Title: Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu - Kaksi kertomusta
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu - Kaksi kertomusta" ***


TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ; MONT BLANC VUORELLE NOUSU

Kaksi kertomusta


Kirj.

JULES VERNE


(Suomennos.)


Helsingissä, 1877.
K. E. Holm'in kustantamana.
J. Simeliusten perillisillä, 1877.



SISÄLLYS:

Talvenpito pohjoisissa jäissä:

     I. Musta lippu.
    II. Jean Cornbutten tuuma.
   III. Toivon kipinä.
    IV. Jäävuorten keskellä.
     V. Liverpool-saari.
    VI. Jään-järinä.
   VII. Meno talvimajoihin.
  VIII. Löytötuumia.
    IX. Lumihuone.
     X. Elävältä haudatut.
    XI. Savupilvi.
   XII. Paluu prikiin.
  XIII. Molemmat kilpakosijat.
   XIV. Hätä.
    XV. Jääkarhut.
   XVI. Loppu.

Mont Blanc vuorelle nousu.



TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ



I.

Musta lippu.


Dunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana
aamulla toukokuun 12 päivänä 18--, hänen kun oli tapansa mukaan messu
luettava muutamille hurskaille kalastajille.

Papilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille
lähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen
kuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin
60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja
varakas mies.

-- Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.

-- Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.

-- Mikäkö vie minun ulos?... Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.

-- No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.

-- Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis
nyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?

-- Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää
tarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty...

-- Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa
joku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette
luvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären
Marian välillä.

-- Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.

-- Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on
päivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette
ristineet tuolla kauniilla nimellä: _La Jeune-Hardie_.

-- Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni,
sanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä
välipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne
odottamaan rakkaan poikanne tuloa.

-- Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi
merimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin
että annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt
Pohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta,
että häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu
prikistään suoraa tietä kirkkoon!

-- Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.

-- Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!

Merimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla
satamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha
Cornbutte piti iso arvoisena.

Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen
miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle
rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja
rakennutti omassa nimessään _La Jeune-Hardie_-prikin. Useat reisut
pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen
menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte
päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori
mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan
ripein merimies Dunkerquessa.

Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä
eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli
pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen
kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia
pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli
kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka
rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa
aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.

Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean
Cornbutte odotti melkoista voittoa. _La Jeune-Hardie_ oli kolme
kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä
norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.

Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä.
Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.

-- Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.

-- Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta
ja _La Jeune-Hardie_ tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.

-- Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.

-- On annettu.

-- Entäs notariolle ja papille?

-- Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.

Samassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.

-- Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän
sanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn
isoista puutavarain ostoista laivastoa varten.

-- Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä
hallituksesta huolisin?

-- Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä
liikuttaa, ja se on Louis'in paluu.

-- En kiellä että ... vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin...

-- Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte,
puristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.

-- Nuo puutavarain hankkimukset...

-- Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen
jo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.

-- Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.

-- Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin,
kaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.

Jean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli
varhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen
pohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa
avasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän
tykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana,
kokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja
kädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.

Olipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa
satamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta
tulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui
akkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli
ystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.

Hääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta
kaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan
seuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat
kalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos,
piirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.

Dunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle
mereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen
koko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan
huoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.

Jean Cornbutten priki oli tullut enemmin ja enemmin näkyviin. Tuuli
kiihtyi ja _La Jeune-Hardie_ huilasi myötätuulta märssypurjeillaan,
pram- ja puuvenprampurjeillaan ja isolla purjeellaan. Ilo tietysti
lienee ollut suuri niin laivassa kuin maallakin. Jean Cornbutte seisoi
kiikari kädessä, iloisesti vastaillen ystäväinsä kysymyksiin.

-- Kas tuossa meillä nyt on kaunis prikini, sanoi hän, siisti ja sievä,
niinkuin se vastikään olisi Dunkerquesta suoriutunut. Ei mitään
vahinkoa! Ei köyden päätäkään poissa!

-- Näettekö poikaanne, kapteini? kysyttiin häneltä.

-- En, en vielä. Tietysti hänellä on tehtävänsä.

-- Miksi hän ei lippua nosta? kysyi Clerbaut.

-- Sitä en ymmärrä, vanha ystäväni; mutta tottapa hänellä on joku syy
siihen.

-- Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä
tahdon olla ensimäinen joka näen hänen.

-- Mutta hän on minun poikani, mamselli!

-- Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä
nuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun
sulhaisenani.

_La Jeune-Hardie_ oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi
valmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut.
Matruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä
Jean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin
päällikölle.

-- Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti
Clerbaut.

-- Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.

-- Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla
tervehdystä sen nimelliselle ystävälle.

_La Jeune-Hardie_ oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun
musta lippu kohosi kahvelin alle... Siellä oli siis murhetta laivassa.

Kaikki säikähtivät.

Priki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen
partaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat
Maria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.

-- Poikani? sanoi Jean Cornbutte, joka vaan töin tuskin sai sanat
suustaan ulos.

Merimiehet nostivat hattujansa ja osoittivat ääneti kahvelin alla
olevaa lippua.

Maria parkasi epätoivosta ja kaatui vanhan Cornbutten syliin.

André Vasling oli tuonut _La Jeune-Hardien_ kotiin; mutta Marian
sulhainen Louis Cornbutte ei ollut enää sen partaiden sisällä.



II.

Jean Cornbutten tuuma.


Sittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli
lähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen
onnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää
nähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:

"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla
länsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen
prikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison
mastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis
Cornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti
mennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin
mereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre
Nouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes
katosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi.
_La Jeune-Hardie_ oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä
liikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen
nieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan
onnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita
päiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia
ja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt
laivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin
Dunkerquea kohti."

Jean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman
kertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että
poikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti
hän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi
synkeään kotiinsa.

Tämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille.
Tämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle
myötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän _La Jeune-Hardien_ väeltä
kuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin
André Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen
sulhaisensa alttiiksi panevan teon.

Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä
oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän
André Vaslingille:

-- Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?

-- Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.

-- Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen
jälleen?

-- Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin
vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.

-- Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen
päällikkyyttä _La Jeune-Hardiessa_?

-- Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.

-- Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä
aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä
poikaani hakemaan.

-- Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.

-- Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta
onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä
kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua,
ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta
myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.

André Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi
pois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.

Jean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa
ja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö
ei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle,
että sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo
sytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen
nojaan.

Se vanha merimies päätti, että _La Jeune-Hardien_ piti hetikohta lähteä
merelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja
korjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen
laivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään
estettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa
sijaan aluksen päälliköksi.

Ei yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta
noudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain,
Turquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka
piti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin,
Aupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.

Jean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä
rupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija
ja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi _La Jeune-Hardien_
satamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi
ajatuksen aikaa.

-- Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa
kumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.

Jean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa,
joka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria
oli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan,
kuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina
kantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä
kantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin
voimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että
André Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut
haaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa
vuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä
puhdas.

Kahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin _La Jeune-Hardie_ oli
valmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan
se oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla,
jauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla,
teellä ja tupakilla.

Lähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André
Vasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten
tarjoukseen, kotiin tämän luokse.

Jean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André
Vasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian
huoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti
ja tunsi Penellanin ja Marian äänet.

Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori
tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin
Penellanin väitteisin.

-- Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.

-- Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.

-- No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen
poikansa?

-- Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on
ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä
kerran menee merelle.

-- Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan
vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte
minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.

-- Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne
joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni
voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!

-- Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin
luulen, ettette enää pidäkään minusta.

André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti
hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.

-- Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa
merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä
tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne
vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan
rajattomaan uskollisuuteeni.

-- En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean
Cornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän
koristetulla äänellä.

Maria ja Penellan tulivat paikalle.

-- Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa
huomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen
ilta minkä yhdessä vietämme.

-- Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.

-- Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.

-- Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.

-- Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.

-- Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni,
vastasi Jean Cornbutte.

-- Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella
sanoissansa.

-- Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä
uskalias että taitava.

-- Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille
esikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.

-- Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin
valmistuksiin.

Nämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken.
Monet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin.
Nähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet
eronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä
nukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen
suutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä
matkaan.

Lähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen
ystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton,
tuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja
vaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.

Kaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet
pullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan
viemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova,
jätti laivan Jumalan käsiin.

Minne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin
useat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä
määräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia
hätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on
joutuva! Jumala sitä johtakoon!



III.

Toivon kipinä.


Vuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa
paikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli
ajatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla,
joille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa
visseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä
tienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen
Pohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka
taittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta
pohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.

Vastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi
tutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että
tuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa,
että nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki
todenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.

Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja
etsiä jälkiä.

Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena,
istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen
käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen
kuiskaavan korvaansa:

-- Olkaa huoleti, eno!

Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria
pujotti kätensä hänen ympärillensä.

-- Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.

-- Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä
menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!

-- Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä,
että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?

-- Ei, eno, minä olen väkevä.

-- Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me
laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin,
vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä
sitte sinä, heikko lapsi!

-- Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen
kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä
olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.

-- Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.

-- Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä
sen ilman hänen avuttansa.

-- Penellan! huusi Jean Cornbutte.

Penellan astui sisään.

-- Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että
olet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.

-- Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta
että voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä,
kapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä
maailmassa.

Se nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen
pitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.

Kahdeksan päivän kuluttua _La Jeune-Hardie_ laskettiin ankkuriin
Fär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään
hyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille
ajautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki
lähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä
viivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata
vauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä
vähällä menestyksellä.

Jean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli
onnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis
Cornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.

Kesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.

Paikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka
oli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava
sisällys:

"Huhtikuun 26 päivänä, _Froöeren_-laivassa. Sittekuin luoksemme oli
tullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden
miehen kanssa _La Jeune-Hardiesta_, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka
vie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen".

Jean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli
olevansa poikansa jälillä! _Froöeren_ oli norjalainen kuunari, josta ei
muuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen
jäämereen.

Ei päivääkään ollut menettää. _La Jeune-Hardie_ pantiin hetikohta
siihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja.
Timmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja
vakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään
tölmäyksiä jäävuoria vastaan.

Penellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt
pohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja,
turkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja
tarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla
jäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat,
siinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla
Grönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja
suurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja
parantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten
miehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-,
korppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa,
sillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä
suurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka
sisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.

Kapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja
sahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta
Grönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.

Koko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti
väsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi
neuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka
ensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi
villaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä
olevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.

Penellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin
pienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli
tullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua
_La Jeune-Hardien_ kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä
mistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle,
mutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.

Miehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä,
15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika
tiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa
ollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin
muutoin. _La Jeune-Hardie_ lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa
Brewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72
leveyspykälän kohdalla.



IV.

Jäävuorten keskellä.


Heinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään,
joka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä
aikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että
näetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin.
Miehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat
Fidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja
Penellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä
kylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka
_La Jeune-Hardie_ vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti
lämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.

Vettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei
tuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen
tottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.

Elokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André
Vaslingin ja Penellanin kanssa. _La Jeune-Hardie_ tuli juuri kolmea
peninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria
pikaista vauhtia ajeli etelää kohti.

-- Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.

-- Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.

-- Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?

-- Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana
löytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että _Froöeren_ on ajellut
kauas pohjaan päin.

-- Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti
meidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa
päivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene
purjeita pitämään.

-- Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan,
että se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut
alkanut, ja että sentähden _Froöeren_ välttämättömästi pidättyi
jäihin...

-- Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun
miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.

-- Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon
välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.

-- Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä
kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen
välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.

-- Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!

-- Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä
tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin,
jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa
varuillanne.

Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä
taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin,
ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.

Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden
rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä
tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan
eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta:
ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki
ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut
kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui
hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä
kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen
varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.

_La Jeune-Hardie_ joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen
raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat
täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi
vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa
ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat
viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi
tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa
jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla
ryskeellä.

-- Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien
joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.

-- Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme
kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.

-- Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä!
arveli perämies.

-- Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.

-- Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi.
Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.

Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen
_La Jeune-Hardieta_ kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä,
se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin
mahdotonta kääntyä.

-- Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.

-- En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.

-- Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää
vankasti vastaan kekseillänne.

Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui
prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi
hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta
kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.

Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä
_La Jeune-Hardiesta_, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti
aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.

Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä
eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta
näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa
purjehtimista ennustava vesipeili.

-- Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison
märssyn ahtimille.

Eräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun
suoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa
perästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta
tultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne
heikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee
tölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin
painokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa.
Jos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta
minuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen
rusentanut painollansa.



V.

Liverpool-saari.


Priki purjehti siis miltei aivan aukinaisella merellä. Mutta edempäuä
taivaanrannalla osoitti vaalea, tällä kertaa liikkumaton kuume
liikkumattoman pinnan lähisyyden.

Jean Cornbutte piti yhä edelleen kurssia Brewster-nientä kohti ja
läheni jo niitä tienoita, joissa ilma on erinomaisen kylmä, kun
auringon säteet tulevat sinne vasta sitte, kuin ovat paljon
heikontuneet vinosta suunnastansa.

Elokuun 3 päivänä oli priki liikkumattomain ja yhtenäisten jääpantain
keskellä. Pääsypaikat olivat monesti puolta kaapelipituutta leveitä, ja
_La Jeune-Hardien_ täytyi tehdä tuhansia mutkia, jotka toisinaan olivat
panneet sen kiertämään kompassin ympärinsä.

Penellan hoiteli Mariata mitä ahkerimmalla huolella ja sai hänen,
pakkasesta huolimatta, joka päivä viettämään pari -- kolme tuntia
kannella, koska näillä leveyspykälöillä ruumiin liikunto on terveyden
välttämätön ehto. Muuten Maria oli yhä edelleen hyvällä mielellä.
Kanssapuheensa näytti ikäänkuin uudelleen rohkaisevan matruuseja, ja
kaikki kunnioittivat häntä vilpittömästi. André Vasling näytti
innostuneemmalta kuin koskaan ennen ja etsi kaikkia tilaisuuksia
saadakseen hänen seurassaan olla, mutta ikäänkuin jotakin aavistaen
vastaanotti tämä nuori tyttö hänen huomallisuutensa eräänlaisella
kylmyydellä. Helposti voi ymmärtää, että tulevaisuus enemmin kuin
nykyisyys oli esineenä André Vaslingin kanssapuheilla, ja ettei hän
salannut niitä monia ja uskottavia syitä, jotka tekivät varsin
todenmukaiseksi, että haaksirikkoutuneet olivat hukkuneet. Hänen
ajatuksensa mukaan oli nyt vahinko tapahtunut kuin tapahtunutkin, ja
Marian olisi nyt jollekin toiselle huoli uskottava tulevaisuudestansa.

Kuitenkin Maria tuskin vielä lieneekään oikein oivaltanut mitä André
Vasling tarkoitti, syystä että tämän suureksi kiusaksi kanssapuheet
eivät koskaan päässeet olemaan pitkällisiä. Penellan keksi aina jonkun
keinon pistäytyä väliin ja hävittää André Vaslingin esityksien
vaikutuksen muutamilla lohdullisilla sanoilla.

Muuten tämä tyttö ei kuluttanut aikaansa joutilaisuudessa. Penellanin
kehoituksesta laitti hän talvivaatteensa kuntoon; oli näetsen
välttämätöntä, että hän kokonansa muutti pukunsa. Tavallisten
naisvaatteiden muoti ei sopinut tässä kylmässä ilma-alassa. Hän teki
siis itselleen eräänlaiset turkiksilla vuoritetut housut, jotka jalkain
paikoilta olivat hylkeennahalta päällystetyt. Hameet eivät ulottuneet
alemma kuin polviin asti, etteivät lumihangissa venyisi. Turkilla
sisustettu, tarkasti ruumiille keveltyvä kohtu peitti ylä-osan
ruumista.

Niinikään valmisteli miehistökin joutohetkinään talviasuaan täyteen
kuntoon. He tekivät suuren joukon pitkävartisia hylkeennahka-saappaita,
taitaaksensa huoleti kynnellä lunta kulkuretkillänsä. Näin oli kaikilla
koko purjehtimisen ajalla työskentelemistä.

André Vasling, joka oli erittäin taitava pyssymies, ampui useissa
tiloissa vesilintuja, joita lukemattomina parveina laukuili aluksen
ympärillä. Eräänlaiset haahkatelkät varustivat laivaväen oivallisella
tuoreella lihalla, terveelliseksi vaihetukseksi suolaisen kanssa.

Vihdoin viimein tuli priki tuhansia mutkia tehtyään Brewster-niemen
näkyville. Vene laskettiin mereen. Jean Cornbutte ja Penellan menivät
maalle ja näkivät rannikon olevan aivan aution.

Heti sen jälkeen lähti priki jälleen purjeille, kurssi Liverpool-saarta
kohti, jonka Scoresby löysi 1821, ja laivaväki päästi hurrahuutoja
nähdessään maan-asukkaita juoksevan pitkin rannikkoa. Heti ruvettiin
hieromaan tuttavuutta heidän kanssansa muutamain heidän kieleensä
kuuluvain sanain avulla, mitkä Penellan tunsi, ja muutamilla
puheenparsilla, joita he itse olivat valaskalan pyytäjiltä oppineet.

Grönlantilaiset ovat pieniä ja paksuja; heidän pituutensa on harvoin
yli neljän jalan ja kymmenen tuuman; ihonsa on punasilpeinen, muoto
pyöreä ja otsa matala; musta tukkansa riippuu suorana pitkin selkää;
hampaansa ovat turmellut, ja heissä on aine senlaiseen pitaliin, mikä
kalaa syövillä kansoilla on omituisena.

Rauta- ja kuparipalaisista, joiden perään ovat sangen halukkaita, nämä
ihmisparat tarjosivat karhuntaljoja, merikoiran-nahkoja sekä nahkoja
kaikista elävistä, mitkä tavallisesti hylkeen nimeen käsitetään. Jean
Cornbutte sai tavattoman halpaan hintaan kaikkia näitä kaluja, jotka
tulivat olemaan hänelle suureksi hyödyksi.

Kapteini teki sitte maan-asukkaille ymmärrettäväksi, että hän oli
hakemassa erästä haaksirikkounutta alusta, ja kysyi, eikö heillä ollut
mitään tietoa semmoisesta. Eräs heistä piirrusti hetikohta lumelle
eräänlaisen aluksen ja sanoi, että semmoinen alus kolme kuukautta sitä
ennen oli nähty pohjoisessa päin. Myös selitti hän, että suoja-ilma ja
jääkenttäin liikkeelle lähtö oli estänyt maan-asukkaat koettamasta
saada selkoa aluksesta. Heidän veneensä ovatkin tavattoman keveät
eivätkä voi pitää merta semmoisissa tiloissa.

Nämä tiedot, niin vaillinaiset kuin olivatkin, rohkaisivat kuitenkin
matruusit yritystä toimeen panemaan ja Jean Cornbutten taivuttamaan
heidät mukaansa vielä kappaleen matkaa edemmä jäämerelle.

Ennenkuin lähdettiin Liverpool-saarelta, ostettiin kuusi yhteen
valjastettavaa eskimolaista koiraa, jotka kohta perehtyivät
laiva-elämään. Priki nosti ankkurinsa elokuun 10 päivänä aamulla ja
laski, vinhan viuhkan myödittäessä, pohjoista suuntaa.

Nyt oli tultu pisimpiin vuoden päiviin, eli toisin sanoen, aurinko,
joka ei mennyt alas, ennätti tehdä korkeimman lukumäärän ympyröitä,
minkä se tekee taivaanrannan päällite.

Tämä yön täydellinen poissa-olo ei kumminkaan tuntunut tukalalta, kun
sumu, sade ja lumi peittivät aluksen pimeydellä, yhtä synkällä kuin
yön.

Jean Cornbutte, joka oli päättänyt mennä niin pitkälle pohjoiseen kuin
taisi, alkoi käydä toimiin terveystilan varjelemisesta. Välikansi
suljettiin peräti, ja ainoastaan joka aamu pidettiin huoli ilman
muutoksesta. Kamiinit (rauta-uunit) pantiin paikoilleen, ja torvijohdot
järjestettiin niin, että antaisivat niin paljon lämmintä kuin
mahdollista. Väelle annettiin se neuvo, etteivät pumpulipaidan päällä
pitäisi enempää kuin yhden villapaidan ja että pitäisivät nahkatakkinsa
tiiviin napitettuina. Muuten ei vielä ruvettu lämmittämään, koska
halko- ja sysivarastojen säästäminen varsinaiseksi pakkas-ajaksi oli
tähdellinen asia.

Lämpimiä juomia, niinkuin kahvea ja teetä, jaettiin miehille
säännöllisesti joka namu ja ilta, ja koska oli varsin hyödyllistä
saattaa vuoroitella suolaisen ja tuoreen lihan suhteen, niin käytiin
suorsia ampumassa, joita oli kosolta.

Jean Cornbutte ripustutti myöskin ison maston latvaan niinsanotun
"vareksen pesän", eli tynnyrin, jonka toinen pohja oli sisään lyöty.
Siinä oleskeli tähystäjä alinomaa pitämässä jääkenttiä silmältä.

Kaksi päivää siitä kuin priki oli ulkounut Liverpool-saaren näkyvistä,
nousi yhtäkkiä tuima ja kuiva tuuli, tuoden muassaan melkeän kylmän.
Muutamia merkkiä alkavasta talvesta jo havaittiin. _La Jeune-Hardiella_
ei ollut silmänräpäystäkään menettää, tie kun kohta oli sille perin
salpautuva.

Syyskuun 3 päivänä aamulla saapui _La Jeune-Hardie_ Gaël-Hamken lahden
tasalle. Maa piti nyt löytyä kolmen peninkulman päässä alla tuulen.
Tämä oli ensi kerta kuin priki pysähtyi jääkentän eteen, jossa ei ollut
laisinkaan rakoa mistä olisi sisään purjehtinut ja joka oli ainakin
peninkulmaa leveä. Siispä oli välttämätöntä käyttää sahoja,
jos mieli päästä jään läpi. Rännin suunta rastikoittiin niin, että
virta oli poisviepä lohkotut jääkappaleet. Koko miehistöä käytettiin
liki kaksikymmentä tuntia tähän työhön. Miehillä oli kova työ;
monesti täytyi heidän mennä veteen vyötäisiä myöten, ja heidän
hylkeennahka-saappaansa olivat nyt perin vaillinainen suoja.

Muutoin on näillä korkeilla leveyspykälöillä kaikkinainen ponnistuttava
työ hengityksen vaikeuden tähden suorastaan uuvuttavaa, ja vahvinkin on
pakoitettuna työtänsä ehtimiseen keskeyttämään.

Viimein ränni saatiin valmiiksi ja priki selville sitä niin kauan
viivyttäneestä jäästä.



VI.

Jään-järinä.


Vielä muutamia päiviä oli _La Jeune-Hardiella_ taistelemista
tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä
sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään
pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.

12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman
lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen
käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin
yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla.
Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja
kokemaan.

_La Jeune-Hardie_ oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen
leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.

Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän
koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta
väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään,
jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi
siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden
tutkia sen.

Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä
molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli
muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut
puhvelinvuodilla nukkumista varten.

Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli
heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja
taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa
eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä,
tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan
epätasaisuuden.

Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen
matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata
heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella
ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle
puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa
lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.

Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin
yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi
olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet
heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä
säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.

Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana
havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman
suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti
siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat
ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan
kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon
merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä,
katosivat tuota pikaa syvyyteen.

-- Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan
turkkinahkoja eikä otusta.

-- Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo
ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät
olisi noin arkoja.

-- Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André
Vasling.

-- Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään
asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi,
kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen
löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista
vastaan.

-- Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.

Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin
luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen,
muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman.
Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna
kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.

Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin
saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen
jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi,
jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten
määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan
Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko
oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua
nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset
tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä
enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti
kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ
pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain
päin.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta
talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle
matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei
ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui
ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää
jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi
laajentaminen. Mutta hukkaan.

Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut
lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet.
Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen
puhvelinvuodillensa.

Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti
päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla
semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän
kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta,
että herätti Jean Cornbutten.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan
heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.

-- Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla
väkinäisyydellä.

-- Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean
Cornbutte nousten jaloilleen.

-- Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja!
vastasi Penellan.

-- Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.

-- Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme
odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi
vastaan.

Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle
jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän
mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että
syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään.
Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy
juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät
siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.

Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan
oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan.
Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.

-- Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!

-- Me tulemme! kuului vastaus,

-- Turquiette! Gradlin! Missä olette?

-- Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.

-- Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs
Gradlin?

-- Täällä olen, kapteini!... Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin
kauhistuksella.

-- Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului.
Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän
vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä
varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä
jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa,
kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme
minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden
onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää
sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta
askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan,
etteivät mereen suistuisi.

Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen,
kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka
silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt
pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun
meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen,
mikä niitä kahlehti.

Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.

Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.

Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen
hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.

-- Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että
tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että
estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä
pety! Katsokaapa, tuolla on _La Jeune-Hardie_, peninkulmaa likempänä
meitä kuin ennen!

Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että
Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi
hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini,
niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.

Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä
tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa,
onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa,
paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt
poisnostamatta.



VII.

Meno talvimajoihin.


Penellan oli vielä kerran ollut oikeassa: kaikki oli tapahtunut heidän
paraaksensa, ja tämä jään puhkeaminen oli avannut alukselle tien aina
lahteen asti. Merimiehillä ei ollut muuta tehtävänä, kuin taitavasti
käyttää virtaa hyväksensä, niin että välttivät yhteensattumusta
jääteleihin.

19 päivänä syyskuuta priki viimein asetettiin talvimajoilleen kahden
kaapelipituuden päähän maasta ja hyvälle ankkuripohjalle. Jo päivällä
jälkeen oli jäätä syntynyt rungon ympärille ja se kesti kohta
kävelläkin, niin että päästiin suoraan yhteyteen maan kanssa.

Jäämeren kulkijain tavan mukaan taklaasi sai jäädä siihen tilaan missä
se oli; purjeet käärittiin huolellisesti ja peitettiin pressenningillä
(tervavaatteella), ja vareksen pesä jäi paikalleen, osaksi että
voitaisiin tehdä vaarinottoja kaukaisille paikoille ja osaksi että
kulkijoita huomautettaisiin prikiin.

Aurinko tuskin enää nousi taivaanrannan yli. Sitte kesäisen
päivänseisauksen olivat sen tekemät piirit pienenneet pienenemistään,
ja kohta oli se kokonansa katoava.

Laivaväki kiirehti valmistuksiaan tekemään. Penellan oli siinä
johtavana henkenä. Jää aluksen ympärillä oli jo melkeän paksu, ja
peljättävä oli, että se tulisi vahingoksi asti puristamaan alusta;
mutta Penellan odotti, kunnes jää kulkujäiden alinomaisesta sinne
tunkeilemisesta oli ennättänyt tulla noin kaksikymmentä jalkamittaa
paksuksi. Silloin hakkautti hän sen ympärinsä rungon alta auki, niin
että alus seisoi kuin sen omain muotojen mukaan tehdyssä tokassa ja
täydellisesti varjeltuna kaikesta jään ahdistuksesta.

Lopuksi rakensivat matruusit pastingin korkeudelle viittä tahi kuutta
jalkaa korkean lumimuurin, josta ennen pitkää tuli kova kuin kallio.
Tämä suoja esti lämpöä säteilemällä katoamasta. Purjevaatteesta tehty,
nahoilla peitetty ja hengenpitävästi tiheä teltta levitettiin koko
kannen pituudelle, joten siitä tuli eräänlainen kävelypaikka
laivaväelle.

Niinikään tehtiin maalle makasiini lumesta, johon semmoiset kapineet
siirrettiin, jotka olivat haittana laivassa. Kaikki hyttien väliseinät
revittiin pois, että saataisiin yksi ainoa keulasta perään ulottuva
huone. Tämmöinen huone oli melkoista helpompi saada lämpimäksi, koska
jäällä ja nuoskeudella ei ollut niin monta nurkkaa kiini puneutuaksensa
ja paitsi sitä puhtaan ilman saantiksi kävi helpommin niinsanotulla
keulapurjeella.

Itsekukin osoitti kovalle ottavaa ahkeruuttaa näissä erilaisissa
valmistuksissa, jonka tähden ne jo syyskuun 25 päivänä olivat
loppuun saatetut. André Vasling ei ollut näyttänyt vähintä kykyä
käytännöllisesti ja tarkoituksen mukaisesti järjestämään mitä
tarvittiin. Erittäinkin osoitti hän suurta intoa sekautumaan kaikkeen
mikä Mariata koski, ja jos tämä, joka ei muuta ajatellut kuin
Louisiaan, ei sitä huomannut, niin kylläpä Jean Cornbutte kohta
hoksasi, miten asia oli. Hän puhui siitä Penellanille ja muisti nyt
monta asianhaaraa, jotka selittivät hänen perämiehensä tarkoitukset.
André Vasling rakasti Mariata ja aikoi anoa häntä hänen enoltaan, kun
tultaisiin siihen asti, ettei epäilystä enää olisi haaksirikkouneiden
kuolemasta; sitte he pala'aisivat Dunkerqueen ja André Vasling naisi
tämän rikkaan ja kauniin tytön, joka paitsi sitä oli Jean Cornbutten
ainoa perillinen.

André Vasling ei kumminkaan malttanut taitavasti ja varuisasti
menetellä. Hän oli monta kertaa selittänyt kuulustelmukset
haaksirikkoutuneista hyödyttömiksi, mutta väitöksensä olivat miltei
yhtä usein tulleet kumotuiksi jollakin uudella todistuksella, minkä
Penellan lystikseen lateli hänen silmäinsä eteen.

Hän inhostuikin sydämen pohjasta kunnollista Penellania, joka siinä
suhteessa ei jäänyt hänelle mitään velkaa. Ainoastaan yhtä asiata
Penellan pelkäsi, että André Vasling näetsen saattaisi aikaan pahaa
sopua laivaväen kesken, ja hän kehoitti sen tähden Jean Cornbuttea
pitämään häntä silmällä ja antamaan hänelle ainoastaan kierteleviä
vastauksia.

Kun valmistukset talvehtimiseen olivat päätetyt, kävi kapteini
erinäisiin toimiin miehistön terveyttä varjellaksensa. Väelle oli
annettu käsky joka aamu tuulettaa ruoma ja huolellisesti pyhkiä kosteus
sisäpuolelta seiniä. Aamuin ja illoin jaettiin lämmintä teetä ja
kahvea, jotka ovat paraita sydämen lämmittäjiä kovassa pakkasessa.
Laivaväki oli sitte vielä jaettuna erinäisiin jahtikuntiin, joiden
velvollisuutena oli, niin paljon kuin mahdollista, hankkia laivalle
jotakin tuoretta.

Jokaisen piti sitte vielä ryhtyä johonkin terveelliseen työhön eikä
antauta ulko-ilman alttiiksi liikkeellä olematta, koska 30:nen pykälän
pakkasessa jäsen yhtäkkiä voi köntistyä. Jos kumminkin semmoinen kova
onni sattuisi, neuvottiin heitä hieromaan paleltunutta paikkaa lumella,
joka siinä tapauksessa on ainoa lääke.

Penellan puollusti niinikään kylmän kylvyn käyttämistä joka aamu.
Vaadittiinpa jonkinmoista rohkeutta lumeen alastonna heittäymiseen,
josta sydän oli miltei köntistyä, mutta Penellan antoi esimerkin, jota
Maria ei ollut viimeinen seuraamaan.

Jean Cornbutte ei unhottanut lukemistakaan eikä yhteisiä hartauden
harjoituksia, sijaa kun ei käynytkään sydämessä epätoivolle tahi
ikävälle jättäminen.

Tuo alinomaa pimeä taivas täytti sielun synkeydellä. Pieksevät
lumituiskut lisäsivät jokapäiväistä tukaluutta. Aurinko oli kohta
jäähyvästin ottava. Jos eivät lumipilvet alinomaa olis olleet
kokoontuneina matkustajaimme päiden päällä, niin heillä olisi voinut
olla iloa kuusta, joka sanan varsinaisessa merkityksessä oli oleva
heidän aurinkonsa tänä pitkänä pohjois-yönä; mutta niin kauan kuin
tuuli oli idästä, ei luntakaan tulemasta herjennyt. Joka aamu oli
väellä lumi kannelta lakaistavana ja portaat lumeen uudestaan
tehtävinä, että jäälle päästäisiin. Tämä kävi varsin mutkattomalla
tavalla: heti kuin pykälä oli tehty, kaadettiin vähän vettä päälle ja
pinta jäätyi silmänräpäyksessä.

Penellan hakkautti myöskin reiän jäähän, ei kauas aluksesta. Joka päivä
otettiin pinnalle syntynyt uusi riite pois, ja vesi, joka nostettiin
kappaletta syvemmältä, ei ollut niin kylmää kuin pinnalla.

Kaikkia näitä valmistuksia kesti kolmen viikon paikoille. Nyt nousi
kysymys, eikö tiedustelemuksia laajennettaisi. Alus oli nyt kuudeksi
tahi seitsemäksi kuukaudeksi kiini suljettuna, ja vasta ensituleva
suoja-ilma voi sille avata tien jäiden läpi. Olipa sen tähden täytymys
käyttää tätä pakollista liikkumattomuutta tiedustelemuksiin pohjoiseen
päin.



VIII.

Löytötuumia.


Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä
tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto
lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö
saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.

Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa.
Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan
tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä
eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty.
Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä
pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä _La Jeune-Hardie_ piti talvea.

Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut
tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa
Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat
turvapaikkaa talveksi etsineet.

Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt
päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.

Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä
reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset
käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen
mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle
Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä
lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran
käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä,
että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään
sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli
seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti
lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt
sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla,
jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se
onnistui täydellisesti.

Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia
vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri
lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he
ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin
lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko
korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa
täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan
tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi
kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että
olisivat varjellut loukkauksista.

Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua
täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut
hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:

Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista
kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena
kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte
olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti,
että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan
ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että
joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he
todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia.
He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki
toiveet siksensä heitettävät.

André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti
sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.

Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan
että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää
ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä
molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.

Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken
vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla,
hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut
meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin
miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää
ilmanlaatua vastaan.

Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti
lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä
häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella,
hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä
päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen
raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.

Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte,
Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi,
sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan,
johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja
pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen
niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt
joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa
alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi
saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin
puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille,
mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä
vetää.

Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen
ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella
kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä
lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa
aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.

Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.



IX.

Lumihuone.


Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue
liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että
matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan.
Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat
eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin
joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta
kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.

Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan
valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana
tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta
pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla
käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren
tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt
veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli
turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön
eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti
teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli
tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista
keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia
sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja
vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin
paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta
jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja
miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.

Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin
kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja
Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta
äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan
miltei mahdottoman kärsiä.

Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen
vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli
laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta
tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei
vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta
varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli
tunnustellut eteensä.

Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue
tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi
ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska
silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja
Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän
punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla
huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat
istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin
mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti
kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja
silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen
ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti
tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä
alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin
paluusen.

Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden
levähtää päivä tahi pari.

Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin
taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku
ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat,
jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät.
Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja
jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo
kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi
ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei
puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi
vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan
tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja
telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi
siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli
kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla
jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.

Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin
turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen
määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling
arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että
viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia
näissä hirmuisissa autioissa.

Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi
kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla
joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa
niitä alas, ehkä turhaan.

Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri,
että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.

Marraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla
kaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki
pystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että
uusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne
mennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin
matkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja
paluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.

Lähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä.
Syvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi
pidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä
kärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua
työtä!

Penellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja
purki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja
kelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia
kuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen
antamatta valitusta kuulua.

André Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain
käännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa
huomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia
talven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään
tulleita.



X.

Elävältä haudatut.


Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa
tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta
tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä
tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen
kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.

Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi
tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan
tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen
kätensä lumella hierottuansa.

-- Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme
kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.

Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen
maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui
toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui
kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia
(valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla,
välähteli lumituprujen läpi.

-- Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä
kiini.

-- Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.

-- Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.

-- Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.

-- Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on
hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella
itsemme sitä vastaan.

-- Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.

Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää
jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti
ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas,
ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet
häntä rikki piekseisi.

-- Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte
mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?

-- Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy
ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme
sisäpuolelta.

-- Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.

-- Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.

-- Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt
jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi
hukumme.

-- Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on
niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät.
Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.

Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi
lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.

-- Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.

-- Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea
jähmettyy!

Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.

Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa
tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle,
jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa
huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja
niin veti telttapalttinan ovelta pois.

Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun
sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun
hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin
lujaan kappaleeseen.

-- Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä
haudatut.

-- Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.

-- Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että
siis olemme elävältä haudatut.

-- Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.

Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen
käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt
jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä
röykkönä huoneen kanssa.

Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja
André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa
lihakset vääristyivät.

Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut
ulosmenoa laisinkaan.

-- Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä
tukkeutunut.'

Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä
ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi
niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti
hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.

Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä
tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain
kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli
heiltä ilmaakin puuttuva.

Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka
saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi
Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi
tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.

-- Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon
sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.

-- Niin ... niinpä kyllä! ... änkytti Penellan.

-- Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa
kotvan aikaa ollut liian lämminkin.

Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.

-- Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla,
auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä
ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea.
Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät
otusta ampumasta.

Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.

-- Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä
täältä ulos pääsemme.

Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa.
Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä
kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa.
Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä
heidän pelastukseksensa.

André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:

-- Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme
haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.

Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli,
antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.

Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja
koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean
Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää
ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta
täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin
vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero
aikuiseksi.

Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi
huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä
enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin
ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian
väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli
vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso,
ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita
valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin
toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen
veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä
katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä
valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.

Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan
pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan
näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä
ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui
hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.

Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla
puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut
tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle.
Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.

-- En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin
ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun
mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin
että olemme kohta perillä.

-- Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.

-- Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla,
nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista.
Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.

-- Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.

-- Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka
toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta
tapahtukoon Jumalan tahto!

Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti
työtä yhteisen pelastuksen eteen.

-- H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta
pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme
sen estää.

Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä
yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa
vierellä.



XI. Savupilvi.


Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen
pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin
tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös
virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän
säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana
seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin
himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.

Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.

Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki
levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat
hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä
käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.

-- Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.

Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen
reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään
eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään
lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti
lumihuoneesen.

-- Tänne, ystäväni! huusi hän.

Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän
oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova
kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä.
Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa
täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja
oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.

Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä
tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan
loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli
keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat
oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.

Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut
kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat,
mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan
siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan
alla.

Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella
pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät
ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.

-- Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling,
tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.

-- Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut
muassamme.

-- Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin
hukassa!

-- Hakekaamme! vastasi Penellan.

He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa
korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan
minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan
kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he
olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden
keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja
vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa
kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä
toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat
olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.

André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään
vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet
puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina
sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät
keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä
kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja
kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän
ympärillään.

Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen.
Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan
vapista ja kalveta.

-- Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.

-- Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte
katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei
koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.

Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja
käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin
huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen
vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:

-- Jumala olkoon ylistetty!

Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä;
eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli
paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen
siitä, ettei hän erehtynyt.

Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä
pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä
askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.

Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa
noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman
suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa,
joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja
kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.

-- Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi
Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä,
Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä
kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin
nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.

Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan
yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.

-- Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.

-- Emme mitään, vastasi Misonne.

-- Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut
huutoja tuolta suunnalta.

-- Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!

-- Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden
leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee
mahdottoman kauas.

-- Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos
mieli ei paleltua.

-- Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!

Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot
ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi
apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.

-- Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!

Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti
juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun
näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta
näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.

André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle
ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:

-- Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!

-- Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!

Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli
kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä
kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.

-- Eteenpäin! huusi Penellan.

Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta,
siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin
maata.

-- Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.

Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan
lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi
miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta
Pierre Nouquet'iksi.

-- Pierre! huusi hän.

Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen
ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella
levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre
Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän
kanssansa.

-- Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.

Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.

-- Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä
epätoivoa näyttäen.



XII.

Paluu prikiin.


Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta,
retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.

-- Poikani!

-- Rakastettuni!

Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui
taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän
kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.

-- Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä
teidät, ennenkuin kuolen!

-- Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi
keskellä.

André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.
Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.

Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa
ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta
vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita
vastatulleet eivät tunteneet.

Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä
_Froöerenin_ norjalaisesta miehistöstä.

-- Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!
Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!

-- Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, _La
Jeune-Hardie_, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä
peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.


-- Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi
Pierre Nouquet.

Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti
Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut
viluun.

-- Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta
ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?

-- Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä _Froöerenistä_.

_Froöeren_ oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän
siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa.
Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain
aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.

Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre
Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet
haaksirikossa.

Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän
jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva,
kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla
sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä
löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei
ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta
vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää
hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa
luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin
kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla
silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin
käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan
näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut,
André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että
saisi sen nuoren tytön omaksensa.

Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle.
Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei
kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet
ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen
heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä
tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin
kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen
juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa,
kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen
pykälän pakkasessa!

Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17
päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat
Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa
valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja
luntakin sateli vähin.

Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle.
Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli
ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.

Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen
ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain
vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin
kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet,
jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi
tarpeesen.

Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen
niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet.
Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet
rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä
säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen
luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.

Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin
reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.

Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset
oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta
tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin
tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis
Cornbuttea ja Penellania.

Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa
yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa _La Jeune-Hardie_ oli
talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat
prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen
luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette
ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin,
mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.

Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat
särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne
muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii
nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja
juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.

Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä
osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä
kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat
viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei
ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka
kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua
viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.

Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien
kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu
lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet
olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää
vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis
Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka
paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.

Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt
ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden
talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä
piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen
päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki
pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja
ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.

Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei
enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä
säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja
vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa
ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua
kannelle.



XIII.

Molemmat kilpakosijat.


André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten
matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka
tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia
hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden
prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta,
vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä,
ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.

Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat
norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua
lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi,
mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä
päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään
kauemmin lukua pitäminen.

Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen
olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan
tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka
vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen
saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun
kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen
sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:

-- André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne
ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko
laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä
kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.

-- Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus
käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä
olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.

Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta
hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten
pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.

Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin
ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen,
mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta
lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana
joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään
jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa,
heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi
yhä työläämmäksi.

Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon
tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat
kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille
lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa,
tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.

Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää
hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja
jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja
hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin
häntä sydäntensä pohjassa.

Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja
pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta.
Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean
Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös.
Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä,
loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät
heikkonemistaan heikkonevan.

Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä
polttopuuvarasto oli.

-- Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän
täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.

-- Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.

-- Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin
paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti.
Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen
sijaan.

-- Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy
toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen,
sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme
voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.

-- Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta,
pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.

-- Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis
Cornbutte.

Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja
hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi
tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden
muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies
jäi estämään valkeata sammumasta.

Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei
käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla
tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta
puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen
ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea
ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä
onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä
tätä lääkettä säästettykään.

Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte
meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen
niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti
ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli
tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis
Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä.
Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois,
joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi
kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.



XIV.

Hätä.


Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä
kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi
huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin
joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan
kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.

Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan,
nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja
istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti
heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.

Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja
jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi
muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.

-- Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!...
Auta minua!

Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse,
ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:

-- Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?

-- Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka
milläänkään.

-- Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne
varastaneet.

-- Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling
pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.

-- Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen!
Sanokaa!

-- Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.

-- Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.

-- Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.

Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja
asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis
valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen
kipeät, nousivat apuun hekin.

-- Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme
tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.

Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän
katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet
hukassa.

-- André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni
kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun
kuin koiran.

André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa
eivätkä mitään vastanneet.

Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta
pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa
pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä,
hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä
lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis
noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.

26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35
pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan
välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli
hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui
tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli
rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä.
Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna
hankkeitaan alkuun.

Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi,
voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili
polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja
Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:

-- Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta
eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä.
Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.

Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät
kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia
voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama
kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.

Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen
vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin
tuoretta.

Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta,
mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan
edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä
petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan
tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi
siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli
niinsanottua lumihuimausta.

Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin
tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä
alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa
epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä.
Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän
käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä
otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten
arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen,
ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä
kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä
varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä
välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas
vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.

Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa
koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti
hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä
niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin
omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.

Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä
aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät
kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi
taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa
alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään,
ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän
seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli
sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.

Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis
Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja
näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille
jääjärkäleille, joiden takana _La Jeune-Hardie_ oli.

Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä
tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa
itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling
ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä
vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja
vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja?
Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa
rusennetuiksi?

Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis
Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät
nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää
piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän
nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki
ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se
ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta
jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat
hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta
vaarasta.



XV.

Jääkarhut.


Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti
sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa
hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään
lämmitäksensä.

Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan
rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia
suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä.
Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen,
sianlihaa paistinpannussa paistamaan.

-- Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette
istuneet minun paikalleni?

-- Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André
Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.

-- Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!

-- Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi
tahtonette tahi ei!

-- Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André
Vaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:

-- Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!

Nämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla
varustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.

Penellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo
edeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit
hetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in
vuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli
kokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi
hetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti.
Turquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja
Gradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä
tapahtui.

Pierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja
Herming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André
Vaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.

Jo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva
valui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään
ja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean
Cornbutte makasi kuoleman kielissä.

André Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta,
kuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten
voidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin,
huusi hän:

-- Auta! Herming!

-- Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.

Mutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää
häntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias
puollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin
tekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen
tarkoitti.

Verta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies
tavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt
häntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön
pistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin
rutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.

Hermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt
Vaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun
Herming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä
ripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki,
eitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi,
jota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André
Vasling kaatui selälleen.

Samassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla.
André Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä
itsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu,
haavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André
Vasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja
riensi petoa takaa ajamaan.

Penellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä
ja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan
riensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic
ylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut
vastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen
mitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle,
luullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.

Siellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle
hän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä
kämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia
vasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen
laukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja
näki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli
kiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin
kävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut
päänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä.
Jocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun
puustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli
saanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas
karhu riensi keulan puoleen.

André Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu
oli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin
ja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta,
piteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.

-- Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja
hurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta
maksamaan.

Herming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli
päästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan
puoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän
pedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen.
André Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja
ilahus kuvastui hänen silmiinsä.

-- Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.

Louis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli
vaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon
sydämeen.

André Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu
kaatuisi.

Louis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se
kavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.

André Vasling kiljahti ilosta.

-- Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan!
Tuo tänne morsiameni!

Herming astui rappusia alas ruomaan.

Sillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti,
joka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin
karhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen,
tarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei
ilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä
ohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä
molemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.

Ottelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin
tyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä
sulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta
eikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.

Louis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja
pitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä
heittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan
puolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin
vastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan
vastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi.
Louis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti
hänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä
liikahuksessa kadotti hän puukkonsa.

Hirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta,
jota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän
täyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa
vastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he
molemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.

Karhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle

André Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli
ulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä
kumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.

-- Auta, Herming! huusi Vasling.

-- Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.

Askelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja
laukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai
sen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui
voimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran
kämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan
musertaen tämän onnettoman.

Penellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava
uhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt
tainnuksiin.

-- Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.

-- Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava
rinnassa.

-- Entä karhut...?

-- Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta
pedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen
avuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!

Louis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän
syliinsä.



XVI. Loppu.


Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen
Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo
molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi
ei ollut sen vaarallisempi.

Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu
minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä
että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt
tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja
murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.

Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria
haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen,
itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.

Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat
kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan
päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei
hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa
tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin,
Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden
lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä,
tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.

Ne kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli
rikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja
sitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi
taivaanrannan päällä.

Jean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään
poikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa
luotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan
yksinkertaisella ristillä.

Louis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä
monta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien
avulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.

Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän
perästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan
vähän liikkeellä.

Ennen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja
palasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha
oli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana
kuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun
käytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa
jäiden tilaa.

Helmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla.
Keskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta
siitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon
näkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti
kaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä
niinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan
tavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen
ympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea,
jotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä
päin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.

Muuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei
ollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi
kuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi
silloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo
polttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison
osan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai
loppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni
kuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita
tulevaksi kevääksi.

Keväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan
päällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä
alinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi
tuntuvasti vaikuttaa jäihin.

Suurta varovaisuutta vaadittiin _La Jeune-Hardieta_ lykätessä siltä
korkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden
huolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä
aikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo
melkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi
nähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen
tasakonsa jälleen.

Huhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt
vesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari
näytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä
heittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja
päivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli
vähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.

Kohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja
täällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että
väki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi
seuraukseksi.

Tähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska
niiden rasvasta voi olla hyötyä.

Kaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla
ja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja
päätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita
eteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja
muutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin.
Huhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä
paraassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet
niiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut
vesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli
se toki luonnollisessa elementissään.

Toukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi
suli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian
luoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja
täällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.

Kahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet
täydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin
valtamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä,
oli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi
käyttää eduksensa.

21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan,
käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten
sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä
mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan.
Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie
salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui,
että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan
poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä
vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö
oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan,
Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen
matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä
kiitollisuuden hymy palkinnoksi.

_La Jeune-Hardie_ pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren
leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka
purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli
tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.

Elokuun 16 päivänä tuli _La Jeune-Hardie_ Dunkerquen näkyville.
Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman
väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta
näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian
sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki
seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja
toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen
kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.



MONT BLANC VUORELLE NOUSU.



Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että
maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni
elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä
edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään
kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla
näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc
otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi
polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin
ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän
juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti
ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa
olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.

Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja
ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti
liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.

Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat
muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli,
joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse,
joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä
pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.

Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan
nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat,
ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.

-- Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy
kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi
jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne
kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle
Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä
itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne
Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin
koettakaa onneanne.

Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet
kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin
ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja
luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa
täydellisesti harjaantunut.

Kumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien
Levesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies,
joka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti
vaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua
maata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin
pitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui
hänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja
päätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja
Schweitziin.

Donatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei
sallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli,
niin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja
poissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.

Kuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä
kanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä
joita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa
korkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke,
joka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa
Mont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan
Chamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä
Bossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään
nähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä
syystä käykin siellä paljon ihmisiä.

Kello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla
ajattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa
minut hämille. Kysyin siis oppaalta:

-- Oletteko käyneet Mont-blancilla?

-- Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En
aio tehdä sitä toista kertaa.

-- Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!

-- Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne.
Vuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta
sinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla
täytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan
laimentanut harrastajain intoa.

-- Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?

-- Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen
opasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun
keskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän
kukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen
katoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista
ynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja
todenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia
etsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme
muuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä
Petit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.

-- Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat?
sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana
lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!

Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta
mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet
hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla
nekin, jotka sieluni pimittivät.

Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota
Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme
lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme
eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin
ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin
kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne
kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena
vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka
lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun
yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen
korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä
merkkiä pitkällisestä häviämisestä.

Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä
vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat
kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki,
joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du
Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka
tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei
sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin
(etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn
päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan
jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä,
näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa
niiden sekaan.

Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja
lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle
vielä outoa maailmata.

Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin
uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.

Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä
nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä
parhaimmiksi.

Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse.
Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut
itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja
nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä
sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin
ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa
ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia
minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin
hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta
tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän
hämmennystä valmistuksissa.

Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin,
eilisen oppaani.

-- Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.

-- Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi
valittu?

Hän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:

-- Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille
ja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin
tulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus,
sillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin
tahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua
ottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard
Simonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin
minua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi
tulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.

Nuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen
tarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa
valinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja
lähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon
oli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean
Carrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä
mies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis
suuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki
Chamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä
paikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä
sukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.

Riidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt
valmistuksensa.

Hänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni
matkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni
päättäisi lähteä kanssani.

Laitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien
Levesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta,
joka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli
vähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois
ensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin,
onnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen
vaellukseen.

-- No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan
Grands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.

-- Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän
saada liittää teihin.

Me ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut
sauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit,
jotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut
hansikat, viherjät harsot ja kompassit -- ei mitään unhotettu. Me
ostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat
nauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun
semmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama
kuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko
matkueellekin.

Meidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan
aikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan
navetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla
kuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.

Pierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään
spanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi
kantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori
Paccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran
nousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt
vuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä
nousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli
Qviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta
voivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän
oli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja
ohennutta ilmaa.

Kiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui
päästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle,
sillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten
tyhjennetyt.

Me söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona.
Tämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti
jäätienoosen tultua.

Herra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme
lähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona
hevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen
vinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les
Bossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin
vaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle
Pierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla.
Täällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä,
siten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme.
Tämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla
ammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä
seinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun
varovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen,
niin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä
luonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.

Vitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin
mennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin
myöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä
tällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin
opas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös
jälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos
rotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että
toisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä
että hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen
työn oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina
"piolet'eillään", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin
kirveillä.

Eräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen
vaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on
rotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä
rotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista
vahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.

1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet
syvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.

Me olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin
tottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta
kohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle.
Kysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain
jäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä
jäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen
uhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä,
niinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja
tuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.

-- Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!

Nämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun
kanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme
eräälle paikalle, jolla on nimenä _La Joncktion_ (yhdistys), mutta jota
suuremmasta syystä saisi sanoa _La Sparation'iksi_ (eroitukseksi),
syystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella
eroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen
luonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin
silmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset
viherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä
kaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön
pohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun
monistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja
teillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden
ainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.

La Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä,
ja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja
jolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään
seassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse,
jotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta
puolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka
ulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.

Vähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion
penkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa
matkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta
Mont-blancin kukkulalle.

Me söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä
korkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.

-- No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti
ylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua
tänne?

-- Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt
seurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.

-- Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on
tekemättä.

-- Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin
ulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen
nähtävän.

Taivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.

Vuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla.
Toisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant
Sallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja
Reposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet
lumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa
vallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli
meillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi
Mont-blanc.

Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti
lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan
Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella
sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin
ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä.
Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi
viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo
saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön.
Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä
väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka
rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.

Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta
tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle
kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta
nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista.
Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin
yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään
pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli
herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan
voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys
nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta
seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta
mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi
leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita
oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka
murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen
suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut
mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon
kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen
kiskoutuakseni irralle!...

Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.

-- Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.

-- Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.

-- Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin
kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun
jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen
ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli
ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille,
tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto
yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu!
Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun
on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!

Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti
lähdön merkkiä.

Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa
sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän
ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.

-- Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti
olemme kukkulalla.

Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme
päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He
olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja
heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat
pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa
kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel;
takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat
kantajamme -- me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand
Muletistä -- ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.

Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki
annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten
kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.

Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja
ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin;
mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä
ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä
vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli
eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot,
valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin
esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki
kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt
määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista
hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.

Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin
juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme
ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du
Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin
levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle
lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.

Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi
meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin
aikaa levähtämään.

Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää
taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle,
jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan
korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna.
Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä
merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme
ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti
päättävän.

Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin
mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi
vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen
vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.

Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa
Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä
kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä
ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka
suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820
kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti
Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise
Couttet, surmansa samassa paikassa.

Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa,
sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu
sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs
englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta
tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui
löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa
englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle
ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.

Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee
vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche
eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin
päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle
kalliopenkerelle.

Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du
Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka
yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla
päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on
Bosse-du-Dromadaire.

Kolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä
noin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten
Mont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.

Koska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla
äsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi
kulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä
osaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se
katsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen
jääseinään, joka vie Corridorin nenälle.

Päätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme
Grand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme
kohoavan esteen juurelle.

Jota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä
vuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren
juurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.

Yhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas
teki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen
laajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä
nousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin
hetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta
ja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli
niin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan
pohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi
aikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:

-- Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin.
Tosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei
se kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä
keinoin pääsemme alas jälleen?

-- Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme
toiselle tielle.

Jo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja
hakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen
nousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.

Siellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman
suurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet,
ennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä
meillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla
puolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat,
lumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat
vielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla
heitä ylempänä.

Tämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme
Mont-hlancia kohti ja hämmästyimme.

-- Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi
Levesque sanomaan.

-- Ja kuinka korkea! lisäsin minä.

Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki,
joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän
kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään
voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte
vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi
muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus
lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen
vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen,
tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein
Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600
jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.

Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee,
joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa,
että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin
sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.

Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet
kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi
mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä
työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin
Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän
pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin
sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset
valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti
eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja
kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme
vihdoin Mont-blanc'in laella.

Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.

Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos
siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin
mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja
tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme
paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin
toteutunut unelma.

Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja
Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei
toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä
alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.

Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle,
mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana
meitä.

Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa
sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan
säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa
auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen,
oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein
uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin
erityisyydet.

Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian
tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen
vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa
Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka
vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin,
Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu
kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä
kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.

Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28
peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia,
joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara
panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.

Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella
tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden
kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan,
pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita
kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin
runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.

Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta
itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea
jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen
laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.

Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10
pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan
silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.

Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin
Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta
olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko
matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä
kiipeämistämme.

Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä
ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on
jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella
vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja
vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu;
nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.

Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme
tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme
paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla.
Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä,
ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen
köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous
peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin
tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei
tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä
alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas
ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän
oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen
kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta.
Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta
vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan
jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen;
lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet
jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme,
osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään
astuisi.

Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt
tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle.
Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia
myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme
yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se,
kun Gaspard Simon virkkoi minulle:

-- Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on
mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa
jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.

Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.

-- Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki
toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu
yrityksessään.

Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas,
ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne
oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä
oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.

Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat
olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa
muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä
erouta herra N:n matkueesta.

-- Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja
jos he putoavat, niin mekin putoamme.

Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.

Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt
ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He
suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät
tainneet panna ehdoitusta toimeen.

Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina
kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa
vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä
sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard
Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät,
joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.

Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei
meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa
emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme
viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet
jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron
nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan
perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki
ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli
kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme
tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä
huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä
laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa
vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle
että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta,
täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme
huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä
rohkaistaksensa.

Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui
meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle
maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä
tallessa.

Muutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.

Ollessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja
sanoi, kääntyen puoleemme:

-- Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.

Suunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja
peitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme
Petit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata
viittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut
ylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo
ennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.

Tämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan
pitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu
keino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona.
60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du
Goûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui
mentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa,
mutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä
käynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat
keskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla
sitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille.
Tämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres,
todenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.

Neuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä
löytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.

-- Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos
mahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman
vaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!

Juosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta
meille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti
mahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon
usein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran
pontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi
neljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan
sivu.

Viipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta
ponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki
väsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme.
Suurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli
jälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.

Toivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta
turhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti
tehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja
kello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.

Levottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran
helteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin
palataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä
varten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan
pää-asialliset seikat.

Kello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli
oli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.

Puolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia
englantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät
havaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä
menestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti
sivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme,
sanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:

-- Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea
alppi-sauvoihinne!

Nämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.

Nousu Mont-blanc'ille on ylen vaivaloinen. Sanotaan mainion
luonnontutkijan de Saussuren siinä perustaneen sen taudin, joka laski
hänet hautaan muutamia kuukausia sen perästä. En luule saattavani
paremmin lopettaa tätä kertomusta kuin näillä Markham Shervillen
sanoilla:

Oli miten oli, en kehoita ketään nousemaan Mort-blanc'ille. Se on
yritys, jonka mahdollinen tieteellinen hyöty ei arvossa vastaa niitä
vaaroja, joiden alttiiksi annetaan itsensä ja muut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu - Kaksi kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.