Title: Turun linnassa - Kertomus Juhana-herttuan ajoilta
Author: Lindman, Volmar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Turun linnassa - Kertomus Juhana-herttuan ajoilta" ***


TURUN LINNASSA

Kertomus Juhana-Herttuan ajoilta

Kirj.

V. LINDMAN

Suomensi B. G. [Berndt Grönlund]



Helsingissä [1892],
K. E. Holm'in kustannuksella.

Hufvudstadsbladetin uudessa kirjapainossa.



SISÄLTÖ:

     I. Myrsky merellä.
    II. Turvapaikka maalla.
   III. Raaseporissa.
    IV. Juhlamenot Turun linnassa.
     V. Juomingit seurasalissa.
    VI. Pilviä kevättaivaalla.
   VII. Retki Katrinedaaliin.
  VIII. Vanki.
    IX. Odottamaton löytö.
     X. Unelmat. -- Todellisuus.
    XI. Järkähtämätön päätöksessään.
   XII. Kahleet päästetään.
  XIII. Uusia löytöjä. -- Turvapaikka Ruissalossa.
   XIV. Taistelu rakkauden ja velvollisuuden välillä.
    XV. Veliriita.
   XVI. Herttua ja herttuatar.
  XVII. Öillisillä aalloilla.
 XVIII. Pahoja huhuja.
   XIX. Tappio.
    XX. Uhri.
   XXI. Loppu.



I.

Myrsky merellä.


Oltiin joulun edellä 1562.

Tuima pohjatuuli ajeli Suomenlahden vaahtopäisiä aaltoja korkealle,
vihellys kuului sen pienen laivaston mastoissa ja köysissä, joka
pimeänä joulukuun aamuna taisteli hurjan taistelun myrskyn ja rajuilman
kanssa. Jo monet kerrat oli laivastolla epäilty saapumisesta
ikävöidylle Suomen rannalle, sillä uusia vastuksia oli yhä edelleen
itsepintaisesti ilmestynyt eteen. Marraskuun 30 päivänä oli mitä
valoisimmilla toiveilla lähdetty Vironmaan rannasta, sillä myöhäisestä
vuodenajasta huolimatta lupasivat silloinen kaunis ilma ja myötäinen
tuuli nopean ylimenon; mutta palan matkan päässä keikkuvilla aalloilla
muuttuivat valoisat toiveet pian, ja kaksi vuorokautta oli jo
toivottomasti taisteltu elementtien raivoa vastaan.

Synkkämielisenä ja ryppyisellä otsalla kyseli Juhana-herttua tuon
tuostakin, hetkien hitaasti vieriessä, miehistöltä laivalla "Ursus
Finlandicus", joka kulki etumaisena, jos ei herttuakuntansa ääriviivoja
jo näkynyt etäällä, mutta yhä edelleen olivat vastaukset yhtä
masentavia ja yhä levottomimmiksi tulivat kömpelöt laivastolla
matkustajat, jotka vapisevalla sydämellä jo puoleksi kangistuneina yhä
kovenevasta talvipakkaisesta katselivat vastaisuutta mitä pimeämmässä
valossa. Jätettyinä mietintöihinsä melkein tuskallisesti odotellessaan
parempain aikain koittamista muistelivat he menneiltä ajoilta jokaista
epäsuotuista tapausta, ja asettaen ne sen rinnalle mikä mitä
elävämmästi tapahtui heidän silmäinsä edessä, herättivät he kaikki
kummitukset salaisista pesistään. Keihäisillä ollessa häiden aikana
Vilnassa oli ratsastajia haavoitettu ja hevosia kaatunut -- myöskin ne
ennustaen tulevia onnettomuuksia.

Herttuatar, yhtä kaunis kun harrastunut katolilaiseen uskontoonsa, oli
tehnyt mitä voi rauhoittaakseen levottomia neitoja. Hänen
kehoituksestaan olivat he Jumalan äidin tykö koroittaneet kumminkin
tusinan "ave Mari'oita" ja rukoilleet rukousnauhansa loppuun joka
päivä, mutta heidän rukouksiansa ei kuultu ja sitä rauhaa, jota niiden
kautta toivoivat saavansa, ei saapunut, vaan oli sen sijaan
viimeinenkin toivon kipinä jo aikoja sitten sammunut.

Vihdoin aamupuolla päivää joulukuun 3 päivänä heikkeni myrsky vähän ja
se lumituisku, joka pitkät, tuskalliset tunnit oli peittänyt kaiken
näkö-alan, taukosi. Sanomattomalla riemulla tervehdittiin laivastolla
esiintyvän auringon kullankeltaisia säteitä, jotka kimellyksellään
antoivat omituisen, synkkämielisesti ihanan kauneuden vaahtoisen meren
äärettömälle ulapalle.

Mutta vielä oli tuuli niin kova, että tuskin voitiin panna mitään
toivoa vaivaloisen matkan onnellisesta lopusta. Pelko, että viimeisinä
kauheina päivinä oli poikettu täydellisesti pois oikealta uralta
muuttui myös yhä enemmän todeksi. Vielä muutaman tunnin levottoman
odotuksen jälkeen nähtiin ensimäiset, heikot ääripiirteet maasta
siintävän etäällä, taas uudelleen suloisen kajastuksen tavalla
kadotakseen pimeyteen. Auringon ystävällinen levy ei myöskään voinut
kauvan pitää itseänsä näkyvissä, ennenkuin uudet pilvet tulivat ja
peittivät sen läpitunkeemattomalla peitteellään.

Kuljettiin hurmaavaa vauhtia, vaikk'ei likimainkaan kaikkia purjeita
ollut levitetty. Uudelleen tulivat ikävöidyt ääriviivat esiin etäällä,
ne muodostuivat vähitellen läheneviksi vuoriksi ja kallioiksi, joiden
harjuilla kitukasvuiset männyt ja kuuset vallitsivat. Jo ohjattiin
ensimäisen karin sivu, jonka rantakiviä vastaan raskaat aallot
kykenivät lyömään tuskin jalkaa korkeammalle; niemi seurasi niemen
perään, metsät tulivat yhä tiheämmiksi ja korkeimmiksi -- mutta Turun
linnan tornihuippuja ei tullut näkyviin -- -- -- havaittiin nyt, mitä
jo kauvan oli arveltu, että oli tultu aivan toisille seuduille kun mitä
alkuaan oli tarkoitettu.



II.

Turvapaikka maalla.


Hämmästys Länsi-Uudenmaan pienessä pappilassa ei suinkaan ollut
vähäinen, kun sanansaattaja joulukuun 3 päivänä päivällä tuli
ilmoituksella, että laivasto oli käynyt ankkuriin selällä sen edessä ja
että lipusta eräässä isomastossa selvästi voi päättää korkeita vieraita
olevan laivastolla.

Hiljainen Eskil Isaeus par'aikaa puolisoineen söi yksinkertaisen
päivällisateriansa, kun ensimäiset huhut tästä saapuivat tänne, ja hän
oli tuskin ehtinyt kiittää ruoan edestä ennenkun ratsu jo saapui
pihalle ja ilmoitti että hänen herttuallinen armonsa halusi saada
tarpeellisia ajopeliä viemään saapunutta korkeata pariskuntaa ja
hoviväkeä Turun linnaan. Hädin tullen tyydyttiin kun päästiin katon
alle, koska pimeä pian oli tulossa. Raivoavassa myrskyssä ja sumussa
oli yli purjehtiessa kuljettu harhaan ja sentähden täytyi nyt koettaa
maatietä päästä matkan perille, sillä ei enää haluttanut mennä
koettelemaan meren ankaruutta niin levottomana vuodenaikana.

Vanha prelati oli hetken kuunnellut vaimonsa selityksiä mitään
virkkaamatta, sillä tämän kautta vietiin tämä toivomus huoneen
isännälle ja perheen päälle, mutta vähitellen havaittiin laskujen hänen
otsallaan saavan tavallista uhkaavamman luonteen ja kädet ristissä
rinnallaan lausui hän tuimasti:

-- Minun asuntoni on rauhan asunto; omatuntoni kieltää minua
palvelemasta valtakunnan vihollisia.

-- Ja sinä luulet siis, että tyydytään tähän vastaukseen? Muista minkä
vaaran kielto saattaisi meidän huoneellemme -- -- --

-- Minä olen Herran sotilas, keskeytti pappi, enkä pelkää mitään
ihmisten juonia, tehdessäni mikä oikein on.

-- Mutta kuule Eskil toisten tähden, jotka muuten saavat kärsiä sinun
vihastasi herttuata kohtaan, jatkoi vaimo taivuttaakseen miestään.

Kauvan seisoi hän, miettien vaimonsa viimeisiä sanoja, sitte lausui hän
lempeemmin:

-- Heidän tähtensä, sinä olet oikeassa, Elisabeth, anna siis valjastaa;
mutta meidän ainoalla ajopelillämme ei pitkälle päästä. Anna sentähden
sanoa korkealle herrasväelle, että minun huoneeni saa olla avoinna
heille kunnes ehtivät ryhtymään enempiin toimiin Turunmatkaa varten.

       *       *       *       *       *

Talvi-illan varjot olivat jo peittäneet seudun läpinäkymättömällä
pimeydellä; ainoastaan siellä täällä nähtiin valkoisia kinoksia
pilkottavan, ja tähtikirkas avaruus oli majesteetillisenä ympäröivän
hiljaisuuden yli. Mutta rauhallisessa maapappilassa oli häärinää ja
pyörinää ja vilkkaasti leimuavat valkiat houkuttelivat kaikki
ympärilleen. Hoviväkikään ei laiminlyönyt virkistyttää vilusta ja
väsymyksestä kankeita jäseniään sekä lämmittävän lieden ääressä että
virvottimilla, joita runsaasti oli tarjona. Viini juoksi virtoina ja
helinässä ja hälinässä, laulain ja jutustellen, iloittiin siitä, että
vihdoin viimein oli saavuttu kovalle maalle -- kunnes uni voitti kaikki
ja sulki heidän ystävälliseen syliinsä.

Herttuatar ennätti kaikkialle ja kaikkein kanssa ja se vaatimaton
rakkaus, millä hän nyt niinkuin ainakin kohteli kaikkia palvelijoitaan,
vaikutti aivan virkistävästi heihin niiden kaikkien synkkien
vastaisuuden toiveiden aikana mitä jo saapuessaan heille vieraasen
maahan kantoivat tykönään. Juhana-herttuankin monesti synkille
kasvoille loi hän katseellaan iloisen loisteen tahi saattoi hänen
sydämensä sykkimään kovemmin jollakin ystävällisellä hyväilyllä tahi
kehoittavalla sanalla.

Jo harmaapäinen pastoorinrouva hoiti myös emännän velvollisuuksiaan
kiitettävällä tarkkuudella; varhain aamusta myöhäiseen iltaan nähtiin
hän häärivän toimissa loistavan komeuden keskellä, aivan kun ei mikään
talvi vielä olisi riipottanut luntansa hänen kiehkuroihinsa eikä
vanhuus ja väsymys painaisi häntä.

Miehensä sitä vastoin vaarinotti, helposti ymmärrettävistä syistä, mitä
varovamman käytöksen vastentahtoisia vieraita kohtaan, vaikka hänkin
oli olevinaan itse kohteliaisuus ja nöyrä alamainen, kun niin
vaadittiin. Mutta mielessään pyysi hän korkeimmalta anteeksi rikosta,
jonka piti tehneensä sekä kuningastaan että sitä seurakuntaa vastaan,
jonka paimeneksi oli pantu, palvelemalla tätä suuren Kustaa Vaasan,
hänen mielestään sukuansa halventavaa poikaa.

Pappilassa ei kuitenkaan viivytty kauvan. Seuraavana päivänä saapui jo
nimittäin joukko kelvollisia ajopeliä ja tuhatluku ratsuja, jolloin
matkaa jatkettiin Raaseporiin. Vähä sen jälkeen purjehti myös laivasto
Turkuun.



III.

Raaseporissa.


Raaseporissa oleskellessa vietettiin aika mitä huolettomammalla
tavalla. Herttua koetti aina olla niin kekseliäs kun mahdollista,
tehdäkseen olon hauskaksi ja hupaiseksi nuorelle puolisolleen ja
seuralaisilleen. Myös väestön annettiin ahkeraan ottaa osaa näihin
moniin huvituksiin tahi itse panna toimeen itselleen huveja, ja
mielihalulla katselivat kaikki, aina herttuaan saakka, näitä.

Varhain eräänä iltana, noin pari viikkoa siitä, kun saavuttiin Suomeen,
istuttiin taas alhaalla avarassa seurustelusalissa katsellen niitä
hyppyjä ja leikkejä, joita alhaisempi hoviväki pani toimeen niiden
sotilaiden kanssa, mitkä vähä ennen olivat saapuneet tänne Turusta
vahvistaakseen vartiaväkeä.

Ilo oli yleinen ja muutamat hovineideistäkin eksyivät tanssin pyöreihin
herttuattarensa suureksi huviksi. Herttua itse oli edellisenä päivänä
matkustanut Turun linnaan valmistamaan herttuallisen puolisonsa
juhlallista vastaanottoa.

Näistä neideistä huomattiin erittäin yksi, Zaida Barinsky, joka
kauniilla ulkomuodollaan ja haaveksivalla katseellaan suurissa mustissa
silmissään herätti kaikkein huomion. Hän oli syntynyt Puolassa köyhistä
vanhemmista, mutta oli harvinaisen kauneutensa ja tavattomain
luonnonlahjainsa tähden jo aikaisin otettu hoviin, ja oli nyt yksi
herttuattaren uskotuista. Tämä suosio oli tosin alussa saattanut
hänen naiskumppaninsa hyvin paljon kadehtimaan häntä, mutta
vaatimattomuudellaan oli hän pian ymmärtänyt poistaa kaiken vihan ja
tehdä itsensä rakastetuksi myös näiltä.

Rusottavan punaisena huimasta tanssista, johon hänkin oli ottanut osaa,
oli hän istahtanut erään pylvään viereen, joka toisten keralla kannatti
suuren salin holvattua kattoa, ja istui siellä vilkkaassa keskustelussa
toisten neitien kanssa. Silloin astui sisälle ovesta vastaisella
seinällä nuori, kookas mies, yksi äsken saapuneista sotilaista.
Kuiskutus alkoi salissa heti hänen jalon, muhkean muotonsa ilmestyttyä
ja neitoset kokoontuivat toisiltaan tiedustamaan ken sorea mies oli.

Nuori mies, Hans Ivarsson, oli kotoisin Blekingestä ja oli jo
kokonaista kolme vuotta palvellut herttuata ja kohonnut paljon hänen
suosiossaan miehuudellaan ja rehellisyydellään, ehkä enemmän kun moni
häntä vanhempi sotilas, joka ei suinkaan ollut omiaan enentämään
sovintoa hänen ja kumppaniensa kesken. Tänäkin iltana näkyi veren
nousneen monen nuoren miehen päähän nähdessään mikä onni vastatulleella
oli myös kauniimman sukupuolen luona. Mutta tämän menestyksen ei
näkynyt herättävän mitään huomiota hänessä; pää-asia oli hänen
mielestään ottaa vaarin tilaisuudesta, kun semmoinen sattui löytymään,
siten haihduttaakseen sitä koti-ikävää, mikä silloin tällöin valtasi
hänen. Mutta lapsuuden kotiin ei hän ikävöinnyt, kun muisto menneistä
ajoista valtasi hänen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitten
kuolleet ja se maatilkka, missä lapsena oli juoksennellut, oli mennyt
perinnöksi vanhemmalle veljelle. Mutta kivenheiton päässä Oosin
torpasta, hänen lapsuuden kodostansa, asui nuori ja kaunis Blekingen
tyttö, hän voi nyt olla noin 19-vuotias; hänestä oli aina lapsuudesta
saakka pitänyt ja poislähtiessään antoivat he toisilleen pyhän
lupauksen, että niin pian kun kohtalo veisi heidän yhteen, he
laatisivat itselleen kodon saman katon alla eivätkä milloinkaan enään
jättäisi toisiaan.

Nyt oli, niinkuin sanottiin, kolme kokonaista vuotta mennyt eikä hän
ollut mitään kuullut tytöstä, ja Jumala tiesi milloin saisi jälleen
nähdä rakastettuansa ja ikävöittyä Blekingeänsä, sillä varmaan olivat
levottomat ajat tulossa herttuan ja kuninkaan eripuraisuuden tähden,
tämän herttuan, jota sydämensä pohjasta vihasi, vaikka oli häneltä
saanut niin suurta suosiota. Hän häpesi uskollisuuttansa
tälle ulkokauniille herralle, kuitenkin -- hän oli täyttänyt
velvollisuutensa, mitä muuta häneltä vaadittiin!

Milloinkaan ei hän ollut pyytänyt turhaa kunniaa eikä vertaistensa,
enempää kun muidenkaan, ihmettelemistä, hänen elämänsä tarkoitus oli
pysyväisempää laatua: että kerran tuntea itsensä onnellisena
mainitessaan Greeta Larssonia omakseen, että Greetan kanssa saada olla
osallinen iloissa ja huolissa täytettyään velvollisuutensa isänmaan
hyväksi.

Mutta missä tahanaan tämä nuorukainen esiintyi ei voinut hän välttää
kaikkein huomiota. Paitsi miellyttävää ulkomuotoa oli hänessä niin
paljon muuta, jonka välttämättömästi täytyi vetää puoleensa, eikä se
ollut ensinkään kummallista, jos tämä ihana olento puolalaisissa
hovinaisissa, joilla yhä edelleen oli mitä huonommat ajatukset
pohjoismaista ja niiden asukkaista, herätti hämmästyksen ja ihastuksen.

Zaida Barinsky näkyi tässä tilaisuudessa enimmin mieltyneen nuoreen
ruotsalaiseen soturiin. Koko iltana otti hänen vaarin jokaisesta tämän
pienimmästäkin liikkeestä eikä voinut kyllin ihmetellä, että tämä
alhainen sotilas kaikessa käytöksessään osoitti semmoista
säädyllisyyttä, joka olisi ollut kunniaksi monelle häntä korkeammalle.
Vielä leikkien ja tanssien hälinän vaiettuakin, kun yö yksin vallitsi
suuressa talossa, ei hän unissansakaan voinut olla antamatta hänelle
kunnioitustaan ja ihastustaan.



IV.

Juhlamenot Turun linnana.


Perjantaina joulun edellä 1562 otti herttua Juhana juhlallisesti
vastaan puolisonsa Turun linnassa. Nyt seurasi perättäin juhlia ja
huvituksia, joita kesti kahdeksan päivää ja sittemminkin koko sen ajan,
kun korkea parikunta oleskeli täällä, oli linnassa semmoinen hyvin
vointi, ett'ei siellä ennen eikä jälkeen ole semmoista ollut. Jo kauvan
ennen naimista oli laveihin toimiin ryhdytty linnan panemiseen
täydellisesti arvolliseen kuntoon ja oli herttua tässä suhteessa tehnyt
kaikki, saattaakseen jumaloidun puolisonsa olon täällä niin mieluiseksi
kun mahdollista.

Linnan vanhat seinät ja katot olivat koristetut kalleilla tapeteilla ja
maalauksilla, kultanahkapäällyksillä, damasti- ja silkkikankailla,
maalatuilla kilvillä, loistavilla aseilla ja monihaaraisilla
kynttiläkruunuilla. Jo vuona 1557 löytyi täällä 56 maalattua taulua
tahi tapettia, useimmat kuvaavia vanhan testamentin tapauksia, 22
esirippua, joita käytettiin ehkä vuoteiden eteen ja joista moni oli
silkistä, 21 kirjavaa kattovaatetusta, myöskin ne enimmäksi osaksi
silkkikankaasta, 8 seinäpeitettä, kaikki uljaasti kaunistetut
maalauksilla ja osa niistä yli neljänkymmenen kyynärän pituisia. Pitkin
seiniä oli pitkät lavitsat, peitetyt tyynyillä ja samettipäällyksillä,
muutamat yli kymmenen kyynärän pituisia. Luvultaan oli niitä 45.
Niitäkin koristi kaikellaiset kuvat, tapahtumia Trojan sodasta y.m.

Vielä suurempaa komeutta todistivat astiat ja puvut. Pöytiä peittivät
monivärillisellä silkillä ommellut pöytäliinat. Pöytä- ja juoma-astiat
olivat suuremmaksi osaksi kullasta ja hopeasta. Suuri joukko kalliita
hopeamaljoja luetellaan herttuan kaluluettelossa. Yksi semmoinen painoi
esim. 31 naulaa 4 luotia, hopeainen viinikannu 40 naulaa 14 luotia
j.n.e. Kulta ja kalliit kivet välkkyivät myös runsasti hoviväen
silkistä ja sametista tehdyissä puvuissa. Yksi ainoa herttuattarelle
kuuluva päähine arvattiin 2,200 taalarin arvoiseksi. Yksi kaularengas
maksoi 4,000 taalaria, yksi kaulassa kannettava risti 2,000 taalaria
j.n.e.

Ylöllisyys ruoassa ja juomassa kuului myös järjestykseen.
Vastaanottojuhlallisuuksien aikana ja vastedeskin pöydät oikein
uupuivat niitten ruokien alla, joita niille katettiin. Siten oli
ruokaluettelossa ainoastaan kalaruokia seuraavat: lohi, siika,
lohenmäti, siian mäti, silakka, säynäs, nahkiainen, lahna, ahven,
särki, hauki, kuore ja ankeriainen.

Lukuisa hoviväki edusti montaa kansakuntaa. Siten tavattiin siellä,
paitsi suomalaisia, saksalaisia, tanskalaisia, puolalaisia, skotteja,
ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia.

Jo aikoja ennen herttuattaren komulla ja loistolla tuloa Turun linnaan
olivat sen muurit kajahdelleet iloisten juhlain riemusta. Herttua oli
nimittäin henkilö, joka ymmärsi huvitella, joka nähdään esimerkiksi
eräästä kirjeestä, kirjoitettu Turussa joulukuun 22 päivänä 1556 Erik
Memmingin leskelle, rouva Heblalle Paraisten Qvidjassa, jossa tätä
kehoitetaan "rakkaine lapsineen ja neitsyineen" toisena joulupäivänä
herttuan luo "olemaan hupainen ja kevytmielinen".

Juhlallisuudet nyt ja vast'edes vietettiin lukuisilla leikeillä ja
tansseilla, joissa soitti oma soittokunta, johon kuului kantelen- ja
viulunsoittajia erään Juhan Italianin johdolla. Vielä mainitaan
kortinpeliä ja teaatterinäytöksiä, joissa viimeksi mainituissa
näyttelijät olivat koulunuorisoa. Olon sisällä huoneissa tullessa
yksitoikkoiseksi noustiin laivaan aina valmiina olevassa laivastossa,
joka oli ankkuroittuna linnan edessä, ja ohjattiin Ruissaloon, mihin
erityinen eläintarha oli perustettu ja sen monesti ylistetyt tammet
olivat istutetut, tahi Katrinedaaliin (josta enemmän vastedes). Nämät
huviretket ulotettiin joskus aina Kastelholmaan Ahvenanmaalla ja
Ulvilaan.



V.

Juomingit seurasalissa.


Laskevan joulukuun auringon viimeiset säteet luovat omituisen
värillisen kiillon maalle ja vedelle, ikkunat Turun linnassa loistavat
niinkuin olisi valkea kaikissa raoissa sen muurien sisällä ja heijastus
tuomiokirkon etäällä vilkkuvasta katosta ja torninhuipusta on oikein
lumoava. Tätä näkyä kestää kuitenkin vaan muutama minuutti ja varjot
peittävät taas kaikki tuolla ulkona läpinäkymättömään pimeyteen.

Astumme suuren portin kautta Kuningattaren kadun [nyt Linnankatu]
päässä ulkomaiselle linnapihalle. Juhlan riemu on hetkeksi vaiennut,
hiljaisuus vallitsee kaikkialla; vaan silloin tällöin häiritsee
rauhallisuutta vahtisoturin askelein kaiku hänen astellessaan
kylmettyneessä maassa, tahi soturien hilpeä sorina juomingissa
pohjoisessa sivurakennuksessa.

Mutta jos astumme vanhan linnan pihalle, kohtaa meitä runsas valo
eteläisestä sivurakennuksesta. Se tulee tänne alas varjojen seuraan
Katarina Jagellonikan komeasti koristetusta rukouskammiosta, jossa hän
Puolasta tuomansa luonnollisen suuruisen Marian kuvan, täysinäisestä
hopeasta, edessä katolilaisessa innossaan monet kerrat päivässä
rukoilee "ave'nsa", jossa hän, ajatuksissaan kaukana uudesta kodistaan
Pohjolassa, uneksii takaisin lapsuutensa muistoihin Puolassa, missä hän
rukoilee monta palavaa rukousta pyhän Jumalan äidin tykö, että tämä
taivuttaisi hänen puolisonsa ainoaan autuaaksi tekeväiseen uskoon.

       *       *       *       *       *

Runsaasti valaistussa seurasalissa alikerroksessa on hyvin hauskaa.
Peder Rank, rakuuna edesmenneen Kustaan ajoista, istuu par'aikaa sen
pitkän pöydän päässä, joka on pitkin toista poikkiseinää, ja laulaa,
vahtoova oluttuoppi kohotettuna, hauskan laulun "Eerikki-kuninkaan ja
Karin-neidon rakkauden seikoista", ja toiset laulavat silloin tällöin
mukana kaikki yhdessä. Ja juotuansa melkoisen kulauksen keltaista
lempijuomaa käy tuoppi seuran ympäri, kunnes viimeinen pisara on tullut
tarkoitukseensa. Tätä menettelyä, jota on toistettu ahkerasti kyllä,
sen verran mitä voi päättää rusottavista kasvoista ja iloisista,
remastavaisista lauluista ja pilasta, joka kajahtaa salissa yhä
enennetyllä innolla mitä enemmän aika kuluu. Ja häpeä sille, joka
ylenkatsoo Jumalan lahjan tahi luulee herttuan kellarin tyhjentyvän
äkkiä.

Perällä avoimen takan edessä, missä iloinen nuotiovalkea räyskyy,
heittäen lumoavan valonsa saliin, istuu aivan nuori mies, soturi
hänkin, tarkasti seuraten toisiansa kiertäviä tulen kieliä. Muuten
näkyy hän olevan vallan välinpitämätön toisten melusta ja ilosta.

-- Mitä hittoa, ärjäsee eräs pöytäseurasta, eikö tuo poikanulikka taas
istu tuolla ja uneksi tyttölöisestään Blekingessä. Mitä paholaisen
hullutuksia se on. Tule tänne, niin ilahtuu mielesi.

Peder Rank, joka taas on täyttänyt tuopin niin että sen sisältö
vaahtoaa yli reunojen, menee samassa erakon luo, lyö miehuullisesti
häntä olkapäälle ja lausuu:

-- Tässä on tuoppi, juo herrasi ja herttuasi malja.

-- Eerikki-kuningas on minun herrani, vastaa nuorukainen vakavalla
äänellä.

Peder Rank muuttaa muotoa, mutta hillitsee itsensä ja lausuu
teeskennellyllä tyyneydellä:

-- No, no -- älä nyt raskauta omaatuntoasi, kenelle olet vannonut
uskollisuuden ja kuuliaisuuden, sitä tulee rehellisenä miehenä
palvella.

-- Ja juoda siitä hyvästä, mitä hän tarjoo, jos et ole pelkuri,
karjasee joukko perällä hänen oikealle puolellaan vastaukseksi.

Nuorukainen muuttaa vuorostaan muotoa hänkin, kohottaa reippaasti
sorean vartalonsa ja menee toisten luo pöydän ääreen.

-- Mikä Ruotsin mies voi palvella kahta herraa? kysyy hän.

-- Me palvelemme herttuata eikä ketään muuta, hän on meidän herramme,
kuuluu yksäänisesti vastaus hänelle.

-- Mutta Eerikki-kuningas on Svean valtakunnan voideltu kuningas ja
Suomi on osa Svean valtakunnasta.

-- Siitä pidämme viis väliä, herttua on palkannut meidän, häneltä
saamme palkkamme ja häntä palvelemme me kunnes joku muu maksaa enemmän.

-- Muuten istuu Eerikki-kuningas hyvin horjuvasti
kuninkaanistuimellaan, sanoo Peder Rank teeskennellyllä tuntijan
vakavuudella.

-- Aina siitä saakka kun otti munien myyjän Tukholman torilta, lisää
toinen joukosta.

-- Kuningas ymmärtää kyllä naisten mielet, sen voitte uskoa, vakuutti
kolmas; ei hän antanut itseänsä pettää tuonoin Mons Perssonilta, joka
luuli ytimen olevan hyvän, vaikka kuori oli rypistynyt ja ilmoittunut.

-- Kiitos lyönnistä, Larsson, mutta minunkaan tupani ei ole täynnä
äpärälapsia, joihin yleisö ylenkatseella katsoo. Poika minulla on ja se
oikeata laatua, sillä Kreeta ja minä olimme olleet naituna vähintäänkin
neljä vuotta ennenkuin hän näki päivän valon.

Hans Ivarsson, sillä se oli sama miehuullinen nuorukainen, jonka ennen
olemme tulleet tuntemaan Raaseporissa, oli seisonut hetken
tulipunaisena ja kuunnellut kaikkia niitä kokkapuheita, joita nyt
kuului sieltä ja täältä -- nyt viimein tulistui hän ja lyöden nyrkkiään
pöytään niin että kaikki, mitä sillä oli, hypähtivät ylös-alaisin
ilmoitti hän paheksumisensa, lausuen samalla:

-- Suu kiini kirotut panettelijat, Eerikki-kuningas on kunnon mies ja
Svean valtakunta voi ylpeillä omistaessaan kuningattaren, niin lempeän
ja hyvän kun Karin on.

Nyt ilmestyi levottomuus sotureissa, kostohuutoja, kirouksia ja
herjaussanoja, joihin oluen vaikuttama juoppous antoi maukkaan
höysteen, kaikui salissa ja miekkojakin paljastettiin antaakseen,
niinkuin sanottiin, vastausta puheesen.

Kuka tietää miten tämä yöllinen välinäytös olisi päättynyt, ell'ei
Peder Rank vanhimpana joukossa olisi mennyt väliin ja eroittanut
sotahaluisia ja rauhoittaakseen heitä luvannut toimittaa
uppiniskaiselle nuorukaiselle tarpeellista rangaistusta.
"Vankitornissa" saisi hän kyllä vielä miettiä ken oli herra Turun
linnassa.



VI.

Pilviä kevättaivaalla.


Turun linnassakin tuli Zaida Barinsky tavattoman kauneutensa tähden
ihailun esineeksi, erittäinkin oli naimaton linnanvouti hänen innokas
ihailijansa. Mutta kaikki osoitettu kohteliaisuus ei näyttänyt juuri
erittäin vaikuttavaan häneen, hänen ajatuksensa olivat kokonaan toiseen
suuntaan: nuoren, sorean Ivarssonin kuva oli lakkaamatta yötä ja päivää
hänen edessään.

Siten istui hän taas eräänä kevätpäivänä varhain aamulla yksin
huoneessaan ja katseli matalasta ikkunasta ulos talviunestaan heräävätä
luontoa alhaalla. Linnanlahti oli heittänyt jääpeitteensä, ainoastaan
siellä ja täällä rannoilla oli vielä vähän syrjää. Havumetsä kaukana
etäällä hohti viheriänä ja majesteetillisenä ja sadottain pieniä
sadepuroja lirisivät virmana suurempaan veteen. Ja tämän kaiken yli
paistoi aurinko taivaasta, joka oli niin puhdas ja pilvitön kun
lapsuuden muisto.

Mikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa
välillä!

Katkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä
pöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten
varisteli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään
miten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina
kauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.

Hän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta
ja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan
moniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista.
Valleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan
varustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä
lausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä
niin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut
häntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.

Silloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan
kesken alhaalla.

-- Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi
toinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä
sanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.

-- Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän
vuoden vankeus, vastasi toinen.

-- Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla
"Vankitornin" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara
herra, jatkoi ensimäinen pontevasti.

-- Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja
ylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani
teeskennellyllä myöntäväisyydellä.

-- Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää
suunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla
vaiti kun pahoin puhua -- kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä
sammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.

Keskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle
tarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää
kaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren
Ivarssonin kohtalosta.

Zaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan
hirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen
onnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen
sanomattomaan levottomuuteen.

Ja tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita
ei milloinkaan ollut tuntenut -- joita ei peto milloinkaan voi kantaa
rinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden
häneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa
pelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä
hyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.



VII.

Retki Katrinedaaliin.


Laitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun
linnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten
herrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on
hauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan
ja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta
tomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle
ilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista
retkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi
ja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille
herttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa
puistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen
linnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.

Kauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin
jäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin
nauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.

Herttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa
risteilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä,
uusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus.
Hillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja
leikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat
kaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin
hän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan
vihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien
ohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät
tervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän
puolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi
tarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota
on tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin
yksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon
oli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo
havaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken
muun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi
tyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.

Zaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä
ulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei
myös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä
leikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi
havaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin,
joka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei
enään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei
kuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen
synkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton
koti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi
häntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.

Ainoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli
linnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden
osoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys,
millä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet
pitää häntä etäällä.

-- Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa
kuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan
korvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.

-- Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa
heidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.

-- Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne,
te, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän
onnellisena.

-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.

-- Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen
tottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.

-- Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun
tunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy
minun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän
uhrauksenne minun hyväkseni -- ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.

-- Ja se on teidän viimeinen sananne?

-- On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.

-- Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä
pöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.

-- Minä en tarvitse mitään -- ja jos tarvitsisinkin jotain, ette _te_
ole oikea antamaan minulle sitä.

-- Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?

-- Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin
kun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette.
Olette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa,
ylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän
huvinne on musertaa -- ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita
sanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette
halpa ihminen, herra linnavouti, kärme -- -- --

-- Säästäkäät minua näiltä kovilta sanoilta, varmaankin ovat ne saaneet
alkunsa halpamaisesta panettelemisesta, sillä niin kauniit huulet, kun
teidän ovat, eivät milloinkaan ole voineet synnyttää niitä.

-- Säästäkää tekin minua lupauksilta, joita ette kykenisi täyttämään,
antakaa metsän kukan jäädä kuihtumaan, koska ei teillä kuitenkaan ole
tahtoa eikä kykyä antamaan hänelle sitä valoa ja lämpöä, jonka olette
häneltä ryöstäneet.

Hän jatkoi kulkuaan jättäen väsymättömän ihailijansa miettimään mitä
viimeiset sanansa tarkoittivat.



VIII.

Vanki.


"Vankitornin" ainoan, matalan, ristikolta suljetun, pohjoista päin
olevan ikkunan läpi voi päivänvalo ainoastaan säästäväisesti tulla
sisälle ja poistaa sitä puolipimeyttä, joka vallitsi täällä sisällä. Se
kosteisuus, joka vallitsi tässä ummehtuneessa luolassa, oli peittänyt
jääkylmät harmaakiviseinät paksulla homepeitteellä ja sen inhottavan
ilman, joka täällä aina oli, täytyi ehdottomasti turmella parhaimmankin
terveyden. Vilutaudin oireet värisyttävät kerran toisensa perään vangin
väsyneitä jäseniä ja se viitta, jota hän huolellisesti koetti kääriä
ympärilleen, voi ainoastaan hieman poistaa sitä.

Ivarsson oli jo kokonaista neljä kuukautta taistellut kaikkia näljän ja
tuskan vaivoja vastaan tässä luonnottomassa asunnossa, sillä se
ruokakaan, joka lähetettiin tänne alas, ei ollut likimaillekaan
riittävä täyttämään kaikkia ruumiin tarpeita. Hyvin vähän oli hänellä
myös tietoa siitä, mitä tällä ajalla oli tapahtunut ulkona, ainainen
kuollon hiljaisuus oli kaikki, mitä oli saanut kokea, ainoastaan
silloin tällöin häiritty valitushuudoilta palan matkan päässä olevasta
"läpitornista", eräs vielä pimeämpi ja kamalampi vankila, johon
paatuneet pahantekijät pantiin, siellä tapahtuvien kidutusten kautta
pakoittaakseen heitä tunnustamaan. Ennenkun vanki laskettiin tänne alas
riisuttiin häneltä kaikki vaatteet, kesällä aina paitaan asti, talvella
sai hän pitää takin yllänsä. Ruokana täällä oli vesi ja leipä.

Ainoat valoisammat hetket Ivarssonin sietämättömässä asemassa olivat ne
ajat, jolloin hän pääsi hengittämään vapaata ilmaa ulkona vankipihassa,
eräs korkealta muurilta ympäröitty kenttä eteläisen sivurakennuksen
edessä.

Täällä voi hän havaita, mitä ei tuolla sisällä ollut aavistanutkaan,
että kevät jo oli ehtinyt pitkälle, että Auran laineet jo olivat
heittäneet jääpeitteensä, että puut olivat hohtavina kevätpuvussaan ja
että muuttolinnut olivat palanneet vielä hiljakkoin niin autioihin
metsiin Pohjolassa. Taivaan sininen laki, joka oli päänsä päällä, ja
kullalta loistavan auringon säteet sulattivat niin kummallisesti hänen
rinnassaan lämpimämmät tunteet, jotka jo olivat olleet jäätymäisillään
siellä kylmässä, pimeässä hautaluolassa, mihin oli karkoitettu. Mutta
samalla heräsi myös mietteitä ja aavistuksia, jotka usein vielä enemmän
synkistyttivät hänen mielensä ja kuvasivat vastaisuuden vielä
tummempana kun ennen.

Hänen kävellessään täällä mykkänä kun hahmo, valmiina niin pian kun
vaan mahdollista ottamaan jäähyväiset elämältä ainaiseksi, heräsivät
muistot, joille ennen kernaasti oli antautunut, ja siirsivät hänen,
niinkuin monasti ennen, kauas pois Suomen rajoilta kotimaahan rakkaasen
Ruotsiin ja sen aarteen luo, jonka siellä talletti. Kuinka eikö
halunnut tulla sinne ja uudelleen solmia niitä siteitä, jotka pitkä
poissa-olo oli irroittanut, kuinka eikö odottanut häntä taas nuorena,
voimakkaana ja kukoistavana se, joka sinä kauniina heinäkuun aamuna
sanoi hänelle jäähyväisensä -- ja nyt, nyt oli hänestä jälellä
ainoastaan varjo, joka pian katoaisi sekin, joll'ei hän jonkun ihmetyön
kautta pelastuisi niistä kärsimisistä ja taisteluista, jotka nyt
kalvoivat häntä.



IX.

Odottamaton löytö.


Eräänä päivänä toukokuun alkupuolella kun hän taas kovaonnisten
kumppaneinsa keralla nauttei muutamien nopeain hetkien virvoitusta
ulkona, tapahtui tapaus, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa lupasi
lievitystä siinä tuskallisessa tilassa, missä Ivarsson nyt oli.

Vankipihaa ympäröivässä muurissa oli siellä täällä aukkoja, joista
kanuunain suut ammottivat sotaista vihollista vastaan, ikäänkuin
varoittaen häntä tulemasta linnan muureja liian lähelle.

Ivarsson oli, muutaman kerran tavallisuuden mukaan käveltyänsä
edestakaisin pihalla, istahtanut erään tämmöisen raskaan
metallikapineen päälle ja katseli halukkaasti ulos avoimesta paikasta,
mikä kanuunalta jäi muuriin. Vastapäätä oli Korpolaisten nokka, jossa
par'aikaa oltiin innokkaassa työssä linnoitusten ja vallien
rakentamisessa, tarpeen vaatiessa vastaanottamaan Ruotsin laivastoa
lämpymillä tervehdyksillä, jos, niinkuin huhu tiesi kertoa, se tulisi
uhkaamaan linnaa piirityksellä. Sen edessä keinui herttuan laivasto,
valmiina milloin tahansa nostamaan ankkurin ja viemään huvittelijoita
lähempänä tahi etäämpänä oleviin lempipaikkoihin, ja iloisia ääniä
kuului kaikkialta.

Arvaamatta havaitsivat hänen silmänsä paperipalasen, pistetty muurin ja
sen kanuunan väliin, mihin hän tavallisuuden mukaan taas oli
istahtanut. Jo ensi silmäyksessä siihen voi hän eroittaa muutamia
kirjaimia ja lähemmin tutkittuansa sitä havaitsi hän niiden muodostavan
nimensä. Löytö siis oli kirje, osoitettu hänelle.

Varovasti pisti hän sen kenenkään huomaamatta takkinsa alle, vakaana
päätöksessään vankeutensa yksinäisyydessä koettaa selittää sen
salaperäistä sisältöä.



X.

Unelmat. -- Todellisuus.


Kun "Vankitornin" ovet taas olivat suljetut Ivarssonin jälkeen ja hän
oli vakuutettu ett'ei yhtään asiaan kuulumatonta silmää tavoitellut
häntä, otti hän esiin salaperäisen löytönsä, minkä oli löytänyt ulkona,
ja avasi sen.

Se oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu
murteellisella Ruotsin kielellä.

Monien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka
ympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.

Siinä oli:

"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi
pakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin
luoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän
käytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana
hetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä
voitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee
pelastua liian aikaisesta haudasta."

Voimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi
suojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien
sisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja
onnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös
vaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä
pakenemaan onnistuisi.

Kuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään
tapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä
aikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä
vankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään
voimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.

Väsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja
kuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut
saanut, tuli pian kyllä.

Mutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat.
Milloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja
iloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta,
milloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan
suurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät,
jotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan
lumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin
taisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa
kaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon
oli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka
oli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän,
töytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen
päänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti
juuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.

Vielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka
edelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla
vaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki
aivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen
vapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan
odottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän
kanssa -- elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin
tähän kadotuksen luolaan.



XI.

Järkähtämätön aikeessaan.


Sillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli
paljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan.
jolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään
ja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten
vahvistamisessa.

Tämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä
epäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se
salaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä
hänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän
itseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä
niin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että
kerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän
omansa keralla.

Kuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään
saisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä
tuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.

Kokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta
johdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään,
minkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään
uudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa
vihan ja tyytymättömyyden -- yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka
päivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan
huomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös
omiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen
tupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja
ylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin
katsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei
saanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan
alla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä
oli sietämätön.

Hän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin
tahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen
perho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä
jokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää
toisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen
sai kokonaan syrjääntyä.

Arveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää
epätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt
silmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta
lapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti
oli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos
vaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt
pyrki.



XII.

Kahleet irroittuvat.


Ivarssonin viimeinen yö "Vankitornissa" tuli paljon vaivalloisemmaksi
kun kaikki muut, mitkä monen kuukautisen vankeutensa aikana oli täällä
saanut kokea. Uni, joka aikaisemmin niin helposti saapui, vaikka
häirittykin vilkkailta, väsyttäviltä unelmilta, ei nyt enää, huolimatta
hänen innokkaista ponnistuksistaan, tahtonut tulla; sen sijaan
heiteltiin hän toivon ja epätoivon tilan välillä, joka väsytti häntä
paljon enemmän kun sen levon tavoitteleminen, jota ei voinut saavuttaa.

Vihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän
ikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon
hän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä
ja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla,
kostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän
pitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa
askeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija,
joka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä
kuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas
kuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin
läheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan
elämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.

Vanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin
määrin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle
arvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut
käsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan,
olisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin
jähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi
ylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn
tähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta
väärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen
epäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.

       *       *       *       *       *

Sekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos
raittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä
ihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt
suljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain
sisäpuolella.

Yksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan
muurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi
hänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut,
jolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta,
hävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat
elämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli
johtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.

Varovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa
sopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen
tornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi
todellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli
mahdoton sitä löytää.

Hän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että
se todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana
sisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän
voinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku
ystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka
sitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen
käsittämättömän kirjeen.

Hän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot
hiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin
vilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen
saakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli
todellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa -- kaikki
oli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä
vähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan
asujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä
uppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen
puolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin
kun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi
kävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.

Jos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei
hänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä
tapauksessakin pian. "Läpitorni" ei kauvan sulkenut asujamiaan
ennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi
kauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen,
joka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen
edessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt
kammosi.

Kauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli
tapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä
hyppäys tullakseen venheesen -- ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin
Ruissalon ystävällisiä rantoja.

Melkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset,
jo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä.
Mutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin
katosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat
kammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän
Korpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin
selkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli
jälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin
odottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton
silmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä
ilman mitään menettääkseen hänen -- -- -- mutta pois se, hän ei vielä
ollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka
perään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo
olikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.

Vielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu,
täydellisesti pelastettu -- -- --.



XIII.

Uusia havaintoja. -- Turvapaikka Ruissalossa.


Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle
noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva
levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä
ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat
silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten
maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut
hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin
keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan
päätetyn tarkoituksen perillä.

Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli
löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan
oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta
vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille,
meneminen sitä noutamaan.

Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku
mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän
lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli
vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri
huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin.
Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja
ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa
sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille
-- eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat
äkkijyrkät.

Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä
vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä
vilusta, kirje kädessään.

"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston
aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän
tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne
antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö
silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän
pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."

Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo
arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan
nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut
olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.

Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja
luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin
jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi
pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei
ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua
maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen
kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.

Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän
päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan
täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka
osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli
uskaltanut toivoa.

Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren
rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna
ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat
ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon.
Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat
paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.

-- Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui
toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin
valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse
paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet
tallettaa.

-- Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä
ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman
täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että
toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on
määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.

-- Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa
vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto
antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?

-- Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja
vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.

-- Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin
vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan
alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.

Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se
viimein kokonaan vaikeni.

Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden,
mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa
petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen,
joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän
valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.

Vähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat
näkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten
hiljaisessa, rauhallisessa metsässä.

Myöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin
Kuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia,
joka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen
piiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon
tunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.

Ovi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.

Hän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien
sisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki.
Ylt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa
oli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi
tuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu
j.n.e. kaikki samaan laatuun.

Kalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla
ja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain
silmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse,
joka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.

-- Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut
tarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä
äänellä.

-- Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin
lähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein
viimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä
onnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.

-- Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen
linnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä
minäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.

-- Hm, tarkoitatte?

-- Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain
aamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä
ja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen
sitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka
ymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä
kovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon
hänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen
vapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin,
hän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän
vaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä
milloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja
rauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.

-- Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahti
Ivarsson iloisesti.

-- En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä
vastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla?
Minullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on
imenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja
pakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon
vanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta -- hän
katsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton
voisi kuulla hänen sanojaan -- minulla on tarkoitus asumiseeni täällä,
tarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen
korkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään
sitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.

Nuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen,
vilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä
ajatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta,
vaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.

-- Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti
pientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät
hoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa
tahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut
siitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut
niin sanaakaan pojasta.

Ivarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta.
Hänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta
ei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan
sillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin
ottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien
joukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan
oli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.

Ukko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli
ollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle
niin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten
istuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo
aikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.



XIV.

Rakkauden ja velvollisuuden taistelu.


Ukko Flink oli tapansa mukaan jo varhain seuraavana aamuna mennyt
kokemaan kalanpyydyksiään, jättäen Ivarssonin häiritsemättä nauttimaan
sitä lepoa, jota tiesi hänen niin hyvin tarvitsevan kuukautisten
vaivojen ja taistelujen perästä. Aamu-aurinko onkin jo korkealla kuin
hän säpsähti väsymättömästä koputuksesta tuvan ovella.

Kaikki äsken kokemansa seikkailut vielä tuoreessa muistossa nousi hän
sykkivällä sydämellä vuoteeltaan, puki nopeaan vaatteet yllensä ja meni
varovasti ovelle eräästä ra'osta siinä nähdäkseen ken tuntematon vieras
oli. Vaan epäselvästi voi hän nähdä mustan olennon ääriviivat, mutta
sen kasvoja oli mahdoton porstuassa olevan puolihämärän tähden lähemmin
nähdä.

Koputus toistettiin taas vielä innokkaammin.

-- Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä
äänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua
vaikutusta.

-- Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä,
on saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.

Ivarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino
väijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään
vivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.

Edessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi
yhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat,
ensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat
silmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.

Vähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.

Pitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän
sanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.

-- Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii
unohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei
kuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan
suosikeista.

Pilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa
kuullessaan näitä sanoja.

-- Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet?
kysyi Ivarsson hätäillen.

-- Siihen voitte luottaa, vastasi tämä, ja ystävällinen hymyily
leikitteli hänen huulillaan.

-- Ja te rohkenette uskoa, ett'ei pakolaista etsitä näillä seuduilla.

-- Siinä suhteessa voitte olla aivan levollinen, olen jo johtanut
heidän askeleensa aivan vastaiseen suuntaan.

-- _Te_, huudahti hän hämmästyneenä.

-- Se hämmästyttää teitä, niinpä niinkin, minä en pidä sitä ensinkään
ihmeellisenä; ehkäpä asia kuitenkin näkyy teistä luonnolliselta, kun
saatte kuulla, että juuri minä olen aikaansaanut koko teidän
pelastussuunnitelmanne.

Hän töytäsi esiin ja vaipui innostuneena alas ihanan puolalaisnaisen
jalkain juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä; mutta pian
tointui hän kuitenkin ensimäisestä malttamattomuudestaan ja lausui sen
sijaan lyhyesti: hm, minä kiitän teitä!

-- Ette ole minulle missään kiitollisuuden velassa, vastasi hän,
kiittäkäät Jumalan äitiä, joka antoi minulle voimaa ja rohkeutta
taitaakseni työskennellä hyväksenne. Kiittäkäät Jumalan äitiä, joka
auttoi teitä kovassa vankeudessanne seisomaan vastaan kaikkia niitä
kiusauksia, joilla väärintekevä linnanvouti kiusasi teitä
kuunnellessaan halpoja kielityksiä.

-- Hyvä neiti, luulen ett'ette oikein tunne koko asian laatua.

-- Tunnenpa paremmin kun ehkä te itse, ja voin todistaa teille, että
linnanvouti on julma tyranni, jota kaikki vihaavat, vaikka hänelle
osoitetaan teeskenneltyä luottamusta. Saattaa löytyä yksi ja toinen
joka myös on hänen puolestansa, elääksensä niin hyvin kuin mahdollista,
Peder Rank esim. on yksi näistä hänen uskotuistaan.

-- Se oli tuo lurjus, joka ilmiantoi minun. Odota, ehkä vielä joskus
tulen tilaisuuteen maksamaan sinulle samassa rahassa.

Tätä sanoessaan puristi hän käsiään, ikäänkuin osoittaakseen niitä
tunteita, joita tunsi tätä hävytöntä kätyriä kohtaan viekkaan herransa
palveluksessa.

Nainen jatkoi ikäänkuin lieventääkseen hänen sytytettyä vihaansa:

-- Osoittakaat nyt jaloilla töillä, että olette oikein ymmärtäneet
arvostella vaivojani teidän tähtenne. Vihaatte herttuata, minä tiedän
sen, ja tiedän myös että hänellä on harvoja totisia ystäviä tässä
maassa; mutta olette kuitenkin hänen palvelijansa ja velvollisuutenne
vaatii, että olette uskollinen hänelle niin kauvan kuin olette hänen
palveluksessaan. Älkäät luulko että minäkään olen hänen ihailijoitansa
kuultuani kaikki, mitä huhu on tietänyt kertoa hänestä, mutta minä
rakastan herttuatarta, sillä hänellä on harvinaisen jalo sydän ja hänen
kohtalonsa en myös tästälähin yhdistetty herttuan kohtaloon. Tahdon
myös lisätä vielä, että jokainen uskollisuuden osoitus aikaisemmin tahi
myöhemmin saa oikeuden mukaisen palkkansa. Olettehan hairahtaneet
tekin, mutta kun kerran teidän aikeenne tulevat tunnetuiksi ja ne
menevät siihen suuntaan, kun olen viitannut, on rangaistuksen sijasta
kiitollisuus odottava teitä.

Hän nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi, mutta Ivarsson pidätti
häntä ja lausui:

-- Yksin teille tulee minun puolestani osoittaa kiitollisuuttani, mutta
kuinka voin minä, vähäpätöinen sotilas, palkita teitä kaikesta
hyvyydestänne.

-- Tehkäät kun olen käskenyt ja silloin olen myös minä palkittu. Olen
puhunut yleisen ihmisrakkauden nimessä ja niiden tietojen mukaan kun
olen saanut. Jos olen erehtynyt jossakin, ei se suinkaan tapahtunut
pahassa aikeessa. Mitä taas arvoon ja syntyperään meidän välillämme
tulee, olette täysin minun vertaiseni, jos kohta onnellinen kohtalo on
kohottanut minun hovin, useasti painavaan ilmaan.

-- Kuinka olette jalo, kuinka sydämellisesti toivon, että kaikki se
hyvyys, minkä olette minulle osoittaneet ilman että olen rohjennut
siitä uneksiakaan, palkittaisiin teille tuhatkertaisesti ja tekisi
teidän onnelliseksi.

-- Kiitän teitä tästä onnentoivotuksestanne, vastasi nainen vähän
vapisevalla äänellä; mutta vastatkaat minulle: mitä on onni?

-- Tarkoitan että ainoastaan sitä voidaan kutsua täydellisesti
onnelliseksi, joka kerran näkee kaikki ihanimmat toiveensa
toteutetuiksi ja joka samalla tietää ansainneensa kaiken sen hyvyyden,
jota hänelle osoitetaan, vastasi nuorukainen teeskentelemättä.

-- Aivan saman selityksen olisitte tekin saaneet minulta, ja jos
minulle joskus suodaan tämä lahja, olen kiitollisuudella muistava
teitä. Mutta viellä yksi pyyntö: jos tiemme joskus vastaisuudessa
yhtyvät, älkäät tekään silloin unohtako Zaida Barinskya, vaatimatonta
hovinaista, joka tarkoitti teidän parastanne.

Taas antoi neiti kätensä hänelle merkilliseen vastaanottoon. Väristys,
vielä kylmempi ja kammottavampi kun oli tuntenut linnan hautaholvissa,
väristytti nuorukaisen jäseniä. Ymmärsi nyt kaikki, mitä oli salattu
tähän kädenantoon. Tunsi samalla pelonkaltaisen tunteen valloittavan
itsensä. Oli tällä hetkellä lähellä panemaan kätensä tuon viettelevän
olennon soikean vartalon ympäri ja likistämän hänen rintaansa,
painamaan tulisen suutelon hänen punertaville huulilleen -- mutta hän
rohkaisi mielensä, mahdotonta oli hänen olla petollinen poissa olevaa
kohtaan -- ja päälliseksi oli neiti ehkä viellä lopullisesti herttuan
ystävä, herttuan, jota hän itse sydämestään halveksui.

Pysyäkseen voittamattomana hehkulta ihanan puolalaisnaisen mustista
silmistä, katsoi hän ujokkaasti alas ja suuteli kiitollisella
nöyryydellä ainoastaan hänen pientä pehmoista kättänsä.



XV.

Veliriita.


Katkaisemme tässä kertomuksemme johtavan juonen antaaksemme
kunnioitetulle lukijalle, jos kohta vaillinaisenkin tiedon
valtiollisista rettelöistä y.m. Kustaa Vaasan kuoltua. Tämä tieto
ollenee luullaksemme hyödyksi ennen kun edemmäs kerromme tapausten
menoa.

Jo eläissään oli Kustaa nimittänyt vanhimman poikansa Eerikin Ruotsin
kuninkaaksi ja antanut muille pojilleen Juhanalle, Maunolle ja
Kaarlelle perittäviä herttuakuntia. Näistä sai Juhana suuren osan
Suomea, nimittäin Turun läänin, Kokemäenkartanon läänin tahi
Satakunnan, Raaseporin läänin ja Ahvenanmaan. Heinäkuun 1 päivänä 1560
tekemässään testamentissa vahvisti kuningas Kustaa vielä nämät
läänitykset, jota paitsi herttua Juhanan suhteen määrättiin, "että
hänen tämän lahjoitusmaan edestä tulee aina käyttää itsensä
uskollisesti ja hyvin, kuuliaisuudella, uskollisuudella ja vakavuudella
Ruotsin kruunua kohtaan, ja läänistään pitää miten mahdollista kansaa,
hevosia ja sotavarustuksia tarjona antaakseen Ruotsin kuninkaalle ja
rakastetulle isänmaallensa, kaikessa tapahtuvassa hädässä, apua, tukea
ja turvaa maalla ja merellä."

Jo kesäkuun 27 päivänä 1556 oli Juhana saanut herttuakuntansa ja pari
päivää myöhemmin sai hän myös ylimmäisen käskyvallan koko Suomessa,
jossa ymmärsi panna vaikutusvaltansa voimaan lahjoitusmaidensa
ulkopuolellakin. Mutta tämä vaikutusvalta vähennettiin heti Eerikin
tultua hallitukseen, kun tämä nimittäin lähetti lähettilään Suomeen
saadakseen asujamet myös veljensä herttuakunnassa vannomaan itselleen
kuuliaisuuden valan. Tätä tointa vastusti luonnollisesti Juhana ja
vähän huoli hän myös siitä rajoituksesta herttuain vallassa, joka
Arbogan valtiopäivillä 1561 saatiin aikaan.

Nurjamielisyys kuningas Eerikin ja herttua Juhanan välillä, joka jo
heidän isänsä eläissä tuli ilmi enenevässä ynseydessä ja epäluulossa
heidän keskenään, synnytetty etupäässä siitä etusijasta, minkä Juhana
imartelevalla, liehakoitsevalla tavallaan oli onnistunut saamaan isänsä
luona, kasvoi yhä enemmän ja sodan ilmestyessä Ruotsin ja Puolan
välillä 1561 oli tämä eripuraisuus jo kasvanut vihaksi. Herttuan
naimispuuhat vihamielisen maan kuninkaan, Sigismund II:sen nuorimman
sisaren kanssa, melkoisesti puolestaan enensi tätä kireätä suhdetta.

Näistä naimispuuhista lainaamme seuraavat lähemmät tiedot:

Eerikki-kuningas oli kyllä hallituksensa alussa antanut myöntymyksensä
Juhanan kosimiseen, mutta kun erimielisyys Vironmaasta, joka
suurimmaksi osaksi oli ruotsalaisten vallassa, oli syntynyt Ruotsin ja
Puolan välillä ja Sigismundin koetettu sovinto ei tahtonut onnistua,
katui Eerikki, kirjoitti taas ja varoitti Juhanaa aikomastansa
naimisesta, mutta Juhana pysyi lujana päätöksessään ja Eerikki antoi
taas suostumuksensa. Juhana käsitti kuitenkin, että sota piakkoin
syntyisi Eerikin ja Sigismundin välillä ja että silloin olisi myöhäistä
ajatella naimista; hän matkusti sentähden tavallisesta residensistään
Turussa 1562 salaisesti Danzigiin viettääkseen häitään. Tuskin oli
Eerikki saanut tiedon tästä ennenkun taas katui ja lähetti
sananlennättäjän Juhanan perään, peruutti suostumuksensa ja kutsui
hänen takaisin. Tästä pelästyi Juhana; hän oli sitäpaitsi tyytymätön
kuningas Sigismundille, joka nyt nuorimman sisaren Katariinan sijasta
tahtoi antaa hänelle vanhemman sisaren Annan. Juhana päätti sentähden
totella Eerikkiä ja palata. Jo oli hän astunut laivaan kun
Sigismundilta tuli uusi sanantuoja, joka toi mukanaan parempia tietoja.
Juhana meni jälleen maalle ja matkusti Puolaan huolimatta Eerikin
kiellosta. Täällä vietettiin myös, niinkuin jo mainittiin, häät
lokakuun 4 päivänä 1562.

Tämä yhdistys maan vihollisen kanssa antoi Eerikille varmuuden siitä,
mitä oli pelännyt. Helmikuussa 1563 meni Turkuun sanansaattaja saamaan
Juhanan selitystä hänen menettelystänsä, mutta annettu vastaus ei
tyydyttänyt Eerikkiä. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Tukholmiin
kesäkuun 1 päivänä 1563 ja siellä esiintyi kuningas itse veljensä
päällekantajana. Juhana tuomittiin valtakunnan pettäjänä menettämään
hengen ja tavaran, jollei kuningas armahtaisi ja säästäisi häntä.

Tiedot tästä ja Juhanan pelko selvän uppiniskaisuutensa tähden
veljeänsä vastaan saivat hänen enennetyllä innolla varustamaan itseään
vastarintaan, sillä hän ymmärsi mitkä seuraukset kaikesta tästä
piakkoin olisivat. Tässä tarkoituksensa kääntyi hän suomalaistenkin
puoleen, kun nämät Heikinmarkkinoilla lukuisasti olivat kokoontuneet
Turkuun, ja pyysi heidän apuaan veljensä vääryyksiä vastaan, siinä
suhteessa tehden vaikeimpia syytöksiä, useimmat täydellisesti
valheteltuja. Suomalaiset, jotka uskoivat häntä, lupasivat
myös apuansa, apua, josta ei Juhanalla kuitenkaan hänen oman
peräänajattelemattomuutensa tähden ollut mitään hyötyä, koska hän
nimittäin, niinkuin pian saamme nähdä, sulkeusi Turun linnaan, jonka
elokuun 12 päivänä täytyi antautua piirittäjien valtaan.

Tästä ajasta alkaen jatkettiin myös, niinkuin olemme nähneet,
aikaisemmin aljettua varustustyötä lakkaamatta ja levähtämättä ja apua
pyydettiin Puolasta, apua, joka, vaikka myönnetty, kuitenkin jäi
tulematta.

Valtiopäiväin loputtua lähetettiin Hogenskild Bjelke Suomeen
ilmoittamaan Juhanalle siellä tehdystä päätöksestä ja ehdoittamaan
ehtoa, että jos vastustamatta tahtoisi antautua kuninkaan valtaan saisi
elää, mutta mennä ikuiseen vankiuteen.

Herttuan vastaus saapui pian, se sisälsi luonnollisesti kiellon; hän
tahtoi vastustaa kovaa kovalla ja puolustaa itseään viimeiseen saakka.

Pian senjälkeen lähetti Eerikki tänne sotajoukon Anders Rolambin
johdolla, jonka kanssa kuninkaalle uskolliset Suomen päälliköt Ivar
Maununpoika Stjernkors ja Jakob Hästesko olivat yhdistyneet.



XVI.

Herttua ja herttuatar.


Kanuunien jyske ja se ristituli, joka päivä toisensa perästä melkein
lakkaamatta oli kestänyt kuninkaallisen laivaston ja Turun linnan
välillä, oli keskeytetty pimeän tähden, lyhyt aselepo, joka seuraavana
aamuna taas lopetettaisiin. Lähes neljä viikkoa oli tätä jäykkää sotaa
pitkitetty kummankaan vastapuolueen tahtomatta antaa perään, kärsimistä
suurista tappioista huolimatta. Erittäin puolustavalle puolueelle
olivat nämät tulleet sitä tuntuvimmiksi sitte kun puolustusvarustukset
Korpolaisten niemellä olivat joutuneet vihollisten valtaan ja hyökkäys
maan puolelta siten tuli mahdolliseksi.

Herttua istuu alakuloisena jo synkkämielisenä työhuoneessaan ja antaa
lyhyvin arvollisin sanoin käskyjänsä päällikkyydelle, joka, hyvin
tietäen että heidän viipymisensä vaan enemmän vaivaisi häntä, heti
senjälkeen erkanee.

    Herttua Juhanan residenssi oli vanhan linnan pohjoisessa
    sivurakennuksessa, missä suuri kuningassali, iso paneelisali
    tahi ruhtinatarsali, Juhana herttuan sali, Juhanan kamari ja
    miksi ne kaikki kutsuttaneekin vielä löytyvät. Täällä tavataan
    vielä nytkin myös jäännöksiä runsaista koristeista ja
    kaunistuksista, jotka todistavat menneiden aikojen komeudesta.

    Uuden linnan itäisen sivurakennuksen ylisessä kerroksessa löytyy
    n.k. uudempi residenssi, joka sanotaan olleen herttuan yksityinen
    huoneusto. Huoneista täällä mainitaan kysymyksessä olevana aikana
    "vastaanottosali", suuri ja avara sali neljällä ikkunarei'ällä,
    suuremmat muita uudessa linnassa olevia, joissa melkein kaikkialla
    on ainoastaan neljä ruutua ja ovat pienemmät entisessä asussaan
    jälellä olevia vanhassa linnassa. Vastaanottosalista vei porras
    ylös neljänteen kerrokseen, joka oli yksi ainoa suuri huone,
    "huvihuoneeksi" kutsuttu ja myös se neljällä ikkunalla.
    Vastaanottosali sekä herttuan ruokasali, jonka myös mainitaan
    olleen täällä, ovat nyt jaetut kahtia.

Hänen mietiskellessään on puolisonsa Katariina huomaamatta hiipinyt
hänen luokseen ja yhtä huomaamattomana pannut kätensä hänen kaulaansa.

-- Jätä mietiskelemisesi, rakas Juhana, sanoo hän, pahan tahi hyvän,
mikä meitä kohdanneekin, tahdon jakaa kanssasi, katso tässä
todistukseni siitä.

Hän on oikaissut vasemman kätensä, jonka nimittömässä sormessa kantaa
kihlasormuksensa tunnetulla latinalaisella lauseella "nemo nisi mors"
(ei kukaan paitsi kuolema).

Herttuan katse valkenee silmänräpäykseksi, taas heti haperoidakseen
epävarmuutta kohden, missä turhaan koettaa löytää jotain valkenemista.

-- Puolan kaunistettu apu on saattanut minun tähän riivattuun pulaan,
lausuu hän viimein vihaisella äänellä; mutta mikä on vielä pahempi:
tämän linnan varustusväen laita ei myöskään ole niinkuin pitäisi: yksi
sotilaista, joka salahankkeiden tähden minun arvokasta persoonaani
vastaan on ollut vangittuna täällä, on hiljakkoin selittämättömällä
tavalla pudistanut tomun jaloistansa eikä ole häntä sittemmin voitu
tavata. Ihmettele sitte jos mieleni tätä kaikkea ajatellessa tulee
synkäksi ja mielialani äreäksi.

-- Rakas Juhana, jos kaikki muut jättäisivätkin sinun, on sinulla
kuitenkin jälillä minä ja se rakkaus, jota ei kenkään voi meiltä
ryöstää.

-- Tiedän aivan hyvin kaikki mitä olet minulle ollut ja mitä semmoinen
urhollisuus, kun sinun on, lupaa minulle tulevaisuudessa, mutta muista,
meidän tulee säilyttää korkea asemamme että minun tuumani kerran
toteutuisivat.

-- Tuleepa niinkin, sinun asemasi, sinulla on oikein, olet myöskin
suurin Kustaa Vaasan pojista ja Eerikki on mielipuoli, tyranni, joka ei
ansaitse kauvemmin sitä valtioistuinta, johon kohtalo on hänen
asettanut. Mutta rakas Juhana, anna asiain mennä omaa menoaan. Veljes
joutuu kuitenkin aikaisemmin tahi myöhemmin hullumaisella ylpeydellään
ja epäilevällä luonnollaan perikadon partaalle, ja silloin on aika
toimia.

-- Silloin, kun minua ei enään ehkä löydy, vastasi Juhana,
teeskennellyllä surumielisyydellä.

-- Luulet siis, että hän olisi valmis vaikka veljenmurhaan? Niin kovin
ei hän toki voi häväistä pyhää muistoa. Kustaan poika veljenmurhaaja!

-- Olet lapsi, Katariina, hyvä viaton lapsi, jota eivät vielä ne
puuskaukset ole kohdanneet, mitkä monesti tuottavat häpeän tahi vihan
punan poskillemme, ja vievät kätemme saaliinhimosta miekkaan, ja hyvä
että niin on; toivon että koko elämäsi saisit häiritsemättä nauttia
samaa puhdasta katsantotapaa ja kuolla oppimatta elämän puuhista ja
taisteluista.

-- En oikein ymmärrä sinua, Juhana, et vaan tarkoita että sinäkin
voisit tehdä semmoisen häpeällisen työn joutuessasi raivoon ja
vallanhimosta.

-- Sattumus usein pakoittaa joko tahallaan eli tahtomatta tekoihin,
joita ehkä sitten saa katua, jo toisten juonet pakoittavat
itsepuolustukseen. Kateus on kun juurtunut meihin, emme voi enää
täydellisesti päästä siitä.

-- Tottapa, Juhana, me voimme; me emme saa huolimattomasti sysätä
itseämme eikä muita vaaroihin, joita on mahdoton voittaa.

-- Mutta jos kosto tahi rikos seuraa kintereillämme ja tikari kiikkuu
väijyen takanamme, valmiina tahraantumaan verestämme ja huomautetaan
vaarasta, silloin tulee meidän tehdä vastarintaa ja lyödä pahantekijä
maahan jos sitä tarvitaan ja kykenemme sen tekemään. Eerikki tahtoo nyt
musertaa minun niinkuin koiran, joka on uskaltanut vastustaa isäntänsä
vääryyksiä, kuitenkin, sanon sen sinulle suoraan, on hän liian pelkuri
tappaakseen minua. Ja tiedätkö, Katariina, vankeuden pimeydestäkin voi
vanki katsella ulos valoon päin ja ilmauksia ulkona.

-- Rakas ystävä, sanoi Katariina levottomasti, olet varmaankin sairas
liiallisista ajatuksen ponnistuksista, sillä niin en koskaan ennen
kuullut sinun puhuvan. Tule kanssani ja rukoile Jumalan äitiltä apua
tukalassa tilassamme, tule rakas Juhana, oletpa nähnyt miten rukous
aina tekee mieleni tyveneksi ja rauhalliseksi.

-- Tiedä, Katariina, vastasi Juhana lyhyesti, siitä on kauvan kun minä
voin rukoilla -- luulen melkein ett'en enään laisinkaan voisi sitä
tehdä, pelkään että se kaikki olisi vaan paljaita sanoja -- ja sinun
uskoasi en myös vielä oikein ymmärrä, vaikka kyllä kunnioitan sitä;
ehkäpä muutaman tunnin lepo olisi minulle hyvä; mutta tee sinä miten
omatuntosi vaatii, minä kyllä odotan sinua täällä niinkauvan.

Nähdessään Katariinan jäävän nousi hänkin ylös, pani vuoroonsa kätensä
puolisonsa ympäri ja likisti häntä rintaansa vasten. Sitten kulkivat he
äänettöminä linnan salien läpitse etsimään lyhyttä, mutta virkistävää
lepoa.



XVII.

Yöllisillä aalloilla.


-- Koston hetki on siis tullut, unohtakaamme kaikki menneet ja
kohdatkaamme reippaasti sitä mikä tulee, lausui ukko Flink Ivarssonille
heidän myöhäisenä iltahetkenä mennessään rannalle, missä vene oli
valmis matkaan.

Hieno yötuuli saatti Airiston lavean pinnan karehtimaan ja purjeet
löivät levottomasti odottaen saada pullistua ja viedä keveätä alusta
pois kaukana odottavaan päämäärään.

Ukko Flink itse istui perää pitämään ja Hans hoiti purjenuoria, pesti
irroitettiin maasta ja heti oltiin matkalla Auran rantoja kohti.

Pian siinsi esiin puolipimeässä Ruotsin laivaston tummat ääriviivat.
Kaikki oli niin hiljaista heidän ympärillään, mutta mitä enemmän
lähenivät laivoja sitä selvemmin taisivat kuulla aaltojen hiljaisen
loiskinan sileätä sivua vastaan tahi jonkun vanhan tunnetun
kansanlaulun säveliä kotiseuduilta Pohjanlahden tuolla puolla.

Ampumamatkan päähän saavuttua laivastosta otettiin purjeet alas ja
käytiin soutamaan.

Sanakaan eivät yölliset merirosvot vaihettaneet, olivat ajatuksillaan
niin kiinni siinä tuumassa, jota nyt kävivät toteuttamaan, että kaikki
muu oli heistä täydellisesti joutavaa.

"Seis, ken siellä?" herätti heidät viimeinkin uinastuksestaan ja
vakavalla äänellä vastasi ukko:

-- Hyviä ystäviä ja Ruotsin miehiä, jotka ovat valmiita palvelukseenne.

Heidän tulonsa näkyi olevan arvatun, sillä ilman mitään pidempiä
temppuja saivat he lähestyä amiraalilaivaa, laskutikkaat päästettiin
alas ja pian olivat he sen muhkean laivan kannella.

Emme tahdo edeltäpäin kertoa heidän tarkoituksiaan, huomautamme vaan,
että he heti pääsivät Rolambin puheille, jolla ynnä muiden päällikköjen
kanssa piirityksen aikana oli pääkortierinsa tällä laivalla.



XVIII.

Pahoja huhuja,


Asema Turun linnassa tuli päivä päivältä tukalammaksi ja mieshukka oli
suuri. Eikä se ollut ihmeellistäkään, kun kuulat suhisivat korvien
ympäri jo tunkeusivat kaikkialle; kerrotaanpa että semmoinen eräänä
päivänä erehtyi herttuattaren makuukammioonkin ja repäisi rikki hänen
vuoteensa edessä alaslasketun poimutelman.

Valitus ja levottomuus ilmestyi pian linnan naispuolisten asujanten
kesken, minne tahansa silmäili ympärilleen oli helposti ymmärrettävä
kauhu nähtävänä kaikkien kasvoilla.

Herttuatar oli useat kerrat liikuttavilla sanoilla kehoittanut
puolisoansa autaumaan eikä turhaan vuodattamaan viatonta verta, sillä
mikään pelastus ei nyt enää ollut mahdollinen, sanoi hän; mutta ylpeä
luonnoltaan ja järkähtämätön uppiniskaisuudessaan antoi hän
herttuattaren rukousten tässä suhteessa mennä kuulematta.

Zaida Barinsky oli nyt enään ainoa koko hovissa, jolla vielä oli jotain
toivoa asiain onnellisesta menosta ja joka päivä nähtiin hän ylhäällä
jossakin varmassa näköpaikassa vakoilevan jos ei jonakin arvaamattomana
hetkenä mitään iloisempaa sanansaattajaa kun ne sovintolähettiläät.
jotka aina ja yhäti kävivät piiritettyjen luona, lähestyisi. Hänelläpä
oli oikeus odottaa hyvitystä tehdyistänsä uhrauksista, siitä hyvästä,
mitä oli toimittanut. Ja mitenkä taisikaan tämä muuta kun täyttää hänen
toivomuksensa sitte kun oli saanut tietää ken hyväntekijättärensä oli
ja mitä se korvaukseksi toivoi. Paljon ei hän myös ollut pyytänytkään,
vaan paljaastaan sitä, jota on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä
kansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta.

Mutta mitään Ivarssonia ei kuulunut hyvillä eikä huonoilla sanomilla,
vaan huhuja, joita tähän asti oli pitänyt paljaana parjauksena ja jotka
kylmänä oli sysännyt luotaan, huhuja, jotka tiesivät kertoa miten
paennut sotilas nyt istui ja vietti hauskoja päiviä ruotsalaisella
laivastolla, milloinka tahansa valmis antamaan herttuan vihollisille
apuansa tätä vastaan tarkoitetulla toimella.



XIX.

Tappio.


Eräänä iltana elokuussa, kun yön varjot jo levittivät mustan vaippansa
Auralinnan harmaiden muurien yli ja suurin osa väestöstä oli etsinyt
vähäisen lepoa, kutsuttiin kaikki, ylhäiset ja alhaiset, eteläiseen
sivurakennukseen sen ikkunoista katsomaan eriskummallista näkyä.
Eräällä saarella, sittemmin Hevoskariksi kutsuttu ja sijaitseva aivan
Aurajoen suussa, havaittiin palava esine, joka suurilla keikahduksilla
ja vikellyksillä juoksi ympäri siellä. Tämä näky synnytti huvia linnan
mieltyneissä katsojissa ja oli tavallaan, niin sitä pidettiin,
tervetullut keskeytys siinä surkeudessa, joka viikkokaudet oli
vallinnut täällä. Kaikellaisia mielenilmauksia ja lausuntoja lausuttiin
siitä harvinaisesta kummituksesta ja muutamat pitivät sitä itse
paholaisena, joka oli mennyt piirittävien joukkoon; aivan selvästi voi
nähdä pukinsorkan vilkahtavan esiin raivokkaan hypyn kestäessä.

    Vihollisen sanotaan nimittäin keksineen seuraavan kujeen: Kun
    eräs hevonen, joka oli laitumella luodolla, oli voideltu piellä
    ja tervalla, sytytettiin se. Palava hevonen alkoi luonnollisesti
    kaikin voimin juosta luodon ympäri ja herätti siten linnan
    väestön huomion. Kaikki kiiruhtivat sinne, mistä parhain voi
    nähdä tämän ihmeellisen leikin. Vihollinen käytti tätä
    tilaisuutta ja teki väkirynnäkön linnaa vastaan maan puolelta.

Tämä ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt, sillä naurun ja riemun par'aikaa
kaikuessa ryntäsi eräs ulkomaisen linnanpihan vahdeista hengästyneenä
sisään tiedolla, että Ruotsin sotajoukko teki väkirynnäkön linnan
portteja vastaan kaupungin puolelta.

Jos ilo äsken oli ollut suuri, tuli häiriö sitä suuremmaksi. Muutamat
tarttuivat aseisiinsa ja juoksivat huolimattomasti linnan pihalle,
toiset jäivät seisomaan kun kiinninaulatut, tietämättä mitä tekisivät
ja toisiansa kohtaavien komentohuutojen väliltä kuuli naisten
valitushuudot, jotka yhä enensivät yleistä häiriötä.

Vanhan linnan käytävässä oli sota pian täydessä vauhdissa, vihollinen
oli jo tunkenut tänne saakka. Ensimäinen kaatuneista piirittäjien
puolella oli urhollinen Ivarsson, tavattuna hyvin tähdätyltä
kuolettavalta miekaniskulta, annettu Peder Rankilta, joka yleisestä
häiriöstä huolimatta oli tuntenut pakolaisen.

Voitto oli pian hyökkäävien puolella, jotka tuon tuostakin saivat
uusia, terveitä voimia, kun suuri osa linnan väestöstä käänsi kilpensä
herttuata vastaan ja meni vihollisten puolelle. Pian täytyi linnan
jälillä olevain puolustajain ja kaikkein muiden siellä olevain
henkilöin antautua armoille, herttua kuitenkin ehdolla että saisi
nauttia tulot herttuakunnastaan sekä pitää viisikymmentä palvelijaansa
ruhtinaallisessa vankeudessa. Tähän pyyntöön ei kuningas Eerik
kuitenkaan sittemmin suostunut.

Herttua puolisoineen, neuvostoineen ja palvelijoineen pidettiin
sill'aikaa vartioittuna tallella linnassa, kunnes laivasto tuli
valmiiksi purjehtimaan.

Vangit vietiin Tukholmaan. Sinne saavuttua kysyi kuningas
herttuattarelta, jos tahtoisi omaisuuksineen palata Puolaan tahi
oleskella vapaana Ruotsissa. Vastaukseksi sanotaan herttuattaren
ottaneen kihlasormuksen sormestaan ja, osoittaen sen kirjoitukseen,
lausuneen ennen tahtovansa kuolla puolisonsa kanssa kun erota hänestä.

Tukholmasta vietiin herttuallinen parikunta 100 miehen vartioimana
Gripsholman linnaan, jonne he majoitettiin yhteen ainoaan huoneesen.
Herttuatar sai vankeutensa aikana käytettäväkseen kaksi hovinaista ja
yhden kyttyräselkäisen puolalaisnaisen. Ainoastaan Juhanan puolison
sallittiin joskus käyskennellä linnan puutarhassa. Puutetta kärsiessä
synnytti hän vankeudessa 1564 tyttärensä Isabellan, joka kuoli jo 1566,
sekä viimeksi mainittuna vuona pojan Sigismund. Myöhemmin saivat vangit
käytettäväkseen kaksi huonetta, ja vieläpä ruokasalinkin.



XX.

Uhri.


Zaida Barinsky oli yleisen häiriön aikana tykkänään kadonnut. Pidettiin
varmana että hän sodan pauhinassa ja pimeässä oli eksynyt taistelevien
joukkoon ja siellä saanut olla osallisena kaatuneiden kohtalosta.

Myöhemmin saatiin kyllä todistus hänen lähdöstänsä, mutta todistus,
joka ei tyydyttänyt arveluja.

Eräästä sisämäisen linnanpihaan päin olevasta ikkunasta läntisessä
tornissa oli hän katsellut sitä kauhistavaa näyttelyä, jota
tulisoittojen valossa näyteltiin hänen allansa. Hän näki raivoisan
sodan linnanpihalle vievässä käytävässä, hurjan ottelun herttuan
ystävien ja vihollisten välillä, näki Ivarssonin kuninkaan joukon
etupäässä raivokkaasti raivaavan itselleen tien linnan sisään, kuuli
voittavien joukkojen riemun, näki voimattomien hurjat ponnistukset
jännistäessään viimeiset voimansa yhä kasvavaa ylivoimaa vastaan ja
vielä näki hän myös sen miekaniskun, joka tähdättiin ihanan nuorukaisen
päätä kohden, näki sen putoovan raskaasti hänen päälleen, näki miten
hän vaipui maahan, ensi tuokiossa muserrettavaksi kuoliaaksi hänen
ruumiinsa yli tunkeutuvalta joukolta.

Kauvemmin ei hän voinut katsella tätä kauheata näky-alaa; ne sisälliset
taistelut, joita viimeksi kuluneina kuukausina oli taistellut, huhut
Ivarssonin petollisista vehkeistä, Ivarssonin, jonka hän melkein
mielipuolisuuteen menevän rakkauden tähden ihanaan, pulskeaan
nuorukaiseen, oli pelastanut kuoleman vankeudesta, se viallisuuden
tunne, joka, jos nämät huhut toteutuisivat, vaivasi häntä, oli uhannut
painaa tämän jo muutenkin heikon olennon maahan, ja kun hän nyt näki
nämät arvelut täysin todeksi, näki kaikki unelmansa rauenneen, koski se
häneen niin kovasti, että mielipuolisuuden valoton yö samalla ympäröi
hänen iäksi päiväksi.

Vapisten kauhusta ja hurjapäisenä juoksi hän hillittömästi alas
kieruportaita, jotka johtivat läntisen tornin kaikkiin kerroksiin ja
päättyivät vankipihaan, sekä sen oven läpi, jonka kautta hän ei kauvan
sitte oli avannut tien vapauteen ennen niin rakastetulle, nyt vielä
kuolleena vihatulle pettäjälle. Pian oli hän niiden vallien harjalla,
jotka ympäröivät linnaa sen alla. Hänen allansa ammotti pimeä
linnahauta. O kuinka yö oli hänestä erinomaisen ihana vaaleine
kuuvaloineen vaahtopäisten laineiden yli ulkona ulapalla, mitenkä
ihanata olisi, hänen mielestään, että juuri nyt päästä pois, pois
elämästä, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, kaikkien
erhetysten jälkeen tulisi niin viheliäiseksi, niin köyhäksi rauhasta ja
onnesta, päästä pois juuri nyt, saatettuna siltä ihanalta soitolta,
minkä aaltojen loiske, myrskyn raivo ja taistelevien pauhu hänen
takanaan saivat aikaan. Ja kylmässä, märjässä haudassa tuolla alhaalla
olisi hänen mielestään niin hiljaista, siellä ei mikään myrsky enään
häntä saavuttaisi, siellä saisi hän yksinään nauttia sitä lepoa, jota
niin kauvan oli elämässä etsinyt, luullut löytävänsä, mutta ei
kumminkaan ollut löytänyt.

Hyppäys vaan, hiljainen taistelu elämän ja kuoleman välillä, aaltojen
hiljainen loiske kun peittivät uhrinsa, ja sitte oli taas kaikki tuolla
ulkona entisellään, ennen kun hän henkensä uhraamalla irroitti itsensä
kohtalosta, jonka pakkoa hän ei kauvemmin voinut kantaa.



XXI.

Loppu.


Ennen kun annamme esiripun mennä alas sen näytelmän jälkeen jo kauvan
sitte menneistä ajoista, minkä hajanaisissa piirteissä olemme
esittäneet lukijalle, täytyy meidän vielä tehdä pieni käynti
Blekingeen, missä ukko Flink puutteellisessa mökissään viettää erakon
vaiheista köyhää, mutta puutteista rikasta elämää, kuitenkin ylevänä
tietäessään saavuttaneen elämänsä tarkoituksen, kostaneensa niinkuin
monet pitkät vuodet oli halunnut.

Tosin tuli tämä kosto kalliiksi, osti sen terveytensä menettämällä,
joka oli seuraus niistä haavoista, mitkä hänkin raivoavassa taistelussa
Turun linnaa valloitettaissa oli saanut, osti sen totisen uskollisen
ystävän kadottamalla, ystävän, johon oli luullut voivansa luottaa
vastaisuudessakin, kun voimansa riutuivat ja elämänsä ehtoo himmeni.
Mutta vahinko oli vielä suurempi eräälle toiselle tuolla kaukana,
Hansin nuoruuden morsiamelle, joka iloisen jälleentapaamisen sijasta
sai tuntea haaksirikkoon joutuneiden haaveilujen tunnetta, joka siitä
sai sydämenhaavan, mitä ei kenkään enään voinut parantaa.

Kuitenkin oli heillä molemmilla jälellä yksi luottamus, joka antoi
heille voimaa ja sisällistä iloa myös elämän synkimpinäkin hetkinä,
aavistivat että mitä olivat täällä ajassa kadottaneet saisivat
runsaasti haudan tuolla puolen.

Onnellisia ovat jos tämä toivonsa on toteutunut.

Vuosisatojen vaiheet ovat vierineet heidän unhoitettujen hautojensa
yli. Ken kyselee alhaista sotilasta hänen lopetettua matkansa
myrskyisellä taistelutantereella ja vuodatettua verensä isänmaan
edestä.

Ivarsson ja vanha Flink pettivät herttuan ja avasivat hänen linnansa
portit viholliselle. Olkoonpa niinkin, mutta he eivät tehneet sitä
tarkoituksessa sen kautta saada epäiltävää kunniaa; se tapahtui siinä
vahvassa vakuutuksessa, että julkinen uppiniskaisuus tarvitsee
rangaistusta, he tahtoivat ehkä estellä sitä eripuraisuutta, vihaa ja
tottelemattomuutta, joka yhä enemmän ilmestyi veljesten väliin, tekivät
sen kuninkaansa nimessä, jonka pitivät ainoana oikeutettuna perillisenä
sille saaliille, minkä suuri Kustaa Vaasa oli koonnut. Ja jos joku
määrä inhimillistä erehdystä löytyykin heidän hyvässä aikeessaan,
älköön tuomio kuitenkaan kohdatko heitä liian ankarasti, "sillä
inhimillistä on hairahtua, jumalallista on anteeksi antaa", sanoo
runoilija ja tekee siinä oikein.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Turun linnassa - Kertomus Juhana-herttuan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.