Title: Erämaan lapset - Historiallisia kertomuksia V
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan lapset - Historiallisia kertomuksia V" ***


ERÄMAAN LAPSET

Historiallisia kertomuksia V


Kirj.

KUSTAA WILKUNA


WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS.

 Pietari Kaukovalta.
 Katso, vanhat ovat kadonneet...
 Kuolinvalvojaisissa.
 Isä ja poika.
 Nuijapäällikkö.
 Poikki hakatut kädet.
 Kesken aseiden melskeen.
 Kun kansa näytti itsensä.
 Jouluyönä.



Pietari Kaukovalta.


I.

Kuulaassa syysilmassa loistelivat avarat salot värikylläisinä ja
hiljalleen liipottelivat kuihtuneet lehdet alas polulle, jota pitkin
saarnaajamunkki Pietari Kaukovalta vaelsi kohti synnyinseutuaan
eteläisessä Hämeessä. Kuta kauemmaksi hän ehti Aurajoen suulta, sitä
koskemattomampina laajenivat erämaat hänen ympärillään ja sitä useammin
kohtasi hän tiellään hirviä ja peuroja. Eilen oli hän jättänyt
viimeisen ristityn kylän suomalaisheimon alueella ja nyt vaelsi hän
Salpausselän saloilla, toivoen viimeistään huomenna ehtivänsä
ensimäisiin hämäläiskyliin.

Kuta lähemmäs päämaaliaan hän ehti, sitä elävämpinä kohosivat hänen
mieleensä lapsuusajan muistot. Hän oli syntynyt alisen Linnajoen
varrella, jossa hänen isänsä Jurva, liialta nimeltä Kaikkivalta, oli
ollut rikas ja mahtava mies sekä eteläisten hämäläisten heimopäällikkö.
Mutta kaksikymmentä vuotta sitten olivat ristisoturit hyökänneet
Etelä-Hämeeseen, hänen isänsä oli joutunut taistelussa tappiolle ja
hänet, joka silloin oli vasta kymmenvuotias poikanen, olivat he muiden
vankien mukana vieneet pois. Hänet oli kuletettu Ruotsin maalle Lundin
kaupunkiin saakka, missä munkit olivat sitten kasvattaneet häntä ja
opettaneet ristinoppia, saadakseen hänestä lähetyssaarnaajan omien
heimolaistensa pariin.

Niin oli häneen vuosien kuluessa vähitellen juurtunut uusi usko uusine
tapoineen ja hänestä oli kasvanut hurskas saarnaajamunkki, samalla kuin
lapsuusaikaiset mielikuvat olivat häipyneet jonnekin kauas. Hän oli
täydentänyt opinnoitaan Riian kaupungissa sekä saarnannut sen jälkeen
kymmenen vuoden aikana ristinuskoa virolaisten maassa. Kotiaan ja
omaisiaan ei hän kuitenkaan ollut unhottanut, vaan hänen palavana
halunaan oli ollut päästä levittämään valkeutta omille, pimeydessä
vaeltaville heimolaisilleen.

Kuluneena kesänä, kun käännytystyön Virossa oli vihdoinkin katsottu
päättyneen, oli hän saanut tilaisuuden palata synnyinmaahansa. Turkuun
tultuaan oli hän saanut kuulla, että hämäläiset olivat joukottain
luopuneet ristinuskosta, johon heidät väkipakolla oli käännytetty,
karkottaneet tai surmanneet papit ja palanneet entiseen pakanuuteensa.
Isänsä oli hän saanut kuulla olevan vielä elossa sekä pakanain
päällikkönä.

Piispa Tuomas oli ottanut hänen käännytystarjouksensa mielihyvin
vastaan, huomaten hänet syntyperänsä perusteella mitä soveliaimmaksi
mieheksi suostuttelemaan uppiniskaisia hämäläisiä kirkon
kuuliaisuuteen. Niin oli saarnaajaveli Pietari, joka oli alkanut
käyttää vertauskuvallista nimeä Kaukovalta, koska hän nöyryydessään oli
pitänyt ihmiselle sopimattomana käyttää isänsä nimeä Kaikkivalta,
lähtenyt yksinään vaeltamaan syntymätienoitaan kohti, hyljäten piispan
tarjouksen aseellisesta saattueesta ja jättäen itsensä herransa
Vapahtajan turviin.


II.

Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon.
Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä
hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron solina.
Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä usein oli
hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.

Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa, kun
hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen rannalla.
Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava tuli tässä
erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä kohti.

Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken
kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin
kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas ja
tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun. Kun hän
ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa loisteessa,
tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan ja veren
tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän jumalaksi.

Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä.
Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden
kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin
tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa vieraan
pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.

Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus
vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä häntä
puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi ja ryhtyi
aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi Pietarille
lausuen:

"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet
hyvinkin kaukaa kotoisin?"

"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole
sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."

"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen
kiireestä kantapäähän.

"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa
kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin
tekemään selkoa olosuhteistaan.

Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa. Pietarin
teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa oloista sekä ennen
kaikkea, oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt oikein, miten päästä
lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat he hetkisen ääneti,
kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan kysymällä:

"Taidat olla ristitty?"

Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt
munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen ja
odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.

"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja
pudisti päätään.

"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari kummastusta
teeskennellen.

"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun
voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta
kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään
ristittyä."

"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä.

"Niin, meidän hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen
nimensä oikeastaan on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten
kutsua häntä Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa
alle. En tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen
pyrkivän kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on.
Ruhtinaaksi häntä omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin
vihannut siitä pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että
kolmiyhteisen jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä
ulottuville."

Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan ukon
juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon, niin
samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen ja hän
olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui
merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat
vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli
saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta.
Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.

Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä
kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän ennen
muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:

"Entäs äitini ... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän
vielä?"

Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan
ilmaisematta vastasi hän:

"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt
aikaisin harmaaksi."

Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän
huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä kostuivat
väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään kehtolauluun hän
pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon alta kohosi hänen
sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia. Hän näki tavattoman
avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui toimeliaana emäntänä,
vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa kolkkivat jauhinkivet, joita
orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät isän sota-aseet. Pitkän
honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta juoden ja vanha,
pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili kanteletta.

Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen
itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon Jumala,
että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi
kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."

Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena
tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa
hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.

"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetkisen kuluttua
vuorostaan.

Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten;

"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala
minua silti omaksensa tunnustaisi."

"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan
nimeen?" ihmetteli Pietari.

"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä pesin
minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko
rauhallisesti.

"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi. "Tiedätkö,
että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"

"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin
ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen
ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä olen
lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle ja
Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä syytä
minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan muukalaisten
jumalia?"

Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja laskeusi sitten havujen
päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen. Niin kuohuksiin kuin Pietari
oli hänen sanojensa johdosta joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin
hänellä olisikin ollut tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi
hänen kuitenkin ukon välinpitämättömyyden tyrehyttämänä hillitä
itsensä.

Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä kohtaisivat
koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia heimolaisiaan. Kauan
makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin, miettien elämäntehtäväänsä
ja rukoillen sille Jumalan siunausta.


III.

Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana
päivänä Linnajoelle. Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä
kunnaalta näki edessään laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja
niittyjen, joiden halki joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi
merenlahdeksi. Joen rannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen
keskellä kohosi korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta
niiden kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien
näkeminen palautti hänen mieleensä, loi synkän varjonsa kylän laidassa
kohoava uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen.
Nopeasti palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta
todellisuuteen, muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän
tunsi jälleen raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa
tunnossa polvistui hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta
työhönsä.

"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä
rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla
seisoalleen.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä
kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi
polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut sekä toinen
ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat nuoret
miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseensa
syventyneenä.

"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja
lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.

"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti.
"Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit
ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."

"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari.
"Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman
saattajana."

"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut
mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."

He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan
kylää kohti.

Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli jo
vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen käräjäpaikka.
Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli ympäröity syvällä ja
leveällä vallikaivannolla, jota hänen lapsuutensa aikana ei vielä
ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään rakennettu vankka paaluaita ja
sen sisäpuolella oli muutamia rakennuksen alkuja.

Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa nostosiltaa
myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä. Ne olivat
syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.

Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä
kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla
kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa
ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen verkaviittaan,
uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat hopeaketjut sekä
sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat moninaisesti kirjaillut,
näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli useimpia muita kookkaampi, kuten
päällikön tulikin, ryhdiltään arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko
hänen olemuksensa todisti todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli
Pietarille kertonut tämän heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.

Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt
vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti
hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja
harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta tukka.
Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden painosta
köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä kuin
ennenkin.

Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan tuomitsemassa,
unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen, sisältörikkaan
ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja heimolaisistaan niin
kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa kunnianhimon sekaista
ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin ennen pikku poikana, sekä
unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan taivaalliselle herralleen,
Kristukselle.

Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään,
kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi
Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä. Mutta
isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli
ratkaistu, lausui hän:

"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle? Onko
hänet tavattu pahanteosta?"

"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen Jumalaa
hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin saattajista.

Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia
astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:

"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"

Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne minua?"
kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä istuvista
käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies ylempää
jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi ja katkeraksi
vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen vahingoniloisen
ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos hän ilmaisisi
syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi selväksi, että
Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän pyhälle
puistolleen.

Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi käännytystyölleen päätti
hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja vastasi sen vuoksi:

"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."

"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.

"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasi
Pietari avoimesti.

"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten
vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"

"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi Pietari,
"vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan sanomaa."

Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta
maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli kuolemallaan
hankkinut heillekin ijankaikkisen autuuden. Mutta hän ei ehtinyt
pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti huudahtaen:

"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään!
Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse
teossa saavutte."

Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän:

"Viekää hänet kotiini ja sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä
tarkemmin päättää. Nyt meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."

Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli alempana
varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan varrella
Pietarille:

"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat Kekrin
juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."


IV.

Linnamäkeä ympäröivä kaivanto, jonka saattoi joesta laskea vettä
täyteen, oli samoinkuin paaluaitauskin joitakuita aikoja sitten
rakennettu Jurvan toimesta. Hän aikoi itse asettua asumaan varustuksen
sisään ja sitä varten hän oli ryhtynyt jo rakennuspuuhiin. Mutta näihin
hänen suunnitelmiinsa oli väestö suhtautunut hyvin vastahakoisesti,
sillä se ei ollut tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän eteen. Hitaasti
ja suurella vaivalla oli päällikkö saanut työt edistymään sille
kannalle, millä ne nyt olivat. Mutta varustukset olivat vielä
keskeneräiset ja nyt oli Jurva päättänyt suostutella heimolaisensa
lopullisiin valmistustöihin.

Kun vanki oli saatettu pois käräjäpaikalta, nousi Jurva istuimeltaan ja
lausui:

"Nyt, kun kaikki kesän työt ovat suoritetut, on minusta soveliain aika
rakentaa tämä linna täyteen kuntoonsa. Minä ehdotan sen vuoksi, miehet,
että kustakin talosta saapuu ylihuomenna yksi mies eväillä ja
työaseilla varustettuna tänne. Omasta puolestani panen minä kokonaista
kymmenen miestä työhön."

"Vai omin eväin tekemään sinun töitäsi!" lausui tähän Rönkä
pilkallisesti ja monelta taholta kuului hyväksyvää naurua.

"Minunko töitäni! Sanotko sinä minun töitäni?" tulistui Jurva ja
silmäili niin kiinteästi ympärilleen, että naurajat paikalla
vaikenivat. Mutta Rönkä säilytti pilkallisen ilmeensä, vastatessaan:

"Kenenkäs sitten, jollei sinun?"

Hän viittasi rakennusten pohjia ja jatkoi:

"Eikö nämä ole aiotut sinun asunnoksesi, vastaiseksi
kuninkaanlinnaksesi?"

Rönkäläiset nauroivat jälleen, mutta yli ääriään suuttuneena huusi
Jurva:

"Kyllä minä tunnen sinun koukkusi, sinä ainainen vastahangan soutaja!
Enhän minä ole tässä puhunut näistä asuinrakennuksista, sillä ne minä
olen itse alottanut ja itse myöskin valmiiksi rakennan, pyytämättä
niitä varten syrjäisten apua. Kysymyshän oli yksinomaan paalutuksesta
ja vallihaudoista. Tämä linnamme ei ole taattu suoja vihollista
vastaan, ennenkuin me rakennamme vielä toisen vallihaudan. Siihen
työhön minä ehdotin miehen talosta."

"No, sama asiahan se on niinkin päin, sillä sinun taloasi ja
rikkauksiasihan ne vallihaudat joka tapauksessa tulevat suojaamaan",
virkkoi tähän Rönkä.

"Niin, ne suojaavat kyllä minua, teidän päällikköänne, ja minun
omaisuuttani", huusi Jurva tulipunaisena vihasta, "mutta samalla ne
suojaavat myöskin kaikkia teitä ja teidän omaisuuttanne. Turhaan sinä,
Rönkä, syytät minua oman edun ajamisesta, sillä tässä on yhteinen hyvä
kysymyksessä. Vai onko sinun kallosi liian ahdas käsittämään, että
milloin vihollinen pyrkii meidän kimppuumme, on sillä ensimäisenä
vastassaan linna ja että meidän kotimme ovat turvassa niin kauan kuin
linna kestää. Eikö sinun ja teidän muiden vastahakoisten silmiä ole
avannut naapuriemme kohtalo? Lännen viikingit anastivat heidän
asuinsijansa meren äärellä ja rakensivat valtansa tueksi linnan siihen
kohti jokisuulla, johon heimolaistemme olisi itse tullut jo aikoja
ennen rakentaa samanlainen linna.

"Pidättekö parempana heidän tavallaan odottaa, kunnes linnan
rakentaminen on myöhäistä ja te olette vapaista miehistä muuttuneet
vieraan orjiksi? Minä ainakaan en aio sellaiseen leväperäisyyteen
jättäytyä, vaan olen tekevä kaikkeni, jotta me saisimme rauhassa elää
täällä isiltä perityllä alueellamme. Mutta aikaa meillä ei ole
päivääkään hukattavana, sillä vihollinen voi vielä tämän sulan aikana
uudistaa hyökkäyksensä. Siihen viittaa minun mielestäni tuon ristityn
ilmestyminen tänne. Varustustyöt on siis viisainta panna
vitkastelematta käyntiin ja minä ehdotan, että kaikki ne, joille
heimomme yhteinen hyvä on kalliimpi kuin oma mukavuus ja jotka siis
ylihuomenna tahtovat tulla työhön, nostavat merkiksi siitä oikean
kätensä."

Estääkseen Rönkää enempi juonittelemasta antoi Jurva asialle tämän
nopean päätöksen. Miesten korvissa kaikuivat vielä hänen voimakkaat
sanansa ja käsiä nousi ylös sikäli kuin Jurvan kiinteä katse siirtyi
miehestä mieheen. Ainoastaan Rönkä ja hänen ympärillään olevat miehet
pysyivät hievahtamatta.

"Muistakaa siis velvollisuutenne kaikki te, jotka nyt olette kätenne
nostaneet", lausui Jurva vielä paremmaksi vakuudeksi. "Ylihuomenna
pannaan täällä työt alkuun."

Mutta mikäli Jurvan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme saamansa
voiton johdosta, sikäli synkkeni Rönkä. Hän nousi sijaltaan ja lausui:

"Syyttäkööt sitten jälestäpäin itseään ne, jotka ehdoin tahdoin
haluavat heittäytyä Jurvan orjiksi. Minä ainakaan en ole niin hullu!"

Tämän sanottuaan lähti hän tiehensä käräjäpaikalta ja häntä seurasivat
ne miehet, jotka äänestyksessä olivat häneen yhtyneet. Mutta Jurvan
äänessä oli jo hyväntuulinen sävy, kun hän huusi heidän jälkeensä:

"Pyristelkää te rönkäläiset vastaan minkä pyristelette, tämä linna
nousee sittenkin niin teidän kun meidänkin suojaksemme!"

Käräjät olivat päättyneet ja hetken kuluttua lähti Jurvakin miehineen
kulkemaan alas kylää kohti.


V.

Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui nyt
pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa olivat
tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli vallannut
lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä uusia lapsuusajan
muistoja. Ja mitä lähemmäs taloa he tulivat, sitä väkevämmäksi kävi
hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti hän saavansa nähdä
äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään kohtaamatta suljettiin
hänet vankikellariin.

Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt
selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi
epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut mitään
tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena oli
hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli hän
seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän palannut
syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa sykkivin sydämin
kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta hänen tarvitsi sanoa
vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi esiintyä rikkaan
heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän tunsi, että hänen
isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat kutkuttaneet hänen
inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä tunteiden ristiriitaa ja
epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut. Aina siitä aikain, kun
hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän ikäänkuin jakaantunut
kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa taistelussa keskenään,
tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä vaivasi häntä toisinaan
niin, että hän saattoi tuntea suoranaista kateutta sellaisia ehyitä ja
kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma isänsäkin, miehiä, jotka
horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa varmaa suuntaansa.

"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi
palavaan rukoukseen.

Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään
siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti
harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän
selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä äidille
sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei ollenkaan
epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.

Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies,
nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen
kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä
poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään
vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi ja
Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle, että
hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.

Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa että
päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä kuluivat
ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin tuo
harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää, oliko
hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä levottomaksi,
samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä yhä
kiihkeämmäksi.

Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana
ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki
oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.

"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä
kuuluvasti.

Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka,
silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen vangin
pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita ja korvia.
Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta mielenliikutusta:

"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty
Toivottuni!"

Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän
tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin
hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan
mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes
äiti hiukan tyynnyttyään puhui:

"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu
ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen
saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut
uskomasta saavani vielä kerran sinut takasin. Äsken tuli sitten
luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja
kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä
suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."

Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:

"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"

"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti kuin että
sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen opetuslapsiksi",
vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.

"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.

"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.
Uskotko sinä, äiti, sen?"

"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en
voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä
myötämielisyydellä.

He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä jätetään
vielä toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa
oikeastaan on. Niin ollen tuli hänen edelleenkin jäädä vankikellariin,
joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja kolkolta, kun häntä
ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän täst'edes saisi siellä joka
päivä opettaa kristinuskon totuuksia omalle kantajalleen. Niinpä hän
jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että hän oli onnistunut
ottamaan ensimäisen askeleensa tällä vaikealla tiellä.


VI.

Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla
tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa ja
neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden joukossa
vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät asuinrakennuksia
paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä ennen talven tuloa
asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten päällekarkausten sattuessa
puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta rönkäläiset sanoivat hänen
kiirehtivän sinne, ollakseen täysi "kaikkivalta" ja alistaakseen
ikeensä alle muut heimolaisensa.

Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn vankinsa ja
päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa isäntätuvassaan
pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista puuhista
väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn tuoda vanki
sisälle. Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella.
Useana iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa
puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla
karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen
lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten asettui
hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli muodostuva
ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli kuitenkin jo
onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata hänen
mielenliikutustaan.

Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa
astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan
ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.

"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti
pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.

"Pietari Kaukovalta."

"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen.
"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis
hieman kuin kaimaksia."

Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti
mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:

"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat sen
suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."

"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään muuta asiaa,
kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville heimolaisilleni, hyvää
sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta", vastasi
Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus sai hieman värähtelemään.

Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät
nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi
äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä
katsahtaen:

"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot
kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."

"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.

Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:

"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."

Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin
hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.

Kun he olivat jääneet kolmisin, lausui Pietari:

"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani tuntemaan
Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani pitää sellaista
nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen sijaan aloin minä
kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen valtakunta, jonka
tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas tulevaisuuteen kuin tämä
maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen taivaassa."

"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva
kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"

Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain
nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui hämyn
suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:

"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison, ja
sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te nimititte
Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten veivät
pois?"

Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman askeleen
isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla äänellä
tiuskasi:

"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"

"Mutta hän on meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,
nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä
kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta
poikaamme."

Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä
sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa taistelua,
mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän Pietarille lausui:

"Mutta sinähän olet ristitty?"

"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi
samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.

"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen
äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi minulla
ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä itsesi
pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon. Siihen
saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."

"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan
kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän
sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun edes
yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle
kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä
laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten itse,
onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on
estettävä".

"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi
hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.

Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli viitannut
poistumaan, ja sanoi heille:

"Viekää vanki takaisin kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville
ristinuskoa niin paljon kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin
Jurva Kaikkivallan."

"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman
poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun
palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.

"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.

Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään käteen.
Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa tukahtunut
nyyhkytys.


VII.

Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä
illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja ryhtyi
tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Työpaikalla
panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän jäi toisinaan
eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista ärtyisempi. Vaimonsa
kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin keskusteluihin, vaan oleskeli
etupäässä työpaikalla.

Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä
olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.

"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut
viipyvät?"

Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään oman
miehensä eteen ja tiuskasi:

"Sano paikalla, miksi kaikki eivät ole saapuneet työhön!"

"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon,
"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois työstä".

"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.

Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti sitten
äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:

"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että nämä
työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme ja jotka eripuraisuuden
luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme kuin
yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti kotiinsa.
Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän parempana, että ne,
jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä yksimielisyydellä ja
luottamuksella."

Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.

"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä, meitä on
vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi. Mutta muistakoon
nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten houkutuksille."

Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon muutamia
kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet liikkeessä sekä
onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää ainoastaan Jurvan
oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he pysyivät työssä,
tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta heitä oli nyt liian
vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa valmiiksi.

Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla kotiin
tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.
Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo
kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:

"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan
sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn
perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun, sillä
kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en
masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin
jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä olet
tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi, että sinä
olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna, kun vain riisut
päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä tarvitsen poikaa,
auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni salavehkeet uhkaavat
tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja auta minua! Yhdessä me saamme
aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme
Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri
heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja
vallotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suusta. Ja
sitten ... niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä
olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas. Jätä siis, poikani,
muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea julkisesti Jurva
Kaikkivallan pojaksi."

Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen
kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen
esitykseen.

Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:

"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi
omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö voi
minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"

"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut
pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä
vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani saa
olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo luopua
tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen raskaassa
taistelussaan?"

"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti
Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä
kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"

"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla
äänensävyllä.

"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..."

Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni:

"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni
kantapäilläsi elämäsi loppuun!"

Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään
paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja
kätkeytyä miehensä katseelta.


VIII.

Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman
taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt
hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen
silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä
ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli
täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa
voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja
sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka
toiveilla isä oli häntä häikäissyt.

Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi
mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja
liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä
oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken
otolliseksi kasteen antamiseen.

Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi
poikansa vankikomeroon.

"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun
purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.

"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on
tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.

"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli
hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea
ja minun käy häntä niin säälikseni."

"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei se
voi olla, ja minä toivon kaiken vielä muuttuvan hyväksi. Minä olen koko
yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu, että hän
käsittää vielä totisen valkeuden."

"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan jaksa
uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."

"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki, jolloin
sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi pyhästä
kasteesta".

"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta
uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta
olenko minä siihen mahdollinen?"

"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt
selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis
ottamaan vastaan kasteen".

"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta,
toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti
äiti arasti.

"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan
kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.

Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle
tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä
toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso
oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään
kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren,
jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.

Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan
Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan ja
hänet nähdessään kysyi päällikköä.

"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on
miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään Kuosman
lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.

"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat
tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."

Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa
alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja
ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen. "Mitä meidän nyt on tehtävä?"
kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.

Hetken mietittyään vastasi Pietari:

"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun
vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan. Niin
ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä vastaan
Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni kanssa.
Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"

"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan,
ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän
yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:

"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun
häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä
tänne."

"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä
heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.

"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua jättää
isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.

"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä
suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja
äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.

Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa
kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa
rukouksia.


IX.

Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään
hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:

"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"

Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen varalle.
Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi vakuudeksi
pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera, että kaikki ne,
jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä pysyä uskollisina
isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti omaisuutensa ja
rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle. Pari miestä
lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen liikkeitä, ja osa
naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet toimitettiin karjan kanssa
etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä kalleudet kuletettiin kylästä
linnamäelle varustuksen turviin.

Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten
vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin saatu
valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä keskeneräisen
kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä seipäitä tiheäksi
piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli suuret pinot myrkytettyjä
nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä, joita viimemainittuja saattoivat
naisetkin viskellä varustukseen pyrkivän vihollisen päälle. Miehet
koettelivat jousiaan ja niiden jänteitä, toisten terottaessa miekkoja
ja sotakirveitä. Jurvan uudet rakennukset eivät vielä olleet täysin
valmiit, mutta saivat nyt siitä huolimatta tarjota suojaa niin monelle
kuin seinien sisälle mahtui. Loput saivat viettää yönsä ulkona
nuotiotulien ääressä.

Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista
tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja hyljättynä,
lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa viipyi vielä
paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja astuen pelon
vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:

"Sinäkö sen olet tehnyt?"

"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä
lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia
vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."

Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten mitään
puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan linnamäkeä
kohti.

Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi hän
useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia munkkeja,
jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän sai kuulla, että
Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään vastarintaa, vaan taipunut
mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi hän kuitenkin asianomaisia
puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut kasteen ainoastaan siitä syystä,
ettei hänen tarvitsisi yhdessä Jurvan kanssa taistella ristinsotureita
vastaan. Saipa Pietari myöskin selville, että Rönkä aikoi yhdessä
ristiretkeläisten kanssa lähteä vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi
Jurvan kukistuttua pääsevänsä ristittyjen avulla suurempaan
vaikutusvaltaan.

Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa, ja
sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja pakanain
kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja ryhtyi etsimään
ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä kookasta soturia, ja
astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä yllätys, sillä miehen
tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli tutustunut jo Vironmaalla,
ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten ritarikuntaan. Hän oli
aikoinaan taistellut pyhällä maallakin, ja kun Vironmaan vallotus
näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun suoritettu, oli hän nähtävästi
äsken tullut Suomeen ja tarjonnut palvelustaan piispa Tuomaalle.

Herra Konrad oli pitkä ja luiseva mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa
suippo parta sekä vasemmassa poskessa iso miekanarpi. Hänen
ulkomuodossaan oli jotakin, mikä hyvin paljon muistutti petolintua.
Luonteeltaan hän olikin ahnas, saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli
kerran Virossa joutunut hänen kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan
hillitä hänen julmuuttaan ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli
Pietarin nuorekkaan kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti
järkähtänyt, niin että jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin
näkyviin epäilyksinä ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin
tovereineen riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut
muutaman vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli
ollut vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus
lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne
meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa
karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän
oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen
saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,
tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan
toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen
levittivät.

Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään
mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,
vastasi Konrad:

"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain päällikkö,
joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa. Huomenna
jatkamme matkaa jokisuulle ja vallotamme siellä heidän linnansa sekä
viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen ole saanut
osaansa minun miekastani."

Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:

"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat nyt niin
innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä nujertamaan
Jurvaa."

"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan", virkkoi
nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa ristinuskoon ja
toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin kääntymään. Ja
kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki muutkin. Täten pääsemme
me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on kantava paljon siunatumpia
hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää Jurva ja hänen väkensä minun
huostaani, minä menen heistä vastuuseen."

"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin
puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti. "Mutta
minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus, kaataa hänen
uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi kuolleena
Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan poiketa, vaikka
vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."

"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle
vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä on
minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te täällä
aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä tiliä
piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää
evankeliumia levitetään julmuudella."

"Ho, ho, turhaa te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi
Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te. Niinpä
lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin kuritti erästä
uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi henki pahastaan."

Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:

"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa
kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme
säästymään."

Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:

"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka
saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"

Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa
vastasi hohottavalla ivanaurulla.


X.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset
linnamäen alle.

"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän ja
muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä
parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa sen
katalan kanssa."

Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua
läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän
pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa
huusi Jurvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan
ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:

"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä
jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman
vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte itsenne
kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa siis hänen
käskyänsä!"

Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi vastaan:

"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun
tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia
vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."

Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja suhahtaen
halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka vielä
väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas
vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostohuudon, ja osa
heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä iskulla
anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron, joka pakotti
heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan ulkopuolelle.

Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,
vaan aluksi täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi
heti valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman
kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaitaa. Toiset ryhtyivät
heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan kyenneet
mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta silmällä pitäen
oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset kattanut turpeilla. Ja
jos seinät tai paaluaita jostakin kohti yrittivät syttyä, sammuttivat
puolustajat tulen alkuunsa.

Niin kului se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa
aikaan.

Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman
vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei
vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä edessä
oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei ollut hyvä
tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia. Mutta
aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta, joilla he
alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen painoisia
kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin avulla siksi
hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen sijaan tuottivat
aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa, surmaten päivän
kuluessa kolme puolustajaa.

Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin
kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät
ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen
naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat
rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.

Silmäillessään paaluaidan takaa yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva
synkästi:

"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä
linnaani ota!"

Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän
yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään
sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren
vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin epäilys
avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän kuitenkin
visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä rohkeata
mielialaa.

Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja
annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä
valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin
hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan
eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,
toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas
vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä
tuokiossa selville kaikesta.

Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja
tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin
jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli tehnyt
ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota he nyt olivat
ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä oli varustettu
tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu vallikaivantoon
sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan juurelle. Veneessä
oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia, joiden avulla aita
saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen leimahtaessa kiiruhtivat
palopaikan läheiselle ampumalavalle, tervehtivät heitä vallihaudan
äyräälle pimeän suojaan asettuneet viholliset tiheällä nuolituiskulla.
Tämän takia kävi sammutustyö hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät,
ollen ylhäältä heitettyjä kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa
veneen katoksen alla, kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.

Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken
kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät
tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen
hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta
puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun
vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat
ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.

Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi muutamien
tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin kestäisi
heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että viholliset
olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia, niin että ne
kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta laitaan. Niiden
päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden ovia, jotka
muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää, että vihollinen
aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä aukosta
varustukseen.

Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään
varustuksen pienemmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun
palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian
myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko
taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta
ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten taas
tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat siis
asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta aidan kohtaa.
Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät longahtelivat ja
kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen sortui aita lähes
kolmen sylen leveydeltä.

Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat raikua,
ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen, karkasivat he
venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva järjestää osan miehiään
aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa tulijoita vastaan. Joukko
etummaisista kaatui ja vieri venesillalta alas kaivantoon, mutta
pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat eteenpäin. Aukolla syntyi
tuima taistelu, miekat ja tapparat kalskuivat toisiaan vasten, kilvet
ja kypärit rämähtelivät ja katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä
ääniä säestivät hurjat kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden
parkaisut.

Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko väistyä
heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri paaluaidan
sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja oikeassa kädessään
raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten muutkin hämäläiset, taisteli
miestensä etunenässä, huudellen heille yhtämittaa kehotus- ja
rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää, mutta häntä ei näkynyt
taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi hänen katseensa ritari
Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut merkille Jurvan. Tuota pikaa
kalskahtivatkin johtajain miekat vastakkain ja hurja kaksinkamppaus
alkoi.

Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka
hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa sodissa
karaistuneen ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet olivat nopeat
ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä vaanivat heikointa
kohtaa vastustajassaan. Jurva sen sijaan seisoi majesteetillisena
alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat raskaat ja kulmikkaat.
Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan ääneti, silmät vihaa hehkuen,
jatkoivat he miekanmittelyä, ja lähinnä olevat pysähtyivät
jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata kaksintaistelua.

Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa halkasi
viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara isku. Tämä
ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että Jurvan miekka putosi
lappeettain hänen kypärilleen ja helähti samassa poikki. Vaistomaisesti
peräytyi Jurva askeleen ja katsoi hämmästyneenä miekan tynkää
kädessään.


XI.

Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan
linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus ja
epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia lähtemästä
isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä. Ristiretkeläisten
mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan voinut lähteä, ja
isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään hyödyttömäksi, pianpa
mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun saattoi hän kaikista vähimmin
palata, sillä täällähän oli hänen vasta kääntynyt äitinsä, joka
tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa oli jälleen lauennut ja
rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa saloille, tuntien tarvetta
yksinäisyydessä koota itseään ja lähestyä vapahtajaansa, joka aina
ennenkin oli auttanut hänet ylös ristiriitojen aallokosta. Mutta
vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut vastausta
avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen muun muassa
Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään täällä lähti hän
jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen isänsä
linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan taisteluun, ja vaistomaisesti
ohjasi hän askeleensa sille suunnalle. Vietettyään yön yksinäisellä
nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa läheiselle kukkulalle. Hän
näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen sekä etäämpänä isänsä
linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten heittokoneet parasta aikaa
rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä neuvotonna ja epävarmana jäi
hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.

Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.
Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon
kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä
Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen
lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan ja
päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he kohdanneet
Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.

Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he
liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti, jonne ristisoturit
parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja huusi tavattoman kiihkon vallassa:

"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"

Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun melskeen,
laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi hurja kiilto.
Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan kalistellen
karkaamaan linnamäkeä kohti.

Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet
yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin
väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät
puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.
Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti
miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa
vallassa, miekan tynki kädessään.

"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari
läpitunkevalla äänellä.

Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin
saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:

"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten hyvä,
että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"

Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan, Pietarin
ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui Jurva
raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.

"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa
tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,
heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei
kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä
voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin
kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäistäen kaatui hän maahan.

Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin
vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset
vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt
sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko
olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville
hämäläisille:

"Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa ne!"

Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja
hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön
vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki
maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti
hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat
vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron
valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan
pakoonjuoksun.

Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja
uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli
tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta,
pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen
tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä
ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin
viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui
isä heikolla ja katkonaisella äänellä:

"Minä ... näin sen ja ... peruutan kiroukseni... Sinä olet ... Jurva
Kaikkivallan poika! Vie loppuun ... minun työni ja ... ja nouse ...
kaikkien suomalaisten kunink..."

Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,
joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,
huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti
sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin
rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä
muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.

Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.

"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut
uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.

Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla
oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui
hätäisesti:

"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut
verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja sitten
minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän tarttui
maltittomasti äitiään kädestä.

"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän ovat
kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."

"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari konemaisesti.
"Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"

Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä
nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat heille
tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle puolen, kysyi
eräs heistä:

"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt
kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"

"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi
miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.

"Ristittyjen pappiko?"

"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."

"Jurvan poikako? Onko se totta?"

"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta
Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan
yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"

"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan
sijalle uuden päällikön."

"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on
ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman
päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta
jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan."

Hetken kuluttua lisäsi hän kuitenkin painavasti:

"Mutta kerran vielä me palaamme sieltä ja otamme tämän rannikkoalueemme
takaisin muukalaisilta!"

Silmäten aurinkoa, joka alkoi painua taivaanrannalle, jatkoi Kuosma:

"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan
poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle.
Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea
omistaja on."

Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet
kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.



Katso, vanhat ovat kadonneet...


"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja
kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja
antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.

Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli
vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin
peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät
tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit
kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut
savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan
kylä oli autio ja kuollut.

Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän
myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen
takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä,
vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai
seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui
asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli
hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä
märkyydestä, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.
Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari
sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viiriä, joissa
näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia.
Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan
Lallia, joka paljaine päineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit
olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan
merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta
uuden uskon edustajia kohtaan.

Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi
tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa
muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle
pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren
laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä
Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka
kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.

Tänään aamusella oli vasta päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin
Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään
Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja
rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet.
Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin,
kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja
saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja
vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä
paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka
taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja
vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.

Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät
oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt
jälleen vapauteen.

Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän
kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan
harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen
sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena
pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun
taisteluista.

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle,
oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja
tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli
katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin
vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua
rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä
kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa
piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme
haudalle."

Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria
katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan
pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän
ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin,
kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä
matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon.
Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli
ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka
keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin
ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat
ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli
rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli
hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin
yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän
asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt
henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle
kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin
halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään
eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen
varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varustautunut jotakin
isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin,
olosuhteiden vaatimiin muotoihin.

Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja
tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan. Mutta
ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että Birger,
Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle ristiretkelle
hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia suomenkieltä
taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen suulle. Tämä tieto
ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä tuntien heimolaistensa
itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään hyvää sellaisesta retkestä.
Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen rauhan sanomaa rauhallista
tietä, ja vaikka evankeliumin saarna siten edistyikin ihmissilmälle
nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin kuitenkin syvemmät ja
luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli jo se itsessään
vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset samosivat miekka
kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin kun hän tiesi, että
siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja verenvuodatusta.

Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin
päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten
vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää
miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi
ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti
kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen
askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa
ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta
olisi tutkain katkennut.

Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja täällä
sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle sisämaahan
hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi muuttuivat
ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan, Hakoisten
linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät ja
kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät takaisin
kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen omasta isästään
ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli heissä syvään
juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät he samaksi kuin
muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja vanhasta vapaudestaan.
He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin huudoin, sitoivat hänet ja
uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta joukossa oli useita hänen
isänsä entisiä miehiä Linnajoelta. He ilmottivat, kenen poika hän oli
ja kuinka hän Linnajoella oli taistellut muukalaisia ristityitä
vastaan. Täten saivat he hänet pelastetuksi surmansuusta, mutta
vapautensa hän menetti ja sai astua pimeään vankikomeroon.

Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta vaihettaa
sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta taistelun
melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille. Kyyröttäessään
pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut arvailla
taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli tuon
tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut
säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen sortuessa
oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan alle. --

Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli
Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:
"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän oli
osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli häviöön
tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan heille
menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa. Tämä saarna
oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja voimallisina sekä
uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat hänen suustaan.

Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota
harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä, joka
puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti niin
vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut
väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja
kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen, oli
liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli
vapaehtoisesti suostunut kasteeseen.

Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut
omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään
täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka
suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti ja
joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne olivat
kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita
häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa
kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet erään
valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa oli
toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut Pietaria
surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa lopulta
muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan ja kuinka
tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan kuulijoita.
Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:

"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja rakkaudesta
lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin miekka kourassa
karkaatte meidän päällemme!"

Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli
täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin, sekä
Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu häntä
vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden edessä.
Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän yksinään
siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota kiusallista
kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä...

Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän
läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan
vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän
hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös. Tietäjä istui yhä miesjoukon
keskellä, jurona ja katse maahan luotuna. Kaikki olivat ääneti ja
ikäänkuin odottivat jotakin.

Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä
korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki
raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin, jonka
musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut. Se teki
miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten kuuseen, joka
yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä silmillään tähysti se
päätään käännellen alas kuin lukien maassa kyyröttäviä miehiä.

"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.

"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet
kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu",
jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli
sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun
ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.
Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän
maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Rantamäen
kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen päänsä
kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun hän oli
juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se
pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä
tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt
lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan
rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni tietä
sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.
Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin
uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa pitää,
niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan. Isäni sai
kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun aikanani
tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme sieltä pois
ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän lähdettävä
täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on kulettava?"

Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:
k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven
pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,
jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten
pian kokonaan näkyvistä.

"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten
oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä
ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren
Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.
Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,
pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."

"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs
miehistä puoliksi leikillään.

"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko
lyhyesti.

Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi
seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään
ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla. Äsken,
Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja julistanut
kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan kasteen,
saisivat rauhassa lähteä koteihinsa, joten he nyt olivat vapaita
menemään, minne halusivat.

"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari
miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."

Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen
Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:

"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa, jos
hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."

"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia",
lisäsi toinen.

"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen,
"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."

"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä
ivalla masentaa.

"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.

"Entä kun korppinne kerran kuolee?"

"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."

"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä
tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari pohjoiseen
viitaten.

"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin
kuolemme ainakin vapaina miehinä."

Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.
Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten
jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään
järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat
miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan voiton
ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat
kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja
niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen
joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti
heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen ja
kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.

Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat eivät
saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset vaivaiset
ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja hänen halutti
puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden joukolle, mutta
hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja mykäksi. Ja niin he
jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut, seisoivat alallaan
äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein menevien jälkeen.
Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne eteenpäin ja katosivat
pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla vielä viivähti
iltaruskon haikea punerrus.



Kuolinvalvojaisissa.


"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa
taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi
varsinaissuomalaiset ja pakotetuksi heidät kasteeseen", alotti
kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki, ja hänen ainoa
kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena jokaisen sanan,
joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään opettajansa huulilta.

Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen, oli
aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa Koroisten
niemellä. Hänen hyvä ystävänsä aina varhaisimman nuoruuden ajoilta, isä
Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön rakkaan vainajan
kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa peräseinällä ja sen
kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä. Isä Laurentius jatkoi
kertomustaan. Hän puhui hiljaa kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä.
Kuoripoika Stefanus kumartui vieläkin lähemmäs, voidakseen kuulla joka
sanan.

"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.
Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina
lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja
hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he
lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä on
ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut
kihlakuntansa päällikkö.

"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut ankarasti
ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta. Silloin oli
hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä luvannut hänelle
poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui taudissa äkillinen
käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani ennalleen ihmeen nopeasti.
Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen vuotta, toi hänet äitinsä
saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen luo, kertoen lupauksestaan
ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi hän jättää pojan luostariin
kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen äitinsä ennalta tekemänsä
lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan niinkuin profeetta Samuelin toi
hänen äitinsä Herran majaan. Ja samoin kuin Samuelista, tuli
Maunustakin kansansa ylimmäinen pappi."

Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä
Laurentius edelleen:

"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta nuoruudestani.
Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän muukalaisena tullut
tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi, joka vieraita maita
kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin aikoihin lähti herra Birger,
Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle pakanallisia hämäläisiä vastaan,
joiden kerrotaan kovin vainonneen ristityitä täällä Turun maassa. Isäni
seurasi mukana retkelle ja otti osaa kaikkiin taisteluihin.
Vallotettuaan hämäläisten päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen
uudestaan ja miehitti ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän
toisen pienemmän linnan Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä
Hämeenmaan ja Ruotsin välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti
hän isäni ja siellä näin minäkin ensi kerran päivänvalon.

"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin kaunis,
lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä Hämeessä ja
silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän mielisuosiolla
seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut hänet siihen, sillä
hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen sielunsa kiirastulesta
pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä. Äitini ei siitä minulle
koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä hänen kuollessaan olin vielä
kovin nuori. Isästään ja veljistään ei hän pitkiin aikoihin tiennyt
mitään, vaan luuli heidän kaatuneen taistelussa ruotsalaisia vastaan.
Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana pysyen oli hän paennut erämaihin,
saadakseen siellä elää ja kuolla rauhassa. Samoin kuin tyttärensä
häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään kuolleena. Mutta sitten oli hän
sattumalta saanut kuulla hänestä ja lähtenyt oitis etsimään häntä.

"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä
hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan
häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli
ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan
onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta
velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden
päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut
vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus ja
lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli saapuville
isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän ukon vankiholviin.
Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän kääntyisi ristinuskoon.
Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia ristittyjä. Silloin antoi
isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi taipumatonna. Äitini ei
kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin hän rukoilikin ja vuodatti
kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi taipumatonna ja samoin ukko
vankiholvissa. Minä luulen, että hän lopuksi kuoli nälkään, pysyen
viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä pakanallisessa uskossa. Jospa me
ristitytkin voisimme tarpeen tullessa osottaa sellaista uskallusta!

"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt
enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi
orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan
minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."

Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti
kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi
jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen
ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:

"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi
paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia
ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi isäni
eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman päivän
kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa --
maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammomaan. Minä päätin nyt
kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet
olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille sen
omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse noviisiksi.

"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa nukkuneen
vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut vihittiin veljeskunnan
jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien kanssa saapuvilla silloin, kun
priiori otti vastaan tuon Neitsyt Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan
hyvin, kuinka me kaikki tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja
kuinka me samalla heti mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan
poikaan.

"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan säännöt
asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin ottaa heti
luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli siten
ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin ja juuri
hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.

"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa tehtävää
ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja kirjottamaan niin
keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä kiinnyin häneen päivä
päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin jatkui ystävyytemme rikkumatonna
läpi elämän. Hän oli aina sävyisä ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt
häntä vihastuneena tai kuullut hänen käyttävän sopimattomia sanoja.
_Ora et labora_ oli se ohje, jota hän noudatti kaiken elinaikansa.
Hän ei lyönyt koskaan laimin hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli
hän puhdas ja siveä, todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.

"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin ammentaminen
oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen noviisiaikansa
päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt latinankieleen, että hän
veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli lukenut jo läpi kaikki ne kirjat,
mitä veljeskunnan kirjastossa siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän
tarkoin ja osasi siitä pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä
matkustamaan ulkomaille, jossa hänellä olisi parempi tilaisuus
laajentaa oppiaan. Hän noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja
viivyttyään muutamia vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne
synnyinmaahansa sekä ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi
saarnaajavirkaansa.

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden
vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka
avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta
oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia
suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja
ystävyytemme lujittui yhä.

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran
viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna
1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me
tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen
seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan
arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa
sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_, se on:
joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita
piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että
piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut
päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä
ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon,
rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,
että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän
oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi
minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni
tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli
tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn
alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt
kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini
kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige fratrem
Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,
nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli
typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä
alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua
ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä
selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli
seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se
vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä
liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena
luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet
kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen
sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että
minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen
veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei
osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät
tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,
tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä
alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli
saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen
toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin
ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän
jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen
vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja
vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen
suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.

"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan
keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän
kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso
seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on
hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut
olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen
runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja
järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut
tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä
pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut
ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa
tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen
muistoaan."

Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti
hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:

"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut,
mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä
varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on
ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."

Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka
lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen
painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä.
Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt
niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin
hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.



Isä ja poika.


Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.
Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen,
toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan
vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan
alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan
päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan
rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,
työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta
lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen
hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä
tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,
sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella
keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis
hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.
Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja
upottivat ne polvia myöten jokeen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi
sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen
pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikoineen sekä joukko lehmiä, jotka
siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli
rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta
suunnalta, lahden ja niittyjen takaa näkyi Piikkiön kirkontorni.
Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä
hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta,
jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,
johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina
vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja
omenoita ja ... ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan tuolla saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi
tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi
sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi
samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen
olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin
porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania
yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi
pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon
helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla
onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja
paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään
liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena
kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että
minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan
pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä
kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana
kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi,
aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen
tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun
on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen
munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus
tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän
velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna
jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi",
jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen
arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa
tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,
rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti
lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui
melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän,
"sillä pian törähyttää Hookana tulomerkin torvellaan."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin
hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen
hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä
istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin
hänet erotan, vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski
laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä
istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostaan syödä minun
pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on
hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä
olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa
olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että
mestari Olavi on piispan sisaren poika --"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

-- "Ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti
mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,
vieläkö Olavi-mestari tuntee minua."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista
kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä
maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman
askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä
hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla
käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta ... teidän arvoisuutennehan
tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me
yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle
edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka
voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on
jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä
valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti
moittivan katseen ylös porttitorniin, "ja sitten me..."

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta
kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan
odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan
oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,
nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan
edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan
toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä
uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.

"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän.

"Oletteko tullut ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos
ukolta tuolla sisällä ... tarkotan hänen armoltaan piispalta
otettaisiin hartioilta kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten
mestari Olavin rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"

"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika
on enonsa näköinen."

Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä asioista
antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.

Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan
sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan siimekseen.
Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli sammaltunut
kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut kirja
polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan, jalavan,
jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunu
I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin
hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja
kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin
tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,
lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.

Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi
jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa
vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä kätensä
yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen häntä
panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi hän kapeita kiviportaita
myöten matkaansa toiseen kerrokseen.

Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli
raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut ketään
ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari Olavi
pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä ympärilleen.
Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka soppeen! Noissa
syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä unelmoiden
istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen, kallisarvoiset
seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki olivat ennallaan ja
samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten, jolloin hän, päästyään
rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli tullut kotimaassa käymään.

Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään
uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:
rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman
vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun
syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu
käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.
Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli eno
luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies ja
maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän
vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.

Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui
kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,
polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum_. Hän
oli uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja
kasvoja korkeine otsineen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti
musta kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja
tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus
todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen
vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi
käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.

Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde levisi
hänen kasvoilleen.

"_Sic_!" huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi
filius_. Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinään Elinan, sinun
äitisi, kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin
saavani kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa,
että sinä itse seisoisit ilmielävänä edessäni."

Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:

"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi saapuneessa
kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta lähdöstäsi."

"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni
yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä
tuuluttelemaan."

"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole
ollut tietoa."

"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain kunnian
kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen kansakunnan
prokuraattorina."

"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."

"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana_,
vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi
pyrkiä käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset
roviolla polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne
d'Arcia ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai
Parisin haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein
kokonaan käytännöstä."

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä
täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.
Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit
kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen
kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat
vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa
pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi
luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa
kuolemaan sitä ... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon
vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli
yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään
noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista
keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen
kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen
rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

"No, ja kuinka onnistui toimenne?"

"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti
kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."

"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt
pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvä.
Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä. Ovatko
tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten aikoina?"

"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden ollut
vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna autioksi ja
jonkunkerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa todellinen
nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,
tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia
ihmisiä."

"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä
vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä
talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille
isillekään, sillä heistähän laulettiin ... kuinkas se nyt mahtoi
ollakaan..."

    "Madame la Haute science
    a Paris s'en vint, ce me semble,
    boir les vins de son celier",

    (Rouva Korkia-oppisuus
    käy Pariisiss' asioitaan:
    juomassa viinit kellaristaan.)

auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.

"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni, joka
on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden sijasta
tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."

"Seitsemän kuolemansyntiä ovat saaneet kaikota muurien ulkopuolelle,
sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina
puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:

    Morte nihil melius, vita nil peius iniqva
   (Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa),

mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän
kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."

"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,
tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan
jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"

"Ei, vaan suoraan Lyypekistä."

"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että
vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari
Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja
hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle
mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."

"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"

"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee
linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.
Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei nimittäin
enää hallitsekaan Eerik-kuningas."

"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.
Kamala ja väärä teko!"

"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin
selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari
Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan
maan asioista.

Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin
istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti mestari
Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:

"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni, joka
näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin halki
sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat omaan
vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."

"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet
vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi on
enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä vaiennut.
Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."

Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen
sitten hiljaisella äänellä:

"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään salaisuus
se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me hyvin
ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan tätä
armasta nimitystä?"

Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen
ja matalalla äänellä:

"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.
Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun elämäni
samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."

Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen
äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.

"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa maaseutupappina,
ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan. Heti papiksi vihittyä
määrättiin minut paimeneksi siihen seurakuntaan, jonka kirkontorni
näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen
kutsuttiin minut antamaan viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle
asemiehelle, joka asui Rungon talossa minun lähimmässä naapuristossani.
Kun minä olin toimittanut hänelle tämän viimeisen palveluksen ja
kuolema alkoi tehdä tuloaan, pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan
hänen ainoaa tytärtään, joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen
äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen
vieressä, oli seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen,
huomasin minä, että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu
hautaan, seisoi tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna.
Pian tulivat sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta
kodin. Minä aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin
emännöitsijää. Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä
katsoin vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan
olennon lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana
hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden
tahtonut tehdä hänestä tavallista papinforsiaa. Niin ollen tyydytin
saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin
kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.

"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin
huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin
lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan
taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun pakko
tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä
syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni
keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin aloin
minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen, paastoten ja
syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä luulin jo
masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta voimakkaampana
niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin hänen heleän
äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa minun vain
etäältä nähdä vilahus hänen notkeasta vartalostaan tai kuulla hänen
laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi kuumeisena
suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni, unettomat
yöni ja harhailuni. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui, sitä minun
on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona, jolloin satakieli
lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä itseni hänen luotaan ja
hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en minä enää yrittänytkään
taistella vastaan, vaan antausin kokonaan rakkaudelleni. Minun pitäisi
sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta sitä minä en voi tehdä,
sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen lempeän ja viattoman
olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan toisillemme ja niin
livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."

Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä Olavi
hennonut häntä kysymyksillään häiritä.

"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän
jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin,
mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen,
ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun
Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt,
kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en
virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen
kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä
halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen.
Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra
Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa.
Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua.
Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta
Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä
viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän
vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä
keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa
kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen
välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana
erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme
rukouksissa.

"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin
yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden
kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,
joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,
alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä
ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni
Pragissa näin minä unissani Elinan -- omituista kyllä ensi kerran koko
poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti
minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja
minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua
eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi
useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan
metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut
pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen
käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin
minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,
jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä
pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä
kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani
Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,
heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin
vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin
ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen
kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään
lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!

"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.
Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me
pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa
Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi
pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi
mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna,
kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva
ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa
alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen
viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja
siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen
ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.

"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään
sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen
vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut
rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä
toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."

Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös
itsensä syvästi liikutetuksi.

"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että
Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni
Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut
lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni
syleillä sinua."

"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa
istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.

"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"

"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."

"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra
Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme.
Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun
nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha
hänen sielulleen!"

Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.

"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi vihdoin
mestari Olavin ääni hiljaisuuden.

"Kysy, poikani!" kehotti piispa.

"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä
caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken on
siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen jyrkästi
tuominneet."

"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut ja
tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten valossa.
Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa sitä vastaan, että
minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta ... häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja
rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että se
ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on viimeisenä
pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana Hussin
kohtalo."

"Mutta..."

"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään
mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa oloissa
tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan valta pysty
kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut itselleni, mutta
sittenkin ... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme ei ole kutsunut
minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista rakennetta kuin oli
esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee olla. Jos tämä
caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin Herra on kyllä
löytävä aseen särkeäksensä sen."

Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,
että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,
jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi iloisesti:

"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni
käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun
saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova
hiuka kaiken kotoisen puoleen."

Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko
alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä
kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan puolelta
kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään
vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi
lausumaan:

"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän
se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä
on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."

"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi
siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta
oppiasi."

"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian
baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn
kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden
kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."

He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä
kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin
kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut
saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.

Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat
he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.

"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi
nuorempi.

"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan
hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."

"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,
tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta
asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"

"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.

"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja
mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."

"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen päälle
leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon joistakin
sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos sinulla
sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se kuitenkin
hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista tulee
varmastikin hänen seuraajansa."

"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi
kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.

Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika
seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja
muhkeina.



Nuijapäällikkö.


Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske
Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken
kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.

Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.

Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli
joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön
levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian
puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten
leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet, huovien
hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten nuolet
suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa
rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski
vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli
jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he olleet
saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.

Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn lumivaippaa,
mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin sokin ympäri
taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin nuotiotulia ja
toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit olivat leiriin
käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja talonpoikavalta,
vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden yönä.

Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut
kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja äänekästä,
rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun päätyttyä murtautuneet
Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet sieltä oluttynnyrin
nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan ryösti kartanoa, oli
Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan oluttynnyreistä ja sulkenut
loput kellariin, estääkseen siten liiallisen juopottelun ja
epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä taistelulla katsoivat
Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin olutta ja niin he,
taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat ilman päällikön lupaa
tunkeutuneet kellariin.

"Saapas tästä!" sanoi tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin
seuraavalle. "Se ei olekaan mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain
väkiolutta."

Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen
kiertämään, jatkoi ensimäinen:

"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla
hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun
yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,
niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."

"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa
laskit oikein emävaleen!"

"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta
toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:

"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä sinä
olet! Lyödä miehen pää niin Iittiin, että kypäristäkään ei jää jälelle
muuta kuin märkää, ha, ha, haa!"

"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi
ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.

"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä
ääni.

Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli
astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jänteväliikkeinen
mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeanko sekä iältään noin
neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka
suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt
turkkinsa oli keskeä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä
oli pitkävartiset, punakirjaillut kallokkaat, joilla hän liikkui
lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen
askeleitaan.

"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija
kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.

Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan, astui hän ihan
ensimäisen eteen ja tiuskasi:

"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta
tipahtanut?"

"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi
mies hitaasti ja kyräten.

"Nokian kellarista me sen noudimme", kuului nyt toisten joukosta
röyhkeä ääni.

"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
kipinöidä.

"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta
lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta", vastasi sama
röyhkeä ääni.

Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan
sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian
haihtuvan, vaahtoisen lätäkön.

"Mitä p----lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä
muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä
astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me
muutkaan!"

Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja heitti
hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen uhkaavasti
toisia lausui hän:

"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä olen
teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja luvanneet
minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää. Sen tähden
teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin, koska meillä ei
ollut aikaa oluen ääressä reuhata. Vai luuletteko, että me olisimme
tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen ja rautapukuisine
ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa räyhäävän joukon?"

Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi:

"Tuossa aivan edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on
uudistuva huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain
kömpinyt pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin
sopimattomampi aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen,
sillä huomenna ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan
vapautensa, vai onko sen kannettava marskin iestä."

Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös
kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa ja
poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla
kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko
niemen, tarkastaen olivatko vartijat valppaina asemillaan. Sen tehtyään
palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.

Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa. Mutta
tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa nuotion
Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne hevosensa
ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä sekä omaa
leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle hyvän paikan
muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa erillään
muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina havuvuode, mutta
itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille tulille pakinoimaan.
Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat hevoset. Niistä oli toinen
kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka hän päivällä oli anastanut
eräältä huovipäälliköltä.

Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja heittäysi
pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi viime päivien
vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin tuloksiin. Pari
päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen taistelu. Laukon herra ja
Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä lähteneet parinsadan huovin kanssa
Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne paenneille herraskartanoiden naisille,
että he muutamalla potkulla ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin
Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys oli tapahtunut tällä samalla niemellä
ja lyhyt ottelu oli päättynyt niin, että Laukon herra ja Tavast olivat
huoveineen suin päin paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu
sitten? Nuijajoukko oli horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt
taistelutantereen hallussaan.

Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko
Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun
tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä kasvanut
ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin kynsiin
jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista tekemäänsä
köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut köyden katketessa
alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta siitä huolimatta
onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään takaisin Pohjanmaalle.
Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan johtajaksi ja hänen
neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset lähteneet liikkeelle
kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen aseisiin muun Suomen
rahvasta.

Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen mielikuvituksensa
suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä
ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa,
eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja
kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin
vieras Suomen kansalle, vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas.
Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä
suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja,
että Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi
Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän olivat
hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli kuljettaessa,
eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa, jossa Kaarina
kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan. No, tärkeintähän
oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli murretuksi, ja sen
toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä mahdollisemmalta.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki
arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän oli
manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota lukuisaa,
järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs pitää
kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen himoa. Hänen
tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat oli surmattava tai
karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä, olipa hän päinvastoin
koettanut vetää heistä muutamia rahvaan puolelle, kuten Anolan herraa
Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka onnistumatta. Mutta tässä
pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta taistella omaa joukkoaan vastaan ja
töintuskin oli hän saanut Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot
rauhotetuksi. Entistä enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun
marskista oli voitto saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen
lähenisivät Turkua.

Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut
muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä olevan
vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan. Hän oli
alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa persoonaansa
jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän oli huomannut
katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti hän sitä ajan
oloon viisaimpana.

Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti
kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi
kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.
Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän
askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota
lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä
puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.

"Aina vaan humalassa!" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen
äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.

Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu ja
että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei yhtä
menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina paloviinaa.
Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt nuijajoukkoon ja
hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella käytöksellään ja
puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä hassuna, mutta Ilkka
oli huomannut hänen käyttelevän viisaita sananlaskujaan sangen
sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä neuvoja ja kohteli häntä
sen vuoksi suopeasti.

"Elä sano _aina_, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin
humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.

"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi
Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."

"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä olen
naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä
luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin
pimeältä kuin se itse asiassa on."

"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat
pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."

"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan
yli."

"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi
muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"

"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi
Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."

"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka,
ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä
lienetkin piileskellyt."

"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin
syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka
rokassa, ja tulin taistelutantereelle."

"Aseenasi tuo nassakka?"

"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa
lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."

"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"

"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin
aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen
maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin
häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan
taisteluun."

"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut
matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun
taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."

"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa
syntymävika."

Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:

"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin
tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla
jalasjärveläisten nuotiolla."

"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."

"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi samassa
venytellen laulaa:

    "Ilkka ilkeä isäntä,
    pää kero, sininen lakki,
    ei konna tapella tainnut
    eikä sammakko sotia,
    että joi joka talossa,
    joka knaapin kartanossa."

Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka:

"Keneltä sinä sanoit sen kuulleesi?"

"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."

"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin heidän
juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."

"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan
loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.

"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähti
Ilkka.

"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita
kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."

Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,
havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:

"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis
minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."

"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", niukasi Vilppu ja jatkoi
matkaansa.

Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja
ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin
että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana. -- -- --

... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa
päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen kyynärpäänsä
varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen jaloillaan
istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa rypyssä,
kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten päivällä
taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti hymyillä
ja lausui:

"Enpä tainnut olla mieluisa vieras."

Kun Ilkka ei puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin,
jatkoi tämä:

"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot
tuonut minua vastaan?"

"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!"
kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa vapaiksi.

Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi
alakuloisen rauhallisesti:

"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua
siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa
täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä
sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä
mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti,
suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta
suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko
teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko
minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko ... on
pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse
maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen
sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi
saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden
veto ei enää käy päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä
enemmän, kunnes te olette hajotetut kuin akanat tuuleen."

Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti
ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka teki
epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja --
heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä
lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:

"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"

Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät
vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten
tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen
silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,
jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.

Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan
nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin
puolijuoksua.

"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.
"Ehkä juuri noista ratsastajista."

"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa
maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.

"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä
käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.

"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin
juuri kertomaan sinulle."

"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.

"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömättömimmällä äänellä.
"Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt
tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."

"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmaansa väliin
ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"

"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu.
"He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme. Marski
oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen haltuunsa, niin
saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä päälliseksi vapauden
linnaleiristä."

"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät miehet
napanneet niitä kataloita vangiksi."

"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta
tullut mitään."

"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme ruvenneet
kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"

"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin kaupat.
Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna marskille. Niin
että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta tuon anastamasi
juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin. He jäivät sinne
vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka tulevat sinua
vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo valmiina siihen
toimeen."

Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle ja
puuskutti:

"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta
vangitsemaan!"

"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu.

"Niitä kataloita!" äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olis
tällaista uskonut!"

Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen. Mutta
sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen
lausuessaan:

"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö he häpeä ja
peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on entistä
vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."

Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat
häntä kiinni kumpikin puoleltaan.

"Elkää herran nimessä menkö, isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne
alkavat olla jo juovuksissa, sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta
kokonainen kuorma oluttynnyreitä."

"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä",
lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,
vaan panevat sinut heti nuoriin."

Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut persoonallisella
väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman puuhan, mutta mitä
saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.

"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi
allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu,
ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken
näin kurjasti loppuvan!"

"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen hevosen
valmiiksi."

"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen
silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!" Hän
otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan noustuaan
kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:

"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni, minkä pääsette. Teille
he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten
joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua
taipaleelle."

Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin
että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen
jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan
nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun
keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin
jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.

Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä
kohti ja lausui hammastensa välitse:

"Sopikaa nyt välinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain
taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän
niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että
oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan!"

Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion
kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän
huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se
kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle
veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.



Poikki hakatut kädet.


I.

Tuomas Heikinpojan pirtissä Juvan Salajärvellä oli perhe juuri
asettunut puhdetöihin lieden ympärille. Isännän äiti, vanha upposokea
muori, laski värttinän helmaansa ja heristi korviaan.

"Mistähän kuuluneekaan tuo jousenjänteiden helinä ja rautapaitojen
räminä?" virkkoi hän hetken kuunneltuaan.

"Mitähän se nyt taas on kuulevinaan?" hymähti joku joukosta.

"Ilman vain höpisee", lausui emäntä.

"Eipä tiedä, on se ennenkin kuullut semmoista, joka on pitänyt
paikkansa", sanoi isäntä vakavasti.

"Ja koko pohjoinen taivaanranta punottaa", jatkoi muori omissa
ajatuksissaan.

Kukaan ei puhunut mitään ja kaikkien mielialaan hiipi kaamea tunne.

Juuri tällöin kuului reen ratinaa pihalta ja kohta sen jälkeen astui
pirttiin kolme miestä. Jokaisen valtasi epämieluisa tunne, sillä
tulijat kantoivat huovin pukua raskaine kannussaappaineen ja
nahkaköltereineen.

Tervehdyksen sijasta lausui yksi tulijoista röyhkeästi:

"Olutta pöytään vieraille!"

Tuomas Heikinpojan katse synkkeni, sillä hän tunsi puhujan oman pitäjän
mieheksi. Se oli yhtä väärentämätön talonpoika kuin hänkin, mutta oli
mennyt herrain puolelle ja ruvennut knaapiksi. Kannukset saatuaan oli
se alkanut käyttäytyä yhtä ylimielisesti ja väkivaltaisesti kuin
muutkin sotilaat.

"Ei meillä ole tapa kutsumattomille vieraille olutta tarjota!" vastasi
Tuomas Heikinpoika lujasti.

"Sitten me otamme itse ja juomme tervetuliaismaljamme", sanoivat huovit
ja lähenivät kellarinluukkua, nostaakseen permannon alta jouluoluet
esiin.

Tuomas Heikinpoika nousi seisomaan ja kohotti kirveensä, jolla hän
juuri oli veistänyt viikatevartta.

"Koettakaapas ottaa väkisin!" huusi hän. "Minulla on turvakirja teidän
koiruuksianne vastaan ja jollette pysy siivolla, niin autuuteni kautta
vannon, että saatte maistaa kirveenterästä."

Huovit olivat jo ennestään hiukan juovuksissa, ja ärtyneinä isännän
vastarinnasta paljastivat he uhaten ja kiroillen aseensa. Kun Tuomas
Heikinpoika ei peräytynyt kellarinluukulta, syntyi tappelu. Se päättyi
huovien voitolla. Tuomas Heikinpoika tehtiin aseettomaksi, sai muutamia
verihaavoja sekä ankaran selkäsaunan. Loppujen lopuksi kantoivat huovit
kellarista oluttynnyrin rekeensä ja lähtivät hoilaten matkaansa.

Haavansa sidottuaan istui Tuomas Heikinpoika synkkänä alallaan ja
tuijotti tuleen. Muorivanhus ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Omia näkyjään seuraten virkkoi hän äkkiä,
katkaisten pirtissä vallinneen synkän äänettömyyden:

"Tulenloimo pohjosesta lähenee ja lumihanget punottavat verestä."

"Kunpa ne alkaisivat huoviroistojen verestä punottaa!" murahti Tuomas
Heikinpoika uhkaavasti.


II.

Tuomas Heikinpoika oli aina ollut uskollisen ja osaansa tyytyväisen
alammaisen esikuva. Uuraasti oli hän raatanut isältä perityllä
konnullaan sekä suorittanut napisematta ulostekonsa, mitkä totta
tosiaan eivät olleet vähäiset tähän aikaan, jolloin koko maa huokasi
rautamarskin ikeen alla.

Mutta kaikenkarvaiset ulosteot, ruokalisät ja linnaleirin rasitukset
lisääntyivät yhtä mittaa. Tavallisesti tulivat elohinkaloiden pohjat
näkösälle jo kevättalvella ja silloin oli täytymys turvautua petäjän
kylkeen. Kaiken senkin oli hän vielä kestänyt äänettömällä
alistuvaisuudella, mutta kun lisäksi tuli ohi matkaavien sotamiesten
vallattomuudet, hänen talonsa kun oli Savonlinnasta Turkuun päin
johtavan valtatien varressa, alkoi hänen kärsivällisyytensä loppua.
Varsinkin oli häntä alkanut ärsyttää se seikka, että muutamia oman
paikkakunnan talollisia oli viime aikoina ruvennut knaappeina
rehentelemään.

Tuskastuneena oli hän alkutalvesta käynyt omaa ja naapuriensa tilaa
valittamassa maakuntansa ylimmälle käskynhaltialle, herra Götrik
Finckelle, jota hän oli kuullut kiitettävän lempeäksi kansanmieheksi.
Kyöri-herra oli kohdellut häntä suopeasti sekä antanut turvakirjan,
jonka piti varjella hänen kotiaan sotaväen vallattomuudelta ja
laittomalta verotukselta. Nyt oli hän kuitenkin saanut katkerasti
kokea, ettei turvakirjastakaan ollut mitään apua.

Kului muutamia päiviä ja yhä polttavampina alkoivat Tuomas Heikinpojan
povessa riehua kostontunteet. Silloin rupesi pohjoisesta päin kuulumaan
outoja sanomia. Pohjanmaan miehet olivat nousseet marskin sortovaltaa
vastaan, surmanneet maakuntaansa linnaleiriin lähetetyt huovit sekä
marssineet Kyrönkankaan yli Etelä-Suomeen. Heidän sanottiin lähteneen
marskia vastaan kansan ystävän, Kaarle herttuan kehotuksesta ja heidän
joukossaan kerrottiin olevan Eerik-kuninkaan pojan, prinssi Kustaan.
Mikäli tuhatkielinen huhu kiersi kulovalkeana ympäri maata, sikäli
alkoivat syvät rivit kaikkialla kuohua ja liikahdella. Tuhansissa
matalissa pirteissä helähtelivät jousenjänteet, keihäitä ja miekkoja
tahkottiin teräviksi ja vanhoihin sotanuijiin lyötiin uusia piikkejä.
Elettiin kuumeisessa odotuksessa ja ilmassa oli tuntu kuin suuren
jäänlähdön edellä. Rahvas nosti kaikkialla päätään ja rinnat paisuivat
vapauden toivosta. Kuin petolliset virvatulet keskellä sydäntalven
pimeyttä leimahtivat vapauden valot, yhtä pian taas sammuakseen.

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Pohjois-Hämeen ja -Savon
miehet noudattivat pohjalaisten esimerkkiä ja nuijiinsa tarttuen
lähtivät samoamaan etelää kohti. Kuin lumivyöry paisuivat heidän
joukkonsa matkalla, ja kaikkialla, missä he liikkuivat, punasivat
taivaanrantoja aatelisherrain, verovoutien ja knaappien palavat
kartanot.

"Muori näki oikein, vaikka onkin sokea", sanoi Tuomas Heikinpoika ja
otti seinältä alas karhukeihään ja vanhan metsästysjousensa.

Tällöin saapui taloon täyttä laukkaa ajaen herra Götrikin
sanansaattaja.

"Herra Götrik Fincke käskee kaikkien kunniallisten ja esivallalleen
uskollisten talonpoikain olemaan aseineen ja eväineen valmiina
lähteäkseen yhdessä sotaväen kanssa kurittamaan jumalattomia
kapinannostajia", julisti sanansaattaja ja kiidätti eteenpäin.

"Valmis olen, mutta kenen kanssa ja ketä vastaan, se on toinen asia",
lausui Tuomas Heikinpoika ja ryhtyi keihästään terottamaan.

Kun saapui tieto, että nuijamiesten joukko oli saapunut Suursavon
kirkolle ja toinen Joroisiin, ei hän malttanut enää pysyä alallaan.

"Minä näin sinut viime yönä kädetönnä ja kasvoiltasi valkeana kuin
liina. Pysy sen vuoksi kotona ja anna muiden sotia", neuvoi äiti ja
hänen sokeat silmänsä vilkkuivat levottomasti.

"Haavani kirvelevät vielä!" vastasi Tuomas Heikinpoika, ripusti
eväskontin selkäänsä, heitti sen päälle jousensa ja lähti hiihtämään
Joroisiin päin.


III.

Joroisten Häyrylään olivat pohjoisesta, Tavisalmelta ja Pieksämäeltä
tulleet nuijamiehet leiriytyneet. Siellä oli heihin yhtynyt joukko
Juvan ja Rantasalmen miehiä. He olivat ryöstäneet puti puhtaaksi
sikäläisen knaapin kartanon, mutta jättäneet sen vielä toistaiseksi
polttamatta, käyttäen sitä nyt kortteerinaan. Pihalla oli sikinsokin
ahkioita ja rekiä, joiden ääressä hevoset syödä narskuttivat
ryöstösaaliina otettua kauraa, ja kinoksessa seinän vierustalla
törrötti pystyssä pitkä rivi suksia. Navetan seinustalla näkyi
verilaimiskoita ja teurastettujen nautain sisälmyksiä, joiden kimpussa
ärhenteli joukko koiria.

Sisällä nokisessa pirtissä oli kuumaa ja ummehtunutta ja sankka huuru
purkautui ulos selkosen selälleen työnnetyistä seinäluukuista. Miehiä
istui penkit ja jakkarat täynnä ja huoneen täytti sekava äänten sorina.
Toiset söivät eväitään, joita oli lisätty vasta keitetyillä
raavaanlihoilla, toiset joivat olutta tynnyreistä, rentoilivat ja
riitelivät. Sitä mukaa kuin olut väheni, lisääntyi heidän rohkeutensa
ja voimansa. He uhkasivat hajottaa Olavinlinnan maantasalle, marssia
sitten Turkuun ja tehdä siellä saman tempun sekä viedä marskin ja muut
herrat Tukholmaan hirtettäviksi.

Pöydän takana istuivat pohjalaisten lähettämät johtomiehet, Pekka ja
Paavo Palainen sekä rautalampilainen Esko Utmark, joka oli herraslähtöä
sekä toimi nyt kirjurina nuijamiesten joukossa. Heidän seurassaan
pöydän ympärillä istui joukko vakavampia miehiä ja siinä suunniteltiin
lähipäivien yrityksiä.

"Muistakaakin, miehet, että Olavinlinnasta ei jätetä kiveä kiven
päälle!" terotti eräs oluenjuojista tovereilleen.

"Se on tietty", vakuuttivat toiset, "se hajotetaan jokaiselle neljälle
ilmansuunnalle."

"Ja huovit haudataan elävinä raunioiden alle."

"Niin, ja linnan mustan pässin me syömme tulomurkinaksemme."

"Sepä kuuluukin sairastaneen joulusta saakka."

"Ohoo, siinäpä onkin ennustus linnan häviöstä!"

"Mutta itse Kyöri meidän sentään sietäisi jättää henkiin."

"Joo, Kyöri me säästetään, se on oikea kansan mies. Kuulkaas, te siellä
pöydän takana, me olemme tässä päättäneet, että Kyörille Olavinlinnassa
ei saa tapahtua mitään pahaa."

Vanhempi Palaisista oli vastaamaisillaan jotakin, kun Tuomas
Heikinpoika, joka äsken joukkoon saapuneena oli ääneti seisonut uunin
kupeella, virkkoi samassa:

"Jos minäkin saan tässä mieleni ilmaista, niin meidän on säästettävä
herra Kyöriä, sillä hän on aina ollut myötäsukainen tälle yhteiselle
kansalle. Jopa meidän minun mielestäni sopisi kehottaa häntä tulemaan
omalle puolellemme, vaikkapa päälliköksi meille."

Palainen heitti epäluuloisia silmäyksiä puhujaan, mutta eräs
oluenjuojista huusi:

"Se meidän pitää tehdä ja laittaa Kyörille semmoinen kirja, että me
otamme hänet päälliköksi, jos hän tulee meidän puolellemme."

"Se pitää tehdä, Kyörille pitää lähettää kirja!" huusivat köörissä
oluttynnyrin ympärillä istujat.

Johtomiehet pöydän ympärillä neuvottelivat nyt matalalla äänellä ja
huomasivat viisaimmaksi toimittaa Olavinlinnan päällikölle, herra
Götrik Finckelle kehotuksen liittymään heihin. Kun kirjeen sisällöstä
oli suunnilleen sovittu, otti Esko Utmark kirjotusneuvonsa esille,
terotti hanhenkynän ja taidostaan ylpeänä teki ilmassa kaikenlaisia
vinkankonkkeja, ennenkuin laski kynän paperille ja alkoi siihen
todellisia kirjaimia raapustella. Hänen ympärilleen ahtautui miehiä,
jotka toistensa olkapäiden yli kurkotellen koettivat päästä läheltä
näkemään tuota merkillistä taitoa. Tavan takaa raivasi hän olkapäillään
itselleen paremman tilan ja kituutti ääneti hankenkynää paperilla.

Kun pitkä kirjelmä vihdoinkin oli valmis, nosti hän päätään ja kysyi,
kenen nimet siihen alle pannaan.

"Kaikkein nimet, sillä sehän on meidän yhteinen tahtomme", huusivat
miehet.

"Mutta tässä ei ole tilaa läheskään kaikkien nimille", epäsi Utmark.

"No panee sitten vain, että se on yhteisen kansan tahto", ehdotti joku
miesjoukosta.

Kirjuri silmäsi epäröiden Palaisiin, mutta kun vanhempi näistä
nyökäytti päätään, kastoi hän kynän musteeseen ja kirjotti vielä
muutamia sanoja. Ripoteltuaan hiekkaa paperille alkoi hän lukea
kirjelmää ääneensä.

"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina", alkoi se. "Hurskas Götrik
Fincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on
lähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnaleirin väkeä,
ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus
Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäineet rahvasta
kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä ovat käsiinsä
saaneet." Sen jälkeen tiukattiin kirjeessä herra Götrikiltä vastausta,
tahtoiko hän uskoineen ja väkineen olla heidän puolellaan. Edelleen
vaadittiin siinä, että Fincke lähettäisi kansan rangaistavaksi ne
huovit, jotka olivat linnan turviin paenneet. Kirje loppui sanoihin:
"Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne tämän kautta jättäen
Jumalan haltuun, annettu Joroisista Tammikuun 11 p. 1597."
Allekirjotuksena oli sanat: "Se on Yhteisen kansan tahto."

"Mutta eihän siinä seisonutkaan, että me tahdomme Kyörin
päälliköksemme", tivasi eräs miehistä ja kirjeen sisällöstä sukeutui
pitkä riita. Lopuksi päätettiin se kuitenkin lähettää semmoisenaan,
sillä Fincken päällikkyydestähän kerittiin myöhemminkin sopia, jahka
nyt ensinnä saataisiin kuulla, suostuiko hän tulemaan yhteisen kansan
puolelle.

Kun sen jälkeen tuli kysymys kirjeen viejistä, vaikenivat miehet kuin
puulla päähän lyötyinä, sillä kukaan ei tuntenut halua pistää nenäänsä
sinne äärimmilleen ärtyneiden huovien keskelle.

"Eikös se ole selvintä, että kirjan vie se, joka asian on alullekin
pannut?" virkkoi vanhempi Palainen, heittäen vahingoniloisen katseen
Tuomas Heikinpoikaan.

"Mitäpä siinä, minä otan viedäkseni kirjan enkä hellitä sitä ennenkuin
herra Kyörin omaan käteen", lausui Tuomas Heikinpoika suoraksi
ojentuen.

Kaikki hengähtivät helpotuksesta ja Tuomas alkoi varustautua matkaan.
Huolellisesti kokoon taitettu kirje poveen säilytettynä nousi hän
suksilleen ja lähti lykkimään kohti Olavinlinnaa.


IV.

Oli oikea tammikuun pakkanen ja sen vuoksi se honkavalkea, joka räiskyi
erään Olavinlinnan tornihuoneen avarassa uunissa, oli hyvin tarpeen
vaatima. Tuossa pyöreässä kammiossa, jonka huolimattomasti kalkituissa
seinissä näkyi jälkiä yöllä syntyneestä kuurasta, ei ensi silmäyksellä
näkynyt yhtään ihmistä. Erään akkunakomeron suulla näkyi kuitenkin
suuret hirvennahkasaappaat, jotka silloin tällöin liikahtivat ja
syvempää komerosta kuului katkonaista mutinaa, lauseita sellaisia kuin:

"Ei niitä rakkareita vielä näy... No, no, tulkaahan vain tänne, kyllä
minä käpälänne kuumennan ... totisesti minä ne kuumennan, niin että
vasta osaatte pysyä kuninkaanne uskollisina alamaisina..."

Hetken kuluttua alkoivat saappaat vetäytyä taaksepäin ja syvästä
ikkunakomerosta suoltui vähitellen näkösälle keski-ikäinen, laiha mies,
jonka vilkasilmeisiä kasvoja rumensi pari isoa arpea. Käydessään ontui
hän toista jalkaansa ja vasen käsi roikkui hervotonna sivulla. Hän oli
linnanpäällikkö, herra Götrik Fincke, ja nuo arvet samoin kuin käden ja
jalan viat olivat hänellä muistoina Lukkolinnan tappelusta Vironmaalla
parikymmentä vuotta sitten.

"Kurkistetaanpas toisellekin ilmansuunnalle, onko sielläkin kaikki yhtä
liikkumatonta", puhui hän itsekseen ja kohennettuaan tulta pesässä
liikkasi hän huoneen vastakkaiselle seinälle ja ryömi nelinkontin
uuteen ikkunasyvennykseen.

Saatuaan jäätyneen ikkunan vaivalla auki, työnsi hän päänsä ulos ja
tähysteli ympärilleen. Suvisin niin hymyilevät maisemat esiintyivät nyt
täydessä sydäntalven kuolleisuudessa ja liikkumattomuudessa. Lunta,
lunta vaan kaikkialla, minne silmänsä käänsi, sitä oli paksuina
kinoksina luotojen välisissä salmissa ja sen painosta olivat metsät
ikäänkuin alemmaksi kyyristyneet. Myrskytuulten ajamana se oli tehnyt
hyökkäyksiä itse linnanmuurejakin vastaan, mutta sen voimat olivat
uupuneet alkuunsa ja ylväinä kohosivat harmaan kalseat muurit korkealle
yli kinosten. Joka puolella oli niin liikkumatonta ja erämaisen
yksinäistä, että se teki katselijan mielen väkisinkin apeaksi.
Ainoastaan tuolla ja täällä nienten kainaloissa näkyi taloja vähäisten
raivausten keskellä. Mutta harmaina ja maata vasten litistyneinä sekä
kinoksiin hautautuneina eivät ne kyenneet luomaan mitään eloa tuohon
lohduttomaan tauluun. Niiden lakeisista kohoava savu näytti kuin
jähmettyvän teräksen harmaalla taivaalla. Hevosella ajajaa tai suksin
liikkujaa ei näkynyt millään suunnalla ja yksinäinen viittatie, joka
luotojen välitse luikertaen hävisi etäämpänä pakkashuuruun, oli omiaan
lisäämään sitä painostavaa orpouden tunnetta, jonka tämä näköala
katsojassa herätti.

Herra Götrik rämähytti ikkunan kiinni ja alkoi työntyä ulos piilostaan.
Ennenkuin hän pääsi lattialle, kuuli hän oven aukeavan ja jonkun
astuvan tornihuoneeseen.

"Sinäkö se olet, Simo?" huusi hän taakseen. "Kuuluuko sinne alhaalle
mitään uutta?"

Ympäri kääntyessään huomasi hän, että tulija ei ollutkaan hänen
käskyläisensä Simo Olavinpoika, vaan jalkaväenpäällikkö Pekka Juusten,
joka aamusella oli saapunut linnaan, tuoden mukanaan Käkisalmesta
pienen apujoukon. Hän oli entisen Viipurin piispan, Paavali Juustenin
poika, vielä nuorenpuoleinen, pitkän solakka mies ja ryhdiltään
sotilaallinen.

"Kas, sinäkö se olitkin, Juustinen!" korjasi herra Götrik erehdyksensä.

"Juusten, jos suvaitsette, ja täysiverinen aatelismies", sanoi
puhuteltu ja kumarsi leikillisesti.

"Hm, muistelenpa, että isoisäsi, joka oli kauppias Viipurissa, kantoi
nimeä Juustinen", huomautti herra Götrik kuivasti.

Hän oli ollut koko päivän tyytymätön ja äreä ja herra Juusteninkin
kanssa oli hänellä äsken alhaalla syntynyt pieni sananvaihto, minkä
johdosta hänellä vieläkin tuntui olevan jotakin hampaankolossa.

"Aivan samoin kuin teidän isoisänne nuoruudessaan oli nimeltään
Renkonen, kuten muistelen kuulleeni", vastasi Juusten.

"Niin kyllä, mutta nuo Renkoset olivat jo monessa polvessa olleet
omalla vaakunalla varustettuja aatelismiehiä. Kun isoisäni otti äitinsä
nimen, teki hän sen estääkseen vanhan Fincke-nimen sammumasta, kuten
meillä on tapa."

Tähän ei Juustenilla ollut mitään sanottavaa, sillä mielessään täytyi
hänen myöntää herra Götrikin olevan paljon vanhempaa aatelia. He
istuutuivat tulen ääreen sivuttain toisiinsa.

"Ja mitä minä teen sillä kourallisella miehiä, jonka sinä suvaitsit
tuoda muka avuksemme", alkoi Fincke hetken kuluttua marista. "Minä saan
edelleenkin pysyä koreasti linnan muurien sisällä, samalla kuin ne
hullaantuneet nuijapäät rosvoavat ja polttavat ympäri maakuntaa. Eikö
minun kirjeistäni muka käynyt tarpeeksi selville, että täällä on tosi
kysymyksessä?"

"Onhan lisäväkeä tulossa, ja sitä paitsi" -- Juusten empi hetkisen
ennenkuin jatkoi: "sitäpaitsi teitä tuskin uhannee niinkään suuri
vaara, sillä sanotaanhan teidän olevan hyvässä sovussa nuijapäiden
kanssa."

Juusten oli aikonut ensinnä vihjata, että Fincke oli suhteissa herttuan
kanssa, mutta toisen hetkellistä tuittupäisyyttä peläten lievensi hän
sanojaan. Lausutussa muodossaankin oli huomautus kuitenkin omiaan
kiukuttamaan Finckeä.

"Vai sovussa!" huusi hän. "No, entäpä sitten? Käykö heillä kateeksi,
että talonpojat eivät minua kiroile siinä määrin kuin monia muita?
Niin, niin, kyllä se on nähty, että pahimpia talonpoikain sortajia ovat
aina olleet ne, joiden isät tai isoisät ovat itse olleet talonpoikia
tai kauppasaksoja."

Näistä sanoista otti Juusten vuorostaan loukkaantuakseen ja kostaakseen
kysyi hän hetkisen kuluttua:

"Tiedättekö, miksi marski kuuluu viimeksi Viipurissa käydessään teitä
nimittäneen?"

"No miksi muka?" ärähti Fincke ja heitti epäluuloisen syrjäsilmäyksen
Juusteniin.

"Tuuliviiriksi, joka raakkuu milloin Varsovasta, milloin Tukholmasta
puhaltavan tuulen mukaan."

Se oli viittaus Götrik Fincken epäiltyyn häilyväisyyteen kuningas
Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Asianomainen tuntuikin älyävän
sen kohta.

"Tuuliviiri, mitä!" huusi hän kasvoiltaan tulipunaisena ja seisaalleen
kavahtaen. "Marski ei ole ikinä sellaista lausunut, vaan on se joko
sinun omaasi tai viipurilaisten keksintöä. Kyllä, kyllä, kyllä minä..."

Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan änkyttäen kävellä liikkasi seinästä
toiseen ja huitoi oikealla kädellään. Vasen käsi heilahteli hervotonna
sivulla ja Juusten nauroi itsekseen, sillä tällä hetkellä muistutti
herra Götrik todellakin tuuliviiriä, joka myrskyn pyörteessä reutoo
sinne ja tänne. Hän ei ehtinyt saada tavottelemaansa uhkausta sanoiksi,
kun ovi työntyi naristen auki ja kynnykselle ilmestyi Simo Olavinpoika.

"No?" kääntyi herra Götrik yhtäkkiä hänen puoleensa.

Joutuen hämilleen esimiehensä julmistuneesta ulkomuodosta ja tuosta
räjähtämällä lentäneestä sanasta vastasi alapäällikkö verkalleen:

"Siellä on eräs nuija-talonpoikain lähettiläs, joka kynsin hampain
tahtoo päästä teidän puheillenne. Sanoo itsellään olevan muka kirjeen
teille."

"No tuo tänne se mies kirjeineen, niin saamme nähdä, mitä ne hunsvotit
meistä tahtovat", tiuskasi kuohahteleva linnanpäällikkö.

Moniaan hetken mentyä narisi ovi uudelleen ja huoneeseen astui
Salajärven Tuomas Simo Olavinpojan saattamana.

"Mistä sinä tulet ja mitä sinulla on asiata?" kivahti herra Götrik
uhkaavan näköisenä.

Tuomas Heikinpoika otti lakin päästään ja vastasi rauhallisesti:

"Minä tulen suoraa Joroisista. Siellä on paljon yhteisen kansan miehiä
koolla ja he lähettävät teille tämän kirjeen."

"Kyllä minä tiedän ne teidän koollaolonne!" ärähti herra Götrik ja
tempasi vihaisesti kirjeen Tuomas Heikinpojan kädestä.

Hän alkoi lukea sitä puoliääneen mumisten. Mitä etemmäksi hän ehti,
sitä uhkaavamman ilmeen saivat hänen kasvonsa. Pari kertaa polkasi hän
ontuvata jalkaansa lattiaan, samalla kuin rampaantunut käsi nytkähteli,
pyrkien väkisinkin tekemään torjuvia ja vihastuneita eleitä.

"Hoh-hoh! kylläpäs tämä on kuulumatonta hävyttömyyttä!" korotti hän
loppuun päästyään äänensä. "Ovatko ne viimeisenkin järkivähänsä
menettäneet, hävystä puhumattakaan? Tulla minulta, kuninkaan uskotulta
mieheltä, vaatimaan selkoa, mille puolelle minä muka haluan kuulua!
Kyllä, kyllä, kyllä..."

Saadakseen linnanpäällikön suopeammaksi asialleen piti Tuomas
Heikinpoika viisaana työntää väliin, ennenkuin herra Götrik sai sanan
päästä kiinni:

"Tuota, meidän tarkotuksemme oli pyytää teitä päälliköksemme, vaikka se
asia taisi jäädä pois siitä kirjasta."

Herra Götrik tyrehtyi nyt aivan äänettömäksi ja hänen vasen kätensäkin
lakkasi nytkimästä.

"Vai päälliköksi teille rakkareille!" karjasi hän saatuaan puhekykynsä
takaisin. "Kyllä minä teidät päälliköitsen!" ja hän paiskasi kirjeen
Tuomas Heikinpojan silmille.

"Minkälaisen vastauksen minä sitten saan viedä takaisin?" kysyi Tuomas.
Heikinpoika, joka ei ollut tasapainoaan kadottanut.

"Vie se lurjus alas ja lyötä häneltä kädet poikki", huusi herra Götrik
alapäällikölleen, "ja lähetä niine hyvineen sinne, mistä hän on
tullutkin. Siitä saavat lukea vastauksen kirjeeseensä."

Tuomas Heikinpoika kalpeni ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta Simo
Olavinpoika oli tarttunut hänen kaulukseensa ja kiskoi hänet ulos
ahtaaseen porraskäytävään, missä hänen kykenemättä kääntymään ja
vastarintaa tekemään täytyi tahdottomasti seurata raastajaansa pitkin
kiertoportaita alas linnantupaan, jossa kostonhimoiset huovit ottivat
hänet vastaan vahingoniloisella pilkkanaurulla.

Herra Götrik käveli vielä hyvän aikaa edestakaisin tornihuoneessa,
huudahteli katkonaisin lausein ja huitoi tervettä kättään. Juusten ei
uskaltanut puhua mitään, mutta itsekseen hymyili hän ivallisesti, sillä
herra Götrikin vihastumisen tiesi hän pohjaltaan johtuneen tuosta
tuuliviirijutusta. Puuskutettuaan itsensä uuvuksiin istahti
viimemainittu jälleen tulen ääreen, panematta toveriinsa mitään
huomiota. Siinä tyyntyi hän vähitellen kokonaan. Samalla palautui hänen
tavallinen hyväntahtoisuutensa ja nyt rupesi hänestä menettelynsä
kirjeentuojaa kohtaan näyttämään kokonaan malttamattomalta. Ja samalla
epäviisaalta, sillä tuollainen tekohan oli omiaan vain ärsyttämään
kapinallisia talonpoikia.

"Mikä hupsu minä, vanha mies, olenkaan!" mutisi hän itsekseen. "Jos
koskaan, niin olen minä ainakin nyt käyttäytynyt kuin tuuliviiri."

Hän nousi kiiruusti ja lähti huoneesta. Tultuaan alas lumiselle
linnanpihalle, kohtasi hän Simo Olavinpojan, joka parin sotilaan kera
tuli portilta.

"Minä peruutan käskyni, ette kai sitä vielä ole toimeenpannut?" sanoi
hän.

"Kyllä, juuri laskimme talonpojan portin ulkopuolelle. Mutta jos teillä
on hänelle vielä jotakin sanomista, niin miehet palauttavat hänen kyllä
pian."

Samassa huomasi herra Götrik lumella kaksi rinnakkaista veriviirua,
jotka linnantuvasta kulkivat portille.

"No saittepas nyt, senkin hurtat, kerrankin mielityötä, koska siihen
oli sellainen kiira!" sanoi hän äreästi ja palasi synkkänä sisälle.


V.

Kun Simo Olavinpoika kolme päivää myöhemmin sotaväen osaston kanssa
hyökkäsi pienemmän nuijajoukon kimppuun Juvan Härkölässä, hämmästyi hän
suuresti nähdessään, että talonpoikain johtajalla oli käsien sijasta
villariepuihin käärityt lyhyet tyngät. Itse ei tämä omituinen päällikkö
niin ollen voinut ottaa osaa taisteluun, mutta sitä innokkaammin
yllytti hän toisia, riehuen kuin vimmattu miestensä keskellä, huitoen
ilmaa kädentyngillään, valjuna ja liekehtivin silmin. Simo Olavinpoika
tunsi hänet pian samaksi talonpojaksi, joka oli herra Götrikille tuonut
nuijamiesten kirjeen ja jolta hän esimiehensä käskystä oli hakkauttanut
kädet poikki. Hänen esiintymisensä synnytti kauhua sotamiehissä ja Simo
Olavinpojalla oli täysi työ, saadakseen heidät järjestyksessä pysyen
käymään päälle. Taistelu muuttui vimmatuksi ja ainoastaan suuremman
mieslukunsa ja parempien aseidensa avulla pääsivät sotamiehet lopulta
voitolle, kun talonpojista lähemmäs sata miestä makasi kuolleina
hangella. Loput pakenivat pohjoiseen päin ja niiden mukana hävisi
sotamiesten näkyvistä kädetön johtajakin.

Edellisenä yönä oli niinikään taisteltu Parkunmäen tienoilla, muutamia
virstoja Härkölästä itään, missä nuijamiesten jälkeläiset parisataa
vuotta myöhemmin saivat kunniakkaan voiton venäläisistä. Talonpojat
joutuivat täälläkin tappiolle ja näiden tapausten vaikutuksesta raukeni
pohjoissavolaisten kapinainto. He hajaantuivat ja palasivat niine
hyvineen kotitienoilleen.

Mutta Lounais-Savossa, jossa risteili suursavolaisten ja hämäläisten
muodostamia nuijajoukkoja, leimahteli vielä tuolla ja täällä
sodanliekki. Muutamia päiviä edellisen jälkeen taisteltiin Juvan
Koikkalassa. Siellä olivat nuijamiehet sijottuneet erääseen taloon,
jonka piha oli linnan tavoin umpeen rakennettu ja teljetty vahvalla
portilla. Kun sotamiehet lähestyivät sitä ja vaativat avattavaksi,
ilmestyi portin päälle talonpoikain johtaja Härkölästä. Typistettyjä
käsiään huitoen syyti hän sotamiehille kaameita kirouksia, samalla
kuin kapeiden ikkuna-aukkojen takana helähtelivät jousenjänteet ja
sulitetut nuolet alkoivat suhahdella ilmassa. Kammoksuen peräytyivät
sotamiehet eikä heidän päällikkönsä, joka oli itsekin saanut
nuolenhaavan otsaansa, samalla kuin toinen nuoli oli lävistänyt hänen
selkähaarniskansa, saanut heitä tekemään uutta yritystä taloa vastaan.
Tyhjin toimin peräytyivät he apuväkeä hakemaan ja sotamiesten
keskuuteen levisi kummallisia ja uskomattomia juttuja kädettömästä
miehestä, joka paholaisena riehui talonpoikain keskellä ja yllytti
heitä kapinaan.

Kun sotamiehet muutaman päivän kuluttua lisääntynein voimin palasivat
Koikkalaan, olivat kapinalliset talonpojat tipotiessään. Mutta
Remojärvellä kuulivat he joukon nuijamiehiä asettuneen samanlaiseen
linnotettuun taloon ja riensivät sinne. Tällä kertaa eivät he
yrittäneetkään taloa rynnäköllä vallottaa, vaan sytyttivät sen nurkat
tuleen. Epätoivon hurjuudella tekivät talonpojat uloshyökkäyksiä, mutta
kerta kerralta ajettiin heidät takaisin palavaan taloon.

Unelias sydäntalven aurinko oli kiivennyt taivaanrannan yläpuolelle ja
katseli välinpitämätönnä kaameata näytelmää, kun palavasta talosta
syöksyi harmaalle pakkastaivaalle savua ja liekkejä ja ilman täytti
taistelevain karjunta, liekkeihin sortuneiden surkeat huudot ja koirien
valittava ulvonta. Nuolten loppuessa ampuivat talonpojat puukoillaan,
tarttuen sitten keihäisiin ja nuijiin ja tehden vielä viimeisen
ulosrynnistyksen. Tällöin nähtiin jälleen kädetön mieskin. Hän seisoi,
kädentynkiään ojennellen, savun keskellä asuinrakennuksen katolla,
yllyttäen tovereitaan ja solvaten sotamiehiä, jotka turhaan koettivat
ampuma-aseillaan häneen osata. Hetkistä ennen kuin katto putosi alas,
heittäysi hän maahan.

Kohta sen jälkeen lakkasi taistelu, sillä talonpojat olivat kaatuneet
viimeiseen mieheen ja laajalti talon ympärillä punersi lumi heidän
verestään. Mutta kaatuneiden joukosta ei löydetty kädetöntä miestä.
Häntä ei myöskään nähty enää mukana siinä kaameassa näytöksessä, joka
pari päivää tämän jälkeen Mikkelin pappilassa painoi loppusinetin
savolaisten nuijakapinalle -- kun sotaväki katalasti sanansa syöden
teurasti varustuksestaan ulos tulleen ja aseensa jättäneen
talonpoikaisjoukon.


VI.

Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien
rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.
Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen
asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla
muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne
vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet
luovimaan näiden vuosien ohi.

Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella
suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan tilaa
ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen
kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta
linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain
kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat
olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja
omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi
hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän
armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän
Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen kera
laskea päänsä mestauspölkylle.

Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä
kulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin
matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi
ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli kutsunut
Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä hänen oli
määrä istua valtiopäivillä.

Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran
säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta
häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin tielle
vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna. Herra
Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät
nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen
päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.

Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa
kaadettu kuumennettua paloviinaa, virkosi hän äkkiä tajuihinsa.
Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa
omituista, äänetöntä naurua.

"Sotamiehiä!" virkahti hän sitten yhtäkkiä. "Vaan ettepä voi mitään,
sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä."

Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti
käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät tyngät.
Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui elävästi
hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi
rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja
aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:

"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin tämä
pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki."

Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava
olla.

"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on
menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt
kerjäten näillä tienoin", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen
samalla miehen renkitupaan.

Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle
mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu puoliyön.
Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin puheilleen ja antoi
hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen hänen kuninkaankartanossa
pitämään huolta tuosta kädettömästä mielipuolesta. Sitten suoriusi hän
kiiruusti tielle, joka vei häntä kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian
tämän jälkeen sai hän nimittäin herttualta valtaneuvoksen arvon sekä
suuria läänityksiä.

Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa
hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion
sotasankarin Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle
huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti hän
niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan panivat
nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää. Aina kun hän
parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä ajoilta ja
keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni hän äkkiä ja tuijotti
kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei tiennyt, että nuijasodan
kaameiden muistojen joukosta kohosi aina tällöin vanhuksen eteen kaksi
kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla näkyi kaksi veriviirua, ja sitten
kädetön mielipuoli, joka nauroi äänettömästi ja näytti pilkallisesti
kieltään.



Kesken aseiden melskeen.


"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui",
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana karkea ja rentoileva ääni
kertomustaan.

Herra Ljungo, Kalajoen pitäjän kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän
kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa
nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa
kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja
ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko
Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin,
jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti
Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä
tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan
sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia
sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia
vastaan.

Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.

"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta
silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä jo tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kiljasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat
niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen
poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli
pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja
huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun
me jo kolkkasimme ne hengiltä..."

Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:

"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun --"

Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia.

"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli."

Ympäri tupaa kuului naurun horinaa.

"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan."

Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.

"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme häntä itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi --"

Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:

"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja
alkoi huutaa: elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen! Kesti
kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän
jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan."

Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen
tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa.

"Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia,
ei sitä näkynyt missään."

"Vai jo kerkesi piiloon pökästä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.

"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja
livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No,
annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua
miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä
kavioista lähti. Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista penikulmaa olivat
ehtineet livistää, ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa
Kruununkylässä. Ihmettelimme me vain kovasti, että tämä Melkersonnikin
jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä
lihassa."

Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin
herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa -- olkoonpa että
tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen
vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja
sekaantumasta asiaan. Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:

"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa."

"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja
mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin
lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle."

Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.

"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi
hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään
kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät
tienvierihankeen."

Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:

"No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä
ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään."

"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.

"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta
avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää
aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja..."

Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.

"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen
hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka
aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."

"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."

"Pahoja unia!" kertasi vaimo, "eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!"

"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä."

"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää
ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan."

"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy", sanoi
kirkkoherra luottavasti. "Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen."

"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.

"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa, jossa meidän protestanttinen
oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran
tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole
hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle."

"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin",
huokasi Marketta-muori. "Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle."

"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja
matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän
viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla
voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa
rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua."

Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.

"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin."

Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja
sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.

"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle", sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. "Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä paivavampana
kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin."

Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä
levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren
toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: "Ylitse
kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita
linnat ja maakunnat..."

Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
kokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen
mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.

Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.

Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän
aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen
säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle,
missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se
kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja
jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen
aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia
sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde
saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja
veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan
sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko
juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta
hehkui milloin synkkä viha, milloin hurja epätoivo.

Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistyspyrintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa
vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin.
Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan
kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli
olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen
kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä
pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien
myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien
latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä
Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:

    "Kylmän talven taukoomaan
    Päivän penseys soimaa,
    Vilun valjun vaipumaan
    Auttaap' auringon voima.
    Orot, kedot, kans kankaret
    Toivovat suven valtaa."

       *       *       *       *       *

Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä
1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri
kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä
pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja
veronkantajain aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta
kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.

Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona,
katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan
kuulumisia. Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen
lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä
käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta
sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista,
rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että he
olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.

Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten
herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä
kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret,
ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät
sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua
Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää
puuttui ainoastaan kuninkaan nimi. Hän heitti ympärilleen nopeita ja
tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville
talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.

"Hyvää päivää, kirkkoherra!" huusi hän kädellään viitaten, "te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne."

Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut
Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä
saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen
ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä
odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.

Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän
hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan
kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen
ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.

Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat
ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra
Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:

"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen."

Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän
oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli
muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen,
prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.

Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen
sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään
monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan
kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän
siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun
ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.

Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo
malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylimaiden emännät olivat
häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän
keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden
arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.

Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluvansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja
kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori
suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja
jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.

Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken
seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella,
kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta
he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.

Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttu-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle
yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta
nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten
vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti
voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen
valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan.
Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää
hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina
monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään
ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään
herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien
tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän
kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi
omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan
suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän
korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä
kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja
veronkanto oli järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille
seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka
autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja
ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu -- tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.

Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia, ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.

Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.

"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään
harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.

"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."

"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne. Laittakaa ojat
vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin
saatte nähdä, että sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."

"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.

"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta
ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja
ja turpeita, niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."

Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.

Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:

"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?"

"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.

Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu
paperipinkka.

"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin."

Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli
jälleen -- puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli
sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle
Uuden Testamentin suomennoksensa -- astuttu pieni askel eteenpäin sillä
tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia
päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen
ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä
jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin
todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää
hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin
herttua lausuessaan heille:

"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen
eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa
lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä
saatte te kiittää kirkkoherraanne."

"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.

Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:

"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."

Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä
herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa
antamasta tunnustuksesta.

Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian
istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja
kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa
sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä,
matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan -- tietä,
jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.

Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja
sanoi:

"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham
Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja
epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi
vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"

"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä
olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.

"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.

Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen
talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.

"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen",
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.

"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.

Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:

"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan."



Kun kansa näytti itsensä.


Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut
Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan
kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja
jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä
huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken
ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään
ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa
jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa
herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik
Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta
kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti.
Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt
herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä
Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik
Göransson, saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.

Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta:

"Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa
kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä
siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä
meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa,
että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan
sylilemmityinen."

Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.
Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli
Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin,
perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi
kaikessa rauhassa:

"Sitten noustiin joukolla ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi
kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä
selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai
elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella
hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta
ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."

"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi, nähdessään pahimman
vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.

Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:

"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi,
että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."

"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän
Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveidesi perille ja saat
aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi
oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä
vaakunaasi teilirattaan kuvan."

Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan
pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä
Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä
närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää
suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa
olivat lievimpiä. Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan,
oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin
livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti
ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet
tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:

"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä
vastenmielinen asia?"

"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen
edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo
merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta
löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka
muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä
viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan
talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja
vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka
kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein
aikamiehen tavalla."

"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta
tyrmästä?" kysyi Birkholtz.

"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan
puheilla Tukholmassa?"

"Juuri sama mies."

"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin.
Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen
aikasemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin
juuri Pouttu."

"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden
syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."

"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen
otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja
piippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip
Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn.
Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin
turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."

"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti
Birkholtz.

"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia
arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt
Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän
varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin
Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä
paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä
Kerniä vastaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun
ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin
että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat
ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla
voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."

"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.

"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi
Eerik-kirjuri.

"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"

"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se
vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta
tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen
herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista
melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat
häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla
pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa
pyytämään."

Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä
välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava
lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon
torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat
vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet
vitjakuulia linnan muurien sisälle.

Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille
pyrkiviä talonpoikia, läheni kaupungista päin ravia ajaen
korkeavartaloinen ratsastaja.

"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.

Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa
porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle
laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä
ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain
jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa
purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin
tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä
pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen
linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan
jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle
tuimalle valtaherralle.

Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle
Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan
perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs
puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.
Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.

"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.

"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja
herjannut päälliköitään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea hänet
tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."

Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä, jotka
piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.

"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa
lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä
rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät saada
heti alussa terveellisen varotuksen."

Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja lähti
harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina
Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin
jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava
ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä
palavain kynttiläin valo.

"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!"
virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella
kirkkoa kohti.

Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin.
Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven
eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen
seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli
kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli
latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven päälle
herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi rapatussa
seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan varotus Suomen
herroille:

    _Carolus huc veni, visi fusique rebelles;
    Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.
    Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis
    Non illo parcet tempore dextra reis._

    (Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin;
    Jälkiä jättämätt' täältä ma kiirein lähden.
    Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!
    Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)

Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi monsieur
Bignonin työtä.

"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa
mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja
kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.

"Mitä kuulumisia Viipurista?"

Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi viskasi
herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:

"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta
odottakoot!"

Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla, mikä oli
jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla saapasvarttaan.
Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja odottivat henkeä
pidättäen.

Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka jälleen
oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:

"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina
kirjottamaan!"

Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän
paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi jälleen
kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti julistuksen
sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin ja hänen
toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia kavahtamaan heitä
sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi heidän hankkeensa
ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka varhain ja myöhään
ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin,
saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.

Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu Suomen
Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän nousi
seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten. Herttua
tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään ja lausui:

"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni
suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen
kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha vain, että
minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni Juhana."

Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti
suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille
ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä
edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.

Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui
herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja
kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Caro-Lus. Kun nimikirjotus oli
vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:

"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja lähettäkää
ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."

Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan
linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.

"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä
suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan
mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia
alkuperäisinä ulos annettu."

"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat suomalaisten
talonpoikain nuijat saaneet aikaan."

Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa kuulunut
muuta kuin hanhenkynän kitinää.



Jouluyönä.


"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa
ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa", puheli itsekseen vanha Jesperi
Yövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä
katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että
toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli
liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli kuullut
isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat
vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.

Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt
käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen
lähtenyt virkaansa toimittamaan, kiertelemään vanhan Torkkelin
kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli tehnyt
tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen vaellukseensa
niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä alallaan.

Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan
joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa
bibliasta: "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra Davidin kaupungista." Kolmihaaraiset joulukynttilät paloivat
pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden valo
ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha Jesperi
vartioitsi kaupungin turvallisuutta.

Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla
oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä
kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa ylös
tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät niin
eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan julistaneet
rauhansanomaa maan asuville. Kuin paimen laumansa ympäröimänä helotti
niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan yli lumisten maisemien,
joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi korkeana ja jylhänä,
heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.

Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt vihdoinkin
asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita olikaan vanha
Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten, hävityksen ja
verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä itselleen ja sen
synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen vuosisadan. Parin
viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 Ja uusi vuosisata oli astuva
vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika rauhan tulla maan
päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat päättyneen vuosisadan
mullistukset elämänonnen murskanneet.

Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä ne
olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha yövartia,
joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui muiden
valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan
hallituskaudelle ja sen ajan kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala
palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.

Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten
luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena
maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja
kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä
leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut
hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman
munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat uuden
ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat kaapunsa
riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä Andreas oli
levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse luostarista
ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä. Haikein mielin oli Jesperi
nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi käyneen synnyinsijansa seisovan
hyljättynä, syyssateiden valellessa sen paikkaamattomia kattoja ja
taivaan tuulten puhaltaessa sisään ränstyneistä ovista ja akkunoista.
Kuinka surullisesti tuuli olikin vaikertanut sen autioissa
käytävissä, aivankuin vanhain luostariveljien henget olisivat siellä
yksinäisyyttään valittaneet! Mutta sitten oli luostari muutettu
viljamakasiiniksi ja lopuksi se oli revitty hajalleen ja tiilet ja
kivet käytetty kaupungin muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt
myöskin mustainveljesten luostarin.

Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon häviävään
menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään katolilainen,
vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa uusiuskoiseen
jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein ristinmerkin, luki
luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen pätkiä ja poltti
kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle, jonka isä Andreas
kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi ja orvoksi tunsi hän
itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä öisillä vaelluksillaan
saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi oli hän niin
kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään olisi malttanut pysyä
pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.

       *       *       *       *       *

"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan
ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!" puheli Jesperi itsekseen,
pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen ja sydän
täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin harjalle.

Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen miesten päät,
jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet Kaarle-herttuan
koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät, kaksitoista miestä, oli
mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka olivat heidän päänsä olleet
Karjaportin päällä tuulten ja sateiden tuiverreltavana sekä kaupunkiin
tulevien maalaisten kammona. Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään
pysähtynyt portin eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa.
"Ja mitä he olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet
uskollisina lailliselle kuninkaalleen?" Niin, niin, vanha Jesperi oli
ollut sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä
merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä hän
ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle
muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan
puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle
kaupunginportitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.

Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen
niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi
jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta
olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa
tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.

"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies,
kova mies, mutta Jumalapa hänenkin kerran tuominnee!" puhui Jesperi
herttuaa tarkottaen. "Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika", jatkoi
hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat etumaisina
oikealla. "Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli täällä miehensä
ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut, tuonne täytyi
jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan lintujen
raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä isänsäkin
menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja, on, on... Eikä
poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä siunattuun maahan!"

Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen
johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin
jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa olisi
ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun lähetessä
alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin lupinsa
saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan hänen
velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja vanhan
uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän jättänyt
sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä, tunsi
omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat kuin
syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin, luki
rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin astelemaan
takaisin keskikaupungille.

Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan, kun
hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua. Turhaan
koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka vallassa
hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti särkynyt siellä
Karjaportin edessä.

Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä pilkotti
kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä virren
veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja päästyään
selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.

Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli
tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä.
Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle
pitkän tuliviirun.

Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin
veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä
taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan kuin ylhäältä ilmasta
ja sävel yleni ylenemistään.

Pian erotti Jesperi sanatkin. Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli
nukkuvan kaupungin:

    "Rauhan ne meill' pitää suoman,
    Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
    Sill' Kristus on meidän voimamm',
    Hän on meit' auttamaan tullut."

Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki
hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat
mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat
ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden
äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran
jykevän basson.

Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille.
Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä, joka
mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:

    "Jos he meilt' pois tempaavat
    Hengen ja tavarat,
    Olkoon ne heill',
    Jää kuitenkin meill'
    Jumalan valtakunta."

Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin
matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä
silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat siellä
entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne merkitsevästi
tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne olivat juuri
hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.

"Ihme, ihme", puheli hän itsekseen, "tässä on tapahtunut suuri Jumalan
ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat. Olisinpa
paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin sen vieläkin
tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä päästä
lepäämään siunatussa mullassa."

Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua
palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät
tikapuut.

       *       *       *       *       *

Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot kiekuivat
aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia joulukirkkoon.
Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä oli uskonut sen
suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut. Vahakynttilät
tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi riemuisasti:

    "Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem,
    Jost' ihastui Jerusalem,
    Halle Halleluja!"

Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat
hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä oli
tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä
aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta
jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto,
että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön
hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta psalmia.
Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan hän, sillä
pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat sydänyön aikana
kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan juuri tuota samaa
virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota pikaa
kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.

Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille.
Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät
rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla oli
viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla valmiiksi
avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon haudan umpeen
luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon arveluita
lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan, mutta
kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä oli oikein
ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet rauhan, kuten he
yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.

Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan
levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden veristen
tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet vuodet
olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos alempien
säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta olikin
kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä kertomus
sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon kyyneleen
kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä kohtaan
vihasta kipinöinyt. Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin, seurasi sen
kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että hän oli
nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin kuin mitä
oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan lapset - Historiallisia kertomuksia V" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.