Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ruukin jaloissa
Author: Mäkelä, A. B.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ruukin jaloissa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RUUKIN JALOISSA

Kirj.

A. B. Mäkelä



Kuopion Uusi Kirjapaino, 1896.



HENKILÖT:

 Antero Vallas, tehtaanomistaja.
 Elsa, hänen rouvansa.
 Aino, Elsan sisar.
 Vilho Palokas, insinööri, Anteron sisarenpoika.
 Alpo Leiniö, konttoristi.
 Martta Sikiö, emännöitsijä, hänen äitinsä.
 Vallinkorva, Jaakko Matinpoika, talollinen.
 Kaisa Antintytär, hänen vaimonsa.
 Lyyli,  |  heidän lapsiaan.
 Iikka,  |
 Ijäs,     |
 Puhos,    |
 Huuhka,   |  tehtaan miehiä.
 Jäntti,   |
 Ilves,    |
 Leena, Jäntin vaimo.
 Anni,      |
 Kerttu,    |  tehtaan tyttöjä.
 Lillukka,  |
 Eric Illberg, nimismies.
 Semen Ivaska, metsänkauppias.
 Työmiehiä.
 Naisia.
 Juoksupoika.

Tapaukset Vallinkosken tehtaalla ja sen läheisyydessä.



Ensimmäinen kuvaelma.


Tupa Vallinkorvan talossa. Perällä pihanpuolinen sivuseinä, jolla on
kaksi pienenlaista akkunaa. Vasemman akkunan alla pitkä pöytä ja sen
ympärillä rahia. Vasen seinä akkunaton; sitä pitkin avonainen vuode.
Oikealla seinällä iso uuni, suu katsojiin päin. Uunin edustalla
korkeampi rahi astiain pesemistä varten, vesisaavi y.m. astioita sekä
seinällä astiahylly. Vuoteen kohdalla vasemmalla seinällä vaatteita
nauloissa. Niitten joukossa huomataan naisen hattu, kevättakki ja
päivänvarjo, yksinkertaiset, vaan somat. Muuten köyhän näköistä. Käynti
oikealle, uunin taitse, joten ovensuu ei näy katsojille eikä uunin
edustalla työskenteleville.


Ensimmäinen kohtaus.

Uuniin virittelee tulta vanhempi nainen, päässä Karjalan vaimojen
"natsiira", huolimattomasti ja köyhästi puettu: Kaisa.

Kaunis nuori vaaleaverinen nainen askaroi astiain pesussa.
Kellertävä, varsin runsas tukka riippuu paksulla palmikolla. Kirkkaat
vaaleansiniset silmät. Yksinkertaisesti, vaikka herrasmaisesti puettu:
Lyyli.

Vuoteella loikoo keskenkasvuinen poika paitahihasillaan, mutta lakki
päässä. Opettelee puremaan tupakkaa ja sylkemään suupielestä, vaikka
huononlaisella menestyksellä. Sittemmin kun miehiä on tullut tupaan,
seuraa tarkkuudella heidän toimiaan. Milloin on jotain sanonut, koettaa
saada sylkästyksi sen päälle: Iikka.

Heti esiripun noustua astuu tupaan neljä talonpoikaismiestä, kaikilla
Karjalassa tavalliset venäläismalliset lakit päässä.

Edellä tulee vanhanpuolinen, ryhdikäs talonpoika. Pitkä, ruskea,
alhaalta kihara tukka on harmaan sekainen; samoin lyhyeksi leikattu
sakea partansa. Tuuheitten kulmakarvojen varjostamat synkät silmät
leimahtelevat omituisesti. Hän on tämän talon isäntä, Vallinkorva.

Nuori, hyvänlaisesti puettu, voimakkaan näköinen mies, jolla on
pitkävartiset saappaat jalassa ja loistava kaulahuivi kaulassa, on
nimeltään Ijäs. Hänen vilkkuva katseensa pysähtyy usein Lyyliin. Ottaa
hetken kuluttua lakin päästään, jolloin tulee näkyviin kellertävä,
sankka tukkansa, niskasta hieman kihara.

Kaksi vanhempaa miestä, toisella päälaki paljas ja parta ajettu paitse
kaulasta leuvan alta: Puhos. Toisella vahva leukaparta, vaan viiksetkin
ajettu: Huuhka, ahkera tupakan purija, sylkäsee aina lauseittensa
vahvistukseksi.

Vallinkorvalla, Puhoksella ja Huuhkalla on pullo taskussa.

VALLINKORVA. Onks siull kahvii, Kaisa?

KAISA. Eikä oo ... keitettyy!

IJÄS. A keittäkäis! Kyll mie maksan.

KAISA (panee kahvipannun haahlaan). Viel täss kahvii teill! Viimiset
kahvit.

PUHOS. Ainaks emäntä on vihass siint meijä vierasmiehinn käynnist?
Pakkoha mein ol käyvä.

VALLINKORVA (Kaisalle). Kukas siu on käskent myyvä miu viinojain?
(Ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Huuhkalle.) Männööt nää
täss ominnki tarpeinn. A vuottaiss, Huuhka!

HUUHKA. Ei siint mitä assiit' ois tulltkaa, mut se palkinto, kun o
ruukilt.

    (Ryyppää.)

KAISA (vie pöydälle kahvikupit ja täyttää ne). A sieks sen kakskymment
markkaa tienasit?

HUUHKA. Hittojaks mie! Jänti Lienan sannoot ilmottannee'.

VALLINKORVA (kaataa viinaa kahvin sekaan). Ainn onki mieheisä jäless.

PUHOS. Oisko tuo miehestää? Mut siint rahast.

VALLINKORVA. A rahast siell ruukiss myyvää' vaikk vapahtaja. Mitä sie
Kaisa ... kärsi nahkassais! Viel tulloo päivä toine.

KAISA. Kaks' siull tulloo päivää siinn!

VALLINKORVA. Naisill o naisii' luonto! Nahkaas' ku painat, enemmä
kertyy. (Kilistää.) "Tuikku murheese", sano' setä vainaa!

    (Ryyppäävät.)

IIKKA (vie tupakkapuruksensa uuniin. Sivu mennessään Lyylille). Siu
pappiis on tullt jo, Lyyli!

    (Kuultuaan Lyylin vastauksen palaa vuoteelle.)

LYYLI. Kuinka monasti sitä aijot kertoa?

KAISA (Lyylille). Laitakki sie assiis' valmiiks' aikanaa!

LYYLI. Kylläkai hän laittaa, niinkuin on luvannut.

KAISA. A mitäs hää miettii, ku ei oo meill näkynt?

LYYLI (kuin itsekseen). Saisikin miettiä, jos ei minun laitani olisi
näin!

PUHOS (ottaa esille pullonsa ja kaataa kuppeihin). Miull täss o oikee
koljaattii. Jos siint panta's terä?

IJÄS (kilistää Vallinkorvalle). Terveiks', Vallinkorva! -- Näkkyyhä
siull mait oleva, mut kovi ovat huonoss hoijoss.

KAISA. Ka rikkaruohooha mei pellot kasvaa, eikä hää viissi viljell.

VALLINKORVA. Kasvaat ne rikkaruohoo ilmanki viljelemät'. Muistat sie
senki ajan, ku mie raaoin -- miu maallain olless. -- Sie siitt
"viissit": kyllää käyvä, kahvii juuva!

KAISA. Ja sie juot viinaa! Yökauvet juopottelet, päivät makkaat.

VALLINKORVA. Ka en jaksa yöt'-päivää.

KAISA. Juot sie päivillki, min kerkiät!

VALLINKORVA. Rosvoha ainn o yötyöss ... ja sie nuorra ollessais --

KAISA. Viel viisastelet ... vetelet vanho'llais! Sano'sit, kui täst
päässää kesä' yl?

VALLINKORVA. Ka jäähää kerran täll puolell.

KAISA. Jää jos, moine isäntämies!

HUUHKA (ottaa esille pullonsa). A miull o rommii. (Kaisalle.) Saahaks
toiset kupit? Mie paan.

KAISA (täyttäessään kuppeja). Ompas heill nyt juomii, tänäpäivänn!

IJÄS (Vallinkorvalle). Mait siull om paljo. Miten pitänet hintaa?

ÄÄNI OVENSUUSTA. Terve taloon! Saisinko teiltä venettä ja soutumiestä?

VALLINKORVA. Mihi astikka?


Toinen kohtaus.

Esiin astuu nuori herrasmies. Hänellä on lyhyt, tiuha, kihara musta
tukka, saman väriset viikset ja lyhyt leveähkö leukaparta. Kasvot
ahavoituneet. Katse kiinteä kuin lyhytnäköisillä. Jättää rahille
vesimittaukseen tarvittavia kapineita. Hän on tehtaan insinööri,
nimeltä:

VILHO PALOKAS. Tähän vaan kosken niskaan. Vesimittauksia tehtävä.

VALLINKORVA. Saap'ha vennee!

PUHOS (ottaa lakin päästään). Ka inssinyör' jo on päässt kaartist?

VILHO (tervehtää miehiä). Vanhoja tuttuja! Ja Te taidatte olla
Vallinkorvan isäntä? -- Vielä vaan Puhoskin elää ja naureskelee...
Niin, eilen tulin. Huuhkalla yhä vielä tupakkipuruksensa kesken... No,
mutta Ijäskö se noin on herrastunut?

PUHOS. Kas, ku pantii hamarin käyttäjäks' ... valssipajjaa'. Hyvät
palkat!

IJÄS. Ei kehuttavat!

HUUHKA. Eihä köyhäll oo puolta: tiijä, millo herraks' paiskataa!

PUHOS (naisille). Ei taija oll puhast kuppii, jos inssinyör' --

VILHO. Mulla onkin kiire. (Tarkastaa pulloja.) Mitäs teillä kaikkea on
siinä?

IJÄS. A näit o kolmii sorttii ku sotamiehe rakkautt. Mitä vaa pittää?

VILHO. Oisko tunnustella? (Ottaa pullon, rallattaa.)

    Harmaja ravaa ja kiessit ne heiluu,
    Ja maantien santa se tuiskaa,
    Kun tällainen poika lauleskelee
    Ja pullon suuta muiskaa. (On maistavinaan.)
    Tyttöjä viedään kupparin oppiin,
    Vaan poikia sotakouluun --

LYYLI (tuo kahvikupin talrikilla pöydälle, sivulta, melkein takaa).
Tehkää hyvin!

VILHO (säpsähtää, huomaa vaatteet seinällä, katsoo häntä hyvin
pitkään). Anteeksi! En huomannutkaan... Talon tytär vai --?

LYYLI (kestää hänen katseensa). Niin.

    (Palaa entisille toimilleen. Eräitä kertoja
    vielä heidän katseensa kohtaavat.)

IJÄS. Eiks nää Helssingiss olleet oo tuntevinnaa tointoisijaa?

HUUHKA. Isoha se on kaupunk'... Kuka niit kaikkii!

PUHOS (Vilholle). Hyväks siell ol' sotaväess?

VILHO (laittaa puolikuppista). Mikäs, kun ei laske ikävää likelle!

KAISA. Sorjii kuuluut oleva' Helssingiss tytöt.

VILHO. Kauniita, kauniita, ylen kauniita ja sangen kohteliaita!

IJÄS. Ja niit o ni vietävän paljo!

VALLINKORVA. Oikeeks on inssinyörill sotamiehe kurssi?

VILHO (Lyyliin katsoen, kuin hämillään). Vielä näkyy pysyvän hammas
karkeana.

IJÄS. A raakiutuu siell. Lihanki syövät raakann. (Vallinkorvalle.)
Muista sie kuppiais, Vallinkorva!

    (Aikoo täyttää myös Vilhon kuppia.)

VILHO. Ei! Minun on lähdettävä.

VALLINKORVA. Iikka saap' tulla soutajaks': -- Huonollaine venekki
meill' o, vuotava.

VILHO (Iikalle). Osaat kait sinä uida?

IIKKA (panee nuttua ylleen). A mie? Niiku lohen poika!

    (Menee.)

VILHO (Lyylille, sitte muille). Hyvästi, neiti! -- Hyvästi!

    (Ottaa kapineensa ja menee.)

LYYLI (punastuen). Hyvästi!

VALLINKORVA. Tääks se ol', jota hyö "Keisariks'" kussuut ruukill?

PUHOS. A tää. Louhka mies!

IJÄS. Suoraluontone mies, mut utala naisii'.

HUUHKA. Ja _sie_ et oo yht-vähhää ... pelkäät pimiäll!
(Vallinkorvalle.) Et sie taho rommii, Vallinkorva?

VALLINKORVA (ojentaa kuppinsa). Enne' mie oon isse ilman ku pian suun'
tyhjänn.

IJÄS. Äijäks sie oikee pitä'sit hintaa maallais? .' Vallinkorva.

VALLINKORVA. Mitä sie täst ostelet? Lyylinkää kanss teill ei tullt
mittää.

IJÄS. Saan mie rahhaa, ostan koko tilan.

HUUHKA. Kyll tää rahhaa saap', älä sie siint --!

PUHOS. O ruukiss rahhaa!

IJÄS (silmää nuhtelevasti ja polkee jalalle Puhosta).

KAISA. A patruuna' halunkkiiks työ oottenki?

IJÄS. Ei täss mitä halunkkii olla. (Vallinkorvalle.) Siehä isäntä oot,
Jaakko!

PUHOS. Myö pois, ku hää on halukas! Mitä sie täll roskapaikall? Paremp'
maa miult o männt.

HUUHKA. Ja miult.

VALLINKORPI. Mitäs miull siint jääp' issellein, jos talloin myön?

IJÄS. Ka rahat jääp'.

HUUHKA. Jo siull alkaat oll lapseiski vauraat --!

VALLINKORVA (keskeyttää). Jääp' siint mitä rahhoi! Patruun viep'
velastaa.

IJÄS. A mut jos maksaakki lissää? (Kuiskuttaa korvaan.) Ja se maksaa
hyväst' järkiää.

VALLINKORVA. Mie en puutu patruunan kauppoin, sen tiijätki!

PUHOS. Eik siust oo yhellaine myyvä kell vaa?

VALLINKORVA. Ei märkääkä! Joutaa männ avissuonii', määtiiä jääp' viel
minullki tähett.

PUHOS. Oot sie jäykkä!

VALLINKORVA. Mie en ookka vas'ka lihast! Miut ku täst ajjaa pois
maaltain, kassokoo kinttujaa! Mie siell en selkä vääränn seisokkaa...
(Katsoo tiukasti heitä silmiin itsekutakin.) Enkä --

HUUHKA. Mitä sie?

VALLINKORVA. Mie siit en juoksekkaa halunkkinn, raha' iest!

IJÄS. Ka suoraan ku puhutaa, ni saatas' vähä parissaa myöki... Käyp'kös
se siull katteiks', jos sie saat ommais ja hiuka enemp'?

VALLINKORVA. Mitä hää siintki viinamyönnist Kaisaa?

HUUHKA. Jos lie vanha suola janottant.

VALLINKORVA. Mitä sie sill tarkoitat?

HUUHKA. Ka en mittää. -- Kuppiis' jäähtyy!

VALLINKORVA. Sano selviks' "vanhat suolat"! Mieshä sie oot?

HUUHKA. Ka eiks se enne' vanhaa' pitänt silmää tähän Kaisaa', tyttönn
olless?

KAISA. Mitä sie männeetalvisist lumist!

PUHOS. Tää ol'ki nuorenn kaunis ja rikkaa' nimess. Tyhjäst se patruunki
alko'.

HUUHKA. Mut tää ol' ylpiä, tää Kaisa.

KAISA. Siinn ei oo päten alkuu, siinn assiiss ensikää!

VALLINKORVA. Alku siinn o ollt ja hyvä. En miekää sokia ollt sinä
aikann.

KAISA. Mitä ne siitt siull kuuluut, vanhat assiit?

VALLINKORVA. Kuuluut miullki vähä. Mitäs sie oot kiistänt valleeks'?
(Kuin itsekseen.) Voiti mie sillo hänet, (tarttuu pulloon) mut isse
tään sain hentuksein.

IJÄS. Oisha patruun heittänt sen viinajutu, ku oisit tehnt kirjat.

VALLINKORVA. Väkisi miult ei saaha. Viekööt nyt Kaisan, ku tahtoot!

KAISA. Enkä mie suostu siihe talo' myömisee. Sattuu Ilkastki mies
tulemaa'.

IJÄS (Vallinkorvalle). Siehä isäntä oot! (Kuiskuttaa korvaan.) Kyll myö
hinnall voitas' soppii.

KAISA. Tarvitaa maakaupass vaimoltki myönytys. Mut velast ku mänenöö,
sill ei mitä maha.

HUUHKA. Eiks käyvä pihamaall loikomaa'?

IJÄS. Siell onki viiliämp'.

PUHOS. Kuiva jo näky' oleva'.

IJÄS. Mie maksan kaikk' kahvit.

KAISA. Oisiks viis' pennii kupist --?

IJÄS (heittää 2-markkasen pöydälle). Siinn o viinastki!

VALLINKORVA. En mie myönni takkei!

HUUHKA. Ota pois, o Ijäksell rahhaa!

VALLINKORVA (pistää rahan taskuunsa). Eihä raha oo pakana.

IJÄS. -- vaikk sill ei sieluu oo --

VALLINKORVA (Kaisalle). Tuo sie Kaisa nuo kupit! Meilt voivat särkyy.

    (Vallinkorva, Puhos ja Huuhka menevät.)

KAISA (vie kahvivehkeet jälestä). Näitkää saattaneet isse: monissa
miehi.


Kolmas kohtaus,

IJÄS (lähestyy Lyyliä, joka askaroidessaan seisoo häneen selin). Sie et
sillo huolint minnuu, Lyyli.

LYYLI. En.

IJÄS. Paras ois ollt ottaa saajessais.

LYYLI. En ottaisi nytkään.

IJÄS. Sano tarjotuks'! Jyvät herroill, työmiehell akanat: se o ruukin
taksa. -- Siust ei käy hyvät puhheet!

LYYLI. Mitä maailman puheista!

IJÄS. Miull ol'ki tosi aikomus, mut ei kelvannt työmies.

LYYLI. Ei se siitä syystä ollut.

IJÄS. A mistäs? Kyllpäs inssinyöril' vilkku' silmäis.

LYYLI (katsoo kysyvästi häneen). Sinäkin taidat olla päissäsi?

IJÄS. Juopottelen ehkes ratoksein.

LYYLI. Mitä tuo on, tuolla lailla jahdata isää? Teillä on petos
mielessä.

IJÄS. Mikä petos -- tälla'ne talo! Täys' hinta tarjotaa, ja lisän
kanss. Jos siitt lähtiski lehmännahka miehee --

LYYLI. Äiti ei ainakaan suostu. Häntä ette saa juomaan.

IJÄS. Hölmö ilmanki, parahiks'!

LYYLI. Tiedätkös, mitä hän on kärsinyt?

IJÄS. On, tuntuu, ollt ilosetki päivät lommaa. No, miull ei kuulu! Mut
ainn mie kakskymment markkaa saan täst reisust, jos eletää ja tervenn
ollaa.

LYYLI (kääntyy päin). Millä lailla?

IJÄS. Niiku Jänti Lienaki.

LYYLI. Mitä sulla on tekeillä? Hyvää se ei ainakaan liene?

IJÄS. Mitäs mie ennää pian vällii! Saatan viinasakkoo' siu issäis.

LYYLI. Milloin hän on viinaa myynyt?

IJÄS. Et sie nähnt? Äskön-ikkää' makso'n kaks' markkaa. Kahvist ei
männt viittkymment pennii. Vierasmiehet elläät.

LYYLI. Sellainen mieskö sinä oletkin!

    (Kääntyy taas selin.)

IJÄS. Mitäs työ että käy kauppaan! Mie en ookka tuhma.

    (Menee viheltäen.)

KAISA (tulee, tuoden esiliinassaan potaattia, joita hän ja Lyyli
alkavat kuoria). Oikeinko se on totta, että äiti on myynyt viinaa?

KAISA. Ka oom mie, salaisi' puolin. Mistäs mie oisi' siullki sinn
Helssinkii' rahhaa saant?

LYYLI (vilkasee vaatteihinsa seinälle). Jos minä sen olisin tiennyt!
Isältä salaa?

KAISA. A sallaa häneltki ... ja häne viinojaa. Ois hää ne kuitenki
juont kuivii' ja juottant tover'loillaa.

LYYLI. Mutta äiti, eikö se ole niinkuin --?

KAISA. Niiku mitä?

LYYLI. Niinkuin varastamista?

KAISA. Olkoo jos! Omiain mie siinn oon varastant. Miu kanss hää on tään
talonki saant ... issellää ollt ku se uuvispaikka, joutava -- kaikk'
hävittänt. Nälkääks mie täss käin näkemää'?

LYYLI. Ja äitiä sakotettiin?

KAISA. Ka sakottiit. Ei oo maksaneeks' saant sitäkää.

LYYLI. Kuinkas sitte, jos ei voi maksaa sakkoa?

KAISA. A linnass pittää käyvä kuittaamass.

LYYLI. Voi äiti kulta! Mutta sittehän täytynee suostua heidän
kauppaansa?

KAISA. Nii mieki enne' lakituppaa pelkäsin. Mut ei tuoll päätä viety.
Ei siell maha kuolla linnasskaa.

LYYLI. Mutta, äiti --!

KAISA. Hyvinks mie herkkuloill oon tääll?

LYYLI. Mutta se häpeä!

KAISA. Mei kunniast ennää!


Neljäs kohtaus.

Tupaan tulee kumarrellen nuori, huolellisesti puettu herrasmies,
sinertävät rillit nenällä. Sekoittaa puhuessaan usein d:n ja t:n. Hän
on tehtaan konttoristi.

ALPO LEINIÖ. Herran rauha syntymäkotillesi, Lyyli kuldani.

LYYLI (rientää häntä vastaan). Alpo! Olenkin jo odottanut.

KAISA (pyyhittyään kätensä esiliinaan, tervehtää). O hänell syy
vuottaaki. Kai pastuor' tietää --?

ALPO (keskeyttää). Puhudelkaa minua täst'etes vaan nimeltäni!
Konttorissa minä nyt työskentelen, kuden tietätte. -- Niin,
juhannusaaton olen valinnut hääpäiväksemme.

KAISA (ryhtyy taas työhönsä). Luojan kiitos!

LYYLI (vie Alpon päällystakin naulaan), -- että se vihdoin on päätetty.
(Istuvat pöydän taa.)

ALPO. Mikäs nyt enää olisi esteenä, kun olen saavuttanut vakaan aseman?
Opetustointa harjoitan siinä sivussa vaan omasta sisällisestä
halustani. Ainoastaan kolehti jää siitä minulle, vapaaehdoinen.

KAISA. A nuorenn pääsittenki palkall.

ALPO. Ihmekös se: tehdään kasvuja!

KAISA. Työ siitt ootta niiku sen vainaan ... Tanel' herran' sijall?

ALPO. Jodensakin. Tulevaisuutessa ehkä kokonaan.

LYYLI. Missä sinä asut?

ALPO. Konttorikartanossa vielä, äidini kamarissa. Olen ajatellut, että
jos saisin ostaa pienen tilan --

KAISA. Ainnha niit sattuu myötävii.

LYYLI. Mutta ... äiti kuulkaas! Eikös Alpo ... eikö meidän sopisi ostaa
tätä tilaa? Isä ja äiti tietysti jäisivät eteenkinpäin.

KAISA. Se nyt tul'ki niiku taivaast!

LYYLI. Mitä sinä sanot siihen, Alpo?

ALPO (mietteissään). Kyllähän se muuden sopisi kaikin puolin, mutta
tämä tila taitaisi olla liijan kallis minulle.

KAISA. Puolet tulis' niiku Lyylin perintönn. Ilka osast vaa jäis'
maksettavvaa ... taikka jos antas' maast puole hänell?

ALPO. Pieni taitaa taas olla jaettavaksi. Jos, niin koko tila!

KAISA. Ka miks' nähnette!

ALPO. Te siis suostuisitte luovuttamaan oikeudenne eläkettä ja työtä
vastaan?

KAISA. Nii mie puolestain kasson. Kyll se siihe tyytys' Jaakkoki, mie
luulen.

ALPO. Voipihan tuota miettiä. Ei suinkaan teitän puolestanne asialla
ole mitään kiirettä?

KAISA. Ka ois meill kiire oikiastaa. Voip' männ velast kohtsiltää.

ALPO. Kelle olette velkaa?

 LYYLI. Olenhan kertonut, että patruunalle.

ALPO. Taisit mainida. No, hän kait antaisi velan seista, kun siirtyisi
minulle... Mitä isäntä itsekin sanonee?

KAISA. A mie käyn.

    (Menee.)

ALPO. Vai jo sinä minua olet otottanut? Eihän tulostani vielä ole kuin
viikon päivät.

LYYLI. Miks'et lähtöni jälkeen mitään kirjoittanut, vaikka lupasit? En
tiennyt mitään aikeistasi.

ALPO. Minulla oli kovin paljo töitä viime aikoina, mild'ei liijaksi.

LYYLI. Sitäkin arvelin, kunnes tuli, aina uudestaan tuli se epäilys.

ALPO. Kuinka sanoit: "epäilyskö"?

LYYLI. Niin, että sinä lopultakin olit hyljännyt minut.

ALPO. Kuinka voisin hyljätä sinut, pulmuseni?

LYYLI. Sinä olit niin toisenlainen kuin ennenaikaan.

ALPO. Käsitäthän, että minua joskus huoletti tulevaisuudemme? Tämä
paikka ei vielä ollut tietossani.

LYYLI. Muutuit heti, kun olit saanut minut valtaasi --

ALPO. Hm.

LYYLI. -- juovuspäissäsi.

ALPO. Silläpä en sitä niin tarkoin muista.

LYYLI. Vaan minä muistan. Sellaiseksi en ajatellut sinua enkä
suhdettamme.

ALPO. Ihminen on heikko. Mutta nyt ei maksa vaivaa niitä muistella
enää. Olethan tyydyväinen: olet kärsinyt ja voittanut?

LYYLI. Kärsinyt kyllä... Mikäs minun auttaa, vaikka silloin --

ALPO. Jättäkäämme ne asiat! Monelle on käynyt pahemmin.

LYYLI. Niin ... oli sulla muitakin: kaikenlaisia, joille tuhlasit rahaa
ja "teeskentelit lempeä", niinkuin itse sanoit. Kauhistuttaa vieläkin
se elämä!

ALPO. Jaa, pyhä Cecilia! Noilla siveyssaarnoilla et ketään vetä
puoleesi, vaan pikemmin karkoitat.

    (Vallinkorva ja Kaisa tulevat. Kaisa käy puuhaamaan
    potaattia tulelle).

VALLINKORVA. Joks ollaa kaikk' kesälinnut tultu?

ALPO. Niin, aijon saata asiamme päätteesen ... pyrkiä vävyksenne.

    (Tervehtävät.)

LYYLI. Juhannusaattona ovat häämme, isä.

VALLINKORVA. Jo mie kuulin äijiltäis. (Alpoon kääntyen.) Mieheks' ku
herennet, hyvä kaikk'! Teit' ruukkilaisii mie paljo en oo osannt uskoo.

ALPO. Sepä ikävä! Ja tässä kun vielä tuli puheeksi emäntäväen kanssa --

VALLINKORVA. Ni siihe maa' ostoo' --?

LYYLI (keskeyttää). Suostukaa, isä kulta, siihen!

VALLINKORVA. Ka em mie vasten oo. Mut eihä tää pastuor' ... "Alpo" mikä
sie oot nimeltäis, viel oo niit kasselltkaa.

ALPO. En ole tottunut maita arvostelemaan. Luodan siihen, ettette tahto
saattaa minua vahinkoon ... minua ja tytärtänne.

VALLINKORVA. "Ei märkääkä", sano' turkulaine! -- A myö siitt saatas'
täss ellää ainn iellkipäi?

ALPO. Kuinkas sitten! Eihän minusta ole maanviljelijäksi.

VALLINKORVA. Ka siitt vaikk paikall tehtäs' kaupat! Mie täss vähä oon
tuuless, mut oha nää toiset selvii.

ALPO. Kuinka korkeaksi laskette tilanne arvon, näin meitän välisessä
kaupassa?

VALLINKORVA. Tää ois neljä-, vlijetoist tuhane tila joka päivä, vaikk
ei ois tuohokaa koskee' ossaa. Erräät o pienistki osistaa saaneet
tuhansii, mut mie sitä en täss mei kaupass reknaa mihikää.

KAISA. Nyt tää' ruuki jaloiss on kalaves'ki pillautunt. Eikä koskest
pelloks' oo, josha nuo ei hyvin kasvane nykyjää mei pellotkaa.

VALLINKORVA. A tää jos oikee oiski viljelyksess, ni tää tila maksas'
paljo. (Miettii.) Kahteetoist tuhantee mie heitän, ku täss siitt isse
saahaa ellää niiku viljelijänn. Siint alle miu tuntoin ei anna männä.
Vähä paremp' kuitenki ku jos patruun veis' velastaa.

ALPO (ottaa muistikirjansa). Sitä velkaa näyttää olevan yhteksän
tuhatta viisisataa markkaa, ilman korkoja.

VALLINKORVA. Koroist ei ookka mittaa. Ne sovittii hyyryst, ku ruuki
rakenuksii o miu maallain.

LYYLI (Alpolle). Tiesitpäs sinä sen velan!

ALPO. Tehdään kirjoista. (Laskee.) Kaksitoista tuhatta, siitä puoli
Lyylin osinkoa ... siis kuusi tuhatta?

VALLINKORVA. Nii -- jos se siitt o varmaa, se Lyylin liitto?

ALPO. Kun vaan Lyyli --?

LYYLI. Mihinkäs minä pääsen.

ALPO. Siinä kuutessa tuhannessa on toinen puoli velasta, joka tekee
4,750 markkaa. Ei muita velkoja ole.

KAISA. Ei ... mitä pienii, markan pari'. Patruun o ollt hyvä antamaa'.

VALLINKORVA (puoli leikillä). "Vanha suola"!

KAISA. Oot sie siinn! Häpäset isseis!

ALPO. Lyylin osaan kuuluva puoli patruunan velkaa lankeaa itsestään
minun suoridettavakseni.

VALLINKORVA. Niiks se lienöö?

ALPO. Ja kun otan vastatakseni siitäkin vieraan puoliskon velasta, jää
teille maksettavaksi 1,250 markkaa.

VALLINKORVA. Sill seuvull sein pitäs' olla. Jokos myö lyyvää kättä?

ALPO (lyö kättä). Minä nyt luotan Teitän tunnollisuudeenne -- setä!

VALLINKORVA. "Jaakoks" minnuu on moittineet.

KAISA. Mut meill ei taija oll kirjoitusneuvoi ... mite Lyylill --?

ALPO (ottaa taskustaan paperia ja kirjoitusneuvot). Sattui mukaani.

KAISA. Ka kun arvas' ottaa.

Alpo (kirjoittaessaan). Pitän ne usein kerallani. Voi milloin hyvänsä
tundea kutsumusta ... tavallisesti ulkona, yksinäisyytessä.
(Vallinkorvalle.) Kauppakirja tehtään siis sen mukaan kuin tässä on
puhuttu?

VALLINKORVA. A mitenkäs! Tullooks se Lyyli' nimmee' kanss?

ALPO. Ei, vaan minun yksistään.

LYYLI. Vaikuttaisiko minun nimeni siinä jotain?

ALPO. Minun ymmärtääkseni ei mitään.

VALLINKORVA. A varmemp' ois vast vihittyy. Mut oma siu o, Lyyli,
assiis'.

LYYLI. En niistä ole selvillä ollenkaan.

ALPO. Tarvittaisiin kaksi totistajaa.

KAISA. Jäntin täss assuut likimpänn. Käy sie, Lyyli, jos joutasiit:
Jäntti isse ja Liena.

LYYLI (pukeutuu).

ALPO. Ettei se vaan ole se vaimoihminen, joka tekeytyy hulluksikin,
saatakseen kerjätä?

VALLINKORVA. -- ja haukkuu ihmisii? Ei, se o Lautta-Ulla.

KAISA. Liena' äit', vaikk hyvä o Lienaki suustaa.

VALLINKORVA. -- jos muutenki.

ALPO (Lyylille). Älä heille viitsi puhua koko kaupasta! Asunnon
vuokraaminen tai --

KAISA. Mitä heill huolii selittää!

ALPO. Parasta olisi yleensä, että tämä kauppa toistaiseksi pitettäisiin
vaan meitän kesken.

VALLINKORVA. Nii o miustki.

    (Lyyli menee.)

ALPO. Tämä tuli niin tiedämättömästi, etten nyt kauppatilaisuutessa
voisi antaa käsirahoja enempää kuin viisikymmentä markkaa.

KAISA. Ka mist sitä ois tiennt varata!

VALLINKORVA. Millos siitt loput?

ALPO. Jos pantaisiin kaksisataa maksettavaksi silloin hääpäivänä,
juhannusaattona, ja sitte loppusumma tuhat markkaa tämän vuoten
kuluessa?

VALLINKORVA. Siihe mie tyyvyn mainiost'!

ALPO. Kauppakirja pidää olla kuitattu, laillisuuten vuoksi. Niistä
maksuista minä annan eri velkakirjan.

VALLINKORVA. A siint patruuna' velast?

ALPO. Siitä taas eri sitoumuksen, paitse Lyylin velkaosasta, joka
siirtyy itsestään, niinkuin jo puhuttiin.

VALLINKORVA. Miepä sitä en oikee saant sarviin.

ALPO. Selvähän se on kuin päivä!

VALLINKORVA. No, kun lie! -- Er' kirjanks' tiet siintki' jott myö
jäähää viljelijäks'?

ALPO. Niin, eri välikirjan. Mutta siinä on muistettava niin monta
seikkaa, laillisuuten vuoksi ... enkä ole sitä ensinkään miettinyt --
niin ehkä jätämme sen toiseen päivään?

KAISA. Ka kerkiäähä tuon viel.

VALLINKORVA. Jos ois männt täss yhell tiell... A mite se kauppakirja
tul'? Essi sie Kaisa miu silmälassiin'!

KAISA. Siust lukijaa!

    (Tuo silmälasit.)

VALLINKORVA (tavailee). "Ämmä ee -- mee, aa -- sano' aa -- ällä",
kaks'ha siinn o hitoss ällii -- "alle: myö allekirjuttajat."

KAISA. Anna hää lukkoo! Ethä sie ... häpäset isseis!

ALPO (lukee). "Me allekirjoittaneet myymme ja luovudamme Vallinkorvan
perintötilan numero yksi Vallinkosken kylässä Jääsken pidäjää,
veroltaan neljäsosa manttaalia, end. jumaluusopin ylioppilaalle herra
Alpo Leiniölle, kaikkine --"

KAISA. Tarkkaa'pas hää tietää manttaal'osat ja kaikk'!

VALLINKORVA. Oha konttuoriss kirjoi.

ALPO. "-- kaikkine siihen kuuluvine eduineen ja oikeuksineen, joista
tässä erittäin mainitaan viisi kuutestoista-osaa Vallinkoski nimiseen
koskeen ja sen vesivoimaan, --"

VALLINKORVA (puoli-ääneen). Mitä hää siint nimittää?

KAISA. Kaikk' hää tietää!

ALPO. "-- välillämme sovitusta kuuten tuhannen markan kauppahinnasta,
joka eri välikirjoja vastaan maksettuna kuitataan." (Kuuluu kolinaa
porstuasta.) Maksuajat ja määrät näissä velkakirjoissa ovat sitte sillä
lailla kuin suostuttiin.

    (Lyyli tulee, riisuu päällysvaatteensa. Kohta hänen jälkeensä
    tulee keski-ikäinen pariskunta, mies työpuvussa, vaimon vaatteet
    koreat, vaan rikkinäiset, päässä "natsiira". He ovat Jäntti ja
    hänen vaimonsa Leena, joka ensin sieppaa lakin miehensä päästä,
    sitte käy Alpon eteen ja niijailee.)

LEENA. A työks ootta mei uus' opettaja? Ni nuor' viel nävöltää ja
kaunis ku yks' marja justii! Parikkalass olitta saarnannt: hyvi
tykkäsiit. (Matkivinaan.) "Ei oo mein kirkiss niin synkiitä
soarnamiestä näht", sannoit.

VALLINKORVA (sill'aikaa Lyylille). Kasso sie Lyyli, onks nää kirjat
kaikk' paikallaa!

LYYLI (tarkastaa summat). Paikallaan taitavat olla.

ALPO. Sitte ei muuta kuin nimet!

VALLINKORVA. Jaakko Matipoika mie oon ... Vallinkorva.

KAISA. Ja mie oon Kaisa Antitytär.

ALPO. Kirjoita Lyyli nimet, että tulevat eri käsialalla!

LYYLI (kirjoittaa).

ALPO. Tehkää itse puumerkkinne vierasmiesten läsnäollessa!

VALLINKORVA (tekee puumerkkinsä). Tuolla'ne "vuu" puustain miull on
puumerkki.

KAISA (samoin). Miull on "koo".

ALPO. Kirjoita taas Lyyli totistajain nimet!

LYYLI (kirjoittaessaan). "Eero Jäntti".

JÄNTTI. Nii, "Eero".

LYYLI (samoin). Ja "Leena Jäntti".

LEENA. Ka "Liena" ... oikee ristitt Matlienaks', ja Mansikka ommaa
sukujain.

VALLINKORVA. Sen arvas'ki!

ALPO. Kaunis nimi. (Antaa Lyylille toisen paperin.) Tähän vielä samalla
tavalla. Näitä pidää olla kaksi kappaletta.

LYYLI (kirjoittaessaan). Ompas siinä!

ALPO (panee ensimmäisen kauppakirjan taskuunsa). Tämä jää minulle, ja
nämät jäävät teille, sekä viisikolmatta markkaa käsirahaksi.

    (Antaa Vallinkorvalle muut paperit ja rahoja.)

VALLINKORVA. Viis kymment eiks se olit?

ALPO (antaa lisää tahaa). Niin, oikein, viisikymmentä! Sanoinko
ajatuksissani "viisikolmatta"?

JÄNTTI. Paljopas pittää herro'll kirjoi yhess asuno hyyryyss!

VALLINKORVA. A viel ois muuan paper'.

ALPO. Kun nyt tässä mieditään.

VALLINKORVA. Onks niiss paper'loiss, jott se männöö mitättömäks', jos
siint ei tule tolkkuu --?

JÄNTTI. Ka mitättömäks'hä se sillo männöö.

VALLINKORVA. Mitä sie tiijät! (Erikseen Alpolle.) Näät siint Lyyli'
assiist?

ALPO. Sehän on selvä luonnostaan. Ei sellaista sovi panna kirjoihin.

KAISA (Vallinkorvalle). Mitä sie määt häpäsemmää' issiäis!

LYYLI. Johan minun asiastani nyt pitäisi tulla valmis (Kuin itsekseen.)
Pian aika rientää ja joutuu juhannusaatto.


Viides kohtaus.

Tupaan astuu lyhyenläntä vanha herra, virkalakki päässä ja laukku
kainalossa. Hän on piirin nimismies Eric Illberg. Puhuu suomea
huonosti.

Häntä seuraa kookas, roteva mies, hänkin sivu keski-ijän.

Hänellä on pulska ruskea täysparta; valkoisilla liiveillä näkyvät
paksut kultaiset kellonvitjat. Hän on Vallinkosken tehtaan omistaja,
patruuna Antero Vallas.

ANTERO. Alpokin täällä?

ALPO (korjaa joutuun kirjoitusneuvot). Kirjoitin heille asunnon
vuokrasopimuksen.

ANTERO. Syrjään tämä tulee sinun asua. (Jäntti ja Leena sill'aikaa
menevät. Leena kuitenkin hetken kuluttua kuuntelee ja kurkistaa akkunan
takaa.)

ALPO. Satuin tänne. En minä itselleni -- (Viittaa meneviin.)

ILLBERG. No Välikorva, millos Te fundeera maksa se sakko?

ANTERO. Niin, kuinkas vaimosi viinasakon laita on?

ALPO (Katsoo kysyvästi Lyyliin, joka koettaa kuiskuttaa hänelle, vaan
Alpo pudistaa päätään).

VALLINKORVA. Mitäs mie häne sakkojaa? Ei hää miu tahostain oo myönt.
Totta yks' pää vastaa, minkä kaks' kättä tekköö.

ANTERO. Voisin minä sen nyt maksaa, jos sinä rupeisit mihinkään
lopulliseen --

VALLINKORVA. Ka kun lie nii halu, em mie kiellä maksamast. Miehä täss
oon luullt issiäin likisimmäks', mut miu tilliin' sitä vaa ei panna!

ILLBERG (ottaa paperia laukusta). Oleks teittill mite elukat?

VALLINKORVA. On kissa, jos kelpaa! Muut täst ei ni joutas' sako
syöntää'.

ILLBERG. Tekeks Te jekku esivalda kanss? Mine yks kappala esivaldast!

VALLINKORVA (uhkaavasti). O miusski muru miest! Joutavast täss sakot ja
linnat!

KAISA. Ei mei tavaroist ennää mitä lähe.

ILLBERG. Te saa sitt maista se kruunu' buljong!

KAISA. Mikä täss muukaa neuvoks' tulenoo?

    (Pukeutuu.)

ANTERO. Vallinkorva, sinä voisit sen niin vähällä!

VALLINKORVA. Mut ku Vallinkorva ei puutu, ei tartu! Saap' patruun miu
maan' avissuonistki.

ANTERO (Kaisalle). Onhan tämä ikävänlaista, jos muistat vanhoja aikoja.

KAISA. Viel sieki muistat yhen kerra'!

    (Kääntää selkänsä.)

ANTERO. Mene sitte, kun niin tahdot.

LYYLI (sill'aikaa). Alpo! Etkö millään lailla voisi pelastaa äitiäni!

ANTERO (katsoo epäluuloisesti heihin).

ALPO. Minäkö! Mitä minulla olisi tekemistä siinä asiassa --
sivullisella?

ILLBERG (Kaisalle). Jassoo, Te on valmis?

    (Menee ovelle.)

LYYLI (lankee Kaisan kaulaan). Äiti ... minun takiani!

ANTERO (Vallinkorvalle). Kylläpä vähä välität vaimostasi!

VALLINKORVA. Ketkä välittäät, ni maksakoot! -- Tuikku murheese!

    (Ryyppää, sitte istuu vuoteen laidalle, käsi leuvan alla.)
    (Kaisa, Illberg ja Antero menevät.)

ALPO. Tämä oli minulle aivan otottamatonta!

LYYLI. Olenhan kaikin voimin koettanut selittää sinulle, että äiti oli
sen tehnyt vaan minua auttaakseen.

ALPO. Kaikissa tapauksissa --

LYYLI. Pelasta hänet, jos yhtään pidät minusta! Puhu patruunalle!

ALPO. On isälläsikin rahaa aluksi. Hän tundee asianlaatun paremmin kuin
minä.

VALLINKORVA (nousee, oikaseksen. Lyylille). Ei se ni siukaa tauttas'
ollt. Aina'set kestinpiot ruuki akkoin kanss.

ALPO. Missään tapauksessa ei minun asemaani sovellu tässä julkisesti
esiindyä viinanmyyjän suojelijana. Etkö käsitä sitä?

LYYLI. Alan käsittää!

VALLINKORVA (Alpolle). A nytkös käyvää' tekemää' sitä
viljelyskonrahtii?

ALPO. Eikö jätetä sitä toiseen päivään? Isäntä taitaa vähä olla
väsyksissä.

VALLINKORVA. Mites se "settäis" ol' virkku äskö kauppaa tehess?

ALPO. Olisi tarpeen siinä olla emännänkin saapuvilla.

VALLINKORVA. Et enne' sanont! O siinn nyt vuottamist! Tokko pysytkää
puhheessais?

ALPO. Miks'en pysyisi, vaikka en vielä ole selvillä kaikista
yksityiskohtista.

LYYLI. Sinä olet taas toisenlainen, niinkuin siellä!

ALPO. Minun täytyy ottaa lukuun ulkonaisia seikkoja: miltä asiat
näyttävät ihmisten silmissä.

LYYLI. Aijot siis jättää minut?

ALPO. Jättäisinkö sinut, kyyhkyseni!

VALLINKORVA (asettuu hajasäärin Alpon eteen). _A sie taijatki oll niit
yksit ruukkilaise halunkkii_?

LYYLI. Isä!

ALPO (kumartaa) Pyytän andeeksi, minä puhuin Lyyli neidille!

VALLINKORVA. Mut mie puhunki siull! En koko siu kauppois' mie en käy,
em märkääkä!

ALPO. Jospa minä en muulla ehtolla katsoisi olevani sitottu Lyylin
suhdeen?

LYYLI. _Niinkö_, Alpo?

VALLINKORVA. "Tie tahtois, tapa akkais", sannoo Syyrakki!

ALPO. Eipähän sano!

VALLINKORVA (ei sitä kuulevinaan). Mut viekki sie kihlais kaikk'
männessäis! Viel mie siulla'set kutukalat jaksan ruotii!

ALPO (ottaa päällystakkinsa). Näyttää siltä, ettemme kaikista kontista
tällä haavaa pääse yksimielisyydeen. Voimme nyt tyydyä vaan
kauppakirjaan. Siinä on alla minun nimeni sekä Teitän ja Teitän
vaimonne nimikirjoitus (panee hatun päähänsä ja kääntyy ovelle) ynnä
puumerkit!

VALLINKORVA (tarttuu hänen olkapäähänsä). Vai _patruuna'_ neuvost sie
Lyylinki narrasit! Eik hää ennää pysty isse?

KAISA (tulee).

VALLINKORVA. No?

KAISA. Patruun kuitenki aiko' maksaa --

VALLINKORVA. _Pyysit sie_?

KAISA. Enkä! Ei se _siu_ sottaas' tule.

VALLINKORVA. A siunkos? Oispa _miu_ näkyvissäin tarjonnt! Ei! (Ottaa
rahat taskuistaan kouraansa.) _Sinn_ astikka ei männä! _Vuota ruukki:
viel ei olla mieron varass!_ Vaikk isse käisin linnaa', jos nää ei
riitä!

    (Menee kiivaasti. Alpo pujahtaa hänen jälestään.
    Kaisa riisuu päällysvaatteensa. Lyyli raottaa akkunaa,
    josta katsoo mietiskellen.)



Toinen kuvaelma.


Sali tehtaan konttorikartanossa. Perällä kaksoisovi ja kaksi akkunaa
verannalle, jolla on reheviä huonekasveja. Oikealla ovi salin ja
tehtaan konttorin välillä olevaan konttoriin. Vasemmalla ovi naisten
huoneihin. Sisustus komeaa. -- Lasien edessä uutimet. Seinillä
maalauksia kullatuissa puitteissa. Sohva, jonka edessä on soikea pöytä
ja tuoliryhmä, etualalla oikealla.


Ensimmäinen kohtaus.

Vasemmalta tulee keski-ikäinen rouva, kävelee edestakaisin, selaillen
käsinkirjoitettua vihkoa: patruunan rouva Elsa.

Samassa astuu pitkin verantaa vasemmalta jonkun verran häntä vanhempi
vaimoihminen, kantaen kahviastioita tarjottimella. Elsa avaa hänelle
ovet, jotka silloin jäävät auki. Vaimo asettaa kahvivehkeet pöydälle:
patruunan emännöitsijä Martta Sikiö.

Vähä jälemmä näkyy verannalla nuori nainen polkupyöräilijän puvussa,
jättää polkupyöränsä ulkopuolelle ovenpieleen. Salissa hän ei ollenkaan
pysähdy, vaan heti tultuaan menee vasemmalta. Hän on Elsan sisar Aino.

ELSA (kuin itsekseen). Kansatieteellinen osa melkein valmis,
samoin sivistyshistoriallinen. Mutta nämä toiset vielä heikot:
"yhteiskunnallinen asema" ja "siveyskanta", arin kaikista. Jos siinä ei
onnistu! (Ääneen.) Kuulkaapas Martta, ettekö Tekin tahtoisi auttaa
Ainoa hänen tutkimuksessaan kansan naisesta? Antaa aineksia? Olettehan
itse --

MARTTA. Ka oom mie pyykiss ollt, mieki. Määtiiä syntys' minkälaine
kirja, jos kaikk' kirjutta'sin.

ELSA. Sen voin uskoa. Meille se sittenkin on vieras ala, vaikka sen
luulisi olevan niin lähellä.

MARTTA. A mitä hää niist tutkii, prostoi naisist?

ELSA. Naisyhdistyksen julkaisuihin ... tai jos pääsee ylioppilaaksi,
niin vaikka väitöskirjaa varten.

MARTTA. Väittämää' viel käisiit täss, nuoret ihmiset! Mittää tiijä
mailmast!

    (Menee perältä. Hetken kuluttua palaa verannalle pesemään
    kasveja. Usein pysähtyy kuuntelemaan keskustelua.)

    (Antero ja Vilho tulevat perältä, innokkaasti puhuen,
    sitte istuvat kahvia juomaan.)

ANTERO. Niin uhkaavaksi minä sitä en usko.

VILHO. Uskokaa pois, eno! Niillä on totta tekeillä. Laivojakin vielä
kesken!

ANTERO. Hm -- sakkoa tuhat markkaa kappaleelta joka päivä, minkä
viipyvät yli määrästä.

VILHO. Siis ei muuta kuin taipua, jos ottaa kovalle?

ANTERO. Ei ikinä! Niin kovalle ei ota.

VILHO. Mutta jos ottaa?

ANTERO. Ei, sanon minä! _Tällä työlakolla ei ole tarpeeksi pohjaa_.

VILHO. Kuinka niin?

ANTERO. Palkat ovat kohtuulliset, työväki ei kärsi mitään kurjuutta.
Kiihotus silloin on keinotekoista, lakko yllyttäjäin varassa.

VILHO. Tällä kertaa yllyttäjät ovat vaaralliset.

ANTERO (miettii). En sittenkään tehnyt viisaasti, että otin sen
Vallinkorvan pajaan. Onko hän nyt sen paremmin vallassani?

VILHO. Päinvastoin voitte itse joutua hänen käsiinsä.

ANTERO. Hm -- _jos_ hän onnistuu. Siinä on näet "jos" välillä. Kaikissa
tapauksissa on hänestä päästävä ensi tilassa. Mutta mitään
työväenkysymystä meillä itse asiassa vielä ei ole.

VILHO. Vasta aika sitte, kun se oikein tulee! -- Meillä on jo nyt eräs
toinen kysymys. Anteeksi, että sanon suoraan mielipiteeni: tällä
tehtaalla on heikkous perusmuurissa.

ANTERO. Mikä heikkous?

VILHO. Saanko ensin kysyä, mistä syystä Vallinkorva kantaa vihaa
enolle?

ANTERO. Hm -- vanhaa, vanhaa.

VILHO. Mutta sen sitkeämpää.

ANTERO. Suittaa olla, vaikka -- (Elsalle.) Tahtoisitko tehdä hyvin ja
jättää meidät hetkeksi kahden!

ELSA (laskee vihkon sohvalle, nousee). Mistä te puhuitte?

Vilho (katsahtaa vihkoa). "Kansan nainen, tutkimus..."

ANTERO. Työlakosta, joka on aikeissa --

ELSA. Meilläkö?

ANTERO. Niin.

ELSA. Sepä hauskaa! Naisetkin mukana?

VILHO. Etukynnessä tietysti. Aina valmiit kuin lukkari sotaan.

ELSA. Uusi piirre työväen naisessa! -- Kyllä minä kohta taas tulen. Se
aine huvittaa minua nykyjään erityisesti.

    (Menee vasemmalta.)

ANTERO. Niin, olin aikoinaan Vallinkorvan kilpakosijana.

VILHO. Eikö muuta?

ANTERO. Muuta, muutakin vielä. Menin liijan pitkälle ...
tarpeettomasti. En kumminkaan sitä tilaa saanut irti. Jatkui sivu
häitten ja --

VILHO. Sukuvika meissä.

ANTERO. Sanoppa muuta! Miten mulla on ollut vastuksellista suojella
veli-vainaankin muistoa.

VILHO. Oletteko varma, että Daniel-eno --?

ANTERO. Täytyy olla, vaikka niin vaatimaton, ahkera kirjatoukka kuin
hän oli --

VILHO. Ja nyt olette pääsemättömissä?

ANTERO. Tervassa, Herra nähköön. En kärsisi silmäini eteen enemmän
äitiä kuin poikaa, vaan -- (Pysähtyy) ... kun --

ALPO (tulee oikealta ja antaa hänelle kaksi kirjettä tarkastettavaksi).

ANTERO (silmää kirjeitä). "Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta!" Onko
tämä täysjärkisen ihmisen tekoa? Bochumiin, Vinternhuriin! Kiusallasiko
sinä semmoista teet?

ALPO (hymyillen). Koetteeksi, ei muuta varden. Näkevät vakavan
kantamme. Luottamuksemme Jumalaan tulee palkituksi sillä, että itse
saavutamme ihmisiltä luottoa.

    (Menee juomaan kahvia).

VILHO. Taivaallisen isän luottoa on jo liijan moni käyttänyt.
(Miettii.) Kuinkas se olikaan --?

    (Naurahtaa.)

ANTERO (sill'aikaa Alpolle, antaen kirjeet). Ei muuta kuin tilaus:
kolme terässorvia ja kymmenen veturin akselia! Käännä saksaksi, jos
osaat. (Vilholle.) Mitä?

VILHO. Johtui mieleeni soma juttu, jota kertoivat talvella Helsingissä.
Hyvin kuvaava. Jumaluusopillisen tiedekunnan kassan oli kassanhoitaja
hävittänyt --

ANTERO. Pistänyt poskeensa ... juonut?

VILHO. Niin kait. Oli sitte lohduttanut tiedekuntaa sillä että Jumala
kyllä palkitsee vahingon.

ANTERO. Ja sillä päästivät?

VILHO. Oli sitoutunut vähitellen täyttämään vajauksen, ja kun hankki
takuut, ei häntä annettu lain kouriin. Ero kumminkin oli tullut
yliopistosta.

ANTERO. _Milloin_ se on tapahtunut?

VILHO. Arvatenkin viime talvena.

ALPO. Ei, siitä on jo vuosia. Olen minäkin kuullut sen asian.

VILHO. En minä varmaan tiedä, enkä muista tuon perineron nimeä, jos
lienen kuullutkaan.

ANTERO. Alpo kait sen tietää. Etkös sinäkin ollut teoloogien kasöörinä?

ALPO. Olin kyllä, mutta vaan menneen vuoten. Ja tuo oli tapahdunut
useita vuosia sitten. Oli ollut joku Hyydiäinen tai Hyypeläinen... Joel
Hyyteläinen muistaakseni.

VILHO (nauraen). Eikö "Hyytelö" vihdoin viimmein?

ALPO. Ei tule ivata uutenaikaisia suomalaisia sukunimiä. Kansallinen
harrastus. "Sikiö" minusta tuntui loukkaavalta, jonka tähten muutin.
Eihän _sielunpaimenena_, niinkuin aijoin, vaikka mielipideitteni
vuoksi --

    (Menee oikealta, mutta hiipii takaisin kuuntelemaan.)

ANTERO. Taittiinpa sieltä löytää muuan _salaoja_!

VILHO. Tuskin se on niin tyhmä kuin tekeytyy.

ANTERO. Ei. Koettaa eksyttää. Hm -- on mulla nyt aavistus ... langan
pää.

VILHO. Mutta siihen äskeiseen --

ANTERO. Niin, Vallinkorvaan? Siinä seikkailussa ovat jo parin kymmenen
talven lumet peittona. "Ylimuistoinen nautinto", sanotaan lakikielellä;
pitäisi jo olla jäljetkin nurmettuneet.

VILHO. Enpä minä oikeastaan tarkoittanut sitä puolta asiassa, vaikk'ei
sekään hyvä ole.


Toinen kohtaus.

ELSA ja AINO (kurkistavat vasemmalta). Joko saa tulla, joko?

VILHO. Ihmeesti!

ANTERO (Vilholle). Mitäs sinä sitte tarkoitit?

VILHO. Lakon virittäjänä ei luullakseni itse asiassa olekkaan
palkkakysymys, vaan --

TOISET (uteliaina). Mikä?

VILHO. Enon maakaupat.

ANTERO. Hm.

    (Nousee kävelemään.)

VILHO. Palkkavaatimukset ovat vaan näön vuoksi. Pohjalla kytee kosto
maananastuksista.

ANTERO. Mitä ... mitä sanoja sinä käytät? Onko minulla tässä ollut
englantilaiset, saksalaiset tai venäläiset pääomat upotettavana
Vallinkoskeen, niinkuin monessa tehdasliikkeessä meillä? Ovatko muut
maksaneet maista semmoisiakaan hintoja kuin minä?

VILHO. Enhän minä sitä ole sanonutkaan.

ANTERO (ei kuulevinaan). Yksiraaminen saha mulla oli, konkurssin
alainen, ja kaksi tyhjää kättä, kun läksin maailmaa vastaan. Nyt tuoss'
on tuhansien henkien elantosuoni, _siunaus paikkakunnalle_.

ELSA. Aineellisessa suhteessa kyllä, mutta siveellisessä katsannossa --

VILHO. Niin, eihän tänne näy tehtävän pyhiinvaelluksia, vaikka on
täälläkin marttyyrinsa.

ELSA. Työn orjia?

VILHO. Ja liikkeen alle sortuneita ... _liikkeen uhreja_, joitten
haudoilla kannattaisi rukoilla.

ANTERO. Oikein, Vilho! Ei kenenkään yksityisen, ei minkään
yhteiskuntaluokan, vaan _liikkeen_. Afeeria ei voi tehdä katkismus
kädessä. _Meikäläiset pääomat_ täytyy ottaa lukuun, että saa huokealla
vesivoiman ja --

VILHO. Totta kyllä --

ELSA. Mutta kaikella on rajansa.

ANTERO. Rajansa! Jos minulla ei itselläni olisi ollut rajaa, tiedättekö
mitä olisin voinut tehdä täällä karjalan talonpoikain parissa -- ja
mitä olen tehnyt? Kaikki maaostoni kestävät päivän valon -- ja sitä ei
voi sanoa joka mies minun paikallani, uskokaa jos tahdotte.

VILHO. Vaikka niin on, suree kuitenkin vapaa talonpoika mennyttä
maataan.

ANTERO. Huolettomampi heillä nyt on elanto, paljoa paremmat tulot
tehtaan palveluksessa. Kovempi työ ehkä, vaan lyhempi päivä.

ELSA. Mutta niin eri asema. Sen minäkin käsitän. Ei entistä
perhe-elämää: sielullinen häiriö, hyppäys -- Uusi piirre!

AINO. Niin, Elsa: uusi piirre.

VILHO. Ja _se on juuri heikkous_ tällä tehtaalla, että vanhimmat,
vaikuttavimmat miehet ovat entisiä maanomistajia, salaisia vihamiehiä
kaikelle liikkeelle ... joko tieten tai tietämättään.

ANTERO. No, Vallinkorva esimerkiksi? Enhän saa häntä kauppaan, vaikka
kuinka koettaisin.

VILHO. Arvaa, että asia on kipeä enolle.

ANTERO. -- ja tahtoo kiskoa, ei muuta. Tuskin itse ymmärtäisikään
oikeuksiensa arvoa: suurin vedenomistaja täällä, neljäsosa ... ylikin,
kosken voimasta. Ja aikoinaan olisin sen saanut kohtuhinnalla. Mutta
nyt --! Sillä on joku neuvonantaja.

VILHO. Ken se olisi?

ANTERO. Kukas muu kuin se meidän "Hyytelö" ... mikä se nyt oli: "Joel
Hyyteläinen"?

VILHO. Ei se peijakas ole tyhmä.

ANTERO. Hänellä on asioimisia sillä taholla. Tyttärenkin kanssa jotain
väliä.

VILHO. Tavoittelee sitte myötäjäisiä?

ELSA (hiljaa). Tarkoitatteko Alpoa?

ANTERO. Häntä. Niin -- kukapa maailman menon arvaa.

AINO. Entäs Saarelan Hilja?

ANTERO. Sehän hänellä nyt on olevinaan kierroksessa.

VILHO. Mutta minä en suo sitä hänelle.

ANTERO. Siin' on koira heinäkuorman päällä: itse ei huoli eikä anna
muille.

VILHO. Muille kyllä joutaa minulta, vaan ei hänelle.

ANTERO. Miksi niin "joutaa"? Kaksisataa tuhatta Saarela aina vastaa.
Käyt mulle yhtiömieheksi.

VILHO. Kelpaisihan sillä jo yrittää.

ANTERO. Totta puhuen, minä olen helisemässä, jos kurssi yhä laskee. Nyt
jo on työ ja tuska suorittaissa sitoumuksia.

ELSA. Etkö saattaisi jättää koko pörssikeinottelua, kun sinulla siitä
on niin paljo huolta ... näin etäällä?

ANTERO. Mielelläni jättäisin, mutta mitä ajattelisi Pietarin
liikemaailma? Kaikki afeeriystäväni siellä, melkein. Vielä en ole
saanut tappioita, mutta aina silloin on vaara tarjona, kun täytyy
toimia silmät ummessa, onnenkaupalla.

VILHO. Palkkoja siis ei edes voitaisi nostaa?

ANTERO. Ei tuntuvasti.

AINO. Tehkää setä kulta, mikä suinkin on mahdollista! Heillä on niin
raskas työ.

ANTERO. Ja sinulla niin hyvä sydän, pääskyseni. (Silittää hänen
hiuksiaan.) Ei, tehdasta on pakko laajentaa, ennenkuin voitto tuntuu
missään.

VILHO. Teollisuuslaina?

ANTERO. Niin .. taikka Saarelan Hilja. Kiinnityslainaa näet en voi
saada, jos tehdas osaksi on vieraalla maalla, ja toisella sananvaltaa
koskessa. Oletko perillä asiasta?

VILHO. Kyllä. No, kun enolla on siksikin suuri saaminen --

ANTERO. Mitä voin sillä nyt? Haenko hänen tilansa vasaran alle -- tulee
joku rahamies, joku kilpailija ... ostaa sen hinnalla millä tahansa.

VILHO. Omituinen pulma. Ja enon ei juuri kannattaisi ... olen minä sen
nyt niin tarkkaan mitannut ja laskenut, ei kannattaisi mennä yli sadan
tuhannen, vaikka kyllä siinä on hyvät ryöpyt.

ALPO (tekee liikkeen piilopaikassaan).

ANTERO (epäluuloisesti kuunnellen). Niistä älä puhu näillä tienoin!
Ehkä hänelle kelpaisi enemmänkin. Mutta nyt siellä on köyhyys
ylimmillään. Ilman hän ei olisi tuolla takomassa.

VILHO. Ei tiedä, mitä hän oikeastaan "takoo".

ANTERO. Kuuleppas Vilho! Onko sinulla mitään ehdotusta?

VILHO. On.

ANTERO. Siitä "heikkoudesta" --?

VILHO. Etupäässä siitä.

ANTERO. Ettei uudistuisi tuo lakon uhka joka kevät?

VILHO. Niin, toivoakseni _Että työmies ei aina vaan olisi vaativalla
puolella_, että liikkeen etu olisi myös työmiehen etu, että kumpikin
puoli niin kantaisi kuin maksaisi palkkansa --

ANTERO. Siis siihen Englannin malliin?

VILHO. On paikoin käytännössä muuallakin. Ei tietääkseni ole keksitty
parempaa, pysyväisesti vaikuttavaa varokeinoa.

ANTERO. Hm -- ottaa työmiehiä osalle liikkeesen?

AINO. Sehän on tulevaisuuden aate, jalo.

ELSA. Kaunis aate.

VILHO. Sen kun toteuttaa, ovat vanhimmat ja parhaat työmiehet
uskollisimpana tukenamme kaikkea kiihoitusta vastaan.

ANTERO. Suittaa olla.

VILHO. Ja yleensä saisi pysyvämmän, valitumman työväen.

ANTERO. Suuri asia se olisi. Mutta niin laajassa liikkeessä kuin minun,
ei ole hyvä ryhtyä kokeilemaan. (Miettii.) Maltahan aikaa!
Uskaltaisitko sinä?

VILHO. Miks'en uskaltaisi! Esittäisinkö sitä muuten?

ANTERO. Niimpä osta _sinä_ Vallinkorvan paikka ja laita omantakeinen
liike sinne ylemmä!

VILHO. Millä varoilla?

ANTERO. Kyllä sitte rahoja lähtee. Toimitaan yhdessä! Minulta saat
aluksi ja autan nimelläni. Näytä, kestääkö aatteesi käytännössä! Ja
tiukan tullessa, löytyyhän Saarelan Hilja.

AINO. Sellaisiinko tarkoituksiin?

ELSA. Että parhaatkin teistä voivat puhua naisesta kuin olisi hän mikä
kauppatavara miesten käsissä!

AINO. Niin -- se on nöyryyttävää!

ANTERO. Leikkiä, leikkiä, typykkäni! Ihanteitten puhdas lapsi!

ELSA. Täällä liijan usein unhotetaankin ihanteet.

VILHO. Mutta jos Vallinkorva ei myö minullekaan?

ANTERO. Miks'ei möisi? Hän ei ole niinkään outo mies, kelle ei pidä
vihaa.

VILHO. (lyö hänelle kättä). Minä koetan. -- Mutta nyt on ensi työnä
saada lakon hanke asettumaan.

ANTERO. Kyllä se nukkuu alkuunsa, niinkuin aina ennenkin.

VILHO. Minä en ole varma.

ELSA. Missä on tuon tyytymättömyyden pesäpaikka, niin sanoakseni
"ahjo"?

VILHO. Siellä missä tehtaankin pääahjo: valssipajassa.

ELSA. Onko teillä mitään vastaan, jos minäkin koettaisin voimiani?

ANTERO. Ei suinkaan! Niin tekee kelpo vaimo!

VILHO. Nyt siellä ei mieliala ole soveliain. Vasta sitte, kun ensi
kiihtymys on ohi.

ELSA. Minä taas ajattelin päinvastoin, ettei olisi ensinkään
menetettävä aikaa.

AINO. Sitä minäkin. Jos se saa kauvan kyteä, niin kiihtymys yhä yltyy.

ANTERO. Typykkä voi olla oikeassa: joka tyynen lepää, se tuulen soutaa.

AINO. Mitä aijot Elsa?

ELSA. Järkevän, asiallisen puheen pitäisi heihin vaikuttaa.

VILHO. Mutta osaatteko asettua heidän katsantokannalleen?

AINO. Oi, se on niin helppoa! _Ajattelee vaan, että puhuu lapsille_.

VILHO (nauraa). Vai niin!

ELSA. Mitä naurat? Minusta se oli sekä sattuvasti sanottu että
terävästi huomattu. Kansan ajatustapa on jotakin niin alkuperäistä,
niinkuin lastenkin. Todella sattuvasti sanottu!

VILHO. Miks'ei, kun vaan pitäisi paikkansa.

AINO. En minä sillä tarkoittanut, että he olisivat lapsia kuitenkaan.
Heissä on paljon syvää, yksinkertaisen kuoren alla.

ELSA. Niin, kun tutkii ja osaa vetää sen esille.

ANTERO. Useat ovat sellaisia salalaatikoita.

VILHO. Niin ... salalaatikoita. Ajattelet: "tuossa on pohja". Mutta
siellä on vielä toinen pohja alla.

AINO. Mitä aijot, Elsa?

ELSA. Ajattelen näin: ketkä olivat vaikeammat lähestyä kuin aseelliset
plebeijit pyhällä vuorella? Yksi sattuva vertaus sai heidät palaamaan.

VILHO (nauraen). Hyvä! Meillä miehet tuskin aikovatkaan tarttua
aseihin.

AINO. Sinä taidat ottaa asian pilaksi? Menenius Agrippan vertaus on
kuitenkin jo kestänyt tulikoetuksensa ihmiskunnan historiassa.

ELSA. Niin onkin. Miksi se nyt olisi menettänyt kärkensä?

ANTERO (hymyillen). Koeta onneasi!

ELSA ja AINO. Siis valmistautumaan.

    (Menevät vasemmalta.)


Kolmas kohtaus.

ANTERO (ovesta verannalle). Martta!

MARTTA (tulee perältä). Mitä nyt?

ANTERO. Minä en totisesti saa päähäni, kuinka meidän talous voi maksaa
niin paljo kuin näillä viime kuukausilla?

MARTTA. Oha täss perettä ... kalliist' eletää, kaupunk'-hinnat.

ANTERO. Vaikka! Mutta meillä on oma maanviljelys, oma karja -- ja
sittenkin kolmatta tuhatta kuukaudessa! Onko se laitaa?

MARTTA. Ka em mie tiijä: männeet o.

    (Aikoo lähteä.)

    (Antero tarttuu häneen, jolloin Alpo astuu esiin vasemmalta).

ANTERO (Martalle). Maltahan vielä! Milläs rahoilla poikasi
kassavaillinkia maksetaan?

ALPO. Mitä vaillinkia, jos saan kunnian kysyä?

ANTERO. Alatko näyttää hampaitasi jo? Muutaman kuukauden ollut. Millä
täyttelet teoloogien kassaa?

ALPO. Rahalla tiedysti.

    (Vilho menee oikealta.)

ANTERO. Mutta varastetuilla!

ALPO. Kenenkä varastamilla?

ANTERO. Sinun ja äitisi.

ALPO. Ei osunut paikalleen: toisaalta varas etsittävä.

ANTERO. Älä luikertele!

MARTTA. Jos oiski maksant perinöllää?

ANTERO. Millä perinnöllä?

MARTTA. _Issäisä_.

ANTERO (Alpolle). _Kuka_ sun on isäsi?

ALPO. Teitän veli-vainajanne, (kumartaa) _setä_!

ANTERO. Vaiti, äpärä! Vai minun veljelläni tuollainen poika!

MARTTA. Ei mahittelemist selväss assiiss. Saam mie sannoo papill ja
kaikill, jos niiks' tulloo... Patruun isseki myöntänt.

ANTERO. Mutta nyt en myönnä.

MARTTA. Ni _sentakkei_ --?

ANTERO. Minkä?

MARTTA. Eiks ollt Tanel' herrallki _tehtaast osa_?

ANTERO. Jos olikin, niin minä sen olen perinyt, eikä tuo käärme. Olisi
edes toista laatua mies! Tämän perästä et kassakaappiani aukase, paitse
minun silmäini alla. Avaimen otan paikalla pois ovesta.

    (Menee oikealta.)

ALPO (näyttää Martalle rahoja). Ehtin kuitenkin paraiksi kaapada ne
kaksi sataa, jotka lupasin juhannusaattona, (nauraen) "hääpäivänä" --

MARTTA. Älä sie ennää naura! Se ol'ki sa'antuhan tyttö, se Lyyli.

ALPO. Mutta Hilja: kaksi sadaa tuhatta.

MARTTA. A jos Vilho saap' särkeneeks' siu puuhaist' kaikk'?

ALPO. Vielä midä. Otan vaan Vallinkorvalta vanhat talonpaperit pois.
Unohtin silloin ... _kiinnekirjankin_.

MARTTA. Mihi konttoo' sie ne kaks'sattaa vyöräsit?

ALPO. Reparatsuuni- ... korjaustöitten tiliin, _paikkausten_ hi -- hi,
en taloustilille. (Martta aikoo mennä). Kuulkaapas, äidi! Ettekö saisi
tämän talon _rouvaa ottamaan Lyylin lasta kasvatikseen_?

MARTTA. Joko hää o --?

ALPO. Jo.

MARTTA. A mitä varte sie --?

ALPO. Kyllä tietän tarkoitukseni.

ANTERO (tulee oikealta, kassakaapin avain kädessä). Vielä sana, Alpo!
Mitä sinä asioit Vallinkorvalla?

MARTTA (siirtyy peräovelle).

ALPO. Luulen tehneeni Teille suuren palveluksen siellä.

ANTERO. Sinun palveluksiasi!

ALPO. Vallinkorvan tilan osto on minun toimestani siirtynyt
afeerialalle ... puhtas rahakysymys nyt enää.

ANTERO. Mikäs se on ennen ollut, mielestäsi?

ALPO. Hyvin arkaluondoinen, hämärä. Ette olisi voinut esiindyä
etullisimmassa valossanne --

ANTERO (astuu uhkaavasti häntä kohden). Varo sinä!

ALPO. Kukas minun puoltani pidää, ellen minä itse? On minullakin oikeus
elää.

ANTERO. Mutta ei tehdä koiruuksia --!

ALPO. Kun minulle ei anneta oikeutta, otan sen itse, omaan kädeeni.

ANTERO. Sinä et saa minun lähettyvilläni harjoittaa omankäden oikeutta,
minä kiellän sen. Tee selko asioimisistasi siellä, taikka --!

ALPO. Teen, jos ja kun itse tahton ... näen hyväksi.

ANTERO. Tiedätkö, kuka täss' on käskijäsi?

ALPO. En tietä muusta käskijästä tai kieltäjästä kuin oma --

ANTERO (keskeyttää). -- Omatuntoko? Joko taas on omatunto vedettävänä
esiin: kaikkien roistojen ensimmäinen ja viimmeinen valtti?

ALPO. Aijoin totella sanoa "omatundo", mutta täällä, näissä oloissa, ei
näy käsitettävän muuta kuin _oma edu_. Parempi tosin olisi sen sijalla
omatundo --

ANTERO. Riittää! Löysit minusta vastineesi, ole huoletta.

    (Menee oikealta, sulkien oven lujasti jälkeensä.)

ALPO (Martalle). Sata tuhatta, äidi! Se siellä kivistää. Satatuhatta!

MARTTA. Ja Hilja kaks' sattaa.

MOLEMMAT. Kolme sataa tuhatta!

ALPO. Minusta vielä paisuu rikas mies.

MARTTA. Oisiks siitt vääri? Ni paljo mieki saant ijässäin häpiää. Sie
olit ainuva toivontähti; siell Helssingiss ku juopottelit, pilvess' ol'
sekki.

ALPO (ei kuulevinaan). Nyt voin kiskoa perindö-osani ulos, sieltä
kautta.

MARTTA. Ja lisän kanss. Vuoro vieraiss! Yllytät sie sitä työlakkoo?

ALPO. Ei, ei! Sittehän "setä" ei jaksaisi maksaa.



Kolmas kuvaelma.


Tehtaan valssipaja. Vasemmalla: etualalla valssi, sen takana
hitsiuunit. Perällä putlausuunit. Oikealla pimeä, josta kuuluu
toisinaan takomisen jyskettä ja rautojen räminää. Näkyvissä vaan
etualalla pieni sepän-ahjo palkeineen ja alasimineen. Keskellä
höyryvasara, höyrynjohtoputkineen ja käyttötankoineen. Valssin sivulla
kasa enemmän ja vähemmän jäähtyneitä rautatankoja. Kunkin putlausuunin
edessä penkki, jolla on juoma-astia ja pyyhinliina. Ahjon luona
karkaisuastia. Höyryvasaran ja uunien välillä kuljetetaan hehkuvia
rautaharkkoja pienillä kaksipyöräisillä rautakärryillä.

Yö. Ainoastaan ahjon ja höyryvasaran välillä katossa pieni sähköliekki.
Mutta uuneista tulvaa voimakas, hiukan punertava valo, milloin niitä
avataan. Alussa ovat ne kiinni, silloin valaistus etupäässä lähtee
hehkuvista raudoista: höyryvasaran alla olevasta harkosta ja valssissa
valmistuvasta hoikasta rautatangosta, joka sähisten luikertaa pimeällä
lattialla kuin tulikäärme. Putlaajat eivät keskeytä työtään muulloin
kuin harkkoja ulos otettaessa. Kulku ahjon taitse oikealle, pimeään.


Ensimmäinen kohtaus.

Sepän-alasimella Vallinkorva viimeistelee pihtiä ja sihtailee niiden
suoruutta. Iikka on hänellä lietsojana. Ijäs täyttää höyryvasaraa.
Puhos ja Huuhka valssaavat. Jäntti ja eräs nuorempi työmies, nimeltä
Ilves, "syöttävät" höyryvasaraa. Heille tuo harkkoja putlausuuneista
Leena. Kun harkko on taottu särmikkääksi möhkäleeksi, vie sen
hitsiuuniin nuori tyttö Anni. Kaksi nuorta tyttöä, Kerttu ja Lillukka,
tuovat ulkoa takkia paareilla putlausuunien edustalle.

Putlaajia on kaksi kullakin putlausuunilla. Toinen pitkällä
rautatangolla uunin luukussa olevasta reijästä liikuttelee
rautakeittoa, toinen sill'aikaa istuu, juo ja pyyhkii hikeä, ollakseen
heti valmis tarttumaan työhön, kun toinen väsyy. Aina muutaman minuutin
kuluttua miehet vaihtuvat. Putlausuuneista nostetaan harkot
rautakoukuilla ja laajaleukaisilla pihdeillä. Valssaajat itse ottavat
möhkäleet hitsiuuneista pihdeillään. Miehet, paitse Ijäs, ovat kaikki
noessa, yllä työpuserot, vaan putlaajilla ainoastaan liinahousut ja
kärventyneet paidat, rinta paljas. Jotkut ovat avopäin, toisilla pieni
lakin rähjä takaraivalla. Kaikilla puukengät jalassa.

PUHOS. A jos ensi' pyytäs' muite vaa, lakost ei virkkas' mittää?

HUUHKA. Nii se onki meinink' täss pääss pajjaa.

VALLINKORVA (iskee vasaransa alasimeen ja lähtee kävelemään, pihdit
kädessä). Siinn o miu vasarain. Tartutaa siitt parema palka aikann.

IJÄS. Mut jos mie tään ukkovasaran seisautan?

    (Antaa höyryvasaran seista. Lähtee kävelemään.)

IIKKA. Soikiaks' käisiit patruunalt silmät.

    (Sammuttaa ahjon.)

PUHOS. Mie sitä lakkoo rupian pelkäämää'. Jääp' täss viel hampaat
naulaa'.

VALLINKORVA. Pitkääks _hää_ siitt kestää? Vahinkoo saap', jot vinkuu
korviss.

JÄNTTI. Mitäs meill o ettuu häne vahingostaa?

VALLINKORVA. Miull o _vihhaa_.

HUUHKA. _Miull_ ei oo, senku nosta's palkkoi.

ILVES. Laupias samaritaan'! Mill viisii vei Vallinkorvaltki maan!

VALLINKORVA. Kaikk' o ruukki syönt ja ryövännt: maat ja mantereet,
vaimot ja lapset ... miu perehein.

PUHOS. Miull ku om polo'sell ni iso pere: hirvittää.

VALLINKORVA. Eiks nyt hyöki vähä jaksas' kärsii, ku siitt tulloo
pehmiämp' peräst.

HUUHKA. A jospa nostaa palkat ilma' mittää, ku pyyvetää?

VALLINKORVA. Kerjäläisiks' herkiätten, armoill.

IJÄS. Ei teist oo: akat mieless.

    (Palaa työhönsä.)

ILVES. "Fundeera se ämmä' peell", sano' vallesmann'.

PUHOS. Ka täytyy. Kerra saant hankkineeks'.

HUUHKA. Kaikilt eivät jouva --

ILVES (keskeyttää). -- ni kaikkee' ruuki työhö?

LEENA (hotasee häntä suulle). Suus' kii!

JÄNTTI. A siinn muorii pala'ne.

Ilves. Vaihakki sie hammeet jalkaas' Lienalt!

ANNI (laittaa kärrit vauhdilla luotaan). Siinn o siu hammeis'!

LEENA (samoin). Miehet tääll o akkoi.

KERTTU ja LILLUKKA (heittävät paarinsa avattuun putlausuuniin
palamaan). Mut ei tytöt.

ILVES. Tyttölöist niit enne' o tullt.

    (Naiset jäävät joutilaina istuskelemaan ahjonsa
    alasimen seuduille.)

HUUHKA. Vieläks vettää kieroks' siu pihtiäis, Vallinkorva?

VALLINKORVA. Älä sie niist huoli: assiit mie kasson suoraa'.

JÄNTTI (huutaa putlaajille). Eiks oo nii, jott ensi' valitaa miehet ja
pyyvetää muite?

PUTLAAJAT. _Muite enst'_.

VALLINKORVA. A jos hää ei suostu?

PUTLAAJAT, sitte KAIKKI. _Siitt tehhää_! Tehhää siitt.


Toinen kohtaus.

    Antero, Elsa, Vilho ja Alpo tulevat.

ANTERO (takaa Vallinkorvalle). Eikös Vallinkorvalle riitä työtä?

VALLINKORVA (kääntyy päin, heitettyään pihdit ahjolle). Ei jaksa miu
vasarain.

ANTERO. Miks'ei?

VALLINKORVA. Sill o nälkä.

ANTERO. Eikös jano? -- Teill' on täällä tavalliset palkat, niin että
siivolla -- Seisottakaa siksi aikaa, kun minä puhun!

    (Ijäs seisauttaa höyryvasaran. Valssaajat heittävät
    tangon kasaan, että rämähtää.)

VALLINKORVA. Voivat seissa kauvanki, ku oppiit.

ANTERO. Sinulle puhun jälestä. (Muille.) Palkat olen pitänyt siksi
korkeina, että säästäväisellä elannolla hyvin tulette toimeen.

ILVES. Kene hyväks' säästää?

VALLINKORVA. Ka patruunall: _maa' ostoo_.

PUTLAAJAT. Ei jää säästettäväks'.

ANTERO (Vallinkorvalle). Aamulla saat käydä palkkasi konttorista.

VALLINKORVA. Voip' siell sattuu kävijöit enemp'ki.

TYÖMIEHET ja -NAISET. Voip' sattuu!

JUOKSUPOIKA (tuo Anterolle sähkösanoman, palaa heti).

ANTERO (avatessaan, Vilholle). Uhkaavalta näyttää tosiaan! --
Kurssitelegrammi tietysti. (Vilkastuaan sähkösanomaan.) Laskenut kolme
penniä! Peruutettava myyntikäsky vieläkin.

    (Menee kiireesti.)

ELSA (astuu esiin, korottaa äänensä). Kunnioitettavat, rehelliset
työmiehet!

PUTLAAJAT. Ohoi! Tääll ollaa.

ELSA (laskien kätensä Vallinkorvan olalle). Niitten katkeruutta
uhkuvain lauseitten johdosta, jotka äsken kuulimme tämän arvonmiehen
huulilta --

VALLINKORVA (irtautuu). Oo tuoss!

ELSA. -- sen johdosta tuli mieleeni eräs kertomus vanhalta ajalta,
jolle pyydän teitä hetkeksi kallistamaan korvanne --

PUTLAAJAT (keskeyttämättä työtään). Vastaat sie, jos mei keitokset
pallaat pohjaa'?

ELSA. -- kuinka kerran ruumiin jäsenet vihastuivat vatsaan, joka ei
mitään vaivaa nähnyt, vaan nautti hedelmän toisten työstä --

VALLINKORVA. Nääs hylkyy!

IJÄS. Siint ol' yhess satukirjasski.

ALPO (syvissä ajatuksissa katsoo putlausuuneihin).

VILHO (puree huultaan, pidättääkseen naurua).

ELSA. -- kaikki jäsenet päättivät kieltäytyä vatsaa palvelemasta: käsi
ei vienyt ruokaa suuhun --

ILVES. Niin rampiutu'!

USEAT. -- ähmissää.

LEENA. Kuis _siitt_ käi?

ELSA. Niin -- kuinka kävi: _vatsa kuoli, mutta kuolivat kaikki
jäsenetkin_.

ILVES. Meill onki vassa issell.

VALLINKORVA. Ei pyritäkkää osill patruuna' vassaa'.

PUHOS. Miull o viel seissemä vassaa kotonn, jos yks' kuolis'ki.

ELSA. Tämän vertauksen keksi ikivanhassa Rooman kaupungissa, joka
paavistansa lienee täälläkin pohjoismaissa yleisesti tunnettu,
tasavallan ensi aikoina --

TYÖMIEHET. Vai Ruomiss oikee!

IJÄS (panee höyryvasaran käyntiin. Aletaan ryhtyä työhön).

ELSA (vaikenee neuvottomana).

ALPO (astuu avattujen uunien ääreen, rykäsee). Rakkaat ystävät! -- --

Eiköstä tämä kitastansa liekkiä syöksevä ahjo, tämä suitsuvainen
pätsi ... minä kysyn teildä, niin ylhäisiltä kuin alhaisilta, eiköstä
se johtata ajatustanne siihen mereen, joka tulesta ja tulikivestä
palaa?

Jo lapsuutesta on kansassamme syvälle juurtunut ijankaikkisen
katotuksen kammo. Siitä tulee se hurskaus, semminkin vanhemman kansan
hurskas luondo --

VALLINKORVA (samalla nuotilla). -- ja repäsevä meinink'. Mut käy sie
konrahi tekkoo', halunkki! (Sulkee lähimmän uunin suun. Tavallisella
äänellä.) Vähäll sie täst helvetist pääset.

ILVES. Rikast miesthä ne siell korvensiit.

IJÄS. Köyhä huraht'ki taivaase.

VALLINKORVA. Ei saannt viel veisanneeks' senkää iellimäise saarnan
pääll.

(Paljastaa päänsä ja alottaa virren, johon työmiehet sekä
naiset yhtyvät.)

    _Ruomi_ röykkiä, kuink kättees' käynyt?
    Kuin olet elänn tuiki tuimann,
    Kaikkii' ylits korkiast korottanut
    Sen pahan paavin, julki julman,
    Alas tallann
    Kanss väkivallan
    Asujat maan piirin päällä.

(Elsa ja Alpo menevät veisuun aikana.)

VALLINKORVA. Ka, veisuutaks mei papit pakenoot?

VILHO (nauraa ääneen).

PUHOS (Vallinkorvalle). Oisit täll inssinyörill myönt tallois.

VALLINKORVA. Mintähe?

PUHOS. Ois viel rustannt meill toise ruuki. Millo' puuttunt, saant
vaihtaa isäntii.

VALLINKORVA. Yhest luust o vuohell sarvet.

VILHO. Onko sitte nykyisessä isännässämme vikaa?

VALLINKORVA. Yht _vikkaa_ koko mies.

JÄNTTI. Siint ei mies paljon korjau, mie sanon. Mut inssinyörill vois'
paremi riittää rahat.

VILHO. Kuinka niin?

PUHOS. Sill om patruunall liijan paljo syrjämänekkii. Nää liikkeet miu
tuntiiksein tuop' sissää' rumast'.

IJÄS. Tuot'ki yht kolehtii' kerjäläist kouluuttant, eikä mittää tullt.

ILVES. Jumalan miel'harmi.

HUUHKA. Virkaa vajjaa pappi ja kärsää vajjaa -- en viissi sannoo.

IJÄS. Viel o siitt se vanha --

ILVES. -- ni hyypiä, siell.

IJÄS. -- huushollaamass: laahmaa taloss --

ILVES. -- ku Hämmee siat vatukoss.

VILHO. Siitäkin näemme, ettei syy ole patruunassa.

PUHOS. Ajas' tiehee koko parti!

VILHO. Ei käy ajaminen: omituiset seikat --

    (Vaikenee.)

JÄNTTI. "Kerra saant hankkineeks'" ... kuis sie Puhos isse sano't äskö?

PUHOS. A mites se vallesmann sano' täll Jäntill? Muistat sie Ilves?

ILVES (matkii). "Ele sine purppata, ei se passa ene purkkata, kun yks
kertta ole vikitty: sine saa tyytty sinu Magdaleena Mansikka kanss."

TYTÖT (nauravat).

LEENA (Ilvekselle). Tahot sie taas tälll'?

VILHO. Ei patruunalla siinä asiassa ole aivan sitä laatua syyt, vaan
pätevät sittenkin.

PUHOS. Mut jos inssinyör' panis' ruukin pystyy'?

VILHO. Olisitteko miehiä osalle?

TYÖMIEHET. Sen tiijätki!

VILHO. Entäs Vallinkorva?

VALLINKORVA. Mie siitt en siihe perusta, en ni mittää, ruuki savottaa'.

VILHO. Viepi se mukanaan kuin virran nielu. (Lyö häntä olalle.) Vie
Vallinkorvankin vielä.

    (Menee.)

VALLINKORVA (hänen jälkeensä). _Kaikk'_ se nielis', ruukki. (Muille.)
Näittäks työ nyt? Jokos korotti palkat? Ei märkääkä.

JÄNTTI. Valitaa miehet patruuna' puheill!

PUHOS. -- a viel koettamaa'.

VALLINKORVA. Mie vaa en lähe.

HUUHKA. Ei siust ois'kaa: pois potkastii töist.

PUTLAAJAT. Ei _kauvaks_ ajant, se nähhää. Taka's otettava.

IJÄS. Em miekää oo käypä sinn kerjuureisull.

ILVES. A miks'et oo?

ANNI (yht'aikaa). Onks siu pääs' kääntynt?

IJÄS. Kääntynt! Mut poikamies, yksinäine, siks'ki palkkaa ... sannoo:
"et sie häpiä, viel tulet lissää --"

ILVES. -- ni "puistamaa"? (Muille.) O hää oikiass.

JÄNTTI. Oikiass o.

HUUHKA. Valitaa muit!

PUTLAAJAT. Siitt valitaa, lähtiiss.

    (Työ tulee taas täyteen käyntiin, paitsi
    Vallinkorva ja Iikka menevät.)

VALLINKORVA (hyräilee mennessään). Liukas maailman tie!

ILVES. Mennää täält miehiss ku mustat pirut. Ja pietää jyry.

TOISET. Jyry pietää!



Neljäs kuvaelma.


Puisto kosken rannalla, uhkea koivikko. Etualalla avoin ruohokenttä.
Vasemmalla koski; sen toisella rannalla tehdasrakennuksia. Kosken
poikki silta, johon sulkulaitos yläpuolella nojaa. Kosken takana
kallio; kauvempana takalikolla korkeat maisemat, joitten lomasta näkyy
tyyni virran polvi. Oikealla huvimaja. Tie johtaa oikealta huvimajan
etupuolitse sillalle, jonka toisessa päässä jakautuu kahtia: tehtaalle
ja kallion taa.


Ensimmäinen kohtaus.

Lyyli on tulossa vasemmalta. Huomaa Elsan menevän huvimajaan ja Ainon
samassa saavuttavan hänet polkupyörällä, pysähtyy, mutta sitte astuu
edelleen, nähdessään että:

ALPO (rientää huvimajan ohi häntä vastaan sillankorvaan). Mitä sinä
tänne tunkeut?

LYYLI. Kun et sinä tule, täytyy minun --

ALPO. Etkö käsitä? Mene nyt hyvä Lyyli: olin juuri aikeissa tulla
teille.

LYYLI. Vai olit! Eikö sulla olisi ollut aikaa ennen tulla?

ALPO. Eipä niinkään: kevätkiireet --

LYYLI. Siitä päivin kun sait kauppakirjan, et ole minulle silmiäsi
näyttänyt. On minulla _nyt_ tarkoituksesi selvillä.

ALPO. Mitä sinä oikein tahtot minusta?

LYYLI. Täytyykö minun se _sanoa_? Tässä?

ALPO. Kun kerran sinua huvittaa _tässä_ --.

LYYLI. Olkoon menneeksi: _tänään piti olla häämme_.

ALPO. Totellakin? Oikeinko olet siitä iloinnut ja tätä päivää
ikävöinyt?

LYYLI. En! Vaan pakosta olisin --

ALPO. Veisinkö ketään vihille _väkisin_! Ja vielä se äidisi viinajuttu,
likainen --. Salama kirkkaalta taivaalta!

LYYLI. Senkin voisit tuomita toisin, jos sulla olisi _sydäntä_. Kamala
tulla sinun vaimoksesi enää.

ALPO. Mitä sitte teet täällä?

LYYLI. Sinulla on vielä toinen velvollisuus, jos yhdestä pääsetkin.

ALPO. Mikä velvollisuus?

LYYLI (hiljaa). _Isän_! Kunniaani on jo myöhä pelastaa, mutta pitääkö
minun kärsiä puutettakin?

ALPO. _Kodisi_ --?

LYYLI. Kotini kavalsit ruukin alle. Isäni _ei voi_, jos tahtoisikin,
kun joutui työstä pois.

ALPO. Taitanko minä sen auttaa?

LYYLI. Keneen minä käännyn, jos en sinuun? Kenen on syy, että olen
joutunut näin --?

ALPO. Kaikedi oma syysi, oman syndisen lihasi.

LYYLI. On tosin omaakin syytä, en sitä kiellä. Mutta älä sinäkään --!

ALPO. Millä sen totistat?

LYYLI (kovemmin). _Tiedät_ kyllä itse, hävytön! Auta edes tämän ajan
yli! Muuta en sinulta vaadikkaan. Perintö-osanikin veit.

VILHO (tulee oikealta huvimajan seutuville, Alpon huomaamatta).

ALPO. Perindö-osasi! Velkaako tarkoitat?

LYYLI (ottaa esille kirjeitä). Niimpä en tahdo säilyttää näitäkään
muistoja.

ALPO (tarttuu ahnaasti niihin). Midä papereita ne ovat?

LYYLI (naurahtaa). Ei ne _talonkirjoja_ ole, vaan kirjeitäsi -- aina
siltä ensimmäiseltä kesältä. _Velkakirjoja_ tavallaan.

ALPO (katselee kirjeitä). En voi näissä havaida nimikirjoitustani alla.

    (Elsa ja vähä jälemmä Aino ovat astuneet huvimajasta.
    Vilho silloin kätkeytyy Alpolta huvimajan suojaan.)

ELSA. Alpo! Me olemme nähneet, kuinka sinä käyttäyt. Sinulla ...
sinulla ei ole siihen oikeutta.

AINO (melkein yht'aikaa). -- Ei ole sitä oikeutta.

ALPO. Kelläs sitte on siihen oikeus.

ELSA ja AINO. Ei kellään.

ALPO. "Samalla mitalla, jolla te mittaatte --"

LYYLI. Hyvästi Alpo ... _ijäksi_!

ALPO. Tulen illemmalla teille, kuden jo sanoin.

LYYLI (kääntyy mennäkseen vasemmalle, mutta pysähtyy sillalla,
tuijottaen koskeen hetkisen. Sitte poistuu kuin paeten).

VILHO (sill'aikaa tulee esiin, tekee liikkeen, rientääkseen apuun).

ELSA ja AINO (nuhtelevasti katsovat Alpoon).

VILHO (hilpeästi kuin ei olisi nähnyt kohtausta). No Alpo! Mitäs iloa
saadaan toimeen täksi illaksi? Onhan nyt juhannusaatto.

ALPO. Eivätkö siitä nuoret pidäne huolta? Minä en ole sopiva mies
niissä asioissa --.

VILHO. Se suuri _pyhyyskö_ painaa, vai murheet ja huolet niin nuorella
ijällä jo?

ALPO. Minua ototetaan rukoushuoneelle. Muutoinkin luondeeni
kallistuu --

ELSA (keskeyttää). Rukoushuoneelle! Voiko ajatella katalampaa? Juuri
murtanut ihmiselämän.

AINO. Niin suloinen kuin hän oli!

ALPO. Ken tietää, _kuka_ oikeastaan on senkin kukkasen taittanut?

ELSA. Tosin täällä paljon tapahtuu, ruukin jaloissa -- Mutta jotakin
niin hienoa kuin hänessä -- (Vaikenee.)

AINO. -- niin ylevää, Elsa: se oli ylevyyttä.

ELSA. Harvinainen esiintyminen heikäläiseksi ... ja semmoinen sydän
särjetään, kylmäverisesti vaan tallataan jalkoihin --

AINO. -- syvätkin tunteet.

ALPO. Entäs _minun äidini_?

ELSA (säpsähtää, joutuu hämilleen).

AINO (lukee vihkostaan). "Älä katso kansaa halujesi leikkikaluksi: se
on aviorakkaudenkin arvoinen".

ALPO. Eikö myös _minun_ äidini ollut "aviorakkauten arvoinen"?

ELSA. Naista, naisen puhtautta täällä ei pidetä minään. Ken tahansa
katsoo oikeudekseen ryöstää -- (Vaikenee.) Ja mikä on suurin kurjuus:
nainen itse alentuu.

AINO. -- ei tunne arvoansa.

ELSA. Nykyinen polvi on turmeltunut auttamattomiin.

AINO. Mutta uuden polven eteen vielä voimme työskennellä. Elsa, minä
rupean opettamaan tehtaan lapsia!

ELSA. Se on jalo päätös, Aino kulta. Ja Lyylin lapsen me pelastamme.

AINO. Otamme, niinkuin Martta esitti.

ALPO. Enkö siis ole tehnyt enemmänkin kuin minulta voitaisiin vaadia?
Turhaa tässä minulle saarnataan.

VILHO (lyö häntä olalle). "Kaikki on turhuus ja hengen vaiva", sanoo
viisas Salomo.

ALPO. Pyytän, ettei Jumalan sanaa pilkata, ainakaan minun
läsnäollessani!

    (Menee vasemmalta.)

ELSA (hänen jälkeensä). Tekopyhä! (Vilholle.) Eikö sinua hänen
käytöksensä loukannut?

VILHO. En ymmärrä: olen milt'ei hyvilläni jostain.

ELSA. Mistä sitte?

VILHO. Ettei heistä tule paria.

ELSA (katsoo kysyvästi häneen).

VILHO (välinpitämättömästi). Sen kaupan takia vaan.

AINO (kuin itsekseen). Että lapsista tulisi valistuneempia ja parempia
kuin --

VILHO (tarttuu hänen käteensä). Salli minun puristaa kättäsi, Aino!

AINO (epäluuloisesti). Hm.

VILHO. Rehellisen työmiehen vilpitön kädenpuristus, kirkas kyynel
kiitollisesta sydämmestä on oleva --

AINO (vetää kättään pois). Hm!

VILHO. -- ainoa palkintosi kaikesta siitä vaivasta, minkä näet tämän
kansan hyväksi, kaunis sirkkuseni!

    (Suutelee kättä.)

AINO (tempaa kätensä pois). Ei meidän enää sovi leikitellä!

VILHO. Ei. Juhannuskokko saatava.

    (Rientää vasemmalle, kallion taa.)

PUHOS (tulee tehtaalta, huomaa kohtauksen, tervehtää Vilhoa
sivuuttaissaan.).

AINO. Aika hulivili!

ELSA. Pinnalta. Hänkin on kuin kansa --

MOLEMMAT. -- salalaatikko.

AINO (huomaa Puhoksen tulevan). Jo alkavat tulla!

ELSA. Nyt siis on sinun kannettava kortesi --!


Toinen kohtaus.

AINO (astuu siltaa kohden).

PUHOS. Täällpäiks Keisar' _nyt_ liikkuu pyyvyksillää?

AINO ja ELSA. Keisari --?

PUHOS. Ka inssinyör'. Eiks siinn oo yks pitkä' huiskia, siljänaamane
mies?

AINO. Mitä pyydyksiä hänellä on?

ELSA. Lohia joskus onkii huvikseen.

PUHOS. Ka lohist en tiijä, (veitikkamaisesti katsoen Ainoon) mut särkii
pyytää ... kirkassilmii, supukkasuit.

ELSA (näyttää ymmärtävän).

AINO (hämillään). Löytyykö koskessa särkiä?

PUHOS. On erähii, rantamill.

AINO. Empäs minä ole saanut.

PUHOS. Ka (matkii, nenäänsä puhuen) "toisinaa syöp', ja toisinaa ei
syö", sano' Joensuu' rikas.

AINO (ei huomaa tarkoitusta).

ILVES (tulee vasemmalta. Puhokselle). Yksi'ks sie tääll vast ootki?

PUHOS. Ka yksi', meikäläisiä.

ILVES. Ens'mäine ku Esa taivaass!

AINO. Olette menossa pyytämään palkkain lisäystä?

PUHOS. Ka on aije.

ILVES. Näi kessää vastekka: talve vara hankittava.

ELSA. Mutta _teillähän_ on työtä ympäri vuoden, varma tulo kesänsä,
talvensa.

ILVES. A kesäst-aikaa määtiiä muuall tienaat enemp'.

AINO. Entäpä jos ette sitte talveksi pääsekkään takaisin tehtaasen?
Kerronko pienen sadun, hyvin lyhyen?

PUHOS. Männööhä _lapsill_ saakkunoi!

    (Huuhka, Jäntti, Ijäs y.m. työmiehiä tulee vasemmalta.
    Pysähtyvät kuuntelemaan, Ijäs koko ajan toisten selän takana.)

AINO. Oli kerran koira, jonka oli onnistunut siepata suuri lihapala
suuhunsa. Käveli porraspuuta myöten virran yli. Katsoi veteen: luuli
näkevänsä toisen koiran, jolla oli vielä isompi lihapala.

ELSA. Vesi näet isontaa kuvan.

AINO. Ahneus petti viisauden: koira hyppäsi virtaan, ryöstääkseen
tuolta toiselta hänen saaliinsa. Sitä haukatakseen aukasi suunsa:
pudotti oman lihakappaleensa, jonka virta vei. Samalla kuvakin katosi.
Sai kylmän kylvyn päällepäätteeksi. Sen pituinen se.

HUUHKA. Parahiks' ol'ki nii ahneell!

USEAT. Koiraks vertaa!

AINO. Ei millään lailla! Tahdoin vaan kehoittaa ajattelemaan
pitemmälle, tulevaisuuteen.

JÄNTTI. Tääll ollaa kuolevaisii.

PUHOS. Kuha' saap' päivän iltaa' ja henge huomisee.

    (Antero tulee oikealta. Elsa ja Aino menevät huvimajaan.)

ILVES. Tuoltha patruun tullookki!

JÄNTTI (huolissaan). Männää, vellot, tasa'iest'!

HUUHKA (Puhokselle). Nyt sie paa kieleis ohueks'!

ANTERO. Miehillä taitaa olla konttoriin asiaa? Se on kiinni jo, juhlaa
vasten.

PUHOS (ottaa lakin päästään, kumartaa kömpelösti). Myö täss ollaa tultu
ni kumppaniloihi ku issemmökki puolest anomaa' patruunalt lissää
nykyisii' työpalkkoin.

JÄNTTI. Kesält vaa.

ANTERO. Olen sitä omasta ehdostanikin ajatellut, mutta ei näyttäisi
kannattavan --

ILVES. Jos jättäs' vähemäks' ne maaostot!

ANTERO. Kellä on nureksimista niissä? Puhos: etkö saanut täyden hinnan?
Huuhka, Jäntti --?

USEAT (vitkastellen). Veittä huokiall!

ANTERO. "Huokealla" se on totta! Muuten minun varoillani ei olisi
tehdasta tuossa. Mutta _pilkkahinnalla_ en ole --

USEAT. _Polust_ ootte ostant!

ANTERO. Aivan pilkkahinnalla en ole ottanut keltään, vaikka joku olisi
antanutkin.

USEAT. _Vallinkorvalt_ --?

ANTERO (keskeyttäen). Vallinkorvan kanssa minulla ei enää ole mitään
tekoa, eikä _saa olla_ teilläkään.

USEAT. Mut _meill o_.

JÄNTTI. Panniit ehoks', jott Vallinkorvaa ei pitäs' ero'ttaa työst.

ANTERO. _Siihen_ ainakaan minä en suostu.

ILVES. Kyll ne sitä vaatiit.

USEAT. Yhte'ne assii.

ANTERO. Vaikka ajattelisikin työmiesten kiinnittämistä tehtaasen,
_osalle_ ... että heilläkin olisi sananvaltaa, niin _aina tässä täytyy
jonkun olla isäntänä_.

ILVES. Ka patruunha isäntä lienöö.

ANTERO. Mikä isäntä se on, joka ei saa itse päättää, kenen pitää
työssään, kenen ei? -- Ei, hyvät miehet! Jos minulta kerran _isännyys_
otetaan, menköön _tehdas myös_! Seiskoon ... tai kävelköön, yhdentekevä
siinä tapauksessa.

    (Äänettömyys.)

USEAT. A _palkoist_ --?

PUHOS. Vaikia on perree kanss tulla toimee' --

ANTERO. Suittaa olla. Tietää sen, mitä tuhlaava talous nielee.

ILVES. Tietää mar' patruun.

    (Äänettömyys.)

ANTERO. Paljoko teillä on aikomus pyytää lisää?

TYÖMIEHET. Neljäis osa!

ANTERO. Viiskolmatta prosenttia! Oletteko mieltä vailla?

USEAT. Maakaupoiss tienaatte.

ANTERO. Riittää jo niistä! -- Niin suuri korotus kävisi yli voimieni,
vaikka kuinka tahtoisin.

ILVES. Eiks patruun _tahokkaa_?

ANTERO. Siellä pajassa oli viime yönä sellaiset puheet, joita en ole
täällä ennen kuullut.

PUHOS. Taisiit oll vähä kiihko'ssaa miehet.

JÄNTTI. Mut _assii_ on assii.

ANTERO. _Minulle_ se asia ei ole sama: korotanko palkat omasta
halustani vai uhkausten pakosta.

PUHOS. A vähempää' korotuksee patruun vois' käyvä?

ANTERO. Ja tulisitte taas jonkun viikon päästä uudestaan?

USEAT, Ei het'-huomenna.

ANTERO. Saadaanpas nähdä taas tulevana keväänä. -- Yli kymmenen
prosentin en voi --

JÄNTTI. Ei ne siihe tyyvy, mie pelkään.

ILVES, sitte USEAT. Ei tyyvytä. Ei!

ANTERO. Muistakaa myös muuan seikka: jos minut ajatte kumoon, saatte
pian isännäksenne _ulkolaisen_.

USEAT. Tulkoo jos!

ANTERO. Silloin olisi toinen nuotti. Ihmettelisitte itsekin, minne on
kadonnut _suomalaisen säveys_.

    (Äänettömyys.)

JÄNTTI, sitte USEAT. A _Vallinkorva_ --?

ANTERO. Kuulitte jo. Enempään en voi taipua.

PUHOS. Siitt viijää se vastaus?

ANTERO. Saatte viedä. Vallinkorva ja muut kiristyskeinot mielestä pois!

TYÖMIEHET. _Siitt se on iess!_

ANTERO. Mikä on edessä?

TYÖMIEHET. Työlakko on iess.

ANTERO. Ajatelkaa päänne ympäri, ennenkuin ryhdytte mihinkään! _Isännän
häviö: työmiehen nälkä_. (Huomaa Ijäksen, vaikka tämä on koettanut
piillä.) Onko Ijäkselläkin syytä?

IJÄS. Mie vaa kassomaa'.

ANTERO. Sinulle tahtoisinkin vähä jutella.

    (Menevät oikealle. Elsa ja Aino seuraavat.)

TYÖMIEHET. Siitt se on iess!

VILHO. Olen sen monasti kertonut.

USEAT. En kait mie oo kuullt.

PUHOS. Mie kerra kuulin, mut paremi on päässäin, ku kuulen kahist.

VILHO. Jos hänet sitte kerron. -- Kun palvelin kaartissa ja olin Turkin
sodassa --

VALLINKORVA. Turki soass...! Olit sie viel miss! Oisit osannt syntyy
aikasempaa'.

VILHO. Sivuasia. -- Oli tapeltu monta viikkoa Plevnan luona, mutta
linna ei antautunut. Miestä kaatui kuin heinää --

PUHOS. Mahomett' ol' julmaa puolestaa.

VILHO. -- vihollinen esti ruokavarain tuonnin meiltä, jos mekin
heiltä --

HUUHKA. A se vet' hoikaks'?

VILHO. Veti se: -- maa oli syöty puista, yksin lehdet puista ja
kuoretkin --

USEAT. _Kuoretki?_

PUHOS. Ka semmo'ne sotaväe paljous.

VILHO. -- yhtenäkin aamuna kuleksin pitkin leiriä, niin miehet istuvat
telttainsa edessä ja imeksivät saappaitaan --

ILVES. Jo ol'ki siitt tiukat paikat!

USEAT (näyttävät epäileviltä).

VILHO. -- kulen siinä keisarin teltan ohi, niin keisari huutaa minut
luokseen --

PUHOS. Se ol' näät se vainaa, jonka murhasiit.

HUUHKA. Helssingiss kuvaki, kuuluu.

VILHO. -- keisari on aamukahvilla. "Täss' on viimmeinen voileipä
mullakin", sanoo. "Kahvia saisit kupin, mutta _kermaa_ ei ole. Taitaa
tässä päivemmällä vielä tulla naisvieraita minulle: Englannin
kuningatar aikoi tulla, vanha ihminen. Kaikkiakin! Etkö lähde Vilho",
sanoo minulle, "etkö lähde yhteen matkaan vähä kävelemään --"

JÄNTTI. Louhka mies se vainaa.

USEAT. Hitot, ku tappoit!

VILHO. -- mitäs, läksinhän minä. Astutaan ulos leiristä, niin jopas
tulee metsän laidassa musta lehmä vastaan --

VALLINKORVA. Onnellaa pöllöki seilaa.

VILHO. -- maanitellaan lehmä luoksemme, ja minä senkun käyn
lypsämään --

IIKKA. Sattu'ks astiaa?

VILHO (vähä hämillään). Lakkiini lypsin. -- Keisari piti kiinni, että
lehmä pysyi paikallaan --

VALLINKORVA. Ossaat sie laatii.

VILHO. -- siinä pidellessään juttelee, että "ei se ole mikään ilo
keisarinakaan olla: paljo suita syötettävänä". -- "Eikö vaihdeta
virkoja", kysyn minä. -- "Vaihdetaan jos", sanoo keisari.

USEAT. Vai nii sano'.

ILVES. Ei pyytänt parissoi?

VILHO. Ei penniä vaatinut. -- "Lypsävät valtakunnan rahastoa", sanoi,
-- "Jokainenhan sitä lypsää, niinkuin sinä siinä lehmää: minun ei auta
muuta kuin _pidä sarvista kiinni vaan_", sanoi --

USEAT. Paikallee sano'!

PUHOS. Sill viisiiks inssinyör' kerto' viimeks'ki?

VILHO. En muista tarkkaan.

JÄNTTI. Ehä mie _patruuna' syyks'_ oo panntkaa!

VILHO. Kukas tässä on patruunasta puhunut?

HUUHKA. Kyll myö haistetaa!

VALLINKORVA. -- makkara pussist. Täss seisotat narrinais! Yksii --!

IJÄS (tulee oikealta). Patruunall ei ois ouvot tuumat tekkeill.

USEAT. A milla'set tuumat?

IJÄS. Taipu's, kuuluu, ottamaa' työmiehet osall.

PUHOS. Sen jos patruun tekis --

IJÄS. _Lykkäytymmää_ se pitäs' saaha, se lakko.

USEAT. Nii, lykkäytymmää'.

VALLINKORVA. Ei teist oo.

USEAT. Vois'ha vähä vuottaa.

VALLINKORVA (hiljaa Vilholle), Meinaat sie miust viijä _voito_? No, ei
siint vihhaa.

VILHO (katsoo häntä ääneti).

VALLINKORVA (työmiehille). _Vuotoksee_ kerra jäänöö, voip' lauhtuu.

    (Nojaa sillan kaidetta vasten, katsoen koskeen.)

IIKKA (samoin).

USEAT. Älä luule, jos _pyhäst_ yl' --.

VILHO. Eikö tässä nyt saada mitään juhannusiloa toimeen? Laulakaa edes,
tytöt, jotakin!

TYTÖT (toisilleen). Laula sie! -- Ehä mie ossaa. -- Laula sie! -- Em
mie.

VILHO. No, mutta Vallinkorva ... ettekös Te ole vanha laulaja? Siellä
valssipajassa kyllä vetelitte "Ruomi röykkiää".

IIKKA (valmistautuu säestämään kanteleellaan). A laulakais isä!

VALLINKORVA. Ni miust _issestäin_, se laulu?

USEAT. Nii! Laula sie!

VILHO. Tosiaankin! Olemmehan Karjalassa.

VALLINKORVA (vastahakoisena, sitte oikaseksen). Se o "_hävinnee muisto_"
nimeltää. (Laulaa.)

    Usjast' tulloop' miull aika ettee,
    Ku pirttii' uutee mie kullan toi',
    Anno'n avvaimet kullan kättee,
    Ja huilut iloisest' vastaan' soi:
    "Siljä mailman tie!"

    Takkavalkia se loimuel',
    Ja kulta puuhas' nauruss sui'.
    Silt se tuntu', siinn ku silmäel',
    Jott kaikk' miu kottiin' kaunistui:
    "Siljä mailman tie!"

    Katoss orretki uuvet kiilsiit,
    Ku tulomaljoi myö maistettii,
    Seinät puhtaat vaa silmiss vilskiit,
    Ku syämet kirkkainn myö tanssittii:
    "Silja mailman tie!"

    Päivä laskoo ja länteen siirtyy,
    A ruskon hetkeks' vaa heittelöö,
    Takkavalkia hiljaa hiiltyy,
    Kaikk' siitt pimiään peittelöö:
    Synkkä mailman tie!

    Lemme liekki kanss usjast' sammuu,
    Rakkaus kauniski kattoo pois.
    Syäme sisuspuol' sillo tummuu --
    A ken ei rintaisa riemuks' jois'?
    Liukas mailman tie!

    Syämest huuhtelen mailman pilkat --
    Mut orret päälläin om mustuneet --
    Kunnes tanssin ja laulan illat:
    "_Jos ois miu orteni viel uuvet_!"
    Liukas mailman tie!

ILVES (lyö häntä olalle). Paljo siull on tehty vääryyttä. (Muille.)
Eiks siitt oo?

TYÖMIEHET (liikutettuina). Nii o! -- Iess se on kuitenki! (Kokko
syttyy kalliolla.)

KAIKKI (paitse Vallinkorva). Kokko! Eläköön! (Muut menevät sinne;
Vallinkorva, nyrkkejään puiden, tehtaalle päin.)(Antero, Elsa ja Aino,
tulevat keskustellen oikealta.)

ELSA. Suostuthan, Antero?

AINO (yht'aikaa). Suostukaa, setä!

ANTERO. Antakaa edes hiukan ajatella! (Huomaa Vallinkorvan.) Taisipas
se vaikuttaa, että selitin Ijäkselle.

NAISET. Kuinka niin?

ANTERO (osoittaen Vallinkorvaa). Ettekö näe ilmapuntaria, ha -- ha!

ELSA. Mutta suostuthan siihen meidän --?

AINO (halaa häntä). Suostukaa, rakas kulta setä!

ANTERO. Paljo minulla nyt on "suostumista", yhteen aikaan kaikki.

NAISET. Meille ei muuta kuin tämä.

ANTERO. Niistä ei tiedä, _aviottomista_. Niin vaaran alaista: vielä
tulee elättämään käärmettä povellaan.

ELSA. Käytän kaikki keinot, uudenaikaisimmat kasvatusopilliset --

AINO. Niin, uudenaikaisimmat.

ANTERO. _Poika_ se oli?

NAISET. Niin.

ANTERO. Ottakaa hänet sitte!

NAISET (hyväillen häntä). Kiitos, Antero -- setä!

ANTERO. Joku teillä aina pitää olla "harrastus". Muuten ette voi hyvin.

    (Menevät kokolle, joka taas leimahtaa.)

YHTEISLAULU KOKOLTA. Eläköön!



Viides kuvaelma.


Pesuranta Vallinkorvalla. Oikealla talo, porstuan ovi auki; oven
oikealla puolella kaksi akkunaa. Vasemmalla ulkohuonerakennuksia,
vanhoja ja rappeutuneita. Perällä kosken ranta. Etualalla pata tulella,
pesinpunkka ja pari vesisaavia, kaikki täynnä pyykkivaatteita. Seutu
alastonta kivikkoa, joka takalikolla oikealla kohoaa mäeksi. Yksinäinen
kataja kasvaa mäellä, muuten orjantappuroita y.m. rikkaruohoa.


Ensimmäinen kohtaus.

Kaisa pyykinpesussa, keittää ja huuhtoo vaatteita.

Esiripun noustessa kuuluu talosta lapsen itkua, joka heti taukoo. Lyyli
tulee ovesta, avopäin ja paljasjaloin, hihat ja liepeet ylös
käärittyinä, samoin kuin Kaisallakin.

Ilves tulee kiivaasti vasemmalta.

ILVES. Tuliks siu issäis kottii?

LYYLI. Ei ole näkynyt.

ILVES. Voipas perhana!

LYYLI. On kait tehtaalla, juhannuksen vietossa.

ILVES. _Eikä_, sielt mie tulenki. Inssinyör' kaikk' velloop'
mieleseksee! (Aikoo palata, mutta pyörähtää ympäri. Osanottavasti.) A
nii se nyt käi, Lyyli! Ku kuusee' kurkottaa, ni katajaa' kapsahtaa. Nyt
se Lyylin jätti ku ammutu varikse. (Menee vasemmalta.)

LYYLI (astuu pesinpunkalle kiertämään pyykkiä). _Jätti!_

KAISA. Jo sen arvas'ki.

LYYLI. Hyljätty ... muka! Niin pimeältä kuin näyttääkin, äiti, tuntuu
nyt kepeämmältä, kun välimme tuli selväksi. (Tuijottaa koskeen.)

KAISA. Pelkoha se tappaa, eikä kuolema.

LYYLI (astuu lähemmäksi koskea). Kuuletko, äiti?

KAISA. A mitä?

LYYLI. Miten se soittaa --? "Tule Lyyli ... tule pois ... pian!"
Niinkuin äiti mun pienenä ollessani.

KAISA. Mitä sie hupsuttelet? Ois' siitt miullki olit koskee' mänemist:
ku _sie_ synny't ... ja enne' ja jälkee'.

    (Vallinkorva tulee oikealta, muassaan vanhanpuolinen pitkätukkainen
    ja -partainen mies, venäläisten tavoin paidan lieve housujen
    päällä. Puhuu itäisempää murretta, jossa m.m. s on eräänlainen
    suhuääni. Hän on metsäkauppias Semen Ivaska.)

LYYLI (tarkoittaen Vallinkorvaa). Eikö hän ole isäni?

KAISA. Mitäs sie kaikill tiijoill? (Katsoo tulijoihin.) Ka Ivaskan
matkoiss! Taas juopotelleet.

IVASKA. Shiu mutshuis, Jakoff Matveitsh, da tytär shinun? Kak staroova?
-- "Ivashkan matkoish'" _hyvä_: matkoa tehnyt ijässhäin ylen äijy,
Shuomet, Ruotshit, Venähet shamonnut -- (Yht'äkkiä tarttuu
jalkoihinsa.) Piesshahiset, nää jallaat! (Lyylille.) Ylen oot lempo
shoma! Tässh tauvin kera da ishon ijän kera gävelet: yhtäkaikk
kuteloittaa.

VALLINKORVA. A miull o assiit huonost', Semen Pavlovits. Männyt tuo
huuhkaimen pesä. Puol' velast viel siittenki maksamatt.

IVASKA. Ruotshin laki, koira laki: verost, velast ryövätään. A Venähen
laki moshna -- (Tarttuu jalkoihinsa.) Shieglahiset, nää --!

LYYLI (Kaisalle). Suomea sanoo Ruotsiksi.

IVASKA. Venähen laki moshna: vilussh huoneessh pietääh, da shelgääh
luimitaah -- a _ei ryövätä_.

VALLINKORVA. Nää sen mänettiit, miu talloin. Jos mie mitä yritin
oijast, het' ol': "häpäset isseis ... mitä sie määt häpäsemmää'
issiäis". Yksii ruukkilaise halunkkii!

IVASKA (tarttuu jalkoihinsa). Shieglahiset --!

    (Kuuluu lapsen itku.)

LYYLI (rientää tupaan).

VALLINKORVA (Kaisalle). Siinn o siu kiertokouluis ja kansakouluis,
siinn o Helssingi huushollikoulut ja keittokoulut. Nyt onki miu
vuoroin. (Menee tupaan, palaa heti, Lyylin hattu ja päivänvarjo
kädessä.)

IVASKA (sill'aikaa). Tyttö ylen shomah: ei hyvä mushikall olla moinen
shoma. Ruukin ääressh brihat turmeloot, shieglahiset --.

KAISA (herkiää työstä, järjestää pukuaan). Katumoiks' kauneuski
toisinaa.

VALLINKORVA (pannen päähänsä Lyylin hatun, sitte matkivinaan naisten
liikkeitä). Hatull häpiät peitetää. Näättäks fröökynää? -- Näi, näi
sitä sipsutettaa, heilutellaa purstoo ku västäräkit. Tulloo herran
ketale vastaa': (kävelee Ivaskan ohi) kas sillo silmii muljautellaa,
eivät taho pääss kestää. Oom mie siks' vähä mailmaa nähnt, Ivaska, --
mieki. (Jättää kapineet nurmelle).

KAISA (menee tuvan ovelle).

LYYLI (tulee häntä vastaan). Aikooko äiti --?

KAISA. A käyn mie kokolla tok' juhannuksenn.

VALLINKORVA. Kun viissit vanhollas!

KAISA. Vanhemp sie oot. Menee tupaan, josta pukeutuneena kohta lähtee
nurkan taitse.

VALLINKORVA (katsoo hänen jälkeensä).

MARTTA (sillä välin tullut vasemmalta, korjaa tulta padan alle.) Viel
tosiaa viissiip'. Siut heittää yksinäis pesemää'.

LYYLI. Ehkä saan ne yksinkin, enimmät.

VALLINKORVA (Ivaskalle). Sie voitki yöpyy meill, Semen Pavlovits:
ylihuomenn sie vast pääset tillii'. Kontuor' o kiin.

IVASKA. Piesshahine! Potra miesh oot ylen, Jakoff Matveitsh. (Menevät
tupaan.)

MARTTA (katsoo vasemmalle). _Ottaat_ ... oo huoleta! Nyt se on valmis.

ELSA ja AINO (tulevat vasemmalta, Aino polkupyörällä).

AINO. Minä menen katsomaan. (Menee tupaan.)

ELSA. Päivää, Lyyli!

LYYLI (pukuaan häveten, vastaa tervehdykseen).

ELSA. Mieheni suostuu.

LYYLI (hidastellen). Mutta -- --

ELSA. Mitä?

LYYLI (innostuneesti). Jos kuitenkin pitäisin lapsen luonani?
Muuttaisin kauvas, kauvas pois näiltä mailta ja alottaisin uuden elämän
siellä?

ELSA. Se on vaikeampi kuin luuletkaan. Niin harvoin sellaiset
aikomukset ovat toteutuneet. Tunnetko tilastoa siltä alalta?

LYYLI. Vieläpä minä mitä. Uskoisin vaan onnistuvani.

ELSA. Mitä sinuun tulee, en sitä tahdo enkä saata epäillä. Mutta
paremmassa turvassa olisi lapsesi --

LYYLI. Niin ikävä erota.

ELSA. Ei sinun tarvitse hänestä erota, ainakaan vielä.

LYYLI. Kuinka, rouva?

ELSA. Hoitaisit häntä meillä.

LYYLI (iloisesti). Siinä tapauksessa --!

ELSA. Mutta yksi seikka: lapsesi ei koskaan saa tietää, ketkä ovat
hänen oikeat vanhempansa.

LYYLI. Se on raskasta, kovaa.

ELSA. Maailma on niin kova. Lapsesi onnelle se on välttämätöntä; muuten
voi onnettoman syntyperän tieto katkeroittaa koko hänen elämänsä.

LYYLI. Käsitän!

MARTTA (yht'aikaa, liikutettuna). A rouva haastaa ku enkel'. Mie sen
oon nähnt käyvä' tottee omass kohassain. Usko Lyyli: siinn assiiss
rouva tapas' paikallee.

ELSA (Lyylille). Tule huomen-aamuna varhain! (Menee tupaan.)

LYYLI. Kuinka hyvä Te olette!

VILHO (tulee vasemmalta). Terveheks!

MARTTA. A mie jo lähenki. (Menee vasemmalta.)

LYYLI (vetäytynyt pesinpunkan taa, järjestäen pukuaan).


Toinen kohtaus.

VILHO. Kas ahkeruutta! Muu maailma nyt pyhittää juhannusaattoa.

LYYLI. Enemmän tämä on huolimattoman työtä: pyhää vasten. -- Insinööri
kait isääni --?

VILHO (keskeyttää). Sano vaan "Vilhoksi"! Tiedän minäkin nimesi, Lyyli.

LYYLI. Kuinka minä --?

VILHO. Niinkuin minäkin. Se kuuluu hauskemmalta ja lyhentää puhetta,
säästää aikaa.

LYYLI. Eipä meillä niin paljo taida olla puhelemisia.

VILHO. Kuka sen vielä tietää! Etkö ole oppinut sinuttelemaan miehiä?

LYYLI. Sanoin _yhtä_.

VILHO. Häntä, joka tänään hylkäsi Lyylin?

LYYLI. Jos se olisi tapahtunut ennen!

VILHO. Rakkaus lopussa?

LYYLI. Miten lie alkujaankaan ollut _hänellä_.

VILHO. Entäs Lyylillä?

LYYLI. Miksi kyselet? (Kuin itsekseen.) Olin lapsi vielä silloin,
kaikkea kuvittelin. Väkisin piti päästä pois näistä oloista, ylemmäksi
muka tätä ympäristöä.

VILHO. Niin luonnollinen pyrintö! Mutta päinvastainen kuin minun haluni
päästä takaisin näihin oloihin, kansaan.

LYYLI (hymyillen). Siis olin vastaantulija.

VILHO. Niimpä kyllä. Ja vastaantulijat tervehtävät, pysähtyvät
pakinoimaan. (Ottaa Lyylin käden. Istuvat rantakiville.)

LYYLI. Silloin näytti niin toiselta kuin todellisuus on ollut: kaikki
niin suurta ja kirkasta kuin unessa.

VILHO. Olet paljo kärsinyt?

LYYLI. Luullakseni.

VILHO. Rakastit häntä?

LYYLI. Niin uskoin.

VILHO. Kuinkas nyt?

LYYLI. Älä kysele! Se kiusaa minua.

VILHO (alakuloisesti, päästää hänen kätensä). Siis lemmit vielä?

LYYLI. En! Halveksin ... tuskin sitäkään.

VILHO. Viha vielä voisikin kääntyä rakkaudeksi. (Nousee kävelemään.
Itsekseen.) Tekeekö sääli tietä rakkaudelle? (Ääneen, pysähtyen Lyylin
eteen.) Se roisto: pilannut kelpo tytön!

LYYLI (kätkee kasvonsa, nytkähtää).

VILHO. Mutta kärsimys puhdistaa.

LYYLI. Miksi Te ... sinä ... herra ... Vilho ollenkaan puhut minulle --
tällaiselle?

VILHO. Älä ole katkera, Lyyli! (Äänettömyyttä.)

LYYLI (arasti). Minä vaan pelkään --

VILHO (istuu taas). Mitä pelkäät?

LYYLI. Kuinka sen selittäisin? En ole kellenkään näitä puhunut. Olen jo
alkanut kotiutua hautaani, melkein kuin nauttinut siitä, ettei minusta
kukaan välitä enkä itse ole kenellekään rakkauden velassa. Pelkään,
että syntyisi joku tunne ... joku toivo, joka -- (vaikenee.)

VILHO. -- joka sinut nostaisi _ylös haudasta_?

LYYLI. Niin: että taas täytyisi alkaa elämään. En tahtoisi ... en
jaksaisi. Pelkään --

VILHO. Toivoa pelkäät. Älä jätä toivoa! (Kuin itsekseen.) Voiko tulla
niinkin pitkälle, että toivoa pelkää?

LYYLI. Tällään on helpompi.

VILHO. Entä _äidintoivo_?

LYYLI (innokkaasti). Äidintoivo! -- Niin se on! Mikä muu enää tekisi
särjetyn sydämmen eheäksi?

VILHO (katsoo häntä silmiin). Rakkaus! (Lähtee kävelemään. Sytyttää
paperossin, mutta vedettyään muutamia savuja, yrittää pistää palavan
pään suuhunsa.) Pystyisikö se kerran minuunkin? Kuinka laulussa
sanotaan! (Hyräilee.)

    Vaikka me oomme niin hurjia,
    Niin meill' on luonto hellä:
    Sydän on kuin kyyhkysen,
    Ja pää kuin pääskysellä.

(Elsa ja Aino tulevat tuvan ovelle.)

LEENA (tulee hiljaa vasemmalta ja hiipii Vilhon taa. Makeasti hymyillen
tarttuu hänen käsivarteensa). Tulit ehkes' kassomaa' käs'alojais. Hyvi
onki sorjat.

VILHO (säpsähtää). Tuo pyryilman lintu!

LEENA (silmää iskien). Ka anna laulu' soija vaa, kulkun auk' olless:
_valtoi_ on kuulemass.

VILHO. Ketä valtoja? (Huomaa Elsan ja Ainon.)

AINO (Elsalle). Kädet nyrkissä jo kuin vanhoilla sepillä.

ELSA. St! _Kaikilla_ niillä on. (Sitte puhuvat hiljaa Vilhon kanssa.)

LEENA (sill'aikaa Lyylille). Siu äitiis o vissii' männt jo?

LYYLI. Jo hän läksi.

LEENA. Kipa silläki. Mie kanss aattelin, oisiks sinn männä vai pysy'skö
kotonaa, ikä-ihmine. Mut kerra männt Eeroki. Mikä mie oon Tuhkimus
kotonn istumaa'? (Rientää vasemmalta.)

VILHO (Lyylille). Isäsi on kait sisällä?

LYYLI. Niin.

VILHO (aikoo mennä tupaan, mutta jää kuuntelemaan).

ELSA (Lyylille). Siis huomen-aamuna?

LYYLI. Eihän siitä vaan ole minulle mitään vaaraa, edesvastausta?

Elsa (hämmästyy). Kylläpä ovat syvällä teissä epäluulon juuret.

VILHO. Enemmän avomielisyyttä, lähestymistä molemmin puolin, niin moni
solmu aukeneisi.

LYYLI (pahoillaan). Suokaa anteeksi, rouva hyvä! Tulen ilomielin.

ELSA. Hyvästi Lyyli! Luota minuun: kasvattaessa lastasi käytän
uudenaikaisimmat kasvatusopilliset --

AINO. Niin, kaikkein uudenaikaisimmat keinot. (Menevät vasemmalta.)

ALPO (tulee oikealta. Katsoo Vilhoon ja Lyyliin). Jos en häirinne
herrasväkeä?

VILHO. Vapaassa lännessä sellaiset miehet kastetaan tervaan ja
vieritellään höyhenissä.

ALPO. Hoo! Mistä nyt tuulee? Siveyspuuska siltäkin ilmalta.

VILHO. Herra Leiniö! En kehoita Teitä monasti astumaan tielleni. (Menee
kiivaasti tupaan.)

ALPO. Ainahan minä pitän sinusta, Lyyli, vaikka siellä täytyi --
Käsitäthän sinä? Oli myös vähä epäilyksiä vanhempiesi suhdeen. Olenhan
tavallani vastuunalainen siitä, minkälaisia henkilöitä suojelen
talossani.

LYYLI. Etkö yhtään häpee?

ALPO. Miksi? Ei se sinunkaan häpeäsi ole. "Ihmisen vihamiehet ovat
hänen perheensä", sanoo raamattu. Nyt olen voittanut epäilykseni ja --

LYYLI. Olen jo sanonut jäähyväiseni sinulle.

ALPO. Etkö siis enää tee mitään vaadimuksia?

LYYLI. En.

ALPO (ottaa asiakirjan ja kirjoitusneuvot taskustaan). Sen varalta otin
myödäni ehtotuksen kirjalliseksi --

LYYLI. Häpeemätön! (Kääntyy poispäin.)

ALPO. Puuttuu vaan nimikirjoitustasi, Lyyli. Niin, Lyyli raiska:
"sekin, joka ei viadoin ole, autetaan ja pelastetaan hänen kättensä
puhtauten --"

LYYLI (keskeyttää kauhulla). Älä pilkkaa pyhää!

ALPO (panee asiakirjan takaisin taskuunsa). Voi penseyttä, voi
paadumusta!


Kolmas kohtaus.

VALLINKORVA (tulee tuvasta, näkee Alpolla asiakirjan). Jokos siull o
konraht', halunkki? Härkä jänikse tavottaa, jos ei enne' ni kattilass.

ALPO. Teitä juuri tahtoinkin tavata. (Antaa rahoja.) Tässä ne
kaksisadaa, tänään maksettavat. Ja sitte --

VALLINKORVA. Ainaks sie oot niit kiinnekirjoi vajjaann? Tiet konrahi,
täyven maksat, Lyylin viet vaimokseis -- ka saat.

LYYLI. En milloinkaan mene hänelle, ennen vaikka koskeen.

VALLINKORVA (ihastuneena). -- ku tuolla'sell ... halunkill? Vot: siull
onki sissuu, Lyyli.

ALPO. Pyytän hetkeksi lainata huomiodanne -- setä. Meitänhän oikeastaan
tulisi olla yhtä puolta -- --

VALLINKORVA (matkii). "Pyytän andeeksi, minä puhuin Lyyli neidille"!

ALPO. Rahat toimitan pian ja sen välikirjan teen. Mutta kun ei Lyyli --

VALLINKORVA. Siitt sie maksatki patruuna' velan _kuitiks'_ ja minkä
Lyyli tahtoo siint! yli osallaa.

LYYLI. En pyydä penniäkään, kun vaan pääsen --

ALPO. Hyvä! (Miettii, tekee päätöksen. Itsekseen.) Hätätilassa _laina_
isäni perindöä vastaan: ei varkaus, vaan oikotie. (Menee oikealla.)

VALLINKORVA (katsoo hänen jälkeensä). "Kassotais kanss', sano' piru ku
tahkoo vääns'."

ILVES ja IIKKA (tulevat vasemmalta).

VILHO; (tulee tuvasta, Vallinkorvalle). Niinkuin sanottu: kuusikymmentä
tuhatta.

VALLINKORVA. A paljaast koskest?

VILHO. Niin. Ettekö saa päähänne? _Yksistään koskesta_ ja rannasta:
kaksi sataa syltä maata, ei enempää.

VALLINKORVA. Mitäs siinn o ennää tekemist? Myöty kum myöty. Saap'
kärsii nahkassaa.

VILHO. Mutta kauppa ei ole pitävä, kun ette ole antanut hänelle
kiinnekirjaanne.

VALLINKORVA. Miepä oon luvannt, siitt ku täyve maksaa ja patruuna'
velan laittaa suoraks'.

VILHO. Milläpä Alpo ne maksaa näin yht'äkkiä?

VALLINKORVA. Ka sitä mie en tiijä, eikä se miull kuulu.

VILHO. Vaikka hän saisikin maksetuksi, niin oletteko antanut hänelle
mitään kirjallista lupausta?

VALLINKORVA. Miu matko'ssain onki sana riittänt. Kerra sana ei pitäne,
siitt ei kirjatkaa.

VILHO. Olkoon niin. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole lainhuudatusta. On
siis vielä tilaisuus sukulunastukseen.

VALLINKORVA. Miullako --?

VILHO. Taikka muilla. -- Minulla esimerkiksi.

VALLINKORVA. Sitä mie en ymmärtänt.

VILHO. Ei vielä olekkaan aika ymmärtää, vaan vast'edes. -- Näkemään
asti! (Menee oikealta,)

VALLINKORVA (vimmoissaan toisille). Kuulittaks työ nyt? -- Kuuskymment
tuhatt, ja ei ku koski. Nyt vietii kuuvell kaikk', maat ja mantereet,
talot ja tantereet.

IVASKA (tullut Vilhon jälkeen tuvasta). Ruotshin laki, koira laki.

VALLINKORVA. Ei sitä laki vient, Ruossi' ei Venähe; ruukin koirat ja
patruuna' halunkit.

IVASKA. Patruuna viishas herru ylen: kai mailman gashetat luki da opit
gävih. A herru mi herru -- yhtäkaikk mie likviidissh rengahan shilmääh
pannen. (Menee tupaan.)

VALLINKORVA. Tää ois olltki mies, tää inssinyör', mie oon kassont.

ILVES. Ka veiterämp' on tää viel vetämää' nenäst ku muut kukkaa' ...
senki "keisar'".

VALLINKORVA. Aa -- ymmärrä' mie nyt senki "sukulunastukse". Minnuu vaa
koetta'siit lepytellä, ni heittäsin valtaan kaikk' assiit: työlakon
heittä'sin valtaan. E-ei! Minnuu hyö on ilmanki jo pettäneet sivu
hyvän.

ILVES. Nii, veiterämp' on tää viel --

VALLINKORVA (keskeyttää). A mitäs muite kuuluu sinn rosvo'pessää'?

ILVES. Uus' pietää kokkous ens' arkenn.

VALLINKORVA. Eihä lapsist oo!

ILVES. Ka asjaks' astikka jos korottannoo --

VALLINKORVA. _Ni miut hyö heittäät_. Vai mitä?

ILVES. Mitä tehnööt? Ijäs jo alko' olla sekasi' päästään.

VALLINKORVA. Semmo'ne löyhöttäjä! (Hyräillen.) "Liukas mailman tie"!

ILVES. Mie oon koettant parastain. Oisit isse --!

VALLINKORVA. Nyt mie pysynki syrjäss, _hiljaa ... kuulostan_.

ILVES. -- ku sika rukkiiss.

VALLINKORVA. Ei! -- Ku _katajapensas_ tuuless.

IIKKA. Miut patruun ottaa takas', viilaajaks'.

VALLINKORVA (vihastuneena). Ja sie senku mänet?

IIKKA. A lupasin. Tänn yönnä jo.

VALLINKORVA. Issääs' et malta vuottaa?

IIKKA. A kovast _tienaa_ pyhätyöst, sannoit.

VALLINKORVA (katkerasti). Ruuki viisti' villiytyyt omat lapsetki.
(Malttaa mielensä.) Voit männä: tiijot tuot. (Antaa rahaa Ilvekselle.)
Käy, viinaa, Ilves! Nyt tul'ki _joulu_, juhannuksenn.

ILVES (menee hypähdellen). "Siljä mailman --!"

VALLINKORVA. Pois ajjoit ruukist miut ku koiran. Ensi' ryövätää
paljaaks'. (Lyylille.) Siunki lapseis niihi viel pittää saaha ... muun
kaike vieneet, miu perehein.

YHTEISHUUTO KAUKAA. Eläköön!

IIKKA. Siell kiljuut ruukkilaiset kokolla.

VALLINKORVA. Kiljukoot, Iikka sie! -- Mie sen viel _poltan_, sen
ryövärii' luolan! Usko pois, _poltan_: yhtenn syks-yönn se "hohta ku
helvetti", sano' turkuiaine.

IIKKA. A palorahan saavat. -- Mut mie siitt vast tiijänki hyvän
konsti': _sulun vaa särköö koskest, on koko ruukki tiessää_.

VALLINKORVA (säikähtää). -- _näi tulva' aikann?_ (Miettii.) Sill neuvoll
pääsis' suorimmittai. (Ihastuksella.) Se ol' miehe tuuma! Nyt sie taas
oot issäis poika, Iikka.

IIKKA. Vähä alkuu tekköö, kyll koski isse puhkasoo lopu'... Mie siint
oon kassont yhe nii kipiän paika.

VALLINKORVA. Oot sie --?

IIKKA. Sillo' kevväill ku käin soutamass, _inssinyör miulla
sukellutti_.

VALLINKORVA. Aa! Se myö tehhää ... ei, tänn yönnä ei voi, mut tulevann.
(Lyylille.) Ja sitä sie Lyyli älä virka, vaikk sinnuu siell syöttäsiit
siirapill!

IIKKA (kavahtaa). Nii ... älä sie virka!

LYYLI. Niin suuri kurjuus: sadat, monet sadat työmiehet perheineen --!

VALLINKORVA. Ei auta. Kerra _miu nahkain myövät_.

LYYLI. Enimmät syyttömiä.

VALLINKORVA. Antaa toistenki kärsii.

LYYLI. Kuinkas käy itsellenne?

VALLINKORVA. Käipä miten tahtojaa'! Miust ei vällii, senku saan
kostaneeks'.

IIKKA. Saap' kerran uija _koko kosken_.

VALLINKORVA. Puhas siint tulloo, likapesäst.

LYYLI. Mutta onhan se hirveä rikos. Voiko rikoksella pestä rikosten
jäljet?

VALLINKORVA. A milläs?

LYYLI. Sisästäpäin puhdistus: ensin hillittävä omat himot, lakaistava
oma sielu, sitte esimerkillä, hyvyydellä --!

IIKKA. Kelpaat sie viel esimerkiks'?

LYYLI. Peloittakoon minun onnettomuuteni muita.

VALLINKORVA. O siullki sissuu.

HUUTO KAUKAA. Eläköön!

LYYLI (alkaa koota pyykkivaatteita). En näitä kumminkaan ehtinyt,
yksinäni.

VALLINKORVA (katsoo saaviin, jossa pesemättömät vaatteet ovat). A näi
paljo viel likasii? Lyyli, kuulet sie: Jos muite tuletki äitiis', mut
oo sie, kuule, ainn reheline, niiku tähän ast'! Et kavu: muista issäis
sanonee'!

HUUTO KAUKAA. Eläköön!

VALLINKORVA. Tahottaks työ nähhä, kui _mie pesen pyykkii_? (Heittää
saavin täysineen koskeen.) Tullooks puhas vai--?

    (Ottaa Lyylin hatun ja päivänvarjon.)

Sorjii ne o siitt olevinnaa kaikk' herrasriehkineet, mut piru niiss o
sisäss. (Heittää nekin koskeen.) Variksii' pelätit! -- Tuoll viisii mie
viel laitan ruukit ja patruunat ja kaikk'.

HUUTO KAUKAA. Eläköön! Eläköön!

VALLINKORVA ja IIKKA, sitte LYYLI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!



Kuudes kuvaelma.


Tehtaan konttorikartanon pihamaa. Oikealla konttorihuoneen iso akkuna
sekä ovi konttoriin ja peremmällä ovi saliin y.m. asuinhuoneihin.
Vasemmalla ulkohuonerakennus, jonka yhteydessä on palvelusväen huoneet.
Ulkohuonerakennuksesta pistää esiin kellarin suu. Perällä kosken ranta,
joka kasvaa tiheää vesakkoa.


Ensimmäinen kohtaus.

Kesäyön hämärä. Asuinhuoneista hiipii Lyyli kosken rannalle. Tuskissaan
huokailee itsekseen.

LYYLI. Kaikki ovat unen helmoissa, aavistamatta uhkaavata vaaraa.
Jokohan isä on liikkeellä? -- Vielä voisi pelastus olla mahdollinen.
Mutta kohta ei ole Vallinkosken tehdasta enää.

Mikä vangitsi kieleni eilen, että varoituksen sana jäi sanomatta?
Puhdistuuko minun häpeäni sillä, että vielä tulen osalliseksi tähän
rikokseen? Voi kostonhimoa, kuinka viekas se on anastamaan vallan
ihmisessä! Vaikka ensi hetkestä olen ymmärtänyt, että tämä koston
yritys vie väärään... Alpo yksin on syyllinen. Nyt tulevat kärsimään
työmiehet ja patruunan perhe. Niin hyviä kuin he ovat minulle. Ja
Vilho! Siinäkö mun kiitollisuuteni? Tiedän että yön pimeydessä vihamies
väijyy, mielessä hirveät aikeet, mutta en ilmoita, en saa suutani auki.
Se ei ole rehellistä.

Vilholle voisin puhua, jos hänet löytäisin. Nyt vasta kun vaara on niin
lähellä, voisin. Mutta uskaltaisinko herättää patruunan, uskoa
salaisuuteni hänelle --? (Kiireesti vetäytyy syrjään, kun Vilho ja Ijäs
tulevat, kalastusneuvot käsissä, keskustellen, oikealta).

IJÄS. Voin mie viel koettaa. Täst aamust yl' ku sais' lykkäytymmää',
kyll se siitt lauhtu's koko lakkohomma, mie luulen.

VILHO. Ehkä olisi parasta patruunankin saapua kokoukseen, vaikka
myöhemmällä? Herättäisimmekö hänet? (Aikoo sisälle.)

IJÄS. Em mie neuvo sitä. Eppäilööt jo minnuuki ja inssinyörii.

VILHO. Mennään sitte me ja tehdään parastamme!

IJÄS. Ratkiaaha ehkes assii, män'pä syttee taikk savvee'. (Menee
vasemmalta. Vilho aikoo seurata, mutta)

LYYLI (kuiskaa). VILHO!

VILHO (pyörähtää takaisin). Mitä? (Ijäksen jälkeen.) Odottele siellä
hiukan, Ijäs, heti tulen. (Lyylille.) Valveilla sinäkin ja jalkeilla?

LYYLI. En voi saada unta. On niin vaikea.

VILHO. Mikä sinulla on, Lyyli?

LYYLI. Älkää menkö minnekään tänä yönä, te miehet!

VILHO. Mitä ihmeitä?

LYYLI. On tekeillä kauhea työ: aijotaan _murtaa sulku_ koskesta.

VILHO (hämmästyneenä). Kuka ... ketkä?

LYYLI. Lupaatkos antaa rikoksentekijöille anteeksi?

VILHO. Kuinka sinä pahantekijäin puolesta --? Ei, niitä ei käy
silitellä.

LYYLI. Mutta kun minä sen asian ilmoitan, että vielä voidaan estää --

VILHO. Sellainen rikos!

LYYLI. Jospa tekijällä olisi syytä, oikeutettua hänen kannaltaan? Ja
sitte ... sitte kun minä pyydän.

VILHO. Isäsi?

LYYLI. Niin, isäni: monessa hairahtunut, mutta kuinka kovasti hänen
oikeudentuntoaan myös on koeteltu!

VILHO; (tarttuu hänen käteensä). Kiitos, Lyyli! Sinä olet ...
sanoinhan, että sinä olet kelpo tyttö. Olet voittanut itsesi: sinä olet
jalo --

LYYLI (torjuen). Ei! Pois!

VILHO (vetää häntä luokseen). Luota minuun, Lyyli!

LYYLI (kuin äsken). Pois! Ei saa --

VILHO. Etkö siis --?

LYYLI. En ... en voi, en saata.

VILHO. Miks'et?

LYYLI. En saa. Olen toisen --

VILHO (päästää hänet). -- omako?

LYYLI (epätoivossa), En, -- jättämä.

VILHO (tarttuu taas häneen). Ei kaikki lesket ole kirkonkirjoissa!

LYYLI (katsoo häntä silmiin. Sitte onnellisena nojaa häneen). Sinä
pelastit toivon --

VILHO. Nyt sinä pelastat tehtaan, koko seudun. Luota minuun: teen isäsi
puolesta, mitä voin ... niinkuin olisi hän oma isäni.

LYYLI. Oi Vilho! Vieläkö minullekin päivä valkeneisi? (Irtautuu.) Mutta
nyt ei ole aikaa tuhlata. Niin lyhyt juhannuksena yö. Kosto ei saa
kohdata viattomia työmiesperheitä --

VILHO. Eikä enoani, patruunaa. Niin kunnon mies, vaikka lienee
hänelläkin ollut nuoruutensa, kuten meillä kaikilla. Enemmästä sinun
isäsi häntä kuitenkin epäilee kuin syytä olisi, vaikka sitä ei saa
hänen päähänsä. (Aikoo mennä sisälle.)

LYYLI. Herätätkö patruunan?

VILHO. Tietysti! Kukas olisi likisempi kuin hän torjumaan vaaraa!
(Menee sisälle.)

LYYLI (katsoo koskelle). Niin. Pitihän minun se arvata. Mikä häpeä taas
meille kaikille!

IJÄS (palaa vasemmalta). Siu kanssko se inssinyör' jäi suustaa kii?
Niiks tääll o tyttölöist puutos, jott akanatki jo alkaat kelvata
herroill?

LYYLI. Aina sinä olet myrkyllinen. Enkö mielestäsi jo ole kärsinyt
kylliksi?

IJÄS. Vielpäs halu vettää yrittämmää'.

ANTERO ja VILHO (tulevat keskustellen salista. Anterolla revolveri
kädessä. Ijäs peräytyy vasemmalle. Lyyli katsoo koskelle, vetäytyen
syrjään oikealle).

ANTERO. Vallinkorva ei enää ole vaarallinen. Mutta mitä sinä puhuit
sukulunastuksesta? Vielähän Vallinkorvan poika on alaikäinen.

VILHO (hiljaa). On siinä talossa tytärkin.

ANTERO (hämmästyneenä). Niinkö? Sinä ... sinä ajat läpi maailmassa.
Uuden ajan mies! No, sillä lailla!

VILHO. Tyttö minulle on pääasia --

ANTERO (nauraa). Arvattavasti. Mutta vähä afeeria rakkaudessa, sehän
vaikuttaa vaan kuin suolan maku keitossa. Alpoa minun pitää sillä
uutisella kiusoittaa. Vaikka eihän minunkaan onnistunut naimisella
saada noita samoja koskiosia.

Olethan minulle kuin oma poika, ja Vallinkorva sinun tuleva appiukkosi,
niin --

VILHO (täyttää lauseen). -- niin ei muuta kuin pelotellaan miestä.
Onhan siitä sovittu?

ANTERO. Olkoon sitte, jos se vaan jää yritykseen. Minullakin niitä
vanhoja syntejä.

VILHO. Ja vielä senlaatuisia, joita sellainen mies kuin Vallinkorva ei
ikänään unhoita.

ANTERO. Missään tapauksessa hän ei enää ole meille vaarallinen.
Vallinkorva on myyty mies: pahimmalla aikaa ryhtyi tuohon tuumaan.

VILHO. Ei jaksanut vartoa asiain kehitystä.

ANTERO. Läksi rynnistelemään silloin kun hänen piti olla hiljaa, ennen
aikojaan läksi. Työlakko on lopussa nyt, saat kirjoittaa ylös.

VILHO. Sen parempi meille, että loppuisi ennen alkuansa.

ANTERO. Nyt vaan varovasti ja viisaasti! Ijäksellekään ei vielä pidä
virkkaa asian oikeata laitaa. Vasta sitte lyötävä lautaan tämä valtti,
kun työmiehillä on lakkopäätös valmiina.

MARTTA (kurkistaa palvelusväen ovelta).

VILHO. Hyvin Te tunnette nämä karjalaiset, eno. Niin ne ovat alttiita
hetken vaikutuksille. Pikku seikka vaan otolliseen aikaan, ja heti
kääntyy tuuli.

ANTERO. Onko tämä "pikku seikka"? -- Ei, mutta joutukaamme! Viheltäkää,
kun näette hänen lähestyvän sulkua! Minä kierrän vastaan. (Menee
oikealta.)

VILHO. "Kierretään" -- sehän se on nykyajan sotataito, joka tosin ei
kasvata sankareita. (Menee vasemmalta.)


Toinen kohtaus.

MARTTA ja ALPO (tulevat hiljaa palvelusväen ovesta).

MARTTA. Jo männiit viho'nki viimme kaikk'. Tuoki Lyyli' harakka,
yht-vähhää kestä pesässää.

ALPO. Mikä heillä kaikilla lieneekin tänä yönä?

MARTTA. A kokkous on työmiehill siint lakost, ja Vallinkorva mitä
puuhannoo. Jos polttaa viel koko ruuki.

ALPO. Oikeastaan pidäisi Vallinkorvan olla minun liittolaiseni
patruunaa vastaan. Kaikki minunkin tekoni hän syyttää patruunan päähän,
vanhasta vihasta -- hi -- hi.

MARTTA. Kaikk'ha ne o työmiehetki siinn uskoss, jott sie oot ostant
Vallinkorva' maan patruuna' konttoo'.

ALPO. Paha vaan, että minun ja Vallinkorvan etut käyvät ristiin. Minun
ei auta muuta kuin kiertää häntä vieläkin.

MARTTA. Mite sie kierrät? Maksatha sie.

ALPO. Maksan sen tuhannen markkaa, jos nyt onnistun. Mutta
velkakirjoilla vaan eksytän hänet.

MARTTA. Mill velkakirjoill?

ALPO. Niillä, jotka Vallinkorva on antanut velastaan patruunalle ja
joita patruuna säilyttää rahakaapissaan. Kun naimiskaupasta ei tullut
mitään, vaadii Vallinkorva minun nyt maksamaan patruunan velan
kokonaan, myös Lyylin osuuteen kuuluvan puolen, josta minä silloin en
antanut sidoumusta, vaan sanoin siirtyvän itsestään minun
maksettavakseni.

MARTTA. Narrasit?

ALPO. Niin, uskottelin. No, kun hän ei anna kiinnekirjaansa muulla
ehtolla, otan velkakirjat mukaani ja näytän Vallinkorvalle, että nyt on
patruunan saaminen kuitti, ja sitte paperit kauniisti takaisin -- hi --
hi. Oma hänen on syynsä. Miksi kiusaa minua? Se keksintö maksaa rahaa,
se oikotie.

MARTTA. Paljon tok' maksaakki -- No, kyll mie pian vahtii. (Kurkistaa
joka haaralle.)

ALPO (menee konttoriin, josta kuuluu raskaan rahakaapin avaaminen ja
vähä siellä askaroitua sulkeminen).

MARTTA (sill'aikaa). Viekas hää o, liijanki viekas. -- Mite minnuu nii
pelo'ttaa? Aavistuttaa, jotta täst ei hyvä tule perästpäi.

Alpo (tulee konttorista).

MARTTA (säikähtää). Mie ku pelästyin!

ALPO. Mitä tässä on pelkäämistä? _Laina_ tää on, ei varkaus. (Ottaa
esille papereita ja rahoja, jotka lukee.) Totta ne nyt tulivat --?
Kahteksan, yhteksän, kymmenen "nahkaa" -- oikein! Velkakirjat olivatkin
yhtessä nipussa.

MARTTA. Ala vaa männä, ni pikemi saat panneeks' taka'sii ne paperit.

ALPO. Ei ole niin kiirettä. Jos Vallinkorva kerran on kodona, ei hän
vuoteeltansa karkaa. (Katselee rahakaapin avainta.) Romandillista! Tämä
rahakaapin avain on Vallinkorvan oman pojan viilaama; kauppakirjassa
Lyylin allekirjoitukset. Luondeeni kallistuu --

MOLEMMAT (säikähtävät). Sts! Ihmisiä!

    (Alpo pakenee konttorin nurkan taitse oikealle. Martta
    palvelusväen ovelle, josta kurkistelee.)


Kolmas kohtaus.

Vallinkorva ja Iikka tulevat vasemmalta pitkin kosken rantaa,
Vallinkorvalla rautakanki, Iikalla kirves aseena.

VALLINKORVA. Nyt käyvää!

IIKKA. Saavat essii aamull, miss o ruukki.

VALLINKORVA. Lähtööt perkeleet pesästää!

    (Aikovat painautua koskelle, kun kuuluu pitkä vihellys vasemmalta.)

IIKKA. Se ei olit ruukki! (Oikealta kuuluu vihellys vastaan.)

VALLINKORVA. Meit o vahattu!

IIKKA. Lyylin neuvomast.

VALLINKORVA. Omat lapsetki!

ANTERO (astuu esiin oikealta, kosken rannalta, revolveri ojona). Aseet
pois, taikka minä lasken lävitse! (Päivä valkiaa.)

VALLINKORVA (uhkaa rautakangella). "Freistas pääll vaa", sano'
turkulaine.

VILHO ja IJÄS (hyökkäävät vasemmalta Vallinkorvan kimppuun, vääntävät
rautakangen pois).

VILHO. Turha ponnistella! Hiljaa, niin on helpompi!

ANTERO (tarttuu myös Vallinkorvaan). Siinä seisot nyt!

VALLINKORVA (hengähtää). -- ku puujumala Piikkiön kirkoss. (Koettaa
taas rimpuilla).

IIKKA (on sill'aikaa häristellyt kirveellä, jonka sitte heittää
koskeen).

ANTERO (ravistelee häntä). Tehtaan kirves, tiedätkös?

IIKKA. Siell hää onki, ruuki koskess.

VILHO (yhdessä Ijäksen kanssa raastavat Vallinkorvaa vasemmalle).
Kellariinko hänet sitte pannaan?

VALLINKORVA. Älkäi hiijess kellarii'!

ANTERO. Niinkuin puhuttu.

VALLINKORVA (masentuneena, Vilholle). Taas sie veit voito. Viel
koetellaa kolmais kerta.

VILHO (Anterolle). Eikö hän säilyisi muualla?

ANTERO. Vaikka. Mutta siellä paraiten pää selviää, vilpoisessa.

LYYLI (on tullut jonkun aikaa Anteron jälestä oikealta ja syrjästä
seurannut tapausta. Nyt hädissään). Mitä aijot, Vilho? Lupasithan --?

VALLINKORVA (ryntää häntä kohden). Vai siinn sie oot kukkumass! Malta
sie, naisen hylky?

LYYLI. "Ole aina rehellinen --!"

VALLINKORVA (säpsähtää, lauhtuu). "Et kavu". -- Muista vastaki! Muista
issäis sana!

VILHO. Älä ole hädissäsi! Pidän sanani Lyyli. (On Ijäksen avulla vienyt
Vallinkorvan kellariin. Lyyli menee sisälle.)

ANTERO (sill'aikaa Iikalle). Niin paatunut jo nuorena, sinäkin!

IIKKA. Em mie mittää oo tehnt.

ANTERO. Ei päästetty tekemään. Huh, tuollaista pahantekijää! Pyssyn
kanssa vahdattava.

IIKKA. Ka ampusitte. Eiks oo luvalline aika?

ANTERO. Luulin sinussa vielä olevan jonkun pehmeän paikan, johon hyvä
sana pystyisi.

IJÄS (työntää Iikan kellariin, jonka oven Antero kiertää lukkoon ja
ottaa avaimen mukaansa).

ANTERO. Turha sinne työmiesten kokoukseen on mennä meidän kenenkään.
Istumme vaan rauhassa täällä. Samalla voit, Vilho, laittaa
nimismiehelle tiedon tästä jupakasta, että Vallinkorva kerrankin vähä
säikähtää.

IJÄS. A jos päättäät tehä lakon --?

ANTERO. Päättäkööt. Olen minä nyt valmis ottamaan heidät vastaan.

    (Vilho ja Ijäs menevät konttoriin, vaan Antero pysähtyy ovella,
    kun samassa Alpo ja Ivaska tulevat oikealta).

ANTERO. Hyvää huomenta! Jokos se Ivaska taas tulee rahaa vaatimaan.

IVASKA. Da, daa, vähä djengoa. Ei ylen äijeä, pienet tshotat, pienet
tshotat.

ANTERO (ivahymyllä). Alpolle minulla myös olisi vähän uutisia.

ALPO (kuin tulisilla hiilillä). Mitä ne koskisivat?

ANTERO. Itse asian kyllä tiedät, sanomattanikin.

ALPO (itsekseen). Mitä hän tarkoittaa? -- (Ääneen.) Sen ainakin tietän,
että minun omatundoni on puhtas.

ANTERO. Puhutaan sitte päivemmällä. (Menee konttoriin.)

IVASKA (seuraa häntä, itsekseen). Likviidissh rengahan shilmään
pannen.

ALPO (itsekseen). Ei suinkaan Antero vielä ole selvillä tästä
kepposestani? Aikonee vaan ahtistaa kauppakirjaa minulta. (Ottaa
kauppakirjan esille.) Mutta siinäpä se onkin paperi, joka ei hevillä
heldiä tään pojan näpistä. Antero saa nähtä, mitä on olla tekemisissä
"äpärän" kanssa. Mutta: ahdailla vesillä on nyt purteni.

JUOKSUPOIKA (tulee kirje kädessä konttorista, lukee osoitetta).
"Eri -- Eris" -- hy, hy --

ALPO (katsoo osoitetta). "Eric" se on. Etkös tunne sitä, tolvana?

JUOKSUPOIKA. "Eerikk' Illper'", se o vallesmann'. (Rientää oikealta.)

ALPO. Niin on. (Itsekseen.) Mitä ihmeitä?

MARTTA (tulee palvelijain ovesta). Vallinkorva onki tuoll kellariss.

ALPO. Häntäkö varden tänne nimismies haetaan?

MARTTA. Niin kait.

ALPO. Vallinkorva ei kuulunut olleen yöllä kodona. Muija vaan oli ja
halkoryssä. Salama kirkkaalta taivaalta. Mikä senkin ryssän toi tänne
näin varhain? En ehdinyt itse ensin järjestää kassakaappia. Nyt voi
asia tulla huomatuksi liijan aikaseen.

MARTTA. Ilmanks minnuu aavistutti.

ALPO. Aavistuksista minä vähättelen, mutta näitä velkakirjoja on
vaarallinen pidää kauvan hallussaan. (Pyörittää rahakaapin avainta
sormessaan.)

MARTTA. Viskaa tuonn koskee', se avain!

ALPO. Ei, ei jouta vielä: ensin paperit paikalleen! --

MARTTA. Miull jo rupiaa mailma mustenemmaa' silmiss.

ALPO (miettii). Kuulkaapas äidi! Tässä lähitienoillako Vallinkorva
lienee liikkunut yöllä?

MARTTA. Nii mie luulen.

ALPO. Sitte ei auta muu kuin työndää Vallinkorvan syyksi koko varkaus,
jos se tulee ilmi sopimattomaan aikaan. Hänen velkakirjansa poissa,
Iikan viilaama avain -- hi hi: se reitti vedää.

MARTTA. Kehe sie oot tullt noin kavala? Mieki jo alan sinnuu
pelkäämää', ommaa lastain.

ALPO. Minä olen yksin heitä kaikkia vastaan. Vallinkorvankin kanssa
edumme aina käyvät ristiin. Koko ikäni saanut turvata vaan omaan
nerooni.

MARTTA. Voit olla oikiass. Vääräks' käkkyräks'hä se kasvaa kataja
kivvii' koloss. -- Tie, mite hyvä tulloo!

ALPO. Jos varon jouduvani tiukalle, pistän paperit ja rahat Teille.
Silloin lennättäkää ne Vallinkorvan kodiin, että aikanaan löydyvät
sieltä. Muuta neuvoa ei ole. Se on uusi oikotie. Yht'äkkiä se vie
meität perille --

MARTTA. Kerra ottant pirun paattihee, ni rantaa' astikka se pittää
soutaa.

JUOKSUPOIKA (tulee oikealta). Jo tulloo vallesmann'.

ALPO. Antaa tulla.

MARTTA. Mie käyn vähä kassomaa' tänn. (Menee asuinhuoneihin.)

ALPO. Perille -- taikka perikatoon --. Missään tapauksessa minulla
oikeastaan ei ole syytä pelkoon. Otin lainan isäni perindöä vastaan,
tällä kertaa vähä tuntuvamman. Endä sitte? Olisivat ne velkakirjat
sieltä kuitenkin katonneet vähitellen. Miks'ei yhtessä nipussa? Kun se
on kerran tehty, ei siitä toiste ole huolta. Ja Vallinkorva? Parempi,
että tulee pois näiltä seutuilta. Olenko minä joka näkemässä haukuttava
"halunkki"?

ILLBERG (tulee, tervehtää, pyyhkien otsaansa). Kuuma peive, kuuma
peive! (Menee konttoriin.)


Neljäs kohtaus.

ILVES (tulee vasemmalta). Nyt se tul'ki Vallinkorva' maakauppa
purettavaks' yhell tiell, -- vaatiit.

ALPO. Endäpä, jos se kauppa ei olekkaan purettavissa enemmän teitän
kuin patruunan voimilla?

ILVES. Sekö ... ohoh! Pitäköö kuriss halunkkiisa.

ALPO. Ettekö voisi puhua suuremmalla kunnioiduksella, jos oikein
koettaisitte?

ILVES. Ketä täss viel kunnioittaa? "Kärsää vajjaa --" Koht sielt kuuluu
ruuki ään' ja se sannoo: Vallinkorva' kauppa om purettava, ja palkat o
nostettava, ja Vallinkorva otettava takasii pajjaa'. Nii se sannoo. Nyt
onki mei pojall ohjakset.

ALPO. Kehukaa siitä patruunalle, ei minulle!

MARTTA (on sillä välin tuonut pöydän, tuolin ja kirjoitusneuvot
pihamaalle).

VILHO ja ILLBERG (tulevat konttorista).

VILHO (puhuu hiljaa Ilvekselle).

ILLBERG (Martalle). Keske ne too tenn site Välikorva? (istuu.)

MARTTA (ällistyneenä). A mitäs se vallesmann' sano'?

ILLBERG. Eiks sinull on isot korvat peess?

VILHO. Vallinkorvako tuotava? (Ottaa avaimen konttorin oven takaa ja
avaa kellarin, josta kohta Vallinkorva ja Iikka tulevat ulos).

MARTTA. Kyll mie suomii -- (Jää palvelijain ovelle.)

VILHO (sillä välin Ilvekselle). Niin, uskokaa minua: Vallinkorvan
asiassa tehdään mitä suinkin voidaan.

ILVES. Enne' ois jo ollt tehtävä. -- -- Vai tääll työ piättä
Vallinkorvaa kii --! Varttokais!

    (Kuuluu tehtaan vihellys, pitkä ja valittava. Puhos,
    Huuhka, Jäntti y.m. työmiehiä ja Leena tulevat vasemmalta.)

ILVES. Se huutaa totta, se huuhkain.

ANTERO (tullut konttorin ovelle kuuntelemaan). _Mitäh_?

ILVES. Nyt se on valmis.

TYÖMIEHET. _Seisoo ruukki_. (Puhuvat sitte hiljaa keskenään ja Vilhon
kanssa.)

ILLBERG (ottanut laukustaan papereita, joihin tekee muistiinpanoja
pitkin matkaa tutkinnon kestäessä. Vallinkorvalle). Taloline?

VALLINKORVA (vilkasten Anteroon, katkerasti). Nii ... entine.

ILLBERG. Ny bruukkiss? Töömees?

VALLINKORVA (kuin äsken). Nii ... entine.

PUHOS ja JÄNTTI (ovat sillä välin lähestyneet Anteroa).

PUHOS. Niisthä se ois palkoist. Ja siitt o Vallinkorva maaosto
purettava. Ilman eivät tyyvy.

JÄNTTI. Mie taas siihe voisi' heittää puolestain, jos patruun ottas'
tään Vallinkorvan takas' työhöö: hänellki nii köyhyys.

ANTERO. Kuunnelkaahan ensin tutkintoa!

VALLINKORVA (Jäntille). Em mie siint viinajutust oo siull, Jäntti,
vihhaa pitänt. Köyhäll o raha kallis... Etkä sie -- Ako'st pahhuus
tulloo kaikk'.

LEENA. Häpiä tok' puhheitais!

ANTERO (nostaa Vallinkorvalta jääneen rautakangen seinää vasten).
Kuulkaa ensin, mitä hyvää Vallinkorva on aikonut teille!

ILLBERG (Vallinkorvalle). Te on meinas serkki se dammi, sul--sul--?

ANTERO. Niin, hän aikoi hukuttaa tehtaan, särkeä sulun koskesta.

TYÖMIEHET (kauhistuneina), Sulkuu aikont särkii!

VALLINKORVA (vavahtaa, vaan oikaseksen). _Ehjä_ viel o miu tietäksein.

ILLBERG. "Meinas serkki", mine sano, mut ei kerkkeny --?

VALLINKORVA (epävarmana). Poika se' särkypaika ois tiennt. Mie hänest
en --

ILLBERG. Fyi heppi! Soomalaise jenikse mees: ainn ne lykkete se syy --

IIKKA. Empään oo jänis! Mie sen tiesi', sen kipiän paika.

ILLBERG (tavoittaa tukistaakseen Iikkaa, joka väistyy). Njaa, sine
peeni mees. Sine saa test site kipie paika.

TYÖMIEHET (Vallinkorvalle). _Meist sallaa sie_ --!

JÄNTTI. Leivättömäks' saattant --

PUHOS. -- vaimot lapset.

ILVES. Empä mie sinnuu luullt sella'seks'. Selän takann liikkuja!

USEAT. Mei selän takann hää --

VALLINKORVA. Mie teist en uskont. -- Kiire tapas': oijustammaa' läksin.

ALPO (itsekseen). Oikotie hänelläkin.

IVASKA (näkyy konttorin ovella). Barin! Likviidi keshen --!

ANTERO. Herra nimismies tekee hyvin ja jatkaa tutkintoa. Meillä jäi
halkotili vähä kesken. (Palaa konttoriin.)

    (Elsa, Aino ja Lyyli tulevat asuinhuoneista, Elsa ja Aino
    jäävät ovelle, mutta)

LYYLI (lähestyy Illberg'iä). Älkää saattako isääni onnettomuuteen:
ette tiedä hänen syitään. Eihän vielä ole tullut vahinkoa.

ILLBERG. Mite? Mite? Te takto -- Te heiritte esivalda? Mine yks kappala
esivaldast.

ANTERO (konttorin ovelta). Alpo! Täällä on jotain epäjärjestyksessä.

ALPO. Helppo arvata! (Itsekseen, mennessään konttoriin.) Nyt alkaa se
toinen oikotie.

VALLINKORVA (Illberg'ille). Mie täst taijan jo joutaa? Tänn astikka
pietty kellariss, ruuki rotat toverinnain.

ILLBERG (pyyhkien otsaansa). Se tege hyve!

USEAT. Hyvvää se siull tek', Vallinkorva.

VALLINKORVA (aikoo mennä).

ILLBERG. Ei veel, ei veel! (Katsoo odotellen konttoriin.)


Viides kohtaus.

    Alpo, Ivaska, sitte Ijäs ja Antero tulevat konttorista.

ALPO (menee Martan luo ja antaa hänelle paperikäärön, kuiskaten). Nyt
kiireesti nämä Vallinkorvan kodiin!

MARTTA (rientää kosken rantaa vasemmalle).

VILHO (pitänyt silmällä Alpoa, rientää vasemmalta vastaan). Hiljaa:
saadaan jänis!

IVASKA (sill'aikaa hiljaa Vallinkorvalle, joka kummastuneena katsoo
häneen).

Kojissh et yötä ollut, Jakoff Matveitsh -- A nji midänä en virgah
koirill ... njet, njet ... rengahan shilmääh, da!

IJÄS (puhunut hiljaa työmiehille, viittaillen Vallinkorvaan).

ILLBERG. Eiks te on hilja? Mine fangitse joka kyns, jos te praakka
siinn. (Anteron tullessa, Vallinkorvalle.) Höm, Välikorva, miks Te on
meinas serkki se sul -- sul --?

VALLINKORVA (katsoo lujasti Anteroa silmiin). A tahot sie tietää?

ANTERO (vähä hämillään). Se sulkujuttu saa minun puolestani olla
sinään --

ILLBERG (kumartaa). Jaa, se olla niinku patruun takto.

ANTERO. Mutta nyt on tullut ilmi uusi, suuri rikos, jota en millään
muotoa voi jättää.

ILLBERG (uteliaasti). Aj jeevel --?

ANTERO. Minun kassakaapistani on viime yönä viety tuhannen markkaa
rahaa sekä yhdeksän ja puoli tuhatta velkakirjoissa.

KAIKKI (katsovat Vallinkorvaan, joka siitä joutuu hämilleen).

ILLBERG. Aijai, varkkaus?

LEENA (yht'aikaa). Siunakkoo! Tuhane markkaa! Kaikellaisii ihmsii! --
Kymmäneks se ol'ki vai sata tuhatt?

ILLBERG (yht'aikaa, koettaen saada äänensä kuuluville). Sisse murtto?
Sisse murtto? Sisse murtto?

ANTERO. "Murto" kyllä, lain mukaan, vaikka avaimella kaappi näyttää
otetun auki: joko sitte oikealla tai väärällä.

ILLBERG (ravistaen päätään). Tjaa: tusinaverkki simmost patenttilukko.
(Tarkoittaa Vallinkorvaa.) Te luule --?

VALLINKORVA ja LYYLI (kavahtavat). Herra nähköön!

ANTERO (miettien). Ken tietää? Eilen vielä en olisi sitä ottanut
uskoakseni. Mutta: muut paperit liikuttamatta, _hänen velkakirjansa_
vain --

VALLINKORVA (karkaa hänen kimppuunsa). Siut mie tapan!

VILHO (tulee vasemmalta, pitäen käsivarresta Marttaa. Huutaa sangen
kovaa). Seis!

KAIKKI (vavahtavat).

VALLINKORVA (hellittää).

IVASKA (tarttuen jalkoihinsa). Pieshah --!

ILLBERG (hypähtänyt tuolilta). Oh, se huutta ku yks feltveebel. Oikke
urhuline mees.

ALPO (itsekseen). Vilho tavannut äidini! Jokohan ollaan karilla?

VALLINKORVA (tuohuksissaan Anterolle). En elämässäin oo varastant, sen
tiijätki. Viel oot sen pannt kokkoo' miu surmaksein. (Seisoo hetken
vielä uhkaavassa asennossaan.)

ANTERO. Yökauden täällä hiipinyt nurkissa --. Niin vihamies kuin
oletkin, en ilman täyttä syytä -- --

IJÄS. Jos mie saan virkkaa? -- Tää Iikka toiss-yönn -- täytyyhä miu
tottuus sannoo --

ILVES (keskeyttää). Nii, toiss-yönn viilas' avvaint. Näi mieki.

IJÄS. Vaksii' ol' painant kaava'.

IIKKA. Mie painant? -- Mäne! (Osoittaa Alpoa, joka on kiihkeästi
kuiskaillut Martan kanssa.) Tuo papi sälli käsk' laittaa issellee
sella'se.

ALPO (hymyillen). Onko poika nähnyt unda?

MARTTA (hiljaa Alpolle). Sinn männiit sa'at tuhannet. Ois olltki liija
paljo.

ALPO. -- yhdellä haavaa. Siis paperit Vilholla ... totistuskappaleet!
Mutta vielä on yksi reitti. (Astuu esiin kumarrellen.) Vaikka en
tahtoisi olla epäkohdelias, täytyy minun muitten nyt ilmitulleitten
seikkojen lisäksi huomauttaa, että Lyyli neidi ... Vallinkorvan
tytär ... on ollut sisällä rakennuksessa.

VILHO. Nyt älä odota armoa enää! Morsiameni...

KAIKKI (kavahtavat).

VILHO. Minun morsiameni ei ole varas.

ALPO. En suinkaan minä voi tiedää, kellä katonnut omaisuus nyt on:
morsiamellako vai sulhasella tai muilla epäluulon alaisilla --. Minä
vaan en ole täälläpäin liikkunut yöllä.

JÄNTTI. Mut täältpäi se tul' tää mei saarnamies aamuhämäriss.

LEENA. Nii kurkuil mei seinviert männessää ku rosvo ikkää'.

IVASKA. Da, daa: shiell gävih, Vallinkorvall. Kyshyi, kussh ollaa
Jakoff Matvejeff -- daa. Rengahan aikoi shieglahine --

VILHO (Alpolle). Sitäpaitse on äitisi jo tehnyt minulle täyden
tunnustuksen.

ALPO. Olkoon sitte. Itse asiassa on omatundoni rauhallinen.

VILHO (laskee pöydälle paperikäärön ja avaimen). Nyt sun omatuntosi
nähdään: kas tämän näköinen! Tässä ovat varastetut Vallinkorvan
velkakirjat, tässä kadonneet rahat ja tässä se Iikan viilaama avain.

ILLBERG (merkitsee velkakirjoista summat, lukee rahat ja tarkastelee
avainta). Aj jeevel! Viel lykkete toista peell, vijatont ihmiset. Fyi
heppi! Te ei on yhtikes ihmine ... te on yks -- yks ffrokodiil.

ALPO. Laina se oli, vaan ei varkaus. Laina isäni perindöä vastaan.

ILLBERG. Lakitupass nekette. (Järjestää paperit ja todistuskappaleet
laukkuunsa. Antaa kauppakirjan Anterolle.) Teme yks kauppakirja
Valikorvalt, ei kuulu teme asja tygö.

ALPO (ensin Anteroon, sitte Vallinkorvaan, Vilhoon ja Lyylin kääntyen,
hädissään). Oikeastaan se asiakirja kuuluisi minulle. Mutta olen valmis
uhraamaan senkin, tehtaalle niin tärkeän kauppakirjani, jos nyt autatte
minua. Teille kyllä voin puhtistaa puoleni, vaan lain etessä se on
hankalampi. Asian ulkomuodo on minulle epäetullisempi kuin itse asia.

ILVES. A mäniks piru pappii', vai tuliks pois?

LEENA. Ku rupesiit pyörimää' mei saarnavärkit.

ANTERO (Alpolle, viitaten poistumaan). Herra Leiniö! Suomenmaa on
avara, nurkkasaarnaajan paikkoja paljo.

ALPO. On myös sanomalehdiä, joissa voisin paljastaa tämän tehdaan olot,
jos tahtotte asettua minua vastaan sotakannalle. Ylhäällä on se, joka
kostaa vääryyten niin yhtelle kuin toisellekin. (Kääntyy mennäkseen
oikealta.)

ILLBERG (rientää hänen jälkeensä). Ej, ej; teme ej olla niiku patruun
takto. Mine teytty fangitse, köytte kii. Kruunull ole pitke käsit, kova
käsit.

IVASKA. Votj! Ruotshin laki moshna!

MARTTA (itkien menee oikealta). Tätä viel uupu'ki miu elämästäni. --
Miust vällii, vanhast akast! Mut sie, Alpo polo'ne --!

PUHOS. Päässää siint partist.

ELSA (astuu työmiesten eteen). Näitte nyt omin silmin, te kelpo miehet,
kuinka sille käy, joka toiselle pahaa suo. Jos meitä säätyhenkilöitä
usein ennakkoluulot pidättävät avaamasta sydäntämme työmiehille; jos
sentähden vastoin tahtoamme näytämme tylyiltä ja välinpitämättömiltä,
-- niin johtaa taas teidän toimianne monasti vallan aiheeton epäluulo.

AINO (kuin itsekseen). "Enemmän avomielisyyttä, lähestymistä molemmin
puolin --"

ELSA.  "-- niin moni solmu aukeneisi". Nuo sanat kuulin aivan äsken
henkilöltä, jonka vilpitön työväen etujen harrastus --

ANTERO (sill'aikaa tarkastanut kauppakirjaa. Vallinkorvalle).
Kuustuhatta markkaa! Mutta tämähän on ... tämähän on ilmeistä --

TYÖMIEHET (ihmeissään). Eiks patruun --?

VALLINKORVA (tuskin saaden sanaa suustaan). _Eiks patruun oo tuot
kirjaa enne' nähnt?_

ANTERO (vastaamatta repäsee kauppakirjan ja antaa palaset
Vallinkorvalle. Kääntyy työmiehiin).

ILVES. Nyt käyvää' työhö taas!

KAIKKI työmiehet. Työhö käyvää'!

PUHOS (ottaa lakin päästään, kumartaa). Kaikell ahkeruuvell koetetaa
tästiespäinki --

ANTERO. Sen johdosta, että taas on minun valtani täällä, korotan
palkat. Korotan omasta ehdostani, kymmenen prosenttia.

TYÖMIEHET. Kiitoksii, kiitoksii! Kaikell ahkeruuvell --

VALLINKORVA (sill'aikan Vilholle). A nyt sie käy kaupa tekkoo', saat
huokiall: puolell siint ku tarjosit, vähemällki. Mie viljelen.

VILHO. Ja minä laitan tehtaan uusille pohjille -- sellaisen, johon
Tekin mielistytte, appiukko.

ANTERO (kääntyy Vallinkorvaan).

VALLINKORVA. Oikeeks patruun antaa miull anteeks'?

ANTERO (lyö kättä hänelle). Kenen tässä vaan lie ensin pyydettävä? --
Harhaan tähtäsimme molemmat.

VILHO (lyö kättä Vallinkorvalle). Tepäs sittenkin voititte viime
lopuksi, Vallinkorva. Nyt Teillä on vapaat kädet varjella kotianne
ruukin jaloista.

VALLINKORVA (liikutettuna). Ni oon olltki ku koira kahleiss. (Näyttää
kauppakirjan kappaletta.) Tuoss o se "vuu" puustain. (Repii palaset
vielä pienemmiksi ja heittää maahan).





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ruukin jaloissa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home