Title: Jerusalem
Author: Lagerlöf, Selma, 1858-1940
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jerusalem" ***


GÖSTA BERLINGIN TARU

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suomentanut Joel Lehtonen



WSOY, Porvoo, 1912.



SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA

 Johdanto
  I. Pappi
 II. Kerjäläinen

    I. Maisema
   II. Jouluyö
  III. Joulupäivälliset
   IV. Gösta Berling, runoilija
    V. La cachucha
   VI. Ekebyn tanssiaiset
  VII. Vanhat ajoneuvot
 VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu
   IX. Björnen huutokauppa
    X. Nuori kreivitär
   XI. Kummitusjuttuja
  XII. Ebba Dohnan tarina
 XIII. Mamselli Marie

JÄLKIMMÄINEN OSA

     I. Kristoffer-serkku
    II. Elämän polut
   III. Katumuksen teko
    IV. Ekebyn rauta
     V. Liljecronan koti
    VI. Dovren noita-akka
   VII. Juhannus
  VIII. Rouva Musica
    IX. Brobyn pappi
     X. Julius-patruuna
    XI. Savipyhimykset
   XII. Jumalan matkamies
  XIII. Kirkkomaa
   XIV. Vanhoja lauluja
    XV. Kuolema vapauttaja
   XVI. Kuivuus
  XVII. Lapsen äiti
 XVIII. Amor vincit omnia
   XIX. Nygårdin tyttö
    XX. Kevenhüller
   XXI. Brobyn markkinat
  XXII. Metsätorppa
 XXIII. Margareta Celsing
 Viiteselitykset



EDELLINEN OSA



JOHDANTO


I.

PAPPI

Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin.

Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi.
Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin
edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä.

Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut
kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja
suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja
nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan.

Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt
leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja
hengenelämää hehkuvaa.

Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet
sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui
kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja
valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.

Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut
hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen
käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja
tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja
tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään
Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.

Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden
rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu,
mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se
oli häneltä menevä.

Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä
veisattiin.

Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli
kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen
ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten
parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies
oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön
penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa
pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä
kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin
tappelussa.

Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.

Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä
muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän
saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä
katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.

Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen
poskiaan: se oli vihaa.

Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää
häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää?
Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus
tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö
tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään
särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen
vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?

Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset
ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä
itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa
humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit.
Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin.
Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.

Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi
penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet
tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa
keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun
lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle
talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata
metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan
viinaa.

Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään.
Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta
iltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu
heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat.
Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi:
rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat
hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen
ja plataanien alla.

Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan
perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät
sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle.

He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut
heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä
muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina!

Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää".

Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä
iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät
papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta,
piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita
tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt
päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki
heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät,
lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä
saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten
kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin
niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös
permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo
edessä seisovien takin liepeistä.

Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan,
mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä
kaikki kauheaa.

Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto
pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää?

Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa,
kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa.

Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet
valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän
ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa
julistamassa Jumalan kunniaa.

Viimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat,
piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja
todistaa Jumalan kunniaa.

Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle,
syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki
suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa,
hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä
tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.

Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät
hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän
ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli
maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja
ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.

Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän
puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia
kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän
ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja
että nyt se oli mennyt.

Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa
kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.

Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt
hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne
alkavat!

Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä
oltiin aivan äänettömiä.

Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni;
sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja
tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen
ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.

"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.

Toinen kirkonisäntä rykäisi:

"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi.

"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari.

Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.

"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin
muutkaan", arvelivat talonpojat.

Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin
elämäntapoja.

He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän
pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi
saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse
piispaankaan.

Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.

Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri
virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten
keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin
sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!

Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän
miehet söivät päivällistä pappilassa.

Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli
naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi
nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä
päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä
varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen,
kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua
kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle,
ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli
kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat
uljaasti auringonpaisteessa.

Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää
koskaan joisi.

Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne
jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja
ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen
jutun.

Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle
matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja.
Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli
muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki
yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita
heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän
kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja
vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden
hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.

Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli.
Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut
innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat
antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja
raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja
vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi
yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden
kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.

Silloin kuului ääni ulkoa:

"Oletko valveilla, pappi?"

Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki
siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia
juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä
Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin
Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.

"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko
tällaisena yönä mielestäsi maata?"

Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo!
Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi
nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan,
Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka
täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä
kauhtanan, jos hän juo vielä.

Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota
työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule
ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi
ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.

Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva
kapteeni!

Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi
oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut
kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.

Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki
on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä
saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.

Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen
säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten
ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti
pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua
nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset
laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja
asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia.
Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.

Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon,
elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!

"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni
avasi kyydittäville vaununoven.

"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin
tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian
kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei
hän ajan tullen hölmistyisi.

"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen
luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."

Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni
papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä
Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon,
kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.

"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.

Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen
takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa,
näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi,
Kristian-kapteeni!

Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun
jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä.
Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa
heristäen nyrkkiään korkeutta kohti.

Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka
oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli
hänen kustannuksellaan ilvehtinyt.

Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin?
Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken
päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet
erottaa ja panee viralta.

Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä
itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan.
Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin
viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia
aikojaan.

Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin
syrjäpitäjässä.

Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei
ollut viimeinen.

Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia
eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat
ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu
kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota
kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa.


KERJÄLÄINEN

Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen
vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin
kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa.

Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa
kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu
pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä
leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa
hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta
länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby
ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri
kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja
markkinapaikka.

Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi,
joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen
laella.

Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka
kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella
hänen kanssaan.

"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi.

Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias
pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu.

"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin
sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi.

"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?"

"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni
kuin olenkin."

Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi.

Kerjäläinen rupesi nauramaan.

"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?"

"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on
silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa
niin."

"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?"

"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä
pahempi, jos saa elää, sanovat."

"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä
olet tämän jauhosäkinkin siepannut."

"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna
isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä."

"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?"

"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa
pitäjällä, näetkös!"

"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.
Ajattelepas, jos se on isäsi."

Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.

"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut."

"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa
ja kultaa", sanoi kerjäläinen.

"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä
kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun."

"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa
ympärille.

"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun
tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja
kelkan, ymmärrätkö."

"Pitänee koettaa."

"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois
ehtiäkseen ennen isää kotiin.

Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi
sitä majatalon pihaan.

Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain
jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin
pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.

Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla,
joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun
kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä,
tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas,
joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti
kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.

Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta
ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta
tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät
tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet.
Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon,
ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan
kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan
suurten, ikuisten metsien rauhaan!

Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta
maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla
oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain
havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi
metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän
kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.

Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella,
jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin
nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän
ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.

Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni
kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun,
unelmoiden ikuisista metsistä.

Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän
kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.

Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui
aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista
paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan
ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan
viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus
läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen
kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.

Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein
kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan
iltapäivää kapakan penkillä.

Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä
jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen
sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen
haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen
vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi
antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.

Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling,
virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta,
tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan.

Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä
aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin
tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava.

Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli
korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja
koetti nukkua.

Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki
vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja
löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut
häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä
etsimässä häntä.

Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja
huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.

Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.

Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi
selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet.
Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen
kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen
kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.

Silloin tuli joku ajaja maantiellä.

"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni.

"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini
ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään
kerjäläisen rintaa.

"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!"

Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen
luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui,
työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän
kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.

"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin
saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta."

       *       *       *       *       *

Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa
ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli
pelastanut hänet kinoksesta.

Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen
vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt,
päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä,
pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän
nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut,
ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä
kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin
kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.

Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan
valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja
kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi
että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen
ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.

Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja
pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka
yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.

"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.

Kerjäläinen ei liikahtanut.

"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."

Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti
silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän
hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo
ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!

Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär
oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä,
majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle
raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi
papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli
kuoltava.

Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta
suunsa puhtaaksi.

"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti
ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi.
Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja
tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on
muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut,
välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla?
Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?

"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin
kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että
hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat,
kun hän liikkuu?

"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.

"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja
hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu
kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.

"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt
tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja
tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä
sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin
pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai
itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja
lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis."

Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä
vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää.
Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää
sinun sieluasi pois sieltä.

Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin
huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa
pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.

"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon
todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling
luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai
puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten
lähimainkaan!

"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja
olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin
juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos
minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet
ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat
turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin
vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa
on."

Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha
majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan
katsonut Gösta Berlingiin.

"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja
näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö
hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin
minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen
mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä
olen kuollut.

"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing?
Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi
hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi
elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano
sinä, Gösta Berling.

"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento
ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla
enkelit itkevät.

"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle
surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.

"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra
ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa
Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän
oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.

"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta,
niinkuin laulussa lauletaan.

"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli
ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he
pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja
kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli
Margareta Celsing.

"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva
Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä
liioin piitannut hyvästä.

"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä
Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli
huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.

"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli
Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun
rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä:
jalo mies hän oli.

"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän
lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun
elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me
huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi
hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.

"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta
Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta
minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että
olin tunnoton siksi että olin kuollut.

"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he
puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään
vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.

"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä
Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan
saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini,
Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan
pöytääni aterioimaan.

"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen
tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun
vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun
hääpäivänäni.

"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli,
kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän
istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli
kerrassaan voimallinen ihminen.

"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen
vahinko juuri sinä päivänä.

"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää
aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'

"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?'
kysyi hän silloin.

"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja
noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'

"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti
kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa
tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.

"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi
vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain
vanhempieni tytärtä.'

"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet
kohottaa veistä eivätkä haarukkaa.

"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.

"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli
minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.

"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään
portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:

"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi.
Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen
päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi
vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit,
hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi,
olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon
palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'

"Ja hän löi minua kovasti poskelle.

"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin
vaunuihin.

"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua
lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'

"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.

"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling,
minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.

"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit
olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi
lyönyt äitiään."

Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi
hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota
mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen
sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten
piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään
päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.

"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui
itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä
pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan,
ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing,
jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?"

Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi."

"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi
majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi
kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta.
Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei
ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani."

"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö
taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on
anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu
vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo."

"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?"

"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!"

"Hyvästi, Gösta Berling."

Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä
nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.

Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi
majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa
poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja
hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut
vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen
silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen
vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi
otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki
pakahtuakseen.

Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen
liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.

"No niin, poikaseni!"

Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää
rouvan polvea vasten.

"Aiotko yhä kuolla?"

Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää
häntä.

"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen
minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären
hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa
siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?"

Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.

"Onko se totta?"

"Ihan totta, Gösta Berling."

Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään
tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku
kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen
merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt
sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.

"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän
sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut
elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi."

"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut
sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin
Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin
ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit
Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi
minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi.
Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme
tietää verkon, joka teidät vangitsee."

"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on
suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun
kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!"

Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa
hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla
työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan
läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin
jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen
ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli
Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän
rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli
juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää
ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että
virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.



Ensimmäinen luku

MAISEMA


Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset
vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja
Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.

Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana
maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille
vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on
hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen
ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva
kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä
ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä
vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla,
niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii
sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että
sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko
peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä
aamuvalaistuksessa.

Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa
kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii
uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja
mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja
uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi,
ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto
ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja
tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan
talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella,
se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi
taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.

Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret
tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi
etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä
kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen
kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.

Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet
puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis,
mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on
vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään
Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona
pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan
sankarityönsä suorittaen lepoon.

Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on
varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta
järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä,
Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän
voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata
järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa.
Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja,
rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä;
noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa.
Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä
laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai
avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja
se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta
tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan
valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.

Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja
rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.

"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne
minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."

Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät
pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne
pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan
järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee
pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei
sen auta valittaa.

"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret.
"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät
päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen
seisoessamme tässä."

Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.

"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä
tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen
selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit
iloksesi katsella meitä."

Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne
merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se
tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas
taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja
aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen,
kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin
terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja
jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien
päähän.

Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja
päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven
vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen
kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta
ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja
vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa,
ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin
koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja
myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy
järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen
liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei
viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni
herraskartano.

Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin
viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona.
Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi
elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa,
osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä
elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa
vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin
päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin
iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.

Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret,
muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä
on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti
edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.

Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja
sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.



Toinen luku

JOULUYÖ


Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö
apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän,
jonka ilona on pahat elkeet.

Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita
rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja
palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä
neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten
ja äkäisten eläinten parissa.

Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen
hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja
yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista
ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia.

Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys
uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella.

Sintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn.

       *       *       *       *       *

Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja
asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä.
Eläköön, pöytä on valmis!

Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset
suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit,
joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat
karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee
puhujalava!

Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori
reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut,
karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo
on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin!

Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla.

Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva,
nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit
ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta
kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että
kavaljeerien rakennuksessa nukutaan!

Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset
pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi
nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa
punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja
nukkuu.

Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat
valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät
kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat
brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin
sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi
loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on
penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa.

Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön
juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan
kohinaan, joka soi seinän takana.

Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi
heidät!

Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi
pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä
kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies,
ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja
walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten
vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä
ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja
sivurakennuksen täynnä kavaljeereja.

Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa.
Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään
päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine
Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä!

Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä
miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan.

Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä,
iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun!

Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole
enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit
ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla
yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän
nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden
ikuisesti nuorten!

Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa
soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja
sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta
itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty
kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista.

Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita
Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan,
Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen
majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena
joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin
palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana
punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha
vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja
peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine
poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin
Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä
helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin
usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen
lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja.
Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen
kustannuksella.

Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain
vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu
humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan:
suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat,
vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui
tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut
kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo
tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä,
viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin
vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren
tieteitten-tieteellisen teoksensa.

Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin,
tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi
vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti
ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä,
sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää
elämää.

Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet
heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi,
joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki
sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien
kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies,
juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli
kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva
hänestä tehnyt!

Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta
katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä
loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka
järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo
siinä.

Mutta hän puhuu syvän vakavasti.

"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on
pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!"

"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole
kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista."

"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä
äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista
iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä
siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme
eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota
kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden
täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn
pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut
riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen
täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat
perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa.
Kolmannentoista malja!"

"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä
koske laseihinsa.

Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan
kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:

"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri
ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte
tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te
ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei
olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut,
korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei
olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin
kauan kuin te.

"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen
kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa."

"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain
kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?"

Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja.

"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän
kuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna
ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko
meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun
häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen
maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä
kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun."

Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku
selälleen, silloin tulee se kolmastoista.

Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on
sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit
huutaen pystyyn.

Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling:

"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!"

Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain
luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain
ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle
paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän
päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli
tullut.

Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he
hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä
tänä yönä.

Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he
ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään
valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne
houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja
heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana.

Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on
jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri
lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät
herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää
joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen
illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä
tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut
haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki
ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti
koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!"

Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata
hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden
pääruhtinaan kanssa!

Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo
teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen
käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat
häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman
näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa
lemmityillä.

Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle
parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista
naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.

Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti
selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä
kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.

Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.

"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne
Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään
muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten
teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset
suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä
puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!

"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä
ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on
asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me
olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi
aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla
Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme
Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui,
seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan
pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3]
Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen
meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen
alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin,
mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus
Valhallaksi.

"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää
jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4]
yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.

"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"

"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita
sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit,
täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille
palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat
lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."

Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo
majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa
uudistetuksi.

Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.

Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa
ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa,
Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän
makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän
osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki.
Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin
kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa
pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta
kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi
he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet
heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.

Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen
sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.

Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut
majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että
jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.

Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!

Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.

Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista
kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä
siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa
eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi
erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle?
Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.

Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.

Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa,
sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata
viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja
korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies
joka kiitävä vuosi.

Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut
tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät
täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän
keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat
kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta,
sielutta, hyveittä.

Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä
parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.

Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.

"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et
koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!"
Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin
olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon.
"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle."

"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja
päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua
paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään
kavaljeerien sieluja."

Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe
kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin
takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.

"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne
ja antakaa minulle majurinrouva."

"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa
Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta
majurinrouvasta saat itse pitää huolen."

"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta
Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä
kysymyksessä tiedustella."

"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää
antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla?
Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme
ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja
roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet
pettääkseni."

"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme
mieluummin itsellemme Ekebyn."

"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne
tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo
tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin
valhetta?"

"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten
pitkälle hän on joutunut."

"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin."

"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä
piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet
kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä."

"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?"

"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan
pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla
on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä
lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka
päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä
matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit
lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi."

"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!"

"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin,
tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä
Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai
kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi
sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut
takaisin."

"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en
olisi kumminkaan saanut."

Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä:
"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin
tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle."

"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta.

"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin
kavaljeerien pariin."

Gösta nauraa kajahuttaa.

"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi
tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän
tehdasta, jos suvaitset."

"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta."

Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat
tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei
olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli
kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat
seitsemän tehdasta haltuunsa.

"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta
ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain
tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa.
Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja
kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme."

"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra.

"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi,
niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme
jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin,
joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät
kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat."

Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan.

"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et
sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et
saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan."

"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi
saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi
saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!"

"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta,
"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan
valmis, siitä olen varma."

"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä
räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa.
Nyt tulee hyvä vuosi."

Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä
paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan.

Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman
kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa.

He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan
ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa
piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle
loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan
viereen, kallistaa sitä ja juo.

Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta
Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan
ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se
sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain
niskaan.

Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta
hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut
kavaljeerien päitten päällä.



Kolmas luku

JOULUPÄIVÄLLISET


Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut
Ekebyssä.

Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu
viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja
mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista
villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen
paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa.

Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla
lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn
uusien isäntien maljan?

Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä
ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka
myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten
silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita.

Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä
petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät
joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät
joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas
kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin
unohdetaan ilkeä uni.

Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä
lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä
vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta
syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää
heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he
eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon
heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää.

Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen
kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru.

Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista,
että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun,
saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten
häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin
kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien
ihmisten karissa!

Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä.
Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä
heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset.

Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet
siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön
lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle
kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita
parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille
heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä.

"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on.
Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat
paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään."

Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät
vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi
lyödä jonkun kuoliaaksi.

"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?"
kysyy hän.

Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään.

Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut
koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä?

Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä
akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken
maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun
ne söivät jyviä pelloilla.

Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja
tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat,
höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen.

Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä.

"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle.
"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana,
tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.

"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota
Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin,
niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.

Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat
pitkin permantoa.

Ja kavaljeerijoukko riemuitsee.

Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.

"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille.

Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin
Kristian Bergh, vahva kapteeni.

"Ajakaa hänet ulos!"

Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt
majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden
ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo.
Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan
vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.

"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.

Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa,
hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva
kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla
koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt
häneltä järjen?

Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:

"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti,
mitä?"

"Mene ulos, kapteeni!"

"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin,
niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin..."

"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan
muu kuin minä."

"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä
tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?"

"Vaiti, kapteeni!"

"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että
olit ollut hänen hentukkansa."

"Tukitko suusi!"

"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta
Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita
niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana,
mutta nyt tuleekin sinusta loppu."

Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän
vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta,
ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh."

Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa
vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.

"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole
mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja
orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta
Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa
hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen
koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa.
Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä
vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta.
Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?"

Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää
anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän
ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin
hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia
kastuu hänen kyynelistään.

Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä
on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on
kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia
hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri
Samzelius.

Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja
majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset
itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään,
ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen
hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.

Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen
kätensä kohoaa.

Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä
ei tavallisesti ollut.

"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit
minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja
pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen
kuin olet ansainnutkin."

Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta.
Sitten hän puhuu taas:

"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa
rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä
vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän
asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä
köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään.
Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun
palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö
sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit
vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt."

Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän
kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa,
että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat
vaiteliaisuutensa palkaksi.

"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan.

"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä
puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun
sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet
ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä
kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt
sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!"

Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen
silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun
ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee
valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla
riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta
muistosta.

"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän
väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi
minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!"

Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää,
kuinka hän häntä rankaisee.

"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani."

Majurinrouva seisoo paikallaan.

Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se
kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt
he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut
uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo
nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin
ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!

"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä
oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli
Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun
kynnykseni yli, minä tapan sinut."

"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?"

"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun."

Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja
majuri seuraa hänen kintereillään.

"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva,
"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?"

"Ulos, ulos!"

Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne
kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen:

"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi,
olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy."

Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt
majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat
hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa
kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi.

Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista
lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken.

"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt
siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista
avionrikkojaa."

Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen
rohkeutensa.

"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä
väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle.

Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä,
ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen.

"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen
köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka
minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy
väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät
päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja
naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä
ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani
vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle,
lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta
tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua
palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä
sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän
sisään."

Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan
lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille.

"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa
avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde
mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi."

Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet.

Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien
puoleen.

"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta
kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella,
olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö
minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole
leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa?
Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet
teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut
minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani,
kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!"

Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin,
tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä.

"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän
sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä
olin virkaheitto pappi?"

"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus.

"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta
murhaajan."

"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!"

"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta."
Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta
sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa.

Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin
nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt
leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan.

Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan.

Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä?

"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee
yksi.

"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi
juuri meidän ajaa sinut ovesta."

"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te
ymmärrä, että sehän oli Sintram?"

"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä
sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy
paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?"

"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko
helvettiin, sinä. Mene sinä."

Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta.

Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei
majurinrouva saa apua.

Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka
ovat ristissä.

"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen
katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!"

Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa
korkeutta kohti.

"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että
teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä
autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä,
Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea
sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus!
Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit
naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää
luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja
kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät
lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on
totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky
lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja
minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä,
kun minä olen poissa?"

Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian
päänsä ja kysyy:

"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta
Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja
sotia sinun puolestasi?"

Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää,
että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja
sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on
rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja.

"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää
kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja
iloitse työstäsi!"

Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän
suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut
hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi
nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun
jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva
kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä
talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä
kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä.

Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa
luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa.

Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme
niinkään heti näe hänen vertaistansa.

Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan
kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta.

Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi
määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että
majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi
tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua
perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin
tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon.

Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen
asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti
toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus
menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet,
etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja
akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli
paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa.

Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka
välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että
jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt
kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei
piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli
suuri filosofi.

Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän
tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa
siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi
hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa,
että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä
kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei
voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen
valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen,
kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut
Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä
huulillaan.



Neljäs luku

GÖSTA BERLING, RUNOILIJA


Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa.

Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui
Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis
kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa
kreivinkartanossa.

Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että
kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling,
runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä.

Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen
toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby
Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman
matka.

Köyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet
aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut
kantaa kuningaskunnan kunniaa.

Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja
kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno
majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla
hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen
kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin,
tallin ylpeyden.

Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin.
Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka
jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa.

Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli
virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa
metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän
aikoi viipyä päivällisillä.

Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin
turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä
huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni
pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin.

Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi
kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin
tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka
riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla,
tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi
kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa.

Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa.
Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan
Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet
sitä lainaamaan Munkerudista.

Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon
saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista
sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa,
kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä
Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä.

Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän
loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä
ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä.

Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika
Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä.
Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei
heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua.
Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut
vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun
hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät
seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan
kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa.

"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii
silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme
velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä
kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin
kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten
joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän
iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista
tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja
meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä
perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei
työ?"

Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand,
talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat
lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja
metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen
raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja
kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat
aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella.

Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti
he kyselivät häneltä:

"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa
maassa?"

"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme
vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa,
jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja
rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita."

Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen
huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana:

"Runoilija!"

"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en
ole kirjoittanut runon pätkää."

"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä
olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat
kirjoittaneet."

Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan
kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan
miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti
eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka
voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta.

Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet
piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli
saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja
majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja
heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram.

Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin
jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa.
Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia.

"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä
päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg
Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa
Ferdinandin kanssa."

He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat.

Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan
suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut,
jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän
loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin.
Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota
kotoa vieraita palvelemaan.

Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän
rakkauden lohdutusta.

Mutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton
hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään.

"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön
papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa,
kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään
Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole
vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän
hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani
ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään."

Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä
ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin
ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo
riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä
Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan.
Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen
matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut.

Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä,
punasiteistä kirjaa.

"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet
onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne
menevät huutokaupassa."

"Kyllä onnistun."

"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen
päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että
muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi."

Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea
Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori
valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä.

Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi,
eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai.
Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää
mustan Don Juanin reessä!

Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök
keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys.

"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?"

"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen
mailla?"

"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua
ja ukko Dahlbergia."

"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut
tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua
tanssiaisiin vienyt."

Ja ylpeä perijätär vastasi:

"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin."

"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät
isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan
voi vakavasti sinuun luottaa."

"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku
toinen saanut viedä minut tanssiaisiin."

"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset
isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin
vanhalle kaakille."

"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt."

"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen."

"Hän ei ota minua rahojen tähden."

"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien
tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät."

"Oh, Gösta, ettet häpeä!"

"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten
miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan
nurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?"

He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä.

"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta
Berlingin kanssa."

"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin
ajoivat kemuihin sinun kanssasi."

Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui
tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita.

Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään
pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut
ajaa heidät molemmat salista ulos.

Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet
vastaan musertavan hämmästyneenä.

"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!"

Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä.

"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko
Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö
hyvin yksiin."

Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista
kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta.

"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän
kuin minä."

Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota
tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa
vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle.
Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä
iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon
kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas.

Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli
saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit
kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä
kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta.

Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista,
raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia.

"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna.

Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja
tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin
huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko
Dahlbergia.

Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi:

"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?"

Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta.
Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen
käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi:

"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!"

Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin
taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella.

Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin
sanoin.

"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?"

Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut
viisasta heti puhua Ferdinandista.

"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen
tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa
valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut
rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin."

"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna
minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä
ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä."

Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta.

Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui
hyväilevällä äänellä.

"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta
Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai
tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin
voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää
meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja
nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle."

Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan
vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.

Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.

Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien
pitänyt levätä sinun kaulallasi.

"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan
olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana,
kukaan ei ole sellainen kuin sinä."

Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:

"Ferdinand."

Anna vaiensi hänet suudelmalla.

"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen
uskollinen."

"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et
sinä voi mennä naimisiin."

"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse
sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt
kuninkaaksi."

Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen
rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä.

"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun
viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua,
kunnes voimme viettää häät."

       *       *       *       *       *

Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he
antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä
olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui
Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!"

Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta
Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan
ei kukaan voi taistella.

Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan
häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa
katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen
kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on
kohtalo.

He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli
nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä
Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia
vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso.

Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata
viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin.

Don Juan vavahti ja lähti laukkaan.

"Susia!" sanoi Gösta Berling.

He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli
ainakin tusina niitä.

Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä
uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen,
uhmaten petoja ja ihmisiä.

Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo
läiskyn.

"Pelkäätkö?" kysyi hän.

"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan."

Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred
ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin
sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla.

"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta
kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä."

He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja
pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi
yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin
otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan.

Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja
sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä
matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole
yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui
Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen
pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii?

Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat
ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi.

Kuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja
Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin
paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman
rykelmän edessään -- sudet odottivat häntä.

"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla
tähtivalossa. Tämä ei onnistu."

He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet
reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset
hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat.
Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit
iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja
riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan,
vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna
löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta.

"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia
niskaan.

"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole
liikkeellä."

Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä
aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla.

"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä
tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua
pidän, niin ole reippaalla mielin!"

Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos.

"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!"
Ja tulleita riistettiin sylistä syliin.

Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat
vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa.
Riitti jo, että Anna oli tullut.

Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli
Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa.

       *       *       *       *       *

Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti
aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä.
Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle.

"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen
valmis lähtemään kanssasi."

Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.

"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä
tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja
näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin
Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina
ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut
itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee
mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua
ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä
olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit
kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä.
Voi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat
kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen
ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen
rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä
en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit
tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun
rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika
meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä
päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat
sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja
avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun
syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri,
että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?"

Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön.

"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen."

"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?"

Gösta hymyili surumielisesti.

"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä."

"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä
luotasi."

"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa
houkutella sinua syntiin."

Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä.

"Unohdatko sinä minut pian?"

"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen,
mutta silloin tuli Anna takaisin.

"Etkö ajattele susia?"

"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta
niillä ei ole enää huolta tänä yönä."

Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli
kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän
istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten
ja itki epätoivoisesti.

"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet
luotani. Miksi en häntä pitänyt?"

Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä!



Viides luku

LA CACHUCHA


Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla,
muistatko nuoruuttasi?

Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien
kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun
mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa.
Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä
vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!

On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat
kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän
pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde
leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla,
jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään
kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja
hyllyvine tyynyineen.

Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa
hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.

Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä
kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri
makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä
liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei
tahdo lopettaa!

La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava
kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien,
savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon
alla? Voi sinua, mitä soitat!

La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu
lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa,
soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille?

Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä,
pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen
kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha
peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai
tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä,
onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä.

Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he
varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin.
Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen
karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä
sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna".

Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten
kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä
plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa,
ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit
meitä ikävöimään sellaista?

Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa
sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen
vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös
hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin
hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa
Örneclouta, mestari!

Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja
Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä
kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa
juoksemaan virvoittavan lähteen ohi.

Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta.

"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?"

Örneclou kiroo sydämensä pohjasta.

"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin
jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin
teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?"

Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän
oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret
herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran
tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n
espanjalaisissa puvuissa.

Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja
plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen.

Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan
ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua,
paitsi hän.

Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet,
ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri
hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi
Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet
joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan.

Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa,
ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin.

Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he
olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli
espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä
Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah,
niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy,
hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu,
Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien
vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut
huokaus.

Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen.

Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin
ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin,
noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin.

Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan
yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä,
napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin
ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että
sukanterät täytyi leikata pois.

"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!"

Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella
jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn.

Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi.

Ehkäpä señorita myös?

Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti
nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka
kevät tuo uusia.

Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki.

Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa.

Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet
hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina
vain samoja, aina espanjalaisia.

Sotaratsu, sotaratsu!

Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan,
vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin!



Kuudes luku

EKEBYN TANSSIAISET


Oi, menneiden aikain naiset!

Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te
olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä
kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina
kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut
äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei
pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset
pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää
savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus
ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen
glooriansa.

Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi
teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa.

Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä.

Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat
uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä.

Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina
siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä
ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes
juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi
kuljettavansa tartuntaa muualle.

Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista
tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki
päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin
puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun,
nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka,
ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat
ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä
lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia!

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona.
Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä
lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin,
joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti
hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne
kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli
viulunkäyrää.

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet.

Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne.
Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja
tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat
Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä
on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä
raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä
lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta,
jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on
myös kaunis Marianne Sinclaire.

Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut
kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri
maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin,
missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.

Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen
kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua,
mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan
unohtaneet mainita Marianne Sinclairea.

Hänen voittojensa tarut täyttivät maan.

Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä
päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa,
sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut
häntä.

Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan
parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen
kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän
oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen
sanoissa.

Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä
kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire,
pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen
matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai
komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista,
joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän
loisteessa.

Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään
oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen
jokapäiväinen leipänsä.

Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut
ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne
kahleet, jotka sitovat koko iäksi.

"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa
rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut
juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja
sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois
itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että
minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun
viisauteni hymyilee."

Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen
hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui
suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa
kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman
huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa...

Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen
tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun,
ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.

Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin
valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi
kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että
Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan.

Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata
vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan
tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja
pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa,
kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja
kirkkaan miekankärjen kaavun alta.

Valepukuinen korotti äänensä laulaen:

    "Suut' immelle en anna, en!
    Ja rypälmaljain kiihtäväin
    en laitaan huulta vie.
    Ja poski hieno, tulehen
    min sytytin ma silmilläin,
    ja katseet hellät: sydäntäin
    ei koskeneet ne lie.

    "Äl' astu, kauneus kulmilla,
    señora, luo tään kalterin!
    Sua kammon, kartan vain!
    Kas, kuljen munkin kaavussa.
    Madonna ainut armahin
    on mulle, lohdun huolissain
    saan vesiruukustain."

Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja
pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja
ivaten:

    "Miks' viivyt sitten, hurskas mies,
    kesk'yöllä alla kalterin?
    Kai eestäin rukoilet?"

Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:

    "Mutt' pois, ah, tulevat kenties!
    On miekkas' pitkä, näkyvä,
    ja pyhää virttäs helskeellä
    säestää kannukset."

Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi
parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei
totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen
pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli
sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.

Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen
suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden
huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.

Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot
olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin
sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa,
kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja
valloittava.

Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa
asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne
kerjäsivät, anelivat.

Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan
ei nähnyt heitä.

Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei
tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä
ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.

Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli
ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat
viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne
lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä
mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että
olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna
Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei
ollut tätä tahtonut.

Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä
päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen
muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut
oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja
Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului
kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.

Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen
uudelleen jyrisi heille.

Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni
kuiskaten:

"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."

Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden
hehku sammui hänen huulilleen.

"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."

Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja
joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet
kädet myrskyistä mielihyvää.

Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän
rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat
muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi
ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei
kaikki ollut kuvaelmaa.

Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.

Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.

"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.

"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.
"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"

Marianne purskahti nauruun.

"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni
ei ole suurempi kuin muidenkaan."

Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei
kukaan aavistaisi totuutta.

"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?"
kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.

"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä."

Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.

"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta,
herra Gösta?"

"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He
ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme
näyttelemistä."

Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä,
hänen silmäillessään lattiaa.

"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"

"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili
Gösta.

"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy
lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra
Gösta on väärässä."

"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen,
että neiti Marianne suutelee?"

Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana,
että se tuntui kuin lyönniltä.

"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"

Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.

"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne
olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa
olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan
ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"

Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja
tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.

He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he
ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään.
Kukaan ei epäillyt mitään.

Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.

Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi
haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen
tarkoituksen.

Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä
kuolemaakin pahempi.

Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita
kauniita naisia.

Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät
hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut
tuo matala nauru.

Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat,
mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.

Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui
pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava
Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten
suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.

Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät
pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior
Sinclairen eteen.

Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian
hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa
vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta
Gösta Berlingille.

"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois
kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt
pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla,
sen olen muorille luvannut."

Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja
aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi
häntä.

"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä
tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"

"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"

"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa
tyttärestäsi!"

"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä
voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."

Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut
Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden
hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän
nyt huoletta uskaltaa.

"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen
suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle
kortille."

Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja
tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään
huonolle onnelleen, sen hän huomasi.

Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat
kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat
nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo
kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.

Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse
Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat
portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin,
vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät
kiinni.

Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin
päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa,
pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun
kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.

Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän
tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi
taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän
kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja
hänen ajatuksensa vilisivät.

Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja
norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen
välillä. Ah, Marianne!

Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja
hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.

Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa
Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski
käsiään, sillä oli pureva pakkanen.

"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules
Sinclaire", sanoi Sintram.

"Mltäh?"

Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:

"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."

Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli
jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon,
uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas
käsi ja lyhyt kärsivällisyys.

Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja
näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.

Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat
kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu,
vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko
hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina
väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina
saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.

Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois
ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti
kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen
vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.

Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat
jo menneet.

Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut
hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa
olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.

Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta
kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki
tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja,
jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis
Marianne.

Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän
juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas
juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.

Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin
neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli
melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli
kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö
hänen vanhempansa olleet vielä tulleet.

Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja
jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan,
mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin
tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.

Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa
sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.

Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi
tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi
palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi
heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea
sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.

Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei
koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin
hän olisi kukaties surmannut tämän.

Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn
hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli
ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä
ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen
jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä
säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan
liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea!

Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin
ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa
häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista
miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa,
maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis
Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä
on mennyt.

Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan
eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo
sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei
ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi
ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.

Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut
heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!

Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli
voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt
kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.

Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.

Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän
tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut
ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen
kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin,
pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän
tunnottomasti jätetty ulos.

Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään,
suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine
metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen,
ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä.
Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa,
ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään
nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!

Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen
äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat,
uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan,
kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen
tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen
sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan,
hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat
anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut
hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti
käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti
hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.

Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?

"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä
värisen. On kauheata täällä ulkona!"

"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi
minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi
sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en
koskaan enää tuota sinulle surua!"

Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen
kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei
totellut häntä, kukaan ei vastannut.

Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole
ainoatakaan kyyneltä.

Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine
ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä
nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva
niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen
isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.

"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat
kaikkea pahaa minusta."

Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.

Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken
seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun!
Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella?
Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot
nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina
kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista
alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas
on surun valtameren yllä.

Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia
askeleita.

"Onko se äiti?" kysyi Marianne.

"On, lapsi."

"Saanko nyt tulla sisään?"

"Isä ei laske sinua sisään."

"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti.
Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä
palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"

"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"

"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.
Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"

"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on
juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä
yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa
sinut, jos tulet sisään."

"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti?
Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut
taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua
sisään."

Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa
kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi
häntä.

Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli
äitiä ja sitten...

Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta
rakennuksesta.

Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän
kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.

Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior
Sinclaire löi vaimoaan.

Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti
tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin
kynnykselle.

Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman
selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä
siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana
päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.

Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli
uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa
parempana piestyä orjanaista.

Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen
kätensä oveen ja huusi:

"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä
itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"

Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti
yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi
erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka
hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää
hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.

       *       *       *       *       *

Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten
mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan
työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän
jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet
ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut
pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein
koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini
vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun
levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi
vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella
hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun
valtakuntaasi.

Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta
sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia
vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin
pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.

Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä
istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä
hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka
tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa,
kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen
uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit
nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa
vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen
kasvoille!

Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä
matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen,
vajanaisen boolin ympärillä.

Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden
aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua
taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa.
Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät,
kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te
riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne
vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne
ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä,
koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän
jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne
teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous
kullanhohteisen säteikkönsä.

Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa
huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska
Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti
valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja
kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita
koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä,
joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken
loistivat Ekebyn avarissa saleissa.

Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne
suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri
uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä,
niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden
sulosoittoon.

Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään,
sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin
Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.

He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin
jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven
edestä.

Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi
hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan
hävittäjät!"

Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä
kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja
kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he
vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva,
vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.

Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.

"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle
morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut
minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan
valkean vuoteensa."

Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn
hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet
löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla.
Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt
kätensä verille!"

Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen
ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui
ohjaksiin.

"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut
Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä.
Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi,
kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa
itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä
lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti
kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.

Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli
niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta
Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista
päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.

Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat
kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He
elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa
syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan
matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut
antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin
seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä
kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka
tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli
tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä
parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.

Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin,
että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän
tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli
epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta
kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä
rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi
näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta,
nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.

Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa
heikkoon voimattomaan puristukseen.

Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä
ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa
syleilyssä.

Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla
tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan
ja lakkaamatta Otavaa.



Seitsemäs luku

VANHAT AJONEUVOT


Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen
luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan,
niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat
hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan
Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa
vierashuoneessa suuren salin takana.

Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa
nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja
teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään
aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.

Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi
kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän
suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut
huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän
oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.

Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan
Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä
aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti
ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin
tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.

Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin,
samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin
ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he
eivät luoneet edes silmiään maahan.

Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla
reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri
Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen
tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.

He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo
tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi
surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan
susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua
lentävään noita-akkaan.

Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa.
Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun
ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.

Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo
katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman
varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli
tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien
rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle
tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.

Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin
seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi
heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva
olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin
tappelussa.

Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.

Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä
vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa
ja hellyytensä.

Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty
kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita,
niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.

On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on
nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu,
kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa
silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä
pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja
hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä
polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja
rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja
he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon
rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella
karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä
kuin rappeutunut koti.

Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja
puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä
hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto
suree ihmisen vuoksi.

Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien
isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo
onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta.

Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin.

Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä
hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä,
joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut.

Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen
täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus,
että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen
hartioiltaan kirouksen taakan.

Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän
mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen
vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä
maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä,
ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty.

Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan
voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se
äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen.

Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin
saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden
metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet
tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen
ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja
vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä.

Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada
rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä
kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka
huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja.

Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi
perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja
nahkana, palvelijansa pitäjällä?

Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille
lähtöpassin!

Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään
hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma,
että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi
liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi
majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua.

Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan
mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut
ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren
myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä
hiilihuoneessa.

Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia
ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin
hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii
lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet,
leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä
vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut
heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen
pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin,
kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on
istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on
viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista
ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos.

Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien
rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän
meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään.
Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo
palvelijattaren, oli häntä vastassa.

"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja
suuteli hänen kättään.

"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan
täällä tulettakin?"

Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki
kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he
siirtyivät huoneesta huoneeseen.

Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei
nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen
silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti
liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja,
komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa
kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja
kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä
maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä
vartailla laipiossa.

"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa
laatikkoon."

Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja
hamuili viinipullorivejä.

Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti
kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.

Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren
kääntöpöydän levyjä.

"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki
huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän
laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan
kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden
otsikossa oli tanssivia jumalattaria.

"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle
tämän kaiken."

Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit
kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.

Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.

"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.

Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti
palvelijatarta kasvoihin.

"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.

Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.

"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi
minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää
kotinsa?"

Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.

"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän.
"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään
kavaljeeria."

"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on
minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni,
tyttö, sillaikaa kun olen poissa."

Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut,
että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.

Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi
aikeet.

Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.

"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän.
"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi.
Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät
haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina
jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini
selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin
sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden
palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen
ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt
kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset
uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli
sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin
rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on
Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme
yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan
metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja
asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja
harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani
yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan,
mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja
kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin
kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua."

Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle
jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli
sisään.

Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä
kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin
tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti
vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.

Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö
maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota
pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti
maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut,
kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat
vesivirtoina vierineet.

Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia
moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet
hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä
Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin
päästä hän saattaisi joutua takaisin.

Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle,
jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.

Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille,
jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa
ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo
punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat
läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää
keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita
suruttomia!

Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja
uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia
nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava
yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa,
koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat,
ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään
ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista
on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn
täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle
ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma
vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja
pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa
nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814.
Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia
kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta
kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat
kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on
maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon
mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki
ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen,
nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah,
mahdottomasti kilpa-ajorekiä!

Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on
unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä,
mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat
taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.

Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.

Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä
liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita
koit ovat tehneet.

"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me
olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta
sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme
nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin
läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan
siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä
Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja
parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan."

Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat,
sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne
tahtovat kuolla.

Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat
yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat
siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat
palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri,
joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan,
valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat
ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo
saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa
unettomaan, suloiseen levottomuuteen.

Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet.

Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien
ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun
reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua.

Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää
vain huolen siitä, että kukin saa omansa.

Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien
hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä.

Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat.

Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen
vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja
iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua.

Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet,
harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen,
tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain
kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun
suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät
ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata
rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät,
ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat
päivänvaloon.

Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät
kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä,
kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan
hiilihäkissä.

"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo
majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun
tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota
en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!"

Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit
yhä nukkuvat.

Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta
uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin
kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He
ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen
karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole
leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja
nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois.

Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä
taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he
makaavat.

"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo.

Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:

"Herättäkää heidät nyt!"

Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko
pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti,
tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat.

Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit
makaavat.

Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen,
pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.

He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he
uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen,
he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta
hälinästä.

Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi
tarvittu heitä herättämään.

He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet.
He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he
nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.

Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.

Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos
se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua!
Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella,
väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen,
ken sisään astuu!

Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän
hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he
antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?

Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään
auta.

Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja
murtaa ulko-oven.

Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen
oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!"

Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin
rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista
miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa
vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.

Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista
myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he
tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät
kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.

Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima
eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä
kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.

Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki.
Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki
kavaljeerit!

Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa,
vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä,
ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista
purkauksista.

Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:

"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn."

"Oh, huuti, noita-akka!"

"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin
kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa
sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se."

"Sitä ei rouva uskalla!"

"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä,
etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä?
Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa
teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut
ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"

Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy
vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta
miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä
tuhoa ja turmaa.

Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja
kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään
ohjakset heidän käteensä.

Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.

Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne
tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä
aamiaista karhuilleen.

Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa
luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.

Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta
sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla
pelästyksestä.

Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua
kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä,
aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä
kimppuun?

Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia
Ekebyhyn.

Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien
väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten
majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:

"Majuri, majuri tulee karhuineen!"

Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.

"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.

"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä,
mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."

Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.

"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle.
"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei
ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi
onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä
ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"

Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen
puoleen.

"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden
mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä,
jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina
kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."

"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen
alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä
äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun
Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä
teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"

Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.

Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi
Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän,
surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot,
eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli
elämäntaisto kaikkia rutistellut.

Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.

Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä
he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet
koskaan kokeneet.

"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani
Björnen portailla", sanoi Marianne.

Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten
vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja
kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus
alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä.
Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin
nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista
ajavat ja huuhkat huikauttelevat.

Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja
löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi,
niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.

"Majurinrouvan malja!" huusivat he.

Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella
häntä, jumaloida häntä?

Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää
vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!



Kahdeksas luku

GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU


Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu
kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa
on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja
joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.

Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien
rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen
polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä
hengen.

Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin
metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä
päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja
luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin,
sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään
ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen
riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja
repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa
kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin
yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.

Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin,
sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.

Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin,
se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä
oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.

Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen
voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan
hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa
kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan
hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään,
voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi
usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä
kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?

Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva
kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan,
vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet
pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on
heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat
tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he
ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa,
kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja
hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.

Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä
oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä
olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka
jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän
peräänsä. Auta armias!

Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja
ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla.
Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää
hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala
kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin
hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka
vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä,
houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja
eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten
mustalaisten sieluja.

Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja
kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka
keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi,
tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa,
älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä
vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea,
ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä
vaaroja.

Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa
laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen
kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta,
sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä
hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran
sydämeni ympärillä.

Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa
ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta
karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain
haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.

       *       *       *       *       *

Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota
sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä
ylisen Lövenin rannalla.

Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä
riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja
risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä
suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.

Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen
metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa
makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen
purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien
punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä
ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät
laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää
elämän talvea!

Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja
hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja
tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä
hangessa. Nouskoon ylös!

Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva
prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään
herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja
lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka
kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä,
joka häiritsee sitä ennen aikojaan.

Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella
maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen
läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.

Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen
jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään.
Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja
jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja
pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn
kavaljeerit.

Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja
Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa,
jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet
viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta;
mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja
karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja
toisen silmän, mutta henki herja säilyi.

Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas
muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen
korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne
Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä.
Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse
pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui,
mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen
reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi
punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli
viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.

Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt
törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä
varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti
ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!

Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo
nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä
kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?

Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla
paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla
silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia
metsän majesteetin edessä!

Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta,
joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi
tuona yönä, jolloin nukkui hangella.

Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän
kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt
tänne vainoamaan ja tappamaan.

Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana
kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin
pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he
tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen
sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei
tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä
siltä kaiken muun.

"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu."

Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja
kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa
kiväärillä ja ottaa askelen sivulle.

Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa
hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten
läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla
kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan
laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.

Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja
Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.

Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän
tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?

Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja
talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei
yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain,
kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin
viekkaasti pakosalle väijytyksestä.

Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion
takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin
heitä tulemaan tappamaan karhua.

Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko
helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se
pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta
nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa,
jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka
ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja
tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen
edestä.

Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä
tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa,
mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa,
jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon
malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana
kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen
tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla
hevin helppo saada.

       *       *       *       *       *

Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta.
Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän
menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa
Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun
voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.

Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli
raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat
lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät
hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka
törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli
harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset
ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään
puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen
koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja
kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.

Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen
ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin
laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin
aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja
pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan
onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.

Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja
majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee
siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun
mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten,
tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan
hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä
kirkon avaimen kenenkään tietämättä.

Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista
kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.

Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli
hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli
Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli
petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa
riikintaaleria.

Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin,
mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi
kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin
salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu
urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle
ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän
anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen
ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en",
vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten
äyräiden välissä.

"En, en", huutaa hän. "En, en!"

Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä
alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut
sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja
juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.

Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä
pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman
vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan
siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu
Rügenin Putbusiin.

Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.

Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan
lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se
maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa
saksalaisen.

Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään
sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]

Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla
varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä,
jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot
ympärillään.

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin
seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on
ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu
kukko."

"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.

Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa
suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut
naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin
mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy
päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna,
kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet
olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin
punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos
hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän
olisi mennyt ja kosaissut.

Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin
hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin
majurissa lempeitä ajatuksia.

Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.
Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:

"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"

"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo
pikku Faber.

"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri.

Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi
lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi,
jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.

Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa
nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.

Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä
luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea
navetasta tehdään.

"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!"

Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.

Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen
sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että
neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille,
velkaiselle ja pennittömälle miehelle.

Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän
tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran
makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua,
mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen
aivonsa ja päättävämmäksi mielensä.

Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin
hyväksi.

Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka
riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka
on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää
vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää
lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.

Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen
sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot
aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän
malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja
hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei
ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa,
se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on
torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja
nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön
hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.

Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on
erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet
tulla kopisevat portaissa.  Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä
niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi.
Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan
luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo
varmastikin aina kellotapuliin.

Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa
sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit
aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin
hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.

Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on
melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin
kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen
kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa
siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.

Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten
paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita
nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi
sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä
paikoilleen.

Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan.
Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä.
Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan
urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että
Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No,
eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli
halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.

Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten
hän luopuu aikeestaan.

Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii,
että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta
kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota
Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään
koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku
neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.

Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos
puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka
kiertelee Faberin liiterin nurkalla.

"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo
hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei
ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos
saisivat sen kaadetuksi."

Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella
ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa
valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo
toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen
Gurlita-kukkulan vanhan karhun.

Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi
kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää
taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa
kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina
Gurlita-kukkulalle.

Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu
hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.

Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä
siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt
enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti,
sillä karhu oli oikea maanvaiva.

Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.
Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut
Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.
Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.

Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa
moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle
ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on,
mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä
vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten
uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.

Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt
moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.

Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät
tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs
vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.

Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen
reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää
nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.

Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään
sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria.
Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin
kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin
ovat hänen, sehän on selvä.

Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen
lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee
toisen langoksi.

Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan
karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän
astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka
hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea
karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.

Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku
neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta
se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän
kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.

Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat
piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta
karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt
kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai
houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn
papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.

Kavaljeerit tutkivat nahkaa.

"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin
tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"

"Se ammuttiin Brossa."

"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta,
"mutta pulska eläin kuitenkin."

"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että
olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole
haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."

Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa
niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan
kaatunut toisen miehen laukauksesta.

"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä
ristiin.



Yhdeksäs luku

BJÖRNEN HUUTOKAUPPA


Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko
teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne
kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää
seikkailua?"

"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja
päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden
heistä itselleen?"

Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan
rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain
jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun
he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin
eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista
väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja
jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän
järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki
hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi,
metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset
hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä
ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet
villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.

Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin
ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe
heidän vertaisiaan."

"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme.

"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat.

"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.

Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.

Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka
jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät,
pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä
loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät
silkki- ja villariepuja.

Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko
meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat
tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja
sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät
katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi:
"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."

Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa
alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä
se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen,
ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki
nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa
lakkaamattomalla pilkkahymyllä.

Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi
hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka
sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli
ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt,
hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne
Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja
ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.

Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja
pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen
puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen
olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.

Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija,
sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä
hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan
silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen
kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui,
sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan
ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi
ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.

Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi
ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan
kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois
täältä maasta ja katselit tähtiä.

Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä
rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan,
kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen
yläpuolella.

Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten
intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat
hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat
iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit
kuollut ja muserrettu.

Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo
valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan
tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli
itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut
kauniin Mariannen sieluun.

Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria
noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin
koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän
kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä
lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin
ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi
Marianneksi.

Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen
hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone,
jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.

Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen
pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii
nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo,
niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja
kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki
hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.

Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla
tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet
hänessä.

Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti
onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.

Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki
muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä,
jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen
silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa
perspektiivissä.

Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt
hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei
kauempaa.

Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä
häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä
ulkopuolelle.

Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei
sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä
vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että
isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän
käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava,
että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua,
pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi
hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja
haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta
aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä
pelastukseksi.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti
terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille.

Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas.
Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei
vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä
kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa.

Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää
huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei
Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki
niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut
ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja
upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman
Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä
oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä.

Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen
suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän
kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan
uneksinut.

Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen
näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän
tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen
sääli.

Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi
laskelmoitu.

Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi
pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle
ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan.

       *       *       *       *       *

Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti.
Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan.

Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen
saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka
ulottuivat lattiasta laipioon.

Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja
hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat
padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla
häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut
Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.

Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli
Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka
Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja
vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!

Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä
hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin.
Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja
hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut
kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne!
Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla
damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset
reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä,
ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut
kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret
posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia,
ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois
ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret
sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että
niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.

Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin.
Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän
ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut,
kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut
heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen
maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla
ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.

Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki
huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien
tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa.
Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja
huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä?
Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena,
murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan!
Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe,
ainoakaan käsi kokoa niitä.

Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan
mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.

Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi
huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten
ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri.
Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli
siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja
huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan
kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire
puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen
punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän
huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt
hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.

Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling,
joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior
Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja
hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.

Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja
niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva
Gustava Sinclairea.

Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri
tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta.
Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten
aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui
nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi
silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja
niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi
keittiöön ja aina ruokakomeroon.

Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki
hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä,
kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin
huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin
korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.

Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta
lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki
Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.
Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.

"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta.

"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva.

"Patruunako?"

"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt,
Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä
ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen."

Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva
keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.

"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta.

"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää
saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja
siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen
antanut keräytyä sinne niin paljon rojua."

"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen.

"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät
enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos..."

Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.

"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla
enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on."

"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta.

"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin
merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä
kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo
sen myydä."

"Hän on hullu."

"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin
joudumme mieron selkään kuten majurinrouva."

"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta.

"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti
meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään
Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen
omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi
antanut."

"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta.

"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin
kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan.
Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut
häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa
mitään, en."

"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen."

"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo
ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä
heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä."

"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?"

"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä
ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja
liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän
pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai
työntää kaikki ihan pilkkahintaan."

Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui
keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.

"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos
lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule
takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta
pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta."

"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä
pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior
tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään
ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet
onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi,
Gösta."

Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle
ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo
nainen, mutta niin hyväsydäminen.

"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa.

Rouva puhkesi itkuun.

"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen
halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta
kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en
edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin,
että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä."

Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus
täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet
kuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat
hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle
koko totuuden.

"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli
isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole
nähnyt häntä sen yön jälkeen."

Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan
seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.

Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti
jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat
entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin
hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.

Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa
oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät
pysähtyivät, tarjouksia ei tehty.

Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.

"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?"

Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä.

Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen.

"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa
kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän
kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi."

Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin
puuttumatta.

Eteisessä hän kohtasi Sintramin.

"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään.
"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!"

"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli
tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja
maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa,
Sintram-setä."

Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen
pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja
siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen.

"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa."

Sintram tuli aivan hänen luokseen.

"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on
tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja
kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven
huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse."

"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta."

Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi:

"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior."

Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi!
Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että
suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin
piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle
ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa.

Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä,
mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi
vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä
seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään.

"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire.
"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo,
häpeäisitte! Huutia tietäisitte!"

Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne
väkijoukkoon.

Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua
valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä
seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja
pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta.

"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni
Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä
huutamaan Brobyn papille!"

Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät
pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna
hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.

Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle,
paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan:
"Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän
huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.

Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras
oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven
jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui
niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen
kuin seuraavana päivänä.

Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen
kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi
Mariannen puheille.

Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi
hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.

"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla
vaarallista tulla lähelleni."

Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella,
vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi
nauttia Mariannen näkemisen autuutta.

Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin
pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen
kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.

Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin
mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia,
kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista
soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.

Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa
tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa
valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.

Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän
hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen
ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin
sanoihin. Oli autuus nähdä hänet.

Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne
luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi
ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.

Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.

Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta
hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.

Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun,
jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka
hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi
pitää!

Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan,
ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa
linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla
halajaisi?

Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.

"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa
ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi
jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun
täytyy mennä kotiisi, rakastettuni."

Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne
eivät tulleet lausutuiksi.

Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki
käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja
löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan
halkaistakseen.

Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja
arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa,
eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja
syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja
silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.

Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja
raskaiksi.

Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta
Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain
silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta
suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi
maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi
saanut tahran auringonloistoonsa.

Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut
kauneutensa, ei heittäytynyt suruun.

Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän
Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus
paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen
sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä
kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko
hänen ruumiissaan.

Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!

Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!

Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut
puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää
häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä
kuolemansynnin Mariannen vuoksi.

Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes
vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.

Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan.
"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli.

Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita?
Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään!

Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut?
Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi?

Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja
kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä
kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien
kuristukseen?

"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä
vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa
luo.

"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän.
"Lähden noutamaan Mariannen kotiin."

"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän.

Siten oli asia selvä.

Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn.

Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se
tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki
yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle,
mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.

Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun
päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät,
kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten,
ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla
oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.

Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat
kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa
pelkästä ilosta.

Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen
portaiden eteen.

Palvelija tuli ulos.

"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna.

"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua."

"Kaikkiko?"

"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi."

Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän
antoi palvelijalle taalarin vastauksesta.

"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse
pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen
varaltaan."

"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?"

"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä."

Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.

Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut
häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella
Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi
sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.

Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli
hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran
ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin
pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli
yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs
auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen,
pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai
mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.

Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä",
sanoi hän auringonsäteelle.

Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta.
Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset
tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.

Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon
edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon
tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.

"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä
kotvan kärsivällinen."

Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja
seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se
pisti päänsä ulos.

"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu
kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."

Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.

Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä
seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat
päänsä toisiinsa ja nukkuivat.

Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan
päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.

Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut
vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin
tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut
voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee.
Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.

Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli
tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.

Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat
pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla,
se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän
sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä
ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia,
juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa.
Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten
kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.

Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee
uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen
vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa.
Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin
kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar
portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja
töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä
ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen,
eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta
talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää
ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa
ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä
pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla
ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain
tyynesti odottaa!

Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin,
tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle
vintiölle pesän suulla.

Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat
niin rattoisat.

Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä,
se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin
kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa
kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne
jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään
silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee
kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.

"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse
omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"

"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."

"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.

Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen.
Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää
toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan,
repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa
lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat
istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu
niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi,
se karkaa ylös ja ajaa ne pois.

Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi
kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello
kahdeksitoista.

Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa
puhella hänen kanssaan.

Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi
loistavalla tuulella portaita.

Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt
vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että
tämän pitkän odotuksen piti loppua.

Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet.
Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt
kauempaa.

Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia
odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon
tuleen.

Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei
nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni
ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä
paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.

Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton,
näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta
hän oli vain kärsivällinen ja varma.

Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän
vain odottaa!

Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut
rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi
kahleissa kiskonut häntä portaista alas.

Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.

Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja
asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.

Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta
Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.

Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt
huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä.
Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan.
Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä,
ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi
tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.

Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.

"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on
ollut polvillani koko ajan."

Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.

Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen
ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat
kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.

Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla.
Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse
tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin
hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.

Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen,
kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois
Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä,
osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa
se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.

       *       *       *       *       *

Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva
lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle
kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.

Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut
mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin
uppiniskainen poika.

"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi
häneen melkein huvittuneena.

"Niin, Gösta on nimeni."

Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.

"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"

"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta
totteli.

"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin
takaisin kotiin."

"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."

"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"

Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä
kylmältä.

Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla
mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se
haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi
hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että
Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta
oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.

Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän
halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta
vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta
itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli
alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli
pakko tulla kotiin.

Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut
teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli
hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa
häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki,
että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään
sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta.
Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista
tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli
kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin
täällä kotiseudullakin, siinä totuus.

Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain
hyväillä itseään?

Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin
näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos
Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin
metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa
hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä
ei tule enää koskaan ihmistä.

Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti
muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.

No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea.
Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei
rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle
tervehdystäkään.

Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta.
Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista
rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli
levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut,
ettei hän enää voinut rakastaa?

"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria
hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole
sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa."

"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi
Gösta.

"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme,
Gösta?"

"Niin tahdon."

"Gösta Berling on hyvin häilyvä."

"Siitähän ne syyttävät minua."

Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan
oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili
pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.

"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan
ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin.
Minä pyydän: anna minulle anteeksi."

"En voi antaa sinulle anteeksi."

Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän
olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista.
Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.

Hän ei tahtonut menettää Göstaa.

"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen
tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"

"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi
poljettavan, sinä niinkuin muutkin."

"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna
anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa
omasta itsestäni."

Gösta työnsi hänet luotaan.

"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta
tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua
pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."

Niin sanoen hän meni.

Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa
majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.

Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne
jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian
myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja
tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.

Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt
hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli
kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui
tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.

Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.

Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen
rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa
sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.

Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli
herännyt niin myöhään!

Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän
voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat
Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän
olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.

Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa
kivussa.

Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä.
Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei
Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.

Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin
varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän
ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen
lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.

Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua.
Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut
loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi
sellaisille säkeille.

Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää,
hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.

Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla
iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista
surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.

Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet
lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti
näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi
Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin
löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista
uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.

Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa
ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.

Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin
olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta
päivää!"

Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet
hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet
Göstan takaisin hänelle.

Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki
hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin
pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan,
itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli,
huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.

Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän
suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.

Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat
kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin
tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla
käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko
elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin
niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi
salaisia voimia.

Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti
niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä
ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat
voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.

Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi
niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin
kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä
juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.

Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama
ihminen on ne kirjoittanut.

        Laps, olet lempinyt; koskaan et
        nyt rakkauden riemua maistaa saa.
        Myrsky on sielusi myllertänyt.
        Sa iloitse, rauhan sait!
        Ei riemus tornikorkeat kuohut käy.
        Sa iloitse, rauhan sait!
        Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin,
        ei koskaan, ei!

        Laps, olet lempinyt; koskaan ei
        sun sielusi loimua nyt.
        Sinä olithan kuin kulo kuivunut
        ja hetkeksi liekkihin leimahdit.
        Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan
        lens' taivahan linnut kirkuen pois.
        Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et --

        Laps, olet lempinyt; koskaan et
        nyt rakkauden ääntä kuulla saa!
        Sun sydämesi voima kuin uupunut laps,
        joka koulunpenkillään ikävöi
        ulos vapauteen sekä leikkiin,
        mut kukaan ei kutsu nyt.
        Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt:
        ei kutsuta, ei!

        Laps, ainoas mennyt on, mennyt
        kera rakkaus kaikki ja riemu sen.
        Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois
        sinut siivin hän ilmoja liitelemään!
        Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan
        kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois,
        hän on mennyt, hän joka yksin
        sydän-uksesi avata ties.

    Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani:
    älä koskaan vihallas minua kuormaa;
    Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän?
    Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla,
    että vaivaksi toisen se oisi?

    Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit,
    ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään!
    Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot
    maan vihreän piiristä, valtakunnista elon.
    Ja kohta ma hautaani vaivun!

    Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit.
    Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen.
    Mut vihaksi sit' elä muuta!
    Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi!
    Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!



Kymmenes luku

NUORI KREIVITÄR


Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka
päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa
kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta.
Nuori kreivitär on hemmoteltu.

Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja
kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa
ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja
ystävällinen kaikille.

Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut
koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin
maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän
joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden
heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.

Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan
kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän
pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka
viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina
eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo.
Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole
tässä nuoressa, iloisessa olennossa.

Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä,
millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet
tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin
laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni,
selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat
tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta
sitten...

"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat
rouvat.

Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat
rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.

Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin
hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin
ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain
turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään
muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!"
sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä
kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki
harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.

Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei
tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja
hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.

"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä",
sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita."

Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin
tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja
toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi
opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia
salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta,
niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen
päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja
hanhensilmästä ja kilpikankaasta!

Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla
ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.

Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja
suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.

Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia
vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama
vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.

"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi.

"Oh, loruja, Henrik."

"Olet kaunein koko Vermlannissa."

"Enpäs olekaan."

"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."

"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."

"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et
ainakaan voi kieltää."

Ei, sitä ei Anna voinut.

Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin.
Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut
perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen
perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole
omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei
uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." -- "Hänellähän on jo
keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä
että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin
verettömät ja leuka niin kiverä?"

Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet
lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja
parantelivat niitä.

Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja
arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia?
Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla
tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla
kääntymättä.

Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten.
Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset
housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana
satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta,
sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän
laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse.
Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.

Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla
voisi ratsastaa oksan ohitse?"

Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.

Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään
huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa,
että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä
oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet
toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla
kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää.
Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että
kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja
kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän
palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar
rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui
siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta
tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään
tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen
huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia
mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär
siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi,
vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä
matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta,
näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana
sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin
konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi
Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä
että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen
täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän
hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin
-- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu."

Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan
Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen
loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman
läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla,
miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä
paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt
kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi
ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.

Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän
on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt
sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään,
ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä,
tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee
tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita.
Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa
seitsemän pitäjän tanssihaluisille.

Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä
tanssia ja huvia voi odottaa.

Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin
aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan
ajojahtiin.

Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas
pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja
hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma,
himmensi maan.

Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja
miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa
katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa
joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä,
piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten
lemmikki, joutui tappiolle.

Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän
näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki
näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli
väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko
luonnolle.

Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan
verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa
eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.

"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen.
"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni
valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties
onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat."

Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär
juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen
rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.

Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että
nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.

Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain
siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on
säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti
tuijottavan tuskan kanssa.

Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut
majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden
väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä,
jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut,
että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä
tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin
lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja
nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.

Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu
kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua
hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan,
sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär
näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä
lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.

Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että
majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu
villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan
siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun
tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan
ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.

Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa
raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.

Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua
ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.

"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän
kreivittärelle.

"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär
puolestaan.

"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla
vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan
vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet
tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen
putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän
olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä
vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä,
mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän
ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa
niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan
siellä."

"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti.

"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos
mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui
sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa
kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää,
mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni.
Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi
majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun
hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä
parhaaksi näki."

"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär.

"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä
vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on
hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin
ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi
ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse
välttänyt vaaran."

"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär.

"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen
vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä,
meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen
ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on
lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta
jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling
että minä olisimme iloisia.

"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär.

Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista.
Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan
poikki.

"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva.
"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä."

He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä
istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan
luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita
työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on
rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi
käyttää putkana.

Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.

Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta
kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo,
joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole
aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli
yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.

Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee
kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja
kokopeninkulmiksi.

Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan
uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan
metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja
hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä
peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää
kaatuneen kuusen juurikon suojassa.

Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä
peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät
lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen,
useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on
kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten
oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.

Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään,
katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.

Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja
istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on
taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää
hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin
on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.

Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.

Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.

Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli
siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään
kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.

Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja
irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot
ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen
yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää,
käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan
sääliä, vaan myöskin kunnioitusta.

Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat
kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei
vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein
sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä
että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää
kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.

He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä
pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti.
Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.

Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä
katsovat maailmaan täysin tajuisesti.

"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita,
rakas nuori rouva."

Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee
entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja
kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset
unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän
ja rikkaimman naisen.

"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään
tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla
varsin hyvä."

Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva
Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia
ajatellessaan majurinrouvaa.

"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin
surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä
minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä
nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein
se, joka lyö äitiään?"

"Ei, mutta..."

Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen,
vaalean tukan.

"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik
Dohnan?"

"Mutta minä rakastan häntä."

"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä
muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo
'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä
niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär.
Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."

"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva."

"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha
nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina,
ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?

"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että
Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa
valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain
kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin
pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.

"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet
ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky
jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt
myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot
lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat
kaatuakseen.

"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta
puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla
alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli
lohikäärmeenkielin.

"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut.
Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin
vain mennä äitini luo."

Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn.

"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun
täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat
myrskypilvillä!"

Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy
sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.

Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär
Gösta Berlingin luo.

"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo.
"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta."

"Saapa sitten odottaa, kreivitär."

"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!"

Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä
auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa?
Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni."

"Mutta, herra Berling..."

"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla
ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni
hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin?
Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?"

Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.

Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat
tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata
kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto
kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat
tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha
hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten
ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon
hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!

Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär
kieltäytyy jyrkästi.

"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee
hyvin punaiseksi.

"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo.

"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?"

"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia
sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt."

Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja
näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien
kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt
yleistä suuttumusta.

Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto.
Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen
menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi
tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.

Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin
hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa.
Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa
mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun.
Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää.
Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin,
vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile
heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan,
miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.

Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät
turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta
sekamelskasta.

Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista
tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo
hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua,
kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.

Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat
rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä
pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät
jäykät volangit rutistuisi matkalla.

Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling
kreivittären luo ja tempaa hänet.

Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja
sieltä portaille.

Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he
juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä
kreivitär sylissä.

He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan
laukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen
-- se on Don Juan.

Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.

Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.
Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.

Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä.
Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta
huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.

Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei
yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä
Göstan rintaa vasten.

Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat,
avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti
varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt,
ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden
silmien veitikkakimelteen.

Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä
edessä?

Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja
silmiä, tuota valkoista otsaa.

Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on
kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei
toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären
kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.

"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille.
"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta
ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa
minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi
noista naisista, Beerencreutz?"

Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa
hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet
ihmeisiinsä.

"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?"

Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:

"Hän on poissa! Nyt se vie häntä."

He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se
oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen
ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat
tietää, ketä ajettiin.

Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan
ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven.

"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat.

Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen,
katsomatta häneen.

"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."

Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei
ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.

Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas
juoksija kiitää kuin lentämällä.

Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät.
Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa
valoaan.

Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz",
hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä
nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet
välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen
tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."

"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."

Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä
hurjempaan vauhtiin.

"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani,
kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen
poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui
yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan
pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"

Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua
ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä,
kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee
hänen hampaittensa kalinan.

Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.
Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.

"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon,
kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling!
Ottakoon kiinni ken saa!"

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:

"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin
takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta,
kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa.
Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet
yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä
eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan
hurmaa?"

Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti
luotaan.

Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.

"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää
minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että
kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä.
Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa
halveksivat."

Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.

"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei
silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."

Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa
silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.

Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja
istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.

"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin
tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään
pahaa."

Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt,
että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä
Borgin jyrkkää ylämäkeä.

He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren
kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.

Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät
kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.

"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat,
jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat
hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian."

"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä.
Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään.
Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta
tuskin salata kostoniloaan.

Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa
hänen miestään.

He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli.
He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti
ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän
halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta
loukatun naisen kodin kynnyksen yli.

Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit
ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja.
Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan
siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan,
heidän hyväntekijänsä, kohtelusta.

Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on
hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus
sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä
hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet
iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.

Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta
ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla
sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.

Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun
palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja
katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei
vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä
oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen
keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.

Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille.
Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja
hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä
melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi
siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.

"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli.

Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan
hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta
Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin
täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä
katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti.
Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt
häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen
koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan
olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.

Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt
tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle
Henrik-kreiville.

Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja,
Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.

Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista
jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi
kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä,
hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt
lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka
kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.

Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena
seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli
nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja
leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.

"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle.

"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä
maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat
heidän pillinsä mukaan."

Nuori kreivi punastui ankarasti.

"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän.

"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee,
että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa."

Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.

"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen
enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he
antavat nääntyä vankina."

Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.

"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä
itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa.
Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia
kuitti."

"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan
vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun
puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?"

Beerencreutz hymyili.

"Minä kysyn", toisti kreivi.

"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.

Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.

"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan
tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla
ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle
antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö,
herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."

Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.
Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa --
Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan
paikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa
Henrik Dohnaa.

Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän?
Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa
ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei
ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa
hämärän jumalatar vallinnut?

"Mutta Henrik..."

"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen
rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet
nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua,
joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä
mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit
ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa?
Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy
suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse
vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"

"Mutta Henrik..."

Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen
noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä
singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien
miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä
vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen
maailmaansa.

"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa."

Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä.
Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi
kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen
ja vaimon väliin.

"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi.

"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian
leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä
kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät
nukkumaan?"

"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun
kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta
anteeksi."

"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi,
jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven
verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on
langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule,
Beerencreutz!"

Kreivi asettui hänen eteensä.

"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että
kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa."

Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei
liikahtanut.

"Tule", sanoi kreivi.

"Henrik, minä en voi."

"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän,
mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa
sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä
tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on
mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet
rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä
kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä
ruumiina."

Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin
tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden
pöyhistämänä, miesten surkeimpana.

"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen
sen."

Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.

"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko,
viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin
puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en
koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja
viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli
vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse.

"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää
mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella
kättänne!"

Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli
ovea.

"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa,
täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna
hänelle toinen, ankarampi rangaistus."

Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän
kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua
vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte."

"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun
minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä,
että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.

Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi
niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa
silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet
aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille
istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär
kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren
joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta.
Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.

Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär
polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja
katseli niitä.

"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää
ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään,
kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.

Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys.
Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin
hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä,
kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies,
voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu
toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja,
kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile
mitään.

Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt
muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki
unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen.
Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien
valaisevan maailmaa.

       *       *       *       *       *

Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.

Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat
tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille
rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät.
Hän vain lorusi.

Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka
hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän
oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä
hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen.
Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen
saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.

Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he
nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana
vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana
rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria,
komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä
pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä
muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle
linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet
voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on
säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren
kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei
ansaitse hänen jalkansa astuntaa.

Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua
keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja
voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.

"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai
ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit
painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit
temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta,
minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea?
Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin
esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne
valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa
rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"

Niin sanoen hän meni nauraen levolle.

Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli
vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.

Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.



Yhdestoista luku

KUMMITUSJUTTUJA


Oi, myöhäisen ajan lapset!

Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein
unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat
matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai
väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat
höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät
puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle,
pehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat
keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä
ajoista.

Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa,
työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan
ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet
olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden
hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka
sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka
surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen
pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja
niistä haaveksi.

Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja
täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai
korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä
karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä
ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja
juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa
paholaisen kanssa.

Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta
kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin
hautakivessä lukee.

Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden
iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut.
Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää
kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja,
jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä
jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää
aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.

Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten
tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa
tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä
kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki
heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain
rientää heidän edeltään.

Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät!
Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin
Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta
tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä
päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut
keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan
kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran
kitaan.

Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut
kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat
paistaneet kuin tuli.

Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli
matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta
palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka
asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret,
mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten
sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita
sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.

Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren
ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita,
olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan
pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja
myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.

       *       *       *       *       *

Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte!
Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa
lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen
silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea
kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun
sielun epätoivoon.

Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian
tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian
ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä
vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui
viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen
Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään
vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän
huolista.

Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun
tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna
Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan,
ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.

Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne
hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä.
Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli
menehtyä koti-ikävään.

Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut
ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista,
jotka vatvoivat hänen aivoissaan.

Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut
palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja
istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo
klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö,
oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa
hätäänsä, se ymmärsi häntä.

Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä
hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.

Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät
vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan.
Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei
surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa
kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.

Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa
tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja
halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin
tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.

Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.

Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän
tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin
iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel.
Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja
karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää.
Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat
kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen
polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee.

Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä
ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota
hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.

Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki
sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että
polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi
turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.

Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet
pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset,
lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain
pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.

Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär
Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen
tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin
Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen,
nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi
virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän
poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki
ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista
muistoa on vaimennettava!

Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on
haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee
palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa
kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.

Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee
Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin
hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes
katso taakseen.

Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää
säveleitä, pelkästään keinumisen.

Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen,
avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi,
ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle
polkalla!

Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.

Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen
valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja
katsoo keinutuoliin.

Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa
ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät
uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että
kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.

       *       *       *       *       *

Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden
vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet
naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen
yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu
edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi
olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin
kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä
kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen
ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos
parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde
minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö
on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että
minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää
peitto korvilleni.

Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika
Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.

Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että
hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun
ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.

Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen
kyyneleitä.

Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu
tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat
sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten
vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.

Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on
surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka
olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.

Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän
tiennyt apua, ei neuvoa!

Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän
puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt
missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat
tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen
silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi
valtavien nyyhkytysten puistattamana.

Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli
Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna
tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna
Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.

Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän
väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram
lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.

Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla,
osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen
vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli
oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta
Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja
hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan
kuin hän itse.

Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha
talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi;
Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse,
hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan,
ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.

He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn
pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli
kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä
mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin
saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden
selänteen yli.

He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä
vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa,
joka seisoi tienvieressä.

"Katso!" sanoi hän.

Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.

"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että
minä läksin."

Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:

"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen
kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."

Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo
kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.

Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja
voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan
Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman
ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin
kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli
tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä
jo kolmattakymmentä vuotta!

Sillä välin läheni kulkusten kilinä.

"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha
Ulrika.

Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että
Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään
hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien
oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin
kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.

Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on
nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat.
Metsä kaikuu niiden remakkata.

Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin
pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen
punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.

"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.

Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne.
"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat
kummallisin sävelin.

Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän
oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa,
hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta
hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan
kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja
kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.

Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria!
Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse
tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.

Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä.
Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa
raukkaa?

Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja
pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.

Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet
pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu
kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä
eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.

Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.

Sintram pidättää hevosta.

"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök,
antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka
Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."

"Missä patruunan matkatoveri on?"

Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka
makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä
se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti
Stjärnhök, hän on Gösta Berling."

Annaa värisyttää.

"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa,
myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä.
Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on
pahasta."

"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan
hämmennyksissään.

"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä
luotanne, Anna-neiti."

"Se oli Jumalan tahto, patruuna."

"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä
Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden
kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti?
Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita
Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa?
Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi
yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"

"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna
heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."

"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin
puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane
koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on
minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi
hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea
herkkupala."

Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan.
Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua
kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa
häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken
kauhutunnelmasta.

"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole
enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia,
onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän,
Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"

"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."

"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet
ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat
Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että
hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala
teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."

"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"

Sintram irvisti.

"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon
mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."

"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun
kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää
hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"

"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on
nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen
minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"

Anna nauroi epätoivoissaan.

"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja
niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"

"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella
tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."

Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu
Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti
kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.

"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille
mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan
Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.
Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."

Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan
kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin
ärsytetty eläin:

"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin
keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran
odottaa?"

Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat
vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja
kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja
raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla
ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella
maaliskuun kelillä.

Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät
puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä
Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi
rakastettunsa.

Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta
ja hiekkaa päähänsä.

Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen
katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna,
että piti uhrata rakastettunsa sielu!

Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he
pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja
ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin
kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he
olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.

Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä
huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.

Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat
tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä
Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo
tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.

Oi, myöhäisen ajan lapset!

En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät
liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii
keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin
lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja
epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille
kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?

Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!



Kahdestoista luku

EBBA DOHNAN TARINA


Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat
maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin
herraskartano, -- mutta varo astumasta sille.

Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.

Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen
kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen
sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin
ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan
kalvaanpunaista auringonlaskua.

Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!

Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon
surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi,
ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu,
sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.

Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei
voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun
muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat
sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta
valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.

Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu
itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi
alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra,
antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että
asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes
löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin
sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa
en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat
vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita
lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja
virsillä iankaikkiseen lepoon.

Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen
lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen
hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan
onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle
tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat
perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja
kammottavana autioista raunioista.

Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja
paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana
vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin
erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni
häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä.
Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja
itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.

Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg
paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston
suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät
maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen
sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.

Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja
kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein,
ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos
Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin
kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?

Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että
Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä
tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa,
mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan
ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole
monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja
vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.

Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään
merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa
polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän
käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.

Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein
näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään
pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse
koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka
on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa
Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon
lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.

Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen
luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa.
Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri
hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta
haaveilusta.

Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen.
Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo.
Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee
luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja
huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön,
vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla.
Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa
silkkikengissä.

Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.

Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen
tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan,
vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat
kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja
Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen
loppumattomia salaisuuksia.

Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi
Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.

Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen
iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän
jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian
lähelle.

Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen
tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei
ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.

Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei
tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä
susia lähettänytkään?"

Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan
piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan
hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen
edellänsä.

Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä
kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka
kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen
tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.

Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo
huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn
rantatöyräällä.

Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin
miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin
pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota
ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee
niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin
ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän
ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on
poimittu Ekebyn rantapohjilta?"

Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat
vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia
vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän
suojelee.

Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä
ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin
lähtee pienestä sinisestä kabinetista.

Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä
tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään
tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa
rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on
rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu
sota.

Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne,
jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat
Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina
pahan hullummaksi.

Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen
pilvissä.

"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."

"Mitä sitten?"

"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö
tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"

"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."

"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka
on täynnä kavaljeereja?"

"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on
miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät
pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja
johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla
rakkaustarinoita heistä?"

"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."

Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha
hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu
intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että
halukkaasti häntä kuunnella.

"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty
tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole
hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin
tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin
hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria
rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien
ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa
hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu
vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää
kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän
lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja
tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen
kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs,
joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden
tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit.
Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita
kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa,
antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan,
ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin
opettajaksi."

"Virkaheiton papin!"

"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi
ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär
Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja
komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen
papin menneisyydestä.

"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa
kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito
oli oikea pyhimys.

"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven
suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina
puistoon, kun tänne tuli vieraita.

"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan.
Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä
pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei
ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja
arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta
hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna
poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa.
Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku
suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään,
hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja
selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä
nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen
soittajan viimeinen akordi!

"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin
kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän
piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan
sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta
jo silloin, kun hän oli lapsi.

"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja
eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat
loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_
olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet
elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit
prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan.
Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli
hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee
kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli
niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.

"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan
lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi
kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen
syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja
lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset
ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja
viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen
viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.

"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt,
kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen
ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.

"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät
yhä hänen ympärillään.

"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä
lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen
korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.

"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista
kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään
kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan
kerjäläisenä.

"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi
heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.

"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta
herrakseen.

"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he
pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen
kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan
raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita
vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden
kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen
kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle
ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja
jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän
olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.

"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä
itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla
kuninkaaksi.

"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.

"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia
ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään
suruaan.

"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin,
että hänen sydämensä oli pakahtua.

"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös
isänsä luokse taivaaseen.'

"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan
valtakuntaa?'

"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'

"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja
hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.

"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin
ilkeitä hänelle?'

"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.

"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä
tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle
kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'

"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä
virratessa.

"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on
niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan
valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio
kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat
eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja
karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä
turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat
taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät
omistavat maan.'

"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.

"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'

"'Kultaisen istuimen.'

"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'

"'Saa kyllä.'

"'Tuleeko hän pian, mummo?'

"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'

"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'

"'Saat, lapseni!'

"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.

"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja
puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen
uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan
koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.

"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät
mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä
ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät
näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on
sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan
jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.

"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta
alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja
hänen tuloaan.

"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen
jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen
enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen
koskea kauhtanansa helmaa.

"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat
ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään
maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien
kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä,
jotka astuvat esiin sielujen yöstä.

"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan
ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.

"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että
hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen
yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin
siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei
koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi
olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.

"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa
lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä
tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan
kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö
uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut
juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän
ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta
sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö
hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita
mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas
hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää
uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että
Ebba Dohna rakastuisi häneen?

"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat
harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin
sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen
ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen,
jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."

"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.

"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."

Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään.
Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu,
että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.

"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan.
"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden
sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.

"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta.
Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen
isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle
unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän
vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi,
yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan
joudutetaan.

"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään
tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä
astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei
ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti.
Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.

"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta
oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan
suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli
arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus
maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat
kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies
suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.

"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti
sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa
hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että
kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus
rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko
valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba
ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.

"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät,
sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva,
järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin
rattailla.

"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin
Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan
väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan
kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia
surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin
ilossakin.

"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta
lääkäriä ei voitu saada.

"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä
hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli
painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava
jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä
liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen
kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet
tulemaan.

"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen
jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä
pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'

"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."

Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.

"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.

"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät
epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon.
Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on
toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua
alkanutkaan.

"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö
ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."

"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun
hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.

"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori
mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle
palkkioksi Ebban käden.

"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo
puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin
äänettömämpi.

"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti
äitiä kohti ja sanoi:

"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka
on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut
varas, kerjäläinen?'

"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt
siitä mitään.'

"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä,
jolloin sairastuin.'

"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'

"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa,
kuka oli.'

"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'

"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'

"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'

"'Sitä ei äiti ymmärrä.'

"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta
valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt
häntä auttaa.

"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole
kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan
miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa
synnit voi unohtaa.'

"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei
voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen
kanssaan naimisiin.'

"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'

"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.

"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä
minut Jumalasta.'

"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen
varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt
hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän
vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle
tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni
oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'

"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella
tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä
sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.

"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen
luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta
vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan
siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa
päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja
koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti
kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi,
että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan
palvelijaa.

"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman
vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.

"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti
uusiutuisi, ja se uusiutui.

"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo
Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa.
Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.

"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi
kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi
nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni
hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli
pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut
tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.

"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban
murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen
hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban
rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut
murhaaja, Elisabet?"

Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä
kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.

"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on
vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin
viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse
näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!"

Anna Stjärnhök alkaa nauraa.

"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on
maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta."

"Tarkoitatko, että olet valehdellut?"

"Tyhjää valhetta kaikki!"

"Sinä olet ilkeä, Anna."

"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava.
-- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään
sinne!"

Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten
seuraan.

"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen.
"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy
kuunnella runoa."

Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri
koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut
runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän
asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin,
keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla
alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt
kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja
nyt piti naisten se kuulla.

Ja hän lukee:

    Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi.
    Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan
    läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi,
    jonk' alla värisi uurnassaan
    punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi.
    Kiviportaill' istuen unelmoi
    siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita
    sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita
    ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.

    Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi,
    ja viidoista tummien pensastoin
    varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa.
    Sielukin ruumiin varjosta noin
    valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa,
    sinihohto-holveihin ikävöi,
    kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet.
    Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet,
    yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.

    Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet,
    vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton.
    Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin
    ilmaan kuin sävel kantelon,
    kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin.
    Pitkät miks' iän taipaleet?
    Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme.
    Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme,
    kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.

    Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,
    häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.
    Vaan silloin nous poven ankeen alta
    tuo kysymys raskas kuin haudan paas,
    tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:
    "Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,
    konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?"
    Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, --
    yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.

    Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,
    hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:
    Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;
    kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.
    Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?
    Sun luonas se ainian asukoon!
    Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.
    Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?
    Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?

    On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon
    siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut.
    Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin.
    Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut
    siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin,
    joit' armaani kutreille vierinyt on.
    Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää:
    hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää,
    ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.

"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen
kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin
toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta
tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla
tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."

"Et ole lempeä, Anna."

"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!"

Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen
kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin
kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.

Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.

"Menkää!" hän sanoo.

"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?"

"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.

"Elisabet, ole toki vaiti!"

"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!"

"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?"

"Parasta on sinun mennä, Gösta."

"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?"

"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle...!"

"En, sano itse, kreivitär!"

Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.

"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on
merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole
tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba
Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän
rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle,
että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen
jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa.
Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin
selvästi?"

"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan
puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma
siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata
mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia
onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella."

Hän menee.

Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen
vuokkokimpun päälle.

"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök
kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme.
Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut
hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä,
ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos
niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä
olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan
anteeksi!"

"Mutta Anna, Anna!"

"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!
Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"

"Miksi sitten teit sen?"

"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee
vihityn vaimon rakastaja..."



Kolmastoista luku

MAMSELLI MARIE


Hiljaa, ihan hiljaa!

Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei,
hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se
ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien
tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä
kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun
maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn
aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on
täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat
ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on
järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut,
valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa
metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset,
seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden
takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea
metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.

Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.

Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten
Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään
tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän
pitoihinsa.

Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen
ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset
tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon
teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa
työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa
kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään
omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja
"kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä
nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat
ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa
enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen
maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota
voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä
rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä
niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä,
leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle,
ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa
akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.

Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli
kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä
oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja,
suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä
ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.

Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle
työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän
ajan.

Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli
vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui
ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli
omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella
ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa
pyöriskellä havaitsemissaan asioissa.

Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä
matoisessa maailmassa.

Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki
iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä",
hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä
rakkaudesta.

"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja
ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!"

Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja
koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi
emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.

Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti
saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä
mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei
tahtonut kuulla puhuttavan.

Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri
istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner
pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen
kuulemasta ja näkemästä moista.

Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin
Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin
heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja
lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan
kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla
kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen
näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.

Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja
suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta,
kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun
ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka
olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä
rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä
pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet
puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie
ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta
ja rakkauden teitä.

Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän
ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä
karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se
oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli
kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet
saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja
häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.

Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei
ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella
itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä
ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon
lemmenvirteen.

Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille
nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia.
Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien
välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.

Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut
lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä
lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne
hän harvoin pisti jalkansa.

Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se
oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien
käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli
rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen
ullakkokamariin.

Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset
äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä
rauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset
joulukirkossa itkemään.

Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön
kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste
silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja
köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä
ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.

Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan
lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän
lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli
Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi
vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.

Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli
tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen,
ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi
näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä
uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat
unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa
rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen
rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja
mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.

Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat
tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui
tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien
pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin
lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.

Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena
kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille
naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään.
Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.

Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen
takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva
Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä
poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä
hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa
tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.

Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa
asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä
silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna
olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen
eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:

    "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
    Ole, rakkahin, murheita vailla!
    Äl' unhoita armasta tuttavaas,
    joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan
suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.

Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen.
Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää
koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä
ruusupuita.

       *       *       *       *       *

Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit
pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu,
että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin
kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä
näyttäytymästä kodissaan.

Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen
oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän
katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo
ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään
tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden
aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet
mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista
onnettomuutta.

Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt
leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka
nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo
kuuluisa kreivitär!

Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut
hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit
ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu
olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.

Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä
viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse
tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien
kamalan painon, mutta en minä."

Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa
päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän
suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä
kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi
huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se
käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa
sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi
Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.

Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen
valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär
Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli
tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista,
sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli
hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa
liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään.
Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin
ja kaihoisiin lauluihin?

Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut
sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan
kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi
kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä
pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli
nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen.
Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut
ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia
miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja
tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki
tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja
rakkauden tuskaa ja vaivaa.

Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän
ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko
hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä.
Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik
ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt
hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni
oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen
matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa,
leikki hänen seuranaisensa.

Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen
entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa,
seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista
matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen
toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin
vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet
paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli
tullut.

       *       *       *       *       *

Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin
huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli
avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja
lauloi.

Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut,
että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui
kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli
Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä
taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.

Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit
tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea:
vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen
keuhkonsa raikkaalla ilmalla.

Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan
sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka
häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin
hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita
katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin
kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine
elämäntunteineen.

Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli
ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja,
tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille,
jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo
hänen päätykamariinsa.

Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon
edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.

Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen
kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä
mamselli Marien virkkaamaa liinaa.

Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja
rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi
ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja
kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset
ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka
tuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja
suupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta
niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne
jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen
vangituiksi.

Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään
Borgissa.

Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä
joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden
päivillä vapaaksi päästetty orja.

Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle;
mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.

Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle
huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin,
ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät.
Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja
jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen
pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen
kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär
katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää
kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että
mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu
tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli
Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että
kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.

Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran
kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti.
Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan
oman pitäjän väkeä.

Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät
vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan
huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä
mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen
nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä
pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti
ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.

"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie.

Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla
nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.

Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä,
astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi
liikuttuneella äänellä:

     "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
     Ole, rakkahin, murheita vailla!
     Äl' unhoita armasta tuttavaas,
     joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat;
mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä
kreivittäreltä silmät päästä.

"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään
kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi."

Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin.

"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi."

"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää
saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut."

"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua
sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää
silmissäni! Ota heti ja vie!"

Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt
hän on raivon vallassa.

Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli
Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt
mamselliin.

Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko
uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli
Marie tyytyi ja sai hyvityksen.

Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä
mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa --
säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas
nainen.



JÄLKIMMÄINEN OSA



Ensimmäinen luku

KRISTOFFER-SERKKU


Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui
aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan.
Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat
silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti
esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki
yllään sekä kesällä että talvella.

Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin
seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei
kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin
vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli
mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815
jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä
isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä
neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän,
jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla
iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan
niin pelättyä.

Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi
Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet
lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä
majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi
kavaljeerirakennus hänelle ovensa.

Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka
kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän
muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä
Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri
tämän nimen.

Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on
tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa
hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen
valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.

On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä
lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin
Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen
lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.

Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran
Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen
kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento --
sotaurho rakasti häntä.

Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä
vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja
riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta
hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua
paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.

       *       *       *       *       *

Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän
aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka.
Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.

Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?

Hymyillen on tullut viettelevä kevät.

Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa
hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin
villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden
lomista.

Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran
kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta.
"Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me
matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen
punehtuvilla poskilla."

Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät
kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on
kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää,
tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin
myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä
kevät!"

Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa
päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja
taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän
loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään
vienoa ihanuutta.

Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka
istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata;
sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä,
joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille,
että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?

Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien
kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden
linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on
majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean
kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö
koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet
kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien
avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.

       *       *       *       *       *

Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää
esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin
silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun
päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla
ratsullaan.

Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee
hänkin, että kevät on tullut.

Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma,
husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten
maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä
välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla
ylväs näky.

Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja
vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja
riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen
iloonsa.

Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä
väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä
on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas
satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja
asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan
juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla.
Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen
lahorastas huutaa hänelle:

"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne
ratsastat?"

"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.

"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa
lahorastas perästä.

Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas,
kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet
viedään saliin kreivitärten luo.

Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen.
Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä
kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan.
Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on
näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä
odotuksesta.

Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin.
Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he
istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on
ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin
niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.

"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat
nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin
syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia
suomusneuleita!"

Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.

"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta
istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen
kreivitär sillekin?"

"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.

"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut
syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen
saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."

"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat
hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"

"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos
Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa
käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa,
tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."

"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."

Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin
Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle,
eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.

Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja
pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka
riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä
on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on
asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan
valmis Kyöpelin matkalle.

Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen
suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen
ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken
voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla
tavallaan.

Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa
suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen.
Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että
Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että
koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa
enää ollut mitään muutakaan arvokasta.

Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja
kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä
päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu
vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.

Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus
on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä.
Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.



Toinen luku

ELÄMÄN POLUT


Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.

Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan
tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten
poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla
ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia
raskaille teille?

Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii
vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin
hyljeksitty hullun papin vaimoksi.

Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he
yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen
joukosta.

Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?

Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä
metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa
vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole
täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.

Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla
palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa
ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät
siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä,
jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.

No, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä
tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.

Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia,
ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset
vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää
häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt
hauskempaa kujetta?

Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä,
onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu?
Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle
ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten
poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden
pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?

Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta
Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan,
ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään
pidättää Göstaa.

Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä
alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina
öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele
kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei
ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.

Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän
antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta
sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset
suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin
hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on
taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä
rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä
sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole
valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin
kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä
sinisistä, haaveellisista silmistä.

Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan,
mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori
kreivitär Dohna sen tietoonsa.

Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen
myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä
sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään
Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä
kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa
kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja
kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling,
ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.

Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen
käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä
Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären
lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös
hänen sanansa voisi häntä hillitä?

Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista
lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa
kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain
yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän
kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö
tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen
hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.

Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla
sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan,
lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen
orjantappuraiseen kruunuun?

No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja
valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli,
ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle,
ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan
hänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän
häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja
hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka
sitten kävisi Gösta Berlingin?

Hänen on lähdettävä.

Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei
enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo
irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi
porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi
lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on
kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat
pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.

Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen
anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan
hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja
hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.

Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.

Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa,
mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.

Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan
teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin?
Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä,
epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä
iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet;
kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?

Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli
lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten
ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi,
hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.

Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli
märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen
kamalia ajatuksia.

Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä
päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin
istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.

Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet
poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan
tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.

Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava
sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan.
Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla
märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa
lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.

Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää.
Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo
pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle,
jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa
liian myöhään.

Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä
huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:

"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja
seppien asumukset", lisää toinen.

Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.

       *       *       *       *       *

Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää
pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän,
valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa
oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja
niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa.
Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut
katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.

Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.

Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten
Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista
huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne
hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli,
kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn
mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten,
karjuen.

Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä
juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin
kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen
harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset
päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja
suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät,
karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes
tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää
varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso
kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.

Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne
riemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne
taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat,
rajut hävityshalun hullaannuttamat.

Jos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato
olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.

Nyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat
noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne
ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä
pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme
patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan
kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.

Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa,
siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien
vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa
vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa,
tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!

Ja ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen
päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön.
Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina,
yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen,
mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.

Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä
vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?

Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko.
Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa
putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he
eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot
ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei
ymmärrystä.

Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn
pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on
vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat
kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!

Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään,
sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire.
"Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta
olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat
aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn
mahdin ja maineen kuolinvirttä.

Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.

Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on
kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä.
Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee
laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat
seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys
valtaa vierasjoukon.

Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista
tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille.
Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia
vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus,
vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele,
mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.

Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan
morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet
ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja
kuulee, hän kuulee.

Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain
jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen
pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.

Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain
siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän
ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon
hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys
ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.

Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava
vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki
saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee
puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.

Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki
toimeen.

"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä
myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle
ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain,
laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme
työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen
sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien
kimmota taivaalle!"

"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä,
täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan
muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka;
varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa
kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua
kuivissa lankuissa!"

"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa
aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle
taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka
vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan.
Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät
muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos
ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin
hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te
villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava
maamme joka tuumasta."

Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän
vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja
raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta,
jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia
pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole
kokenut hauskempaa yötä.

Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut
paukkavat ja pato on pystyssä.

Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle.
Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien,
hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla
kivisululla.

Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan
horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja
keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset
voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!

Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät
naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat
häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä
häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää
alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä.
Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.

Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän
ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta
kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.

Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa,
että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän
on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan
kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan,
aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät
vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei
ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.

"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään
minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee,
houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."

Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen
armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen
Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän
tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.

Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen
vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki
syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei
tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä
virran partaalta tuo musta.

Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt
hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on
köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat.
Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?

Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen
käskynsä ei ohjaa ketään.

Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.

Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja
hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin
varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät
uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan,
ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä
kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat
koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt
se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin!
Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.

Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli
keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut
syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.

"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu
kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.

Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden
hänen olalleen.

"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.

"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"

Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.

Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan
pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut
jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on
aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein
kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa
häntä kädestä.

"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että... Oi, herra
Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt...
Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän
minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä
minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."

"Miten tulitte tänne, kreivitär?"

Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian
myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä
paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."

"Jalanko te tulitte järven poikki?"

"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle.
Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin;
ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei
olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen
muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te
ette enää käy siellä, herra Berling."

Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa,
kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa
polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää
ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.

"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.

Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen
jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen
sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan,
millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten
viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen
äänensä on.

"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."

Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä.
"Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota
tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.

Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha
ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.

Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja
loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta
ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät
kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä
kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta
kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.

Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa
kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön,
ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes
ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia
löydettyään taas toisensa ystävinä.

Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa
sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat
joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan
mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa
heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori,
kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä
palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä
antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua,
seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon,
häpeän pelon, rangaistuksen pelon.

Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena
yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että
heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on
kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä,
iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli
tapahtunut.

Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen
jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.

He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka
merkitsisi rakkautta.

Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään
tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan,
noustessaan he vain nauravat.

Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia,
jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä
olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!

Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta
myös Anna Stjärnhökin korviin.

"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne
jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua
tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."



Kolmas luku

KATUMUKSEN TEKO


Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan
tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua
niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan
suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta
tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen
ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö,
katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.

Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä
ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä
eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy
maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan.
Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea
makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.

Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja
vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä.
Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi
astuessaan kärsimysten yöhön.

Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön
jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän
oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja
kertoi hänelle kummia.

"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.

"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa.
Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka
hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän
pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka
ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei
ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet
vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."

Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi
hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.

"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan
valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta
anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin
velvollisuuden tielle!"

Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen
täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.

Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä
surulle vihityssä talossa.

Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän
kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut
julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen
kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin
suureksi tekemästään rikoksesta.

Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä
oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä
oli rangaistusta tarpeeksi.

"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy
leikkiminen."

"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet
yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin
olla vakava."

"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen
nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan
kanssa."

Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt
syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava
viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan
onnettomuuteen.

"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun
puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen,
sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle,
niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle
opettanut."

Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi
nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille.
Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten
omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli
väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän
sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole
kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?"

Kreivi kääntyi äitinsä puoleen.

"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli
nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa
majesteetillisissa rypyissä.

"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas
tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun
Elisabetille."

"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä
kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta
Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään
naimisiin virkaheiton papin kanssa?"

Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma!
Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään
metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin
vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.

"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa
kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä,
sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista
häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä
hukkunut."

Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui
ei ollut totuuden sanaa.

"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on
jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole
palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna.
Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi."

Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.

Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan
tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt
viattomuuden viitan ympärilleen.

Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli
syöksymällä hänen huuliltaan.

"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile,
etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni
surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella
itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen
ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua,
minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut."

Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro
heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi,
miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!

Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut,
mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous.
Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi
demoneja.

Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit
olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet
sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika,
demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut.

Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei
pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely
oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä
tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun
rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi.
Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin
tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan.
Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.

Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit
rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen.
Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi
ikävöi kärsimystä.

Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen
käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja
tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes
miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.

"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy
pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta."

"Tee minulle mitä tahdot."

Silloin langetti kreivi tuomion:

"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua
täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä
tottelet."

       *       *       *       *       *

Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin
palvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?

Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy
kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?

Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on
sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla
olkivuoteella, tulee uni kutsumatta.

Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata
nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut.
Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä
raskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei
ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.

Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon
ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on
soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä
padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.

Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa
vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää.
Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on
kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.

Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys!
Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset
solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat
ruusunlehtiä.

Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain
viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan
tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen
hyvälle sovituksen tielle.

Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka
sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan
tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen
syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.

Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat,
heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä,
pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja
pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä
julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten
ja eläinten kiusaaminen.

Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa
huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia
kidutuskeinoja.

Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären
valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta
kynttilää.

"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet.

"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär.

Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle
kädelle.

Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin
tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä
palvella heitä omassa pöydässään.

Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet
hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas
istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa
suuntautuvat häneen.

Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen
katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja
naiset yhtä alakuloisina.

Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko
hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on
häpeällistä?

Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen
ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen
kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin
eivätkä tahdo antaa hänen paeta.

"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole
mitään pahaa tehnyt."

Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän
ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään
pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna
pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.

"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita!
Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen
pitänyt hyvin rakkaana."

"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet.
Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen
emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt."

He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset.
Nauru ja ilo kaikuu pöydässä.

Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on
kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on
marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi
noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu
ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään
alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.

Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen
tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta
Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä,
hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu
kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä
hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen
rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen.
Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.

"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär
pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin
etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle
ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?"

Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on
kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta,
vaieta ja kärsiä.

Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja
hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain
kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi
liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.

       *       *       *       *       *

Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on
olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon
takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia
teelmiä.

Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin
sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on
säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja
vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä.
Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee
yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan
kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan
jumalien tekoihin.

Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta
nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.

Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden
hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan
mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli
samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet
takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili
äitiään suuresti.

Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut
niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset
sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi
säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden
kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut,
mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen
vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että
hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä
hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana
puhellut hänen kanssaan.

"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala,
kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä
hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita
on."

Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun
mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.

Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen
maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla
enää koskaan palaamatta.

Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi
Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen
täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.

Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli
hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui
monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä
oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä
lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut
siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua
eikä lohdutusta.

Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa
Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa
tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän
välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs
turvonnutta jäsentä.

Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan
häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat
ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja
katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä
rahaa."

Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen
tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin
koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin
etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!

Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi,
sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut
lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan
kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista
kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti
alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä
ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.

Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut
tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen
synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat
kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.



Neljäs luku

EKEBYN RAUTA


Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän
Göteborgiin.

Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon
tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.

Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea
alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei
vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa
ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa,
roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia
paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä
pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin
tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella
korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.

Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin
odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja
majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan
toimittamisesta.

Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille
riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä,
että tanssi leiskui tehtaan mäillä.

Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui
erämaiden halki Venernin rannalle.

Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista
tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?

Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi
vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain
kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä.
Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?

Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät
ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?"

Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille:
"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?"

Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret
vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset
ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan
konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat
säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei
ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa."

Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista
Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa,
ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne
kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä
muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit,
pelastakaa Ekebyn kunnia!

No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat
takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi
ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.

Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.

Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen
rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut
syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä
kavaljeerien hallinnossa.

Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli
Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven
avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi
kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan
vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla:
vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.

"No miksi sitä ei ole korjattu?"

"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa,
joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole
voineet takoa kippuntaakaan."

"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"

"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä,
mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä
keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."

Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.

Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin,
asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana
näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen
saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta
tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen
paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas
pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin
holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?

Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet
saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä.
Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.

Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin
tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien
sydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole
rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.

Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin
silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä
painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja
heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä
vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn
kunnia on mennyttä.

       *       *       *       *       *

Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt
on.

Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina
lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla
Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.

Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin
viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei
ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt
vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin,
kysyttäköön sitä kavaljeereilta.

Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he
aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen
proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi.
Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit,
walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja
kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta
rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin
laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja
peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko
hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät
tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä
kuin viulunkäyrä ja ohjakset!

Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he
rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia,
levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla
paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn
kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä
silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi
loisto!

Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt
kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan.
Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään,
kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.

Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä
seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko
sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia.
Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle,
ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä
kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.

Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta
sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen
pääparkansa usein ollut sekaisin.

Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa
tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin,
kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy
saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on
uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy,
ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa
laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean
kuolemankuilun oviaukko.

Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä,
vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka
usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän
tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta
tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen
kitaan.

Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin
kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg
huutaa:

"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän
alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he
laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.

Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja
syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin
nähden jonkun sieltä tulevan.

Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä
sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit
olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön
jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan
itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo
nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän,
kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä
hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät
seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa
tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa,
joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat
kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun
hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä
tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen
tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja
että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut
ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen
nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta
mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä
muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut
sinne.

Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa
minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit
pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta,
niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti
juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.

Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi
kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta
koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella
karannutta vaimoa, toimitti hän vain:

"Minne se lie joutunut!"

"Vai niin", sanoi lauttamies.

"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?"

"Mitä te kyselette?"

"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko
lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?"

Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja
Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai
kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.

"Mitä väkeä niissä proomuissa on?"

"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa."

"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt
voimme kääntyä heti kotiin."

       *       *       *       *       *

Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin
kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat
näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan
sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.

Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen
poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta
pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa
uikutellen kuormalle.

Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti
olevan aivan mielipuolisuuden partaalla.

Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä
rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti
heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut
miehensä luota.

Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli
hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren
kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja
puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa
laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä
liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli
katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet
melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla
mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.

Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän
oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän
olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun
suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja
he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat
tunteneet hänet.

Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein
häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys
oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut
itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin
veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli
veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä,
jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa
kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut
joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat,
olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu
melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista
avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun
ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa
isännyydestä.

Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä.
Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen
kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien
joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?

Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit
koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä
turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.

Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun
perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.

Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi?
Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä,
vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen
häntä.

Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he
eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen
ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.

Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties
tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt
sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät
kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän
ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme
hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän
kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei
tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin.
Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat
häntä hellästi kuin omaa tytärtään."

Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän
kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä
hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän
tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle,
kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta,
mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden
unelmia!

Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen,
ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt
polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen
menemään.

"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa
minun mennä!"

Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja
tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti,
täytyi se tehdä.

Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin
nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui
kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.

Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet
itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi
kreivittären veneestä.

"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.

Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.

"Kun joudutte hätään, kreivitär..."

Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:

"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."

"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.

Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut
sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen
kädessään.

Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset
äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin
tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.

Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun
hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta
ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä
raskaimman velvollisuuden.

Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn
kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten
lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.

Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä.
Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta
mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia
pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he
olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?

Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien
proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta,
että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja
Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on
totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen
miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja
juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun
tuojat olivat iloissaan.

Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta
Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän
nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui
epätoivon valtaan.

"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon
sinun kunniasi!"

Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin
jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin,
eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen
kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus
oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he
päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.

Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi
yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine
kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät
pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka
rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu
Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa
pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin
tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät
saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas,
ja sen kunnia oli pelastettu.

Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat
ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että
koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei
proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä
kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty
rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan
hovin kunnia vahingoitu.

Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan
muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä
ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei
ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että
muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.

Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan
avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa
Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä
palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat,
en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla
hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti
lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea
pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta
totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei
kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään
avioliitto ollutkaan.

Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien
parissa syrjäseudulla, jos enää eli.



Viides luku

LILJECRONAN KOTI


Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän
oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta
tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli
neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset
ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä
vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.

Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän
ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan.
Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt
kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja
yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen
herraskartanoon, joka oli hänen omansa.

Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona
istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli
kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä
laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi
hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat
saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se
pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan
sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois
kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta.
Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi
äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita
säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti
turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne
kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin
pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan
missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen
naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat
tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä
ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha
piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen
ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä
latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu
sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon
itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti
koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä,
sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä
ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa
hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin
olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin
lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi
tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan
kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne
olivat kaikki.

Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen
kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat.
No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan
kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli,
etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa,
jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki
kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa
oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen
vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän
tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit.
Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta
kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan
punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä,
karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se
paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.

On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden
loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa,
joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti
kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden
apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan
yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot
piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.

Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän
tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat
lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja
puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan
penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja
merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet
käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja
istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja
lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja
innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä
kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja
tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.

Nyt alkoi kylvetty orastaa.

Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että
pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja
siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein
hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat
hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi
piilosilla elämän kanssa.

Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja
jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit
istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.

Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut
rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa
pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta,
niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.

Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli
hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan
verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen.
Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut
merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei
rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli
kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin
kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja
vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.

Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä
ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee.
Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja
pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule
ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen
miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön
siellä kaukaisessa Ekebyssä.

Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän
kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois
kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota.
Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!

Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä
oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.

"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän,
"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä
moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta
ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja
tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli
minua!"

Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona
näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.

Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen
tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa.
Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on
itsessään onni.

Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas
kuin nuori rakastaja.

Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle.
Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja
näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet,
hauskat persiljanlehdet.

Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He
anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea
uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa,
piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui
tuhansittain veden kalvossa.

Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän
täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten
peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.

Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia
vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille
hevosille sokeria.

Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä,
juosta vain ulkona isän kanssa!

Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut
heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat
viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.

Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän
on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan
enää ajattele Ekebytä.

Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt
kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa
huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten
paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla
kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri
huvitusten raju metsästys kohisten kierii.

Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat
hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt
eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta.
Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn
kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa
siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?

Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei
kärsivällisyys!



Kuudes luku

DOVREN NOITA-AKKA


Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet
nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään,
hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten
ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?

Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin
onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita
valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana
tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja
kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa
ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa
vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin
kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa
kyllikseen.

Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa
ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa
latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin
palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena
paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä
paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt.
Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut
näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä
hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt
hänet.

Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra
ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä
maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi
noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää
hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla
hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko
naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi,
muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.

Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet
hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus
laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään.
Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu,
revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta
konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle
asti.

Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen
ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko
laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa,
noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista
tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.

Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset
ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien
pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten
surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat
kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön
kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan
asutuksen poikia.

Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän
kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet;
mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän
joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen
omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa
aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan
kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon
valtakunnassa, jota hän hallitsee.

Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut
Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän
harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu
leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä
huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.

Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille
ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi
piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta,
jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja
olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja
haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"

Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja
katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle
liikkiölle.

Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta!
Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi,
muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää
kätensä liikkiölle.

Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö
kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky
ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi
pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se
on hänen.

Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.

"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo.

"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.

"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä
aittaan taakkoineen.

Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.

"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti."

"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!"

Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa
riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan
puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät,
naama on väärässä.

"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein.

Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti
riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän
mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän
vuorilta laskeutui.

Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle
vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla
ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta
tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.

Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin
harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne
tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet
viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän
parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä
mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät
sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten
petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären
ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään.
Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen
läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.

Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän
ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut
uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka
lähenteli hulluutta.

Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.
Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.

Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat
siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen
hänen kimppuunsa.

Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta
karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos
keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin
suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita
jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli
ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos
hän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea
parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär
pakeni sisimpään huoneeseensa.

Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti
kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin
harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä,
paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!

Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli
harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli
mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa
noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että
harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei
voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan
kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti
ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja
alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen
ja valittaen.

Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä
surkuttelematta?

Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen
kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua
soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja
elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni,
vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.

Mutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että
sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää.
Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja
sitten itsensä.

Se on sadun ajatus.



Seitsemäs luku

JUHANNUS


Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan
vuoden ihanin aika.

Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli
ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja
pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja
kirjava nurmimatto, joka peitti maita.

Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin
olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia
juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.

Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen,
värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun
pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi
vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat
rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä
kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä
hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti
kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.

Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti
punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin
helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen
pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui
kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla
oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili
hänestä kuin lämpö auringosta.

Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella.
Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita,
joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen
laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko
hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.

Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä,
jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa
koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt
huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu
vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä
sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu
nenäliinassaan.

Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi
pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli
siinä leiskunut kesäisenä yönä.

Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet
oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut
niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.

Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat
koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri
täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.

Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja
levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta
sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He
tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon
liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."

Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla
ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten
kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen
otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.

Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he
saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta.
Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.

Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan
muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä
äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli
hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat
astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät
Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.

Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden
karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien
ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut
etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät
täytyi kantaa ulos.

Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan
hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan
uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.

Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut
häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta,
jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.

Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun
jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja
seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat
länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi
kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille.
Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse,
aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja
pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina
Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään,
jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja
jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään
salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa
rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin
olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei
hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse
oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli
heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.

Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni
sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty
paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten
hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa
maailmassa.

Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin,
mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet
olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut
olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi
hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän
tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut
asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän
koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi
palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli
luvannut.

Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä
he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea
elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän
ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin
karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa
tuottavaa työtä.



Kahdeksas luku

ROUVA MUSICA


Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli
auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua
hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta
onnetonta.

Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin
ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma
päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko,
viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.

Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja
harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset
aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen
alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla.
Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja
ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen
tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka
oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja,
joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja
kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia,
joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja
tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki
Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta
ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.

Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia
ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt
vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.

Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja
harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa
tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit
osaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.

Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä
heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista
musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle
ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja
leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän
on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.

Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.

Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla,
suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja
aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka
on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta.
Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan
ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa
Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.

Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä
loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi,
hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän
tavallisesti elää.

Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja
tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin
hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!

Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän
kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi
hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän
kyllä, miltä tuntui kun hän tuli.

Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat
tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa,
kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä!
Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää!
Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.

No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta
kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän
nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa
klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä
ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän
tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut
kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa
hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli
heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa
kuulleet vanhain puhuvan hänestä.

Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun.
Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään
käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä
lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti
loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he
laskevat soittimet käsistään.

Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin
on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä
valtava sankari kavaljeerien joukossa.

Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen
ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu
kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä,
tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen
koskettimia.

Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon
hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä
hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja
valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että
etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan
muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan
armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista
kuudestaneljättä sonaatista.

Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään.
Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se
houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava
soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole
uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä
laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset
elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän
kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri
se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole
ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että
hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole
koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä
hänelle avaamaan.

Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja
kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin,
ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella.
Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon
äänensä.

Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja
liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa
tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee
sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.

Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan
mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja
ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa
hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat
paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä
klaveeri, eikä mitään muuta.

Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän
ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja
noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.

"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on
sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"

Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia
murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.

Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin
olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan
huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää
vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän
suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt
kuulisi.

Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee
ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.

"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että
sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun
syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.

"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden
rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin
muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin
sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on
minut täyttänyt autuudella.

"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin
sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö!
Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas
oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut
ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.

"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit
väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi
rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi
liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin.
Autuasta oli sinua nähdä.

"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä
siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön,
tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin
taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi.
Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset
rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien
olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.

"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi
sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden
rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin
muilla?"

Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja
liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan
myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.

Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta
vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko,
istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.

Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea
ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli
kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä
onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä
onnelliseksi.

Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä
enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys
karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen
niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä,
joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko
sinä unohtanut kärsimisen taidon?

Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja
hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos
olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää,
mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä
iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!

Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi
kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä
kestää.

Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät
velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.

Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa
ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita
suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole
välttänyt kärsimystä!

Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki
syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.

Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa
kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta
Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa
nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.

"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa.
"Nythän sinä olet taas ennallasi."

Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.



Yhdeksäs luku

BROBYN PAPPI


Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä
kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne
suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen
sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman,
mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän
suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa
kuivunut sydän jälleen.

Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja
sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat
lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee
ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos
kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää
tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää
ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden
määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän
koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat.
Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän
kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan,
kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan.
Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen
kanssaan!

Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan
nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt
hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei
lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.

Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen
vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä
kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän
tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.

Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat
toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn
mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki,
mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä
nuoruutensa rakastetun.

Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei
ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään,
tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä
odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja
hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva
ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten
kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen
olentonsa hurmauksen tulella.

Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne
häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan
katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt
vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja
lämminsydäminen.

Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.

Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.

"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti
köyhälle raukalle."

Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila
tässä lähellä.

Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.

"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään
ole kotona pappilassa."

Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja
häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan,
neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?

Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?

Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut
hänet menneinä päivinä.

Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä.
Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut
pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään
perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla
muistoja.

Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan
silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin
kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.

"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi
parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin
iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.

Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä,
kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti
vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta
polvilleen ja suudella pyöränjälkiä.

Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa
kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn
pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.

"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna,
että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat
ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä
homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän
on ylhäisen kreivin tytär!"

"Sanokaa, että olette matkoilla!"

"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen
minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei
minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä
hänen palvelijoilleen."

"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa."

"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan?
Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen
ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä
vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun
minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta,
ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet
luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta
kuin rahaa."

Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta
sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.

Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään
keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan
työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee
rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa
keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei
päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun
tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.

Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn
mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono
onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?

Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne
pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea.
Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu,
mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa.
Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.

Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären
vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton;
häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä
vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne
loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta
kevättään.

Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän
muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita.
Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli
kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin
käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.

Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.

Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain
hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra
sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa
katsahtaa.

Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee
ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin
huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita?
Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä
ja katselee hänen silmiään.

Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.

Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi
ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan
vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.

Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen
vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa,
mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi
aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi,
pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä
loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden
kuvat.

Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka
muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi
viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori,
hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi,
hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma
kaameista kohtaloista.

Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan
pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään.
Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole
tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen
vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii
nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen
vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan
kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä
ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.

Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka
on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.

Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole
Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.

Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu.
Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet
hevoset jaksavat juosta.

Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä
kolmena päivänä!

Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei
kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä
kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli.

Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen
oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö
pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä
halveksittavaksi kuin ennenkin?



Kymmenes luku

JULIUS-PATRUUNA


Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa
kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla
vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja
suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita,
leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti
vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa
hyllyviä.

Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin
jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen
kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia
lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston
luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia,
pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita
käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa
jäähyväisaamiainen häntä odotti.

Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt
ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien
kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön.
Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen
elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan
ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan
niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä,
variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät
kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat
hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät
äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.

Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän
edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he
enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa
nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan.
Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti.
Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.

Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa
muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!

Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä.
Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin.
Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja
poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen,
mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.

Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä,
tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä
tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja
walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta
siitä.

Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset
alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen,
emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa
hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin
hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi
häntä nähdä.

Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan
hevosensa tallista.

Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit
eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis
erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta
äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän
ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?

Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.

Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään
kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän
muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti
myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas
Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi
hänet ylös haudastakin.

Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta,
joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä:
kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä
ilmoilta sulosävelten kantamana.

Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu,
viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli
hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja
hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt
lainkaan eteensä.

Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa.
Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin
istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat
hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi
näkemään hän oli jo loitolla maantiellä.

Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti
ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi
heistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz,
kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku --
oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä
lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu
heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja
veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi
Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei
eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.

Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen
kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka
matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen
ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta
helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä,
nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä,
levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja
hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.

Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi
istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen
ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi
tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn
kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi
-- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat --
mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain
sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!"

Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin
selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen
syvissä mietteissä.

Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua:

    "Mars, eespäin!
    Pystyssäpäin
    Vermlannin jääkärit marssii näin."

Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan
Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista
tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet
eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä,
ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa:

    "Mars, eespäin!
    Pystyssä päin -- -- --"

"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä
huomanneet surunpilviä hänen otsallaan.

"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En
tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen
kotiini äidin luokse."

"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki
lähde Ekebystä."

"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth
pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä
ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa
alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä
riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te
Ekebytä!"

Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut
noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä
Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin
halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne,
jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa
kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa
toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen
Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin
tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja
kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen
levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian
kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.

Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he
laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli
pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken
päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä
pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli
heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin
uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta
katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän,
sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.

"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen
katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen
sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha,
hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja
kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi
suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja
hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat
sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat
sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis
sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa,
Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia
nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi.
Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden,
salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi,
uneksija.

"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni
kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete,
köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden
suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan
avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee
sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä
kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä
tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja
kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta
sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten
ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu
huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun
kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat
kaiken.

"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain
kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset,
vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan,
pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon
elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja
olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän
maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on
mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.

"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!"

Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin.
Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he
aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja
hymyä kimmaltavan pinnan alle.

Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt
tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he
pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.

"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi
Julius-patruuna.

Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan
takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?

"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan
hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä
kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri
seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä:
oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo
unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui
taas yksivuotista untaan.

Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska
pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin
hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja,
kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt,
jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain
kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös
synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain
muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.



Yhdestoista luku

SAVIPYHIMYKSET


Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat
seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet,
alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan
koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on
vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin.
Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä
ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.

Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä
ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa
kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla
ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle,
nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan
korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne
kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta.
Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt
teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista
himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli
jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva
sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla
kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä
oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia
muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne
täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät
sen.

"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos
ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat
heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi."

Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja,
joilla autuaiden sielut matkaavat.

Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat
käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan.
Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko
autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia.
Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne
koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta
nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä
taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia
purppurareunaisissa viitoissa.

Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli
tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita
taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas,
mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän
allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää
sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan
mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut
ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin
piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät
piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit,
ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla.
Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka
hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit
pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan
iankaikkisuuteen.

Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan
näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei
hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin
hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja
paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas
meidänkin silmien katsella.

Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon
valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat
kaikki savipyhimykset.

Ah, nuo savipyhimykset!

Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua
inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos
ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella
katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.

Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin
ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa
juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit
miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen
sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään
sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi
täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään
kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli
Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen
ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.

Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että
kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos
niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja
väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa
sädekehissä.

Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat
vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi
aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä
niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa,
ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne
paikoiltaan.

Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut
häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka
kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja
vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut
reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien
jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi
minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös
taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla
olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.

Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt
vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta
sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin
Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen
olivat kuolleet aikoja sitten.

Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta
meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos
ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä
olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla
että ymmärtää.

Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani,
millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.

Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen
sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se
herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli
lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi.
Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja
ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti
Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti
pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen
ja upotti ne Lövenin syvyyteen.

Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?

Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli
katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban
kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat
vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha
viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän
urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta
niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään
vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa
väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he
sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin
pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan
huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman,
jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?

Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä
elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja
silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja
perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän
tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman
omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään.
Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä
tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne
vaipuivat perikatoonsa.

Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan
valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen
rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan
ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo
omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten
helmoihin.

Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen
ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea?
Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei
kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja
pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä
liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.

Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa
nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt
piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit,
hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin
särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen
hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan
vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä
ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?

Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt
kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää
ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän
saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi
seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja
siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä
sovinnon Jumalan kanssa.

Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei
antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua
moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan,
kun ihmiset vaikenevat.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan
poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään
kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!

Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin
kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun
vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita
sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos
Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin
aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.

He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet
virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä
menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle.
Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna
kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja
ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen
vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin
kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun
ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä,
ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät
näet tulleet.

Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa
kuuluva kuiskaus:

"Kavaljeerit!"

Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan
sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja
kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.

He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin
vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran
huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä
järvelle.

Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan
selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn
kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä
Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka
haluaa hänet takaisin sisään."

Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan
mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi
ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.

He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin
julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin
hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa
häntä katsoa.

Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että
seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen
itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden
vanhain hupsujen edessä.

"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat.

Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa.
Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen.
Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli
ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti
häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin
hänet eteisen poikki ja portaiden yli.

Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen
jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä
minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli
kreivitär Märta karannut.

Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa
vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen
isäntinä olleet onnellisia.



Kahdestoista luku

JUMALAN MATKAMIES


Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä
Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa
Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä,
aivan metsänrinnassa.

Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan
päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt
taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt
hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän
tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä
oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.

Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun
hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki
epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen
rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän
nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun
vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja
kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat
pörhössä.

Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi
kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille.
Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin
nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän
muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat
Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta
sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa
arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli
kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa
ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.

Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen
huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä
Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut
vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt
sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä
toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi
vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä
ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että
se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron
virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden
kuritustyöhön.

Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä
pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli
löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja
antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja
tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli
Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut
ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin
hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä
kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan,
koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814
sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka
kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin
hänet todistusten vajavuuden tähden.

Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka
oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut
vaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa
hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli
ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän
varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa,
kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin
sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä
päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa
kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä
tanssii. Herranen aika, varmaan!

"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan
minua?"

Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan
jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että
hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.

Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa
oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta
asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja
ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli
ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori
tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä
istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut
mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo,
joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo
tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset
vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä
arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.

"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.

"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."

Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi
lähteä kotiin.

Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja.
Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli
kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät
hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa
häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.

"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin
tarkoituksensa."

"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä
tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin
pölkyltä?"

Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei
ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen
liitostaan pahan kanssa.

Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään
tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi
kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut
juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai
koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin
hänen päänsä meni pyörälle parista lasista.

Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein
tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen,
eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää
hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista
hyvää viiteen vuoteen.

Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata,
ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin
vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan
kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.

Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta
hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki
kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin
mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan
silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi
töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.

He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.

"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin
noustuaan. Se huvittaa häntä."

Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia
sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät.
Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.

Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet
kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa
tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun
sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!"

Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi,
tuo ankara Helgesäterin rouva!

He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet
ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin
eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset
torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen
valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota
kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.

He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat
koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat
Lennart-kapteenia välissään.

"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet
kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?"

Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen
mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.

"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt
Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla."

"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz.

"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin."

"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää
minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut
kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni
odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!"

Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää
kuunnella.

Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He
tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle
miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse
ulos.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

Beerencreutz vastasi:

"Me toimme miehesi tänne."

He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan
itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan
hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.

Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit
varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan
hän aikoi mennä sisään.

Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin
tyrkkäsi rouva häntä rintaan.

"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni
herraksi sinun kaltaistasi?"

Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.

Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.

Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli
ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä
tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.

Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän
kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat
ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi
nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa.
Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä
maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.

"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi
tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä?
Miksi suljet minulta kotini ukset!"

Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.

Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi
laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa
lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut
seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa
oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli
astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät
nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon
miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta
liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä
tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään
muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.

Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain,
miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa
tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän
katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti
hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat
liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen
koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota
tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä
kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään,
että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta
välinpitämättömyydestä ja viinasta.

Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei
suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella
oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain
lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on
hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru
painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään
lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen
katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa
puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.

Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä
Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.

On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he
olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla
puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan
vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos
koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän
ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni
taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.

Näin tapahtui eräänä päivänä:

Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on
nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen
täytyy kuolla.

Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan
keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin
kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen
hetkensä on tullut.

Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on
ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole
hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä.
Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen
edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä
seisovat, että hän puhuu totta.

"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä
olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni
kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt
rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt
lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä
villassaan."

Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on
ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta
ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan."

Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies
pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt
seisomaan hiljaa ovensuuhun.

Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin
auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme
kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista
taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden."

Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee
kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen
edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän
viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!"

"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus.

"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat.

Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on
viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen
henkensä tuulahdus on ajanut.

Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.

"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko
sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian
astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat
ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat
vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja
sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen
kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi
häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun
on matkattava."

Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen
korahtelunsa käy raskaammaksi.

"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan
mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on
rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän
on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä
verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu!
Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa
päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu
kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä
tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"

Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen
kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.

"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä
olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta
ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut
taivaansa ihanuuteen!"

Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa.
Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat
rukoilevat raskaasti ja huoaten.

Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen
rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen
kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on
nähnyt Jumalan.

"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat
häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit
sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin
lapsen käsivarrelleen."

"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen
silmät.

"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat.

Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.

"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni."

Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on
hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa
reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin
auringonpaiste.

Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai
mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä
silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli
Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja
paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin
kuin kulta ja mahti konsanaan.

Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka
asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat
olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin
murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.

Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven
yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja
perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin,
hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita
oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki
pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.

Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle
kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen,
joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman
järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää
venettään.

Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari
soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii,
soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten
jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan,
kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa.
Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat
maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia
kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot,
pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät
tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha
sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia,
jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät
latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa
aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun
jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate
viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly
saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten
paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia
edeltä kulkevassa veneessä.

Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet
nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen
isäntänsä oli käskenyt.

"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.
Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."

Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja
hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei
Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja
hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat
ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan
pyytää.

Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta
häntä ei toteltu.

"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi
hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat
viljaa itselleen.

Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt
ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän
ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat
perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä
täynnä.

Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta
mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa.
Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain
vahva Maunu nauroi.

"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat
arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin
hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."

"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.

"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että
renki lähti.

Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt
heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että
oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti
rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi
tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa,
ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.



Kolmastoista luku

KIRKKOMAA


Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi
vuoret, oli tullut viileä.

Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen,
vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui
tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha
asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut
rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut
everstiä ystävänä ja palvelijana.

Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa.
Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin
kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on
kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen
kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole
hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan
kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja
korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma
kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen
hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka
on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta
Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on
täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut
niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä,
peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin
hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen
vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta
vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana
viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan,
että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan
ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle.

Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen
kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut
kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan.

Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä.
Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi.
Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän
sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat
kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he
elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa
turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja
lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta
askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja
pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin,
kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan
sisäpuolelta -- voi, maata siellä!

Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon
minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien
vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön
laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla,
ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot
ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja
kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen
rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö
ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää.

Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee
sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta,
Acquilonin haudalle.

Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti
hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa
taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.

"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä
pelistä mielissään."

"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä
ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen
viereensä.

Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja
kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:

"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen
tuntenut."

Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti
ja hartaasti kortit.

Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo
mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput
lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu.
Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti
heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen,
ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät
sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja
valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan
asustajan ratoksi.

"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut.
Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me
kolme, ja hän yksinään elossa."

Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten
seuraamana takaisin Ekebyhyn.

Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet
häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat
harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa
muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä
vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.

Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä
kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni
elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä
varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo
minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön
tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee
mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista,
panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.

Ei edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit
houkuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta
henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten
virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.



Neljästoista luku

VANHOJA LAULUJA


Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä
huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.

Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja
ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat
hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen
kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja
liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi,
saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.

Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän
enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen
vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa
menneiden muistojen kuormaa.

Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja
runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen
äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi
rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.

Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä
viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:

Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin
lehtiin.

Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa
kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin
surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen
ylitse.

Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli
vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on
pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.

Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin
huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa
leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että
hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.

Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?

Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän
ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut,
ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se
on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun
merkkiin.

Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan
päällä muuta kuin surua.

"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne
raukea elämän täyteläisyyden edessä!"

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa
juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä
ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan
linnuista.

"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se
ennenkään ollut kovin onnellinen."

Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli
ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen
erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko
onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä
itsekään.

Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet
oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut
takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella
mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on
tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut
siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään
äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään
häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa,
kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän
luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten
tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi
hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin
isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta
käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa.
Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä
vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa
ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun
rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun
herrasi, sinun täytyy nyt vihata."

Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi
hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi.
Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin.
Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin,
mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei
asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin
päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja
näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi
taistelua ja onnettomuutta.

Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin
vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin.

Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa
ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli
auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä
olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista
ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut
portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut
ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen
sanan minkä he puhuivat keskenään.

"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle.
"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?"

"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen.

"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?"

"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi."

"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla
ollut varaa ostaa tuo korea takki!"

"Velaksi, luotolla, setä."

"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä
junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?"

"Hevonen ei ole minun, setä."

Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon
kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla
jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet."

Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian
ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä
mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies.

Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti
asiansa ilmi:

"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa.
Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi,
Marianne."

Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan
isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä
kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä
niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli
joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa
talon ja husaaritakkinsa.

Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä,
melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he
olivat samanikäiset ja leikkitovereita.

"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni
on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi
maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on
pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni."

"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole
vähääkään rakastuneet toisiimme."

"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi
Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää,
mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin
ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin
tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä."

Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne
tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni
siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois
kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.

Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun
iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.

Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja
hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta
kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän
oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan
hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne
arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin
paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille
vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten
ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut
suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi
sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä
pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei
purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia.
Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti
huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja.
Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä
keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain
vapautuisi näistä molemmista herroistaan.

Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä
ja ihmeellisesti tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta
oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset
siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä,
töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla
paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut
siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin
Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei
ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.

Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka
kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat
vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.

Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun
väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin
käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren
kiven maasta.

He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja
saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he
kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle
miehelle.

Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti
osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän
vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka
oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin,
naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän
rakasti sitä kiveä?

Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta
ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se
oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka
kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko
Vermlannissa suuresti.

Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin
ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin
hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä,
tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa
mieltään.

He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän
kohotti ajatuksissaan veistä.

Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.

"Marianne!"

"Mikä hätänä, äiti?"

"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin."

Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen,
harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti
kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla
tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin
myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut
kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli
tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin
olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.

"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne.

"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle.
Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?"

"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että
kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä
pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut
sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla
meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy
häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole
armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi
meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö
vuoksi minun pitää häntä rakastaa?"

Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli
voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:

"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi
isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat
nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään
vihaamatta ja kärsimään kostamatta."

"Oi äiti, minä olen niin onneton."

Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen,
niinkuin jotakin olisi kaatunut.

He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut
eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen
sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen.
Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät
rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata
kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että
oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla
samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki
katkeruus hänen sydämestään.

Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi
entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.

Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina
nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää
kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet
vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut
kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei
määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa
kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja
ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen
vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä
päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.

"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin
mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi."

Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri
tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän
kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri
tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin
kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle
hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen
valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He
näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne
luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee
vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä
avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa.
Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää
rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli
Marianne. Elämä oli äidille velkaa.

Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää
tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi
toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli
hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää
kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa
olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis
olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko
siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä
onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa
häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet
oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt
matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä
tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä
olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva
välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni
Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi.

Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt
Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina
ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen
iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli
loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi
Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin
sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin
morsiamen.

Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä.
Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua
järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta
hän tarkoittaa.

Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä.

"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen
kerta."

Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa.

"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena
laukkuihin joutuvia kapineitaan.

Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi.

"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä,
saat lukea sen heti."

Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän
toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina.

Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi,
viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi
kiroaa.

Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole
mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen
ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta.

"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt
kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus."

Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka,
miten hän oli tuskitellut ja kaivannut.

Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä
puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä
istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin
tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti.
"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren
lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä."

Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista
kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili,
ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran
keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt,
mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen
läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt
Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu.

Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa
elää sellaisen miehen kanssa.

Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja
tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta
vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin
soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva
elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea.
Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten.



Viidestoista luku

KUOLEMA VAPAUTTAJA


Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat
kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä
suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne,
jotka häntä rakastavat.

Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen
ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.

Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja
sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä
kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan
kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä
tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista,
häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea
vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa.

Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat,
valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa
tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin
oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän
ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana,
viikate kuutamossa kimmeltäen.

Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti
hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät
muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon
ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni
tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten,
kauniiden ihmisten rakkauden muistoja.

Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet.
Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen
tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon
portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli
tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä
kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja
vapisee.

Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet
vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden
aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa.
Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen
kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut.

Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli
nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut
jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut
ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni,
sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi
tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva
kuolema vapauttajan avulla.

Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand
kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja
sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva
näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva.

Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan
tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman
ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja
rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.

Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi
luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan
siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei
siis häntä riemulla tervehdittäisi?

Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon
ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei
tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä
vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti
viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen
liehuessa hänen ympärillään.

Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan
ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:

"Kuka siellä koputtaa?"

Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa,
kuolema."

Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki
yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei
nähnyt.

"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä
viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule
ja vapauta poikani!"

Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti,
joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena
takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.

Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen
ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän
ihanasta elämästään.

"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia
taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän
pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole
talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja
kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja
ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.

"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten
paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä
elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä.
Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.

"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista!
Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei
ole.

"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän
antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat
avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja
pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä
eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle
antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä
ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä
kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja
kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän
matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut
sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on
paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.

"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua
sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki
avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme
lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn,
kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?

"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa...
Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein
kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen
linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.

"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä
pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan
minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat
vuotta on niinkuin yksi päivä."

Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen
tulevaisuuden ihanuudelle.

Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin
suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand
Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle,
kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli
kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei
kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa,
puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä,
nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille
kasvoille.

Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand
Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi
tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu
viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan
tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan
muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun
ruumissaatto tuli.

Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat
tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja,
astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja
kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja
ylioppilasneilikat.

Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse.
Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia.
Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä
piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei
Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi
synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.

Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä
morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut
morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun,
välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle
vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.

Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja
muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja
rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain.
Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä
kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja
verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli
saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan,
pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa
hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat
kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit
paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.

Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos
hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen
yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi
pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen
juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja
kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne
olivat hänellä näissäkin juhlissa.

Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan
yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat
haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin
itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä
kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu
maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan,
suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät
ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.

Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat
kuivat.

Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki
vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät
haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti
hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.

"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna
vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois
se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja
ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden
komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen,
kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan
hänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut.
Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä,
itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun
lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö
sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta
sellaista?"

Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja
kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen
sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata
hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.

"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva.

Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei
vastannut sanaakaan.

"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä
leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä
siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että
me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua
itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen
kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun
tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin
onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun
jaloissasi.

"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi
minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää.
Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun
hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä
olisi ollut siihen voimaa.

"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut
morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt,
et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon,
sillä sinä et rakastanut häntä.

"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa
osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne
rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin
minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen
silmänsä aukenevat.

"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut
luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä
rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut,
olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että
sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet
itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut
vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos,
sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun
tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen
vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään;
vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää."

Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut
puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.

Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:

"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne,
jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla
seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten
onneton olenkaan."

Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän
muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta
rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän
vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa
ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä
kiroukseksi?

Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen
työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?

"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän.

"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini
todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit,
silloin minä surisin hänen kuolemaansa."

Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi
morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja
kruununsa ja laski ne hunnun viereen.

"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan
hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule
toisen omaksi."

Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen
ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin
pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.

Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä
kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla,
eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.

Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa
hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.



Kuudestoista luku

KUIVUUS


Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa
ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden.
Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana
kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä
haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi
kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että
laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama
kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun
se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä.
Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla,
ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää
usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien
kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset
luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän
kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä
tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen
vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?

Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan
unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän
ihmistenkin?

Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha
täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee
aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto
kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja
vuori itkee!

Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta
tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden
kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin
levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat
seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun,
suruttomuuden, hurjuuden henki.

Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla
ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin
heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha,
ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki
kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja
leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on
kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.

Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja
herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin
pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat
säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan;
mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön
kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt
myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe,
siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon
välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe,
jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut
pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein
turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän
syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan
mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin
metsän.

Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja
palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot
sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin
tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu
viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti.
Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut
lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.

Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi
kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet
enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja
ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin
metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja
kuin silloin.

Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois
kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän
vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä
yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta
kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon
merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien
yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin
kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina
sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen,
näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli
sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn
mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka
muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan
enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja
huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen
juhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää
kuultu: silloin tuli kuivuus.

Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina
kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta
alinomaisessa auringonpaisteessa.

Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta.
Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo
eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä!
Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa
sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling
-- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se
aiheutti.

Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi
niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään.
Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa,
ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa;
toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli
korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään
kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna
jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.

Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta
laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.

"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa.

Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko
se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako
minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen
päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä
pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle?
Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?"

Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota
ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä
läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli
kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:

"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota
Jumalan käsi etsii?"

Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi
parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita
metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se
oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja
poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta
niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen
kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset
ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä
syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina
ja lavat turmeltuneina.

Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli
siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808
ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet
kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet,
miten lehmät totutetaan syömään sammalta.

Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista
leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä
matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään.

Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien
silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet.

"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?"

"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien
töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?"

Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin
sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien
haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan
oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle.

"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut
Herrallemme", sanoi mies.

Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja
nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut.

"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän.

Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut:
vain tikut ja korret hän meille jätti."

Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut."

Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja
kuihtukoon hän kuin tuo oksa!"

"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes.

Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he
sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä.

"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme",
sanotaan joukosta.

Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon
ennen kuin jatkaa matkaansa.

Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin
häpeäkasa.

Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan
eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain
hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet
itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä.

"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole,
Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet
häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä."

Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse,
viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!"
ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt
meidän päällemme Jumalan vihan."

Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen
pois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia.
Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän
taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi.

Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn
papille!"

Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn
turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava
epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista
oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha
saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa.

Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet
merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala
maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli
heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti
nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän
enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut
voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi
tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen!

Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua
silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei
tahtonut ruveta väkisin parantumaan.

Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina
sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin
mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen.
Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon
ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi
hänet.

Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan
oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai
omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain
tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja
vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut
kasvamasta.

Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta
rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi
istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia
tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin
hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi
nähdessään hänen kurjuutensa.

"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista.

"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään."

"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä."

"Parasta on, kun istun vain tässä."

Gösta istahtaa hänen viereensä.

"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua.

"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi.
"Pahempi on ylämaassa."

Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo
Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla
virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset
savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla,
pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa
seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.

"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on
kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa.
Monta on siellä sortunut."

"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."

"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa
ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee
parempia teitä."

"Niinpä juuri."

"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys
estää kaiken parannuksen."

"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni."

"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten
kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!"

"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten
jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella,
siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne,
niin en ryyppää enää'."

"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä
varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja
taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja
peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys
sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta
minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?"

"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he
uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen
ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan
aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi
hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen
juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät
herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä
minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät
uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka
kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut
pitämään yllä rohkeutta."

"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on
ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta
elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat
sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet
hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on
ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä
kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää."

"Minä en voinut", lisää pappi.

"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että
hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei
voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota."

"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin
paljon kurjuutta."

"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On
vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä
syntynyt."

"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on
olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi."

"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta,
"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista,
hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu
melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää."

Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä
pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin
hän olisi puhunut omaa asiaansa.

"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa.

"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä
hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän
antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee."

"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?"

"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen
mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä
majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä."

Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut
häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä
vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli
itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut
kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin
ajatellut.

"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi
arasti.

"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka
hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä."

"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on."

"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon
apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä
ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä
loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he
herkeämättä kiroavat."

"Niin se onkin, Gösta."

Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet
täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella
Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä
töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin
apulaiseksi.

"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi.

"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka
jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan
karjaansa."

"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta."

"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja
Venernin välille."

"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen,
kun väylä on avattu suoraan mereen."

"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta.

Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan
katseen.

Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.

"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta
minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää."

"Raivataan se pois!"

"Miten, Gösta Berling?"

Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin.
"Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi
sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!"

Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.

"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden
maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin
rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme
tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme."

Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä
hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis
elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen
ansioistaan.

       *       *       *       *       *

Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset
luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta
hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili
sadetta.

Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman
oikeaa yhtenäisyyttä.

"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin
rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala,
niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni
tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"

Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin
huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon
kuullessaan jokainen heräsi.

"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta..."

Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti
pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa
tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui
horjuen saarnastuolista.

Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain
ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli
veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen
jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä,
rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät
ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut
itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata
niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat
olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen.
Sitä iloa, sitä riemua!

Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan
alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian
ankara. Hän kuoli riemusta.



Seitsemästoista luku

LAPSEN ÄITI


Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti
oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen.
Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä
oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi
olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut
ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen
vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät,
rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään
palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä
työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat.
Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.

Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät
kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja
hänellä oli talonpoikaiset vaatteet.

Häntä uskottiin.

Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti
luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada
olla. Ja niin hän sai jäädä.

Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle
ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia
ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa
kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja
lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää:
hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi
itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä
talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia
totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä
niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä,
ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi
päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.

Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti
meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja
lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta
lokakuussa.

Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä,
sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi
viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän
ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat
poikaa.

"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja
erehtymättä:

"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!"

He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin
tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein
ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä,
olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.

Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin
uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?

Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko
vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä
kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja
vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän
on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi
ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä
johtaessa.

Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä",
sanoi hän itseksensä.

Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi
voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi
painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla
suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman
tärkeä.

Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta
tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät
harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä
merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi
tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se
isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin
voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja
rikkaus tuottavat?

Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua
maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla
vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut
nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.

Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen
isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei.
Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle
osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.

Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se
olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa
kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä
oltu vielä kastettu.

Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli
hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut
enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus
hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.

Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies
lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli
ja että hänellä oli lapsi.

Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä,
sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja
puhunut asiasta kappalaisen kanssa.

Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu
laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.

Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle
kodin talossaan.

Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka
lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt
sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä
pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville
helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.

Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru
kuullessaan isännän kertomuksen.

Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän
ajatteli ajattelemistaan.

Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn
hakemaan Gösta Berlingiä.

Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei
saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko
kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi.
Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.

Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä
hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.

Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin
kylmänpuistatuksia.

Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?

Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja
leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä
aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.

Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi
edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä
parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta
kuin tavallisia hullutuksia!

Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti
lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa
vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.

Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat
pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein
sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt
taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä
polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen
nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei
voinut sanoa eikä tehdä mitään.

"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.

"Hyvää iltaa, Gösta!"

Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja
kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.

Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt
näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän
huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt
oli kysymyksessä vain lapsi.

"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten
kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin
ettei minun lapsellani ole isää."

"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on
lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan
avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"

Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi
Dohnan ottamaan minut?"

Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän
häneltä tahtoi?

"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa
suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä
joka olet, joka olet..."

"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja,
minä tiedän koko ansioluettelon..."

"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"

"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."

Mutta lapsen äiti jatkoi:

"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi
rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua
rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani
en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin
sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on
kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen,
jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että
muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä
haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä
olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa.
Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua
kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan
toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän
kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On
julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."

Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä,
jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman
onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että
hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen,
joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.

"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on
Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.

Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa
kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.

"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta,
sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee
vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman
elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."

"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.

"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi
mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."

Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen
ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina,
syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta
Berling ja Elisabet von Thurn.

Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi
kastettiin.

Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin
peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa
kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.

"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi
ennen kuin on saanut isän."

Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä
terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet
Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut,
että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin
vain lapselle isä, ei muuta.

Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut
elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että
kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin
hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut
vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.

Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli
suonenvetokohtaukseen.

Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja
syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä
tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa
lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän
toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.

Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja
Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat
edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä
tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat
pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan,
selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin
arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän
voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen
kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä
nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä
sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän
oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä
sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.

Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti,
että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.

Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja
yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja
oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.

Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa
ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi.
Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä
ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan
aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen.
Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.

Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen
kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli
sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta
kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän
vuotensa oli lopussa.



Kahdeksastoista luku

AMOR VINCIT OMNIA


Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä
haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä,
hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.

Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen
jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia.
Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin
sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää
sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei
tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut
loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet,
joita se on varjellut.

Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.

Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen
kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä
olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus
rakkauden kaikkivallasta.

Oi, Eros, kaikkivaltias jumala!

Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan
päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.

Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman
aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja
maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot,
haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon
pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat.
Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se
kaikkivaltias.

Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen
hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan
jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut
perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä.
Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!

Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka
välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki
voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.

       *       *       *       *       *

Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio
laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla
messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti
-- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän
viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät,
palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on
selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka,
joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka
kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät
tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut
kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän
itseäsi siitä houkutella.

Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin
lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen
tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen
teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta
juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa
niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.

Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he
palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja
kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat
löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken
maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle,
jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut
Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa
kartanossa.

Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon
yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan
poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo
kuuluisa huone.

Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja
keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan,
ettei huone olekaan tyhjä.

Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet
suuren paperi- ja kirjoituspinon luo.

"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt
lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria."

"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?"

"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja
surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain
ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin
sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha
Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta,
tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän
on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä
kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän
lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman
tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina,
ja papit kyntävät maata."

"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin
kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?"

"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin
pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat
vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti
vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki
sen tuntea."

"Kaikkiko?"

"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki."

"Ja silloin Jehova kuolee?"

"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki
valheet."

"Kuka sitten hallitsee maailmaa?"

"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko
kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja
hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä
hallitseva."

"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?"

"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei
voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä
elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen.
Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä."

"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?"

"Ei."

"Eikö haudan tuolla puolen?"

"Ei."

"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita
lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin
syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja,
syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.

"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka
kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."

Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat
voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.

"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa,
kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"

"Työ", vastaa vanhus.

Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän
viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien
eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on
sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä
tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan
hengen läsnäololle luonnossa.

"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko
sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"

"En toista tiedä", vastaa vanhus.

Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti
tahritun nimen.

"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"

Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet
kurtut risteilevät.

"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä
surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on
rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla
kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys
jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön
totuus!"

Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole
totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.

"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä
minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette
muuta."

Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo
epäuskon innossaan:

"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."

"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä
jos minä niin uskon, en voi elää."

Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä
istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.

Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman
tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen
jyrkänteille.

Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön
kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan
lopussa.

Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa
todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.

Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja
niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että
isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti
rakkaana.

Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!



Yhdeksästoista luku

NYGÅRDIN TYTTÖ


Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan
peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole
ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole
antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan.
Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat
sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii.
Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.

Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä
ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon
etsivien jono!

Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat
tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa
ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu
niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat
suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran.
Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn
muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei
tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan,
kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.

Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat:
"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te
menette, kulkijat? Mihin te menette?"

"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme
tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko
Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."

Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo
jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja
punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö,
jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin
metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.

Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka
he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä
jonoon.

Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:

"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin
tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on
ottanut hänen ymmärryksensä."

"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse
ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin
se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut
takaisin."

Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat
Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi
mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.

Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina
täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te
puuhaatte? Mitä te etsitte?"

"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt
metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."

"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän
onneton?"

"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime
keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli
rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut
hänen ymmärryksensä."

"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."

"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut
vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen
morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan,
mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa
Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi
häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa
koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."

Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen
mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän
harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja
hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.

Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin
että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan;
päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää
navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten
tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän
ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.

Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin?
Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki,
jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi
kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on
ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.

Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal
peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän
juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka
ohjaa hullujen tiet, ei muuta!

Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii
voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa
riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia
katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei
siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii
hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain
talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään,
vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä
helmoissa.

Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he
matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään
maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei
jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on
hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin
monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon
rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta
kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on
Jumalan luona.

Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut
tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin,
kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet
jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo
väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?

Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin
silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä
he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.

Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut
muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu!
Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa
vieretysten.

Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet,
ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset,
rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan,
ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.

Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän
aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko
on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.

Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön.
He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa,
tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat
katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää
sammalta pitkin, kutsuvat lepoon.

Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan
hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen,
vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen
viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän
alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa,
onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan
ei ole käynyt siellä häntä katsomassa.

Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta
naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt
aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä
vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä
he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt,
kun päivä on kadonnut.

"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta.

"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!"

"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun,
jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun
epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat
riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä,
perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme
eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se
on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään
Ekebyhyn!

"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle.
Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille
talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen
rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita
kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!"

"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle
kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä.
Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän
tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!"

Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa
kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla,
ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus
juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin,
naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.

Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee
uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa
ja kunniaa.

Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat
huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee
täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat,
sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!"

Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot
ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon
itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät
kavaljeerit kuoliaaksi!"

Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna.
Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.

Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta?
Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?

Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan
villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan
alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi.
Kosto on vapauttanut meidät.

Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet
puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet
leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby,
kuolemaan kavaljeerit!

Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain
kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää
vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?

Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te
liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette
koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka
tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja
nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät
tuomitseva.

Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan
tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti
syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole
syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät
he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää
sitten nai nuoren kreivittären.

Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he
ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä.
He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo
torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.

"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"

Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään
huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä
suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat
päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen
meluava parvi ehtii sinne.

Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on
miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit
maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki
kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten;
mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja
aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.

"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette
väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin
ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."

Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa.
Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.

"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa,
Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki,
maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset
huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät
tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä
omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"

       *       *       *       *       *

Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri
kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun
valossa.

Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio
nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja
lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.

Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä
tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin
elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat
nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan
ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää
yhtenä yönä.

Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä
lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat
sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen
olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei
Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan
rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen
tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja
huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli
ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.

Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion
leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut
olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?

Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä
eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot!
Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos
viinalekut, ulos omenat!

Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos
saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme
siitäkin olla iloisia.

Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn
rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he
olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet.
He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla
laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä
ja joka rukoili kansan puolesta.

Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo
ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat
laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä
sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan
miestä!

Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan.
Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja,
iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa,
pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin
sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin,
keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää
rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.

Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot
valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa
ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät
helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.

Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa.
Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.

Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee
tuntevansa naisen.

"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he.
"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne."

"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se
meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä!
Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella
hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois
viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän
kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään."

Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se
syöksyy Ekebytä kohti.

Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja
sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle?
Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä:
heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin,
etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin
tyttöä.

Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa,
onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos.
Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat
käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.

Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla
toinen saatto.

Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi
alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt
hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet
hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.

Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine,
tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha
siinä lepää.

Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee
hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki
kunnioittavat kuoleman majesteettia.

"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut
metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä
etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas."

Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka
kannettiin ulos Ekebystä?

Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät
ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se
toinen on nuori Borgin kreivitär.

"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille?
Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että
hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä,
emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla
kannoillamme tomuksi!"

Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle
ja puhuu.

"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä
on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä
olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo
nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että
te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.

"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit,
uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän
hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat?
Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin
voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille
kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida
häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!

"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä
sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen
koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä
paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te
olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.

"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli,
-- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen
anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven
rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja
rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla
pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki
tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn
nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen
henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta
me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!

"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti
hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme
noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole
sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli
siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin
isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin
teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle
isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin,
köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin,
sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa
pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten
rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään,
sillä hän oli aivan epätoivoissaan.

"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä
kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin
olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä
läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet
irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee
teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että
olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja
viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä
tarpeeksi!"

Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären
ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan
vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi
hänelle suuren kätensä.

"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään
pahaa, kreivitär."

Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos
ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"

Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat
hänellekin kättä.

Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen
sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen
masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään
kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.

He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se
viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan,
sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa
jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat
ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti
hyvää.

Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän
paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti
kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat
puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua.

Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi
rakkaus.

"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä
rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä
joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä,
kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät,
kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia
noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan,
kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä
rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.

Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet
väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt
heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin,
rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra
Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!

Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.

"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"

Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.

"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan
luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina,
niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta.
Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."

"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä
olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin
sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa,
Gösta. Olin kuolla häpeästä."

Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.

"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen,
joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis
sielu!"



Kahdeskymmenes luku

KEVENHÜLLER


Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja
monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua
jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut;
mutta hänpä ei tahtonut.

Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet,
tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän
olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla
vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko
komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä
hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään
aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat
kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden
kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä
taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.

Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan
käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan
hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen
kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.

Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa
Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä
kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki.
Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa
vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin,
mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.

Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät
silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli
pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli,
hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli
nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä
asteli vastaan.

Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat
korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät
auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain
kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.

Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa
näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena
ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään
sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas
tuoksu ympärillään!

Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla
kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat
säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa.
Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja
lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan
piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.

Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille,
ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan
punaisten huulten raosta.

Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli,
mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui
takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.

Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin
ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen
vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:

"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."

Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin
hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja
katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin
olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa.
"Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla
kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan
yhden kutakin lajia."

Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi,
että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä
voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.

Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja
teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se
oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat
nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna
käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.

Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla
kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan
näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa
kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut
täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi
ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.

Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja
hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin
tainneet häntä ylistää.

Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle,
Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen
ja tahtoi vain saada ne vaunut.

Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen,
jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi,
että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta
hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi
hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen
tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne
lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.

Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut.
Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä
oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa
tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä,
joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä
tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun
hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?

Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä
niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin
hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä
ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa
pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja
riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko
ritarilinna.

Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman.
Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman
linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät,
joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana,
mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat
työpajansa hänen linnassaan.

Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli
muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin
huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä
pajan.

Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat
siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha
paha.

Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä
loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen.
Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja
teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden
ihmekalun.

Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi
virittää siipiä olkapäihinsä.

Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla
salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko
kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he
juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:

"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"

Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä
yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin
ahtailta kaduilta.

Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot
heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta
haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat
tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat
ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla
läntistä siltaa kohti.

Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja
koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos
suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin
silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta
edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä
kahdella pyörällä.

Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä
pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui
ilmameressä korkealla maasta.

Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja
puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua
hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka,
hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa
varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan
kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut
tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa
jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan.
Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt
häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä
omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata
hänet!

Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma
olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret
siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien
välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti,
huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!

Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen
kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako
oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen
elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä.
Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän
pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen.
Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän
siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät
kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä
mihin.

Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla,
särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään
vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä
pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.

Se oli sen leikin loppu.

Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti
häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä
tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen
sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee
hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.

Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen
semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.

Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä
jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois
ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.

"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä
huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.

Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin
majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan,
ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä,
vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa
oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot
palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä
enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka,
karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset
kopeasti yläkiverät.

Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin
muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan
paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin
vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja
uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän
ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei;
pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!

Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja
kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi
elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan;
kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui
liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja
henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä,
luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.

Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja
ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He
antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja
rakastivat häntä kuin lapsukaista.

Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä
sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä
läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller
hänet taas.

Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja
vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen
kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku
hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.

Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä
Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain
heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.

Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä
teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän
on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä
sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen
nähnyt hänet ennenkin."

Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet
työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan
pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella
itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui
vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.

Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:

"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."

Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta
ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.

Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako
hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?

Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty
hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän
lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä
valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka
hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin
tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon.
Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset
alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.

Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta
maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko
nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen
tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä
kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja
sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä
kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.

Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen
tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se
antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja
onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että
kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen
monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti
hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.

Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen
portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa
metsähinen sinne.

Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.

Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että
suuri urotyö oli tehty.

Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon,
metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.

Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen?
Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät
upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet,
pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen
loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on
täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.

Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä
pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä.
Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja
jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän
istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.

Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan
hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei
pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt
se on tehty."

Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että
metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa
oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon
muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita,
vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia
takaisin...

Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen
aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt
sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!

Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.

"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"

Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.

Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen
vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry
tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena
Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä;
pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken
huimuuden ja tuoksun matkassaan.

"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.

Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta
silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.

"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.

Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä
musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda
minua!"

Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja
veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran
Karlstadin torilla.

"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.

"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka,
"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta!
Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi
sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle
mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen
ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä
kadut vielä."

"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"

"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti
tulipyörän hänen eteensä lattialle.

Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa
tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut
käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut
ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen
viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.

"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.

Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde
häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.

Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää
ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden
monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa
käsityöläisen toimelta."

Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin
hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei
kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että
tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon
vahinkoa.

Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet
Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut
metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen,
Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan?
Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?



Yhdeskolmatta luku

BROBYN MARKKINAT


Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka
kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä
teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat
pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi
ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät
lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa.
Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä
neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee
pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet
ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet,
jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat
aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille.
Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia
kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat
markkinaleluista ja markkinarahoista.

Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta
kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on
pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet
tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat
pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat
telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja
sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia,
karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja
puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja
päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria
maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.

Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä
ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja
tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy
myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven.
Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.

Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin
kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun
ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle
lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen
melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta
markkinaelämästä.

Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on
tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai
ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja
viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi
tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.

Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja
karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn
kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat,
pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.

Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu
huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä
on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään
lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja
seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka
kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.

Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat
huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja
siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä;
sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei
niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin
riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja
tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka
taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan
omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan
länsigöötalaisia.

Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen;
nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää
häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi
ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti.
Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse
tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja
naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.

Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän
pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja
kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla
tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja
länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen
ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä
vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.

Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja
kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi
helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät,
jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.

Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä
kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso
Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan,
tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen
kuuruun tappavan iskun alla.

Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään
miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan
kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun,
pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat
vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän
makaakin nyt maassa tiedottomana.

Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen
katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet
lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa
tekemättä.

Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on
tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten
ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.

Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä
hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot
ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat
nuorallatanssijat katsojia.

Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat
kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna;
haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.

Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi
jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.

"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.

"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.

Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet
hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan
leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä
tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!

Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen
olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella
tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on
ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut,
Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen
kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties
on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia
pelastaakseen.

Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat:
häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen
kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!

Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa,
olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat,
väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat
päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä
mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua,
millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela
neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi
kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa
levyn alle.

Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit
seisovat.

"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo
Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana
Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.

Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa
Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki
välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset
pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken,
silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien
täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.

Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas
paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat
markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.

Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin:

"Mitä te tahdotte?"

Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:

"Me tuomme tänne sinun miestäsi."

Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten
aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko
pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin
silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo
mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.

"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee.

Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo
selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.

Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa
sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni
taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.

"Elääkö hän?" kysyy rouva.

"Elää", vastaa eversti.

"Onko toivoa?"

"Ei. Ei mitään voida enää."

On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:

"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?"

"Itkevät."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi,
pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta."

Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.

"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi
kuukautta sitten?"

Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.

"Göstahan oli hänet maalannut."

"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa
oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?"

Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.

"Minulla on paljon vastattavaa."

"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt."

"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne
Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan
vikapäitä."

"Ketkä ne ovat?"

"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara
nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen
miehestään."

"Se on totta", vastaa kapteeninrouva.

Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.

Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee
hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on
täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä
murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet,
portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko
pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa
kapteeninrouva äänensä ja sanoo:

"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on
vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä."

Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin
tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat
Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen,
nöyryytetyn miesjoukon edestä.

Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on
nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän
on tehnyt?"

Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen,
joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan
sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet,
jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan
kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat
Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.

Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan
tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu
ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla
hänen nimeäänkään mainittavan.

Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut
heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia
tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita
hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi.
Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain
lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa,
ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.

Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.

Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät,
mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi
kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on
vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa",
sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä,
lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.

"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.
"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"

"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on
muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne
vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."

Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki
tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."

Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.

Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee.
Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa
kerran ja heittää henkensä.

Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren.
Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee
korkeutta kohti.

Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.



Kahdeskolmatta luku

METSÄTORPPA


Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.

Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia
paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä
olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken
metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa
palvelijain ja kotieläinten kanssa.

Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän
kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja
teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän
palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He
tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä
talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä
kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä
haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä
ei mikään voinut heitä pelottaa.

Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen
polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton
räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt
tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.

Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella
siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he
pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti
soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin,
mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon
maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän
oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.

Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa
rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn
metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat
sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.

Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli
palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi
karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.

Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera
työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista
pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat
metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja
räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala
asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.

Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän
näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa,
niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä
tiellään kohtaa.

Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän
huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä
tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta
hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin
sotajalalla jokaisen kanssa.

Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä
ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää
hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi
parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru
vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin,
vaikka hän oli suurena hyötynä muille.

Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.

"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut
muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"

Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla
tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin
hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan
sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta.
Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.

Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä
enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies
ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli
pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa.
Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto
vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka
tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet
isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain
tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta
ja tehnyt vahinkoa.

Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui
mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa.
Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla.
Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät
parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet
pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä,
kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet
naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja
juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja
jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat
metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja
äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista
ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.

Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin
Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan
ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa,
ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja
haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä
sellaista he olivat usein kokeneet.

Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret,
kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.
Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.
Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.

Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija
oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä
näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta
hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille,
ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman
jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä
etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka
olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet
Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko
he nähneet häntä.

Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.

He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan
ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät
häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti
etsiä vähäpätöistä puheenaihetta.

Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te
olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin
sodasta!"

Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.

"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta,
joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä
Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin
sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi
rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs
mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:

"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?"

"Niin olen."

"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi,
sellaista vaihtokauppaa."

Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen,
joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä
vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä
tarkoitin vain hyvää, nähkääs."

Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki
uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi
olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän
sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.

"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä
meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa
iloisemmista asioista."

Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni
takaisin tupaan.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä
ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja
estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme
hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii
sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja
kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan
apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka
voisivat ottaa hänet helposti kiinni."

"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä
itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin
heidän pitää mennä heti."

Miehet nousivat heti ja menivät etsimään.

Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin.
Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt
sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista
makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli
kipeä.

Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten
hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.

Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin
sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen
vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja
silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä:
kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa
sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi
tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut,
mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.

Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei
päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla.
Halveksuen hän kääntyi hänestä pois.

"Millaiselta näytät!" hän sanoi.

"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta.

"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta
odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena
olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää."

"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut
näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?"

"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta."

"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut
itsestäni."

Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta
Göstaa kohti.

"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!"

Göstan kasvot vääristyivät.

"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä."

"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär
puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä?
Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He
ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän
kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien
rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää
itseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?"

Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan
uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."

Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen
vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei
voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi
lähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas
kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä
kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli
uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon
vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki
sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.

Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös
lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin.
Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja
toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin
hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja
vapahduksen sanat kaikille.

Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen
kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut,
että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän
tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit
täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.

Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli
karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta
harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli
Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa
kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko
saisi olla läsnä hautajaisissa.

Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.
Sintram oli tullut hänen luokseen.

"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin
ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei
kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin.
Ota sinä ja kuole, sanon minä!"

Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin
harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän
tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit
isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa,
sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn
markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien
kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan.
Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt
kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet.
Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan
olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä.
Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän
rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli
tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.

Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.

"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä
olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on
mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja
ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta
kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa
hetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta,
nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja
turmella."

Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä
helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi
olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa
sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys
voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.

Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa
vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta
Berling:

"Älä koske arkkuun!"

"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni
maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle
tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"

Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat
nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.

"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle
siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien
todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun
pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa
ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat?
Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin
taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta
kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"

Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.

Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä
käsivarsiin.

"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.

"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin
ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on
hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden
seassa!"

"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa,
tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"

"Sinä lupaat suuria, poikani."

"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."

"No, mene sitten ja tapa itsesi!"

"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."

Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole
elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin
hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla
kunnon miestä", sanoi hän.

Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt
antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja
väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti,
oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin
Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi,
ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli
perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli
kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen
aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty
kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni.
Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta
kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi.
Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa
metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.

Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.

"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin
tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis
pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä.
Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän
levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa
sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa
arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen
olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit
pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien
edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli
tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun
näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon
käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä
kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu,
niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."

Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.

"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme
luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi
meitä kaikkia, jos yksi pettää!"

"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla
kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään
heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista
kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa,
Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt.
Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet
näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän
luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on
vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.

"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän
sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain
päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'

"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.

"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin
hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt
kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta
kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni
häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin
ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'

"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt
Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.

"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta',
sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun.
Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja
vahingon tekijä maailmassa.'

"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa
tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin.
Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:

"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'

"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että
lasit hyppivät.

"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei
viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.

"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät,
Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja
siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja
raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut
useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat
hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan
häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän
niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt
Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä
sinä teet?"

Gösta keksi vielä yhden vastauksen.

"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat
minut ihmiset, Jumala minua vihaa."

"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle
terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen
halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi
Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse
talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä
en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet
surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme
häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin
hänestä tulee mies'?

"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian
paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet
ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja
laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he
antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on
ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa
Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?

"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt
laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle.
Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä.
Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta
Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän
tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt
vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton
etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa
ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut
katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä
huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä
en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai
aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.

"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet
yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi
silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän
ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat,
kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset
esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, --
kaikilla oli suru.

"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän
tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin
lohdutuksen sana sille.

"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa
kohti.

"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi
kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on
pian täältä erottava.'

"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi
sanoja tapaillessaan.

"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden
voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.

"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä
tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei
suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä
niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina
oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen
tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen
apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää
niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria
lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille
kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja
onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli
tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina
säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.

"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki
tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.

"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan.
'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha
teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet
ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'

"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin
kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu
pukeutunut ruusunhohtoon.

"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän
sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on
herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen
tielleen.'

"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti
puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin
puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla!
Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja
sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin
kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien
heidän sankarinsa sinä olet.

"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä
voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun
vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan
yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan
lähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää
tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää,
sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla.
Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt
hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä
tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä
lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian
suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän.
Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne.
Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä
minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa.
Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet,
asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt
niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen
sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset!
Parannuksen tietä me sitten vaellamme."

Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.
Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli
Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan
Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.

Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.

"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.

He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi
ympärilleen.

"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen
nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä,
pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä.
Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen
aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä."

Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet
ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.

"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te
ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani.
Hän on hyvä."

Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä
tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen
vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa
asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.

Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi
poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen
vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan,
heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.



Kolmaskolmatta luku

MARGARETA CELSING


Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta
vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut
sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä
ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan
useampia ystävällisiä sanoja.

Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin
metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi
mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta
seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo
tiedustellakseen uutisia.

"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva.

"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat.
Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia."

"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn
kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron
tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat
niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille."

"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas.
"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta.
Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy."

Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli
vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi
puutetta?"

Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat
hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne
Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta
taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei
heitetä enää viljaa viinapannuihin."

Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa
pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki
vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka
olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää.

"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he
sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa
ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa."

Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki.
Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli
teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa
kävi työ täyttä vauhtia.

Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan
siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan
talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä.

"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä,
mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee,
kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis,
ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan
asti."

Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät
kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin
hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki
tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi
kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa.

"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä
jo autuaiden taivaaseen."

Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä
auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä
ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat
nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn
majurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing."

Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä
ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui
suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa
konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta
kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille:

"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt,
että kaikki on ollut parhaaksi!"

Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä
häntä.

Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan.
Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa
makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni,
ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko
uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan
käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua,
vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta
ilosta, minkä minulle tuotit!"

Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.

Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet
eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan
tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet
jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja
kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?

Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt,
mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja
varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat
menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä.
Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin,
niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.

Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten
ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.

Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari
näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat
ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat
hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja
toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille.
Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän
kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.

"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg.

"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard.

"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole
tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on
menettänyt vedon."

"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet
paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme
auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei
ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän
kerran sen lupasi."

"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen,
ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien
pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai
kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram
menettänyt vedon."

"Veli voi olla oikeassa."

"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut
hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita
kulkusia. Kohta hän tulee tänne."

Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen
tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.

Hetken perästä hän hypähti ylös.

"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö
veli näe häntä ovella?"

"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä
kaikki."

"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä
sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa,
enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan
Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän
kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä.
Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!"

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi
seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki
tullut vahinkoa.

"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg.

"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen
tarpeekseen moisesta."

"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe,
että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta
vie! Se päästää irti väkivasaraa."

Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja
vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta
Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta.

"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg
riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa."

Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen.

"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole
niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä
häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle,
ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä."

Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli
kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt
vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet
kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti
päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen
Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli
tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet
vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä
näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan.
Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika
Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös
Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään
kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.

       *       *       *       *       *

Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras
tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen
majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin
sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli
majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat
vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.

Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat
pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua
siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.

Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille.
Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä
Ekebyn pajassa.

Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli
noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin
häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai
lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan
reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on
käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois
kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän
on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä
olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle."

Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin
kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut.
Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä.
Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli
palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen
palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa
parempaa avionrikkojasta.

Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin
loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet
hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat
uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti
kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen
kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka
hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin
sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.

Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti
hänen kasvojensa piirteitä.

"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa.

"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen."

Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla,
jäykällä äänellä:

"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki
rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja."

Nuori nainen hätkähti.

"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa,
eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole
mitään eroa."

"Sen kyllä tiedän, majurinrouva."

"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää
synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun
kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden,
rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken
elämänne."

"Oi, majurinrouva, majurinrouva!"

"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus
yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää
kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat
teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen
luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja
kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko
ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten
kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko
vankeutta nimismiehen talossa?"

"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä
olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu
majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi,
katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää
sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa,
tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että
jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen
tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen
katumuksen tekoon."

"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva,
"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy."

Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen.

"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli
vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki
Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto
saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka
sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.

"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini
luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.

"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta
kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin
perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin
kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä
kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta
sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän
oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa
hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko
hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen
kimeällä äänellä:

"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin
puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei
kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän
virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'

"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä
alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi
syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan
hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin
vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.

"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli
antanut minulle anteeksi.

"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän
istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän
kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni
ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota."

Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän
ponnisti voimansa ja jatkoi:

"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani
Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat
olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin
minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä
saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut
Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin,
kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se
olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja
sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan
sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle
anteeksi."

Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan.
Hän huokasi raskaasti.

"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät?
Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut
parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä
oli särkyä surusta:

"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä
Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on
vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi
minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät
paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg
kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista
talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne
herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että
siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia
laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren
rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia
kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet
monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme
siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää,
majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä."

"Jatka, Gösta!"

"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä
täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa,
'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun,
Gösta, pitää hankkia piika.'

"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä
saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi
nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne
tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä.
Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut,
että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei,
minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin
minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli
kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa
istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä
muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen
naisihminen tarvitsee, sanoi."

"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä,
että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?"

Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti:

"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut
niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa
lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut
työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä
ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan
hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät
sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa."

"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?"

"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä
elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata,
niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki
maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa
elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien
keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun
polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun,
joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja
siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla,
majurinrouva."

"Synkkä tulee elämästänne, Gösta."

"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja
sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin
köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi
siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä
loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta."

"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä
voittaisit?"

"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa
minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos
olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin
opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja
jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen
niitä metsäpolulla.

"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta
Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan
voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä
hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa
köyhille, siinä on parannukseni."

"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle,
jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn."

"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta
rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako
minua köyhistä!"

"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva.
"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon
kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'"

"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka
olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle
sellaista surua!"

"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!"

Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi
tuska.

"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi
heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit
rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!"

"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata,
että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei
ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen
maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa
hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn."

Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui
polvilleen sängyn viereen.

"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut
arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää
tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen
mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän.
Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä.
Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä
rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne."

Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen:

"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä
nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby
kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan,
että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan
usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla
itsekin."

Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi
levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.

"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin
ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä
ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se
turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi
kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä
vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun
muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan."

Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista.
Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja
vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.

"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta
Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita.
Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären
kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se
sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille
antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka
olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita!
Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu.
Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. --
Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet!
Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä,
jotka vielä elämme.'"

Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan.
Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti
majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi
vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin
kuoleman varjo olisi langennut häneen.

Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat
tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia
testamenttia.

"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet
voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi."

Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi.
Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian
mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville
avautuvat.

Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin
rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi.

"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena
näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut
eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa."

       *       *       *       *       *

Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan
kuolleen.

"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät.

Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä.

Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn
heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät
suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät.
Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne
rikkaudet kadottaneet.

Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren
vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli
heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä
Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän
tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän
kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon
talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja
seikkailusta hän nääntyy yksin.

Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia
kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi
jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan
aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa
perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että
sen hedelmät turmellaan.

Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi
olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä
kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi
asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen
eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa
heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen
vuonna.

       *       *       *       *       *

Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus
tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet.
Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja
kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.

Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä
lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon
elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin
teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen
minä antanut teille?

Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat
noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki
loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette
eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää
Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän
metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla,
leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.

Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä
yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin
armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei
sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä
etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset
suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.

"No entä sitten mehiläispesät?"

"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät."

"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?"

"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster.

Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt
mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja
vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat
todellakin itse pitää huolen.



Viiteselitykset:


[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu
juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom.

[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat.
-- Suom. huom.

[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan
keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom.

[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja,
jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom.

[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen
jumalilta. -- Suom. huom.

[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom.

[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom.

[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom.

[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon
on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom.

[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom.

[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. --
Suom. huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jerusalem" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.