Title: Heinosen perhe huvimatkalla - Huvinäytelmä 2:ssa näytöksessä
Author: Hodell, Frans, 1840-1890
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Heinosen perhe huvimatkalla - Huvinäytelmä 2:ssa näytöksessä" ***


HEINOSEN PERHE HUVIMATKALLA

Huvinäytelmä 2:ssa näytöksessä


Mukaelma

FRANS HODELLIN mukaan



U. W. TELÉN & C:o, Kuopio, 1905.

Oy Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



Senssuurin hyväksymä, 5 p:nä Toukokuuta 1905, Kuopiossa



HENKILÖT:

_Heinonen_, ruukinpatruuna.
_Loviisa_, hänen vaimonsa.
_Karoliina_, heidän tyttärensä.
_Henrikson_, kauppias.
_Emma_, hänen vaimonsa.
_Hellsten_, varatuomari.
_Heikkinen_, Henriksonin kirjanpitäjä.
_Hellonen_, poliisikonstaapeli.
_Heiskanen_, Heinosen renki.
_Maiju_, palvelustyttö.

Tapahtuu Helsingissä.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Huone Henriksonin kotona. Kaksi ovea kummallakin puolella ja kaksi
perällä. Vasemmalla ikkuna ja oikealla kirjoituspöytä. Tavallisia
huonekaluja. Peräovien välillä on kaappi).


1 kohtaus.

    _Emma_ ja _Maiju_ (tulevat perältä).
    (Emma puettuna kävelypukuun; Maiju kantaa koria).

_Maiju_. Kissa vieköön, kun on kuuma!...

_Emma_. Pelkäätkö, että ahvenet keitoksi kiehuvat korissa?

_Maiju_. En, mutta olisihan torilla ollut kantajiakin ja...

_Emma_. Luuletko sinä sitten olevasi liian hyvä kantamaan ruokaa
torilta?

_Maiju_. Enpä juuri sitä!... Mutta kun on vähän arvon tunnetta ja
kaikkea tuota ... ja sitäpaitsi on jo kuusi viikkoa opetellut koneella
ompelemaan...

_Emma_. Suus kiinni -- ja paikalla!... Sinulla ei ole mitään syytä
valittaa. Siivoa nyt vaan kalat illaksi! -- Mieheni varmaankin tulee
ihmettelemään. Hän ei ole saanut ahvenia kaukaan aikaan.

_Maiju_. Ei, ei tosin ... mutta onpa häntä suomustettu kuitenkin.

_Emma_. Mitä?... Mitä sinä sillä tarkoitat? Emmekö ole onnellisia
yhdyselämässämme? Hän viihtyy niin hyvin kotona eikä koskaan käy
ravintoloissa. Ja kenen ansiota tämä on, ell'ei minun?

_Maiju_. Niin, ei suinkaan siitä kukaan muu hyötynekään.

_Emma_. Sinäkin voit ottaa meistä esimerkkiä, kun kerran menet
naimisiin. Kun mieheni vielä oli nuorimies, punastui hän, jos joku
neitonen katsoi häntä silmiin. Se on todellista kainoutta.

_Maiju_. Ah, mitä rouva sanoo! Oliko herra todellakin niin kaino?

_Emma_. Kyllä hän oli!... Ja niin vakava!... Ja sellainen hän on
vielä naimisissa ollessaankin.

_Maiju_. No entäs kainous sitten?

_Emma_. Sinä olet tuhma. Sinä et sitä käsitä. Käy nyt heti
askareihisi!

    (Menee vasemmasta takaovesta).


2 kohtaus.

    _Maiju_.

_Maiju_. Minäkö tuhma? -- Eipäs, hyvä rouva!... Minullakin on omat
rakkaussuhteeni. Mutta minun sulhaseni ei olekkaan sellainen jänis,
että hän punastuisi tytön nähdessään!... Kyllähän hän on vähän
huristellut aikoinaan, ja se onkin parempi, että se on tehty ennenkuin
menee naimisiin. Hän on poliisina näillä seuduin ja hän näyttääkin
vormussaan aivan luutnantilta... (Katsoo ikkunasta). Oi, sun suutari!
Tuollahan hän käveleekin käytävällä. (Huutaa) Kalle! Kalle! Tulehan nyt
vähän minuakin katsomaan!

_Hellonen_. Tulen aivan paikalla, armaani.

_Maiju_. Hän tulee tänne!... Pitää avata keittiön ovi toista
tietä... Sitten saamme rauhassa keskustella. Jos nykyaikana
palvelustytöllä on siivo sulhanen, niin katsoo emäntä heti kieroon...
Hän kai kadehtii... Ah, siinähän sinä jo oletkin!


3 kohtaus.

    _Maiju. Hellonen._

_Hellonen_. Tässä olen taaskin! -- Kiitos viimeisestä,
kultamuruni!

_Maiju_. Voi kuinka oletkin komea!

_Hellonen_. Kunpahan näkisit minut ratsun selässä! Silloin minä
vasta komealta näytän.

_Maiju_. Näinhän viime sunnuntaina, kun se korkea-arvoinen
sotaherra ajoi ohitsesi Eläintarhan tiellä ja hän nyökkäsi sinun
kohdallasi.

_Hellonen_. Tietysti hän kumarsi minulle.

_Maiju_. Onko se mahdollista?...

_Hellonen_. Tai sitten minun hevoselleni ... sen nimi on Helga.

_Maiju_. Onpas sillä komea nimi!

_Hellonen_. Kaikilla hevosilla onkin nykyjään komeat nimet ...
ylhäisten ihmisten mukaan, kuten Isabella, Prim, Bismarck...

_Maiju_. No niin, mutta tule nyt keittiöön, saat pikku ryypyn ja
vähän jotain syömistä...

_Hellonen_. Ei ole nyt aikaa, täytyy hoitaa virkaansa.

_Maiju_. Eihän se poliisin virka niin tärkeä ole ... tule nyt
vähäksi aikaa!

_Hellonen_. En, en voi nyt tulla! Mutta illalla on minulla
lomaa... Voimmehan sitten tavata toisiamme. Korkeasaarella on tanssit.

_Maiju_. Jospa sinne pääsisi!

_Hellonen_. No miksikäs ei?

_Maiju_. Herrasväki ei juuri koskaan mene ulos. Mutta mitäpä
siitä! Koetan kumminkin päästä... Minä heitän sinulle kirjeen ja
ilmoitan siinä, mihin aikaan voimme yhtyä höyryvenhelaiturilla...

_Hellonen_. Tehkäämme niin!

_Maiju_. Sitten saamme olla yhdessä...

_Hellonen_. Ja tanssin pyörteessä kuiskailemme rakkaudesta...

_Maiju_. Ja avioliitosta -- ja kaikkea tuota.

_Hellonen_. Heti kun olen saanut paremman paikan, niin menemmekin
naimisiin. No jää nyt hyvästi iltaan saakka, kultaseni!

_Maiju_. Hyvästi! Hyvästi!

    (Heittävät lentosuuteloja. Hellonen, menee perälle).


4 kohtaus.

    _Maiju_. Sitten _Henrikson_.

_Maiju_. Hän menikin juuri paraaseen aikaan. (Henrikson laulelee
ulkopuolella). Se on varmaankin herra! Hän laulaa... Sepä on
kummallista! Hän on muuten aina niin totinen, kuin olisi hän ketulta
syönyt armovuodet tai kaikkea tuota.

_Henrikson_ (tulee oikealta, etumaisesta ovesta). Olen niin
iloinen ja tyytyväinen! Olen aina istunut vaan kotona. Mutta tänä
iltana menenkin erään ystäväni pitoihin »Alppilaan». Siellä tulee
olemaan hauska... Lauletaan ... tanssitaan ... samppanjan korkit
paukkuvat... (tanssii ympäri lattiaa).

_Maiju_ (kuunneltuaan). Vai aikoo herra mennä »Alppilaan» tänä
iltana.

_Henrikson_. Piru vieköön! Piika kuuli!

_Maiju_. Mitäs rouva sanoo siitä?

_Henrikson_. Ole vait! Et sinä sitä ymmärrä.

_Maiju_. Kylläpä ymmärrän paremmin kuin herra luuleekaan.

_Henrikson_. Etkä ymmärrä, sanon minä.

_Maiju_. Ymmärränpäs, sanon minä... Herra menee vähän nauttimaan
raitista ilmaa ... sehän on aivan luonnollista.

_Henrikson_. Niinkö sinä luulet?

_Maiju_. Juuri niin!... Jonkun kerranhan luontokin vaatii osansa.

_Henrikson_. Mikä luonto?

_Maiju_. Kaikki miehet, nähkääs, haluavat joskus pitää iloisia
päiviä, ja koska herra nuorena miehenä ollessaan ei niin tehnyt...

_Henrikson_. Se on totta! Minä olin oikea nuoren miehen esikuva...
Saattoi usein kulua kuukausia, etten maistanut yhtä punssilasiakaan...

_Maiju_. Ettekä uskaltaneet katsoa neitosia silmiin.

_Henrikson_. Juuri niin! Ensimäistä päivää naimisissa ollessani
punastuin, kun vaimoni katsoi minua.

_Maiju_. Herra olikin vähän tuhma siihen aikaan.

_Henrikson_. Kuinka uskallat sanoa sellaista...?

_Maiju_. Sanon vaan mitä ajattelen ... luulen herran aikovan ottaa
vahinkonsa takaisin »Alppilassa» tänäiltana, kun rouva on ruvennut
nukkumaan.

_Henrikson_. Se ei ole totta!

_Maiju_. No en minä siitä mene lörpöttelemään.

_Henrikson_. Oletko sitten vaiti?

_Maija_. Onnea matkalle vaan, hyvä herra!

_Henrikson_ (suuttuu). Mene keittiöön siitä!

_Maiju_. Älkäähän kumminkaan niinpaljoa juoko, että tulette
hutikkaan! (Menee peräovesta).

_Henrikson_ (huutaa jälestä). Mokomakin viisastelija!
(tavallisesti) Kylläpäs hän arvasi aikeeni. No niin, mitäpäs siitä?
Olenhan toivottavasti herra talossani! -- Ja sen minä myöskin näytän.
Menen illalliselle tänäiltana ... olen väsynyt ainaiseen
kotonaolemiseen istumalla jonkunmoisena kerin-akkana vaimolleni.


5 kohtaus.

    _Henrikson. Heikkinen_ (tulee kiiruusti perältä).

_Heikkinen_. Tässä olisi sähkösanoma. Tuli vast'ikään.

_Henrikson_. Hyvä on! Kiitoksia! (Pistää sähkösanoman taskuunsa).

_Heikkinen_. Hyvästi! (Aikoo mennä).

_Henrikson_. Meneekö herra pois?

_Heikkinen_. Menen pakkahuoneelle lunastamaan viime lähetyksen.

_Henrikson_. Ahaa, se onkin hyvä, se!

_Heikkinen_. Hyvästi! (Menee, mutta kääntyy takaisin). Herra
Henrikson!

_Henrikson_. No mitä nyt?

_Heikkinen_. Olen ollut ensimäisenä kirjanpitäjänänne jo kymmenen
vuotta...

_Henrikson_. Aivan oikein!... Luotan teihin täydellisesti -- ja
olen jo kauan aikonut ottaa teidät liikekumppanikseni.

_Heikkinen_. Minä kiitän! Siitä aijoinkin teitä muistuttaa.
Hyvästi! (Menee perälle).

_Henrikson_. Hyvästi!

_Heikkinen_ (kääntyy äkkiä). Herra Henrikson!

_Henrikson_. No mitä?

_Heikkinen_. Te olette myös luvannut toimittaa minulle rikkaan
morsiamen.

_Henrikson_. Tarkoittaako herra neiti Heinosta?

_Heikkinen_. Juuri häntä!

_Henrikson_. No pidättekö hänestä? Hän on kaunis tyttö.

_Heikkinen_. Olen ainoastaan nähnyt hänen valokuvansa.

_Henrikson_. Vai olette nähneet.

_Heikkinen_. Oletteko te kirjoittanut hänen vanhemmilleen?

_Henrikson_. Äidille vaan. Hän on sisareni... Minä olen kehunut
teitä siivoksi mieheksi ja hän on ihastunut teihin.

_Heikkinen_. Minä kiitän! -- Hyvästi! (Menee peräovelle).

_Henrikson_. Hyvästi!

_Heikkinen_ (kääntyy kiireesti takaisin). Herra Henrikson!

_Henrikson_. No mitäs vielä olisi?

_Heikkinen_. Kuinka paljon neiti Heinosella on rahoja?

_Henrikson_. Kuusikymmentätuhatta!

_Heikkinen_. Minä kiitän! Siis kymmenentuhatta enemmän kuin tuolla
toisella.

_Henrikson_. Kellä toisella?

_Heikkinen_. On, nähkääs, eräs leskirouva. Hän vuokrasi ennen
huoneita matkustavaisille ja piti sekatavarakauppaa; mutta nyt on
hänellä pieni kivitalo ja hän pitää nuoria miehiä täysihoidossa.

_Henrikson_. Ja hänen kanssaan kai olette kihloissa?

_Heikkinen_. Olin kylläkin ... mutta eilen purimme kihlauksemme.

_Henrikson_. Eilenkö? Hän kai antoi rukkaset...

_Heikkinen_. Ei, ne annoin minä. Hän tosin sanoi surevansa itsensä
kuoliaaksi, mutta elää sitä sentään pitänee! Hyvästi! (Menee perälle).

_Henrikson_. Oivallinen mies!... Laskee ehkä liian tarkoin
numeroita, mutta ei siitä ole vahinkoa näinä aikoina!


6 kohtaus.

    _Henrikson. Emma_ (tulee lankavyyhden kanssa).

_Emma_. Kas, täällähän oletkin, ukkoseni!

_Henrikson_. No mitä, eukkoseni?

_Emma_. Satuit juuri sopivaan aikaan, ajattelin pyytää sinua
auttamaan minua langan kerimisessä. Tämä vyyhti on sotkeutunut...

_Henrikson_. Pitääkö minun taas olla kerin-akkanasi?

_Emma_. Taasko?... Eikö se ole aina ollut sinusta hyvin mieluista?

_Henrikson_. Kyllä, mutta...

_Emma_. Olethan aina viettänyt aikasi kotilieden ääressä ... eikö
totta?

_Henrikson_. Juuri niin.

_Emma_. Ja kun ajattelen, että niin monta aviomiestä istuu myöhään
yöhön ravintolassa! -- Mutta se on vaimojen oma syy. Miksi he menevät
sellaisten kanssa naimisiin, vaikka hyvin tietävät, että heidän tulevat
miehensä ovat tehneet yhden ja toisen tuhmuuden. Kas niin, tule nyt
tuohon jakkaralle ja pidä vyyhteä, minä kerin.

_Henrikson_. Mutta Emma hyvä...

_Emma_. Vastapalvelukseksi laitan illalliseksi mieliruokaasi.

_Henrikson_. Ajattelinkin tänä iltana mennä pienelle
illalliselle...

_Emma_. Mitä? Illalliselle? Kenties johonkin ravintolaan ... jonne
et nuorena miehenä ollessasi pistänyt jalkaasikaan? Aijotko todellakin
mennä?

_Henrikson_. Hm! Sinun seurassasi tietysti, eukkoseni.

_Emma_. Minnekkä sitten menisimme?

_Henrikson_. Vaikkapa Kämpin hotelliin...

_Emma_. Ja miksi juuri sinne, jos saan luvan kysyä?

_Henrikson_. Miksikö? ... no hyvänen aika! -- Siellähän on niin
hienoa kaikki ... musiikki hienoa ... ruoka hienoa ... yliviinuri niin
hieno...

_Emma_. Vai niin ... luettele nyt kaikki...! Siellä ehkä onkin
hienompaa kuin täällä kotona... Oi, että minun piti vielä kärsiä
tämäkin hetki!

_Henrikson_. Ei, kultaseni!... Minä en menekkään... Olen kotona
sinun luonasi... Teen kaikki mitä voin saadakseni sinut iloiseksi...

_Emma_. Kas siitä minä pidän!... Nyt taas tunnen oman vakavan
ukkoseni. Oi sentään, kuinka olemmekin onnelliset!

_Henrikson_. Tavattoman onnelliset!

_Emma_. Kas niin, ota nyt vyyhti ja istuudu jakkaralle!

_Henrikson_. Mutta hitto vieköön! Aivan olin unohtaa sähkösanoman,
jonka äsken sain.

_Emma_. Sähkösanoman!

_Henrikson_ (avaa sen ja lukee): »olen saapunut Porvooseen. Jonkun
tunnin kuluttua olen koko perheeni kanssa Helsingissä ja toivon saavani
asua sinun luonasi. Lankosi Antti Heinonen». No jopa nyt jotain!
Heinonen tulee tänne!

_Emma_. Sepä vasta oli yllätys todellakin!

_Henrikson_. Hän on lähettänyt sähkösanoman Porvoosta. Hän on siis
jo satamassa. Laita heti kuntoon pari huonetta!

_Emma_. Se on helpommin sanottu kuin tehty ... tulla noin tuostaan
ilman vähääkään valmistusta, (huutaa) Maiju! -- Me menemme tietystikin
heitä vastaan ottamaan!

_Henrikson_. Tietysti, tietysti! On sangen hauskaa tavata heitä.
Sisareni ei koskaan ennen ole käynyt Helsingissä.

_Emma_ (huutaa). Maiju! -- Mikähän sekamelska tästäkin nyt tullee!


7 kohtaus.

    _Edelliset. Maiju._

_Maiju_. Huusiko rouva?

_Emma_. Kyllä sen tein. Meille tulee maalta vieraita. Laita heti
kuntoon vierashuone ja kabinetti! Meidän täytyy sijottaa heidät sinne.
-- Menen ottamaan hattuni ja päivänvarjoni. (Menee oikealle
takimmaisesta ovesta).

_Maiju_. Vai tulee matkustavaisia. No he tietysti menevät ulos
kaupunkia katselemaan.

_Henrikson_. Luonnollisesti!

_Maiju_. Tänä iltanako jo?

_Henrikson_. Tietysti.

_Maiju_. Ja herrasväki menee mukaan!

_Henrikson_. Niin, sekä vaimoni että minä... Mutta mitä se sinulle
kuuluu?... Pidä sinä vaan huoli askareistasi! Mutta minunhan pitää
ottaa hattuni! (Menee oikealle etumaisesta ovesta).


8 kohtaus.

_Maiju_. Oivallista! -- Herrasväki menee ulos -- ja minä menen
sulhaseni kanssa Korkeasaareen tanssimaan. Minun pitää heti antaa tieto
hänelle. Ah, tuolla onkin paperia ja mustetta! (istuu kirjoittamaan)
»Minä tulen kello seitsemän illalla», ja sitten M--a alle ja hän heti
arvaa, että se on minulta (kääntää kirjeen kokoon). Sitten ei
tarvitsekaan muuta päällekirjoitukseksi kuin »H--n». Pitääpä katsoa,
jos hän on vielä tässä likellä (katsoo ikkunasta). Kas vain! Tuossahan
hän käveleekin... Hän katsoo tännepäin... Minä heitän kirjeen (heittää
kirjeen). Kas noin! Kyllä illalla tulee olemaan hauskaa Korkeasaaressa.
Siellä on kavaljeereja vaikka kuinka paljon.


9 kohtaus.

    _Maiju. Emma. Henrikson._ Sitten _Heinonen, Loviisa,
    Karoliina_ ja _Heiskanen_.

_Henrikson_ (tulee hattu päässä huoneestaan). Nyt olen minä
valmis!

_Emma_ (tulee kävelypuvussa huoneestaan). Minä myös!

_Henrikson_. Käsivartesi, eukkoseni, ja lähtekäämme satamaan!...
Ah, liian myöhään!... Tuossahan vieraamme ovatkin! (Heinonen,
käsivarressaan Loviisa, torvikotelo toisessa kainalossa ja matkalaukku
kaulassa; tulevat perältä. Heidän jälestään tulee Karoliina kantaen
hattulipasta ja viimeisenä Heiskanen, kantaen kapsäkkiä ja
sateenvarjoja).

_Heinonen_. Hyvää päivää, hyvää päivää! Tässä nyt olemme koko
joukko. (Kaikki tervehtivät).

_Henrikson_. Toivon teidät sydämestäni tervetulleiksi!

_Heinonen_. Kiitos! Kiitos! -- Ei olekkaan vielä kaukaa siitä, kun
viimeksi olin Helsingissä.

_Loviisa_ (puhuu sorakielin). Hänellä on aivan hirveä halu
Helsinkiin ... vanhoja tuttavuuksia tietysti.

_Heinonen_. Hiljaa, rakas eukkoseni, nyt ei riidellä.

_Loviisa_. Sanoin vaan niin, kun tiedän, että Antti ennen
naimisiin menoaan...

_Emma_. Oli iloinen poikamies, arvatenkin. Aivan minun mieheni
vastakohta. Mutta me olemmekin niin onnellisia!

_Loviisa_. Emme mekään, herra varjelkoon, riitaisia olisi, jos
vaan ei Antti ennen naimisiin menoaan...

_Henrikson_. Mutta, rakas sisareni! Senhän sinä tiesit, kun naitte
toisenne. Heinonen on nyt vakautunut mies...

_Heinonen_. Tietysti! Niinhän minä olen.

_Henrikson_. Ja hyvin hyvä isäntä...

_Heinonen_. Aivan niin ... ja minulla on ainoastaan kaksi vikaa...
Ensiksi en tahdo olla mikään tohvelisankari ja toiseksi olen taituri
torvensoitossa.... Täälläkin on minulla torvi mukanani. On kyllä hyvä
pitää se käsillä, jos vaimoni sattuu huonolle tuulelle... Hän torailee
ja minä puhallan ... enkä kuule sanaakaan hänen ripityksestään.

_Loviisa_ (on useita kertoja nykäissyt häntä takista, nipistää
häntä kädestä). Mutta Antti! --

_Heinonen_. No niin, vai et sinä tahdo kuulla puhuttavan siitä? No
olkoon sitte sillä tavoin... Muutoin kuulun minä torvisoittokuntaan,
sen saatte uskoa!

_Henrikson_. Niin, heittäkää pois kaikki kotoiset kiistat! Ei ole
vielä ollut yhtään avioliittoa, jossa ei joskus olisi sattunut vähän
kinastusta. Mutta nyt pidämme hauskaa yhdessä ollessamme. Siitähän on
jo kulunut viisi vuotta, kun viimeksi kävin luonanne maalla... Pikku
Karoliina on kasvanut noin suureksi ja tullut niin kauniiksi! Kyllä hän
tulee saamaan sulhasen, joka ei ole huonompia.

_Loviisa_. Sen asian aijoimmekin toimittaa nyt täällä Helsingissä
käydessämme...

_Karoliina_. Mutta rakas äiti...

_Henrikson_. Tuo tuossa on kai renkinne, arvaan minä. Mikä hänen
nimensä on?

_Heiskanen_. Nimeni on Heiskanen.

_Loviisa_. Hän on vähän lystikäs, hän kun on sorakielinen.

_Heinonen_ (ivallisesti). Ja sitä ei minun vaimoni ole vähääkään.

_Loviisa_. Muutoin hän on oikein hyvä poika.

_Heiskanen_. Oikein naistenhurmaaja, kuten tytöt maalla sanovat...
(nykäisee Maijua kupeesta). Vai kuinka, pikku mamseli?

_Maiju_. Kuules vaan tuota!

_Henrikson_. Kyllä meillä tulee olemaan hauska muutamia päiviä.

_Loviisa_. Ah, niin!

_Heinonen_. Emme välitä vähääkään toisista huvimatkailijoista.
Minusta on hyvin ikävää kulkea suurissa seurueissa.

_Loviisa_. Aivan niin!

_Heinonen_. Mutta vaimoni tahtoo kuitenkin katsella joka paikan.
Me läksimmekin mukaan oikeastaan huokean hinnan tähden 30 mk
edestakaisin. Voiko huokeammalla matkustaa?

_Henrikson_. Mahdotonta!

_Heinonen_. Meidän pitääkin nyt katsella ja ihmetellä kaikkea...
Syömme hienoja aterioita...

_Henrikson_. Kämpin päivälliset ovatkin niin hienoja! -- Olkaa nyt
täällä kuin kotonanne ja pukeutukaa, niin lähdemme kävelemään
kaupungille.

_Loviisa_. Minä puen itseni oikein hienosti. Uusi leninkini pitää
ensin ottaa esille.

_Heinonen_. Minä panen vaan saappaat jalkaani, sitten olen valmis;
katuja kai ei ole korjattu siitälähtein kun viimeksi olin täällä.

_Emma_. Auta heitä, Maiju, matkakapineittensa laittamisessa!

_Maiju_. Kyllä!

_Emma_. Teidän huoneenne on tällä puolen, hyvä herrasväki. Jätämme
teidät yksinänne vähäksi aikaa. Näkemiin saakka! (Menee huoneeseensa).

_Henrikson_. Minä menen myöskin pois hetkiseksi. (Itsekseen
mennessään) No nyt voipi, Jumalan kiitos, saada vähän enemmän vapautta!

_Loviisa_. Karoliina, tule lapsukaiseni!... (Loviisa ja Karoliina
menevät vasemmalle etummaisesta ovesta).

_Heinonen_. Tule sinä, Heiskanen, minun kanssani (menee vasemmalle
takimmaisesta ovesta).

_Heiskanen_. Minä tulen tuoss' paikassa, patruuna.


10 kohtaus.

    _Maiju. Heiskanen_.

_Heiskanen_. Oletteko tämän talon neitsyt?

_Maiju_. Taidanpa olla. Entäs sitten?

_Heiskanen_. Kai olette sitte hyvin ylpeä?

_Maiju_. Oh! Herra varjelkoon! en suinkaan! Vaikka onkin vähän
arvontunnetta ja kaikkea tuota...

_Heiskanen_. Kas siitä minä tykkään.

_Maiju_ (ivallisesti hymyillen). Onko se mahdollista?

_Heiskanen_. Hiisi minut vieköön, jos en tykkää!... Jos olet
oikein siivo, niin voit vielä tulla vaimokseni.

_Maiju_. Vaimoksi tuollaiselle? -- Minäkö?

_Heiskanen_. Tuollaiselleko? -- Luuletko, että minä olen
avojalkainen? Minulla on kolmesataa markkaa nimismiehen takana, siellä
kotiseudulla, hän antaa niistä korkoa ja vuoden perästä minä saan kolme
kertaa niin paljon. Sitäpaitsi on minulla kokonainen arpa valtion
arpajaisissa. Tiedäppäs se, että tytöt siellä kotipuolessa ovat aivan
hupsuja minun perääni. Ei nuo näy huonompia Helsinginkään tytöt olevan.
Sain jo yhden rakkauskirjeen.

_Maiju_. Todellako?

_Heiskanen_. Niin, niin. Se tuli lentäen korkeudesta.

_Maiju_. Saisikohan tuota lukea.

_Heiskanen_. Miksi ei, jos annat yhden suukkosen vaivoistani.

_Maiju_. Sitten aamulla.

_Heiskanen_. Se on minusta yhdentekevä -- vaikka milloin! Mutta
anna nyt kumminkin yksi!

_Maiju_. Enpä annakkaan. Minulla on ennestään oikein komea
sulhanen (menee lippaan kanssa vasemmalle).


11 kohtaus.

    _Heiskanen_. Sitten _Heinonen_.

_Heiskanen_. Vai ei hän antanut minulle suuteloa. -- No, olkoon
sitten menneeksi! -- Huomenna hän siihen sijaan pyytää. -- Mutta yhä
minua ihmetyttää, kuka heitti tämän kirjeen päälleni, kun isäntäväen
kanssa kuljin kadulla. (Lukee kirjettä): »Minä tulen kello seitsemän
illalla» seisoo siinä, ja sitten on iso M ja pieni a alla. Helsingin
tytöt taitavat olla kovin ihastuneita kauniisiin miehiin ja se on
kummallista, ettei saa kulkea rauhassa kadullakaan. Luultavasti se
tulee tänne kello seitsemän. Minun pitää odottaa porstuassa, jos
herrasväki sattuu jäämään kotiin.

_Heinonen_ (tulee vasemmalta). Minne kapsäkki jäi, Heiskanen?

_Heiskanen_. Tulen aivan heti, hyvä isäntä (menee kapsäkin kanssa
vasemmalle).

_Heinonen_. Muistelen panneeni torven tänne. Ah, tuossahan se
onkin!... Minä pidän sen aina mukana matkoillani ja usein se onkin
hyvään tarpeeseen. Milloin iloisessa seurassa, milloin taas, kun olen
huonolla tuulella. Sitäpaitsi on sillä se etu, ettei taitoni pääse
taantumaan.


12 kohtaus.

    _Heinonen. Hellsten_ (tulee perältä).

_Hellsten_. Anteeksi! -- Jokohan Heinosen herrasväki on saapunut?

_Heinonen_. Mitä minä näen? Sinä, Aksel! (Panee pois torven).

_Hellsten_. Eno Heinonen! -- Toivon teidät tuhannesti
tervetulleeksi Helsinkiin!

_Heinonen_. Kiitos! Kiitos!

_Hellsten_. Onko Karoliina myöskin mukana?

_Heinonen_. On ja vaimoni myöskin.

_Hellsten_. No eno, mitä hän sanoo minun rakkaudestani
Karoliinaan?

_Heinonen_. Hän on vimmatun vihainen.

_Hellsten_. Minkä tähden?

_Heinonen_. Hän pitää sinua sellaisena tuulihattuna täynnä
virheitä ja vikoja.

_Hellsten_. No herranen aika! Eihän kaikki ihmiset ole yhtä pyhiä,
kuin Rooman paavit.

_Heinonen_. Katsos, asianlaita on näin, minulla oli ennen
naimisiin menoani pieni, herttainen rakkaussuhde ... ja nyt vaimoni
torailee siitä, niinkauan kuin elän. Hän, näes, on saanut päähänsä,
että Karoliinan tulevan miehen pitää olla hyvien tapojen esikuva... Hän
ei olisi koskaan saanut maistaa alkohoolia, ei edes pientä
tuutinkiakaan ja niitä sinä lienet juonut tusinoittain.

_Hellsten_. En koskaan juo mitään muuta kuin punssia.

_Heinonen_. Siinähän myös on alkohoolia. Ja sitä paitsi olet sinä
»Naisissa eläjä, Noien impien iloissa, Kassapäien karkeloissa».

_Hellsten_. Kukapa nuoruudessaan ei sitä olisi, eno hyvä. Kyllä
silti voi tulla hyväksi aviomieheksi.

_Heinonen_. Se on juuri minunkin mielipiteeni asiasta.

_Hellsten_. Ja sitten ei se, joka nuorena on ollut nahjus eikä ole
vähän huristellut, voi tulla vakavaksi avioliitossa.

_Heinonen_. Juuri minun mielipiteeni!

_Hellsten_. Puhu hänen kanssaan, rakas eno! Sano, että Karoliina
ei voi elää ilman minua.

_Heinonen_. No entäs sinä sitten?

_Hellsten_. Niin tietysti minustakin silloin loppu tulee.

_Heinonen_. Hiljaa! joku tulee. Se on Loviisa. Mene nyt pois täksi
päiväksi ja tule aamulla varhain, sittenhän nähdään, miten asianlaita
oikeastaan on!

_Hellsten_. Kiitos, kiitos, kunnon ukko. Aamulla siis. Hyvästi!
(Menee).


13 kohtaus.

    _Heinonen_. Sitten _Loviisa_ (tulee vasemmalta).

_Heinonen_. Hm! Hm! Nyt pitää olla oikein jäykkä mies, eikä ensi
hyökkäyksessä antaa perää.

_Loviisa_. Kas niin, nyt olen valmis! -- No Antti, miltä minä nyt
näytän?

_Heinonen_. Olet aivan kuin vahanukke puodin ikkunassa.

_Loviisa_ (kirkasee). Mitä sinä sanot?

_Heinonen_. Sillä eroituksella vaan, että sinä osaat kirkua.

_Loviisa_. Sinulla ei ole vähääkään makuaistia, sanon minä... No
oletko pannut saappaan-resut jalkaasi?

_Heinonen_. En ole pitänyt mitään kiirettä... Minulla on vähän
puhumista sinun kanssasi.

_Loviisa_. No mitä?

_Heinonen_. Sinä olet veljesi kanssa keskustellut puolisosta
Karoliinalle.

_Loviisa_. Jaha ... on kysymys veljeni kirjanpitäjästä ja
tulevasta liikekumppanista ... hän on velaton nuorimies, eikä
vähintäkään mustaa pilkkua ole hänen luonteessaan.

_Heinonen_. Entäs jos minä panen vastaan...

_Loviisa_. Koetappas!

_Heinonen_. Ja niin minä teenkin. Tahdon, että Karoliina jo
huomenaamulla menee kihloihin serkkunsa Akseli Hellstenin kanssa.

_Loviisa_. Senkö hulivilin? Ei koskaan!

_Heinonen_. Kyllä hän menee, sanon minä!

_Loviisa_. Ei, sanon minä!

_Heinonen_ (rauhallisena). Tahdotko, että otan torveni?

_Loviisa_. Senkin peto!

_Heinonen_. Akseli on hyvä poika ja Karoliina rakastaa häntä.

_Loviisa_. Hän on velkaantunut korvia myöten.

_Heinonen_. Olenhan minä rikas.

_Loviisa_. Hän juopottelee.

_Heinonen_. Punssia ainoastaan ... ei mitään muuta!

_Loviisa_. Hänellä on naistuttavuuksia.

_Heinonen_. Ei yhtään senjälkeen, kuin hän kävi luonamme maalla ja
rakastui Karoliinaan.

_Loviisa_. Kukapa sitä tietää.

_Heinonen_. Minä tiedän sen.

_Loviisa_. Siitä hän ei puhu.

_Heinonen_. Puhuu, sanon minä!

_Loviisa_. Eikä puhu, sanon minä!

_Heinonen_. Kyllä minun nyt pitää ottaa torvi esille!

_Loviisa_. Tahdotko tehdä minut aivan hulluksi!

_Heinonen_. Päinvastoin -- saattaa sinut järkiisi, eukkoseni!

_Loviisa_. Nuorimies, joka on tottunut käymään ravintoloissa, ei
voi koskaan tottua viihtymään kotona vaimonsa luona, jos hän ketään
saakaan.

_Heinonen_. Ja minä luulen päinvastoin ... vaikka se
luonnollisesti riippuu siitä, minkälaisen vaimon sattuu saamaan.

_Loviisa_. Viihdytkö sinä kotona?

_Heinonen_. Kyllä ... vaikkei minulla kuitenkaan ole oikein hyvin.

_Loviisa_. Mitä sinä sillä tarkoitat?

_Heinonen_. En juuri mitään ... mutta joskus sattuu niin, että
pitää vähän olla ulkona kodistakin ... ja se on miehen oikeus, jos hän
vaan ei tee mitään hullutuksia.

_Loviisa_. Entäs sinun tiheät Helsingin matkasi, eikö ne ole
hullutuksia, ne?

_Heinonen_. Eipä juuri voi sitä sanoa... Liikeasioita...

_Loviisa_. Ja vanhoja taipumuksia, jotka houkuttelevat...

_Heinonen_. Se ei ole totta!

_Loviisa_. On, sanon minä!

_Heinonen_. Eikä ole, sanon minä!

_Loviisa_. Onpa kyllä!

_Heinonen_. Ei, nyt pitää ottaa torvi esille, että saisi rauhaa.
(Ottaa torven ja puhaltaa näytöksen loppuun saakka. Sillä välin Loviisa
puhuu ja kiihtyy kiihtymistänsä).

_Loviisa_. Sinä siis tahdot suututtaa minut... Puhalla sinä
vaan!... Minä tukkean korvani ... ja sanon, että Akseli Hellsten
kuitenkin on huono ihminen ... hän on juoppo ... tuhlari ...
hurjastelija... Hänen pitäisi istua velkavankilassa!... Samallainen
olet itsekin ollut ... sellaisia ovat kaikki miehet ... muutamia
harvoja lukuunottamatta... Puhalla sinä vaan!... Minä puhun
kuitenkin... Minä annan Karoliinan kelle vaan tahdon... Kuuletko
sitä... Peto!... Krokodiili, karhu, kyykäärme... Petturi, viettelijä,
toitottaja, torvensoittaja! ... vaskenvanuttaja! Soiton rääkkääjä...
Ah, minä pyörryn... (Vaipuu pyörtyneenä tuolille. Heinonen puhaltaa
kulkien edestakaisin, kunnes esirippu laskee).



TOINEN NÄYTÖS.


(Näyttämö sama kuin ensimäisessä näytöksessä.)


1 kohtaus.

_Maiju_ (siivoaa huonetta). Ijänkaiken tuota pölyn pyyhkimistä ja
siivoamista ja kaikkea tuota... Ja jos jonkun kerran pääseekin ulos
huvittelemaan, niin silloinkin käypi hullusti. En tavannutkaan Hellosta
eilen, vaikka heitin hänelle kirjeen ikkunasta... Juuri kello seitsemän
olin laivasillalla, mutta Hellonen oli tipotiessään... Eikä häntä
näkynyt Korkeasaarellakaan... Koko iltani meni siis hukkaan... Hyvänen
aika! Juohtuu asia mieleeni! Jospa hän ei olisi saanutkaan kirjettä?...
Niin, ajatteles! Tai tahtoisiko hän pettää minua jollain tavalla?...
Varokoon silloin itseään! Tulen varmaankin tekemään jonkun
onnettomuuden. Sillä puhuakseni totta ei minulla ole enää varaa noin
vaan menettää sulhasta. Minulla on ollut monta ennen, mutta heille
kaikille annoin rukkaset. He kosivat minun mielestäni niin huonosti.
Hellosta kosin minä itse ja ikääkin on kaksikymmentä kuusi vuotta... Ei
siis ole ihme, jos en tahdo häntä menettää ... ja kaikkea tuota!


2 kohtaus.

    _Maiju. Henrikson_ (tulee kalpeana ja väsyneenä perältä).

_Henrikson_. Vihdoinkin olen kotona! (Panee pois hatun.)

_Maiju_. Kas vaan! Herrahan se onkin!

_Henrikson_. Onko vaimoni jo noussut ylös?

_Maiju_. Ei Jumalan kiitos... Mutta missä herra on ollut yönsä?

_Henrikson_. Etkö ymmärrä, että olin vähän kävelemässä
aamuilmassa?

_Maiju_. Alppilasta tänne ... kyllä minä sen ymmärrän!

_Henrikson_. Ah, sinä olet lapsellinen!... Kuinka sinä voit
luulla...

_Maiju_. Herra tietysti oli sillä illallisella, josta herra eilen
puhui.

_Henrikson_. Mitäs sitte? Liikuttaako se sinua?

_Maiju_. Oi, hyvä herra, vaikka olenkin palvelija ja kaikkea
tuota, niin onhan minulla kuitenkin silmät. Kyllä näin, kun herra hiipi
ulos.

_Henrikson_. Todellako?

_Maiju_. Mutta herra voi olla aivan rauhassa. Olen hiljaa kuin
hiiri.

_Henrikson_. No se on hyvä... Minä lisään palkkaasi
vastalahjaksi... Niin, katsos, minä en voinut pidättää itseäni
menemästä, kuu olimme tulleet Heinosen perheen kanssa teaatterista.
Siellä näyteltiin niin hauska kappale ja se oikein innostutti minua.

_Maiju_. No, oliko sitten hauskaa Alppilassa?

_Henrikson_. Aivan jumalallinen illallinen! ... iloiset
tarjoilijattaret... Viiniä virtanaan!... Taisipa mieli olla jokseenkin
melkeässä. Ja sitten käytiin vielä parissa muussa paikassa -- en oikein
muista mitä ne olivat. Noin tunti sitten heräsin puiston penkillä.

_Maiju_. Kyllä herra vaan on oiva poika, uskokaa pois!

_Henrikson_. Ash! Älä siinä nyt viisastele! -- Yksi asia minua
vähän harmittaa, jouduin näet poliisin kanssa tekemisiin.

_Maiju_. Sen voin minä korjata! -- Olen hyvä ystävä poliisin
kanssa.

_Henrikson_. Oletko todellakin?

_Maiju_. Olen kyllä ... mutta mitä pahaa olette tehneet?

_Henrikson_. Me vaan vähän melusimme ja lauloimme: Tsing la la,
tsing laa!...

_Maiju_. Aijai, sepä ei ollut hyvää!

_Henrikson_. Niin, tiedätkös, minä voin vähän pahoin. Menen
lepäämään hetkiseksi. Mutta muista! -- Ei sanaakaan!

_Maiju_. Johan sanoin, että olen kuuromykkä.

_Henrikson_. Hyvä!... Korotan palkkasi kaksinkertaiseksi. (Menee
oikealle etummaisesta ovesta.)

_Maiju_. Kiitän nöyrimmästi, hyvä herra. Parempaa isäntää ei ole
minulla koskaan ennen ollut. (Sittenkun Henrikson on sulkenut oven.)
No, siinäpä vasta poikaa -- ja kaikkea tuota! Vanha, nainut mies
yökauden ulkona!... Sellaisia niistä tulee noista siivoista
nuoristamiehistä!


3 kohtaus.

    _Maiju. Heiskanen_ (tulee perältä suuri voileipä kädessä).

_Heiskanen_. Hyvää huomenta, hyvää huomenta!

_Maiju_. Vai sinä se oletkin ... ja täydessä syömisen touhussa?

_Heiskanen_. Niin!... Kotona maalla syömme kuusi kertaa päivässä.
Tämä on vaan pieni välipala... Tahdotko sinäkin vähäsen?

_Maiju_. Ei, kiitoksia!

_Heiskanen_. Kyllä tämä on hyvää, vaikka täällä Helsingissä on
vähän kummallista voita.

_Maiju_. Kuinka niin?

_Heiskanen_. Se paleltaa niin hirveästi suuta... (purasee palasen
ja irvistelee) ja sitte se sulaa niin sukkelaan. Sain tätä koko
teevadillisen tuomarin piijalta, tuossa viereisessä porstuassa, kun
illalla seisoin ja odotin, ja nyt juuri sain taas tämän annoksen lisää.
(Puree leipää ja irvistelee.)

_Maiju_. Ha-ha-ha ... sepä lystikästä... Sehän on jäätelöä, jota
hän on levittänyt leivälleen.

_Heiskanen_. _Jäätäkö?_ Sitten ei olekaan ihme, jos se
paleltaa! --

_Maiju_. Ei, _jäätelöä_ se on... Siihen pannaan sokeria ja
jäätä ja kaikkea tuota...

_Heiskanen_. Jäätäkö? -- Herrajesta! Sittenhän on mahaani mennyt
jäätä.

_Maiju_. Tietysti! -- Ja sitä kai joskus tarvitseekin.

_Heiskanen_. Niin, niin... Mutta, kuitenkin ... siitähän voi tulla
pahoja sisällisiä seurauksia...

_Maiju_. Eipä siltä näytä ulkoapäin... Et ole vähääkään muuttunut
eilisestä.

_Heiskanen_. Enkö todellakaan?... Kuules, sitten kai annat sen
suukkosen?

_Maiju_. Aamusilla sitten, johan sen sanoin.

_Heiskanen_. Nythän onkin aamu!

_Maiju_. Sinä olet niin tuhma ja kaikkea tuota!

_Heiskanen_. Usko vain niin ... voin sen ryöstääkin, jos
niikseen...

_Maiju_. Koetappas vaan!

_Heiskanen_. Huvin tähdenhän huvimatkalla ollaankin. Piletissä
seisoi, kun isäntä sen osti »Matkustavaisten huviksi ja mukavuudeksi».
Häh! Suutelo on vain yksi suupala...

_Maiju_. Mutta se suupala ei satu minun huulilleni ... ymmärtääkö
herra sen ja kaikkea tuota! (Menee perälle.)


4 kohtaus.

    _Heiskanen_.

_Heiskanen_. Ei se ollut hän, joka heitti minulle tuon kirjeen
eilen ... eikä hänkään, joka antoi tuota kummallista voita, sillä hän
kielsi jyrkästi kun häneltä kysäsin. Se kai oli joku, joka tahtoi tehdä
minusta pilkkaa. En nähnyt kissaakaan, vaikka yhteen tiukkaan odotin
kello seitsemästä kymmeneen. -- Kaikessa tapauksessa on Helsinki hauska
kaupunki. -- Illalla katselin vähän ympäriinsä, kun herkesin
odottamasta... Mutta nyt pitää minun saada selvä kirjeen
kirjoittajasta, kysyn vaikka joka ihmiseltä, joka vastaan tulee.

    (Menee keittiöön Maijun perästä.)


5 kohtaus.

    _Heikkinen_. Sitten _Heiskanen_.

_Heikkinen_ (tulee kiiruusti perältä). Herra Henrikson! Herra
Henrikson! -- Vai ei täällä olekkaan ketään! -- Voi pahuus sentään...
Leski lähetti kirjeen minulle. Hän on saanut tietää, että aijon kosia
neiti Heinosta ja uhkaa tehdä skandaalin. Hän lupasi kirjoittaa uudelle
morsiamelleni rakkaussuhteistani. Se on todellakin hyvin epämieluista!
-- Mutta kyllä Herra Henrikson auttaa minua pulasta.

_Heiskanen_ (tulee sisään). Ei, ei se ole Maiju, joka tämän
kirjoitti... Oh; kukahan tuo on?

_Heikkinen_ (itsekseen). Patruuna Heinosen renki! -- Minä näin
eilen puodin ikkunasta kun he tulivat. (Ääneen.) Nuori mies!

_Heiskanen_. Mitä herra sanoi!

_Heikkinen_. Sinä kai olet Heinosen renki?

_Heiskanen_. Mitä. -- En ole tavallinen renki!

_Heikkinen_. Sinä kai tunnet minut ja tiedät, että toisten kautta
olen ollut kirjevaihdossa...

_Heiskanen_. Kirjevaihdossa? (Painolla.) Ahaa!

_Heikkinen_ (matkii häntä). Ahaa! Mitä ääniä nuo oikeastaan ovat?

_Heiskanen_. Vai te se olettekin, joka...

_Heikkinen_. Mitä joka?

_Heiskanen_. Tunteeko herra ketään, jonka nimi on M--a?

_Heikkinen_ (itsekseen). _Emma?_ Se on lesken nimi. (Ääneen.)
Miksi kysyt sitä?

_Heiskanen_. Ahaa!

_Heikkinen_ (matkii). Ahaa!

_Heiskanen_. Hän on lähettänyt kirjeen ... mutta!

_Heikkinen_. Mitä? (itsekseen) Saakeli vieköön! Hän on jo alkanut.

_Heiskanen_. Tai oikeastaan hän _heitti_ kirjeen... Se ei
ollut suljettu...

_Heikkinen_. Heittikö? -- Minne sitten?

_Heiskanen_. Kadulle!

_Heikkinen_. Kadulle! (Itsekseen.) Tehdäkseen skandaalin ...
häväistyksen ... kirottu!... (Ääneen.) Oletko nähnyt kirjeen?

_Heiskanen_. Ahaa!

_Heikkinen_. Ahaa! Ahaa! -- Oletko nähnyt kirjeen kysyn minä?

_Heiskanen_. Olen kyllä, mutta...

_Heikkinen_. Ehkä rouva Heinonen myöskin?

_Heiskanen_ (itsekseen). Hän kysyy josko olen nähnyt rouva
Heinosta. (Ääneen.) Monta kertaa!

_Heikkinen_ (itsekseen). Hän kai on lähettänyt useampiakin
kirjeitä... Perhana! (Ääneen.) No mitä oli siinä kirjeessä, jonka sinä
näit?

_Heiskanen_. »Minä tulen kello seitsemän» -- seisoi siinä ... ja
sen herra kyllä tietää...

_Heikkinen_. Hän siis tulee tänne...

_Heiskanen_. Niin siinä oli! -- Mutta kyllä se on halpamaista...

_Heikkinen_. Tietysti se on halpamaista!... Tiedätkö sinä missä
kirje nyt on?

_Heiskanen_. Kyllä, mutta...

_Heikkinen_. No missä se on?

_Heiskanen_. Minun taskussani!... Siinä oli »H--n» osoitteena.

_Heikkinen_ (itsekseen). »H--n» ... se merkitsee Heikkinen!...
(Ääneen.) Anna se heti tänne!

_Heiskanen_. Mutta...

_Heikkinen_. Kas, tuosta saat markan...

_Heiskanen_. Mutta että noin pitää ihmistä pilkkanaan...

_Heikkinen_. Tässä saat kaksi!

_Heiskanen_. Se on pilan tekoa.

_Heikkinen_. No saat kolme! Juo niillä joku tuutinki.

_Heiskanen_. Tehdäänkö Helsingissä niin aamusin?

_Heikkinen_. Tietysti. Sehän on muodissa!

_Heiskanen_. Hah-ha-ha. Sepä oli hauskaa!

_Heikkinen_. Hiljaa! Joku tulee.

_Loviisa_ (ulkopuolella). Heiskanen! Heiskanen!

_Heiskanen_. Se on rouva, joka antaa...

_Heikkinen_. Ei sanaakaan! Muista se!

_Heiskanen_. Vai niin!

_Heikkinen_. Ja annatko sitten kirjeen minulle.

_Heiskanen_. Tietysti. -- Herra siis muuttaa mieltään?

_Heikkinen_. Muutanko mieltäni? -- Tietysti, tietysti! -- Vaan suu
kiinni!


6 kohtaus.

    _Edelliset. Loviisa._

_Loviisa_ (tulee vasemmalta etumaisesta ovesta). Heiskanen! --
Täällähän sinä oletkin! -- Onko kenkämme kiillotetut?

_Heiskanen_. Ah tosiaankin! Aivan heti! (Keittiöön mennessään.) Ja
minä vaan luulin, että se oli jonkun naisen kirjoittama! -- Hah-hah-ha.


7 kohtaus.

    _Loviisa. Heikkinen._

_Heikkinen_ (itsekseen). Siinähän onkin rouva itse. Mitähän hän
sanonee! (Ääneen.) Hyvä rouva!

_Loviisa_ (itsekseen). Nuori mies! (Ääneen.) Hyvä Herra!

_Heikkinen_. Nimeni on Heikkinen.

_Loviisa_. Ah, todellakin! -- Veljeni kirjanpitäjäkö?

_Heikkinen_. Minulla on kunnia toivottaa herrasväki tervetulleeksi
Helsinkiin.

_Loviisa_. Minä kiitän!

_Heikkinen_. Hm!... Hyvä rouva!... Muutamia kirjeitä!...

_Loviisa_. Minä tiedän...

_Heikkinen_. Oletteko lukenut ne?

_Loviisa_. Luonnollisesti?

_Heikkinen_. Ettekö pane pahaksenne?

_Loviisa_. En suinkaan!

_Heikkinen_. Eikö nuori neitikään?

_Loviisa_. Ei tietystikään!

_Heikkinen_ (itsekseen). Hän on ennakkoluuloton... Minä en huoli
yhtään peljätä... Hyvä! --

_Loviisa_. Veljeni on suositellut teitä vakavaksi nuoreksi
mieheksi...

_Heikkinen_. Minä kiitän!

_Loviisa_. Oletteko raitis?

_Heikkinen_. Ehdottomasti raitis!

_Loviisa_. Ja säästäväinen?

_Heikkinen_. Tavattoman säästäväinen! -- En koskaan maksa enemmän
kuin kaksikymmentä penniä pullollisesta soodavettä.

_Loviisa_. Hyvä! -- Te saatte tyttäreni... Olkaa varma siitä!

_Heikkinen_. Mikä erinomainen onni! (Suutelee Loviisan kättä.)
Minä menen heti pukemaan päälleni hännystakin ja valkeat hansikkaat ja
tulen heti kosimaan. Hyvästi, rouvaseni! (Menee perälle.)

_Loviisa_. Hyvästi, vävyni!

_Heikkinen_ (kääntyy takasin). Anteeksi, mikä olikaan morsiameni
nimi?

_Loviisa_. Karoliina!

_Heikkinen_. Minä kiitän! -- Hyvästi! (Menee perälle.)

_Loviisa_. Hyvästi!

_Heikkinen_ (kääntyy takasin). Anteeksi, saako Karoliina
kuusikymmentätuhatta myötäjäisiä?

_Loviisa_. No niille seuduin!... Eihän sitä voi niin pennilleen
sanoa.

_Heikkinen_. Minä kiitän!... Eihän siitä ole niin väliä, jos on
joku markka enemmän tai vähemmän!... Hyvästi!

_Loviisa_. Hyvästi!

_Heikkinen_ (itsekseen). Nyt ei leski enää voi vahingoittaa... Hei
vaan!... (Menee ulos perältä.)


8 kohtaus.

    _Loviisa_. Sitten _Emma_.

_Loviisa_. Kas siinä on nuorimies, joka kelpaa esikuvaksi...
Raitis... Säästäväinen ... ja sitten niin kohtelias!... Nyt hän meni
hakemaan valkeat hansikkaat... Kun Heinonen kosi, oli hän paljain
käsin... Hyi kuitenkin!

_Emma_ (tulee oikealta, takimaisesta ovesta. Hän on täydellisesti
pukeutunut.) Hyvää huomenta, rakas, herttainen Loviisa!... Kiitos
eilisestä!

_Loviisa_. Oh, minunhan siitä pitäisikin kiittää!

_Emma_. No mitä pidät pääkaupungista?

_Loviisa_. Olen oikein siihen ihastunut... Puistot ja kaikki
paikat niin kauniita, Haaksirikkoiset Tähtitornivuorella oikein
hurmaava ja teaatterissa oli tavattoman hauska!

_Emma_. Siellä onkin melkein aina hauska. --

_Loviisa_. Mutta oletko jo ulos menossa?

_Emma_. Menen vaan vähän kävelemään ja juon samalla lasillisen
kivennäisvettä. -- Sinä kai odotat kahvia?

_Loviisa_. En suinkaan, ukkonikaan ei ole vielä valveilla.

_Emma_. Ei minunkaan ukkoni. Hänen piti valvoa myöhään erään
tärkeän kauppa-asian tähden. Minä kuulostan vieläkö hän makaa (menee
oikealle etumaiselle ovelle ja naputtaa). Oletko jo valveilla,
ukkoseni?

_Henrikson_. Heti kohta.

_Loviisa_. Hän puhuu, vaikk'ei ole valveilla... Kummallista!

_Emma_. Hän on hyvä aviomies... Ahkera... Viihtyy hyvin kotona ...
ja sitten on järjestystä rakastava!... Kas vaan, hän on jättänyt
hattunsa tuolille... Sepä ei usein tapahdu!... (Ottaa hatun tuolilta.)
Ei, tämä ei olekkaan hänen hattunsa!

_Loviisa_. Se on vähän ruttuinen! Katsoppas, siihen on jotain
kirjoitettu sisäpuolelle. (Lukee.) »Älköön kukaan anastako Oskar von
Viftenin hattua!» (Puhuu.) Anastako?

_Emma_. Oskar von Viften...

_Loviisa_. Kuka se on?

_Emma_. Nyt minä muistan... Hän on yksi pääkaupungin suurimpia
hurjastelijoita...

_Loviisa_. Hurjastelijoitako... Semmoisia, jotka... Hyi toki!

_Emma_. Kuinka hänen hattunsa on joutunut tänne?

_Loviisa_. Hänellä kai on kauppa-asioita mieheni kanssa?

_Emma_. Sellainen epäsiveä henkilö... Ei koskaan?

_Loviisa_. Sitten se kai on joku hänen nuoruuden tuttaviaan?

_Emma_. Mahdotonta! Mieheni oli mallikelpoinen nuorenamiehenä
ollessaankin.

_Loviisa_. Kyllä minä muistan sen... Aivan kuin herra Heikkinen,
hänen kirjanpitäjänsä, nyt on.

_Emma_. Juuri niin!... Heistä kohta pikaa tulee liikekumppanit...
Herra von Viften voipi ehkä olla joku sinun miehesi vanhoja tuttavia.

_Loviisa_. Sinä sanot jotain!

_Emma_. Patruuna Heinosen sanottiin nuoruutensa aikana...

_Loviisa_. Olleen kevytmielisen... Aivan totta!

_Emma_. Kaikki ihmettelivät, kuinka sinä voit mennä naimisiin
sellaisen huikentelevaisen junkkarin kanssa.

_Loviisa_. Minkäs minä mahdoin... Se peto ryösti sydänparkani...
Mutta tuo hattu... (Heinonen puhaltaa torvea ulkopuolella.)

_Emma_. Siitä kuuluu, että hän on valveilla.

_Loviisa_. Hän puhaltaa aamusta iltaan.

_Emma_. Vanhat tavat, tietysti!... Mutta hyvästi nyt hetkiseksi!
Tulen kohta takaisin (Menee ulos perältä.)


9 kohtaus.

    _Loviisa. Heinonen_ (tulee puhaltaen torvea vasemmalta).

_Loviisa_. Minun sappeni halkea, kun kuulen noita ääniä.

_Heinonen_. Hyvää huomenta, kultamuruseni!

_Loviisa_ (lyhyesti). Hyvää huomenta!

_Heinonen_. Oletko hyvällä tuulella tänään?

_Loviisa_. Kuinka niin?

_Heinonen_. No kun eilen näit niin paljon harvinaisuuksia, niin...

_Loviisa_. Minun täytyy myöntää, että olen hyvin tyytyväinen...
Tänään kai käymme Eläintarhassa?

_Heinonen_. Kernaasti minun puolestani, jos vaan ei tule liian
tuulinen ilma. (Puhaltaa.)

_Loviisa_. Kuuleppas, onko huoneessasi ketään vieraita?

_Heinonen_. Vieraitako?

_Loviisa_. Joku herra von Viften?

_Heinonen_. Viften? -- Ei, kiitoksia! Siellä ei viftata...

_Loviisa_. Minä vaan luulin niin, kun hänen hattunsa on tuossa
tuolilla.

_Heinonen_. Paljon mahdollista! -- Veljesi kai myöskin voi ottaa
vieraita vastaan.

_Loviisa_ (itsekseen). Hän ei tunne von Vifteniä. Olisikohan
veljeni todellakin... (Ääneen.) Kuuleppas Antti. Kuka se neiti oli,
jota eilen teaatterissa tervehdit.

_Heinonen_. Neitikö? Hm!... Hän on matkustavainen... Tapasin hänet
ulkomailla käydessäni Pariisissa. (Itsekseen.) Se oli Margareta,
entinen lemmittyni 20 vuotta sitte.

_Loviisa_. Yksinäinen nainenko? Sinä puhuit vielä hänen kanssaan
samalla kuin tilasit limonaadia minulle.

_Heinonen_. Luonnollisesti! (Itsekseen.) Hän kysyi osotettani ...
vaan olin varovainen ja jätin sen sanomatta.

_Loviisa_. Puhuitteko ranskaa?

_Heinonen_. Me puhuimme saksaa. »Wie stehts und wie gehts?» sanoin
minä. -- »Bien», sanoi hän. -- »Dank!» sanoin minä. -- »Tjenis», sanoi
hän -- ja se oli keskustelumme loppu.

_Loviisa_. Minä en usko sinua... Mies, joka nuoruudessaan...

_Heinonen_. Vanha nuotti! -- Kyllä minulla on hauska! (Puhaltaa.)

_Loviisa_. Alotatko taaskin tuon ijänikuisen törötyksen?

_Heinonen_. Ainoastaan saadakseni sinut hyvälle tuulelle,
enkelini.

_Loviisa_. Luulen, että siten vaan koetat salata
neuvottomuuttasi... Jospa sinäkin ottaisit veljestäni esimerkkiä!

_Heinonen_. Ei kiitoksia! Minä olen kylliksi hyvä, omasta
puolestani ja olkoon hän omastansa.

_Loviisa_. Ja hänen kirjanpitäjänsä on aivan hänen kaltaisensa...
Hänen luonteessaan ei ole vähääkään mustaa pilkkua... Hän ei ole
koskaan ollut tekemisissä naisten kanssa.

_Heinonen_. Niin, niin. Onhan niitä sellaisiakin naisia, joilla on
jonkunlainen makuaisti.

_Loviisa_. Karoliina tulee hyvin onnelliseksi hänen kanssaan.

_Heinonen_. Ei koskaan!

_Loviisa_. Kyllä, sanon minä!

_Heinonen_. Ei, sanon minä!

_Loviisa_. Kyllä!...

_Heinonen_. Muista, Loviisa, että minulla on torvi!

_Loviisa_. Vai niin, onko tarkoituksesi kiduttaa minut
kuolijaaksi. -- Niin, tee vaan se!... Rääkkää vaan minua tuolla
murha-aseellasi!... Jatka vaan sinä!... Mutta tulet vielä kerran
katumaan... Saat vielä kaivatakin minua... Omantunnon tuska tulee sinua
kalvamaan... Mutta puhalla sinä vaan... Kerran sinä vielä puhaltelet
minut hautaan... Ja viimeisellä tuomiolla saat vastata teoistasi.
Muista se! Krokodiili! (Menee vasemmalle.)

_Heinonen_ (Loviisan mentyä; rauhallisena). Jumalan kiitos, kun on
tuomiontorvi olemassa viimeisenäkin päivänä! -- Kyllä sen luulisi
riittävän. -- Ja sen asian päälle vähän puhallan uudelleen. (Menee
puhaltaen vasemmalle.)


10 kohtaus.

    _Hellsten_. Sitten _Karoliina_.

_Hellsten_ (tulee perältä). Luulin kuulleeni eno Heinosen torven
äänen. Hän on varmaankin huoneessaan.

_Karoliina_ (tulee vasemmalta etumaisesta ovesta). Missä se
Heiskanen viivyttää kenkiäni? Oi taivas! Aksel!

_Hellsten_. Karoliina! Armas tyttöseni!

_Karoliina_. Miten olenkaan iloinen sinut taas nähdessäni!

_Hellsten_. Mitäs minun sitten pitää sanoa? Olen niin ihastunut,
kuin mies voi olla, jolla ei ole muuta omaisuutta, kuin velkoja.

_Karoliina_. Todellakin! Sinun velkasi...

_Hellsten_. Niistähän äitisi onkin vihainen minulle... Mutta se ei
ole niin vaarallista! Nykyään ahdistaa minua ainoastaan yksi velkoja,
nimeltä Mandel ... ja hän onkin oikea karvasmanteli; mutta sitä ei
äitisi tarvitse tietää. Eno Heinonen on luvannut...

_Karoliina_. Minun hyvä isäni!

_Hellsten_. Kuinka sinä olet tullutkaan kauniiksi viime
näkemistäni!

_Loviisa_ (ulkopuolella). Karoliina! Karoliina!

_Karoliina_. Äitini huutaa minua... Hyvästi Aksel! (Menee
vasemmalle etumaisesta ovesta.)

_Hellsten_. Hyvästi! Kohta tapaamme toisemme! -- Jospa tapaisin
enon sill'aikaa! (Menee takimaisesta ovesta.)


11 kohtaus.

    _Maiju_. Sitten _Hellonen_.

_Maiju_ (tulee peräovesta.) Luulin nähneeni Hellosen kulkevan
kadulla. (Katsoo ikkunasta.) Hänpä se onkin! (Rykäisee ja viittaa
kädellään.) Hm! Hm! Hän katsoo tännepäin!... Hän tulee ylös!... Nyt hän
saakin seista tuomarinsa edessä -- ja kaikkea tuota... Antaa
morsiamensa odottaa turhaan ... se ei ole kauniisti tehty.

_Hellonen_ (tulee perältä). Sinä kutsuit minua...

_Maiju_. Niin todella teinkin ja kaikkea tuota. Kuuleppas, hyvä
herra paperikorva, miksi annoit minun turhaan odottaa eilen illalla?

_Hellonen_. Piru vieköön! Se on totta se!... Minun piti olla
ylimääräisellä vahtivuorolla. On paljon matkustavaisia kaupungissa ja
poliisin pitää olla liikkeellä aamusta iltaan.

_Maiju_. Mutta kohteliaana sulhasena olisi sinun pitänyt vastata
kirjeeseeni.

_Hellonen_. En ole nähnyt mitään kirjettä!

_Maiju_. Etkö? Ja minä heitin sen ikkunasta sinulle. -- Voi sun
suutari! Se kai meni sitten tuulen mukana.

_Hellonen_. Niin kaiketi... Kuin vihurilla pyyhkäisty.

_Maiju_. Kalle! Sinä olet kumminkin niin herttainen »hemmo» -- ja
kaikkea tuota. Minä annan sinulle anteeksi!

_Hellonen_. Minä kiitän! Ei sille voi mitään, kun pitää
laiminlyödä »henttunsa» palveluksessa ollen sekä jalkasin että ratsain.
Kokouksiakin on joka nurkassa... Lähetyskokouksia, työväenkokouksia,
asevelvollisuuskokouksia, rautatiekokouksia...

_Maiju_. Pitävätkö rautatietkin kokouksia?...

_Hellonen_. Rautatienvirkamiehet tietysti ... ja joka paikassa
pitää olla mukana. Pitää korvat auki; tietää kaikki, sietää kaikki...

_Maija_. Joku tulee! (Kuuntelee peräoven luona.) Se on rouva!

_Hellonen_. Saakeli soikoon!

_Maiju_. Sinun pitää mennä piiloon!

_Hellonen_. Mitä? Minnekkä?

_Maiju_. Tuohon kaappiin!

_Hellonen_. Pitääkö minun -- poliisin, mennä putkaan?

_Maiju_. Sinun täytyy!

_Hellonen_. Saamari. -- Niinpä taitaa olla!

_Maiju_. Sukkelaan kaappiin!

_Hellonen_. No olkoon menneeksi! (Menee kaappiin. Maiju juoksee
keittiöön.)


12 kohtaus.

    _Hellonen_ (piilossa). _Emma_ (tulee perältä).
    Sitten _Loviisa_.

_Emma_ (panee pois hattunsa). Kas niin! Nyt olen kotona. Kävely
teki hyvää. Mutta eikö kahvi vieläkään ole pöydässä. Mitähän vieraamme
ajattelevat sellaisesta hutiloimisesta! Maiju! Maiju! (Menee
keittiöön.)

_Hellonen_ (tulee kaapista). Nyt pitää poistua tulisella
kiireellä!

_Loviisa_ (ulkopuolella). Heiskanen! Heiskanen!

_Hellonen_. Ai saakeli! (Menee takaisin kaappiin.)

_Loviisa_ (tulee vasemmalta). Missä se miehen ilkiö
viivytteleikse, kun ei tuo koko päivänä kenkiämme? Ehkä Helsingin ilma
on tehnyt hänet hupakoksi, houkkioksi.


13 kohtaus.

    _Hellonen_ (piilossa). _Loviisa. Henrikson._
    Sitten _Emma_. Viimein _Heinonen_.

_Henrikson_ (puku järjestettynä). Ah! Hyvää huomenta, rakas
siskoni!

_Loviisa_. Hyvää huomenta, veliseni, -- ja kiitos eilisestä.

_Henrikson_. Mutta minä pyydän...

_Loviisa_. Mitä sinulta puuttuu? Olet niin kalpea.

_Henrikson_. Olenko kalpea? Sepä on kummallista!

_Loviisa_. Olet ehkä rauhaton jonkun asian tähden?

_Henrikson_. En suinkaan! (Erikseen.) Vähän vaan poliisin
suhteen! --

_Emma_ (tulee kyökistä). Kas, siinähän olet ukkoseni! Vihdoinkin
olet noussut ylös!

_Henrikson_. Minulla oli vähän työtä eilen illalla...

_Emma_. Minä tiedän. Tuo kirjevaihto...

_Heinonen_ (tulee vasemmalta, puhuu ulospäin). Odota hetkinen,
poikaseni! Kyllä minä selvitän asian. (Huomaa toiset.) Ah! lankoni ja
hänen puolisonsa!... Kumarran kohteliaimmin.

_Emma_. Kuinka lankoni, nukuit yösi?

_Heinonen_. Makasin kuin tukki.

_Emma_. Todellako?

_Heinonen_. Niin olen aina maannut sitten naimisiin menoni.

_Emma_ (Henriksonille). Kuinkas sinun laitasi on?

_Henrikson_. Eipä juuri huonostikaan... (Itsekseen.) Hitto
vieköön! Tunnen oikein omantunnon tuskaa.

_Emma_. Olet kai väsynyt?

_Henrikson_. Eipä juuri muutenkaan.

_Emma_ (imarrellen). Voi kultastani, kuin hänen pitää niin paljon
rasittaa itseään!

_Loviisa_. Katsoppas Antti oikein onnellista avioliittoa!

_Heinonen_. Ei luulisi sinun olevan sukuakaan heille.

_Henrikson_. Minä istuin ja kirjoitin kello kolmeen saakka.

_Heinonen_. Ja kuitenkin olit ensin ulkona kävelemässä.

_Henrikson_. Niin, teidän seurassanne.

_Heinonen_. Ei, vaan sittenkun olimme tulleet teaatterista. Tai
ehkä erehdyin. Luulin kuitenkin ikkunasta nähneeni sinut. (Henrikson
iskee silmää.) Mitä sinä noin räpytät silmiäsi, veliseni?

_Henrikson_. Silmääni varmaankin meni jotain.

_Emma_. Se on vaan yönvalvomisen seuraus.

_Henrikson_. Yövalvomisenko?... Niin todellakin!... Tuo kirottu
kirjevaihto!...

_Emma_. Mutta, nyt on aika juoda kahvia. Paljonko kellosi on,
ystäväni? Se käy aina niin tarkasti.

_Henrikson_. Kelloni ... (etsii liivintaskuista) se on...
(Itsekseen.) Hiidessäkö kelloni on?

_Emma_. Eikö se ole taskussasi?

_Henrikson_. On kyllä... Ei, se on varmaankin huoneessani.

_Emma_. Ensikerran unohdit ottaa sen mukaasi. Minä haen sen (menee
oikealle).

_Henrikson_ (itsekseen). Jospa olisin kadottanut sen yöllä!

_Heinonen_. Näetkös, Loviisa, siinä on onnellinen avioliitto!

_Loviisa_. Juuri niin! Mies, joka työskentelee yökaudet...

_Heinonen_. Ja vaimo, joka tahtoo tietää, paljonko kello on.

_Emma_ (tulee takaisin). Ei kello ole siellä.

_Henrikson_. Eikö? -- (Itsekseen.) Perhana!

_Emma_. Ei kai se ole varastettukaan?

_Henrikson_. Kuinka voit sellaista luulla?... Nyt muistankin ...
minä lainasin sen eilen ... muistaakseni sinulle, veli Heinonen...

_Heinonen_. Minulleko?

_Henrikson_ (iskee silmää). Etkö muista sitä?... Eilen!

_Heinonen_. Mitä sinä taas noin isket silmää?

_Henrikson_. Niinkö?... Se on heikkoutta ... ei mitään muuta kuin
heikkoutta.

_Heinonen_. Muistisi myöskin näyttää olevan heikko, koska kello...

_Henrikson_. Kello tosiaankin!... Enkös minä sanonut, että se on
kellosepällä?... Niin, siellä se on -- korjattavana.

_Emma_. Sinä olet ollut viime aikoina hyvin hajamielinen, rakas
mieheni.

_Henrikson_. Se on vaan heikkoutta... Ohimoissani jyskää...
(Erikseen.) Päässäni on kokonainen paja.

_Emma_. Ukko raukkani! -- Minä vedän oman kelloni. Se seisahtui
eilen illalla. Lainaa minulle kellonavaintasi. Sehän on aina
kukkarossasi.

_Henrikson_. Aivan kernaasti... Kas tässä! (Etsii taskuistaan.)
Missä on kukkaroni?

_Emma_. Eikö sinulla ole sitäkään?

_Henrikson_. On tietysti!... (Itsekseen.) Myöskin se on poissa.
Mikähän tässä vielä lopuksi tullee?

_Loviisa_. Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.

_Henrikson_. Nyt minä muistankin... Se on kirjoituspöydälläni.

_Emma_. Ei siellä ollut mitään kukkaroa... Tämä näyttää kumminkin
hyvin kummalliselta.

_Henrikson_. Ei, minä selitän asian... Nähkääs, minä jätin kelloni
kelloseppään ... mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty ... se
tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon... Mutta kelloseppä
otti sekä kukkaron... Ei, kun kellon... Ei... Niin, niin, kellon hän
otti... Se on harvinainen kello...

_Heinonen_. Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?

_Henrikson_. Totta kai. Se kun on hyvä kello! -- Ilmanko se onkin
lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta... Ei, kun
kellon avaimesta... Ei, kun kellon kukkarosta... Ei ... en tiedä
itsekään mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)

_Loviisa_. Minä tiedän: Kello oli kukkarossa...

_Emma_. Ei, kun kellonavain oli kukkarossa...

_Heinonen_. Ja kello oli vieressä... Ja kelloseppä piti kellon,
kellonavaimen ja kukkaron...

_Henrikson_. Juuri niin se oli!... Nyt on asia selvillä!
(Erikseen.) Ash! -- Luulin jo saavani aivohalvauksen.


14 kohtaus.

    _Edelliset. Maiju_ (tulee tarjottimen kanssa keittiöstä).

_Maiju_. Tässä olisi kahvi!

_Emma_. No vihdoinkin!... Olkaa hyvä, arvoisa herrasväki!

_Loviisa_. Minä kiitän! (Menee vasemmalle ja huutaa.) Karoliina!


15 kohtaus.

    _Edelliset. Karoliina._ Sitten _Hellsten_.

_Karoliina_. Tässä olen, äitiseni!

_Heinonen_. Sallitte kai minun kutsua sisään sisarenpoikani Aksel
Hellstenin?

_Emma_. Aivan kernaasti!

_Heinonen_. Minulla on syytä siihen...

_Loviisa_. Onko se rasavilli täällä? Kuinka hän on tänne tullut?

_Heinonen_. Luultavasti jalkaisin.

_Loviisa_. Silloin menen minä tieheni. (Huutaa.) Heiskanen!

_Heinonen_ (takimmaisella vasemmalla ovella). Tule sisään,
poikaseni!

_Hellsten_ (tulee sisään). Arvoisa herrasväki!... Tätini!

_Emma_. Tervetultuanne! Kas niin, nyt puuttuu pari kuppia...
Teevadit kyllä riittää. Hae kupit, Maiju!

_Maiju_. Heti paikalla! (Itsekseen.) Kuinka minä nyt saan Hellosen
pois kaapista? Hän tukehtuu sinne, saatte nähdä ja mitä hyötyä hänestä
sitte on -- ja kaikkea tuota! (Menee.)

_Loviisa_. Ei, kyllä minä nyt menen pois. (Huutaa.) Heiskanen!

_Heinonen_. Mitä sinä huudat?

_Loviisa_. Koska -- koska tahdon saada kenkäni ... ja koska olen
jo sanonut että tyttäreni pitää naida... (Huutaa.) Heiskanen!

_Heinonen_. Heiskasenko? Siitä ei tule mitään, eukkoseni!


16 kohtaus.

    _Edelliset. Heiskanen_ (tulee perältä kenkä toisessa
    ja harja toisessa kädessä. Hän on juovuksissa.)

_Heiskanen_. Tässä minä olen!

_Loviisa_. Miten on kenkieni kanssa?

_Heiskanen_. Hyvin! Minä hankaan niin, että palaset sinkoilevat.

_Loviisa_. Mitä hän sanoo? Luulen, jumal'avita, että hän on
hutikassa!

_Heinonen_. Kuinka sinä uskallat näin aamupäivällä?

_Heiskanen_. Älkää joutavia!... Olen vaan vähän iloinen ... sain
kolme markkaa juomarahaa ja join tuutinkeja... Se kuuluu olevan täällä
muodin mukaista aamusin, nähkääs! Hah-hah-ha...

_Heinonen_. Mutta minä ajan sinut pois.

_Heiskanen_. Kiitoksia!... Sittenhän minä pääsen ajamasta
_patruunaa_... Mutta aivanhan olin unhoittaa kirjeen.

_Heinonen_. Minkä kirjeen?

_Heiskanen_. Siinä on päällekirjoituksena H--n.

_Henrikson, Heinonen ja Hellsten_ (huudahtavat yht'aikaa). H--n!

_Naiset_. Mitä se on? Mitä se on?

_Heinonen_ (itsekseen). H--n -- merkitsee Heinonen.

_Henrikson_ (itsekseen). H--n -- merkitsee Henrikson.

_Hellsten_ (itsekseen). Sehän on Hellsten.

_Heiskanen_. Siinä on M--a alla.

_Heinonen_ (itsekseen). Vanha henttuni Margareta on saanut tietää
osoitteeni.

_Hellsten_ (itsekseen). Se on Mandel, pahin »karhuni».

_Henrikson_ (itsekseen). Se on poliisilta.

_Emma_. Mikä herroilla on?

_Loviisa_. Niin, samaa kysyn minäkin.

_Heinonen_. Ei mitään, ei mitään!

_Henrikson_. Ei mitään!

_Hellsten_ (hiljaa Heiskaselle). Revi rikki kirje!

_Heinonen_ (samoin). Syö kirje!

_Henrikson_ (samoin). Anna kirje tänne!

_Heiskanen_. Enpäs annakkaan!... Minulle on maksettu siitä ja minä
annan sen...

_Henrikson_. Vaimolleniko?

_Heiskanen_. Ei hällekään!

_Emma_. Mitä sinä kuiskailet?

_Henrikson_. Minäkö? En ole sanonut sanaakaan.


17 kohtaus.

    _Edelliset. Heikkinen_ (tulee kiiruusti perältä).

_Heikkinen_ (puettuna hännystakkiin). Anteeksi, arvoisa
herrasväki!

_Heinonen, Henrikson_ ja _Hellsten_ (huudahtavat yht'aikaa).
Häh! Kuka siellä?

_Heikkinen_. Minähän tässä vaan olen!

_Heinonen_ (rauhoittuneena). Mieshän se onkin!

_Henrikson_ (samoin). Sehän on kirjanpitäjäni!

_Heikkinen_. Neitiseni! Minä tulen toivon ja rakkauden siivillä.

_Karoliina_. Minunko luokseni?

_Heinonen_. Tuoko se onkin?

_Heikkinen_. Teidän äitinne on sanonut, että olette hyvin
rakastettava. Ja hän sekä isäntäni ovat sanoneet, että teillä on
omaisuutta kuusikymmentätuhatta. Suvaitkaa minun pyytää Teitä omakseni!

_Karoliina_. Mitä?

_Hellsten_. Mitä tämä tahtoo sanoa?

_Heinonen_. Kuulkaas vaan herraseni!

_Loviisa_. Heinonen on hyvä ja pitää suunsa kiinni! Tämän nuoren
miehen olen _minä_ valinnut.

_Emma_. Hän on aivan minun mieheni kasvattama...

_Heiskanen_ (Heikkiselle). Herra!... Tässä on kirje!

_Henrikson, Heinonen_ ja _Hellsten_. Ei. Älä anna!

_Loviisa_. Mitä nyt? Mikä kirje se on, josta hän niin paljon
puhuu.

_Heikkinen_. Kyllä te tiedätte... Samallainen, kuin ne
toisetkin...

_Loviisa_. Mitkä toiset?

_Heikkinen_. Ne, jotka olette lukeneet, mutta joista ette ole
välittäneet.

_Loviisa_. En ymmärrä mitään...

_Heikkinen_. Se on entiseltä morsiameltani, leskeltä, jonka kanssa
olen kihlaukseni purkanut.

_Loviisa_. Onko teillä ollut morsian ennen?

_Heikkinen_. Oli kyllä! Mutta minä otan ennemmin sen, jolla on
kymmenentuhatta enemmän!

_Heinonen_ (itsekseen). Hitto vieköön! Kirje olikin hänelle.

_Loviisa_. Kuinka te uskallatte, herraseni, tulla kosimaan
tytärtäni, vaikka olette jo ennen olleet kihloissa?... Luulin teitä
vakavaksi nuoreksi mieheksi ja luotin veljeni suosituksiin... Herra!
Vävykseni ette tule koskaan!... Hyvästi!

_Heikkinen_ (itsekseen). Saakeli soikoon! Ja minä kun luulin, että
hän oli lukenut kirjeet. (Ääneen) Anteeksi, että tulin häiritsemään! --
Hyvästi! (Menee perälle).

_Heiskanen_ (seuraa häntä). Herra unhoittaa kirjeen! (Pitää
kirjettä samassa kädessä, jossa harja on).

_Heikkinen_ (kääntyy kiiruusti ympäri). Herra Henrikson! Herra
Henrikson! (Kääntyessään sattuu hänen kasvonsa harjaan ja likaantuu).

_Heiskanen_. Ai perhana!

_Heikkinen_. Senkin aasi! -- Etkö varota ihmisiä! (Toiset
nauravat).

_Heiskanen_. Ha--ha--ha. Herra on musta kuin muriaani, vaan
pestessä se paranee!

_Heikkinen_. Mikä häväistys! Minä menen heti lesken luo!
Hänellähän on kivimuurinsa. (Menee).


18 kohtaus.

    _Edelliset_ paitsi Heikkinen.

_Heinonen_. No Loviisani! Mitäs nyt arvelet tuosta
mallikelpoisesta miehestä?

_Loviisa_. Älä puhu minulle!

_Heinonen_ (ivallisesti). Ei vähääkään mustaa pilkkua sen miehen
luonteessa! Synti sitä sanoa!

_Loviisa_. Ole puhumatta minulle, johan sen sanoin!

_Heinonen_. Ehkä mieluummin kuulisit minun puhaltavan...?

_Loviisa_. Pois silmieni edestä!

_Emma_ (itsekseen). Jotain on tekeillä talossani, josta en ole
oikein selvillä... Mutta siitä pitää saada selvä! (Ottaa hatun tuolilta
ja näyttää sitä Henriksonille). Onko tämä sinun hattusi?

_Henrikson_. Kummallinen kysymys!... Tietysti se on minun! Unhotin
sen tänne saliin eilen illalla.

_Emma_. Ja kuitenkin siinä on von Viftenin nimi.

_Henrikson_. Viftenin?... Piru vieköön!... (Itsekseen.) Olen yöllä
vaihtanut hattuakin.

_Emma_. Kuinka se voi olla sinun hattusi? Tunnetko sinä von
Viftenin?

_Henrikson_. Kyllä nimeltä, enkelini! En sen enempää... Vaihdoin
sen erehdyksessä teaatterissa ja sain tuon resun sijaan... Se on
ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Panempahan kaappiin siksi kun...
(menee ja avaa kaapin oven, mutta pelästyy Hellosen nähdessään ja
paiskaa oven kiinni). Häh! Mitä nyt?

_Toiset_. Mitä se on?

_Henrikson_ (itsekseen). Saamiel auttakoon!... Olen hukassa!...
Poliisi on kaapissa!

_Emma_. Mikä sinulla on? Miksi olet niin pelästyneen näköinen?

_Hellsten_. Onko kaapissa jotain, joka...

_Heinonen_. Pelkäätkö kummituksia?

_Emma_. Avaa kaapin ovi!

_Henrikson_. Ei, älä liikuta! Älä tule tänne!

_Emma_. Ei, nyt tämä käypi hullusti! Avaa kaapin ovi!

_Henrikson_. En voi!

_Heinonen_. Mikä hitto vaivaa veli Henriksonia?

_Emma_. Sitten avaan minä itse!

_Henrikson_. Anna olla!... (laskeutuu polvilleen). Emma!
Puolisoni! Eukkoseni! Anna minulle anteeksi!

_Emma_. Mitä sinä sillä tarkoitat?

_Henrikson_. Minä olen pettänyt sinua... Olin viime yönä
ravintolassa, vaikka kielsit minua menemästä. Tulin vähän
juopotelleeksi ja sitten lauloimme vähän kadulla ja nyt on poliisi
päässyt jälilleni...

_Toiset_. Poliisi!

_Henrikson_. Niin! Hän on kaapissa!

_Emma_. Ah, tämä menee liian pitkälle!... Minä pyörryn... (Vaipuu
tuolille).

_Loviisa_. Niin, ja minä sanon samat sanat (vaipuu hänkin
tuolille).

_Henrikson_ (avaa kaapin). Sanokaa pian, herra konstaapeli,
sill'aikaa, kun vaimoni on pyörryksissä, mitä te tahdotte, että asia
jäisi silleen?

_Hellonen_ (astuu esille ja tekee kunniaa). Nöyrin palvelijanne!
-- (Itsekseen). Tämäpä oli hullunkurinen erehdys!

_Henrikson_. Älkää vaatiko kovin paljoa, jos suinkin on
mahdollista! Olen perheenisä...

_Hellonen_. Totisesti sanoen, ei poliisi anna lahjoa itseään ja
sentähden en pyydäkään mitään -- ellei ehkä kumminkin vähän myynin apua
morsiamelleni häihin.

_Henrikson_. Morsiamellenneko? Kuka hän on?

_Hellonen_. Tuossa hän tuleekin!


19 kohtaus.

    _Edelliset. Maiju_ (tulee kahvikuppi kummassakin kädessään).

_Henrikson_. Maijuko?

_Hellonen_. Juuri hän!

_Henrikson_. Jalomielinen herra konstaapeli! Lupaan hänelle komean
morsiuslahjan.

_Hellonen_. Maiju!

_Maiju_. Kalle! (Syleilee Hellosta, mutta lyöpi kupit samalla
vastatusten että ne menevät rikki).

_Henrikson_. Ja nuo kupit saatte ikäänkuin talouden aluksi.

_Emma_ (väsyneellä äänellä). Henrikson! Missä sinä olet?

_Henrikson_. Tässä, herttaiseni! (Menee Emman luo).

_Emma_. Sinä ilkiö! Kuinka voitkaan tuolla tavalla pettää oman
rakkaasi. -- Mutta tästä lähtien saat mennä milloin vaan haluat --
vaikkapa ravintolaankin, kunhan vaan et mene salaa.

_Henrikson_. Kiitos! Kiitos!

_Heinonen_. Minua haluttaa myöskin käyttää tilaisuutta, niin kauan
kuin vaimoni on pyörryksissä. -- Lapsukaiseni! Eukkoni ihanteet
sulhasien suhteen ovat ikipäiviksi sortuneet. Ottakaa toisenne ja olkaa
iloiset! (Yhdistää Hellstenin ja Karoliinan kädet).

_Hellsten_. Lupaan tuottaa kunniaa valinnallesi, eno hyvä!

_Loviisa_. Hyi! Minä en siedä tätä ilmaa... Tahdon ulos kaupunkia
katselemaan... (Hypähtää ylös tuolilta.) Heiskanen!... Tuo kenkäni!...
Heiskanen!... Missä hän on?

_Heiskanen_ (on ryöminyt pöydän alle ja nukkunut; herää). Täällä
ollaan!

_Loviisa_. Luulenpa, että hän on nukkunut pöydän alle!

_Heiskanen_. Juuri niin! Pitäähän sitä huvitella vähän, kun on
huvimatkalla! (Menee perälle ja kiillottaa kenkää).

    Esirippu alas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Heinosen perhe huvimatkalla - Huvinäytelmä 2:ssa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.