkimäkaava, jos virsikirja olisi
ollut käsillä, sillä hän ei osannut sitä oikein: naurettiin
tavallisesti tytöille, jotka opettelivat sen ulkoa. Se oli ikäänkuin
häpeä. Mutta hän vastaisi selvästi ja hyvin joka tapauksessa.

Pål oli pyytänyt, ettei hän itkisi. Hoh, mitäpä itkettävää siinä olisi!
Pitihän sen olla ilon päivä. Hm, kohtalaisen hauska, tuumi hän.

Käytävästä kuului askeleita, -- varmasti ne olivat Rikhardin! Selma
syöksyi ovelle ja raotti sitä. Vain sen verran, että hän saattoi
kuunnella, hänen itsensä ei tarvinnut tulla näkyviin.

"Rikhard!"

Hän lausui tuon nimen hiljaa ja arasti, mutta äänessä piili siltä
iloista odotusta. Saattaisihan Rikhard sanoa hänelle sanan, vaikka he
eivät vielä saaneetkaan nähdä toisiansa. Koko iankaikkisuus oli kulunut
heidän viime näkemisestänsä, eikä Rikhard ollut hänelle edes
toivottanut onnea.

Mutta vastausta ei kuulunut, vain askeleita, jotka hävisivät yhä
kauemmaksi.

"Rikhard!"

Tällä kertaa tuntui äänessä sekä pettymystä että moitetta.

Mutta askeleet olivat jo kadonneet, ja nyt sulkeutui jossakin ovi.

"Ja kuitenkin voisin antaa pääni pantiksi, että se oli hän," mutisi
Selma mennen takaisin paikoilleen. Hetken aikaa oli itku nousta hänelle
kurkkuun, mutta sitten hän hillitsi sen.

Vihdoin tuli "ompelija-Karna," tuoden päivällisen tarjottimella.
"Minulla on paljon terveisiä koko joukolta," sanoi hän.

"Onko isä siellä?"

"On."

"Entä Rikhard?"

"On."

Karna nosti toilettipeilin syrjään ja asetti tarjottimen pöydälle.

"Neiti rukka, jonka pitää istua täällä yksin!"

"Hyi olkoon! Minä kiusaannun täällä kuoliaaksi."

"Ja uskokaa pois, meillä vasta on kiire! Sali on nyt kohta koristettu,
ja se on hyvin kaunis."

"Ah?"

"Niin. Ja kandidaatti kulkee paikasta paikkaan ja mulkoilee ikäänkuin
kettu pihlajanmarjoja."

"Miksikä niin?"

"Sitä en tiedä."

"Eikö siellä ole muita?"

"Kyllä, koko joukko vieraita, jotka tulivat junalla."

Karna valmistautui lähtemään.

"Rakas Karna, ruvetkaa pukemaan minua ajoissa, niin minulla on edes
jotakin tehtävää."

"Heti kun olemme saaneet salin kuntoon."

Ja sitten Karna meni.

Kun Selma oli lopettanut ateriansa, alkoi hän ajan kuluksi valmistautua
pukeutumistaan varten. Ovelle koputettiin.

"Kuka siellä?"

"Minä, rakkaani," vastasi sulhanen.

"Et saa tulla!"

"Ei, en minä tulekaan. Minä vain tahdon sanoa sinulle jotakin."

Selma juoksi ovelle ja piti varmuuden vuoksi lukosta kiinni.

"Mitä sinä tahtoisit sanoa?"

"Minä annan Karnalle pienen rasian ja toivon, että käytät sen
sisällystä tänään. Se on minun häälahjani."

"Kiitos, kiitos. Mitähän se mahtaa olla."

"Tahdotko nähdä?"

"Oi kyllä! -- anna se ovenraosta."

Se oli kuin hätäankkuri: jotain mihin voi kiinnittää ajatuksensa. Selma
raotti ovea niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja asettui itse
syrjään, jotta hän ei näkyisi. Patruuna heitti sisälle pienen rasian,
ja sitten hän sulki oven.

Selma painoi sormellaan kannen auki.

"Mutta Pål, mitä tämä on?" kysyi hän suljetun oven läpi.

"Rintaneula," vastasi Pål nauraen.

"Ei, minä tarkoitan kiviä?"

"Timantteja."

Sitä juuri Selma oli epäillytkin, nähdessään niiden kimaltelevan
samettipohjaa vasten. Sen vuoksi hänen sydämensä oli alkanut niin
kovasti tykyttää.

"Oikeita timanttejako?"

"Niin, oikeita."

"O-h!"

Selma ei sanonut muuta, mutta siihen sisältyi niin paljon, että
patruuna tunsi itsensä täysin palkituksi.

Selma istuutui ikkunalle ja katseli aarrettaan. Vuoroin hän piti sitä
varjossa, vuoroin valossa nähdäkseen miten se enin säteili. Ja sitten
hän koetteli sitä peilin edessä, kiinnittäen sen vuoroin valkoiseen
kampausröijyynsä, vuoroin tukkaansa papiljottien keskelle. Oh, se oli
ihastuttava!

Ennenkuin hän aavistikaan, tuli ompelijatar pukemaan häntä.

"Katsokaa, Karna!" huudahti hän ojentaen koristeen häntä kohti, "tämän
minä kiinnitän pukuuni."

"Mutta neiti," sanoi Karna totisena, "sellaista ei saa koskaan käyttää
hääpäivänään, sillä se ei ennusta hyvää. Ei saa olla muuta kuin
myrtinoksia."

"Oh, minähän jo lupasin sulhaselleni," sanoi Selma kärsimättömästi. Hän
ei tuntenut mitään halua luopua uudesta leikkikalustaan. Sillä aikaa
kuin ompelijatar päästi hiukset hajalleen, istui hän liikkumattomana
peilin edessä, ja poskilla paloi kaksi suurta punaista täplää --
niinkuin aina, kun hän oli kiihottunut.

"Nyt saa rouva tulla kiinnittämään kruunua," sanoi Karna lopuksi,
katsellen mestariteostaan, valkeata atlaspukua, ja vetäen laahuksen
lattialle, niin pitkälle kuin se ulettui. Selma seisoi kankeana ja
jäykkänä, hän uskalsi tuskin liikahtaa kaikessa komeudessaan, mutta
iloitsi siitä kuitenkin.

Täti astui sisään muutamien naissukulaisten seurassa, kaikki silkissä
ja helyissä. Selman täytyi istuutua, sillä hän oli rouva Bergiä
pitempi, ja sitten kruunu kiinnitettiin hänen päähänsä, hunnun
laskosten peittoon. Täti suuteli häntä otsalle ja itki, muut puristivat
hänen käsiään ja itkivät. Selmasta tuntui siltä kuin he olisivat häntä
hautaamassa, ja itku nousi jälleen hänen kurkkuunsa, vaikka se hänestä
tuntui tyhmältä.

Hän katseli harmistuneena ympärilleen taistellessaan kyyneleitään
vastaan.

"Jos aiotte tillittää, niin ei teidän ainakaan pidä tulla tänne," sanoi
Selma kiivaasti. Olihan hän luvannut Pålille olla itkemättä.

Hänet jätettiin yksin, ja hän rauhoittui jälleen. Sehän oli totta:
viimeisen kerran hän tahtoi katsoa Selma Bergiä kasvoihin. Ja kumartuen
peiliä kohti hän katseli itseään.

Hänkö tuo todellakin oli? Nuo kiiltävät kiharat, jotka ulottuivat
olkapäille, kruunu käherretyllä otsatukalla, ja ohut tylli, joka
verhosi hänet kuin pilvi, -- kaikki tuo oli niin uutta -- niin
ihastuttavan uutta!

Isä tuli Selmaa hakemaan, -- niin liikutettuna, ettei voinut puhua.

"Ole nyt reippaalla mielellä, isä," sanoi Selma laskien kätensä hänen
käteensä. Isän käsi vapisi kiihkeästi, ja Selma oli vähällä tulla
uudelleen kärsimättömäksi. Oliko tuo nyt laita? Olivatko kaikki yhdessä
päättäneet saattaa hänet hempeämieliseksi?

He kulkivat matoilla verhottua käytävää pitkin, joka oli varsin hämärä,
vaikka seinälamput olivatkin sytytetyt. Ei askeltakaan kuulunut, ei
ainoatakaan sanaa sanottu, ja hermostunut vavistus siirtyi isän kädestä
Selman käteen. Äkkiä hänet valtasi tukehduttava epävarmuus ja
selittämätön pelko, vaikka hän olikin koettanut taistella sitä vastaan.

Oliko hän menossa vihittäväksi vaiko mestattavaksi? Hyvä Jumala!...
"Minä en usko häneen, siksi minua rankaisee." -- Siinä se taas oli, tuo
vanha paradoksi! Rangaistusko häntä nyt uhkasi?

Mustia pilkkuja liiteli hänen silmissään ja petollinen väsymys hiipi
hänen jäseniinsä.

Kaksoisovet avattiin, ja he astuivat saliin, jossa häikäisevä valo
loisti vastaan. Selma tunsi kaikkien kohdistavan katseensa häneen, eikä
hän uskaltanut nostaa silmiään maasta. Mustat pilkut, jotka tanssivat
hänen edessään, suurenivat suurenemistaan, ja kummallinen kylmyys hiipi
sydänalaan.

Suurella ponnistuksella Selma saattoi hillitä huulten värinän, ja ujona
ja totisena hän asettui sulhasen viereen alttarin eteen, missä setä
seisoi käsikirja kädessä valmiina yhdistämään heidän kohtalonsa
toisiinsa koko elämän ajaksi ja anomaan siunausta heidän liitolleen.

Vihkitoimitus alkoi ja naiset nyyhkyttivät nenäliinoihinsa päästämättä
kuitenkaan hetkeksikään morsianta silmistään.

Ja Selma ... hän ei ajatellut muuta kuin noita leijailevia mustia
pilkkuja, jotka ikäänkuin todistivat hänelle, että jos tätä
kiusanhetkeä kestäisi hetkenkään kauemmin kuin mitä oli välttämätöntä,
niin hän kaatuisi pyörtyneenä matolle. Soinnuttomasti, mutta
sotkeutumatta sanoihinsa hän toisti papin saneleman valan, ja koko
vihkiminen kävi niin moitteettomasti, ettei sen suhteen ollut
pienintäkään muistuttamisen syytä. -- ainoastaan morsiamen pelottava
kalpeus herätti huomiota.

Ja kyyneletön morsian! ... vanhat rouvat pudistivat päätään.

Vastaanottaessaan onnitteluja Selma töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä,
mutta ryhti oli siltä moitteeton. Painostavan pelon mukana, joka oli
vallannut hänet, oli hänen käytökseensä myös tullut itsetietoisuutta.
Itsesäilytysvaisto neuvoi häntä peittämään noilta uteliailta ihmisiltä
mielentilansa. Hän ei hetkeäkään unohtanut, kuinka laahuksessa oli
liikuttava, miten hunnun tuli pudota, miten kukkavihkoa oli kädessä
pidettävä. Jopa äänensointu oli punnittu, hymyily itsetietoinen ja
silmät ujon kiitolliset -- niiden ilme oli niin tarkalleen arvioitu,
että olisi voinut luulla hänen sata kertaa harjoitelleen peilin edessä.

Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt jonkun toisen olemukseen, jonkun
joka oli hänelle täydellisesti vieras. Hän liikkui kuin unessa,
kuitenkin hillitysti ja jännitetyin hermoin.

Oliko hän vangittuna vihollisten keskellä? Vaanivatko heidän katseensa
kärsimyksen merkkiä? Oi, ei koskaan, ei koskaan!... Ja hän hymyili
kaikille tuota rauhallista hymyä, joka saattoi naiset ihastuneina
puhumaan hänen "herttaisuudestaan". Mutta hänen rinnassaan kalvoi sama
hirveä epätietoisuus.

Kaikki olivat ystävällisiä, kunnioittavia, melkein osaanottavia. Kaikki
paitsi patruuna, joka oli loistavan iloinen -- kaikki paitsi Rikhard,
joka tuntui käyneen hänelle aivan vieraaksi. Serkusta, ystävästä,
riitakumppanista ei ollut jälkeäkään. Hän oli kohtelias nuori mies,
joka vastasi kun Selma puhutteli häntä: siinä kaikki. Mutta se oli myös
se pisara, joka läikähdyttää mitan reunojensa yli.

Selma asettautui yksin ikkunan luo ja katseli ulos. Hänen täytyi saada
kerran vapaasti hengähtää, muutoin hän varmaan menehtyisi.

Uutimet eivät olleet vedetyt alas, sillä pihalla vilisi
seurakuntalaisia, jotka tahtoivat nähdä häiden viettoa pappilassa.
Tervasoihtu heitti haaveellisen valon ihmisiin, jotka liikkuivat
ulkona.

Selma varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Mitä tuo oli? Aivan
oikein... Möllerin muori! Selma tunsi hurjaa iloa, ja hänen sydämensä
alkoi tykyttää kovasti. Aksel oli mukana häissä, hänet oli kutsuttu
Rikhardin vuoksi, -- ja nyt äitikin! Selma asettautui siten, että hän
ehdottomasti veti ulkona olevien huomion puoleensa. Samassa tuli
kirkkoherra hänen luokseen.

"Setä, emmekö mene kansliahuoneeseen näyttäytymään kansalle?" sanoi
Selma nopeasti, "piha on täynnään väkeä, ja vaikeahan heidän on nähdä
sisälle."

"Sitähän minä juuri aioin pyytää," vastasi kirkkoherra, joka oli kansaa
rakastava mies.

Ja he läksivät alakertaan, nuorten neitosten ja herrojen seuraamina,
jotka kantoivat kukkia ja kynttilöitä. Se oli komea morsiussaatto.
Selma piti miestään käsivarresta ja asettui keskelle lattiaa, työntäen
jalallaan laahustimen paikalleen. Hän tahtoi olla oikein näkyvissä.

Kansa hurrasi.

Ajatellessaan Möllerin muorin kateutta unohti Selma pelkonsa. Silmiin
tuli rohkea ilme, ja hän liikahti hieman, sillä hän tiesi silloin
timanttien välkähtävän. Varmasti se vihloi noita silmiä! Selma saattoi
tuskin olla ääneen nauramatta. Nyt oli hän rikkaampi kuin Möllerin
muori, rikkaampi kuin Jöns Olsin Mari. Nyt saivat he mitata häntä
katseillaan, jos tahtoivat. Ja hän työnsi loistavan atlaslaahuksensa
sivulle, jotta se näkyisi koko pituudessaan.

Sitten hän kääntyi ympäri, ryhdiltään kuin kuningatar, ja kaikki
palasivat takaisin juhlakerrokseen, kansan eläköönhuutojen kaikuessa
ulkopuolella.

"Minä olen käskenyt kestittää heitä," sanoi patruuna. Hän oli
ihastuksissaan meluavien kunnianosoitusten johdosta.

Illallinen oli loistava, mutta se ei ollut koskaan loppua. Ainakin
Selmasta tuntui siltä. Hän ei voinut syödä, ja hän oli vaipua kokoon
väsymyksestä. Sielullinen jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa.
Kaikki oli yhdellä kertaa tullut hänen ylitseen, eikä hänen voimakas
ruumiinsa sitä kestänyt.

Eräässä nurkassa istui Aksel Möller kalpeana kuin kummitus, syöden
herkkusienipiirakoita.

Kuta enemmän hän joi, sitä kalpeammaksi hän kävi.

Selma oli nähnyt hänen silmälasiensa loistavan edessään kaiken iltaa,
milloin toisesta, milloin toisesta nurkasta. Mutta nyt hän näytti
unohtaneen Selman piirakkansa vuoksi. Hänelle oli kaikki aivan
yhdentekevää. Miten väsynyt hän oli, miten väsynyt! Kunpa kaikki olisi
jo ohi!

Nyt Rikhard meni puhuttelemaan Akselia. Hän näytti vakavalta, melkeinpä
vihaiselta. Selma ihmetteli mitä sanomista hänellä saattoi olla, mutta
ei voinut kuulla ainoatakaan sanaa, sillä he istuivat vastakkaisessa
nurkassa.

"Aksel, nyt sinä lakkaat juomasta."

Rikhard käyttäytyi aina jyrkästi, mutta tänä iltana vielä tavallista
pahemmin.

"Täytyyhän häissä saada sammuttaa janonsa," vastasi Aksel ohuella
äänellään ja naurahti.

"Sinua ei saa janottaa ollenkaan," jatkoi edellinen, "sitäpaitsi olet
nyt jo ennättänyt sammuttaa janoasi enemmän kuin tarpeeksi. Olen
pitänyt sinua silmällä."

"Minä en ole juonut enemmän kuin sinäkään," vastasi Aksel koettaen
nauraa, mutta siitä koitui vain lyhyt ja ontto rykäisy.

"Jos olisin yhtä heikko kuin sinä, niin jättäisin juomisen kokonaan,"
sanoi kandidaatti, "mutta miksi olet luopunut? Olithan absolutisti."

"Luopunut! Mitä tarkoitat sillä? Jos yhden ainoan kerran..."

"No niin, älä teeskentele. Minä tiedän kyllä, että sinä tunnet kapakan
takaoven. Näetkös, minä olen perillä asioista."

Mutta toinen hätkähti niin pahasti, että Rikhardin piti rauhoittavasti
laskea kätensä hänen olkapäälleen.

"Milloin sinä olet ruvennut minun holhoojakseni?"

"Minä en ole sinun holhoojasi, vaan lääkäri."

"Medikofilari!"

"Se ei vaikuta mitään asiaan, kunhan vain ymmärrät mitä sanon. Jätä
juominen sikseen. En olisi puhunut siitä tänä iltana, jollen
matkustaisi jo huomenna, niin ettemme enää tapaa toisiamme."

"Ole huoleti."

"Mutta sinähän seuraat neuvoani?"

Rikhard katsoi häntä terävästi silmiin, mutta toisen katse kääntyi
syrjään.

"Ei siitä ole mitään väliä," vastasi Aksel muuttuneella äänellä.

"Mistä ei ole väliä?"

"Ei mistään."

"Mitä tyhmyyksiä nuo ovat?"

Samassa kirkkoherra kilisti lasiaan, ja puhelu keskeytyi.

Kun malja oli juotu, oli Aksel kadonnut. Rikhard etsi häntä turhaan
kaikista huoneista.

Odotettuaan puoli tuntia alkoi hän uudestaan etsiä. Vihdoin hän löysi
hänet alhaalta eräästä komerosta, missä hän istui yksinään lampun
ääressä kirjoitellen muistikirjaansa.

"Mutta hyvä ihminen, miksikä sinä istut täällä?"

"Etkö luule, että minulla on parempaa seuraa täällä kuin tuolla
ylhäällä hälinässä? Luuletko, että tahtoisin vaihtaa yhdenkään teidän
kanssanne?" Aksel nojautui taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja
katseli ystävää intomielisellä hymyllä. Silmälasit loistivat lamppua
vasten.

"Sinä olet auttamaton haaveilija. Mitä sinä nyt taas teet?" Rikhardin
ääni ilmaisi epätoivoa.

"Katso itse!" Aksel heitti kirjan pöydälle keskelle shaalijoukkoa.

Ystävä otti sen käteensä synkällä mielellä.

"On ihmisiä, joiden elämä on lyhyt, mutta rikas," sanoi Aksel heitellen
päätään.

"Rikas?" toisti toinen, "sano mieluummin mieletön. Se lähentelee
todellisuutta."

"Älkäämme riidelkö sanasta."

"Kas vaan, -- sinä runoilet?"

"Sitä ovat paremmatkin kuin minä tehneet."

"Ja tehneet paremmin kuin sinä -- luultavasti."

"Sen saa tulevaisuus ratkaista."

Rikhard ei vastannut, vaan kääntyi ympäri ikäänkuin hän olisi tahtonut
vedota johonkuhun.

Sitten hän katsahti kirjaan.

"Ei, sinä et saa lukea!" huudahti Aksel yhtäkkiä nousten seisoalleen ja
riistäen kirjan häneltä.

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, mutta ei ainoatakaan sanaa
vaihdettu. Sitten Rikhard meni.

Kun Rikhard oli poistunut, avasi runoilija kirjansa uudelleen ja luki
puoliääneen monta kertaa korjaillen kirjoittamansa säkeet:

    Ei tähti taivaan mun tietän' suojaa,
    mun petti kirkkain tähtösein.
    Nyt kammon toiveita, toivon tuojaa,
    kun murtui kaikki min toivein tein.
    Ah! vähät siitä jos täältä lähden,
    on elonhaaveeni yksi vain,
    vain kerran nähdä sen valhetähden,
    -- sen valhetähden niin rakkaaks sain!

Hänen valtasuonensa tykytti ja hänen päätänsä peitti. Niin, kunnia oli
kerran hänelle koittava -- sillä Ruotsi oli saanut uuden Lidnerin; hän
tunsi sen nyt selvästi.

       *       *       *       *       *

Häitten jälkeisenä päivänä piti ensin syötämän perheaamiaiset
pappilassa ja sitten iltaa vietettävä tanssien ja juhlaillallisin
vastanaineiden luona.

Aamulla kun Selma heräsi, makasi hän pitkän aikaa vuoteellaan
ajatellen.

Talviaamun harmaankalpea valo tunkeutui raskaana uutimien läpi -- aivan
kuin katse, joka ei jaksa kohottaa silmäluomia. Hän tarkasteli
morsiuspukua, joka riippui tuolilla ikkunan luona. Huntu oli repaleinen
ja ryppyinen, kosteasta kruunusta oli jäänyt siihen rumia vihertäviä
tahroja. Helma oli riekaleina, tomusta harmaa ja likainen.

Aivan samoin kuin hänen mielialansa.

Sama tunnelma valtasi hänet nyt kuin silloinkin, kun patruuna oli
puhunut naimailmoituksista; erotus oli vain siinä, että tunne oli nyt
määrätympi -- se ei ollut enää vain aavistus, vaan selvä ajatus.

Huone tuntui kylmältä, ja Selma toivoi, että uunissa palaisi tuli. Se
olisi edes hiukan elähyttänyt häntä.

Patruuna oli sanonut hänelle, että sellaisia ovat ihmiset, -- kaikki,
kaikki. Entäs hän itse? Hän tunsi vain inhoa. Eihän koko maailmassa
ollut jälkeäkään siitä mitä hän oli uneksinut -- ei mitään! Valhetta,
valhetta kaikki! -- lastensatuja, joita ensin koetettiin uskotella ja
sitten pakotettiin unohtamaan.

Kokonainen jono kysymyksiä ilmestyi leijaillen hänen eteensä, ja kaikki
vaativat vastausta saaliinhimoisina kuin nälkäiset korppikotkat. Mutta
mistä saada vastauksia niille kaikille? Vasta nyt kun hänellä oli
oikeus ajatella, vasta nyt hän näki mitenkä paljon niitä oli.

Ja miksikä hänellä nyt vasta oli oikeutta siihen?

Hän nousi istualleen vuoteessaan ja pyyhkäsi molemmin käsin hiukset
kasvoiltaan. Ne eivät olleet palmikolla, vaan riippuivat valloillaan
kuin jalopeuranharja; vieläkin kiharoina, mutta vanukkeisina ja
sotkuisina rehevässä runsaudessaan.

Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kelloa, mutta huoneessa ei ollut
sellaista. Sitten hän loi katseensa toiseen vuoteeseen. Pikaisen
silmäyksen, mutta sellaisen, jota hän ei voinut irrottaa milloin vain
tahtoi.

Tuohonko mieheen hänet vihittiin eilen? Hänestä tuntui kuin ei hän
koskaan ennen olisi häntä nähnyt.

Selma tuijotti noita vieraita kasvoja, ja hänen ruumiinsa alkoi
väristä; hampaat kalisivat toisiaan vasten.

Eilen hän oli hänen mielestään ollut miltei kaunis. Hänen mahtava
vartalonsa esiintyi edukseen mustassa, ja komea ryhti lisäsi puvun
juhlallista leimaa. Hänen käytöksensä saattoi joskus tuntua melkein
ylhäiseltä, ja sen lisäksi oli hän eilen näyttänyt niin onnelliselta,
mikä antoi hänen kasvoilleen nuoren ja älykkään leiman.

Mutta nyt se näytti hirveältä, tuo pää, joka lepäsi kirjaillulla
tyynyllä kiemailevine pitseineen. Ja Selmasta näytti tuo Herkuleen
kaula kauhealta. Hän tuijotti sen vahvoja jänteitä, paisuneita suonia
ja punottavaa ihoa. Ja noita suuria kasvoja, jotka näyttivät niin
sieluttomilta ja karheilta, vailla muuta elonmerkkiä kuin hengitys,
joka päristäen huokui sinipunertavien, paksujen huulien lomasta esiin.

-- Rakastaa? ... rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Hyvä Jumala...

Vasta kaukaa kuuluva oven pauke herätti hänet jälleen tietoisuuteen
siitä, että oli hänen toinen hääpäivänsä, että tänäänkin oli vieraita
ja puuhaa, ja että hänen täytyi kestää kaikkien katseet, kuten
eilenkin.

Askeleet lähenivät. Palvelustyttö tuli lämmittämään. Saisiko tämä nähdä
patruunan tuollaisena?

Selma kurottautui sivulle pudistaen patruunaa käsivarresta.

"Mikäs nyt?" sanoi tämä vihaisesti avaten silmänsä.

Samassa tuli palvelustyttö sisään.

Silloin vasta patruuna heräsi oikein, ja kun hän näki Selman,
elostuivat hänen piirteensä.

"Hyvää huomenta, vaimoseni," sanoi patruuna iloisesti ja ojensi hänelle
suuren kätensä.

Selma vastasi kädenlyöntiin ja hymyili -- palvelustytön tähden. Sillä
teolla hän vihki avioelämänsä ensimäisen päivän. Ja sitten hän pukeutui
uuteen, aistikkaaseen aamupukuunsa, valmiina ottamaan vastaan nuoren
rouvan arvoansa.

Kaikki oli niin moitteettoman täsmällistä.

Aamiaisella vallitsi vilkas mieliala, ja morsian oli iloinen. Ainoa,
joka näytti olevan huonolla tuulella, oli Rikhard. Aterian loputtua
hänen piti matkustaa. Hänen oli "mahdoton" viipyä kauemmin, eikä
kirkkoherra tahtonut ruveta kiistelemään.

Rikhard sanoi kiireisesti ja kylmästi jäähyväiset.

"Hyvästi Selma," sanoi hän, "onneksi olkoon."

Ei sydämellisyyden vivahdustakaan. Ei lainkaan.

Selma meni ikkunaan katsomaan, kun Rikhard astui vaunuihin. Hänen
otsaansa poltti ja kurkkua kuristi. Kunpa saisi itkeä ... itkeä ...
oikein hillittömästi!...

Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen. Kukaan ei voinut nähdä hänen
kasvojaan. Mutta Rikhard ei kääntynyt taakseen, -- asetti vain
matkavaipan paikoilleen. Ei ainoatakaan katsetta! Töykeä hän oli ollut,
mutta ei koskaan tuollainen; se oli tahallista epäystävällisyyttä.

Niin vierivät vaunut pois. Rikhard nosti lakkia katsomatta ylös.

Käsivarsi kiertyi Selman olkapäiden ympäri. Se oli setä. Selma katsoi
häntä silmiin. Oliko se mahdollista! -- taisteliko hänkin kyyneliä
vastaan. Selma kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Halu
lohduttaa muita saattoi hänet unohtamaan oman surunsa. Ja sitten hän
silitti kehottavasti hänen tummaa sileäksikammattua tukkaansa, aivan
niinkuin hänellä oli tapana tehdä isälleen, kun tämä oli pahoillaan.

Mielipahan värähdys levisi kirkkoherran hillittyjen kasvojen yli.
Ehkäpä hän tällä hetkellä tarvitsi Selman ystävällisyyttä enemmän kuin
kukaan muu.

Mutta heikkoutta kesti vain silmänräpäyksen.

Hetken kuluttua ajoivat vaunut esiin. Oli määrä yhdessä seurassa ajaa
vastanaineiden kotiin, joka oli kolmen peninkulman päässä pappilasta;
kirkkoherra oli järjestänyt siten, että sukulaiset seuraisivat sinne ja
matkustaisivat illalla takaisin. Hän ei tahtonut panna toimeen
jäähyväisiä, ennenkuin kaikki oli ohitse. Voisihan tapahtua, että Selma
tulisi hyvin liikutetuksi -- hän oli niin oikullinen -- eikä
kirkkoherra tahtonut saada tarpeettomia todistajia.

Kun pysähdyttiin suuren kaksikerroksisen rakennuksen eteen, hyppäsi
patruuna vaunuista maahan ja auttoi Selman alas.

"Tervetuloa omaan kotiisi," sanoi hän suudellen häntä.

Selma säpsähti näitä sanoja. Kaikki oli niin uutta ja vierasta.
Askeleetkin kaikuivat niin omituisesti lattian kiiltäväksi hiotuilla
kiviliuskoilla. Koko tässä suuressa talossa ei ollut mitään hänen
omaansa. Kaikki oli patruunan -- patruunan kaikki! Hän tunsi itsensä
kuokkavieraaksi, ja kun palvelustyttö niiasi, otti häntä kädestä ja
sanoi: "hyvää päivää, rouva," niin hän häpesi oikein. Mitä oikeutta
hänellä oli täällä?

"Mene sisään, lapsi," sanoi rouva Berg, joka myöskin oli ehtinyt jo
astua alas vaunuista.

"Täti ensin," vastasi Selma ja astui syrjään.

"Vai niin, alatko sinä nyt jo olla emäntä," vastasi täti nyrpeästi. Hän
piti sitä ylimielisyytenä.

Selma punastui, ja kyyneleet nousivat silmiin. Nyt isä astui esille.

"Jumala siunatkoon sinun ulos- ja sisäänmenoasi," sanoi hän pehmeällä
ja kauniilla äänellään.

Selma tarttui häntä kaulaan toverillisen välittömästi ja katsoi
hymyillen häntä kasvoihin, joiden mielentilat ja ilmeet vaihtelivat
yhtä nopeasti kuin lapsella.

Nyt oli Selma jälleen iloinen. Isä oikein säteili nähdessään kaiken
tämän ihanuuden, eikä hän vielä ollut nähnyt muuta kuin ulkopuolen.
Mikä yllätys häntä vielä kohtaisi!

Selma veti hänet eteiseen, jossa turkit riisuttiin.

Kaikki hyörivät ja remusivat. Ilma oli kolea, tuntui niin hyvältä
päästä lämpimään.

Sitten juotiin kahvia, ja sen jälkeen kaikki paikat näytettiin ja
tarkastettiin. Minne ikänä tultiin kuului ihastuksen huudahduksia.
Kaikki oli niin uutta, niin mukavaa ja niin kaunista.

Patruuna kuljetti Selmaa kyökin ja piharakennusten läpi, ja kaikki
palvelusväki esitettiin uudelle emännälle; Selma ujosteli kovasti
heidän uteliaita katseitaan, jotka näyttivät toistavan hänen omat
sanansa, kun hän vakuutti "tuntuvan kovin nololta olla vain
kuudentoista vuoden vanha". Mutta hän ponnisti kaikki voimansa
säilyttääkseen arvokkaisuutensa.

Emännöitsijä oli vanhemmanpuoleinen nainen, joka näytti kiltiltä ja oli
vasta otettu palvelukseen. Selma tuli heti tuttavalliseksi hänen
kanssaan ja tunsi että hänellä ainakin oli joku, johon turvautua
uudessa kodissaan.

Kun oli aika pukeutua, täytyi patruunan itse muistuttaa Selmaa siitä.
Tämä kulki ympäri huoneita, nojaten isän käsivarteen, iloiten tämän
ihastuksesta.

Väliin Selma nauroi ääneen isän lapsellisuudelle, kun he tekivät jonkun
uuden löydön, jonka tarkoitusta isä ei voinut lainkaan ymmärtää.

"Niin, nyt minun täytyy mennä pukeutumaan," sanoi Selma ja irroitti
kätensä isän kainalosta, "mutta ole nyt kiltti ja solmi kaulaliinasi
oikein kauniisti, jotta et näytä hutilukselta." Selma kiersi kätensä
hänen kaulansa ympäri, kallisti päätään sivulle ja katseli häntä
veitikkamaisesti koettaen näyttää ankaralta. "Älä luule, että minulla
tänään on aikaa auttaa sinua," lisäsi hän. Se oli loppuponsi. Sitten
hän katsoi häneen uudestaan. Hän oli kuitenkin hyvin herttainen, tuo
isä! -- pää valkea kuin kyyhkysen, vaikka tuskin oli neljääkymmentä
vuotta vanhempi.

Isä vain naurahteli. Ja sitten Selma pörhötti hänen tukkaansa,
ennenkuin juoksi pois. Silkinhienoa se oli ja aaltomaista; hänestä oli
aina ollut niin hauskaa myllertää tuota tukkaa.

Kuinka paljon Selma pitikään tuosta vanhasta lapsesta! Vielä ovelta hän
heitti lentosuukkosen hänelle.

Sänkykamarissa oli Selman matkalaukku, ja hänelle tuli kiire purkaa
tavarat esille. Se oli sentään aika hauskaa! Hän suori hameitaan sitä
myöten kuin hän otti ne esille. Ja tuo puku ... se oli aika aistikas.
Voiko kuvitellakaan mielessään kauniimpaa väriä kuin tämä himmeän
sininen, joka oli niin pehmeä, että se suorastaan hiveli silmää, ja
sitten nuo hopealangat, jotka loistivat kudoksen läpi.

Ja miten lystikkäältä tuntui kun jalat koskettelivat niin pehmeästi
mattoja ja ikäänkuin vajosivat niihin! Jos hän vain voisi kuvitella,
että ne olivat hänen omansa! Mutta sitä hän ei voinut. Että nämä matot
olivat yhtä paljon hänen kuin karvamatot kotona pappilassa tädin.
Kotona hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että itse sanassa
piilee jotain hyvää ja lämmintä, jotain, joka pakottaa lausumaan sen
useampaan kertaan ja ikäänkuin levähtämään sen kohdalla, teroittamaan
korvaa oikein kuullaksensa, ikäänkuin tutun sävelen kaikua.

Mutta mikä Rikhardia vaivasi? Jos hän vain olisi ollut täällä tänä
iltana! Ehkäpä hänen sittenkin olisi onnistunut saada hänet hyvälle
tuulelle.

Rikhardilla oli tapana sanoa, että Selma näytti kaikkein
"ihmismäisimmältä" sinisessä. _Oli tapana_ sanoa. -- Selma naurahti.
Niin, eihän hän ollut sanonut sitä kuin vain kerran, ja se tapahtui
sinä päivänä -- miten kauan siitä olikaan! -- se tapahtui juuri sinä
kesänä kun Rikhard oli häntä ja isää tervehtimässä. Se oli heti sen
jälkeen kun hän oli tullut ylioppilaaksi. Kylläpä hän oli paljon
hauskempi silloin kuin myöhempinä aikoina.

Kaikkea tätä ajatellessaan Selma järjesteli pukuaan. Kun hän oli saanut
vaaleansiniset puolikengät jalkoihinsa ja pitkän alushameen yllensä,
asteli hän edestakaisin lattialla ja katseli alastoman olkansa ylitse
pitsilaahustintaan. Hirveätä miten hieno hän oli!

Sitten tuli mies sisään. Selma kiljahti ja heitti kampausröijyn ylleen.
Ja patruuna nauroi hänelle sanoen, että se oli aivan tarpeetonta. Ja
sitten Selma punastui ja piti kovaa kiirettä saadakseen puvun ylleen ja
päästäkseen saliin. Siellä oli parempi peili, sanoi hän.

Pian senjälkeen alkoivat vieraat saapua. Olipa siinä esittelemistä,
sillä Selma ei tuntenut puoliakaan. Mutta kaikki olivat niin
ystävälliset, että hän heti tuli tuttavalliseksi heidän kanssaan.

Varsinkin hän piti eräästä vanhanpuoleisesta rouvasta, joka -- puettuna
paksuun silkkileninkiin -- purjehti huoneeseen, käsityölaukku
käsivarrella. Hänellä oli pieni herttainen ihraleuka, ja silmät
näyttivät samalla kertaa sekä ystävällisiltä että veitikkamaisilta.

Patruuna kohteli häntä suurella kunnioituksella, ja Selma niiasi
syvään.

"Synti ja häpeä, hänhän on vain lapsi," sanoi hän nauraen ja taputti
Selmaa poskelle, "kun minun tyttäreni ovat siinä iässä saavat he kulkea
tukka piiskalla ja koululaukku kainalossa."

Selma olisi kernaasti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa näiden
järkevien sanojen johdosta, mutta ei voinut muuta kuin näyttää
imarretulta. Olihan hän rouva.

Selma oli luonnollisesti juhlan keskipisteenä.

Hän tanssi melkein menehtyäkseen, veri nousi hänelle päähän, ja sydän
tykytti. Soitto, valo, kohteliaisuudet -- kaikki saattoivat hänet aivan
pyörälle päästään.

Patruuna tanssi myöskin. Hän näytti oikein komealta, tänäänkin.

Levähtäessään Selma katseli häntä. Miten oivallisesti hän osasi viedä!
Kuinka oli mahdollista, että sellainen vuori saattoi liikkua niin
kepeästi?

Yhtäkkiä hän hätkähti. Hän tuli ajatelleeksi jotakin. Miten olikaan se
satu, jota hänen vanha hoitajattarensa oli hänelle niin usein kertonut?

Kuningas Lohikäärme oli komea herra, mahtava ja rikas. Hääpäivänään hän
vaati kuningatartaan lupaamaan, ettei hän koskaan astuisi sisään
huoneeseen hänen nukkuessaan, sillä silloin kohtaisi heitä suuri
onnettomuus. Kuningatar rakasti suuresti kuningasta, ja paljon
enemmänkin hän olisi voinut hänelle luvata, jos hän olisi vain
pyytänyt. Onnellisina he elivät keskenään niin kauan kuin kuningatar
piti lupauksensa.

Mutta kerran sai uteliaisuus hänessä vallan. Keskiyön aikana hän
tarttui kynttilään ja hiipi kuninkaan makuukamariin. Siellä hän näki
hänen makaavan vuoteessaan kiemurtelevana -- suomuisena kummituksena --
ja tuo näky kauhistutti häntä siinä määrin, että hän tuskin saattoi
laahautua pois huoneesta.

Nyt oli hänen uteliaisuutensa tyydytetty.

Mutta hän ei voinut koskaan unohtaa tätä näkyä, ja joka kerta kun
kuningas sulki hänet syliinsä, tuntui hänestä kuin tämä jälleen olisi
muuttunut suomuiseksi kummitukseksi, niin liukkaaksi ja kylmäksi, että
hän väänteli ja tuskitteli hänen sylissään.

Siten heidän rakkautensa kuoli, ja vaikka he kuinka olisivat sitä
surreet, niin se ei enää koskaan voinut herätä eloon.

Selma värisi ikäänkuin yötuuli olisi puhaltanut huoneeseen. Mutta
hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa tuota kuningas Lohikäärmettä
vieläkin enemmän -- sen lupauksen vuoksi, jonka hän oli vaatinut.

Tuli lähdön aika. Vieraat sanoivat hyvää yötä, ja huoneet tyhjenivät.

Patruuna ja Selma seisoivat vieretysten vieraitten hyvästellessä.
Patruuna oli hiukan iloisella tuulella.

"Tiedätkö mitä tuo hupsu Bergstrand sanoi minulle eilen, kun hän
toivotti hyvää yötä?" kysyi hän.

"En."

Patruuna kumartui alas ja kuiskasi jotakin Selman korvaan; sitten hän
purskahti äänekkääseen nauruun.

Selma kavahti hehkuvan punaiseksi ja puri huultaan. Eilen hän ei edes
olisi sitä ymmärtänyt.

Nyt ei ollut enää ketään muita jäljellä kuin isä sekä setä ja täti.
Selma meni heidän luokseen.

"Nyt on meidän vuoromme sanoa hyvästi," alotti kirkkoherra kaikkein
jäykimmällä äänenpainollaan. Hän inhosi kohtauksia ja toivoi
rauhallisuudellaan voivansa estää Selman liikutuksen esiinpuhkeamista.

Kyynelistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta Selma näytti kiihtyneeltä
tarttuessaan häntä kiivaasti käsivarteen ja kuiskatessaan:

"Minä tahdon mielemmin matkustaa kotiin teidän kanssanne. Oi ... setä!"

Kirkkoherran kasvot synkistyivät ukkospilveksi, ja hän veti Selman
ikkunan luo, sillaikaa kun patruuna kauempana huoneessa taputteli uutta
ystävätärtään, rouva Bergiä, jota hän kunnioitti "anoppimuorin"
nimellä.

"Yhden asian minä tahdon painaa sinun mieleesi," sanoi kirkkoherra
nopeasti ja kuiskaten, "ja se on se, että vaikka tapahtuisi mitä
hyvänsä ja vaikka täyttäisit millä tavalla tahansa asemasi, niin,
vaikkapa ymmärtämättömyydessäsi tekisit olosi sietämättömäksi, niin ei
tästä päivästä alkaen sinulle ole _muuta_ kotia kuin miehesi talo.
Muista se. Minä puhun sekä itseni että isäsi puolesta."

Selmasta tuntui ikäänkuin sedän kylmät sanat olisivat koventaneet hänet
kokonaan. Ja samalla se loukkasi häntä kuin verinen rangaistus. Koko
hänen sielunsa huusi kostoa.

Mitäpä hän olisi antanut, jos hän sinä hetkenä olisi voinut sanoa yhden
ainoan pienen sanan, joka olisi imeytynyt sedän sieluun ja tunkeutunut
siihen terävällä, hiuksenhienolla vieterillään.

Ja miten hän oli voinut paljastaa itsensä tuolla tavalla!... Nyt setä
aina tietäisi mitä hän sinä hetkenä oli tuntenut ... hän olisi aina
häntä voimakkaampi tietäessään miten heikko hän oli ollut!

Selma oli luonut silmänsä alas sedän puhuessa. Nyt hän avasi ne, --
hitaasti, voitonriemuisella ivalla. Ja hän laski kätensä hänen
olkapäilleen, hiljaa -- jäykällä liikkeellä, joka muistutti setää
itseään. Sinä hetkenä heidän sukulaisuudestaan olisi ollut mahdoton
erehtyä.

"Minä olen usein ajatellut tokko sinä minusta pidät," sanoi Selma, "nyt
minä sen tiedän. Kiitos että menit ansaan."

Hän nauroi niin että hampaat loistivat. Se oli julkein valhe, jonka hän
oli uskaltanut päästää huuliltansa, ja hän sanoi sen silmää
räpäyttämättä.

Ainoastaan sieramet värähtelivät, mutta se oli vihasta. "Nolattu --
setä -- ansaan saatu! Oi, sitä en koskaan olisi uskonut!"

Selma ei näyttänyt vihaiselta, hän nauroi vain metallinkirkasta
nauruaan. Ja hän poistui hänen luotaan varmaankin samanlaisen tunteen
valtaamana kuin nuori kettu johtaessaan ensikerran jäniskoiran väärille
jäljille.

Patruuna seisoi vielä huoneen perällä. Selma työnsi laahuksensa sivulle
ja nojautui hänen olkapäähänsä mielistellen.

"Olenko vuodattanut ainoatakaan kyyneltä hääpäivänäni; tuntuuko
ikävältä vieraiden lähtiessä; oletko minuun tyytyväinen?" huudahti
Selma kohottaen kättään. Liike ilmaisi jonkinlaista humaltuneen
innostusta.

"Minä jumaloin sinua," kuiskasi patruuna hiljaa.

Kariattipatsaasta, jossa -- seinästä puhjeten -- oli kolme
tulpaaninmuotoista lamppua, lankesi valo tähän omituiseen ryhmään.

Vaaleansinisen pukukankaan hopealangat säteilivät, ja loistavine
ihoineen ja kuumeenhehkuvine silmineen oli Selma melkein kaunis:
mielenliikutusten herättämän sielunelämän kiihkeys hehkui hetken aikaa
koko hänen olennostaan, niin että se näytti kuohuvan reunojensa yli,
kohoavan itsensä yläpuolelle. Mutta tuon hetken kestävä kauneus oli
ulkomaalainen kukka, joka puhkesi esiin keinotekoisesti ja
silmänräpäyksessä lyyhistyi kokoon, jättäen hedelmänsä kypsymään.

Naivi lapsi oli kadonnut, rehellisyys hävinnyt, ja niiden sijalle nousi
itsesäilytysvaisto ja teeskentely; -- nyt oli nainen valmis.

Opetuslapsi oli voittanut mestarinsa.



VI.


Enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut. Oli kevät. Puut eivät vielä
viheriöineet, mutta vesat ja sirkkalehdet pistivät esiin, ja silmut
paisuivat.

Selma istui yksin miehensä kirjoituspöydän ääressä tilikirja edessään
ja laski yhteen. Hänellä oli selvä käsiala, ja hän ymmärsi hyvin
liikeasioita. Siten hän oli vähitellen kohonnut yksityissihteerin
arvoon, ja tapahtui usein, että mies vain makasi sohvalla ja saneli,
Selman istuessa pöydän ääressä kirjoittamassa. Se oli hyvin mukavaa, ja
sitäpaitsi se näytti tuottavan Selmalle iloa.

Tämä juuri antoi heidän elämälleen jonkunmoisen yhteisyyden leiman.

Tätä avioliittoa pitivät kaikki onnellisena. Ei vain heidän
seurapiirinsä, vaan -- mikä vieläkin enemmän --- heidän
palvelusväkensä, joka ei koskaan kuullut heidän vaihtavan pahaa sanaa
keskenään. Rouva oli ystävällinen miestään kohtaan, mikäli hänen jäykkä
olentonsa salli, ja mies jumaloi häntä.

Heidän rikkautensa kasvoi kasvamistaan. Niin olisi käynyt, vaikka he
eivät olisi sormeakaan liikuttaneet.

Patruuna oli paljon poissa. Asioita oli kuin tulvavettä: istuntoja,
tilintarkastuksia, maanviljelyskokouksia, rautatiesuunnitteluja ja
yhtiökokouksia loppumattomiin. Hänellä oli aina ollut taipumusta hyväin
päiväin pitäjäksi, ja nyt hän saattoi seurata taipumustaan.
Karjanhoitaja oli luotettava mies, joka ei koskaan laiminlyönyt
velvollisuuksiaan, olipa sitten isäntä kotona tai poissa. Ja asianlaita
oli sellainen, että patruuna Kristersonia pidettiin yhtä
välttämättömänä komiteoissa kuin juhlapäivällisillä.

Avioliittonsa alkuaikoina oli Selma rajulla innolla ottanut osaa seudun
seuraelämään. Hänen pukunsa olivat erikoisen hienot, hänen käytöksensä
vallaton. Hän oli aina nuorten tyttöjen seurassa, kujeili ja nauroi
kuten he ja tanssi innokkaammin kuin kukaan muu.

Toiselta puolen oli patruuna ylpeä nuoresta rouvastaan, joka seurassa
oikein keikaili kiintymyksellään häneen, mutta toiselta puolen patruuna
epäili häntä. Hän ei tiennyt miksi, sillä Selma ei näyttänyt olevan
erikoisesti huvitettu herraseurasta. Mutta niin pian kuin Selma puheli
jonkun nuoren miehen kanssa, valtasi patruunan kiusallinen levottomuus,
ja jos Selma nauroi, tuntui se viiltävän häntä luihin ja ytimiin asti,
sillä kotona hän nauroi harvoin. Ja sitten oli tanssi ... tuo tanssi.
Häntä vaivasi nähdä Selman tanssivan muiden kanssa. Hän varasi
itselleen Selman tanssiohjelmasta niin monta tanssia kuin oli
mahdollista joutumatta naurunalaiseksi, niin, välistä hän meni siinä
määrin tämän rajan ylikin, että rouvat ja neidit nurkissa alkoivat
naureskella. Selma tunsi sen ilmassa ja häpesi. Patruuna ei huomannut
mitään: hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Selmaa. Selma ehdotti,
että hän jättäisi kokonaan tanssimisen, mutta sitä vastaan patruuna
asettui jyrkästi. -- Herra varjelkoon, sehän näyttäisi aivan siltä kuin
hän olisi tyranni! Ei, Selman piti tanssia ja huvitella. Hän oli nuori.

Eräissä tanssiaisissa sai tämä seikka aikaan suuren kohtauksen, josta
puhuttiin koko seudulla, -- se oli tyhjentymättömänä ilon ja
keskustelun aiheena "istuvan oikeuden" edessä. Patruuna oli pannut
merkille, että Selma illan kuluessa oli tanssinut kaksi tanssia erään
nuoren luutnantin kanssa, joka patruunan mielestä oli hävyttömän kaunis
ulkomuodoltaan. Juuri ennen tanssiaisten loppua lähestyi luutnantti
Selmaa uudelleen aikoen pyytää hänet tanssiin. Mutta juuri hänen
kumartaessaan hyökkäsi patruuna esiin, kietoi käsivartensa vaimonsa
vyötäisten ympärille ja läähätti raivoissaan:

"Minä tanssin itse vaimoni kanssa."

Se oli auttamattoman naurettavaa.

Luutnantti loukkaantui, patruuna käyttäytyi raa'asti, ja Selma häpesi
miehensä puolesta.

Selmasta tuntui sanomattoman alentavalta, että patruuna oli täten
paljastanut heikkoutensa vieraille, mutta pahimmalta häväistykseltä
tuntui sittenkin se, että hän yhdessä ventovieraan miehen kanssa, jota
kohtaan hän tunsi vain välinpitämättömyyttä, ja jolle hän itse ei
merkinnyt mitään, sai ottaa vastaan patruunan mustasukkaisuuspuuskan.
Oli niin hullunkurista kuulla tuon tanssikavaljeerin puhuvan hänestä ja
puolustavan häntä, että se hänen mielestään tuntui häpeäpilkulta, jota
hän ei koskaan voisi unohtaa. Vieläpä hän sai vastustamattoman
vastenmielisyyden luutnanttiparkaakin kohtaan, joka ajoi hänen asiaansa
niin ritarillisesti, että hän olisi toivonut näkevänsä hänen vajoavan
lattian alle.

Siitä päivästä lähtien oli Selma aivan muuttunut. Hän oli jo liiaksi
tottunut hillitsemään itseään, niin ettei hän päästänyt harmiaan
miestään kohtaan puhkeamaan sanoiksi, eikä edes hänen käytöstapansa
lämpömäärässä voinut huomata mitään äkillistä muutosta, mutta patruuna
tunsi sittenkin aivan selvästi, miten se hitaasti mutta varmasti
laskeutui. Se saattoi hänet epätoivoon. Hän huomasi tehneensä tyhmyyden
ja paloi hyvityshalusta.

Kultaa ja lahjoja valui sateena Selmalle, mutta hän otti kaikki
niin huolettoman välinpitämättömästi vastaan kuin hänellä aina olisi
ollut aarrekammio tyhjennettävänään. Hän kiitti patruunaa aina
ystävällisesti, mutta rauhallisesti, ikäänkuin hän kaksikymmentä vuotta
olisi nähnyt hänet jalkojensa juuressa.

Patruuna tästä vain yltyi.

Hän ei koskaan mielestään päässyt kosintaa kauemmaksi tämän naisen
suhteen, joka ei milloinkaan tullut ainoatakaan astetta lämpimämmäksi
kuin mitä hän tavallisuudessa oli, ja joka tuntui sitä enemmän
poissaolevalta, kuta kiihkeämmin hän painoi hänet rintaansa vasten.

Selma olisi voinut yhtä hyvin olla viisikymmenvuotias kuin
seitsemäntoista.

Hänen huvitteluhalunsa oli kadonnut, ja milloin hänen kohteliaisuudesta
piti olla mukana, lyöttäytyi hän aina rouvien seuraan. Näyttäen
huvitetulta hän saattoi tuntikausia istua ja kuunnella, kun toiset
laajasti kertoivat kaikkein jokapäiväisimmistä pikkuvammoista,
moittivat huolimattomia palvelijoitansa tai uskoivat toisilleen pieniä
juorujuttuja. "Ihmeellisen kehittyneet" lapset olivat parhaimpana
keskusteluaiheena. Mutta sille, jolla ei ole vammoja eikä lapsia, voi
kaikki tuollainen käydä yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Siten Selmskin
ajatteli -- huolimatta huvitetusta ilmeestään -- ja hän vetäytyi
seuraelämästä erilleen niin paljon kuin mahdollista. Se pantiin
merkille, loukkaannuttiin, eikä häntä kutsuttu kesteihin enää kuin
harvoin.

Selma iloitsi siitä, eihän hänen tarvinnut sitten enää istua niin
"siivona" ja suorana vierashuoneessa, ei kuunnella tanssimusiikkia,
joka kuului salista aaltomaisena, katkonaisina sävelinä, eikä tuntea
jaloissaan vastustamatonta halua päästä mukaan, siliä välin kuin hän
puhui aivan rauhallisesti ja hiljaa, peläten muuten ilmaisevansa
sydämensä kateellisen tykytyksen.

Paljon parempi oli istua kotona.

Niin hän tekikin. Patruuna sai lähteä yksin. Alussa hän kursaili ja
surkutteli että Selman täytyi niin kauan olla ilman seuraa, mutta
vähitellen se tuli tavaksi. Selmalle ne olivat aurinkoisia hetkiä. Hän
tunsi itsensä niin ihmeellisen vapaaksi ja iloiseksi joka kerta kun
vaunut vierivät pois. Väliin hän huusi ja lauloi ilosta suurissa
tyhjissä huoneissa, saadessaan vain kuulla oman epämusikaalisen äänensä
sointua ja nautti siitä, ettei ketään, ei ketään ollut lähettyvillä, --
että hän oli yksin, aivan yksin! Niin, hän saattoi tanssia matoilla,
ripustautua käsiensä varaan korkeihin ovenpieliin ja keksiä tuhat
kepposta kuin vallaton lapsi. Ja sitten hän nauroi ääneen itselleen.
Hän oli aivan hulluna ilosta... Oi!... Miten hän saattoikaan ikävöidä
väliin ennenkuin patruuna pääsi lähtemään!

Vähitellen he tottuivat niin tähän elämään, että kaikki kävi kuin
kellon mukaan. Kuukausi kului toisensa päästä ilman minkäänlaista
muutosta.

Kaksi lahjaa patruuna oli antanut rouvalleen, joista tämä
oli tullut oikein iloiseksi. Toinen oli ratsuhevonen, toinen
ratsastusrata. Senjälkeen kuin hän oli saanut nämä molemmat, jäivät
voimistelu-päähänpistot harvinaisiksi, ja hän antautui suurella innolla
uuteen urheiluunsa. Patruuna antoi hänen mennä kaupunkiinkin ottamaan
ratsastustunteja vanhan, naimisissa olevan ratsumestarin johdolla,
jonka patruuna tunsi.

Selma oli tavattoman tarmokas, ja pian patruunalla oli syytä ylpeillä
hänen ratsastustaidostaan. Patruuna antoi Selmalle nuoren hevosen, jota
hän itse sai opettaa, ja hän ahmi kaikki hevoshoitoa käsittelevät sekä
koti- että ulkomaiset teokset, jotka hänen onnistui saada käsiinsä.

Sellainen oli Selman elämä, ja nyt oli hän yhdeksäntoistavuotias.

Kirjoitettuaan viimeisen numeron Selma sulki kirjan. Hän nojasi
leukansa käsiään vasten ja katseli puutarhaan. Koko talosta ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Hän istui hiljaa ja ajatteli.

Hänen luonteensa epätasaisuudet olivat tasoittuneet. Hän oli
rauhallisempi nyt kuin ennen. Mutta miten yksitoikkoista tämä elämä
olikaan! Hän ajatteli eteenpäin -- pitkän rivin vuosia. Ehkä hän voisi
tulla kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen vanhaksi, hän oli niin vahva
terveydeltään.

Häntä tympäisi ajatellessaan näitä vuosia. Hän tunsi sekä kyllästymistä
että tyhjyyttä. Miten köyhää, jokapäiväistä, kurjaa elämä onkaan! Niin
toisellaista kuin miksi sitä nuoruudessaan kuvittelee.

Nuori? Eikö hän sitten ollut sitä enää?

Hän kohotti kulmakarvojaan, ja hänen kasvoilleen levisi alistuva ilme.

Kunpa edes jotakin tapahtuisi! Mitä hyvänsä, -- vaikkapa
onnettomuuskin! Mitä tahansa, kunhan ei vain tuota tukahduttavaa
rauhaa.

Hän nousi mennäkseen talliin.

Samassa tuli palvelustyttö sisään ojentaen hänelle sähkösanoman. Hän
luuli sen olevan miehelleen. Se koski kai jotakin liikeasiaa. Mutta se
olikin hänelle itselleen. Hän avasi sen kovin hämmästyneenä.

    "Isäsi sairastunut keuhkokuumeeseen. Haluaa nähdä sinua.
    Tule heti.

                                               Rikhard."

Siinä oli kaikki. Mutta se pani Selman pään pyörälle.

Jos isä kuolisi!

Selma oli käynyt kalmankalpeaksi.

"Tuoja odottaa kuittia," sanoi palvelustyttö.

Selma kirjoitti sen kuin unessa. Ja sitten jäi hän yksin. Palvelustyttö
loi mennessään pitkän uteliaan katseen häneen.

Mutta Selman sekavissa aivoissa työskenteli yksi ainoa ajatus: Isä
kuolee. Hän oli toivonut onnettomuutta, ja nyt se jo tuli. Jumala --
hän, joka rankaisee kun ei häneen usko -- hän oli kuullut hänen
rukouksensa ja antoi sen täyttyä. Siten Hän kosti.

Äkkiä Selma heräsi huumauksestaan. Hänenhän piti matkustaa. Oli kiire,
jos tahtoi ehtiä junalle.

Silmänräpäyksen aikaa hän seisoi liikahtamatta painaen
yhteenpuristettuja käsiään kasvojaan vasten. Sitten hän kiiruhti alas
antaakseen käskyn valjastaa. Viidessä minuutissa hän järjesti
matkalaukkunsa eikä sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa
miehelle.

Selma ilmoitti hänelle lyhyesti matkansa syyn ja liitti sähkösanoman
kirjekuoreen.

Nyt oli kaikki selvää, ja hän lähti matkalle.

Isän kodista asemalle oli vain kahdenkymmenen minuutin kävelymatka.
Mutta hän ei ollut koskaan kulkenut sitä niin nopeasti, eikä se koskaan
ollut tuntunut niin pitkältä.

Kun Selma tuli perille, ryntäsi hän huonoja puuportaita ylös keittiöön.
Siellä hääräili vanha palvelijatar. Selma olisi tahtonut kysyä häneltä,
mutta hän oli niin liikutettu ja hengästynyt, ettei saanut sanaa
suustaan.

Vanha Mätta aivan kauhistui.

"Hyvänen aika, rouva, ei se ole niin vaarallista," sanoi palvelija
kiskoen kyökkiesiliinan edestään, "rauhoittukaa, pikku rouva, ei se ole
niin vaarallista." Ja hän taputti häntä lohduttavasti olkapäälle.

Selma puhkesi kyyneliin.

"Ei, ei," vastusti Mätta, ja hänen vanhat kasvonsa vääntyivät, "älkää
itkekö, rouva rakas. Minä juoksen sisään ilmoittamaan kandidaatille."

"Ei, minä menen itse."

Selma kulki rappeutuneiden huoneiden lävitse, joiden ovet narisivat
veltosti ja kuivasti. Isä asui talon toisessa päässä, missä hänellä oli
erikoinen sisäänkäytävänsä, mutta Selma ei ollut uskaltanut mennä sitä
tietä, sillä hän oli varmasti vakuutettu näkevänsä hänet kuolleena.

Suuressa salissa isän huoneen ulkopuolella seisoi Rikhard yksin uunin
ääressä, missä takkavalkea loimusi.

"Oi Rikhard, Rikhard," sanoi Selma edes ajattelemattakaan ojentaa
hänelle kättään, "luuletko, että hän kuolee?"

"Ei, sitä minä en luule, mutta ei koskaan voi olla aivan varma."

Selman koko ruumis vapisi, ja hän painoi nenäliinan kasvojaan vastaan.

"No niin, riisu nyt päältäsi," sanoi serkku ja lähestyi auttaakseen
Selmalta päällystakin, jonka hän ripusti naulaan.

Selma heitti käsineet ja hatun tuolille ja kiiruhti ovelle.

"Ei, lämmittele ensin hiukan, sillä ilma on raaka," sanoi serkku.

"Minä en voi odottaa."

Rikhard asettui oven eteen.

"Sinä et saa mennä sisään, ennenkuin olet rauhoittunut," sanoi hän
äreästi. Hän ei inhonnut mitään niinkuin kyyneliä.

Selma ei vastannut, vaan koetti mennä hänen ohitseen.

"Kun olet rauhoittunut," uudisti Rikhard työntäen hänet syrjään.

"Minä _tahdon_ nähdä hänet!" huudahti Selma kiivaasti ja aikoi
tunkeutua sisään. Silloin Rikhard suuttui.

"Kun sinä _kuulet_, ettet saa!" kuiskasi hän sähisevällä äänellä, ja
tarttuen häntä käsivarteen hän työnsi häntä niin väkivaltaisesti, että
Selma olisi kaatunut, ellei hän olisi ollut niin notkea. Mutta nyt
hänen vartalonsa vain taipui kuin pajunoksa kovan iskun pakottamana. Ja
kun Rikhard veti kätensä takaisin, seisoi Selma jo aivan suorana.

Hän katseli Rikhardia yhtäkkiä rauhallisemmin. Tämän kasvot olivat
vääntyneet hurjasta vihasta, ja hänen otsaansa kuumotti, suonet olivat
paisuksissa. Samassa Selman kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili,
salaperäisen veitikkamaisesti, ikäänkuin hän jälleen olisi tavannut
vanhan ystävän, mutta ei olisi tahtonut antaa itseään ilmi. Sitten hän
kääntyi selin aivan hiljaisesti, yhä salaperäisesti hymyillen -- meni
sohvan luokse ja seisoi hetken aikaa selin Rikhardiin, painaen
nenäliinaa kasvojaan vasten. Mutta hänen silmissään ei näkynyt enää
kyyneleitä. Hän tahtoi vain peittää iloaan.

Selma nautti Rikhardin raakuudesta.

Hän oli ikäänkuin saanut takaisin sen, minkä hän oli kadottanut:
kuluneet vuodet, entisen itsensä, -- kaikki!

Hän -- kaikkivaltias omassa kodissaan -- hän, tuo ikävystynyt,
veltostunut nainen, hän, joka yhdellä hyväilyllä saattoi ostaa kaiken,
mitä rahalla oli saatavissa, hän, jota hänen ympäristönsä totteli rahan
edestä, hän nautti nyt kun häntä kohdeltiin kuin koiraa; niin suuri on
uutuuden viehätys. Mutta ei se ollut ainoastaan uutuutta, siinä oli
jotakin vielä enemmän: siinä oli myöskin vanhaa. Siinä olivat muistot,
-- sellaiset, joita hän katkerasti oli kaivannut -- siinä oli nuoruus,
elämä, vapaus: -- kaikki tuo, jonka hän oli vaihtanut rahaan, kaikki se
mitä hän ei voi tekemällä tehdä ja laskemalla saada, vaan mikä tulee
itsestään. Miten virkistävää oli tuntea toisen tahdon asettuvan itseään
vastaan, ei alistua pakosta, vaan vapaasta tahdosta. Hän ei ollut nyt
rikas rouva, jota oli toteltu siksi, että hän maksoi, eikä myöskään
nuori nainen, joka sai vaatia siksi, että hän osasi myös antaa. Hän ei
ollut mitään muuta kuin serkku, jonka täytyi alistua tai taistella
oikeuksiensa puolesta -- aivan kuin ennen maailmassa.

Hän olisi voinut ääneensä riemuita -- ja kuitenkin makasi isä
huoneessaan sairaana! Mutta hänestä tuntui nyt turvalliselta: olihan
Rikhard läsnä. Hänen oma vanha jörö poikansa! Hän olisi voinut itkeä
ilosta. Hänessä ei ollut tilaa muille tunteille.

Rikhard seisoi katsellen häntä. Selma nojautui vasemmalla kädellään
sohvan reunaa vasten, niin että ruumis kaareutui sivulle, ja olkapää
kohosi hiukan ylös. Selkä oli taaksepäin taivutettu, joten vyötäisten
notkeus pisti silmään, ja lanteiden kiinteitä muotoja kohotti
tummanruskea villaleninki. Hänen vartalonsa viivat olivat niin puhtaat,
että ne väkisinkin vetivät huomion puoleensa.

Nuori lääkäri katseli häntä myöskin ihaillen, mutta vain fakkimiehen
silmillä. Hän ajatteli miten terveeltä ja vahvalta tämä naisenruumis
näyttikään. Ja verratessaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden,
niihin moniin eläviin ja kuolleisiin, joita hän oli nähnyt, hupenivat
ne kaikki hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi vähäveriseksi,
kuristetuksi tyypiksi.

"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Selma kääntyen Rikhardiin, "minä en
mene isän luo, ennenkuin itse annat minulle luvan."

Tämä alistuminen oli aivan vapaaehtoista; näkyi selvästi, että se
tuotti hänelle iloa.

Rikhardin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hän kävi istumaan sohvalle
Selman viereen.

"Sinä pääset kohta sisään," sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, "minä
vain valmistan setää siihen, että olet tullut."

Selma nyökäytti vain päätään merkiksi että hän suostui siihen.

"Minun mielestäni minun velvollisuuteni oli ilmoittaa sinulle, vaikkei
sedän tila näytäkään kovin vaaralliselta," sanoi Rikhard, "ja
sitäpaitsi on hän rauhallisempi, kun sinä olet täällä, yksin _sekin_ on
jo yhtä hyvää kuin lääke."

"Se on selvää, että sinun piti ilmoittaa," vastasi Selma. He olivat
päässeet vanhaan äänilajiinsa. Ja nyt vasta jutellessa heillä oli aikaa
katsella toisiaan. Rikhard oli isänsä näköinen, mutta jokainen viiva
oli selväpiirteisempi, ja se mikä isässä piili papin varovaisuuden
alla, astui hänessä päivänvaloon. Koko hänen olemuksensa ilmaisi
vastustushalua.

Että hän oli ruma, siitä ei voinut olla eri mieltä. Nämä kasvot eivät
edes kauemmin katsellessa voittaneet, mutta niissä oli jotakin
persoonallista. Kerrankin nähtyä ei niitä voinut unohtaa.

Otsa oli leveä; tukka tumma, lyhyeksi leikattu, kiharainen ja
ylöspäinseisova. Silmät olivat syvällä ja liian lähellä toisiaan, mikä
teki katseen teräväksi; nenä oli ohut ja terävä; suu suuri, huulet
ohuet ja yhteenpuristetut. Kun hän ei puhunut, piiloutuivat ne parran
alle, joka -- pehmeänä ja kiharana -- peitti puolet kasvoista. Parta
oli komea ja kaunisti häntä.

"Selma, kuulehan, minä kerron sinulle jotakin," sanoi Rikhard äkkiä.

"Mitä sitten?"

Rikhard koetti olla välinpitämättömän näköinen, mutta se ei oikein
onnistunut; hän hymyili kuitenkin iloisesti kuin auringonpaiste. Hänen
synkät kasvonsa väliin kirkastuivat siinä määrin, ettei niitä ollut
tuntea.

"Minä olen kihloissa," sanoi Rikhard hiukan hämillään, mutta samalla
tarkastaen Selmaa nähdäkseen minkä vaikutuksen nuo sanat häneen
tekivät.

"Oletko todellakin, Dick, oletkos," huudahti Selma iloisen yllätyksen
vallassa, "tunnenko minä hänet?"

"Et, mutta tässä on hänen kuvansa." Rikhard otti valokuvan lompakostaan
ja ojensi sen Selmalle.

Selma katseli sitä kauan ääneti.

"Miksi sinä tulit niin iloiseksi siitä?" kysyi Rikhard ja aikoi riistää
kuvan takaisin.

"Ei, minä tahdon katsella sitä vielä," sanoi Selma ja työnsi
kyynärpäällään pois Rikhardin käden.

"No, miksi sinä tulit niin iloiseksi?"

"Niin, kun olet kihloissa, saat kai luopua saivarteluistasi."

Rikhard leimahti tulipunaiseksi. "Olenko minä saivarrellut sinun
kanssasi?" kysyi hän.

"Olet, aina," vastasi Selma aivan levollisesti, "mutta sinun morsiamesi
tekee sinusta toivottavasti ihmisen, hän näyttää todellakin
herttaiselta. Kiitos!"

Selma antoi valokuvan takaisin.

"Vaalea kaunotar," sanoi Rikhard ja katseli vertaillen Selman
kähertämätöntä otsatukkaa.

Selma heitti päätään saadakseen kuvan pois silmistään. Tuollainen tapa
oli hänellä tyttöajoilta asti. Rikhard huomasi sen, ja hänen täytyi
pidättää hymyilyänsä.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi Selma.

"Elvira Kruse."

"Hän on kai aivan nuori."

"Yhtä vanha kuin sinä."

"Hän näyttää valokuvassa nuoremmalta."

"Todellisuudessa myös, mutta se johtuu siitä, että hän on pieni ja
hento."

"Oletko tuntenut hänet kauan?"

"Suunnilleen yhtä kauan kuin me olemme olleet kihloissa."

"Ihastuitko sinä häneen heti?"

"Silmänräpäyksessä," vastasi Rikhard ylpeydellä.

"Kuinka se kävi?"

Rikhard nauroi.

"Niin, se kävi siten, että minä olin sulhaspoikana häissä. Hän oli
morsiustyttönä, ja parien valinta tapahtui arvalla, kuten niin useinkin
muuten tässä elämässä. Hän joutui minun osalleni. Siinä koko juttu."

"Hyi!"

"No, jos se ei ole hyvä, niin täytyy minun kai koettaa kertoa toisella
tapaa," sanoi Rikhard hymyillen. "Minä tulin onnettomuustovereineni
huoneeseen, jossa morsiustytöt seisoivat rivissä ja odottivat. Minä
näin pörröisen keltaisen tukan, vaalean kuin sinun, mutta se ei ollut
yhtä karkea ja suora, vaan sileä kuin silkki ja aaltoileva aina otsaan
asti, aina silmiin saakka; minä hätkähdin nähdessäni sen, ja keltaisen
linnunpesän alla olivat somat pienet kasvot ja pehmeä suukkosuu... No,
oletko nyt tyytyväinen?"

Selma katsoi helmaansa asettaen toisen käden toisen päälle ja vetäen
sen jälleen pois, aivan kuin käsineitä käteen vetäessä.

"Niin, mutta minä en pidä siitä tavasta, millä sinä puhut. Avioliitto
on vakava asia."

"Mutta ei aivan niin vakava kuin hirttäminen. -- Sitä tietä meidän
kaikkien pitää vaeltaa, sanoi akka laittaessaan niskat kukolta."

Selma ei vastannut mitään eikä katsonut ylös.

"Tahdotko mennä nyt sedän luo?" kysyi Rikhard.

"Tahdon."

"Minä menen ensin katsomaan," sanoi hän ja nousi lähteäkseen.

Kun Selma jäi yksin, nojautui hän taaksepäin jäykässä sohvassa ja
katseli vanhaa huonetta, joka oli hänelle niin tuttu. Luultavasti se
kerran oli ollut kaunis. Suuressa uunissa oli leveä friisi, joka
varmaan oli tarkoitettu koristeita varten, ja nuo maisematapetit, jotka
nyt kosteuden pilaamina riippuivat suurina riekaleina, olivat aikoinaan
olleet kalliit. Kaikki tuo oli edeltäjän ajoilta.

Nyt siellä oli tuskin mitään huonekaluja, ja ne harvatkaan, jotka
olivat, eivät kuuluneet yhteen. Huonetta ei oltu käytetty niin kauan
kuin Selma muisti.

Hän istui ja kalusti sen nyt uudelleen odotellessaan serkkuaan.

Sitten Rikhard tuli, ja he astuivat pienen etehisen läpi, joka erotti
sairashuoneen salista.

Isä makasi suuressa salissa, ja hengitys tuotti hänelle vaikeutta,
mutta hän ei näyttänyt niin huonolta kuin mitä Selma oli kuvitellut.
Hän asettui vuoteen viereen ja silitti hyväillen hänen harmaata pehmeää
tukkaansa.

Kandidaatti seisoi kirjoituspöydän ääressä ja katseli pihalle; hän ei
tahtonut häiritä heidän ensimäistä yhtymäänsä.

"Selma," sanoi Rikhard lopuksi.

Selma meni hänen luokseen. Rikhard antoi muutamia määräyksiä
lääkkeistä.

Selma istuutui isän kirjoitustuoliin, jonka päällisen hän itse oli
kirjaillut, ja he keskustelivat matalalla äänellä.

"Me olemme järjestäneet vierashuoneen sinua varten," sanoi Rikhard,
"sillä minä arvasin kyllä, että sinä tulisit."

"Kiitos. Miten sinä sait tietää isän sairaudesta?"

"Mätta lähetti sanan voinkuljettajan kanssa, sitten matkustin heti
tänne ja näin miten asian laita oli, sillä ukko ei osannut kunnolla
tehdä mistään selvää. Päiväjunalla lähdin takaisin Lundiin
neuvottelemaan professorin kanssa ja saamaan lääkettä, ja sitten
palasin taas tänne."

"Miten kiltti sinä olitkaan! Kai sinä jäät tänne toistaiseksi? Se olisi
niin turvallista."

"Sen teenkin, siksi otin kirjoja mukaani. Viime yön nukuin tässä
nojatuolissa vaatteet yllä, mutta tänä yönä saat sinä valvoa."

Selma nyökäytti päätään.

"Ensimäistä kertaa minä silloin olin sairaanhoitajattarena," sanoi
Rikhard hymyillen, "minun oli sääli vanhaa Mättaa; hän ei ollut saanut
ummistaa silmiään edellisenä yönä. Mutta nyt minä myös ymmärrän, että
hoitajattaret ovat aivan kahvihullut. Kun Mätta viiden aikaan tuli
sisään kahvitarjottimineen, oli hän mielestäni oikea enkeli."

Selma nauroi hiljaa.

"Sitten aioin lämmityttää salia, jotta tarvittaessa olisin lähellä,"
jatkoi Rikhard; "arvaat kai miten surullisessa kunnossa uuni oli. Minun
täytyi itse muurata sitä -- olisitpa vain nähnyt minut! -- mutta nyt se
on erinomainen."

Selma oli näkevinään hänet aivan edessään; hän tunsi siksi hyvin hänen
itsepäisen intonsa, ja hänen täytyi hymyillä hänen uudelle taidolleen.

"Miten hauska vihdoinkin saada tavata sinua!" sanoi Selma.

Rikhard ei vastannut mitään, mutta näytti siltä kuin hän olisi
ajatellut samaa.

"Missä sinä nukut?" kysyi Selma.

"Ruokasalissa."

"Sehän on erinomaista, niin voimme syödä salissa."

"Aivan oikein."

He olivat nauramaisillaan taaskin: nämä järjestelyt tuntuivat niin
mukavilta.

Huolimatta siitä, että Selman käynnin syy oli huolestuttavaa laatua,
oli tämä aika hänelle ihana. Hän oli tasaisella hyvällä tuulella, ja
kun isän sairaus ei saanut mitään vaikeampaa käännettä, niin ei ollut
huolehtimisenkaan syytä.

Ainoana palvelijana oli vanha Mätta, joka yksin hallitsi keittiötä ja
ruoka-aittoja, ja suuressa talossa oli niin hiljaista, että keskellä
valoisaakin päivää saattoi kuulla rottien nakertelua. Selman mielestä
tässä rappeutuneessa talossa oli jotakin puoleensavetävää. Hän tunsi
samaa ihastusta kuin rikkaan miehen lapsi joutuessaan kalliiden
leikkikalujensa äärestä vanhaan rihkamakauppaan, missä itse saa tehdä
löytöjä ja etsiä kaikenlaista esiin unohduksesta ja pölystä. Huoleton
rauha näytti vallitsevan yksin hämähäkinverkoissakin, jotka koristivat
nurkkia, ja tapetinriekaleissa, jotka riippuivat seinillä.

"Eikö tämä olekin rakas vanha harakanpesä?" saattoi hän sanoa
serkulleen. Ja Rikhard myönsi hänen olevan oikeassa. Koko talo teki
mustalaismaisen vaikutuksen, mikä miellytti heitä molempia, koska se
oli kerrassaan tavallisuudesta eroavaa. Heistä tuntui ikäänkuin maailma
ja aika olisivat pysähtyneet. Molemmat iloitsivat siitä, että heidän
vanha tuttavallisuutensa oli palannut takaisin, vaikkei yhtä paljon
riitojen samentamana kuin ennen.

Joka toinen päivä Selma kirjoitti miehelleen, ja yhtä usein hän sai
kirjeitä, -- haaveellisia rakkauskirjeitä pitkine otteineen tunnettujen
kirjailijoiden teoksista. Mutta yhtä asiaa ei Selma koskaan maininnut,
nimittäin serkkuaan.

Niin kauan kuin sairas oli huonommillaan, valvoivat Selma ja Rikhard
vuorotellen, ja se joka ei ollut vahdissa toi aamukahvin toiselle. Se
juotiin aina salissa vastasytytetyn takkavalkean ääressä, ja antoi
aihetta paljoon pilaan ja nauruun, sillä Rikhard yritti olla
"taloudellinen" ja "arvokas," ja jotakin meni aina kuitenkin päin
mäntyyn; tai ainakin Selma sitä väitti, ja siten syntyi pientä
naurunsekaista kinaa, jota Rikhard höysti loogillisilla todisteilla ja
Selma pienillä paradokseilla. Tarjoilu oli kaikkea muuta kuin hienoa:
karkeaa maalaisporsliinia, tinalusikoita ja pieni kiiltävä kahvipannu,
jota kutsuttiin aivan tuttavallisesti "Petteriksi". Mutta kahvi oli
hyvää ja höyryävää, takkavalkea räiskyi iloisesti, ja ilmassa oli
jotain aamuvirkkua ja raikasta. Oivallinen toveruus vallitsi heidän
kesken, ja Selma nimitti sitä nuorenmiehen elämäksi, mutta Rikhard
sanoi nauraen: "Kyllä kai! Kuvittele sinä sellaista vain mielessäsi."

Kun Rikhard ei lukenut, koettivat he ensi aikoina yhdessä sisustaa
salia tuomalla sinne kaikki liiat tavarat toisista huoneista. Se tuotti
heille suurta huvia; he asettelivat ja muuttivat alituisesti, ja heidän
täytyi nauraa lapsellisuudelleen, mutta hauskuus ei silti vähentynyt.
Lopuksi he saavuttivat sen tuloksen, että sali oli nyt "läpeensä
tyylikäs". Se ainakin oli totta, että he viihtyivät siellä, ja että se
nyt näytti asutulta.

Kandidaatti kirjoitti usein morsiamelleen.

Eräänä iltana, kun Selma tuli sairashuoneesta, näytti Rikhard hänelle
kolmea täyteen kirjoitettua arkkia.

"Katso miten pitkä," sanoi hän nauraen, "nyt olen kuvaillut tarkasti
koko harakanpesän sekä sinutkin."

"Varjele, mitä kummaa sinä olet voinut keksiä, saadaksesi kokoon noin
monta liuskaa?"

"Tahdotko lukea?"

"Et sinä sitä halua?"

"Kyllä. Miksikä en?"

"Sellaisia kirjeitä en koskaan luullut näytettävän toisille," vastasi
Selma hiukan ujosti. Rikhardin tarjous loukkasi häntä sekä morsiamen
että Rikhardin itsensä tähden.

"Tietysti sinusta ja Elvirasta tulee hyvät ystävät, ja siksi voit
mielelläsi lukea kirjeeni ja itse lisätä siihen tervehdyksen. Olen jo
maininnut, että sinä sen tekisit. Olet jo esitetty kirjeessä. Kas
niin."

Rikhard seisoi kirjoituspöydän luona toisessa nurkassa, jossa lamppu
paloi. Kaikki uutimet olivat alaslasketut, suuri, hämärä huone näytti
kodikkaalta vanhanaikuisine, mutkikkaine huonekaluineen, ja ainoa valo,
mikä huoneessa oli, laskeutui hänen tummille kasvoilleen, mustille
lyhyille hiuksilleen ja leveille hartioilleen.

Hän avasi kirjeen ja katseli Selmaa, tämä lähestyi häntä, mutta näytti
yhä epäilevän.

"Minä voin vannoa, että sinä yhtä mielelläsi haluat lukea sen kuin
tahdot ruokaa, sillä naiset ovat aina uteliaat, mutta siitä huolimatta
he tahtovat näyttää niin harmillisen häveliäiltä, että..."

Rikhard nousi pystyyn ja iski kirjesalkkunsa pöytää vasten, niin että
pamahti.

Selma vain nauroi hänen mielenpurkaukselleen.

"Niin, niinkuin tässä yhtenäkin päivänä," jatkoi Rikhard hillittömällä
kiihkolla, "kun sattumalta tulit avanneeksi tuon anatomian kirjan.
Herra varjelkoon! -- nuori rouva sekä punastui että kalpeni ja sulki
kirjan kauhistuneena. Näin sen kyllä, vaikka vaikenin. Ja sinä melkein
harmittelit, että minä luin sitä. Lääkäri! -- olisin voinut nauraa
aivan katketakseni, ellen olisi ollut niin vihainen, että olin vähällä
pakahtua. Onko nyt laitaa hullutella tuolla tavalla vain tieteellisen
teoksen takia! Ne ovat sitä paitsi asioita, joista jokaisen naisen
pitäisi olla selvillä. Jos kysymyksessä olisi ollut joku muu kuin
_sinä_, en koskaan olisi sanonut sanaakaan. Mutta nyt ... uh, siitä voi
tulla aivan sairaaksi! Pitääkö _sinunkin_ tässä teeskennellä? Olet
aivan kuin Elvira."

Rikhard vaikeni.

"Miten vähästä sinä voit kiivastua," huomautti Selma hyvin
rauhallisesti.

"Vähästä?" toisti Rikhard harmistuneena ja ojensi kätensä niin
kiivaalla liikkeellä, että olkapäät kohosivat ylös. "Olisipa ollut
kysymyksessä jokin huono romaani, jotain siveetöntä roskaa, niin en
koskaan olisi siitä puhunut, mutta puhtaasti tieteellinen teos..."

Selma vain nauroi, helisevän raikkaasti. Hän oli niin tottunut kaikkeen
tällaiseen jo entisinä aikoina, että se melkein tuotti hänelle iloa.

"Niin, kuinka ihmiskunta voisi parantua," jatkoi Rikhard samaan tapaan,
"kun naiset itsepäisesti vetäytyvät kuoreensa, niin ettei heidän
kanssaan saa keskustella kuten ihmisten kanssa. Kaikkein yksinkertaisin
asia on sopimaton. He vaativat itsepintaisesti, että heitä on pidettävä
idiootteina."

Selma katseli häntä rauhallisesti hymyillen. Hän vain odotti, että
myrsky tyyntyisi. Niin kauan kuin se riehui, ei kuitenkaan kannattanut
lausua sanaakaan, sen hän tiesi.

"Niin sinä naurat," sanoi Rikhard jo rauhallisemmin, "mutta se on
todella vakava asia. Miten paljon riippuukaan tuleva polvi teistä
naisista! Ja siinä missä uudistuksia tarvitaan niin hyvin toisessa kuin
toisessa asiassa, voisitte te olla meidän parhaita liittolaisiamme.
Mutta -- Jumala varjelkoon -- niin pian kuin ei enää ole kysymys
salonkikeskustelusta, täytyy pidellä korviaan ja tekeytyä aivan
tietämättömiksi. Teitä ei saa opettaa hoitamaan ruumistanne eikä
lapsianne, sillä on aivan sopimatonta edes puhua sellaisesta. Niin,
seiso sinä siinä ja punastu siksi, että puhun lapsista! -- ja kuitenkin
sinä olet naimisissa. Voi, siitä voisi..."

Rikhard teki epätoivoisen liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut
torjua jotakin luotaan.

"Mutta Rikhard, minkä vuoksi sinä meluat! Olenko koskaan kieltäytynyt
kuuntelemasta mitä sinulla on minulle sanottavaa?"

"Kieltäytynyt, kieltäytynyt?" toisti hän. "Pitäisipä koettaa! Etkö sinä
seiso siinä ja kiemurtele kuin ankerias, kun on vain kysymys kirjeenkin
lukemisesta, jonka olen morsiamelleni kirjoittanut. Aivan kuin siinä
voisi olla jotakin, mikä saattaisi hänen armonsa hämilleen tai aivan
kuin en minä itse tietäisi mitä olen Elviralle velkaa tai en."

"Saisit hävetä," huudahti Selma rohkeasti, "moititko sinä minua tässä
siksi, että hienotunteisuudesta vastustin."

"Mutta minä en välitä sinun hienotunteisuudestasi! Ei ole mitään
maailmassa, jota inhoaisin niinkuin juuri sitä."

"Hyi, millainen tuittupää! Minun pitäisi lähteä suoraa päätä luotasi,
mutta nyt minun tekeekin mieleni lukea kirjeesi."

"Tehdäksesi minulle palveluksen, ilahduttaaksesi minua -- ihanaa! Se on
aivan sinun tapaistasi. Ei kiitos; minä en ota vastaan tuollaisia --
armopaloja."

Rikhardin suu vetäytyi vihaiseen hymyyn, joka nosti hänen toisen
suupielensä ylöspäin.

"Mutta Rikhard!" Äänen sävy oli pyytävä, se oikein rukoili, ja hymyily
muuttui surumieliseksi.

Rikhard ei vastannut mitään, istuutui vain entiselle paikalleen
nyrpeänä ja ääneti.

"No?" kysyi Selma sitten.

"Tuossa se on," -- hän osoitti kirjettä, "mutta nyt se muutoin on aivan
yhdentekevää."

Selma ei sanonut enää mitään, vaan laski toisen käsivartensa pöydälle,
toisen Rikhardin olkapäälle, kumartuessaan lukemaan. Rikhard oli yhä
vielä jörö, mutta Selma ei ollut huomaavinaan sitä. Hänen käsivartensa
nojasi varmasti ja lujasti Rikhardin olkapäähän, -- kylmästi aivan kuin
tämä olisi ollut kuollut kapine. Rikhard huomasi sen, ja se ilahdutti
häntä. Tuo luja ote ilmaisi yhtä vähän arastelua kuin mielistelyä.
Selmalle hän saattoi mielellään olla puukappale ja hänestä tuntui
naurettavalta, että hänen mielestään _siinä_ saattoi olla jotain
miellyttävää.

Hänen olisi tehnyt mielensä sanoa, että Selma tuntui hänestä ikäänkuin
sisarelta -- mutta se olisi ollut typerää, ja siksi hän vaikeni.

Selma osoitti sormellaan kirjeen alkua. "Rakas Elvira," seisoi siinä.

"Kirjoitatko aina näin?" kysyi hän.

"Aina. Miksi sitä kysyt?"

"Vain uteliaisuudesta," vastasi Selma, mutta punastui. Hänen mielestään
se kuului yksinkertaiselta ja kauniilta. Ja sitten se, että hän aina
kirjoitti samalla tapaa! Siksi, että juuri se oli totta... Patruuna
vaihteli tavallisesti päällekirjoitusta aivan loppumattomiin: "Armas
kultani" tai "Kallis puolisoni" tai "Armas rakastettuni". Siinä ei
ollut mitään mihin tarttua, ei mitään todellista. Ja sitten hän
kirjoitti aina alle: "Sinun rakastettu Pålisi". Se oli sekä naurettavaa
että harmillista. Oliko Selma koskaan sanonut rakastavansa häntä! Se
oli sana, jota hän ei koskaan käyttänyt. Niin, tosiaankin,
vihkimäkaavakkeessa se kyllä seisoi. Mutta silloin hän oli toistanut
sen sieluttomasti kuin papukaija.

Selma silmäsi allekirjoitusta. "Sinun Rikhardisi," seisoi siinä. Ei
mitään muuta.

Rikhard nauroi, sillä nyt hän oli jo leppynyt, ja he lukivat molemmat,
päät vierekkäin. Oli selvää, että kirje huvitti Selmaa.

"Minä en koskaan ole tiennyt, että sinulla on niin oivallinen tyyli,"
sanoi hän kääntäessään lehteä.

"Minun täytyy kai panna parastani, minusta kun tulee kirjailija,"
vastasi Rikhard.

"Sinusta!" Selma työnsi häntä käsivarrellaan.

"Niin, omalla alallani -- tietysti. Päästyäni sairashuoneista eroon ja
kaikesta muusta sellaisesta sekä käytyäni ulkomailla rupean pitämään
kansantajuisia luentoja. On niin monta kysymystä, joihin tahtoisin
saada yleisön innostumaan."

"No, sepä on hauska, niin minäkin saan lukea mitä kirjoitat. Luuletko
että minä voin ymmärtää niitä?"

"Luonnollisesti."

Selma hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä; sitten hän jatkoi
lukemista. Koko kirje käsitteli vanhaa taloa, häntä itseään, jota
Rikhard kuvaili kovin vilkkaasti, ja heidän elämäänsä maalla. Hänen
tyylissään oli voimaa, joka vaikutti Selmaan. Mutta ei sanaakaan
rakkautta tai sellaista.

"Hm," sanoi Selma hymähtäen, kun hän oli päässyt loppuun, ja suoristi
itseään.

"Eikö se miellyttänyt?" Rikhard katseli häntä hieman veitikkamaisesti,
aivan kuin hän olisi aavistanut hänen ajatuksensa.

"Kyllä se oli erinomaisen hauska. Mutta kirjoitatko aina näin?"

"Miten?"

"Näin," -- Selma hapuili sanoja -- "näin järkevästi."

He nauroivat; siksi että oli niin vaikea saada sanotuksi sitä mitä hän
tarkoitti, mutta niin helppo sitä sittenkin ymmärtää.

"Kyllä," sanoi Rikhard.

"Puheletteko myös samaan tapaan, kun olette yhdessä?"

Rikhardin syvät silmät välähtelivät, kun hän katsoi ylös.

"Luuletko että minä olen niin kesy?" sanoi hän hymyillen, niin että
Selman täytyi punastua. "Ei kuules, osaan minä toistakin kieltä. Mutta
mitä varten toisin sitä esiin kirjeessä! Ei, kirje on kirje, ja suutelo
on suutelo. Minä otan kaiken sellaisena kuin se on."

Hänen sanansa koskivat Selmaan kuin tukahduttava tuska, jota hän ei
voinut selittää itselleenkään.

Syntyi hiljaisuus. Selma hypisteli hajamielisesti pöydällä olevia
papereita.

"Rikhard. Sinä pidät kai oikein paljon morsiamestasi?" kysyi Selma
hyvin hiljaa ja katsomatta häneen.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan vaan, että olisi oikein synti..." hän keskeytti äkkiä
puheensa.

"Mikä olisi synti?"

"Mennä naimisiin tyttö paran kanssa ja sitten heittää hänet
tuuliajoille, välittämättä hänestä ollenkaan." Selma puhui nopeasti ja
arasti.

Rikhard käänsi kokoon kirjeensä. Selman hillityssä äänensävyssä oli
jotakin, joka iski häneen, joka ahdisti ja puristi häntä, -- ilman
minkäänlaista syytä ja tarkoitusta, aivankuin tunturiasukkaan
koti-ikävä, kun hänessä muistot heräävät. Hän ei olisi mistään hinnasta
juuri sillä hetkellä tahtonut katsoa ylös.

"Minä pidän paljon Elvirasta," sanoi Rikhard, "en tahtoisi kadottaa
häntä mistään hinnasta. Selma, olen niin rakastunut, että olen aivan
villi väliin. Olen mustasukkainenkin. Voitko sinä kuvitella _sitä_?"
Hän puhui aivan matalalla äänellä. Hän ikäänkuin häpesi tunnustustaan,
mutta samalla hän ikäänkuin myös puolusti itseään vastaväitettä
vastaan.

"Sen kyllä uskon," vastasi Selma.

Syntyi hetken äänettömyys. Rikhard hypisteli yhä kirjettään, ja Selma
näytti tarkasti katselevan vanhaa kirjekuorta.

"Jos joku avioliitto _voi_ tulla onnelliseksi, niin ainakin meidän,"
sanoi Rikhard nopeasti, muuttuneella äänellä. "Elvira on niin
kehittymätön vielä, niin taipuisa ja lapsellinen, minä voin kasvattaa
häntä aivan mieleni mukaan. Täytyyhän hänen silloin oppia ymmärtämään
minua, ja meidän suhteemme on muodostuva täysin sopusointuiseksi."

Selma ei sanonut mitään, seisoi ja silitti vain sormellaan
kirjoituspöydän reunaa, vaipuneena ajatuksiinsa.

"Omituista ajatella, että hän on yhtä vanha kuin sinä," lisäsi Rikhard.

"Yhdeksäntoista vuotta ei ole mikään ikä," vastasi Selma surumielisesti
hymyillen.

"Ei, se on totta, mutta sinua luulisi vanhemmaksi."



VII.


Selman isä parani päivä päivältä, ja patruuna alkoi kirjeissään jo
sanoa aikovansa noutaa Selman kotiin. Oli sumuinen kevätpäivä, leuto ja
alakuloinen; suuria kyyneleitä riippui räystäistä, ja kaikki oli
kietoutuneena kosteaan harsoon. Selma istui isänsä luona, joka oli jo
niin terve, että saattoi maaten lukea sanomalehteään. Isän parta oli
juuri ajettu, ja ohut hieno tukka peitti sileäksikammattuna hänen
kaunismuotoista päätään. Selma oli antanut työn vaipua syliinsä ja
nojasi päätään tuolin korkeaa selustaa vasten. Hän näytti väsyneeltä ja
sulki silmänsä.

"Nyt on lapsi valvonut liiaksi minun tähteni," sanoi isä ohuella,
hyväilevällä äänellään, jonka sairaus oli heikontanut.

"Älä luule," vastasi Selma hymyillen ja katsahti ylös, "mutta minä olen
vain sellainen indiaaniluonne, etten siedä paikallaan istumista; minun
täytyy saada raikasta ilmaa ja liikuntoa. Älä huolehdi, isäukkoseni,
kun tulet terveeksi, korvaan minä vahingon."

Isä heitti pitkän huolestuneen katseen häneen ja otti jälleen
sanomalehtensä.

Selma sulki taaskin silmänsä. Hän istui ja ajatteli vanhoja aikoja ja
sedän menettelyä. Huulien viivat muuttuivat suoriksi ja koviksi,
yhteenpusertunut suu teki leuan yhä terävämmäksi, silmäkulmat
vetäytyivät tuskallisesti yhteen, ja kasvoihin tuli jotain
kokoonpuristunutta.

Nyt hän ymmärsi sedän vaikuttimet. Oman luonteensa mukaan oli tämä
muodostanut ihannekuvan onnesta, ja sen hän oli tahtonut antaa
hänellekin. Mutta vaikka pohjalla olikin ollut hyvä tarkoitus, niin ei
Selma kuitenkaan koskaan voinut antaa sitä hänelle anteeksi. Ei
koskaan! Eikä setää voinut syyttää vain siitä vahingosta, jonka hän oli
tehnyt: hän oli myös pettänyt hänet. Selma palautti mieleensä erään
kohtauksen, jolloin hän sedän huoneessa oli pyytänyt saada lukea isänsä
kirjettä, ja setä oli kieltänyt. Miten tyhmä hän olikaan ollut kun oli
uskonut hänen sanojaan! Hän oli ollut läpeensä yksinkertainen. Se
johtui hänen rehellisyydestään. Oliko tyhmää olla rehellinen? Ehkä.
Oli kuitenkin vaikea uskoa, että se mikä oli oikein, olisi tyhmää. Ja
valhe ... sen täytyi olla väärää. -- Mutta umpimieliseksi hän oli
tullut. Hän ei ollut koskaan enää avomielinen, ei koskaan edes
isällekään. Hän ei voinut enää, ei edes hänelle. Se oli vain pieni
idylli, kaunis lapsuudenidylli, johon hän oli kiintynyt. -- Ei mitään
muuta. -- Oikeastaan hän oli aina ollut suljettu luonteeltaan, niin
pian kuin hänen ajatuksistaan oli ollut kysymys. Hän ihmetteli tiesikö
setä, että hän ... niin hän ei tahtonut sanoa vihaavansa häntä, sillä
tuo sana tuntui liioittelulta, mutta hänen sydämessään oli joka
tapauksessa vihankaunaa, joka ei koskaan voinut kadota.

Setä olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos Selma olisi ollut hänen
tyttärensä. Entä sitten? Oliko hän velvollinen pitämään hänestä sen
vuoksi?

Mutta olihan turha sureksia kohtaloaan, turha murehtia menneitä.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi hymyillä.
Näytti aivan siltä kuin toinen huonekalu olisi toistaan huutanut,
tummat värit napisseet ja räikeät kiroilleet. Oi, miten kummallista!
Tällaisessa ympäristössä isä saattoi viihtyä! Hän ei tahtonut kadottaa
pienintäkään esinettä, ja yhä uusia elementtejä oli tullut lisään.
Siten Selma tarkasteli kaikkea.

Vanha helmenvärinen vuode, josta isä ei mistään hinnasta tahtonut
luopua, soti kerrassaan nykyaikaista korituolia vastaan, joka seisoi
kirjoituspöydän luona, ja korkeaselkäisen kiikkutuolin ruskea petsaus
näytti isoisän aikuiselta iloisin värein kirjaellun sänkymaton
rinnalla. Mutta kaikki nuo kertoivat Selmasta ja hänen ensimäisistä
kömpelöistä piirustusyrityksistään, kehyksistä alkaen, jotka olivat
kotoisin vinneiltä ja roskakomeroista, hänen suureen valokuvaansa
saakka veisteltyine puitteineen. Oven pielessä riippuivat hänen viralta
pannut luistimensa, vuoteen yläpuolella oli kellotyyny, jonka hän oli
ommellut pensionissa, ja nurkassa vanha jakkara, jolla hänen lapsena
oli tapana istua.

Miten ihana oli elämä! Hän hymyili ja sulki silmänsä, mutta samalla
pyöritteli päätään edestakaisin tuolinselkää vasten, sillä sitä särki.

Varpuset pitivät kamalata meteliä pihalla risukasalla. Muutoin oli
kaikki hiljaista. Kahlekoira juoksi ulos tynnyristään, veti rämisten
ketjun sen reunan yli ja ravisteli itseään, niin että renkaat
kalisivat. Kaiken sen Selma kuuli. Ja hän nautti siitä. Ei tehnyt
mitään että päätä särki.

Sitten tuli Rikhard sisään.

Selma tunsi hänen askeleensa, hänen ei tarvinnut edes katsoa ylös
tietääkseen että se oli hän.

"Mitä! Luulenpa että rouva on sairastavinaan?" sanoi hän iloisesti.

"Niin, ajatteleppas! Minulla on päänsärkyä," vastasi Selma iloisesti.

"Sen minä kyllä uskon! Tämä ei sovi _sinulle_, sinähän et käy koskaan
ulkona."

"Niin, tiedän kyllä. Sitä en kestä. Mutta minä käyn pilkakseni
hetkiseksi, niin kipu menee ohi," sanoi hän nousten seisoalleen.

"Mene salin sohvalle vähäksi aikaa," vastasi Rikhard; ja he lähtivät
huoneesta.

"Minä haen sinulle peitteen," sanoi Rikhard.

"Kiitos."

Rikhard palasi pian takaisin, asetti tyynyn paikoilleen ja piti
peitettä varalla.

Selma kävi pitkäkseen.

"Jos tahdot nukkua, menen tieheni, muuten istun juttelemassa luonasi,"
sanoi Rikhard levittäen peitteen hänen ylitseen.

"Ei, istu luonani, minä en varmaankaan voi nukkua. -- Ah, miten hyvältä
tuntuu!" lisäsi Selma ja painoi otsansa kylmää tyynyä vasten.

Rikhard veti tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen pääpuoleensa.

"Sinä, Rikhard," sanoi Selma hetken kuluttua, "tulin ajatelleeksi
erästä asiaa: sinä varmaankin olet nähnyt minun äitini."

"Kyllä, olen, mutta töin tuskin muistan häntä; minähän olin vain viiden
vuoden vanha kun sinä synnyit."

"Minä tahtoisin vain mielelläni tietää jotakin hänestä. Isältä en
koskaan ole voinut kysyä: hän alkaa heti itkeä."

"Tiedätkös, en muista hänestä muuta kuin suuren vaalean tukan ja hyvin
suuret kädet, jotka pitivät minusta kiinni, kun hän otti minut
polvelleen."

Selma katseli häntä ikäänkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä
jotakin hyvin ihmeellistä. Rikhard huomasi sen ja hymyili
hyväntahtoisesti, mutta ei sanonut mitään.

"Kun minä nyt kuljen näissä huoneissa ja liikuttelen kaikkia vanhoja
huonekaluja ja esineitä," jatkoi Selma, "tulen niin uteliaaksi. Minusta
tuntuu kuin tahtoisin kysyä jotakin kaikilta näiltä kaapeilta ja
laatikoilta, ja minä tutkin kaikkea, mikä joutuu käsiini, aivan kuin
utelias lapsi. Sitä en koskaan saisi tehdä, jos isä näkisi; hän tulisi
aivan sairaaksi."

"No?" sanoi Rikhard hymyillen.

"Niin, -- siitä ei minulla ole mitään iloa. Kaikki äidin oma näyttää
niin vieraalta, ikäänkuin sekin olisi ollut kuollutta ja haudattua
useita vuosia. Ja minusta tuntuu niin tyhjältä, -- aivan kuin minulla
ei äitiä olisi ollutkaan."

"Niin, tiedätkös mitä, ne joilla ei ole äitiä, kuvittelevat aina
mielessään, että siinä olisi jotakin niin ihanaa, mutta sitä se ei
lainkaan ole. Se on vain opittua -- hm -- romantiikkaa."

"Luuletko niin?" kysyi Selma viivytellen.

"Niin, siitä olen varma, ainakin monessa tapauksessa. Verisiteet eivät
ole läheskään niin voimakkaita kuin otaksutaan. On niin paljon muuta,
joka on voimakkaampaa. Mitä muuta esimerkiksi on äidin ja minun
välillä, kuin että äiti on hemmotellut minua, niin että minulla on
ollut enemmän vaivaa itsekasvatuksestani, kuin muuten olisi ollut. En
minä voi hänen kanssaan keskustella siitä mikä minua huvittaa. Ei hän
minua ymmärtäisi."

Selma näytti ajattelevalta.

"Niin kylmä kuin isä onkin, tunnen kuitenkin enemmän vetovoimaa
häneen," jatkoi Rikhard, "äidillä on ollut hyvin vähän osaa minun
henkiseen kehitykseeni."

"Voi olla, että se soveltuu poikiin," myönsi Selma, "mutta ei
tyttöihin."

"Et suinkaan sinä kuvittele surevasi äitiäsi, jota et koskaan ole
nähnyt? Minä luulin sinusta parempaa."

Rikhardin harmaisiin silmiin iski pieni ivallinen ilme, ja Selma
kavahti tulipunaiseksi, sillä hän tiesi hänen inhoavan kaikkia unelmia
ja kuvitelmia.

"Minä en tarkoita sitä," sanoi Selma hieman hämillään, "mutta minun
mielestäni nuori tyttö, jolla ei ole ollut mitään naisellista ... niin,
se on, mitään äitiä, hän ei tule sellaiseksi kuin muut tytöt."

"Kuinka niin?"

"Minä olin niin ... niin..."

Hän hymyili ja hypisteli peitettä toisella kädellään katsomatta ylös.

"Kas niin, nyt sinä olet turhan kaino taaskin!" sanoi Rikhard.

"En, mutta minä en löydä oikeita sanoja. Katsos, näin ujo ja
nurinkurinen olen juuri siksi, että minulla ei ole ollut äitiä."

Rikhard purskahti nauruun.

"Ei, nyt sinä todella olet liian naivi!"

"Niin, minä tiedän sen ja olen aina sitä ollut. Siinä juuri onnettomuus
onkin."

Rikhard tuli yhtäkkiä totiseksi.

"Niin, _siinä_ sinä voit olla oikeassa," sanoi Rikhard, "mutta
asianlaita olisi voinut olla sama, vaikka äitisi olisi ollut elossa.
Pensionissa opit kai kuitenkin yhtä ja toista?"

"Minä? En."

"Kyllä, tovereilta. Se on tavallista."

"Oi, ei siinä pensionissa," sanoi Selma vilkkaasti. "Olisitpa vain
nähnyt rouva Stålin! Minä olen usein ajatellut häntä tultuani
vanhemmaksi. Hän oli eronnut miehestään ja perustanut pensionin
voidakseen itse kasvattaa tyttärensä. Hän ei koskaan ottanut vastaan
yhdeksää vuotta vanhempia tyttöjä, mutta nämä saivat olla hänen
hoidossaan niin kauan kuin vanhemmat halusivat. Hän vasta osasi
pelottaa toisen ajatukset karkuun! Hän istutti meihin kauhun kaikkea
sopimatonta kohtaan, niin että emme edes toverien kesken uskaltaneet
lausua ainoatakaan sanaa, jota rouva Stål olisi voinut tuomita. Ilkeä
hän ei ollut, mutta emme me myöskään pitäneet hänestä. Koko hänen
olennossaan oli jotakin omituisen kylmää ja luonnotonta, jopa omaa
tytärtäänkin kohtaan. Tuntui aina siltä kuin olisi nähnyt hänen suuret
ruskeat silmänsä silloinkin kun hän ei ollut läsnä. Minä en koskaan ole
nähnyt niin teräviä silmiä; tunsi olevansa aivan kuin ikkunalasia, ja
tiedän, että jos joskus ajattelin jotakin ... jotakin viatonta roskaa,
rakkautta tai sellaista, mitä tytöt usein ajattelevat, niin punastuin
korvia myöten, vaikka olisin ollut ypöyksin, niin, vaikkapa olisi ollut
pimeää kuin säkissä."

Rikhard viivytteli hetken vastausta; hän oli asettanut toisen jalkansa
polvelleen ja piti sitä kiinni, huolellisesti tarkastaen saapastaan,
aivan kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.

"Sepä oli omituista," sanoi hän viimein, laskien jalkansa maahan, "sitä
en koskaan olisi uskonut."

"Ei, nyt minustakin se tuntuu uskomattomalta. Ja sitten sinun pitää
muistaa, että rouva Stål asui maalaiskylässä; me emme saaneet mennä
puutarhaa kauemmaksi, emmekä koskaan tavanneet ketään. Me vietimme
täydellistä luostarielämää. Mitenkä voit siis vaatia, että tietäisin
jotain maailmasta ja ihmisluonteesta?"

"Hm. Isän mielestä oli tuo pensioni erinomainen. Siksi piti sinun
sinne."

"Sitä se olikin monessa suhteessa. Minä vain tarkoitan, ettei siellä
voinut tulla muiden ihmisten kaltaiseksi."

"Ehkei siitä ollut vahinkoakaan tavallansa," sanoi Rikhard hitaasti,
"mutta missään tapauksessa ei mielestäni lapsia pidä sillä tavalla
kasvattaa. Sitä minä enimmin inhoan, että naiset tahtovat tekeytyä niin
tietämättömiksi -- että äidit pitävät velvollisuutenaan opettaa
tuollaista narripeliä tyttärilleen, ja että tyttäret arasti painavat
katseensa maahan ja punastuvat kaikesta tai -- mikä vielä monta vertaa
pahempaa -- punastuvat, hihittävät ja kääntävät pois päänsä, jos joku
päästää yhden ainoankin sanan, joka ... joka ei ollenkaan ole
naurettava. Minä raivostun niin, että voisin lyödä heitä."

Selma ei voinut pidättää hymyilyään.

"Niin, etkö sinäkin ole samaa mieltä? -- eikö voi keskustella
maltillisesti ja vakavasti, vaikkakin toinen olisi mies ja toinen
nainen?"

"Tietysti."

"Sitä minä olen sanonut Elviralle niin monta kertaa, mutta hänen
äitinsä on varmaan istuttanut sen häneen. Koska meidän kuitenkin joskus
on määrä mennä naimisiin, niin minun mielestäni pitäisi minun voida
keskustella hänen kanssaan kuin toverin ainakin. Sitähän hän on
luvannut olla minulle koko elämänsä ajan, mitä komediaa se sitten on,
että minun pitäisi puhella hänen kanssaan ikäänkuin me aina olisimme
jossain illallisilla? On niin paljon todella vakavia asioita, joista
tahtoisin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, mutta se ei käy päinsä. Ja
siten voi olla yhdessä päiväkausia oppimatta tuntemaan toisiaan. Minun
pitää vain olla jonkunlainen ihaileva kavaljeeri, siinä kaikki. Onko
_se_ järkevää?"

Selma oli vaiti. Hän ei näyttänyt tahtovan keskustella tästä asiasta.
Rikhard oli odottanut, että hän olisi myöntänyt oikeaksi hänen sanansa,
ja siksi hän nyt oli tyytymätön, pettynyt.

"Kuules, mitä setä sanoo kihlauksestasi?" kysyi Selma yhtäkkiä.

"Hän ei sano mitään; hän tietää, ettei se vaikuttaisi kuitenkaan
mitään. Mitä minä tahdon, sen minä tahdon."

"Mutta sinä olet tietysti selvillä siitä mitä hän toivoisi?"

"Niin, että menisin naimisiin rikkaan tytön kanssa."

"Onko Elvira köyhä?"

"Hänellä ei ainakaan ole mitään erikoista omaisuutta. Äidillä on eläke,
niin että he tulevat toimeen. Mutta Elvira on paljon mukana, ja se
maksaa rahaa. Minä luulen, että tulot ja menot menevät juuri yhteen."

"No, olipa se sitten hyvä, ettet ajatellut rahoja," sanoi Selma
sydämellisesti.

Rikhard nauroi.

"Sitä minäkin ajattelen, mutta siitä huolimatta olen sangen epäilevällä
kannalla niin sanotun rakkauden suhteen."

Rikhard lausui viimeisen sanan väärällä painolla, mikä teki siitä vain
irvikuvan.

"Sinä!? Joka itse..." Selma näytti kauhistuneelta.

"Niin. Minä olen rakastunut, niin," sanoi hän kuivasti, "mutta sitä
minä olen ollut ennenkin, mutta se on mennyt ohi."

"Niin, mutta et suinkaan yhtä paljon kuin nyt?"

"Olen kyllä. Vain lapsellisemmin kuin nyt; minä taistelin sitä vastaan
ja kuitenkin..."

Selma katseli häntä suurella mielenkiinnolla, saattoi melkein sanoa
osanotolla, mutta koska Rikhard oli vaiti, niin hän ei kysynyt mitään.

"Minä olin rakastunut _sinuun_," sanoi Rikhard yhtäkkiä, katsomatta
häneen.

"Voi, mitä sinä juttelet!" huudahti Selma suuttuneena; hän oli varmasti
odottanut jotakin aivan muuta.

"No, no, kas niin, älä pidä tätä minään rakkaudentunnustuksena," sanoi
Rikhard vihaisesti, "se on mennyt ohi jo kauan sitten, ja siksi siitä
voi puhua kaikessa rauhassa. Vai mitä?"

"Tietysti."

"Etkö sinä tiennyt sitä?"

"Kuinka minä olisin!"

"Ei, -- minä ajattelin vain..."

Rikhard vaikeni yhtäkkiä, ja vasta hetken kuluttua hän jatkoi
ilmeettömästi, katkonaisesti.

"Se oli pääsiäisen aikaan. Kun palasin kotiin Lundista. Muistathan?
Emme olleet tavanneet toisiamme kesän jälkeen. Sinä tulit meille vasta
jouluna. Sinä olit mielestäni niin muuttunut."

"Minä olin ruma kuin kummitus."

"Niin olitkin. En ymmärrä itsekään mistä se johtui. Kyllä -- minä
ymmärrän sittenkin. Mutta se on käsittämätöntä, että se saattoi kestää
niin kauan. Kesällä koko ajan kun olin kotona... Minä olin itse siitä
harmissani."

"Sen minä voin hyvin uskoa."

"Hm. Tiedätkös, siihen aikaan olin hyvin skeptillinen -- vaikka en
ollut kuin yhdenkolmatta vanha."

"Kyllä, sen uskon kyllä."

"Mutta se ei auttanut. Katsos, romantiikka riippuu ihmisessä kiinni.
Sen on imenyt itseensä jo lapsuudesta saakka. Sen voi järkeillä pois,
mutta se palaa uudelleen sadannenkin kerran. Vieläkin minussa on siitä
jätteitä. Ne tarttuvat kiinni kuin synti. Etkö usko, että tässä
keskustelussammekin on hitunen romantiikkaa?"

"Mutta sillä tavallahan olisi kaikki..."

"Niin, sitä se onkin -- enimmäkseen. Joutuu aivan ymmälleen. Kaikkea
pitää nimittää toisella nimellä kuin mitä se on, kullata ja uudistaa.
-- Kaikki kääntyy ylösalaisin."

"Nyt sinä näet kaiken taas mustana," sanoi Selma hiljaa.

"Näenkö minä mustana! Ei, sitä minä en tee. Jos sinä vain tahtoisit
seurata ajatuksenjuoksuani, niin myöntäisit minun olevan oikeassa.
Mutta sitä sinä tietenkään et tahdo."

"Kas niin, tohtori, olkaa nyt järkevä," sanoi Selma hymyillen ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä kiihoitu, vaan ole rauhallinen; minä
kuuntelen kaikkea, mitä sinulla on sanomista."

Rikhard vaikeni hetkeksi, yrittäen seurata hänen kehoitustaan.

"Muuten olen nykyään aina rauhallinen," sanoi Rikhard. "En tiedä mistä
se voi johtua, että aina kiihoitun, kun puhun sinun kanssasi. Se johtuu
kai siitä, että sinä näytät ... niin, sinussa on jotakin niin kylmää ja
niin ... ikäänkuin et ikimaailmassa voisi menettää malttiasi, et
koskaan kiivastua tai muuta sellaista. Sinä olet -- niin, minä en tiedä
mitä! -- aivan kuin keskustelisi veräjätolpan kanssa ja täytyisi
ponnistella aivan viimeiseen asti saadakseen esille hiukankin eloa.
Sitä ponnistelee ja kiihoittuu vähitellen. Mikään muu ei ole
mahdollista: sinä annat toisen jatkamistaan vain jatkaa."

Selma hymyili jälleen.

"Mutta jos nyt olisi eloa veräjäntolpassa, mitä silloin tahtoisit
sanoa?"

"Niin, ja siinä se juuri onkin," jatkoi Rikhard itsepäisesti, "että
olet niin rauhallinen ja kylmä, niin erilainen kuin kaikki muut naiset;
luulisi että sinun kanssasi voisi puhua kaikesta ja että olisi
mielenkiintoista kuulla sinun mielipidettäsi monesta asiasta, mutta
sitten..."

"Niin, mitä sitten?"

"Niin, kun sitten alkaa puhua, niin äkkiä jokin sanoo: 'älä tule liian
lähelle' -- ja se tuntuu niin kiusalliselta siksi, että se on aivan
turhaa."

"Mutta Rikhard, kuinka sinä voit suuttua aivan syyttä? Minun päähäni ei
koskaan ole pälkähtänytkään, että pitäisin sinua välimatkan päässä."

"Ei, sehän on mahdollista, että et tee sitä tahallisesti, mutta
asianlaita on sittenkin niin, ja se kiusaa minua. Se ei juolahtaisi
mieleenikään, jos olisit poika tai mitä muuta hyvänsä, mutta se piilee
juuri sinun omassa äänensävyssäsi. Kuten nyt juuri. Itse sävyyn tulee
jotakin, jotakin arkaa, peräytyvää. Sinä puhut matalalla äänellä,
jäykästi, aivan kuin sinä tahtoisit painaa koko keskustelun
jäätymispisteeseen -- ei, se ei ole sitä! -- mutta se on jotakin
luonnotonta. Sinulla on vahva alttoääni, joka puhuu reippaasti ja
selvästi, mutta silloin siihen tulee jotakin sumuista, _werhottua_;
sitä minä en voi sietää. Sinä ikäänkuin tahdot sanoa: 'varo itseäsi,
sinä puhut naisen kanssa.' Ja sitten sitä on katseessasikin. Sinä
joka muuten katsot kaikkia suoraan silmiin, sinä katsot maahan tai
sivulle ... kaiken tulee olla niin rauhallista ja välinpitämätöntä. --
Oi, se on niin naisten tapaista! Mitä siitä on hyötyä? minun silmissäni
olet ihminen aivan yksinkertaisesti, etkä hituistakaan muuta; mitä
hyötyä tuosta sitten on?"

"Mutta Rikhard. Juuri se että sinä olet niin hirveän kiivas ja
epäluuloinen saa minut niin araksi."

Rikhard astui kerran lattian poikki ennenkuin vastasi.

Selma piteli kädellään otsaansa; sitä särki kovasti.

"Niin nyt päänsärkysi yltyy," sanoi Rikhard hermostuneesti, "ja se on
minun syytäni."

Selma nauroi.

"No niin, istu nyt vaan."

"Tahdotko etikkakääreen?"

"En, sitä en tahdo. Mutta minä tahdon kerta kaikkiaan tehdä lopun tästä
pelistä."

Rikhard heittäytyi tuolilleen.

"Kas niin, Dick," sanoi Selma ja otti hänen toisen kätensä -- suuren
laihan käden, jossa suonet kohosivat korkealle luiden yläpuolelle, "nyt
minä tiedän miksi sinä koko tänä pitkänä aikana olet ollut niin
toisellainen minua kohtaan, mutta tästälähin olemme ystävät kuten
ennenkin. Et voi uskoa miten sinun epäystävällisyytesi on koskenut
minuun. Minullahan ei koskaan ole ollut kuin sinut ja isä."

Rikhard veti kätensä pois vastaamatta.

"Niin, se on kyllä hyvä," sanoi hän vihdoinkin, "mutta sittenkin pitää
olla niin arkatuntoinen kaikessa, enkä juuri sitä voi sietää. Se on
vain hullutusta. Miksikä minä esimerkiksi en voisi puhua siitä, että
minä olen ollut rakastunut sinuun, ilman että sinä heti saat tuon
merkillisen äänensävyn? Nythän se on ohi, siksi siitä kai täytyy voida
puhua."

"Niin, jos se ei sinua häiritse, niin ei minuakaan," sanoi Selma hiukan
kiihkeästi.

Rikhard naurahti lyhyeen pilkalliseen tapaansa.

"Ja mihin sinä esimerkiksi luulet, että minä olin ihastunut? Sinuun
itseesikö? -- sieluusiko ehkä! Ei, nahkaan se oli, siksi että sitä
olisi ollut niin pehmeätä silitellä aivan kuin silkkisamettia, se oli
viileä väriltään, mutta lämmin kuitenkin, houkuttelevan kiilloton kuin
kuorittu banaani. Sieluunko? -- kyllä kai! Ei, tukkaan se oli, siksi
että se oli erilainen kuin kenenkään muun; ei punaisenkeltainen eikä
kullankeltainen, vaan -- niin minä en tiedä millainen, mutta niin
yksinkertainen, niin väärentämätön, niin -- niin ettei kukaan muu kuin
minä voinut pitää sitä kauniina, niin minusta tuntui. Ja juuri siinä se
olikin: ei kukaan muu kuin minä! Kukapa sitäpaitsi olisi voinut keksiä
sellaista? -- ihailla palmikkoa, joka roikkui selässä, ja otsatukkaa,
joka riippui suortuvina silmillä ja jota nykäisten oli pudistettava
syrjään. Sitä ei kukaan olisi voinut väittää kauniiksi, mutta se oli
luonnollista kuin eläimen turkki -- ja minä olin rakastunut."

"Rikhard!"

"Niin, -- ja vartaloon, siksi että se oli niin nuori ja reipas, vielä
niin kylmä ja taipuva; kukaan ei vielä ollut nähnyt sitä täyteläisenä,
mutta saattoi selvästi huomata, että se tulisi vielä sellaiseksi, ja
sitten olit sinä niin hoikka, että tuskin olisi tarvittu muuta kuin
kietoa käsivartensa ympärillesi oikein lujasti, niin sinä olisit
taittunut keskeltä kahtia kuin paperiliuska."

"Mutta Rikhard!" Selma nousi kiivaasti sohvalle istumaan, ikäänkuin hän
olisi aikonut mennä tiehensä.

"Kas niin," sanoi Rikhard hyväntahtoisesti, "sellainen sinä olit
_silloin_ enkä minä enää koskaan saa nähdä sinua _sellaisena_. Niinkuin
sinä nyt olet en sinusta välitä. Nyt olet aivan kuin muutkin naiset.
Mutta silloin oli sinussa jotakin, mikä saattoi tehdä minut aivan
hulluksi. Nyt on se ohi. No niin, käy pitkäksesi nyt vaan."

"Hyi miten ilettävä sinä olet," sanoi Selma huoahtaen, veti jalkansa
peitteen alle ja kävi taas sohvalle makaamaan.

"Minä tahdon vain sanoa, että sellainen on rakkaus. Koeta nyt sanoa
siitä jotakin kaunista! Kiilloketta! Raavi pois se, niin saat nähdä
mitä sen alla on."

Rikhard otti esiin sikarin ja sytytti sen hyvin rauhallisesti.

"Niin, minua ei se liikuta," sanoi Selma hieman kiivaasti, "sillä minä
en jumalankiitos koskaan ole ollut rakastunut. Mutta minä ymmärrän
sinua kuitenkin ja minusta se on inhottavaa -- Elviran tähden."

"Aksel Mölleristä voi parhaiten nähdä mitä seurauksia romantiikasta
on," jatkoi Rikhard häiriytymättä ja otti sikarin sormiensa
väliin, "jos hän olisi ollut tavallinen ihminen, niin olisi vain
yksinkertaisesti sanottu: 'sinä juot, sinä olet sika, jätä se.' Mutta
nyt luuli hän olevansa väärinymmärretty nero, runoilija, taistelija.
Hänessä ei ollut järkeä eikä selkärankaa: --- kaikki oli hänen
mielestään kullattava. Jos hän laiskotteli, näytti hän haaveelliselta
ja sanoi '_dolce far niente_,' jos joi, kohotti hän lasiaan kuin
teatterisankari ja huudahti '_unhoittaa_'; jos hänelle sanoi suoraan
että hän oli heittiö, sai kuulla, ettei ymmärtänyt häntä. Hän sai minut
aivan silmittömästi suuttumaan. Ja kuitenkin hän olisi ollut kunnon
poika, elleivät romaanit ja turhamaisuus olisi tehneet häntä hassuksi.
Etkö usko, että hänen mielestään oli ylevää kuolla humalaan?"

"Mutta Rikhard, eihän asia niin ollut. Hänhän kuoli keuhkokuumeeseen."

"Niin, niinhän se oli, mutta siten ei koskaan olisi käynyt, ellei hän
olisi ollut täydellisesti rappiolla."

"Oi? -- minä luulen että siinä oli jo kylliksi, että Jöns Olsin Mari
tahtoi naida hänet."

"Minkä vuoksi? Eihän käy kieltäminen, että hänellä oli tavattoman
edullinen ulkomuoto? Viime aikoina oli hän antautunut kovin
kevytmieliseen elämään, mutta on paljon naisia, jotka kaikkein
helpoimmin ihastuvat juuri sellaisiin miehiin, jotka ikäänkuin
kerskailevat paheillaan. Hänen mielestään se kuului runoilemiseen, ja
tämä alkoi samalla kertaa kuin sekin. Ja joka tapauksessa oli hän oikea
valo Jöns Olsin Marin rinnalla mitä sivistykseen tulee."

Selma ei vastannut.

"Sinä kai tiedät että ukko on kuollut?" jatkoi Rikhard.

"En, sitä en ole kuullut."

"Niin. Ja tiedätkö minne pojan piirustukset joutuivat?"

"En."

"Myötiin huutokaupalla vanhuksen kuoltua. Möllerin muori antoi kaiken
mennä vasaran alle; sellaista ei kannattanut säästää, tuumi hän.
Talonpojat ostivat niitä korittain, ja nyt ne luultavasti koristavat
heidän seiniään. Minä en tiennyt siitä mitään, ennenkuin jäljestäpäin,
muuten olisin luonnollisesti huutanut ne."

Selma naputteli kovasti sohvan puuselkämystä.

"Minä olen aina inhonnut Möllerin muoria," sanoi hän tylysti.

Sitten he keskustelivat muista asioista. Juteltiin elämästä Lundissa,
Rikhardin tovereista, yliopiston opettajista, kaikesta mikä johtui
heidän mieleensä. Ja hitain askelin hiipi hämärä huoneeseen. Se oli
ikäänkuin vanha ystävä, mikä kernaasti sai kuunnella keskustelua. Eikä
kumpikaan ajatellut sytyttää lamppua.

He keskustelivat iloisesti ja tuttavallisesti, ja väliin Rikhard veteli
valtavia savuja sikaristaan, jossa tuli hehkui.

Selma katseli häntä tuntien miellyttävää turvallisuutta. Silloin
tällöin hän käänsi tyynyä saadakseen kylmemmän puolen pakottavaa
päätänsä vasten.

Rikhardin kasvonpiirteet häämöttivät pimeydessä pehmein yhtenäisin
ääriviivoin. Hampaat loistivat valkoisina joka kerta kun hän hymyili,
ja väliin silmät säteilivät. Muuta ei Selma voinutkaan nähdä.

Rikhard oli vallattoman iloinen, sillä kun hänen vaiteliaisuutensa
joskus suli, vaihtui se hyväntuuliseksi puheliaisuudeksi, joka pulppusi
yhtä esteettömästi kuin iloinen kevätpuro. Silloin ei kukaan säästynyt
siltä. Se kosketteli kaikkea välittömällä karhealla huumorillaan, jonka
vaikutus oli vastustamaton. Selma nauroi ääneen.

Samassa avautui ovi, ja patruuna astui sisään.

Selma tunsi hänet heti. Hän nousi ylös ja heitti peitteen sohvalle.

"Oletko _sinä_ täällä!" sanoi hän, "tervetuloa."

Patruuna, joka tuli ulkoa ei voinut nähdä selvästi. Hän astui Selmaa
kohti, mutta hätkähti huomatessaan Rikhardin. Ja Selma -- joka ei
koskaan hävennyt suudella isäänsä, vaikka koko maailma olisi ollut
näkemässä -- hän tunsi nyt häpeän ikäänkuin painavan hänet maan
tasalle, ojentaessaan kylmät, välinpitämättömät huulensa miehelleen.
Tahtomatta tulivat Rikhardin sanat hänen mieleensä: "etkö usko että
minä osaan toistakin kieltä?" -- Miten pilkallisesti hän mahtoikaan
nauraa mielessään tälle ilveilylle! ... verratessaan häntä Elviraan ...
joka oli _hänen_ siksi ... siksi että... Patruuna kumarsi jäykästi
nuorelle miehelle, mutta ei antanut hänelle kättä.

"Etkö tunne Rikhardia?" kysyi Selma väkinäisesti.

"Kyllä, tietysti," -- patruunan ääni ilmaisi pidätettyä suuttumusta,
"täällä on juuri sen verran hämärä, että tuntee toisensa."

Se oli olevinaan ivaa.

Selma meni kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun. Häntä ei suututtanut
eikä pelottanut, vaikka hän näki, että patruuna oli raivoissaan, mutta
hänen mielensä tuntui raskaalta ajatellessaan, että vanha elämä alkaisi
uudelleen.

Syntyi painostava hiljaisuus. Rikhard ja patruuna olivat kuin kaksi
koiraa, jotka jäykin jaloin ja selkä koholla tassuttelevat toistensa
ympärillä, vilkaisten viekkaasti toisiinsa. Selmaa olisi naurattanut,
ellei hän olisi ajatellut kotimatkaa.

Hän kuljetti miehensä sairaan luo; Rikhard jäi saliin.

"Näyttipä se kovin tuttavalliselta, kun makailit tuossa hämärässä
keskustellen tuollaisen -- heilan kanssa. _Siinä_ sinä kyllä osasit
nauraa! Hän mahtaa olla kovin mielenkiintoinen," sanoi patruuna
pienessä etehisessä.

"Sinä unohdat, että olemme lapsina kasvaneet yhdessä," vastasi Selma
terävästi ja avasi oven isänsä huoneeseen.

"No voihan se aina sen varjolla käydä," mutisi patruuna.

Selma ei vastannut.

Hetken kuluttua toi Rikhard Selmalle Elviralta pienen kirjeen, joka oli
ollut hänen omansa sisällä.

Mutta hän poistui heti.

"Vai niin, herrasväellä on yhteinen kirjeenvaihtokin," sanoi patruuna,
joka näki, että kirje oli avattu.

"Vain pari sanaa Rikhardin morsiamelta. Mutta koska se sinua niin
suuresti huvittaa, niin voit lukea sen ensiksi; minulla ei ole mitään
kiirettä," vastasi Selma hymyillen vihaisesti ja ojentaen hänelle
kirjeen.

"Ei herra varjelkoon, se ei ollut minun tarkoitukseni," sanoi patruuna
anteeksi pyytäen ja torjui hänen kätensä luotaan, "lue sinä kirjeesi.
Sitä en ollenkaan tarkoittanut. -- Vai niin, hän on kihloissa?"

Selma vaikeni ja luki kirjeensä.

Patruuna kulki mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Väliin
hän heitti aran katseen Selmaan, joka näytti loukkaantuneelta.

Silloin tällöin hän koetti saada häntä ottamaan osaa keskusteluun, joka
oli syntynyt hänen ja isän välillä; mutta Selma vastasi lyhyesti,
kylmän kohteliaasti, mikä oli korkein vihamielisyyden aste, mihin hän
ikänä salli heidän suhteensa kehittyä.

Patruuna oli tuskissaan sekä Selman epäsuosion että oman erehdyksensä
johdosta: nuori mieshän oli kihloissa!

"Mutta kuulehan, onko välttämätöntä, että viivymme näin kauan appiukon
luona. Emmekö lähde saliin hetkeksi?" sanoi patruuna vihdoin pitkän
vaitiolon jälkeen. Hänestä oli hauska sanoa "appiukko," se teki
ikäänkuin hänet itsensä nuoremmaksi.

"Niin, menkäämme saliin," sanoi Selma välinpitämättömästi, "minä
luulen, että Mätalla on illallinen valmiina."

He menivät saliin. Rikhard istui kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa.
Patruuna astui suoraan hänen luoksensa.

"Minä kuulin vaimoltani, että kandidaatti on kihloissa," sanoi hän
kaikkein kohteliaimmalla äänellään, nuoren lääkärin ihmetellen
tarkastellessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan, "en voi kyllin
lämpimästi lausua ilmi onnittelujani tämän johdosta, sillä aikainen
kiintymys on suurin onni nuorelle miehelle; se säästää hänet monilta
kiusauksilta. Minä todella onnittelen. Onko toivoa ... minä tarkoitan
jollei aivan lähimmässäkään tulevaisuudessa ... hm... Milloin te aiotte
mennä naimisiin?"

"Niin pian kuin mahdollista, -- mahdollisimman pian," vastasi Rikhard
jörösti. Tämä odottamaton osanotto hänen yksityisiä asioitaan kohtaan
harmitti häntä edellisen epäystävällisyyden jälkeen. Sitä paitsi se oli
hänen mielestään asia, joka ei ollenkaan liikuttanut patruunaa.

"Niin, ei mitään pitkää kihlausta," vahvisti tämä, "sellainen on vain
kuin kuohuva luode ja vuoksi. Minä todella kunnioitan teitä näiden
terveiden mielipiteittenne johdosta."

Rikhard tuumi mielessään, ettei hän ollut lausunut minkäänlaisia
mielipiteitä ilmi, mutta häntä ei huvittanut sanoa mitään. Hän oli aina
tuntenut vastenmielisyyttä patruuna Kristersonia kohtaan.

Illallinen kului paljoa siedettävämmin kuin mitä Selma ensimäisestä
kohtauksesta päättäen oli uskaltanut toivoa. Patruunaa ei loukannut
Rikhardin jäykkyys, hän oli pelkkää päivänpaistetta, ja hänen
huomaavaisuutensa Selmaa kohtaan oli rajaton. Väliin täytyi Selman
sille nauraakin.

"Niin, kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan," lausui patruuna
mahtipontisesti, "nainen hallitsee maailmaa."

Seuraavana päivänä heidän lähtiessään ei patruuna millään ehdolla
sallinut Selman kävellä asemalle, vaikka hän kernaimmin olisi sitä
halunnut.

Ei, ajaa hänen täytyi! -- ja patruuna meni itse pehtorin puheille
tilaamaan kyytihevosta. Hän tarkasti hevosten valjastamista, huolehti
matkatamineista, kaikesta. Ohikulkiessaan hän ennätti kuitenkin
keskustella Rikhardin kanssa, jonka uteliaisuuden hän lopultakin oli
onnistunut herättämään.

"Selma," sanoi Rikhard, kun Selma sattumalta kulki salin läpi, "mitä
ihmettä sinä sanoit miehellesi eilen illalla, joka saattoi kerrassaan
muuttaa hänen mielensä? Tullessaan hän töin tuskin tervehti minua. En
todella luullut sinua niin viekkaaksi."

"Oi, kuulehan, se kävi aivan itsetiedottomasti," vastasi Selma
pidättäen naurua, "minä tulin vain maininneeksi, että sinä olet
kihloissa."

Rikhard katseli häntä hetken kysyvästi. Mutta sitten hän ymmärsi
tarkoituksen, naurahti kuivasti ja kääntyi kirjansa puoleen.

Vähän ajan kuluttua seisoivat he molemmat isän luona, joka nyt ensi
kertaa täysissä pukimissa istui isoisän tuolissa, kovin surullisena
tyttären lähdön vuoksi.

Rikhard ja Selma seisoivat ikkunan ääressä. Selma näytti terveeltä
ja reippaalta ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan ja somassa
urheiluhatussaan.

Ikkunasta saattoi nähdä patruunan hääräävän vaunujen luona.

"Pål on luvannut, että saan korjauttaa väentuvan, huonoimman niistä --
tietysti --" sanoi Selma kiireesti, painaen hatun lujemmalle päähän ja
kiinnittäen sen neulalla, "mutta nyt tahtoisin niin mielelläni
neuvotella kanssasi yhdestä ja toisesta asiasta, jotta siitä tulisi
oikein terveellinen ja hyvä; heidän siunatut lapsensa menehtyvät aivan
rohtumiin. Pål sanoo, että ne aina ovat sellaisia, mutta minä en voi
sitä uskoa. Joka kerta kun menen sinne..."

"No, mitä sinä siellä teet?" kysyi Rikhard vihaisesti, mutta parran
alla hätkähteli pidätetty hymy.

"Kun he ovat _sairaita_!..." Selma katseli häntä nuhtelevasti ja lensi
tulipunaiseksi.

"Herra Jumala, nyt sinä olit aivan samanlainen kuin ennen vanhaan!"
huudahti Rikhard nauraen, "tuon ilmeen tunnen niin hyvin. No, jatka
nyt. Minä vain tahdoin kuulla mitä sanoisit."

"Äsh, olen koko ajan aikonut puhua siitä kanssasi, mutta olen ikäänkuin
pelännyt."

"Pelännyt? Minua! Miksikä?"

"Että nauraisit minulle."

Selma veti ja silitteli hansikastaan, vaikka se oli jo moitteettomasti
kädessä.

"Nauraisin? Sehän on minun omaa alaani, miksi minä nauraisin!"

"Nii-in," venytti Selma, "mutta minä olen varmaan hyvin tyhmä; minä en
ymmärrä kerrassaan mitään."

"Juuri siksi sinä tarvitset minua."

Näytti siltä kuin tämä vastaus olisi keventänyt Selman mieltä.

"Niin, minun mielestäni kun nyt kerran on helppo saada rahaa, niin...
Niin, minulla olisi hyvin paljon sanottavaa sinulle, vaan nyt en ehdi.

"No, kirjoita sitten."

Selma katsoi häneen iloisesti yllätettynä.

"Tahtoisitko?"

"Luonnollisesti."

"Oi kiitos, oi kiitos!" huudahti hän rajattomalla ilolla.

Rikhard vain hymyili.

"Sinä et voi uskoa ... et voi uskoa miten aika väliin tuntuu
raskaalta."

"Entäs vanha maalausintosi, -- onko se kokonaan kadonnut?"

"On. Kun en saanut mitään oppia enkä antautua kokonaan siihen, niin ei
kannattanut. Mutta tyhjää se on."

"Etkö koskaan aio yrittää uudestaan?"

"En koskaan."

Selma katsahti pihalle ja näki, että kaikki oli valmista.

"Hyvästi, isäukkoseni," sanoi Selma mennessään kiikkutuolin luo ja
silittäessään isän tukkaa, jonka hän itse oli kammannut sileäksi ja
kauniiksi. Sitten kumartui hän ja painoi poskensa sitä vasten. "Nyt
pitää sinun kiireesti parantua, ja sitten sinun täytyy tulla
tervehtimään minua oikein pitkäksi aikaa."

Isä ei sanonut mitään, puristi vain hänen kättään.

"Et sinä saa olla pahoillasi," Selma kumartui katsellen häntä iloisesti
silmiin, niin että isän katse kirkastui, "sinun täytyy tulla katsomaan
kun minä ratsastan. Hyvästi sinä pikku typerä isä."

Selma pörrötti hänen tukkaansa jäähyväisiksi, ja isä näytti täysin
tyytyväiseltä.

"Hyvästi Dick," sanoi Selma kääntyen serkkunsa puoleen, joka hymyillen
oli katsellut heitä molempia, "en voi sanoa miten hauska on ollut nähdä
sinua taaskin, vanha poika. Ja sitten tulet pian Elviran kanssa?"

He puristivat voimakkaasti kättä, ja Selma kiiruhti vaunuihin.



VIII.


Selma ratsasti käymäjalkaa, ja kavionkopse kaikui varmassa tahdissa
kellastuneessa puistossa. Aamu oli kylmä, mutta pitkä ratsastus oli
kohottanut veren hänen poskiinsa.

"Musta Prinssi" nyykäytti tyytyväisenä kaunista päätään ja pärskyi
taivuttaen kaulaansa ja pullistaen sieraimiaan, joista höyryinen
hengitys tuprusi ilmaan.

Selma oli kolmenkolmatta vuotias, mutta näytti melkein vanhemmalta.
Ryhti oli tullut varmemmaksi, katse rauhalliseksi ja koko hänen
ratsastustapansa ilmaisi itsetietoisuutta.

Saapuessaan leveälle puutarhakäytävälle, joka muodosti ajotien
asuinrakennuksen edustalle, joutui tämä ryhmä äkkiä täyteen
valoon: puna Selman poskilla loisti, ja hevosen pinta kiilsi
auringonpaisteessa. Ruoho kahisi kavioiden alla, ja Selma katsahti ylös
ikkunoihin nähdäkseen huomasiko kukaan hänen tuloaan. Haa näki vaalean
naisenpään ja valkean kampausröijyn. Selma hymyili hänelle iloisesti,
tervehtien ratsastuspiiskallaan.

Tallirenki, joka ratsasti perässä, lähestyi ottaakseen vastaan
ohjakset.

Selma hyppäsi alas avutta, tarkasteli oliko hevonen kovin hikinen ja
silitti hyväillen sen kaulaa pitkän harjan alta. Hevonen kääntyi
nuuskimaan hänen pukuaan ja hieroi sitten päätään hänen olkapäätään
vasten, niin että siihen tarttui valkeaa vaahtoa.

"Vallaton velikulta!" sanoi Selma nauraen ja pyyhki pukuaan
nenäliinalla. Sitten hän heitti ohjakset sille rumuuden esikuvalle,
joka kantoi tallirengin nimeä, ja meni sisään "Mustan Prinssin"
katsoessa hänen jälkeensä suurin, surullisin silmin. Sen mielestä Selma
varmaan viipyi liian kauan, sillä se nosti toisen jalkansa ilmaan
aikoen ruveta kuopimaan. Prinssi oli luonteeltaan hienotunteinen.

"No, onkos mokomaa ennen nähty! Oletko sinä kärsimätön?" huusi Selma
sille, astuen alas portaita suuri leipäpala kädessä.

Prinssi painoi kuononsa alas ja päästi pärisevän äänen, joka oli
olevinaan ystävällinen hirnahdus.

"Oi, sinä olet hevosten hevonen!" huudahti Selma ylpeästi juosten
syöttämään sitä. Käsineet hän oli riisunut pois, jotta ne eivät tulisi
likomäriksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, ettei Prinssi tuntenut
mitään sääliä, kun leipä oli kysymyksessä. Hän seisoi paljain päin
auringonpaisteessa ja katseli ihaillen suosikkiaan, joka tyytyväisenä
pureskeli leipäpalasiaan ja nuuski kuonollaan arkailematta hänen
käsiään. Hänen täytyi seisoa pitkän matkan päässä ja ojentaa kätensä
sitä kohti, sillä hevosella oli äärettömän hyvä halu hieroutua hänen
pukuaan vasten.

"Kas niin," sanoi Selma ratkaisevasti, pyyhki kätensä ja meni
vierashuoneeseen, sillävälin kun Prinssi kuljetettiin talliin.

"No, Elvira, etkö ole jo valmis?" huusi hän oven takaa.

"Rikhard läksi ulos toista tuntia sitten, jotta kernaasti voit tulla
sisään," kuului sisältä.

Selma astui hienoon pieneen dublettiin, jossa sillä hetkellä tohtori
Berg ja hänen nuori vaimonsa asuivat; he olivat pitemmän aikaa olleet
patruuna Kristersonin vieraina.

Tohtorinna istui peilin edessä kammaten tukkaansa. Hän oli pieni ja
vaalea, kasvot olivat kauniit, mutta vartalo osoitti hieman lihomisen
taipumusta.

"Kuinka voit olla avaamatta ikkunaa, kun on näin kaunis ilma?" sanoi
Selma sulkien oven perässään ja nyökäyttäen päätään.

"Hyi, nythän on kylmä," vastasi tohtorinna kauhistuen.

"Vilukissa! -- Minne sinä olet hukannut miehesi?"

"Hän on pitkällä kävelyllä. Hän suuttui eilen illalla, kun et luvannut
ottaa häntä mukanasi ratsastamaan tänä aamuna, ja kun hän kerran
suuttuu, voi hän laukata kokonaisia peninkulmia yhtä päätä."

"Suuttuiko hän eilen minun sanojeni johdosta?" kysyi Selma
välinpitämättömästi.

"Oi, sinä et tiedä miten pitkävihainen hän on."

"Sitä ei hän koskaan ennen ollut; minä kiusasin häntä joka päivä, ja
kuitenkin oli hän yhtä hyvä aina seuraavana."

Selma heittäytyi sohvalle katsellen mieltymyksellä vaaleita
hiusaaltoja, joita kampa peilin edessä saattoi lainehtimaan.

"Tiedätkös mitä! -- on hirveän hauska katsella naisia -- nimittäin:
kauniita naisia," huudahti Selma paukuttaen ratsastuspiiskallaan
kenkänsä kärkeä.

"Mitä sinä puhutkaan, olethan itse nainen!"

Selma naurahti.

"Tietysti minä olen, mutta minussa ei ole sitä pehmeää -- sitä joka
saattaa ajattelemaan, että teidät voisi kietoa sormensa ympärille."

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt tulla mieheksi; se olisi sopinut
sinulle niin hyvin," sanoi Elvira kiertäen tukkansa päälaelle ja
kumartuen peiliä kohti.

"Niin, miellyttävämpää se olisi ollut, mutta kai on parasta niinkuin
on. Minä voin mennä mukiin naisenakin: eihän kaikkien tarvitse olla
valettuja samaan vuokaan. Mutta katsoppa minuun."

Selma nousi kiireesti ja kiersi käsivartensa nuoren rouvan olkapäiden
ympärille kumartuen katsomaan häntä silmiin.

"No, enkö minä sitä arvannut! Nyt olet sinä taaskin itkenyt. Mikä on
vaivana?"

"Oi, älä välitä siitä."

Selma astui huoneen poikki.

"Ei pidä aina vaieta. Puhu suusi puhtaaksi!" sanoi hän pysähtyen
toalettipöydän luo, niin että hän saattoi nähdä nuoren rouvan kasvot.

"Ei se ole yhtään mitään... Rikhard vain..."

"Mitä hänestä?"

"Sen sinä kyllä olet huomannut." Elvira järjesteli toalettikapineitaan
ajattelematta lainkaan mitä hän teki.

"Mitä minä olisin voinut huomata?"

"Ettei hän enää välitä minusta." Elvira painoi päänsä alas ja puhui
hyvin hiljaa.

Selma katseli häntä omituisella tavalla, samalla sekä mielenkiinnolla
että vastenmielisyydellä. Toisen viehkeys vaikutti edullisesti häneen,
mutta kaikki lellittely inhotti häntä.

"Etkö tahtoisi kertoa kaikkea minulle?" sanoi Selma tarkastellen
ratsastuspiiskansa päätä.

Elvira heitti häneen nopean silmäyksen. Selman hillityssä mutta
töykeässä tavassa oli jotakin, joka aluksi karkoitti luotaan, mutta
lopulta veti puoleensa. Mustassa ratsastuspuvussaan, joka tiukasti
ympäröi sekä vartaloa että käsivarsia, hän näytti pitemmältä kuin
tavallisesti. Tukka oli kammattu korkealle niskaan, mutta riippui
paksuna ja vaaleanruskeana alas otsalle, jotta siitä näkyi vain kapea
viiru hiukan tummempien kulmakarvojen yläpuolelta. Oikeastaan hän oli
ruma, nenä oli litteä, jonka pää päättyi pieneen nipukkaan, otsa leveä
ja matala ja leuka hieno ja terävä, mikä antoi kasvoille kolmikulmaisen
muodon. Mutta viisaat syvät silmät sovittivat kaiken; hän oli
oivallinen tyyppi.

"Vaikka en olekaan sinua vanhempi, olen ollut kauemmin naimisissa, ja
se lisää kokemusta," sanoi Selma voittaen vastahakoisuutensa
keskustella asiasta; "ehkä voisin auttaa sinua jollakin neuvolla."

"Sinä olet niin kiltti ja herttainen," sanoi Elvira, vältellen suoraa
vastausta tuollaisella lauseella, joka naisilla on aina varattuna
heidän keskustellessaan toistensa kanssa.

"Herttainen! Mistä sinä sellaista olet keksinyt?"

Selma näytti melkein vihaiselta.

"Sinä olet niin kiltti kaikkia kohtaan tässä talossa; Boelin muori on
juorunnut minulle."

"Boelin muori ei ajattele mitä sanoo."

"Sinä olet hyvä kaikkia köyhiä kohtaan."

"Hyvä! sanotko sitä hyvyydeksi? Itsekäs minä olen. Haluni olla hyödyksi
toisille vain johtaa minua; minä tahdon vain näyttää mahtavalta, ei
mitään muuta. Ole rauhassa, en minä anna pois muuta kuin mitä en
tarvitse tai tahdo itse pitää. Onko sellainen hyvää?"

Selma puhui jonkinlaisella kiihkolla, joka johtui siitä että hän tahtoi
saada hänet vakuutetuksi sanojensa totuudesta. Tämän suoran luonteen
pohjalla oli arkuutta, joka saattoi hänen sielunsa kutistumaan kokoon
joka kerta kun sitä kosketettiin.

"Nyt sinä teeskentelet," sanoi tohtorinna.

"Ah -- tulen aivan sairaaksi kuullessani sellaista! Minä annan heille
ruokaa ja rahaa jotensakin samalla tavalla kuin koirille heitetään
luita; minua tympäsee heidän ahneutensa ja yhtä hyvin voisin antaa
heille potkun, ellen tahtoisi nauttia heidän hetkellisestä
kiitollisuudestaan. En tiedä kuka on huonompi, hekö vai minä."

Näihin sanoihin kätkeytyi pohjatonta tuskaa, mutta sitä ei tohtorinna
huomannut; häntä vain loukkasi Selman sanojen raakuus. Pikku rouvalla
ei ollut aavistustakaan siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka niin
kiihkeästi rakastavat totuutta, että he pettävät itseäänkin.

Selma heittäytyi jälleen sohvalle ja pyyhkäisi kädellään otsaansa,
kumartuen väsyneesti taaksepäin.

"Minä en voi elää ilman ystävällisyyttä," sanoi hän, "siksi minä ostan
sitä ... siinä koko juttu. Rahalla saa kaikkea, kaikkea!"

"Ei kaikkea; ei rakkautta," vastasi Elvira taiteellisesti.

Selma vain naurahti, mutta ei vastannut mitään. Hänen suupielissään
karehti pilkkaa. Hän ei katsonut ylös.

"On kuitenkin merkillistä nähdä, miten taipumukset ilmenevät ihmisessä
jo alusta alkaen," sanoi Selma hetken kuluttua, Elviran kulkiessa
ympäri huonetta; "sinä aikana, jolloin asuin sedän ja tädin luona --
Rikhardin kodissa, tiedäthän -- oli minulla tapana panna säästöön
kaikki kakut, jotka sain kahvia juodessa, väittäen, että tahdoin
säästää ne 'yö-paloiksi,' niinkuin meillä koulussa oli tapana sanoa.
Niin minä säästin päivä päivältä koko viikon ajan. Täti nauroi
lapsellisuudelleni, mutta antoi minun pitää kakkuni. Voitko arvata mitä
minä niillä tein?"

"En."

"Niin kuulehan, minä olin keksinyt vanhan mökin, oikean pesän jossakin
laidunmailla päin. Siellä asui vanha pariskunta suuren pesäkuntansa
kera. He olivat jo lähettäneet maailmalle yhden tai kaksi poikuetta,
sillä molemmat olivat olleet naimisissa kerran ennen -- mutta sellaisia
vesoja en ollut ikänäni nähnyt. Likaisia ja ... niin, voit kuvitella
millaisia! No, noille pienille pedoille minä tietysti kakkuni keräsin.
-- Vanhemmat olivat tuskin koskaan kotona; jälkeläiset saivat huolehtia
itsestään kuin sammakonpoikaset. Mutta usko pois, ilo oli suuri joka
kerta kun tulin!... Koetin väliin kertoa heille satuja, mutta niitä he
eivät ymmärtäneet, ja luullakseni yritin opettaa heille hieman
maantiedettäkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ja minä -- joka
itse intohimoisesti rakastin kakkuja -- minä saatoin istua ja katsella
huulia nuollen, miten he ahmivat tädin erinomaista kahvileipää." Selma
nauroi niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- "Tein sen
vaikka lapset luultavasti eivät olisi huomanneet mitään erotusta tädin
herkkujen ja sen jauhosotkun välillä, jota kyläleipurimme kunnioitti
vehnäleivän nimellä. Kaiken lisäksi kuvittelin vielä mielessäni
tekeväni suurenkin palveluksen noille vesoille. Minä nautin
luonnollisesti. Niin, tiedätkös, päälle päätteeksi aioin vielä ruveta
heitä kampaamaankin. Mutta siitä onneksi ei tullut mitään."

Selma oli nähtävästi itse kovin tyytyväinen räikeään kuvaukseensa.

"Hyi miten sinä voit ilkkua kaikkea!"

"Näen kaikki vain naurettavalta puolelta; sillä traagillisuus ei nyt
kerta kaikkiaan pysty minuun."

"Minä kadehdin sinua. Epäilemättä juuri se tekee sinut niin
puoleensavetäväksi."

"Puoleensavetäväksi? Kymmenen yhtä vastaan, sen sinä olet romaaneista
oppinut!"

"Hyi miten häijy sinä olet."

"Enhän minä ole koskaan muuta väittänytkään; sinä itsehän olet tahtonut
uskotella päinvastaista."

Selma nauroi, ja Elvira kääntyi selin peittääkseen kyyneleet, jotka
nousivat hänen silmiinsä.

"Elvira!"

"Niin, sinä luulet kuten Rikhardkin, että voi laskea leikkiä kaikesta,
mikä koskee minua."

"Sehän ei koskenut sinua, vaan minua. Sitäpaitsi sinä itsehän et
tahtonut kertoa mistä sinä olit pahoillasi, ja siksi arvelin parhaaksi
puhua muusta."

Elvira istahti toalettipöytänsä ääreen ja nojasi päänsä käsiinsä.

"Rikhard ei ole enää sama kuin ensimäisenä vuonna, siinä on ääretön
ero. Et voi uskoa miten onnelliset me olimme! Hän luopui kaikista
tovereistaan, emmekä me olleet päivääkään erossa. Mutta pienokaisen
syntymisen jälkeen muuttui kaikki. Minä olen väliin luullut, ettei hän
pojasta pitäisi. Sentähden annoin pikku enkelimme jäädä äidin luo siksi
aikaa kun matkustimme tänne. Ajattelin että kaikki muuttuisi jälleen
paremmaksi. Mutta milloin hän edes puhuttelee minua? Hän on
ystävällinen ja kiltti -- luonnollisesti -- mutta meillä ei koskaan ole
mitään sanottavaa toisillemme kun olemme kahdenkesken."

"Mutta lapsi, eihän hän myöskään voi puhua koko ajan."

"Mutta kun olimme vastanaineet, puhui hän tuhansista asioista, ja
kihlausaikana..."

"Niin, sen minä kyllä uskon! Niinhän se aina on -- vain tyhmyyksiä,
jotka ajan pitkään tekevät ihmisen sairaaksi. Et suinkaan sinä
tahtoisi, että hän jatkaisi samaan tapaan?"

"Voihan se olla. Mutta kun minä nyt koetan lukea hänen silmistään
kaikki hänen salaisimmat halunsa, kun minä kaikessa -- pienimmästä
suurimpaan -- vain mukaudun hänen mukaansa! Kun minä kaikessa vain
ajattelen mistä hän pitää!"

"Siinäpä se vika juuri onkin. Sinä puuhaat aivan liiaksi hänen
tähtensä, ja se väsyttää. Jos sinussa vain olisi hitunenkin
itsenäisyyttä..."

"Niin, siinä sitä taas ollaan! Sehän on sulaa hulluutta. Kai sitä pitää
enimmän siitä, joka aina tekee toiselle mieliksi."

"Sitä en tiedä; minun luullakseni jokainen ihminen on luotu eri
yksilöksi. Jos koettaa muuttua toisen jäljennökseksi, niin kostaa se
itse itsensä; silloin ei tule miksikään."

"Sen minä kyllä tiedän, että hän pitää juuri sinun itsenäisyydestäsi."

"Meidän kahden laita on aivan toinen, sillä emmehän me ole missään
läheisessä suhteessa toisiimme. Meillä on vain paljon yhteisiä
harrastuksia ja vanhoja muistoja myöskin ... ja sitäpaitsi ... no niin,
nehän ovat asioita, joita minä en ymmärrä."

"Mitä?"

"Niin, minun luullakseni mies ajan pitkään pitää vain sellaisesta
naisesta, joka osaa pysyttää hänet välimatkan päässä."

Selma hymyili ivallisesti.

"Mutta _sitähän_ ei vaimo koskaan voi!" huudahti Elvira melkein
kauhistuneena, kääntyen selin Selmaan.

Selma puoleksi loikoi sohvalla; hän katseli vierastaan pitkään ja
vakoillen ja samalla hiukan ilvehtivästi.

"Juuri sen hän tietää," sanoi Selma hiljaa, yhä samalla tavalla
hymyillen.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, ettei olisi mikään konsti saada miestä uudelleen
rakastumaan itseensä, -- jos sinä sitä tarkoitat. Me emme tunne heitä
ennenkuin joudumme naimisiin, mutta sitten me pakostakin sen opimme.
Luullakseni _minä_ olen sen jo oppinut."

"Minä myönnän, etten ymmärrä Rikhardia," sanoi Elvira kylmästi
kuumentaen rihveliä kynttilässä kähertääkseen sillä tukkaansa. Selman
äänen sävyssä oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"No, niin tutki häntä, on jo aikakin. Opi ymmärtämään häntä --
tarkoitan hänen pyrkimyksiään ja kaikkia harrastuksiaan -- saatpa nähdä
miten hauskaa se sinusta on, miten paljon opit koettaessasi seurata
hänen töitään. Mutta ennen kaikkea, koeta olla hieman kylmä ... vain
pikkuriikkisen, niinkuin voi olla kun pitää oikein paljon jostakin."

Selma pani päänsä vinoon ja hakkasi ratsastuspiiskansa kärjellä mattoa.
Häneen oli tullut jotakin hillittyä, mutta samalla pehmeää ja
veitikkamaista, ehkä myös hiukan surullista.

"Kylmä?" toisti Elvira kovin ihmeissään.

"Niin, kylmä." -- Selma puhui tavattoman hiljaa eikä katsonut ylös,
sama selittämätön hymy karehti yhä hänen hienoilla, ohkasilla
huulillaan. -- "Rakkaus on kuin shamppanja, -- etkö tiedä miltä se
maistuu kun sitä on jäähdytetty jäällä?"

"Mutta Selma!" Elviran äänessä oli moittiva sävy.

Selma hypähti ylös iloisesti naurahtaen, meni Elviran luo ja laski
kätensä hänen olkapäilleen. Töykeys oli hänestä kadonnut.

"Nyt minä olen sinun rippi-isäsi," sanoi hän hymyillen, "vastaa minulle
rehellisesti, rippilapseni. Sinä itket väliin ja pyydät miestäsi
pitämään sinusta niinkuin ennen?"

"Niin."

"Useinko?"

Selma oli siirtänyt kätensä tuolin selkänojalle, ja rippilapsi oli
piirtelevinään kuvia toilettipöydälle sievällä pikkusormellaan. Mutta
hän oli vaiti.

"Se tapahtuu siis usein?" jatkoi järkkymätön rippi-isä kääntäen
korvansa häntä kohti voidakseen paremmin kuulla vastausta.

Rippilapsi katsahti ylös kysyvästi, ikäänkuin päästäkseen selville
uskaltaisiko hän ilmaista totuuden. Hänen ilmeensä oli niin
hassunkurinen, että rippi-isä ponnistuksistaan huolimatta purskahti
nauruun.

"Pyhä yksinkertaisuus! Ja sillä sinä luulet voivasi hänet vangita? No,
sinä olet itse rakastunut häneen, ja se on hyvä _sinulle_. Toiselta
puolen se vaikeuttaa asiaa, mutta toiselta puolen tekee se sen niin
äärettömän helpoksi." -- Selma asetti kasvonsa Elviran pään tasalle ja
katseli häntä peilistä. -- "Jos nyt nuo kasvot näyttäisivät reippailta
ja iloisilta, olisivat ne oikein ihastuttavat, mutta kun ne itkeä
tillittävät -- hyi!"

Elvirakin katsoi peiliin.

Kun Selma hymyili tuolla tavalla, niin että tasaiset valkeat hampaat
loistivat, niin ei mitään sen reippaampaa voinut ajatellakaan. Oli
mahdoton enää pitää häntä rumana -- ei edes nainen voinut sitä tehdä.

Pikku rouva taivutti itseään taaksepäin ja kietoi käsivartensa
rippi-isän kaulan ympärille, mutta tämä irrottautui nauraen: eivät
kaikki rippi-isät halua, että heitä hyväillään.

Selma seisoi hetken ääneti. Hänestä tuntui kuin hän pitäisi kädessään
Rikhardin luonteen avaimia ja kaiken sen, minkä hän oli huomannut koko
tarkkanäköisyydellään -- kaiken sen mitä hän oli rakastanut ylen määrin
siksi, että se oli ikäänkuin hänen yksin, kaiken sen minkä hän oli
tahtonut kätkeä arvokkaimpana omaisuutenaan -- sen hän tahtoi nyt antaa
toisen käsiin. Kaikki, kaikki! sillä ei saanut olla mitään puolinaista.

"Elvira," sanoi Selma, ääni kuului vakavalta, ja sanat tulivat hyvin
hiljaa, "väliin hän mielestäsi on kiusoittunut ja hermostunut. Se
suututtaa sinua. Mutta etkö ole koskaan ajatellut, että se hänelle voi
olla heikkouden hetki, jolloin kaikki hänestä näyttää hedelmättömältä
ja pimeältä? Etkö ole koskaan ajatellut, että juuri silloin hän sinua
parhaiten tarvitsee? ... ei sinun sanojasi tai lohdutustasi, ainoastaan
rauhaa ja sitten sitä tietoisuutta, että sinä häntä ymmärrät. Hänen
täytyy voida tuntea, ettet sinä koskaan menetä rohkeuttasi, siksi että
ajattelet hänestä hyvää, vaikkapa hän itsekin epäilisi."

Elvira nojasi päätään käsiinsä ja vaikeni. Hänen mieleensä nousi
jotakin soimauksen tapaista -- aavistus, joka sanoi hänelle, ettei hän
vielä rakastanut niin täydellisesti kuin hän olisi voinut.
Vaistomaisesti hän nyökäytti päätään hitaasti.

"Nyt se on sovittu," sanoi Selma reippaasti, samalla kun hän koetti
voittaa sen tuskan, jonka yksin toivokin, että hänen yrityksensä voisi
onnistua, tuotti hänelle, "ei kyyneleitä, ei kohtauksia enää, ja sitten
sinä joskus heität syrjään tuon siunatun persialaisen koruompelusi. On
kai muutakin maailmassa, mihin naisen huomio voi kiintyä. Eikö sinua
huvita meidän oma aikamme ja kaikki sen pyrkimykset? Lapsi, sinä tahdot
kai kerran oppia ymmärtämään omaa poikaasi! Kuinka voit sitä tehdä, jos
pysyt kaikelle vieraana ja syvennyt vain villalankakeriisi?"

Selma vaikeni hetkeksi.

"Elvira, mikä suuri onni siinä mahtaakaan piillä, kun omistaa pojan,"
sanoi Selma yhtäkkiä.

"Sinä!" sanoi Elvira nopeasti kääntyen ympäri, "ajatteletko _sinä_
joskus sellaista? Toivoisitko todellakin, että sinulla olisi lapsi?"

"_Minäkö!_ En, Jumala varjelkoon! En minä sitä tarkoittanut. Sanoin sen
noin vain ylimalkaan. Sinähän esimerkiksi pidät niin paljon
Rikhardista, ja siksi ajattelen, että sinulle pitäisi sen ajatuksen
olla ihmeellinen, että hänen persoonallisuutensa menee ikäänkuin
perintönä, että kaikki mihin hänessä olet pannut arvoa, kasvaa
uudelleen ja tulee esille piirre piirteeltä. Minä vain ajattelen, miten
mahdat iloita jokaisesta uudesta yhtäläisyydestä, jonka havaitset.
Onhan vielä vikojakin, joista oppii pitämään, ja minä kuvittelen
mielessäni, että joskin sinä kuritat lasta niiden johdosta, niin et voi
kuitenkaan olla hiukan iloitsemattakaan siitä, että nekin ovat
samallaiset." -- Selma katsoi puutarhaan, hänelle ominainen
sisäänpäinkääntynyt ilme silmissä.

Elvira oli vaipunut mietteihinsä.

"Selma, oletko koskaan ... oletko koskaan pitänyt jostakusta?"

Kysymys herätti Selman.

"Minäkö! Kuinka voit ajatella sellaista?"

Molemmat vaikenivat hetkeksi, Elviran katsellessa itseään peilistä ja
sirotellessa hiukan puuteria tukkaansa, jotteivät kiharat suoristuisi.

"Minä luulen, että sinusta olisi voinut tulla erinomainen vaimo," sanoi
Elvira viimein.

"Oh, se riippuu asianhaaroista," sanoi Selma välinpitämättömästi, "jos
olisin joutunut naimisiin kunnianhimoisen miehen kanssa, olisin
luultavasti ollut hänelle hyväksi avuksi -- olisin kiihoittanut häntä,
tehnyt työtä hänen tähtensä, mutta nyt" -- hän teki liikkeen kädellään,
ikäänkuin hän olisi kadottanut jotakin -- "nyt olen minä aivan
arvoton."

"Oi, älä sano sitä."

"No, onhan totta, että pidän palvelusväen kurissa ja katson, että
koneisto käy tasaisesti, mutta sen voisi joku toinenkin tehdä yhtä
hyvin kuin minä. Sinä sanoit vähän aikaa sitten, että minusta olisi
pitänyt tulla mies. Mutta katsos, minussa on jonkunlainen halu saada
sulautua jonkun toisen olemukseen, mikä osoittaa, että todella olen
aiottu naiseksi. Sellaista ei mies koskaan tunne."

"Selma raukka!"

"Oletko hullu? Miksi surkuttelet minua?"

"Sinahän et koskaan ole tuntenut onnea."

Selma nauroi.

"Niin sanovat kaikki nuoret rouvat. He luulevat, ettei koko maailmassa
ole muuta kuin heidän oma onnensa, ja -- kaikella kunnioituksella --
siitä minulla on omat ajatukseni. Minä en ollenkaan kadehdi. Ellen
olisi niin surkean heikko, etten voi nähdä kenenkään olevan pahoillaan,
niin en koskaan olisi sekaantunut pikku rouvan asioihin."

"Minä uskon, että sinä todella ajattelet minun parastani." Elvira
ojensi hänelle kätensä, johon tämä tarttui aivan kevyesti.

"Luonnollisesti tahtoisin nähdä teidät onnellisina," sanoi Selma
kuivasti, "ja mieluimmin näkisin, että teidän täytyisi kiittää minua
siitä tavalla tai toisella. Se on aivan sama juttu kuin antaessani
noille pikku vesoille piparkakkuni." -- Selma nauroi katkerasti ja
itseään pilkaten. -- "Anna minun siis valita sinulle kirjoja ja ohjata
opintojasi; minä tunnen Rikhardin maun hyvin. Sinä voit, jos hankit
itsellesi vielä sen puolen, tulla aivan toiseksi ihmiseksi sinä aikana
kun hän on ulkomailla. Mutta älä koskaan näytä hänelle kirjeitäni äläkä
anna hänen avata niitä; sellaista täytyy toisen oppia kunnioittamaan.
Ja anna hänen vapaasti lentää pesästä, sitä iloisempi hän on takaisin
palatessaan."

"Sinä voit olla oikeassa."

"Luulenpa kylläkin! Et voi uskoa miten mielelläni itse koettaisin
parannuskeinoni kelvollisuutta," sanoi Selma leikkiä laskien, "mutta
ikävä kyllä en tarvitse sitä."

"Miten hirveästi minä olenkaan ruvennut sinusta pitämään viime
aikoina," huudahti Elvira.

"On eräs laji itsekkyyttä, joka vetää puoleensa," kuului iloinen
vastaus; "minun on varmasti sitä lajia. Mutta ethän sinä koskaan tule
valmiiksi tällä tavalla."

"Niin, se on totta, minä aioin pyytää saada olla syömättä aamiaista
tänään. Söin niin paljon kahvia juodessa, etten ole nälkäinen, ja minun
täytyy kirjoittaa äidille nyt, muuten ei kirje ehdi postiin, ja silloin
äiti tulee levottomaksi."

"Kuten tahdot."

Selma nyökäytti päätään ja poistui huoneesta.

Ensin hän aikoi mennä vaihtamaan pukua, mutta muuttikin mielensä: oli
niin epämiellyttävää mennä siivoamattomaan sänkykamariin, jossa mies
vielä nukkui. Hän päätti odottaa. Sen sijaan hän meni pieneen salin
takaiseen huoneeseen. Siellä oli aina niin hiljaista ja yksinäistä, ja
ikkunasta oli kaunis näköala puistoon. Hän asettui ikkunan ääreen
syventyen ajatuksiinsa.

Kello oli puoli yhdeksän. Minne Rikhard oli joutunut? Olikohan hän
suuttunut todenteolla? Ei hän voinut uskoa sitä. Hänenhän täytyi
ymmärtää Selman syyt. Täytyihän hänen toki tietää...

Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen ja nosti toisen polvensa ylös,
ikäänkuin hän olisi istunut satulassa.

Miten omituinen luonne Rikhard olikaan! Ylioppilaana oli se jo hiukan
tullut esiin eikä Selma -- ollen itse lapsi -- ollut kai ymmärtänyt
sitä oikein. Nuoressa lääkärissä ja tiedemiehessä esiintyi se
varmemmissa muodoissa, ja nyt oli Selma kehittynyt nainen.

Rikhardin luonteen pohjasävel oli sellainen, että se ehdottomasti löysi
kaikupohjansa Selmassa. Ensiksikin tuo terve tahdonvoima, joka muuttui
häikäilemättömäksi itsekkyydeksi niin pian kuin jonkun päämäärän
saavuttaminen on kyseessä; sitten tuo sitkeä kestävyys, joka ei koskaan
päästänyt päämäärää näkyvistään; ja lopuksi kunnianhimo, joka koko ajan
kannusti häntä eteenpäin eikä koskaan jättänyt häntä rauhaan. Mutta
Selma tiesi myöskin, että oli hetkiä, jolloin pingotettu itseluottamus
saattoi pettää, jolloin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että itse
työkykykin lamautui. Syvällä tämän hillittömän luonteen pohjalla
lainehti pohjavirta, jota hän häpesi ja koetti kätkeä kyynillisyyden ja
kovuuden alle. Luultavasti juuri tämä pohjavirta veti Selmaa puoleensa.

Selma luisui alas paikaltaan ja asettui uudelleen ikkunan ääreen.
Rikhardinhan piti palata pian. Miten kuolettavan tyhjäksi elämä
muuttuisikaan heidän lähdettyään! Hän laski käsivartensa ristiin ja
katseli synkästi eteensä. Millainen elämä!

Pienestä huoneesta, jossa hän seisoi, saattoi nähdä koko asunnon
kauniine oviverhoineen ja pehmeine mattoineen -- mattoineen, jotka
peittivät lattiat ja ikuisesti samoine kuvioineen hiipivät huoneesta
huoneeseen, pitkin koko riviä. Se oli hieno pieni kulmahuone,
kaikkialla pieniä kirjavia kukkakimppuja vaaleanharmaalla pohjalla, --
kaikki pehmeää, täytettyä, mukavaa.

Tumma naisenvartalo kohosi kuin varjokuva tätä iloista ympäristöä
vastaan, ja huoneen ylellisyys korotti entistä enemmän puvun korutonta
yksinkertaisuutta.

Selma oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tohtori saattoi tulla aivan
saliin asti hänen huomaamattaan. Rikhard työnsi oviverhon syrjään ja
lähestyi häntä hiljaa. Vasta silloin kun hän laski kätensä Selman
olkapäälle, kääntyi hän rauhallisesti, hätkähtämättä. Tämä hevosihminen
ei tiennyt hermostumisesta mitään.

"Mitä sinä seisot ja mietit?" kysyi Rikhard asettuen hänen viereensä.

"Kaikellaista. Sinua ja minua ja vanhoja aikoja."

"Onko miehesi jo ylhäällä?"

"Ei. Hän tuli kotiin rautatienvihkiäisistä vasta kello kolmelta, siksi
täytyy hänen saada nukkua."

"Mitä se häntä sitten olisi vahingoittanut, jos olisin saanut ratsastaa
kanssasi?"

Kysymys tuli aivan äkkiä ja hiukan kiusoittavasti.

"Ei tietenkään ollenkaan. Minä en kieltäytynytkään hänen tähtensä, vaan
itseni."

"Ettet _tahtonut_ minua mukaasi, kiitos siitä! Se on ainakin suoraa
puhetta. Minä luulin eilen, että sinulla oli jokin muu syy ... minusta
se oli tosin hiukan raukkamaista, mutta..."

Rikhard ei tarkoittanut mitä hän sanoi, mutta hän miltei kuvitteli
mielessään tekevänsä sitä. Utelemishalu oli puoleksi itsetiedoton.

"Oi Rikhard, nyt olet sinä todella tyhmä," huudahti Selma äänellä,
jossa oli entisajan kaikua ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen,
ikäänkuin painostaakseen sanojaan, "senhän sinä kyllä ymmärrät, että
mielelläni olisin tahtonut sinut mukaan."

Rikhard loi häneen kirkastuneen katseen, ja Selma veti nopeasti kätensä
pois.

"Niin, ymmärräthän sinä, että minusta olisi siten niin helppo puhella."

Selma heitti ratsastuspiiskan pöydälle, ja liittäen kätensä yhteen hän
ojensi hiukan vallattomasti käsivarsiansa. Vartalo oli kaunis ja nuo
käsivarret samalla hienot sekä voimakkaat.

"Mutta silloin en ymmärrä..."

"Oi kyllä sinä ymmärrät. Kristerson ei viitsi olla mustasukkainen
sinulle nyt kun olet naimisissa. Ainoastaan naimattomia miehiä hän
pelkää. Hänen mielestään he ovat kaikki ahnaita susia, jotka vain
vaanivat kenet he voisivat nielaista. -- Se on saattanut minut
ajattelemaan, millainen hän itse mahtoi ennen naimisiin menoaan olla.
-- Ei, rouvia minä pelkään. He voisivat keksiä... Niin, kuules, kyllä
he voisivat. Minä tiedän mitä muista sanotaan, ja siksi tiedän mikä
minuakin odottaa. Kun nuori rouva ei osoita kovin suurta ihastusta
miestänsä kohtaan, niin odottavat hänen ystävättärensä keneen hän
rakastuisi. Sillä että niin käy, pitävät he varmana."

"Niin minäkin."

"Tyhmyyksiä!"

"Mutta sehän on aivan luonnollista," sanoi Rikhard heittäytyen tuoliin,
joka oli pöydän luona. "Joko on ollut rakastunut tai on sitä parasta
aikaa, ja ellei niin ole ... niin tulee ainakin rakastumaan. Sillä ei
ole yhtäkään ihmistä, joka ei kerran ole ollut rakastunut."

"Hyi, sehän on äitelää," huudahti Selma irvistäen.

Rikhard nauroi hiukan kyynillisesti, mutta ei epämiellyttävästi.
Tällainen nauru teki suun leveäksi, mutta päästi samalla ohuet punaiset
huulet ja terveet hampaat oikeuksiinsa. Rikhard Berg ei ollut koskaan
niin edukseen kuin hymyillessään, mutta hän hymyili harvoin.

"Oletko sinä aina noin varovainen?" kysyi hän ja tarkasteli Selmaa
uteliaasti. Nämä kaksi varovaista olentoa olivat tottuneet puhelemaan
keskenään kaikesta.

"Aina ja kaikessa."

"Mutta eikö se tunnu hirveältä pakolta?"

"Luonnollisesti. Mutta minä olen päättänyt, ettei heillä saa olla
vähintäkään moitteen syytä. Sinun ei tarvitse muuta kuin tarkastaa
tallirenkiäni. Etkö ole kiinnittänyt huomiota häneen?"

Selman huulilla karehti tuskin huomattava hymy.

"Kyllä. Silmät kuin lehmällä, nenä kuin nyrkki, ja suu joka ulettuu
toisesta korvasta toiseen ja joka vielä lisäksi vetäytyy vinoon
toiselle korvalle. Se on kieltämättä kaunis tyyppi."

Selma nauroi kuvaukselle, joka hänestä oli sattuva.

"En voisi löytää toista samallaista seitsemän peninkulman alalta,"
sanoi hän tyytyväisenä, "ja itse minä olen opettanut sekä Prinssin että
hänet. Prinssi on kieltämättä intelligentimpi heistä kahdesta, mutta
siitä huolimatta olen ylpeä Jönsistä."

"Se osoittaa makua."

"Minä oikein nautin hänen rumuudestaan joka kerta kun tapaan jonkun
ratsastusretkilläni. Se tekee minut niin kunnioitettavaksi, ainakin
omissa silmissäni. Ja sitten on hän _naimisissa_."

Selman hymyily ilmaisi siinä määrin ilkeää viekkautta, että hän itsekin
häpesi eikä uskaltanut katsoa ylös.

"No niin, hänen suhteensa voit luullakseni olla aivan huoleti. Mutta
minun mielestäni pitäisi sellaisen elämän tuntua sinusta perin
surulliselta."

"Niinkö arvelet?"

"Minä -- oh!" Rikhard ei sanonut muuta, mutta saattoi sittenkin huomata
mitä hän tarkoitti. Selma tunsi riemuitsevaa iloa sen johdosta.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Tiedätkös, minä pidän tavattoman paljon Elvirasta," sanoi Selma äkkiä
aivan aiheettomasti, "jos olisin mies, voisin rakastua häneen."

"Niin, hän on sievä, mutta hiukan, no niin, miten sanoisin? ...
hiukan lapsellinen -- aivan itsekritiikitön. Hänessä on jotakin
itsetiedotonta, joka ensi nuoruuden aikana on sanomattoman kiehtovaa,
mutta sitten ... no niin. Myös sinussa oli jotakin sellaista heti kun
tulit täysikasvuiseksi, vaikka aivan toisella tapaa. Minä voin nähdä
sinut milloin tahdon viisastelevine ilmeinesi ja huolimattomine
liikkeinesi. Hassunkurisin yhdistelmä mitä voi ajatella, ja miten
kiusallinen sinä saatoit olla! ... aivan sietämätön. Etkä koskaan
vahingossakaan voinut antaa myöten, vaikka olisit ollut miten väärässä
tahansa."

"Miten minä olisin voinut antaa _sinulle_ myöten?" Sanoista pilkoitti
entisajan ilveilyä esiin.

"Vaikka olisin ollut oikeassa?" -- Rikhard katseli häntä tyytyväisenä.
-- "Mutta kun kaikki käy ympärinsä, niin ehkäpä juuri siitä pidinkin.
Äidin hemmottelu oli tehnyt minut jonkinlaiseksi kotityranniksi isän
selän takana; oli niin uutta kohdata vastustusta."

He vaikenivat molemmat. Selma leikki hajamielisesti kenkänsä kärjellä
hameenhelman alla, ja tohtori oli antanut päänsä vajota rintaa vasten,
samalla kun selvä ryppy muodostui hänen kulmakarvojensa väliin.

"Isä ei tiennyt kuinka huonon palveluksen hän teki pojalleen
kytkiessään sinut ja Kristersonin yhteen," sanoi Rikhard äkkiä.

"Tarkoitatko, että sinä ja minä?..." -- Selma kääntyi ikkunaan
katsoakseen muka puistoon. -- "Tiedätkös, se ei olisi koskaan käynyt."

"Miksei?" kysymys oli terävä.

Selma katseli ulos välinpitämättömän näköisenä.

"Juuri se että sinulla silloin olisi ollut oikeutta minuun olisi
pilannut kaikki," sanoi Selma rauhallisesti. "Sinä olet itsevaltias,
mutta olet aina pitänyt minussa siitä, että olen uskaltanut asettua
sinua vastaan. Jos olisin ollut sinun käsissäsi ja pakotettu taipumaan,
olisi sekin kadonnut."

"Vai niin, sinä uskot ainoastaan vapaaseen avioliittoon?" sanoi Rikhard
hitaasti purren kynsiään.

"En," sanoi Selma nopeasti, "en siinä merkityksessä missä sanaa
tavallisesti käytetään. Minä en voi ajatella avioliittoa muullaisena
kuin pohjaltaan purkamattomana. Sen tulee olla vapaiden, itsenäisten
ihmisten liitto, joka rakennetaan heidän sisäisen yhteistyönsä ja
kehityksensä edistämiseksi, ei vain vähäksi aikaa, vaan koko elämäksi.
Kaikki eivät aseta niin korkeita vaatimuksia, ja useimmat saavat tyytyä
äärettömän paljon vähempään; naisesta tulee vain miehen sangen turha
lisä, joka yleensä ei yksinään mitään merkitse. Persoonallisuutena ei
toinen tarvitse toista; kumpikin kulkee omaa tietään, työskentelee
omalla alallaan välittäen toisen pyrkimyksistä vain lopputuloksen
vuoksi. Lapset ja raha-asiat, kas siinä todelliset yhdyssiteet;
vihkiminen ja kaikki muu on vain jotakin aivan ulkonaista, julkinen
tunnustus siitä, mitä pitäisi olla, mutta mikä tavallisesti puuttuu...
Niin, sinä tietysti naurat minulle, mutta mitäs siitä! On niin hauska
kun voi jonkun kanssa jutella."

Selma kääntyi ja katsoi Rikhardiin. Tämä istui kumartuneena, kyynärpäät
polvien varassa ja katse kiintyneenä mattoon.

"Jatka," sanoi hän, "on mielenkiintoista joskus kuulla naisen
ennakkoluulottomasti lausuvan ajatuksensa julki tästä asiasta. He
pelkäävät tavallisesti sellaisia kysymyksiä yhtä paljon kuin tulista
rautaa. Mitä muuta sinä aioit sanoa?"

Selma istuutui tuolille vähän matkan päähän Rikhardista.

"Niin, kuulehan. Mutta onpa niitä sellaisiakin naisia, jotka ovat liian
voimakkaita voidakseen ruveta tuollaiseksi lisäksi _mille miehelle
hyvänsä_, jota vastoin useimmat voivat. Niin, eräillä tahoilla pidetään
sitä aivan luonnollisenakin. Puhutaan tosin mieltymyksestä ja kaikesta
sellaisesta ... mutta mitä sille voi rakentaa? Mieltymys voi tulla ja
mennä, usein on se vain ... niin, siitä ei maksa vaivaa puhua. No niin,
tuollaisten itsenäisten naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin, ei
ainakaan asiain nykyisellä kannalla ollessa. Minä olen juuri yksi
niistä, ja jos sedällä olisi ollut tarpeeksi ihmistuntemusta, olisi hän
sanonut: älä koskaan mene naimisiin. Minä olisin ehkä totellut häntä."

"Sitä sinä et olisi tehnyt."

Selma katsahti häntä pikaisesti syrjästä, mutta ei vastannut heti hänen
väitteeseensä.

"Selma, _oletko_ sinä todella niin kylmä kuin miksi sinä tekeydyt? Etkö
sinä koskaan tunne sitä onnenjanoa, joka..."

Selma nousi nopeasti ja astui jälleen ikkunan luo.

Rikhard seurasi perässä.

"Minua huvittaisi tehdä eräs kysymys," sanoi hän hyväilevällä
äänensävyllä.

"Ei, ei koskaan pidä tehdä kysymyksiä," vastasi Selma puoliääneen,
katsomatta ylös.

He seisoivat hetken ääneti.

"Herra Jumala oli kerran tavattoman hyvällä tuulella," alotti Selma
hymyillen arvoituksellisesti, "ja hän tahtoi antaa ihmisille lahjan,
josta he voisivat iloita. Hän sirotteli muutamia siemeniä ja antoi
niiden tuulen mukana langeta maahan. Ja jokaiseen paikkaan, mihin
sellainen siemen putosi, kasvoi kaunis kukka. Ihmiset tahtoivat antaa
sille nimen, ja he kutsuivat sitä onneksi. Ymmärtäväisimmät heidän
joukostaan iloitsivat lahjasta eivätkä edes hennoneet kosketella sen
puhtaita lehtiä, pelosta että vahingoittaisivat sitä. Mutta minne ikänä
he maailmassa menivät, ympäröi heitä sen tuoksu. Olipa tyhmiäkin
ihmisiä, ja he paloittelivat kukan kaalinsa sekaan ja söivät sen,
saadakseen siitä kylliksi hyötyä. Ja kaiken lisäksi syyttivät Jumalaa
siitä, että kaali maistui pahalta. -- Siinä minun käsitykseni onnesta."

"Voi sinun ihanteellisuuttasi!"

Rikhard käännähti kantapäillään naurahtaen halveksivasti.

Selma painoi otsansa ikkunanpieltä vasten mieli masentuneena, mutta ei
vastannut.

"Mutta jos on kaulaa myöten vajonnut siveettömään suhteeseen,
sellaiseen, joka on kirkon erikoisen suojeluksen alaisena?"

Rikhard katsoi pitkään yli olkansa Selmaan, mutta tämä seisoi selin,
niin ettei hän voinut nähdä muuta kuin vilauksen hänen poskestaan: se
muuttui veripunaiseksi, ja Rikhard katui jo sanojaan.

"Silloin puree hampaansa yhteen ja katsoo maailmaa julkeasti silmiin,"
sanoi Selma lujasti, "mutta jos on kipinäkin kunniaa jäljellä, niin ei
hetkeksikään unohda kadottaneensa kaikkea oikeutta todelliseen
avioliittoon, -- yksin sellaiseen ajatukseenkin."

Vastaus vihlaisi, ja Rikhard olisi voinut purra itseään harmista, koska
hän oli sen pakottanut esille.

"Oletko lukenut uuden teokseni suunnitelmaa?" kysyi Rikhard hakien
uutta keskusteluainetta.

"Olen. Olen sitäpaitsi uskaltanut tehdä muutamia huomautuksia." Selma
kääntyi Rikhardiin päin, ja hänen kasvoillaan oli jälleen niiden
tavallinen ilme. -- "Minusta se on hieman liiaksi tieteellinen
ollakseen oikein kansantajuinen; sinä oletat liian paljon
lukijoiltasi."

"Niinkö luulet? Missä sinulla on käsikirjoitukseni?"

"Alhaalla huoneessani; minä menen sen hakemaan."

"Saanko tulla mukaan? Olen hieman utelias näkemään työhuonettasi. Niin,
sehän on totta ... sinä et uskalla lähteä sinne 'esiliinatta'."

Rikhardin äänessä oli jotakin loukkaavaa.

"Minun puolestani on 'esiliina' aivan turha; minussa on 'esiliinaa'
kyllin itseäni varten," vastasi Selma jurosti, "mutta etkö tahdo mennä
syömään aamiaista ensin?"

"En, kiitos. Minun laitani on sama kuin Lord Byronin," vastasi Rikhard
hymyillen, "en tahdo olla _minkäänlaisen_ ruuan orja. Tule nyt sitten."

Selma kannatti kädellään pitkää hamettaan ja meni Rikhardin edellä
alakerrokseen. Porraskäytävässä hän poikkesi syrjään, otti avaimen
pieneltä hyllyltä, avasi oven ja pyysi Rikhardin astumaan sisään.

"No?" sanoi Selma voitonriemulla suljettuaan oven heidän perässään. Hän
tunsi itsensä todella ylpeäksi. "Mustan Prinssin" jälkeen oli tämä
parasta, mitä hän omisti.

Rikhard katseli ympärilleen.

"Ajatteleppas että tämä oli vain jonkinlainen säly- ja roskahuone, kun
minä tulin tänne," sanoi Selma lämpimällä äänellä, "ja minä olen
vähitellen tehnyt siitä sen mikä se on. Täällä ei käy kukaan muu kuin
minä, minä siivoankin sen itse."

Huone oli suuri, kaksi ikkunaa, vain yksi ovi ja hyvin paksut seinät.
Huonekalut olivat tummaa kiillottamatonta tammea, päällystetyt
tummanvihreällä sametilla. Kaikki paksuista ikkunaverhoista alkaen
pehmeihin mattoihin asti huokui hiljaisuutta ja rauhaa. Huone saattoi
todella herättää kateutta kirjatoukan mielessä.

Keskellä lattiaa oli iso pöytä, kukkurallaan kirjoja ja salkkuja,
ympärillä kolme tai neljä tuolia sangen huolettomassa järjestyksessä.
Seinillä kirjakaappeja ja reippaasti tehtyjä piirustuksia, kaikki
esittäen hevosten ja koirien päitä. Katosta riippui raskas
bronssilamppu, joka usein sai olla käytännössä, sillä nytkin,
kirkkaassa aamuvalaistuksessa, näytti huone hämärältä ja synkältä.

"No?" toisti Selma kun serkku ei sanonut mitään.

"Kas vaan, ettet koskaan ole tätä minulle näyttänyt!"

"Tämähän on ollut koko ajan käyttämättä, ja sitä paitsi... Minä olen
harvoin täällä, paitsi silloin kun tahdon olla yksin. Pelkään totuttaa
ihmisiä tähän huoneeseen; täällä on niin hauska, että jos he vain
pääsisivät makuun, niin pelkään etteivät koskaan lähtisi pois." Selma
katseli Rikhardia veitikkamaisesti.

"Eikö miehesi käy täällä?"

"Ei koskaan. Hänestä täällä on liian hiljaista ja synkkää."

Tohtori meni pöydän luo ja selaili esillä olevia kirjoja.

"Sinä näyt ottavan opintosi vakavalta kannalta," sanoi hän selaillen
jotakin kirjaa.

Selma nauroi.

"Niin. Paremmin ei voisi käyttää sitä aikaa, joka ei kulu
talouskoneiston kunnossa pitämiseen. Minulla ei ole lapsia
kasvatettavanani; minä saan tyytyä kasvattamaan itseäni."

"Toivoisin, että nekin joilla on lapsia, ajattelisivat samoin."

"Niin -- asiasta toiseen -- sinun pitäisi omistaa hiukan enemmän aikaa
Elviralle; herättää hänessä hiukan harrastuksia, niin että teidän
välillänne syntyisi yhteistunnetta. Ellet välitä sitä itsesi etkä hänen
tähtensä, niin täytyy sinun se tehdä pikku poikasi vuoksi." --
Viimeisten sanojen mukana tuli Selman ääneen pehmeä hyväilevä sävy,
ikäänkuin pientä silkinsileää päätä silittäessä. "Sinun täytyy aina
muistaa, että äiti antaa lapselle ensimäiset opastukset, ja että jos
hän ymmärtämättömyydessään hemmottelee hänet pilalle, niin voi se ehkä
pysyä lapsessa koko elinajan. Sinä et saa vähäksyä hänen vaikutustaan,
sillä sinä et voi koskaan omistautua pojalle niinkuin Elvira. Miehelle
on kylliksi omissa pyrkimyksissään, eikä hän voi omistaa itselleen
toisen pyrkimyksiä. Mutta meidän täytyy kaikkien muistaa, että tulevat
sukupolvet rakentavat meidän perustaksillemme, -- että meidän
lapsissamme on ihmissuvun lähin tulevaisuus. Jos eläisimme vain
nykyhetkessä, emme olisi eläimiä paremmat."

Rikhard katseli Selmaan pitkään.

"Moraalisaarnaaja," sanoi hän hiljaa, veitikkamainen hymy silmissään.

Selma punastui hiukan huomatessaan, että hänen lävitseen oli nähty.

Sitten Rikhard keksi käsikirjoituksensa pöydältä, avasi sen ja alkoi
lukea huomautuksia, jotka Selma lyyjykynällä oli marginaaliin tehnyt.
Selma seisoi hänen vieressään nojautuen käsillään pöytään ja
tarkkaavaisesti seuraten Rikhardin lukua.

"Todella -- se on oikein hyvin tehty!" huudahti Rikhard yhtäkkiä, --
"jos voisin ymmärtää miten..."

Hän hillitsi itsensä erään ajatuksen lyömänä. Mikä oli vienyt Selman
tähän? Mistä johtui, että hän aina ymmärsi häntä? ... että koko hänen
sielunsa suunta... Rikhard katseli ympärilleen huoneessa, joka näytti
kätkevän koko Selman kehityshistorian, ja sitten Selmaa jälleen. Selma
tunsi sen vaistomaisesti, tunsi sen itse tavasta, millä Rikhard katseli
häntä, ja siksi hän piti katseensa itsepintaisesti alas luotuna.

Rikhard ajatteli sinä hetkenä, ettei mikään kauneus maailmassa vetänyt
vertoja näille nuorekkaille ja luonteenomaisille kasvoille, -- tuolle
paksulle keltaisenruskealle tukalle, joka huolettomasti oli työntynyt
sivulle, tälle iholle, joka poskipäistä punotti, muualta ollen kylmän
valkea vähäisine kellahtavine vivahduksineen muistuttaen norsunluuta.

Eikö hän koskaan saisi nähdä tämän teennäisen kylmyyden sulavan? ...
hänen _täytyi_ saada nähdä toisen ilmeen syttyvän näihin harmaihin
silmiin, sillä tiesihän hän nyt, että se olisi mahdollista.

"Selma," sanoi Rikhard hiljaa, verhotusti, lämpimän virran kohotessa
hänessä yhä korkeammalle ja sytyttäen syvemmän loiston hänen silmiinsä.

Hän laski kätensä Selman kädelle pehmeästi, vain kevyesti painaen sitä.
Selma ei liikahtanut, ei nostanut silmiään pöydästä, mutta tämän käden
värähtelevä lämpö tuntui virtaavan koko hänen olemukseensa. Puna kohosi
yhä korkeammalle, ja rinta lainehti syvin hengähdyksin.

Kolmenkolmatta vuotiaan suonissa ei veri virtaa kovinkaan
rauhallisesti, ja siinä se nyt oli, -- kiusaus saada kohottaa silmänsä
häneen ja antaa varovaisuuden hukkua hänen katseeseensa, yhden ainoan
kerran heittäytyä hänen rintaansa vasten ja tunnustaa hänelle, ettei
hän ollutkaan kylmä, että hänkin tunsi laittoman, riemuitsevan
intohimon voiman!

Mutta äkkiä Selma veti pois kätensä ja astui askeleen taaksepäin,
pitkän hameen kietoutuessa kiinteänä verhona hänen hienojen
lanteittensa ympärille.

Koko hänen sisäinen olentonsa nousi kapinaan hänen vain
ajatellessaankin, että Rikhard voisi alentua johonkin, joka asettaisi
hänet samalle tasolle hänen mielessään kuin sen miehen, jonka
hellyydenosoitukset olivat opettaneet häntä vihaamaan vähintäkin
kosketusta. Kaikki oli häväisty, hän ei voinut vastaanottaa edes tätä
kädenpuristusta ilman että epäpuhtauden tunne sekaantui siihen. Hän ei
enää nähnyt yksilöä, vaan sen mikä on yhteistä kaikille ja mikä hänelle
ei koskaan ollut esiintynyt muussa valossa kuin alastomassa
raakuudessaan. Hän tunsi inhoa.

"Oi -- minä tunnen teidät!" huudahti Selma häikäilemättömän töykeästi,
"ole alallasi, koira! -- se on ainoa mikä kelpaa." Hän huitoi tyhjää
ilmaa nyrkillään, ikäänkuin hän sillä ainoalla liikkeellä olisi iskenyt
hänet maahan.

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin hillitöntä vihaa, että Rikhard
hämmästyi. Mitä hän oli oikeastaan tehnyt?

"Te tahdotte, että _teitä_ pidettäisiin voimakkaina," jatkoi Selma
läähättäen nopeasti, "eikä teillä ole vähintäkään valtaa itsenne
ylitse! Milloin teille olisi häpeä antautua kiusauksen valtaan ja
milloin häpeä ei lankeaisi meidän ylitsemme? Mene! En tahdo nähdä sinua
enää."

Selma heittäytyi tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vastaamatta
mitään Rikhard astui edestakaisin huoneessa -- tässä pimeässä
huoneessa, jossa brysselimatot vaimensivat hänen askeliensa äänen.

Hän ymmärsi Selmaa. Ehkäpä hän olikin oikeassa.

Sitten hän pysähtyi hänen eteensä. Rikhard oli kalpea.

"Selma," sanoi hän, ja Selma katsoi häneen kylmästi ja terävästi.

"Etkö sinä nytkään uskalla?" Rikhard ojensi suuren laihan kätensä
katsomatta kuitenkaan häneen. Ei edes katseellaan Rikhard tahtonut
sitoa Selman tahtoa. Jos Selma saattoi luottaa häneen, tekisi hän sen
sanoitta ja selityksittä.

Selma nousi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa rauhallisesti,
kysyvästi.

"Kyllä, minä uskallan," vastasi hän ilman vähintäkään äänenvärähdystä,
ja samalla hän laski kätensä Rikhardin käteen. Rikhard puristi sitä
niin kovasti, että siihen koski, mutta aivan kylmästi -- ainoastaan
varman päätöksen lujuudella.

"Selma," sanoi hän vakavasti, "nyt minä tiedän minkä arvoinen sinä
olet, ja minä melkein iloitsen siitä, ettei sinusta tullut minun
vaimoani: tämä on äärettömän paljon enemmän. Sinulla tulee olemaan
kunniaa minusta."

Hän päästi hänen kätensä, kääntyi ympäri ja meni.

Mutta Selma seisoi paikallaan katsellen ovea vielä sen jälkeen kun
Rikhard oli sulkenut sen.

"Itsekkyyttä, itsekkyyttä," kaikui ivallisesti hänessä, "tiesithän
sinä, että antautumalla olisit kadottanut hänet."



IX.


Heti palattuaan kotiin patruuna Kristersonin luota aikoi Rikhard Berg
lähteä ulkomaanmatkalleen. Elviran piti saattaa hänet Kööpenhaminaan ja
palata sieltä kotiin äitinsä ja pikku pojan luo.

Seuraavana päivänä työhuoneessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen oli
Selma jo aikaisin ylhäällä ja järjesti jäähyväisaamiaista. Hän tunsi
kiusallista levottomuutta, sillä hän ei ollut juuri ollenkaan nukkunut
yöllä.

Pitkässä ja kapeassa ruokasalissa, jossa oli neljä ikkunaa, hän seisoi
aivan yksin. Pöytä oli katettu. Hopeat ja kiiltävät lasit loistivat, ja
hän asetti parasta aikaa vuoden viimeisiä astereita korkeajalkaiseen
kukkalasiin.

Levottomuus pakotti hänet kuumeentapaiseen toimintaan. Hän tahtoi
karkottaa ajatuksensa pakosalle. Mutta pöytä oli jo järjestyksessä,
siksi hän hääräili kukkien kanssa.

    "Täällä ovat ruusut kukkineet,
    täällä, asterini loistakaa! --"

soi hänen korvissaan kuin kaukainen sanaton sävel. Hän pudisti päätään
päästäkseen siitä eroon! Herra Jumala, tulisiko hän nyt
hempeämieliseksi! Hän inhosi runoutta.

Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit
yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.

    "Viime leivo hyvästinsä laulaa..."

Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet
liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan
hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä
pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. --
Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä,
yksitoikkoinen laulu soi hänessä:

    "Kauniit, viileet, kylmät muistot,
    ruusuja jälleen matkikaa!"

Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja
ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella
ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa
jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät
mäsäksi hänen nyrkissään.

Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni
vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi
ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.

Kukkia -- teeskentelyä -- korulauseita! Pois se! -- Onko niin vaikeata
pysyä järkevänä?

Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen
mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään
poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen
päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä
tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt... Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut
tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa ... jotain hiljaista ja
salaperäistä ... jotain suurta ja rikasta...

Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni
sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän
olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri
laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse
kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi
kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa
enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja
hulluna ... oh!

Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti
sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti
seinäkelloon -- kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi
kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota
-- erota!

"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen
samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."

Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän
vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.

Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.

"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme,"
jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa
kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää,
joka oli ikkunan luona.

Selma meni hänen luokseen.

"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta
ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.

Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, -- kahdet
kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa
taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa
piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan
heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti,
sillä Selma rauhoittui äkkiä.

Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa
ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.

"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen
kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun
pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."

Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta
mahtoikaan tuntua _Selmasta_, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä
kurja raukka hän itse olikaan!

Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.

"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa,
jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta
ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan
Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti
lepäsi hänen kädessään.

"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, -- tahtoisi
peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard
yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.

Selma tuumi hetken voidakseen rehellisesti vastata. Toivoiko hän
voivansa pyyhkiä pois nämät onnen ja kehityksen vuodet, vaikka hänen
täytyikin ne niin kalliisti maksaa?

"En, en koskaan," sanoi hän, ja hänen suunsa ympärillä karehti niin
kalpea ja vilpitön hymy, että se viilsi Rikhardin sydäntä. Selman
yritys näyttää iloiselta tuotti vain uutta tuskaa Rikhardille. Hänen
oli mahdoton katsoa häneen.

"Nyt tulen kostetuksi, kun aina olen sen kieltänyt," puhkesi Rikhard
puhumaan, "minä tahdoin väittää, että se oli voitettu, -- vieläpä
itsellenikin. Mutta sitä se ei ollut. Ylimielisyydestä minä vain
kuvittelin sellaista mielessäni. Miksi ... _miksi_ en riistänyt sinua
häneltä!"

Huudahdus puhkesi hillittömän rajusti esiin, ja hän puristi Selman
kättä niin lujasti ikäänkuin tämä olisi ollut potilas, jota kirurgin
veitsi raateli.

"Mene verannalle, -- tai juo vettä -- tai mitä hyvänsä, kunhan vain
rauhoitut," sanoi Selma, -- "tai ehkäpä konjakkia?" Selma aikoi juosta
hakemaan.

"Ei," sanoi Rikhard, "anna minulle hiukan aikaa."

Selma silitti hiljaa ja hyväillen hänen kättään, joka oli hellittänyt
kovan otteensa; näytti siltä kuin Rikhard olisi niellyt liikutuksensa
suurin kulauksin.

"Minä en koskaan luullut, että se voisi saada minut niin kokonaan
valtaansa," sanoi Rikhard vetäen syvästi henkeään, ikäänkuin loppuun
saakka väsyneenä, "mutta se on luonnollisesti vain ajankysymys."

Hän otti nenäliinansa ja pyyhki useita kertoja otsaansa.

"Musset tiesi sen: On ne badine pas avec l'amour," [ei lempi leikin
vuoksi] sanoi hän hymyillen synkästi.

He seisoivat hetken ääneti.

"Kirjoitammeko toisillemme?" kysyi Rikhard äkkiä siirtyen asiasta
toiseen. Hän puhui melkein liikeasiasävyllä.

"Emme. Sinä saat kuulla minusta Elviran kautta, hän ja minä aiomme
kirjoittaa uutterasti."

Rikhard ei vastannut mitään. Selma sai määrätä.

"Mene nyt puutarhaan ja kävele oikein reippaasti," sanoi Selma, "ei
suinkaan kukaan saa huomata mitään kasvoistamme?"

"Niin, sen minä teen," sanoi Rikhard luonnollisemmalla äänellä ja
puristi Selman molempia käsiä, "hyvästi Selma. Ja kiitos kaikesta, sinä
kunnon sielu."

Rikhardin terävät piirteet kirkastuivat, ja silmissä näkyi kostea
kiilto, jota hän ei yrittänytkään peittää.

Ja niin hän meni.

Kun Elvira astui sisään, avasi Selma viinipulloja, rauhallisesti ja
reippaasti kuten tavallisesti, -- hänessä oli jotakin, mikä muistutti
hallaista aamua.

Elviran tukka oli kähäröity ja puuteroitu. Hän näytti harvinaisen
sievältä sinä aamuna.

"Miten juhlallista, oikein suurenmoista!" huudahti hän katsellen
pöytää. Hänessä oli jotakin niin nuorta, pehmeää ja lämmintä, ja kun
hän suuteli Selmaa, ei tämä voinut olla silittämättä hänen tukkaansa,
kuten lapsen ainakin. Elvira puolestaan loi häneen niin ihailevaa
kiintymystä ilmasevan katseen, että Selman tavallinen jäykkyys suli;
hän painoi nuoren rouvan rintaansa vasten.

"Sinä olet herttainen pikku tyttö," sanoi hän iloisesti.

Hänen naurunsa oli hiukan itkunsekainen, mutta sitä ei Elvira voinut
huomata, sillä hänen kasvonsa olivat painuneet Selman olkapäätä vasten.

"Mene nyt hakemaan miestäsi; hän on puutarhassa. On jo aika syödä
aamiaista, ja minä käyn huutamassa Pålia," sanoi Selma päästäen hänet
irti.

"Kyllä, mutta eikö hän sinunkin mielestäsi kernaasti olisi voinut ottaa
minua mukaansa ulkomaille?" kuiskasi Elvira katsomatta ylös, sillä
hänen silmänsä kyyneltyivät, "pyydä sinä niin hän suostuu."

"Ei, hänellä ei ole siihen varaa. Ja sitäpaitsi on parasta niinkuin
on."

Selman ääni oli kylmä, ja Elvira kävi nyrpeäksi, kun hän ei saanut
kannatusta. Hän pörrötti otsatukkansa ja meni hakemaan Rikhardia.

Puoli tuntia myöhemmin seisoivat patruuna ja Selma portailla vilkuttaen
vaunuille, jotka pyörivät pois.

"Sinusta tulee tuntumaan nyt tyhjältä, pikku vaimo," sanoi patruuna
ystävällisesti, kun he menivät jälleen sisään.

"Sellaistahan se on aina ensi aikoina," vastasi Selma
välinpitämättömällä äänellä, ottaen avaimen hyllyltä ja mennen omaan
huoneeseensa; patruuna jatkoi matkaa portaita ylös.

Selma ei ollut käynyt työhuoneessaan näytettyään sitä Rikhardille, ja
viime aikoina hän oli yleensä harvoin käynyt siellä, sillä opinnot
olivat saaneet jäädä oman onnensa nojaan. Koko tämä kesä oli ollut yhtä
ainoaa aurinkoista päivää. Ja nyt oli äkkiä pimentynyt.

Hän astui pehmeiden mattojen yli pöydän luo. Hän aikoi järjestää sen
voidakseen tehdä hiukan työtä, mutta ei voinut koskea papereihin eikä
kirjoihin. Rintaan nousi tukehduttava paino, ja hän avasi pari
puseronnappia saadakseen ilmaa. Sekään ei auttanut.

Kyyneliä? Ei, kyyneliä ei hänellä ollut. -- Tuolla he olivat seisoneet
portailla, vaihtaneet pari tyhjää lausetta. Sellainenko muisto
heille jäisi toisistansa? -- Hän tunsi olevansa koditon, vieras,
hämmennyksissä. Kaikki tuntui äkkiä niin päämäärättömältä ja tyhjältä.
Miten hän voisi sitä kestää? Miten, miten?

Hän meni saliin. Koko asunto oli kuollut. Yksinäisyys ikäänkuin
laskeutui näihin komeihin huoneisiin kuten pöly asumattomassa talossa,
-- laskeutui tyhjyydestä, siltä ainakin tuntui, keskeytymättä, keskellä
autiota hiljaisuutta.

Ei koskaan, ei koskaan enää elämä kulkisi entisiä latujaan!

Selma oli vajonnut sohvalle ja painoi otsansa yhteenpuristettuja
käsiään vasten, jotka lepäsivät tyynyllä.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat enemmän tai vähemmän kiintyneet
Rikhardiin. Ei ollut vähintäkään aikaa ollut mietiskelyyn eikä
epäröimiseen. Päästä häntä lähemmäksi, se oli päämääränä, voittaa hänen
suosionsa palkkana. Selma oli kulkenut silmät suljettuina ja luullut
tiedonjanon ohjanneen häntä, ja elämä oli tuntunut niin ihmeen
rikkaalta.

Nyt se oli lopussa. Hän saisi kerätä köyhät ryysynsä ja mennä
matkoihinsa. Hän oli elänyt varkauden varassa, hän -- joka oli tahtonut
olla rehellinen! Itsepetosta se oli ollut. Oh!

Hän päästi pitkän, ähkyvän huoahduksen.

Mutta sitten katkeruus pääsi vallalle -- suuttumus sen johdosta, että
salli mielensä lannistua vähimmästäkin asiasta, vaikka omistikin kaiken
sen, mitä muut tavoittelivat: rahaa, vapauden, vallan. Eikö se ollut
raukkamaista!

Selma hypähti kiivaasti istualleen ja heitti päänsä sohvan selustaa
vasten.

Pois tämä haikea mieliala, pois, pois! Ei muuta tarvittu kuin pudistaa
se päältään.

Mutta samassa taistelu leimahti uudelleen, sillä hänessä oli jotakin
mikä oli häntä itseään voimakkaampi. Se pelästytti ja ajoi takaa,
viekotteli ja hyväili, se ei antanut tilaa ajatuksille, ainoastaan
tälle yhdelle ja ainoalle. -- Selma piteli korviaan, mutta se kasvoi
siitä huolimatta; se kirkui, riemuitsi, valitti, rukoili; se esiintyi
kaikissa äänilajeissa, kaikissa eri värähdyksissä; ja keskittyi vain
yhteen ainoaan: siihen, josta Selma tahtoi vapautua! Hän taisteli sitä
vastaan ja torjui sen väkivallalla luotaan; moninkertaisesti
voimakkaampana se palasi takaisin.

Oliko hän sitten niin heikko, ettei hän voinut riistää sitä
sydämestään!

Heikkouden sijalle nousi sitten tuska, joka repi häntä kynsin hampain.
Hänen itseluottamuksensa oli kadonnut, hän taisteli itseään vastaan, ja
tuskanhiki värisytti hänen ruumistaan.

Mutta hän ei _voinut_ antaa myöten! Ellei paljas tahto riittänyt, niin
olihan muitakin keinoja: uudet olosuhteet, uusi ympäristö, matkat ja
huvitukset.

Hän nousi nopeasti ja meni miehensä huoneeseen. Tämä makasi sohvalla
lukien sanomalehteä, se on: hän nukkui. Selman naristaessa ovea hän
heräsi ja nosti sanomalehtensä ylös, joka nukkuessa oli liukunut
lattialle.

"Pål, minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin," alotti Selma sen
suuremmitta valmisteluitta istuutuen tuolille sohvan viereen.

Patruuna katsahti häneen ilonsekaisella kauhulla. Mitähän _hän_ saattoi
haluta?

Selman silmissä väikkyi hetken aikaa valpas ilme, mutta se katosi heti.
Epäilisiköhän hän ehkä? Jotakin kai -- mutta ei oikeaa. Mitäpä muuta
kuin naisen oikku.

"Minä tahtoisin jotakin niin hirveän mielelläni," sanoi Selma hiljaa
kumartuen alas ja tukien kyynärpäitään polvia vasten sormien
hajamielisesti pujottautuessa toisiinsa ja taas irtaantuessa.

Hän vaikeni ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut jatkaa.

Patruuna kuvitteli mielessään kaikkein mahdottomimpia asioita, mutta
hänkin oli vaiti. Vaikka hän pelkäsi Selman ehdotusta, toivoi hän hänen
jatkavan puhettaan, sillä hänen äänessään oli jotakin joka...

"Niin, sinusta se tietysti tuntuu kovin lapselliselta, mutta minä olen
nyt kerran saanut sen päähäni." Ääni ei tuntunut lainkaan Selman
omalta, niin pehmeä se oli. Patruuna olisi tahtonut vetää hänet
luokseen, hyväillä häntä, jokeltaa hänen kanssaan, mutta hän tunsi
epämääräistä pelkoa. Varmaan hän halusi jotakin aivan mahdotonta, koska
_hän_ pyysi! Epävarmuus poltti ja kiihotti. Patruuna oli aivan
vakuutettu siitä, että Selma pyytäisi jotakin, johon hänen täytyisi
antaa kieltävä vastaus, mutta miten hän olisikaan halunnut suostua
saadakseen nähdä hänen loistavan hartaan kiitollisuutensa. Mitähän se
_saattoi_ olla?

Hänen ääneensä tuli jotakin pidätettyä hänen puhuessaan; hän vilkaisi
sanomalehteen, ja Selman mielestä patruuna oli melkein miellyttävä.

"Mitä sinä niin hartaasti toivoisit?" kysyi hän.

"Niin, näetkös, kaikki tuntuu nyt niin tyhjältä Elviran ja Rikhardin
mentyä..."

Selma vaikeni.

"Minä en koskaan ole ollut Tukholmassa."

"_Sitäkö_ sinä haluat?"

"Sitä."

"Etkö muuta!" Patruuna naurahti helpotuksesta. "Sen sinä kyllä saat."

"Niin, mutta minä haluan nyt heti lähteä."

"Miten pian?"

Nyt seurasi vaikein asia. Selma hymyili, mutta huulet vapisivat
hermostuneesti kun hän kumartui alas kietoessaan käsivartensa patruunan
niskan ympärille.

"Huomenna," kuiskasi hän.

Patruuna ponnahti sohvaltaan ylös, ja sanomalehti putosi lattialle.

"Mutta rakas lapsi, ajattelehan, että..."

"Oi, Pål, ei se ole lainkaan vaikeata. Minä pidän huolta kaikesta,
sillä minä en malta odottaa, olen saanut niin hirveän halun. Sinun
_täytyy_ luvata."

Selma nauroi yhä hermostuneemmin, koetti näyttää iloiselta ja ravisti
patruunaa olkapäistä.

"Niin, mutta..."

"Ei, ei mitään muttaa, lupaa vaan!" huusi Selma.

"Mutta ajattelehan, että..."

"Että sinä et voi sanoa muuta kuin lupaan!" Selma nauroi ääneensä ja
löi molemmat käsivartensa silmänräpäykseksi patruunan kaulaan. Niin
iloisena ja vallattomana ei patruuna muistaakseen koskaan ollut nähnyt
häntä, tuumi hän.

"Lupaan," sanoi hän ja katseli Selmaa rakastunein silmäyksin.

Seuraavana päivänä he läksivät pikajunalla matkaan.

Erikoisella juhlallisuudella Selma astui ensimäistä kertaa
Kansallismuseon leveitä portaita ylös. Hän ihaili taidetta
jonkinlaisella epäkriitillisellä ihastuksella, ja tämä oli hänestä kuin
temppeli.

Skånesta käsin hän oli käynyt kaikissa Kööpenhaminan museoissa, missä
kaikki tuntui aivan tutulta, mutta tämä oli jotakin ihan uutta.

Häntä ihmetytti, että patruuna saattoi kuljeskella niin
välinpitämättömänä ja tömistellä tavalliseen rauhalliseen tapaansa
suuria leveitä maalaisherran jalkojaan, jotka aina painuivat kantapäät
edellä maahan, ja vasta pyörähtävällä liikkeellä antoivat varpaiden
seurata jäljessä. Siinä ei ollut vähintäkään joustavuutta, vaan
mammutin kömpelyyttä.

"Katsohan, tuossa on Loke ja Sigyn!" huudahti Selma vetäen patruunaa
käsivarresta, ja hän tunsi syvää pettymystä kun tämä tuijotti taulua
aivan sieluttomin ilmein; useimmat taulut Selma tunsi valokuvista, hän
oli näkevinään täällä vain vanhoja tuttuja eikä tarvinnut luetteloa
juuri nimeksikään. Hän veti kätensä pois patruunan kainalosta, sillä
tuntuipa siltä kuin hän ei olisi edes tiennyt mistä oli kysymys, ja
sitten he astuivat seuraavaan saliin.

"Kas tuolla on Wickenberg!" huudahti Selma, "ajatteles, että tämä on
ensimäinen hänen tauluistaan, jonka näen!"

Hän vaikeni äkkiä ja antoi käsivartensa laskeutua veltosti alas. Sitten
hän astui pari askelta sivulle ja pysähtyi. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet tauluun, joka riippui korkealla katonrajassa.

Mies mustassa sametissa, loikoen kuolleena lattialla, kasvot ylhäältä
päin nähtyinä, lyhennyssuhteessa.

"Rikhard!" Selma säpsähti. Siinä oli hänen kaareva nenänsä, hänen musta
tukkansa, vieläkin enemmän: -- hänen taistelunhaluinen luonteensa,
valettu vihreänkalpein piirtein.

Tämä taulu oli Selmasta kuin sfinksi, joka vaikutti häneen salaisella
voimallaan.

Sitten hän avasi käsikirjansa saadakseen selitystä. "Epilogi," seisoi
siinä. Taulun tuli puhua itse puolestansa.

Niin, jokainen yksityiskohta kertoi jotakin. Pöytäliina, jonka kuollut
kaatuessaan oli miltei vetänyt perässään; medaljongi ketjuineen;
ruusut, joiden lehdet olivat karisseet ja siroittuneet yltympäri, -- ja
vihdoin hänen taittunut miekkansa: viimeinen, joka petti hänen
toiveensa.

Selma sepitti mielikuvituksessaan kokonaisen tarinan; taulu kuvasi vain
epilogia. Hän näki kohtauksen kohtauksen jälkeen, kaikki oli niin
elävän todellista. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, ruoho oli
tasaista kuin sametti. Suihkulähde syöksyi korkealta, kaareillen joka
puolelle, kimallellen auringossa ja pudoten loiskien tyyneen altaaseen.
Puiden lomissa kahisivat silkit ja lehtimajasta kuului naurua...

Selma säpsähti.

"Onko se sinusta kaunis?" kysyi patruuna.

"Ei."

Kun Selma ei sanonut sen enempää, astui patruuna metsänneidon luo,
jonka ihailuun hän ominpäin vajosi.

Ajatuksissaan Selma seurasi jälleen kertomusta, jota taulu esitti.
Nyt oltiin salissa, -- tumma laudoitus seinillä ja pöytä hopeineen
ja hiottuine kristalleineen; säkenöivää viiniä mieliä kohottamassa
ja kauniita kasteen kostuttamia ruusuja. Sitten syttyi riita ...
riita naisesta. Nuorukainen, joka makasi tässä jäykkänä ja kylmänä,
oli hyljeksitty. Kaikki olivat paenneet raukkamaisesti tai
vahingoniloisina ... jättäen hänet yksin.

Kaikkea rumaa, synkkää -- minkä kuolema vieläkin synkensi -- eikö hänen
juuri sitä olisi pitänyt rakastaa, tuon naisen? Eikö juuri se ollut
vaatinut rakkautta ja aurinkoa! Tuo kiivas viha -- joka oli kivettynyt
noihin synkkiin piirteisiin -- miksei se ollut muuttunut lempeydeksi ja
lämmöksi! Tuo kylmä nainen ei ollut ymmärtänyt, ettei koko maailman
onni merkinnyt mitään tähän verrattuna...

Lopuksi Selmasta tuntui kuin hän itse olisi siinä seisonut, -- ei
itkien, surren, vaan mykkänä, toivottoman epätoivoisena siksi että hän
oli jäänyt onnesta osattomaksi, ja että nyt oli liian myöhäistä. Hän
olisi voinut heittäytyä matolle kukkien joukkoon, väännellä käsiään,
jotta jäsenet olisivat naksahdelleet ja tuijottaa ... kyyneleittä
tuijottaa näihin kasvoihin.

"_Minusta_ se on ruma," sanoi patruuna, joka oli palannut takaisin.

"Hyvä Jumala, niin se onkin: -- ruma se on," sanot Selma, havahtuen
väristen ja kääntyen selin. Hän oli kalmankalpea ja pyyhki
nenäliinallaan otsaansa.

"Miten voi tulla maalanneeksi jotakin sellaista!" huomautti patruuna.

"Niin, se on merkillistä," vastasi Selma raskaasti astuen eteenpäin.
Nuo kasvot seurasivat häntä, -- uhmaillen, kuten hänen kapinallinen
mielensäkin, syyttäen kuten sekin, -- vielä sittenkin kun kaikki oli
lopussa.

Hän kuljeskeli ympäri umpimähkään; mikään ei kiinnittänyt enää hänen
mieltään. Pienen sivuhuoneen ovelle hän pysähtyi kuitenkin, mutta tällä
kertaa ei taideteos kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan palanen
todellisuutta.

Siellä hääräili kaksi taiteilijaa aivan omin päin; Kansallismuseo oli
melkein tyhjä sinä päivänä. Siellä oli nuori mies ja nuori tyttö.
Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiotaan Selmaan, he kun olivat
antautuneet vilkkaaseen keskusteluun.

Nuorukainen kopioi parasta aikaa taulua. Kauempana seisoi tytön
maalausteline, mutta hän oli noussut työnsä äärestä ja mennyt toisen
luo. Nähtävästi he olivat joutuneet kiistaan juuri sen johdosta.

Nuorukaisella oli vanha maalipilkkuinen takki, untuvainen parta ja
suruttomat kasvot.

Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänellä oli sievä vartalo. Puku oli halpaa
kangasta, mutta tyylikäs, ja se puki häntä. Hän puhui nopeasti ja
hiljaa laulavalla äänellä, piti palettia toisessa ja pensseliä toisessa
kädessään. Nuorukainen kuunteli hänen puhettaan hymyillen: oli selvää
että hän laski leikkiä toisen huomautusten johdosta. Mutta tyttö oli
liian urhoollinen ollakseen siitä millänsäkään. Hän nauroi hänen
mukanaan, mutta jatkoi yhä puhettaan, innokkaasti osoitellen
pensselinvarrellaan; kun hän oli päässyt loppuväitteeseensä, löi hän
reippaasti pensselillään ilmaan ikäänkuin tahtipuikolla, katsoi
vallattomasti vedoten nuorukaiseen ja palasi jälleen työnsä ääreen.
Nuorukainen katsoi hänen jälkeensä hänen astuessaan lattian yli
vallattoman kevyesti lanteitaan kiikuttaen. Sitten hän otti rievun
värilaatikostaan ja pyyhki päättäväisesti jotakin pois taulustaan.

Selma olisi voinut nauraa ääneen tälle pienelle kohtaukselle, jota hän
oli salaa katsellut, ja tämä pieni palanen tuoretta todellista elämää
karkotti hetkeksi tukahduttavan painon, joka oli laskeutunut hänen
mieleensä. Mutta kun hän näki näiden kahden syventyvän työhönsä niin
vakavasti kuin olisi ollut kysymys elämästä tai leipäpalasta, tunsi hän
katkeraa kateutta, jota hän ei voinut kestää. Kauan sitten haudatut
tulevaisuudensuunnitelmat heräsivät ja rupesivat jälleen kummittelemaan
hänen mielessään.

"Mennään kernaammin tuonnepäin," sanoi hän patruunalle, joka
velvollisuudentunnosta seisoi ikävystyneenä taulun edessä.

He kääntyivät ympäri ja kuljeskelivat jälleen huoneesta huoneeseen.
Mutta itse taulut eivät voineet enää Selman mielenkiintoa kahlehtia;
hän kulki ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat eläneet ja kuolleet
jättäen jälkeensä ajatuksen, elämäntyön, jäljen. Yksinpä työmieskin,
joka oli asettanut paikoilleen lattialaudat... Mutta hän itse? Elää
joutilaana ja kuolla -- siinä hänen elämänsä. Ei mitään pysyväistä, oli
sitten elämä pitkä tai lyhyt. Elää joutilaana ja kuolla --
rauhallisesti ja välinpitämättömästi.

Hän ajatteli tuota tyttöä sivuhuoneessa; köyhä, mutta vapaa
harrastuksineen. -- Ja hän itse, -- eikö hän omistanut juuri sitä mitä
muut pyrkimyksillään tavoittelevat? -- rahaa... Rahaa? -- mikä köyhä
sana! Rahaa, mutta ei mitään harrastuksia. Ei, taistella elämän kanssa,
tapella leivästä, se oli elämistä...

Selma pyyhkäisi hitaasti otsaansa.

Elää joutilaana ja kuolla, sehän oli hänen velvollisuutensa.

Hän hätkähti, sillä hän sattui katsomaan sivulleen, ja hänen katseensa
osui keskikokoiseen tauluun, joka riippui keskellä seinää erinomaisessa
valaistuksessa. Se oli vanha tuttu. Mutta hän ei ollut odottanut
löytävänsä sitä täältä. Hän luuli että se oli jäänyt ulkomaille.

Vanhat muistot syöksyivät myrskyisen meren kaltaisina esiin. Menneisyys
ja nykyisyys suli yhteen, hän kadotti kaiken jalansijan ja tempautui
mukaan.

Se oli sama taulu, mutta kuitenkin niin erilainen kuin kova väritön
jäljennös, jota hän sillä kertaa oli ihaillut.

Taulu vaikutti kaksinkertaisella voimalla hänen muistojensa taustaa
vasten; hän pysähtyi hämmästyneenä ja katseli sanattomana.

Kuu kuvastui veteen, ja kaukana erottautuivat tumman raunion
ääriviivat. Vierivät aallot kohosivat hitaasti, työntyivät esiin
hyväilevästi loiskien, vaipuivat alas raskaasti huoahtaen, mutta
palasivat aina takaisin pitkin, rauhoittavin hyrskyin. Meren vihreät
varjot luisuivat pimeinä syvyyden yli, vivahteleva välke leikitteli
laineiden harjalla, ja läpikuultavissa aaltoverhoissaan uneksivat
merenneitoset kuunnellen ahdin soittoa.

Yksi heistä oli muita kauniimpi. Pää käsivarren varassa hän lepäsi
pitkällään keinuvalla vuoteellaan. Hänen katseensa oli kääntynyt
taivasta kohden, josta kuu pilkotti ohuen pilven lomasta, valaisten
hänen pehmeitä piirteitään. Tämä katse, joka oli uneksiva kuin naisen,
viaton kuin lapsen, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä kysymykseltä.

Selman aivoissa soi ikäänkuin unohtunut sävel ... joka saattaa mielen
liikutetuksi, heltyneeksi ... niin kaukaisena, mutta silti puhtaana! Oi
Jumala, silloin hän oli vielä lapsi. Ja nyt, nyt...!

Kasvojen värähtämättä valuivat kyyneleet, ja jokainen pisara vapautti
jotakin vangittua, kutistunutta. Kaikkihan mikä on maannut kuolleena
maassa, versoaa jälleen tuulessa ja auringonpaisteessa, kasvaa tuimalla
ja leppeällä säällä, joko rikkaruohoksi tai viljaksi, mutta rehevänä ja
voimakkaana -- niinpian kuin kesä saapuu.

"Herran tähden, mitä on tapahtunut!" huudahti patruuna, joka oli
seisonut Kainin ja Abelin edessä, ja palasi nyt takaisin.

"Ei mitään," vastasi Selma pyyhkien silmiään, "tule, lähdetään kotiin."

"Kotiinko? Emmehän ole nähneet neljättä osaakaan!"

"En jaksa enää."

Nyt ääni petti.

Patruuna ei vastannut mitään, näytti vain hämmästyneeltä, ja sitten he
lähtivät.

Kun he tulivat hotellin ovelle, pysähtyi Selma.

"Minulla on niin paha tunne," sanoi hän, "menen hiukan puistoon
kävelemään."

"Mielellään minun puolestani," vastasi patruuna ja tarjosi Selmalle
uudestaan käsivartensa.

Selma oli toivonut saavansa kävellä yksin, se olisi tuntunut yhtä
hyvältä kuin oikein syvä hengitys. Viimeisinä päivinä he olivat
lakkaamatta olleet yhdessä -- aina toistensa seurassa, yötä päivää. Hän
tunsi väsymyksen painostavan itseään; itsessään se ei merkinnyt mitään,
mutta joka hetki kasvoi vapautumisenhalu tuosta painosta yhä
suuremmaksi, ja lopulta kävi se sietämättömäksi.

Selma nojautui tavallista raskaammin patruunan käsivarteen, ja patruuna
oli siitä hyvillään, aavistamatta että Selma teki sen heikkoudesta,
ikäänkuin hän vasta olisi taudista toipunut. Hän ei käynyt yhtä
reippaasti kuin tavallisesti, hän, jonka muutoin oli niin vaikea
mukautua patruunan askeliin.

He astuivat someroisilla lehtokujilla sanaakaan vaihtamatta. Patruuna
oli koettanut saada keskustelua käyntiin, mutta Selma oli vastannut
vain yksitavuisesti, ja silloin hänkin oli vaiennut. Nyt heitti hän
pitkän, kysyvän katseen Selmaan. Tämä katsoi suoraan eteensä ja näytti
unohtaneen että häntä oli olemassakaan.

"Aina sinä mietiskelet," sanoi patruuna tyytymättömänä, "kohta olet
sinä suljettu kuin arvoitus."

"Etkö sinä koskaan mietiskele?" vastasi Selma hymyllä, joka teki
vastauksen melkein turhaksi.

"En. Mitä se hyödyttäisi?"

Selma ei vastannut mitään, ja niin vaikenivat he uudelleen.

"Sinä tulet varmaan reippaammalle mielelle, kun menemme illalla
teatteriin," sanoi patruuna hetken kuluttua, mutta Selma ei näyttänyt
kuulevan hänen sanojaan.

Selma mietiskeli omaa sieluntilaansa, ja ne huomiot, jotka hän teki,
herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Tunne-elämä oli pingoittunut
hempeämielisyyteen asti, hän oli hermostunut, ja kun hän aivan yhtäkkiä
näki tumman parran ilmestyvän kadunkulmassa, hätkähti hän ja sai
ankaraa sydämentykytystä.

Kylläpä todellakin oli maksanut vaivan matkustaa tänne unohtamaan!

Hetken aikaa Selma toivoi, että hän olisi voinut puhua miehensä kanssa
kaikesta tästä. Mutta hän huomasi heti, että se oli mahdotonta; mies
vain raivostuisi, eikä _se_ auttaisi häntä ollenkaan, vieroittasi
heidät vain yhä enemmän toisistaan.

Ei, hänen täytyisi taistella yksin, ja hän tekisikin sen. Joka
tapauksessa: hänen _täytyi_ voittaa. Oli vain yksi keino -- tehdä
työtä.



X.


Patruuna avasi oven heidän huoneeseensa ja antoi Selman astua edeltä.
Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänytkään astua sisään ennen
vaimoansa.

Valot olivat sytytetyt, ja yhteen nurkkaan oli illallinen katettuna:
kylmiä ruokalajeja, rypäleitä ja shamppanjaa.

Selma hätkähti.

"Mitä tuo hyödyttää?" sanoi hän tyytymättömästi osoittaen viinipulloja.

"Pikku vaimoni on näyttänyt niin surulliselta viime aikoina."

"Entä sitten?"

"Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä."

Selma ei vastannut, vaan heitti päällystakkinsa ja pitsiliinansa
kärsimättömästi tuolille. Tulisikohan ratkaisu jo nyt!

"Syö sinä; minä en voi," sanoi hän väsyneesti ja veti kädestä pitkät
hansikkaansa.

Hän oli puettu mustaan kullalla kirjaeltuun samettipukuun. Sen ainoana
koristeena oli himmeästä kullasta tehty käärme, joka kiehurteli korkean
ja kiinteän kauluksen ympärillä. Käärmeen riippuva pää muodosti
jonkinlaisen medaljongin, ja sen briljanttisilmät salamoivat tulen
valossa.

"Mutta juuri sinunhan tähtesi olen tilannut tämän kaiken," sanoi
patruuna katsellen herkkuja.

"En voi sille mitään."

"Minä käskin tarjoilijattaren jättää ruuat tänne, -- on hauskinta kun
hän ei juoksentele edestakaisin. -- Ruokahalu voi tulla myöhemmin."

"Ei."

Selmaa puistatti inhosta.

"Etkö ole tyytyväinen iltaasi?"

"Olen."

"Sinä näytät niin tyytymättömältä."

Selma meni ikkunan luo, veti ylös uutimet ja katseli linnaa sekä
"Strömparterreä". Lyhdyt kuvastuivat veteen ja tuntui virkistävältä
katsella kylmään yöhön.

"Syö sinä, Pål, minä en voi," sanoi Selma antaen kaihtimien jälleen
laskeutua alas.

Patruuna huoahti ja istuutui jälleen pöytään.

Selma seisoi yhä ikkunan luona ja leikki hajamielisesti kokoonpannulla
viuhkallaan. Iho ei ollut yhtä raikas kuin tavallisesti, ja se rumensi
piirteitä. Terävä leuka ja ohkaiset huulet tekivät hänen kasvonsa
kylmiksi ja luotaantyöntäviksi, etenkin kun ne olivat niin kalpeat
kuten nyt.

"Kaviaari on erinomaisen hyvää," sanoi patruuna, "etkö halua maistaa?
Se antaa ruokahalua."

"Ei kiitos."

Selma oli istuutunut ja katseli välinpitämättömänä toista kättään, joka
nojasi ikkunalautaan, -- suuri, kaunismuotoinen käsi, kapein kiintein
kynsin. Näytti siltä kuin se olisi voinut tarttua lujasti työhön
kiinni, olipa se sitten millaista työtä hyvänsä. Sitten hän nosti
silmänsä ja katsoi mieheensä. Tämä näytti kokonaan vaipuneen hummerin
paloittamiseen.

Patruuna oli nyt viidenkymmenenyhden-vuotias, eikä hän näyttänyt
myöskään nuoremmalta; hänen suunsa ympärille oli muodostunut veltto
piirre hänen saatuaan tekohampaat, ja tukka oli ohut.

"Miksi laki on niin epäoikeudenmukainen, että se ei salli miehen mennä
naimisiin ennenkuin yhdenkolmatta vanhana, kun nainen saa jo
kuudentoista-vuotiaana?" sanoi Selma äkkiä.

"Laki tahtoo olla kohtelias naisille."

"Eikö mitä," huudahti Selma kärsimättömästi ja löi hiljaa viuhkalla
polveensa, "en minä tarkoita sitä! Minä tarkoitan, ettei meidänkään
pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin olemme täysi-ikäiset."

"Nainen on täysikasvuinen ennenkuin mies."

"Vai niin. Onko hän aikaisemmin kypsä ohjaamaan omaa tulevaisuuttansa?
Sitä en ole koskaan tiennyt."

"Ja sitten on useita, jotka haluavat mennä naimisiin, ennenkuin ovat
täyttäneet kaksikymmentäyksi vuotta. Sinä itse esimerkiksi." Patruuna
nyökäytti hyväntahtoisesti päätään ja kohotti olutlasinsa.

"Sentähden olisi laki muutettava."

"Alaikäinen nainen onkin siten turvattu, että hän on riippuvainen
naittajansa suostumuksesta."

"Mutta mitenkä ihmeessä naittaja voisi ratkaista, onko mitään syvempää
elämänyhteyttä olemassa naisen ja sen miehen välillä, joka häntä kosii,
kun ei nainen edes itsekään sitä tiedä? Niin, kun ei edes voida väittää
hänellä olevan mitään oikeaa elämänsisällystä."

"Elämänsisällystä? Roskaa! Miten monet naiset elävätkään
kuudenkymmenen-vuotiaiksi, vaikkei heillä olekaan mitään
elämänsisällystä! Uudenaikaisia korulauseita! Antaa heidän ensin mennä
naimisiin, niin elämä kyllä saa sisällystä: -- talon ja kodin
hoitamisesta. Niinhän sinunkin on käynyt."

"Talot ja kodit tulisivat paremmin hoidetuiksi, jos naiset voisivat
käyttää neljä, viisi vuotta oppiakseen kaikkea sitä, mitä heiltä
vaaditaan," sanoi Selma nostaen kätensä ylemmäksi ja nojaten siihen,
samalla kun hän katseli miestään ikävystyneellä alistumisella,
ikäänkuin lopettaen työn, jonka jo kauan on huomannut olevan
hyödyttömän, mutta jonka kuitenkin arvelee olevansa velvollinen
saattamaan loppuun; "sitäpaitsi sinä aivan unohdat, että suurimmat
kehitysmahdollisuudet kohdistuvat juuri kuudentoista ja kahdenkymmenen
vuoden väliseen aikaan."

Selmasta tuntui kuin he olisivat keskustelleet tästä aiheesta jo sata
kertaa ennen, vaikka se olikin asia, jonka hän nyt vasta otti esille.
Mutta se johtui kai siitä että hän tunsi miehensä ajatukset, samoin
kuin ihminen tuntee kirjan, jonka on opetellut ulkoa: ennenkuin kysymys
on tehty, tietää hän miltä vastaus tulee kuulumaan.

"Sinä unohdat, että välistä kiireinen naiminen..."

Patruuna yskähti.

"Ei lakeja kirjoiteta poikkeustapauksia varten. Ja se että jotakin
sellaista voi tapahtua, ei saa johtaa lakia siihen että kaksi
henkisesti alaikäistä olentoa sitoutuu toisiinsa koko pitkän elämän
ajaksi. Minä pidän kiinni yhä kysymyksestäni."

"Mutta ethän sinä voi kieltää, että nainen yleensä kehittyy aikaisemmin
kuin mies?"

"Henkisessä suhteessa hän ei tee sitä kumminkaan. Ei ainakaan nykyisen
kasvatuksen vallitessa. Keskenkypsyneeksi hän jää. Mutta siinä on myös
kaikki. Hän kuvittelee aina olevansa suuri neiti. Että hänestä voi
tulla rouva minä päivänä hyvänsä." Selma irvisti.

"Minä en ymmärrä mitä sinulla voi olla tämän johdosta valitettavaa.
Itse olit vain kuudentoista-vuotias mennessäsi naimisiin, ja kaikki
kävi niin hyvin."

Selma karahti tulipunaiseksi ja suoristi itseään tuolilla.

"Minun mielestäni sinun ei tarvitse ajatella muuta kuin miten
vähäpätöinen olento minä olin, huomataksesi asian nurinkurisuuden,"
vastasi hän terävästi.

"Minusta sinä olit oikein ihastuttava pikku olento, ja kun sinua nyt
katselee, on vaikea uskoa, että aikaiset avioliitot voisivat olla
vahingoksi. Sinä olet todella pulskistunut." Patruuna katseli Selmaa
samallaisella ihastuksella kuin urheilija katsoo rotuhevosta.

"Sitä ei sinun koskaan olisi pitänyt sanoa!" Selma nousi ja heitti
viuhkan peilipöydälle, niin että se ratisten putosi valkealle laudalle.
Nyt oli keskustelu uutta, sillä nyt rauha oli kadonnut. "Vai ei
vahingoksi -- oh! -- vai ei vahingoksi? Mikä minä mielestäsi olin, kun
me menimme naimisiin? Lapsi raukka, joka ei tuntenut ihmisiä eikä
itseään, joka ei tiennyt mitä hän teki ja joka oli valmis pitämään koko
maailmasta siksi, että hän katseli kaikkea samalla lapsellisella
tietämättömyydellä. Sano, eikö sinun koskaan ollut sääli minua?
Minullahan ei ollut niinkuin muilla äitiä, joka olisi voinut sanoa
minulle..."

"Luuletko, että äidit puhuvat sellaisesta?"

Patruuna puhdisti välinpitämättömänä hampaitaan.

"Se on kai heidän velvollisuutensa!" Selma katseli häntä ihmetyksellä.

"Jos sinä olisit kasvattanut lapsesi sillä tavalla, niin teki kai Herra
parhaiten, kun ei antanut sinun saada niitä," sanoi patruuna laskien
nykäyksellä ruttusen salvettinsa syrjään, "pidetäänhän muutoin äitien
velvollisuutena antaa lasten kasvaa niin puhtaina ja..."

"Ah," päästi Selma käheästi, "minä en jaksa kuulla enempää. Enkö minä
tunne ääretöntä inhoa kaikkea likaista kohtaan _juuri siksi_, että minä
tiedän miten likaista se on! Oi, sitä kurjuutta! Kuvittelee mielessään
kaiken niin kauniiksi -- vain kukkia ja auringonpaistetta ja luulee
että kaikki on oman mielikuvituksen mukaista! Oi, Jumala! ... sitähän
on kuin ihmiset ennen syntiinlankeemusta -- niin tyhmä ja onnellinen.
Ei ymmärrä erottaa hyvää pahasta."

"Niin, sillä sitä pitäisi kai olla selvillä kaikesta, aivan kuin..."
Patruuna puhui vihaisesti ja alkoi suuttua.

"... aivan kuin te miehet," täydensi Selma. "Niin, juuri."

Nuo sanat tulivat ratkaisevasti, Selman äänessä oli hiukan entistä
sävyä.

"Ei kuulehan, täytyyhän olla jonkinlaista moraalia," sanoi patruuna
halveksien ja sytytti sikarin.

"Niin, sama meille kuin teillekin."

Patruuna vain imi tulta sikariinsa. Selmahan oli taaskin lausunut
mielettömyyden, mutta sitähän oli hänen hiukan vaikea huomauttaa
uudelleen. Naisten kanssa ei koskaan päästä mihinkään: he tahtovat aina
sanoa viimeisen sanan. Patruuna tiesi sitäpaitsi vanhastaan, että kun
Selma tarttui johonkin, niin hän myös piti siitä kiinni. Keskustelu
tuntui epämiellyttävältä. Patruuna olisi mieluimmin väistynyt tieltä.

"Kun sinä menit naimisiin kanssani, olin alaikäinen," sanoi Selma.
Mielenjännitys saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeasti, mutta sanat
olivat elottomat kuin lakipykälä; siinä määrin hän oli käännellyt ja
väännellyt niitä mielessään; "minun antamallani velkakirjalla ei olisi
ollut mitään pätevyyttä eikä kellään ollut oikeutta minun nimessäni
antaa sellaista, ei edes lahjoittaa toiselle mitään siitä, mikä
tulevaisuudessa tulisi olemaan omani. Minun persoonani merkitsee
enemmän kuin rahani. Jollen ollut kypsynyt niitä hoitamaan, niin vielä
vähemmän kykenin itsestäni huolehtimaan. Alaikäinen ei saa hävittää
tulevaisuuttaan enemmän kuin rahojaankaan. Se on aivan yksinkertaista
logiikkaa."

"No niin, älkäämme nyt riidelkö. Sinä olet huonolla tuulella. Tule
juomaan lasillinen shamppanjaa, niin se menee ohi."

"En, minä en tahdo shamppanjaasi," sanoi Selma jyrkästi. Se oli ollut
hänestä muutenkin vastenmielistä, mutta että patruuna saattoi tarjota
sitä nyt juuri, kun hän ensi kertaa puhui siitä mikä oli vuosikausia
kuohunut hänessä, se lisäsi vain katkeruutta.

Mutta patruuna tunsi olevansa kylläinen ja lämmin, ja koska hän aivan
hajamielisesti oli kuunnellut Selman puhetta, niin hän ei voinut
aavistaakaan mitä ilmassa kyti.

"Sinä olet väsynyt," sanoi patruuna itsepäisesti, "juo, se virkistää.
Entäs viinirypäleitä? Niistähän sinä tavallisesti pidät."

"Anna olla. Minä en välitä."

Patruuna ei vastannut, vaan avasi korkin lennähyttaen sen paukahtaen
ilmaan. Selma seisoi liikkumattomana ikkunan luona katsellen häntä, ja
hänen kulmakarvojensa väliin kohosi kaksi hienoa ryppyä, kuten aina kun
hän oli ärtynyt. Patruuna kaatoi molempiin laseihin ja astui sitten
Selman luokse ja aikoi ojentaa hänelle lasin, mutta Selma työnsi pois
hänen kätensä niin kiivaasti, että osa sisällyksestä pirskahti
lattialle.

"Kuinka sinä käyttäydyt!" sanoi patruuna suuttuneesti, asettaen Selman
lasin pöydälle ja tyhjentäen omansa. Mutta sitten hän hillitsi itseään,
sillä hän tiesi, että kovuus teki Selman vain äksyisemmäksi.

Löydettyään korkin ja lyötyään sen takaisin pulloon hän istuutui
kiikkutuoliin, niin että hän saattoi nähdä Selman. Mielenliikutuksesta
oli hänen poskipäilleen levinnyt tumma puna, mikä teki miltei maalatun
vaikutuksen. Patruunan mielestä Selma oli kaunis. Tuo tuoreus, joka...

Selma sen sijaan ajatteli, ettei mikään ollut epämiellyttävämpää kuin
nähdä nuoruuden intohimojen kummittelevan vanhoilla kasvoilla.

"Sinä olet vilustunut, tule, minä lämmitän sinua," sanoi patruuna
levittäen käsivartensa ja pidellen sirosti sikaria etu- ja keskisormen
välissä.

"Minä aioin juuri sanoa sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin,
ei ole sitova naiseksi tultuani."

"Mitä lorua tuokin on!"

"Minä en saata sen kauemmin -- ymmärrätkö -- kaikki on lopussa."

"Oletko hullu! Mitä päähänpistoja nuo ovat?" Patruuna oli noussut
tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.

"Eivät ne ole päähänpistoja," sanoi Selma nojautuen ikkunapieleen ja
työntäen jalat hiukan eteenpäin, jotta hän ei väsyisi pitkästä
seisomisesta, "se on tullut hitaasti, askel askeleelta, ja se on
tarvinnut useita vuosia selvitäkseen minulle. Ensin se oli vain
vaistomainen tunne, jota vastaan minä koetin taistella puhumalla
itselleni velvollisuuksista ja kaikesta sellaisesta. Mutta vähitellen
liittyi jotain muutakin vastenmielisyyteen, -- se oli häpeäntunne,
näetkös." -- Selma puhui rauhallisesti, ilman intohimoa, ikäänkuin asia
olisi koskenut jotakuta toista eikä heitä kahta, sillä kaikki tämä oli
hänelle jo aivan tuttua; siitä oli hän puhellut itsekseen satoja
kertoja, eikä hänen tarvinnut nyt hakea sanoja. -- "Minä olisin
tahtonut vajota maan alle joka kerta kun vain viitattiinkin meidän
aviolliseen suhteeseemme, ja yksin sekin osoittaa, että siinä oli
jotakin luonnotonta -- etteivät asiat olleet niinkuin niiden olisi
pitänyt olla, sillä vaimo, joka rakastaa miestänsä, ei häpeä: pikemmin
hän tuntee olevansa ylpeä. Mutta juuri koettaessani karkottaa
häpeäntunnetta olin pakotettu ajattelemaan, ja silloin oli kaikki
auttamattomasti lopussa! Se mikä ennen oli ollut aavistusta, heräsi
silloin täyteen tajuntaan. Ja tänä hirveän jännityksen aikana en
uskaltanut viittaamallakaan puhua sinulle mielentilastani ärsyttämättä
sinua. Niin opin minä vaikenemaan, ja me vieraannuimme toisistamme.
Alistuminen oli jokapäiväinen leipäni, ylellisyyteni ja kaikkien
hoitooni annettujen rahojen hinta, ja minun vastenmielisyyteni vain
lisääntyi sanoessani itselleni: 'sinun _täytyy_, sillä hän on
maksanut'."

"Ovatpa nuo vaimon sanoja miehelleen!" sanoi patruuna huoahtaen.

Selma katseli häntä, ja surumielisen hymyn varjo väreili hänen
kasvoillaan.

"Minä tiedän, että minä voisin puhua tästä ikuisesti sinun minua silti
ymmärtämättä," sanoi Selma vakavasti, "mutta minä tahdon sanoa sen
sittenkin -- en sinun tähtesi, vaan itseni -- en siksi että käsittäisit
minua, vaan siksi etten voi sanoa sitä kellekään muulle kuin sinulle.
Ja yhden ainoan kerran tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sitten tulkoon
mitä tahansa!"

"Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa sellaisia asioita. Jos kaikki
ajattelisivat kuten sinä, menisi maailma nurin, eikä mitään
yhteiskuntaa olisi."

"Minä en puhukaan kaikkien puolesta, vaan ainoastaan _itsestäni_, siksi
että minä tunnen siten. Minä puhun oman asiani puolesta siksi, että se
koskee yksin minua. Mutta jos joku tuntee samaa kuin minä, jos hän myö
itsensä puhtaasta rahasta ja tekee sen yhä uudestaan päivä päivältä,
eikä hänen naisellisuutensa sittenkään nouse kapinaan, silloin on hän
vajonnut syvemmälle kuin minä nyt. Silloin on hän langennut kuten minä,
mutta tahtomatta nousta. Se on ainoa, minkä tiedän."

"Mitä hullujenhuoneen puhetta tuo on?" Patruuna tuli yhä punaisemmaksi
kasvoiltaan. "Myödä...? Mitä olisi sitten vihkiminen, jos tuollaista
saisi sovelluttaa oman mielensä mukaan, -- omaa miestään vastaan!"

"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden, mutta ei siveellistä. Oletko sinä
niin ennakkoluulojen sokaisema, ettet voi käsittää niin yksinkertaista
asiaa! -- Jos antaa oman persoonallisuutensa saamatta samaa toiselta,
silloin on myöty ja langennut. Ei koskaan ihmisen velvollisuus voi olla
alistua hyväilyihin, joita vastaan koko hänen olemuksensa nousee. Sillä
luonnonvastaisia velvollisuuksia ei _ole_ olemassa."

"Sinäpä olet yhtäkkiä saanut omituisia mielipiteitä," sanoi patruuna
ivallisesti, vihan kiehuessa hänessä.

"Yhtäkkiä?" toisti Selma hymyillen katkerasti ja pudisti päätään
vastenmielisyyden valtaamana. "Voi! -- Jospa kaikesta tästä olisi
edes seurannut tyydytystä, niin olisin edes luullut täyttäväni
velvollisuuteni. Se olisi ollut jonkunlainen lohdutus. Mutta sellaista
ei tullut. Vain häpeää -- katkeraa, alentavaa häpeää, ja samalla iski
mieleeni se julkea ajatus: niin tekevät muutkin. Kirkon siunaus antaa
meille oikeuden myödä itsemme. Sillä on monopooli. Oi, voiko ajatella
inhottavampaa ajatusta! -- Jos sinä voisit käsittää mitenkä se vetää
alas -- auttamattomasti vetää alas! Se on hirveää. -- Jokainen
kunnianosoitus muuttuu viiltäväksi ivaksi."

Selma oli painanut päänsä alas, ja katse harhaili tyhjänä avaruudessa.
Sointu äänestä oli kadonnut, ikäänkuin vanha nainen olisi puhunut.

"Ei ole ainoatakaan ajatusta tai mielikuvaa, jota sellainen suhde ei
likaisi," jatkoi Selma, "ja kaikessa elämän ihanuudessa näkee vain
kurjuutta, sairautta -- oi, niin tympäsevää sairautta! Ei voi koskea
mihinkään ilman että tuo likaisuus tarttuisi, ja tahtomattakin se
puistattaa. -- Miten usein olenkin katsellut jotain vanhaa vaimoa --
sellaista jollainen minun äitini ehkä olisi ollut, jos hän olisi elänyt
-- ja minä olen ollut niin kurja, että katsellessani hänen harmaita
hapsiaan olen ajatellut vahingonilolla: hän ei ehkä ole ollut minua
parempi. Katsos -- langenneet naiset ovat aina julkeita."

Selma nauroi kalseasti. Häntä helpotti saadessaan kiusata itseään.
Hänestä tuntui ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vähentynyt siksi,
että hän itse rankaisi itseään.

"Se vaimo, jota minä ajatuksillani uskalsin loukata, oli ehkä kuitenkin
kunniallinen vaimo, jonka kengännauhoja en olisi ollut kelvollinen
sitomaan," jatkoi Selma äänen muuttuessa lempeämmäksi ja silmien, jotka
yhä olivat kiintyneet samaan pisteeseen, täyttyessä hitaasti
kyynelillä, -- "ei niinkuin minä, vain ulkonaisesti kunniallinen, --
vaan todellinen vaimo, joka rakkaudesta oli antanut kaikki rakkautta
vastaan, -- jonka koko elämä oli ollut alituista ahertelua niiden
hyväksi, jotka olivat hänelle rakkaat... Lapsien hyväksi, joita hän
rakasti kaksinkertaisesti siksi, että ne olivat myös hänen miehensä
omat... Voi, kaikkein kovin rangaistus, ettei voi koskettaa edes
puhtainta senkin tahrautumatta."

Selma heittäytyi tuolille, kasvot painautuneina käsivarsia vasten,
jotka olivat ikkunapielellä, ja pitkä, ähkivä nyyhkytys kohosi hänen
rinnastaan. Hän oli melkein kokonaan unohtanut patruunan olemassaolon,
unohtanut kenelle hän puhui, niin syventynyt hän oli omaan
ajatuksenjuoksuunsa.

Se koski patruunaan. Sillä vaikka onnettomuuden syy hänen mielestään
olikin vain mielikuvitelma, niin ei hän epäillyt kärsimyksen
todellisuutta.

"Mitä itsekidutusta tuo on?" sanoi hän lempeästi.

Selma nosti päätään, ja siirtämättä käsivarsiaan hän kääntyi häneen
päin katsellen häntä surullisin, kyyneleisin silmin.

"Sinun, joka olet vapaa, etkä koskaan muuksi voi tulla, sinun on vaikea
kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu, kun on luopunut kaikesta oikeudesta
omaan itseensä, vaikka tietää olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva,
tahtova olento," sanoi hän. "Miten usein sinä voitkaan tulla kotiin
päivällisiltä viinin liikuttamana ja kiihottamana! Ja sinä voit
silittää minua leuan alta, tuolla tavalla, jota olin oppinut vihaamaan
siksi, että tiesin sinun seuraavassa hetkessä kohottavan kasvojani ja
suutelevan minua. Minä istuin siinä jäykkänä ja kuolleena kuin
puupalanen; ja siitäkin saatoit nuhdella minua! Sinä et tiennyt miten
vaikea minun oli puristaa hampaani yhteen, jotta en alkaisi purra kuin
villi hevonen! Sinä et tiennyt miten raskasta oli pysyä alallaan, kun
minussa kuohui mieletön halu heittää sinut maahan ja polkea sinut
jalkojeni alle! Niin, oli todella hetkiä, jolloin pelkäsin mielettömänä
ryntääväni sinun kimppuusi."

Sanat koskivat patruunaan kuin lyönnit, eikä ollut mahdollistakaan
epäillä niiden todenmukaisuutta; sitä todisti yksin soinnuton äänikin,
joka värisi hillitystä liikutuksesta. Patruuna oli ikäänkuin kiedottu
läpinäkymättömään verkkoon, jonka silmukat auttamattomasti pienenivät.

"Ja kuitenkin olen tehnyt mitä ikinä olen voinut sinun tähtesi," sanoi
patruuna vältellen.

"Niin, niin," lausui Selma kiihkeästi, ja samalla kuin häntä kiusasi
se, ettei hän voisi sanoa ainoatakaan totuuden sanaa loukkaamatta
häntä, hän päätti tehdä lopun kaikesta teeskentelystä, "en minä siitä
puhu. Sinähän olet maksanut minulle runsaasti -- ruhtinaallisesti,
voisin sanoa."

Selma silitti toista käsivarttaan, niin että puvun pehmeä sametti
kietoutui tiiviisti sen kiinteiden muotojen ympärille. Kankaan syvää
mustaa väriä vastaan näytti käsi entistään valkeammalta, -- tuo suuri,
voimakas käsi, joka oli aiottu kestämään elämän työssä, mutta jonka
kaksi raskasta sileätä sormusta oli vapauttanut siitä.

"Minä en ole toisten naisten kaltainen," sanoi hän surullisesti, "minä
en _voi_ arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni. Se on
luonnotonta, jos niin tahdot, -- niin, onhan aivan naurettavaa, ettei
voi suoriutua sellaisesta niinkuin jokainen pikkusielu. Mutta se on
mahdotonta, -- nyt se ei käy enää kauemmin."

"Mutta mitä sinä sitten tahdot?"

Patruuna oli ollut niin varma omistusoikeudestaan, ja nyt Selma
luisuikin hänen käsistään; miten tämä loppuisi? Hänet valtasi
epämääräinen pelko, että hän kadottaisi hänet. Sillä hän rakasti häntä
todellisesti -- _omalla_ tavallaan, ja hän oli lausunut totuuden
sanoessaan, että Selma hänen mielestään oli "pulskistunut".

"Minä tahdon elättää itseäni työlläni, en mitään muuta," sanoi Selma
hiljaa, niinkuin puhutaan kauniista unesta, jota tuskin uskaltaa
mainita siitä pelosta että toisen arvosteleva katse voisi karkottaa sen
pakosalle.

"Elättää? -- mitä se merkitsee? Minähän elätän sinua."

Patruuna käänsi päätään joka puolelle epätietoisena siitä minne hän
voisi sylkäistä.

"Niin. Mutta minä tahdon tehdä sen itse -- minä en kestä enää
kauemmin."

Selma oli noussut väristen seisomaan ja heitti aran katseen
shamppanjapulloihin.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta rikkoa velvollisuuksiasi; sinä olet
minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."

Patruuna sylki päättäväisesti uuniin päin.

"Vaimo? -- se on sen sanan väärinkäyttämistä!" Selma seisoi kääntyneenä
häntä kohti. Posket olivat kadottaneet värinsä, mutta hän katsoi
patruunaa rohkeasti silmiin.

Tämä oli jo liikaa patruunalle, ja hänen vihansa kuohui yli
äyräittensä.

"Vai nii-in, vanhat siteet eivät enää kelpaa," lausui hän ilkeästi ja
puri sikariaan, niin että tupakanlehdet takertuivat hänen huuliinsa,
"naisellista uutuudenhalua! ... pitäisi kai olla nuori Adonis..."

Selma katsoi mieheensä jäykästi, luotaantyöntävästi; ja tässä kylmässä
katseessa oli jotakin, mikä piti patruunaa aisoissa.

"Ei ole sellaista miestä maailmassa, jonka kanssa tahtoisin mennä
naimisiin -- en ainakaan nyt," sanoi Selma nyrpeästi, ikäänkuin hän
olisi puhunut kauan sitten tehdystä vääryydestä.

"No, no, sinä haaveilet vapautta," sanoi patruuna, "mutta ehdotonta
vapautta ei ole olemassa. Jokainen asema elämässä tuo pakkoa muassaan;
köyhyys ei ole pienin. Muista että ensimäiset, jotka kapinoivat olevaa
järjestystä vastaan, olivat langenneet enkelit. Pahuuden peruste eli
saatana ei ole mikään pölkkypää, hän osaa kyllä asettaa aikeensa
kauneimpaan valoon, ja _vapaus_ on se sana, jota hän enimmän käyttää
kultauksena. Mutta paha on paha, ja oikea on oikea."

Patruuna uskoi kaunopuheisuuteensa kuin evankeliumiin, mutta hän oli
liiaksi mukavuutta rakastava turvautuakseen siihen muulloin kuin
tällaisissa erikoistapauksissa. Kun Selma vain torjui kädellään
osoittaakseen siten, ettei hän ollut mieltään muuttanut, valtasi
patruunan suunnaton hämmästys. Hän oli mielestään esittänyt asian niin
päivänselvästi. Voisiko todella sanoa mitään sitä vastaan, että paha
oli paha ja oikea oli oikea? Hänestä tuntui, että hänen vaimoonsa
varmaan oli paha henki mennyt tai jotakin muuta senkaltaista. Ja sitten
hän kiireesti alkoi ajatella kaikkia tuttuja nuoria miehiä. Mutta ei
kukaan heistä tuntunut toistaan vaarallisemmalta. Hän inhosi heitä
kaikkia yhtä paljon. Naimaton mies oli hänestä vähäpätöinen olento,
vahingollinen eläin, senjälkeen kuin hän itse oli nyt naimisissa.

"Eikö sinulla ole ollut tarpeeksi vapautta? Sinulla, joka olet saanut
tehdä mitä ikänä olet tahtonut! Mutta nuo ovat nukkekoti-periaatteita,
siinä on piru ja hänen..."

"Ei, ne eivät _ole_ periaatteita, minun luonteeni vain nousee kapinaan,
ei mitään -- _ei mitään_ muuta kuin sitä, etten voi sietää sinun kätesi
koskettavan ruumistani!"

Selma tunsi itse, että hänen sanoissaan oli jotakin raakaa, mikä ajoi
veren hänen ohimoilleen, mutta kerran täytyi totuuden tulla ilmi,
kuului se sitten pahalta tai hyvältä.

"Se joka rikkoo alttarin ääressä tekemänsä lupaukset, on valapatto, ja
miten käy omantunnonrauhan?"

Tuon iskun piti masentaa hänet, mutta Selma oli kovanahkainen.

"Minähän olen sanonut sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei
ole sitova naisena, yhdentekevää onko se annettu alttarin ääressä tai
muualla. Etkö ymmärrä, että siinä juuri se pulma onkin, josta kaikki
muu riippuu? Kellään ei ole oikeutta vastaanottaa sellaista koko
elämäksi sitovaa lupausta, ellei sen antaja ole täysin tietoinen siitä
mitä tämä lupaus merkitsee. Miten monet naiset ovatkaan menneet
naimisiin kuten minä! Jos kahleet tuntuvat sietämättömiltä, katkaiskoot
he ne kuten minä."

Selma heitti päätään taaksepäin, ja silmät loistivat. Hänen sanojensa
kaiku lisäsi rohkeutta, ja hänestä tuntui sinä hetkenä kuin koko
maailma olisi ollut hänelle avoin, -- ettei hänen tarvinnut muuta kuin
"rikkoa" välit ollakseen vapaa.

"Sinun pitäisi varoa, sillä ei ole vain kysymys sinusta itsestäsi,"
sanoi patruuna uhaten, "jokainen sellainen sana on kuin kulovalkea,
joka saa häviötä aikaan. Mies on naisen pää, -- senhän sanoo sekä
jumalallinen että inhimillinen laki -- yksi hallitsija pitää olla
niinhyvin valtiolla kuin perheellä. Valtio perustuu vain perhe-elämään.
Joka kumoaa perheen, kumoaa kaiken."

"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin
minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. --
Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton
pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin
kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on
päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata
teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, -- että
itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin
kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä
askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee,
niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni,
minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan
sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta -- välimatkan päästä. Lapset
olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole.
Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään
sinulle, -- en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle
niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi
toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et
epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä
kärsin, kun vain kuulun sinulle ja -- olen vaiti. Juuri _sitä_ en voi
antaa anteeksi sinulle!"

Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä
yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.

"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän
uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan
jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja
siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut
petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon
ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät
itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota
joku niistä ja anna minun mennä."

Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää,
halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja
tuskallinen, -- ei, hän ei voinut, ei _voinut_ kadottaa häntä! Mitä hän
sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!

"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et
ikänäsi voi kestää häväistystä ... juoruja ... kaikkea sitä mille panet
itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi
kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan
tasalle."

"Häpeällä ei ole valtaa ihmiseen muulloin kuin silloin, kun sitä
pakenee. Samassa hetkessä kuin sitä uhmailee, katoaa se."

Nuorekkaan voiman valtaamana Selma kumartui taaksepäin ja ojensi
käsivartensa, niin että notkea vartalo kohosi ikäänkuin ristinä
vaaleita uutimia vasten. Tämä liike toi äkkiä esille koko vartalon
vapaan kauneuden, -- ei kureliivin kuristamana, vaan luonnon taipuisan
voiman kannattamana -- tuon hienon notkeuden, joka näytti taipuisalta
ja kimmoiselta kuin teräsvieteri. Kaksikielisestä käärmeenpäästä
säkenöi pitkiä salamoita, jotka monivärisinä taittuivat valoa vasten.

Patruuna katseli häntä ääneti.

"Mihin sinä pyrit?" huudahti hän äkkiä. Pelosta että hän kadottaisi
otteensa hän heitti kaunopuheisuutensa pellolle ja pakeni
kouraantuntuvampien todistelujen suojaan. "Ne ovat pilventakaisia
unelmia. Sinulla ei ole mitään työalaa, ei mitään tulevaisuutta.
Ajattele itse, niin huomaat, että tavoittelet mahdottomuuksia. Sinä
suoraan sanoen et voi elättää itseäsi, sinä jota on seitsemän vuotta
hemmoiteltu rikkaudella ja hienoudella. Sinä rakastat rahaa tai kaikkea
sitä, mitä rahalla voi saada. Mitä yksin kirjasikin ovat maksaneet!
Miten voit elää ilman kaikkea sitä? ... kaikkea sitä mihin olet
kiintynyt. Sinulla ei tule olemaan aikaa tuhlata ajatustakaan muuhun
kuin leipätaisteluun. Ja miksi tahdot tulla? Konttorineidiksi? -- sinä
et koskaan ole läpikäynyt mitään kauppakoulua. Opettajattareksi? --
sinulla on tietoja, mutta ei mitään tutkintotodistuksia. Ompelijaksi?
-- et osaa leikata vaatteita. Ja jokaista leipäpalaa tavoittelee
tusinoittain ihmisiä."

Hän vaikeni ja jäi odottamaan.

Selman täytyi pusertaa hampaansa alahuuleensa tukahduttaakseen
valituksen, joka tahtoi pusertua esiin, ja hän oli vaipunut kokoon
kuullessaan miehensä sanat. Tämä oli vastaväite, joka useasti oli
herännyt hänessä itsessäänkin, juuri se mitä hän enimmin pelkäsi.

Patruuna huomasi voittaneensa, ja kierittäen irrottuneet tupakanlehdet
lujemmalle sikarinsa ympärille hän jatkoi:

"Karannutta vaimoa halveksivat kaikki kunnialliset ihmiset. Häntä
vältetään kuten muitakin seikkailijattaria. Kaikkialta sinut
syrjäytetään, ja jouduttuasi turvattomaksi maailmaan vain
kolmenkolmatta ikäisenä voit joutua monenlaisille kiusauksille
alttiiksi."

"Mutta eräänlaista kiusausta vastaan olen ainakin parkittu," sanoi
Selma ponnistaen viimeisen rohkeutensa esille. Mutta voimattomuuden
tunne painosti häntä jo.

Hän tunsi voimakasta toimintahalua, hän halusi hyödyttää muita, mutta
hän ei ollut niin lapsellinen, että olisi luullut naisen voivan
kahdella tyhjällä kädellä tehdä muuta kuin elättää itsensä. Ja hän
tiesi ettei hän koskaan haluaisi vain joutilaana elellä -- ettei hän
koskaan tyytyisi vain ravinnon hankkimiseen itselleen. Millainen elämä!
Vaipuisiko hän itse tuohon köyhyyden synnyttämään materialismiin, jota
hän muissa niin usein oli inhonnut? Jo sadannen kerran hän aprikoi tätä
kysymystä, ja nyt vaati se vastausta kiihkeämmin kuin milloinkaan. Hän
vapisi kouristuksentapaisesti ja puri hampaansa yhteen, jotta ne eivät
kalisisi.

"Missä on sinulle työtä tarjona?" kysyi patruuna riemuiten, sillä Selma
oli kalpea, hänen katseensa maahan painunut, ja koko hänen
herpoutuneessa ryhdissään oli jotakin, mikä ilmaisi Selman jo pitävän
taistelua kadotettuna. "Monet tahtovat tehdä työtä, mutta sittenkin...
Onko yhtä ainoata paikkaa, johon sinut otettaisiin suosituksitta, ja
kukapa suosittelisi sinua? Minäkö ehkä?"

Patruuna naurahti keinuessaan tuolissaan ja vetäessään muutamia sauhuja
sikaristaan, joka oli loppumaisillaan. Hän sääli Selmaa samalla tavalla
kuin lempihevostaan sitä piiskatessaan; hän iloitsi samalla siitä
hyvästä vaikutuksesta, minkä rangaistus häneen tekisi.

"Eivätkö nämä olekin päteviä syitä?" lisäsi hän, ja äänensävy oli
oikein iloinen.

"Ovat," vastasi Selma lyhyesti, mutta hänen maahanluoduista silmistään
kimalteli voitetun hiipivää, katkeraa vihaa. Patruuna oli ennenkin
saanut hänet taivutetuksi, mutta kerta kerralta oli se ollut yhä
vaikeampaa, ja hänellä oli vain yksi välikappale: raha.

Vasta nyt voitettuna huomasi Selma, että hän itse tietämättään oli
salaa toivonut patruunan viime hetkessä ojentavan hänelle auttavan
käden, -- huojentavan hänen ensi askeleitaan ja etsivän työtä hänelle.
Nyt Selma häpesi tätä toivoaan, ikäänkuin se olisi ollut rikos. Niin,
se oli enemmänkin -- se oli naurettavaa. Hän tunsi sen nyt. Ja siksi
kohosi polttava puna uudelleen hänen poskilleen. Mutta katse oli alas
luotu, häpeästä maahan kahlehdittu.

Hän kuuli miten mies touhuili mennäkseen nukkumaan, hän huomasi miten
tämä siirsi toisen kynttilän omalle yöpöydälleen ja toisen Selman
omalle. Patruuna oli vielä kohtelias. Kaikki jäisi siis ennalleen; hän
ei koskaan mainitsisi tästä keskustelusta, ja he tekeytyisivät niinkuin
mitään ei olisi sanottu.

Selma tunsi itsensä niin sidotuksi, ettei hän voinut poistua huoneesta,
sillä ulkona yön pimeydessä avasi köyhyys ja yksinäisyys kitansa.
Hänellä ei ollut äyriäkään, jota hän omakseen olisi voinut sanoa -- ei
mitään työllä ansaittua.

Jos patruuna olisi lähestynyt häntä sinä hetkenä, olisi Selma voinut
kuristaa hänet kuoliaaksi, sillä hän tunsi hänen olevan oikeassa:
kukaan ei elä rankaisematta seitsemän vuotta rikkaan miehen kodissa.

Mutta patruuna oli sangviininen luonne, hän iloitsi voitostaan, ei
tahtonut jännittää jousta liian kireälle; hän toivoi parasta
huomispäivästä.

Kun hän oli saanut kaikki järjestykseen, riisuutui hän ja painautui
vuoteeseensa.

Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen
vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas
painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa,
rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.

Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi
huomiseksi.

Ja sitten hän sammutti kynttilän.

Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä,
joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen
kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.

Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään
kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.

Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten
ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä,
että löytää oman vakaumuksensa -- sellaisen jonka puolesta voi sekä
elää että kuolla.

Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei
sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen
sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta,
jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain
pidetään kunniassa.

Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen
täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua
siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun. _Uskoa_ hän pyysi, ei sellaista
uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli
luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan
kirjojen. Siksi se nyt petti.

Hänen mielensä valtasi katkeruus.

On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä
olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa
sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! -- Mutta millä
tavalla ... miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä
pimeää.

Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä
turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että
kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen
periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.

Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt,
juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä,
juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään
todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se
oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.

Olemattomaksi?... Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän
jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus
hänen persoonaansa?

Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen
luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan.
_Sehän_ oli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi.
Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän
hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta
hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka
sitoivat hänet tuohon mieheen?

Sepä saataisiin nähdä.

Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen
tahdoton omaisuutensa, -- sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti
tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla
kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.

Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi
kirjoitusneuvot sijaan.

Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli
manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä
rauhallinen, kylmä päätös.

Hän istuutui ja kirjoitti:

    "Rikhard!

    Hanki minulle paikka jossakin voimistelulaitoksessa Etelä-Saksassa,
    ja kirjoita heti kun olet saanut selkoa sellaisesta. Meidän ei
    tarvitse tavata toisiamme, voimme yhtä hyvin järjestää asian
    kirjeellisesti. Sinä tunnet sekä opintojeni suunnan että tarmoni;
    sinä tiedät, että ne ovat liiaksi yksipuolisen teoreettiset, mutta
    sitä voi auttaa. Enempää ei minun tarvitse sanoa.

   Loput ymmärrät.

                                                       Serkkusi

                                                       _Selma_."

Hän osoitti kirjeen Elviralle ja käski tämän kirjoittaa osoitteen.
Sitten hän pani sen tyynynsä alle. Huomenna hän lähettäisi sen.

Jännitys oli rauennut. Nyt hän oli rauhallinen, sillä nyt hän tiesi
mitä tahtoi.

Hän katsahti huoneen toiseen päähän, missä patruuna nukkui sikeästi pää
seinään päin kääntyneenä, eikä Selman mielessä enää ollut hituistakaan
katkeruutta. Vain se tunne, että hän taisteli ylivoimaa vasten, oli
hetkeksi sytyttänyt hänen vihansa.

Silmät loistivat elämänhalua, sillä nyt oli askel otettu, nyt sai
seurata mitä hyvänsä. Ja koko hänen olemuksensa valtasi nuoruuden
voimakas itsekkyys huutaen: "tilaa, minun täytyy elää!"

Sitten Selma kumartui pöydän yli ja sammutti kynttilän, sillä hän
tahtoi riisuutua pimeässä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rahaa - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home