Title: Ulla Fersen - Historiallinen novelli
Author: Mellin, G. H. (Gustaf Henrik), 1803-1876
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ulla Fersen - Historiallinen novelli" ***


ULLA FERSEN

Historiallinen novelli


Kertonut

G. H. MELLIN


Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Lempiranta].



Werner Söderström, Porvoo, 1880.



I.


Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla,
kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä,
joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä
kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä
metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja
kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy
asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja,
jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun.
Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen
rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös
kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa
tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin
portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja
ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät
hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan,
avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.

Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi,
ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin
aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa
ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia
ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä
ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia
omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan
saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin,
mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei
Venäjän valtikka ole hävittänyt.

Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin
omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla
ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen
sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän
kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän
hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka
viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti
hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen
nimeänsä ja kunnollisuuttansa.

Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa
tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan
tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota
hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden
joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka
tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli
kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian
rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta
tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän
vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja
innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä
korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa
ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän
puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin
ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu
moneen kerrokseen -- isoja salia toinen toisensa päällä -- asui tornin
vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli
hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä
käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan
laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille
itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.

Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen
rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa.
Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut
hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan.
He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.

Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa
merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan,
jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin
todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen
hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen
ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan
laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja
tärkeän toimensa tähden.

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli
kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa
eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni,
paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi
Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti
Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski
huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta
siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin,
ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille
kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän -- kreivi -- ainakaan ollut
hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti
pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen
kanssapuhettansa.

Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven,
ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen
saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura.
Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle
osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni,
vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta
kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella
tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut,
jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä.
Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin
tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia
töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa
pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien
salaisessa seurassa.

"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa
iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen
tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät
ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus
sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti
harjoitusta tai huvia varten."

"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama
päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse.
Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."

"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja
välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa.
Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän
valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän
seuduillamme."

"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut
meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on
tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä
muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut
harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin,
niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä
että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä
laiva-rohjujansa etevämpi."

"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi
Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä
tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia
haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri
Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un
linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon
haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin
60 tai 70 kanuunaa."

"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat
tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin
paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."

"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä
laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen,
toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin
laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."

"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko,
niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme
ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme
vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on
ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme
joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme
armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja
yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."

"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff,
"kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi
kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari
vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme
majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo
kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös
rohkein hallitsija."

"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa
teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä
saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on
harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja
Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla
mahdollista, että se tulee näkyville."

"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä
on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen
myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa
päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut,
etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.

"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi
paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen
tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"

Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"

"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä
mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.

Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä
näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä
kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa
tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset
purjeet.

Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin
siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun
muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja
haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä
englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla
saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja
kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin
että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta
tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.

Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista,
asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka
pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut
mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien
sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa
ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli
tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa
mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen
muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous
näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut
milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin
hän sen seuralle ilmoitti.

Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat
sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta
pelkästä ihmeestä.

"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä
synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen
tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."

Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät,
että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain
somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.

Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla
lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko
vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat
purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat,
jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken
huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä.
Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön
huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät
kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.

Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman
sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata
keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia
luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden
tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka
on santa-aavojen ketterin juoksija.

Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan
hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja
hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski
hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin
laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen
puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta,
nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka
purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille,
kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin
toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin
edellinen.

"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin
kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki,
siellä seuraa häntä kumppali."

Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia.
Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin,
joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.

Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin
oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja
ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä,
ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä
tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille
tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan
päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen
eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille,
jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se
ilmaan raketin.

Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa
kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko
ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta.
Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka
luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi
tulla niin lähelle.

"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä
keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla
purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri
sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut,
ulottunut aina Marienhag'iin."

"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita
rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken
näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja
omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan
ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."

"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri
näyttäen ympärillensä.

Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.

Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä
tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa,
joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa,
voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en
kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä,
"epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."

Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten
sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli
jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä
hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta,
joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."

Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo
lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte
kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni
valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän
kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän
rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."

"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista
parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan
uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa,
oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan
tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."

Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi
Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti
kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut
isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen
nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen
hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole
käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja
erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun
salaoppilaiseksi," -- jatkoi hän hymyillen -- "niin käyttäkää
vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden
olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin
innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien
sisäpuolella."

"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se
jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on
juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut
kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte -- auttavat he
meitä kantamaan kahleitamme."

Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta
ulos.

"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui
puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi
tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen
tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa
eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta
Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin.
Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta
kallista valotornia ja kotoansa."

Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla
mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista
nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.

Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold
tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä
noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi
kunnialaukauksella."

"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain
mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma
on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä
vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani
tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa
aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se
miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja
muille seuralaisilleni seuraa."

Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka
äidistäkin tuntui miellyttävältä.

"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle,
istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin
sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin
mahdollista."



II.


Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli
laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet
tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in
alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen,
jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli
päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan
mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in
saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.

Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki
rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan
Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden
oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat
häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja,
eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.

Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja
kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso
laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa,
aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet
hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan
alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen
vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen
väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa
että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan
partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti
avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan
paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari
muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian
tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä
päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.

"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän
ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin
suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja
vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja
laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta,
on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa
naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän
kärsimystä hankalassa tilassamme."

Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen,
huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat
haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei
ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka
oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan
veneensä.

Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi
sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille,
ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka
seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin,
ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes
näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui
vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä
kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä
lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen
jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään,
ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen
pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.

Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse,
kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja
tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin
upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä.
"Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo
etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian
poistettu. -- Paremmin ylihangan puolelle! -- Ah, evesti Adinosoff!
Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! -- Vielä paremmin
ylihangan puolelle! -- Kaunis törmäys! -- Airot pois! Vastatörmä tuonne
peräpeiliä vastaan! Kas niin! -- No, että huvipurtemme juuri tähän piti
kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani
auttamaan!"

"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."

Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold
merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo,
jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus,
vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.

Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin
sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten
ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa
kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt!
Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä!
Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."

Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti
päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui,
rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa
ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi
saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka
vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren
Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät
uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla
veneillämme."

Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut
herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan
osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun
he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian
korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin
ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi?
Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin
rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"

Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin
keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin
hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.

Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti
kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella
vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin,
että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä.
"Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä
hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.

Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun
kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi
lännessä.

"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."

Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston
majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat
viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien
merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria
ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä
keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka
edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja
huomautti siitä Spiridoff'ia.

Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti
Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun.
Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen
lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi
venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella
laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja
suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden
harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö
näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän
ruotsalaisesta päällikkölaivasta.

Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston
edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä
siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.

Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui
päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali,
kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän
ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne,
tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."

Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä
henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä.
Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen
katseen ympärillensä, laskemaan lipun.

Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti
upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja
laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin
upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista
toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka
paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku
hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.

"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut
upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen
luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti
Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä
annatte."

"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin
mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan.
Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin
kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle
arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan
yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla,
ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin
naiset."

"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua
kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta
kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös
luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä
naiset ovat?"

Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en
paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin
hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat,
hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää,
sillä sota ei voinut kestää kauvan.

"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti
Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän
rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian
tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."

"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän
laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja
hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee
hyvänsuopuisesti."

"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille
vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän
rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana
haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja
kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman
naisen nimen."

"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni,
lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun
kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada
vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani,
joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti
hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän
kohtaloamme."

Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata
kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella
herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on
palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."

"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle
hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden
velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta
kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"

"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni
kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt
että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on
määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."

Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella,
syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja
jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset
ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi
Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.

Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi.
Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä
herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen
vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin
keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että
vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa.
Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä
jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi,
oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston
varapäällikkö.

Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse,
pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui
heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta
herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.

Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike,
jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion
puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä.
Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni
Spiridoff'ia vetäymään takaisin.

Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi
yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat
läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.

Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin,
evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen
reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän
kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä
suomalaiselle murteella.

"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia
vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes
saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät
esimerkiksi Rääveliin."

Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa
keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet,
palasi parooni veneesen.

Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä
miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin
lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla
Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset
vangit jaettiin laivastoon.

Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut
kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen
rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään
suuren laivaston toista siipeä.

Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan
kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden
hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti
perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti
mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta
tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.

Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä
perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen
hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä
riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin
yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko
käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman
kiitollisuutensa.

"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia
naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."

Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin
kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan,
riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin
että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria
ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä,
hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.

Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn
ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin
enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty
purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla,
kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.

Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan,
kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen
mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.

Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi
siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun
perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja
tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte
takaa."

Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli
huvilaivalla.

Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna:
"Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari!
Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne
tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä
niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin
kummallisesti risteilee."

"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun
kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt,
että se teille oli niin suuresta arvosta."

"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian
likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei
minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin,
parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on
aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."

Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen
näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun,
arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä
viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut
jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin
häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin
välillä.

Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan
vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli
kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin
likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.

Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä
pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt
ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä
pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman
ladingin yhdellä keulakanuunalla.

Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus
kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja
tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan
partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui
Sjöstjernan käteen.

Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit
silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja
oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.

Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra
parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin
heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka
tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta
älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja
sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se
purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja
purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.

"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.

"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin
vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara
urhoollisen."

Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni.
Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta,
täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.

"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle
kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia!
Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"

Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä.
Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen
onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän
pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut
seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa
muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta
kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin
ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.

Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa
luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän
leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille.
Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään
vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni
merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta
leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon
vihiäkään saanut."

"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."

"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme
ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen
keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla,
että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin
yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."



III.


Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä
hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka
eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki
kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt
mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli
heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa
välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja
hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa.
Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi
äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren
rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi
häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa.
Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla,
ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein
kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka
paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin
pauhaavien merimiesten seura.

Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin
lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja
tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä
Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän
nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa
täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston
ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja
vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi,
tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä
monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni
perheineen paraiten tarvitsi.

Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman
suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään
ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään
Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä,
että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset
laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi
Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.

Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen
kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja
praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset
istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja
kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura
haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa,
jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden
eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.

"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen
taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa
velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä
miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä
viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat
kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä,
taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme
täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna
liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei
sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee
taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on,
viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja
keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon
kilpa."

"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin
ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja
minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken
taistelun esikoiseksi."

"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna.
"Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän
luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa
vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon
miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."

"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän
aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että
ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa
henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa
ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja
tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."

"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus,"
virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi
ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen.
Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän,
samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen
vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä
halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja
vahinkoa."

"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki
estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille
suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä
herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että
vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo
osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat
mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."

"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."

Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin
jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"

"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa
peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän
kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon
tutkittavaa ja urkittavaa."

Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli
Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui
tuskallisiin mietteisiin.

Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut
kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.

Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein
ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla
surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa
isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha
parooni seisoi päällikön rinnalla.

"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei
mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä
tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."

"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua
surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa
tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme
Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme
häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden
estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei
ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän,
saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä
ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis
kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"

"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä
paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä
vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä
muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän
kauniilla rekatillanne olen nauttinut."

Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna
säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa
ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.

Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.

"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat
vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua.
Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on
nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."

Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti
lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan
moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa
lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston
huippuun, jossa tuuli ne levitti.

"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän
oppilaalle.

"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä
voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."

Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei
silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.

Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.

"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle
te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"

"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on
vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen
tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse
kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta.
Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä
merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä.
Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta,
johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten
nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."

"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen
mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme,
eikä tuoliakaan!"

Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman
nopeudella kiiti hänen ohitsensa.

"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne
jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te
olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme
eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on,
kunnioittaa vihollistansa."

Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna
käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.

Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen
laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi
laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä
seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli
suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin
silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin
itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko
yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin
eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja
näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.

Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja
kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki
annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.

"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo
viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää
nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni
urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan
päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."

Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella
Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen
viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin
varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset
tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston
ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli
nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan
peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän
nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka
kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.

Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin
kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa
kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat
vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.

Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena
vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten
toisiansa.

Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt
oli alkava.

Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat
kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään.
Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja
laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat
laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten
sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne,
kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät
ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan
syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän
pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä
höyryjä, merenpinnan ylitse.

Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia
silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa
perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden
ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat
kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä
täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita
vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.

Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille
kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä
huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas
kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain
pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta.
Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti
tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he
toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.

Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei
enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se
tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota,
syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.

Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat
linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla.
Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin
sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden
venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä
järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja
vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston
olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät
samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti
hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto,
joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.



IV.


Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä
piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa
niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.

Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna
lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.

Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.

Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä
häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti
koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin
saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja
paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen.
Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan
huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä
kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei
laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin
semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.

Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen.
"Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta
ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit,
joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali
Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."

Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen
katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä,
salaisella hymyllä.

Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi
kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei
hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen
toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte
vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän
hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin
kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia
tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän
teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja
sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen
minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in,
Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille.
Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun
suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit
luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai
Paltisin linnaan."

Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia
kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.

Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän
ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle
onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.

Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän,
herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar
teille on suonut."

"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän
ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen
keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä,
ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."

"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen
päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."

Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa
naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän,
"saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa
pitää naisia laivastolla."

"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin
kajutta tuntuu tyhjältä!"

"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä,"
arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet
kapteenille mieleen."

Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä
luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä
kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin
ruokamestarini varat ovat riittäneet."

"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.

"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi
hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"

"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.

"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.

"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua
Gyldenstubben perheen kanssa."

"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on
suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom.
muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut
puhuttavan että ne olisivat kullatuita."

"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka
kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin,
katsomaan missä ne ovat kasvaneet."

Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin
salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui
ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä
suurimmalla hyväntahtoisuudella.

Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko
seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut
olemaan teidän päällikkyytenne alla."

"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä
kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa,
että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä
kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."

Sjöstjerna kumarsi kummastellen.

"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset
viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla
aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten
jättäneet."

Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No,
siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."

Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.
Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla
Fersenin kannella.

Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten
meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.

Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa
kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin
mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra.
Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei
hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän,
ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi
pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.

Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja
sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista
kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin
hymystä palaviin silmiin.

Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä
pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa
velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian
hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti
pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili
päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.

Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä,
luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle
puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.

Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla
suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen
amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei
pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes
se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne
vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne
paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien
kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän
vapauttamisensa.

Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun
molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät
kumpikin laivallensa.

Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli
kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka
senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta
kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se
viipymättä pienen jahdin vanavedessä.

Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin
päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni
Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi
kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä,
osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä
pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.

Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.
Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.
Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että
Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis
käännettiin keula.

Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä
laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti
Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin
että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili
yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston
läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät
minne vangit jätettäisiin.



V.


Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä
uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että
alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan,
miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti
kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna
laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin
peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät:
sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.

Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven
edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui
hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.

"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se
kangastuu suureksi rekatiksi."

Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on
venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin
ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne
yötähystin."

Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä
suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi
hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto.
Ainakin on siellä kolme laivaa."

Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.

"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin
aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän
valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä,
pyrkivätkö ne meitä kohti."

Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin
ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen
avulla.

Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin
selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.

Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa
lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja
voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea
vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."

Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin
kääntyä länteen päin.

Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli
parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että
suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen
kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme,
Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.

Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli
aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne,"
lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."

Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa
kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella
aamuun asti.

Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin
asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli
luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin
pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli
pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis
edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän
etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku
pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi
nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.

Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui
vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti
hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura
seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon
rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän
paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa
vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin
teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."

"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä
toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin
jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen
kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista,
että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden
Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen
kokemus?

"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt
isältäni, on ollut oppaanani."

Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.

"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni
sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi
muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli
piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui
matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."

"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.

"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea
lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin
käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin
jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."

"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme
katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos
saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."

Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän
istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.

Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo
kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.

"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla
seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken
teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun
luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."

"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te,
lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa
vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."

"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän.
"Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä,
että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun
seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon
sitä yksinäisyydessäni kaipaan."

"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun
sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon
teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä
kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella,
ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."

Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen
silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin
hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia
todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota
hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän
hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"

Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen
sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen
kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia
kyyneleitä.

Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan
ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni
on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan,
sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."

Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista,"
sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme
kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on
tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä
tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa
todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa.
Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä
ystävällisessä muistossa."

Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä.
Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta
hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme
näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi
rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi
tulevaisuuttanne varmauttaa --"

Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra
parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin
riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka
hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin
voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en
siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette
te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on
kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."

Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme
luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken
oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla
teille osoittaa!"

Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla
kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on
parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin
käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra
kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin
teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on
nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."

Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei
ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän
astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä
kätensä.

"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi
hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme
Dagerort'illa?"

Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten -- ainaiseksi pitää sitä --
kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä
ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän -- neiti
Natalia -- tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen,
niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia
oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi
liikutuksensa hävittäneen.

Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla
rauhoittavakin käytöksensä.

Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin
asioihin.

Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa
ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia
ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana,
lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman
päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla
Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.

Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli
noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen
ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni
rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa
ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että
se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän
nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle
länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta
voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle,
Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta
uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.

Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja
laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on
vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"

Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa.
Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin
hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa,
hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia
merisoturia.

Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan
silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin
maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä
kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa
ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö
kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot
meitä täällä kohtaavat!"

"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.

"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku
nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin
kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi
ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"

"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut
hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."

"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme
mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät
suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"

Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä
valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa
nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä
nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."

"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä
minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne
komennettu."

"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia
määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa
pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei
kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat
tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä
käydessäni."

Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista,
niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen
suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun
sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni,
eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on
lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan
Marienhag'iin."

Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän,
"etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa
vaivalloisena."

Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain
toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä
paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja
ystävämme -- olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä -- siellä
on käynyt meidän luonamme."

Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna
sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi
puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.

Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun
säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi
tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi
ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.

"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki
käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani
pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden
muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä
otan, ovat kai ikuiseksi."

Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki
päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa,
ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen
surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut,
kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut
minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan
teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä
kerran nähdä teidät täällä,"

"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle
se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena,
Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi
rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä
nähdä."

"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden
osoitteita?"

"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon
niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."

Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen
vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli
minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti,
että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan
päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä
ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä
pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne,
sillä minä tiedän että te pidätte sananne."

Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut
sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä
hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta
päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."

Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin
se, ja vanha vartija astui ulos.

Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan
liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen
puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden
kivettynyttä vakaisuutta.

"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreivi
Telepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"

"Ei keitään muita," vastasi vanhus.

"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.

"En tiedä mistään," vastasi vartija.

"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"

Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti
yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä
kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!"
huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"

Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen
upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.

Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko
sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"

"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole
paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."

"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti
kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"

Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen,
kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.

"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan
sivulle päin.

"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi
olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni
pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."

Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja
naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.

Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura.
Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi.
Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä
hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden.
Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky:
himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren
suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille
elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja
aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden
muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi
heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan,
purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen
korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen
päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei
ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä
estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin
mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä
yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset
ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän
näkö-piiriinsä.

Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni,"
sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille
rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte
tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."

Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada
tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra
kapteeni," sanoi hän.

"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut
lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille
niin pian kuin mahdollista!"

Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.

Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän
katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.

Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin
niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia.
Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset.
Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen
käsivarteensa.

Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren
merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin
laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri
salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te
sen löydätte."

Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken
hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan.
Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi
kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon
kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui
valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi
Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse,
petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.



VI.


Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman
etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi
tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin
nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui,
odottaessaan päällikköänsä.

Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet
sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.

Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni,
joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin
puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena
isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes
hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi
jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan
kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan
ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.

Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti
Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet
kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt
syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti
paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja
senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä
itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin
suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö
iloitse vapaudestanne?"

"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin
omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"

"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän.
"Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On
paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä
minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen
vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin
ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina.
Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän
asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne,
pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet
vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja
huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte
siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni
onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni
luotanne."

Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet
erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt
sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja
arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun
lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä
omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä
nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi
erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on
virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"

Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö
hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei
hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi
kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa.
Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että
isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan,
minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä
arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta
todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme
vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren
huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä,
antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin,
jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on
nyt matkalla täysin purjein. -- Kummallista, hän näkyy pyrkivän
Seele-salmeen!"

Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin
palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät
ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.

Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan
lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän
alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset
palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.

Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut
kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata
hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.

Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat,
että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti
päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli
lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että
amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän
oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti
palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.

Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski
hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista,
ennenkuin kreivi oli lähtenyt.

Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen
erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen
kanssansa.

Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa
isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei
näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka
poistui poistumistaan.

Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta
ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti
lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin
edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat
kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi
koettaakaan."

"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme
kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti
kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne
määrätään."

"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan
koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi
tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet
takaa Ulla Ferseniä ja meitä.

"Se on lähin niistä," selitti vartija.

"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni.
"Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua
tuossa ahtaassa kulkuväylässä."

Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin
selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta,
juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja
laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se
olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.

Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan
ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat
häntä tavata.

Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja
valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.

Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa.
Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin
akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen
kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä
salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi
kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.

Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja
kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.

Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän.
"Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia
häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen
syliinsä.

"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette
pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"

"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen
näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut
näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua
takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"

"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.

"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole
vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät
maalle."

"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme
ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme
hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että
taas saamme hänet näkö-piiriimme."

"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on
juuri risteillyt Seele-salmeen.

"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea
vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä
sanotte?"

"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä,"
vakuutti kreivi.

"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle
kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on
tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä
Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta,
sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta
rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on
ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"

Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni
kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.

"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa
"Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimi
Sjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"

"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin
mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on
epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika
sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa
Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi
nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen
aiheeksi, kun hän -- kapteeni nimittäin -- oli täällä maalla. Jo
laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota
enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori
kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija.
Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo
on tullut."

Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä
olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan
kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar
seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt
Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli
tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä
Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä.
Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön
Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea
vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme
oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"

Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli
sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi
hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian
kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät
herran haltuun!"

Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän
hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole
tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me
tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle
kallis!"

Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä
katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä
meni veneellänsä laivalle.

Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli
antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä,
näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa
ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.



VII.


Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla
risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt
Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna,
Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä
ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika
sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli
itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko
tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä,
muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli
niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä
taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja
pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen
salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta
kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti
siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin,
että hänen laivaansa oli helpompi temputella.

Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut
kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman
purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin
mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.

Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.

Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia,
johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka
oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden,
täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin
ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja
tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli
oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä
rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.

Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi
esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien
kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja
sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan
täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat
keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi
miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi
matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut
luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä
toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut
alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.

Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan
ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden.
Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta
vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan
vihollisen kolmeentoista.

Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi
vastustajansa rupeevan taisteluun.

Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa
täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi
kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille.
Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa,
ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.

Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta
laukauksiin.

Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa
ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä
tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla
oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna
odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen
ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt
joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa
vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista
latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka
verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella,
ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut.
Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan
vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella
vauhdilla pistyen keskelle väylää.

Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen
laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän
nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt
kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat
kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.

Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen,
syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden
pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui
pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään
tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle
puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi
ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui
hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä
hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin
ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa.
Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä
pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.

Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt
vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka
hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta
sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää
hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se
karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja
kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin,
täydeltä laidalta pitkin alusta.

Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä,
koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa
laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen
käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen
hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.

Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän
kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri
rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui
melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan
onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta,
tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän
poikki.

Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen,
ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa
takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli
kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi
suurmasto.

Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen
päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa.
Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa
viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien
rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten
haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin
laskettiin venäläisen laivan lippu.

Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas,
laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän
ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin
ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle
rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt
miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin
Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen
kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi
valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa
nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.

Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen
upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella
kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut
voittajani luo!"

Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi
luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän
kieltämme?"

"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."

"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme
päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."

Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni
Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut
haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö,
vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi
kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.

Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista
haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava
venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä
hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.

Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä,
verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat,
jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun
tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine
ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle
viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa
pohjoiseen päin.

Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista
kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma
savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli
niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin,
ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten
tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui
yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli
aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat
pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan
mereen yht'äkkiä sammuivat.

Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin
uudestansa sota-kuntoon. Vangit -- niitä oli noin sadan vaiheille --
vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti
vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja
vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa
suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.

Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen
rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman
matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa
olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta
pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon
idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista,
kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä
Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä
risteily-käännöksen.

Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi
Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt
kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua
voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle
keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt
niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen
aamua pääsevänsä Viaporiin.

Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut
parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet
vaarallisia.

"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?"
kysäsi Sjöstjerna uudestaan.

Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti
silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli
hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli
kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät
Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat
toisiansa.

"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä
voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."

"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin
vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän
jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta
onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten
minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille,
vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."

Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä
alas.

Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja
siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen
liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.

"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan
ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa
niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen.
Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne
puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."

Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen
satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli
kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan
ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.



VIII.


Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti
ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa
suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä
kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen
asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin
yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi
laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi
aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä
haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen
talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.

Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän
tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä
tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat
nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka
molemmille tuntuikin kalliilta.

"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian
sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan
suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että
minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."

"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis
viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy
tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut
käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa
teidät Hiidenmaalle."

"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennut
Marienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."

"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin
Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka
elämälleni ovat suuresta merkityksestä."

"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni.
"Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja
sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte
olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle,
voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa,
että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin
perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän
perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."

"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna.
"Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani.
Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä
välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa
todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän
itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on
jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on
sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni
vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka
vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on,
ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin
kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli
epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja
kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli
saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen,
joka on näin kuuluva."

Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:

    Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.

    Rakas sisareni!

    Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä,
    näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän
    varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä
    lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden
    ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei
    salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan
    mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani
    salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta
    otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani
    turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen
    rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus
    ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni
    hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt
    kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon
    kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun
    Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.

                                            Adolf Sjöstjerna.

"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien
tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän,
vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt
Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole
vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja
puolisonsa kohtalon."

Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa,
vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän
kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut
ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys
oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli
varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli
syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli
mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."

Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö
siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.

"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren
hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt
heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin,
jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen
heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat
pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut
naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen
tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini
kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva
joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli
hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan
rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki
hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."

Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia
kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat
vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla,
parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi
ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."

"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että
tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä
olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme,
eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään.
Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään
ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin
avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa
Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä
syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."

"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeen
Fersen'iksi.

"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai
sentähden meidän nimemme."

"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini!
Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli
sen kuullut isältäni."

"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa
luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen
maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän
kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi
isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen
rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."

"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna.
Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy
epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."

"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä
laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."

Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin
lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt
antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi
tekemistä jahka sota loppuu."

"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme
saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen
ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että,
nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan
vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi
kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen
sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."

Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa
puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista
syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon,
että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."

"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin.
Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en
luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin
semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin
pyhänä, kuin soveliaisuuden."

"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea
matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni
-- -- -- vierailleni Ulla Fersenillä."

Ystävät erosivat.



IX.


Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin
ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön
pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas
vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko
laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka
päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä,
raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun
jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan
tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut
vangiksi.

Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen
sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän
ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella
ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä.
Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa
sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja
kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä.
Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.

Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi
ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät
aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa
rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella
raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää
irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi
etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste
kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen
Suomen saaristoa kohden.

"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin
myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"

"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä
Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi
jäävän Viaporiin."

"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.

"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on
saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi
niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut
Reinholdiakin."

"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi.
"Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan
molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin
häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen
kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo
kirjoittanut parantuneensakin."

"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi
vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän
on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin
olen ruvennut luulemaan."

"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä
miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta
hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"

"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä,
jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin
pakolliseksi ja vastenmieliseksi."

"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te
tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"

"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle
mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän
meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä
juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä,
Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta
kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti
tunnusta."

"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"

"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in
kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli
hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa
kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme
tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen
olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä
huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni
kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen
muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä
anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja
kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken
veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa
hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten
laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin
pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän
keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan!
Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme
käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."

"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti
katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja
arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies,
sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle
antamatta kunnioitustanne."

"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja
myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän
keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut
epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo!
Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt
sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna.
Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo
sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön
sinua pyytäkökään."

Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä
silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen,
mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän,
"jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja
kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan
tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."

Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä,
mutta hän oli vaiti.

Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle
päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja
-- huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.

"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja
minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve
ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin
luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."

"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon
saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin
puuttumatta."

"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni,
että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt
keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja
saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."

Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et
ainakaan tapaa samaa vihollistasi."

"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla
on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut
tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."

Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut
onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet
tuntemaan."

"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni,
isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä
vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa
Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli
poika."

"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin
hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut
vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme
kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa
poikaani voittamaan!"

"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat
asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti
ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin
hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen
puhdistanut."

Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.

Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin
häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen
yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun
perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja
kirkko pyhitä ja myönnä."

"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä
toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä
mihinkään onnettomuuteen."

Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän
tuskallisella vakavuudella, "Natalia! -- Ei, sinä et saata surua isäsi
harmaille hapsille."

Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi
vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi,
lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa:
"Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita
sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei
häpeän varjokaan lepää."

Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti
kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla
on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse
määräämään sydämmensä kohtalon."

Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan
teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä
ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä,
että taasen saamme olla yhdessä!"

Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella
tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.



X.


Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo
jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja
keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina,
raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.

Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja
monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että
sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen
sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.

Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki
vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni.
Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat
kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.

Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja
umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin
helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.

"No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän
laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää
Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä
samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin
moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."

"Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold.
"Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän
laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun
meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin
purjehtia Karlskrona'an."

"He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff,
"sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään
uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että
Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."

Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on
mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi
hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle,
sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille,
rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja
omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat
saavansa."

"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff
kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin
ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."

Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon
tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän,
kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia
rannalle."

"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi
Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen
vahingoksi."

Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa
innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen.
Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän
heitti Telepnoff'ille.

Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä
enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi
hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä
vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni
Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä
ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin
minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta
verrasta."

Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja
lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu
vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.

Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään
ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö
raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin
ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä
on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja
pyhemmät, kuin yhteiskunnan."

Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että
niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei
vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena
ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman
ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita
hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme
ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei
hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."

"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä
kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."

"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti
Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."

"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.
Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."

Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli
Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja
luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se
jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa
näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan
matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.

Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli
paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli
äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain
näössä.

Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli
pitää sammutettaman."

"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena,
joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan
oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei
kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja
saahan se palaa kunnes se sammuu?"

Parooni oli vaiti.

"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni
Reinhold.

"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he
tulevat."

"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään
isänensä pois.

Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät
vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin
palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille
matkustaessani Moskovan lävitse."

"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian --!"
sanoi vanha parooni Akatius.

Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen.
"Muista minua sisareni!"

"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä
muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet
sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold
vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että
sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin
vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle
kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."

"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken
sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä
kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen
kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle,
että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen
sisarenansa."

Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja
pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.

Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet
perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli
eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää
talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana
vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi
miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä
tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka
Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä
etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai
vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen,
näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä
venäläinen laivasto oli.

Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies
voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä
köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut
merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun
2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä
vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa.
Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin
merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja
tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi
etsimään turvapaikkaa kodissansa.

Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka
esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta
rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen
päin.

Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston
läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia
kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren
vaarallisista kareista.

Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta
tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia,
että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta
käännettäisiin etelään päin.

Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo
pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja;
synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.

Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston
edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston
huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.



XI.


Marienhag'issa kävi yksitoikkoinen elämä yhä kolkommaksi. Telepnoff
kävi vieraissa, mutta näiden käyntien tarkoitusta epäiltiin. Näytti
siltä kuin hän olisi paroonia vakoillut. Sentähden hän otettiin yhä
kylmäkiskoisemmasti vastaan.

Eräänä iltana, juuri hämyn tullessa, tuli vanha Stolpe huoneesen ja
pyysi saada puhutella herraansa. Hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt
linnalla. Oli kuin hän olisi ollut valotornin henki, joka ei voinut
hengittääkään sen muurien ulkopuolella. Niin hän oli kiintynyt
asuntoonsa ja toimeensa. Hänen tulonsa herätti siis koko talon väessä
hämmästyksen.

Parooni vei hänen omaan huoneesensa. Siellä sanoi uskollinen palvelija,
oudon tuskan väristäessä hänen koleata, syvää ääntänsä: "Täällä ei ole
asiat oikein, herra parooni. Me olemme vihollisten keskellä. Varmaankin
on huomattu, että tuli on palanut valotornissa, vaikka minä olen pannut
lautaluukkuja maan puolelle. Tänä iltana en vielä ole sitä sytyttänyt.
Minä olen nähnyt sotamiehiä tulevan tänne päin. Varmaankin ne parin
tunnin kuluttua ovat täällä, vaikka käveleminen tämmöisellä säällä
onkin raskasta."

Parooni löi hämmästyen kätensä yhteen. "Täällä piilee petos!" sanoi
hän. "Epäilemättäkin Telepnoff on asian antanut ilmi. Minne minun pitää
menemän? Jos vain voisin saada turva-paikan muutamaksi päiväksi, kunnes
poikani ehtisi puhutella keisaritarta!"

Vanha Stolpe oikaisi vartaloansa, nosti leveitä hartioitansa ja sanoi:
"Tulkaa valotorniin, parooni! Sinne minä kätken teidät, ett'ei kukaan
teitä löydä. Minä tunnen pimeimmätkin loukot muurien lomissa, ja minä
takaan, ei mikään vihollinen elävänä niihin pääse."

Parooni hymyili suruisesti: "Minä kiitän sinua hyvästä tahdostasi,
Stolpe; mutta tässä kohden on vastarinta turhaa ja mahdotonta. Minä
menen kuitenkin valotornille. Ainakin tahdon, että minä siellä
vangitaan, jos se olisi keisarittaren käsky. Mene edellä, Stolpe! Minä
tulen heti!"

Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.

Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi,
autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa
lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän
luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta
Siperiaan.

"Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli
kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä
uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon
meille molemmille."

"Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä
säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä
seuraan teitä."

"No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin.
Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte
matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut
ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia
odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois.
Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan
rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla
ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten
kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä
pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen
matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua
epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut.
Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen
Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa
rauhoitunkin, häntä ajatellessani."

Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia
varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa
varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen
valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä
tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja
toimien vaikutusalan."

Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet
toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä
suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin,
johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.

Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon,
joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja
antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa
joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä
siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.

Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi
synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä,
jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän
paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä
istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.

"Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee
viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on
sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin
kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä
vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."

Hän meni.

Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa.
Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen
sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta
hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen
omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan,
kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä,
jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan
vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut.
Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se
oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen
oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut;
mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä
vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti
oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden
sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli
rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli
syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli
tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto
tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt
oli häntä kohtaava.

Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan
huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla
ulapalla on purjehtija. -- Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se
on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."

Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä
näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää,
kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että
se läheni koillisesta.

"Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä,
te'en kuitenkin vielä hyvän työn."

"Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija
juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"

"Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei
mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun
käskyjäni."

"Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan.
"Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää
onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."

"Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta -- minä en tahdo
vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole
rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."

Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla,"
huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun
täytyy sanoa."

"Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että
minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."

"Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä
tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen
kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti,
kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä,
olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti
näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää
aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut
sen."

"Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni.
"Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."

"Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni,
joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri
yhteen hampaansa.

"Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä
lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät
minua."

Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali
valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa
päätöstä.

Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi
Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar
ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren
rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä,
sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä
tästä, ja sieltä me hänen löydämme."

Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa
osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka
etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä
ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla
tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.

Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen.
Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä;
kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra
parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta
meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan
Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes
uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi
väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."

Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin
vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle
ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä
myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko
asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.

"Minulla ei omasta puolestani ainakaan ole muuta," vastasi kreivi.
"Mutta tuli on sytytetty annettujen käskyjen uhaksi! Missä on vartija?"

"Tässä!" vastasi Stolpe ynseästi, astuessaan esiin ja oiasten
voimakasta vaikka harmaapäistä vartaloansa.

"Eikö parooni ole sinulle ilmoittanut keisarittaren käskyä, että
valotornista pitää tuli sammutettaman?" kysäsi kreivi taasen.

"On!" oli Stolpen vastaus. "Mutta Jumala, joka hallitsee myrskyn ja
aallot, on suurempi, kuin keisaritar. Ja kirjoitettu on: joka teidät
eksyttää, hän saa tuomionsa, kuka hän onkin. Minä en tahdo ketään
eksyttää, sentähden olen sytyttänyt tulen."

"Minä hankin toisen vartijan," sanoi kreivi. "Sinun
tottelemattomuudestasi pidetään tutkimus ja päätös."

"Kreivi!" keskeytti parooni; "vanhus tuossa tahtoo omistaa rikoksen,
jota hän ei ole tehnyt. Minä olen uskaltanut käskeä tulen sytyttämisen.
Minä luulin ihmisellisyyden ja kansan oikeuden sitä vaativan."

Venäläinen upseeri astui nyt esiin. "Minä olen saanut käskyn kutsua
ja seurata herra paroonia Pietariin. Meidän täytyy heti lähteä
matkalle, enkä minä voi teille antaa muuta kuin muutaman minuutin
valmistusai'aksi. Minä pyydän sentähden, että käskette perheenne
tekemään mikä tärkeintä on."

"Velvollisuuteni on totella hallitukseni käskyjä," vastasi parooni.
"Minä olen valmis, milloin vain tahdotte, herraseni. Mutta sallikaa
kysyäni: onko teillä käskyjä perheeni suhteen?"

"Ei, herra parooni," oli vastaus.

"Se on siis vapaa!" virkkoi parooni. "Minä jätän sen vaan hyvästi.
Pietariin siis minun viette, hyvä herra?"

"Niin, aluksi Pietariin."

"Ja sitten?"

"En tiedä," oli lyhyt vastaus. Kreivi Telepnoff kääntyi samassa Stolpen
puoleen ja sanoi: "Anna heti ylimmäisen salin avaimet! Tuli pitää nyt
oitis sammutettamaan!"

"Oh," vastasi vanhus ynseästi, "tottahan se edes saa palaa, kunnes se
itse sammuu."

"Etkö tottele!" ärjäsi kreivi vihan vimmassa. "Tänne avaimet!"

"Tuolla ne ovat!" vastasi ukko ja, pilkallisesti nauraa hohottaen,
nosti hän voimallisen käsivartensa ja heitti yht'äkkiä koko kalisevan
avainkimpun mereen muutamasta akkunasta, niin että särkyneet ruudut
säristen lensivät pirstaleina pitkin.

"Herra luutnantti!" riehui kreivi, "vangitkaa tuo konna! Käskekää
väkenne auttamaan minua ovia murtamaan! Tuli pitää sammutettaman.
Valevalkea pitää sytytettämän tuolla lahden perässä, sillä ruotsalainen
laivasto on lähtenyt purjeille. Se on jo läheisyydessä. Tuossa!
Murtakaa tuo ovi!"

Sotamiehet, tottuneet tottelemaan, kiiruhtivat heti näytetylle ovelle
ja koettivat sapeliensa ja painettiensa avulla särkeä sitä. Mutta ovi
oli luja ja raudoitettu.

Luutnantti veti miekkansa ja asettuihe salin ovelle, työtä tehtäissä
vankiansa vartijoitsemaan.



XII.


Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun
Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja
muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto
kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti
menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin
etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat
kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo
liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli
uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin,
ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.

Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä,
kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle,
kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön
päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.

"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi
hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean
tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei
joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on
vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman
maalta."

Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat
hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen
piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky
pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti
kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.

Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se
joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa
takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien
merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti
rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti
siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta
rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.

Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat
rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän
välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen
vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde
valotornin akkunoista oli paras ohje.

Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen.
Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas,
hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.

"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään
vaunuissa?"

"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"

"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia.
"Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"

"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran
tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen
tuokioksi tullut tänne."

"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.

Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.

Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka
Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on
täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"

"Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia;
pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin
häntä vietänee."

"Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.

"Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan
sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan
vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä
hetkenä elämänsä suloisin autuus.

Mutta hetken vaara herätti hänen taasen sotaiseen toimeensa. Varovasti
hän otti tiedon venäläisten soturien luvusta. Kun hän myös sai tietää,
ett'ei muuta sotavoimaa ollut läheisyydessä, teki hän heti
suunnitelmansa. Hän käski naisien olemaan rauhallisina, eikä antautua
levottomuuteen, jos taistelukin nousisi. Sitten hän kiirehti miehinensä
valotornille.

Siellä antoi juuri rautaovi perää venäläisten soturien ponnistuksille.
Upseeri, joka seisoi ovella, kuuli askeleita takanansa ja kääntyi sinne
päin. Mutta äkkiä hän tunsi itseänsä otetuksi kauluksesta kiinni ja
takaperin temmatuksi portaita myöden alas, ennenkuin oli ehtinyt tehdä
vähintäkään vastarintaa.

"Vaiti!" ärjäsi ääni hänen korvaansa miekan terän salamoidessa
silmäinsä edessä ja väkevien käsien häneltä aseitansa riistäessä. Hän
antaui heti vangiksi ruotsalaisille merisotureille.

Kreivi Telepnoff oli huomannut hänen äkkinäisen katoamisensa ja juoksi
säikähtyen ylös, kun painetin kärkiä näkyi oven rei'ässä. Mutta samassa
töyttäsivät ruotsalaiset sisälle ja karkasivat heti hämmästyneiden
venäläisten päälle, jotka muutamassa silmän räpäyksessä oli saatu
vangiksi. Voitto oli minuutissa verta vuodattamatta saatu.

Kun Sjöstjerna astui saliin, päästi vartija ilohuudon. "Hän on täällä
taas!'" puhkesi hän sanomaan, "Se on hän; se on herrani poika!"

"Kummallista," sanoi Sjöstjerna katsoen ympärillensä. "Toiset täällä
näyttävät tuntevan salaisuuksiani enemmän kuin minä itse. Mikä on
tarkoituksesi, vanhus? Toisen kerran jo näyt tuntevan minun. Mitä
tarkoitat? Missä olet minun ennen nähnyt? ja miksi nimität minua
herrasi poi'aksi?"

Vanhus oikaisi, liikutuksesta väristen, kätensä häneen päin. "Minä
tunnen jokaisen kasvojenne muodon. Te olette hänen näköisensä. Niin, te
olette Adolf Sjöstjernan poika."

"Sinä olet maininnut isäni nimen," sanoi Sjöstjerna ja astui lähemmäksi
häntä. "Sano pian, oletko tuntenut hänen? Oletko tuntenut äitini?"

"O, Jumalani!" huudahti vanhus, kyyneleiden kastellessa hänen harmaita
silmäripsiänsä. "Niin, te olette herrani poika. Ja hänen rouvaansa,
enkö olisi nähnyt sitä lempeätä enkeliä, äitiänne, nuori herrani! Niin,
nyt loppukoon elämäni. Nyt tahdon kuolla saadakseni ilmaista, mitä
minun pitäisi kuolinhetkeeni salata."

Vanha parooni, joka kivettyneen näköisenä oli katsellut tätä kohtausta,
nousi nyt ja läheni heitä.

Silloin oikaisi Sjöstjerna vartalonsa ja sanoi suurella äänellä: "Minä
huomaan että kohtaloni tänä hetkenä selviää. Tämä on pyhä hetki. Minä
tahdon häiritsemättä kuunnella mitä sinulla on sanottavana, vanhus.
Sotamiehet, viekäät vangit alas ja vartijoitkaat heitä ulkopuolella."

"Ovatko nämät herrat myös vankiamme?" kysäsi korpraali osoittaen
Telepnoff'ia ja vanhaa paroonia.

"He minä vartijoitsen itse," vastasi Sjöstjerna ja sotamiehet lähtivät
alas.

"No, mitä sinulla on sanomista?" sanoi Sjöstjerna kääntyen tornin
vartijaan päin.

Vanhus oli ennättänyt rauhoittua ensimmäisestä innostansa. Myrskyiset
tunteet, jotka äsken panivat hänen muuten vakavia kasvojansa
liikkeesen, oli hän taasen sulkenut rintaansa. Silmässänsä vain sähkyi
tuli, jota hän ei voinut hillitä. Suuren päätöksen teko osoittihe ukon
jokaisessa katseessa ja liikkeessä. "Herra," sanoi hän Sjöstjernalle,
"te tiedätte siis olevanne Adolf Sjöstjernan poika? Mikä teidän
ristimänimenne on?"

"Otto," vastasi hän.

"Niin oikein," sanoi vanhus. "Se on nimenne -- Tiedättekö kuinka isänne
kuoli?"

"En," vastasi Otto utelevin silmäyksin.

"Niin kuulkaa siis," alkoi vanhus. "Me jouduimme haaksirikkoon
muutamalla karilla Worms'in ja Hiidenmaan välillä."

"Haa!" huudahti Sjöstjerna, "sama kari puuttuikin kartasta."

"Niin," sanoi vanhus, "kaksi vuorokautta ajeli tuuli meitä sinne tänne
muutamalla laivan palasella. Herrani vuoti verta. Hän ei puhunut
selvään, mutta minä tiedän että hän ajatteli oikein. Hän vaati minulta
valan ja minä annoin sen, ja olen pitänyt sen. Minä vannoin ett'en
ennen kuolinhetkeäni ilmoittaisi mitä tiesin. Mutta nyt, herra, nyt
tahdon puhua, sillä nyt se on välttämätöntä. Minä olen tänään kuullut
sanan, joka pakoittaa minun puhumaan, vaikka tiedän, että minun pitää
kuoleman jos puhun; sitä vaatii valani. Minä olen kuullut sanan; se
oli: häpeä --"

"Häpeä," toisti vanhus vitkaan, tuimasti katsoessaan parooniin.
I'ästynyt parooni Akatius tunsi punastuvansa ja Sjöstjernan kasvot
säihkyivät tulesta.

"Häpeä," virkkoi Stolpe vielä kerran. "Häpeä ei ole milloinkaan
saastuttanut Adolf Sjöstjernan nimeä, sillä häpeää ei takertunut hänen
tekoihinsakaan. Häpeä ei sokaise hänen vaimoansa eikä lastansakaan. Te
sanoitte tänään sanan, herra parooni, hänen häpeästänsä ja
rikoksestansa. Teitä on petetty. Jos joku on teille semmoisia
luuletellut, niin --."

"Jumala sen tietää," huudahti parooni ukkoa keskeyttäen, "ett'ei kukaan
niin paljon kuin minä, surrut sisareni häpeätä. Mutta jos hän on tämän
nuoren herran äiti, niin näytä hänen avioisuutensa toteen! Hän oli
ruhtinas Palitkin'in morsian."

"Min'en tunne ketään ruhtinasta," vastasi Stolpe pikaistuneena. "Jos
hän oli luvattu toiselle, oli se tapahtunut hänen tietämättänsä tahi
ainakin hänen suostumattansa; sillä minä olin itse mukana pienessä
kappelissa Kasan'in kirkon vieressä, kun herrani, evesti Sjöstjerna ja
kaunis neiti Ulrika Fersen vihittiin. Kaksi upseeria ja kaksi
korkeasukuista naista oli myös läsnä. Heidän nimensä ovat kirjoitetut
herrani jälkeensä jättämiin paperiin."

"Sinä et voi valehdella, Stolpe'" sanoi parooni, "sinä et tahdokaan
valehdella hyväntekijällesi!"

"Niin, parooni," jatkoi vanha tornin vartija, "minä olen teitä
vihannut, mutta minä olen teitä rakastanutkin. Nyt se tietäkää. Kun
yht'äkkiä veitte pois herrani rouvan, aavistamattansa tavatessanne
hänet hovissa, ja sallimatta hänen edes ottaa jäähyväisiä puolisoltansa
ja lapseltansa, syttyi minussa viha teihin. Mutta kun pelastitte minun
tuulen ajamalta haaksirikolta veneesenne ja sallitte minun ottaa
mukaani herrani ruumiin, jonka te hautasitte, minun ollessani sairaana
ja tainnotonna; kun te parannuttuani uskoitte minulle vartijan toimen
tässä tornissa: silloin opin minä teitä kunnioittamaan, rakastamaan.
Tosin olen kuullut, että herrani onneton puoliso on asunut tässä
tornissa ja että hän on heittäynyt jostakin akkunasta mereen ja
hukkunut; mutta minä en ole sitä nähnyt. Se oli siis tapahtunut
sairauteni ja tainnottomuuteni aikana. Mutta sen tiedän, että hänen ja
herrani hauta minulle näytettiin; ja ett'ei hyödyttänyt, eikä ollut
velvollisuuteni mukaistakaan rikkoa tainnottomalle herralleni antamaa
valaani, sen tunsin."

"Niin," lausui parooni, "tainnoton hän varmaankin oli, kun vaati
sinulta semmoisen valan. Ilman sitä valaa olisi todellakin moni synkkä
ja surullinen hetki elämässäni ollut melkoista loitommalla."

"Jos niin on, parooni, että teillä on ollut surua, on se ollut liiankin
helppo rangaistus kovuudestanne sisartanne kohtaan."

Sjöstjerna, vaikka mahtavat tunteet aaltoilivat hänen sydämmessänsä,
kuunteli äänetönnä vanhuksen puhetta. Vihdoin hän ojensi ukolle
kätensä. "Mutta kuka olet sinä, vanhus," sanoi hän, "joka annoit
minulle sen valon, jota etsin. Sinä olet minun pelastanut elämäni
raskaimmasta murheesta."

Ukon silmät säihkyivät. "Olenko todella, nuori herrani?" huudahti hän.
"Olenko herrani pojalle saanut iloa aikaan? Sitten en ole turhaan
elänyt näitä kahtakymmentä vuotta tällä autiolla niemellä ja nyt kuolen
ilolla. Tässä, herraseni," sanoi hän, "tässä ovat isänne paperit." Hän
otti taskustansa nahkaisen lompakon ja antoi sen Sjöstjernalle.

Vapisevin käsin otti hän lahjan ja avasi sen. Sen sisässä oli pienempi
lompakko, johon oli kirjaelemalla ommeltu nimi ja vaakuna. Herrat
tunsivat ne kummankin perheen omiksi. Vil'aistuansa papereihin
huomasivat he niissä olevan tarpeeksi laillisia todistuksia, että neiti
Ulrika Fersen oli vuoden ollut evesti Adolf Sjöstjernan puolisona, kun
heidän poikansa Otto syntyi Pietarissa ja kastettiin kaupungin
ruotsalaisessa seurakunnassa.

Vanha parooni avasi äkkiä helmansa; virtana vuotivat hänen kyyneleensä,
kun hän Ottoa syleillen, lausui: "Oi, onnettoman, rakkaan sisareni
poika. Tule syliini, anna minun likistää sinua sydäntäni vastaan; isän
sydämmelle, joka nyt saa rakastaa sinua niin, kuin se ennen on
toivonut!"

Syvästi liikutettuna vastasi nuorukainen hänen syleilyänsä, ja kääntyi
sitten Stolpen puoleen: "Mutta kuka olet sinä, isäni vanha ystävä ja
palvelija'?"

"Minä olen ruotsalainen," vastasi vanhus. "Minä seurasin useat vuodet
evesti Sjöstjernaa hänen matkoillansa enkä hänen kuoltuansa voinut
muuttaa pois hänen hautansa läheisyydestä. -- Mutta jääkää hyvästi,
nuori herra! Vanha sydämmeni tykkyi ilosta, kummallakin kerralla
nähdessäni teidän kauniin rekattinne. Eihän se nytkään ole kaukana,
koska te olette täällä. Jos tuli on tornistamme valaissut teitä tänä
myrskyisenä yönä, niin kuolen nyt toista vertaa mieluummin."

"On todellakin, valo täältä on ohjannut minua ja koko ruotsalaista
laivastoa," virkkoi Sjöstjerna. "Jos se ei olisi valaissut meitä, niin
luultavastikin olisimme joutuneet karille, sillä me olisimme sitä
etsineet etelämmästä."

Silloin oikaisi vanhus vartalonsa ja kummallinen hymy levisi hänen
kivikoville kasvoillensa. Hän löi nuorta meriupseeria voimakkaasti
olalle ja sanoi: "Herra, nythän olen kuitenkin vanhoilla päivilläni
tehnyt isänmaalleni hyvän työn, ja olkoon se elämäni viimeinen."

"No niin," sanoi Sjöstjerna, "seuraa nyt minua rekatilleni! Minä olen
kuullut koko jutun kreivin vilpillisistä hankkeista." -- Terävä ja
halveksiva katse lensi ällistyneen ja äänettömän läsnäolijan, kreivi
Telepnoff'in puoleen, joka seisoi erikseen muutaman akkunan vieressä --
"ja samaten kuin vangitsin sotamiehet, samaten vangitsen parooninkin ja
kenen tahdon hänen väestänsä. Sinunkin, Stolpe-ukko."

"Ei, herra," sanoi vartija, "minä olen sanonut teille, että Stolpe
ukko on elänyt kylliksi. Nyt on vala rikottu, siksi täytyy hänen
kuoleman, sillä muistakaa, herra, se piti rikottaman vasta hänen
kuolinhetkenänsä! Sitä paitsi minun pitää jäämän tänne vielä tänä yönä
hoitamaan tulta."

Sjöstjernaa huoletti. "Siinä olet oikeassa, vanhus," sanoi hän;
"tornisi valo on tänä yönä laivastollemme välttämätön."

"Niin, senpä tähden jäänkin," sanoi Stolpe. "Mutta minä tarvitsen
auttajankin," jatkoi hän. "Siksi pyydän saada tämän venäläisen herran."
-- Hän osoitti kreiviin. -- "Käsitänpä hyvin kyllä, ett'ei semmoista
herraa päästetä irki ennen aikaansa asiaa ilmoittamaan ja hätärytyä
Hiidenmaalla nostamaan. Mutt'ei teidän tarvitse ottaa häntä mukaanne.
Sallikaa Stolpen häntä vartijoita! Voitte olla varma siitä, ett'en
häntä päästä."

Sjöstjerna mietti. Kreivi astui esiin, pelon tuskasta vavisten. "Mikä
on tarkoituksenne, kapteeni Sjöstjerna?" kysyi hän. "Tahdotteko viedä
minun vankina mukananne? Eli panetteko tämän ukon minua täällä
vartijoitsemaan? Sallikaa minun mieluummin valita jälkimmäinen. Siinä
tapauksessahan pääsen vapaaksi huomenna varhain. Silloin minä sinun
kelpo lailla palkitsen, ukkoseni."

Nyt hymyili vanha Stolpe toisen kerran. Mutta tämä hänen hymynsä oli
hirmuinen. Siinä kuvastihe semmoinen iva, joka peloitti kreiviä niin
että hän rupesi pyytämäänsä katumaan. Mutta Sjöstjerna suostui siihen.

"No niin," sanoi hän, "saakoon vanhus tahtonsa perille. En todellakaan
käsitä mitä pahaa hänelle voisi tapahtua. Hänhän vain on totellut
herransa käskyjä."

"Mutta minä pyydän sinua, Stolpe." sanoi parooni, "kohtele kreiviä
säädyllisesti!"

"Minä tarvitsen hänen apuansa," sanoi Stolpe, "tuomaan muutaman
kärryllisen kivihiiliä, sillä minä olen seisonut tässä liian kauvan ja
laiminlyönyt tulen hoidon. Mutta en minä kreiviä kauvan vaivaa. Olkaa
hyvä, nouskaa portaita myöden ylös tuolle ovelle, jonka sotamiehet
äsken mursivat rikki. Jääkää hyvästi jalo hyväntekijäni, herra parooni!
Jääkäät Jumalan haltuun! Mutta yhtä pyytää tänä hetkenä isänne
uskollinen palvelija: Otto herra, sallikaa syleilläni teitä!"

Sjöstjerna heittäyi vanhan merimiehen syliin, ja molemmat puristivat
sitten toisiensa käsiä.

"Kiirehtikää nyt, korkea-arvoinen, hieno herra!" sanoi vartija
säihkyvin silmin. "Kiirehtikäämme ylös!"

Kreivi ei uskaltanut tehdä vastarintaa, vaan piti välttämättömänä
totella. Hän kernaammin antaui yhdeksi yötä vanhuksen kiusattavaksi ja
vartijoittavaksi, kuin tänä myrskyisenä vuoden aikana kulkea vankina
meriä pitkin.

Auki murretussa tornin ovessa katsoi kreiviä seuraava vanhus vielä
taaksensa, nyökäytti päätänsä Sjöstjernalle ja sanoi: "Tänä yönä tuleni
loistaa, olkaa siitä varma, nuori herrani!"

Vai'eten syleilivät parooni ja Otto taasen toisiansa, ennenkuin
astuivat portaita myöden alas. Tornin veräjän ulkopuolella seisoivat
sotamiehet vankinensa järjestetyissä riveissä ja koko matkue lähti nyt
rantaan.

Vanha parooni tapasi ilolla puolisonsa ja tyttärensä vaunuissa
istumassa ja auttoi heitä astumaan alas. Muutamilla sanoilla ilmoitti
hän heille iloisen sanoman, ette he nyt pelastettaisiin ja että heidän
pelastajansa oli sisarensa ja evesti Sjöstjernan oikea ja laillinen
poika.

Rannalla auttoi Sjöstjerna itse naisia veneesen, muutaman palvelijan
kantaessa niitä tavaroita ja varoja, jotka olivat Siperiaan matkustusta
varten laitetut valmiiksi.

Kun Sjöstjerna itse viimeisenä hyppäsi veneesen ja istuikse neiti
Natalian ja hänen isänsä välille, tarttui hän toisella kädellänsä
peräsimeen, toisen käden salaa puristaessa Natalian kättä. Molemmat
ymmärsivät toisensa; sillä äänetön merkki oli kylläksi, sen jälkeen
mitä nyt oli tiedoksi tullut.

Niinpian kuin vene oli ehtinyt rekatille, levitettiin taasen sen
purjeet ja nyt se poistui Hiidenmaan rannoilta, joita se jo kolmannen
kerran oli mennyt niin lähelle.

Kun koko Ruotsin laivasto hajoitetussa järjestyksessänsä teki
käännöksen Dagerort'in niemien ohitse, kiiti taasen Ulla Fersen
tilallensa, äärimmäiseksi vasemmalla siivellä. Muutamaa luutnanttia
pisti päähän, juuri kun rekatti rupesi etäämmälle poistumaan, ohjata
tähystin valotorniin päin ja ilmoitti sitten, että juuri tulen
loisteessa voitiin eroittaa taistelu. Näkyi kuinka mies syöksi toisen
tuleen.

Jos luutnantti, joka tämän näki, olisi voinut yhtä selvään nähdä mitä
tapahtui aamulla, auringon noustessa, jo näkymättömiin jääneellä
valotornilla, olisi hän nähnyt toisen miehen vapaaehtoisesti syöksyvän
tornista aaltoihin, jotka kuohuivat sen juurella.

       *       *       *       *       *

Parooni Reinhold'in kautta sai keisaritar tiedon Dagerort'in valotornin
seikkojen oikeasta laidasta ja antoi vakuuttaa hänen isällensä armonsa,
niin että hän hyvässä turvassa voi palata Marienhag'iin. Kaksi
ensimmäistä vuotta kotiintulonsa jälkeen tuntui kuitenkin sekä
paroonista että paroonittaresta autioilta, kun he vasta rauhan jälkeen
saivat ilon kodissansa taasen nähdä tyttärensä ja hänen onnellisen
puolisonsa. Hän oli urotöidensä palkinnoksi saanut paremman arvoisen
laivan päällikkyyden ja toinen päällikkö siis molempien vuosien
merisotina johti Ulla Ferseniä, kun sen uhkea lippu ja keveät purjeet
liikkuivat samoilla kulentavesillä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ulla Fersen - Historiallinen novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.