Title: Haaksirikkoiset
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikkoiset" ***


HAAKSIRIKKOISET

Kirj.

Kyösti Wilkuna


WSOY, Porvoo, 1912.



SISÄLLYS:

 I.
 Haaksirikkoiset.
 Lakki.
 Kova kovaa vastaan.
 Hätäkello.
 Omaa saarnaansa kuulemassa.
 Leipä.

 II.
 Rovasti ja renki.
 Vanhan häviö.
 Susi.
 Vaarallisella retkellä.

 III.
 Tulevaisuuden mies.
 Puolue-elämää.

 IV.
 Hallusinatsioneja.
 Oikea syyllinen.
 Rikottu kontrahti.



I.



HAAKSIRIKKOISET.


Ukko Halinen, konkurssintehnyt entinen liikemies, istui eräänä
syyspäivänä pienen asuntonsa ainoassa suuremmassa huoneessa ja
tirkisteli sanomalehteä. Hänen vaimonsa, harmaatukkainen nainen, jonka
kasvoihin hiljaa kalvavat kärsimykset olivat jättäneet selvät jälkensä,
istui miestään vastapäätä kuluneella sohvalla ja parsi sukkaa. Pitkät,
harmaat vuodet olivat kuin huomaamatta liukuneet ohi, heidän joka
iltapäivä istuessa näin vastakkain ja odottaessa postikonttorista
tytärtään.

Rouva laski sukan helmaansa, huokasi hiljaa ja jäi katselemaan
miestään, joka silmälasit punertavalla nenällään luki edelleen. Hänen
harvatukkainen jäkäläpartainen päänsä tutisi hiljaa, mutta sen asento
jyrkillä olkapäillä oli vielä pysty ja osotti, ettei vararikko ollut
kyennyt hänen henkeään kokonaan lannistamaan.

Rouva tiesi liiankin hyvin, mitä hänen miehensä sanomalehdestä etsi ja
ettei hän koskaan tulisi löytämään sitä mitä etsi, nimittäin uutista
siitä, että heidän ainoa poikansa, Reino, olisi suorittanut
insinööritutkinnon polyteknillisessä opistossa.

Reino oli ollut kolmatta vuotta ylioppilaana, kun isä joutui
vararikkoon. Isä oli aikoinaan vähästä alkanut, mutta erinomaisella
liikemieskyvyllään, älyllään ja tarmollaan kohonnut varsin huomattavaan
asemaan. Hänen tehdaslaitoksensa edistyi nopeasti ja yhtämittaa
laajensi hän liikuntapiiriään maailmassa. Mutta sitten tuli kriisi ja
lisäksi sarja kaikenlaisia onnettomuuksia. Viikkokausia vaappui kaikki
hiuskarvan varassa ja herra Halisen tukka harmaantui huomattavasti.
Sitten luhistui vuosikausien tarmokkaalla työllä pystytetty rakennus.
Tämän jälkeen seurasi tuo tavallinen näytelmä: ystävät ja kylänmiehet
käänsivät selkänsä, entiset luotonantajat ja sukulaiset kylmenivät
vennonvieraiksi, ja paikkakunnan ennen huomatuin perhe sai hiipiä
syrjäiseen ja tuiki vaatimattomaan asuntoon. Rahalähetykset Reinolle
katkesivat kerrassaan ja vanhukset jäivät kokonaan Anna-neidin
niskoille, joka pian sen jälkeen onnistui saamaan postinhoitajan toimen
paikkakunnalla.

Ensi iskun jälkeen sairastui herra Halinen ankarasti ja hänelle jäi
ainaiseksi vaikea sydänvika. Mutta uusia suunnitelmia alkoi liikkua
hänen päässään. Itse hän ei tietysti voinut mihinkään ryhtyä, mutta
olihan hänellä poika. Hän alkoi esittää suunnitelmiaan Reinolle,
joka oli lahjakas ja vilkas nuorukainen. Reinon piti muuttaa
polyteknilliseen opistoon ja suorittaa insinööritutkinto. Sen saatuaan
hänen ei pitäisi olla vaikeata hankkia luottoa ja panna isän liike
käyntiin uudella ja paremmalla onnella. Hänessä heräsi entinen
vallotushimo, jolle hän tahtoi poikansa kautta hankkia tyydytystä.
Hän avasi poikansa eteen laajoja näköaloja, kertoi tälle
liikeperiaatteistaan ja toteutumatta jääneistä suunnitelmistaan sekä
niistä menestymismahdollisuuksista, joista hän yksinään kokemustensa
nojalla oli selvillä ja jotka hän nyt siirtäisi poikansa omaisuudeksi.
Korkeamman teknillisen sivistyksen hankittuaan ei pojan pitäisi olla
mikään mahdottomuus saattaa ensin kaikki ennalleen ja sitten toteuttaa
se mikä isällä jäi vain unelmaksi.

Vilkkaana ja vastaanottavaisena, kuten aina, innostui Reino isän
tuumiin ja siirtyi seuraavana syksynä polyteknikumiin. Ensi kurssin
suoritti hän hyvin ja pääsi kesäksi praktiseeraamaan erääseen
tehtaaseen. Isä oli tyytyväinen ja voitonvarma ja odotti lujalla
luottamuksella sitä hetkeä, jolloin hänen entinen tehtaansa rupeaa
pojan johdolla käymään. Silloin saavat selkänsä kääntäneet ystävät ja
ne, jotka kielsivät apunsa silloin kun kaikki riippui hiuskarvasta,
hämmästyksekseen nähdä, että vanha kanto onkin ruvennut vesomaan.

Mutta äiti ja Anna sisko tiesivät, että tämä isän viimeinen unelma oli
ainiaaksi sammunut. Ensimäisinä ylioppilasvuosina oli Reino viettänyt
iloista toverielämää ja polyteknikumin toisella kurssilla se oli
uudelleen niellyt hänet pyörteisiinsä. Anna sisko siitä oli ensin erään
Helsingissä olevan ystävättärensä välityksellä saanut vihiä ja kertonut
äidille. Mutta isälle he olivat siitä vaienneet. Sitten viime talvena,
jolloin ukon laskujen mukaan Reinon olisi pitänyt alkaa erotutkintoon
valmistautua, oli tullut onneton viesti: Reino oli tehnyt muutamia
väärennyksiä ja tuomittu vankeuteen.

Anna oli postikonttorissa ensiksi nähnyt uutisen sanomalehdessä ja
pahimmasta typerryksestä toinnuttuaan päättänyt lujasti tehdä
kaikkensa, ettei asia tulisi vanhusten tietoon. Hän raappi nimen
sanomalehdestä epäselväksi ja koetti kotona miten kuten näytellä
rauhallista mieltä. Mutta pian huomasi hän mahdottomaksi kauemmin
molemmilta asiaa salata. Hän paljasti onnettoman tietonsa vähitellen
äidille ja yhdessä päättivät he kaikin keinoin varjella isää tuolta
tiedolta, sillä he olivat varmoja, että sen tiedoksi tuleminen olisi
yhtä kuin sydänvikaisen isän kuolema. Heillä ei käynyt juuri ketään
vieraita ja isä puolestaan ei käynyt missään ja jos silloin tällöin
jouduttiinkin vieraiden ihmisten kanssa tekemisiin, oli äiti aina
isän parissa ja saattoi ehkäistä keskustelun heidän poikaansa
luiskahtamasta. Anna taas sensuroitsi postikonttorissa isälle tulevat
harvat kirjeet ja sanomalehdet.

Reinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen,
anteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu
isälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja
toisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä
alkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja
niin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä
päivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä
käsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen
tutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu,
ja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan
kotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla
postimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko
uudistaa pitkin kesää.

Mikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden,
kun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse
käsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan
monestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata
laitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän
kuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että
totuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti
heitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi
mitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja
he tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan
päällä.

Reino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona
vallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi,
sitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan
ja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.

-- Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, -- lausui Halinen,
hieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle
sekä riisui silmälasit nenältään.

Rouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä
kasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein
tuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne
omituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa,
mutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna
astui sisään.

Puolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset
ilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.

Anna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän
pikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi
onneton käänne oli taas uhkaamassa.

-- Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? -- murahti isä.

Kun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen
mennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta
arvotuksesta:

-- Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät.
Suorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm,
jotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.

Tyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli
ehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään
perhevammaan.

-- Sieltä on siis taas kuulunut jotain? -- kuiskasi äiti jännityksestä
kalpeana.

Anna purskahti itkuun.

-- Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja
ilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat
Amerikaan.

-- Amerikaan! -- keskeytti äiti tuskaisesti.

-- Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin... Hän ihmettelee vain,
ettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano
voivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta
meidän anteeksiannostamme.

Anna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja
kehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan.
Vaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti
kuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle
samantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla
hartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja
heidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan
kahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös
niiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko
perheelle pienen juhlahetken.

-- Voi hyvä Jumala! -- huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt
--, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?

Anna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:

-- En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen.
Olisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta
hän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.

Äiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan
umpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa
häntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi
sittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti
makuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.

       *       *       *       *       *

Reino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa
matkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen
kirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain
aamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut
täksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän
saattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui
kotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt
tavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa
pihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän
iloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:

-- No tuotahan minä juuri illalla sanoin, -- ja hän levitti sylinsä
pojalleen.

Reino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä
epäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin
kuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä
edellään sisälle ja puhui iloisesti:

-- Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä
sanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten
eteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. -- No, käyhän
sisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret
silmät, tarinoidaan me sillä aikaa...

       *       *       *       *       *

Sisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä
kostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:

-- Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?

Isän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa
jäykistyi tuijotukseksi.

-- Anteeksi ... mitä anteeksi? -- änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän
poikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.

Kipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.

-- Ettekö sitte tiedäkään...?

-- Mitä tiedä ... etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? -- ja isän ääni
värisi.

-- Tutkintoa?... Kuinka, ettekö tiedä? ... minähän olen ollut
väärennyk...

Hänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet
kuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää
suoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja
palautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin
ja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he
eivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän
täydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin
jonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti
huuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin
epämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja
tarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.

Makuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan
sisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän
keskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa.
Hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän
kuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi
paikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen,
käsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.

Reino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei
hän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko
olivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle
täydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään
haaksirikkoutunut isä oli pitänyt.

Nähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän
ruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä
paino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle.
Konemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät
polviin ja painoi päänsä käsiin.

-- Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, --
vaikeroi äiti.

-- Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, -- nyyhkytti Anna.

Hekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta
vihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa
äärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin
elämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina
kulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja
bordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut
jo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista
olla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten
ketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta
hän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään,
sillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin
kevytmielisesti alas laskenut.

Kykenisikö hän siihen?

Hän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu
läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata,
aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon
mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja
yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä
voima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen
kohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona
hetkenä.

Hän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.

Ikäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään
ympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui
itkien poikansa syliin.

Reino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:

-- Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?

-- Annan, annan...

Nämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat
Reinon taakkaa.

-- Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?

-- Uskon, uskon...

Reino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna
ei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle
mitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti
isän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle
makuukamariin.

-- Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään
minulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! -- lausui hän
hiljaa ja synkästi.

Naisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet
riipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin
ja sisareen lausui hätäisesti:

-- Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä
koettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun...

Äidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen
ovea.

-- Mutta minne sinä, hyvä lapsi ... -- hätääntyi äiti ja tarttui häntä
käsivarresta.

Reino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän
selvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka
päällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa
itsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat
kurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.

Kun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät
akkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla
syystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana
ja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa
kantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien
etäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä,
mutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan
tuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet
syvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli
haaksirikon kärsinyt.



LAKKI.


-- No, lapset, olkaapas nyt... Huomenaamulla sitten saatte jokainen
pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi
yö nukkua... Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai
pitääkö äidin ottaa vitsa!

Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle
hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina
kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden
keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana.
Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika,
ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä
sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti
tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan
pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,

Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän
nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt
siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki
velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan
odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin,
kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.

Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle
jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana
sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa
kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta
tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä
vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja
Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta
sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta
palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän
tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli
saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja
lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että
hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä
saada se vasta huomenna päähänsä.

Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina
pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui
Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino
laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan
päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino
hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka
alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino
ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä,
säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.

-- Häts s-siinä! -- äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän
laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka
hätäisesti pälyi ympärilleen.

-- Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa ... -- murahti hän
käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että
pää kolahti ovenpieleen.

-- Ja mitä sinä sillä lakilla! -- tiuskasi hän Antille, joka oli nolona
palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.

Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:

-- Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei...

Hän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla
katonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja
palasi parranajoa jatkamaan.

Kun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja
Miina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan
sanoi hän:

-- Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia,
niin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi
poissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa
eksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan
niitä makuulle.

Hän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen
tuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa
pysymään.

Kun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului
nurkan takaa Heinon ääni surkeana:

-- Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.

Ulrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa
jatkaen:

-- Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.

-- Isä-ä, antakaa nyt! -- kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni,
kun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.

Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä
koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät
juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja
hän unohti lakkihuolensa.

Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa
ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he
navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän
ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun
syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren
päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä,
tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä
nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä
kovin hauskaa ja jännittävää.

Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi
varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen
kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset
pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän
kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.

Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja
ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että
soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina
kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa
uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni
tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä,
jalat lattiaan päin.

-- No, yöpuulle siinä joka sorkka ... kyllä se on jo aikakin! --
komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.

Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen
peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle
juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta
tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva
vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.

-- So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka
minä ... -- ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan
peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili
kuin levoton vedenpinta.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien
alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä
tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä
lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti
ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he
nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä
liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin
vallattomaan yhteisnauruun.

-- Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä
teidät ... -- ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet
pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen
uhkauksilleen.

Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta
kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja
ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo
sydäntymään.

-- Sepä nyt ... herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan,
huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne
kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei
tule mitään!

Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat
vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä
pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo
jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi
vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa
uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti
silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki
itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva
vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!

Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus,
peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella.
Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa
juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.

Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja
mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada,
mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi
lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös...
Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan
kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.

Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino
siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran
häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät
synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui
ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.

Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten
katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.

-- No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on
nukkuessa, -- puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.

-- Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta
sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä
minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, -- ja hän alkoi laskea
lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.

-- Yksi -- kaksi -- kolme -- -- -- yksitoista. No? väärinkö minä luin,
-- ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai
tälläkin kertaa vain yksitoista.

-- Hyvänen aika!... Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan
siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? -- ja muori meni
ovelle ja katsahti pihalle.

Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain
taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain
läheisestä metsästä vastasi: -- ii-noo!

-- No jopa nyt jotakin! -- voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi
navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja
raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti
hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut
sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja
kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden
puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä
kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman
päänsä.

Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin
pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä
vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin
painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö
tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.

-- Oih, Herra Jeesus! -- voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi
kannelta alas.

Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen
kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti
tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin
pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki
ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa
vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet
koivut.

Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli
vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa
olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä
tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko
siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.

Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti
hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun,
poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan
liikkuivat ja nytkivät...

       *       *       *       *       *

Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.
Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:

-- Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin
pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.

-- Niistä sinun unistas ... ja mikähän tuolla nyt on hätänä! -- sanoi
Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa
juttelut onnettomista unista.

-- Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! -- vahvisti
hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan
rauhalliseksi.

-- Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, -- jatkoi Miina kuin
yksinään puhellen, -- ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut,
aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat
kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä
rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen.
Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi,
eikä se nytkään ollut hyvän edellä.

-- Ym-mym! -- mumisi Ulrikki, -- jotakinhan se unekainen kuvattelee,
aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.

Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä
rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän
paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi
mahdollisesti saattanut tapahtua.

Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin
ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää
kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki
vihdoin suostuikin.

He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan
alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu
mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi,
niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:

-- Kirkostako sitä...?

-- Sieltähän minä ... -- ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina
hätäisesti:

-- Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?

-- Ette taida vielä tietääkään... Siellä teillähän se on onnettomuus
käynyt...

Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki
sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka
rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti
lausui hän vain:

-- No!

-- Heino poika kuuluu siellä...

Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina
liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista
luotaan.

-- ... kuuluu kaivoon pudonneen, -- lopetti mies ja mulautti hätäisesti
kumpaakin silmiin.

Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti
huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän
kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!

Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja
hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli
heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti
totisena jatkamaan matkaansa.

-- Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? -- lausui
Ulrikki pitkän tovin kuluttua.

-- Voi sentäänkin, -- vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka
vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, -- enkös minä sitä samaa jo
pelännyt, ja siinä se nyt oli.

Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja
lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän
korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti
jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä
kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he
peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä
ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä
enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo
tietona.

Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus
iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä
näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä
päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta
joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella
jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä -- poika kaivoon! Ja
mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä
kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.

Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta
poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät
hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän
kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista,
jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä
näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla
voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen
vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan
selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää,
antakaa se lakki!

-- Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit ... ja sen lakinkin
kätkit! -- kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.

-- Häh! -- pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä,
että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin
Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen
mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti
ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin
raskaasti ja kumarana.

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa
siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi
siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja
Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori
valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja
virvotusyrityksistä.

Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti
kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon
sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut
kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi
pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua
kärpästen surina ja lasten hengitys.

Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja
alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti
yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi
vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään
kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan
itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.

Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun
Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä
suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan
äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi:
isää, antakaa se lakki!

Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin
väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska
olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa
lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä
vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun
Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa
ulos.

Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei
varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä
valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat.
Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä,
yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan
astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin
luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän
keskilattialle.

-- Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän hiljaa kuin
antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää
lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.

-- Panenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä
varovin askelin kuin oli tullutkin.

Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava
itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta
kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli
samassa asennossa lattialla:

-- Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa
tarvitsevatkin.



KOVA KOVAA VASTAAN.


Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä
hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova
kovaa vastaan".

Nivalaiset -- hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu -- olivat
tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen
lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä
sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai
heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja
miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat
muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa
miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen
toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat
seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset
pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja
kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.

Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja
Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat
isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka
kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää
yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen
päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja
räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja
mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia
keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.

Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän
ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen
kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan,
sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä
naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet
sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa
ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua
muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan
yöksi vaimonsa viereen.

Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi
Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka,
tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja
mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin
omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut
välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut
siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään
täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin
lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja
kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen
oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.

Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan
Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä
panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään,
särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."

Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä
rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla
liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin.
Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin
saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi
itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä
vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä
anoppiansa vastaan."

Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran
luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi
kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa
kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin
käärme".

Se näkyy seuraavastakin.

Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli
ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko
muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä
hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg,
kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin
kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä.
Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.

"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", -- mutisi hän ja kiiruhti
pojan jälestä ulos.

Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista
näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti
hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen
oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat
visusti mieleensä.

       *       *       *       *       *

Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta
paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi,
kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse
Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta.
Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut
tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan
Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.

Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan
Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä.
Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna
kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui
jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi
kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta
Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.

Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.

Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa,
mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui
tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat
kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten
liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan
päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi
seinänrakosista kirkonkellojen ääni.

Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan
auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja
alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat
aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka
parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen
kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.

Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei
kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää
ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta
ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut
muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa
lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä.
Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä,
isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja
takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi
makuusuojaansa!

Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan,
jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon
ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti
hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien
latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja
muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät
yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja
päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään
yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina
ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka
jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin
ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.

Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän
veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä
sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä
tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti
hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne
Harjulasta oli neljännespenikulman matka.

Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään.
Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti
seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta
suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi
välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden
heränneiden joukossa.

Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja
hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin
häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki
penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet
koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki
olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.

Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän
matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä
ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.

Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että
varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta,
tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään
viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa
suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen
vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.

Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa
tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen
odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät
ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä
seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia
miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat
kirkonkuudennusmiehiä.

Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui
sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:

"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä
paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."

Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen
silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli
kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne
olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja
järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet
ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä
Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin
olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja
kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden
paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he
aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa
kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.

Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla
lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea
niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin
kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän
hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä
syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.

Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni
sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo
näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike.
Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat
puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia,
liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle
sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja
heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä
kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös
saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.

Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet
vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana,
kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin
hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen
liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista,
teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen
tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja
yliluonnollista.

Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi
vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja
mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi
pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla
sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli
hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen
edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä
murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole
siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle
apusi!"

Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä
rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset
tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona,
puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu
tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät
heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä
saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet
uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja
toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt
keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"

Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli
jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten
joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka
heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla
kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta
sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki
virrenvärssyn:

    "Mä matkamies olen vaivainen,
    mont' vaarallist' vaellan retkee,
    kun käyn isänmaatani etsien
    ja odotan ehtoon hetkee.
    Tääll' en surutonta ma majaa saa,
    siks täytyy mun sinne kiiruhtaa,
    kuss' iäinen rauha mun kätkee."

Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän
saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä
nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat
yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa
lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin
kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat
sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja
niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske
levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.

Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa
silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen
juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan
ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen,
joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli
ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin
jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä
koiranpentuja.

Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli
ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla
eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan
joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan
kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken
kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.

Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa
sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja
alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä
lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä
paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän
ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme.
Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:

"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä -- Herran tähden hiljaa!"

Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa
nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi
matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin
kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin
paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni
kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan
täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan
ensimäistä pyörtynyttä.

Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki
naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas,
hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita
kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin
kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää
alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.

Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään
tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti
saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään
istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui
yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti
se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi,
hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin
pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä
hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät,
kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui
rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin
särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt
enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä
turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen
solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin
aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja
alas...

Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen
korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän
kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä
kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon
kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä.
Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat
taakkoineen kirkon oven taakse.

Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen.
Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet
alas -- lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat
suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli
kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti
kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt
pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma.
Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin
valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli
täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui
hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin
alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että
penkin selusta rytkähti.

Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja
vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran
syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin.
Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös,
niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.

Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin
hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen
päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen.
Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä
haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin
hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi
kirjalautaa.

Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka
pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa
tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat
pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.

Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia
käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja
kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen
takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli
painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti
saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta.
Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko
pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain
tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät
aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa
kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se
vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti
pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima
työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven
päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa
koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen
jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän
yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos...

Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut
aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut
saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren
pahasti särähtelevällä äänellä. -- -- --

Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos
kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista
-- hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli
tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen
kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen
keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja
kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa
suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.

Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin
mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin
kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta
kirkkoon tulosta. -- -- --

Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta
yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin
vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta"
kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat
herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos
kirkosta.



HÄTÄKELLO.


Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin
viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä,
seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset
kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen
pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo
palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta
minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."

Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa
vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein
varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita
seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden
ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.

Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun
päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä,
jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu
pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen
vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan
käteen.

-- No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, --
sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.

Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle
laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja
alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja
iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.

Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki
olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken
hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten
keskenään hiljaa supatella.

Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan
raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin
kiehtovasti.

-- Mari, kuuletko sinä? -- sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs
itseään.

Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, -- vastasi Mari
tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.

-- Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?

-- Niin tansseihinko? Ei.

-- Eihän toki pikku Mari sinne... Suruttomat ne siellä maailman
pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa
turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi,
niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään
palamaan?

-- Ei rupea! -- sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria
kohti.

Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi.
Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta
vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä
lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta,
aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa
alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän
heidän pienimmätkin liikkeensä.

Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista
vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat
hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin
portaalta.

Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun
hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja
sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.

-- Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä
ulkosalla? -- kysyi hän Marilta.

-- Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt ... mihin lienevät
menneet.

Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä
tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:

-- Käyhän tuvassa katsomassa.

Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin
nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen
vasemman kätensä Marille sanoi hän:

-- Käyhän edellä, mennään rantaan.

Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen
seurasi vaari perässä.

-- Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? -- kysyi vaari, kun he
olivat rantaan päässeet.

-- Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, -- selitti Mari.

-- Oih ... ne ovat sen ottaneet ja menneet! -- sanoi vaari raskaasti
voihkaisten. -- Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?

Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:

-- En... On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat
kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.

-- Voi niitä onnettomia! -- puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat
värähdellä.

Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen
käteensä.

-- Lähdetään, vaari, kotiin, -- sanoi hän surumielin ja alkoi vetää
häntä polulle päin.

-- Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten ... taluta ukko ruokakellon
tykö. Meidän pitää soittaa ... tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan
se onkin ... synnin palo nuorten sydämissä.

Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin
askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.

Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla
malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari
johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.

-- Mene nyt ja katso järvelle, -- sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa
kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.

-- Nyt ne käänsivät takaisin! -- tuli Mari hetkisen kuluttua
ilmottamaan.

Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi
hän:

-- ... Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.

Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan
natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin
soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja
koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja
säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan,
sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja
elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.



OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.


Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut
asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet
hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla
sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja.
Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja
siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa
olemassa-oloaan.

Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä
sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan
sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen
elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina
ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki
lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä
kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni
paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen
kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman
että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän
elämässään oikeastaan teki.

Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten
parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme
sanomalehdistä -- puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi
aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin
minäkin hänet tuntemaan.

Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä
olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli
avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa
maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä
palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan
kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi
palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi
pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi
jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina
toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta
entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen
mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä"
sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.

Mutta Juholta -- mainitsen häntä tässä vain etunimeltään -- saapui
uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun
muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin
huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja
hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan
ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien
muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon
huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis
viitsitty hänestä välittää -- vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat
lehteen.

Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla
vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä
päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan
kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin
monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa
tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan,
kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta
seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva
tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru
talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet
pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä,
kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa
punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.

Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!

Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään
tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden
kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että
lähetti niillä heti ostamaan -- neljännespullon konjakkia sekä tarjosi
vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron
täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän
Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin
päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen
juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli
lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan
uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus
rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä.
Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet -- sillä
puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä --, mutta se ei merkinnyt
mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia,
jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin
hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi
auttelemaan meitä toimitustyössä.

Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme
kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa
erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan
suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes
viittäkymmentä penniä.

Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja
pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki
vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan
kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja
toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen
itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä
päänsä ja kysyi:

-- Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä
annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi
tekee."

Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen
sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee
aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet
silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän
oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle
kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä
pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli
asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan.
Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä
oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen
näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli
virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. -- Tällaisen
miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen
millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta
sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen
eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja
ottanut, lähdin pois.

-- Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo
kuukauden päivät elänyt, -- lisäsi hän hetken kuluttua.

Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden
Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään
omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta
niin paljon inhimillistä tragiikkaa -- tai tragikomiikkaa, kuinka vain
tahtoo, -- että toistan sen tässä.

       *       *       *       *       *

-- Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen
pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, -- kertoi Juho, otti
muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen
sävyyn:

-- Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua
ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen
kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja
hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän:
vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi
kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin -- en tiedä kuinka kauan ja
mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka -- mutta hän kuunteli
hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä
lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin
unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian
tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen.
Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi
liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti
tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja
kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän
sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.

-- Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä
kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja
minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen
lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin
kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni
oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa
näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän
välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin
kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi
käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä
riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja
pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja
ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni,
niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.

-- Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin
ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? -- keskeytin
minä.

Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja
vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se
silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):

-- Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.

Ja hetken perästä jatkoi hän:

-- Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja
lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja
kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin
ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat
soida ja kansa -- vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset --
sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja
kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin
silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas
olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.

-- Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori
pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata
tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön -- -- --" Ja hän esitti
sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle
kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun
sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen,
aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta
pastoriaan.

-- Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin
kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa
kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten
eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani
käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa
toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin
häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja
kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni
likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon
keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle,
takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt
aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit
anomaan palkkaasi saarnasta! -- Ja raskaana painoi minua luulo, että
hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. --

       *       *       *       *       *

Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen
kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne,
jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo
ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa
kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin
tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran
riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa
kuin ottaa".



LEIPÄ.


Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä,
jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.

Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin,
sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla
kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja
hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla
ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin
oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä
väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun
kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen
vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan
täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja
lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä
seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja
komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat
kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun
opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa
vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten
sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta.
Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät
toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias,
laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan
poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin
kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia
tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.

Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen
poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään
ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa
kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut
paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt
"Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun
oppilaita nimittivät.

Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain
varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään
juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka
maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle,
että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten
ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua
käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän
lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa
kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.

Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen,
joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut
mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi
illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään
antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet
avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että
koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä
jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut
lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi
vaikka Tupalan pojilta voileipää.

Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten
yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan
läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja
lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä
piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan
kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan
näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja
voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä
vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän
tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli
lisääntymistään lisääntynyt.

Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta
kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa
pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät
eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla
ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä
takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa
kauhu ja opettajan mieliharmi -- poika, joka ei osannut muuta kuin
tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.

Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta
voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari
lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin
ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä
enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä
haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi
hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä.
Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien
toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:

-- Antakaapa vähä maistaa.

-- Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? -- oli heti Oskarilla sanat
valmiina.

Petteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja
lehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta
kuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua
takaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan,
katsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa
oksankoloa.

-- Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! -- komensi Oskari.

Petteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita
leivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti
jälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha
olekaan.

-- No, yks kaks kolme! -- komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.

Petterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi
suunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä
tuntui epäilyksen jälkiä:

-- Noh!

Mutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut
kääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi
ja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä
mahdollisimman kauas.

Kuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja
tuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka
yhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa
rävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt
hän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt
poistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja
riehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät
säikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa,
kuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen,
että ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin
hirnuva ääni.

Mutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet
alkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan
penkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen.
Oskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää
naurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi
rauhaan.

Mutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset
voileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa
vettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi
mielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita
Tupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin
sieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja
hänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen
leivän.

Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on
kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä
mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla
aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja
opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri
koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet
asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan
emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana
huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään
jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa
jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.

Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään
viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki
vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin
opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin
kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti
leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista
Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi
siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne
leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset
kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin
ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi
laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita
myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu,
että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.

Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja
epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että
"kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta
lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän
vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta.
Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime
kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:

-- No, mikä on nyt siis kannas?

Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi
Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.

-- Petteri! -- kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja
lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.

Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.

-- No! -- Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.

Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä
oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat
häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti
hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä
varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää.
Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:

-- No mikä se nyt oli?

Ja aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti
ja selkeästi:

-- Leipä!

Syntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja
nauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen
esimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin
kasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit
sanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin
alle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin
ja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta
häneen katseensa kiinnittäen komensi:

-- So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!

Ja Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli
viattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein
kysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään
kuiskeita: "leipä, leipä" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka
tuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks
vallattomaksi naurutulvaksi. "Hoh hoh hoo -- kik kik khii!" vyöryi
ympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi
suoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.

Ensimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja
seisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui
hänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän
alas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja
hirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.

Kun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen
hiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä
housuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli
tapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja
alkoi:

-- Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se
raukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen
mielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi
minun kysymykseenikin.

Uusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja
ryhtyi opetustaan jatkamaan.

Petteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja
tuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun
opettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka
suunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli
tietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:

-- Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?

Ja sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä
ylimielisemmäksi.

-- Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? -- ja Oskari veti
häntä molemmista korvista.

-- Ka, mitä te siinä! -- rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun
purskahtaen.

Silloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää
kuului kysymyksiä: "Mikä on kannas?" ja siihen vastauksia: "Leipä!"
Mutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja
pujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni
hän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun
kello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan
kotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin
mättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi
häntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin
saakka.

Seuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään
seuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että "ei
se Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun".

(1907.)



II.



ROVASTI JA RENKI.


Oli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset
täyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien
sänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta
kohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta
tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka
tornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!

Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän
kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti
Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä,
voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat
silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa
esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin
maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että
rikkaiden yksimielisessä suosiossa.

Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa
kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen
jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin
kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä
ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri
parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville
poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.

Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta
työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä.
Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän
mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli
harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä
pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli
seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi
miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada
varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.

-- Hyvää huomenta! -- lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä
viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä
jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.

Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän
ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki
rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä
näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.

Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti
ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja
lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten
seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen
tervehdykseen:

-- Häh? Mitä sinä siinä seisot?

-- Tuota ... ajattelin tässä...

-- Elä puhukaan! -- keskeytti hänet rovasti vihaisesti. -- Kyllä minä
tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai
Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!

-- Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä
kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, -- lausui Heikki
tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet
hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.

-- Ole hiljaa kun minä puhun! -- keskeytti rovasti entistä tuimemmin.
-- Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun
kyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo
opiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti
kotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa,
niin ota ja tutki tuota! Heh!

Rovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen "Englannin ja ulkomaan
bibliaseuran" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko
hyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.

Heikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin,
mutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti
ja allapäin ulos.

Kun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa
porrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina
nelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla
rovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja
Heikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja
yhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka
sunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia
ajaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa
pappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että
seurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin
jonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen
menoon.

Mutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen
vanhin rengeistä, Siipola.

-- Mitä sinä siinä teet? -- vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.

-- Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.

-- Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon
päästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?

-- Kyllä kai sen pitäisi olla, -- ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon
kaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.

Kun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja
länkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään
muistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:

-- No aja sitte!

Kellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi
suorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan
pihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi
sylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen
siimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen
luukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:

-- Nyt ne lähtivät!

Silloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa.
Tapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin
voimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam!
mikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle
ilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä
niloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein
kuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.

-- Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, -- lausui joku luukun
luona tähystävistä.

-- Siipola näkyy olevan, -- tiesi toinen.

-- On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.

Samansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla
kirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle,
että Heikki on ottanut "loman".

Muutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia
hoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti
kaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin
Heikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä
ja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten
tavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa
välähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.

Ja kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja
epäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan
tavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä,
ja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun
hän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti
saarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista
useampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita
seurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.

Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan
mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.

Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen
eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa
kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta
kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan
nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien
kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.

Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta
nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja
"saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin
huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa
oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.

Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden
Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin
itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi
teeskennellyn rauhallisesti:

-- Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä
päiväkin niin lämpimästi lekottaa.

-- Sinnehän sinä tietysti menet! -- sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä
hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.

Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja
hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja
ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja
kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden
näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon
raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt
kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta
häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka
kuului kirkosta.

Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan.
Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti
ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti,
jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin
houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva
kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti,
työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa
myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.

       *       *       *       *       *

Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä
tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin
palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen
pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein
irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja
takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli
myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen
tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.

Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti
kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä
muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin
antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia
kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla
puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse
suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin
pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.

Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon
vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta
paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki
olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus,
että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas
ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta
päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.

Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan
vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja
äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa
vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan,
että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla
lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä
silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.

Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks
ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän
siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi
katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut
kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.

-- Äh, sinä ... -- kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita
tärisyttävällä voimalla: -- Siipola meillä on isäntärenki! Mitään
puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki
ovenpielestä.

Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi
päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti
sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan,
mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet
vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi
naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet,
käske Heikki tänne!" -- No onpas nyt ukolla mutkia, -- sanoi Heikki
kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti
uudelleen isäntänsä luo.

Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi
ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä.
Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan
lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi
kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin,
joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina.
Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä
toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon
pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin
kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh,
eh! jonka jälkeen sanat:

-- Sinä paatunut kekäle ... eh ... pellolle minä sinut ajan ... äh...

Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti
hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui
mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä
silmiään.

Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi
kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä
olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin
siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja
ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi
vihaisesti:

-- Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?

Heikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.

Rovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen:
pui, pui, pui, pui ... mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.

Vaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti
kääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu
levisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan.
Rovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti
sen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.

Sen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten
syrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon
lauhemmalla äänellä:

-- Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.

Kurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin
molemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja
tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-- Äh-häh, -- pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti
rovastin kasvoilla pikainen hymy.

-- Kiitoksia, -- sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt
ensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.

Ja rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:

-- Mene ja ole kuin ennenkin!

Hetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen
katsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja
tuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.

Viikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin
ruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana
sunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin
ennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui
rovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän
lähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin
virsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana
täytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti
päiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä
leuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli
hartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta
voimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas
entinen, tukevasti lutherilainen meno.

       *       *       *       *       *

Koko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka
syksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina
uudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa
raskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä
vaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien
jälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.

Ja välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli
mahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti
vanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi
Heikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan
mennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:

-- Heikki, tule minua uittamaan!

Silloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä
isäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä
seisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan,
tapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin
penkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.

Ja kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan
jyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus.
Lainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran
"suolaamisen".

-- Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä
pahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja
kun te edes muistaisitte tulla työhön!

-- Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, --
yrittää silloin lainanhakija.

-- Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt
sanassaan.

Sen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:

-- Mene ja käske Heikki tänne!

Heikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:

-- Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?

-- He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman
verran ohria, -- vastaa Heikki leveästi.

-- Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi
nelikkoa puoleksi kumpiakin.

Tyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan,
mutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:

-- Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.

       *       *       *       *       *

Kun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli
häntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui
heihin kaikkiin ja sanoi:

-- Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!

Ja niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa
ääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi
lääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen
jalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä.
Ja kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin
viikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella
seurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. --

Vanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat
järjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet
laimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on
Heikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee
työmiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa,
joka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän
mielessään kultaisena ajanjaksona.

(1909.)



VANHAN HÄVIÖ.


Talon nuoret miehet olivat panneet vireille kysymyksen saunarakennuksen
uusimisesta. Heti alunpitäin asettuivat vanha isäntä ja Eljas-ukko
vastustavalle kannalle. Ensin he puhuivat pilkaten ja pisteliäästi
koko puuhasta, jossa he eivät nähneet muuta kuin nuoren polven
turhamaisuutta ja loistonhalua. Mutta kun pilkka ei tehonnut, yritti
vanha isäntä tappaa koko kysymyksen kiivaalla isäntä-sanallaan,
Eljas-ukon häntä säestäessä muutamilla mojovilla sanoilla.

Asia oli vallankin Eljas-ukolle arka. Hän oli emännän isäpuoli ja ollut
talossa aluksi rengin nimellisenä, sittemmin vähitellen juurtunut
vakinaiseksi talon vaariksi, joka teki työtä vanhasta tottumuksesta,
teki työtä työn eikä palkan vuoksi. Hän asui omassa kamarissaan pihan
perällä ja paitsi väkevätä kahvia oli saunaaminen hänen, ei ainoastaan
välttämättömimpiä, vaan samalla korkeimpia mahdollisia nautintojaan. Ja
tärkeimpänä tekijänä oli saunaamisessa kuuma löyly -- peseminen ja
puhdistaminen olivat vähäpätöisiä sivuasioita, jonka näki siitäkin,
että ukon selkäpuolella paistoi tavallisesti hänen saunasta tullessaan
valtavia nokilautumia. Mutta niin piti ukon mielestä ollakin, ne
kuuluivat tarpeellisina lisinä hänen saunamenoihinsa.

Vanha sauna oli kivenheiton matkalla pihasta. Se oli kookas isontalon
sauna, jossa sopi kerralla kymmenen miestä lauteille. Alhaalla oli
pienoinen neliskulmainen akkuna, mutta ylhäällä lauteiden kohdalla oli
vain nyrkin mentävä luukku, josta pahinta tikuraa sopi laskea pois.
Eljas-ukon ollessa lauteilla sitä ei kuitenkaan uskallettu pitää auki,
joten lauteilla aina silloin oli melkein täyspimeä, jonka keskestä
alhaalla nokisen kiukaan kupeella kyyröttävän saunapiian silmiin
vilkkui paljaita ja kovin punottavia ruumiinosia ja kuului veden
solinaa, voimakasta ähkinää ja huumaava vihdanläiske.

Eljas-ukolla oli parin vuosikymmenen kuluessa ollut oma vakinainen
paikkansa lauteiden pimeimmässä sopessa, johon löyly kaikista kuumimmin
vastasi. Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki
saunan sopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta
Eljas-ukon nurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen
ympärilleen kuumana utupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan
rapsutus ja mielihyvän aiheuttamaa ähkimistä.

Siinä samalla tilalla, jossa kiiltävän nokiseen penkkiin oli jo aikoja
sitten huomattava syvennys muodostunut, oli ukko parin vuosikymmenen
mennessä tottunut talvisin kaksi kertaa viikossa ja kesin joka ilta
saman saunatunnelmansa uudistamaan. Eihän siis ollut kumma, että
kysymys vanhan saunan hävittämisestä sai tuossa tyynessä ja
harvasanaisessa ukossa sisällisen ihmisen täydelliseen kapinaan. Hän ei
voinut mitenkään kuvitella elämäänsä ilman tuota vanhaa, nokista
saunaa, jonka suuren kiukaan hän itse aikoinaan oli suurella huolella
rakentanut ja sitten vuosien mennen monet kerrat korjannut ja uusinut
ja jossa oli häntä varten erityinen kotoisa soppi, mikä hänen
mielikuvituksessaan oli käynyt melkein pyhäksi ja loukkaamattomaksi
paikaksi.

Olihan ukko kyllä silloin tällöin matkalla tai kylässä ollessaan
muissakin saunoissa kylpenyt, mutta ei niissä missään saanut syntymään
sitä oikeata ja totista saunatunnelmaa, joka ukolle oli kaikki
kaikessa. Vieraat lauteet, vieras haju ja outo löylyn tikura niissä
häiritsi saunahartautta. Jo lauteille johtavat portaatkin niissä kylän
saunoissa olivat tylysti vieraat, milloin liian jyrkät, milloin
horjuvat ja toisin vuoroin taas kovin kiusallisen kapeat porraslaudat.
Mutta kotona vanhassa saunassa ne olivat niin mukavalleen vinossa,
ettei huomannutkaan, kun niitä myöten lauteille pyörähti.

Kaikkenahan se saunan uudistaminen olisi vielä ukon mielestä mennyt,
jos uudesta olisi tahdottu tehdä visusti entisen kaltainen, johon ukko
olisi saanut kiukaan rakentaa. Mutta nuorilla miehillä olikin mielessä
aivan uudenaikainen sauna, uloslämpiävä, sellainen kuin kirkonkylällä
oli joku aika sitten poliisille ja kauppiaalle rakennettu.

Ukko halveksi sydämensä syvyydestä sellaisia saunoja. Hän kadotti
kokonaan tavallisen tyyneytensä ja puhui katkera sävy äänessään:

-- Eihän ne ... mitä saunoja ne semmoiset on! Savua sitä pitää saunassa
olla, sisäänlämpiviä niiden olla pitää, jos mieli oikeata löylyä saada!
Herroille ja lapsille ne ovat omiaan sellaiset uloslämpiävät...!

Vanha isäntä oli täydellisesti yhtä mieltä ja vaikka hän koettikin
voimasanalla tukehuttaa koko tuuman, näytti se sittenkin pyrkivän
toteutumaan. Hänen sanansa oli kadottanut entisen teränsä ja nuoret
miehet toimivat enemmän kuin puhuivat. He vetivät hirsiä omin päinsä ja
alkoivat rakentaa. Kasvavalla huolella näki Eljas-ukko hirsikerroksen
toisensa jälkeen kohoavan ja tuuman toteutumista ei siis ollut enää
epäileminen.

Mutta ne rakensivat uuden saunan eri paikkaan, lähemmäs pihaa kaivon
viereen. Ehkä vanha sauna saikin jäädä koskemattomaksi paikoilleen?
Siltä se melkein näytti ja ukko tunsi toivonkipinän viriävän
sydämeensä. Hänen teki monasti mieli kysyä sitä seikkaa, mutta ei
oikein uskaltanut. Parempi odottaa ja katsoa syrjästä. Jos se saisi
paikalleen jäädä, niin eihän hänellä mitään hätää, hän kylpisi vanhan
isännän kanssa edelleenkin siinä eivätkä uudesta olisi tietääkseenkään.

Pilkallisina ja katkerina he vanhan isännän kanssa pysyivät yhä
edelleenkin uuden saunan rakennuspuuhaa kohtaan.

-- Eiköhän siinä pojillakin vain tule vielä turvaaminen vanhaan
saunaan, kun ei uudessa rupea löyly vetelemäänkään! -- toisteli
Eljas-ukko kuin sillä salaista huoltaan suistaakseen ja samoista syistä
liitti vanha isäntä perään:

-- Kunhan vain ei niin kävisikin!

Mutta kohtalo oli määrännyt vanhan saunan tyyten häviämään. Talon
suoviljelyksille tarvittiin majapirttiä kesäistä työväkeä varten ja
nuoret miehet ehdottivat vanhan saunan siirrettäväksi sinne. Kiusaus
oli vanhalle isännälle liian suuri. Kun nyt kerran kuitenkin uusi sauna
oli syntymässä, niin olihan hyvä, että vanha saunakin oli vielä
joksikin hyödyksi, kun ei sitä kylpemiseenkään enää välttämättä
tarvittu. Hänellä ei ollut sitä samaa järkähtämätöntä uskoa vanhan
savusaunan ehdottomaan etevämmyyteen kuin Eljas-ukolla ja niin saivat
nuoret miehet tahtonsa täytetyksi. Mutta Eljas-ukolta sammui
viimeinenkin riutuen kytenyt toivonkipinä.

Kun uusi sauna oli valmistumassa, oli määrä ryhtyä vanhaa hajottamaan,
jotta se viimeisillä kevätkelillä ehdittäisiin siirrellä suopellolle.
Ja niin tuli lauantai-ilta, jolloin Eljas-ukko viimeisen kerran kylpi
tutulla sijallaan vanhassa saunassa. Mutta hän oli katkeralla mielin
eikä saanutkaan kiinni entisestä tunnelmasta. Ensinnä istui hän pitkän
tuokion silmät ummessa nurkassaan, mielessä sydäntä ahdistava
tietoisuus, että hän ei samassa paikassa saa enää koskaan istua, että
viikon kuluttua sitä tuttua paikkaa ei ole enää olemassakaan. Mutta
sitten kun muita kiipesi lauteille, alkoi hän ottaa löylyä. Äkeällä
äänellä komensi hän saunottajaa yhä lisäämään ja lisäämään löylyä, niin
että aremmat parkuen pakenivat lauteilta ja sietävämmätkin seurasivat
pahasti ähkyen perässä. Mutta ukko otti yhä lisää ja heilutti vihtaa
hartiovoimin kuin olisi hän kerta kaikkiaan aikonut kuitata loppuikänsä
saunahalut. Ja kun hän sitten viimeinkin laskeusi alas ja hänen
haahmonsa tuli sankean höyrypilven keskeltä näkyviin, oli hänen
ruumiinsa tulenhohtava ja ankara kuumuus oli kihonnut päähän, niin että
hän ulos mennessään kolhasi otsansa ovenpieleen.

Niin kylpi ukko viimeisen kerran vanhassa saunassa.

Maanantaina alettiin sitä hajottaa ja keskiviikkona kylvettiin ensi
kerran uudessa saunassa. Se lämmitettiin lattian alta, jonne oli
erikoinen ovi sivuseinässä. Savu meni pellillä varustetusta,
varsinaisen saunan läpi kulkevasta tornista ulos ja löylyvesi lyötiin
uunintapaisesta aukosta sisälle. Lauteita ei ollut, penkit vain
seinustoilla ja kahdessa vastakkaisessa seinässä suurehkot akkunat.
Punaiseksi maalattuna, lautaeteisineen, tornineen ja akkunoineen näytti
se Eljas-ukosta kovin oudolta ja hänestä tuntui tuiki mahdottomalta
nimittää sellaista saunaksi.

Viime kerran vanhassa saunassa kylvettyään oli hän päätellyt
mielessään, ettei hän uuteen saunaan jalkaansa astu. Jos milloin
saunaamishalu kävisi kovin sietämättömäksi, niin kävisi hän naapurissa
kylpemässä, siellä kun oli vielä sauna vanhaa mallia.

Mutta kun hän sitten keskiviikkoiltana näki väen vaeltavan uuteen
saunaan, alkoi ukko tuntea ruumiissaan sietämätöntä löylynkaipuuta. Hän
koetti olla sitä ajattelematta, mutta ihossa kutisi kuin kiusaa tehden
ja härnäten. Liehän tuolla pöksässä kuumuutta sielläkin, ajatteli hän
ja sitten perään: saattaisihan tuota kerran käydä katsomassa, sittepä
hänen tietää. Ja niin nähtiin ukon tuokion kuluttua vanhaan tahtiinsa
astelevan paitasillaan saunaa kohti, kädessä oma kunnon vihtansa.

Oudon ja kovin vastenmielisen vaikutuksen teki häneen tuo valoisa sauna
tiilikivimuurineen ja puhtaan valkoisine seinineen. Kuin häpeissään
istahti hän hämärimpään nurkkaan ja alkoi tunnustella löylyn makua.
Oudolta tuntui sekin. Kuumuutta siinä kyllä oli, mutta tuoksu oli
vieras ja vastenmielinen.

Sanaakaan puhumatta alkoi hän vihdalla sääriään rapsutella. Vanha
isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä
lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä
tämäkin, kun ehtii siihen tottua. Nuoret miehet tuntuivat olevan siitä
hyvillään. He olivat aluksi ikäänkuin aristelleet, että miten ukot
rupeaisivat heidän saunalaitostaan arvostelemaan. Eljas-ukolla oli jo
mietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden
penseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei
hän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti
ennen muita pois.

Eikä ukon tunteet muuttuneet sen ystävällisemmiksi uutta saunaa
kohtaan, vaikka hän vastakin kävi siellä kylpemässä. Se oli
ristiriitojen aikaa ukolle. Kun tuli tavallinen saunailta, jolloin ukon
ruumis oli tottunut löylykuurinsa saamaan, oli hänen mahdoton pysyä
pois saunasta, vaikkei hän koskaan enää voinutkaan saada entistä
saunatunnelmaansa palautumaan. Kävi hän jonkun kerran naapurissakin
kylpemässä, mutta sinnekin oli liian pitkä matka, että joka kerta olisi
viitsinyt sen kävellä eikä se naapurin saunakaan ollut sen vanhan
kotisaunan, veroinen. Niin täytyi käydä uudessa saunassa. Kylpemättä ei
voinut, olla, sehän olisi ollut ihan kuolemaksi, ja uudessa saunassa
kylpemiseen hän taas ei voinut tottua.

       *       *       *       *       *

Eräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista
väkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta
silmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään
ulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen
yhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se
tapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä
ollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi
ajatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä
kun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan,
hautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn
otettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti
tunnelman kohoutumisesta.

Tavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli
sieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan
kulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä
ihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan
sääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana
mielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli
hyvin paha olla.

Hän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen
mieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.

Siellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja
silmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui
penkille siihen lähelle.

Tuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:

-- Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?

Sitä Eljas-ukko oli odottanutkin.

-- Enpä minä häntä ... -- vastasi hän hitaasti.

-- Eiköhän sitä sietäisi lämmittää ... tuntuu tässä kylpyä haluttavan.

-- .... tiedä, eipä siellä tahdo saada oikeata löylyä.

Hän oli käynyt vähän rauhattomaksi, nousi seisomaan ja rupesi piippuaan
laittamaan. Vanha isäntä näytti innostuvan, hän kääntyi Eljas-ukkoon
päin, alensi ääntään ja sanoi:

-- No niin minustakin! On siinä joku vieras maku tuon uuden saunan
löylyssä, mikä hänessä sitten liekin.

Eljas-ukko hymähti halveksivasti.

-- Tietäähän tuon, kun kaikki savu ulos menee. Sisäänlämpiävän sen
pitää saunan olla, ei se löyly muuten oikeaa tule!

Viimeiset sanansa sanoi ukko suurella painolla.

-- Kyllä se niin on, -- sanoi vanha isäntä alakuloisesti ja näytti
siinä Eljas-ukon edessä tuntevan kuin syyllisyyttä vanhan saunan
häviämisestä.

Eljas-ukko tuprautteli piipustaan sakeita savupilviä ja mietti, joko
hän sanoisi sen, kun vanha isäntä tuli siihen itsestään. Ääntään
vieläkin enemmän alentaen, vaikkei tuvassa muita ollutkaan, sanoi hän:

-- Mutta saattaahan sen tuon uuden saunankin sisään lämmittää. Sulkee
vain pellin...

-- Ky-yllä kai sen saattaa, -- arveli ukko mahdollisimman levollisesti
ja maltittomuuttaan peittääkseen katseli ympäri kattoa.

-- No, mitäs muuta kuin pane lämmitä ja pelti kiinni, niin saadaan
tässä taas oikeata löylyä!

-- ... tiedä häntä, mahtaisiko tuota uskaltaa?

Hän oli tähdännyt oikeaan paikkaan. Vanhassa isännässä heräsi
silmänräpäyksessä tunto vanhasta rajattomasta isäntävallastaan ja
kiivastuen tiuskasi hän:

-- Kun minä sen kerta sanon, niin sen uskaltaa! Pane vain lämpiämään ja
pelti kiinni!

-- Saattaapa tuon panna, -- ja ukon kasvoille levisi makea myhäily, kun
hän kääntyi ja lähti ulos kävelemään.

Nähtiin sitten tuokion kuluttua Eljas-ukon kärryliiterin ja halkovajan
nurkitse pitkin askelin harppovan saunaa kohti, käsivarsillaan ankara
halkosylyys. Kuin varkain pujahti hän saunan alakertaan ja kohta sen
jälkeen alkoi tornista savua purnuta. Mutta ukkopa meni vikkelästi ylös
saunaan ja sulki pellin, jolloin kitkerää ja pöllyävää savua alkoi
löylyaukon täydeltä tupruta saunaan, leviten ympäri huonetta ja tuota
pikaa peittäen näkyvistä valkoisina säilyneet seinät. Ukko sulki
tiiviisti oven ja palasi työmaalleen. Mutta aina vähän päästä täytyi
hänen silmätä saunaa kohti ja tyytyväisyydellä näki hän savun vanhaan
tapaan tulla höllöttelevän ovenpielistä ja katonrajauksesta.
Seinämaalistaan ja tornistaan huolimatta saattoi uutta saunaakin jo
saunan nimellä kunnioittaa.

Se ehti siintyä jo ennenkuin väki työmailtaan palasi ja ukko lähti
vanhan isännän kanssa heti saunaan. Oven avattuaan tunsi hän
sieramissaan heti tutun hajun ja kovin tyytyväisenä rupesi hän
vihtaansa hautomaan. Kun he sitten istuivat perälavitsalla, kumpikin
eri nurkassaan, tulkitsivat he toisilleen tyytyväisyytensä löylyyn ja
sen makuun.

-- No, nythän se joltakin tuntuu.

-- Tietääpäs se, kun oikealla tavalla lämmittää.

Seinät olivat käyneet melkein mustiksi. Se tuppasi kumpaakin
huolettamaan, vaikka he siitä visusti vaikenivatkin. Mutta kumpikin
tunsi toisen ajattelevan sitä samaa ja minkä melun nuoret miehet siitä
nostaisivat. Eljas-ukko lisäsi löylyä ja koetti silmät ummessa saada
entisen saunatunnelmansa päästä kiinni. Löyly oli kyllä oivallista,
mutta sittenkään hän ei päässyt oikein omaan elementtiinsä. Seinissä
tapahtunut jyrkeä muutos häiritsi väkisinkin. Ja niin he kumpikin
istuivat nurkassaan äänettöminä ja äkeinä.

Kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät saunaa, laskeusi vanha
isäntä kiiruusti alas ja lähti sanaa puhumatta pois. Eljas-ukko otti
vielä löylyä ja koetti hartioitaan kylvettää, mutta kun eteisestä alkoi
kuulua jalkain töminää nuorten miesten siellä riisuutuessa, virautti
ukkokin hätäisesti silmänsä ja rintansa, laskeusi alas, otti myttyrään
käärityn paidan eteensä ja lähti ulos.

Siinä pihan halki astellessaan kuuli hän takanaan saunanoven narisevan
ja sitten äänekkäitä ja harmistuneita huudahduksia:

-- Mitäs tämä on!

-- Seinät aivan mustana!

-- Vaarit sulkeneet pellin ja laskeneet savun sisään ... silti niillä
semmoinen kiiru olikin!

-- No ne on äijiä, sietäisivätpä senkin mokomat...

Eljas-ukko kiiruhti askeliaan ja istahti oman puolensa portaalle, jossa
hän oli tottunut saunatunnelmansa jälkimainingeista nauttimaan, viileän
iltailman hyväillessä kuumaa ruumista. Kyynärpäät polviin nojattuina
hän siinä kauan istui ja silmät penseinä tuijotti eteensä. Selvästi hän
nyt tunsi, että hän ei saa ikinä enää vanhasta saunatunnelmastaan
kiinni, että hän itsekin kuuluu jo auttamattomasti menneisyyteen
samoinkuin se sijoiltaan hävitetty vanha saunakin.

Ennen hän oli aina pukenut paidan päälleen ja mennyt kamariinsa
ennenkuin vihdasta ihoon tarttuneet lehdet kerkesivät irti kuivua,
mutta nyt hän istui samassa asennossa vielä sittenkin, kun ne olivat jo
olkapäiltä ja kyliltä karisseet maahan, missä lieto illan leyhkä niitä
laiskasti siirteli keskipihaa kohti.

(1907).



SUSI.


Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa
"viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo
liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri,
silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi
hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.

Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai
"susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään
virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen
tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin
kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä
jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs
kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin
titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen
viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa,
niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi
kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.

Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt,
ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet.
Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli
palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen
kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset.
Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden
kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia
vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä
selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua.
Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet
susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei
niissä yhdessäkään esiintynyt.

Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle
susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui
pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty
suden jälet.

"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat
miehet kyynillisen itsepintaisesti.

Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet
suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta
houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai
Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.

"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas
tuomasluonteet.

"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen
vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat
suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.

Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka
uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon
paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä
useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin
sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta
hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että
todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.

Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita
pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta
häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi
lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.

Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta
karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä
yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi
taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin
Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä
ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut
kynnyksellä.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta
serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin
talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta
ylen lihavan Mopen.

Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset
voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri,
oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin
muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla
aivankuin odottaen tuota vierailua.

"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"

Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli
juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin,
kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin
sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä
isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan
tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin
tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran
saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.

Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen
virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu
noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin
tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton
hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa
päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena
alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli
se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli
edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli
hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.

Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi
toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän
lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen
jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat
järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti
virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla
helppo saartaa väsytetty susi.

Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi
saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän
laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi
joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.

Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan,
toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui
jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne
lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman
vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan
välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili
hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.

Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa
miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista
saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen
läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin
laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli
siellä toistensa ympäri.

Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan
vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot
ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä
hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä
koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin
pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta,
velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta.
Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin
rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota
virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista
alkoi raahata häntä mukanaan.

"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä
hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.

Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut
enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen,
heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan
ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen
virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.

Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta
valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi
heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan.
Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen
mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva
jahtivouti.

Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo
kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle,
mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi
näkymättömiin.

"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"

Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden
vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla
pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä
kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään
saakka.

Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa.
Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden
lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas
puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä
tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.

Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai
saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin
strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän
alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin
nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta
kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se
otettava mukaan.

Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan
ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät
sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle
maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi
penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali
lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli
merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä,
pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja
pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan
naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät
sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.

Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä
aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole
tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista
kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia
muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin
muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla,
niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa
huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos
kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan
toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt
samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo
Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi
saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi,
jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin
poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle,
asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen
valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?

Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän
miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain
huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin
linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja
rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta
sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden
koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.

Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan
väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen
jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja
naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja
kipeytynein raajoin kotiinsa.

Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella
kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.

Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat
ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo
lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli
parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi
olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen
typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.

Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten
viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta
kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin
mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan
karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin
porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa
sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti
suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on
mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko
kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä
nahkansa.

Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut.
Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä
olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi
leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan
mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre,
2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin,
pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.



VAARALLISELLA RETKELLÄ.


Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka
yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja
kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli
vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä
tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi
avopäin evästä laukustaan.

Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja
likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun
ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan
housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan
esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt
ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa
nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.

Vihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella
ylemmyydellä:

-- Mihinkäs asti isäntä reissaa?

Ukko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään,
minkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:

-- Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.

-- No sittenhän meillä on sama matka.

-- Vai sinne tekin, -- innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään
avonaisemmaksi, -- taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?

-- No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja
sinne ollaan nytkin menossa.

-- No ihan kuin naulan päähän! -- innostui ukko yhä enemmän, -- minä
kun myös olen juuri samalle sahalle menossa.

-- Ettäkö oikein töihin? -- hymähtivät jätkät.

-- Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! -- nauroi ukko. -- Muuten vain
tuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä
pääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon
päältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime
viikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa
ja että saisi tulla rahoja nostamaan.

-- Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? -- keskeytti
toinen jätkä.

-- No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?

-- Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä,
-- vakuuttivat jätkät.

-- No katsopas! -- ihasteli ukko.

Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt
melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua
köröttää outojen ihmisten parissa.

-- Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen
aivan outo niillä main, -- pyydysteli ukko.

-- Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin
matkoin.

-- Sattuipa se tosiaan mukavasti, -- ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi
sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli
suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne
mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään
lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli
muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen
korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot;
ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.

-- Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole
ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä
vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman
hintana, -- lopetti hän juttelunsa.

-- Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? -- kysyi nyt toinen
miehistä.

Mutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi
epämääräisesti:

-- Olihan se ... niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt
sieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.

Hän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:

-- Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat,
riihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun
olisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat
voimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei
kykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko
tässä sen vieraalla väellä pystyyn.

Sen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti
uudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli
tullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties
miten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista
kuulla...

Iltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä
miesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan
asunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.

Kun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen,
jossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa
kolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut
suorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän
saanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli
jo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen
kirjeen saapumista ollut mitään tietoa. "En minä oikein jaksa uskoa,
että sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin
käymään", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa
ollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä
kolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta.
Siksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni
sisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.

Hetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään
Kasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:

-- Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?

-- Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?

-- Näin päältä, -- sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, -- mutta kylläpä te
tulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi
elää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan
luvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella
itselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin
puolelle, niin saatte rahat taskuunne.

Kasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin
olisi tahtonut salpautua.

-- Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? -- sammalsi hän
hämillään.

-- Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka
oikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on
vähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.

-- Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, -- hymisi Kasuri,
jonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.

Kentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen
joukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset
opastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille
miehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:

-- Rahojakos vaari menee nostamaan?

-- ... tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, -- vastasi
Kasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.

Kun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta
muutamia papereita ja lausui:

-- Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.

-- Enhän minä ... puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.

-- No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan
nimenne.

Kasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä
piirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen
K:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi
kovin.

-- Eikö tuo täydestä käyne? -- sanoi hän, laskien helpotuksesta
huokaisten kynän pöydälle.

Kun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi
työnjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan
seteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen
ja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja.
Kasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja
sammalsi:

-- Että nuoko ne sitten tulee minulle?

-- Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain
olkoon! -- vastasi työnjohtaja iloisesti.

-- Mutta ... entäs teille vaivoistanne?

-- Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän
minulle asiamiesvaivani maksaa.

-- No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani ... kun niitä siinä
kerta noinkin varavalti on.

-- Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.

Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä
tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä
neuvottomampana:

-- Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun
ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla
on täällä sellainenkin varattuna.

Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta
hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.

-- Naamahan se on miehen paras todistaja, -- lausui tämä
hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.

Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:

-- Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja... Etteköhän
te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten
postissa sinne minun kotikylääni.

-- Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään
postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona
ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä
kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, -- rauhotteli
työnjohtaja.

-- Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, -- sanoi Kasuri ja alkoi sulloa
rahoja lompakkoonsa.

-- Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä
olisi tapahtunut.

-- Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin
laskemallanne, -- vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta
ulos vilkaisten: -- Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun
tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.

-- Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä
ryhtykö millekään niiden kanssa.

Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin
huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan
kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden
tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin
käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja
polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua
pihalle.

-- No tulikos vaarille rahoja? -- kysyi äskeinen jätkä raa'alla
äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa
Kasuriin.

Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä,
sammaltaen:

-- Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin
juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään,
he, he...

-- No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? -- tiukkasi puhetta
johtava jätkä.

-- Mikä ne herrain mutkat tietää, -- sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti
vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.

Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja
kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui
hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta
kaameammalta ja hän koetti leperrellä:

-- Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat
heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua
tehdä.

Mutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle
kylelleen:

-- Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?

-- Eihän se paljosta... Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla,
vaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut
menot ensin päältä vähennetään, -- koetti Kasuri panna parastaan.

Mutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava
jätkä, sanoa järäyttämällä:

-- Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja
itselleen vainustellut.

-- Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, -- ehätti Kasuri
hädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle
ikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.

-- Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna
piippuun.

-- Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, -- ihasteli jätkä, --
vasikan kusirakostako tuo on tehty?

-- Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se
minulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, -- kiiruhti Kasuri
huojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.

Kun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta
työnjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin
vapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja
rupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on
tehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää
se jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin
sanoa:

-- No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.

Sen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän
kuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt
sahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä
kohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä
tuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta,
joka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti
kädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät
kohdistavan katseensa.

Kaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan
muutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja
tiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti
neuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:

-- Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?

Itse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle
lyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:

-- Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki
päässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin
vasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.

Onnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai
asiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat,
yksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi
lähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta
sitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle
lompakkoon sijotti kuitin.

Asemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti
rappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla
aterioida.

Hän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan
työviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla
kuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.

-- Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata
poskeensa, -- sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen
toverilleen.

Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli
vain omia asioitaan.

Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan
kuitenkin ensiksi.

Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä
sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä
oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän
oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä,
että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi,
saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli
isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia
hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." --
"Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt
siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo
tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta
hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut
katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.

Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee
kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen
omalle konnulleen.

Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten
ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja
tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.

-- Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee
jatkon, niin menee sekin, -- hymähteli hän puoliääneen.

Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut
rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen,
hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.

Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen
onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän
koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle
saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan,
sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään
ajatusjuoksunsa näin:

-- Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin
tuppautumaan!

Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä
itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.

Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja
unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti,
kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi
aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:

-- Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi.
Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen
kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!



III.



TULEVAISUUDEN MIES.


Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän
liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan
illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.

Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta
odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.

Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli
osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen.
Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi,
johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän
lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa,
että se oli ollut loistava.

Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle
merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja
siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä
ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan
perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden
hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli
esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja
juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten
syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä
kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut
jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana
lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja
äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin,
että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena
nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja
tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää.
Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä
täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan
tuhatta -- vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja
pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä
edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate
olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin
venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa
kuukaudessa puolen vuoden aikana -- vaatimattomasti tosin, mutta
katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta
työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.

Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien
sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali -- senaattorinsalkku.

Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja
jatkoi haaveitaan.

Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta
kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta
oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja
parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja
kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen
takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli
vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.

Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien
vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:

-- Mitä Helsinkiin kuuluu?

Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta
kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä
iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa
jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.

-- Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? -- sai
hän lopulta tiuskasseeksi.

-- Kukako? Ettekö minua tunne? -- kysyi vuorostaan vieras, joka
lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui
honteloilla jaloillaan.

-- Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! -- ärjäsi
herra Valonheimo.

-- He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?

-- Sipistä? -- ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä
muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. -- Sipi, niin
todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!

-- Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa
jo kolmattakymmentä vuotta!

Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta
kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen
kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö
oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.

Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä.
Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen
ja viittoillen:

-- Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle
lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä
päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat
minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman
ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh,
hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut
työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut
nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin
pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin
näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei
suostuttu.

Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja
kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että
hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui
hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi,
että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen
suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan.
Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret
kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty,
että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän
muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja
esitelmissä kykynsä esille.

-- Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te
olette? -- jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. -- Huomasin vain
matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä
malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia
kysäsemään.

Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan,
vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun
hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän
kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.

-- Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, -- ja hetken mietittyään piti
hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: --
palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen
täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta
kolmentuhannen stipendi.

-- Kolmen tuhannen stipendi! -- huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. --
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?

-- Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.

Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja
kysyi:

-- Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon
apurahan?

Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.

-- Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti
asianomaisia puhuttelemassa.

Sipi kävi yhä iloisemmaksi.

-- Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet?
Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi
pyynnöllä!

Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille
lähelle vuodetta.

-- Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö
luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni
tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa -- ja hän
hykerteli mielihyvästä käsiään -- mitä minä saisinkaan sillä aikaan!

Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:

-- Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!

Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti
oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:

-- Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta
lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan
markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään.
Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.

Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä
muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla
pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan
ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten
se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.

Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt
pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin
vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti
änkyttäen:

-- Te olette syönyt jo illallisen... Ehkä saan käyttää hyväkseni ... en
ole pariin päivään syönyt ... siksi jo hieman hiukasee, he, he, he ...
-- ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.

Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti
yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite,
mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut.
Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin
säkkiin.

-- Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! -- sanoi hän vihaisesti.

-- Ahaa! -- huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, --
voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.

Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla
kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi
hän säkkiä auki.

-- Katsokaahan! -- huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin
puoleksi lahoneen pääkallon.

-- Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä
takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on
kalloja viidestä eri kurganista. -- Entiset löytöni eivät ole mitään
näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti
todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.

Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:

-- Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta
kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen
löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo
aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy
rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään
syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus
majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja
syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet
kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää
erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä,
ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein
alkuperäinen syrjääni olikin... No niin, nuori ystäväni, suokaa
anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut
pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea
haastella. Hyvää yötä!

Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi
säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo
hätkähti -- ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.

-- Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen
voileipäateria onkin niin houkutteleva.

Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan
vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti
ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä
elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.



PUOLUE-ELÄMÄÄ.


Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan
kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.

Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime
vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat
kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen
pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan
julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden
valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen
ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.

-- Mitäs nyt kiisket tietävät? -- kysyi halveksivasti aputoimittaja,
joka istui tupakoiden pöydän takana.

Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin
puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat,
puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat
vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut
nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti
vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa
käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne
välttämättä lainausmerkeillä.

"Riento" oli kiiskien ja "Valonahjo" liuhupartain äänenkannattaja.
Viime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt
kolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan "Orjan Nyrkki".

-- Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! -- huudahti päätoimittaja
vastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea
"Riennosta" seuraavaa petiti-kirjotusta:

"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin
huonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä
kirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta
valtuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae
victis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla
itsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!'
on latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu
nyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii
datiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae
victis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää
asioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa
kaikessa ystävyydessä Äimä." Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen
loppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.

-- Pitää vastata! -- sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot
"Riennon" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että
maisteri-sana "Riennon" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä
osotukseksi, etteivät "Valonahjon" toimittajat olleet mitään
maistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.

-- Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, -- virkkoi
päätoimittaja, -- pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?

-- Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. --

-- Katsotaanhan ensin leksikosta, -- ja päätoimittaja haki hyllyltä
vanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen
sanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä:
"Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!"

-- Ahaa! -- huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi
tullut vararikosta pelastetuksi, -- siinä se nyt on: vae te! Siis
myöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille
oikein hyvän sapiskan.

-- Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon
viimeisen muodon jälessä? -- kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.

-- Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? -- neuvoi aputoimittaja.

Päätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen
huudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: "PL = T. Maccius Plautus,
komediförtattare i andra århundradet före Christus."

-- Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!

Kumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen
tarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen
kirjottaa.

Ja seuraavasta "Valonahjon" numerosta saivat kaikki Laitilan
liuhuparrat tyydytyksekseen lukea: "Turhaa vatkutusta on Riennon muka
suurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!'
olisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten
me olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä,
joka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon
päätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi
hänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei
olisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin
yhteydessä käytetään latinankielessä myöskin _akkusatiivia_. Siten
käytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja
Plautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen
Kristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle
Äimälle? Sat sapienti! Naskali."

"Orjan nyrkki" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen
yläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen:
"Porvarit opettavat toisilleen latinaa", lopettaen sen huomautuksella:
"Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten
lukijainsa skandaalihalua tyydyttää!"

Paljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka
syntyi seuraavasta.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä soitettiin "Valonahjon" toimitukseen
Suoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas
Juntunen Simolasta "Valonahjon" tilaajiin. Hän oli nimittäin
yhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka
takia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia
ratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain
hallussa.

Kun Juntusta ei löytynyt "Valonahjon" tilaajain joukosta, soitti
aputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen
puoluekantaa.

-- Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, -- ilmotettiin sieltä.

-- Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?

-- Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".

Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.

-- "Armonpisara"! -- huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. -- Se
on siis vain lahkolainen.

-- Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? -- kysyi hän
hetkisen kuluttua.

-- "Riennon" kirjapainossa.

-- Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.

Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista
saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen
johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"

Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen
lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat
koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä
puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään
onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla
heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa
j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.

Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan
Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin
sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi
Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut
väärää Juntusta.

Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas
oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden
köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi
jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen
esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen
toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa
selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita
sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään
selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet
sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti
työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi
syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit
keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." --

Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta
muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on
tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta
entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden
aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan
virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan
käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet
aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä
ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota
virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman
kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa
kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan
r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa
kuulua: phörrrväri!

(1909.)



IV.



HALLUSINATSIONEJA.


Viettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän
minulle seuraavaa:

Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille
näköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi
aikaa, kunnes kerran -- se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani --
jouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista.
Lapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan
kykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo
viimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu
jossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo
kokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti
tuon tapauksen.

Olin eräänä iltana -- se oli huhtikuun lopulla -- toverini kanssa
muutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä
huoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri
sanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa.
Se oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan
päivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa
koettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi
sanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi,
iloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen
epämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on
väsynyt apeamielisyys.

Ainakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin
minusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä
apeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se
kuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä
sähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.

Kello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme.
Porraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen
laskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani,
tunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin
tuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä
tuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa
pelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani
ja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi
vielä eräänlainen arka säikkyväisyys.

Toverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti
kulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä
jatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa
asuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina
sumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä
toverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä
eikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään
liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä
kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan
autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En
olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin
askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.

Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta
silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi
tahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista
herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin
ristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona
ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat
siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin
kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja
perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät
toisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.

Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen
jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt
mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle
kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan
kadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai
minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle
enkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että
seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti
jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut
katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu
loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan
kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta
äänettömien rakennusrivien takaa.

Luulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus,
etten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani
riittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta
Aleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa,
sillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin
äärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi
ajatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle
paikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä
toverini ja päästä ulos kaupungista.

En voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää
ennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien
lähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei
ollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja
sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä
kolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän
kulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin.
Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti
vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto.
Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin
siinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta.
Silloin kuului etäämpää -- muistan erikoisesti, että se minusta tuona
hetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa --
kolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin
kimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että
nuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun
jouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä
ensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten
liikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä
kyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä
liikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen
konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä
tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa
silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä
ivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä
hetkenä aivankuin näinkin sen, -- että hän samalla tavoin kulkee läpi
vaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa
vaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset
liikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen
kuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani
äärettömiin asti.

Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä
hetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi
juna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri
muutamia junamiehiä. Luullakseni mutisin heille jotakin pahoinvoinnin
kohtauksesta ja he saattoivat minut asemasillalle, jossa tapasin
toverini. Menin sitte hänen luokseen yöksi.



OIKEA SYYLLINEN.

Legenda kotiseudulta.


Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä
oli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine
kummitusjuttuineen.

       *       *       *       *       *

Anna oli talontytär, mutta Kerttu palkkapiika. He makasivat samassa
luhdissa, mutta eivät siitä huolimatta sopineet ollenkaan yhteen. Sillä
Kerttu oli paljon kauniimpi ja kun hänellä sen vuoksi oli poikien
kesken paljon suurempi menestys, vihasi Anna häntä. Katkeruudessaan
antausi hän halvimmille miesten joukossa ja sitten tapahtui, että hän
joutui siunattuun tilaan. Mutta hän salasi tilansa eikä kukaan osannut
epäillä hänessä tulevata äitiä.

Kun aika läheni, oli hän karjan kanssa metsässä. Siellä hän kenenkään
tietämättä synnytti ja surmasi kohta sikiönsä. Hän aikoi haudata sen
suohon, mutta silloin välähti hänen mieleensä tuuma, jolla hän saattoi
kostaa kilpailijattarelleen.

Illalla varasti hän kilpailijattarensa vaatevarastosta esiliinan, kääri
kuolleen pienokaisen siihen ja kätki sen sitten Kerttu-piian
sängynolkiin. Sen jälkeen alkoi hän salakähmäisesti kuiskutella
talonväen kesken, että hän pelkää Kertun olleen salaa raskaana ja
surmanneen sikiönsä. Hän vahvisti luulotteluaan kaikenlaisilla
uskottavilla piirteillä, joita hänen kekseliäs ja kostonhimoinen
naissydämensä suinkin saattoi keksiä. Ja kun hän oli päässyt niin
pitkälle, että jokaisen silmät epäluuloisina seurasivat kaikkia Kertun
askelia, yllätti hän tämän kerran ruokapöydässä kysymällä yhtäkkiä,
mihin Kerttu oli pannut sen punaraitaisen esiliinansa.

Kerttu lehahti tulipunaiseksi, sillä esiliinan oli hän saanut lahjaksi
rakastetultaan. Mutta kaikki katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja kun
Kerttu oli poistunut askareilleen, kuiskasi Anna, että siihen se on sen
ihan varmasti käärinyt.

Riennettiin miehissä luhtiin ja pengottiin kaikki ylösalaisin. Ja
Kertun vuodeoljista löytyi punaraitaiseen esiliinaan kääritty,
vastasyntyneen lapsen ruumis!

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kuljettivat nimismies ja
rättäri kirkkorahvaan keskitse Kerttua, joka palttinankalpeana,
itkeneenä ja pörröisin hiuksin kulki heidän keskellään, peittäen
vuoroin käsillä silmänsä, vuoroin taas raivon vallassa katsoen
töllistäviä kyläläisiä uhmaavasti silmiin ja rajuilla huudoilla
vakuuttaen syyttömyyttään. Mutta todistukset olivat päivääkin
selvemmät ja vakuutteluistaan huolimatta sai hän istua kytkettynä
vanginkuljettajan luona ja odottaa tuomiotaan.

Kerttu parkaa! sillä mestattavaksi hänet nyt tuomitaan, surkeilivat
ihmiset.

Ja Kerttu tuomittiinkin sikiönsä surmaamisesta mestattavaksi, vaikka
hän loppuun saakka vakuutti syyttömyyttään, vedoten vuoroin Jumalaan,
vuoroin tuomareihin ja kuulijoihin.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten se kaamea päivä, jolloin tuomio oli pantava täytäntöön.
Jokainen joka kynnelle kykeni, saapui sinä päivänä kihlakunnan
telotuspaikalle, joka oli kummulla maantien varressa, kellastuneen
koivikon keskessä ja loitolla kylästä. Kammoten katselivat kyläläiset
pyöveliä, joka leveine kirveineen odotti mestauslavan juurella.

Kuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka
etupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka.
Jälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui
Kerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen
kaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät
kaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi
ruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan
ympärillä nähneensä veripunaisen viirun.

Kerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä
ja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun
hän hiljaa rukoili.

Kun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien
ympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa
Annaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.

-- Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea
syyllinen! -- huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti
polvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.

Vihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti
pyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta
häneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas
pudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa
ruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.

Kun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää
lavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle
jälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä
Anna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä
häntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä
lähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain
hänen hameensa helmustaan.

Vihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut
siihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen
syntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita
ja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan
kaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.

Mutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja
hän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä
oikean syyllisen.

Siitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä
hetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun
osan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema
vihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen
kätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi,
että ne olivat kuin vesilinnun räpylät.



RIKOTTU KONTRAHTI.

Legenda kotiseudulta.


Mitä kaikkea kurjuutta ja nöyryytyksiä köyhä ja turvaton leskivaimo saa
kokea, sen tuli Eveliina Matintytär pohjia myöten tuntemaan.
Kymmenvuotiaan poikansa kanssa asui hän kylän laidassa pienessä ja
hatarassa töllissä, eivätkä ihmiset paremmin kuin hän itsekään osanneet
sanoa, millä hän poikineen oikeastaan eli. Hän oli melkein kaiken
ikäänsä ollut kivuloinen eikä sen vuoksi kyennyt juuri mihinkään työhön
ja naapurit eivät joko tahtoneet tai eivät voineet auttaa, sillä maassa
oli kova aika.

Eräänä kolkkona syys-iltana istui hän töllissään ja mietti
murheellisena, mistä hän huomenna saisi syötävätä itselleen ja
pojalleen. Aikansa nälkää valiteltuaan oli poika asettunut levolle ja
nukkui nyt valjuna ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Itse ei äiti
nälkänsä ja huoltensa vuoksi voinut ajatellakaan levolle asettumista.

Kuin kiusalla kangastuivat hänen mieleensä tällä hetkellä kaikki ne
makupalat, mitä hän suinkin elämänsä varrella oli saanut nauttia. Hän
nautti ne nyt toistamiseen, ahmasi kaikki samalla kertaa, mutta hänen
nälkänsä vain kiihtyi kiihtymistään. Siitä huolimatta söi hän
syömistään, kunnes hänen silmänsä sattuivat valjuna lepäävään poikaan.
Silloin tunsi hän kipeän piston sydämessään ja voihkasi ääneensä.

Mitä kaikkea hän uhraisikaan, kun saisi huomenna pojalleen leipää!
Vaikka sielunsa myisi hän nyt leivästä!

Kohta kun hän oli tämän ajatellut, ilmestyi tupaan paholainen. Se
sijottui mukavasti uunin lähelle istumaan, veti taskustaan lihavan
voileivän ja alkoi rauhallisesti syödä. Tahtomattaan pyysi Eveliina
siitä osaa.

-- Jos kolmen vuoden kuluttua tästä hetkestä lukien annat poikasi
minulle, saat tämän kokonaan ja paljon muuta hyvää, niin että sinulta
ei pidä koskaan leivän eikä särpimen puuttuman, -- vastasi paholainen.

-- Ei, ei, Jumalan tähden, poikaani minä en myö! -- vastasi Eveliina ja
jatkoi, kun näki paholaisen vetävän taskustaan uuden voileivän:

-- Mutta itseni minä kyllä raskin antaa, kun saan vain pojalle leipää.

-- Hm, mitäpä minä nyt juuri sinulla tekisin, -- sanoi paholainen
huolettomasti ja veti taskustaan lämpimän rasvamakkaran.

Siitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi
päätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.

-- Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, -- arveli paholainen ja
haukkasi suun täydeltä makkaraa.

Eveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja
koetti olla näkemättä makkaraa.

-- Kylmä täällä on! -- murahti paholainen makkaran syötyään.

-- Kun ei ole millä lämmittää, -- huokasi Eveliina.

-- Niinhän se on köyhän, -- sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä
taskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen
koivuhalon.

Hän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen
hän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa
naulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi
perusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet
hiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen
kiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän
leipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui
kullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi
vieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.

-- Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! -- huokasi Eveliina
nurkassaan.

-- Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon
naulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, --
sanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä
juustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.

Eveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän:

-- Kun ei tuon kovin pahoin kävisi...

-- Mitä pahoin sen kävisi! -- murahti paholainen. -- Näytänkö minä
köyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä
minulle! -- ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin
jälleen päällensä.

-- Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! -- hätääntyi Eveliina.

-- Tehdään sitten kaupat, -- sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan
nahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.

-- Ja nyt puumerkkisi tähän alle! -- ja samassa raapasi paholainen
pienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja
ojensi sen Eveliinalle.

Vapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina
nahkapalalle miesvainajansa puumerkin.

-- Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään
poikaa, -- virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa
ja lähti matkoihinsa.

Kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin
kimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän
äsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati
hän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän
latoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.

Mutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin
silmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin
keskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun.
Mutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.

Niin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika
kasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki
aina salaa poikansa syödessä.

Kun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen.
Hänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai
tämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti
hän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä
lieventää.

Eräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi
äidille:

-- Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan
itseni alas!

Äiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika
toisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua
heti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.

Silloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa
syyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.

Kun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään,
kumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten
suuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka
määräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.

Kuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi
siekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän
oikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle
kaikki.

-- Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? --
sanoi vanha pappi kauan mietittyään.

-- Niin on, -- myönsi poika.

-- Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, -- lausui pappi ja kehotti
sitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen
luokseen.

-- Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi
kirkkoherran luo! -- sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti
pappilaan.

Illan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä
astuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen
pojan puolesta ja lopetettuaan lausui:

-- Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa
liikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin
aitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit
minun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja
houkuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun
kuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua
kädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.

Tämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin
jälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.

Poika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi.
Kuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät
rupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta
kun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja
kohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi.
Sieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen
kumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän
päänsä ja lausui lempeästi:

-- Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet
pelastettu.

Poika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän
kirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.

-- Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen
sinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät
tänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.

Sakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka
kirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja
ovesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä
itkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja
asettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti
numerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät
kirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: "Jeesuksen
nimeen nyt alotan."

Mutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että
kanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi
ensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului:
y-y-y-suksen nimeen... Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella
tuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli
otsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli
taas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän
puuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä
paikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla,
lausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.

Saarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja
yhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra
lausui lempeimmällä äänellään:

-- Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos,
poikani!

Mutta poika ei liikahtanut paikaltaan.

Silloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa
paholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet
sormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi
peikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen
hyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät
sitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä
tuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät
päässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen
hänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti
ja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman
ääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt,
sillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.

Kesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu.
Silloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli
jälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi
ja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra,
sillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä
poikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.

-- Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, -- lausui hän. --
Paholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.

Hän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.

Aurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui
kotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli
temmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan.
Koko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen
viimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan,
parjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli
äiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli
onnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että
hänen ainokaisensa on pelastunut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikkoiset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.