Title: Nevalaiset - Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta
Author: Bergman, Johan Albert, 1844-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nevalaiset - Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta" ***


NEVALAISET

Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta


Kirj.

J. A. B. [J. A. Bergman]


Oulussa,
Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,
1881.



SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Vanhan sepän luona.
   II. Rovasti.
  III. Ryöstö.
   IV. Rovasti jatkaa tointaan.
    V. Elsa.
   VI. Isä ja poika.
  VII. Hovilassa.
 VIII. Matkalla Käkisalmeen.
   IX. Jalous ja vaara.
    X. Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.
   XI. Yöllinen taistelu.
  XII. Veli ja sisar.
 XIII. Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
  XIV. Juhlapuoliset Hovilassa.
   XV. Simo Affleck.
  XVI. Sipo Nevalainen.
 XVII. Loppu.
       Viiteselitykset.



Esipuhe.


Tavallansa merkillinen tapaus Itä-Suomen historiassa on talonpoikain
kapina Nurmeksessa vuonna 1710. Alkuansa tämä kapina tapahtui mainiota
Affleckia vastaan, kun tämä, ollen kruunun verojen kantajana
Karjalassa, liiallisilla ja mielenmääräisillä maksuilla rasitti kansaa;
ja vasta sitten, kun moniaat kansalaiset koston himossaan kääntyivät
Venäläisiltä apua saamaan vehkeissänsä, muuttui liike kapinaksi ei
yksityistä henkilöä, vaan Ruotsin valtaa vastaan. Tästä kapinasta
löytyy ilmoituksia, joiden avulla seuraava kuvaelma on kokoonpantu,
jossa useat henkilöt ja sisältö suureksi osaksi ovat historiallisia.

                                               Kirjan tekijä.



I.

Vanhan sepän luona.


Vähän luoteesen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä asui
siihen aikaan, jolloin tässä kertomuksessa mainitut tapaukset
tapahtuivat, vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt
seitsemänkymmenen vuoden ijässä. Miehuutensa päivinä oli hän
ollut sotamiesnä ja sittemmin jonaki alhaisempana virkamiehenä
Savonlinnassa.[1] Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli
hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostaki sai hän kuitenki kuulla jotai
linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli
vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antauneet Venäläisille.
Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin
tällöin luvan kävästä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan
kaikkia, mitä tämä tiesi ja arveli sodasta ja kun vanha Jaakko sai
kuulla jonku vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa
puujalallansa (hänen toinen jalkansa oli vikaantunut) ja huusi: "kaikki
on h----ssä".

Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmenen vuotta nuorempi. Heillä
ei ollut lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenki kaksi kaunista
nuorukaista, poika ja tytär, kumpii nuoruuden kukoistavassa ijässä.
Poika oli vanhan Jaakon veljen poika, joka oli oleskellut setänsä luona
osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli
Nevalaisen vaimon sisaren tytär, joka, ollen orpo, asui tätinsä
luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat ja etenki
Matleena-mummo -- näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi
nuorukaisista, Amorin avulla, tulevan parikunnan. Vaan nuori mies --
Juhana -- näytti olevan hyvin palovakuutettu tältä haaralta. Kun
Matleena kuvaili hänelle Annan siivoutta, siisteyttä, kauneutta,
jaloutta ja taipuvaisuutta, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; vaan
kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: noh! mitä sitten
muuta tarvitsee? -- niin Juhana näytti loukkauneelta, murahti jotaki,
otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo, kädet puuskassa
jupisi: "ei Jaakkoa kukaan tarvinnut kylkeen tokasta. Hm! Eihän tuo
poika liene johonki muuhun silmänsä iskenyt?"

Muutamana iltana syyskuun keskipaikoilla v. 1710 astuskeli vanha Jaakko
kiihkeästi edestakaisin lattialla pienoisessa kamarissaan: Matleena
istui kamarin edessä olevassa pirtissä kudelmaa kutoen ja Anna kehräsi.
Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut
ulkona. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen
milloin se aukeaisi ja hän saisi nähdä jalon Juhanan suopeat kasvot.
Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului eikä Juhanaa näkynyt.

Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,
pitkälle venyvä parta, raitis ulkomuoto, leveät hartiot ja kirkkaat
silmät: nämä tuntomerkit osoittivat miehessä jotain uljasta. Häntä
nähdessään lienee useassa herännyt ajatus vanhasta sotilaasta ja
sotilas oliki vanha Nevalainen oikein sydämestään. Hän rakasti
isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, hehkuvalla
rakkaudella eikä ollut se mies ukkoa mieleen, joka puhui toivottomasta
tilasta. Jos joku olis antaumisesta hiiskunut, hän varmaanki olis
saanut koetella ja kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.

Niinkuin edellä mainittu on, astui Jaakko edestakasin kamarissaan.
Hänen levotoin liikuntonsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin
jupisi jotai itsekseen, osoittivat, että hän ajatteli jotaki vähemmän
mieluista asiaa.

"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka
ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin
leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei
Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän likempänä oisi! Seitsemänkymmentä
vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt mailmaa ja sen menoja,
mutta moista surkeutta, huonoutta, petollisuutta, rahan himoa ja
leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on
tosi!"

Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä oivan
siemauksen ja rupesi taas astumaan.

"Onkohan mahdollista mitä Suvantolan Aappo mulle äsken kertoi? Voipiko
uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa
ja joka pyhä rukoilee kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan
hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies voipi yllyttää
kansaa luopumaan Jumalalta asetetun esivallan alta ja antautua Ryssän
alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen,
kun pyhä mies, sen tekisi, niin luodin, totta mar, hänen aivoihinsa
lennättäisin, jos häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja
-- rovasti. -- Onko Jumalaki nyt ruvennut meitä sortamaan?"

Näin puheli vanhus. Nyt ovi avattiin ja Juhana astui sisään.

Vastatulleen olis ennemmin luullut etelän lapseksi kun pohjolassa
kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka
tavallisesti olivat kalpeat ei kivuloisuudesta vaan luonnollisesti;
mutta kun vähäinenkään mielen liikunto nuorukaista elähytti,
punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen
kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaitanen ja valkoinen; nenä
suora; sun luotu ikääskun puheellaan viehättämään kuulijaa.

Sinä aikana, jona Juhana oli setänsä luona olostellut, oli tämä jäykkä
vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteet melkoisesti omiensa
muotoisiksi. Sama innokas isänmaanrakkaus, sama viha sen vihollisia
vastaan kun vanhuksessa löytyi, kytöi myöski nuorukaisen rinnassa,
ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä oliki.
Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä mielipiteitään saarnaavan ja
kummallistapa oliskin ollut, jos ei riittävä osinko olisi kätkeynyt
nuorukaisen kaikelle jalolle avonaiseen sydämeen.

Kun vanha Jaakko sai nähdä Juhanan, vaalistui hänen synkeä muotonsa
nähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikealla ajalla! Olen jo sua
kaivannut, poikani!"

"Minä tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten
tulin viipymään tavallista enemmän", lausui Juhana.

"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti
Jaakko puheensa, jupisten itsekseen: "en tahdo vielä puhua huhuista,
joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka mun
tunteitani oivaltavat. Ainoastaan nähdä isänmaallisen miehen on
monta vertaa virvoittavampaa kun kuulla hurskaita laverruksia
välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat
sappeni kuohumaan. Nyt alan vakaantua, kun näen että toki vielä oikeita
ihmisiä löytyy maailmassa. Poikani! Kruutia pitää löytymän miehessä,
muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka, kun sitä puristetaan, hajuttomana
savuna lemuaa ilmaan".

Vanhus hengähti hetken ja lausui taas:

"Olen minäki ollut vaaran hetkenä muassa, sen tiedät. Silloin olivat
asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo
kulunut siitä, kun olimme Varsovan edustalla. Me tappelimme kuin
jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan
erilainen komento ja itse Kaarle X muassamme. Nykyajan sota on minusta
kuin leikkiä vaan, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet.
Uskothan sen, Juhana?"

Nuorukainen nyykäytti päätään.

"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin
tulee meidän kuitenki rakastaa tätä maata ylitse kaikkea, lähin
Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä huonosti. Ja Ryssää vastaan me
sodimme viimme veripisaraan".

Nuorukainen katseli hajamielisesti vanhukseen.

"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"

"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotia".

Vanha Nevalainen astui kaksi askelta takaperin ja katseli ällistyen
nuorukaista. "Siis _hänkin_ on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen
ääneen:

"Kotia! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan
Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin
tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole niin kummaa. Ei
suinkaan".

Vanha Jaakko ei tahtonut voida lausua viime sanat. Niin häntä suretti
että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänen ylönantaisi.

"Rakas setäni", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan
ole teihin kyllästynyt; siinä luulossa erehdytte. Niin kauan kun
hengitän, en unohda niitä jaloja sanoja, joita olen suustanne kuullut".

"En voi ymmärtää, mikä sitten vois olla syynä pyyntöösi", sanoi vanha
Nevalainen.

"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", sanoi Juhana. "Sen
vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on
ehkä myöhäinen. Sitä pait ovat vaaralliset vehkeet tekeillä
Nurmeksessa".

"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No siinä tapauksessa
tuo pyyntösi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta toimeen tulla?
Sinä autat mua ammatissani ja olet mun paras seurustelujani. Aikoisitko
kauan kotonasi viipyä?"

"En vannaan tiedä", sanoi Juhana.

"Ja sitten tulisit takasin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.

"Jos en siellä voisi rueta ammattiani harjottamaan, niin luultavasti
tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani",
vastasi Juhana.

"Totta kyllä ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,
jolle tuo ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.

Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenki harvan kansapuheen.
Hän tuli illallis-aterialle käskemään.

Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen,
rykästyään pari kertaa, lausui:

"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä
luotamme".

"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin
miestään, sitten Juhanaa.

"Aivan todella", sanoi vanha Jaakko.

Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet
tunkeusivat väkisten hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,
salatakseen liikutustaan.

"Ja mihin on aikomukses mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.

"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin vanhempiani tavata, ennenkun sota
jommallai puolen tekee esteen".

Äänettömyys seurasi. Vanhukset olivat alakuloiset Juhanan pyynnön
johdosta.

Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enään tuskin
voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,
aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui
urohon ja kauhistuksella sai katsella tämän erkanevan hänen
läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt kuunnellut tuota sanomaa
Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili
nuorukaisen kuva jalona ja kirkkaana kuin toivon tähti! Ja nytkö sen
piti sammuman? Kunpa hänellä olis edes ollut jokukaan toivo siitä,
jotta Juhana hänestä piti! Vaan tämä ei ollut millään lailla osoittanut
jotakaan hellempää tunnetta neidon suhteen. Anna oli levollisesti
kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juliana kuitenkaan
ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän toivoi, että heidän välinsä
vielä muuttuisi, että joku arvaamatoin tapaus nuorukaisen rinnassa
herättäisi hellempiä tunteita neitoa kohden.

"Sinä olet vakaa päätöksessäs lähteä?" kysyi vanha Nevalainen.

"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivon ettette päätöksestäni pahastu".

"En voi sua lähtemästä kieltää", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani,
parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan
kunniaksi".

Matleena teki kuin käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat
kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.

"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä kauanko
Herra mun enään suopi elää. Ehkä nyt viimme kerran sun näen, poikaseni.
Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitöin. Rakasta
isänmaatas enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen.
Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin
häpeellisiä ovat ne, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sun estää;
jos ei sana auta, niin on työ tarpeesen. Kuule! Sun _pitää_ niitä
estää. Ja sinä sen teet. Sen vuoksi lieneeki tuo halu lähteä sinussa
syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi".

Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa
pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetki
huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallistaan isomman arvoiset.
Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotaki,
jota ei kukaan voinut kuulla. Hän ei ensinkään ollut hyvällä tuulella.
Anna hyöri edestakaisin, korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä
huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kun vasta puhjennut
ruusu. Silloin tällöin tipahti joku kyynel hänen silmistään eväspussiin
ja se lohdutti Annaa, että edes jotakaan muistoa hänestä tulisi
seuraamaan Juhanaa.

Vihdoin pantiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä. Vaan
erittäinki oli Anna valveella pysynyt. "En voi häntä unhottaa", valitti
neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa päänalasta vastaan. "Ah!
Jos joku muu neito hänen omakseen saa. Onnetoin se neito, kun vie mun
lemmittyni! -- Mutta! väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta
toivoa. Eläkööt he onnellisna -- ja kauan -- ja kaukana minusta -- --
Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka tuon voipi itseensä suostuttaa. Ei!
Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä
kurjuuden oloista".

Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan aivoissa. Kun
"sahramimantelinen" aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi
Juhana vuoteeltaan virvoitettuna. Hän otti hellät hyvästit vanhuksilta,
joita aavistus hänessä ennusti hänen ei enään näkevänkään. Säälien
puristi Juliana Annan kättä. Tämä näytti melkoisen iloiselta. -- Tien
haarassa kääntyi Juliana ja katsoi taaksensa. Tuolla seisoivat kolme
hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, jalo rautio ja hänen
kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana suuressa
arvossa piti; tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen,
kahdeksantoistavuotias neitonen, kuumeellisella innolla silmäillen
kohta tien haarassa näkyalasta katoavaa nuorukaista. Kyyneleet
kohosivat Juhanan silmiin; hän otti lakin päästään, heilautti sen
ilmassa ympäri hyvästin merkiksi... Vielä hetkinen ja nuorukainen oli
kadonnut tienhaaran taakse Jaakon ja kahden vaimonpuolen nähtävistä.



II.

Rovasti.


Karjalassa olivat olot tähän aikaan melkein kurjat. Näillä mailla hyvin
tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo
ennestään köyhää kansaa veronkiskomisilla. "Ilkeyksistään ja
vääristyksistään mainiona hän vieläki elää kansan taruissa", lausuu
muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän melkein rauhassa
sai toimia ilkitöitään. Hallituksella kyllä oli muutaki huolenpitoa ja
se ei suinkaan voinut pahaksi panna, että veronkantaja oli ankara;
sillä rahaa tarvittiin ja vähän sitä löytyi. --- Itse majuri oli
itselleen koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja
Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahti, Lieksa ja Hovila. Niinpä
e.m. Hovilassa arvellaan löytyneen omaisuutta 5000 talarin arvosta.[2]

Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.
Vihdoin sen maltti loppui ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.
Kuitenkaan ei tämä vastarinta olisi ollut isommasta merkityksestä,
ellei se olisi kannatusta saanut alalta, johon Suomen kansa ainiaan on
tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolliselta. Ja tämä kannatus oli
mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän
avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.

Muutaman syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä
maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli jo sivu parhaan miehuutensa ijän
elänyt. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat
hänen pukunansa. Päässä oli hänellä kupera, musta huopahattu, kädessä
vankka keppi ulkomaan puusta; hopeahulkki koristi kepin ylipäätä.
Hulkissa oli luettava kepin omistajan nimimerkki: P.H.

Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Herkepaeus.

Enemmän kun rovasti olis hänen seuraajansa vetänyt katsojan huomion
puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmaantui se vakavuus ja
maltti, jonka etevämpi tavallisesti tuntee ja osoittaa sitä vastaan,
joka on häntä alhaisemmalla hengellisen edistyksen asteella.
Jälkimäinen koetti ruumiin liikunnoilla ja äänen eri korolla elävästi
esitellä jotai asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhytläntä
mies. Hänen karsaasen katsovat silmänsä välähtelivät tipotihiään, kuin
särmäkäs jalokivi valoa kohden. Tämä välähdys oli pahanaaveinen: kylmä
kuin päivänpaisteen heijastus iljangolta. -- Muutoin tätä miestä isosti
kunnioitettiin hänen terävän järkensä ja myöskin hänen varakkuutensa
vuoksi ja Nurmeslaiset erittäinki suosivat Yrjö Sormuista -- näin
nimitettiin rovastin seuraajaa -- sen vuoksi, että hän oli Affleckin
ankarin ja vaarallisin vastustaja näillä mailla.

"Sinä sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti,
ikääskun heräten syvistä mietteistä.

"Niin sanoin", virkkoi Sormuinen. "Syy siihen oli luonnollinen, sillä
kappalaisen poika, Erikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä ja hän
milloin punastui, milloin vaaleni. Tsar Pietarin nimi jäi häneltä
puoleksi kurkkuun. En tiedä muuta kun että erilainen olisi seuraus, jos
te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä
surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen alta, joka ei meitä jaksa
suojella".

"Ajattelematoin tosin olin, kuu niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan
tehtäväksi", lausui rovasti. "Vaan en luule asiain vielä hukassa
olevan. Sinä sanoit usean jo olevan taipuvan uuteen tuumaan?"

"Mun takanani seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka",
lausui Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan".

"Entäs Nevalainen?", kysyi rovasti.

"Sipo Nevalainen", lausui Sormuinen halveksivasti hymähtäen. "Mitäs hän
meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt kirkosta
ulos, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen Hovilaisia mieleen,
sillä Björn Finne oli kirkossa".

"Mitähän Hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.

"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, unelmana vaan", virkkoi Yrjö.

Veri kuohahti pyhän miehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, pudisti sitä
ja lausui: "Vaan unelmana! Sata vuotta taappäin, viisikymmentäki vuotta
taappäin olisi tämä ollut unelma. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on
tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää".

Yrjön silmät välähtivät ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa
muotoa. Pyhä mies jatkoi:

"Kallis isänmaamme on epäilemättä mahdotoin vastustamaan sitä uutta
valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme oikean etunsa
arvaisivat, niin eivät turhaan vetäisi sodan kuormaa yli jo ennestään
rasitetun maan. Jos isänmaansa puollustaja on kiitettävä, on
kahden- kolmenkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut
maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä".

"Kristillinen ajatus!" lausui Yrjö Sormuinen.

"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Herkepaeus, että armon Herra
korkeudessa on valinnut minun, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan
teille pelastusta. Yhdeltä puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa
ruttoki; toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden
valkean välissä. Asema on, en sano tukala; se olis liian vähä; se on
semmoinen, ettei sitä voi kärsiä".

"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin
sujuvaa puhetta.

"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehelliset tai
moitittavatkaan", lausui rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä
siltä näyttävät. Vaan heistä ei tartse huolia. Kyllä minä otan kaikki
nuhteet päälleni. Kiittämättömyys on tavallista mailmassa. Siksi olen
historiaa lukenut. Olenpa siinä myös lukenut useasta kansasta, joka,
kun sen hallitus oli huono, otti uuden".

"Ja meidän hallituksemme on tosinki huono", virkkoi Yrjö Sormuinen.
"Mitä se meitä auttaa? Asettamalla mitä kelvottomimman päällikön
johtamaan väkeämme ja kiskoen meiltä viimme äyrimme, ylläpitääkseen
päätöintä armeijaa".

"Sinä puhut aivan totta", virkkoi rovasti. Hetken mietittyään hän
lausui: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppuman. _Minä_ saarnaan
tulevana pyhänä".

Taaskin Yrjön silmät välähtivät, "Kunnian arvoisa herra rovasti! Minä
uskon varmaan että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen
etuja --"

-- "Ja sen oikeuksia", lisäsi rovasti.

-- "Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet
uuteen toimeen, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdoitukseen".

"Toivokaamme niin", sanot rovasti. "Minä tarjoon heille pelastusta. Jos
ovat sen tarpeessa, niin lienee se heille mieleen -- Kas kuka tuolla
tulee noin kiiruusti?"

"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänen
jalkansa on noin liikkumaan saanut?"

Tulija kohotti kunnioituksella lakkinsa, nähdessään edessään korkeasti
oppineen rovastin.

"Sinä näytät liikutetulta", lausui Herkepaeus, katsellen vastaantulijaa
tarkkaavalla silmällä. "Kerro mulle, mikä on mielesi rauhan häirinnyt.
Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä".

"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", lausui Turuinen, "joiden
vertaisia en vielä koskonkaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin
inhoittava, kun ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka
toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra
rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Ne
verikoirat, ne verikoirat! Suokaat anteeksi, että näin kristitöintä
mielialaa kannan, vaan koston himo vallitsee sydämmessäni".

"Mun ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin
rauhalliselta mieheltä ja olet kait siksi tunnettuki. Paljon arvatenki
olet kärsinyt, ennenkuin mielesi maltti on loppunut. Eivät nekään,
jotka kristitystä mielialastaan ovat olleet tunnetut, ole voineet
hillitä vihansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjotettavan; sen todistaa
raamattu. Sinun mielialaasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita".

"Armollinen herra rovasti", lausui Turuinen, "te olette totinen
seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan
meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona, kun
kärsiväisesti odottaa parempia aikoja".

"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Herkepaeus. "Ei Luoja ole meitä
ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille vapauden suonut ja jos sen
ansaitsemme, niin ei orjina tarvita olla, joski ei oma ole esivalta".

"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.
"Emmehän orjiksi näy aiotun".

"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turtunen,

"Etkö ollut pyhänä kirkossa?" kysyi rovasti.

"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.

"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.

"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotaki Ryssästä, jota ei hän eikä
seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.

"Se poika-tomppeli". jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut
asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy rueta
Ryssän kanssa liittoon".

"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"

"Se on ainoa keino pelastukseemme", lausui rovasti.

"Mutta Venäläinen on meitä aina vainonut. Esi-isämme ovat aina heitä
vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.

"Eipä niinkään", sanoi Herkepaeus. "Kun muinoin Ruotsalaiset tahtoivat
tyrkyttää kristinoppia Karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän
kanssa".

"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --

"Ei mitään _mutta_", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat
paremmin kun sinä".

"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.

"Jos haluat sietää Hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä".

"Minä en aio enään sietää mitään, kun vastarintaan voin rueta. Jos
Venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäki liittoon", lausui
Turuinen.

"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden
vala kirkossa vannottavaksi. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule
heidän kanssa kirkkoon. Asettukaat saarnastuolin läheisyyteen".

"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.

"Voipihan sinuun luottaa?" lausui rovasti terävästi silmäillen
Turuista.

"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanansa syönyt", lausui talonpoika
vakavasti.

Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti otti hyvästin
toveriltaan ja läksi kujaa kulkemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat
matkaansa.

"Tosiaanki, rovastilla on puhe-taito", lausui Sormuinen.

"Oikein sanot", virkkoi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen enemmän
muuttunut, kun viidessäkymmenessä vuodessa".

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli
Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odottivat saadaksensa
kuulla, josko Herkepaeus mahdillansa olisi voinut peruuttaa viime
pyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä
hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron
törmää ylös ja astuskeli vieläki palasen matkaa metsätietä. Vihdoin hän
seisahtui mökin eteen.

"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare
potest",[3] jupisi pyhä mies, joka, niinkuin papit ylipäänsä siihen
aikaan, oli latinan kielessä hyvin perehtynyt. Sitten hän kolmasti
kolkutti oveen.

Ovi avattiin ja ulos kurkisti akka, joka varmaanki Louhelle vertoja
veti. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan
hampaatoin. Musta, vanukkeissa oleva tukka riippui akan hartioille.
Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin veden kanssa likempään
tuttavuuteen tullut. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli
paikkoja täynnä. Yläpuolen akan rungosta ympäröi sininen nuttu ja
päässä oli hänellä tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli
päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida",[4]
niinkuin Herkepaeus jupisi, nähdessään hänen.

"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi
kumarrellen viittasi puhujalle astua sisään. Tämä ei halunnut
viittausta totella, vaan istui kivelle, mökin edustalle.

"Mikäs on armollisen rovastin johtanut mun alhaisen oveni eteen?" kysyi
Malla.

"Minä tartsen sun apuas", sanoi Herkepaeus.

"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen
mielelläni mahtavia, joilta saan jonku rovon", lausui Malla.

"Kukin virastaan elää", virkkoi Herkepaeus ja hänen suunsa vetäysi
tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sulla on suuri valta
ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sun pitää ilmestyä ennustajana; puhua
merkeistä taivaalla ja maassa; nähdä vanhan vallan onnettoman lopun ja
uuden vallan onnellisen alun. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän
taivaalla ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa
ilmoittaneen. Pane kaiken kykys liikkeelle".

"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti", lausui Halla,
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin tehtäväni suorittaa".

"Minä tahdon meille paremman esivallan", sanoi Herkepaeus. "Venäjän
mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta, ja jonka
mahtavuus on suosta näkyviin lumonnut komean Pietarin, hän on sopivin
hallitsijamme ja hän voi meitä vihollisten hyökkäyksistä varjella
paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun uuden vallan alle tulemme,
saat sinäki Malla hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistas. Tuossa
aluksi, jos olet mulle avullinen".

Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi
kuulti rahaa.

Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lausui:

"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen lupaan Jumalan nimessä".

Taaski rovastin huulille ilmaantui kummallinen hymy, joka piakkoon
katosi.

"Tässä ovat rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen
toimistas".

Näin lausuttuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan
saalistaan. Vaan vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle:
"Sipo Nevalaisen luona sun erittäinki pitää käydä ja panna kaiken
kykysi liikkeelle, saadaksesi hänen yhtymään tuumiimme. Tämä on
tärkeätä, sillä löytyy täällä puolue, joka pitää silmällä tuon kopean
talonpojan mielipiteitä ja niitä seuraavat".

"Hänen luoksensa riennän huomen aamuna", lausui noita.

"Mene jo tänään", virkkoi rovasti. "Jota tänään voi tehdä, ei pidä
huomispäiväksi lykätä".

"Aika on sopimatoin tällä erällä", lausui Malla. "Huomenna on täysi
kuu, silloin menen".

"Tee, miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,
jupisten: "Meillä on kummallai vaikutusalana ihmisten usko, vaan
vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kun minä. Mutta
sehän onki luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa".



III.

Ryöstö.


Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea
rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo
Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki
kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon
katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa
kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä.
Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa
Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä
seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi
laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava
niin etevän sijan.

Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen
aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis
liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut
aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että
niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen
leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen
harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä
toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät
teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun
mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa
tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen
asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden
tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. -- Nevalaisen
käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja
lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein
vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus
hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen
avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat
hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että
näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut
niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä
herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan
Nevalaisen tulevaan kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi
yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla,
ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku
jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon,
silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä
metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua
niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi
näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa
tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja
rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli
erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan
Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo tämän kohdan hyvin
tunsi ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut
kaunotar ja vielä nytki kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus
hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla
hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli
tällä onnellisella parikunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana
oli nuorin ja enin tuli äitiinsä. Tätäkös hellin silmin vanhemmat
katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymys lähettää Juhanalle sana
tulla setän luota kotiaan. -- Juhanan kahdet vanhemmat sisaret olivat
kuolleet jo lapsuudessaan. Yksi veli oli seppänä Rautalammella.

Oli ihana Syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta
auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja
hengitti mielihyvällä raikasta aamu-ilmaa. Hän oli juuri neuvonut
muutamaa renkiään töistä, jotka olivat pellolla tehtävät. Hetken
seisottuaan portailla, meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He
menivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.

"Minä olen tänään onnellisempi kun pitkään aikaan olen ollut", lausui
Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unhottaneet Nevalaisen olevan
olemassa".

"Mun rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsen siitä, että olet
näin tytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän
aikaa".

"Niin toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, vaan
maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä".

"Arvatenki", sanoi Katri; "viisaudellasi olet matkaan saanut sen, että
Hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin
ketään, pait sinua, löytyy, joka ei valita väkivaltaa luonansa
tapahtuneen".

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", sanoi Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo
painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että _minä_ en semmoista
kärsisi ja siinä lie salaisuus, miks'eivät he minua häiritse".

"Mutta, rakas Siponi, varuilla saa kuitenki olla", lausui Katri.
"Olenpa kuullut huhuja että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen
luona".

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", lausui Sipo.

"Mitäs nuo pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä
ovat eilen vieneet lehmän kummaltai ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan
seipäällä, kun hän koetti heitä estää".

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo ja hänen otsallaan ilmaantui hetkeksi
tuo uhkaava pilvi. "Älkööt Nurmeslaisia liioin ärsytelkö! kohta koston
hetki lähenee".

Juuri kuu hän oli viimme sanat lausunut, kuuli hän pirtin oven
aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", sanoi Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään.
"Minä olen tullut luokses selittämään tuon idässä loistavan tähden
merkitystä".

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muiden luona selittämässä. Minä en
halua selitystäsi kuunnella".

"Kuinka äveriäs!" sanoi noita, lisäten itsekseen: "täytyy vielä
koettaa. Rovasti käski koettaa parastaan".

"Sipo Nevalainen", lausui noita, ojentaen eteenpäin kurtistunutta
ruumistaan, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi
valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Se tulee olemaan meidän
valtamme".

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen
määrääpi, vaan ei semmoiset, jotka Pääsiäis-aattona paholaiselle
vuokraavat itsensä".

"Mutta mulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä
on laskenut, olet sinä, Sipo, onnetoin mies, ellet tahdo kuulla mun
ehdoitustani s.t.s. rueta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua
onnettomuudesta".

"Minä ajattelen vielä samoin kun äsken", lausui Nevalainen. "Mene
muiden luo ehtojasi tarjoomaan".

"Anna kuitenkaan edes ropo köyhälle akalle", lausui noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", sanoi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa
vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuas tartse. Hahhahhaa!
Malla tuntee tulevaisuudenki, sen kohta saat nähdä".

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta
vihdoin tuli hän taas roveilleen ja rupesi levollisesti Katrin kanssa
puhumaan Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista suotuisin ja kohta
oli onnellinen parikunta yhtä onnellinen kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä meni jo puolissa, kun Katri, katsastaen kujalle, lausui Sipolle:
"kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhden miehen takissa! Jumala armahtakoon; Hovilaisiahan
nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä
tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut ja astui sitte
tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Se, jolla kiiltävät napit olivat
takissa, oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat
Jästihanskaksi kutsuivat. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa
rautainen lujuus kuvausi. Harvat hiukset peittivät sivuilta hänen
kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli
Nevalaisen kanssa samanikuinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen nimismies Pähkinälinnassa,
niinkuin aikakauskirjat ilmoittavat. Finne oli punaverinen,
punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja
tavoissaan, joka ylitse kaikkea maan päällä rakasti ryyppyjä, jos ne
nimittäin eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein
häiriötä veronkannossa ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin
yksin virkatoimiin ryhtyä. Muutoin oli Björn hyväsydäminen ja
Nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeän
palvelukseen joutunut. Että Björnin siivous ei kuitenkaan niin
erinomainen ollut, on todenmukaista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista
Hovilaisista vastenmielisin, sillä hän konnankoukuilla ja kavaluudella
peijasi yleisöä. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine
Affleckille, joka itsessään yhdisti kummanki palveliansa
pääomituisuudet. Tämä kolmas tulijoista -- henkiherra Rietrikki Arnkijl
-- oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt.
Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, hänen nenänsä
punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran muotoa.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa
tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä
joko hyvästi tai pahasti epätietoisena. -- Tavallisesti vaan yksi tai
kaksi näistä veronkantajista oli matkassa -- Affleck itse ei ollut
nykyisin Nurmeksessa; hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja
muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos ei asiat
hyvin kävisi, (jota hän ei sentähden tahtonut peljätä), asettaisi hän
ne kyllä oikealle Kajaanista palattuaan.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hälle Jessenhaus: "Me
olemme tulleet luokses, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka,
kuninkaallisesta käskystä, nyt tulee Suomessa ylöskannettavaksi".

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen
minä veroni maksanut; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenki
maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä tuon kuninkaallisen käskyn".

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet ollut
valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi sinä
nytki olet taipuva maksamaan tätä lisäveroa, jota ainoastaan
varakkaammat ovat suorittavat. Ajat ovat huonot, vaan kuitenki tosi
isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka
kohtalo toki piakkoon tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet
luotettavalta suunnalta kuulla".

"Minä olen tosiaanki isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea
tila mua surettaa enemmän kuin monta muuta. Minä olen myös taipuva
uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun ne näen sinne joutuvan.
Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis
saada nähdä kuninkaallisen kirjeen".

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" lausui Jessenhaus.

"Suokaat anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, mutta
nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistaki veronkannoista, joissa, jos
ei maksaja heti voi ne suorittaa, ne kirjotetaan rästiin
kahdenkertaisina. Mutta se sinään. Minä pyydän saada nähdä tuon
kirjeen".

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä
kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet näkemään hänen
alammaisissaan, Punnitse sanas, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu".

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", sanoi
Nevalainen. "Mutta niinkauan kuin maassa sanotaan oikeutta löytyvän,
saa kukin itsensä puoltaa".

"Oikein puhuttu", lausui Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe
isosti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä
maksat ja me eroamme hyvässä sovussa".

"Niinpä selität tätä seikkaa, kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo
naurahtain ja jatkoi sitten, kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä
kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee
kantaa, niin suostun maksuun".

"Ja _jos_ meillä tuo kirje nyt onki taskussa", sanoi Jessenhaus
vihasta väristen, "ja _jos_ emme katsoisi itseämme velvoitetuksi
sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille
alamaisille: etkös sitten maksaisi?"

"Koska olette noin suora puheessanne, niin olen minäki suora. Minä
ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä
perustaa laillisesti ja siinä tapauksessa en ai'o maksaa", lausui Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi
asia on edessä".

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikääskun
mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelle, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani
sen sisäpuolelta säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan;
heidän sisään pääsynsä oli estetty.

Mutta Hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, ettei
he niistä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuassa seisovaa
kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut
sisäpuolelta oven kautta ulos päästä. Sitten asettuivat Björn Finne ja
Arnkijl, kumpii pistooli kädessä, kartanolle ja Jessenhaus riensi,
otettuaan kärryistä rautakangen, aitan luo, jonka oven hän parilla
kangeniskulla halkasi.

Hän otti sitten kärryistä kaksi säkkiä, vei ne aittaan, täytti ne
viljalla ja kantoi ne sitten kärryihin takasin.

Pirtin ovea kohden kuului sill'aikaa ryntäyksiä, vaan se ei auennut.
Äkkiä kajahti pyssyn laukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juurikun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti liki
veronkantajan korvaa ja lensi tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toisenki
laukauksen. He olivat jo kerenneet kujan suuhun, kun Nevalainen löi
akkunan rikki ja hyökkäs pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut
oudon näköiseksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita,
joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki
luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti
oikean kätensä ryöväreitä kohden ja sanoi kähisevällä äänellä: "Vuoroon
vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin soisitte ei
tehneenne näin".



IV.

Rovasti jatkaa tointaan.


Kohta sen jälkeen, kun Hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään
Nevalaisen luona, leveni siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri
seurakuntaa. Itsekuki aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa
anteeksi antaisi ja varmaanki tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa
Hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli
Sormuinen, tuttavamme toisesta luvusta, käymään Nevalaisen luona.
Sormuinen ja Nevalainen eivät viimme aikoihin olleet aivan sovussa
eläneet. Edellisen väkinäinen luonne ja himo yksin määrätä kaikki, oli
jälkimäiselle varsin vastenmielistä. Olipa heidän välillänsä puoli
vuotta taappäin ilmi tora syntynyt, jossa useat kyläläiset olivat
olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta
vastoinkäyminen yhdistää enemmänki eroavaisia luonteita kun
yllämainitut ja niin kävi nytki. Yhteinen vihollinen on välistä parempi
yhdistäjä kun pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen,
suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon; eikäpä hänen arvelunsa
häntä pettänyt.

Päivä oli kulunut hitaasti Sipolla. Hän oli miettinyt montaki keinoa,
miten kostaa Hovilaisille ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että
yleinen rynnäkkö Hovilaan olis sopivin. Väkivalta olis väkivaltaa
vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinki nyt toivoa
onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnetta kelpo päälliköksi, oli
Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko
keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat ko'otut ja täten kuki saisi
osaksi omansa takasin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva
rangaistus ja toivo olis, etteivät he senjälkeen enään Nurmeslaisia
häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja
_onnitellut_ siitä mitä tapahtunut oli, "koska se teko oli Sipon
silmät avaissut ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka
kostoa hankki Hovilaisille", ruettiin nyt yhdessä tuumin miettimään
keinoja koston saavuttamiseen.

Kun Sormuinen oli hetken kuunnellut Sipon ehdoituksia, lausui hän:
"Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme.
Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi tappiolle tulla".

"Aivan niin", virkkoi Nevalainen, "ehkä olen ma liian kiihoitettu.
Senpävuoksi on hyvä että teräväjärkinen ja tyyni mies on
neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa
myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin
minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan
sydämmessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni,
niinkuin majakan tuli, niiden yritysten perille, joka on kosto. 'Valvo,
valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he
ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaan ja
riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he
unestaanki kavahtavat, kuunnellen eikö Sormuinen ole läheisyydessä'.
Semmoinen on kostonhimoni: ei leimuava, vaan tyven ja sitkeä".

"Sinä tosin osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi! tulkoon se henki
minuunki! Minä olen heidät suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi
mun rangaissut".

Ovi avattiin ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka, niinkuin
edellä mainittu on, oli saanut äsken kärsiä Hovilaisten väkivaltaa, oli
Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonku aikaa sitten muuttanut
Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut
itselleen pienoisen omaisuuden. Hän oli erittäinki oppinut
kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja
vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi
uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki
toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät
sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä
olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden
kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä
sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille
ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa
heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti
väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä
seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis
lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa
pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme
kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen,
luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes
_koeteta_ vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten
vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen,
ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän
väkivaltaa kärsiä kuin toinen".

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö.
"Sillä on täysi teko sodasta".

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi
Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus
oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen
sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa",
huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies.
"Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".

"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen.
"Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös
puollustamaan oikeuksiamme".

"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi
vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin
paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä
pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme
rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".

"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme
kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie
meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua,
sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos
me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka,
ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan
hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä
suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme
voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty,
että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi
Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki
nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän
hengähtänyt, lausui hän:

"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet
ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi
mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on
manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan.
Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä
hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää
kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti
puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä
ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan
armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä,
niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana.
Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys
ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava
kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota
rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää.
Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee
maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin
minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie
oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko
Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa
kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut
sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät
Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa
vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä
tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia
maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että
ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on
voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta,
jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt,
täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt
kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en
sitä usko. -- Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se
varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme
voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun
Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa,
sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen
ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-,
viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme
mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet
takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka
meitä suojella jaksaa".

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei
hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat
rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja
lausui:

"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia
noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet
ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä,
että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies,
jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".

"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes",
virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn
eduksi".

"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset
tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä
mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi
Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton
hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".

"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi
Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti,
tirkistellen lattialle.

"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän
mietittyään siitä, että _yksi_ vielä ei ollut hänen puhettaan
kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja
puhui sitten näin:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen
kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja
tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä
vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona,
että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä
vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja
voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja
tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto
lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa
toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan.
Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta
ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä
etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

       *       *       *       *       *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan
Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli
tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti
suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin
ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella
äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka
kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti
kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle.
Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia
ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana
Suomen kohtaloita määräisi. -- Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut
valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja
kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän
valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea
taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.

Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia
vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä,
jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä
merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme
kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat
kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen
hallituksensa alta.



V.

Elsa.


Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli
suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. --
Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään
perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään
vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa.
Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista,
erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli
huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa,
Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt.
Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli
nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä,
talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua".
Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla
lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on
talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa
pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias
sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä
seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai
etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden
aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin
nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset
ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa.
Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien
silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa
muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki
Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma;
kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet.
Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa
vuoksi, Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa.
Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu
ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin
lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä,
koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä,
saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon
olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi
nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon,
jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:

    Enpä tiedä enkä taida
    Selkeästi selvitellä
    Miksi juoksi mieleheni,
    Mikä aivohon osasi
    Aivan ankara ajatus,
    Mikä syttyi syämmeheni
    Tuli ennen tuntematon,
    Kun ma vuotta viisitoista
    Olin jättänyt jälelle.
    -- -- -- -- --
    Tuolla sytevi syämmen
    Peitetyissä pohjukoissa
    Toivon tuli tuntematon,
    Tuli outo ja tukala,
    Jot'en saata sammutella
    Enkä raski raiskaella.
    Tuonne kiiruhtaa kivasti
    Kaikki kieleni tarinat,
    Tuonne aivoin ajatus,
    Tuonne suosio syämmen
    Toivon poluille pimeän,
    Ahtahille aavistuksen,
    Syämmelleni suruisten,
    Syämmelleni suloisten!

Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti
kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan
porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä
tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun
valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä
asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa
päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja
Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä
aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa
laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä
muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".

Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin
vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä
puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.

Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.

"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille
iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".

Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis
ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen
liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle
uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen
edellistä alakuloisuuttaan poistaa.

"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä
katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan,
lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean,
jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".

"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme
valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".

"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja
viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla
ja mies on se, joka puolensa pitää".

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä
jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".

Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä
täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras.
Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut
valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.

Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen
vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille
levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja
oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa.
Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus
voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen
eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua,
heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.

Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle
päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin
ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina
hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat
kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen
nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä
lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa
kuin suloisin musiiki.

"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan,
joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen
lemmen suudelman neidon huulille.

Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi
luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen,
vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen
talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.

"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin
katsellen soreata nuorukaista.

"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat
kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille
seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".

"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin
takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon
valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".

Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli
kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin.
Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet;
vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa
ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne
oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa
sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä
aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.

"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin
soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta
soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt
rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien
kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna
muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän
nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja
sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut,
että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"

"Sillä?" kertoi Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa".

"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun
lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä:
Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut.
vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua.
Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua.
Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja
sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar,
katselee".

"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa
hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet,
koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin
pohjoista kohden".

Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät
hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi
pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän
armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti
toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin
tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen
rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän
astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut.
Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä
vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana
kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat
syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.



VI.

Isä ja poika.


Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia,
heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä
juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana
oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan
ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko
purppurahohteellansa valaisi.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi
avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää
huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän
poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta
setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan
kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista
tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa
sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään
Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen
ikuista uskollisuutta.

Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli
Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin
äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto
kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan,
niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.

Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi,
eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli
suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta
päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi
äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin
puuhista kansan kesken.

Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen
äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa
niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat
Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni
sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin
puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi
sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.

Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan
aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti
levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus
oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi
puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan
lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on
antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan
voi puoltaa itseänsä".

"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana
synkästi.

"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty,
jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen
alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi
Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi
omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin
epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo
Nevalainen.

"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet
luottamuksenne".

"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun
hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.

"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi
näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.

"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri
ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti,
lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".

"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.

"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja
puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".

"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä
ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako
Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi
taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että
pettää isänmaansa!"

"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja
minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan
jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun
sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja
minä tahdon kostaa".

"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja
kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen
täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä
Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja
senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia
vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme
jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".

"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja
peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen
iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä
eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut,
"te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle
hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset
silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki
sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos
emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka
lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti
nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa
viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan
jättäisimme".

Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja
seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi
uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla
enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo
selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut.
Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".

"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan
vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun
ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".

"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet
varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan
Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle
lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin
samaa tietä, kun olet tullut".

Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi
kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli
ulos mennyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on
kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"

Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän
ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä
on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä!
Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti
olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti
täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin
että silloin suuri synti tapahtui".

"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku
keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun
ruveta isäni ilmi viholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä
tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti,
missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut.
Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin
morsiameni seurassa. Ja sitten --"

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili
hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen
näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä
Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla
hetkellä.

Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa
alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön
luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen
verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen
hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon
sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän,
jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä --", loppua ei Elsa ollut kuullut.
Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos
menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.

"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä
pitäisi estää, vaan isäni -- -- --".

Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi
onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää",
töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun
Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille
pirtissä ja itki katkerasti.

       *       *       *       *       *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki
alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan
asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti
ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.

Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:
"Mitä _sinä multa_ tahdot? Pois!"

Sipo Nevalainen -- sillä tämä matkustaja oli -- viittasi kädellään
tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon
tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva.
Minä palkitsen sun runsaasti".

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä
olet mua kerran pahoin kohdellut ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni
on sinusta kaukana".

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita
ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin
malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut,
silloin kun pyysin", virkkoi noita.

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo
käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua
ärsytä!"

"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".

Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki
sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä
tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on
rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen
Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko
aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään
oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan
tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä.
Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja
jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva
ylihuommenna; silloin on täysikuu".

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota
ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä
rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta
kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti
tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen
suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.



VII.

Hovilassa.


Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat,
istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään
lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen
aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä
teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus
puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi
kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti,
jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita,
miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja
Kristinan muotokuvat.

"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"

"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui
Finne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen.
"Olisinpa esimerkiksi kärpänen".

"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin
täysikuu-muotoa.

"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat.
Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää,
mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".

"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus
kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on
meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi
kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme
alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".

"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin
nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että
minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla
on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m.
Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sua, Fredrik, loukata -- hm -- jääköön
sikseen".

"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin
tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.

"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden
kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen.
Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli
hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sen olen
vakuuttanut".

"Mutta _sinusta_ ei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.

"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.

"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus.
"Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun
oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta
mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut.
Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot,
johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".

Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia
vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse
oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut.
Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu,
kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu,
kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun
sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".

"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit
kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en
sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina
vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani
saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella,
ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan
lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen
kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän
vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli
tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä
semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".

Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin
arvasi, sopusaluonteisen Björnin.

"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee
meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden
ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo
sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä,
että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".

"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu
olisi kukkarolle varsin terveellinen.

"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän,
Arnkijl vasta Kajaanissa."

"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin".

"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.

"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä
menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".

"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn
on täällä kotona tarpeesen".

Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se
tärähti.

"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa",
huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta
tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin
tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta
ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".

"Hsch -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".

Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.

Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon
miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.

"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.

Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.

"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi
Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne
tulla".

"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohotti
Jessenhausille kätensä.

Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin
tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli.
Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.

Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa,
huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan
ovat hyvät jalat".

Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.

Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille
kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki
hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.

Kirje sisälsi seuraavat sanat:

"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa
Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden
Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän
kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten
kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te
väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta
retkeltään".

"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen
luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät
kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara
täältä?"

Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti
siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas
tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon
ajatus-justeerauksen jälestä.

Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.

"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies
meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin
Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".

Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa
ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla
muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme
missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia
saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa.
Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".

"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.

"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.

"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen
reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää",
lausui Finne.

"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.

Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.

"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.

"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui
Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki
pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"

Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen
vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki
syytä maistella vähän.

Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli
hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen
aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän
vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui
nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon
asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai
talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.



VIII.

Matkalla Käkisalmeen.


Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun
päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä
ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu.
Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän
päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella
kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö
Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat
Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius,
pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli
onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin
kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska
mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään
vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään,
niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen
luontonsa heidät joskus vaivutti.

Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa
syömään.

"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti
Nevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen:
"Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".

"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan
siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että
seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin
runoilija sanoo".

"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.

"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime
praeposite, in superlativo".

"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän
palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".

"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.

"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum",
lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.

"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen
kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis
simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo
_alieno imperio_ subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua
majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille
tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti
Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun
taloni silloinkaan kulje, toivon ma".

"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.

Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien
puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta
suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille
ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan
laumanne eduksi".

"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia
ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.

"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen",
lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.

Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten
noustiin aterialta.

Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "Tietävätkö
Nurmeslaiset lähdöstänne?"

"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe
sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme
tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".

"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.

Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen
puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta
rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä
saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.

Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä
eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui
olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli
pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina
kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.

Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä
kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin
tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt
kannattimestaan.

"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulella
Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".

"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".

Vakava Turuinen rykäsi.

"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi
Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin
karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".

"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.

"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä
uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".

"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun
seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat
kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen
valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".

Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat
huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.

"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä
sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut
sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä
kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri
salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".

"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".

Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski
alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun
jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he
takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä
vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet
jalkamiehet.

Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän
edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä.
Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä
pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.

"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. -- "Jos ei
Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan
tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle
puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi
palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää
luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet
tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".

Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan;
toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä,
mäen rinteesen.

"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.

"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.

"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on
kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen
miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".

"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette
veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".

"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden
edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei
Käkisalmea enään tartse ajatella".

"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme
menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta
pakkoverosta".

"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan Hovilaisista.

"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt
kotorauhaani rikkomassa".

"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen
renki.

Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset
kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään
sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi
talonpoikien asema käydä hankalaksi.

Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta
polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.

Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan
neljä neljää vastaan.

"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä
hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä
miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi
Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.

"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan
sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".

"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"

Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden,
lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".

Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus
väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli
Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.

Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata
pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin
nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan
kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden
voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin
kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta
kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui
tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi
renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.

Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet
kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli
laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".

Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän
hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti
taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.

Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän
oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa
tekemään; vaan nyt ei enään voinut.

"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut:
sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".

Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin.
Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkea
Pielisiin, josta saivat hevosen.

Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen
perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka
Björnin vaakuna.

Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui
äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut
hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka
heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa
Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta
tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille
kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes
haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa
sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain
menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen
istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä
palausta.

Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun
Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka
ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä
uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa
pettänyt!"

Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin
käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat
retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti
maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta
se vielä kerran peritään".

Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty,
joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha
Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.



IX.

Jalous ja vaara.


Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut
entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki
kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.
Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa,
jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut
varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla.
Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani
julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä
pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli
sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana
oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli
sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä
oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta
odottaa.

Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä
tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo
sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja.
Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei
koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt.
Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta
kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan
välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.

Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin
takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän
aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut
saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa
alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta
Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä
sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku
näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan
laulun:[5]

    Missä viivyt sa, odottamani?
    Missä astut sinä, armahani?
    Valkea, miss' oot vaeltamassa?
    Missä kultani nyt kulkemassa?
    Oi jos, jospa likellä jo oisit,
    Kaiken mulle riemun sinä toisit!
    Tulosta sun heti tuntisin ma,
    Astunnasta heti arvaisin ma;
    Liekkinä ma tykös lehahtaisin,
    Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,
    Suuta suihkajaisln,
    Vaikka veress' oisi,
    Joka surman toisi,
    Sultahan sen saisin!...
    Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
    Kujerrus ei ehdi armahalleni,
    Kuuset mua vaan on kuulemassa,
    Hongan oksat vastaan huokaamassa!

Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan
tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut
mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut
kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui
Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella,
puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa
katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.

"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata
todellista, surullista mieli-alaansa.

"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä
on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että
olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin
teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni
ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en
tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä
suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun
kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan
pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn
omainen".

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin
taas kohosi.

"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se,
joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin
olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle
tässä".

"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä
johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto
lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin
Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen
jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".

"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos
saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet
hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä
kirje oli".

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei,
Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.

"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi.
Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä
ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani
tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".

"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, että _totuus_
on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään
kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta
puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut.
Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat.
Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun
juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi
sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"

"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi
tuskallisesti Juhana.

"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee
mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin
muotonsa korkeutta kohden.

"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen
vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi
miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".

Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä
kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan
Sipon ja Yrjön äänet.

"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä
isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".

"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo
raamattu", lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi
aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja
lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut
Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".

"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! -- Se ei ole
mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen
ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.

"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen
kautta ja kirjeen vei --

"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee
itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".

"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin
uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan
niin rohkean".

"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui
Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta
lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.

"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet
pelastettu".

Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen
eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon
viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja
Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän
sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään.
"Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".

"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.

Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.

"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoi
Sipo Yrjölle.

"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.

"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy
tähänki onnettomuuteen".

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan
vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun
kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan
luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän
kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta
ilmoitit!"

Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä
odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo
seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut
Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua
kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet
silmissään.



X.

Vierasmies, joka puhumattaki voi todistaa.


Kolme viikkoa oli kulunut edellä kerrotusta. Nevalaisen vaimo oli
hautaan laskettu. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen
tukeen he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, vaan huhu kertoi hänen aikovan
sieltä palata niin pian, kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen
silloin tulevan joukon kanssa Nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen
saattamaan ja rankaisemaan. Hovilassa löytyi 21 kuormaa majurin
tavaraa, jotka olivat Lieksasta tuodut ja olivat Kajaaniin vietävät.
Kun nämä tavarat olivat Kajaaniin saatu, silloin tulisi Affleck
Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa eduksensa käyttää sitä aikaa,
joka vielä oli jäljellä, ennenkun Affleck oli palaava Nurmekseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista vastaan Käkisalmen retkellä
oli nämät aivan suututtaneet Sipoon. Tämä oli muitaki talonpoikia
kohden ruvennut kärtyisemmäksi kuin ennen ja vähitellen oli
tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuinen, jonka sopu Sipon kanssa
oli pintapuolinen ja jonka sydämmessä kateuden tuli enemmän arvossa
pidettyä Nevalaista kohden kyti kytemistään, puhalteli hiljaa,
varovasti tuota kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä,
että Sipo ei huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan
tarkemmin huomaavaiset muista tiesivät sen, että Yrjöä ei voisi
suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä
Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaiselleki sanan siitä, että
kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo hoksasi nyt selvästi sen,
minkä hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla olis häntä vastaan
nurja mieli. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas, vaan torppari hälle
antoi kokouksesta tiedon, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä
retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt,
piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa mitä muut toimisivat! Mitä
hänen omaisensa, mitä Hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat
tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet yhdeltä ja ylpeys toiselta puolen ahdistivat Nevalaisen
sydäntä. Ei hän koskaan ollut itsensä niin yksinään tuntenut olevan
kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa oli päätetty, että retki Hovilaa vastaan piti
tapahtuman yöllä Marraskuun 30 päivää vasten. Illalla 29 p.
kokoontuivat Nurmeslaiset Turuisen luo, josta lähtö oli tapahtuva. Yrjö
Sormuinen yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli ko'olla neljättäkymmentä. Usea oli, peljäten retken
seurauksia, ollut siihen osaa ottamatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä
ja musketteja, joita ainaki osaksi olivat saaneet sotaharjotuksiansa
varten ja myös vihollisiaan vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt
käännettiin omaa isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan".[6]

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana yksinään, niinkuin
tavallisesti, Horman Malla. Hänen edessään oli avonainen lipas, jossa
hän säilytti aarteensa. Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja
korvarenkaita, hopealusikoita ja rahoja. Malla oli juuri (tiesi
monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja kädessään punninnut nämä
kaikki kalleudet. Nyt hän luki ne viimme kerran. Hän suuteli niitä,
piti niitä etempänä ja lähempänä silmäänsä, suuteli niitä uudestaan ja
pani ne vihdoin lippaasen takaisin. Nyt hän kohotti muutaman turppaan
pankon vieressä, ja laski sinne lippaan talteen.

Ulkona vinkui tuuli ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskeunut
päivä oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jonka kuitenki
lisääntymistään lisäyvä lumivaippa lieveni.

Noita kuuli ovellaan kolme kopausta. "Kukahan näinki myöhään ja tässä
ilmassa neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi:
"kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kukas olet, sano nimes, et muutoin pääse sisään", lausui Malla.

"Sipo Nevalainen tartsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hiukset hujan hajan astui sisään Nevalainen.
Levotoin tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", lausui hän, ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta
hohtavan lippaan; "nyt on neuvos ja kykys tarpeesen. Talonpojat aikovat
tehdä hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sun pitää estää tämän onnistumasta".

"Estää -- retken onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko
Hovilaisten ystäväksi ruennut?" kysyi Malla.

"En ole kenenkään ystävä -- kuule noita -- nyt olen niinkuin sinä --
mulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, ei edes
kulta ja hopea niinkuin sinulla".

"Hm", -- jupisi Malla. -- "Minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut
talonpojat".

"Minä olen heitä moniaita hävyttömästä pelkurimaisuudesta nuhdellut;
siinä kaikki. Nyt ei enään Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin mun apuani,
mun neuvoani tarvittiin. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä. Sano
miten talonpoikien retki estetään".

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki estetään, niin Hovilaiset pelastetaan suuresta
vaarasta, sillä nyt on retkelle edullinen aika", lausui Malla,
tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastaki olla edullinen", virkkoi Sipo.

"Vaan Affleck voi siksi palata", lausui noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen. "Asijain nykyinen asema on
kärsimätöin; muuta se, Malla, niin tämä lipas sisustaneen on sinun".

Malla vilhui silmällään ahnaasti tuohon hohtavaan esineesen.

"Minä voin sinua auttaa", lausui Malla painavasti. "Talonpojat luulivat
hyvin sinuttaki toimeen tulevansa. Minä lupaan että ennenkun he
Hovilaan saapuvat, tulevat he sinua avukseen pyytämään".

"Sitä en minä usko", sanoi Sipo.

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Taikausko
on, Jumalan kiitos, suuri, ja sen avulla voin suurempiaki toimeen
saada. -- Mene nyt levollisena kotiisi ja odota; ennenkun yö on
puolessa, olet sinä Hovilassa".

Sipo, joka ei tiennyt mitään varmempaa keinoa saada tietää lähimmäistä
tulevaisuuttaan, tytyi tähän lupaukseen, vaikk'ei hän siihen juuri
luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis lahja;
vaan tärkeä onki nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen Hovilaan
toimimaan, niin vielä tulevaisuuski on siitä yöstä kuuleva".

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään
hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt on elämässäni kääntökohta, johon
olen ehtinyt. Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos
nykyoloissa tapahtuu".

Kaksi tuntia myöhempään kun Sipo oli noidan luona käynyt, liikkui
Nurmeksen maantiellä suurehko miesjoukko verkalleen eteenpäin.
Eturivissä astuivat Sormuinen, Karjalainen, Turuinen, Ikonen, Nyyrinen,
ja moni muu koetti aina aikatavasta tunkeuda eturiviin, muka jotaki
kysymään, vaan oikeastaan ikäänkun arvoaan lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön
sisar, siivo Elsa, olis noin juljennut veljeään ja muita pettää. Vaan
rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan
rikkaan ruotimuorin".

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjeen", sanoi Yrjö Sormuinen,
"osittain tietysti pelvosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös
että Nevalaisen Juhana on parastaan tehnyt, tukkiakseen hältä suun.
Vaan nyt, kun ollaan näin miehissä ko'ossa, voitaisiin käydä tuolla
Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan".

"Vaan jos Hovilassa myönnetään että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei
Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei oltu tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen.
"Pekka on vasta kaksi kuukautta täällä ollut".

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi talaria hopea-rahaa sille, joka
retkestä ilmoitti, vaan Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä rahat
perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei mua tunnettaisi, niin kävisin
hyvänä miehenä perimässä palkinnon".

"Vaan jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin Hovilaiset kyllä hänen
tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että
hänen ehdoituksensa oli hyvinki arvoisa.

"Oikein. Oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on
oikeassa".

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset
kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi miehistä sisään; muut
odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos niin
tarvittaisiin.

Pekka makasi oven suussa; hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä
penkillä. Kun Pekka kuuli oven avauksen, heräsi hän, hypähti pystyyn,
iski valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän,
kynsien vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa, ärähti:
"Keitä p----leitä te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta mar,
nämä Nurmeslaiset ovat lemmon joukkiota".

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän
asiaa sulle".

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä l--mon asian aika _nyt_ on?"

"Yö on meidän asioillemme sopivampi päivää tällä kertaa", virkkoi Yrjö.
"Kuinka on Pekka tuon kirjeen laita, jonka Hovilaan veit? Tunnustapa
nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun
pitää nyt lähteä mukaamme".

"Se on valhe", sanoi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti
seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden, virkkoi hän: "Ulos
täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät ovea lähemmäs, nähdessään
ojennetun pyssyn.

"Älä ylpeile", virkkoi Yrjö. "Sinä olet yksi ja meitä on kolme
näkyvissä ja kolme oven takana".

"Vaikka olis teitä viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä
ole oikeus puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taa ja sieppasi tämän äkkiä
kumoon. Pekan vaimo parkasi pelvosta ja lapsi rupesi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on
viaton".

"Hänelle ei mitään pahaa tapahdu, kun hän vaan meitä seuraa Hovilaan",
virkkoi Yrjö. "Sieltä hän kohta pääsee pois, kun on tehtävänsä tehnyt".

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle.
Yrjö kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tartse puhua sanaakaan.
Hovilaiset sanovat vaan, jos hän on sama mies, joka kirjeen toi".

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä seuraanne lähteä", sanoi Pekka.
"Huomenna voin noutamattaki tulla".

"Kiitos lupauksesta", lausui ivaten Yrjö. "Vaan niinkuin sanottu,
tarvitsemme sua juuri nyt. Pistä siis housut jalkaasi".

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa.
Takkia myöski piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hän talutettiin
tuvasta ulos.

Sill'aikaa kun tämä kohtaus oli suoritettu Saarelan Pekan mökissä, oli
kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä kummempi näytös.
Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut Pekan mökkiin,
olivat talonpojat tiellä, noin kymmenen sylen päässä, nähneet
leimahtavan tulen. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen mikä syy
oli tähän ilmiöön; vaan ei mitään he huomanneet. Hetken kuluttua näkyi
jäletysten kaksi leimausta ja jälestä ikäänkuin miekkojen kalske.
Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaski katsomaan, mikä oli syynä
ilmiöön; vaan ei mitään näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannen kerran kolme
väläystä ja kuului valittava ääni, joka puhui: "Onnettomat! Mihin
jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti,
että rohkeus ei isommassa mitassa enään majaillut hänen rinnassaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin
koskee Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan ajatustamme vaivatko", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö
merkitsi jotaki; vaan me menemme matkamme eteenpäin siitä huolimatta".

"Minä pelkään ettemme Hovilan portin sisäpuolelle tule tänä yönä",
jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt mailmassa ja tiedän, että
enteistä voi tulevaisuutta aavistaa".

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain
keskelle, ilman että he huomasivat tarkemmin, mistä päin hän tulikaan.
Horman Hallan kukin tunsi parhaaksi selittäjäksi tässä asiassa; ja kun
Malla oli kuullut kertomuksen ilmiöstä, jonka kertomuksen hän varmaanki
viidellä eri tavalla sai kuulla, niin hän lyhykäisesti selitti, että
Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu voisi johtaa
rynnäkköä Hovilaan ja nuhteli talonpoikia siitä, että he niin
ajattelemattomasti olivat ohitse menneet sen miehen, jota usean heistä
tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, vaan kun noita ennusti
varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut muassa, niin
mukaantuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen
jälkeen seurasi heti teko ja piakkoon oli Sipo, joka ensin kielsi
lähtemästä, saatu mukiin.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään oli saapunut muiden luo, näki hän
suureksi kummastuksekseen ja harmikseen Nevalaisen muassa olevan. Hän
tervehti Sipoa kuin tavallisesti, vaan Yrjön sydämmessä kyti kateuden
liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä ei
suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin käskyttä muiden mukaan.
Talonpojat olivat saapuneet Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen
asettui nyt heidän eteensä ja lausui: "Meidän sopumme ei viimme aikaan
ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen löytynee jos minun puolellani,
niin teidänki. Vaan minä unhotan vähät riidat ja pyydän teidän tehdä
samoin. Nyt on meillä yhteinen vihollinen ja yhteinen vaara.
Väkivallalla on meitä kohdeltu ja väkivallalla me puolestamme
kohtelemme vihollisiamme. Köyhien, orpojen ja leskien puoltajina olemme
tällä hetkellä. Oikea asiamme on, toivon ma, meille tuopa voiton.
Toverit, olkaat urhoolliset! Minä koetan tänä yönä kunnostaa nimeni.
Tehkäät te samoin, niin koston ja voiton suloisuutta saamme varmaanki
nauttia".

Horman Malla, joka oli retkellä muassa, lausui: "Tähtihin on
kirjoitettu, että Nevalainen on kummia matkaan saava Hovilassa. Olkaat
hälle kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto".

Yrjö Sormuinen, joka myöskään ei tahtonut olla muita huonompi
kehotuksissaan, sanoi: "Koston hetki on tullut. Tässä riippuu, mun
uskoni mukaan, voitto ei yksityisen, vaan kaikkien urhoollisuudesta.
Niinpäin minä tähtien kieltä tulkitsen. -- Älkää säästäkö
käsivarsianne! Hakatkaat mihin vaan ulotutte. Pistetään tuohon lemmon
pesään tuli, jotta se perinpohjin hävitetyksi tulisi".

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan
ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka
ikääskun Nevalaisen suojelushenkenä kulki hänen sivullaan. Nevalaisen
toisella sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa
näkyivät kaikki uneen vaipuneen ja talonpojat tulivat aivan
esteettömästi portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran ja
tulijain parvi jaettiin kolmeen osaan, joista pienin oli jäävä portille
vartioimaan, josko mikään vaara uhkaisi; toisista yksi parvi olisi
valloittava kukin yhden niistä kahdesta rakennuksesta, joita Hovilassa
löytyi.



XI.

Yöllinen taistelu.


Hovilan tilalla oli kaksi päärakennusta: yksi isompi, jossa majurin
läheisimmät uskotut asuivat, toinen pienempi palvelusväelle ja niille
monille, jotka Jessenhaus oli pitäjäältä ko'onnut, majurin omaisuutta
varjelemaan. Muuan historioitsija kertoo tähän aikaan Hovilassa
löytyneen, pait Jessenhausia, Arnkijliä ja Finneä, kaksi
veronkantokirjuria, yhden suutarin ja 6 renkiä. Hovilan varsinainen
suojelusväki oli siis 12 henkeä, pait vielä 10 talonpoikaa, joita
Jessenhaus oli sinne nykyisin saanut.

Talonpojat, suutari ja kaksi renkiä asui pienemmässä rakennuksessa,
joka oli isompaa vastapäätä. Ulkohuoneet milt'ei yhdistivät rakennusten
sivut eli päät toisiinsa; ainoastaan pienoiset solat erottivat
toisistaan ulkohuoneet ja päärakennukset.

Talonpojat olivat, niinkuin mainittu, pysähtyneet lähellä porttia. He
jakaantuivat kolmeen parviin. Isompaan rakennukseen oli määrä
viidentoista miehen rynnätä; pienempään sama määrä; kuitenki olivat
useammat kääntyneet sille haaralle, jossa suurin vaara uhkasi; portille
jäisi viisi miestä vartioimaan.

Nyt oltiin valmiit rynnäkköön. Mutta odottamatoin tapaus pidätti
talonpoikain askeleet. Kujan suusta kuului pyssynpamaus. Kamalalta se
kajahti sydänyön hiljaisuudessa.

"Mitä hiidessä tämä merkitsee?" sanoi Yrjö Sormuinen. "Tähän asti on
ehditty ja nytkös este tulisi!"

"Minä pelkään, että itse Affleck on tulossa ja antaa merkin
Hovilaisille", sanoi Turuinen.

"Me olemme hukassa, pengon ma, jos kahden vaikean väliin joudumme",
lausui herkkätunteinen Karjalainen.

"Hukassa!" naurahti noita. "Hoitakaat te muut Affleckin joukkoa, kyllä
minä hänen itsensä hoidan". Hän otti, näin sanoen, povestaan peilin ja
lausui: "Joka tuossa näkee kuvansa, häntä polttaa helvetin tuli, kunnes
minä hänen kiusasta pelastan. Hän lupaa hädässään tehdä mitä tahdon".

"Hsch", virkkoi Yrjö. "Kujan suusta kuuluu ääniä".

"Lempo vieköön kujansuussa olevat!" lausui Nevalainen. "Katsokaat!
Hovilassa herättiin pamauksesta. Siellä viritettiin juuri valkea".

"Nopeus on nyt tarpeesen", sanoi Sormuinen. "Olkoonpa nyt vaikka itse
Belzebubi liikkeellä, niin emme saa vitkastella. Me hyökkäämme heti;
tulkoon perästä mitä tulee".

"Niin minäkin aattelen", sanoi Turuinen.

"Mutta jos joudumme ahdinkoon?" lausui Karjalakien.

"Päästäänhän kuitenkin pakenemaan syrjätietä", sanoi Turuinen.

Kujan suusta ei nyt kuulunut mitään.

"Parasta on, että joku meistä käväsee katsomassa, mitä tuolla kujan
suussa on", virkkoi Nevalainen. "Sitten ollaan ainaki varmaat".

"Käy, Nevalainen, katsomassa", sanoi Yrjö Sormuinen, joka heti hoksasi,
mitä tähän sopi vastata.

"Minä olen täällä tarpeesen, ettei miehet päättömiksi joudu", vastasi
Sipo.

Noidan suu vetäysi hymyyn. "Se sattui", jupisi hän; sitten hän lausui
muutamalle, joka näytti olevan "homo novus" tässä joukossa: "juokse
kujan suuhun ja ota selko, kutka siellä ovat. Tuo heti vastaus
Hovilaan. Me ryntäämme kuitenki heti. Aika on kallis".

Noidan sana vaikutti. Talonpojat avasivat porttinsa ja hyökkäsivät
kahdessa parvissa kartanolle; yksinään riensi etupäässä isoon
rakennukseen Sipo Nevalainen. Sen joukon, joka häntä aikoi seurata,
esti Yrjö Sormuinen eteenpäin menemästä.

"Pysähtykäät!" huusi Yrjö. "Kujalla sanotaan Affleck'in olevan".

Miehet tottelivat käskyä, jonka kautta Sipo yksin tuli menemään
sisälle. Sormuinen oli tuon lauseensa tuulesta temmannut; aikomus oli
johtaa Nevalainen hengen vaaraan ja se onnistui.

"Ahaa", huusi Björn Finne, nähdessään Nevalaisen sisään hyökkäävän.
"Tässäpä tämä väkivaltaa kärsinyt ystävämme tulee meitä tervehtimään.
Aikomus lie varmaan ku'moron'ia tulla toivomaan, vaan ajasta on sulla,
veikkoni, ollut huono tieto, joka ei olekaan kumma, koska talonpojat
ovat aamun virkkuja ja illan torkkuja".

Arnkijl ja Jessenhaus hyökkäsivät nyt ynnä Björn Nevalaisen päälle.
Tämä tarttui Björniä niskasta ja Jessenhausia kurkusta ja kolahutti
heidät kahdesti yhteen. Mutta Arnkijl oli hiipinyt Sipon taa ja silpasi
tätä pitkällä mittapuulla takaraivoihin, jotta Sipo päästi saaliinsa ja
vaipui tainnuksissa lattialle.

"Hurraa", huusi Jessenhaus. "Oivallista, Rietrikki! Tuossa on nyt
talonpoikaisruhtinas pitkänään. Hän, joka meille kostoa on vannonut, on
itse joutunut koston omaiseksi".

"Jumala varjelkoon talonpoikia", ärjäsi Björn. "Nyt en ole heille hyvä.
Tekispä mieleni nylkeä tuo sydämmikkö, joka tuossa pitkänään venyy".

Tämä hurskas toivo, puolittain leikillä lausuttu, ei olisi voinut
toteen käydä; sillä ovi avattiin ja joukko talonpoikia ryntäsi sisään.

"Missä Nevalainen?" huusivat he.

Ovesta virtaileva vilpas tuulen henki virvoitti Sipoa niin, että hän
heräsi tainnuksistaan. Hän näki veronkantajien hyökkäävän muutamasta
ovesta sisään ja lyövän oven lukkoon. Talonpojat seisoivat ällistyneinä
oven edessä.

"Lyökäät ovi pirstaleiksi", huusi Sipo, joka hyppäsi pystöön ja astui
joukon etupäähän.

Pyssynperiä ja keihäitä kohotettiin, rasaus kuului ja ovi oli samassa
neljänä palaisena.

Oven takana oli pimeä huone. Sinne tuotiin pirtistä valaistusta.
Veronkantokirjureita etsittiin, vaan turhaan.

"Kummallista!" jupisi Nevalainen. "Ei muuta ovea kun tämä löydy".

Noita astui nopein askelin sisään.

"Tuletpa niinkuin kutsuttu", lausui Sipo. "Käytä nyt tietäjäkykyäs.
Sano, mihin tästä huoneesta pääsee, pait pirttiin, tuon oven kautta".

Noita astui askeleen taappäin, kääntyi seinää kohden, painoi sormellaan
pieneen nuppulaan, joka oli lähellä lattiaa. Muuan ovi aukesi.

Oven takana kohosivat kierot astuimet, jotka näyttivät johtavan
vinnille.

Lyhty kädessä hyökkäsi Nevalainen ja neljä miestä astuimia ylös. Noita
seurasi jälestä. Kun oli vinnille saavuttu, alettiin varovasti astua
eteenpäin. Kun oli jonku matkan ehditty, tultiin väliseinän luo, josta
ovi johti toiseen vinnin osastoon. Nevalainen kumppanineen astuivat,
katsellen ympärilleen, yli kynnyksen. Noita heitä seurasi, vaan äkkiä
tunsi hän kaksi kättä puristavan häntä kurkusta. Malla, jonka
kohtuullisuus nautinnoissa oli hyvissä voimissa pitänyt vielä
vanhempanaki, ei ollut halveksittava vastustaja. Hän ojensi laihat
käsivartensa, ja rupesi kynsimään vastustajaansa niin tuntuvasti
naamaan, että hätähuuto ja kirouksia kuului.

Heikonlainen lyhdyn valo näytti siksi ympäristöä Nevalaiselle, jotta
hän huomasi Jessenhausin joutuneen noidan kynsiin. Vinnillä oli muuan
konttoori, jonka avonaisella ovella Björn ja Arnkijl seisoivat, nostaen
konttooriin vinniltä jotain raskasta arkkua. "He kätkevät aarteensa",
ajatteli Sipo ja astui heitä estämään. Mutta samassa tuulen henki
sammutti lyhdyn ja kaikki oli pimeään kätketty.

"Näittehän tuolla toisessa päässä portaat?" kysyi Nevalainen hiljaa
seuraajiltaan.

"Näimme", nämä vastasivat.

"Nyt lähetään hiljaa tuota konttorin ovea kohden", jatkoi Sipo.
"Tartutaan veronkantajista kiini ja kannetaan tai paiskataan heidät
portaita alas".

Tuskin oli tämä sanottu, ennenkun Jessenhaus parkasi pahasti. Noita oli
häneltä toisen silmän pois roukannut. Tuskasta hurjistuneena, kokosi
Jessenhaus kaiken voimansa ja heitti noidan niin voimakkaasti seinää
kohden, jotta Malla tuskin voi henkeä vetää. Nyt seurasi hetken
äänettömyys. Sipo seuraajineen oli lähennyt Arnkijliä ja Björniä. Vaan
samassa kuului konttorista ääniä.

"Nyt hyvät ystävät olette ansaan joutuneet", sanoi ivaten Arnkijl.
"Teitä on viisi miestä ja yksi akka; meitä kymmenen miestä. Olkaat
valmiit".

Konttoorista tunki miehiä esiin. Nyt syntyi meteli, jota on helpompi
ajatella kun kertoa. Jessenhaus lupasi miehille rahaa ja juomista, jos
he oikein kurittaisivat nuo hävyttömät talonpojat. Vinnin lattia tömisi
jalkojen ryskeestä: hätähuutoja kuului. Nevalainen seuraajineen olivat
ahdistetut loukkoon, josta eivät voineet liikkua. Konttorista oli tuotu
keihäitä ja miekkoja, joilla Hovilaiset pistelivät ja silpoivat
vastustajiaan armottomasti.

"Malla", huusi Sipo, "jos auttaa voit, niin nyt on apus tarpeesen. En
tiedä mitä lupaan, jos meidät voit nyt pelastaa".

"Mulla on yksi anomus", sanoi noita; "jos siihen suostut, niin voittoon
käännän asiamme".

"Minä suostun, vaan auta pian", huudahti Sipo. "Keihäs sattui
olkapäähäni".

"Vanno että suostut pyyntööni", lausui noita.

"Minä vannon Jumalan nimessä ja autuuteni toivon kautta", virkkoi Sipo.

"Kuulkaapa veikot", sanoi Jessenhaus, ivaten tuskissaan. "Autuuden
toivo! Hahhaah!"

"Nyt, miehet, ankara hyökkäys", lausui Björn. "Survokaat nuo pedot
pehmeämmiksi!"

"Noita! me olemme hukassa!" huusi Sipo.

Samassa häikäisevä valo leimahti, valaisten esineet vinnillä. Kohta
jälestä kuului hirveä pamaus. Päällekävijät peräytyivät kiljuen
tappelusta, mitkä seisallaan pysyivät. Mutta useimmat olivat vaipuneet
polvilleen, toiset selälleen. Sakea, tukehduttava savu täytti vinnin.
Sipo tunsi jonku tarttuvan häntä kädestä kiini. Hän kuuli äänen
kuiskasevan korvaansa: Ole levollinen. Sipo tunsi äänestä noidan ja
seurasi häntä, kunnes he saapuivat yhdessä astuimiin, joita olivat ylös
tulleet. Kohta olivat he alhaalla.

Täällä oli liike kaikkialla. Talonpojat olivat pienemmän rakennuksen
etuhuoneessa sytyttäneet läjän törkyjä. Valkea leveni levenemistään ja
tarttui välikattoon. Savu täytti eteishuoneen. Kiväriperien jyske ja
keihästen helinä kuului savun seasta.

Hovilan suutari, uljas ja roteva, taisteli kuin muinoin Aias
Telamonios. Hän käsitteli talonpoikia erittäin huolettomasti, paiskoi
heitä seinää kohden ja potki heitä pitkillä jaloillaan, Yrjö Sormuinen,
joka kuuli, kuinka Taunalan Kaaperi eleli ja hehkui malttamattomuudesta
saada otella noin uljaan vastustajan kanssa, riensi Kaaperin luo.

"Oletkos oikea mies, suutari, niin tässä löydät vastusta", sanoi Yrjö
kopeasti.

"Oletpa liian pieni, sinä karsassilmä", sanoi Kaapeli höngähtäin. "Tule
tänne, niin pistän sun tuonne vesiammeesen päällesi likoon".

"No, noh, veikkoseni", sanoi Yrjö. "Taavetti oli pieni ja Goliath iso,
vaan kuinkas kävi?"

Yrjö tarttui nyt suutaria takin kaulustasta kiini. Suutari rakasti
enemmän sylipainia ja miehet siis tulivat lähemmäs toisiaan. Yrjö
koetti kohottaa suutarin maasta, heittääkseen hänen allensa, vaan tämä
piti varansa, hyökkäsi ruumihinsa koko painolla Yrjön päälle, jotta
tämä keijahti seljälleen ja suutari päälle.

Ilohuuto kaikui Hovilaisten huulilta.

Vaan samassa rymähti palava katto alas. Töin tuskin pelastuivat ihmiset
alta; kaksi talonpoikaa ja yksi renki tulivat pahoin poltetuiksi.

Asiat olivat kääntyneet aivan talonpoikien eduksi, sittenkun he olivat
vielä apuväkeä saaneet. Nuo kujansuussa tulevaiset, jotka laukauksella,
varomattomasti kyllä, olivat koettaneet rohkaista kumppaneitaan ja
antaa merkin tulostaan, olivat lisänneet talonpoikien lukumäärän
viiteenkymmeneen.

Aamupuoleen vaikeni tämä kahakka vihdoin. Voitetut vietiin isoon
pirttiin, johon myös talonpoikia kokousi, minkä mahtui.

Noitaa ei näkynyt. Hän oli kahakan päätyttyä mennyt kotiaan; miksi? sen
saamme vasta nähdä.

Pirtissä pantiin nyt toimeen jonkimoiset käräjät; Nevalainen ja
Sormuinen istuivat pitkän pöydän päähän tuomariksi. Voitetuille
lausuttiin ankarat sanat.

"Nyt on meidän vuoromme tullut", sanoi Nevalainen tuimasti
veronkantajille. "Jos ne kyyneleet, joita täällä pitäjäässä teidän
vuoksi on vuodatettu, olisivat ko'otut, voisivat ne tuskin sammuttaa
sen liekin, johon te olette omaiset joutumaan. Jos jotakin
puollustukseksenne voitte lausua, (jota epäilen), niin puhukaat,
kohtalonne lievennykseksi. Mutta minä tiedän, ettei teillä puollustusta
ole".

Jessenhaus, Björn ja Arnkijl katselivat ympärilleen. Kaikkialla
uhkaavia talonpoikais-muotoja!

"Nyt on teidän vuoronne", lausui Jessenhaus. "Mutta vuoroon vieraissa
käydään! Me aiomme ilman Ryssän avutta toimeen tulla. Kavaltajiksi emme
kuitenkaan rupea, niinkuin te. Myös kuljemme me päivällä, emmekä
semmoisia ahdista, jotka eivät voi itseään puollustaa. Kostoa, kostoa
teille, jotka yöllä murtautte hiljaiseen, rauhalliseen majaan oman
käden oikeutta harjottamaan!"

"Sitokaat nuo hävyttömät", huusi Nevalainen.

Samassa talonpojat hyökkäsivät Björnin, Arnkijlin ja Jessenhausin
päälle ja sitoivat heiltä kädet taa. He vietiin sitten muutamaan
kamariin, jonka ovelle pantiin vartijat.

Nyt seurasi toinen näytelmä. Saarelan Pekka talutettiin sisään. Hän oli
aivan kalpea ja värisi vilusta, sillä koko taistelun kestäessä oli hän
muutaman aitan vieressä seisonut ja kaksi miestä oli häntä vartioinut.

"Tunnusta heti tuoneesi kirjeen", lausui Yrjö tuimasti Pekalle, jonka
entinen rohkeus oli muuttunut aivan päinvastaiseksi tunteeksi.

"Minä -- tunnustan", virkkoi Pekka.

"Sinä höperö", sanoi Yrjö, jonka mieleen juolahti, että jos ei hän
Pekan luona olis viipynyt, ei Sipokaan luultavasti nyt olisi muassa.
"Miks'et kotonasi tunnustanut? Oliko parempi yöllä lähteä kotoaan
kylmään?"

Pekka sai nyt mennä.

"Avatkaamme kellarit ja aitat; siedämmepä vankallaisen eineen", lausui
Yrjö.

Seinältä otettiin avaimia, joilla talonpoikia riensi pihalle, tuomaan
kellareista ruoka- ja juomalajeja. Kohta istuttiin herkullisten
ruokapöytäin ääressä. Yön valvonta ja juomien nauttiminen teki moniaat
uneliaiksi, moniaat kuumeellisesti riemastuneiksi yrityksen
onnistumisesta. Itäinen taivas alkoi jo purppuralta hohtaa, ennenkuin
eine oli perinpohjin nautittu. Nyt pantiin levolle; vartioita jäi
kymmenkunta valvomaan.



XII.

Veli ja sisar.


Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät
itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa
oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan
varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä
voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.

Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli
asian laita Yrjön kodissa.

Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet
uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä
viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska,
jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien
retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä.
Karjalan kukka alkoi kuihtua.

Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän
ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän
siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.

Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin
tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi
ja herkesi hetkeksi ompelemasta.

"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan
tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon
kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas
Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä
vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty,
ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki
päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana
ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja
sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan
koettavat elää".

Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.

Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei
malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.

Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin:
"Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille
rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä.
Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt
lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".

Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja
eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus
tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.

"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis
oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän
siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut
puhuttavan heidän lausuneen. -- Minä myönnän, että olit arveluttavassa
asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto.
Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin
menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut
tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi
vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää
pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän
lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota
näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys
tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua
puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".

"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.

"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi
sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on
asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".

"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.

"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo.
Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä
suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa
_siellä_ niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon
vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on
epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani,
pois näistä kurjista oloista".

Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen
sydämmessään oli riita.

"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään
näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä
riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".

"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.

"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän
ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin
kärsinyt".

"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin
paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva
täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".

Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.

"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän
ei tule hyvissä aikeissa".

"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin
liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".

Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat
silmänsä eivät hyvää ennustaneet.

"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään
tullessaan.

Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä
sanat sisälsivät.

"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.

Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.

Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi
sisarellen tulla.

"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme
hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua
on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään,
että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon
läsnä olla".

"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen
sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö
naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta
ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut
sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan
tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"

"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.

"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.

"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin
sekaantua! -- Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie
morsiankammariin! muista se".

"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin
olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että
Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan
kohtaloonsa.

"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko
sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän
on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle.
Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".

"Sitä en usko", lausui Juhana.

"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan
Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".

Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.

"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies
mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.

Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan
silmien edessä.

"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:

"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja
häpeästä silloin menehdyn".

Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin
pois muotonsa sisarestaan.

"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee
olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla
olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja
tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää
Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja
hillitse mielesi".

"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen
sisareensa.

"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään
voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.

"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen
edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi
mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.

Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi
vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei
päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa
rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi
Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut
asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen
silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja".
Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki
menköön, minä Elsan pelastan".



XIII.

Mitä Horman Malla Sipolta vaati.


Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta
anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen
jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan
talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän
taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi,
kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja
pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen
Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja
siististi puettuna ollut nähtävänä.

Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaan
ollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettävä
Mallalle.

Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän
koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi
punastuneena Nevalaisen edessä.

"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja
älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on
täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on
sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä
taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani
on voida niin tehdä".

"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka
äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.

"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi
silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi
kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".

"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein",
virkkoi noita.

"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei
tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.

"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi
äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.

"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.

"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo
malttamattomasti.

Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi
silmäillen: "Mun pyyntöni on -- ettäs -- minun -- nait".

Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän
katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon
pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.

"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"

"Ei kumpikaan", virkkoi noita.

"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on
taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon
joutunut", lausui Sipo.

"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".

"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt.
Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi
tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".

"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun
saan", sanoi Malla.

"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet
jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä.
Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole
huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että
tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin,
pelkään ma, surua".

"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi
ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti
nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin.
Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen.
Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata
tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka
Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Kun kasvoin, tuli minusta
pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en
heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen.
Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän
ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna,
sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä
lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon
sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani muutaman noidan
luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei
näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon
joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin
että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin
että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä
nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja
opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En
siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja
sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan
himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta
tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä
peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen
päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden
ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat
valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti
sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta.
Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni
tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa
eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle
tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin
sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".

Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen
kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.

"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita.
"Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi
vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin
kuolisin onnellisna".

"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo
vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut
suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että
tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että
personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen
henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet
ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on
vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja
jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".

"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä
Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos
hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki
tapahtuu".

"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään
tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi
pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".

"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista;
hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.

"Sinä olet _vannonut_ suostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla.
"Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden
valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka
mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien
painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi
surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"

Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut rohkeutensa säilyttää,
saadakseen Horman Mallan vaatimuksestaan luopumaan, tunsi kuinka noidan
viimme sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen
jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"

"Sun ylpeytesi tartsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten
uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät minun seuralaisekses valita. Sulla
on kaksi ehtoa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viimme
syksynä kävi Ikolassa, ja jolla oli toisessa jalassa kavio".

"Pois -- pois -- jumalatoin noita", huusi Sipo, ko'oten viimme
voimansa. -- Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui
kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itsesi!
Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minun nähdä".

Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatoinna penkille ja pyyhki
kädellään kylmän hien otsastaan.

"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi
Nevalainen, kun hän, noidan mentyä, oli vähän tointunut. "Kuinka
kohoili rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat
voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisovan edessäni!
Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se,
jonka avulla milt'ei pääasiallisesti voitto on voitettu, ja vaatii
mahdottomia. Noita mun vaimona! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa, mun
täytyy hankkia noidalle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei
hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan!
En ai'o vastustamatta sortua".



XIV.

Juhlapuoliset Hovilassa.


Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin puustellilla. Huhu
heidän onnistuneesta ryntäyksestä oli jo Pielisiin ehtinyt ja arvoisa
tuttavamme, rovasti Herkepaeus, oli kiiruusti matkustanut Nurmekseen,
neuvoillaan auttamaan Tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan
päivänä jälkeen edellisessä kerrottujen tapausten. Hänellä oli muassaan
pitäjäsluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä triumvirati eli
kolmimiehistö tuli "lähettiläänä" kirjallisten "käskyin" kanssa,
niinkuin senaikuiset aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään miten
Hovilassa löytyvän omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä
oli heti eroitettavat Tsaarin hyväksi. Rovasti lausui ettei mitään
väkivaltaisuutta nyt saisi harjoittaa; nyt näytettäisiin, että
lainkuuliaisuus ja sopu olisivat uuden järjestyksen tuntomerkkejä.

Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat
Hovilassa panna toimeen puolisateriat, joille tavallista juhlallisempi
muoto oli annettava.

Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien
väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita.
Hovilan vanhan, taitavan kokin, Matleenan, oli, vastoin tahtoaan,
täytynyt astua ammattiinsa ja noille "ryöväreille" valmistaa
herkkuruokia. Hän seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi
itsekseen kostosta ja Jumalan pitkämielisyydestä jopa Luojan
käsittämästä neuvostelusta, joka salli Herran palvelian läsnäolollaan
pyhittää paatuneiden talonpoikain jumalatointa, lihallista
huolettomuutta. Itse oli Matleena hyvin lihallisesti huolehtiva; hän
paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia. Silloin tällöin upotti hän
kapustan vellipadan mystilliseen syvyyteen ja maistettuaan lientä,
mörähti hän: ainakin ryöväreille kelpaa!

Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo, lausuen:
"Herran rauha! kas mummoa. Punainen kuin liesi!"

"Niin armollinen, korkiasti oppinut herra rovasti", virkkoi Malla
kumartuen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin
punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet
saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti. Te olette susien
joukkoon joutunut!"

"Elämässä kohtaa meitä vastukset", sanoi Herkepaeus, "mutta meidän
tulee ne kärsiä. Näytättehän melkein terveeltä".

"Jumalan kiitos, jos en olisiki terve, niin en tietäisi miten kaikkia
sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane isompaa kuormaa
kellekkään, kun minkä kukin kantaa jaksaa".

"Oikein", vastasi rovasti, jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea
emä-kokki!"

"Hm", hymähti Matleena. "Ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta
vuotta olen herroille emännöinyt".

Rovasti, jolla oli jotaki puhumista pitäjäsluutnantin kanssa, lopetti
nyt puheen, mennen pois kyökin ovelta.

"Kunhan tästä paistista tulis hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen
_pitää_ onnistuman; rovasti kyllä tietää kuka tämänki paistin
mamma on".

Hetken kuluttua olivat ruat valmistuneet ja nyt istuttiin aterialle.
Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla
puolellaan istui pitäjäsluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja
Sormuinen. Rovastin pyynnöstä käskettiin myös Jessenhaus aterialle;
vaan hän kielsi tulemasta. Isompaan pöytään istui parikymmentä henkeä;
kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä puolen söi
Hovilan vartiaväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl söivät erillään
muista.

Rovasti kohotti, kun ensi ruokalaji oli nautittu, lasinsa, jossa oli
Tukholmasta tuotua pikatongia ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat!
Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan,
että ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja
hämmästyttävä, että se erittäinki huomioomme pystyy. Semmoinen
tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja
väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi
hallituski. Ja tämä seikka onki syynä siihen, että vapaasti saamme
oikeuksiamme nauttia. Sillä minä julkean sanoa: Nämä herkut, jotka nyt
edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet.
Mutta oikeus aina voitolle pääsee ja rehellisyys maan perii. Ettäs
asiat näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa, kiitollisuuden velassa
itsillenne --"

"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.

"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vaan välikappaleena", virkkoi
kainosti Herkepaeus.

"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen
istuivat äänetöinnä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljon
tietävän.

"Hyvät ystävät Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Herkepaeus, "näytätte
närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään
loukannut".

"Päin vastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa
ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja mulla ovat perheelliset olot
semmoiset, että ne nostavat huolten pilvet otsillemme".

"Valitettava asia!" sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta
olen kuullut jotai, mutta sinulla, veikkoni, en ymmärrä mitä
perheelliset olot voisivat pahennusta matkaansaattaa".

Yrjö kertoi nyt puol'ääneen rovastille asian.

"No, jopa oli hän rohkea, uskallan sanoa", virkkoi Herkepaeus. "Ja mikä
etu hälle tuosta ilmoituksesta olisi ollut".

"Mun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He
rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen vanhempia
kunnioitettiin ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus
ymmärtää enemmän kun vanhuus, joka hullutuksia vaan toimeenpanee".

"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat
pahentumaan päin -- tosiaanki", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen
haukottelemisen.

"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimitän
läsnäolevaiset täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen
rangaistus on sopivin semmoiselle rikokselle. Siinä en armoa ai'o
puoltaa, koska rikos on mitä pahinta laatua", virkkoi hän ja tuo kamala
välähdys ilmausi hänen silmissään.

"Seneca sanoo: nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne peccetur",
jupisi Herkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän tekoaan katunut?"

"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei
katunut".

"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Herkepaeus.

"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muiden
todistuskappalten kautta selville saatu", virkkoi Sormuinen.

"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", sanoi Herkepaeus. "Sitten
ottakaamme tarkastelun alle tämä merkillinen asia. Sisares tulkoon
silloin esiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- hänet
tutkia".

"Minä luotan aivan herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän muistavan,
että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas", sanoi
Yrjö.

"Hyvästi lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään
muuta, kun kiitos olkoon herralle tästäki ateriasta! Osoittakoon Hän
vastedeski meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen".

Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä,
milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra
rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä ovat Kajaaniin lähetetyt,
paluutettiin, kun olivat peninkulman matkaa täältä kerenneet?"

"Kuormat? Mitkä kuormat", virkkoi Herkepaeus. "En ole mitäkään kuullut.
Kerro veikkoseni".

"Asianlaita on seuraava", lausui Sormuinen, hyvin tytyväisenä siitä,
että hän ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähän
ennenkun Hovilan olimme valloittaneet, olivat majurin vainukoirat
(suokaa anteeksi, vaan vertaus lie sattuva) kerenneet lähettää
kaksikymmentä yksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun tämän
saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä kuormia paluuttamaan.
Koetus päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävät muutaman
virran poikki proomulla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan renkien
niskassa; kuormat valloitettiin ja nyt ne ovat taas täällä".

"Hyvä työ!" virkkoi rovasti. "Ne uljaat talonpojat!"

"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majurin tulevaksi,
niinkuin huhu on kertonut. Aikomus on, jos hän vähin voimin tulee, ajaa
hänet takaisi tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syttyisi, jos
majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Vaan ainaki saamme ennakolta kuulla,
jos ja milloin hän tulee. Minä varoitin Ikosta että, ennenkun hän
ryhtyy vastarintaa tekemään, ensin lähettää tänne sana, kun majuri on
näkyvissä ja Ikonen kyllä muistaa niin tehdä. Voimme siis rauhassa
täällä nauttia voittoamme ja oikeutettua saalistamme; voimme --"

Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt,
jottei hän voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison
olut pokaalin, kallisti hän sen ja melkein tyhjensi sen sisällön,
sammuttaakseen janoaan.

"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siltäpä vähän
näyttää".

Ikonen ähkyi ja pyyhki otsastaan hien. Häntä ahdistettiin kysymyksillä
siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt
pari kertaa, katsoen kuulioihinsa, jotka "intenti ora tenebant"
(niinkuin vanha Virgilio sanoo) ja rupesi nyt, samoin kuin muinoin
Aeneas, retkistään latelemaan.

"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", -- alotti Ikonen.

"_Siinä_ pakkasessa!" puol'huudahti Karjalainen, jonka muoto
runsaasta ruasta ja juomisesta hohti kuin iltarusko.

-- "Olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne
täältä on neljä peninkulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kun puolen
penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle, metsän
rinteesen, majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiini; itse
kävelimme mäen rinteessä, pysyäksemme lämpyminä, sillä olipa oikia
irjanne. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastaan laputtaa.
Pakkanen alkoi aina ankarammin ahdistaa; varpaita alkoi kirvellä ja
vilun väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, tuota
hartaasti odotettua ja aloimme tuumia, josko kärsisi tässä yön viettää
tai pitäisikö Rintalaan, johon oli puoli peninkulmaa, yöksi lähteä.
Tämä talo oli syrjässä siitä tiestä, jota majuri oli vaeltava. Siis
päätimme kuitenki odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita
ruumiitamme niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enään jäljellä
oli. Vihdoin, puol'yön aikana, kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa
hiirtä vartoo, niin meki nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi
käsissämme. Olimmehan aseilla varustetut. Nyt -- hetki oli tullut --
yks, kaks -- me hyökkäämme tulijain päälle. Ensi reessä ajoi yksi
ainoa mies. Me hyökkäämme hänen niskaan kolme henkeä. Nyt on Affleck
kiini --"

"Hurraa", huusi Karjalainen ja yleinen riemu ilmausi läsnäolevien
muodoissa.

-- "Mut ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös
valloittaneet kahdet seuraavat re'et. Ensi työ oli avata reissä olevat
viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla. Ensi re'en
mies oli turkkeihin aivan kätkeytynyt. Tuskin kaulus kuorittiin alas ja
-- hast du mir gesehen, niinkuin Jessenhaus sanoo jotai
kummastellessaan -- näkyviin tuli Holmströmin kalpea naama --"

"Majurin kirjurin?" huusivat useat.

"Juuri sama mies", lausui Ikonen.

"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", jatkoi Ikonen
kertomustaan. "Minä tunnustan, ett'emme olleet juuri hyvällä päällä,
kun olimme tulleet näin toiveissamme petetyiksi. Saivat siis vankimme,
joista toinen renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea ettei
ole hyvä talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä maltti on loppunut.
Eivätpä edes olis tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi; vaan
sopivilla keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana
päivänä (siis tänä päivänä) puolen päivän aikana tuleva Nuolijärven
salmelle. Aikomus oli meillä estää majurin tuloa ja rengit lupasivat
antaa meille hyviä neuvoja, miten majurin pääsy paraiten ehkästäisiin.
Koska vankimme voivat olla meille suureksi avuksi, vannotimme heidät
ettäs pitäisivät meidän puolta. Me asetuimme syvän laakson törmille ja
olisimme varmaanki saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me,
heidän vannottuaan, päästimme irti, hyppäsivät äkki arvaamatta
hevostensa selkään ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään,
antamaan majurille tiedon aikeistamme".

"Ja kuinka voitte te Hovilaisten sanansa pitäväisyyteen luottaa", sanoi
Nevalainen kärtyisästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta
ylitsemme".

"Vaaraa emme pelkää enemmän kun sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.

"Se kohta nähdään ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.

"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassa", sanoi Ikonen. "Emme
siis mitenkään olis voineet häntä vastustaa".

"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette
voineet. Nyt valmistaukaamme vastarintaan. Tän'iltana tulee Hovilassa
tapahtumaan pesän jako".

Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.

"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn
omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme tai kuinka ystäväni?"
virkkoi Herkepaeus.

"Oikein", kuului yleisesti.

Ruokapöydät korjattiin nyt piakkoon pois. Monen päiväinen juhlatuuli
alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin olevan sen miehen, joka
ei ketään, jolle hän vihassa oli, säästänyt. Nyt erittäinki, jos
milloinkaan, oli Affleckilla syy osoittaa ankaruuttaan. Sen kukin
sisässään tunsi, vaikk'ei suinkaan sitä kellenkään ilmaissut.



XV.

Simo Affleck.


Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan
otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä
edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan
heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät
sanottavia matkaansaa. -- Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta
väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.

Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin
puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa
paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia,
joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa,
hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin
yleisölle niin kauan kun piisasi.

Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä
täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.

Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan.
Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla
valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. -- Itsekuki riensi
osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen
luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti
pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat
täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan,
jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo
Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme
unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia
puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.

Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä
vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta,
josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.

"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!"
puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette
vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä,
tomun lapsia, ahdistavat. -- Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin
kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme
alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä
muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin,
jotka ovat näitä vielä kolkompia".

"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon
ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua
hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki
tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu _kaikki_: sen
_nyt_ tunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"

Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin
monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli
myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.

"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa
orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen
lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".

Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä
tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.

Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista
odottamaan ryntäystä.

Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti
miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan
etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut
yksinäisen miehen luo.

"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä
ajajan suusta, joukon etupäästä.

"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen
sortajille kostoa", kuului vastaus.

"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.

"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.

"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".

"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".

"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.

Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän
taas Juhanalta.

"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön
vaikka henkeni".

"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin
kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi
voi Hovilassa" -- Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko
vakooja?"

"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän
turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin
veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen
vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten
estettiin".

"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat
tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa
suoraan".

"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.

"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen.
"Muistakaat talonpoikia!"

Uhkaava aseiden kalina kuului.

"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri
yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo
riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä
liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat
toimineet!"

"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan
tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen
kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"

Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle,

Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä
hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta
tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin.
Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun
kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti
riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei
näkynyt nimeksikään.

Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten
ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen.
Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa
tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.

"Älkää ampuko ennenkun ne p----leet ovat kymmenen askeleen päässä",
sanoi hän.

Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään
sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten
talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään
hyötyä.

"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset
eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja
läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo
Nevalainen joukkoneen seisoi.

Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle.
Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään
isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.

Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi
muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen.
Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea
käsittää.

Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan:
"Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan
antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".

Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän
tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta
liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä
eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.

Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli
juuri kartanolle tulemaisillaan.

Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien
ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua
täynnä.

Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä
rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta
läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta
tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean
ulommaksi.

Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka
Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja
jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja
Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi
ilmaantua.

Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut,
koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille
hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan,
josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas
pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p----lettäkään peljännyt", oli
muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.

Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet
taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.

Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula
oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut,
nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä
pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus
oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.

Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli
kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa,
talonpoikain tullessa Hovilaan.

"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi
palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".

Björn hieroi hiukan kämmeniään.

"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa
kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä
edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".

Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja
kokematoin --"

"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri
puheen.

Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon
puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.

"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".

"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.

"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi
alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut -- enkä
tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä
sanojaan.

"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan
toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset,
ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet
pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi
portviiniä".

"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck.
"Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten
ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"

"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut",
lausui tiitterä kokki.

"Kyllä", -- virkkoi majuri -- "Aika on levolle mennä. Pane nyt,
mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h----tinlainen nälkä".

Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri
tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet
sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä,
jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. -- Juhana ja Elsa eivät nyt
uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi
Hovilaan.



XVI.

Sipo Nevalainen.


Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin
eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa
viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa,
pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti
kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.

Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.

"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän
eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"

"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään.
"Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! -- Sen hän ansaitsi.
Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin
hänen eläessään, kun nytki. -- Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen
kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun
Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora
kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".

Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa
raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi
tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös
uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa
Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan
Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki
liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön
pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää,
jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen,
kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt
arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla
sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.

Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä
oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa,
joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti
renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.

Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka
veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne
ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään
uskottua.

"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa
enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En
mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen
teen".

"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"

"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".

Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia
kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta
lähtien hevostaan lyönyt.

Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään.
Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti
kohta tunteensa.

Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä
valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta;
se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin
karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan
ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.

Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään
hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.

Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota
Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta
kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä
Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona
kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin
palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta
ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän
varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi
taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän
oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen
parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen
taloon.

Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan.
Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo
tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli
reen luona ja puikahti sen kannoille.

"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita.
"Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"

"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on
mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".

"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet
ehkä unhottanut".

"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.

"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et
palaakaan".

"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet
pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".

"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita.
"Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät
hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi
hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".

"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja;
anna mun olla rauhassa".

Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan
hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti,
ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.

"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt",
virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".

Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli
vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli,
mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita
monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa
takana.

Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa kutistuvan;
hänen kaulasuonensa alkoivat pullistua; samoin silmät. Hänen muotonsa
muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät
luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onnetoin ei voinut
paikalta liikahtaa... Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan,
jolla hän uhrinsa kuristi.

Kun noita näki hengen paenneen hänen uhristaan, heitti hän hevosta
vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.

Ei ketään matkustajaa sattunut tielle, silloinkun murha tapahtui. Vasta
myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä
pitkin. Kun tulivat lähemmäksi, näkivät ajajan istuvan reessä
hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.

Murhaa tutkittiin ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Vaan todistusta ei voitu kyllin saada ja asia jäi siis sikseen.



XVII.

Loppu.


Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta.
Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta
nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita
liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt
oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.

Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat
ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen
astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai
kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili
panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos _hän_ saisi elon
korjata.

Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan
poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä
hedelmänki pitää.

Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden
saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään
sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut
talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.

"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan
poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista
isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa
puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana -- joka, niinkuin lukija
arvannee, oli kylväjä -- lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli
ollut hänen vaimona.

"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se
luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".

Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan
sanat.

Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi
silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi
vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.

"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto
saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.

Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä
ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan.
Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten
jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".

"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka
veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".

"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän
suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki
rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran
hetkenä on luvannut".

Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa
muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut
vieraita -- vanha miehen- ja vaimonpuoli -- jotka heti tahtoivat nähdä
Juhanan.

Tämä -- puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen
vaimoaan haluttu nähdä -- lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä
ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle;
"vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki
sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.

Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä
seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.

"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään
Juhanan.

"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä
suora ja reipas kuin ennenki".

"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä _kunnon_ poika!"

Vanhus sulki Juhanan rintaansa kohden. Kyynel kiilsi hänen silmissään
ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä
ole meillä ollut -- ei, peto vieköön".

Vanhus polki puujalalla tantereesen, jotta se tömähti. Nyt Elsa saapui
kartanolle.

"Tässä on vaimoni; tuossa setä Jaakko ja täti Matleena, josta sulle,
Elsa, niin usein olen puhunut".

Vanha Nevalainen tuijotti tuohon suopeannäköiseen Elsaan ja hänen
ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan,
muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit
sinä Matleena tyttönä -- no no -- ainaki yhtä kaunis -- hm -- se on
tietty".

Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin
sisälle, jossa nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään
taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko
tuskin voi silmiään kääntää tuosta viehättävästä emännästä ja
Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingillä (joka, sivumennen sanoen,
oli naimisissa hänki) ei voinut "lähestulkoonkaan" Elsalle vertoja
vetää.

Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa
ja nuoren sekä vanhan parikunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan
Jaakon temperaturi kohosi vähitellen korkeampiin asteviivoihin. Hän
rupesi puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä
tapauksista "siihen aikaan".

Vaan yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta.
Vanha Matleena sattui kysymään, josko Sipon murhaajasta oli selkoa
saatu.

"Ole ääneti hänestä, joka isänmaansa petti", huusi Jaakko. "Olkoon
hänen nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu".

"Jätä kosto Herralle", huusi Matleena.

"Tuli ja leimaus", ärjäsi Jaakko. "Semmoinen, joka isänmaansa pettää,
hänestä ei ansaitse puhua. Hän on tuomionsa saanut. Jaa -- Älä keskeytä
mua, Matleena. Sipo oli ennen mies, vaan hän ei koetuksen aikana
kestänyt, vaan laukesi -- mutta tuossa istuu poika, joka isänmaataan
tietää arvossa pitää. Sinä _kunnon_ poika!"

Juhana, joka huomasi että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä
vanhan Jaakon läsnäollessa, jolla oli oma ajatuksensa asiassa, jota
ajatusta ei mikään ihminen olisi voinut hänessä muuttaa tai edes
lieventää, johti puheen toiselle tolalle. Kohta vanha Jaakko taas oli
sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.

Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavatki, jotka vanha Jaakko
vaimoneen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat
vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston, suloisen ja kauniin
kuin ihana kevätpäivä.

       *       *       *       *       *

Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Pari vuotta
myöhemmin Pielisläiset rupesivat vastustamaan Affleckia. Näitä
kukistaakseen ja veron maksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi
Nierrothilta pyytänyt ja saanut 100 ratsumiestä. Kun Venäläiset tämän
kuulivat, pelkäsivät he näiden ratsujen hyökkäävän Pielisistä rajan yli
ja lähettivät rajaa suojelemaan 300 rakuunaa ja 160 kasakkaa. Mutta
kenraalimajuri Lybecker, tuo "Ison vihan Klingspor", Nierrothin
jälkeinen päällikkö, oli kutsunut nuo 100 ratsua pois. Seutu joutui
täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli, yhtyi
Pielisläisiin ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli työnä
kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712 tapahtui
paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa. Turunkorvan
talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja poltettiin,
Affleckin rouva, 7 lasta ja 7 palveliaa vietiin vankeuteen Venäjälle,
josta eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa Affleckin ei huolineen maksaa
heidän pääsemisensä lunnaita.[7]

Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä
toukok. 9 p. 1724.[8]

Arnkijl Sarkasodan aikana menetti ei ainoastaan vähäisen omaisuutensa,
kaikki kirjansa ja paljon kantamia verorahojaan, vaan sai itsekin
kärsiä paljon kiristystä ja kuristusta, josta vasta pääsi puoli
hengissä ja aivan alastoinna.[9]

Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänen, kahden
sotamiehen kanssa, lähetti nimittäin tulliverokantaja Juho Hoffrén
(Jessenhausin appe) takavarikkoon ottamaan nuo 4300 kyynärää Venäjän
puolelta tuotua sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko
matkaansai Sarkasodan.



Viiteselitykset.


[Footnote 1: Nimittäin sen nimisessä linnoituksessa, joka perustettiin
v. 1475.]

[Footnote 2: K.A. Castrén: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista IV.
1650-1750, Siv. 49.]

[Footnote 3: Vähäpätöisinki voi joskus mahtavimmille olla avuksi.]

[Footnote 4: Kauhea akka.]

[Footnote 5: Mukaelma. Vrt. Kutltr. Toinen painos. II 42 ja 43.]

[Footnote 6: K.A. Castrén. Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv.
1650-1750, siv. 52.]

[Footnote 7: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista, siv. 63.]

[Footnote 8: Sama teos, siv. 62, muist.]

[Footnote 9: Sama teos, siv. 61.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nevalaiset - Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.