Title: The Heart of the Ancient Wood. Finnish - Aarniometsän sydän
Author: Roberts, Charles George Douglas, Sir, 1860-1943
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "The Heart of the Ancient Wood. Finnish - Aarniometsän sydän" ***


AARNIOMETSAEN SYDAEN


KIRJOTTANUT
CHARLES G. D. ROBERTS


SUOMENTANUT
I. K. INHA



SISAeLLYS.

  I.     Polkua vaanivat silmaet
  II.    Raivion moekki
  III.   Kylaekunnasta karkotetut
  IV.    Miranda ja metsaen piilevae kansa
  V.     Kroof, se iso emaekarhu
  VI.    Mirandan pyhitys metsaelle
  VII.   Ystaevykset
  VIII.  Kirves ja sarvet
  IX.    Pax Mirandae
  X.     Filistealaisten pakoon ajo
  XI.    Miranda ja nuori Taavi
  XII.   Nuori Taavi raiviolla
  XIII.  Lypsyaikana
  XIV.   Hirvien hirnunta kuutamolla
  XV.    Riistapaisti
  XVI.   Kuolema vaehaen elaemaen edestae
  XVII.  Koskien pauhussa
  XVIII. Vieraan tihutyoe



I LUKU.


Polkua vaanivat silmaet.

Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja
salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli
ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae
pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta
maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi
sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut
kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset
harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen
kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan
hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti
toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen
raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki
_(Abies canadensis)_ on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)]
loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka
maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma,
joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen
kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru.
Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut
siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen
laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki
perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan
keijumaista narripeliae.

Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin
paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen
kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain
veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille
haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se
nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa
kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi,
vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan
ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut
monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi
lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli
Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua
loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille,
naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku
viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois-
Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S.
m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin
laitumia etsimaeaen.

Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan
vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja
toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen
sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli
taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin.
Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri
harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli
veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut
ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae
nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty.
Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon
ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin
laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin
paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae.

Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae,
"traepperi", niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon
omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista,
ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien
sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan
metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan
syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla,
hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli
silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa
tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae
kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa
kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis
tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun
haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden
hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne
eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet
asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin
huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin
ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia
pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,--ja sitaepae ei ensikertalainen
havaitsekaan,--erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen,
harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet
kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne
ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on
_Picea canadensis_, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat
kaevyt; "musta kuusi" _Picea mariana_, hoikka leveaeoksainen,
tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt.
Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai keltainen kiiltaevae
tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia "harmaa koivu" tarkoittaa,
sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia
(_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)]
lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut
veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden
kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae
kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan
huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae
haentae vaanivat monet silmaet.

Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion
polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen
seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman
kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki
vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras
pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat
jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat
yleiseen aeaenettoemyyteen.

Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden
tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se
ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella
melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan
ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae
pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova
aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes
sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan
taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat
kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae.

Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa
suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja
kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta
kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen
koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi,
ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka
teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin
oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se
kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin
tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae.

Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan
kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla
istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat
toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen
mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle--ja meni
ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae
perintaetietoa vastaan,--ettae se, joka istuu hiljaa, istuu
naekymaettoemaenaekin--ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen
saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa.

Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote:
Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan
syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki
jaenis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinae selkaeae
pitkin. Sen silmaet vahtivat inholla jopa melkein uhmalla taetae
raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja
semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jaenis halveksien,
"paeaesisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta
huokui kautta metsaen, toi miehen hajua jaenoen piilopaikkaan, ja sai
taemaen herkaet sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta
aekkiae tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jaenoe naeytti samalla
kaepertyvaen puolta pienemmaeksi, sierainten jaeykistyessae suuriksi.

Se oli portimon haju-jaenikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui
silmaenraepaeyksessae, ja silloin jaenoen tarkka silmae naeki, mistae se
tuli. Sillae toisin kuin kaikki muu metsaekansa liikkui portimo. Se
kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen paeaessae polusta. Mutta
niin hyvin sen vaerit sulivat ympaeristoeoen, niin varjomainen oli sen
liikunto aeaenettoemaessae siroudessaan, ettei mies sitae kertaakaan
huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan haeijyllae vihalla, mutta ison
tukkimiehen onneksi eivaet portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat
elaeimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkaeaen arvoiset sen
haeijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka paeaettynyt
siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jaeaenyt polulle hiirien
viikkoiseksi ihmeeksi.

Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki (_Putorius visson_) on
portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden vaelissae on uimaraepylaet.
Paitsi kaloja se syoe mielellaeaen kanoja. (Suom. muist.)] vielae
laempoeisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen
turhan vahtimisen ja kaeaentyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiae ja
ihmetteli, mitae asiaa mokomalla kalansyoejaellae oli laehteae niin
kauas vedestae. Ei se juuri pelaennyt--harvalle elaeimelle pelko on niin
tuntematon kuin portimolle --mutta sillae oli vielae haeijyssae
pikkusydaemessaeaen ripponen jaerkeae ja se tiesi, ettae minkki oli
melkeinpae yhtae pahasisuinen kuin se itsekin ja laehes kolme kertaa
isompi.

Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
vaeijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreaeae silmaeae,
teraet hienoina mustina rakoina. Ne silmaet olivat pyoereaessae
karvaisessa paeaessae, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja
vaehaen kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa
pitkin pyoereaetae ruskeata paeaetae. Neljae partaveitsikynttae oli
vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillae villikissa tiesi--ehkae oli
jollain salaperaeisellae tavalla saanut taemaen tiedon etaeiseltae
heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta --ettae ihminen
se oli kaiken metsaekansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitae
himotti hypaetae miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja
ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana.
Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa
luontoaan perinyt hyvaen annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai
astua kompuroida edelleen haeiritsemaettae ja vaehaeaekaeaen
aavistamatta sitae viheriaeistae vihan liekkiae, joka paahtoi haenen
niskaansa.

Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi laehellae polkua olevasta
pimeaestae notkelmasta pienen poekkoeryteikoen keskeltae. Siellae oli
Kroof karhu viileaessae haemaeryydessae takajaloillaan istuen ja
mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen haeaelytellen sekae joskus
pyyhkaeisten pois saeaesken kuononsa herkkaetuntoisesta kaerjestae.
Kroofilla ei taenae kesaenae ollut penikkaa peraessaeaen juoksemassa
ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli naein mukavasti
haeaelynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan haeirioeitae;
mutta kuullessaan metsaekanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten
saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jaeykistynyt kuin isoksi ruskeaksi
kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmaet seurasivat vierasta ja
naeyttivaet vilkuttavan. Se oli naehnyt ihmisiae ennenkin eikae heitae
pahoin pelaennyt, enempaeae kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se
kammosi turhia ikaevyyksiae, niin ei se huolinut tunkeutua heidaen
huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsaen tapaa ja pysytteli
aeaeneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsaen kaikkea
muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vaehimmaen
ympaeristoensae orja. Ja sillae on lisaeksi suuri annos huumoria, tuota
inhimillisintae kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillae se tunsi
taemaen harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistae meluapitaevistae
metsaenhakkaajista, joiden leiristae kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttaeviae sianpaisteja.
Sitae yritti jaelleen hupaisesti keikututtaa taemaen mieleen muistuessa,
mutta se ei olisi oikein kaeynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
sen vuoksi sai keikuttaminen jaeaedae sikseen. Kroofin paeaehaen
juolahti, ettae mitaehaen jos yhdellae kaemmenen laeimaeyksellae
repaeisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikoe siinae
olisi kaikenlaista hyvaeae tavaraa, ehkaepae siankin paistia; mutta
taemaekin oikullinen paeaehaenpisto sai jaeaedae sikseen. Vasta kun se
oli naehnyt miehen kulkevan polkua pois pitkaeaen matkaan ja katoavan
maeen toiselle rinteelle, se syvaellae, omia asioitaan muistelevalla
moeraehdyksellae jaelleen kaeaensi huomionsa saeaeskiin, jotka olivat
sillae vaelin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellaet kohdat.

Naemae edellisillae sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistae polun
vaanijoista, jotka itse naekymaettoeminae silmillaeaen mittailivat
aarniometsaeaen tunkeutuvaa miestae. Pitkin matkaa haenen joka
askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei haen olisi astunut niin
turvallisena ja mistaeaen vaelittaemaettae, jos haen olisi tiennyt,
ettae hiljattain, edellisenae vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut
naeille maille ja anastanut laeheisen vuoren rinteestae tyhjaen pesaen.
Eipae suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmaet olisivat
etsien tutkineet jokaisen tien paeaellae riippuvan oksan; sillae ei
kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen
vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. [Footnote: Puumaa
(_Felis concolon_) sanotaan Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja
"vuorijalopeuraksi". Nykyisin sitae Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin,
tuskinpa ensinkaeaen niissae seuduissa, joissa taemae kertomus liikkuu.
(Suom. muist.)] Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan
metsaestaemaeaen vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa
laajametsaeisessae laaksossa.

Asiain naein ollen ei vanhaa tukkimiestae kaikkien vaeijyjaein puolelta,
jotka haentae silmillaeaen seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,
kuin mikae kimalti neljistae pienistae kirkkaista silmistae korkealta
vanhan petaejaen latvahaarasta. Pieneen salareikaeaen oli sinne kuin
lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljae nuorta sileaetae
oravanpaeaetae, ja naeitten mielenkiintoa sanomattomasti heraetti se
kumma elaein, joka niin raskaasti astua toemisteli heidaen allaan. Jos
ne olisivat olleet kylaekunnan oravia, niin ne epaeilemaettae olisivat
huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet haentae,
sillae orava harrastaa avomielistae puhetta. Mutta oleskellessaan
aarniometsaen asuinmailla oravakin oppii hillitsemaeaen itsensae; ja jos
nuori orava taessae ympaeristoessae olisi rupattanut kovalla aeaenellae
vaikkapa omassa pesaessaeaen, niin olisi siitae voinut olla hyvinkin
ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden naekoepiiristae
kadonnut, niin kaikki neljae paeaetae katosivat pesaen myskille
tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellae pohdittiin taetae kummaa aivan
hiljaisin kuiskauksin.

Tukkimiehen matkaa tehdessae ja maata mitatessa pitkillae laahustavilla
askelillaan polku vaehitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli
kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydaenmetsaen kirkas
ruskeanvihreae haemaeryys edestae paein vaaleta ja ilmasta haevitae
kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinaen lauhaa vaatimatonta
tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsaestae jaerven
rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevaen kirkkaana
haaleanviheriaeisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana
kalpeata hikistae taivasta vastaan. Kivenheiton paeaessae kaislikosta
kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen paeaessae souteli veden
hohteessa jaeaekuikan musta yksinaeinen muoto.

Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja haenen myttynsae vaerit
sattuivat kuikan silmaeaen, niin lintu upotti itsensae syvemmaelle
veteen, jotta naekyivaet vain pysty kaula ja vaajamainen paeae. Sitten
se leveaen nokkansa avaten paeaesti selittaemaettoemaen ja
haemmaestyttaevaen naurunraehaekkaensae--joka oli kuin hiljaisuuden
haevaeisemistae, mutta samalla varotushuuto kaikille jaerven piirin
asukkaille. Jaeaekuikka oli naehnyt ihmisiae ennenkin ja se halveksi
heitae, ja sitae huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa
niitae pitkiae mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun
ihmiset niitae ojentelivat; sillae olipa se eraeaessae toisessa
jaervessae, joka oli kylaekuntaa laehempaenae, oppinut sukeltamaan
samalla kun naeki leimauksen, ja siten vaeistaemaeaen niitae
joutavanpaeivaeisiae raeiskiviae siruja, joita sauvasta lensi.

Tukkimies ei kuikalle suonut ensimaeistae sen enempaeae kuin toistakaan
ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt
jonkun matkaa pitkin jaerven sivua, kunnes ranta kaevi korkeammaksi ja
ryhmyisemmaeksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki,
joka tyoensi vaahtoviiruja ja pitkiae kareita jaerven tyynen pinnan
poikki. Kallioniemellae seistae toeroetti kalpea, myrskyjen huuhtelema
kelopuu, joka oli ollut vihanta petaejae, ennenkuin sen salama silpoi.
Sen murtunutta latvaa valkeapaeae-kotka paraillaan kaeytti
pesaensijakseen. Taemae suuri lintu kaeaensi outoa kulkijaa kohti
vihaiset keltaiset silmaet--julman naekoeisen, kuperan otsan alaiset
silmaet--ja kurkotti pitkaelle litteaelakista kaeaermemaeistae
paeaetaeaen haentae tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja
kiljasi haenelle--kiljasi kolme kertaa mielensae mukaisin vaeliajoin.
Sitten matkamies jaelleen katosi metsaen haemaeryyteen ja kopea lintu
poeyhisteli hoeyheniaeaen voiton ylpeaenae.

Polku puuttui nyt joen seuraan, jaettaeaekseen sen kuitenkin heti ja
sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
kulkenut taemaen sulotuoksuisen alueen laepi, niin jaei joen masentunut
kohina haenen taakseen ja metsae sai takaisin jylhaet saevynsae.
Jaelleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhae enemmaen
muistella kantamustaan, ja yhae vaehemmaen ja vaehemmaen vaelittaeae
ympaeristoeistaeaen; ja uuden tunnin vaeijyivaet haenen jokaista
askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmaet. Sitten
metsae taas paeivaenvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion
vaeljaelle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja
vatukkapensaiden laepi, jotka metsaen ja aukean vaelillae kasvoivat
puolueettomana vyoehykkeenae; etsi tiensae pitkaen aution laidunmaan
palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho
(_Erachthites hieracifolia_), eraes amerikkalainen rikkaruoho, joka
rehottaa palaneilla mailla.] laepi; ja heitti maahan myttynsae kaikkein
yksinaeisimmaen moekin eteen, mitae haen oli koskaan sattunut
naekemaeaen.



II LUKU.


Raivion moekki.

Mustana ja jaeykkaenae suojasi moekkiae laehelle ulottuva niemeke
kuusimetsaeae pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitae
oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka naeytti kyllaekin paljaalta.
Ei ainoakaan pensas eikae vesa verhonnut vankkain hirsiseinaein
alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinae riekaleina, jotka
kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkaeraeaesyinen
rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin
hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna.
Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinae irvisti leveae rako; ja
pitkin rakoa kasvoi paeaerme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty
armotta lakosi. Molempien vaehaeisten akkunain puitteissa oli vielae
lasin palasia--ja vahvalta haemaehaekin verkkoja ja naeiden kokoomaa
tomua ja kuihtuneiden hyoenteisten jaeaennoeksiae. Leveaeraeystaeinen
katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen
kertaan tuohella peitetty, naeytti vastustaneen vuodenaikain
hyoekkaeystae urhoollisella rintamalla, sillae siihen ei ollut tullut
montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen paeaessae oli pihamaan
toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen,
ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen
etelaeseinaellae oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty
raenstynyt vaja. Navetta oli rakennettu paeaerakennuksesta
vaelittaemaettae, miten tasanne sattui kulkemaan, sillae perustuksille
oli ollut vaikea loeytaeae tasaista maata. Sen ympaerillae kasvoi joka
puolelle pitkaeae karkeata heinaeae, joka nyt kellastuneena kahisi
kuivuuttaan; se oli itaenyt siemenistae, joita oli vuosien kuluessa
rakojen kautta varissut parvessa saeilytetystae heinaestae. Molempain
rakennusten vaelimaa ja moekin oven ympaerystae monta syltae laajalti
oli lahoavan lastukon peitossa, jonka laepi suolaheinae ja ratamo,
kovapintaisimmat kylaekunnasta tulleista siirtolaisista, yhae vielae
leveinae ja tympeinae tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan
toisella puolella ulkohuonerivin vieressae oli parireen raenstynyt
runko, ruostunut rauta-antura yhdestae jalaksesta irti kiskottuna; ja
pihamaan keskellae, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden
oli siinae vaikein paeaestae juurtumaan, makasi haljennut poelkky, jonka
arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.

Vanhalta tukkimieheltae paeaesi syvae huokaus taemaen mittaamattoman
autiuden painostuksesta. Haenen katseensa kierteli rikkaruohoisia
kenttiae, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki
epaetasaisten kannokoitten, joilta siellae taeaellae loisti kultapiisku-
paelviae ja veripunaisia kuloruoho-laeikkiae. Haenestae yksinaeisyys
kaevi yhae kaameammaksi naeiden luvattomilla paikoilla rehottavien
vaerilaeikkaein vuoksi, ehkaepae sen vuoksi, ettae ne muistuttelivat
kotoisempia ja leppeaempiae naekoejae. Haen nojautui kirveeseensae ja
osotti peukalollaan umpimaehkaeaen:

"Rupea nyt taemmoeistaekin paikkaa asumaan!" haen sanoi miettivaeisenae,
eikae naeyttaenyt paikkaa ensinkaeaen hyvaeksyvaen. "Kyllae minae ensin
kaevisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissae onkin vaikka kymmenen
miehen sisu!"

Sitten haen kiskasi oven auki, kohottaen sitae samalla, saranan
rasitusta keventaeaekseen, ja astui sitten kurkistellen sisaeaen. Haenen
niin tehdessaeaen livahti haarapaeaesky ulos saerkyneestae
akkunaruudusta.

Moekissae oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmaen
huoneen laipiona oli raeystaeiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
paeaehuonetta kohti avoin. Paeaehuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta
kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhaetty katto. Idaen puoleisella
paeaetyseinaellae oli luonnonkivestae tehty hormi, jonka alaosa oli
kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja
niskarautoineen. Akkunaseinaellae oli seinaeaen kiinnitetty
lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkae sivu liettae kohti, kahdesta
lankusta kyhaetty kapea poeytae, jota kannattivat vuolemattomat
permantoon upotetut paalut. Siinae kulmauksessa, joka oli etaeimpaenae
liedestae, oli vaeliseinaeae vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin
pitkae laitio, joka oli puoleksi taeytetty kuusen ja hemlokin kuivilla
punertavilla havuilla. Permanto oli taeynnaeaen lakastuneita lehtiae ja
tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestae. Taavi ukko kulki lattian
poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Haen huomasi kuusenhavut toiseen
paeaehaen kuovituiksi ja sillae tavalla jaerjestetyiksi, etteivaet ne
voineet olla ihmistae varten.

"Taeaellae on maannut elaeimiae!" haen mutisi. Sitten laskien alas
myttynsae haen kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jaelleen
kauan kestaeneen yksinaeisyytensae jaelkeen sai maistaa kotoisen
laemmoen suloa.

Paeivae oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli naelkae. Haen avasi
likaisen monivaerisen myttynsae. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
oikeassa arvaillessaan, mitae mytyssae mahtoi olla. Siinae oli
sianlihaa--pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja
punajuovikkaat viipaleet terhakasti kaerisivaet pannussa ja seinaet ja
katto saivat jaelleen monesta aikaa imaista itseensae vanhastaan tuttuja
kaeryjae.

Kirvesmiehen tyydytettyae naelkaensae paistetulla sianlihalla ja
leivaellae ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli
raivion moekki ennaettaenyt peittyae yksinaeiseen haemaeraeaen. Haen
astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsaen
reunoja, naeytti katkaisevan kaiken yhteyden haenen ja ihmisten ilmojen
vaelillae; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin vaelimatkoin moniaita
isoja juhlallisia taehtiae. Haen sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun
hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin naehdaekseen,
kun suoriutui levolle. Haen kaeytti polttopuita saeaestellen, koska
Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten haen otti piipun suustaan,
kopautti sen tyhjaeksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen
taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kaeaeriytyi kirjavaan
peittoon, ja kellahti hyvaellae mielellae vuoteeseen sen enempaeae
vaelittaemaettae keitae siinae oli ennen maannut. Tuskin haen oli
lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat
hypellae parvella. Haenen mielestaeaen se aeaeni oli kodikasta ja
hauskaa, ja siihen haen nukkui. Haenen nukkuessaan terveen vaesymyksen
syvaeae unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi
hiilokseksi, hukkui pimeaeaen.

Oli ehkae kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan aekkiae ilmi
valveutuneena. Haen ei voinut kaesittaeae, mikae siihen oli syynae.
Melua ei kuulunut minkaeaenlaista. Eikae haentae vaehaeaekaeaen
pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivaet tunteneet minkaeaenlaisia
vaeristyksiae. Siitae huolimatta haen aivan yht'aekkiae oli
ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Haenestae melkein tuntui
siltae, kuin olisi moekissae jotain outoa. Haenen ensimaeinen
paeaehaenpistonsa oli hypaetae vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto
sai voiton, epaeilemaettae siitae syystae, ettae haen oli viettaenyt
metsaessae niin suuren osan elaemaestaeaen ja koska sen ilmaukset olivat
kaiken paeivaeae huomaamatta haeneen vaikuttaneet. Haen noudatti
metsaekansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
havaitsemalla.

Haen naeki akkunain molemmat himmeaet aukot ja oli kerran huomaavinaan,
ettae toinen niistae hetkeksi haevisi. Taemae sai haenet pimeaessae
hymyilemaeaen tuikean hymyn, sillae hyvin haen tiesi ettei metsaen
asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, ettae
pienestae akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka
puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.

Mutta siitae huolimatta haen kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten taemae
haenen tavallinen ympaeristoensae oli ammoin opettanut. Hiirien
juoksentelu oli paeaettynyt. Ei kaeynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan
paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikaeaenkuin
olisi joku raskas ruumis pehmeaesti sitae tyoentaenyt linkkua
koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kaetensae tapaillen kirveensae
vartta, joka nojasi vuoteen paeaenalaista vastaan. Mutta salpa piti,
eikae uhkaava salakaehmaeinen tyoentely enaeae uusiintunut. Sitten
kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja
kaepaeliae pehmeaesti tassutteli tuohella. Taemae ihmetytti
tukkimiestae; haen ei kaesittaenyt, kuinka niiden kynsien ja
samettipohjaisten kaepaelien omistaja oli voinut katolle paeaestae
mitaeaen kiipeaemisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeaet askeleet,
silloin taelloein raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla yloes ja
alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon laepi pienen paussin
aikana syvae henkaeys, joka paeaettyi haistelevaan aeaeneen. Sitten
seurasi pehmeae jysaehdys lastukolle, ikaeaenkuin olisi joku raskas
elaein pudonnut.

Lumous haevisi ja Taavi ukko nousi yloes vuoteestaan.

"Se hyppaesi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskoe?
Eihaen panttereita pitaeisi olla naeillae mailla; vaikka oli se kissan
hypyksi raskaanlaista!" haen itsekseen puhui, kulkiessaan kirves
kaedessae ovelle.

Pelkaeaemaettae haen tyoensi oven auki ja katsoi ulos kimmeltaevaeaen
yoehoen. Ilmassa oli metsaen viileyttae, autiuden periolemusta ja
henkeae. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton paeaessae moekistae.
Haen ei huomannut mitaeaen liikkuvaa. Ei kuullut mitaeaen aeaentae.
Olkapaeitaeaen kohauttaen haen kaeaentyi takaisin, salpasi oven ehkaepae
hieman suuremmalla huolella kuin edellisellae kerralla, haparoi takaisin
vuoteeseensa ja nukkui mistaeaen vaelittaemaettae aina valkoiseen
paeivaeaen saakka. Pitkae ja viluisen rusottava valon saeaeri kurkisti
sisaeaen saerkyneestae ruudusta haenet heraettaeen.

Haenen ulos mennessaeaen haeaelyi sumu vielae valkoisena ja kylmaenae
raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensae kastehelmissae. Haen
huomasi, ettae lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut
loeytaeae varsinaista jaelkeae. Kulkien sitten ruohottunutta polkua,
joka nuoren lepikoen kautta vei laehteelle, haen loeysi merkkejae. Alas
laehteelle ja siitae edelleen metsaeaen kulki jaeljet, jotka puhuivat
selvaeae kieltae haenen metsaetieteiselle tutkijasilmaelleen. Heinaen
oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen
suuri ja asui laehellae maata.

"Pantteri!" haen mutisi otsaansa rypistaeen ja luoden ympaerilleen
varovaisen katseen. "Kyllae Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"

Kaiken sen paeivaeae Tituksen Taavi tyoeskenteli moekissae ja
navettarakennuksessa. Haen korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, taeytti vuoteen--ja ne molemmat vuoteet,
jotka olivat pienemmaessae huoneessa--raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla
kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltaevaen nuorennuksen. Haen perkkasi niinikaeaen laehteen ja
pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli
ulkohuoneen takana, haen jaetti ennalleen, tuumaillen itsekseen:

"Taenne karhujen ja pantterien maahan, vielaekoe haen tahtoisi taenne
lampaitakin harmikseen? Kyllae Kirstillae on taeysi tyoe, jos mieli
saada elukkansakin saeilymaeaen!"

"Elukoilla" haen tarkoitti lehmaeae ja haerkaeparia, jotka Kirsti
kylaekunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi haenen aikovan tuoda mukanaan
taenne pakopaikkaansa aarniometsaen keskelle.

Kotiutuneena naein yksinaeiseen moekkiin ja hyvin tietaeen, ettae ovi
kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yoen unien haeiritsemaettae illan
pimeaestae hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttaevaessae tuoksussa.
Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot
lepattelivat raeystaeiden ympaerillae, tuntemattomat turkkurit
painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeaesti tassuttelivat katolla
yloes ja alas, mutta ne eivaet voineet haenen lepoaan haeiritae. Sitten
metsaen kesytoen kansa alkoi oivaltaa naemae todet totiset, ettae
ihminen jaelleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana taestae
uudesta maailmanjaerjestyksestae kulki salavihkaa kautta metsaen. Kun
Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja
arvaili, paljonko hakoja ja seipaeitae tarvittaisiin Kirstin aitaan,
samalla suunnilleen arvostellen raivion eekerialan ja hyvaeksyen todeten
sen hyvaen ruskean maanlaadun lihavaksi, niin haen luuli olevansa
yksinaeaen. Mutta yksinaeaen haen ei silti ollut. Kaikilta aarniometsaen
kulmilta vaeijyi aprikoivia silmiae, isoja ja pieniae, vihaisia ja
pelokkaita.



III LUKU.


Kylaekunnasta karkotetut.

Myoehaeaen samana iltapaeivaenae saapui Kirsti Craig. Haenen tulonsa oli
oikea majanmuutto.

Ensimaeinen ilmoitus tulevien laehestymisestae oli kumea _taenk taenk ae
tonk taenk_ lehmaenkellojen helkkyessae polulla, jonka aeaenen kuultuaan
Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitae vastaan.
Sieltae kuului pojan huutelua nuorella kaeskyvallalla "hoi! hoi Paeivae!
hoi Taehti! menettekoe siitae!" ja jonon etupaeae ilmestyi samalla
metsaen juhlalliseen outoon porttiholviin.

Jonon etupaeaessae kulki Kirsti Craig itse, pitkaenae ja suorana,
lujasti astuen, pitkaejaesenisenae, ja puettu haen oli siniharmaihin
kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina paeaessae. Haen
talutti sarviin kiinnitetystae nuorasta alistuvan kaersivaellistae
mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae.

Haenen vasemmasta kaedestaeaen piti kiinni pieni keikkuva olento,
puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveaelieriseen karkeaan
olkihattuun, joka oli hiuksilta taapaein luisunut ja riippui nauhoistaan
selaessae. Taemae oli Kirsti Craigin tytaer, viisivuotias Miranda.
Tyttoenen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeaenae
mielenkiinnosta uutta kotia laehestyttaeessae. Aivan haenen peraessaeaen
seurasi pitkaesarvinen lempeaesilmaeinen haerkaepari--Paeivae, joka oli
vaalea raudikko, ja Taehti, omituinen punaisen ja mustan kirjava elaein,
jonka otsassa oli monisaeteinen valkoinen laentti. Naemae vetivaet
raskaasti soutelevalla ikeellaeaen peraessaeaen koempeloeae tyoerekeae,
jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan.
Taehden aaltoilevan kyljen vieressae kaeveli hoikka pellavatukkainen
kylaen poika, kaedessae pitkae haerkaeruoska ja alistuva
tyytymaettoemyyden ilme harmaissa silmissaeaen ja punakoilla nuorilla
kasvoillaan. Haen piti Kirsti Craigista ja luotti haeneen taeydelleen ja
siitae syystae haen oli sen enempaeae ajattelematta suostunut haenen
pyyntoeoensae ja laehtenyt auttamaan haenen pakoretkeaeaen. Mutta niin
tehdessaeaen haen oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa;
sillae vaikka kylaekunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typeraeae
ynseyttae, niin vihotteli se kuitenkin, kun haen paeaetti pois muuttaa.
Haen oli paeaettaenyt laehteae taehaen autioon moekkiin asumaan,
hyljaettyae raivausta viljelemaeaen, elaemaeaen aivan erillaeaen
kanssaihmisistaeaen, joita haen ei sietaenyt, sen enempaeae kuin
muutkaan haentae sietivaet, ja taetae huudettiin nyt joka taholla hullun
paeaehaenpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille
iaelle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua taerkeaeltae, oli levoton
siitae, ettae oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Haen jo
mielessaeaen kuvitteli, kuinka haen itse nyt joutuisi kylaen
kokkapuheiden esineeksi. Siitae huolimatta haen oli mielissaeaen, ettae
sai Kirstiae auttaa, sillae sydaen haenellae oli terve ja peloton ja
haen piti Kirstiae todellisena ystaevaenae, vaikkapa hieman omituisena.
Haen pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltae. Vanha Taavi, haenen
isaensae, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon
yritystae. Haen oli tuntenut Kirstin pienestae tytoestae ja tiesi haenet
reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestaevaeksi
luonteeksi; ja haenen mielestaeaen vaimo menetteli oikein laehtiessaeaen
kylaekunnasta, jossa halpa vihamielisyys, haenen ylpeaestae
vaehaepuheisuudestaan kiihtyen ja haenen vastoinkaeymisistaeaen ilkeyden
nuolia vuollen, taeytti haenen elaemaensae ainaisilla katkerilla
loukkauksilla.

Kun Kirsti Craig astui esiin haemaeryydestae ja tuli raivauksen
paeivaepaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton
yksinaeisyys ahdisti aekillisen kalpeuden haenen vakaviin tummiin
kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat haenestae nuo haentae kohtaan
vihamieliset ihmisetkin vaehemmaen julmilta kuin taemae aeaenetoen
yksinaeisyys. Sitten haenen tarmonsa palasi. Haenen suurien kasvojensa
jalot, vaikka hieman jaeykaet piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn
taemaen haenen oman heikkoutensa vuoksi. Haen ikaeaenkuin valtasi maan
suurella paeaenliikkeellae; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kaetensae
vanhalle Taaville, joka oli asettunut haenen viereensae ja keikauttanut
hyppelevaen Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitaeaen pitkaeaen aikaan
joukon hitaasti noustessa rinnettae; sillae he olivat tottuneet tulemaan
toimeen vaehillae sanoilla, naemae ihmiset, he eivaet olleet semmoisia
loerppoejae kuin muu kylaenvaeki.

Vihdoin alkoi punainen kolttu vaeaennellae tukkimiehen olalla ja Miranda
huudahti:

"Laske minut maahan, Taavi setae, minae tahdon poimia aeidille nuo
kauniit kukkaset."

Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli taeyttaenyt ilolla haenen
silmaensae; ja moniaan minuutin kuluttua haen taputteli jonon peraessae
pieni syli taeynnaeaen pitkaevartisia kukkasia.

Moekin ovella jono seisahtui. Taavi kaeaentyi ympaeri ja sanoi
vakavasti:

"Kyllae minae olen korjaillut, minkae olen voinut, Kirsti; enkae minae
peraeltaekaeaen luule, ettae taemae paikka on teille niin aivan
sopimaton. Mutta kovin yksinaenne teidaen taeytyy taeaellae olla."

"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinaemme, Miranda ja
minae?"

"Ja taeaellae on metsaessae panttereita. Sinulla pitaeisi olla pyssy,
Kirsti. Me yritaemme, poika ja minae, ensi viikolla saada teille taenne
vaehaen ruuan apua, mutta minae taessae tuumailen, ettae eikoehaen olisi
sittenkin parempi hankkia pyssy."

"Kyllae meidaen siihen aikaan onkin kasvojanne ikaevae, Taavi," sanoi
Kirsti, luoden samalla hellaen katseen poikaan, joka seisoi nojaten
Taehden suitselliseen olkaan. "Mutta en minae panttereita pelkaeae.
Elkaeae te pyssyae hommatko; en minae sitae tarvitse, enkae minae sitae
kaeyttaeisi!"

"Ette te pelkaeae mitaeaen jalan kaevelevaeae", mutisi nuori Taavi
ihaillen.

Ne voimakkaat kasvot synkistyivaet.

"Pelkaeaen, Taavi", vastasi vaimo; "pelkaeaen pahoja kieliae."

"Niin aina, tyttoeseni, mutta taeaellae olet niiltae rauhassa", sanoi
vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun haen
ajatteli eraeitae kylaekunnan pahimpia parjaajia.

Samassa Mirandan kimakka aeaeni puuttui puheeseen.

"Voi Taavi", haen huudahti, tarttuen iloisesti pojan saeaereen,
"katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti
kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken
kokoista kantoa. Haenen suuret ruskeat silmaensae ilakoitsivat kuin
keijukaisen. Muut seurasivat tyttoesen silmaein suuntaa, terottaen
jokainen katsettaan minkae mahtoivat; mutta he eivaet keksineet mitaeaen
syytae haenen kiihtymykseensae.

"Voisipa haen ehkae naehdae karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minae
saa sitae silmaeaeni."

"Niitae kai on taeaellae paljon", sanoi Kirsti jotenkin
vaelinpitaemaettoemaesti, kaeaentaeen silmaensae muuanne maillensa.

"Ei siellae ole mitaeaen karhua", vakuutti nuori Taavi haenen
ikaeisensae varmuudella. "Kanto se on!"

"Kaunis iso koira! Minae tahdon sen, aeiti", pyyteli Miranda ja karkasi
aekkiae pois. Mutta aeidin varma kaesi laskeutui haenen olalleen.

"Ei taeaellae ole mitaeaen isoja koiria, lapsikulta", haen sanoi
rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiaeaen
siristettyaeaen ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyaeaen huudahti:

"Heitae nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellae ole
mitaeaen muuta kuin kantoja, se on varma se."

Lapsen silmillae kuitenkin oli tarkempi naekoe, herkempi luonto; ja
vaikka haen nyt oli myoentyvinaeaen ja tottelevaisena kantoi moekkiin
sylin taeytensae kuloruohoja, niin tiesi haen, ettei se ollut kanto,
jonka haen oli naehnyt. Ja mitae taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee,
niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen
keskellae, niin se tiesi, ettae lapsi oli haenet huomannut. Se naeki,
ettae Mirandalla oli ne semmoiset silmaet jotka naekevaet kaikki ja
joita ei voi pettaeae.

Kaksi paeivaeae mies ja poika viipyivaet raiviolla auttamassa Kirstiae
taloiksi rupeamaan. Kentillae soivat hauskasti karjan kellot _taenk
taenk ae tonk taenk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen
reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita
aeaeniae. Paljon piti tehdae murtoaitaa--jaerjestellae risuja ja
seipaeitae ristiin rastiin, ettae Kirstin elukat pysyisivaet kotosalla
kunnes ennaettaeisivaet kotiutua, eivaetkae enaeae pyrkisi harhailemaan.

Kun ne kaksi paeivaeae saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori
Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivaet matkoihinsa. Kirsti paikalla
oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman
yksinaeisyyttae, joka alussa oli uhannut haenet masentaa; ja haen ja
Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapaeivaeiseen
elaemaenjaerjestykseensae. Taehaen kuitenkin alussa toivat vaihtelua
vanhan Taavin viikottaiset kaeynnit, haenen tuodessaan heiniae ja juuria
ja muita varastoja talven varalle, ynnae suuret vyyhdet karkeata kotona
kehraettyae lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinae talvi-iltoina.

Kirsti oli kuin luotu siihen tyoehoen, jonka haen niin uskollisesti oli
itselleen valinnut. Haen osasi kaeyttaeae kirvestae; ja risuaita
vakaasti piteni haenen kaatamistaan puista. Haen osasi ohjata auraa; ja
ennen lumentuloa oli haen kaeaentaenyt kymmenisen eekeriae pitkaeae
kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettaeviksi ja
murennettaviksi seuraavan kevaeaen kylvoeae varten. Mustan ja valkoisen
kirjava lehmae lypsi vielae hyvin ja varmalta naeytti, ettae se lopen
ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Haeraet pysyivaet
reippaina ja hyvaessae lihassa, eivaetkae naeyttaeneet vaehaeaekaeaen
kaipaavan entisiae laitumiaan. Lehmaenkellojen koruton, mutta kotoinen
soitanto, jota kuului laitumelta kaiken paeivaeae ja oeisin navetan
pimeydestaekin silloin taelloein masentunut _tonk ae tonk_, viihdytti
suuresti Kirstin mieltae. Ne rypyt, jotka olivat haentae kylaekunnasta
seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympaeriltae silitae ja haenen
kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevae kauneus kukoisti jaelleen
taemaen uuden elaemaen rauhassa.

Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan taehaen raivion moekkiin Kirsti
Craig--silloin Kirsti MacAlister--oli eraeaenae iltana kaeynyt
tienhaaran puodissa, joka kylaekunnassa toimitti yleisen
paikanvaelitystoimiston tehtaeviae. Siellae oli samalla postitoimistokin
eraeaessae puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella
merkittyae tomuista hyllylokeroa. Nyoekaeten tyynesti paeaetaeaen
maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla,
Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Haen paraillaan ojensi
sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan taeytettaevaeksi, kun sisaeaen
astui outo mies, joka heraetti haenen huomiotaan. Vielaepae paljon
enemmaenkin kuin heraetti haenen huomiotaan; sillae taemae kopea tumma
impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin,
tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevaensae, kun taemaen vieraan
katse huolettomasti tarkasti haenen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti
kuuli haenen kysyvaen postimestarilta asuntoa. Haen puhui vaesyneellae
aeaenellae ja haenen puheenpartensa erosi kokonaan kylaekunnan miesten
kielen mallista. Kirsti katsoi haeneen kahdesti ja sitten monta kertaa,
ja haeneen teki kipeaeae huomatessaan, ettae vieras naeytti sairaalta,
ja haen kohtasi haenen katseensa taeydesti juuri yhden sydaemen
sykaeyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla
tulipunaiseksi, tempasi kaeteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos
puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa
heidaen huomatakseen Kirstin haemmennystae; mutta vieras huomasi sen ja
haen oli siitae hyvillaeaen. Ei koskaan ennen haen ollut naehnyt niin
komeata tyttoeae kuin taemae mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen,
tulipunainen liina paeaessaeaen. Kirsti oli ilmestys, joka haenessae
heraetti taiteilijan ja sai haenen kiirehtimaeaen palettinsa ja
pensselinsae esille ottoa.

Sillae Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessae, oli melko
paljon taiteilijaa, kun taemae mieli kyllin voimallisena haenet valtasi.
Kun taas toinen mieli haenet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen
haenen luontaisen velttoutensa, niin haenessae oli melko paljon
muusikkoa; ja myoes, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa.
Temperamenttia haenellae oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta,
tahdon voimaa eikae kestaevaeae kaersivaellisyyttae. Haenellae oli juuri
sen verran rahaa, ettae saattoi tyoetae tekemaettae uida virran mukana.
Mutta terveys haeneltae puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus
nuoruuttaan soi, haen oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan
puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan
uutta terveyttae, haen oli ajelehtinut pois viettelyksistaeaen ja
lopulta etsinyt itselleen taemaen etaeisen takalistokylaen, se kun
naeytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vaehaellae. Haen oli
sangen hyvaen naekoeinen--jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin--
hoikka, toimekas, vilkas liikkeissaeaen, kun ei ollut vaesynyt, jaloa
syntyae kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmaet olivat hyvin tumman
harmaanviheriaet pitkaein mustain ripsiensae alla, laepitunkevan
kirkkaat, mutta omituisen epaevakavat. Niiden kauneissa syvyyksissae oli
ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden
vaelillae. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheae
tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevaemmaet kuin haenen
seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen
tummaa pronssivaeriae.

Kylaekunnan ilma oli keuhkoille terveellistae ja elvyttaevaeae, ja
ennenkuin haen oli kuukauttakaan sitae hengittaenyt, haen tunsi
riemullisen elaemaen hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin haen oli sitae
kuukauttakaan hengittaenyt oli haen voittanut Kirsti Mac Alisterin,
jolle haen naeytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli haenelle
suuremmoinen arvoitus. Yksinpae haenen kieliopin saeaentoejae rikkova
puheenpartensa ja maalainen aeaentaemisensaekin kahta enemmaen
kaerjistivaet haenen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat haenen vaesyneihin
aistimiinsa kuin verevae veres tuoksu. Taeaellae, turvassa kuluttavalta
maailmalta, haen toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla
kirjottaa, ja elaemae olisi taas jonkun arvoista. Eraeaenae paeivaenae
haen ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka
kaevi kylaessae kahdesti viikossa. Kymmenen paeivaen kuluttua he
palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikae kylaessae
haemmaestytty siitae vaehaeaekaeaen.

Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylaessae lapsensa,
suurisilmaeisen keijukaismaisen Mirandan syntymaen jaelkeen ja naeytti
tyytyvaeiseltae. Haen oli hellae, ihaileva, hienotunteinen, ylpeae
tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitae, ettae taemae niin
nopeaan oppi haenen puhtaan puheenpartensa. Mutta eraeaenae paeivaenae
haen sitten naeytti levottomalta. Haen puhui asioista, joita oli
kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut
vaelttaeae. Pelon tunne sydaemessaeaen Kirsti kuunteli haenen puhettaan,
mutta ei yrittaenytkaeaen vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se
lotiseva postivaunu saapui kylaeaen seuraavan kerran, niin mies laehti
pois ja kylae oli haenen laehdettyaeaen Kirstin mielestae pimeae.

Mutta--haen ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa
jaelkeen, eikae haeneltae tullut minkaeaenlaista tietoa; ja Kirstin
sydaentae kalvoi ylpeae tuska. Haen tiedusteli kaikista
rantakaupungeista, mutta ei saanut minkaeaenlaista tietoa. Kun vihdoin
kuukausista karttui vuosia, niin alkoivat hellaesydaemiset ihmiset,
jotka onnettomuudessa naekevaet rikoksen, huhuilla sitae, ettae Kirstiae
oli petetty. Alettiin ensin kuiskata, ettae ehkei haentae ollutkaan
vihitty. "Se oli haenelle oikein, mokomalle ylpeaelle ihmiselle, joka
luuli herrasmiehen sieppaavansa!"--niin alettiin sitten hokea. Kirsti
ylpeine eleineen ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa
jaelkeen haen ilonsa itsekyllaeisyyden ja seuran karttavaisuutensa
vuoksi samoin kuin yhae hienostuvan puheenpartensakin takia oli kaeynyt
kautta koko seudun kateitten morkkauksen esineeksi. Kun haenen korkeaksi
kohonneen onnensa temppeli luhistui haenen paeaellensae, silloin tuli
kurituksen aika ja kylaekunnan juorukontit ryhtyivaet asiaan oikein
taeydellae todella. Kun siinae naapuriseudussa ei laehivuosina
tapahtunut mitaeaen muuta pohtimisen arvoista, niin taetae pientae huhua
hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitae kasvoi pian suuri haevaeistysjuttu
ja juorukontit alkoivat olla aivan varmat siitae, etteivaet asiat
voineet olla niinkuin olisi pitaenyt. Kirsti oli saanut, niin he
arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun rangaistuksen, ja taessae oli
nyt hyvae tilaisuus osottaa, ettae he, puhtaat sielut, olivat
Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti kiven, niin oli
epaeilemaettae paikallaan, ettae he heittivaet kolme kiveae.

Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi uuden
lisaen. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, ettae joku oli naehnyt
Frank Craigin kaupungissa. Ensinnae oltiin erimielisiae siitae, missae
kaupungissa; mutta taemae pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten
keksittiin nainen, ja tuota pikaa kaevi selville, ettae oli naehty
haenen ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessae,
liverikuski hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja haenen
rinnallaan. Naein juttu vaehitellen kasvoi ja kaunistui ja kaevi
joutilaalle maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian
osottivat, kuinka alusta alkaen tuulesta temmattu taemae
haevaeistysjuttu oli; mutta haen oli liian ylpeae noustakseen sellaista
valhetta vastaan, jota haen tiesi mielihyvaellae uskottavan. Haen
Mirandan vuoksi kaersi, kunnes haenen tummat kasvonsa alkoivat saada
poimuja, mustat silmaet alkoivat vaarallisesti hehkua ja haen alkoi
pelaetae vielae tekevaensae tuhoja jollekulle. Viimein haen, sattumalta
kuultuaan taestae hyljaetystae metsaen koskellisesta raiviosta, moei
moekkinsae polkuhinnasta ja laehti pahoja kieliae pakoon.



IV LUKU.


Miranda ja metsaen piilevae kansa.

Miranda oli heti ensi paeivaestae alkaen, jonka he raiviolla elivaet,
huomannut taemaen elaemaen olevan haenen mielensae mukaan. Aeiti siitae
piti, koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se
kiinnitti verrattoman paljon syvemmaellae ja vaelittoemaemmaellae
viehaetyksellae. Haenestae paikka ei ollut yksinaeinen. Haenen suuret
silmaensae naekivaet mitae Kirsti ei naehnyt; ja haenelle metsaen
reunat--joita edemmaeksi haenen ei ollut lupa mennae--olivat taeynnaeaen
mitae parhaita leikkitovereita, jotka kaiken aikaa odottivat haentae
tuttavuutta tekemaeaen. Ja molemmat haeraet ja mustan ja valkoisen
kirjava lehmae olivat haenelle puhekumppaneita. Aeiti pani merkille,
ettae kun lapsi istahti ruohoon jonkun elaeimen paeaen viereen ja alkoi
hiljaisen salaperaeisen juttelunsa, niin elaein lakkasi syoemaestae ja
kuunteli haentae paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja punaisen kirjava
Taehti toisinaan seurasi haentae koiran tavoin, ikaeaenkuin lapsen
suurten silmaein lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmaet aekkiae
alkoivat elaeae liekehtien; tytoen huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei aeaenekaes; ja haerkae haentaeaensae
huiskauttaen ja loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kaeaentyi
syoemaeaen.

Seinaehirren kolossa aivan moekin raeystaeaen alla asusti perhekunta
punaoravia, neljae poikasta jo neljaennestae vailla taeysikasvuisia ja
melkein valmiina omin paein toimeentulemaan. Tuskin oli vanha tukkimies
poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat elostaa kuin
kotonaan. Ne pitivaet Kirstiae suurena ja vaarattomana olentona, jonka
moekissae oli edullista elaeae, koska haen karkotti pois heidaen
vihollisensa. Mutta Miranda oli heistae kuin omaa heimoa, josta vaan oli
tyoelaes paeaestae selville. Molemmat vanhat oravat saattoivat
pyoeraehdellae yloes ja alas katon raeystaeaellae, kujertaen haenelle
kimakalla aeaenellae, liehutellen ilmavia haentiaeaen ja kurkottaen
alaspaein paeaetaeaen, tarkastellakseen haentae tutkivasti teraevillae
ulos pullistuvilla silmillaeaen; Miranda taas saattoi aivan heidaen
allaan hypellen kiihkoissaan yloes ja alas samaan tapaan, nyoekaetae
paeaetaeaen, nytkiae olkapaeitaeaen ja rupatella niille vastauksia
nopealla kimakalla aeaenellaeaen. Haenen aeaenensae oli nyt aivan
toisenlainen kuin ne pehmeaet supatukset, joilla haen puhui karjalle;
mutta oravat tuntuivat sen hyvaeksyvaen. Ennenkuin tyttoe oli
raivauksella ollut viikkoakaan, naeytti koko oravaperhe pitaevaen
haentae heikaelaeisenaeaen, siepaten leipaeae haenen pienistae ruskeista
sormistaan ja juosten hametta pitkin haenen olalleen, milloin taemae
lysti sattui paeaehaen juolahtamaan. Kirstistae ne eivaet vaelittaeneet-
-vaarattomasta vaelttaemaettoemaestae Kirstistae, Mirandan aeidistae.

Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, ettae
haenen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai aeitinsae
kaetkemaeaen sen naekyvistae lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Haen
ei nykyaeaen viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympaeristoeoen. Mutta
siitae huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka haenen lapsen
sydaemessaeaen viritteli kirkkaita epaejohdonmukaisuuksia, sai haenet
aina pyytaemaeaen palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Taemae
paeaehaenpisto huvitti Kirstiae hymyksi asti, sillae haen tunsi sen
olevan jatkoa sille tulipunaiselle liinalle, jolla haen itse oli
verhonnut omat mustat hiuksensa. Mitae Mirandan hiuksiin tulee, niin
olivat ne varjossa naehtyinae yhtae mustat kuin aeidinkin; mutta
auringonpaisteessa niissae naekyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat
haenen Frank Craigin lapseksi kaikille, jotka olivat taemaen miehen
tunteneet.

Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsaen vaitelias kansa, joka uteliaana
ja valppaana katseli Mirandan leikkiae aeidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttoesen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivaet ettae tyttoenen usein naeki heidaet, vaikk'eivaet
aeidin silmaet naehneet. Huomatessaan, ettei aeiti haentae aina
kaesittaenyt, kun Miranda koetti osottaa haenelle somia puiden seassa
naekemiaensae elaeimiae, lapsi kaevi taessae asiassa hieman araksi ja
vastahakoiseksi; piilevae kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen
haenen teraevaen naekoensae, jota ei mikaeaen voinut vaelttaeae, mutta
se aelysi pian haenen vaiteliaisuutensa ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas,
harmaa olento olisi voinut karata puitten keskelle, jaehmettyae
kuvapatsaaksi, ja muuttua aekkiae yhtae naekymaettoemaeksi kuin mikae
ilves, kissa, jaenis tai naeaetae tahansa, ellei haenen kaulassaan olisi
ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli
kaesittaemaetoen seikka kaikelle metsaen kansalle, se muistutti niille
ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentaeaen kuulunutkaan
metsaeaen, vaan sille suurelle punapaeiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttaenyt niin levottomuutta heraettaevaeae meteliae.
Kroof karhua tyttoesen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen
maeaeraeaen, ettae se eraeaenae paeivaenae sulasta uteliaisuudesta tuli
paljon laehemmaeksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti naeki sen ja
suurin silmin toivotti taetae "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen.
Juuri samalla Kirstikin naeki sen--se oli sangen laehellae ja
mahdottoman suuri.

Ensimaeisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensae
vaan lapsensa puolesta. Sysaeten Mirandan tuimasti taakseen haen tarttui
kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljaettaevaena
hyoekkaeystae odottaen. Haenen suuret mustat silmaensae leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhaeiritsijaeae vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllaelti taeynnaeaen syysmyoehaen marjoja ja makeita metsaenjuuria ja
hunajaa, oli mitae herttaisimmalla paeaellae eikae muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, ettae haenet oli keksitty, jonka jaelkeen
Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensae ja
tempasi lapsen syliinsae. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia
kyyneliae.

"Minae tahdon sen, aeiti", haen nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran.
Sinae pelotit sen pois."

Kirsti oli kuullut siitae koirasta enemmaen kuin kyllaekseen.

"Kuules nyt, Miranda", haen sanoi ankarana ja samalla pudisti haentae
olkapaeaestae, jotta haen paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitae
minae sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elae koskaan
mene sen laehelle, taikka se syoe sinut. Muista nyt taemae, Miranda,
taikka saat vitsaa oikein kelpo tavalla."

Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmaellaeaen ajatellessaan, ettae
Miranda yksinaeaen kohtaisi tuon suuren elaeimen ja ehkae yrittaeisi
tuoda sen kotiin leikkikumppanikseen; haen sen vuoksi hetkeksi unohti
ajatuksensa tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui
tottelemaan; mutta salassa haen saeilytti omat luulonsa taestae koira-
asiasta. Haen varsin hyvin tiesi, ettei taemae tenhoava elaein halunut
haentae syoedae; ja aeidin kaesky haenestae vain oli yksi noita aeitien
oikullisuuden puuskauksia, joiden perille ei kukaan voi toivoa
paeaesevaensae.

Taemae tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltae
enemmaen puolen kahdesta kokonaisesta paeivaestae. Se karkotti niin
kauas sen toivotun ajan, jolloin haen saisi tutustua metsaen arkaan
piilevaeaen kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteae katse, ja jutella
sen keralla. Aeiti piti haentae nyt aina aivan hameenliepeissaeaen.
Tyttoe ei mielestaeaen voinut keskustella naeistae asioista, joita aeiti
ei ymmaertaenyt, kenenkaeaen muun kuin haerkaein ja mustan ja valkoisen
kirjavan lehmaen ja oravain kanssa, mutta naemaekin enimmaekseen
pitivaet oman paeaensae.

Pian talvi vaipui yksinaeisen moekin ympaerille valkoisena, hiljaisena
ja kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia taeynnaeaen. Kirsti oli
ennen lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillae oli sen
asukkaina kuusi mitae parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka
kiekui sangen uljaasti. Miranda luuli taemaen ylpeaen linnun halveksivan
haentae eikae sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta
kanat olivat ystaevaellisiae, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen
ilo oli etsiae niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten
polut aukaistavat joka lumisateen jaelkeen--polku laehteelle, polku
navetan ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setae oli tehnyt
Mirandalle kelkan, ja haenelle tuotti suurta iloa, kun sai puut
kelkallaan moekkiin kulkemaan yhtae sukkelaan kuin aeiti ennaetti niitae
pilkkoa. Se oli ankara kilpailu, mutta aeiti miten kuten aina sai
pysytellyksi juuri yhden pilkkeen verran edellae.

Ja kalan pyynti--se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa, jos
ilma oli suotuisa. Sekae Kirsti ettae Miranda olivat melkein pelkkiae
kasvinsyoejiae. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi
mieluummin kokonaan elaenyt hedelmillae, juurilla, viljalla ja munilla,
ellei haenen ruumiinsa olisi riidellyt naeitae paeaehaenpistoja vastaan.
Mutta haenen vaimoonsa taemae ennakkoluulo oli tarttunut siihen
maeaeraeaen, ettei haen sen enempaeae kuin lapsikaan nykyaeaen nauttinut
minkaeaenlaista liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen,
Mirandan sen sijaan vaistomainen. Mutta kala,--kalan laita oli kummankin
mielestae aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin taeynnaeaen
myoetaetuntoa ja kaesitystae, ollut minkaeaenlaista toverillisuuden
tunnetta naeitae kylmaeverisiae, limaisia iljettaeviae esineitae
kohtaan. Haen tunsi kiihkeaeae pientae iloa niitae pyydystaeessaeaen; ja
tyytymyksen mielihyvaeae syoedessaeaen niitae voissa ja keltaisissa
vehnaejauhoissa maukkaan ruskeiksi paistettuina. Sillae Miranda oli
sangen laehellae luontoa ja luonto nauraa koville paeaetoeksille.

Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui
jaervellae talvisaikaan. Kun saeae naeytti hyvin vakaantuneelta, niin
Kirsti laehti matkaan lujilla lumikengillaeaen ja Miranda pienillae
leikkikengillaeaen astui urhoollisesti aeitinsae rinnalla pitkaeae
valkoista polkua, joka vei alas jaervelle. Mirandankin tarkoilla
silmillae katsoen polku nykyaeaen oli sangen autio, sillae metsaen
kansasta suurin osa joko makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun
pelkaesi vaerikkaeaen karvansa lumen pinnalla paikalla ilmaisevan
itsensae. Kerran haen vaihteeksi naeki jaenoen kyykkivaen naereen
juurella talvipuvussaan ja kerran tai kahdesti haen naeki portimon, joka
sekin oli taetae nykyae aivan valkoinen, haennaenpaeae vain mustana
varotukseksi niille, joilla oli syytae pelaetae sen julmuutta. Miranda
ei tiennyt portimosta mitaeaen, mutta ei haen juuri siitae pitaenyt;
vaelipae tuolla, silla portimokin vihasi sekae Mirandaa ettae vielae
koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella arkoja ja
pysyttelivaet varovaisesti poissa. Metsaehiiret, laempoeiset karvakeraet
nukkuivat kuiviin pesiinsae hautaantuneina kaukana syrjaessae; ja
vielaepae Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petaejaen juurakon alla
kolossaan, pesaen ovi syltae vahvan nietoksen peitossa, unta
suojaamassa.

Jaervelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellaeaen hakkasi jaeaehaen kaksi
avantoa, pani kahteen koukkuun laeskipalat syoetiksi ja antoi toisen
siiman Mirandan tumpullisiin kaesiin. Taimenia oli jaervessae paljon ja
niiden oli naelkae; ja mikae lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma
aina viehaetti niitae enemmaen ja usein haen sai kolme kalaa siinae kuin
Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla naeytti
kiintyneen taehaen julmaan leikkiin, niin seurasi haenen huomionsa
kuitenkin kaiken aikaa sitae valkoista aeaerettoemyyttae, joka heitae
ympaeroei. Jaerven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia
rantoja, jotka sitae ympaeroeivaet; niiltae kohoovaa metsaenreunaa, joka
oli alta musta, mutta paeaeltae vahvan valkoisen vaipan peittaemae,
jyrkkaeae vuorenrinnettae, joka kohosi jaerven alapaeaessae ja oli
ylt'yleensae valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivaenae,
mittaamattomana, hohtavana, valokiehteisenae ja matalana kaartui heidaen
ylitseen. Vuorenrinteen valkeudella Miranda eraeaenae paeivaenae huomasi
liikkuvan mustan elaeimen, elaeimen, joka haenestae oli suuren kissan
naekoeinen. Haen naeki sen pysaehtyvaen ja heitae katselevan; ja vaikka
matka oli niin pitkae, niin haen naeki sen avaavan ammolleen pelottavan
kitansa. Ja sekunnin kuluttua haen kuuli kiljauksen, joka laehti taestae
pelaettaevaestae suusta--kimakan, kaeheaen, raeaekyvaen valituksen, joka
huvitti haentae niin suuresti, ettae haen unohti vetaeae kalan jaeaelle.

Mutta aeitiae taemae aeaeni naeytti huolestuttavan. Haen katsoi jonkun
sekunnin ajan sangen vakaasti etaeistae kiljujaa ja sanoi sitten:
"Panttereita, Miranda! Ei karhuista vaeliae; mutta panttereita vastaan
meidaen tulee olla varuillamme. Taenaeaen meidaen taeytyy paeaestae
kotia ennen auringonlaskua; ja muista, ettae joka askeleella kuljet
aivan laehellae minua."

Kaikki taemae pelko oli Mirandan mielestae saeaelittaevaen turhaa. Itse
haen oli mielensae syvyydessae aivan vakuutettu siitae, ettae pantterin
kanssa olisi kovin hauska leikitellae.

Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia taeynnaeaen. Kahdesti haen
aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan naeki
Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla
kulkevan raivauksen poikki, omituiset laenttiset sarvet korkealla
takakenossa, kuono suoraan eteenpaein ojennettuna, noeyraet naaraat
kintereillaeaen seuraten. Taemae tapahtui, ennenkuin metsaessae vielae
oli vahvalta lunta. Myoehemmin talvella haen joka aamu hartaalla innolla
tutki, mitae vieraita yoellae oli kuljeskellut moekin ympaeri. Joskus
oli siinae kaeynyt kettu ja jaettaenyt sirot, selvaeaen painellut,
saeaennoelliset jaeljet, joista naeki, ettae se elaein, joka oli ne
tehnyt, tiesi, minne oli menossa, ja ettae sillae oli varma
paeaemaeaerae tiedossaan. Jaeniksen jaelkiae oli melkein aina--haen oppi
piankin tuntemaan naemae kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut
jaelkiryhmaet, jotka pitkae joustava hyppy oli saanut syvaelle lumeen
painumaan. Ja kun portimo oli siihen jaelkensae jaettaenyt--kapeat,
siroreunaiset, petollisen viattomat jaelkensae--niin aina ne laeheltae
ja yhdenmukaisesti noudattivat hyppivaen jaeniksen jaelkiae; ja Miranda
pian alkoi tarkalla vaistollaan aavistaa, ettei seura ollut jaenikselle
terveellinen. Kerran haen kauhukseen huomasi, ettae jaeniksen jaeljet
aekkiae aivan moekin akkunan alla paeaettyivaet veriseen laikkaan, jonka
ympaerillae oli karvoja ja luita. Joka puolella sen paikan ympaerillae
lumi oli kuin siivillae pois laastu ja kaksi ihmeellistae jalan jaelkeae
haenelle kertoi sen jutun. Naemae molemmat jaeljet olivat pitkaet--
syvaelle jakoiset, varpaiden asemesta pitkaet koukut ja takana
epaeselvae sutimainen painalmus. Sillae paikalla huuhkaja oli istunut
aterian paeaetettyaeaen muutaman minuutin lumella, miettiaekseen asiain
yleisen kulun ja varsinkin hyvaen aterian etuja. Miranda mielessaeaen
kuvitteli, kuinka taemae iso lintu siinae istui kuutamossa veristen
luitten aeaeressae, kaeaennellen tupsuista paeaetaeaen hitaasti puoleen
ja toiseen, silloin taelloein naksutellen koukkuista nokkaansa aterian
hyvyyttae muistellessaan, teraevaet silmaet selkisten selaellaeaen
palaen. Oli siinae ketunkin jaeljet. Se oli tullut navetasta paein,
tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkaeaen ja epaeroeimaettae
kaeaentynyt pois metsaeaen. Miranda ei mistaeaen voinut arvata, kuinka
varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vaehaellae se oli saada
huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitae aamusta haen kantoi kaunaa
huuhkajoita vastaan eikae koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla
niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti
kajahdellessa hongikon harteilta.

Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinae talvena
tutustui. Tammikuun jo ennaetettyae hyvaeaen mittaan, orapihlajan
varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden marjain jo
enimmaekseen syoejaensae loeydettyae ja naelaen uhatessa niitae
lintukansan jaeseniae, jotka eivaet olleet etelaemmaeksi matkanneet,
saapui moekille vikkeliae muonaa etsiviae pulmusparvia
elfenluunokkineen. Mirandalla oli niitae varten alati varalla murusia,
ja kun sanoma haenen anteliaisuudestaan levisi metsaeaen laajemmaltakin,
niin alkoi siivekkaeiden ruokavieraiden luku nopeaan lisaeaentyae.
Silloin taelloein siihen saattoi poellaehtaeae naelkaeinen variskin
killistellen ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa
taemaen hyvaen Mirandan muruista. Tyttoe piti variksista eikae suvainnut
aeitinsae niistae mitaeaen pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmaen haen
piti noista isoista, punapaeisistae lapsellisen luottavista
taviokuurnista, jotka melkein sai kaeteensae ottaa. Haen piti niille
talviset pidot aina kun ne vaeltavissa parvissa saapuivat haenen
vieraikseen.

Semmoisina paeivinae, kun saeae oli liian paha, jotta olisi voinut ulos
laehteae--kun lunta tuiskui vihuripaeissae ja ilman sotajoukot
naeyttivaet kentaen poikki kiitaevaen, kun vaivatuista metsistae kohosi
kumea jymy ja huuhkajat puolenpaeivaen aikaan laehtivaet unipuulle,
mutta tyytyvaeinen karja maerehti navetassaan hyvillae mielin siitae,
ettae sillae oli katto paeaen paeaellae--silloin tupa tuntui Mirandasta
sangen viihdykkaeaeltae. Kinokset kohosivat semmoisina paeivinae joskus
melkein akkunaan saakka. Liedessae kuivat puut paloivat tavallista
kirkkaammin ja liekit tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat
tatarleipaeset, jotka oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin,
maistuivat semmoisina paeivinae muheammalta kuin koskaan muulloin, ja
semmoisina paeivinae haen oppi sukkaa kutomaan. Taemae se oli hauskaa.
Ensin haen kutoi iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat
aeidilleen; ja sitten nopeaan perehdyttyaeaen taehaen yksinkertaiseen
taitoon, haen sai hyvaen alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljaellae
vartaalla. Sukat tietenkin sai aeiti, joka ei siitae suurin moittinut,
vaikka joku paikka olikin liian tiukkaan kudottu, toinen liian
loeyhaeaen. Kirstin omat vikkelaet vartaat klikkasivat kaiken paeivaeae
ja niistae laehti sukkaa, laehti tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten
metsaenhakkuuleirien vakaille markkinoille piti ollakin.

Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn paeivaen jaelkeen Miranda kerran
yoellae heraesi raapimiseen, jota kuului katolta. Haen nukkui koko
kylmaen ajan aeitinsae keraellae paeaehuoneessa leveaessae uudessa
vuoteessa; se oli rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha
Taavi oli maannut ensi kerran raiviolla kaeydessaeaen. Miranda tarttui
aeitinsae kaeteen ja pudisti sitae hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla
silmaet auki maaten ja kuunnellen.

"Mikae tuo on, aeiti, joka tahtoo tulla sisaeaen?" kysyi lapsi
kuiskaten.

"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.

Raapiminen kaevi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja
uteliaat kynnet paeaesivaet tuoheen kaesiksi. Sitten se lakkasi.
Sekunnin tai parin aeaenettoemyyden jaelkeen kuului kuin kova puhallus,
ikaeaenkuin tupaan pyrkijae olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja
kylmyyttae.

Taetae seurasi kolme laepitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin
ihmeellisen naelkaeisiltae, ettae Mirandankin peloton pikku sydaen alkoi
sykkiae sangen nopeaan. Mitae Kirstiin tulee, niin haen kerrassaan
hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen haen hyppaesi lieden luo, kouhi
kekaeleitae tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti paeaelle tuohta
ja kuivia pilkkeitae ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten
hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras
kaevi taestae levottomaksi. Jaelleen rapisivat kynnet katolla
teraevaeaen, sitten kuului loeyhae jysaehdys raeystaeaen alta. Lumisade
oli jo muutamaa tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti paeivaen
valjetessa avasi oven, niin naekyi syvae kuoppa siinae, mihin pantteri
oli alas hypaennyt, ja kaatelevista jaeljistae naekyi kunne paein se oli
paennut.

Taemae tapaus sai Mirandan johonkin maeaeraeaen muuttamaan ensimaeistae
mielipidettaeaen panttereista.



V LUKU.


Kroof, se iso emaekarhu.

Raiviolle tuli sinae vuotena aikainen kevaet. Kirstin syksyisiae vakoja
alkoi siellae taeaellae naekyae alenevan lumen alta tummina ja
hoeyryaevinae. Ensimaeiseksi sulivat moekin edustalla lastukko ja
navetan edustalta ruuhkakasa, naemae kun vaekevaesti kokosivat
laempoeae. Ja niille opasti ylpeae kukko kaivelevan naisvaekensae kuin
maailmaa vallottamaan. Miranda oli nimittaenyt sen "Saundersiksi"
eraestae mahtailevaa kylaekeikaria muistellen; ja kun tuli huhtikuun
rattoisa aika ja munia alkoi tulla yhae runsaammin eikae kukon
myoetaemukaisten kainaloisten kanojen kaakatus tahtonut koskaan heretae,
niin sen kopeus kaevi aivan sietaemaettoemaeksi. Eraeaenae aamuna
Mirandan tehdessae jotain, joka loukkasi kukon arvontuntoa, se rupesi
niin roeyhkeaeksi, ettae hyoekkaesi haentae vastaan nokka ojossa ja
kaikki niskahoeyhenet pystyssae. Mutta Saunders ei tuntenut Mirandaa.
Yksi vilaus vain, kun haen sai sen koivista kiinni, kieputti sitae
paeaensae ympaeri ja nakkasi sen paeistikkaa pelosta ja haepeaestae
kirkuvana lantatunkion paeaelle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin sen
entinen arvontunto palasi, mutta siitae alkaen Miranda oli sen silmissae
ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.

Kun raivaus oli aivan paljaana metsaenreunoja lukuunottamatta ja Kirsti
jaelleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmae
synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla
julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho; mutta
Miranda ihaili sitae suunnattomasti ja vaehaeaekaeaen piittaamatta sen
sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.

Petaejaen juurakonkin alta lumi naeihin aikoihin suli ja Kroof koempi
ulos paistattamaan itseaeaen paeivaeliekkosessa. Se oli elaenyt talven
yli yksinomaan siitae rasvasta, jonka oli keraennyt valtavan ruhonsa
paikkoihin. Mutta ei se siitae huolimatta ollut naelkiintyneen
naekoeinen,--oli sillae vielaekin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella,
kunnes ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama paeivae heraeaemisensae
jaelkeen se synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi
penikkaa; mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitae
oli milloinkaan likimainkaan ollut sillae paikkakunnalla, oli lisaeksi
oma erikoinen yksiloellisyytensae ja itse se aivan yhtae hyvin tyytyi
yhteen penikkaan, kuin jos niitae olisi ollut kaksi.

Juurakon alainen kolo oli laemmin ja pehmeaeksi sisustettu,--mikae
olikin aesken syntyneelle aivan vaelttaemaetoen ehto; taemae oli yhtae
vaehaen karhun naekoeinen kuin mikaeaen sen kokoinen pienokainen
hevillae saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevae ja melkein
karvattomana muodottomampi kuin kaikkein koempeloeinkaeaen
koiranpenikka, mitae ajatella saattaa. Hento paljas iho naeytti
kyllaekin huonolta suojalta maailmaa vastaan, mutta sillaepae oli
haemmaestyttaevae ruokahalu ja Kroofin maitovarat olivat
tyhjenemaettoemaet. Muutaman paeivaen kuluttua alkoi naekyae hieman
tummaa karvaa. Emo imetti sitae tunnin toisensa jaelkeen takajaloillaan
puoleksi pystyssae istuen, etujalat leveaelle levitettyinae ja paeae
niin syvaelle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen kieli
roikkuen toisesta suupielestae ja silmaet ihastuksesta puoleksi ummessa,
ja penikka naeytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin
havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljae viikkoa sai kuluneeksi, oli
penikalla pikimusta pehmeae ja kiiltaevae turkki. Ja kun asiat olivat
niin pitkaelle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi
silmaensae maailmaa katsellakseen.

Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi
ruumiinrakennukseltaan. Paeae oli taellae iaellae leveyteen verraten
lyhempi kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmaet,
alussa hyvin pehmeaen epaemaeaeraeiset, saivat pian leikillisen
vallattoman ilmeen, joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin.
Kaiken kaikkiaan se oli pulska penikka ja Kroofilla oli taeysi syy olla
siitae ylpeae.

Kevaeaen ennaetettyae jo melko pitkaelle, kalpeitten vaaleanviheriaein
taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden lehtien
lomitse ja haisunaeaetae-kaalin suurien veripunaisten lehtisilmujen
loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinae, Kroof laehti
penikalleen maailmaa naeyttelemaeaen. Pienokaisen ei tarvinnut alistua
yhtae ankaraan ja pitkaelliseen kasvatukseen kuin aarniometsae- kansan
muiden tenavien. Sillae noiden toisten ensimaeinen ja
vaelttaemaettoemyydessaeaen vaikein ja ankarin opittava oli se, miten
vaelttaeae vihollisia. Jos taemae opittava huonosti opittiin, niin
saivat kaikki muutkin opetukset lyhyen lopun, sillae aeaenetoen
murhenaeytelmae, jossa kaikki metsaen asukkaat olivat naeyttelijoeitae,
kehittyi aina, milloin muutaman, milloin monen kohtauksen kautta,
traagillista loppua kohti. Mutta karhu enimmaekseen kuului
vallanpitaejiin ja moni huoli oli sille sen vuoksi tuntematon. Ei edes
pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen ja omavaltainen, koskaan ehdoin
tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa, jonka rutistava syleily ja salaman
nopea kaemmenen isku olivat sille tunnetut. Karhun penikka ei sen
vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan, kunnes oli taeysikasvuinen,
tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja Kroofin kaltainen jaettilaeinen
emona, penikka saattoi huoletta nauraa vaikka pantterillekin.
Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan opittavat, sen emonsa vieressae
tallustellessa. Penikka-ajan ensimaeisinae sokeina viikkoina sen tosin
taeytyi oppia vaikenemisen ensimaeinen hyve, eikae taemae ollut helppoa,
sillae se mielellaeaen ynisi ja moeraeili omalla hauskalla pikku
tavallaan.

Taemae kyllae kaevi paeinsae Kroofin kotona ollessa; mutta emon
kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimaeinen asia. Sen
se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvaellae piilevaen
vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun taeytyi olla yksin.
Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikaevae mahdollisuus, ettae
kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin laehdoen ja tilaisuutta hyvaekseen
kaeyttaeen pistaeisi poskeensa sangen hyvaenmakuisen paistin, imevaen
karhunpenikan.

Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiae, penikka huolellisesti
haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui
kaivelemaan. Naein se sai tietaeae, mistae etsiae taerkkelyspitoisia
juuria, joista karhu kevaeaellae niin suureksi osaksi elaeae. Se oppi
tuntemaan taerkeaet erot makeitten maapaehkinaein ja arumin polttavan
katkeran juurimukulan taikka intianinauriin vaelillae, ja se oppi
jaerven rehevillae rantaniityillae tallustellessaan erehtymaettae
kaivamaan mukulapavun [Footnote: Amerikkalainen hernekasvi (_Apios
tuberosa_), jolla on syoetaevaet juurimukulat. (Suom. muist.)]
ravitsevia juurimukuloita. Se keksi myoes minkaelaisia vanhoja kantoja
sitae piti hajottaa, kun mieli saada paraiksi hapahko vahvistava annos
metsaemuurahaisen toukkia. Kesken naeitae vakavampia toimia se aina
ennaetti emonsa jaloissakin telmimaeaen taikka takajaloillaan
rattoisasti tepastelemaan. Pian sille naeytettiin sekin, miten piti
loeytaeae mehilaeisten puu ja ryoestaeae niiden makeat aarteet saamatta
silmiaeaen puhkaistuiksi; mutta juuri taellae kohdalla metsaen
haemaeraet onnettaret sallivat taemaen iloisen lapsinaeytelmaen esiripun
laskea muistukseksi siitae, ettei kuoleman lakia voitu lieventaeae edes
ison mustan karhun hyvaeksi.

Ensimaeiset retkensae penikkansa keralla Kroof teki raivion
ympaeristoeoen, jossa Miranda toisinaan naeki molemmatkin. Tyttoe
riemastui penikan naehdessaeaen niin suunnattomasti, ettae haen luopui
tavallisesta vaiteliaisuudestaan metsaen kansaan naehden ja aeidilleen
kertoi somasta kiiltaevaestae pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso
koira oli tuonut mukanaan. Ainoa seuraus oli, ettae Kirsti antoi
haenelle tuiman varotuksen.

"Koira!" haen huudahti ankarana; "enkoe minae sanonut sinulle, Miranda,
ettae se on karhu? Karhut enimmaekseen ovat vaarattomia, jos antaa
niiden olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin
paha. Muista nyt, mitae minae sanon. Pysy minun luonani, elaekae mene
liian likelle metsaen reunaa."

Ja niinpae Mirandaa joku viikko siitae eteenkaesin vartioitiinkin sangen
ankarasti, jottei haen lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen
kanssa tekemisiin.

Kesaellae Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielae pitemmillae
retkillae. Pientae elaeintae naemae kiertelyt ensin ikaevystyttivaet ja
vaesyttivaet, niin ettae toisinaan se heittaeytyi selaelleen
vaaleanpunervat tallukset taivasta kohden, muka vastaan pannakseen,
eikae suostunut kulkemaan askeltakaan edemmaeksi. Mutta huolimatta sen
lystikkaeaen pienen mustan kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmaein
pyynnoestae vanha Kroof sitae nuhdellen toeni kunnes se hyppaesi pystyyn
ja oli kyllaekin tyytyvaeinen, kun paeaesi matkaa jatkamaan.
Rasituksista se vaehaen laihtui, mutta kaevi paljon kiinteaemmaeksi, ja
pian se iloisella mielellae laehti pisimmillekin retkille. Ei mikaeaen
sitae vaesyttaenyt ja retken jaelken se ajoi kaniineja taikka portimoita
taikka muita vikkeliae elaeimiae, kunnes emonsa pilkallisista
mielenilmauksista aelysi naeiden yritysten turhuuden.

Naemae laajat vaellukset todella sen kehittivaetkin niin ettae siitae
naeytti tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun
puolesta; mutta nepae myoes olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi
pysynyt kotona,--mutta ei siitaekaeaen olisi ollut suurta apua, sillae
juuri kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsaekansan kesken.

Ne olivat eraeaenae paeivaenae kahden loeytoeretkellae kaukana
naapurilaaksossa--Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi
hyvin vaillinaisesti. Paeivaen ollessa puolessa Kroof kaevi levolle
pieneen viileaeaen notkoon laehteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp
tupp-tippui_ viheriaeltae kallion pykaelaeltae. Mutta penikka se
vaesymaettae laehti muutaman kymmenen sylen paeaehaen tutkimaan eraestae
viidakkoa tosin kyllae naekyvistae poistuen, mutta ei hetkeksikaeaen
niin kauaksi, ettei aeaeni olisi kuulunut.

Viidakon laehettyvillae sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa
vetaevae haju. Se ei ollut vielae koskaan lyhyellae elontiellaeaen
haistanut mitaeaen taehaen verrattavaa, mutta erehtymaetoen vaisto
kuiskasi, ettae se oli sangen hyvaeae syoedae. Tunkeutuen viidakon
kautta sitae kohti se loeysikin hajun laehdoen. Kaltevan
hirsirakennuksen alla oli pala kellertaevaen valkoista lihaa, jonka
paeaelle oli paksulta sivelty tumman punaisen ruskeata--ja voi minun
paeiviaeni! kuinka hyvaelle se lemahti! Se oli viettelevaesti pistetty
kaksihaaraisen puutakin paeaehaen. Penikan korvat kohosivat paljaasta
ahmimishalusta tavallista korkeammiksi ja leveaemmiksi. Herkaet
sieraimet menivaet kurttuun sen haistellessa taetae houkuttelevaa
loeytoeae. Se paeaetti hiukan maistaa sitae ja sitten laehteae emoa
hakemaan. Mutta se oli vaehaen liian korkealla, jotta siihen olisi
maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillae
valkoisilla hampaillaan, kaevi siihen kiinni pehmeillae
etukaemmenillaeaen ja ripusti siihen koko painonsa vetaeaekseen sen
alas.

Kroof viileaessae notkelmassaan maaten kuuli pienen haetaeraeaekaeyksen,
joka katkesi kamalan aekkiae. Siinae samassa se suuren ruhonsa kera
hurjan haedaen valtaamana syoeksyi alusmetsaen laepi aeaentae kohti. Se
loeysi penikkariepunsa aivan litteaeksi rutistuneena loukun valtavien
hirsien alla, kiiltaevae paeae ja toinen kaemmen surkeasti esiin
pistaeen, pieni punainen kieli sijoiltaan vaeaentyneitten leukain
vaelistae roikkuen.

Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydaemessaeaen,
ettae lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa raivossa
se ei tahtonut sitae tunnustaa. Se alkoi mielettoemaesti repiae isoa
hirttae--niin suunnaton kappale pantu niin vaehaeistae olentoa
tappamaan--ja niin ihmeteltaevae oli sen kynsien ja jykevaein etujalkain
voima, ettae se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,
sieraimet ja surkeasti muljottavat silmaet; silitteli sitae kevyesti
kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen paeaellae. Se hieman kohotti
paeaetae kaemmenellaeaen ja hyvaeili sitae kahta hartaammin, kun se
hervottomasti putosi syrjaeaen. Sitten se jaeaehtyi kylmaeksi. Taemae
oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta. Se herkesi
hyvaeilyistae, jotka olivat niin voimattomat laempoeae palauttamaan
pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa se
kaeaentyi hitaasti ympaeri kaksi kertaa, ikaeaenkuin vedoten johonkin
voimaan, josta sillae oli epaemaeaeraeinen aavistus; sitten se
kuolleeseen enaeae vilkaisemattakaan ryntaeili kautta metsaen kuin
mieletoen.

Kaiken yoetae se vaelsi ilman paeaemaeaeraeae sinne ja taenne alisen
Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitae, kautta
seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkaeaen
huomiotaan kiinittaenyt; ja puolen paeivaen aikaan se seuraavana
paeivaenae jaelleen huomasi olevansa aarniometsaessaeaen, ei kaukana
raiviosta. Se karttoi kaukaa kiertaeen vanhaa pesaeaensae, joka oli
juurakon alla ja lopulta heittaeytyi maahan uupuneena ja, imemaettoemaet
nisaet ankarasti pakottaen, kaevi kaatuneen hemlokin taa levolle.

Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heraesi lapsen huutoon.
Se paikalla tiesi, ettae se oli Mirandan aeaeni; ja kun se tavalla tai
toisella liikutti sen mieltae, niin se vaivoistaan huolimatta nousi
yloes ja kulki hiljaa aeaentae kohden.



VI LUKU.


Mirandan pyhitys metsaelle.

Sinae samana paeivaenae, heti puolisen jaelkeen, Mirandan laehdettyae
ulos viemaeaen muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut
jonkinlaisen pyoertymys kohtauksen. Kaiken aamupaeivaeae oli kuumuus
haentae rasittanut tavattomasti, vaikk'ei haen ollut siitae
tietaevinaeaen. Nyt astioita pestessaeaen haen aivan vasten tapojaan
pudotti niistae yhden lattiaan. Raeiskaeys sai haenet havahtumaan.
Mielipahalla haen huomasi, ettae se oli Mirandan pieni kirjava lautanen.
Sitten kaikki musteni haenen silmissaeaen. Haen toein tuskin paeaesi
vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopaeaetae kuin
pyoertynyt. Taetae mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta
tuntia ja joka luultavasti pelasti haenet jostain ankarasta taudista.

Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopaeaetae aeitinsae luo. Haen
sensijaan vaelsi kohti synkkaeae kuusimetsaeae, joka oli yhdellae kohtaa
moekin takana hyvin laehellae. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien
runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan
valaistuksen.

Mirandan kirkas silmae huomasi, ettae jotain liikkui harmaitten suorien
runkojen vaelissae.

Haen piti siitae sangen paljon. Se oli haenestae merkillisen paljon
kissan naekoeinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitae haen oli
kylaessae naehnyt, jalat korkeammat ja haentaeae vain ihmeellinen paksu
tynkae. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan
pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, taeynnaeaen pieniae
vaaleampia pilkkuja. Sillae oli korvien nipussa suorat harjastoeyhdoet
samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellae,--ne vain
eivaet olleet likimainkaan niin silmaeaen pistaevaet kuin viimeksi
mainitun; ja kuutamopyoereaen naaman ilme oli samalla sekae vihainen
ettae arka. Mutta selvaestikin se oli kissa; ja Mirandan sydaen
kaeaentyi sen puoleen sen istuessa siinae metsaen siimeksessae tarkaten
ihmislasta haaleilla silmillaeaen.

"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyvaeillen ojensi
sitae kohti kaetensae ja juoksi metsaeaen.

Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes haen oli tullut kymmenen
askeleen paeaehaen; sitten se kaeaentyi ja juoksi kauemmaksi
pimentoihin. Paeaestyaeaen melkein naekymaettoemiin se pysaehtyi,
kaeaentyi ympaeri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta.
Sitae ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt
kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeaesti toivoi saavansa kiinni
kauniin mirrinsae, kunnes elaein jaelleen vihaisesti kahahtaen kaeaentyi
ympaeri ja hyoekkaesi pois. Pettyneenae, vaikkei silti masentuneena
Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vaehillae
muunnoksilla, kunnes haenen suuret silmaensae olivat taeynnaeaen
himmentaeviae kyyneliae ja haen oli vaehaellae maahan vaipua
uupumuksesta. Ilkeae kissa leikkiin vaesyneenae eikae enaeae nauhankaan
vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan
itkemaeaen.

Mutta haen ei ollut niitae lapsia, jotka pitaevaet paljon melua
pienestae pettymyksestae. Ei kulunut kuin mutama minuutti, ennenkuin
haen hyppaesi pystyyn, kuivasi silmaensae pienien nyrkkiensae
selkaepuolella ja laehti oman luulonsa mukaan suoraa paeaetae kotia
kohti. Alussa haen juoksi, arvellen aeidin varmaan kaeyvaen levottomaksi
haenen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun haen ei tullutkaan aukealle niin
pian kuin oli luullut, niin haen pysaehtyi, katseli sangen huolellisesti
kaikki ilmansuunnat ja kaeveli edelleen kaiken aikaa varoen. Haen
kaeveli ja kaeveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkaen matkan, ettae
olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennaettaenyt. Haenen jalkansa
huojuivat, ja sitten haen avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan.
Haen tiesi eksyneensae. Yht'aekkiae aarniometsae, metsae johon haen oli
halunut, metsae, jonka pimeyttae haen ei ollut koskaan pelaennyt,
muuttui yksinaeiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Haen puhkesi
aeaenekkaeaeseen itkuun.

Taemae se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peraeaemaeaen. Mutta
sen kuulivat toisetkin korvat.

Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa--
vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain aeaentae kohti.
Vaikka sen jaesenet naeyttivaet vankoilta, kaemmenet suurilta hoikkaan
ruumiiseen ja pieneen litteaeaen julmaan paeaehaen verraten, niin olivat
sen liikkeet siitae huolimatta aeaenettoemaet ja keveaet. Ja jokaisella
matalaan kyyristyvaellae mutkikkaalla askeleella haentae hermostuneesti
saetkaehti. Huomatessaan itkevaen lapsen se pysaehtyi ja alkoi sitten
laehestyae vielae entistae hiipivaemmin, kyyristyen niin matalaksi,
ettae vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkaellae paeinvastaiseen
suuntaan kuin haentae. Se ei saanut aikaan vaehintaekaeaen aeaentae,
mutta Mirandan herkissae aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli,
ennenkuin se oli paeaessyt aivan hypyn matkan paeaehaen. Tyttoe lakkasi
itkemaestae, vilkaisi aekkiae ympaerilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan
katseensa sen palaviin viheriaeisiin silmiin. Ja vaikka haen olikin vain
pieni pelaestynyt yksinaeinen lapsi parka, niin oli haenen vakaassa
katseessaan kuitenkin jotain vaehaeistae, mitae lienee ollut, joka teki
elaeimen levottomaksi. Tyhjae synkkyys, tieto siitae, ettae oli eksynyt,
se oli saanut Mirandan pelkaeaemaeaen. Elaeintae, julmintakaan kohtaan,
haen ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka haen tiesi, ettae se oli
pantteri se julmasilmaeinen peto, joka oli haenen edessaeaen, niin
jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnae haenen
mielessaeaen.

Peto levottomasti kaeaenteli silmiaeaen tytoen vakaan katseen edessae.
Se hetken epaeroei oliko peraeltaekaeaen viisasta puuttua tuohon
pelottomaan kirkassilmaeiseen olentoon. Sitten siinae heraesi kiukku. Se
kiinnitti haeneen paeaettaevaemmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja
vihaisin nytkaeyksin pieksi haentaeaensae. Se paraillaan kiihotteli
itseaeaen lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitae katsellessa.

Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli
taetae tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja
mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten
takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jaettilaeisenae se moerisi
uhmaansa pantterille. Kun Miranda naeki "kauniin ison koiransa",--jonka
haen kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi,--vasta silloin haen naeytti
huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria saeikaehtaenyt; ja haen aelysi,
ettae oli tullut voimallinen puolustaja. Haen hyppaesi avuttomin
nyyhkytyksin ja kaetki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun poerhoeiseen
kylkeen, tarttuen molemmin kaesin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof
ei ollut huomaavinaankaan taetae rajua syleilyae, vaan mulkoili
edelleenkin uhkaavasti pantteria.

Pantteri taas oli teeskentelemaettoemaen haemmaestyksen valtaama. Se.
heitti hiipivaen, kyyristyvaen, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi
taeyteen korkeuteensa; nosti paeaetaeaen, antoi haentaensae vaipua ja
tuijotti taetae kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras
heittaeae; sillae kovan piti naelaen olla, ennenkuin pantteria halutti
mitellae voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitae paitsi haen
huomasi Mirandassa itsessaeaenkin jonkinlaista voimaa ja mahtia,
jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, ettae oli
ehdottomasti ollut vaikea tehdae hyoekkaeystae, vaikkapa tyttoesellae ei
muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmaelle saattava katseensa. Nyt se
aivan selvaeaen naeki, ettae ihmislapsessa oli jotain sangen
salaperaeistae. Pantteri paeaetti olevan parasta ilmoittaa
naaraalleenkin--joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtae voimallinen--ettei
taelle lapselle tehtaeisi mitaeaen, olipa tilaisuus mikae tahansa.
Taemaen paeaetoeksen kera se teki kokokaeaenteen ja asteli pois, paeae
pystyssae ja muina miehinae vallan. Sitae tuskin olisi tuntenut samaksi
hiipivaeksi hirvioeksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin
esiintynyt.

Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa
hyvaeillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydaen
kaeaentyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin
kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, ettae Miranda ehkae taestae
vaivasta paeaestaeisi. Mutta lapsella ei tietenkaeaen voinut olla
taestae etaeisintae aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa haen
osotti taeydellisesti kaesittaevaensae Kroofin ystaevyydenosotukset,
silitteli sitae kevein pienin kaetoesin ja supatteli sille kaikenlaisia
sulosointuisia hyvaeilyjae, joille Kroof vakavana kallisti korvansa.
Laskien sitten paeaensae karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi
aekkiae vaipui sikeaeaen uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen
uuvuttaneet.

Myoehaeaen iltapaeivaellae, lypsyajan laehestyessae, Kirsti heraesi.
Haen nousi haetkaehtaeen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa.
Akkunasta paistoi laenteytyvaen auringon saede. Haen oli levoton, kun
oli niin kauan nukkunut. Ja missae ihmeessae Miranda oli? Haen nousi
seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensae tuota pikaa varmaksi; ja
nyt haen huomasi, ettae unensa oli ollut taudin puuskaus. Haen meni
ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi haeneen
suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen
kirjava lehmae ammui lypsaejaeae; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko
vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetaeaen. Mutta Mirandaa ei
naekynyt, ei kuulunut.

"Miranda!" haen huuti. Ja sitten kovempaa--ja vielaekin kovempaa--ja
lopulta laepitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun haenelle
selvisi, ettae lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa
moekki, synkaet metsaenreunat, kaikki naeytti haenestae hetken
pyoerivaen ympaeri. Mutta vain hetken. Sitten haen tempasi kirveen
lapupoelkyn paeaestae ja varman vaiston johdolla syoeksyi sitae kuusikon
kielekettae kohti, joka oli juuri moekin takana.

Suoraan eteenpaein haen riensi, ikaeaenkuin selvaeae jaelkeae seuraten;
vaikka haenen metsaetietonsa todenteolla olivat sangen vaehaeiset, niin
ettae haen paljaan silmaennaeoen mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin
jaelkiae seuraamaan. Mutta haenen sydaentaeaen kouristi jaeaetaevae
tuska, ja haen samosi eteenpaein kuin vimmattu. Mutta sitten haen
aekkiae kallion sammalisella kummulla naeki naeyn, joka sai haenet
siihen paikkaan seisahtumaan. Haenen silmaensae ja suunsa jaeivaet auki
pelkaestae haemmaestyksestae. Sitten hirmuinen jaennitys raukesi.
Vaekevae vaeristys kaevi haenen ruumiinsa laepi ja haen tunsi itsensae
jaelleen lujaksi. Hymy kirkasti haenen kasvojensa kalvenneita
piirteitae.

"Totta tosiaan," haen mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se
ymmaertaeae elaeimiae vaehaen paremmin kuin minae."

Ja se naeky oli taemae. Kautta kuusimetsaen harmajain kaartojen asteli
valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti
silitellen sen rehevaeae turkkia. Iso elaein tuon tuostakin pysaehtyi,
ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen
haenen kaettaeaen hoikalla punaisella kielellaeaen; mutta suunta, jota
se kulki, vei suoraa paeaetae moekille. Kirsti seisoi moniaan minuutin
liikkumatta, katsellen taetae outoa naekoeae; piilostaan esiin astuen
haen sitten riensi niiden peraessae. Niin kiintyneet ne olivat
toisiinsa, ettae haen kummankaan huomaamatta paeaesi parinkymmenen
askeleen paeaehaen niistae. Sitten haen huuti:--

"Miranda, missae sinae olet ollut?"

Lapsi pysaehtyi, katsoi ympaerilleen, mutta piti vielae kiinni Kroofin
karvoista.

"Voi aeiti!" haen huuti innostuneena ja hengaestyneenae ja yrittaeen
kertoa kaikki samalla haavaa, "minae olin aivan eksyksissae--ja pantteri
juuri aikoi syoedae minut--kun taemae kiltti hyvae iso karhu tuli ja
pelotti pantterin pois--ja meidaen piti juuri tulla kotiin--ja tule
aeiti, ja puhu taelle hyvaelle kiltille isolle karhulle! Voi, elae
paeaestae sitae pois! elae paeaestae!"

Mutta Kroofilla oli taestae asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli
tyttaerekseen ottanut, eikae Kirstiae; ja se tunsi jonkinlaista
mustasukkaisuutta Mirandan aeitiae kohtaan. Mirandan vielae puhuessa
karhu aekkiae kaeaentyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jaettaeen
lapsen itku kurkkuun.

Sydaentae kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinae iltana kertoi
aeidilleen, sillae aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae
lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensae. Se
teki syvaen vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Haen
paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen
suosio. Useimmat aeidit olisivat taemmoeisessae tapauksessa joutunut
mielettoemaen pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa
laatua. Haen sitae piti vain vahvana turvana Mirandalle metsaen pahimpia
vaaroja vastaan.



VII LUKU.


Ystaevykset.

Taemaen kokemuksen jaelkeen Miranda tunsi itsensae pyhitetyksi, kuten
haen oli niin hartaasti toivonut, aarniometsaen kansan taeyteen
toveruuteen. Melkein joka paeivae Kroof astua laentysteli raivion
reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo
iloisin hyvaeilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan
montakaan askelta aukealle, sillae se ei halunnut tutustua Kirstiin,
eikae moekkiin, eikae karjaan eikae mihinkaeaen muuhunkaan mitae
sivistyksellae olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan
vaelimatkan paeaestae katseltuaan muutamia naeistae kohtauksista,
viisaana aeitinae antoi lapselle vaehaen enemmaen vapautta. Miranda sai
luvan mennae metsaeaen maeaeraetyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin
kauaksi, ettae moekki kokonaan katosi naekyvistae; ja taemae lupa oli
voimassa vain silloin, kun haen oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun
verran tunsi metsaeelaeinten luonnetta; ja haen tiesi, ettae kun musta
karhu teki ystaevyysliiton, niin oli se jaerkaehtaemaettae ja
aprikoimatta sille uskollinen. Ystaevyysliitoissa, jotka poikkeavat
luonnollisista heimosuhteista, joskus kaey, kuten nytkin kaevi: Kroof
naeytti kiintyvaen lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli
ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestae, kun Miranda
sen ympaerillae leikkien perehtyi metsaetiedon lukemattomiin
salaisuuksiin. Mitae vain Miranda tahtoi tekemaeaen, sitae se yritti
tehdae, heti kun oli tarkotuksen perille paeaessyt; sillae vaikka
Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden
tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmaertaeae. Yhdessae
asiassa se kuitenkin oli jaerkaehtaemaetoen. Ehkae kolmen oman mittansa
verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitae
edemmaeksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientae haernaeilyae,
jaerkisyitae, kyyneleitae--kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun
Miranda koetti peraestae tyoentaeae tai edellae kulkien peraessaeaen
vetaeae, niin mesikaemmen oli siitae hyvillaeaen ja sen silmaet
vilkkuivat leikillisesti. Mutta paeaetoeksessaeaen se pysyi. Kirsti
taeydelleen hyvaeksyi taemaen itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli
niin suuri pettymys; haen ei kuitenkaan virkkanut siitae mitaeaen.
Kirstiae ei vaehaeaekaeaen haluttanut saada Kroofin kaltaista
jaettilaeistae moekkinsae ympaerille maleksimaan taikka ympaeri
kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun haen oli menossa tyoehoen
vainiolle.

Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin
siksi ovela, ettae aelysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan
metsaessae olemaan. Se vallan hyvin aelysi, ettae tuo iso nainen, jolla
oli paeaessaeaen punaista, oli sangen etevaeae laatua elaeintae--ja
ettae Miranda oli haenen penikkansa,--sangen etevaeae laatua penikka,
jota aina piti katsella salaisella kuunioituksella, mutta penikka joka
tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi
pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan
metsaeaen enemmaeksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin
tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa
Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetaeaen taerkeaenae
aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle
hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet,
oppi pian tuntemaan kaikki laehiseudun syoetaevaet juuret. Kroof
niinikaeaen naeytti haenelle herkullisen karvavatukan [Footnote: _Rubus
villosus_, jolla on suikerteleva varsi.], aeitelaen imelaen
intianipaeaerynaen [Footnote: _Amelanchier canadensis_,
pohj.amerikkalainen pensas, jolla on syoetaevaet marjat.] ja
vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsaekanamarjan;
[Footnote: _Mitchella repens_, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitae
karttamaan trilliumin [Footnote: Saanut nimensae kolmesta lehdestaeaen.
Kieloihin kuuluva amerikkal. kasvi.] houkuttelevaa punaista hedelmaeae,
samoin kuin myrkyllistae kyymarjaakin [Footnote: Joko _Actaea_,
leinikkoeihin kuuluva marja, tai _Caelastus scandeus_ niminen pensas.].
Mustikkaa, joka on yhtae mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei
kasvanut taessae synkaessae metsaessae, mutta Miranda muisti taemaen
marjan hyvin varhaisilta kylaeajoiltaan, jolloin haen niin usein oli
suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitae taas tulee kyyhkynmarjan
[Footnote: Amerikkalainen koiso (_Phytolacca decandra_).] veripunaisiin
rypaeleihin, jotka peittivaet laitumen kummut punalle hohtavalla
peitteellae, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietaeaekseen,
ettae ne olivat hyvaet syoedae. Ja sitten oli monen laisia ja monen
muotoisia ja vaerisiae metsaesieniae--valkoisia, punertavia, hienon
keltaisia, kiiltaeviae oranssivaerisiae, joissa oli paljon kaesniae,
likaisen kerman vaerisiae, juovaisia viheriaeisiae, jopa vaekevaen
tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitae ensin yhteisesti hattusieniksi ja
pelkaesi ja kammosi niitae. Mutta Kroof opetti haenet paremmin eroa
tekemaeaen. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin kaesnaeisiae, viisas
elaein kaemmenellaeaen sotki maesaeksi; ja ne Miranda siitae tiesi
huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen
naekoeinen ja Mirandan silmissae niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu
_myrkkyae_ suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja
hyvaen naekoeinen ja hyvaenhajuinen sieni, josta haen melkein olisi
vannonut, ettae se oli ystaevae. Paikalla sen naehdessaeaen haen muisti
eraeaen omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistae) ja
suurella ilolla juoksi sitae poimimaan. Mutta Kroof sysaesi haenet
syrjaeaen niin tylysti, ettae tyttoe kompastui kantoon ja oli kovin
loukkaantunut. Mutta haenen suuttumuksensa lauhtui, kun haen naeki
Kroofin repivaen ja sotkevan naemae kalpeat herkkusienen kaltaiset mitae
pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Taestae
Miranda saattoi ymmaertaeae, ettae tuo kaunis hattusieni olikin oikea
rikollisuuden hirvioe. Ja niin se tosiaan olikin; sillae mikae muu se
oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi
vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan heraetae.

Vaikka Miranda olikin hyvaessae turvassa Kroofin holhouksen alaisena,
niin saattoipa haenelle niin nuorella iaellae kuitenkin olla onneksi,
ettae haentae oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillae
metsaekansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin
suojeluksesta olisi ollut sangen vaehaen apua. Jos Miranda olisi
laehtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkae olisivat
tavanneet mehilaeispuun. On epaeiltaevaeae, tokko Kroofkaan
oveluudessaan olisi aelynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestaenyt
hyoekkaeystae mehilaeispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi
tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitae olisi ollut, ettae
Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen.

Siinae ahtaassa piirissae, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli
kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispoekkoejae, ja Kroof keksi
moniaana iltapaeivaenae niistae yhden. Se oli siitae kovin mielissaeaen.
Taessae oli tilaisuus naeyttaeae Mirandalle jotain sangen hyvaeae ja
haenen terveydelleen ehtoisaa. Heraetettyaeaen lapsen huomion se repaesi
lahon puun hajalleen aivan sydaentae myoeden ja alkoi sitten litkiae
suuhunsa sekae kiehuvia muurahaisia, ettae niiden keraellae mehukkaita
toukkia. Taemaepae vasta oli herkkua, mutta ymmaertaemaetoen Miranda
juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmaellaeaen. Se kuitenkin
soei muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jaelkeen
se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkaeae ripitystae, ettae muka
muurahaiset eivaet kelvanneet syoetaeviksi ja ettae oli sangen julmaa
repiae auki niiden pesiae ja varastaa munat. Siinae ei tietenkaeaen
ollut vastavaeitteille sijaa, kun Kroof ei vaehaeaekaeaen ymmaertaenyt,
mihin tyttoenen oikeastaan taehtaesi; mikae kysymyksen alaiseen asiaan
naehden oli sangen valitettava seikka.

Vaikka Mirandalla nykyaeaen oli noin sanoaksemme metsaen
kansalaisoikeudet, niin ei haen kuitenkaan ollut oikein ystaevyyden
kannalla kenenkaeaen muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien
kanssa, jotka asustivat moekin katossa. Miranda naeki metsaen elaeimet
nykyisin sangen laeheltae, ja ne kulkivat asioillaan haenen naehtensae
vaehaeaekaeaen arkailematta. Ne kaesittivaet, ettae oli aivan suotta
ruveta haenen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka
ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka taeydelleen
ympaeristoeoensae sulautuneet, niin tiesivaet ne haenen kirkkaitten,
vakaitten, ystaevaellisten silmaeinsae oivaltavan kaikki heidaen
hommansa kauttaaltaan. Taemae oli niille alussa huolestuttava salaisuus.
Kuka oli tuo nuori olento--nuoruuden aelyaeae kaikkein alkeellisinkin
havaintokyky--joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi
haepeaeaen niiden perintaetiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto
samalla sanoi, ettei haen ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpae ne
sallivat haenen naehdae kaikki hommansa peittelemaettae, samalla kuin
karttivatkin haentae jonkinlaisella huolellisella pelolla.

Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivaet,
ettei paisti silloin taelloein ollut Kroolille vasten mieltae, mutta
ettei se viitsinyt suurta vaivaa naehdae sitae saadakseen. Taemaen
metsaen vaehemmaen kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyae turvallisen
matkan paeaessae sen ankarasta kaemmenestae; muutoin ne tunsivat
turvallisuutta sen laeheisyydessae. Kaikki muut paitsi ei jaenis--se
tiesi, ettae Kroof piti sitae ja sen pitkaekoipisia lapsia erikoisena
herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannaeoet. Miranda
ihmetteli, miks'ei haen koskaan naehnyt jaeniksistae merkkiaekaeaen
ollessaan Kroofin keralla kaevelemaessae. Toisinaan haen tosin naeki;
mutta aina pitkaen matkan paeaestae ja vain vilaukselta. Kroof ei
naeissae tilaisuuksissa naehnyt jaenistae ensinkaeaen; ja Mirandalle
pian selvisi, ettae haen naeki tarkemmin kuin piilevae metsaekansakaan.
Naemae saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, ettae olivat aivan
hiljaa alallaan, taikka tekivaet itsensae naekymaettoemiksi; mutta
Mirandan silmae armotta erotti punaruskean ketun kellervaen ruskeasta
lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla haen myoes
erotti liikkumattoman paehkinaenakkelin puunrungon nystyraestae, maassa
piilevaen metsaekanan jaekaelaeisestae kivestae, metsaehiiren
kiertyneestae ruskeasta lehdestae, kyyristyvaen ilveskissan
taeplaeisestae oksasta. Piilevae kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa
haenelle suosiotaan siten, ettei ollut haenestae tietaevinaeaen, joka
taas osotti heidaen luottavan siihen, ettae saisivat haenen puoleltaan
olla rauhassa. Ne pysyivaet vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta
haenen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi paehkinaenakkeli
nousta maennynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten
suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia
toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta
puuta muutaman jalan matkassa Mirandan paeaestae; hoikka ruskea kaerppae
tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia haenen hiljaisesta
laesnaeolostaan vaelittaemaettae, koiras-sepelpyy [Footnote:
Amerikkalainen pyy (_Bonasa umbellus_), joka on tunnettu
siipivaeristyksiensae aikaansaamasta omituisesta soitinpaeristyksestae.
Nimensae se on saanut kaulassaan olevasta seppeleestae. (Suom. muist)]
huoletta paeristellae kelopuun latvassa, kunnes ilma oli taeynnaeaen sen
kerskumisen vienoa paerinaeae, ja sen puolikasvuiset sikioet rohkenivat
poelyytellae itseaeaen huoleti autiossa muurahaispesaessae raivauksen
paeivaenpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka
jaelleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut
pitkaen kuusen latvaan asumaan aivan moekin taa, pysyi epaeluuloisena
kokonaan erillaeaen Mirandasta. Ne usein keskustelivat haenestae
karkealla kielellaeaen, joka kuului vielae pahemmalta taessae
aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivaet haenen tuttavuuttaan Kroofin kanssa
kerrassaan luonnonjaerjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden
perikuvia ne olivat taeysin vakuutettuja siitae, ettae Mirandalla oli
muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviae niiden
ymmaertaeae; ja ne sen vuoksi kunnioittivat haentae suunnattomasti.
Mutta eivaet ne haeneen luottaneet. Arat sadelinnut [Footnote: Pohjois-
Amerikan musta- ja keltanokkaisia kaekiae sanotaan sadelinnuiksi. (Suom.
muist.)] sitaevastoin luottivat haeneen ja viheltelivaet toisilleen
pitkaeveteisiae alakuloisia kutsuaeaeniaeaen, jotka tietaevaet sadetta,
vaikka haen seisoi niistae vain muutaman askeleen paeaessae ja tuijotti
niihin koko voimallaan; ja taemae oli kerrassaan ennen kuulumaton
suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia
soittelemaan, jos joku on niin laehellae, ettae naekee. Niitae saattoi
olla kolme tai neljae, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita
kadanssejaan milloin missaekin raiviolla; mutta Kirsti ei naehnyt niitae
edes vilaukselta, vaikka haen monesti syvae kaiho sydaemessaeaen
kuunteli, kun niiden etaeiset aeaenet vaereilivaet kautta kastehelmin
laehestyvaen haemaeraen.

Vain kerran Miranda sinae vuonna enaeae naeki pantterin. Se tapahtui
kuukausi sen jaelkeen kuin haen oli Kroofin tavannut. Haen oli
yksinaeaen aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan
laepikuultavaan hiljaisuuteen, naehdaekseen, voisiko haen erottaa
sieltae mitaeaen. Ja se, mikae sieltae naekyi, sai haenen pienen
sydaemensae oikopaeaetae kurkkuun syoeksaehtaemaeaen. Siellae oli
pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen paeaessae; se makasi matalana
kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti haeneen silmaet raollaan. Kotvasen
kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseaeaen suurella varmuudella,
tyoensi ulos kynsiaeaen ja kaiveli niillae, aivan samoin kuin tavallinen
kissa tekee itseaeaen oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti,
niin ettae Mirandan mielestae suu olisi voinut revetae korviin saakka ja
ettae saattoi katsella suoraan sisaeaen pedon suureen punaiseen
kurkkuun. Sitten peto keveaesti astui alas puunrungolta--sille puolelle,
joka oli Mirandasta etaeimpaenae, ja asteli pois sen naekoeisenae, ettei
sitae muka haluttanut ruveta juttuihin.

Taenae samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesaenae Miranda ensikerran
tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren
ilveksen. Sanomattakin selvae, etteivaet ne olleet samassa seurassa.
Eraeaenae aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenae
risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympaerille, haen aivan
kyynaerpaeaensae vierestae kuuli aeaenekkaeaen paerskaeyksen. Pahoin
pelaestyen haen paeaesti pienen huudon yloes katsoessaan ja samalla
jotain hyppaesi aidalta poispaein. Haen naeki kirkkaan ruskean paeaen
komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmaeae, jotka
lempeinae ihmetellen katsoivat haeneen.

"Voi kaunis sarvas, pelotinko minae sinua?" tyttoe huudahti, tuntien
vieraan naekemistaeaen kuvista; ja haen tyoensi pienen kaetensae aidan
raosta tervehtiaekseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan
vuoksi, mikae haenellae oli kaulassaan, ja silmaeili sitae vakaasti
puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli
haenen kaettaeaen hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne
herkaesti. Se antoi tytoen hyvaeillae sileaetae turpaansa ja piti
paeaetaeaen aivan hiljaa tytoen kaeden sitae kosketellessa. Sitten joku
tavaton aeaeni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinae laehellae
multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin tyoe eteni, toi haenet
navetan nurkan takaa naekyviin. Haenen paeaessaeaen leiskui tulipunainen
liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti paeaensae korkealle,
tuijotti ja naeytti lopulta paeaettelevaen, ettae taemae ilmestys oli
vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien
silokaviollaan se pyoersi ympaeri ja juoksi pois metsaeaen.

Mirandan tuttavuus Gannerin, [Footnote: "Ganner" (gander) oikeastaan on
kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa,
tehtiin ikaevaemmissae oloissa.

Mikko vasikka, joka oli kaiken kesaeae kasvanut erinomaisesti, oli
paeivisin kytkettynae paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin
kolmisenkymmenen sylen paeaehaen metsaen reunasta. Vaehaen laehempaenae
moekkiae oli pitkae pensaisto mustaa vatukkaa, [Footnote: _Rubus
nigrobaccus_, jolla on mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja
elaemaenlankaa, [Footnote: _Clematis_. (S. m.)] muodostaen taajan
tiheikoen, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen
hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Taeaellae haen leikki
kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun aeiti oli monen
eekerin takana tyoessae aivan raivauksen toisella reunalla.

Mikko makaili eraeaenae paeivaenae yhdentoista aikaan ennen puolta
paeivaeae niin laehellae moekkiae kuin lieka myoeden antoi, kun tyttoe
naeki oudon elaeimen tulevan ulos metsaestae ja pysaehtyvaen sitae
katselemaan. Elaein oli harmahtavan ruosteen ruskea vaeriltaeaen,
mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtae suuri kuin
Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin
saeaeriin. Naamataulu oli aivan ympyriaeinen, silmaet pyoereaet ja
palavat, teraevaekaerkisten korvien paeaessae pitkaet kankeat mustat
tupsut ja leuan alla julman naekoeinen vaaleanruskea poskiparta, joka
oli kuin ulospaein harjattu. Haentae oli vain kuin paksu, poikki hakattu
ruskea tynkae. Elaein katseli varovasti joka puolelle ympaerilleen;
kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jaeaedessae vaehaen korkeammalle
eturuumista ja pehmeaesti astuen kulki suoraan Mikkoa kohti.

Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin aelysi se kuitenkin, ettae
tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, koempeloet
saeaeret leveaellae hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmaet
paeaessae pyoerien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan.
Kurkusta kohosi pitkae kimakka avun ja haedaen moelaeys.

Sen moelaeyksen merkityksestae ei saattanut olla epaeilystae. Se sai
Mirandan silmaenraepaeyksessae laehtemaeaen leikkihuoneestaan.
Seuraavassa silmaenraepaeyksessae tilanne oli haenelle selvillae.
"Aeiti! Aei-ti-ii!" haen huuti minkae aeaentae paeaesi ja lensi rakasta
Mikkoaan puolustamaan. Ilves taemaen odottamattoman sekaantumisen
johdosta pysaehtyi siihen paikkaan. Miranda ei naeyttaenyt kovin
pelaettaevaeltae, eikae se haetaeaentynyt vaehaeaekaeaen. Mutta haen
naeytti niin tavattomalta--ja tuo kirkas punainen juova haenen
kaulassaan saattoi merkitae jotain, jota se ei ymmaertaenyt--ja jotain
luonnotonta siinae vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun
noin nuori olento osotti niin haeikaeilemaetoentae rohkeutta. Sekunniksi
tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin
kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssae, ja
omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan
kasvojenilmeen. Mutta ei se epaeroeinyt kuin lyhyen hetken. Selvillaeaen
siitae, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jaelleen laehestyi ja
entistae nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei haenelle onnistunut
pelottaa sitae pois, ei muuta kuin kiersi kaesivartensa Mikon kaulan
ympaeri ja parkaisi.

Sen parkaisun olisi pitaenyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen
poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisaeksi oli
vaelissae moekkikin aeaenen kaerkeae tylsentaemaessae. Mutta sen
kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielae ymmaersivaetkin
Mikon moelaeyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae oli kaukana,
toisella laitumella. Kirsti naeki sen haetaeaentyneenae juoksevan
aitoviertae yloes ja alas ja luuli kaerpaesien sitae kiusaavan. Mutta
aivan pensastiheikoen takana makasivat molemmat haeraet, Paeivae ja
Taehti, miettivaeisinae maerehtien paeivaellispurujaan. Kumpikin oli
raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun
Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Paevaen rautionkarvainen paeae
pensastiheikoen nurkan taa, haetaeaentyneenae udellen. Gannerin
naehdessaeaen se pysaehtyi, pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi
kovaa ja pudisteli paeaetaeaen suurta urhoollisuuttaan osottaakseen.
Heti sen peraestae tuli mustan ja valkoisen kirjava Taehti. Mutta sillae
oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla
Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkaet suorat sarvet,
ilmaan lensi kirjava haentae ja raivosta moelisten se hyoekkaesi.

Laiha haerkae oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei
ollut vatsaa. Vihaisella aerinaellae, joka paljasti Mirandalle hirmuiset
hammasrivit sangen punaisessa suussa, se kaeaensi heitae kohti
haennaentynkaensae, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyoekkaesi
metsaeaen pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkaein takajalkain
nakellessa sitae poispaein kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkae
viiden sekunnin kuluttua se jo oli naekymaettoemissae puitten seassa; ja
Taehti, ylpeaenae puhisten ja haentaeaensae vinkkuroiden kuopi maata
Mirandan ja Mikon edessae.

Miranda se sinae paeivaenae nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillae
niin se sanoi", haen jaelkeenpaein kertoi aeidilleen, "kun Taehti tuli
ja ajoi sen pois."



VIII LUKU.


Kirves ja sarvet.

Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimaeinen. Mutta
vuodenajan ehtiessae tuli yhae enemmaen lintuja ruokittavaksi, sillae
Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinae talvena
yhtae vahvalta, eikae pakkanen ollut yhtae ankara. Pantterit eivaet
tulleet yoellae kattoa repimaeaen. Mutta sattui muutamia tapauksia,
jotka saivat sekae Mirandan ettae Kirstin erikoisesti muistelemaan
taetae talvea ennen monia muita.

Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle
kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta paeivaeae
kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniae. Molempien
haerkaein, Taehden ja Paeivaen kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissae
vaeleissae. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitae sarvellaan, mutta
Wapiti hyppaesi syrjaeaen kuin vietereillae, polki kahdesti maata
silitetyillae etukavioillaan ja ojensi niitae kohti sarviensa
neljaetoista keihaeaenkaerkeae. Mutta se jaei uhkailuihin. Mustan ja
valkoisen kirjava lehmae sitae vastoin naeytti suuresti ihailevan
Wapitia, vaikka taemae vastasi sen ihailuun mitae ylvaeimmaellae
vaelinpitaemaettoemyydellae. Eraeaenae paeivaenae Miranda antoi sen ja
molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja taemaen
mieluisan tuttavuuden jaelkeen ne kaikin kolmen seurasivat haentae
suoraan moekin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin peraessae kulkemaan,
mikae taetae miellytti ja hyvitti enemmaen kuin haen tahtoi Mirandalle
myoentaeaekaeaen. Haen tarjosi elaeimille monta kylmaeae tatarpiirakkaa,
ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitae, olivat ne saajista mitae
iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repaeisivaet holhokit
itsensae irti naeistae iloista ja muuttivat muille laitumille.

Kevaetpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdae Ten-Tinen, uljaan
karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka haen oli pikimaeltaeaen naehnyt
edellisenae talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa
keralla hitain viivytyksin etelaeae kohti. Ne olivat vaesyneet
syoemaeaen kuivaa sammalta ja jaekaelaeae paljailla mailla, jotka olivat
raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen
ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat
etelaempien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eraeaenae aamuna,
ennenkuin karjaa vielae oli ulos laskettu, Miranda naeki Ten-Tinen
ilmestyvaen metsaestae ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan
poikki. Sen omituisen latuskat lehtimaeiset sarvet olivat takakenossa
olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpaein. Taemae asento oli
kaikkein paras metsaen laepi kuljettaessa; sarvet eivaet silloin
takertuneet kiinni. Keskeltae otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista
sarvista kaksi leveaetae latteata kaemmenmaeistae sakaraa, paeaesarvien
omituista kasvannaista. Karibulehmaet, joiden sarvet olivat melkein
yhtae komeat kuin uroon, vaikka otsalisaekettae vailla, seurasivat
kantapaeillae. Niiden vaeri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen
keltainen, aivan toinen kuin Wapitin laemmin ruskea karva. Kulkiessaan
navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitae suuresti viehaetti, ja
seisahtui maistelemaan sitae. Kirstin heinaet miellyttivaet suuresti
koko karjaa. Niiden hyvaellae maulla syoedessae Miranda hiipi ulos
tuttavuutta tekemaeaen. Haen otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain
tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan laehestyessae Ten-
Tine kohotti kaunista paeaetaeaen ja katsoi haeneen uteliaasti. Jos
olisi ollut kiima-aika, niin se epaeilemaettae olisi paikalla haastanut
haenet taisteluun elaemaestae ja kuolemasta. Mutta nyt se oli
hyvaeluontoinen ja utelias, paitsi milloin naeki suden, pantterin tai
ilveksen. Tuo pieni olento naeytti vaarattomalta, ja kieltaemaettae
haenessae oli jotain aivan erikoista. Mikae oli se kiiltaevae esine,
jota haen piti edessaeaen? Ja mikae oli se toinen kirkas esine, joka
haenellae oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syoemaestae ja katseli
tyttoeae kiinteaesti, paeae epaeroeivaessae asennossa, harteita
hiukkasen alempana. Karibulehmaet vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta
niitae enemmaen huvitti tyydyttaeae naelkaeaensae kuin uteliaisuuttaan.
Ne mielellaeaen jaettivaet asian Ten-Tinen selvitettaevaeksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka haen oli
oleskellut metsaekansan keskuudessa. Yksi oli, ettae kaikki piilevae
kansa pelkaesi ja paheksui jyrkkiae liikkeitae. Niiden itsensae
kaeyttaeytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistae aina liikkui
sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivaet nopeuden ja
haetaeilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttae ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne
pakenivat vihollistaan. Ja kaeyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittaenytkaeaen kulkea oikopaeaetae Ten-Tinen luo
ja vaekirynnaekoellae paeaestae sen tuttavuuteen. Haen varovaisesti
pysaehtyi kymmenkunnan askeleen paeaehaen, kurkotti sitae kohti vatiaan
ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Haen kun ei taitanut
karibuitten kieltae, niin taeytyi koettaa aeaenen saevyllaeaen ilmaista
hyvaet aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla laehemmaeksi, eikae sen
uteliaisuus kestaenyt moista pettymystae. Mutta sitae epaeilytti,
epaeilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epaeroeidessaeaen
jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat,
leveaemmaet, koempeloemmaet ja vaehemmaen silitetyt kuin Wapitin, sillae
ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain
kuin soiden ja loeyhaen lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat
olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kaerki.

Askel askeleelta se tuli laehemmaeksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli
jotain, joka siinae heraetti luottamusta. Lopulta se oli kyllin
laehellae koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylaehuulellaan. Se
naeki, ettae vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja
Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja poellaehti joka suuntaan, jopa
jotkut jyvaet tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peraeytyi
takaisin paein hieman saeikaehtaeen. Sitten se nuoli huulensa ja maku
oli siitae miellyttaevae. Ja sen turpa palasi takaisin
mieltaekiinnittaevaeaen maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti
se nuoli suuhunsa kaikki, mitae siinae oli.

"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellaesti moittien ja juoksi takaisin
tupaan enemmaen tuodakseen.

"Eikoehaen Saunders olisi vihainen", haen ajatteli itsekseen, "jos se
tietaeisi ettae minae annan sen tatarta taelle kauniille sarvaalle?"

Ten-Tine seurasi laehellae haenen peraessaeaen haistellen uteliaana
punaista nauhaa, joka oli tytoen kaulassa. Kun Miranda meni tupaan
tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla haenen mukanaan, mutta sen
sarvet olivat liian leveaet ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi
kiireellae, katsoi yloes haemmaestyksellae, kun iso paeae pimitti oven.

"Voi sinua lapsi parka!" haen huudahti; "aivanhan sinae tuot kaikki
metsaen elaeimet taenne meidaen kanssamme asumaan."

Haen ei kuitenkaan kieltaenyt Ten-Tineltae muutamaa kourallista
tattaria, vaikka taemae puhalsi toisen puolen lattialle, niin ettae
haenen taeytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syoenyt ja
huomasi, ettei enempaeae annettaisi, niin se vastahakoisesti peraeytyi
ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa
koetteeksi lasiruutuakin vastaan.

Sattuipa niin, ettae Ten-Tineae ja sen pientae joukkoa olikin naelaen
himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivaet
ne siitae mitaeaen tienneet. Neljae isoa harmaata metsaesutta oli niiden
jaeljillae. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla
viisaatkin, eivaetkae halunneet hyoekaetae koko lauman kimppuun, ne kun
tiesivaet, ettae karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat
tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistae muusta laumasta, uuvuttaakseen
sitten sen yksinaeaen. Monta paeivaeae ne olivat jaelkiae seuranneet ja
taellae ajalla saaneet tyytyae hyvin niukkaan muonaan; nyt niitae kalvoi
sekae naelkae ettae viha. Metsaestae ulos tullessaan ne naekivaet viisi
karibulehmaeae navetan luona syoemaessae, Ten-Tineae ei missaeaen.
Tilaisuus oli liian harvinainen, jotta sitae olisi voitu jaettaeae
kaeyttaemaettae. Ne kaikin paeaettivaet nyt hyoekaetae. Rinnan kaikki
neljae laihaa sutta laukkasi aeaeneti lumen poikki, pitkaet harmaat
kuonot kurtussa, valkoiset hampaat irvissae, harmaan ja valkoisen
kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja laskien, poerhoeiset haennaet
suorana peraessae.

Karibulehmaet naekivaet viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi
sekunniksi ne jaeykistyivaet haemmaestyksestae. Sitten ne sukkelaan
juoksivat piiriin, peraet yhteen tyoentaeen, kaikki sarvet ulospaein
ojentaen. Se oli sukupolvien tarkkaa perittyae sotakuria.

Ilman muuta aeaentae kuin syvaesti huohottaen, laeaehaettaeen sudet
hyppaesivaet hyppynsae, koettaen paeaestae taemaen pistinmaeisen
sarviaidan paeaelle. Kaksi singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmaen
puoleksi piiristae ulos ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen
niskaan ja olisi sen lopettanut, ellei laehin naapuri olisi tuikannut
sutta niin tuimasti kylkeen, ettae se kimakalla raehaehdyksellae
hellitti hampaansa. Mutta neljaes susi huomasi piirin heikon kohdan. Se
typerae nuori lehmae, jonka kimppuun se hyoekkaesi, pillastui paikalla
pelosta. Se syoeksyi piiristae pois ja pakeni. Seuraavassa
silmaenraepaeyksessae susi oli sen kurkussa kiinni.

Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppaesivaet muutkin sudet sen
kimppuun. Muut lehmaet, puolustusasentonsa saeilyttaeen, katselivat sen
haetaeae jotenkin vaelinpitaemaettoeminae, epaeilemaettae ne olivat
sitae mieltae, ettae siinae tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani
parempaa loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi
yhdellae silmaeyksellae, oli asiasta toista mieltae. Sille taemae tyhmae
nuori lehmae oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli
puoleksi maeaekinaeae, puoleksi mylvinaeae, se hyoekkaesi apuun.
Ensimaeinen susi, jota se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja
palasi tappeluun ontuen ja hyvin vaehaellae innolla. Seuraavan se tuhosi
molemmilla etujaloillaan, taittaen kerrassaan pedon selaen. Muut kaksi
paikalla purivat kiinni sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas
hyppien pystyyn ja takajaloilleen nousten teki sankarillisia
ponnistuksia karistaakseen ne irti kyljistaeaen, jotta voisi puskea ja
iskeae kavioillaan. Verta vuotava lehmae sillae vaelin koempi jaloilleen
ja pakeni takaisin urhoolliseen piiriin, joka hieman vastahakoisesti
enaeae avautui. Taestae niitae ei pidae moittia liian kovasti. Sillae
karibuitten silmissae nuorikko oli tehnyt suurimman kaikista rikoksista,
kun oli rivistae paennut ja jaettaenyt koko karjan tuholle alttiiksi.

Tappelun taellae asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut
epaetoivoiseen pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se
tekijae, jonka sudet olivat laskuistaan pois jaettaeneet, oli Kirsti
Craig. Kirstissae oli kiehahtanut aeaenetoen raivo, kun haen ensin naeki
tapauksen. Haen oli luullut, ettae sudet olivat laeheisistae metsistae
aivan sukupuuttoon haevinneet; ja niiden ilmestymistae haen sen vuoksi
piti ainaisena vaarana. Mutta ainakin niitae oli vaehaen, sen haen
tiesi; ja paikalla haen paeaetti, ettei taemaen pienen sakin pitaenyt
paeaestae leikistae vaehemmaellae kuin taeydellisellae tuholla.

"Ne ovat susia! Aelae astu sinae ulos taestae ovesta!" haen kaeski
tylysti sillae aeaenellae, jota Mirandan mieleen ei olisi
juolahtanutkaan olla tottelematta. Miranda kiihtymyksestae vapisten
silmaet suurina ja valkein poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa
ruutuun litteaeksi. Kirsti hyoekkaesi ulos, paiskaten oven kiinni.

Puupoelkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen kaeteensae. Haenen
kauniit kasvonsa olivat jaeykaet kuin rauta. Mustissa silmissae paloi
viha. Se oli epaetoivoinen yritys kaeydae kolmen hurjistuneen suden
kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut
niitae naisia, jotka tieltae palaavat, kuten olemme jo naehneet.

Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka
sattui laehimmaen suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia.
Toiselta puolen siten aekkiae vapautettuna Ten-Tine pyoeraehti ympaeri
kuin salama paeaestaekseen kaesiksi toiseen hyoekkaeaejaeaensae, mutta
peto hyppaesikin takaperin. Ten-Tinen sarvia vaeistaeessaeaen se melkein
kimposi Kirstin paeaelle, taemae ei voinutkaan iskeae tuhoiskua koko
voimallaan, ei muuta kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitae
leuan alle. Siitae se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja taemae hetki
riitti Ten-Tinelle. Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski
molemmilla talttamaisen teraevillae etukavioillaan vastustajaansa
keskelle kylkiluita. Isku oli murhaavan ratkaiseva. Teraeksisetkaeaen
kylkiluut eivaet olisi sitae kestaeneet, eikae kulunut kuin muutama
harva sekunti, ennenkuin lumella makaava verinen harmaa nahka oli niin
muodoton, ettae sitae oli vaikea sudeksi tuntea.

Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli
viisaana miehenae vaeistynyt syrjempaeaen, huomatessaan Kirstin tulevan.
Nyt se kaeaentyi pakoon. Mutta Kirsti oli paeaettaenyt, ettei ainoankaan
pitaenyt paeaestae pakoon, ja haen laehti takaa ajamaan. Haen oli niin
hyvae juoksemaan kuin harva toinen nainen. Haen paeaetti saattaa
taeytaentoeoen tuiman tuhopaeaetoeksensae. Sutta ensin esti rampaus;
mutta juuri kun se oli paein kaeaentymaeisillaeaen taistellakseen
sokeasti kuolemaan saakka sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi
jaeykistyneet lihakset, niin ettae se jaelleen paeaesi juoksemaan.
Oikaisten pitkaeaen laukkaansa se ampui pakoon takaa-ajajastaan,
ikaeaenkuin taemae olisi paikallaan seisonut.

Kirsti pysaehtyi, heilautti kirvestaeaen ja nakkasi sen pakenevan
jaelkeen koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terae
edellae, niin se olisi toteuttanut heittaejaensae koko tarkotuksen;
mutta se sattui pohja edellae keskelle pedon takapuolta. Isku sysaesi
sitae, niin ettae se mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui
haemmaestyksestae ja kauhusta; mutta sekunnin kuluttua se uudelleen
malttoi mielensae, ponnahti kuin harmaa karvakerae risukasan yli ja
katosi metsaen kaartoihin.

Kun Kirsti kaeaentyi takaisin, niin haen naeki Mirandan seisovan ovessa
valkoisena, surkeana ja haemmentyneenae; ja Ten-Tine taas lehmineen,
odottamatta tilaisuutta haentae kiitellaekseen, kulki juoksujalkaa pois
poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkaellae, sarvet takakenossa pitkin
selkaeae. Ten-Tinestae itsestaeaen ja haavotetusta nuoresta lehmaestae
tippui joka askeleella heleaen punaista, hoeyryaevaeae verta.



IX LUKU.


Pax Mirandae.

Kirsti olisi taemaen seikkailun jaelkeen entistae enemmaen pelaennyt
Mirandan puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistae
ystaevyyttae suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja
aarniometsae jaelleen alkoi houkutella Mirandaa salaperaeiseen
hiljaisuuteensa ja laepikuultavaan haemaeraeaensae, ilmestyi Kroof
uudelleen yhtae uskollisena kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin
metsaet olivat lapselle kielletty maailma, johon haen vain saattoi
kaihomielin kurkistella ja katsella metsaen piilevaeae kansaa sen
salaisuuksia oivaltavilla silmillaeaen.

Vaehaeae myoehemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesaekuun
hedelmoeivaet helteet hyvin elaehyttaeneet maan, sai Miranda uudelleen
naeyttaeae omituisen naekoelahjansa teraevyyttae. Haen yllaetti
eraeaenae paeivaenae Kroofin kanssa sepelpyyn, jolla oli aesken munasta
tullut poikue, nuoren koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiaeaen
ja lepatteli puitten keskellae ikaeaenkuin pahasti haavoitettuna; ja
Kroof ajoi innolla takaa, luullen sen piankin kiinni saavansa. Se
kuitenkin ensin vilkaisi ympaerilleen, eikoe likitienoissa ollut
poikasia. Mirandan kummaksi viisas elaein ei naehnyt ainoatakaan. Mutta
Miranda naeki ne selvaeaen. Siinae ne olivat kaikki haenen
ympaerillaeaen, kuin liikkumattomat ruskeat pallot, aivan samanlaisina
kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitae oli metsaemaan pinnalla
hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa lehden tai oksan alla; toiset
istuivat aivan naekyvissae samassa asennossa kuin olivat olleet
haelyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne sulkivat silmaensaekin sulaakseen
paremmin ympaeristoeoensae. Ne olisivat mieluummin alistuneet vaikka
mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka kuolleet, ennenkuin liikkuneet,
niin taeydellisesti ne lapsen mielessaeaen tottelivat metsaen
kanalintujen kirjottamatonta lakia. Taemae kuuliaisuus sai palkkansa. Ne
olivat sen kautta naekymaettoemaet metsaen kaikelle kansalle, sekae
ystaeville ettae vihollisille. Mutta eipaes petetty Mirandan silmaeae.

Emaestae haen ei sen enempaeae vaelittaenyt, haen kun aelysi taemaen
sukkelan sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitae
kiinni. Eikae haen viattomuudessaan luullut, ettae hyvae Kroof tekisi
sille pahaa, vaikka saisikin sen kiinni. Mutta naemae liikkumattomat
poikaset sitae vastoin olivat sangen mieltaekiinnittaevaet. Yksi--kaksi-
-kolme--Miranda laski niitae kymmenen ja arveli, ettae kaipa niitae oli
vielae enemmaenkin. Pian emae piiriae lennellen palasi paikalle
katsomaan, millae kannalla olivat asiat. Se naeki Mirandan kumartuvan ja
poimivan maasta yhden sen rakkaista ruskeista keraesistae ja sitten
vielae toisenkin, uteliaana, mutta hellaevaroen. Haemmaestynyt sepelpyy
oli niin ymmaellaeaen, ettae se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli
vaehaellae joutua sen kynsiin. Se aekkinaeisellae hurjalla paolla
vaeltti taemaen vaaran ja huomaten, ettae Mirandaa vastaan eivaet
mitkaeaen piiloutumiset auttaneet, se lensi oikopaeaetae viidakon
tiheimpaeaen osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan. Taemaen aeaenen
kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keraeset aekkiae alkoivat
elaeae. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan ojennetulla
kaemmenellae, hyppaesivaet maahan; ja kaikki hyoekkaesivaet viidakkoon.

Emaen vielae kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvaeaen
jaesennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas
hieman nolon naekoeisenae tallusteli takaisin Mirandan luo.

Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyoekkaeyksestae
Mikon kimppuun, ja huolimatta verestae ja karvoista jotka lumella
kertoivat huuhkajan yoellisistae kesteistae ja jaeniksen surmasta,
Miranda oli pitaenyt aarniometsaen asukkaita lempeaenae kansana, joka
enimmaekseen eli aeaenettoemaessae ystaevyydessae. Haenen
tarkkanaekoeiset silmaensae eivaet ensinkaeaen huomanneet, ettae taemae
hiljaisuus olikin ainaista murhenaeytelmaeae. Haen ei aavistanut, ettae
tuo piilevae kansa, jonka hommia haen katseli, aina kulki pelko
mielessaeaen ja ettae kuolema vaeijyi sitae joka kaeaenteessae.
Vaehaenpae haen aavisti, ettae useimmille niistae itse elaemaen hintakin
oli ainaista elaemaen tuhoamista.

Kesaen kuluessa Miranda keksi ensimaeisen ja ainoan vian Kroofin
taeydellisyydessae. Sillae kaikista luoduista olennoista oli vain aeiti
haenen mielestaeaen Kroofia etevaempi. Mutta kun haen eraeaenae
paeivaenae juoksi kenttaein poikki tapaamaan Kroofia metsaen reunassa,
niin suurella karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se
joutanut vastaan tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka
oli maassa sen valtavan kaemmenen alla. Miranda juoksi paikalla
katsomaan, mitae se oli.

Haenen kauhukseen se oli jaeniksen laemmin verinen ruumis.

Haen saepsaehti, aivan suunniltaan siitae, mitae naeki. Sitten haen
vihasta leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillae kaemmenillaeaen. Kroof
haemmaestyi --tosin vain lievaesti, sillae se oli aina tiennyt, ettae
Mirandalla oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan
lyoentejae vaelttaeaekseen, sulki silmaensae ja veti noeyraesti pois
suuttumusta tuottavan kaemmenen.

"Voi Kroof, kuinka saatoit sinae! Minae vihaan sinua, haeijy Kroof!
Sinae olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni povi
pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof aelysi, ettae se oli
joutunut pahoin epaesuosioon. Miranda kuollutta jaenoeae kantaen juoksi
perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhae istui
paikallaan katuvaisen naekoeisenae, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa
yllaepitaeen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi
jaeniksen ja hellaesti silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti
kuokan maahan haen kietasi kaesivartensa Kroofin kaulan ympaeri ja
puhkesi hurjaan itkuun.

"Kuinka saatoit sinae tehdae niin, Kroof?" haen nyyhkytti. "Niin, ehkae
sinae vielae jonain paeivaenae tahdot syoedae Mirandankin!"

Kroof salli taluttaa itsensae pois taestae onnettomasta paikasta.
Miranda pian rauhottui ja koko taemae tuskallinen juttu naeytti
unhottuvan. Loput iltapaeivaestae vietettiin sangen hauskasti vattuja
syoeden raivauksen etaeisemmaellae reunalla. Kroofille aikoi vaehitellen
haemaertaeae, ettae se oli tuon jaeniksen tappaminen, josta haenelle
oltiin vihassa; ja koska Miranda ilmeisestikin piti jaeniksistae, niin
se paeaetti, ettei sen koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan
Mirandan ollessa laehiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin,
niin filosofinen Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon
jaenis oli haudattu. Se kaivoi sen maasta ja soei sen suurella
nautinnolla, tasottaen myoehemmin jaelleen maan, niin ettei Miranda
saisi mitaeaen tietaeae.

Taemaen rasittavan tapauksen jaelkeen Mirandalla oli taeysi syy luulla
ettae Kroof oli tehnyt taeydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa,
vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessae raivion rauhaisella
moekillae Miranda vaehitellen unohti ne muutamat verinaeytelmaet, jotka
haen oli pakosta tullut naehneeksi. Yksi vuosi oli taemaen jaelkeen
melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut elaemaeae
yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli haenelle tapauksia
taeynnaeaen, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta.
Moekki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit
alkoivat sen ympaerillae rehottaa linnuille vihantana suloisena
tyyssijana ja rehevaet punakukkaiset papukoeynnoekset verhosivat
saeaenpieksaemaein hirsien alastomuutta. Karja lisaeaentyi. Harvoin
vanhan Taavin tarvitsi laehteae moekiltae niin, ettei ollut selaessae
miehen kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti laehetti kylaeaen
kaupan. Metsaen kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vaehitellen
kasvamistaan kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut
haeneen yhtae hyvin kuin Kroof, pyrkivaet haentae seuraamaan
kunnioittavan vaelimatkan paeaessae, vaikkeivaet sitae naeyttaeneet. Ne
eivaet koskaan tappaneet haenen naehtensae, ja siten vallitsi lopulta
ikaeaenkuin ainainen sovittu vaelirauha niin laajalti kuin haenen
naekevae katseensa kantoi. Kroofin kevaeisin raiviolle saapuessa sen
rinnalla toisinaan keikkui poerhoeinen lystikaes musta pojan tallukas.
Penikka ei koskaan vaehaeaekaeaen vaehentaenyt sen kiintymystae
Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikaeaen saakka milloin
suuremmalla, milloin vaehemmaellae ystaevyydellae sietaeen emonsa
kaesittaemaetoentae ystaevaeae, kunnes viimein samosi pois muille
markkinoille; sillae Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikae
sallinut omain lastensakaan tulla mailleen niiden taeysi-ikaeisiksi
vartuttua. Penikoita tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan
vaelinen rakkaus pysyi muuttumatonna.

Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmaet sukankutomukset ja Kirsti
suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen maatilansa
runsaasti kavattamasta pellavasta. He olivat paeaettaeneet olla
pitaemaettae raiviolla lampaita, jott'eivaet ne houkuttelisi susia
takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eraeaenae laempoeisenae
kevaetpaeivaenae hitaasti laehti kompuroimaan takaisin kyliin,
selaessaeaen melko kantamus tumppuja, sukkia ja saeaeryksiae, joita
Mirandan nopeat sormet olivat kutoneet, niin haen huomasi, ettae pari
kettua kulki haenen peraessaeaen. Ne eivaet tulleet aivan laehelle,
eivaetkae osottaneet haenelle erikoista huomiota. Ne vain naeyttivaet
suosivan haenen seuraansa, kuten haen itse sanoi. Mailin tai pari
haentae naein oudosti saateltiin, ja haen oli siitae suuresti
ymmaellaeaen; sillae haen ei kaesittaenyt mitaeaen syytae, miksi haentae
naein metsaessae kunnioitettaisiin. Eraeaen toisen kerran haenen
kantaessaan samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli haentae
sangen ystaevaellisesti. Ja kun haen seuraavana paeivaenae kantoi samaa
noiduttua kauppatavaraa, niin hyppieli haenen rinnallaan monta
jaenistae, ei tosin aivan laehellae, mutta ikaeaenkuin toivoen parempaa
turvallisuutta haenen laeheisyydestaeaen. Taemaen kaiken salaperaeisyys
alkoi haentae kiusata. Ensin haenen vaehin teki mieli luulla, ettae haen
naeki kummituksia; mutta onneksi haen paremmaksi varmuudeksi tutki
jaeljet, ja siitae haenelle kaevi varmaksi, ettae haenen ihmeelliset
seurakumpaninsa todella olivat lihaa ja verta. Mutta siitae huolimatta
haen alkoi kammota naeitae retkiaensae aarniometsaen halki ja lopulta
haen puhui asiasta Kirstille.

Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", haen alkoi
selittaeae, "ettekoe te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsaen
elaeimet ovat toisiinsa liittyneet? Niin, ettae haen puoleksi kuuluu
niihin itsekin. Eikoes teillae ollut selaessae vaikka kuinka paljon
Mirandan kutomia tavaroita, kun elaeimet teitae sillae tavalla
seurasivat?"

"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minae
muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyaeni, jossa sukat ja
tumput olivat!"

"Ne olivat niitae Mirandan ystaeviae; ja kun ne haistelivat tumppuja,
niin ne luulivat haenen olevan laehettyvillae, taikka muutoin
paeaettivaet teidaen olevan haenen ystaeviaeaen."

Vanha Taavi siitae pitaeen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain
saattamana, kun haen kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja haen oli
naeistae kunnianosotuksista ylen ylpeae. Tietysti haen puhui asiasta
juttukumppanien kanssa; ja siitae alkoi kierrellae paljon kummia
puheita. Toiset vaeittivaet Kirstin ja Mirandan puhuvan metsaeelaeinten
kanssa selvaeae englannin kieltae, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin
kaeyttaevaet, ja ettae he tiesivaet kaikki metsaen salaisuudet ja vielae
paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietaeae. Toiset vielae
taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivaet ne olleet
paljaita elaeimiae, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan ettae haenen
yksinaeisen moekkinsae ympaerillae liikkui henkiae jaeniksien, kettujen,
kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeaet puheet
tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeae, ja monta tuimaa
tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensae hillitsemaeaen haenen
laesnaeollessaan. Mitae nuoreen Taaviin tulee, niin oli haen karkottanut
mielestaeaen raivion kaikkineen ja laehtenyt Kuah-Davikin
pohjoispuolisiin sydaenmaihin, jossa haen nopeaan tuli kuuluksi
metsaestaejaenae ja eraemiehenae. Harvoin haen tuli kyliin, ja milloin
tuli, niin vaehaenpae haen viitsi kuunnella kylaenpuheita. Haenen
mielensae oli muodostumaisillaan suureksi, rauhalliseksi ja
suvaitsevaiseksi suurien sydaenmaitten opissa.



X LUKU.


Filistealaisten pakoon ajo.

Kirstin maanpakolaisuuden seitsemaentenae vuotena sattui muuan tapaus,
josta kylaen juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova
salaperaeisyys kammottavan vaerityksen.

Talvesta tuli vaehaeluminen, niin ettae Kroof juurakonalaisessa
pesaessaeaen heraesi jo kauan ennen kevaettae. Ei ollut riittaevaesti
lunta, jotta se olisi pysynyt suojassaan laempoeisenae ja voinut nukkua.
Mutta maa oli jaeaessae, ruokaa oli niukasti ja sitae alkoi kiusata
naelkae. Miranda huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi
annoksen papuruokaa heidaen omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan
ilmestys naelkaeiselle karhulle. Se kaesitti, ettae Mirandan aeiti
mahtoi tavalla tai toisella kuulua taemaen jutun yhteyteen, ja sen kauan
kestaenyt vierominen haihtui kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon
laemmoessae. Kun Kirsti ja Miranda seuraavana paeivaenae puolenpaeivaen
aikaan istuivat ateriansa aeaereen, niin ilmestyi Kroof moekin ovelle ja
haisteli kaihomielin kynnystae.

"Mikae tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon
levottomuutta vakavassa aeaenessaeaen. Mutta Miranda oli paikalla
rientaenyt akkunaan katsomaan.

"Aeiti, se on Kroof!" haen huudahti ja loei ilosta kaesiaeaen yhteen, ja
ennenkuin aeiti ennaetti sanaakaan sanoa, niin haen paiskasi oven
selkisten selaelleen. Mesikaemmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita
pieniae silmiaeaen vilkuttaen. Se istahti laehelle poeytaeae
takajaloilleen ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteaellae
uteliaisuudella. Kuiva puu samalla raeiskaehti ja paukahti kovasti ja
sai mesikaemmenen paikalla pakenemaan turvallisemman matkan paeaehaen;
mutta siitae huolimatta se yhae vain tuijotti tuohon kummaan ilmioeoen.

Sekae Kirsti ettae Miranda olivat katselleet karhua henkeaeaen
pidaetellen uteliaina naekemaeaen, miten se kaeyttaeytyisi. Mutta nyt
Miranda keskeytti aeaenettoemyyden.

"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, ettae viimeinkin
olet tullut meille vieraisiin!" haen huudahti, hyoekkaesi mesikaemmenen
luo ja kiersi molemmat kaesivartensa sen kaulan ympaeri. Kirstin kasvot
naeyttivaet hieman epaeroeiden vahvistavan taemaen tervetulon
toivotuksen. Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyvaeilyae,
haet'haetaeae vain nuolaisi haenen korvaansa ja tutki edelleenkin
mieltaekiinnittaeviae liekkejae. Taemae levollinen kaeytoes rauhotti
Kirstiae, jonka vieraanvaraisuus paikalla heraesi.

"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", haen sanoi. "Se on
varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on naelkae."

Mirandaa ei haluttanut otaksua, ettae vierailuun oli niin itsekkaeaet
syyt; mutta haen kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka haen
oli siirapissa liottanut, jotta ne haenelle itselleen paremmin
maittaisivat. Haen asetti vadin poeydaen kulmalle niin laehelle vierasta
kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitae ei
tarvinnut kahdesti kaeskeae. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten ja
siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta sen
heraettaemae maittava tunne oli valmiina, taeysin kehittyneenae ja
odottavana. Se tyoensi ulos kapean punaisen kielensae. Piiraat katosivat
melkein pikemmin kuin hyvae tapa olisi sallinut, siirappi tuli
putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistaeen mesikaemmen katsoi
heihin enemmaen saadakseen. Aivan Kirstin edessae oli iso kasa samoja
herkkuja, jotka aesken pannusta otettuina vielae olivat kuumia. Ahnaalla
vaikka arastelevalla kaemmenellae Kroof tavotteli niitae. Mutta se
ehdottomasti oli sivistymaetoentae kaeytoestae. Kirsti kohotti vadin
niin korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kaedellae
tyoensi omalupaisen kaemmenen poeydaeltae.

"Ei Kroof, sinae et saa mitaeaen enaeae, ellet ole kiltti!" haen sanoi
uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.

Harva elaein ottaa opetuksen niin aekkiae onkeensa kuin karhu, ja
Kroofin jaerki oli kehittynyt omituisen valppaaksi haenen ja Mirandan
kauan kestaeneen ystaevyyden aikana. Se alistui paikalla noeyraenae ja
odotti kieli pitkaellae, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren
vadillisen leipae- ja siirappirokkaa. Kun se oli taemaen syoenyt, niin
se tutki moekin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmaen huoneen nurkkaan
makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi yloes ja tallusteli pois
pesaelleen, talviunensa jaeljiltae vielae unisena.

Vanha karhu tuli taemaen jaelkeen joka paeivae moekkiin puoliselle, soei
Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapaeivaet uinaili matollaan
valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitaemaeaen sitae perheen
jaesenenae. Karjasta ja kanoista se ei vaelittaenyt vaehaeaekaeaen.
Muutaman paeivaen kuluttua haeraet lakkasivat sarviaan heristaemaestae
sen sivu kulkiessa; ja kukko, Saundersin yhtae kopea seuraaja, lakkasi
kiekauttamasta kimakoita, saettiviae varotushuutojaan, joilla se oli
tavannut ilmaista sen saapumisen.

Eraeaenae iltapaeivaenae, ennenkuin kevaet vielae oli taeydellae todella
alkanut, moekille saapui kaksi epaemieluista vierasta. Kuah-Davikin
latvajoen varrella, viidentoista mailin paeaessae, oli eraeaessae
tukkilaisleirissae tapeltu. Miehistae oli kaksi, jotka kaiken talvea
olivat riidelleet ja yllyttaeneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen
raakuuden kautta suututtanut sekae paeaellikoen ettae toverinsa siihen
maeaeraeaen, ettei heille enaeae annettu anteeksi. Haukkumisin ja
selkaesaunoin leiristae karkotettuina he olivat laehteneet samoamaan
metsien kautta kyliin lyhintae tietae. Synkkae viha riehui heidaen
sydaemissaeaen. Kolmen aikaan iltapaeivaellae he sattuivat tulemaan
raiviolle ja pyysivaet jotain syoedaekseen.

Vaikka he tuntuivatkin synkiltae ja ilmassa oli jotain uhkaavankin
tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kyllaekin hoeylisti, ja
Kirsti haeaeraesi minkae joutui, taeyttaeaekseen heidaen haenen
mielestaeaen kohtuullisen pyyntoensae. Vieraanvaraisuuden lait ovat
takametsissae sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttaenyt vieraitten
ulkomuoto, pysyi vaieten syrjaessae ja tarkasteli heitae.

Kun Kirsti oli heidaen eteensae kattanut hyvaen aterian--kuumaa teetae
ja kuumia keitettyjae papuja, munia, vehnaeleipaeae ja voita--niin he
kiukuttelivat sitae, kun ei tuotu sianlihaa, eivaetkae he kauaa
haikailleet, ennenkuin pyysivaet.

"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillae ei syoedae sianlihaa. Kaipa te
tulette toimeen sillae, mikae kelpaa Mirandalle ja minullekin."

Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsaen talossa ollut sianlihaa,
tuota vaelttaemaetoentae, yleistae, tukkimiehen elaemaen ehtoa. He
kumpikin luulivat, ettae haen ahneudesta kielsi sianlihan.

"Sinae valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale.
Toinen nousi yloes ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi
heitae pelotta silmiin. Haenen poerhoeiset punaiset parrankarvansa
olivat pystyssae kuin harjakset ja jykevaet olkapaeaet kohosivat pahaa
tietaevaesti kyssaeaen isoja korvia kohti.

"Anna taenne sianliha ja tee se sukkelaan!" haen kaeski ja lisaesi
vielae koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset
kaeyttaevaet--vaikk'ei naisvaeen seurassa.

"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmaet ja posket palaen. "Ulos
paikalla taestae huoneesta." Ja haenen silmaensae etsivaet asetta. Mutta
samassa silmaenraepaeyksessae roisto kaevi haeneen kiinni. Vaikka Kirsti
olikin vaekevaempi kuin useimmat miehet, niin ei haenessae kuitenkaan
ollut taemaen tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen
taiturin vastusta. Sekunnissa haen oli nurin. Miranda raivon
parkauksella sieppasi kaeteensae poeytaeveitsen ja syoeksyi aeitinsae
rinnalle; mutta lyhempi roisto, jota taemae leikki suuresti miellytti,
huuti: "Pidae sinae, Bill, huolta akasta. Kyllae minae hoidan
tyttaeren!" ja tavotteli Mirandaa.

Taemae kaikki tapahtui niin aekkiae, ettae Kirsti hetkeksi aivan
typertyi. Kun sitten tilanteen koko kamaluus haenelle selvisi, niin sai
haen kuin mielipuolen voimat. Haen iski hampaansa vastustajansa
ranteeseen semmoisella raivolla, ettae taemae kiljasi ja hetkiseksi
hellitti otteensa. Taenae hetkisenae Kirsti sai puoleksi vapautettua
itsensae ja iski pitkaet voimakkaat sormensa haenen kurkkuunsa kiinni.
Se oli vain sekunnin armonaika, mutta se riitti kaeaentaemaeaen toisen
roiston huomion Mirandasta. Mahdottomalla naurulla haen kaeaentyi
vapauttamaan toveriansa Kirstin kuristavasta kouristuksesta.

Taemae haeneltae kuitenkin jaei tekemaettae. Kroof sattui juuri samalla
hetkellae unenpoepperoessae ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa
sisaehuoneesta. Mustaverinen heittioe seisoi hetkisen kuin kivettyneenae
haemmaestyksestae. Vihaisesti moeristen Kroof hyoekkaesi haenen
paeaellensae, mutta haen poeydaen ympaeri kiepahtaen sai oven auki
temmatuksi ja karkasi pakoon Kroofin syoeksyessae haenen jaelkeensae.

Vaikka toisen pahantekijaen huomio oli taeysin kiintynyt haenen omaan
pulaansa Kirstin hurjasti kiristaeessae haentae kurkusta, niin naeki
haen kuitenkin silmaepielestaeaen taemaen mustan kummituksen ilmestyvaen
kuin murhanenkelin ja kaeyvaen haenen toverinsa kimppuun. Haenestae
Kroof oli haerkaeae suurempi. Huohottaen ja kiroten haen riistaeytyi
irti; ja sysaeten Kirstin melkein poeydaen poikki syoeksyi haen
moekistae ulos. Mies kauhistui, ettae hirvioe ehkae palaisi ulkoa ja
saisi haenet kiinni kuin hiiren loukusta, josta ei olisi ollut
mahdollista pakoon paeaestae.

Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapaeissaeaen itsekseen
myoentaeen, ettae vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa
oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessae. Miehen silmaet
olivat paeaestae pullistua, kun karhu asettui haenen eteensae.
Kiljaisten haen, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti
vihaisesti iskeae haentae rankaisevalla kaemmenellaeaen. Jos se olisi
ulottunut, niin olisi maailma paeaessyt yhdestae roistosta ja moekin
kynnys olisi tahrattu verellae. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti
tiehensae. Haen juoksi hurjasti lumilaeikkaein poikki pakenevan
toverinsa peraessae; kun taas Kroof, kaikki karvat pystyssae kiukusta,
riensi moekkiin, jossa Kirsti ja Miranda sitae syleilivaet ja kehuivat
kiitollisin kyynelin.

Kun ensimaeiseksi karkuun laehtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli
paeaessyt metsaenreunaan, niin haen pysaehtyi taakseen katsoakseen. Ei
ollut ketaeaen muuta peraessae tulevaa kuin toveri, joka vaehaen ajan
kuluttua kovasti laeaehaettaeen saavutti haenet ja tarttui haeneen
kiinni. Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeae haukkoessaan
sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillae isolla
poerhoeisellae roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin
purema haava, josta vuoti verta, ja haenen punottava poehoettynyt
kaulansa todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli paeaessyt leikistae
ilman merkkiae. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmaellaeaen.

"Onko tuommoista naehty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.

"Se oli itse paeaepiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielae! Karhu
se oli!" vastasi Bill aeaenellae, joka oli kuuluvinaan leikkisaeltae.
"Mutta suurempi kuin haerkae! Minun puolestani olkoot rauhassa!"

"Karhu tai piru, onko sillae eroa? Laehdetaeaen pois ja paikalla!"
vastasi toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmaensae naehdaekseen
auringon paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut
aurinko, jonka he naekivaet. Heidaen naamansa piteni. Ja hiukset
nousivat pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina
sanomattoman kauhun vallassa.

Aivan heidaen paeaensae paeaellae, harmaan hongan valtavalle kaltevalle
haaralle kyyristyneenae makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteaellae
kiihtyvaellae katseella. He naekivaet sen pistaevaen ulos kyntensae ja
painavan ne lujasti kaarnaan. He naekivaet sen poimuisten aerisevien
huulien kurtut ja oksalta heitae kohti kurkottavan alas painuneen
paeaen. Taemae kuva syoepyi moniaan sydaentae kouristavan sekunnin
kuluessa heidaen karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka
paeaesi kummankin kurkusta kuin yksi aeaeni, kumpikin hyppaesi syrjaeaen
kuin jaenis, ja sitten hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.

Ei kulunut kun monias tunti heidaen kylille saavuttuaan, ennenkuin
kylaellae kaikki tiesivaet Kirstin moekissae olevan kotihaltijoita,
jotka saattoivat ruveta vaikka minkae muotoisiksi, miten milloinkin
halusivat, karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi
uroshirveksi karkottaakseen pois matkamiehiae, jotka sattuivat
harhautumaan siihen kirottuun sydaenmaahan. Kylaellae oli joitakuita
harvoja taikauskoisia, jotka todella uskoivat taemaen jutun; toiset
olivat uskovinaan saadakseen puheen ainetta. Eikae siitae ollutkaan
ikaeviae seurauksia kenellekaeaen muulle kuin sille roistolle, jonka
nimi oli Bill, sillae nuori Taavi kerran monesta ajasta kylaessae
kaeydessaeaen joutui haenen kanssaan vaeittelemaeaen ja hyvaeksi lopuksi
Bill sai selkaeaensae.



XI LUKU.


Miranda ja nuori Taavi.

Taemaen jaelkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelaetae rosvoja. Kylaen
kaikkein epaeilevimmistaekin kotikutoisista filosofeista naeytti
ilmeiseltae, ettae Kirstiae ja Mirandaa ympaeroei joku salaperaeisyys ja
ettae he olivat ihmisistae eronneet viljellaekseen metsaen elaeinten
tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti kaeydae seudussa, jota
karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiae, ja ylpeaet
karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitae nuoreen Taaviin tulee,
niin ei haentae haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka naein
ystaevaellisesti muistelivat Kirstiae ja Mirandaa, vaan haen laehti
ansoineen, eraemiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta
etaeaempaenae oleviin seutuihin.

Ja niin tapahtui, ettae Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan
toisen ihmisen kuin aeitinsae seuraa. Mutta aeitiaensae haen oli niin
laehellae, ettae he molemmat ikaeaenkuin sulivat toisiinsa. Mitae
Kirstillae oli kasvatusta, mitae niukkaa, vaikka sitae kallisarvoisempaa
hengenviljelystae haen oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestaeaen
Mirandaan. Lisaeksi haentae huomaamatta kasvattivat metsaen hiljainen
kansa ja suuri aeaenettoemyys, yoetaivaiden avarat ihmeet ja tuulten
juhlamieli. Haen oli seitsemaentoista vuoden vanha, ikaeaensae paljon
kehittyneempi nainen, mutta haen oli omituinen, haenessae oli jokin
keijukaismainen tai faunimainen erikoisuus: ikaeaenkuin ihmishaahmossa
olisi elaenyt sielu, joka ei ollut paljasta inhimillistae. Haen oli
vaitelias, kesytoen, hymytoen, haenen myoetaetuntonsa ei kuulunut
ihmisille, vaan sille kesyttoemaelle vaikenevalle kansalle, joka ei
tunne hymyn suloa. Mutta pitkin vaeliajoin haen sai laulavan raton
puuskauksia; ja hellyys kaikkia kaersiviae kohtaan ja veren kammo, nekin
olivat ominaisuuksia, jotka olivat haenen seurakumppaneilleen eraemaan
elaeimille yhtae vieraita. Taemae ammottava juopa yhdessae haenen
myoetaetuntonsa ja herkaen kaesityksensae kanssa epaeilemaettae olivat
syynae siihen salaperaeiseen valtaan, joka haenellae oli metsaessae;
sillae ei haenen paeaehaensaekaeaen olisi enaeae paelkaehtaenyt
vaeistaeae pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveae. Itse ilmassa
tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille elaeimille, ettae haen oli
valtias.

Ulkomuodoltaan Miranda oli aeitinsae vastakohta, vaikka vaerit olivat
melkein samat. Miranda oli vaehaen lyhyempi keskikokoa, hoikka,
suloliikkeinen, hienoluinen, kaedet ja jalat pienet ja sirot, iholla
terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleaet
ruskotukset. Haenen upeat pronssimustat hiuksensa, joista naeytti
vaelaehtelevaen liekkejae auringonvalon niihin sattuessa, valuivat
syvaeaen leveaelle matalalle otsalle. Silmaet, joissa tuo valta
metsaekansan yli suureksi osaksi piili, kuten olemme naehneet, olivat
suuret ja tummat. Niissae oli joku omituinen laepikuultavuus, sukua
aarniometsaen varjojen taikalumoukselle. Taessae haenen katseensa
selittaemaettoemaessae kirkkaudessa oli mitae lienee ollut
epaetodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista salaperaeisyyttae kuin
taeydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa. Haenen suora ja jalosti
muodostunut nenaensae oli ennemmin suuri kuin pieni, sieraimet valppaan
herkaet erottamaan kaikki sydaenmaan tuoksut, metsaen puhtaasti elaevien
elaeinten puhtaat yksiloelliset tuoksut ja nekin sanomattoman haihtuvat
tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi tuoden tietoa vuodenajan
vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian suuri kauneuden kannalta,
ei laiha, eikae taeytelaeinenkaeaen, kirkkaan veripunainen, liikkuva ja
vaiherikas, mutta siitae huolimatta luja; ja huulien reunat olivat
taesmaellisesti muotoillut. Haenen liikkeensae olivat, samoin kuin
aeidinkin, yleensae levolliset ja hillityt, mutta taemae levollisuus
muistutti oksalla lepaeaevaeae lintua, joka on joka hetki valmiina
aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin kumpu, jonka
uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen nauha, jota Miranda
naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli tyttoenae pitaenyt,
naeytti olevan haeviaemaettoemaen hengen omituisuuden tunnusmerkki, jota
vastoin Kirstin punainen paeaehine vain oli ilmauksena siitae
intohimosta, joka haenessae ainiaan paloi levollisen pinnan alla.

Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikae sen
vuoksi ole ihme, ettae haen oli epaejohdonmukainen. Rauha, jonka haen
oli ympaerilleen luonut--tuo _Pax Mirandae_--oli niin kauan suojellut
haenen silmiaeaen katalan verenvuodatuksen naekemiseltae, ettae haen oli
kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi. Mutta siitae
huolimatta haen yhae vielaekin oli surman nuoli jaerven ja joen
taimenille. Kalastus oli haenelle iloa. Se tyydytti joitakuita julmia
esipolvilta perittyjae vaistoja, joita haen ei yrittaenytkaeaen sen
tarkemmin itselleen selitellae. Joen soitteleva sohina, matalan kosken
kuohu ja pauhu, syvaet, mustat, kiiltaevaet suvannot, joiden ylitse
lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyoerteiden synkkae
purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen--kaikki taemae
haentae viehaetti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syoetetyn
koukun tai kiiltelevaen kaerpaesen hiipivae heittaeminen, jaennitetty
odotus, siiman saehkoeiset tempoilut, maalle nostamisen jaennitys ja
riemastus ja taeplikkaeaen, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus
olivinkarvaisella sammalpatjalla! Haenen paeaehaensae tuskin
juolahtikaan, ettae naemae suvantojen kalat olivat hengittaeviae ja
tuntevia olentoja. Epaeilemaettae haen olisi vieronut kaikkia semmoisia
kaesityksiae, ettae vaeijyvaen juoksevan elementin kylmaet asukkaat
olivat haenen sukulaisiaan. Miranda oli tosiaan sangen laehellae
luontoa, ja haenen taeytyi myoes olla osallisena luonnon vastakohtain
ainaisesta taistelusta.

Astelipa Miranda myoehaeaen eraeaenae kesaeiltapaeivaenae joelta kotoa
kohti, kantaen hyvaenlaista haarukan taeyttae taimenia. Paeivae oli
laemmin ja tyyni, eikae vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta
naeissae kylmissae vesissae kala nousi vielae heinae- ja elokuussakin,
ja Mirandan taeky tai kotona solmittu kaerpaenen oli niille aina surman
tuottava viettelys. Haen kantoi saalistaan--avokitaista kahden naulan
taimenta ja puoltakymmentae pienempaeae uhria--veripunaisten kidusten
kautta leppaehaarukkaan pujotettuina. Haenen tummat kasvonsa hehkuivat,
hiukset olivat valloillaan--haen ei koskaan kaeyttaenyt hattua--ja
suurista hajamielisistae silmistae etsivaet kuvastuksiaan vaihtelevat
varjot--paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava
perho tai pieni arvokkaan naekoeinen poelloe, joka istui petaejaen
kolossa,--mutta ne eivaet naeyttaeneet naekevaen naeitae, vaan
taehystaevaen jotain niiden sisaessae tai takana olevaa.

Mutta aekkiae niiden huomion kiinnitti naeky, joka karkotti
kaukomietteet. Niiden polttopiste naeytti laehenevaen, ilme vaekevoeityi
hehkuvaksi jaennitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi haenen
nopeaan astuessaan askeleen eteenpaein ja taas seisahtuessaan hetkisen
kahden vaiheilla siitae, mitae tehdae.

Haenen edessaeaen oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana,
taeydessae paeivaepaisteessa. Sen toisessa paeaessae oli tuuheaoksainen
matala pyoekki erottautunut puunrunkojen ja metsaen kujien sokkeloista
ja peitti kappaleen maata omalla yksinaeisellae varjollaan. Taessae
varjossa nukkui maassa nuori mies, huolettomana venyen, paeae toisen
kaesivarren varassa. Pitkae, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja
jotenkin kuluneeseen sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies.
Punertavanruskea tukka oli leikattu jotenkin lyhyeksi,
vaaleankellertaevaet pitkaet ja silkkiset viikset naeyttivaet kahta
vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla. Rihla oli laeheistae puuta
vastaan pystyssae, omistajan nukkuessa joutilaan kesaeiltapaeivaen
surutonta unta.

Mutta vajaan viiden askeleen paeaessae oli mahdottoman suuri pantteri
maahan kyyristyneenae ja vahti makaajaa.

Peto oli valmiina hyoekkaeaemaeaen haenen kurkkuunsa, paikalla kun haen
vaehaenkaeaen liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiae. Haentae suoraksi
ojennettuna ja jaeykkaenae, paeae hiukan sivuun kaeaennettynae se siinae
kyyroetti,--suuret valokkaat silmaet niin tuikeasti kiintyneinae varmaan
saaliiseen, ettei elaein edes huomannut Mirandan aeaenetoentae
laehestymistae.

Tytoen mielestae makaaja oli mitae ihanin ilmestys, kaunis samaan
elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu,
taikka auringonlaskun ruskot ja helmiaeisvaerit--mutta vieraampi olento
haenelle kuin metsaen kaikki tuttavat elaeimet. Kuitenkin haenessae
syttyi omituinen suojeleva viha, kun haen ajatteli taemaen
mieltaekiinnittaevaen olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka
verenhimoinen ja rohkea pantteri oli, ja vavisten haen pelkaesi, ettae
makaaja unessa kaeaentyisi, taikka liikahuttaisi jaeseniaeaen. Haen
astui aivan nukkujan viereen ja kiinnitti elaeimeen haemmentaevaen
katseensa.

"Pois paikalla!" haen tuimana kaeski ja teki kaeskevaen kaedenliikkeen.

Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epaeilemaettae olivat sangen
niukat, mutta kaedenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen.
Kaedenliikkeen se ymmaersi taeydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmaestae
silmaeaen ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta
ylivaltaa vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko kaeytoes muuttui.
Se nousi kyyristyneestae asennostaan, haentae vaipui, jaennitys raukesi,
se vilkaisi taapaein olkansa yli, kaeaentyi sitten ja tallusteli hiipien
matkoihinsa. Juuri sen laehtiessae mies saepsaehtaeen heraesi, nousi
istumaan, loi Mirandaan ihmettelevaen katseen, huomasi poistuvan
pantterin ja tavotti rihlaansa.

Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen haenen kaetensae ja
esineen vaeliin haen aekkiae kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa
salamat.

"Kuinka te uskallatte--ampua sitae!" haen huudahti vaerisevaellae
aeaenellae.

Mies oli hypaennyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun
ja nolouden valloissa. "Mutta sehaen aikoi hypaetae minun paeaelleni!"
intti haen.

"Niin kyllae", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepae ei hypaennytkaeaen!
Eikae teillae ole mitaeaen syytae ampua sitae!"

"Miks'ei se hypaennyt?" kysyi nuorukainen.

"Minae karkotin sen. Jos minae olisin pelaennyt teidaen ampuvan, niin
minae olisin antanut sen hypaetae teidaen paeaellenne", vastasi tyttoe
kylmaesti.

"Entae miks'ei se hypaennyt teidaen paeaellenne?" kysyi muukalainen,
jonka teraevaet harmaat silmaet alkoivat saeteillae, kun haenelle
vaehitellen tilanne selvisi.

"Entaepae ellei se uskaltanut--eikae olisi tahtonutkaan!"

"Minae aavistan", sanoi vieras ja ojensi kaetensae, hymyn lieventaeessae
haenen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttae, "ettae te varmaan olette pikku
Miranda."

"Minun nimeni _on_ Miranda", impi vastasi, vaelittaemaettae ojennetusta
kaedestae; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitae, joka tulette
taenne minun metsaeaeni ystaeviaeni tappamaan."

"En karvaakaan niistae hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena,
vaikka haentae samalla naurattikin. "Mutta olenhan minaekin
ystaeviaenne, Miranda! Olin ainakin ennen."

Haen astui askeleen laehemmaeksi, ojentaen yhae rukoilevaa kaettaeaen.
Miranda peraeytyi ja pani kaetensae selkaensae taa. "En tunne teitae",
haen intti, taellae kertaa kuitenkin enemmaen itsepaeisyydestae kuin
vihamielisyydestae. Vanhat muistot olivat alkaneet elaeae unhotetuissa
aivosoluissa.

"Te olitte ennen nuoren Taavin ystaevae", sanoi nuorukainen kiihkeaesti
kuiskaavalla aeaenellae. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat
vaikuttaa haenen kauan haeiritsemaettae olleeseen vereensae.

Tyttoe paikalla ojensi kaetensae avomielisen ystaevaellisesti. "Oi, nyt
muistan!" haen sanoi. "Kauan olette meidaet unohtaneet, eikoe niin?
Mutta vaeliae siitae. Tulkaa mukanani moekille, niin tapaatte aeitini ja
saatte illallista."

Taavi punastui mielihyvaestae taemaen kutsun saadessaan.

"Ystaevaellinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi haen; ja
vaehaen syrjaeaen poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda naeki aseen,
niin haenen uusi ystaevyytensae jaehmettyi ja haenen suuriin silmiinsae
tuli moittiva kiilto.

"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", haen aekkiae pyysi,
ojentaen kaeskevaesti kaetensae.

Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan naekoeisenae, vaikka haenen
pitkaein kellervaein viiksiensae alla vaeraehtikin hymyn henkaeys.

Mirandaa ei vaehaeaekaeaen huvittanut kirotun aseen paino sen enempaeae
kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli haenelle paeaeasia.

"Minae kannan sen", haen jyrkaesti huomautti. "Ottakaa te naemae", ja
ojentaen haenelle taimenhaarukan haen kaeaentyi polulle.

Taavi seurasi haentae, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti
itseaeaen jaetaettaeen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu
mitaeaen johonkin aikaan. Immen vaistomainen myoetaetunto miestae
kohtaan, jonka suojaksi haen oli niin taeperaellae hetkellae ilmestynyt,
hukkui nyt vihamielisyyteen haenen ajatellessaan miehen murhaavaa
ammattia. Jyrkaellae mielipahalla haen otaksui haenen suvaitsevan, mutta
samalla halveksivan haenen ystaevyyttaeaen piilevaeae kansaa kohtaan.
Haenessae hehkui takautuva saeaeli kaikkia niitae elaeimiae kohtaan,
jotka eraemiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat
pyydystaeneet. Ansa oli Mirandan silmissae sietaemaetoen hirmu. Eikoe
haen kerran pienenae tyttoenae naehnyt ilvestae--tiesi vaikka olisi
ollut Ganner itse--joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei
ollut vielae aivan kuollut,--se oli tehnyt kuolemaa monta paeivaeae.
Silmaet olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja
turvonneena roikkui kieli irvistaevien leukojen vaelistae. Miranda oli
paikalla naehnyt, ettae elaeintae oli mahdoton auttaa; ja haen olisi
kidutuksen paeaettaenyt, jos haenen pienet kaetensae olisivat tienneet,
miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana haenen taeytyi paeta
koko paikalta, ja tuntikauden haen oli vavissut ja itkenyt silmaensae
kyynelettoemiksi. Sitten haenen mieleensae oli tunnonvaivain keraellae
juolahtanut, ettae se kamala kieli varmaan kaipasi vettae, ja haen oli
juossut takaisin laekkituopilla kantaen taetae lohduttavaa juomaa; mutta
haen oli saapunut naehdaekseen, ettae elaein oli juuri henkensae
heittaenyt. Se tuskallinen ajatus, ettae haen ehkae olisi voinut
lieventaeae sen viimeisiae hetkiae, mutta oli jaettaenyt sen
tekemaettae, syoevytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi haenen
sydaemeensae; ja nyt taemaen uljaan ansamiehen, haenen lapsuutensa
hyvaen ystaevaen haenen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi
haenen mieleensae julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmaen
haenen sydaemensae paatui taetae miestae kohtaan siitae uhkaavasta
tunteesta, jonka haenen ilmapiirinsae toi mukanaan,--epaemaeaeraeisestae
vaarasta, joka vaani haenen koko elaemaenjaerjestystaeaen,
myoetaetuntojaan, tyytymyksiaeaen ja rauhaansa.

Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvaelle epaesuosion kylmaeaen virtaan
ja huolestuneena pohti mielessaeaen, eikoe olisi keinoa paeaestae
takaisin neitosen hymyn paeivaepaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla
kuiskasi haenelle, ettae Mirandan viha liittyi haenen pyssyynsae ja
osaksi haen kaesitti haenen vastenmielisyytensae eraemiehen koko
ammattia vastaan. Haen kiihkeaesti toivoi voivansa haenet sovittaa; ja
aeaeneti astuessaan metsaen tuoksuvissa haemaerissae salakaarroissa,
poikki taeplaeisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden
vyoehykkeitten,--haen kauas taehtaeaevaellae mielenmaltilla kutoi
suunnitelmiaan. Kuvaavaa haenen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli,
ettei haenen mieleensaekaeaen vaelaehtaenyt semmoinen sovinto, joka
olisi kaesittaenyt pyssyn ja ansain hylkaeaemisen ja inhimillisemmaen
ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitae ja keinoja haen nyt
mielessaeaen pohteli, millae voisi taivuttaa Mirandan omaan
kaesityskantaansa. Haen tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitae
selvaesti julkilausuakseen, ettae koko luonto kannatti haenen
pyrkimystaeaen saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin
neidon kanta oli yksinaeinen, vielaepae haentae uhkasi suuri
itsepetoksen vaara omassa sydaemessae.

Vaiteliaisuus oli hyvaeae politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli
vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitae. Mutta naisena Miranda piti
vielae enemmaen siitae ettae toinen oli vaiti. "Te olette metsaemies,
eikoe niin?" haen lopulta kysyi paeaetaeaen kaeaentaemaettae.

"Niin olen, Miranda."

"Ja ansapyytaejae myoes?"

"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."

"Ja teistaekoe on hauska tappaa elaeimiae?"

"Niin kyllae, Miranda, ainakin toisia niistae; niin aina, ja taeytyyhaen
niitae tappaa, ettae elaeisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevaet,
toisiaan tappavat, ettae itsekukin elaeisivaet ja se on ainoa
elaemaenlaatu, joka minulle mallaa--kaukana metsissae, pimennoissa ja
hiljaisuudessa, siellae on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja
siellae kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmaerrae."

Taavi sulki suunsa aekkilujaan taemaen harvinaisen tunteenpurkauksen
paeaetettyaeaen. Ei ollut ketaeaen muuta, jolle haen olisi siihen saakka
naein ilmilausunut ihastustaan eraemiehen elaemaeaen; ja nyt Miranda,
joka oli aekkipaeaetae kaeaentynyt aivan ympaeri, katsoi haeneen
omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitae ymmaelleen;
ja taemaen katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, haen pelkaesi
puhuneensa tyhmyyksiae. Siitae huolimatta Mirandan aeaenessae nyt oli
vaehemmaen kylmaekiskoisuutta, vaikk'eivaet sanat olleetkaan
rohkaisevia.

"Jos teitae huvittaa elaeimien tappaminen", haen sanoi hitaasti, "niin
ei teille ole taeaellae paikkaa. Ehkae sitten onkin parempi ettette tule
meidaen moekillemme ensinkaeaen."

"Ei minua haluta tappaa teidaen elaeimiaenne, ei millaeaen muotoa",
Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitae pitaeen kun minae kuulin,
kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystaeviae, olen tarkkaan
pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkae kertaakaan ole virittaenyt
ansaa Kuah-Davikin laakson taelle puolelle. Mitae naeihin elaeimiin
tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi
karvaakaan ainoankaan selaestae, sen vannon!"

"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minae itse tappaisin teidaet",
haen kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan;
"taikka usuttaisin Kroofin teidaen paeaellenne", haen lisaesi ilon
vaelaehdyksen aekkiae kirkastaissa haenen kasvojaan ja kauniisti
tummentaessa haenen silmiaeaen, niin ettae Taavi oli aivan
huumauksissaan haenen sulostaan. Mutta haen saeilytti kuitenkin siksi
jaerkensae, ettae neidon uudelleen polulle kasvonsa kaeaentaeessae
aelysi saaneensa luvan kaeydae haenen kerallaan.

"Kuka on Kroof?" kysyi eraemies noeyraesti ja astui aivan immen
rinnalle, vaikka polussa juuri sillae kohtaa oli leveyttae vain yhdelle.

"Paras ystaevaeni", vastasi Miranda. "Saatte naehdae haenet moekillae.
Mutta kyllae teidaen on paras pitaeae varanne, kun Kroof on saapuvilla,
sen voin vakuuttaa!"



XII LUKU.


Nuori Taavi raiviolla.

Loppumatkalla--sitae kesti astua tunnin verran--ei Mirandan ja Taavin
kesken vaihdettu monta sanaa; sillae aarniometsillae on se ominaisuus,
ettae puhuminen niissae kuuluu joutavanpaeivaeiseltae. Kun ihmiset
vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden laepikuultavassa
haemaeryydessae, niin heidaen ajatuksensa pyrkivaet vaihtumaan
aeaenettoemyyden ja myoetaetunnon tietae, elleivaet jaeae aivan
vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitae muutoin
lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Haen oli
haeneen siihen maeaeraeaen kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen
harvinaista tyhjyyttae matkan varressa.

Piilevae kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsaestaejaen
laesnaeolo taeytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden taerkeimpaeaen
puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyaemiseen, ei taellae kertaa ollut
luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmae oli mukana. Vieras oli
samanlainen kuin haenkin--ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa
muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkaesivaet,
ettae haen pettaeisi heidaet kaltaiselleen kumppanille. Siitae syystae
ne varovaisina pysyttelivaet syrjaessae--jaenis ja piikkisika, kettu ja
ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsaehiiret mennae
livistivaet hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, ettae puun koko
vahvuus oli haenen tyoemaansa ja Mirandan silmaein vaelillae. Ainoastaan
huoleton utelias sepelpyy jaei koivun oksalle istumaan aivan polun
paeaelle ja odotti uteliaana heidaen laehestymistaeaen, kunnes se
aekkiae havahtui pelon vaistosta ja haetaeaentynein siivin pakeni kautta
vaehenevien kaartojen. Petaejaen haarassa pieni ruskea poelloekin
naksautti nokkaansa ja kaehisi huolestuneena naeiden molempien astuessa
sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki naemae merkit, jotka toisissa
mielialoissa olisivat kovaaeaenisesti muutosta ennustaneet, jaeivaet nyt
Mirandalta huomaamatta. Haen vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia,
ja ne taeyttivaet kokonaan haenen mielensae.

Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmekseen naeki, kuinka paljon kaikki
oli muuttunut siitae, kun haen kolmetoista vuotta takaperin auttoi
Kirstiae pakenemaan kylaekunnasta. Raivio oli yhae vielaekin alaston,
aavan kaikkoamattoman autiuden syleilemae, sillae kumpuava maa kohotti
sen pois metsaen suojasta ja teki siitae yksinaeisen taivaan naapurin.
Mutta avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava,
punavalkoinen tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnaen uljaat sarat;
ja kantoinen laidun oli kirjavana lehmistae, joita oli enemmaen kuin
puolen kymmentae, ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvaessae
korjuussa. Moekki ja navetta olivat saaneet ympaerilleen hohtavia
paeivaennouttiheikkoejae, kukkivia samettihaapoja ja punaista
turkinpapua. Nuori eraemies tunsi kuin pistaevaeae tuskaa, naehdessaeaen
taemaen pienen palan kotisuloa ikaeinkuin kohotettuna kohti
maailmankaikkeuden mittaamatonta eraemaata. Se sai haenet ajattelemaan
eksyneen lapsen hymyae, kun lapsi ei tiedae, ettae se on eksynyt.

Haenen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu,
mitae haen oli milloinkaan naehnyt. Valtava elaein pysaehtyi vieraan
naehdessaeaen ja istahti takajaloilleen haentae katsellakseen. Sitten se
jaelleen laskeutui alas neljaelle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle
ja pisti kuononsa miellytellen immen kaeteen. Taavi katseli sitae
ihailevalla hymyllae. Kuva miellytti haentae. Eikae Miranda, kateellisen
teraevaesti haenen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissae huomata muuta
kuin hyvaeksymistae.

"Taemae on Kroof", sanoi haen suloisesti.

"Enpae ole elaeissaeni naehnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori
mies kyllaekin tosissaan. Ja liikaa haetaeillen haen unohti kuinka
varovaisuus hallitsee kaiken piilevaen kansan tapoja, oravia lukuun
ottamatta, ja haen ojensi kaetensae silittaeaeksaan Kroofin komeata
turkkia.

Taemae liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena
moeraehtaeen Kroof vaeisti ja kaemmenellaeaen letkautti loukkaavaa
kaettae, mutta ei juuri eikae juuri osannut, Taavi kun ennaetti temmata
sen takaisin, ennenkuin tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti haenen
kasvonsa, mutta haen ei sanonut mitaeaen. Miranda oli pahoillaan,
tuntien vieraanvaraisuutensa haevaeistyksi. Tylyin moittein haen iski
karhua teraevaesti kuonoon ja poistui siitae vaehaen kauemmaksi.

Kroof haemmaestyi. Taemae oli ensi kerta tuon jaenisjutun jaelkeen, kun
Miranda haentae loei, ja silloin oli kaesi ollut lapsen, joka ei
loukannut. Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, ettae tuo pitkae
muukalainen oli taehaen erotukseen syynae. Sydaen kuohahti vihaisesti
kontion karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan
silmaeyksen ja tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion
vakoja.

Moniaan hetken epaeroeiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista
Kroofiin. Sitten sydaen soimasi haentae. Pientae itkun tapaista
kurkussaan haen nopeaan juoksi karhun peraessae ja sen kaulaa halaillen
supatti katumuksen sanoja. Mutta niihin vaehaeaekaeaen huomiota
kiinnittaemaettae Kroof kulki tietaeaen vakaasti metsaeae kohti, vetaeen
peraessaeaen Mirandaa kuin karvoihinsa takertunutta takkiaista. Vasta
kun se oli saapunut aivan metsaen reunaan siihen paeivaenpaisteiseen
kolkkaan, jossa heidaen oli ollut tapana leikkiae ystaevyytensae
etaeisinae ensi vuosina, vanha karhu pysaehtyi. Se kaeaentyi ympaeri,
istahti takakintuilleen, katsoi muutaman sekunnin vakaasti tytoen
kasvoihin ja nuoli sitten haenen korvaansa. Se merkitsi
anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvaesti
loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa moekille. Immen pyytelyihin
vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli haenen kaesiaeaen, ikaeaenkuin
rukoillen, ettei haentae vaeaerin ymmaerrettaeisi, sitten laskeutui alas
neljaelle jalalle ja vaelsi pois metsaeaen, jaettaeen Mirandan
kyynelsilmin katselemaan.

Kun Miranda palasi nuoren odottavan eraemiehen luo, niin oli haenen
ystaevaellinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen moekille
yllaepitaeen kylmaekiskoista aeaenettoemyyttae--aivan toisenlaista kuin
se kaunopuhelias aeaenettoemyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin
oli heidaen vaelillaeaen vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin laemmin
kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikae haen sanallakaan moittinut
haentae niin monen vuoden laiminlyoennistae--josta haen, Taavi itse, sen
sijaan nyt soimasi itseaeaen kahta katkerammin. Paras turva omantunnon
soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti saeaelimaettae ja
perin pohjin riisti haeneltae taemaen turvan. Kirsti uteli haeneltae
yksityiskohtia myoeten, minkaelaista oli elaemae yksinaeisenae
ansamiehenae, onnitteli haentae, ettae haen oli niin hyvin menestynyt,
naeytti olevan myoetaetuntoinen haenen ammattiaan kohtaan eikae
yrittaenytkaeaen kaeaennyttaeae haentae kasvisruoka-jaerjestelmaeaen.
Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja haenen voimassaan ja
tyyneydessaeaen yhae kauniita kasvojaan nuori mies muisteli niitae
muinaisia kylaen parjauksia ja paeaetteli, ettei Frank Craig voinut
omasta tahdostaan hylaetae vaimoa, joka oli naein kauttaaltaan suloinen
ja miehen mielen mukainen. Haen paeaetti tiheaeaen kaeydae taeaellae
raivion moekillae, vaikkapa Miranda olikin haentae kohtaan ynseae.

Ja ynseae impi kieltaemaettae oli haenelle koko illan,--kylmae ja
vaelinpitaemaetoen, ikaeaenkuin haentae ei olisi ollutkaan, lukuun
ottamatta tietenkaeaen illallisateriaa, jonka aikana sekae kohteliaisuus
ettae vieraanvaraisuus velvotti haentae pitaemaeaen huolta siitae, ettei
vieras istunut tyhjae lautanen edessaeaen, ja ettei haenen ateriaansa
turmeltu itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli haentae salavihkaa
aeidin kera jutellessaan; eikae se seikka, ettae immen kesytoen herkkae
kauneus sykaeytteli haenen vertaan ja saattoi naurettavaksi haenen
sydaemensae kiukun, suinkaan estaenyt haentae nauttimasta kunnon
ateriaa, munia, hoeyryaeviae, voilla voideltuja piiraita siirapin
keralla ja makeata kotijuustoa viinimarjahyyteloeineen. Kirsti ei
sietaenyt kuullakaan, ettae haen laehtisi pois yoen selkaeaen, ja haen
siis jaei ja nukkui samassa vuoteessa, jossa haenen isaensaekin oli
nukkunut toistakymmentae vuotta takaperin.

Aamulla haen oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti
haentae kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhae jaeaetaevaen
kylmae haenen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin,
vielaepae sillae mielellae, ikaeaenkuin olisi kokonaan unohtanut illan
pienen ikaevyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli
haenen laevitseen, taakseen ja ympaerilleen; mutta mesikaemmenen
palattua Mirandan kaeytoes hieman menetti jaeykkyyttaeaen. Omatunto ei
enaeae soimannut haentae yhtae ankarasti, kun haen huomasi, ettei haenen
hetkellinen kiintymyksensae vieraaseen ollut aivan auttamattomasti
rikkonut suhdetta vanhaan ystaevaeaen.

Taavi oli matkalla kyliin jaerjestaeaekseen eraeitae raha-asioita ja
nahkain myyntiae. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistae haen
piti paeaensae ja laehti matkaan heti aamiaisen jaelkeen. Haenen
ottaessaan pyssynsae saengyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi
antoi haenelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan
viheriaeisine nauhoineen haen ei antanut. Haen meni sen kerralla ovelle
ja kylmaeverisesti tyhjensi sen sisaellyksen takkiaisten sekaan. Sitten
haen selittaemaettoemaen hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin
omistajalleen.

Nuorta metsaestaejaeae harmitti. Ruuti oli haenen kaesityksensae mukaan
pyhitettyae tavaraa ja niin mieletoen haaskaus haenestae tuntui
suorastaan rikolliselta.

"Siinae oli kaikki ruuti, mitae minulla oli ennenkuin kylaeaen
paeaesen", haen sanoi soimaavalla aeaenellae.

"Sitae parempi", sanoi Miranda.

"Mutta eihaen ymmaertaeaekseni ole mitaeaen syytae haevittaeae sitae
tuolla tavalla", intti eraemies.

"Kuka tietaeae, mitae voisi tapahtua meidaen ja kylaen vaelillae",
arveli impi tarkotellen.

Taavi punastui harmista. "Enkoe minae antanut sanaani, etten minae
menetae hiuskarvaakaan elukkainne selaestae?" haen kysyi.

"No mitae te sitten teette ruudilla siirtokunnan taellae puolella?" impi
kysyi kiusottavan itsepaeisenae.

Vaikka nuori eraemies olikin vakava ja selvaejaerkinen, niin ei haen
kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli haentae julman
paljon etevaempi. Haemillaeaen haenen viime kysymyksestaeaen Taavi
pahasti sekaantui vastauksessaan.

"Mutta--entae jos pantteri hyppaeae paeaelleni, niinkuin oli eilen
tehdae?" haen vaeitti vastaan.

"Ettekoes te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettaeisi ainoankaan
selaestae", arveli siihen Miranda miettivaeisenae, mutta voitonilolla.

"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, ettae
pitaeisin lupaukseni?" haen vastasi ja leikillisyys alkoi selvittaeae
haenen haemmennystaeaen.

"Enkae tiedae, miksikaes ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvaensae,
teidaen taeytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikae teidaen tarvitse
pelaetae, Taavi",--taemaen haen sanoi hyvin suojelevalla aeaenellae--
"isaellaenne ei ole koskaan pyssyae, kun haen meillae kaey, eikae haen
ole sitae vielae koskaan tarvinnut."

"No hyvae sitten", nauroi Taavi, "minae koetan pitaeae varani enkae aio
aivan kuoliaaksi pelaestyae. Hyvaesti, Kirsti! Hyvaesti, Miranda!
Saattaapa tapahtua, ettae minae taas pikapuoleen kaeyn teitae
katsomassa."

"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden paeaestae", sanoi Kirsti viehkeaesti
hymyillen, ja taemae hymy karsi kaiken moitteen haenen sanoistaan.

"Eikoepaehaen", vastasi Taavi ja laehti pitkin joutuisin askelin polkua
poistumaan.

Mirandan silmaet seurasivat haentae vastahakoisesti.



XIII LUKU.


Lypsyaikana.

Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta,
vaikka haenellae olikin ollut niin vaehaen tilaisuutta perehtyae taehaen
kaikista tieteistae vaikeimpaan. Haen ei kaeynyt raivion moekissae
toista kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellae,
miksi viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen
ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka oli
kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsaen reunalla alkoi
haalistua,--silloin haen eraeaenae iltapaeivaenae myoehaeaen palasi
tavallisin hitain askelin, juuri samalla kun lehmaenkellojen hidas
_taenk ae tonk_ alkoi mehevin aeaenin julistaa lypsyaikaa ja
auringonlaskua. Syksyn elaehyttaevae raikkaus sydaenmaan aukealla
vastasi suloisesti sieraimiin haenen tullessaan ulos metsien
laempoeisemmaestae hiljaisuudesta. Haju, lehmaenkellojen aeaeni--ne
olivat kodikkaan suloiset koko paeivaen yksinaeisyyden jaelkeen
taipaleella. Mutta naekoeala--harmaa moekki taivasta kohti kohotettuna
verkalleen paisuvalla vainioaallolla--se oli itse yksinaeisyys. Raivio
oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut maailma ja haenen sydaemeensae
koski kipeaeaen, kun haen ajatteli niitae vuosia, jotka Miranda ja
Kirsti olivat taeaellae yksin viettaeneet.

Aivan metsaen reunalla haen tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli
kasvijuuria. Haen puhui sille ystaevaellisesti, mutta mesikaemmen
kiepautti ympaeri suuren takapuolensa eikae ollut haentae vaehaeaekaeaen
huomaavinaan. Haen olisi mielellaeaen saavuttanut taemaen viekkaan
elaeimen suosion, taikka ainakin sen, ettae se olisi haentae suvainnut.
Haen olisi niin suonut kaeyvaen, koska karhun kaeyttaeytyminen oli
jaettaenyt syvaen vaikutuksen haenen mielikuvitukseensa, ja koska sen
suopeus Mirandan silmissae varmaan kaikkein parhaiten puhuisi haenen
puolestaan. Mutta haen ei kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan,
ja siinae haen tekikin viisaasti.

"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Taemae on naisvaekeae; ja
hyvin luultavaa on, ettet tiedae miten se oikein on voitettava", haen
itsekseen mutisi leirinsae ainaisessa yksinaeisyydessae saadun tavan
mukaan. Jaettaeen Kroofin omaan jurouteensa haen kiirehti moekille,
toivoen siksi ajoissa saapuvansa, ettae voisi auttaa Kirstiae ja
Mirandaa lypsaemaeaen.

Vaehaeae ennen kuin haen ovelle ehti, tapasi haentae uusi yllaetys,
mikaeli haen yleensae saattoi kokea yllaetyksen tunnetta taessae
tarumaisessa ympaeristoessae. Moekin takaa astui esiin Wapiti sarvas,
taikka ehkae joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isaensae sisua
kahdenkertaisen annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka
epaeluuloin haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin
mielestae taemae vieras epaeilemaettae oli vihamies, taikka ainakin
epaeiltaevae, sillae eihaen moekillae koskaan kaeynyt vieraita. Se astui
sirosti polulle, polki uhitellen kauniita kavioitaan ja laski
hyoekkaeysasentoon sarviensa asevaraston. Ne olivat teraevaet ja lujat
ne lokakuun sarvet, sillae taemae oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen
varalle valmiina. Kiima-aikaan Wapiti oli sankaria kiireestae
kantapaeaehaen.

Taavi Titus sattui hyvin tietaemaeaen, ettei taemae ollut Wapitin
puolelta mitaeaen tyhjaeae uhittelua. Haentae se huvitti, mutta samalla
haen oli pulassa. Haen ei voinut taistella taetae odottamatonta
vihollista vastaan, sillae voitto ja tappio olisivat olleet yhtae kova
kolaus haenen toivolleen saada Miranda itseensae suostutelluksi. Ja
siinae haen siis nyt seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsaemies, Nimrod
itse, jolta kiimainen sarvas sulki tien! Hyvae, pula oli Mirandan aikaan
saama. Haenen velvollisuutensa oli myoes haenet siitae paeaestaeae.
Jaeaeden seisomaan viiden tai kuuden askeleen paeaehaen Wapitista sen
eteen haen nojasi rihlansa peraen varvastaan vastaan ja kajahutti
taeytelaeaellae sointuvalla aeaenellaeaen _heihoo, heihoo_! huutonsa
tyyneen ilmaan. Metsaen reunat ottivat huudon kiinni ja vastasivat
siihen yhae uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja Miranda tulivat ovelle
katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmaeyksellae kaesittivaet tilanteen.

"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen taestae
vieraaksenne."

"Se luulee, ettae aiot tehdae meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda
juoksi apuun iloisesti nauraen.

"Elae pelottele taetae kilttiae pikku poikaa, Wapiti", haen huuti,
tyoentaeen ison hirven pois tieltaeaen ja juosten Taavin rinnalle. Heti
kun Wapiti naeki Mirandan Taavin rinnalla, niin se kaesitti, ettei
vieras ollut vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjaeaen ja
johti joukkonsa pois karjapihasta.

Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystaevaellisenae, vaikka
muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttoenne pelasti
henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistae.
Saapa naehdae, minkae kynsistae ensi kerralla!"

"Luultavasti kaniinin, taikka ehkae oravan", haernaeili Miranda
pisteliaeaesti.

"Oli minkae tahansa", jatkoi Taavi hellittaemaettae, "kolmas kerta on
joka tapauksessa minun onneni. Jos vielae kerran pelastat henkeni,
Miranda, niin sitten sinun pitaeae aivan ottaa minut suojaasi. Minae
tavallani tulen sinusta riippumaan."

"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin
neuvoinesi", vastasi Miranda paeaettaevaeisyydellae, joka ei juuri ollut
rohkaiseva.

"Siinae sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta
teeskennellen. Mutta Mirandan selaen takana haen iski silmaeae,
ikaeaenkuin sanoakseen "elae ole millaesikaeaen siitae, mitae haen
sanoo, toista sydaen ajattelelee!" Siinae ei kuitenkaan ollut
vaehaeaekaeaen peraeae. Jos Taavi olisi ollut niin ymmaertaemaetoen,
ettae olisi avoimesti kosinut, Mirandan tunteitten taellae kannalla
ollessa, niin haen olisi saanut aekkilaehdoen.

Taavi tuli siksi ajoissa, ettae sai olla apuna lypsaemaessae, mikae
toimi tuotti haenelle poikamaista iloa. Lehmaet, joita oli viisi
luvultaan, ammuivat jo veraejaellae. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua.
"Voit auttaa meitae, jos sinua haluttaa, Taavi", haen huudahti, mutta
Miranda naeytti kovin epaeilevaen, tokko niin koempeloe olento kykenisi
lypsaemisen hienoon taitoon. "Osaatko lypsaeae?" haen kysyi.

"Tietenkin minae osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa
tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.

"Osaatko lypsaeae lehmaen viottamatta sitae? Oletko varma siitae? Ja
osaatko lypsaeae loppumaidon aivan tyhjaeksi?" Miranda itsepintaisena ja
ilmeisesti epaeilevaenae jatkoi.

"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.

"Antaa haenen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkae haen saa sen lypsetyksi
siinae kuin me muut", arveli Kirsti.

"Niin, miks'ei, kuka hyvaensae voi Kirjon lypsaeae", myoensi Miranda; ja
Taavi itsekseen lupaili, ettae jos haenestae mihinkaeaen oli, niin
lypsaeisi haen vanhan Kirjon, lypsaeisi aivan tyhjaeksi, lypsaeisi sen
mieliksi ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimaeisestaekaeaen
lehmaestaeaen selviytyneet. Haen silitti lehmaen kylkeae, kyhni hiljaa
sen mahaa ja naein aikaan sai ystaevaelliset vaelit, ennenkuin alkoi; ja
haenen suuren kaetensae joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan
Kirjon suuriin nisiin. Lehmae katsoi haeneen suosiollisesti ja antoi
maitoansa runsaasti. Kun taeydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhae
maitoisammin, niin Taavi tiesi, ettae kaikki kaevi, niinkuin pitikin, ja
haen joutui luomaan katseen kilpailijoihinsakin. Siinae Kroof haenen
ihmeekseen seisoi takakynkillaeaen aivan Mirandan vieressae, kapea
punainen kieli roikkuen avoimien laiskojen leukojen vaelistae, ja
suurella mielenkiinnolla katseli maitolaehteitae.

Kirstin vielae painaessa punaliinaista paeaetaeaen lypsettaevaen kylkeae
vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa
loppumaitoa laekkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi.
Haenen kiulunsa--johon haen oli lypsaenyt loppumaiden muun maidon
sekaan,--vaahtosi kermaisena reunoja myoeden taeynnaeaen.

Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseaeaen. "Jonain paeivaenae kun on
liikaa aikaa", haen uhitteli, "minae opetan teitaekin lypsaemaeaen."

"Aelae luulekaan, ettae se jo tuli kaikki tehtyae", vastasi Miranda
yloes katsomatta. "Minae lypsaen Kirjosta vielae korttelin, kunhan
taestae paeaesen."

Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpae, Miranda,--et
taellae kertaa", haen huudahti. "Taavi on meidaet voittanut, ei siitae
epaelemistae. Vanha Kirjo ei elaeissaeaen ole meille antanut
taeydempaeae kiulua. Taavi, sinae osaat lypsaeae. Kaey ja lypsae Mikko,
se mustan ja valkoisen kirjava, minun edestaeni. Minae jaetaen sinut
taenne Mirandan kanssa lypsyae lopettamaan, ellette rupea riitelemaeaen;
minae sillae vaelin menen ja laitan teille oikein tavallista paremman
illallisen, ehkae sitten taas pian kaeyt luonamme. Minae tiedaen, ettae
teillae miehillae on sydaen vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitae
helpommin tavottaa. Mikaehaen meidaet olisi perinytkaeaen, ellei Luoja
olisi opettanut meitae ruokaa laittamaan!"

Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, ettae Taavi oli suuresti
haenen synkaen aeitinsae suosiossa, ja taemae vaikutti, ettae haenen
teki mielensae olla vielae tavallistakin jaeykempi tasapainoa yllae
pitaeaekseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda vain
vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyae kesti, ja pian saikin pojan
alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen,--ateriaan kuului
verestae maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia kuumia
maissipiiraita punaisen siirapin keraellae, tomaattien keraellae
paistettuja munia ja hoerkkaa kerman keralla, ja kaikki mitae parhaiten
valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan
suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei
haenen hyvae tuulensa tahtonutkaan enaeae palata. Haenen kielensae se
nyt vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan toeykeytensae johtaneen
semmoiseen tulokseen Miranda tunsi herkaen sydaemensae pehmenevaen. Haen
kaeaentyi tuolillaan pistaeaekseen vieressaeaen istuvan Kroofin
odottavaan suuhun suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja
puhui nyt Taaville aeaenellae, jonka sulo vaereili pojassa aina
sormenpaeihin saakka. Keimailun vaisto, joka on synnynnaeinen eikae
piilevaelle metsaekansallekaan vieras, alkoi liikahdella Mirandan
kokemattomassa sydaemessae.

"Laehden illalla jaervelle, Taavi", haen sanoi, "ja lasken yoeksi
siimaa, ehkae saan taimenen. Kuu on taeysi ja jaerveae kannattaa
katsella. Etkoe tahdo tulla meidaen kanssamme?"

"Enkoe tahdo? Enpae, Miranda, tiedae mitaeaen hauskempaa!" vastasi Taavi
innokkaasti.

"Laehdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi.
"Ja sinae voit meitae siinae auttaa--vai mitae, aeiti?"

"Tietenkin Taavi voi meitae auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on
luontoa panna haenen kaltaistaan naisten tyoehoen. Mutta minae
ajattelen, etten minae laehdekaeaen kanssanne yoeksi jaervelle. Kroof ja
Taavi saavat pitaeae sinusta huolta."

"Taikka minae Taavista, niin se pikemminkin kaey", huudahti Miranda
harmistuneena, muistellen sekae Wapitia ettae pantteria. "Mutta mikae
sinun on, aeiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtae hauskaa, ellet sinae
ole myoetae."

"Minusta tuntuu, ettae minua taenae iltana vaivaa jonkinlainen vaesymys,
ja minun tekee mieleni jaeaedae kotiin ajattelemaan."

Miranda hyppaesi poeydaen aeaerestae, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi
ympaeri aeitinsae tuolin luo.

"Vaesymystaekoe, aeiti!" haen huudahti, tutkien huolestuneena haenen
saevyjaeaen. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten
voimallisten ja oikealla tavalla elaevaein ihmisten puhuvan
vaesymyksestae? Minae pelkaeaen, ettet voi hyvin, aeiti; en kulje
taeaeltae askeltakaan."

"Kyllae, lapseni, kyllae sinun taeytyy", vastasi aeiti, eikae Miranda
ollut vielae koskaan kapinoinut sitae lujaa saevyae vastaan, joka nyt
oli Kirstin aeaenessae. "Minae tosiaan tahdon olla vaehaen yksinaeni ja
ajatella. Taavin kaeynti on heraettaenyt minussa paljon vanhoja
ajatuksia ja minae tahdon vaehaen muistella niitae. Minae luulin niiden
jo vuosia takaperin kuolleen ja jaeaeneen unhotukseen!"

"Onko se varma, aeiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten
epaeroeiden takaisin paikalleen.

"On, lapseni, en minae ole sairas. Mutta minae olen naeinae viime
paeivinae aina silloin taelloein tuntenut vaesymystae, vaikk'ei olisi
ollut syytae. Minae alan tuntea, ettae taemae metsien suuri yksinaeisyys
minua jollain tavalla kuluttaa. Minae olen, Taavi, kaikkina naeinae
vuosina pysynyt sen suojassa pystyssae ja se on antanut minulle rauhaa
ja voimia aikoina, jolloin minae, Jumala sen tietaeae, sitae kyllaekin
tarvitsin. Mutta minusta tuntuu, ettae se on minulle jollain tavalla
liian paljon, ja se ajan pitkaeaen musertaa minut. Moekkimme on minulle
rakas, mutta en tahdo taeaellae paeiviaeni paeaettaeae."

"Aeiti", huudahti Miranda, hypaeten jaelleen yloes tuoliltaan, "en
elaeissaeni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettaekoe sinae
aiot hylaetae moekkimme! Hylaetae metsaet! Minae en voisi elaeae, minae
en suorastaan voisi elaeae missaeaen muualla!"

"On niitae muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti
jatkoi syittensae selitystae.

"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vaehaen toinen", haen sanoi
miettivaeisenae. "Sinae olet taeaellae kasvanut. Metsaet ja taivas ovat
sinut muodostaneet. Ne ovat sinun veressaesi. Sinae elaet ja hengitaet
niitae. Sinae olet kummallinen lapsi, enemmaen keijukainen tai muu
metsaen olento kuin ihmislapsi, jo ennenkuin taenne metsaen helmaan
tulitkaan. Kaikki mitae metsaessae elaeae, naeyttaeae pitaevaen sinua
kaltaisenaan; ja sinae naeet semmoista, mitae muut ihmiset eivaet naee,-
-mitae metsaen kansa ei itsekaeaen naee. Niin niin! sinun laitasi,
Miranda, on vaehaen toinen. Isaesi tapana oli katsella sinua ja sanoa,
ettae sinusta tulisi naisfauni taikka metsaen kuningatar, taikka ettae
keijukaiset sinut veisivaet. Taemae paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun
oli tapana ajatella, ettae minae olin kyllin iso ja luja luonnoltani
voidakseni kestaeae taetae koko loppuikaeni. Mutta minae alan luulla,
ettae se on minulle liikaa. Minae en tahdo kuolla taeaellae, Miranda!"

Miranda tuijotti haeneen suuresti huolissaan.

"Sinae et saa kuolla, ennenkuin minaekin olen kyllin vanha kuollakseni,
aeiti", haen huudahti, "sillae minae en voisi elaeae paeivaeaekaeaen
ilman sinua. Mutta", haen kiihkeaesti lisaesi "minae tiedaen, ettae
minae kuolisin pian, suoraa paeaetae, jos minun taeytyisi laehteae pois
moekistaemme! Minae tiedaen, ettae niin kaevisi!"

Miranda puhui sitae rajummalla varmuudella, kun haen juuri sitae
sanoessaan tunsi epaeilevaensae omia sanojaan. Haen vaelaeykseltae naeki
itsensae vanhenevan taeaellae aavassa sydaenmaassa kahden Kirstin kanssa
ilman ketaeaen muita likimaillakaan. Ja se henkiloe, joka niin julmasti
loisti poissaolollaan, oli haemaeraesti nuoren Taavin naekoeinen. Haen
ei itseltaeaen kysynyt, oliko mahdollista, ettae haen vielae kerran
haluaisi hyljaetae moekin, hiljaisuuden ja aarniometsaen kaiken kansan,
mutta jossain sydaemensae sisaelokerossa haen tunsi, ettae sekin oli
mahdollista, ja se kipeaesti kouristi haenen sydaentaeaen. Haen juoksi
ja kietaisi molemmat kaesivartensa Kroofin kaulan ympaeri ja pyyhkaesi
salaisen kyynelen sen poerhoeiseen turkkiin.

Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, ettae koko jaervimatka
ehkae menisi myttyyn, aelysi keskustelun joutuneen vaaralliselle
tolalle. Haen sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen
ajatuksia maissipiiraista.



XIV LUKU.


Hirvien hirnunta kuutamolla.

Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja
taeydellae teraellaeaen moekin akkunasta, kun Miranda oli valmiina
laehtoeoen. Haen otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vaehaeisiae
kaloja taeyiksi.

"Missae ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.

"Niitae pidaen ontossa puussa jaerven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta
aelae ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" haen
lisaesi teraevaesti, kun nuori mies tarttui rihlaansa.

Taemae laski sen sukkelasti taas luotaan.

"Mutta yoellae, Miranda!" haen koetti vastustella.

"Oletko varma siitae, ettei ole vaaraa?"

"Aelae tule sitten, jos pelkaeaet!" impi vastasi murhaavasti ja astui
ulos valoon ja kylmaeaen kirpeaeaen ilmaan.

Taavi tuota pikaa oli haenen rinnallaan vaelittaemaettae sen enempaeae
pilkasta, joka sopi haeneen vaehemmaen kuin kehenkaeaen muuhun mieheen.
Mirandan toisella puolella tallusteli koempeloe Kroof, immen hyvaeilevae
kaesivarsi kaulallaan.

"Me emme viivy kauaa, aeiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli
tullut oveen.

Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentae askelta Kroof aekkiae
seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda
mitaeaen suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan naeillae
yoellisillae retkillae, joille impi laehti sillae paeaellae ollessaan.
Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa haenen virkansa ja etuoikeutensa?
Haen, Kroof, ei aikonut suostua mihinkaeaen jakoon. Parempi jaeaedae
sinne, missae haentae tarvittiin.

"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitae karvoista. Mutta
mustasukkainen karhu oli itsepaeinen. Se pyoersi ympaeri ja laehti
tallustamaan moekin ovea kohti. Mirandaa harmitti.

"Jaeaekoeoen sitten!" haen huudahti, kaeaensi kasvonsa metsaeae kohti ja
hymyili entistae ystaevaellisemmin nuorelle Taaville. Kroof
kieltaemaettae oli sangen harmillinen.

"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin haen uskalsi
naeyttaeaekaeaen. "Se jaeae aeitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."

"Kroof naeyttaeae ajattelevan, ettae minae olen sen omaisuutta!" sanoi
Miranda miettivaeisenae. "Minae pidaen siitae enemmaen kun mistaeaen
muusta maan paeaellae aeitiae lukuun ottamatta; mutta minae en saa
pilata sitae, kun se tyhjaestae suuttuu. Eihaen sovi, ettae se rupee
kadehtimaan, kun minae olen sinulle ystaevaellinen, Taavi! Minae olen
sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitaeisihaen sen
tietaeae, ettet sinae ole minulle mitaeaen sen rinnalla; vai mitae?"

"Tietysti", myoensi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten haen
viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestae
kesystae karhusta--sen henkisistae, siveellisistae ja ruumiillisista
ominaisuuksista,--jonka eraes kylaen tukkimiehistae omisti. Aihe olikin
viisaasti valittu ja sillae oli se vaikutus, ettae Miranda tunsi
itsensae melkoista vaehemmaen vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se
haenessae heraetti semmoisen ajatuksen, ettae ihmisten maailman ja
aarniometsaen vaelillae ehkae sittenkin saattoi olla jonkinlaista
ymmaerrystae.

Kun kuutamoinen aukea jaei heidaen taakseen, niin tavotteli kuun
aavevalo heitae pitkillae sormillaan siellae taeaellae hajoavien
lehvaekaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva saede jaei
taakse ja he astuivat lauhaan pimeaeaen. Taavi huomasi mieluisaksi,
vaikka vaelttaemaettoemaeksi pakoksi pysytellae laehellae Mirandan
kyynaerpaeaetae, jopa niin ettae kosketti haenen hamettaan, sillae
eivaet haenenkaeaen tottuneet eraemiehen silmaensae alussa huomanneet
mitaeaen. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen teraevaenaekoeinen,
astui sukkelaan ja epaeroeimaettae, ikaeaenkuin keskipaeivaellae ja
sileaetae tietae.

Mutta pian Taavinkin silmaet tottuivat ja haen kykeni erottamaan
epaemaeaeraeisiae eroavaisuuksia, sekae sankempia kohtia ettae puoleksi
laepikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillae jonkun verran valoa
oli, se mikae lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta paeaesi
aarniometsaen syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista
pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia
elettyaeaen luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena haen lisaeksi oli
kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkaehermoiseksi, ettae muut
aistimet korvasivat sen mikae naeoestae puuttui. Haen naeytti
paremminkin tuntevan kuin naekevaen petaejaen ja koivun runkojen taeyden
aineen, kun kasvot olivat tulleet niistae kaesivarren mitan paeaehaen.
Ja sammalen alta haen tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun
juuriverkko laehestyi puuta, johon se kuului. Haenen sieraimensa
erottivat petaejaen, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvaelle
tuoksuvan dirka puun heidaen niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon
laeheisyyden haen vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan
haenellae vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka
olivat pehmeaet kuin untuva sammalella, ja haenen omaa raskaampaa, mutta
taiten masennettua astuntaansa, ei metsaessae kuulunut mitaeaen, lukuun
ottamatta epaemaeaeraeistae kuisketta, joka oli niin heikkoa, ettae se
saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun
kihinaeae. Haen ei virkkanut sanaakaan, sen enempaeae kuin Mirandakaan.
Hiljaisuus oli niin juhlallista, ettae aeaeni olisi kuulunut
loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyae rinnalla kompastelematta
ja pahaa aeaentae aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen
etevaemmaen johdon alaiseksi.

"Sinun taeytyy nyt naehdae minunkin puolestani, sinae ihmeteltaevae
Miranda, sillae en enaeae pysy rinnallasi!" haen kuiskasi immen korvaan.
Kun impi niskassaan tunsi haenen hengityksensae vienon laemmoen, niin
kulki haenen ruumiinsa kautta vaeristys, joka kerrassaan haemmensi;
mutta immestae se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan
kaesivarteen sangen hellaevaroen, itseaeaen vaehaen tukeakseen, ja
melkeinpae haemmaestyi sitae, ettae impi sen salli. Taavi oli kuitenkin
siksi viisas, ettei kiinnittaenyt taehaen suosion osotukseen liian
suurta huomiota. Haen paeaetteli itsekseen, ettae Miranda, joka ei ollut
kylaen tyttoejae, ei sillae tarkottanut niin mitaeaen.

Aekkiae he naekivaet aivan edessaeaen kaksi kalpeata hehkuvaa silmaeae,
jotka olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon
pujoteltua kaettae merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa.
Eikae Taavia sillae hetkellae haluttanut kaipailla mitaeaen.

"Ilves!" haen kuiskasi immen korvaan.

"Ei, pantteri!" mutisi Miranda vaelinpitaemaettoemaesti suoraan
eteenpaein astuen. Taavi ei, taemaen pelottavan sanan kuullessaan,
asianhaaroihin naehden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei
ole hyvae pimeaessae kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmaet vaipuivat
salaperaeisesti maata kohti ja peraeytyivaet Mirandan edelleen astuessa;
ja muutaman sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja
katosivat.

"Millae ihmeellae sinae saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi
melkein kammolla.

"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja taemae oli haenestae, vaikk'ei
Taavista, aivan riittaevae selitys.

Ei puhuttu sen enempaeae. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan
henkeaeaen pidaetellen. He olivat kumpikin omituisen saehkoeisen tunteen
ja odotuksen jaennityksessae. Taavin sormet immen kaesivarrella levaeten
vaereilivaet kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidaen vierestaeaen
kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhaeaeltae hehkui
heitae kohti kaksi pientae valopistettae, jotka olivat aivan
laehekkaein. Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivaet, ettae se oli
pesukarhu, eivaetkae sanoneet mitaeaen. Kauempana he aekkiae tapasivat
aavemaisen hohtavan olennon, joka oli aivan heidaen tiellaeaen. Se oli
melkein miehen mittainen. Taemae aavemainen valo kasvoi ja katosi
heidaen silmaeinsae edessae. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa
sitae hengeksi, joka oli laehetetty heitae varottamaan, ettae
heittaeisivaet yrityksensae kesken. Mutta he tiesivaet, ettae se vain
oli laho koivupoekkoe, joka oli alkanut hehkua fosforivaloa. Heidaen ohi
kulkiessaan Taavi murti siitae palasen ja hienonsi sen, ja sen sinervae
valo tarttui vaehaeksi aikaa haenen sormiinsa kuin haju.

Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etaeaempaeae.
"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen aeaeni kajahteli.

"Me olemme laehellae jaerveae", Miranda kuiskasi. "Minae tunnen Uah-
huun; se asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein
perillae." Sitten kimalteli valoa, rikkinaeistae ja haaleata, kuutamon
hopeoimasta etaeisestae pinnasta. Pian tuntui kylmaen henkaeys, vaikka
oli aivan tyyni. Ja sitten he tulivat jaerven avoimelle rannalle.

Miranda irrotti paeaettaevaellae liikkeellae kaesivartensa Taavin
kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkaeae oikealle paein
kaartavaa hiekkarantaa.

"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa
nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."

"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettae?" kysyi Taavi.

"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isaesi teki minulle toissa
kesaenae haapion ja minae pidaen sitae tuon nokan takana."

Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessae loistossa
rannattoman aarniometsaen yllae. Jaervi oli tyyni kuin peili. Ranta oli
sangen sileae ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista
lovisena. Eraeaessae paikassa kasvoi kolme pajua yhdessae ryhmaessae
aivan laehellae veden reunaa, luoden laepikuultavan salaperaeisen
varjon. Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat taehaen hohtavan
hiekan keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven
pitkae taeytelaes hirnunta. Se oli syvae, soinnukas ja kauas kantava
aeaeni, se tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.

"Tuo vasta on minun mielestaeni soitantoa!" sanoi Taavi.

Mutta ennenkuin Miranda ennaetti sanoa mitaeaen, vastasi aivan vierestae
metsaen pimeydestae jyrisevae karjuva hirnaus; alusmetsaestae kuului
raskasta ryskettae ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea
patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa taehyten. Huomatessaan Taavin
ja Mirandan se paikalla hyoekkaesi niitae kohti.

"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkaen puukkonsa ja
astuen immen eteen.

"Aelae puutu asiaan, niin kaey kaikki hyvin!" sanoi Miranda teraevaesti.
"Seiso sinae tuon puun takana!" ja tarttuen haenen kaesivarteensa impi
koetti tyoentaeae haenet naekymaettoemiin. Mutta Taavi hetkisen
typeraesti vastusti.

"Houkka!" impi haenelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen taehaen
asti toimeen ilman sinua?"

Immen silmaein kiukku laevisti haenen mielensae ja sai haenet
jaerkiinsae. Taavi oivalsi, ettae Miranda tavalla tai toisella hallitsi
tilannetta, ja vastahakoisesti astui haen ison pajun taa. Se olikin
viime tingassa, sillae raivostunut elaein oli melkein saavuttanut
heidaet. Samalla jaerveltae tuleva ilman henkaeys kantoi Mirandan hajun
elaeimen sieraimiin ja sai sen epaeroeiden peraeytymaeaen. Miranda
paikalla vihelsi pehmeaesti ja astui ulos kirkkaaseen kuutamoon.
Uroshirvi tunsi haenet, seisoi aivan hiljaa, kohotti valtavat sarvensa
taeyteen korkeuteensa ja kurkotti impeae kohti pitkaentaipuisan
kuononsa, ystaevaellisesti haistellen. Sitten se laehestyi askel
askelelta immen odottaessa ja ojentaessa sitae kohti pienen kaetensae,
kaemmen yloespaein; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen, vaikka vielae
epaeillen ja puukonpaeaetae hypistellen.

Samalla kajahti taas jaerven takaa ensimaeisen hirven hirnaus. Taemae
hirvi paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympaeri, laski
sarvensa julkista taisteluunvaatijaa kohti, moelaeytti vastauksensa ja
hyoekkaesi pitkin rantaa tappelemaan elaemaestae ja kuolemasta. Kun se
oli kadonnut maentyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestae naekyviin iso
naarashirvi, joka laehti sen peraessae juoksemaan.

Miranda kaeaentyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki
suuttumukset.

"Minae vannon, Miranda!" nuori eraemies huudahti, "ettae se tyttoe, joka
saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsaen kuningatar.
Minae otan lakin paeaestaeni teidaen majesteettinne edessae!"

"Pane se taas paeaehaesi, Taavi", sanoi impi, joka ei vaehaeaekaeaen
pahastunut, "ja mennaeaen sitten siimaa laskemaan."

Niemen nokan takaa loeytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Footnote:
Taemae pohj.-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on
mustikan kaltaiset tummansiniset syoetaevaet marjat. (Suom. muist.)]
puinen kanootti eli haapio taeysin hyvaessae kunnossa. Taavi tyoensi sen
vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa
turskasiimaa, siimassa aina neljaen jalan paeaessae toinen toisestaan
neljae puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen.
Sitten haen alkoi peltiastiastaan pistaeae koukkuihin taekyjae.

"Miks'ei niin pitkaessae siimassa ole enempaeae koukkuja?" kysyi Taavi.

"Mitaepae minae pyytaeisin enemmaen taimenia kuin syoedae jaksamme?"
selitti Miranda. "Ei niitae ole hauska pyytaeae taellae tavalla,
eivaetkae ne suolattuina maistuisikaan paljon miltaeaen."

Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinae keulassa, Miranda,
ja hoida siimaasi, niin minae melon", haen sanoi.

Mutta siihen ei Miranda vaehaeaekaeaen suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi",
haen huudahti, "naemae ovat minun hommiani ja sinae olet vieras. Totta
tosiaan, minun melkein on mieleni paha siitae, kun otin sinut kanssani.
Istu nyt vaan siinae, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minae
kaesken, taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."

Nuori mies kaevi noeyraesti venhoon polvilleen, vaehaen keulan puoleen,
mutta ei niin kauas, ettae kanootti haenen suuremman painonsa vuoksi
olisi kaeynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti
peraeaen poikkituhdolle ja alkoi pistellae melallaan tarkkaan ja ihmeen
taitavasti. Kanootti aeaeneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentae syltae rannasta, kellui puinen
koho uppikiveen kiinnitettynae. Miranda pysaeytti kanoottinsa sen
viereen, huovaten aeaeneti melallaan voimallisin rannepunalluksin.
Kohossa oli ruostunut maeaerly, ja siihen haen kiinnitti siiman paeaen.

"Taemaen nokan edustalla taitaa olla syvaeae vettae", arveli Taavi.

"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvaessae
vedessae."

Taavin oli kyllae lupa lausua julki mietteitaeaen, mutta hommiin haen ei
saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun haen oli enemmaen toimen ja
haaveen kuin puheen mies, niin ei taemae osa ollut haenen mielensae
mukainen, ja haen sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kaetevaesti
siimaa lappaen toisella kaedellaeaen, toisella kaedellae taitavasti
hoiti melaansa siten, ettae kanootti liukui rantaa kohti. Haen oli liian
kiintynyt hommiinsa selitellaeaekseen niitae Taaville, mutta taemae
naeki, ettae haen aikoi kiinnittaeae siiman toisen paeaen paaluun, joka
kohosi vedestae melkein rantapiissae.

Miranda pisti nyt siiman paeaen jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja
kahden kaeden melaan kiinni kaeyden aikoi laskea rantaan, kun samalla
yhtae koukkua nykaeisi rajusti. Siima luiskahti haenen keveaen jalkansa
alta ja lappoi jaerveen sen sileaen tien. Taavi huomasi, miten kaevi;
mutta haen oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikae edes
aeaenellae tarkottamaan, ettae "enkoes minae . . ." Haen sen sijaan
kaeaentyi ja osotti kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestae,
hyoekkaeillen puoleen ja toiseen ja toisinaan aivan veden alle
sukeltaen. Jaerven lasimainen peili meni rikki. "Sinae jo sait kalan,
Miranda", haen huudahti voitonriemuisena; ja haenen ilmeinen intonsa
kokonaan lauhdutti Mirandan harmin. Pari kolme kertaa melalla pistaeen
impi palautti kanootin kohon luo ja Taavi sai palkkansa.

"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda kaeski, "ja nosta kala kanoottiin,
minae sillae vaelin hoidan kanoottia."

Taavi suuren molskeen ja melskeen keraellae veti venhoon suuren, ainakin
kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen pohjalle
laeiskimaeaen. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja taellae
inhimillisellae, vaikka tuimalla tavalla paeaetti sen taistelun.

Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi
paeaestellae siimaa kohosta.

"Mitae sinae nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttoe vielae otti
syoetit muista koukuista ja nakkasi ne jaerveen.

"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun taemaen saimme", impi selitti.
"Taemae kun on niin iso ja kaunis." Ja haen kaeaensi venhon keulan kohti
niemen varjoa ja omaa rantaa.



XV LUKU.


Riistapaisti.

Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, ettae haen
saattoi kaeydae pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei haen silti
huomannut Mirandan kaeyvaen haentae kohtaan paljoakaan
suosiollisemmaksi. Toisinaan impi oli ystaevaellinen, kuten alussakin,
toisinaan taas vaelinpitaemaetoen ja pilkallinen. Vain kerran haen naeki
immessae jonkun verran mielihyvaen merkkiae siitae ettae haen tuli.
Taemae tapahtui kerran, kun haen tuli metsaen laepi lumikengillaeaen
kuutamossa, lumen hajottaessa joka puolelle valoa, niin ettae polku
naekyi taajimmassa tiheikoessaekin. Aamupuhteella tullen haen yllaetti
Mirandan navetan ovella tulossa karjaa ruokkimasta. Impi punastui haenet
naehdessaeaen; ja haenen suuriin tummiin silmiinsae tuli ilme, jota ei
Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut aivan vaeaerin ymmaertaeae. Mutta
haenen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli haentae kohtaan ynseaen
vaelinpitaemaetoen koko ajan, jopa siihen maeaeraeaen, ettae Kirsti
moitti haentae epaekohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.

"Minkae minae sille voin, aeiti!" impi selitti. "Minae en tahdo haentae
vihata, mutta mitae haen on teurastajaa parempi? Haenen leipaensae on
verellae tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun haen on
taeaellae,--hajua kilttien metsaeelaeinten verestae."

"Mutta ethaen sinae kuitenkaan tahdo estaeae haentae tulemasta",
pahotteli aeiti.

"Tiedaethaen sinae itse, ettae se tuottaa sinulle iloa, kun haen joskus
kaey taeaellae", sanoi tyttoe haemaeraesti.

Taavi jatkoi kaeyntejaeaen aikaansa odottaen. Haen kaeytti joka
tilaisuutta totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin,
mikaeli haen niitae itse oivalsi, ja jaerkevaeaen elaemaenkaesitykseen
oman parhaan ymmaerryksensae jaelkeen. Haen ei tehnyt taetae
suoranaisesti, vaan keskustelussa Kirstin kanssa, jolle haenen sanansa
olivat lohdutusta taeynnaeaen. Taavi oli paeaettaenyt kumota Mirandan
ennakkoluulot eraemiehen ammattia kohtaan, joka haenen mielestaeaen oli
ainoa miehen arvoinen--terveellinen, raikas, taeynnaeaen seikkailua,
taeynnaeaen viehaetystae. Haen oli niinikaeaen paeaettaenyt voittaa
immen syvaelle juurtuneen vastenmielisyyden liharuokaan. Haen tunsi,
ettae vasta kun naemae molemmat kohdat oli voitettu, kaevisi Miranda
kyllin inhimilliseksi ymmaertaeaekseen ihmisrakkautta ja yleensaekin
inhimillisiae tunteita. Taessae luulossa haen visusti piti varansa,
ettei millaeaen tavalla kosinut; ja siten haen rakensi paremmin kuin
itse aavistikaan.

Taavi oli kylmaen aikana hyvillaeaen siitae, ettei Kroofia silloin
naekynyt ei kuulunut, sillae mesikaemmen oli omalla vaiteliaalla
tavallaan osottanut itsensae kerrassaan leppymaettoemaeksi. Taavi oli
turhaan koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvaellae
kekomehilaeishunajalla, jonka haen oli kennoineen tuonut aina kylaestae
saakka. Mutta Kroof ei tahtonut olla haenen kanssaan missaeaen
tekemisissae, ei millaeaen hinnalla; ja Taavi tunsi, ettae taemae seikka
alensi haenen arvoaan Mirandan silmissae. Haen toivoi, ettae Kroof sinae
kevaeaenae myoehaeaen nukkuisi pesaessaeaen petaejaen juurien alla.
Mutta samalla kun Taavi naein uutteraan ja oman luulonsa mukaan
viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen ja kehittaeaekseen, Miranda
aivan huomaamatta muodostelikin haentae. Rihla ja ansat alkoivat haenen
ajattelemattansakaan menettaeae viehaetystaeaen; ja haenen Kuah-Davikin
takana olevan leirinsae sanomaton yksinaeisyys alkoi peittelemaettae
tuntua ikaevaeltae. Kerran haen liian kauan viivytteli laukaustaan vain
siitae syystae, ettae ilves naeytti niin pahaa aavistamattomalta, vaikka
muutoin oli mitae parhaan matkan paeaessae, joten laukaus lopulta
myoehaestyi ja turkiskimppu siitae jaei yhtae hyvaeae nahkaa
koeyhemmaeksi. Ja ampuessaan kerran syvaeaen lumeen nuoren naarashirven
haen tunsi mieltaeaen kaeaentelevaen oudolla tavalla, kun huohottava,
verta vuotava elaein loi haeneen tuskallisen nuhtelevan katseensa.
Haenen kaetensae ei ollut yhtae varma kuin tavallisesti, kun haen pisti
puukkonsa sen kurkkuun. Taemae oli heikkous, jota haen ei tahtonut
ruveta liian tarkkaan selvittelemaeaen. Haen tiesi, ettae nuoren
naarashirven liha oli mureata ja hyvaeae, ja jaeaedytettyaeaen sen haen
ripusti sen kylmaeaen kellariinsa. Vaikk'ei haen olisi sitae
hetkeksikaeaen myoentaenyt, ei edes itselleenkaeaen, niin oli haen
kuitenkin mielissaeaen siitae, ettei karhujen kaataminen talvella
kuulunut haenen hommiinsa, sillae jos haen olisi karhun ampunut, niin
haen ehdottomasti olisi tuntenut tehneensae vaeaerin Mirandaa kohtaan.
Mutta samalla kun haen sydaemensae salatuissa syvyyksissae tunsi
taemmoeisiae tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi haenen
metsaestyksensae sinae talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen hyvin;
ketut, ilvekset ja ahmat naeyttivaet suorastaan juoksevan haenen
pyssynsae suuhun ja etsivaen haenen ansojaan kuin pakopaikkaa. Haen
tappoi oikein uhmalla, ikaeaenkuin kurittaakseen mielensae orastavaa
heikkouden itua. Mutta ei haen ensinkaeaen tuntenut entistae
mielihyvaeae naehdessaeaen nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt
muuttunut elinkeinoksi, paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvaeae
haenelle sen sijaan tuotti, kun haen naeki Mirandan ruokkivan
siivekkaeitae ruokavieraitaan--pulmusia, peukaloisia, punaisia
kaepylintuja, joukossa joku kiiltaevae variskin--niiden aamusin
kokoontuessa haenen ympaerilleen saamaan vilja--ja leipaemuru-ateriansa.
Ne istahtivat haenen hiuksilleen, olkapaeilleen, kaesivarsilleen; ja
pyoereaepaeiset lapselliset kaepylinnut nokkivat leipaeae haenen
punaisten huuliensa vaelistae; ja silloin taelloein hyppi varis
sukkelaan kylkimyyryae haenen luokseen ja vallattomasti kiskasi haentae
mokkasiinin nauhasta.

Impeae kohtaan ei tarvinnut laemmittaeae Taavin sydaentae--siellae paloi
nyt tuli, jota haen kaikesta metsaelaeisjaeykkyydestaeaen huolimatta
osasi hyvin huonosti salata--ja se laempeni lintujakin kohtaan ja niiden
kautta metsaen kaikkea turkiskansaa kohtaan, haenen katsellessaan taetae
kaunista naekyae. Haen pani merkille, etteivaet linnut vaehaeaekaeaen
pelaenneet Kirstiae, joka niinikaeaen ruokki niitae; mutta Mirandaa
kohti haen huomasi niiden osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa
kiintymystae, pyrkien kateesti koskettamaan haenen kaettaeaen, jalkaansa
tai hameenhelmaansa, kun haenellae ei ollut tarjota minkaeaenlaisia
herkkupaloja. Ja eraes toinenkin naeky talvi-illan haemaertyessae teki
haeneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat kesyttoemaet valkoiset
jaenikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin sanoivat niitae
kaniineiksi) lumen poikki moekin ovelle syoemaeaen, hyvaessae turvassa
siitae, ettei ollut kissaa eikae portimoa kintereillae. Ne tunkeilivat
immen ympaerillae ja naeykkivaet ahneesti haenen apilas- heinae-tai
porkkanatukkoaan; toiset haenen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssae
istuen ja takoen haenen hameenhelmojaan hermostuneilla
etukaepaelillaeaen, kaikki korvillaan viittoen ja empimaettae luottaen
taehaen apilakkaaseen Mirandaan.

Kevaetpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.
Haen huomasi, ettae aeidin varmat kasvonpiirteet alkoivat kaeydae
tavattoman jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistaeae oudosti esiin.
Sitten haen huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi haenen
ihonsa alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmaepielissae ja
eloisuuden puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillae
aina siihen saakka Kirsti oli ennallaan saeilyttaenyt nuoruuden eloisat
vaerit ja vivahdukset. Ja sitten haenessae ilmeni
vaelinpitaemaettoemyyttae, halua levaetae ja hengaehtaeae kesken aivan
tavallisia puunhakkuu- ja karjanruokkimistoimia. Taemae huolestutti
neitosta paljon enemmaen kuin se, ettae Kirsti pyrki yhae enemmaen
istumaan takkavalkean aeaeressae haaveilemassa, vaikka olisi ollut
tyoetaekin. Miranda tunsi kykenevaensae suorittamaan kaikki
talviaskareet ja haen tiesi, ettae aeiti, samoin kuin haen itsekin, aina
haaveili, kun sille paeaelle tuli. Mutta taemae haaveileva hajamielisyys
alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun aeiti eraeaenae aamuna, lunta
tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain puolivaeliin, antoi haenen
luoda auki kaikki polut vaehaeaekaeaen auttamatta, vielaepae
syytaekaeaen selittaemaettae tai anteeksi pyytaemaettae. Miranda ei
ollut siitae mitenkaeaen pahoillaan, kaukana siitae; mutta haen alkoi
pelaetae, pahoin pelaetae. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran
Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kaeaentyi Taavin puoleen,
pyytaeen haedaessaeaen neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui
raiviolle.

Neuvottelu tapahtui navetan laempimaessae haemaeraessae, jossa Taavi
tapansa mukaan auttoi Mirandaa lypsaemaeaen, sillae vaelin kun Kirsti
rakensi illallista. Nuori metsaemies naeytti vakavalta, vaikk'ei
haemmaestyneeltae.

"Minaekin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda",
haen sanoi, "ja minae vaehaen ihmettelin, kuinka sinun suuret silmaesi,
jotka erottavat semmoisia asioita, mitae me tavalliset ihmiset emme
naeekkaeaen, eivaet naehneet taetae, joka sinua niin laeheltae koskee."

"Naeinhaen minae, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minae en
kaesittaenyt, miten sinae olisit voinut asiaa auttaa. Enkae kaesitae
nytkaeaen; mutta kun ei ollut ketaeaen muuta, jonka kanssa voisi siitae
puhua", lisaesi haen aeaenen vaeraeyksellae, joka ennusti laehenevaeae
itkua.

"Kyllae minae voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda",
vastasi Taavi epaeroeiden, "sillae hyvin minae tiedaen, mitae haen
tarvitsee."

"No mitae?" kysyi impi. Taavin aeaenessae oli jotain, joka heraetti
haenessae painostavia, epaemaeaeraeisiae pahoja aavistuksia.

"Hyvaeae tuoretta paistettua lihaa haen tarvitsee!" sanoi Taavi.

Seurasi hetken aeaenettoemyys. Miranda kaeaentyi ja katsoi ulos ovesta
poikki kimaltelevien kenttien.

"Haenen verensae on kaeynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei
mikaeaen muu kuin liharuoka voi haentae nyt auttaa ja haenen tulee sitae
saada." Taavi alkoi aavistaa, ettae oli aika antaa Mirandan tuntea
lujempia otteita.

"Minae en usko sinua!" sanoi tyttoe ja alkoi taas kiivaasti lypsaeae.

"No niin, saadaanpahan naehdae", vastasi Taavi. Mirandan aeaenettoemyys
haenelle ennusti haenen mielipiteidensae hidasta voittoa.

Haen pani sinae iltana merkille, ettei Kirstillae ollut vaehaeaekaeaen
ruokahalua illallista syoetaeessae, vaikka kaikki ruuat olivat
vietteleviae ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Haen tunsi
uusia pelon tuskia aeitinsae puolesta, mutta ajatteli samalla harmin
tunteella, ettae Taavi pitaeisi jokaista oiretta oman kaesityksensae
vahvistuksena. Miranda rehellisellae inholla taetae kaesitystae
vastusti, sillae haenen silmissaeaen liharuoka oli jonkinlaista salaista
myrkkyae. Mutta Miranda oli liian huolissaan aeitinsae terveyden
puolesta vastustaakseen julkisesti mitaeaen, eipae vihoviimeistaekaeaen
keinoa, josta luultiin apua olevan. Haen paeaetti sen vuoksi pysyae
taessae asiassa syrjaessae ja antaa aeitinsae ja Taavin paeaettaeae se
mielensae mukaan.

Nuoren eraemiehen keskustelusta elpyneenae Kirsti oli aterian aikana
tavallista virkeaempi; sitae suurempi oli haenen pettymyksensae, kun
Taavi heti illallisen jaelkeen nousi yloes matkaan laehteaekseen. Taavi
ei suostunut millaeaen jaeaemaeaen, intti vain, ettae haen oli tullut
katsomaan, olivatko he molemmat terveinae, ja sanoi erinomaisen
taerkeiden asioiden vaativan haentae oikopaeaetae palaamaan takaisin
leiriin. Kirsti ei ottanut uskoakseen. Haen kaeaensi Mirandaa kohti
kasvonsa, joista puhui niin peittelemaetoen nuhde, ettae immen taeytyi
ryhtyae itseaeaen puolustamaan.

"No voi! eihaen se ole minun syyni, aeiti", haen intti ja naurahti
hieman vaekinaeisesti. "En minae ole ollut haenelle millaeaen tavalla
haeijy. Jos haen laehtee, niin ei se ole muuta kuin haenen omaa
itsepaeisyyttaeaen, sillae kyllae haen tietaeae, ettae me soisimme
haenen jaeaevaen yoeksi nyt, niinkuin aina ennenkin. Mutta antaa haenen
mennae, jos tahtoo!"

"Miranda", sanoi aeiti vakaasti nuhdellen, "minae soisin, ettet sinae
olisi niin jaeykkae Taavia kohtaan. Jos sinae kohtelisit mykkiae
elaeimiaesi samalla tavalla kuin haentae, niin tuskinpa ainoakaan
palaisi luoksesi toista kertaa. Sinae et naeytae muistavan, ettae Taavi
ja haenen isaensae ovat ainoat ystaevaemme ja ettei varsinkaan nyt, kun
isae on metsaenhakkuussa, ole ketaeaen muuta kuin Taavi, johon voisimme
luottaa."

"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitaeaen, aeiti, paitsi ettae
haenen kaetensae ovat niin veriset", puolustautui impi ja kaeaensi pois
kasvonsa.

Nuori eraemies kohautti olkapaeitaeaen pahotellen, hymyili Kirstille
hitaan molemminpuolisen ymmaerryksen hymyn ja astui ovea kohti.

"Hyvaeae yoetae teille kummallekin", haen sanoi rattoisasti.
"Enkoepaehaen minae ole taeaellae taas huomenna taehaen aikaan
paeivaestae."

Haenen laehtiessaeaen Miranda haemmaestyksellae ja laempimaellae
tunteella huomasi, ettae haen kerran ja ensimaeisen kerran oli tullut
ilman eroamattoman pyssynsae seuraa. Tyhjaen aeaenettoemyyden aikana,
joka seurasi haenen laehtoeaeaen, Kirstin kielellae jo pyoeri: "Miranda,
minae soisin, ettae sinae kiintyisit Taaviin". Mutta haenen naisen
sydaemensae ajoissa varotti, eikae haen virkkanut mitaeaen. Ja seuraus
taestae jaerkevyydestae oli, ettae Miranda sinae iltana levolle
mennessaeaen tunsi palon tapaista sydaemessaeaen. Se ettae Taavi oli
tullut ilman pyssyae, oli haenen vaikutuksensa suoranaista tunnustamista
ja se jossain maeaerin korjasi Taavin kamalaa ehdotusta, ettae aeiti
saastuttaisi suunsa lihalla.

Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit"
apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja
Miranda juuri istuivat illallispoeytaeaen, kun Taavi astui sisaeaen.
Haenellae oli mukanaan ruskeaan saekkiin kiedottu mytty, ja taellae
kertaa haenellae oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli
peittelemaettoemaen innostunut, mutta Miranda naeki rihlan ja
jaeykistyi. Taavi huomasi haenen katseensa ja vaiston vaelaehdyksellae
paikalla kaesitti sen.

"Minun taeytyi ottaa se matkaan, Miranda", haen selitti
haetaeaentyneenae. "En olisi taenne muutoin paeaessyt ollenkaan. Sudet
olivat palanneet, kuusi kappaletta. Kaevivaet kimppuuni oman moekkini
ovella."

"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon aeaenellae. "Ne ovat maanvaiva."

Aina siitae etaeisestae paeivaestae, kun haen lapsen kasvojaan ruutua
vastaan painaen, lapsen sydaemensae kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli
naehnyt susien hyoekkaeaevaen Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, haen oli
koko sielustaan vihannut naeitae ahnaita petoja.

"Suokoon Jumala, ettae sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti
hurskaalla hartaudella.

"Kaksi paeaesi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.

"Sepae oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvaellae mielellae; "tule
nyt syoemaeaen illallista."

"Ei juuri vielae, Kirsti", vastasi tulija, myttynsae avaten. "Minae olen
viime aikoina huomannut, ettae te naeytaette niin huonolta eikae teille
maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillae tavalla, niin minae
ymmaerraen asiaa yhtae hyvin kuin moni tohtori, ja minae tiedaen mistae
siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja
paistinpannua, niin minae laitan teille illallisen, joka parantaa teitae
paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."

Miranda tiesi, mikae siitae oli tuleva. Haen tiesi, ettae Taavi oli
kaeynyt eraemoekillaeaen saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa,
jottei haenen tarvitsisi kokea niitae vihoja, joita tuottaisi Mirandan
suojeluksen alaisten elaeinten tappaminen. Haen tiesi myoes, ettae Taavi
tuskin oli ennaettaenyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan
kulkenut neljaessaekolmatta tunnissa. Siitae huolimatta impi paadutti
sydaemensae haentae vastaan. Haen loi katseensa lautaseensa ja kuunteli
jaennitetyllae mielellae, mitae haenen aeidillaeaen olisi sanottavaa
taestae perin taerkeaestae asiasta.

Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillaeaen. "Tuossa on tuli, Taavi", haen
sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressae. Mutta
mitaehaen sinae olet tuonut? Minae olenkin kaiken ajan kaivannut jotain
vaihtelua--vaikkei siltae, ettei se ruoka, jota Miranda ja minae
tavallisesti syoemme, olisi hyvaeae ja terveellistae."

"No niin, Kirsti", nuori eraemies vastasi syvaeaen hengaehtaeen,
ennenkuin kaevi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois
helakan punaisen hirvenpaistin paeaeltae, "ei se ole sen kummempaa kuin
tuoretta lihaa. Se on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistae hirven
lihaa; ja minae nyt paikalla paistan teille taemaen murean viipaleen,
jota taessae leikkaan irti."

Kirsti saeikaehti aivan suunniltaan. Moekissae oli lihan kielto ollut
niin kauan voimassa ja kyllaekin niin yleiseen tunnettu, se oli niin
joka puolelta poenkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, ettae
Taavin sanat haenestae melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi,
ettae haenen olisi pitaenyt suuttua; mutta kaevikin niin, ettae haen
vain oli levoton siitae, mitae Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta
ehdotuksesta. Samalla haen aekkiae tunsi pakanallista himoa juuri samaa
kiellettyae tavaraa kohtaan. Haen loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta
lapsi naeytti kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

"Mutta tiedaethaen sinae, Taavi", haen sanoi nuhdellen, "ettemme me
kumpikaan koske minkaeaenlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinae
mielipiteemme taestae asiasta."

Sanat sinaeaen olisivat tyydyttaeneet Mirandaa, ellei haen olisi
huomannut aeaenen saevyssae jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne
eivaet vaikuttaneet vaehaeaekaeaen. Hetken aikaan haen ei vastannut
mitaeaen, leikkasi vain kiireesti viipaleita paistista. Haen latoi ne
huolellisesti kuumaan voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa
pannussa; ja sitten haen, oikaisten itsensae tyoestaeaen suoraksi,
puukko kaedessae reippaasti vastasi: "Se on aivan oikein. Mutta
naehkaeaes, kaikki ihmiset pitaevaet minua vaehaen kuin tohtorin
tapaisena, ja taemae ruoka, jota nyt teille paistan, ei oikeastaan
olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikae ole oikein, ettae te nyt kiellaette
sen itseltaenne, kun tarvitsette sitae rohtona. Se on vaeaerin
Mirandankin vuoksi. Enkoe minae ole naehnyt, kuinka te olette kaiken
talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikae
mistaeaen muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te
sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas
heittaeae lihan, jos haluttaa--ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan
sekaantunut; mutta nyt--"

Haen keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Haen oli vasten vaiteliaita
tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Haen tunsin luonnon
vaatimusten voiman. Haen odotti, ettae Kirstin yksinkertaiset
ruumiilliset tarpeet puhuisivat haenen perusteittensa puolesta. Haen
odotti juuri sen verran, ettae paistin kutkuttava haju oli huoneen
taeyttaenyt ja tehnyt ihmeensae. Nyt olivat lumot liikkeellae. Haen
katsoi Kirstiin vastauksen saadakseen.

Paikalla taemaen hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, ettae haen oli
oikeassa. Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitae haen
tarvitsi. Haenellae ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt
haenen tuli kamala naelkae. Sitae paitsi tuhannet pienemmaet voimat,
joita pitkaet keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet,
kehottivat haentae juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syoenti
haenelle merkitsisi. Mutta--entae Miranda? Kirsti tuijotti haeneen
hermostuneen pelon vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei
naeyttaenyt tietaevaen mitaeaen siitae, mitae moekissae tapahtui. Haenen
pohjattomat silmaensae tuijottivat suurina ja hajamielisinae ulos
akkunasta. Haen koetti kaikin voimin ajatella salaperaeistae
vaaleansinervaeae saedetulvaa, joka naeytti valuvan taeysikuusta kuin
virta;--piileviae karvaisia elaeimiae, joiden haen tiesi aeaeneti
kulkevan edes takaisin aarniometsaen kuutamoisten aukioitten poikki;--
hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvaessae turvassa korkeiden
lumiseinaemaein vaelissae, tallattuaan itselleen siihen pari viikkoa
takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyraessae laempimaessae
pesaessaeaen petaejaen juurakon alla, sylen verta nietosta paeaellaeaen.
Mutta oikeastaan haen kiukkuisella epaetoivolla paadutti mieltaeaen
ihmeellistae ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun vaikutuksesta
oli haenessae heraeaemaessae. Haen melkein kauhulla huomasi joutuneensa
sotaan itseaeaen vastaan,--huomasi, ettae toinen puoli haenen
luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyae ruokaa.

Taavi huomasi kysyvaen katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.

"Ah, ei teidaen tarvitse haeneen katsoa, Kirsti, saadaksenne haeneltae
kannatusta tuhmuudellenne", haen jatkoi. "Puhuin siitae haenen kanssaan
eilen illalla, eikae haenellae ollut mitaeaen sanottavaa laeaekettaeni
vastaan."

Mutta Miranda ei vain vielaekaeaen sanonut mitaeaen. Jos Miranda, jolle
lihan hylkaeaeminen oli uskonto, saattoi tinkiae vakuutuksestaan, niin
miks'ei haen, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde,
voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttae tapaa? Haen oli
sisaellisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai
kaksi eparoeityaeaen haen teki paeaetoeksensae; ja kun Kirsti kerran
paeaetti, niin harvoinpa asia siihen jaei.

"No minae sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", haen sanoi
verkkaan. "Minae koetan sitae kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa,
niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja
taessae on ripponen pippuria."

"Ei", vastasi nuori eraemies iloaan salaten, kun haen paistille
kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minae itse
kaipaa, en minae kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta.
Mutta ei mikaeaen sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita
minae taeaellae saan--kihisevaen kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden
kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos
ja kananmunat, jotka te osaatte keittaeae niin maukkaiksi. Minae
taeaellae ollessani usein ajattelen, etten vaelittaeisi vaikk'en enaeae
koskaan naekisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta
meidaen ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikae ihminen
mihinkaeaen paeaese luonnon aikomuksista. Meidaen hampaamme todistavat
sen todeksi ja sisaelmyksemme myoes--minae olen taestae kaikesta lukenut
laeaekaerien kirjoista. Minae luen koko joukon eraemoekillaeni. Asia on
se, Kirsti, ettae me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu--
elaeaeksemme kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna--ja
ellemme me aina joskus saa joka lajia, niin sitten pian kaey huonosti."

Taavi ei vielae koskaan ollut puhunut naein paljoa; mutta nyt haen
kiihkeaesti koetti estaeae, ettei asiasta syntyisi vaeittelyae.
Puhellessaan haen paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen poeydaelle.
Kirsti soei mielihalulla, joka sai Taeavin vakuutetuksi siitae, ettae
haen oli osannut oikeaan. Kirsti soei kaikki mitae haen oli paistanut;
ja Taavi oli niin viisas, ettei paistanut lisaeae, ettae ruokahalu
saeilyisi vielae huomiseenkin. Sitten Kirsti soei muutakin ruokaa
harvinaisella himolla. Miranda palasi poeydaen aeaereen, jutellen
hauskasti kaikesta muusta paitsi ei terveydestae, ruuasta eikae
metsaestyksestae. Itselleen haen oli vihoissaan; mutta Taaville haen
hymyili taemaen ihmeeksi niin suloisesti kuin harvoin ennen. Haentae
liikutti Taeavin hienotunteisuus, taemae kun oli esittaenyt paistin
laeaekkeenae; ja kun haen itse oli sanonut mieluummin syoevaensae
heidaen tavallisia verettoemiae ruokiaan, niin oli haen tavallaan
asettunut haenen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut haenen
periaatteitaan vastaan. Mutta--voi sitae hyvaeae tuoksua! Se hoeysti
moekin ilman; se synnytti kiihkeaetae himoa haenen haemmaestyneessae
ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseaeaen kohtaan.

Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa
palata haenen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinae olet hyvae
tohtori, Taavi Titus, ei siitae ole epaeilemistaekaeaen; minae alan jo
voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi yloes ja
sanaakaan sanomatta laehti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittaemaeaen
ja mielentilaansa selvittelemaeaen.

Taavi olisi seurannut haentae, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa haenen
olla", haen sanoi tarkotellen, matalalla aeaenellae. "Haen on saanut
niin paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."

"Mutta haen suostui siihen vaehaeistae paremmin kuin minae luulin",
vastasi Taavi.

Ja yhden hirvenpaistin vuoksi haenen toiveensa nyt taehtaesivaet
korkeammalle kuin olivat vielae koskaan uskaltaneet.



XVI LUKU.

Kuolema vaehaen elaemaen edestae.

Siitae pitaeen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseaeaen
tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja siihen
aikaan kuin kevaet oli raiviolla valtaan paessyt, haen jaelleen oli
entisissae reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat
sitaevastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut aekillistae
lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa taemaen hetkellisen heikkouden haen
oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista. Taehaen
haentae oli lisaeksi yllyttaenyt vaelinpitaemaettoemyys, jota haen oli
huomaavinaan karvaisten ja siivekkaeitten ruokavieraittensa puolelta.
Pari kettua, jotka epaeilemaettae olivat haenen mailleen muualta
eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jaenisten kesken naeiden palatessa
moekiltae ruokaretkiltaeaen. Ne naelkaeiset rosvot olivat parina yoenae
vaeijyneet raivion sivussa metsaenreunassa. Ne olivat murhanneet
saeaelimaettae. Sitten ne olivat kadonneet, epaeilemaettae
paikkakuntalaisten karkottamina, jotka tiesivaet miten piti tappaa
taidolla ja suojella omaa aluettaan sivullisten pyynniltae. Mutta
jaenikset siitae pelaestyivaet ja vaehaen niitae nyt tuli iltasin
Mirandan apiloille ja porkkanoille. Miranda paeaetteli, ja se koski
haenen sydaemeensae sangen kipeaesti, ettae haen oli menettaenyt
vaikutusvaltansa aarniometsaen asukkaihin. Oravienkin kesken oli
tapahtunut majanmuuttoja, niin ettae naeitae punaisia uutteria
puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vaehemmaen entistaeaen. Ja
linnut--ne olivat melkein kaikki matkaan laehteneet. Harvinaisen
aikainen kevaet, joka sulatti lumet matalammilta mailta ja sai
hyoenteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan
kesyttoemaet karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivaet
mitkaeaen leivaenmurenet voineet korvata turpoovia siemeniae ja
ensimaeistae lihavaa paeivaekorennoista. Mutta Miranda luuli niiden
kaikkien paenneen siitae syystae, etteivaet ne haeneen luottaneet.
Kroof, vanha vakaa Kroof oli aivan ennallaan talvisilta uniltaan
tullessaan; mutta taenae kevaennae se toi mukanaan harvinaisen kauniin
penikan, ja penikka luonnollisesti anasti Mirandalta suuren osan emon
ajasta ja huomiosta. Kun Miranda sen kanssa kuljeskeli aarniometsaen
hiljaisia laepikuultavia solia, niin palasi koko entisyys takaisin
kristallikirkkaana ja ehjaenae kuin ennen. Jaelleen piilevae kansa
hommaili omia hommiaan haenen laeheisyytensae turvallisessa rauhassa;
jaelleen haen oikean hurmauksen valtaamana iloitsi naekoensae
ihmeteltaevaestae hienoudesta; jaelleen haen oli varma katseensa
tehosta. Mutta naein oli vain Taavin kaeyntien vaeliajoilla. Kun Taavi
oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Haen ei enaeae missaeaen asiassa
ollut varma itsestaeaen. Ja pahinta oli, ettae kuta
vaelinpitaemaettoemaemmaeksi haen teeskentelihe Taavin suhteen, sitae
vaehemmaen haen sitae vaelinpitaemaettoemyyttae tunsi. Haen ei
vaehaeaekaeaen aavistanut, ettae aeiti kaiken aikaa salavihkaa piti
silmaellae haenen taisteluitaan. Mutta Taavin kaeytoeksen haen huomasi
sitae paremmin. Haen huomasi, ettae Taavi naeytti joeroeltae ja
tyytymaettoemaeltae, joka oli haenelle mieleen--haen ei itsekaeaen
tiennyt miksi--ja vahvisti haentae kylmaekiskoisuudessaan. Mutta lopulta
Taavin sydaemessae alkoi palaa hidas kiukku ja haen rupesi noudattamaan
sitae juonta, ettei ollut vaelittaevinaeaen immestae ensinkaeaen, vaan
omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jaelkeen Mirandassa heraesi se
ajatus, ettae haenen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias
aeitinsae vieraalle.

Taemae muutos, joka ei ollut silmaeaen pistaevae, mutta Taaville hyvin
suuri asia, tapahtui immessae kesaekuussa laidunmaan ollessa voikukkaa
kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvoeae ja perunain istutusta.
Moekin seinustalla olivat sireenipensaat taeynnaeaen purppuralumoaan. Se
ei ollut kylmaen vaelinpitaemaettoemyyden aika; ja Taavi iski oitis
kiinni taehaen sulavaan mielialaan. Mutta haen kaeyttaeytyi sillae
tavalla, ettei Miranda voinut siitae itseensae ottaa.

"Miranda", haen sanoi, sulan hyvaen toverisuhteen aeaenellae ja
naeoellae, "tahtoisitko huomenna tehdae kanssani pienen matkan, nyt kun
touoiltakin vaehaeksi aikaa joudat?"

"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti vaeliin, koska haen pelkaesi tytoen
umpimaehkaeaen kieltaevaen, ennenkuin tiesi, mitae Taavi aikoikaan.

"Niin naehkaeaes, minun taeytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea
Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten moekille viemaeaen haenelle vaehaen
rohtoja, jotka olen tuonut kylaestae haenen pienelle sairaalle
pojalleen. Se on semmoinen pieni poika raeaesy, viiden vuotias, hiukset
pitkaet ja keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, ettae
oikein sydaemeen koskee haentae katsella. Gabe tuli eilen kylaeaen ja
kaevi haenen taehtensae tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta haenen
taeytyi laehteae vielae kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymaeaen
ja saamaan eraestae ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen
tarvitsevan, mutta jota ei ole kylaessae ensinkaeaen. Gabe sen vuoksi
antoi taemaen pullon minulle", (haen veti sen metsaestysmekkonsa
povitaskusta) "jotta veisin sen haenelle oikopaeaetae, pikku mies on
kovin sen tarpeessa. Se on oikein naetti matka, Miranda, ja Isossa
Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttaevaet sinua. Mitae sanot?"

Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Haen tiesi, ettae pienen pojan
kuva houkuttelisi impeae; ja myoes, ettae sairastavan lapsen naekeminen
vaikuttaisi haenen herkkaeaen mieleensae ja siinae heraettaeisi uuden
inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi haenen puolestaan.
Maisemain kauneus, koskien jaennitys--naemae olivat toisarvoisia
vaikutuksia, mutta haen tiesi, etteivaet ne olisi vaikuttamatta
kauneutta ihailevaan pelottomaan Mirandaan.

Immen syvaet silmaet saeteilivaet haenen naeitae kuullessaan. Haentae
halutti naehdae jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikae
vihamielistae--uuden joen, toisia maekiae ja metsiae, syvemmaen laakson,
vielae yksinkertaisemman moekin etaeisemmaellae raivauksella,
yksinkertaisen vaimon--ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla
oli ne pitkaet keltaiset hiukset.

"Mutta sinne on varmaan pitkae matka, Taavi", haen esteli, vaikka
aeaenellae, joka kehotti vastavaeitteihin.

"Ei niin pitkae kuin kylaeaen", vastasi Taavi; "eikae puoltakaan aikaa
kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myoetaevirtaa. Mutta parempi
meidaen on minun mielestaeni olla yoetae Whiten moekissae ja palata
mukavasti seuraavana paeivaenae,--ellei teillae, Kirsti, ole mitaeaen
sitae vastaan! Sary Ann White on kovin hyvae nainen ja Miranda varmaan
pitaeae haenestae. Se tekee raukalle kovin hyvaeae, kun saa vaehaen
jutella Mirandan kanssa."

Haenen teki mieli sanoa, ettae rouva Whitelle tekisi kovin hyvaeae, kun
saisi katsella Mirandan kesytoentae suloa; mutta niin rohkeaan
kohteliaisuuteen haenellae ei kuitenkaan ollut uskallusta.

"Ei, mitaes minulla olisi sitae vastaan, jos Mirandaa haluttaa
laehteae", sanoi Kirsti; "en minae taenne yksin jaeae, kun Kroof on
melkein koko ajan seuranani."

Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta
suostuttiin, ettae kun Taavi laehti jonnekin Mirandan kanssa, niin
mustasukkainen vanha karhu jaei kotiin.

Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitae, ettae Miranda muuttaisi
mielensae, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin
kerrassaan immen mielen mukainen, eikae haenen paeaehaensae ensinkaeaen
pistaenyt heittaeae sitae sikseen. Syoetyaeaen aamiaisen ani varhain,
kesaekuun aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa moekkiin kylmiae
ruskokajastuksiaan ja himmentaeessae liedessae palavan tulen loistoa,
Taavi ja Miranda laehtivaet matkaan. He kulkivat polkua lepikoen
laehteelle ja poikkesivat siitae suoraan aarniometsaeaen, suunnaten
pohjoisesta hiukan idaen puoleen. Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa
oli vahvalta hopeisia kastehelmiae. Laehteen luona olivat niitae
taeynnaeaen soreat ruohot, leppaein nuoret lehdet, ja haemaehaekkien
haeikaeisevaet verkot. Taellae kerralla Taavi otti rihlan matkaan, eikae
Miranda ollut sitae huomaavinaankaan.

Metsaet olivat laevitseen maeraet, mutta niissae oli harvinaisen paljon
valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita saeteitaeaen syvaelle
aeaenettoemiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso
heijasti ympaerilleen vaehiae valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun
aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsaen
haemaerae hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja
aarniometsaen sydaen sai takaisin lumoutensa. Naekymaettoemaenae
vaikuttavan lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus,
laeheisten ja etaeisten sekaantuminen, tavallisten esineitten
epaetodellisuus--taemae kaikki yhae kiehtoi molempain matkamiesten
mielikuvitusta tenhoisasti, ikaeaenkuin he eivaet olisikaan siihen
tottuneet jo pienestae pitaeen. Aarniometsaen salaperaeisyys ei
tottumuksen kautta tylstynyt. Herkkinae sen lumoukselle kuin lasin pinta
hengitykselle naemae molemmat kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna,
ja aeaenettoemyys valtasi heidaen huulensa. Se aeaenettoemyys oli
keskinaeistae ymmaerrystae. Se oli Taavin tehokkainta kosintaa, jota
vastaan Mirandalla ei ollut mitaeaen varokeinoa tai puolustusta.

Heidaen astellessaan taeten aeaeneti ja kevein jaloin kuin piilevae
kansa itsekin, kuului pienestae aukiosta suoraan edestae paein nuoren
virginiahirven heikko sointuva aeaennaehdys. He olivat nyt, kolme tuntia
nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat
Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi
ohutta sammalta ja vaehaen viinimarjapensasta; laehellae oli kohoovan
maeen graniittiperustuksen maasta pistaevae polveke.

Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin
ajattelemattomasti metsaen vaarallisissa kaetkoeissae. Molemmat kulkijat
pysaehtyivaet vaistomaisesti ja sitten hiipivaet eteenpaein entistae
varovaisemmin, oksain lomitse ympaerilleen kurkistellen. Metsaen
asukkaille, sekae elaeimille ettae ihmisille, se mikae on tavatonta on
aina epaeiltaevaeaekin ja siis myoes pelaettaevaeae. Muutaman askeleen
astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda naeki varomattoman hirvaan
vasikan.

"Hiljaa!" haen kuiskasi, laskien kaetensae Taavin kaesivarrelle.
"Katsos, se raukka on eksynyt. Elae saeikytae sitae!"

"Pian se saa muuta pelaettaevaeae", mutisi Taavi, "ellei heitae
maeaekimistaeaen."

Tuskin haen oli saanut naemae sanat sanotuksi, ennenkuin pieni elaein
hyppaesi, vaerisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta
toiseen ikaeaenkuin epaetietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitae
vaaraa. Siinae samassa ponnahti alusmetsaestae ilveksen harmaanruskea
haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni,
kiskoi sen nurin, raateli sitae vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.

"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpaein hyoekaeten. Mutta Taavin
kaesi pidaetti haenet.

"Odota!" haen sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitae emme
enaeae voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitae
tietysti on kaksi."

Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vaehaeaekaeaen suostunut
"molempain kelvottomain" saantiin; mutta taellae haavaa haen oli
taeynnaeaen vihaista saeaeliae nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla
muisteli sitaekin etaeistae paeivaeae, kun Ganner oli tullut
raivaukselle ja ainoastaan Taehden, heidaen urhoollisen haerkaensae
kunto oli pelastanut haenet itsensae ja Mikko vasikan julmasta
kuolemasta. Haen sen vuoksi totteli Taavin kaeskyae ja odotti.

Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa
avunhuudon. Hurjalla kiireellae, vaikka aeaeneti, se pehmeitae
sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui naekemaeaen saman, minkae
Miranda ja Taavi naekivaet. Mutta se ei pysaehtynyt aprikoimaan tai
punnitsemaan, tekikoe nyt viisaasti vai eikoe. Yhdellae loikkauksella se
oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Naelkaeinen ilves
katsahti yloes siksi ajoissa, ettae juuri ennaetti vaeistaeae emon
putoovat kaviot, jotka olisivat siltae selaen katkaisseet. Naein isku
vain hipaisi kylkeae, revaeisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen
monen askeleen paeaehaen alamaekeen.

Ennenkuin ilves ennaetti taeysin tointua, oli virginiahirvi jaelleen sen
kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta saeihkyvin silmin ja
punottavin poskin puristi toverinsa kaesivartta tuimasti ja haenen
hoikat sormensa tuottivat taelle suloista kipua. Ilves pelaestyneenae ja
raivostuneena kaeaentyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekae kyntensae
ettae hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se
oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin kaeynyt huonosti,
ellei samalla naarasilves olisi laukannut maekeae alas ja vihaisesti
aeristen hypaennyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.

"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppaesi syrjaeaen Taavin rinnalta
haenelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin
haen ennaetti mitaeaen sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla
pamahti; ja jaelkimaeinen hyoekkaeaejistae mukelsi saetkien nurin. Taavi
heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistaen syoeksyi metsaeaen;
mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan paeaestae
laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki
selkaerangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi
tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vaehaeaekaeaen huomannut sitae taitoa,
jota haen oli taessae osottanut. Mirandan mielestae oli ampuminen
luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin
tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Elaein makasi jo
liikkumatonna. Mutta toinen ilves vaeaenteli pensaikossa suulleen
sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydaentae.

"Voi kuinka se kaersii! Tapa se, sukkelaan!" haen huohotti. Taavi juoksi
paikalle, kohotti pyssynsae, puolesta piipusta kiinni pitaeen, ja iski
petoa takaraivoon, niin ettae se heitti henkensae. Virginiahirvi
hoiperteli sillae vaelin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa
luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli
sitae herkillae sieraimillaan ja huomattuaan, ettae se oli aivan
kuollut, poistui hitaasti metsaen pimennoihin. Itse se paeaesi taestae
vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.

Miranda kaevi vuoron takaa kunkin tapetun elaeimen luona ja katseli
niitae miettivaeisenae Taavin vaieten tuumiessa, mitae nyt oli
tehtaevae. Haen oivalsi, ettae haenen oli paras liikkua varoen,
niinkauan kun Miranda taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttoe
nyyhkyttaevaellae aeaenellae ja silmaet suurina ja kirkkaina:

"Tule, laehdetaeaen pois taestae kamalasta paikasta!"

Taavi tunsi lievaeae mielipahaa, kun piti jaettaeae kaksi hyvaeae nahkaa
kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta haen kuitenkin seurasi
Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua taellae haavaa nahkoista. Mutta
heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, haen kaeaentyi sivulle
paein ja suuntasi kallionnyppylaeae kohti, joka naekyi puitten
vaelistae.

"Miksi sinae taenne kaeaennyt?" kysyi Miranda.

"Minae epaeilen, ettae ilveksillae on noissa louhissa pesaensae", haen
vastasi, "ja meidaen tulee etsiae se."

"Mitae me niiden pesaellae?" impi haemmaestyen kysyi.

"Varmaan siinae on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidaen
tulee loeytaeae."

"Minkae vuoksi?" kysyi Miranda epaeluuloisesti.

Taavi katsoi haeneen.

"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", haen sanoi
hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan naelkaeaen?"

"Sitae en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon
tuskalla; ja haen katsahti Taaviin uudenlaisella hyvaeksymisellae. Haen
itsekseen ajatteli, ettae Taavi, vaikka olikin eraemies ja veren
tahraama, kuitenkin osotti herkempaeae ja jaerkevaempaeae hellyyttae
metsaen karvaista kansaa kohtaan kuin haen itse.

Melkein puolen tuntia he etsivaet kalliopykaelaen louhikoista, ja
lopulta loeysivaet matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva
vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisaellae kelli kuivalla
sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan kaltaista
olentoa pehmeaesti yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka naekoe keksi ne
paikalla, mutta Taavin silmaet tottuivat vasta jonkun sekunnin kuluttua
pimeaeaen. Ilveksen penikat karvakeraeksi yhteen kietoutuneina
naeyttivaet Taavista sangen somilta--hyvaeiltaeviltae ja suojeltavilta.
Haen hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus heraettaeisi saeaeliae
Mirandan hellaessae sydaemessae. Siitae huolimatta haen lujalla
rohkeudella, jota harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet
osottamaan, astui eteenpaein, kumartui, selvitti erilleen pehmeaen
karvakeraen ja metsaestyspuukkonsa raskaalla paeaellae napautti
kumpaakin penikkaa teraevaesti niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.

"Voi noita pikku raukkoja!" haen mutisi; "ei niille voinut mitaeaen
muutakaan", ja haen kaeaentyi Mirandan puoleen.

Impi oli peraeytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina
tuijottaen haeneen vihasta saeihkyvin silmin.

"Sinae raakalainen!" haen huudahti.

Taavi oli otaksunut, ettae tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei
haen osannut juuri taetae odottaa. Haen sanoi puolestaan selvaet sanat.

"Minae luulin sinua taeysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun
ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minae
antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta
nyt minae huomaan, ettae oletkin vain tyhmae lapsi, joka et viitsi
ajatella. Luulitko sinae tosiaan, ettae nuo pienet raeaesyt olisivat
voineet elaeae ja pitaeae huolta itsestaeaen?"

Taavi puhui kylmaesti, uhmaten; ja haenen aeaenessaeaen oli isaennoeivae
saevy, joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisaeksi haemmaestyi. Haenen
kasvonsa punastuivat vielae tummemmiksi, mutta haen loi alas silmaensae.

"Minae olisin vienyt ne kotiin ja kesyttaenyt ne", vastasi haen vallan
noeyraesti.

Taavin jyrkkae ilme lauhtui.

"Sinae et millaeaen olisi voinut niitae elaettaeae. Ne olivat liian
nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihaen niillae ole vielae
silmiaekaeaen. Ne olisivat kaesiisi kuolleet, Miranda, se on varma
asia!"

"Mutta--kuinka sinae saatoit!" impi intti, ei enaeae vihalla, vaan
kurkussa saeaelin vaeraehdys.

"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinae teet kaloille niiden
kaersimyksen paeaettaeaeksesi."

Miranda katsahti yloes aekkiae, silmaet suurina.

"Tiedaetkoe mitae, Taavi, sitae en ole koskaan ennen tullut
ajatelleeksi", haen vastasi. "Minae en enaeae koskaan pyydae kaloja, en
koko elaemaessaeni! Laehdetaeaen pois taeaeltae."

"Naeetsen", alkoi Taavi, joka oli paeaettaenyt kylvaeae Mirandan mieleen
muutamia epaeilyksen siemeniae haenen omien mielipiteittensae oikeuteen
naehden, "naeetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elaemaessae
johdonmukainen; mutta saatpa naehdae, ettae aina elaemae tavalla tai
toisella saattaa sinut haepeaeaen. En minae tahdo sillae sanoa, ettae
sinae olet kauttaaltaan vaeaeraessae, en toki. Kun olen tullut
naekemaeaen, kuinka sinae ymmaerraet metsaen elaeimiae ja kuinka ne
ymmaertaevaet sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta
itsestaekin tuntua vaehaen toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto
on luonto eikae sillae pitkaelle paeaese, jos sitae vastaan puskee.
Katsoppas taetae, sinae kaeskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi
hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitae haeijyydestae eikae vain
oman vatsansa taeyttaemiseksi--senhaen sinae tiedaet. Se tappoi
naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivaet ole niin rakennetut, ettae ne
voisivat syoedae ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa
lihaa, niin penikat olisivat kuolleet naelkaeaen. Sen taeytyy tappaa.
Luonto on sille antanut taemaen lain, ja panttereille, ketuille, susille
ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman
lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikaeaen; naemae kaikki
ovat siten rakennetut, ettae niiden tulee syoedae kaikenlaista ruokaa,
lihaa muun mukana. Ja oikein elaeaekseen ja ollakseen taeydesti sitae,
mitae niiden on oltava, niiden kaikkien taeytyy joskus syoedae lihaa,
sillae luonto ei paljon suvaitse sitae, ettae sen lakeja
laiminlyoedaeaen!"

"Olenhan minae terve", keskeytti Miranda kiihkeaesti, ilmeisellae
esimerkillae kumotakseen nuo puheet.

"Ehkaepae et ainiaan!" arveli siihen Taavi.

"No jos minae sairastun,--niin minae kuolen, ennenkuin syoen lihaa!"
vaeitti impi kiihkeaesti. "Mitae iloa on elaemaestae, jollei se ole
muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestae, joka jaeae
eloon, monen taeytyy kuolla!"

Taavi pudisti paeaetaeaen jaerkeillen.

"Sitae, Miranda, ei vielae kukaan ole voinut selvittaeae. Minae olen
ajatellut sitae koko joukon, ja lukenut myoes siitae koko joukon
yksinaeisessae leirissaeni, enkae voi mitenkaeaen sitae kaesittaeae.
Usein minusta on tuntunut siltae kuin ei koko elaemae olisi muuta kuin
muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitae huolimatta,
ellemme liian paljon typeraesti haudo semmoisia asioita, joita emme voi
ymmaertaeae, niin meistae tuntuu hauskalta elaeae; ja minae, Miranda,
ajattelen ettae taemae elaemae voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."

Haenen aeaenessaeaen oli, kun haen sanoi naemae viimeiset sanat, jotain
joka sai Mirandan vaeraehtaemaeaen, mutta samalla kehotti haentae
olemaan varuillaan.

"No niin", impi huudahti jyrkaesti, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minae
en enaeae koskaan pyydae kaloja."

Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku
hyoekkaeystaeaen tukemaan, haen sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun
raueta.



XVII LUKU.


Koskien pauhussa.

Vaehaeae ennen puoltapaeivaeae, sydaenkesaen helteen heikosti suotaessa
aarniometsaenkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellae
taeaellae toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja
metsaen hyvaenhajuisten tuoksujen levitessae ilmaan tavallista
runsaampina, molemmat vaeltajat raukaisevan laemmoen muistutellessa
pysaehtyivaet puolista syoemaeaen. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen,
mutta melskeisen puron rannalla istuen he soeivaet vaatimattoman
aterian, juustoa ja mustaa leipaeae, jota Kirsti oli pannut Taavin
laukkuun. Lyhyt oli heidaen lepohetkensae, ja kun he jaelleen laehtivaet
liikkeelle, niin Taavi sanoi:

"Taestae ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kaetketty
pensaihin aivan taemaen pienen puron suuhun. Eikoes se pidae aika
aeaentae?"

"Minae pidaen siitae aeaenestae", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja
iloisesti, ikaeaenkuin joen kevyt sointuva soitto olisi haenen veriinsae
mennyt.

"Niin, mutta Iso Haara on sentaeaen vaehaen isoaeaenisempi", jatkoi
Taavi. "Se on vaekevaeae vettae, koski kosken peraestae kaiken matkaa
aina Gaben raivaukselle saakka. Ethaen vain pelkaeae, Miranda?"

Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,
sointuva ja kumman haernaeaevae. Haen kiihkomielin odotti koskenlaskua.

"Minae luotan siihen, Taavi, ettae sinae osaat kanoottia hoitaa", siinae
kaikki, mitae haen sanoi. Haenen aeaenensae luottavaisuus vaikutti,
ettae Taavi mielestaeaen oli paeaessyt melkoista laehemmaeksi
paeaemaeaeraeaensae. Haen ei uskaltanut puhua, ettei taemae ilo
itseaensae ilmaisisi.

Vaehaen ajan kuluttua alkoi kuulua toista aeaentae, johon pienen puron
kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikae edes haemmentynyt, vaan
esiintyi kirkkaana kuin jylhaeae taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta
lauhkeata, sykkivaeae pauhua, joka naeytti kuuluvan samalla haavaa joka
puolelta; ikaeaenkuin olisi heitae laehestynyt etaeisiae karjalaumoja
ontolla maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi haeneen
saeteilevaen ymmaerryksen katseen.

"Siellae on koski!" haen huudahti. "Laskemmeko tuon?"

Taavi nauroi.

"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsaekarju', joka siellae
pauhaa, ja se on enemmaen putous kuin koski. Aivan sen alla on pyoerre
ja suvanto, ja siitae me laehdemme kanootilla."

Heidaen jatkaessaaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan
mielestae taeyttaevaen haenen sielunsa ja se vaikutti haenessae syvaen
vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui,
niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvaenae, ikaeaenkuin sen
pinnalla uiden. Sitten metsaen edestae paein ohetessa ja valkoisen
paeivaenvalon sieltae vastatessa puron aeaeni yht'aekkiae tukehtui,
kerrassaan hukkui. Lauhkea laepitunkeva pauhu puhkesi yht'aekkiae
vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, raejaehtelevaeksi jyrinaeksi; ja
metsaestae ulos astuessaan heillae oli edessaeaen mutkainen putousrinne
pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertaevinae aallot
hyppelivaet ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin aerjyvaeae rinnettae ja
siellae taeaellae mustat kalliopaadet pistivaet vedestae olkapaeaensae
ja ainiaan harasivat hyoekyjen voimaa vastaan.

Miranda seisoi taemaen naeyn tenhoamana ja katseli, sillae aikaa kun
Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja
tyoensi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka
palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan haen pani tiiviin risukimpun
Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun haenelle selkaenojaksi,
jottei poikkituki tekisi haenelle haittaa.

"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikae olla polvillasi",
Taavi selitti, "sillae minun taeytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa
sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."

"Mutta minae melon paremmin polviltani", intti Miranda.

"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran
ehkae vain, ettae joskus ulotat kalliosta, siinae kaikki. Virta ja minae
pidaemme huolen lopusta."

'Metsaekarjun' putous paeaettyi sangen laajaan ja syvaeaen lampeen,
jonka suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin ettae se
jurona laehti matkaa jatkamaan. Taavi oli peraessae polvillaan, mela
kaedessae, pitkae valkoinen sauvoin peraestae pitkaelle pistaeen, niin
ettae se oli joka hetki kaesillae. Muutamalla melan pistoksella pieni
venho kiiti syvaen virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille
pyoerteille, joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman
minuutin kuluttua kierrettiin aekkijyrkkae kasvien kaartama
kallionpolveke, jonka jaelkeen virran viimeinenkin voima raukesi
syvaeaen tilavaan kanavaan, koprun aerjyntae masentui aekkiae samaksi
sykkivaeksi jyrinaeksi, jonka he olivat ensin kuulleet, ja kanootti,
Taavin aeaeneti sille kyytiae antaessa, kiiti myoetaemaahan tumman
ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli taetae hiljaista vettae, ja
taellae vaeliae Mirandan piti vaelttaemaettae saada meloa. Kalliot
kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden
partaalta ja kesaekuun aurinko, jonka laemmin valotulva taeytti vettae
virtaavan kalliokaukalon, vielae suuresti kohensi sen jylhyyttae. Sitten
kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiae, rehevaen
kasvullisuuden peittaemiae rinteitae ja edestae paein alkoi kuulua
paisuvaa temmeltaevaeae pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti
sukkelampaan eteenpaein. Kuohujen pauhu naeytti hyoekkaeaevaen
vastavirtaa heitae vastaan. Virran kalvo alkoi kallistua matkan mukaan;
silti kuitenkaan murtumatta se jaerjestyi pitkiin nauhamaisiin
poimuihin. Kaukana vesimaeen alla mellasti sitten vastassa ahnas
poellyinen valkoinen vyoehyt lyhyitae hyoekyaaltoja, jotka kulkivat
aivan uoman poikki.

"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellae aeaenellae,
nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa
luistaessa myllaekkaeae kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben
moekille saakka. Eikae sitae kauaa viivytae taellae matkalla."

Lyhyen hetken kuluttua Miranda naeki lehvaeisten rantain ikaeaenkuin
vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikaeaenkuin heitae kohti
karkaavan. Haen ei ollut vielae koskaan laskenut koskea; jaervellae vain
haen oli opetellut kanoottia hoitamaan. Haen pidaetti henkeaeaen, mutta
pysyi pelottomana myllertaevaen veden pauhatessa ja voihkiessa haenen
ympaerillaeaen. Sitten haenen verensae kiihtyi jaennityksestae; hermoja
kimitti. Haenen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja
umpimaehkaeaen. Mutta haen hillitsi kuitenkin mielensae. Ei
liikahtanutkaan. Piti kiinni melasta, joka makasi joutilaana haenen
edessaeaen, ja kaedellaeaen vain kiristi sen vartta, niin ettae rystaet
valkenivat. Taavi ei virkkanut sanaakaan; ei mikaeaen ilmaissut haenen
laesnaeoloaan, paitsi ettae kanootti ampui suoraan kuin nuoli ja iski
varmasti kiinni suuriin hyoekyviin aaltoihin, niin ettae Miranda kyllae
tiesi haenen teraesranteidensa sitae ohjaavan. Aekkiae pulpahti aivan
keulan eteen saermaeinen musta kallio, jota vastaan vesi hurjasti
rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin kahden puolen. Kanootti
syoeksyi suoraan sen paeaelle ja Miranda pidaetti henkeaeaen.

"Pistae oikealta puolelta!" kaeski Taavi teraevaeaen. Miranda pisti
terhakasti melallaan, pisti kerran--toisen--jo kolmannenkin,--ja viime
tingassa kaeaentyen ja veden partaillaan solistessa kanootti hyvaessae
turvassa kiiti ohi.

Miranda herkesi melomasta. Edessae oli jyrkempi rinne, mutta selvae
uoma, aallot eivaet olleet korkeita, mutta lainehtivat sisaeaenpaein
keskustaa kohti. Kanootti hyoekkaesi niiden keskelle, kellervaen
viheriaein, sisaelmyksiaeaen myoeten vaahtojuomuisten hyoekyjen
molemmilta puolilta sitae rutistaessa. Penkan juurella kihisi
teraevaenae ja auringonpaisteessa loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa,
keskiuomassa paikallaan hyoekyen, taapaein kipertyvaet harjat ohuina ja
saermaeisinae. Taavi laski suoraan niiden puhki. Ohuet harjat heittivaet
nopean venhon niitae puhkoessa toinen toisensa jaelkeen kylmaet tyrskyt
vasten Mirandan kasvoja, kastaen haenet ja syytaeen kanoottiin suuren
sangollisen vettae.

"Ohhoh!" hengaehti Miranda yllaetettynae ja ravisti hiuksiaan hurjasti
nauraen.

Taemaen jaelkeen oli satakunta syltae tyynempaeae vettae ja Taavi laski
varovasti rantaan.

"Meidaen taeytyy mennae maihin ja tyhjentaeae vene", haen sanoi. "Ei
koko matkalla ole taemaen jaelkeen enaeae samanlaisia isoja aaltoja;
eikae nyt enaeae nakkaa vettae Gabelle mentaeessae."

"Ei tee mitaeaen, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se
oli ihanaa, Taavi! Ja sinae laskit mainiosti!"

Taemae kiitos hieman haemmensi Taavia, eikae haen osannut osottaa
tyytyvaeisyyttaeaen sen johdosta muuta kuin tyhmaellae irvistyksellae,
joka yhae oli haenen kasvoillaan haenen taas kaeaentaeessaeaen kanootin
oikein paein ja tyoentaeessaeaen sen vesille. Se oli vielae paikallaan,
kun Miranda asettui keulaan; ja kumma kyllae, tytoellae ei ollut
mitaeaen halua moittia haentae siitae.

Tuntikauden kesti vielae laskua ja se oli melkein yhtaemittaista
koskimatkaa, siellae taeaellae vain lyhempi kappale tyyntae vettae. Ei
ollut ainoatakaan yhtae pitkaeae ja rajua koskea kuin ensimaeinen; mutta
kun kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka
kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestaenyt
jaennitys raukaisi Mirandaa. Haenestae tuntui, kuin olisikin se ollut
haenen, eikae Taavin erehtymaetoen silmae ja pettaemaetoen ranne, joka
kuljetti kanootin voitokkaasti aerjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.

He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin
ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapaeivaen aurinko paeaesisi pihkaa
saumoista sulattamaan. Gaben moekki oli kivenheiton paeaessae niitystae
siksi korkealla maalla, ettae se oli kevaettulvilta turvassa. Se oli
kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat
vielae mustia kantoja taeynnaeaen; ulkohuoneet hajoamaisillaan; moekin
ympaerillae ei koeynnoestae, ei pensasta. Miranda tunsi saeaelin
pistoksen sitae katsellessaan. Heidaen moekkinsae oli kyllaekin autio,
mutta sen autius oli korkeata, jylhaeae ja kirkasta; se naeytti
pitaevaen seuraa taivaan taehtien kanssa. Mutta taemaen paikan autius
oli umpinaista laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa.
Haen oli niin suruissaan, ettae melkein itki, naehdessaeaen sen kalpean
vaimon alakuloisine silmineen, joka ilmestyi moekin oveen heille
tervetuloa toivottamaan.

"Sary Ann, taemae nyt on Miranda, josta teille puhuin."

Molemmat naiset kaettelivaet toisiaan hieman ujosti rotunsa
vaiteliaaseen tapaan, eikae kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.

"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo ja
kulki vaesyneesti tupaan.

Akkunan vieressae istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,
jonka pitkaet vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti
leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Haen
kohotti surulliset sinisilmaensae Mirandan kasvojen puoleen, kun taemae,
nopean hellyyden ja saeaelintunteen valtaamana, juoksi eteenpaein ja
polvistui haentae syleillaekseen. Immen eloisuus ja haenen katseensa
hellae kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Haenen kuihtuneet pienet
kasvonsa kirkastuivat. Haen kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda
painoi haenen kellervaen paeaensae vienosti rintaansa vastaan ja sai
toein tuskin estetyksi silmaensae kyyneltymaestae,--niin koskivat
haeneen lempi ja saeaeli ja sydaemen aeitiyden kaiho.

"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka
tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeaenae
huudahtamatta:

"Tahtoisinpa minae tietaeae, kuka ei haeneen suostuisi?"

Haen taellae hetkellae tunsi, ettae Miranda nyt oli paljasta ihmistae,
eikae koskaan voisi kokonaan palata salaperaeiseen kaameaan eraemaahansa
eikae pitaeae metsaen mykkaeae karvaista heimoa omaa laemmintae
ihmissukuaan parempana. Haen kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti
laeaekkeen Mirandan avuliaasta kaedestae, ikaeaenkuin se olisi ollut
jumalten juomaa. Jimmyn aeiti katseli impeae peittelemaettoemaellae
mielihyvaellae. Jos olisi ollut pelkoa, ettae Miranda jaeisi sinne
pitemmaeksi aikaa, niin haenessae olisi heraennyt aeidin kateutta; mutta
naein ollen haen tunsi vain mitae suloisinta helpotusta, kun Jimmy naein
sai olla muutaman tunnin muitten huomassa. Haen kuiskasi Taaville
kuultavasti--tai oli vain kuiskaavinaan paremmin haernaetaekseen:

"Siitae tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin naetti ja veikeae pikku
vaimo, ja haen se osaa hoitaa lapsesi. Sinae olet onnen poika, ja minae
vain toivon sinun ymmaertaevaen, kuinka onnellinen olet!"

Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmaeae vettae vasten kasvoja.
Hetken haenen teki mieli kuristaa ystaevaellinen, karkeasyinen,
hyvaentahtoinen tyhmae vaimo, joka seisoi ja saeteili heitae molempia
kohti kelmeaetae hyvaentahtoisuuttaan. Haen kirosi itseaeaen, kun ei
ollut haentae varottanut, ettei Mirandaa sopinut haernaetae samalla
tavalla kuin kylaen tyttoejae. Haen naeki Mirandan kasvojen lentaevaen
punaisiksi korvia myoeten, vaikka haen koukistui Jimmyn yli, eikae ollut
kuulevinaankaan; ja Taavi tiesi, ettae sillae samalla hetkellae haenen
hyvae tyoensae tuhoutui. Muutamaan sekuntiin haen ei voinut sanoa
mitaeaen ja hiljaisuus alkoi tuntua tuskastuttavalta. Sitten haen
aenkoetti:

"Minae pelkaeaen, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka
minae halusta haenet ottaisin, sen taivas tietaeae. Miranda ei pidae
minusta kovin paljoa."

Vaimo katsoi haeneen, ikaeaenkuin ei uskoisi.

"No mutta Herran nimessae, Taavi Titus, mitae haen sitten tekee
taeaellae kahden kesken sinun kanssasi?" haen huudahti ja vaesymys
palasi taas lauseen lopulla haenen aeaeneensae. "Mene nyt jaerveen!
Ethaen sinae tunne naisia ensinkaeaen!"

Taemae oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt
erehtymaettoemaen hienoksi niinae pitkinae kuukausina, joiden kuluessa
aarniopuut, suuret tuulet ja vakaat taehdet olivat olleet haenen ainoana
seuranaan. Haenen omat kasvonsa kaevivaet nyt punaisiksi Mirandan
vuoksi.

"Minae olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos taemae asia saisi
jaeaedae taehaen", haen sanoi tyynesti. Mutta haenen aeaenessaeaen oli
lujuus, jonka vaimo kaesitti.

"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena naelaestae", haen sanoi.
"Minun taeytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja haen laehti
lieden luo ja taeytti kattilan.

Miranda ei sen jaelkeen illallisen aikana eikae lyhyen illan mittaan
virkkanut Taaville sanaakaan. Haen puhui rouva Whitelle jonkun verran ja
hyvin ystaevaellisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn kiintyi
muuten haenen koko huomionsa. Ja haen saikin pitaeae Jimmyn melkein
omanaan, sillae rouva White sai Taavin seurakseen laehtiessaeaen
ulkoaskareille ja lypsaemaeaen. Myoehemmin takkavalkean aeaeressae, jota
pidettiin enemmaen huvin kuin laemmoen vuoksi, rouva White enimmaekseen
keskusteli Taavin kanssa. Haen ei ollut taelle kiukuissaan saamastaan
nuhteesta,--kantoi sen sijaan epaemaeaeraeistae kaunaa Mirandaa vastaan,
taemae kun muka oli siihen syynae. Rouva White alkoi aelytae, ettae
Miranda oli toisenlainen kuin muut tytoet ja toisenlainen kuin haen itse
oli tyttoenae ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat haenestae
suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei haen voinutkaan niiden laatua
maeaeritellae. Haen aivan ylimalkaisesti sanoi, ettae tyttoe oli
olevinaan; ja haen alkoi tuota pikaa arvella, ettae Taavin kaltainen
pulska poika oli haenelle liian hyvae. Mutta siitae huolimatta vaimo oli
oikeamielinen nainen omaan uupuneeseen vaerittoemaeaen tapaansa; eikae
haen voinut muuta kuin myoentaeae, ettae Mirandassa varmaan piili
paljon, koska pikku Jimmy haeneen niin kiintyi--"sillae lapsi tuntee
hyvaen sydaemen", kuten haen itsekseen arveli.

Matkamiehet laeksivaet seuraavana aamuna heti paeivaenkoiton jaelkeen
paluumatkalle, Miranda vaivoin riistaeytyen irti pikku Jimmyn
syleilystae ja jaettaeen haenet epaetoivoisen itkun valtoihin. Miranda
oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin
tavallisestikin, jopa siihen maeaeraeaen, ettae kiltti, tylsae rouva
White paeaetti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi
jaeaetaevaen erotuksen; ja haen oli liian ylpeae ja ehkae sillae haavaa
liian toivotonkin koettaakseen sitae sulattaa. Koskien nouseminen
sauvomalla oli hidasta ja ankaraa tyoetae, Taavi teki ihmeitae
taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan aeaeneti. Haenen
voimatyoensae eivaet jaeaeneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi
paadutti sydaentaeaen itsepintaisesti; sillae haepeaen tunne, jota haen
ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttae haenen kiukulleen.
Siitae huolimatta haenen kuitenkin taeytyi kaiken aikaa sykkivin
sydaemin katsella taetae taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla
niiden hidasta jaerkaehtaemaetoentae voittamista. Metsaen poikki
astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt
vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta saehkoeistae, vaan
kylmaeae, seinaellisen huoneen aeaenettoemyyttae. Ja metsaen henget
naeyttivaet olevan hyvillaeaen Taavin vastoinkaeymisestae, ne eivaet nyt
sallineet mitaeaen vaelikohtausta, ei mitaeaen viihdykettae. Ne pitivaet
kaiken metsaekansan piilossa, ne haeaetivaet metsaen pihoilta kaiken
elaemaen ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.

Saapuessaan takaisin raivaukselle vaehaeae ennen auringonlaskua he
pysaehtyivaet moekin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi
moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin aeaeni kuului moekin takaa
vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi
kaetensae kylmaen avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettoemaen
vastakatseen.

"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitae", haen sanoi. "Aeidin
loeydaet tuolta vadelmia poimimasta."



XVIII LUKU.


Vieraan tihutyoe.

Kaiken kesaeae ja alun syksyaekin Taavi aina parin viikon kuluttua kaevi
raivion moekillae ja Miranda aina osotti haentae kohtaan samaa kylmaeae
totunnaista kohteliaisuutta. Haen tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa
kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeaetae vaimoa kohtaan, joka
niin koempeloeillae kolauksilla oli haenet jaerkiinsae palauttanut juuri
kun haen oli ollut vaehaellae uhrata vapautensa ja yksiloellisyytensae
miehelle--voimalliselle miehelle, joka olisi haenet itseensae
yhdyttaenyt. Kiihkeaellae innolla haen jaelleen etsi piilevaen kansan
seuraa, aarniometsaen salaisuutta ja ihmeitae. Kun se oli inhimillinen
rakkaus, jota haen paraillaan tukahutti, ja kun haen samalla
sydaemessaeaen tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitae
itsekaeaen tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen
mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttoe ei ollut koskaan ennen
osottanut. Se miellytti Kirstiae ja haen vastasi siihen sydaemestaeaen
tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta haen aelysi, mikae sen pohjalla
piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta
aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska haen pelkaesi immen
vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Haen piti Taavia suuressa arvossa,
vaikk'ei sitae Mirandalle koskaan sanonut; ja haen rohkaisi vakaasti
alakuloista kosijaa yhtae mittaa vakuuttaen: "Kaikki kaey hyvin, Taavi.
Aelae sureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan
odotti aikaansa tyynenae, vakaana ja kiireettoemaenae; ja jos haen
sureksikin, niin koetti haen ainakin kaikin tavoin olla sitae
naeyttaemaettae.

Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsaen asukkaat
olivat haenen leppymaettoemiae vastustajiaan; sillae niin laehelle
Mirandaa ei metsaen kansa ollut vielae koskaan tullut sillae ajalla,
jonka haen oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli
melkein aina haenen seurassaan, jos suinkin vielae entistaekin
uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmaertaemaeaen. Ja
Kroofin penikka, erinomaisen hyvaen naekoeinen ja kauniisti kehittynyt
elaein, oli melkein yhtae uskollinen kuin emo. Kun naemae molemmat
joskus harvoin olivat poissa omilla retkillaeaen, jotka Kroof huomasi
tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut
alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat haenen kintereillaeaen;
ja eraeaenae painostavana iltapaeivaenae, kun haen oli nukahtanut
maennynneulasten peittaemaelle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri,
jonka kynsistae haen oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja
kaevi haenen viereensae maata. Miranda heraesi sen kovaa kehraetessae
aivan haenen korvanjuuressaan. Pantteri kehraesi vielae kovemmin, kun
haen hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan taeytti omituinen innostus,
kun haen huomasi vaikutuksensa metsaen elaeimiin yhae kasvavan ja
laajenevan. Ei mikaeaen, niin haen lupasi, saisi milloinkaan viekotella
haentae pois naeistae kirkkaista varjoista, taestae vaikenevasta
kansasta, jota haen hallitsi kaedellae ja silmaellae ja taestae
salaperaeisestae elaemaestae, jonka ainoastaan haen saattoi tuntea. Kun
vanha Taavi, johon haen oli laempimaesti kiintynyt, taehaen aikaan yhae
harvemmin kaevi raiviolla, niin Miranda pyrki haentae karttamaan
ikaeaenkuin pelaeten, ettae haen heikentaeisi taetae paeaetoestae; ja
itsepintaisesti haen oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja
lapsen suuta, sillae se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja taestae
seurasi, ettae kun lokakuu tuli ja koko metsae kaikkialla oli
taeynnaeaen varisevien lehtien aeaenetoentae elaemaeae ja sinisen
taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltae
suljetut kaiken kesaeae, niin Miranda mielestaeaen oli sangen varma
paeaetoeksessaeaen; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei haenen
sydaemensae epaetoivo paeaesisi kasvoihin kovin selvaeaen kuvastumaan.

Sen lokakuun lopulla Taavi metsaestysretkellaeaen tuli kulkeneeksi
samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa haen oli kesaekuussa Mirandan
kanssa tavannut ilveksen. Haen paraillaan etsi Kirstille verestae lihaa,
mutta riistaa ei ollut naekynyt sinae paeivaenae ensinkaeaen. Juuri kun
haen jonkinlaisen koti-ikaevaen haikeudella tunsi taemaen paikan, jossa
haen ja Miranda olivat naeyttaeneet lyhyen hetken olevan keskenaeaen
niin taeydelleen sopusoinnussa--kuinka kauan siitae oli ja kuinka
uskomattomalta koko tapaus haenestae nyt tuntui!--niin haenen eraemiehen
silmaensae keksi naeyn, joka sai rihlan viipymaettae poskelle
lentaemaeaen. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti
riipi taepoetaeysistae varsista mustikoita ja moeraehteli tyytyvaeisenae
kun niitae oli niin paljon ja ne olivat niin hyviae.

"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitae parasta.
Naeyttaeae rupeavan vaehaen vaesymaeaen sarvaan lihaan!"

Haen taehtaesi kiireettae, rihla paukahti teraevaeaen laeiskaehtaeen, ja
soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin laepi aivojen
ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut--niin
silmaenraepaeyksessae ja tuskatta, ettae puoliavoin suu vielae oli
taeynnaeaen marjoja ja pieniae tummanviheriaeisiae lehtiae. Taavi
tunnusteli sen pehmeaetae ja kiiltaevaen mustaa karvaa.

"Olipa siinae kaunis karhun alku", haen mutisi melkein katumapaeaellae.
"Oli kai vaehaen ilkeaetae tehdae sinusta noin aekkiloppua, kun sinun
oli siinae yksinaesi niin lysti olla."

Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle
mielessaeaen sijaa. Haen viipymaettae nylki saaliin ja kaetki nahkan
huolellisesti, latoen sen paeaelle kasan isoja kiviae, palatakseen
ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Haen oli nyt matkalla
raivaukselle, eikae voinut ottaa matkaansa veristae nahkaa, joka olisi
lopullisesti tuominnut haenet Mirandan silmissae; mutta nahka oli liian
kaunis jaeaedaekseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa
tallessa, niin haen leikkasi penikasta mureimmat palat, kaeaeri ne
koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkaeaensae, laehtien sitten
raivausta kohti harppaamaan. Haenen mielessaeaen oli, ettae Kirstin
vielae sinae iltana piti saada karhunpaistia.

Vaehaen sen jaelkeen kuin haen oli laehtenyt kallioaukiolta, jolla
punainen raato rumasti irvisti paeivaen paisteelle, ilmestyi pimennoista
toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva
ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympaerillae. Se pysaehtyi
ympaerilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jaeykistyi ja sitten se
rytinaellae hyoekkaesi mustikkapensaitten kautta kohti sitae paikkaa,
missae kamala raato venyi verissaeaen. Karhu kulki sen ympaeri kahdesti,
kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitae
hitaasti takaperin alamaekeen, tuijottaen siihen silmillaeaen
ikaeaenkuin odottaen, ettae se nousisi yloes ja seuraisi haentae.
Metsaen reunalla se sukkelaan pyoerii ympaeri ja laehti vihaista laukkaa
seuraamaan Taavin jaelkiae.

Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.

Se hyoekkaesi hurjasti haenen peraessaeaen, kamala verikosto
mielessaeaen, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, ettae kului
melkein tunti, ennenkuin kontion teraevae vaisto ilmaisi, ettae vihamies
oli laehellae. Raivo ei sitae sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui
pehmein askelin; ja pian se naeki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa
edellae, nopeaan harpaten metsaen ruskeavarjoisia kujia.

Ei koko metsaessae ollut toista yhtae viekasta karhua kuin Kroof; ja
Kroof tiesi, etteivaet koko sen hirmuinen voima ja raivo riittaeneet
asestettua metsaemiestae vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeae. Hiljaa
kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi
jaelkiae. Nuori Taavi ei kaikesta eraemiestaidostaan, valppaista
aistimistaan eikae vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitae
kostajaa, joka saeaelimaettoemaenae seurasi kuin koira haenen
kintereillaeaen. Taavi piti semmoista kiirettae, ettae hiukset syksyn
viileydestae huolimatta maerkinae takertuivat otsaan. Kun haen saapui
purolle, joka alkoi moekin laehteestae, niin haen arveli peseytyvaensae,
ennenkuin laehtisi vieraihin. Haen nakkasi myttynsae ison hemlokin alle,
heitti maahan lakkinsa, vyoensae, paitansa ja laski niiden viereen
ladatun pyssynsae. Sitten haen, vyoetaeisiaeaen myoeten alasti, poikkesi
parikymmentae askelta syrjaeaen joen muodostamalle somalle allikolle ja
kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensae kunnollisesti.

Kroofin pienet silmaet kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.

Se hiipi laehemmaeksi, pitaeen hemlokin runkoa itsensae ja vihamiehensae
vaelillae, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittaenyt puun
juurelle. Se nuuski haenen kokoon kaeaerittyae myttyaeaen ja kaeaensi
sen nurin kaemmenellaeaen. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen
rohkaisten syoeksyi penikkansa murhaajan kimppuun.

Taemae vihainen roehkaeisy oli Taavin saama ensimaeinen varotus
uhkaavasta vaarasta. Haen katsahti sukkelaan yloes, paeae ja olkapaeaet
vettae valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinae ollut valitsemiseen aikaa.
Valtava kontio oli haenet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellae
haen oivalsi koko murhetapauksenkin. Haenen sydaentaeaen kouristi.
Allikon toisella puolella oli juuri haenen kohdallaan suuri pyoekki, ei
sen kauempana, kuin ettae siihen melkein ulotti kaedellaeaen. Yhdellae
hyppaeyksellae haen saavutti sen. Seuraavalla haen sai kiinni oksasta ja
keikautti itsensae ilmaan juuri ja juuri vaelttaeen Kroofin kostavan
kaemmenen iskun.

Haen nousi puuhun ketteraesti ja etsi oksaa, jota pitkin paeaesisi
toiseen puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen
epaeroeityaeaen, kiipesi haenen peraessaeaen. Mutta Taavi ei loeytaenyt,
mitae etsi. Vaehaen oli tosin aarniometsaessae puita, joiden ylimmaet
oksat eivaet sotkeutuneet laehimmaen naapurin oksiin, mutta kun ihminen
luonnostaan kammoo uintia semmoisessa vedessae, jota ei suoranainen
auringonpaiste raitistuta ja elvytae, oli Taavikin sen vuoksi valinnut
paikan, jossa puut olivat hajallaan niin ettae taivaan sini kuvastui
veteen. Haen kiipesi seitsemaen kahdeksan syltae korkealle maasta,
ennenkuin loeysi oksan, joka tarjosi vaehaenkaeaen toivoa. Haen laehti
sitae kulkemaan, tukien ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli haenen
paeaensae paeaellae. Kulkien oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, haen
huomasi asemansa tuiki toivottomaksi. Haen ei olisi voinut, vaikka olisi
kuinka taitavasti itseaeaen heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut
kuinkakin hyvae, tavottaa laehimmaen puun laehintae oksaa. Haen
kaeaentyi takaisin, mutta Kroof oli jo oksan juuressa. Se iski kyntensae
oksaan; ryoemi haentae kohti hitaasti, armotta; se oli saanut
ahdistetuksi vihamiehensae ansaan.

Taavi seisoi jaennitettynae ja liikkumatta, odottaen kontiota. Haenen
kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Haen tiesi, ettae kaiken
ihmislaskun mukaan haenen hetkensae luultavasti oli tullut; mutta haen
aikoi tehdae, mitae tehdae saattoi. Syvaellae haenen allaan, haenen ja
maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen vaelillae (haen katsoi alas
siihen, myoehaeisen auringonvalon haeikaeisemaenae) oli vankka hemlokin
oksa. Haen aikoi pudottaa itsensae viime tingassa; ja taemae oksa--haen
aikoi tarrata siihen kiinni--ehkae pysaeyttaeisi haenen putoomisensa,
ainakin ehkaeisisi sitae! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo.
Haen ei pelosta vavissut, mutta haen tunsi murhetta ja pettymystae
toiveidensa saadessa taemmoeisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui
katkeralta. Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon
laehestyessae. Paeaellimaeinen oksa, joka oli liian heikko yksin
kestaeaekseen haenen painonsa, tuki haentae vielae. Haen piti paeaensae
pystyssae, uhmaten kuolemaa.

Sattui niin, ettae Miranda, joka oli laehettyvillae, oli kuullut Kroofin
karjauksen, jonka se paeaesti hyoekaetessaeaen Taavin kimppuun. Sen
vihainen aeaenensaevy oli saanut haenet haemmaestyneenae ja pahaa
pelaeten paikalle rientaemaeaen. Haen tunsi Taavin rihlan ja
metsaestysmekon hemlokkipuun juurella ja kauhean pelon valtaamana haenen
sydaemensae suli. Sitten haen naeki Taavin korkealla pyoekissae, paljaat
olkapaeaet hohtaen ruskeitten lehtien seasta. Haen naeki Kroofin, joka
nyt oli vain kolmen jalan paeaessae saaliistaan. Haen naeki vihan, joka
puhui pedon silmistae ja avoimesta suusta.

"Kroof!" haen huuti vihaisella kaeskevaellae aeaenellae; mutta Kroof ei
huolinut siitae enempaeae, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.
"Kroof! Kroof!" haen uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan
kauhun valtaamana, kun julma elaein ryoemi yhae edemmae. Taavi ei
kaeaentaenyt paeaetaeaen, vaan huuti alas levollisella aeaenellae: "Se
ei sinusta vaelitae taellae kerralla, Miranda. Eikoe taessae liene
laehtoe kaesissae, ei sille mahda mitaeaen!"

Mutta Mirandan kasvot aekkiae kuin kivettyivaet. Haen hairasi maasta
rihlan. "Pidae varasi!" haen huuti ja tarkkaan ja varmalla kaedellae
taehdaeten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin
peraekkaein, ettae molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten
haen pudotti aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.

Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, naeytti sitten
lyyhistyvaen oksalle kokoon, pitaeen siitae kiinni. Seuraavassa
silmaenraepaeyksessae se hitaasti vieraehti pois ja putosi alas
pehmeaenae suunnattomana myttynae. Huokaisevalla jyraehdyksellae se
tapasi maan. Miranda paeaesti matalan huudahduksen aeaenen kuullessaan,
kaeaentyi pois ja nojasi hemlokin runkoa vastaan. Kaeaensi kasvonsa
puuta kohti ja kaetki ne kaesivartensa taipeeseen.

Taavi tiesi nyt, ettae kaikki, mitae haen oli toivonut, oli nyt haenen.
Mutta ensimaeisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykaehdyksen jaelkeen
haenen sydaemensae paisui saeaelistae impeae kohtaan, saeaelistae ja
pohjattomasta hellyydestae. Haen kiipesi alas pakopaikastaan, puki
paeaelleen metsaestysmekkonsa ja vyoensae, katsoi uteliaana tyhjaeae
rihlaa, joka makasi sammalella ja potkaisi koeytetyn lihamytyn
pensaikkoon. Sitten haen meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.

Lyhyen hetken jaelkeen haen laski kaesivartensa immen olkapaeille ja
kosketti haentae isolla kaedellaeaen, kevyesti mutta varmasti. "Sinae
ihmeteltaevae Miranda", haen sanoi, "jaelleen olet lahjoittanut minulle
elaemaeni! Mutta minae en kiitae sinua, ennenkuin kuulen, mitae aiot
minun tehdae. Elaemaeni on ollut kokonaan sinun siitae hetkestae,
jolloin ensi kerran naein sinut taeysikasvuisena naisena. Mitae aiot
tehdae elaemaelle, jonka olet pelastanut, Miranda?"

Haen puserti immen olkapaeaetae lujemmin sydaentaensae vastaan ja
kumartui haenen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan
pronssinvaeristae tummaa tukkaa, jolle haen hengitti. Impi aekkiae
nyyhkyttaeen kaeaentyi ympaeri, tarttui haeneen kiinni ja kaetki
kasvonsa haenen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" haen huudahti surkealla
aeaenellae, "vie aeiti ja minut pois taestae paikasta; minae en tahdo
enaeae elaeae raiviolla. Sinae olet surmanut sen vanhan elaemaen, jota
minae rakastin," Ja haen puhkesi myrskyiseen itkuun.

Taavi odotti, kunnes haen oli tyyntynyt. Sitten haen sanoi: "Jos minae
olen sinun elaemaesi muuttanut, Miranda, niin olet sinaekin hiukan
muuttanut minun elaemaeaeni. Minae en enaeae metsaestae, enkae viritae
ansoja, rakkaani, eikae metsaen elaeinten enaeae tarvitse olla
huolissaan minun taehteni. Me myoemme moekin ja laehdemme alas
Meramichiin, jossa minae voin saada hyvaen toimen metsaenlukijana.
Siihen minae olen ensimaeisiae. Ja minae luulen--voi, minae rakastan
sinua ja minae luulen voivani tehdae sinut onnelliseksi, sinae
ihmeteltaevae Miranda."

Impi kuuli haenen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa
haenen syleilystaeaen. "Mene kertomaan aeidille, mitae olen tehnyt,
Taavi", haen sanoi vakavalla aeaenellae, "ja jaetae minut taenne
hetkeksi kahden kesken Kroofin kanssa."

Mirandan palattua moekille Kirsti ja Taavi illalla laehtivaet lapioiden
ja lyhdyn keralla allikolle pyoekin luo. Missae kiviperaeisestae maasta
loeytyi pehmeaempaeae kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he
hautasivat vanhan Kroofin syvaelle maan poveen, etteivaet ahman kynnet
paeaesseet sen rauhaa haeiritsemaeaen, eikae kevaetauringon lumous sitae
unesta heraettaemaeaen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "The Heart of the Ancient Wood. Finnish - Aarniometsän sydän" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.