Title: Kungahällan kuningattaria - ynnä muita kertomuksia
Author: Lagerlöf, Selma, 1858-1940
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kungahällan kuningattaria - ynnä muita kertomuksia" ***


KUNGAHÄLLAN KUNINGATTARIA

ynnä muita kertomuksia


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suom. Aarni Kouta



WSOY, Porvoo, 1905.



SISÄLLYS:

 Suuren Kungahällan paikalla
 Metsän kuningatar
 Sigrid Storråda
 Astrid
 Margareta Fredkulla
 Ragnhildsholman kuningatar



SUUREN KUNGAHÄLLAN PAIKALLA


Jos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan
kaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän
aivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja
linnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne
niellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava
kaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä
raunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan
herraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän
näkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta
vuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin
pihakivityksenkään missään estämättä.

Mahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria
laivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen
Espanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen
laivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo
sentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa
keitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen.
Hän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä
Itkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit
miehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta
päästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan
ruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien,
muutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla
maalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan
suurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa
laivanrunkoa pohjassa lahoamassa.

Kun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa
ottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä
ennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä
tahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii,
että ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta
Ristikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää
ristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia
muinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän
alkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle
kukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään
muuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä
rakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden
siimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen
somistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua
hautakiveä.

No niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä
etsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria
saleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin
säilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan
kuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista
syvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää
pihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja
kuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu
korkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä
kerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika.
Hän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia
vanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia,
jotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista
täytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.

Mutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet
opastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha
kunniaistuin on kadonnut, samoin kaikki hopealla silatut juomasarvet ja
härännahalla päällystetyt kilvet. Hänelle ei voida näyttää edes tiheää
lyhyttä nurmea kasvavaa, sileää pihamaata, jossa oli kapeita mustaan
multaan tallattuja käytäviä. Hän näkee hyötymansikkamaita ja
ruusuistutuksia, iloisia pienokaisia ja nuoria tyttöjä leikkimässä
omena- ja päärynäpuiden siimeksessä. Mutta hän ei näe painiskelevia
uroita eikä sulkapalloja lyöviä ritareita.

Matkamies ehkä kyselee toritammea, jonka alla kuninkaat istuivat
käräjiä ja jonka katveeseen oli pystytetty kaksitoista tuomarinkiveä.
Tai sitä pitkää katua, jota väitettiin peninkulman pituiseksi. Tai
rikkaiden kauppiaiden kartanoita, joita erottivat toisistaan pimeät
kujat ja joilla oli omat siltansa ja venetalaansa joenrannassa. Tai
torin varrella kohoavaa Mariankirkkoa, missä merenkävijät uhrasivat
pieniä takiloituja laivoja ja murheen raskauttamat pieniä hopeasydämiä.

Mutta hänelle ei ole mitään näytettävää. Lehmät ja lampaat käyvät
laitumella samoilla paikoilla, missä tuo pitkä katu muinoin kulki.
Torin kohdalla kasvaa ruista ja kauraa, ja talleja ja navetoita kohoaa
niillä tienoin, missä markkinaväki muinoin tungeskeli houkuttelevien
kauppakojujen ympärillä.

Kaikki tämä tekee vieraan matkamiehen aivan varmaan murheelliseksi.
Eikö siis yhtään mitään ole jäljellä? kysyy hän kai; eikö minulle siis
ole mitään näytettävää?

Ja ehkä hän luulee, että häntä on petetty. Hän sanoo varmaan, ettei
suuri Kungahälla ole voinut sijaita tällä paikalla. Sen paikan on
täytynyt olla jossakin muualla.

Silloin vieras on vietävä joenrantaan, hänelle on näytettävä kömpelösti
hakattu kivilohkare ja raaputettava pois hopeanharmaa sammal, niin että
hän voi nähdä muutamia kiveen piirrettyjä kuvioita.

Hän ei ymmärrä, mitä ne esittävät; ne tuntuvat yhtä käsittämättömiltä
kuin kuun tummat laikut. Mutta hänelle pitää vakuuttaa niiden esittävän
laivaa ja hirveä ja että ne on ennen muinoin kaiverrettu kiveen
kaupungin ensimmäisen perustamisen muistoksi.

Ja kun hän ei yhä vieläkään ymmärrä, hänelle on kerrottava, mitä tuo
kivikirjoitus esittää.



METSÄN KUNINGATAR


Marcus Antonius Poppius oli arvossapidetty roomalainen kauppias. Hän
kävi kauppaa kaukaisissa maissa ja lähetti Ostian satamasta hyvin
varustettuja kolmisoutulaivoja Espanjaan ja Britanniaan, jopa Germanian
pohjoisrannikolle saakka. Onni suosi häntä, ja hän kokosi suunnattomia
rikkauksia, jotka hän ilomielin ajatteli jättävänsä perinnöksi ainoalle
pojalleen.

Mutta valitettavasti ei tämä poika ollut perinyt isänsä kuntoa. Voi!
Koko maailmahan sen tietää. Rikkaan miehen ainoa poika! Tarvitseeko
mainita enempää? Aina sama juttu.

Saattaisi uskoa jumalien antavan rikkaille miehille pojiksi tuollaisia
inhottavia laiskureita, velttoja, raukeita houkkioita osoittaakseen
ihmisille, miten äärettömän mieletöntä rikkauksien kokoaminen on.
Milloin ihmisten silmät aukeavat? Milloin he alkavat ottaa varteen
jumalien opetuksia?

Nuori Silvius Antonius Poppius oli parinkymmenen ikäisenä ehtinyt
maistaa elämän kaikkia nautintoja. Hän uskotteli mielellään olevansa
niihin kaikkiin kyllästynyt, mutta siitä huolimatta ei saattanut
huomata hänen vähänkään laimeammin etsivän niitä. Päinvastoin; hän
joutui aivan epätoivoon, kun itsepäinen, merkillinen kova onni, joka
yht'äkkiä alkoi vainota häntä, rupesi häiritsemään hänen huvielämäänsä.
Hänen numidialaiset hevosensa rampautuivat päivää ennen vuoden
suurimpia kilpa-ajoja, luvattomat rakkaussuhteet tulivat ilmi, taitavin
ruoanlaittaja kuoli suokuumeeseen. Siinä oli jo aihetta liiaksikin
murtamaan mielenlujuutta, joka ei ollut terästynyt vaivoissa ja
ponnistuksissa. Nuori Poppius tunsi itsensä niin onnettomaksi, että
päätti lopettaa päivänsä. Hän tuumi, ettei voisi paremmin paeta niitä
vastoinkäymisen jumalia, jotka häntä vainosivat ja tekivät elämän
kärsimykseksi ja kidutukseksi.

Voihan ymmärtää onnetonta, joka tekee itsemurhan päästäkseen pakoon
ihmisten vainoa, mutta ainoastaan Silvius Antoniuksen kaltainen houkkio
saattoi ajatella sellaista keinoa paetakseen jumalia. Se johtaa mieleen
kuuluisan kertomuksen miehestä, joka juoksi leijonaa pakoon ja loikkasi
suoraan sen ammottavaan kitaan.

Nuori Poppius oli aivan liian vento mies valitakseen verisen
kuolintavan. Ei tuntunut liioin miellyttävältä ottaa tuskia tuottavaa
myrkkyä. Tarkoin asiaa harkittuaan hän päätti vaipua lempeään
kuolemaan aaltojen helmaan. Mutta mennessään Tiberin rantaan
hukuttautumisaikeissa hän ei saattanutkaan jättää ruumistaan joen
likaisen, raskaana vyöryvän veden vellottavaksi. Kauan hän epäröi
tuijottaen virtaan. Silloin hän joutui virtojen yllä uinuvana leijuvan
tenhovoiman lumoihin. Hän tunsi tuollaista suurta, pyhää kaipausta,
joka elähdyttää noita luonnon rauhattomia vaeltajia, ja hän halusi
nähdä meren.

»Tahdon kuolla sinikirkkaaseen mereen, joka pohjaan saakka kimaltelee
päivän kullassa», virkkoi Antonius itsekseen. »Ruumiini levätköön
punakorallivuoteella. Niiden vaahtokuohujen, jotka nostatan vaipuessani
syvyyksiin, tulee olla lumivalkeita ja raikkaita, ei sen noensekaisen
kuohun kaltaista, jota kelluu jokivarsilla.»

Hän riensi heti kotiin, käski valjastaa hevoset ja ajaa karautti
Ostiaan. Hän tiesi yhden isänsä laivoista olevan satamassa
lähtövalmiina. Nuori Poppius hoputti juoksijansa täyteen laukkaan ja
ehti kuin ehtikin alukseen juuri sen ankkuria nostettaessa. Helppo
käsittää, ettei hän katsonut tarpeellisiksi matkatavaroita eikä muita
varustuksia. Hän ei edes huolinut kysyä laivurilta, minne kulku oli
aikomus suunnata. Matkahan kävi joka tapauksessa merelle; se riitti.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin nuoren itsemurhaajan toivo toteutui.
Kolmisoutu oli jättänyt taakseen Tiberin suun, Välimeri avautui Silvius
Antoniuksen silmien eteen sinisenä, vaahtovälkkeisenä ja
auringonkimalteisena. Se sai Antoniuksen uskomaan todeksi sen
runoilijoiden väitteen, että vellova vesi on vain ohut verho, joka
kätkee taakseen kaikkein ihanimman maailman. Hänen täytyi uskoa heidän
sanojaan, että se, joka rohkeasti tunkeutuu läpi vesivaipan, oitis
päätyy merenjumalan helmilinnaan. Nuori mies onnitteli mielessään
itseään, kun oli valinnut tämän kuolintavan. Oikeastaan sitä ei voinut
sanoa kuolintavaksi; oli mahdoton uskoa tuon kauniin veden voivan
surmata. Se oli ainoastaan oikotie toiseen maailmaan, jonka nautinnot
eivät olleet pettäviä eivätkä jättäneet jälkeensä vain raukeutta ja
tympeytymistä.

Hän saattoi vain vaivoin hillitä kiihkoaan. Mutta hänen ympärillään
kuhisi laivan kansi täynnä merimiehiä. Silvius Antonius käsitti, että
jos hän nyt hyppää mereen, lorun loppuna on yksinkertaisesti, että
hänen isänsä ravakat merimiehet hyppäävät perässä veteen ja pelastavat
hänet.

Samassa tuli laivuri, kun purjeet oli nostettu ja soutajat päässeet
kunnolla vauhtiin, nuorta miestä erittäin kohteliaasti puhuttelemaan.

»Aiot siis, Silvius, seurata mukanani Germaniaan? Tämä on minulle suuri
kunnia.»

Nuori Poppius muisti samassa, ettei tämä mies ollut milloinkaan
palannut matkoiltaan tuomatta hänelle lahjaksi jotakin merkillistä
esinettä niistä barbaarimaista, joissa oli käynyt. Laivuri oli antanut
hänelle puupalikoita, joilla villit osasivat tehdä tulen, suuria
häränsarvia, joita he käyttivät juomapikareina, sekä karhunhampaista
tehdyn kaulanauhan, joka oli ollut suuren päällikön arvonmerkkinä.

Kunnon miehen kasvot aivan säteilivät hänen saadessaan herransa pojan
alukseensa. Hän piti sitä uutena todistuksena vanhan Poppiuksen
viisaudesta, että tämä lähetti poikansa kaukaisiin maihin eikä enää
sallinut nuorukaisen vetelehtiä joutilaiden roomalaishulttioiden
parissa oppimassa pelkkää velttoutta ja laiskuutta.

Nuori Poppius antoi laivurin olla harhaluulossaan. Hän pelkäsi tämän
heti kääntyvän takaisin, jos hän olisi ilmaissut aikeensa.

»Totisesti, Galenus», sanoi hän, »seuraisin mukanasi kernaasti tälle
matkalle, mutta pelkään, että minun täytyy pyytää sinua laskemaan minut
maihin Bajæessa. Tein päätökseni liian äkkiä. Näethän, ettei minulla
ole matkavarustuksia eikä rahaa.»

Mutta Galenus vakuutti nuorukaiselle, ettei tämän tarvinnut silti
luopua matkasta; se asia oli helposti autettavissa. Hänhän oli oman
isänsä hyvinvarustetussa laivassa. Ei häneltä puuttuisi lämpimiä
turkiksilla sisustettuja vaatteita, jos ilma kävisi koleaksi, ei
kevyitä, syyrialaisista kankaista valmistettuja pukuja, jollaisia
merimiehet käyttivät kauniilla ilmoilla luoviessaan ystävällisissä
saaristoissa.

Ostiasta lähdöstä oli kulunut kolmisen kuukautta, kun Galenuksen laiva
souti kallioiseen, kariseen saaristoon. Ei laivuri itse enempää kuin
kukaan miehistäkään ollut oikein selvillä siitä, missä oltiin, mutta
olivat kuitenkin iloissaan, kun hetkeksi oli päästy suojaan meren
aavalla riehuvilta myrskyiltä.

Olisi todella voinut uskoa Silvius Antoniuksen olevan oikeassa
väittäessään, että joku jumaluus vainosi häntä. Yksikään laivaväestä ei
muistanut kuunaan olleensa tällaisella matkalla. Kovaonniset merimiehet
puhelivat keskenään, etteivät he satamasta lähdön jälkeen olleet
nähneet kahta kaunista päivää. Myrskynnyt oli taukoamatta. Heidän oli
täytynyt kestää sanomattomia kärsimyksiä. Nälän ja janon kiusaamina oli
täytynyt upiuupuneina ja unen puutteesta melkein sairaina hoidella
airoja ja purjeita.

Merimiesten tyytymättömyyttä lisäsi se, etteivät he olleet voineet
lainkaan käydä kauppaa. Mitenpä he olisivat tohtineet sellaisella
säällä yrittää maihin ja levittää tavaroita rannalle harjoittaakseen
vaihtokauppaa? Päinvastoin, heidän oli täytynyt, heti kun näkivät
rannikon sukeltavan esiin raskaan harmaasta sadeverhosta, joka
taukoamatta oli ympäröinyt heitä, kääntää ulommas merelle välttääkseen
kuohuvan vaahdon kaartamia kareja. Kerran yöllä, ajauduttuaan
matalikolle, heidän oli täytynyt heittää puolet lastista mereen. Ja
loppuja he tuskin tohtivat ajatellakaan, sillä olihan syytä pelätä,
että laivaa lakkaamatta huuhdelleet hyökyaallot olivat ne kokonaan
turmelleet.

Totisesti ei Silvius Antonius näyttänyt olevan mies, jolla on
merionnea. Silvius Antonius oli näet yhä elossa, hän ei ollutkaan
hukuttautunut. Mahdoton yrittää selittää, miksi hän pidensi elämäänsä,
joka ei viime aikoina suinkaan voinut olla mieluisampaa kuin silloin,
jolloin hän päätti sen lopettaa. Ehkä hän oli toivonut meren tempaavan
hänet saaliikseen hänen itsensä tarvitsematta lainkaan puuttua asiaan.
Ehkei hän enää rakastanutkaan tuota vihaisena ärjyvää merta, ehkä hän
oli päättänyt kuolla marmorisen kylpyaltaansa vihreän välkkyvään,
hyvätuoksuiseen veteen.

Mutta jos Galenus ja tämän miehet olisivat tienneet, mistä syystä nuori
Poppius oli tullut laivaan, he olisivat aivan varmaan katkerasti
valittaneet, ettei hän pannut aikomustaan täytäntöön, sillä kaikki
olivat vakuuttuneet siitä, että juuri hänen mukanaolonsa oli syynä
vastoinkäymisiin. Monena pimeänä yönä Galenus oli pelännyt merimiesten
voivan käydä laivanomistajan pojan kimppuun ja heittää hänet mereen.
Useat kertoivat nähneensä mustia käsiä kurottautuvan vedestä
tavoittamaan alusta. Eikä tarvinnut, niin arveltiin, heittää arpaa
laivamiesten kesken, jotta olisi löytynyt se, jota nuo kädet
himoitsivat temmatakseen syvyyteen. Sekä laivuri että miehistö
osoittivat Silvius Antoniukselle sen harvinaisen suuren kunnian, että
uskoivat kaikkien myrskyjen vinkuvan ilmassa ja myllertävän merta hänen
vuokseen.

Jos Silvius Antonius olisi tuona aikana käyttäytynyt kuin mies ja
osaltaan puuttunut työhön ja toimiin, olisi ehkä joku matkatovereista
säälinyt häntä onnettomana, joka oli joutunut jumalien vihan alaiseksi.
Mutta nuorukainen ei älynnyt hankkia miesten myötätuntoa. Hän ei
ajatellut muuta, kuin missä oli parhaiten tuulensuojassa, ja etsi
lastin joukosta parhaita turkiksia ja peitteitä kylmän varalta.

Mutta yks'kaks' kaikki valitukset hänen mukanaolostaan loppuivat. Heti
saatuaan kolmisoudun ajetuksi kariseen saaristoon myrsky oli lakannut
riehumasta. Se oli kuin paimenkoira, joka herkeää haukkumasta ja
pysyttelee ääneti nähdessään lauman olevan oikealla tolalla navettaan
menossa. Raskaat pilviröykkiöt vyöryivät taivaanrannan taa. Aurinko
pilkisti esiin. Ensi kertaa koko matkalla laivaväki tunsi kesän
ihanuuden leviävän yli luonnon.

Myrskyjen ajelemiin miehiin vaikuttivat auringonpaiste ja lämpö melkein
päihdyttävästi. Nyt he eivät kaivanneet lepoa eikä unta, vaan tunsivat
itsensä iloisiksi kuin huomenhilpeät lapset. Toivo virisi jälleen. He
otaksuivat tapaavansa epälukuisten kalliosaarten takana suuren
mantereen. He odottivat tapaavansa ihmisiä -- kukapa tietää! Täällä
oudolla rannikolla, missä ei ehkä ennen ollut käynyt roomalaisia
laivoja, heidän tavaroillaan olisi ehkä hyväkin menekki. Heidän
onnistuisi ehkä loppujen lopuksi tehdä hyvät vaihtokaupat ja saada
laivan ruuma täyteen suuria karhun- ja hirventaljoja, valkeaa vahaa ja
kullankimmeltävää meripihkaa.

Kolmisoudun yhä etsiessä tietä luotojen ja karien lomitse, jotka
kasvoivat yhä korkeammiksi, uhkuvan vihreiksi metsäisiksi saariksi,
miehet kävivät koristamaan alusta, jotta se herättäisi barbaarien
huomiota. Laiva, joka ilman koristeitakin oli mitä ihanin ihmiskätten
aikaansaannos, kellui kohta laineilla kilpaillen loistossa
korkeasulkaisimpienkin lintujen kanssa. Äsken vielä se oli ollut
melkein tuuliajolla ja myrskyn runtelemana, nyt sen mastossa oli
kultainen salko ja suurenmoiset purppurareunaiset purjeet. Keulassa oli
säihkyvä Neptunuksen kuva ja perässä värikäs silkkikankainen teltta.
Eivätkä merimiehet tietenkään unohtaneet verhota laivankylkiä matoilla,
joiden riippuvat ripsut viistivät vedenpintaa, ja kietoa raskaisiin
airoihin kultanauhoja.

Eikä laivaväki tietenkään jättänyt ylleen suolaisen meriveden
läpikostuttamia vaatteita, joita he olivat käyttäneet matkalla ja joita
myrskyt ja aaltojen pärskeet olivat parhaansa mukaan yrittäneet
kuluttaa ryysyiksi. He pukeutuivat valkoisiin pukuihin, kietoivat
uumilleen purppuravyön ja kiinnittivät tukkaansa välkkyviä renkaita.

Silvius Antoniuskin virkosi velttoudestaan. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ollut hyvillään, kun vihdoinkin saattoi ryhtyä sellaiseen, mitä
hän ymmärsi. Hän ajellutti partansa, leikkuutti tukkansa ja hierotutti
koko ruumiinsa tuoksuvilla öljyillä. Sitten hän otti ylleen
pitkäliepeisen puvun, kiinnitti hartioilleen viitan, laski hiuksilleen
leveän kultarenkaan ja valitsi Galenuksen antamasta isosta
korulippaasta sormuksia ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja kultaisen
vyön. Sonnustauduttuaan valmiiksi hän veti silkkiteltan purppuraverhot
syrjään ja asettui matalalle lepovuoteelle teltan aukon kohdalle, jotta
rannikon asukkaat näkisivät hänet.

Näiden valmistelujen aikana laiva oli viilettänyt yhä soukempia salmia,
ja viimein merimiehet huomasivat joudutun joen suuhun. Oli jo tultu
makeaan veteen. Aluksen kahden puolen levisi yhtenäinen manner.

Kolmisoutu lipui hiljalleen joen kimmeltelevää pintaa. Ilma oli mitä
ihanin, koko luonto säteilevän tyyni. Mutta miten viehättävästi upea
kauppa-alus elähdyttikään tuota suurta autiutta ja jylhyyttä!

Joen kummallakin rannalla kasvoi korkeaa, sankkaa aarniometsää.
Synkänvihreät havupuut olivat tunkeutuneet aivan vesipiihin. Iäti,
lakkaamatta virtaava vesi oli uurtanut mullan pois niiden juurien
välistä, ja vielä enemmän kuin ikivanhat puut herättivät merimiehissä
kunnioitusta nuo paljaat juuret, jotka olivat kuin jättiläisten
suunnattomia jäseniä. Täällä ei, niin he ajattelivat, ihmisen ikinä
onnistu kasvattaa viljaa, milloinkaan ei tänne raivata sijaa
kaupungille, ei edes maataloille. Noiden teräksenkovien juurten
verkothan ovat punoutuneet toisiinsa silmänkantamattomiin. Jo se seikka
tekee metsän vallan ikuiseksi, muuttumattomaksi.

Jokivarsilla oli puita niin tiheässä ja niiden oksat niin takertuneet
toisiinsa kiinni, että ne muodostivat kahden puolen lujan,
läpäisemättömän muurin. Nuo pistävistä neulasista muodostuneet muurit
olivat niin lujat ja korkeat, ettei linnoitettu kaupunki olisi voinut
toivoa mahtavampaa suojavarustusta.

Mutta siellä täällä oli havumuurissa sentään aukkoja. Niitä oli
polkujen kohdalla, joita eläimet käyttivät käydessään joella juomassa.
Noista aukoista muukalaiset saattoivat silmäillä metsän sisään. He
eivät olleet koskaan nähneet mitään tuontapaista. Paisteettomassa
hämärässä kasvoi puita, joiden runko oli paksumpi kuin Roomassa
portinpielissä kohoavat tornit. Siellä oli suunnattomana ryteikkönä
määrättömästi puita, jotka taistelivat valosta ja ilmasta. Ne tunkivat
toistensa päälle ja kamppailivat keskenään, heikoimmat ruhjoutuivat ja
painuivat lähtemättömästi toisiinsa kiinni. Ne taistelivat ja
kilpailivat kuin olisivat olleet eläviä ihmisiä.

Mutta laivaväki tuumi, että jos tuossa puiden maailmassa liikkui
eläimiä tai kuljeksi ihmisiä, näiden täytyi tunkeutua eteenpäin
toisella tavoin kuin roomalaiset tiesivät, sillä koko metsä oli maasta
latvoihin saakka yhtenä ainoana jäykistä, havuttomista oksista
muodostuneena verkkokudoksena. Noista oksista riippui kyynärän pituisia
liehuvia, harmaita naavatupsuja, jotka saivat puut näyttämään
pitkätukkaisilta ja -partaisilta peikoilta ja kummituksilta. Mutta
niiden juurella oli maankamara lahoavien runkojen peitossa, ja jalka
olisi siellä vajonnut mädänneeseen puuhun kuin sulavaan lumeen.

Metsän siimeksestä uhosi tuoksu, joka kaikista laivassa olevista tuntui
suloisen huumaavalta. Se oli pihkan ja metsähunajan väkevää lemua,
johon sekaantui lahoavien runkojen ja punaisten ja keltaisten
jättiläissienten tympeää hajua.

Kieltämättä tuo kaikki tuntui tavallaan pelottavalta ja kammottavalta,
mutta tuntui myös mieltä ylentävältä tavata luonto kaikessa voimassaan,
ennen kuin ihminen oli ennättänyt ruveta rajoittamaan sen valtaa. Ei
kestänyt kauan, ennen kuin yksi merimiehistä alkoi hyräillä
metsänjumalan hymniä, ja vaistomaisesti koko joukko yhtyi lauluun. He
eivät enää odottaneet tapaavansa ihmisiä tässä metsämaailmassa. Heidän
sydämensä täyttivät hurskaat ajatukset, he ajattelivat metsänjumalaa
ja -neitoja. He tuumivat, että Pan oli, Hellaan metsistä karkotettuna,
paennut pohjan perille. Hurskas laulu huulillaan he nyt saapuivat hänen
valtakuntaansa.

Aina kun laulu vaikeni, miehet kuulivat metsästä hiljaista soittoa.
Korkealla sydänpäivän helteessä puiden latvoissa värisevät neulaset
soivat ja lauloivat. Merimiehet keskeyttivät yhä useammin laulunsa
kuullakseen, eikö Panin huilu kohta alkaisi kaikua.

Laiva lipui yhä hitaammin soutajien vedellessä airoilla yhä hiljemmin.
Merimiehet tähyilivät rannalla kuusten alla kullan vihreänä ja
mustanpuhuvana soluvaan veteen. He tähyilivät korkeaan ruo'ikkoon,
jonka lehdet värisivät ja kahisivat virran vuolteessa. He olivat
sellaisen jännittyneen odotuksen vallassa, että säpsähtivät nähdessään
kiitävän sudenkorennon tai huomatessaan valkeita lumpeita, joita
hohteli ruo'ikon kauniissa hämyssä.

Ja uudelleen kaikui laulu: »Pan, sa valtias metsien!» He eivät enää
ajatelleetkaan kaupantekoa. He tunsivat olevansa jumalien asuinsijan
kynnyksellä. Kaikki maalliset huolet olivat haihtuneet mielestä.

Silloin yht'äkkiä tuollaisen eläinten juomapolun suussa...

Siellä seisoi hirvi, leveäotsainen kuninkaallinen eläin, sarvet
tuuheahaaraiset kuin metsä.

Kolmisoutulaivassa tuli haudan hiljaisuus. Airot painuivat huopaamaan
pysähdyttäen aluksen. Silvius Antonius kohottautui purppuravuoteeltaan.

Kaikkien katseet olivat kiintyneet hirviurokseen. He luulivat näkevänsä
sen selässä häämöttävän jotakin outoa, mutta metsän pimentoon oli
riippuvien oksien lomitse mahdoton nähdä tarkkaan.

Turpa koholla seisoi kuninkaallinen eläin kauan aikaa vainuten
kolmisoutua kohti. Lopulta se näytti tajuavan, ettei tuo iso laiva
ollut vihamielinen olento. Se astui askelen veteen. Astui toisen.
Leveiden sarvien takaa häämötti yhä selvemmin jotakin vaaleaa ja
heleää. Olikohan hirviuroksen sarvissa kokonainen liikkuva ruusupensas?

Miehet vetivät airoilla muutaman varovaisen vedon. Kolmisoutu lipui
komeaa eläintä kohti. Se siirtyi aivan kuin itsestään lähemmäksi
ruo'ikon reunaa.

Hirvi astui hiljaa veteen, tunnusteli varovasti joenpohjaa, jottei
tarttuisi kiinni puunjuuriin. Nyt saattoi jo selvästi erottaa sarvien
takaa vaalean tukan kehystämät tytönkasvot. Hirven selässä istui
tuollainen nymfi, metsänneito, jollaisia merimiehet olivat odottaneet
ja uskoivat varmasti olevan tässä alkukantaisessa maailmassa.

Kolmisoudun väki joutui pyhän innostuksen valtaan. Erään Sisiliasta
kotoisin olevan miehen mieleen johtui laulu, jota hän oli laulanut
lapsena leikkiessään Syrakusan ympäristön kukkaisilla tasangoilla. Hän
alkoi hyräillä:

    »Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,
    Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»

Ja kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he
koettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa
kerratessaan säettä:

    »Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»

Laiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että
se jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.

Mutta nuori metsänhengetär leikki kuin piilosilla hirven sarvien
takana. Hän vuoroin lymysi, vuoroin kurkisteli. Hän ei pysähdyttänyt
hirveä, vaan hoputti sitä kauemmas veteen.

Kun korkeajalkainen eläin oli päässyt pari syltä rannasta,
ratsastajatar hyväili sitä saadakseen sen pysähtymään. Sitten hän
kumartui ottamaan joesta muutamia lumpeita. Ei hän ollut tullut
roomalaisia merimiehiä katsomaan.

Silloin Silvius Antonius otti sormestaan sormuksen, huudahti, jolloin
nymfi kohotti katseensa, ja heitti sormuksen hänelle.

Nymfi ojensi kätensä ja otti korun kiinni. Hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Hän ojensi kätensä saadakseen lisää. Silvius Antonius heitti
toisen sormuksen.

Haltijatar viskasi äkkiä lumpeet takaisin jokeen ja ajoi hirven
kauemmaksi veteen. Aina väliin hän pysähdytti ratsunsa. Silloin Silvius
Antonius viskasi taas sormuksen, joka houkutteli metsänneitoa
eteenpäin.

Äkkiä tämä näytti kokonaan voittaneen epäilynsä. Hänen poskensa
alkoivat hehkua. Hän läheni laivaa houkuttelematta. Vettä oli hirven
lapoihin saakka. Se oli ihan laivan partaan kohdalla.

Ja merimiehet jo kumartuivat partaan yli auttaakseen ihanan nymfin
laivaan, jos tämä halusi tulla alukseen. Mutta neito ei nähnyt ketään
muuta kuin Silvius Antoniuksen, joka seisoi kannella sormuksin ja
helmin koristautuneena ja kauniina kuin päivännousu. Ja kun nuori
roomalainen huomasi nymfin silmien lepäävän hänessä, hän kurottihe
pitemmälle kuin kukaan muu. Toiset huusivat ja varottivat, ettei hänen
jalkansa vain luiskahtaisi ja hän putoaisi veteen.

Mutta siitä varotuksesta ei ollut apua. Kuinka kaikki lienee
käynytkään, tempasiko metsänneito äkkiä Silvius Antoniuksen puoleensa
vai miten asia lienee ollutkaan, yks'kaks' nuori mies solahti yli
laidan, ennen kuin kukaan ehti ajatellakaan tarttua häneen kiinni.

Silvius Antoniuksella ei ollut kuitenkaan hukkumisen vaaraa.
Metsänneito oli ojentanut ruusuisen käsivartensa ja otti hänet vastaan.
Nuorukainen tuskin hipaisikaan vedenpintaa. Samassa silmänräpäyksessä
neidon ratsu kääntyi äkkiä, porhalsi rantaan ja katosi metsän uumeniin.
Ja äänekkäänä kaikui hurjan ratsastajattaren nauru hänen kiidättäessään
mukanaan Silvius Antoniusta.

Galenus ja hänen miehensä seisoivat hetken kauhusta jähmettyneinä.
Aivan kuin merellä onnettomuuden sattuessa sukaisivat muutamat vaatteet
yltään uidakseen maihin. Mutta Galenus pysähdytti heidät.

»Varmastikin tämä on jumalien tahto», sanoi hän. »Sen vuoksi he ajoivat
Silvius Antonius Poppiuksen tuhansien myrskyjen kautta tähän
tuntemattomaan maahan. Olkaamme iloisia, kun olemme olleet heidän
tahtonsa välikappaleina! Mutta älkäämme myöskään yrittäkö estää sitä
tapahtumasta.»

Ja merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea
ylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten
tahdikkaita aironvetojaan.

Kun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha
kivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla.
Hänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä
kolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius
Antonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos
tahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien
silmillä.

Ja hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa
tekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta
sanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon,
että he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.

Mutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen
täällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi
jokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien
ihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius
Antoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan
Silvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori
roomalainen ihminen niinkuin hänkin.

Ja matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi
noilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena
narrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja
terästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän
villien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri
kävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi
ensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti
viljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja
maineelle.

Ja kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin
kuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja
niityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän
paikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää
unelmien ilmaa.



SIGRID STORRÅDA


Oli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar
Sigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan
kuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.

Oli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen
Sigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen,
mutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty
eikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista
kasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan
käännyttäisi kuningattaren.

Mutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli
Olavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia
Kungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.
Kylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli
tavallisesti täysi talvi.

Kun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon,
jäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä
oli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.

Kuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle
kukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika,
että tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.

Kaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki
jättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan
hallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja,
kapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He
raastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä
kuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui
huolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan:

»Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan
luo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»

Kuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos
luolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi
nähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen
rikkaudestaan.

Storrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja
putoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että
laivat karkeloivat laineilla.

Kun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät
rantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi
ryöppysi korkeina vaahtopylväinä.

Mutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä
tursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset
työnsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja
asettuivat hinaamaan kuin hevoset.

Kaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan
heidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet
koottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta
tuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja
huusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi,
Storråda!»

Kaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja
uhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä
auttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo.

Kuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle,
ojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren,
kirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas
hurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään
kappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja
pauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän
ehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli
joutuvansa keskelle suurta taistelua.

Mutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda
näki suuren Kungahällan joen rannalla.

Kaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja
silmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja
ja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden
hirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla
levisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku
omaan venetalaaseen ja omalle laiturille.

Storråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi
korkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan
nähnyt moista», puheli hän.

Nyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain
kaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä
laivoja varustettaessa pitkille matkoille.

Hän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet
kolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin,
raskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät
leveitä aironlapoja.

Hän näki paljon vihreitä pihamaita, missä tytöt punoivat
merenkulkijoille köysiä ja ikämiehet istuivat neula kädessä
paikkaamassa vanhoja sarkapurjeita.

Hän näki veneentekijöiden tervaavan uusia veneitä. Nauloja iskettiin
lujiin tammilankkuihin. Talaista työnnettiin alusten rungot ulos
tilkittäviksi. Vanhoja laivoja koristettiin vastamaalatuin
lohikäärmeenkuvin. Tavaroita lastattiin aluksiin, kiireessä sanottiin
jäähyväisiä, täyteen sullottuja raskaita laiva-arkkuja kannettiin
aluksiin.

Laivat, jotka jo olivat valmiina, lähtivät rannasta. Storråda näki
niiden, joita soudettiin jokea ylös vastavirtaan, kuljettavan raskaita
silli- ja suolalasteja; mutta niissä, jotka suuntasivat kulkunsa länttä
kohti aavalle merelle, oli lastia pitkän matkaa mastoa ylöspäin:
kallisarvoista tammipuuta, vuotia ja nahkoja.

Nähdessään tuon kaiken kuningatar hymyili iloissaan. Hän sanoi
kernaasti menevänsä Olavi-kuninkaalle saadakseen hallita ja vallita
tällaista kaupunkia.

Storråda souti kuninkaankartanon laituriin. Siellä Olavi-kuningas oli
häntä vastassa, ja kun kuningatar käveli kuningasta kohti, hän näytti
kuninkaasta kauneimmalta naiselta mitä hän ikinä oli kohdannut.

He menivät sitten yhdessä kuninkaankartanoon, ja heidän kesken vallitsi
suuri yksimielisyys ja ystävyys. Ja kun heidän piti käydä aterioimaan,
Storråda hymyili ja laski kuninkaan kanssa leikkiä koko ajan, kun
piispa luki ruokarukousta. Ja kuningaskin hymyili ja puheli, koska näki
sen miellyttävän Storrådaa.

Kun ateria oli lopussa ja kaikki panivat kädet ristiin kuunnellakseen
piispan rukousta, Storråda alkoi kertoa kuninkaalle rikkauksistaan. Hän
puhui niistä koko rukouksen ajan. Ja kuningas kuunteli Storrådaa, mutta
ei piispaa.

Kuningas asetti Storrådan kunniaistuimelle ja istuutui itse tämän
jalkain juureen. Ja Storråda kertoi poltattaneensa kartanoineen
päivineen kaksi pikkukuningasta, jotka olivat rohjenneet kosia häntä.
Ja kuningas ilostui ja ajatteli, että niin sietikin käydä kaikkien
pikkukuninkaiden, jotka rohkenivat kosia Storrådan kaltaista naista.

Kun kellot soivat iltamessuun, kuningas nousi mennäkseen tapansa mukaan
Mariankirkkoon rukoilemaan. Mutta silloin Storråda kutsutti
runolaulajansa, ja tämä lauloi runon Brynhildistä, joka surmautti
Sigurd Fafnesbanen. Eikä Olavi-kuningas mennyt kirkkoon, vaan jäi
katsomaan Storrådan mahtavia silmiä, ja hän huomasi, miten tuuheina
tämän mustat kulmakarvat kaareutuivat. Silloin hän ymmärsi, että
Storråda itse oli Brynhild ja surmauttaisi hänet, jos hän pettäisi
tämän. Kuningas ajatteli myös, että Storrådassa oli naista vaikka
poltattamaan itsensä roviolla yhdessä hänen kanssaan. Pappien
messutessa ja rukoillessa Kungahällan Mariankirkossa Olavi-kuningas
istui vain kuningattaren jalkojen juuressa ajatellen itsekseen, että
hän tahtoisi ratsastaa Valhallaan Storråda edessään hevosen selässä.

Yöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä
Göötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet
huudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä
koskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja
lautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön
edestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi.
Mutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja
jäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä
kuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän
käsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet
Norjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.

Mutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään,
otti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä
Mariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman
väkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas
Hisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.

Kuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna,
jolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon.
Heti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa
laivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä
hänen kanssaan.

Piispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja
kuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki
kirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta
Olavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään.
Silloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja
kynttilät sammuivat.

Kaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja
kääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli
mitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli
kaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana
ikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä
oli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.

Kuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka
nainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja
käsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno,
mutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman
näköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli
kookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.

Kuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta
rintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei
olisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.

Ehdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin
kaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen
kääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.

Mutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus
pettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan,
kuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me
nyt saamme suojaa?»

Kuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta.
Eniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui
huoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti
houkutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen
koettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän
pojalle.

»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni
hänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut
puutteeseen ja hätään.»

Niin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei
kuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän
vain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät
silmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.

Nainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua
siitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:

»Miksi olet niin murheissasi?»

»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen,
pimeään kirkkoon.

Kuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa
sen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:

»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään
sanomattoman murheellisena:

»Etkö sitä tiedä?»

Mutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa
seisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi
tahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas
ei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.

Kuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille,
johon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki
kuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset
vaatteet ja hopeakypärä.

Storråda seisoi korkealla laivassaan silmäillen Kungahällaa ja iloiten
sen mahtavuudesta ja rikkaudesta. Hän katseli kaupunkia sillä tavalla,
kuin jo olisi pitänyt itseään sen valtiattarena.

Mutta kun kuningas näki Storrådan, hän tuli heti ajatelleeksi sitä
suloista naista, joka oli köyhänä ja kurjana tullut kirkosta. 'Mitä
tämä merkitsee?' ihmetteli hän itsekseen; 'minusta hän oli kauniimpi
kuin Storråda'.

Kun Storråda nyt hymyili kuninkaalle, tämän mieleen välähti, miten
kyynelet olivat kimmeltäneet tuon toisen naisen silmissä.

Vieraan naisen kasvot olivat niin syöpyneet Olavi-kuninkaan mieleen,
että hänen täytyi verrata Storrådan kasvoja niihin piirre piirteeltä.
Ja hänen noin vertaillessa Storrådan koko ihanuus katosi.

Kuningas huomasi, että Storrådan silmät olivat julmat ja suu
hekumallinen. Jokaisessa kasvojenjuonteessa hän havaitsi synnin.

Olavi-kuningas näki kyllä yhä vielä, että kuningatar oli kaunis, mutta
tämän näkö ei häntä enää viehättänyt. Hän alkoi kammoa Storrådaa, ikään
kuin tämä olisi ollut välkkyvä myrkkykäärme.

Kun kuningatar näki kuninkaan tulevan, hänen huulillaan karehti
voitonriemuinen hymy.

»En odottanut sinua näin varhain, Olavi-kuningas. Luulin sinun olevan
aamumessussa.»

Kuninkaassa heräsi halu härnätä Storrådaa ja tehdä kaikki päinvastoin
kuin tämä tahtoi.

»Messu ei ole vielä alkanut», vastasi hän. »Tulin pyytämään sinua
mukaan Herran huoneeseen.»

Sanoessaan näin kuningas huomasi Storrådan silmissä terävän
välähdyksen, mutta tämä hymyili vielä.

»Tule mieluummin sinä tänne laivaan! Tahdon näyttää sinulle tuomani
lahjat.»

Kuningatar otti kultaisen miekan kuin houkutellakseen kuningasta, mutta
tämä oli yhä vain näkevinään tuon toisen naisen Storrådan rinnalla. Ja
hänestä tuntui, että Storråda oli aarteittensa keskellä kuin häijy
lohikäärme.

»Tahdon ensin tietää, tuletko mukaani kirkkoon.»

»Mitä minä teen sinun kirkossasi?» kysyi kuningatar pilkallisesti.

Silloin hän huomasi kuninkaan kulmakarvojen rypistyvän ja ymmärsi,
ettei tämä ollut samalla tuulella kuin edellisenä päivänä. Hän muutti
heti käytöstapaansa ja kävi lempeäksi ja myöntyväksi.

»Käy sinä kirkossa niin usein kuin haluat, vaikk'en minä käykään! Sen
seikan vuoksi ei meidän välillemme pidä tulla vihamielisyyttä.»

Kuningatar laskeutui laivasta laiturille ja tuli kuninkaan luo. Hänellä
oli kädessä miekka ja turkisreunuksinen viitta, jotka hän halusi
lahjoittaa Olaville.

Juuri silloin kuningas sattui katsahtamaan satamaan päin ja näki tuon
toisen naisen olevan tulossa. Tämä kävellä laahusti raskain askelin,
lapsi yhä käsivarrellaan.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda.

Samassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä
katsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle
syttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman
kuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa
tuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen
kerran.

Mutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli
havaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja
synnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi
saattanut joutua moisen pauloihin.

Hän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä.
Mutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja
karjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha
pakanakoira!»

Storråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian
itsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi
Trygvenpoika!»

Ja hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois
kuninkaasta ja palatessaan laivaansa.

Seuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.

Hänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus,
jonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa,
näki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja
auringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.

Silloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla,
kävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara
ja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi,
kasvot yhä vielä murheen murtamat.

Mutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen
edessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen
pakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki
kuin mitä ihanimmassa temppelissä.

Äkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella,
rupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin
vaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi.
Ylt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut
vereksi.

Meren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja
ja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei
ollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä
tiheämpään niitä oli kasaantunut.

Kuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi
tallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä.
Miehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.

Kuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä
kuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä.
Mutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.

Hän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita
laivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa
lojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat
olleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.

»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän
kaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.

Kuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui
tuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella,
sillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.

Vihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä
oli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle
pujotettuna ja kädessä paljas miekka.

Nainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut
herättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»

Silloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi
merenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.

»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka
näit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»

Kun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen
viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut
sinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»

Vielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden
senvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»

Silloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet
pystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden
hänet mukanaan.

Taaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät,
yli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat
joutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.

He saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset
loistivat kirkkaina kuin kastehelmet.

Kuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja
hänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen
matkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne
itsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.

Hän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka
valaisi hänen kasvonsa.

Mutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja
kysyi: »Kuka olet?»

»Etkö sitä tiedä, Olavi-kuningas?» vastasi tämä silloin, ja hänen koko
olemustaan ympäröi ääretön ylevyys ja ihanuus.

Mutta silloin täytti kuninkaan mielen unessa suuri riemu, kun hän oli
valinnut suloisen taivaan kuningattaren palvelemisen. Sellaista riemua
ei hän ollut tuntenut koskaan ennen; se oli niin väkevä, että se
herätti hänet.

Herätessään kuningas tunsi kyynelten valuvan kasvoja pitkin, ja hän
lepäsi hiljaa, kädet rukoukseen liitettyinä.



ASTRID


1.

Upsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi
neitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka,
sinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin
luukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden
oli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen
kohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä
neitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.

Kuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte,
runonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan
tyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi
Haraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin
orjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti
kuin kuninkaantytär itse.

Hjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin
innokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät
liikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut
neitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi
saattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin
ne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä
oman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin
kutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.

Mutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva
oli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi
tahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan
istuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen
kultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän
ei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen
valtaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat
hänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät
säteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein
kauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista
kalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut
ainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien
vertainen.

Mutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen
Norjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää
ja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski
leikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan
toisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun
kuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka
iltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan
hyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut
elävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja
nopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän,
loikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen
korkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi
liehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja
nenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa
käyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet
laakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet
kotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja
silloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo
leveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?»

Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen
orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän
uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär
mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.

Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi
varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat
olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» -- niin hän olisi sanonut --
»Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas,
iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»

Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli
kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan
ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi
minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä
tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»

Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään
huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen
katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen
ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja
taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.

Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin
edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa
muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.

Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja
nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän
jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti
tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin
Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!

Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa
herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan
välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain,
voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?

Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää
sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan
hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket
neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa
Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä
sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.

Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo
naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut.
Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi
auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.

Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.
Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.

Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän
oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä
ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?

Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä
tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta
silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.

Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää
ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät
ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi
häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää
salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava
julkitaisteluun.'

Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika
pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»

Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen,
joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti
peittelemättä:

»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet
kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen
silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen,
suuren, ihanan näyn väliin.

»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on
vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»

»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos
vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto
on tässä asiassa.»

Vanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin
sanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.

»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian
ratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa
Olavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän
ikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»

Sanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi
valittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut
tuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja
ikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten
olisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi
koskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»

Kuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin,
mutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.

»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy
vaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän
onnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.»

Kun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä
Jumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen
virinnein toivein.

Vanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja
laskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia
kaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.

»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä
minä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi
kättäni?»

Astrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean
silmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina
ohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja
raskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi
ahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten
hän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.

»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi
Astrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen
Svean kuninkaan tytär?

»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että
vaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan
nuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen
elinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että
vasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren,
kaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?

»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella,
että olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär,
vaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut
minun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka
äitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa
kultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni
pani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on
orjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et
kysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa?
Katso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee
päässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei
Olavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»

Astrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta
vanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin
aseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut
kuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa
hatsattavaa harakkaa.

Ei pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut
kuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha
islantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi
Sylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean
kuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen
vihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa.
Hän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.

'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.
'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'

Ja näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari
päivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan
rauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä
ja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin
vahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan
avioliitolla.

Tuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää
neidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta
kuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi
Sylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.

Heti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta
kartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui
aina merenrantaan saakka.

Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja
kuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan
oivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän.
»Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»

Hjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea
merenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka
rannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he
kavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä
onneensa.

Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät
milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan
naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui
heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he
vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa
sellaisen liiton raueta.

Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi
Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele
mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja
anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.

Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien
oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille
käräjäkummuille.

Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin
tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.

Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä
rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli
apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä
mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa.
»Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina,
yhdessä vaeltavat halki elämän!»

Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla
ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi,
kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö
hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja
henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären
seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?

Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan
ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei
tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin
köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi
ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui,
sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa
ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.


2.

Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha
kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli.
Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja
pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.

Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia
puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi
jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi
aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot
vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa
suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta
muutamia yksinäisiä korsia.

Olavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi
kuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää
katua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien
kuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja
juustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.

Kun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin
viikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat
selussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten
saapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia.
Kauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan
kuningasta ostamaan morsiuslahjoja.

Kun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi,
odotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.

Mutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan
maihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon,
edellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia
pappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.

Kun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet
Olavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta
kuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän,
»että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»

Ja kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki
aukeni ruispellolla.

Kuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat
alkoivat kellertää korkeissa saloissa.

Hän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan
kallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa
oksissa.

Koko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.
Kukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.
Varmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin
Olavi-kuningas itse.

Ei Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa.
Hyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan
naisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden
lähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken
kesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi,
sekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka
päivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.

Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut
Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut
huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut
ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan
jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.

Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut
mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä
aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.

Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa
kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka
sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.

»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee
luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka
huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun
haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi
sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» --

Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi
kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi
olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle
milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se
kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo
ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.

Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään.
Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta,
jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan
kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan
puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan
himolta.

Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten,
jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa
perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha
Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli
pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.

Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla
leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva.
Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi
silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin,
laivaksi.

Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan
perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo,
että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha
runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen
kotimatkaani.'

Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan
kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria
miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja
tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti
saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.

Hjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa.
Tämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole
taistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole
tavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'

Mutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.
Hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

Hän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä
vastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!

Hjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa
löytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan
kuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja
tervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen
otsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?

Hjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» -- »Etkö tunne
minua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut
Olavi Haraldinpojasta.» -- »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta
kuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» -- »Minun
nimeni on myöskin Ingegerd.» -- »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä
et ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean
kuningas pettää Olavi-kuningasta?» -- »Eipä suinkaan. Hän lähettää
tälle tyttärensä, kuten on luvannut.»

Paljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen
kuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa,
mutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan
riistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata
tuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.

Vieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,
Hjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»
-- »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. --
»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen
myös menossa Kungahällaan.»

Nyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan
vanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani
alttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko
onnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»

Silloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja
istuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä,
ettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»

Sitten Astrid alkoi kertoa.

Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet
vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä,
olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein
hongikoissa.

Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin
onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut
vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli
punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli
halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut
kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan
saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.

Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär
Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen
joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan
tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä
vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä
seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin
ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti
tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen
aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä
kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan
Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle
matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin
saisi nähdä Olavi-kuninkaan.

Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo.
»Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä
satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen
luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut,
että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»

Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi
kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta.
Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän
oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi
teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti
vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari,
jonka olet valinnut minun miehekseni.»

Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut
kädet nyrkissä tytärtään kohti.

»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on
pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»

Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt
askelen, pari.

Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet
minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää?
Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun
omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten
maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua
omakseen!»

Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata
kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»

Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli
orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka
saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?

»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa
syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.

Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi
sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani.
Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»

Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat
metsästäjien parvessa.

»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä
siteestä.»

Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään
tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.

Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli
vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa
huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä
velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»

Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt
vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki
ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut
sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään
kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi
pitänyt sitä mahdollisena.

»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.
Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»

Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan
kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena.
»Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat
isälleni mokomaa häpeää.»

Mutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin,
päinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa
vasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin
leikikäs lapsi.

»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein
pakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan
kuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja
mantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on
orjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat
tuota suurta kuningasta.»

Mutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi,
isä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja
minulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»

Ja hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja
luopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata,
ettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!

Mutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain
kääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi
ollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian,
huomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä
tarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan
varustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista,
hän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan
korkeasukuisen tyttären.»

Kuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut
autettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä
tämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti
sisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille
hänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt
istua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen,
millainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi
mitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.

Sitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja
aittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen.
Ja ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan
kuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.

Hän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan,
ja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.

»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin
tiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että
tulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan
koituvan hänelle kunniaa.»

Vihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan
Olavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan
pyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut
ymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että
kuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa
povessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin
syvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.

Loppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin
kaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään
juuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa
valta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja
he olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.

Mutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka
turhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut
kaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar,
häntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman
jälkeen hän oli ollut onnellinen.

Ihana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka
ei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni
nähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.

»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä
Kungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?
Lähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,
Hjalte!»

Mutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen
itse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei
Kungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei
hänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.

Nyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä.
Astridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä
tälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän
nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?

Kysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta
sitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja
ilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa
sitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän.
»Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä
kerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»

Sanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko
kuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta
minun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»

Sitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan,
Astrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut
siitä.

»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä
merikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja
muutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä
valtakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti
taisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli
kauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.

»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas,
Jumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki
purjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he
olleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla
sammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle,
jota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta
kun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui
hopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden
paukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa
niitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on
oleva sinun iankaikkisesti'.»

Mutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko
lieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan
tahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä
kunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän
taivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että
kuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa
valtakuntaansa.

Kuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte,
ja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet
iäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun
hän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi
kulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.

»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan
osoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta
kuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan
maalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua.
Mutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada
tehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»

Ja Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen
sielustaan ja otsaltaan:

»Lieneekö -- Ingegerdiä lukuunottamatta -- ainoaakaan naista, jota
Olavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä
hetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on
iankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin
voi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta
Ingegerdiä?»

Vielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:
»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»

Astrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi:
»Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy
ilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon?
Lupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin
sinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän
olevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista
kuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään
kohtaloasi!» karjaisi vanhus.

Hjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille
armahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä
sisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi
varastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen
karaistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten
Ingegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon
jalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja
viekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!

Astrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä
olisi mutissut loitsua.

»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä
ihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se,
että hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja
oivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen
ilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen
sinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen
maailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua.

»Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi
suojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären
täytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä
Ingegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä
lähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.

»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta
tahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin
käärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen
sinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»

Sen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.

Astrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen
kasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid
oli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut
koskaan maistanut.

Ja Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan
laivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena
ja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi
kotiin.


3.

On aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On
sellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa
kaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle
lähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan
rakkaimmastaan.

Siinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita
pieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut
ovat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On
kuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat
pukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet
loistollaan.

Joen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös
somistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia
koivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla
vihillä.

Mutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin
jos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa
laiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät
Kungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin.
Ja mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät
seikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne
jälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.

Mutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat
ja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet
täyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä
pukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta
muun maailman kuulumisia.

Mutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa
joelle.

Kömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri
pitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla,
jonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen
kuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki
aaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat
airojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla
kuin kotkan siivet.

»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin
ihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut
kaiken kesää ja syksyä.»

Ja naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella
soutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja
kiipeävät venetalaiden katoille.

Kun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa
kannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet,
jotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun
päästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.

Mutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee
kuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä
loistavat lempeää hellyyttä.

Ja koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat
kuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja
siroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he
rientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja
purppuranpunaisilla haavanlehdillä.

Kuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan
viittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee
punakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja
uloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.

Ja kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa.
Hän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi
että tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.

       *       *       *       *       *

Kerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis
kuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi
kyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän
kasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas
ajatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar
puheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella
pöydänlevyä.

Kaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin,
jos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat
Olavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa
hänelle, että hän teki syntiä.

Mitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät.
Kuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita
silmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.

Kaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta
Olavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien
puukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.

Silloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.

»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.

»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.

Silloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että
huomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.

Virkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä
vuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen
ja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.

Kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa
kädessään poroksi.

Silloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman
kalpeaksi.

'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini',
ajatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä
rikkomuksesta!'

       *       *       *       *       *

Gårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän
makasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli
kauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime
tunteina jalka oli alkanut mustua.

»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf,
joka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että
Olavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut
suuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää
häntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»

»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa
minua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor
Valkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä
satamassa, hän surmaa minut.»

Mutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren
kuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.

»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin
Acke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan
satamassa omassa purressaan'.»

Kaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo,
joka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.

»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka
tappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän
on kuolemaisillaan.»

Olavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti
kadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse,
kunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas
oli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat
ruveta estämään.

»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä,
mutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun
kaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut
henkesi käsiini.»

Acke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.

Olavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.
»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.

Mutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman
kypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja
kutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen
laivalle.

Mutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli
Olavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.

Astrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta,
että oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan
otsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi
hengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän
vaipui suloiseen uneen.

Astrid palasi hiljaa takaisin kuninkaankartanoon. Hän laahasi kuninkaan
miekkaa raskaasti pitkin katua. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin
kuolevan äsken, hänen hengenvetonsa raskaat kuin korahdukset.

Oli Pyhäinmiestenpäivän aamu ja Olavi-kuningas lähdössä messuun. Hän
tuli kuninkaantuvasta ja käveli pihan poikki portille. Pihalla seisoi
useita miehiä odottamassa lähteäkseen kuninkaan mukana messuun. Olavin
saapuessa he asettuivat kahteen riviin, ja kuningas kulki heidän
muodostamaansa kujaa.

Astrid seisoi kapealla käytävällä naistentuvan edustalla katsellen
kuningasta. Olavilla oli päässä leveä kultavanne ja hartioilla pitkä
punainen samettiviitta. Hän käveli hyvin hitaasti, ja hänen kasvoistaan
loisti pyhäpäivän rauha. Astrid pelästyi nähdessään miten kuningas
muistutti niitä pyhien Jumalan miesten ja kuninkaiden puuhunleikattuja
kuvia, joita hän muisti nähneensä Mariankirkon alttarin yläpuolella.

Aivan portinpielessä vaani mies, päässä luuhottava hattu ja iso, väljä
vaippa kääräistynä vartalolle. Kuninkaan lähestyessä hän viskasi viitan
yltään, kohotti korkealle paljastetun miekan, jota oli pitänyt piilossa
vaipan alla, ja syöksyi kuningasta kohti.

Mutta miehen ehdittyä aivan kuninkaan lähelle häneen sattui Olavi
Haraldinpojan katse valoisana ja lempeänä, ja hän pysähtyi kesken
juoksunsa. Miekka kirposi kädestä, ja mies lysähti polvilleen.

Olavi-kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kirkkaan
katseensa yhä salamurhaajaan suunnattuna. Tämä yritti kääntää silmänsä
pois hänestä, mutta ei voinut. Viimein hän alkoi nyyhkiä ja itkeä:

»Voi Olavi-kuningas! Olavi-kuningas! Vihamiehesi lähettivät minut tänne
surmaamaan sinut. Mutta kun näin kasvojesi pyhyyden, miekka kirposi
kädestäni. Sinun silmäsi masensivat minut maahan.»

Silloin Astrid lankesi käytävälle polvilleen. »Jumala, armahda minua
syntistä!» voihki hän. »Voi minua, voi minua, että olen valheella ja
petoksella joutunut tuon miehen vaimoksi!»


4.

Pyhäinmiestenpäivän iltana oli kirkas kuutamo. Kuningas oli kävellyt
pihamaalla ja katsastanut talleja ja navettaa nähdäkseen, oliko kaikki
kunnossa; olipa hän käynyt orjien ja palvelijoidenkin pirtissä
katsomassa, että kaikkia kestittiin hyvin. Kääntyessään takaisin
kuninkaantupaan hän huomasi naisen, jolla oli musta päähine, hiipivän
pihaportille.

Kuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos
portista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.

Olavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen
menevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen.
Heti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti
huoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen
aikovan hypätä jokeen.

Kuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli
lukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli
kohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt
kummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi
Haraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
temmannut hänet kauemmas laiturille.

»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on
kieltänyt.»

Kuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin
kätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen
vaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo
ilmaisseet kuningattaren.

Ensin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja
yritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata
itsensä.

»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on
lähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä
minun pitää sinusta ajatella?»

Astridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi
sanaakaan virkkamatta.

»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen»,
jatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»

Kuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle
valaisee.»

Astrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on
niin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»

»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan.
»Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää
siihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»

Astrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus,
jota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka
pidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt
hän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä
lukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä
ja livertelevä:

»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»

Hän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän
polvistui tämän jalkojen juureen.

»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla
kuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei
voi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi
metsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua
joka päivä.

»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin
tupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.

»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja
polvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on
sinun'.

»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit:
'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet
minun, ja henkesi on minun kädessäni'.»

»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.

Astrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän
hyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen
painoi miekkaa rintaansa vasten.

Mutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän
tempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa
itseään.

Kuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi
niin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen
kädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.

Mutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti
kuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi
Olavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'

Kuningas kumartui Astridin puoleen: »Sano, mitä olet rikkonut!»

Astrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien
epätoivoisesti.

'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo
kuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän
itsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'

»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas
uudelleen.

Mutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut
vastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja
renkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin
käännettyinä.

Kuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen
hurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko
tämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten
Ingegerd!' ihmetteli hän yhä.

Hän kumartui ja tarttui Astridia olkapäästä. »Kuka olet? Kuka olet?»
tiukkasi hän ravistaen toisen käsivartta. »Näen kyllä, ettet ole
Ingegerd. Mutta kuka siis olet?»

Yhä vielä Astrid nyyhki niin, ettei saanut vastatuksi. Mutta
ilmaistakseen kuninkaalle, mitä tämä tahtoi tietää, hän aukaisi pitkän
tukkansa, kietoi suortuvan käsivarsiensa ympäri ja ojensi ne sitten
kuningasta kohti. Sitten hän jäi istumaan ja odottamaan, selkä
kumarassa ja pää painuksissa.

Kuningas ajatteli: 'Hän tunnustaa olevansa niitä ihmisiä, jotka
kantavat kahleita. Hän tahtoo ilmaista olevansa orjatar.'

Taaskin Olavi-kuninkaan mieleen välähti ajatus, joka selitti asian
oikean laidan.

»Eikö Svean kuninkaalla ole toinen tytär, joka on orjanaisen lapsi?»
kysyi hän äkkiä.

Kuningas ei saanut Astridilta vastaukseksi sanaakaan, yhä vain
surkeampaa valitusta.

»Eikö siis Svean kuningas», kysyi Olavi-kuningas silloin, »antanutkaan
minulle kuningattarensa lasta? Lähettikö hän minulle orjanaisen
lapsen?»

Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta kuuli Astridin värisevän kuin
horkassa.

Olavi-kuningas teki vielä yhden kysymyksen:

»Oletko sinä, jonka olen tehnyt vaimokseni, luonteeltasi niin alhainen,
että antaudut riistämään mieheltä hänen kunniaansa? Oletko niin
halpamainen, että iloitset siitä, että hänen vihamiehensä pääsevät
nauramaan petettyä?»

Astrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi
häväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi
itkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.

Ja Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala
orjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean
kuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta
pilaa!'

Olavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta
Astridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä
välikappaleena.

Hän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt
maksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki
runonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää
häntä pelkää.

Hänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava
Astrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen,
että se janosi verta.

Jos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen,
kuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi,
paiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?

Jos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi
hänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on
suuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.

Mutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi
sormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut
lauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat
ovat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti
kahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi
mielestään joka kirjaimen.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo
sanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän
silloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää
miekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi
miekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen:
»Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra,
Jumala!»

Näin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla
edestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki
hänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.

»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä
kovaksi ja tylyksi.

Vielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten
hän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän
oikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.

Olavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin
suuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin.
Hän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki
surkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.

»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet
koditon kuin kerjäläinen.»

Hän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo
ollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:

»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin
ylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen
läheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin
suuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin
hento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa
tuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle
hyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni.
Vaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi
kummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan
liian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan
hän pääsi sydämeeni.»

Kuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut
hänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.

»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin
jälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla
nostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi
kuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi
valhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei
viihtymystä!»

Hän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid
nousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen.
Muista, että puhun tosissani!»

Sitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi
kuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei
pettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon
ruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut
purjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan
tunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita
suurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut
mieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään.
Mutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki
jotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli
langennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin,
Olavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin,
että ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla
edes päivän puolisonasi.»

Olavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä
minulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut,
mitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin
olet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen
omakseen on miehen suurin kunnia.' -- Etkä kuitenkaan ollutkaan se
nainen, vaan valehtelija, orja!»

»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi
mainittavan», sanoi Astrid hiljaa.

Kuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan
mies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin
riippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä
päästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas,
että hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»

Hän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka
Herran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen
saavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut
minua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»

»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen
syntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät
minua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka
sydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat
etsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin
käskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»

Olavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin
toivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun
alati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt
tunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.

»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla
on hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko
minut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?

»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei
tahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut
minua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta
pyhimyksenkruunua.»

Ja kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.

Silloin Astrid lähestyi häntä.

»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä
kuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en
tahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja
urhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen
asunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut,
että vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.

»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin
huomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut
kädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi
kädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja
päätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»

Olavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät
olivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi
Haraldinpoika hänen puhettaan.

»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka,
kun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»

Olavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.

»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi,
uhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei
sinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin
pyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi.
Jumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»

Kuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.
Silloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:

»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»

Astridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen
näyn:

Kaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla
kuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen
hänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.

»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä
sanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»

Kuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.

Mutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid
nousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.

»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi
milloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi
minua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on
lyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa.
Rakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»

Kun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin
poikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti
Astridin jälkeen.

»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»

»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen
tuskin kuuluvasti.

»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä»,
sanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa
minun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä
antaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan
ihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä
lankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä
et voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä
puhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin
runsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»

Ja hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja
tukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi
jaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.



MARGARETA FREDKULLA


Näin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa
Norjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui
Länsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla
kappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.

Ihan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka
olivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta
kuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti
viskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että
kaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita
ihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista
ottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat.
»Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä
kohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»

Heti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen
silmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään,
että saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan,
hän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee!
Olen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla!
Iloitkaa!»

Rasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle
keskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme
talonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta
syttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän
tahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja
uhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää
henkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.»

Mutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän
alkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin
lintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi
eteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa
pisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja
metso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»

Hänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta
korvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt
kuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija.
Kuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»

Mutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä
kaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle
kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli
suurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja
nyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan
uhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja
kurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja
ryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin
lähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet
kuulla hänen sanomaansa.

Mutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti
poikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti
viisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.

»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme
rajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät
säilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu
laumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka
päivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»

Sepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli
eräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan
syttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt
kaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli
Västergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan
ja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen,
kylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet
itse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla
olisi niistä hyötyä.

Kun seppä näki kaikkien näiden ihmisten tulevan yhä vielä äänettöminä
ja hiljaisina, mutta silmät mielipuolisina palaen, pelkäsi hän mihin he
ryhtyisivät, jos heitä nyt uskoteltaisiin toivomaan rauhaa.

»Etkö ymmärrä, että se oli metsänhaltija?» hän sanoi jälleen
Rasmukselle ja puhui niin kovaa, että kaikki olisivat kuulleet. »Se
kuljeksii siellä metsässä mairien ja kääntää silmänne, sysimiehet.
Tietänet toki, että metsänhaltija on selvillä, että kuningas Inge piti
rauhankokousta viime kesänä Norjan Maunu-kuninkaan kanssa
Kungahällassa. Se tietää kyllä, että silloin sovittiin rauha
rakennettavaksi siten, että Inge-kuninkaan tytär saapuisi Norjaan ja
menisi naimisiin kuningas Maunun kanssa. Ja kun metsänhaltija nyt
ymmärtää, että me kaikki kuljeksimme ja tähystelemme rauhanneitsyttä,
niin se kääntää silmämme ja näyttäytyy kuninkaantyttärenä. Se pitää
ilvehtimisestä, se peikko.»

Rasmus sysimiehenpoika seisoi hiljaa ja kuunteli hartaana Pekka-seppää,
niin että tämä luuli saaneensa pojan asiasta vakuuttuneeksi ja laski
hänet irti. Mutta heti kun Rasmus pääsi vapaaksi, hän alkoi huutaa
entistä kovemmin: »Kuninkaantytär tulee, minä olen nähnyt
kuninkaantyttären.»

Ja jotta häntä olisi uskottu, hän alkoi kertoa kruunusta, joka oli kuin
helmikasteinen kukka, ja satulaverhosta, joka loisti koreana kuin
kärpässieni.

Mutta silloin erkani joukosta vanha eukko Sigrid Toorintytär. Hän
heilutti keppiään korkealla ilmassa ja alkoi huutaa:

»Kuka sanoo, että kuninkaantytär tulee? Minä tiedän, minä, mitä tulee.
Koko pitkän talven istuin yksin pirtissä ja näin savun tupruavan
liedestä. Mutta joka ilta oli savu täynnä merkkejä. Se täyttyi
silmissäni olennoilla, jotka olivat varustautuneet keihäin ja
rautapaidoin. Ja minä tiedän, mitä merkitsee, kun savu on täynnä
sotamiehiä. Ne ennustavat, että jonakin pimeänä yönä sotamiehet
hiipivät tänne meidän nukkuessamme. Me emme kuule heidän tuloaan, sillä
me nukumme, mutta heräämme, kun punainen kukko alkaa kiekua katolla,
kun olemme tukehtumaisillamme savuisissa pirteissämme, kun Norjan
kuninkaan väki kohottaa voitonhuudon palavien seinien ulkopuolella.»

Ihmiset värisivät pelosta kuullessaan Sigrid Toorintyttären puhuvan,
mutta sysimiehenpoika asettui ihan hänen tielleen.

»Minä en välitä teidän savupilvistänne», hän sanoi. »Minä olen nähnyt
kuninkaantyttären. Hienona ja kauniina hän loistaa kruununsa alla.»

Pekka-seppä, joka pelkäsi että noiden poloisten toiveet heräisivät taas
rauetakseen, karkasi Rasmus sysimiehenpojan kimppuun ja laahasi hänet
maakuoppaan, missä hänen pajansa oli. Hän pisti pojan sinne ja vieritti
käytävän suulle suuren kiven, joka oli ovena.

Mutta Rasmus huusi herkeämättä:

»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi
iloita hänen tulostaan.»

Mutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs
mies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla,
saapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän
muistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja
heiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän
juoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle
ja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti,
joissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt
kuninkaantyttären.»

Niin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi
yhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen
äänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi
hänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse
tulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä
päästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse
kuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena
luotamme.»

»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että
kuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»

Kun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen.
»En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni,
meille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä.
Jääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä
siihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon
maassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me
istumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»

Mutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat
karannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli
kokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha
eukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.

»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin
silmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa
hopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli
laakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»

Tuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot
huudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa
metsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.

Silloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa!
-- Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? -- Varjostakaa kädellä
silmiänne ja katsokaa metsää kohti!»

»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki
hänet?»

Kaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja
kurotella käsiään.

»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?
Näemmekö kaikki kuninkaantyttären?»

He lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita
lauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko
tuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.

Mutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että
tummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi
ensimmäisenä:

»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä
olet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin
saavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»

Sigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja
riensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.

»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.

Ja kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:

»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä
silkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»

He tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui
juhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen
korvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu
kultasiteitä.

»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri
musta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»

Margareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen
isänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika,
joka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:

»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta
Fredkulla!»

Koko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon
ja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän
oli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien
levittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu
laitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään
rannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.

Missä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet
kukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli
vanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut
hänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.

Muttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty
sellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.

Pari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä
alamäessä.

»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon
kauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»

Seurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat
kuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten
olivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä
olivat kokeneet pitkän sodan aikana.

Kun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla
itselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin
raunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä.
Ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.

Mutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat
hänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt
oli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.

»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme.
Ajattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä
tulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää,
vaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»

Ja kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki,
alkoivat he kaikki lohduttaa häntä.

»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki
ja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas
Kungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon!
Kuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut
syliinsä.»

»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet
saapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa
tulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan:
'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli
veden.»

Mutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan
hevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät
ryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät
enää olleet ihmisten kaltaisia.

Silloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua,
ja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.

Niin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa
kylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä
kuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat
hänen saattueessaan.

»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja
kaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan
kuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»

Tässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili
vaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»

Tehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä
itkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti
lauttauspaikkaan.

Mutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli
aivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle
parhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta
pohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.

Ja jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa,
joka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:

    Yks on, mi valvomahan
    yökausiks sitoo minut,
    yks on, mi minun estää
    iloja nauttimasta,
    tuo idän kaunis impi,
    mi valtakuntans' suojaa,
    Matilda, sotijalo,
    keisarin tumma tytär.

    Kodissa parempaa ei
    kuin ylväs, kaunis vaimo.
    Nyt murhe mua seuraa
    tupahan, tantereille.
    Kun käräjiltä palaan,
    se ratsullani istuu.
    Saa omaksein en koskaan
    tytärtä keisarin ma.

Niin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun,
hän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.

Eikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi
kysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:

»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa,
keisarin tytärtä.»

Oi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.

»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti.
»Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan
keisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät
miehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole
lainkaan rakkautta.»

Ja suuresti kauhistuen kuulivat talonpoikaparat, miten neito kutsui
saattuettaan.

»Oi rakkaat herrat ja hyvät rouvat, seuratkaa minua takaisin kotiin!
Armahtakaa minua, isäni hyvät palvelijat! Sallikaa ettei minun tarvitse
mennä kuningas Maunun luo. Ettekö kuulleet tuota laulua? Minua ei hän
kaipaa, tuo mies. Hän kaipaa vain ihanaa keisarintytärtä.»

Tämän sanottuaan Fredkulla kuuli, miten kansanjoukko, joka seisoi
tiepuolessa odottaen, huusi korkealla äänellä: »Terve, Fredkulla!» Ja
kaikkien niiden tuhansien, jotka tulvivat suuresta Kungahällasta häntä
vastaan, hän kuuli moniäänisenä kaikuna toistavan: »Terve, Fredkulla!»

Mutta neito yhä valitti ja rukoili.

»Rakkaat hyvät herrat ja jalot rouvat, viekää minut kotiin! Ettekö
kuulleet tuota laulua? Mehän teemme rikoksen kuningasta kohtaan. En voi
pakottaa itseäni kantamaan kuningattaren nimeä. Kotiin minä vain
tahdon.»

Tavan takaa huusivat ne, jotka seisoivat etäällä joen molempien rantain
partaalla: »Fredkulla! Fredkulla!»

Silloin tukki Fredkulla käsin korvansa. Hän oli jo kääntänyt hevosensa
ja hoputti äänekkäästi sitä eteenpäin.

»Oi kunpa kansa vaikenisi», hän sanoi. »Fredkullaa he huutavat, mutta
syntynee kai rauha, vaikk'en minä saavukaan. Kuningas Maunu ei ryhdy
sotaan minun tähteni. Hänestä on vain mieluisaa, että palaan kotiin.»

Yhä vain jatkoivat ne, jotka seisoivat tiepuolessa ja odottivat
saadakseen huutaa Fredkullaa. Mutta ne jotka seisoivat lähellä alkoivat
kysellä ja ihmetellä: »Mihin hän ratsastaa? Mihin hän ratsastaa?»

Ja nähdessään, että hän aikoi ratsastaa metsää kohti, syöksyivät he
hänen jälkeensä.

»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat
he. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö
sota nyt minulta poikani?'»

»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko
laaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä
tarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla,
kuulla!»

»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme
uskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa
pitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet,
nostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen
sinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»

Koko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen
ympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.

»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään
meiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta,
ajattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele
meitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»

»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme.
Mitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa
sinulle joen vastaiselta rannalta?»

Ja Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi
tielle hänen eteensä.

»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.

Mutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja
kauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»

Hän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen,
köyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat
tarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.

Fredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi
saanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat
metsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli
luvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti,
niin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.

Hän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!»
Silloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon
masentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät
uskaltaneet pyytää häneltä armoa.

»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on
vapaa.»

Fredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti
kaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne
hän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa.
Kauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden
jokainen kyynel oli kuivunut.

Sitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen
laaksoa kohti.

Hän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti
suurta, ihanaa rauhaa.

Jälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan
askel askeleelta.

Hiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja
eteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.

Kansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut
häiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.

Ylitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen
selästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua
itsekseen:

»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää
mereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan
helmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki
löytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän
poukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata
takaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä.
Sen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin.
Katso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto,
joka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»

Mutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä
ratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.

Nostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän
kypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös
loistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista
silkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan
jalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat
harteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä
soturinilmettä.

Nyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän
erottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän,
ja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile
yljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden
nopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit
kuoleman!



RAGNHILDSHOLMAN KUNINGATAR


Oli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen
vartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli
raskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.

Polku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten
rantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja
tiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet
uteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien
ylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden
lomitse.

Vuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet
lehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat
maassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet
ne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja
etanat nukkuivat talviuntaan.

Oli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan
erittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»

Mutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi
kaunis Fontinvuori.

Sen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä
kohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle
kapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä.
Ylempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat
pienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja
punaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen
yläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat
seinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja
elinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.

Mutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä
sumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja
kaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen
vuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin
kaikki muukin.

Kuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka
varisti ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita
pisaroita.

Siinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että
tuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän
ajatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos
purjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos
lähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen,
ettei sen tarvitsisi valaista minua.

»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin
olisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.

»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi
nyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita,
ovat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä
olen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan
vähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen
kuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata.
Kelpasi heidän olla kuninkaina.

»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi
itsekseen.

Mutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä.
Hän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi
ollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.

Mutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki
linnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli
vesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain
neniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan
putosivat maahan.

Kuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.

»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin
nähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä
tahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»

Jälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän
huomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö
kaislarantojensa keskellä.

Hän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti
hänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua
kuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki
hänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa
tuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.

»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli,
»ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on
muutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että
minun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle
hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden
taakan hartioilleni.»

Sillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään
norjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli
hyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty
häneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.

Heidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut
häntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta,
että hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.

Aina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella,
joka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin
Ragnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän
saattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään,
että kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.

Mutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet
kertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että
kuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat,
että hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut
lähteä noutamaan tätä hoviin.

Hän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän
antoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä
vartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää
kuin harmaa joki.

Nyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta
hänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus,
että hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja
häiritsemättä surussaan.

Hän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut
kesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt
se oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi
syötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn
yli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä
alakuloisemmaksi.

Hän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina
lumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat
vartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen
ja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui
kuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa
maailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.

Kuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.
»Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei
sitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»

Ja hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle
vuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.

Mutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen
Ragnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.

Hän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki
harmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki
tornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja
pelottavalta.

Ei ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei
vihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt
tehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan.

Mutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa
välkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.

Mitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se
oli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta,
että ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse
vuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja
siten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin
raskas ja kammottava ja painostava.

Ajatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli
varma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen,
jollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän
ei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli
pitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat
olivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään
ihmisen milloinkaan oli ollut.

»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.

Ja hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella
rannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan,
ja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen
edessään.

Mutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen
sittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa
minua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua
lähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa
siitä, että olen kuningas.»

Ja niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli
tullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi
pelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin
oli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.

Ja kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja
hänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen
tukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä
kirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.

Mutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin
kaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa
hänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime
kerralla hänen siitä ratsastaessaan.

_Kungahällan kuningattaria_, 1899.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kungahällan kuningattaria - ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.