Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858
Author: Ahlqvist, August, 1826-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-58


Kirj.

Aug. Ahlqvist



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1859.



Paino-luvan antanut: L. Heimbürger.



Esipuhe.


Tässä ulos-tulevat matkamuistelmat eivät ole yleisölle tuntemattomat. Ne
ovat jo ennen olleet painettuina aika-kautisessa kirjasessa _Suomi_ ja
sanomalehdessä _Suometar_, ja ovat nyt, sen kehoittavaisen
hyvä-tahtoisuuden seureeksi, jolla moni maan-mies on minua niistä
puhutellut, tulleet kootuiksi yhdeksi kokonaiseksi, joksi ne kumminkin
jo alkujansakin olivat aiotut. Niiden painoon toimittamisesta ei minulla
ole ollut juuri muuta työtä kuin siellä täällä jonkun liikanaisen paikan
eli yli-määräisen lauseen pois-rapsiminen, kieli-opillisten näytteiden
pois-jättäminen ja kielen yleinen tasoittaminen.

Ankarat tarkkaajat ehkä lukenevat, ja lukekootkin, nämä muistelmat niin
laajuutensa kuin laatunsakin puolelta köyhyyden todistukseksi. Vaan
köyhyys, hengellinenkään, ei ole luettava häpeäksi yksityiselle, missä
se on niin yleinen kuin Suomen maassa ja Suomen kielellä. Tämä kieli ei
kirjoittaessa suju itsestänsä paperille, joten sivistyneiden kielten
voimme sanoa tekevän, vaan täytyy sitä käyttävän voittaa työssään
lukemattomia vastuksia, joita eivät muut tunne kuin kokeneet, ja jotka
tekevät, että hän isommalla vaivalla saa vähemmän valmista kuin ne,
jotka käyttävät ruotsia eli muita sivistyksen kieliä. Toinen syy tämän
teoksen vähäisyyteen lienee sekin, että tekijä ei ole koskaan pitänyt
matkojensa kertomista muuna kuin hyvin vähäisenä syrjäasiana; hänen
pää-tarkoituksensa on ollut se asia, jolle hän läksikin: suomiheimoisten
kielten tutkiminen ja niiden kautta pääseminen suurempaan ja syvempään
selvyyteen Suomen kielessä, jota hän näissä tutkinnoissaan ei ole
koskaan laskenut silmältä. Niiden ja niin muodoin itsen matkankin
saaliit lepäävät kuitenkin enimmäksi osakseen vielä alku-peräisessä
raakuudessansa, kunne vasta saanen tilaisuutta, aikaa ja varoja niiden
järestämiseen ja ulos-antamiseen.

Heikkoudeksi lienee tälle kirjaselle sekin luettava, että siinä löytyvät
kertomukset ovat kirjoitetut vähitellen ja itseltä matkalta, ei yhteen
menoon eikä tarkoin punniten sanoja, vaikka toiselta puolen tunteiden
vereksyyden pitäisi vakuuttaa kertomuksen totuutta. Ja totuutta olenkin
kertomuksissani tarkoittanut, ehkä mielelläni kuitenkin tunnustan, että
kynäni paikka-paikoin on teroittunut vähän terävämmäksi kuin olisi
tarvinnutkaan. Yleistä kuvaa ei se kuitenkaan ole pilannut; joka tuntee
itäiset naapurimme, on lukiessansa tätä kirjaa havaitseva, että useimmat
heidän sekä hyviä että huonoja omaisuuksiansa ovat siinä tarkoin
vaariin-otetut. Loukkausta enemmän kansoja kuin yksinäisiäkään kohtaan
en ole tahtonut missään tehdä; olen vaan tarkoittanut kirjauksillani
antaa Suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa
heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset.

Jos tässä aikomuksessani vähänkään olen onnistunut ja jos näillä
matka-muistelmillani voisin joissa-kuissa suomalaisissa majoissa
lyhentää muutaman syksyisen illan pituutta, niin on niiden
kirjoittaminen minulle jo silläkin hyvin palkittu.

Helsingissä, Mikon päivän jälkeen, v. 1859.

                                       _Tekijä_.



AINEISTO:

_Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v 1854_.

I. Matka.

Matkan tarkoitus: runojen kerääminen Inkerin-maalla. Matkavarat,
matka-kumppali. Yleinen kaava matkasta. Pieniä matka-tapauksia.

II. Savakot ja Äyrämöiset.

Näiden kansa-murteiden piiri. Missä ne eroitakset toinen toisestansa,
vaatteuksessa ja kielessä. Miten ne ovat syntyneet.

III. Runollisuus.

Vanhoja runoja vaan Karjalaisilla. Mitä lajia ne ovat täällä.
Loihtu-runoja ei löydy ja syyt siihen.

IV. Tapoja.

Taian-teko. Arpominen. Tanssi. Soitto. Hää-tavat.

V. Rahvas.

Talon-pojan tila: enin osa kansaa herran-alustalaisia. Rakennukset ja
siistiys huonot. Kauppa. Näkin-keruu. Parkin-kiskominen. Ruunun-lasten
elättäminen. Herkullisuus. Tekemättömyys. Rahan-ahnaus. Siveys.
Hyppijät. Venäjästä lainatuita sanoja.

_Matka Aunuksessa v. 1855_.

Ensimäinen Kirja.

Suomalaisia Venäjällä. Lähtö Pietarista. Neva ja kulku sillä.
Pähkinälinna. Laatokka. Treschkot ja matkaaminen sillä. Laatokan kanava.
Matka-kumppalia. Lotina-Pelto. Livvin ja Lyydin kieli. Aunuksen
kaupunki. Matka-kumppaIi siitä. Suomalaisia Aunuksessa.

Toinen Kirja.

Vosnesenie ja sen liike. Petrosavodsk. Herra Vogel. Tykki-tehdas.
Vepsäläiset Soutu-järvellä. Äänis-järvi. Sikäläisestä rahvaasta.

Kolmas Kirja.

Matka Ojatille. Vanha pappi Järvissä. Turha yritys hänen kanssansa
tutkia Vepsän kieltä. Muutto Ladvan kirkolle. Tutkinnot siellä.
Vepsäläisiä arvoituksia. Isä-meidän rukous Vepsäksi. Tarinaisia tällä
kielellä. Paluu-matka.

_Matka Itä-Venäjällä vv. 1856 ja 1857_.

Ensimäinen Kirja.

Pääsiäinen Venäjällä. Kasan'in kaupunki. Tatarit. Heidän elämä-laatunsa.
Uskonsa, jumalan-palveluksensa ja opetuksensa. Kasan'in Yli-opisto.
Luteerilaisia Kasan'issa.

Toinen Kirja.

Matka Ischaakkiin. Volga. Uslon. Vaikeutta matkalla. Tsyvilsk'in
kaupunki. Venäläiset ravintolat.

Kolmas Kirja.

Tschuvaschin kieli ja kirjallisuus. Kosmodemjansk. Tscheremissejä.
Tschuvaschien maa. Ulko-näkö. Vaatteus. Usko. Keremet'in palvelu. Uhrit
ja eräs uhri-juhla. Tschuvaschien kristillisyys. Tschuvaschilaisia
lauluja.

Neljäs Kirja.

Olo Ischaakissa. Korttieri-emäntä. Papit. Kosmodemjansk. Majatalon väki
siellä. Volga ja liike sillä. Tscheremisseistä.

Viides Kirja.

Lähtö Kasan'ista Simbirsk'in lääniin. Buinsk'in kaupunki. Vastuksia
siinä. Gorodnitschij. Simbirsk. Hyvä kohtelu virka-miesten puolesta.
Siellä tapaama maan-mies. Koto-opettajat Venäjällä. Venäläinen
hovin-herra.

Kuudes Kirja.

Edellisistä askaroitsemisista. Suuri erilaisuus suomalaisissa kielissä.
Historiallisia viittauksia Tscheremissien kielestä. Tschuvaschien
tatarilainen peri-juuri. Bolgar. Burkassit. Tschuvaschilaisia
arvoituksia. Tschuvaschilainen satu.

Seitsemäs Kirja.

Olo Arbatov'assa. Virka-miehiä. Hävinnyt aatelis-mies. Maslenitsan
viettäminen. Venäläisiä lauseita. Venäläisen luonteesta näytteitä.
Pensa. Siistittömyys kaduilla. Matka Pensasta Krasnoslobodsk'iin ja
kylien surkea näkö tällä tiellä.

Kahdeksas kirja.

Mordvan kansan sia ja paljous. Sen kielen murteet. Ersäläinen
kirjallisuus. Mordvalaisia arvoituksia. Lauluja.

Yhdeksäs Kirja.

Olo Krasnoslobodsk'issa. Kehno korttieri ja ryyppäävä talon-väki. Toinen
korttieri ja sen emäntä. Seuruus-elämästä. Puute kirjoista.
Taika-luuloisuutta. Eräs puoli-päiväinen. Eräs huvi-matka.

Kymmenes Kirja.

Karatai-Mordvalaiset, erhetys oppineilta.

_Matka Siperiassa v. 1858_.

Ensimäinen Kirja.

Lähtö Kasan'ista. Iloiset tunteet. Lossi Vätka-joen yli. Perm'in
kaupunki. Votjakit. Baschkirit. Jekaterinenburg. Siperia. Tobolsk.
Turinsk. Matka Tavda-joella. Pelym.

Toinen Kirja.

Pelym'in kirkon-kylä. Matka Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Ylä-Pelym.
Voguulien valituksia. Tapaus Voguuli-paulissa. Massau-paul. Atimje-paul.
Loppu matkaa Pelym'illa. Maa-taival ja sen poikki kulkeminen.
Schohteltit-paul ja tulo Tapsje-joelle. Matka sitä myöten. Sortingjen
kirkko. Sulo Beresov'aan.

Kolmas Kirja.

Yleinen piirre matkasta Pelym'in ja Beresov'an välillä. Voguulien rajat.
Maan laatu ja tuotteet. Voguulien luku. Elämän-laatu. Metsästys.
Kalastaminen. Pähkinän-keruu. Seuran-pito. Voguulien kylät ja asunnot.
Vaatteus. Ruoka. Ulko-näkö. Sävy. Uskonto. Kauppa. Valtiollinen tila.

Neljäs Kirja.

Beresov'an kaupunki. Asujanten elatus-keinot ja köyhyys. Matkustaminen
peuroilla. Matka Obdorsk'iin. Obdorsk. Ostjakkilainen ruhtinas Taischin.
Maan-mies Beresov'assa. Beresovalaisten hyvä-tahtoisuus. Matka
Beresov'asta etelään päin. Ostjakit. Kondinsk. Ostjakkilaista soittoa ja
tanssia. Tobolsk. Pieniä kertomuksia. Verhoturje. Uraali ja sen
metalli-rikkaus. Tiet sen yli. Solikamsk. Nykyiset Permiläiset ja vanha
Bjarmin-maa. Sen kauppa. Postilla matkustaminen Venäjällä. Moskova.



Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.



I. Matka.

Sota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme,
sota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja
sanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään
olisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista
toimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä,
joita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan
aina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä
kuin tyyni päivä-paiste raju-ilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet
ja toivot kääntymät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat
rauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo -- sillä kanssa-ihmisten
hyväksyminen on jokaiselle tarpeen -- tämä toivo on palkinnut ja
ylläpitänyt minuakin, kuin mun matkatessani useasti on täytynyt painua
salomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt
miekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin
niitä eriskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu
tämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren
palstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani,
joista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan
jotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa
laimeneisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät
laveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan
nytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen
kirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani,
niillä väliajoilla, joita runonkerääjällä on kyllä joko laulajia
odottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen
tämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla
hälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia
laskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis
lukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin
tasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa
olennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.

Jo kauan on tiedetty, että Inkerin-maahankin on säilynyt Suomen kansan
muinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata,
joissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä
matkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja
lisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen,
joka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä
osissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerin-maan runot eivät
olleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä
yksinäisissä että yleisöllenkin julastuissa kirjoituksissa kehoitti
suomalaisuuden ystäviä tästä asiasta puolia pitämään, ennenkuin laulut
täältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän
johdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä
kerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta
matka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi
tähän tarpeesen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen
Savo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla
Seuralle; tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista
varoistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj.
Seura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei
ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän
maassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi
kauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi
tullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen
Keisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen
annettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop.
Näin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani,
ja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle
matkalle uskalsi lähteä kerallani.

Mutta runon-keruu Inkerin-maasta ilman Viipurin läänin etelä-puolta
tunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden
päätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulutaidon
tutkimiseen. Täällä oli minun myös odotettava kumppaliani, joka vasta
paria viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän
kummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä
varsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja
vieraassa maassa matkustamaan.

Alkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin
tästä matkalle 16 p, mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän
Valkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin,
Metsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja
Puuskalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän
pit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Raisälän ja
Kaukosan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut
minulle kelpaavata juuri muuta kuin vähän arvoituksia, päätin
Haaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä
etelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin
toivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin
päiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkalsin suoraan kuin
linjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä
oli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä
kirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni "linnaan," joka tapahtuikin
seuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin
määrännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis
etelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien
mainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja
Vuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortaulaks, Vernitsa (josta
käsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi,
Ryhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä
(Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta
takaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppalinikin ennen
tehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä
Kivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljan verkkaan Ahjärven,
Vuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka
jo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini
matkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme
kirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla
ystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör
poikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä
vielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia
laulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Vakkilan, Liippuan,
Raasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa
tietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme
loppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan
eteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.

Näin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se
kerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett'en sitten enää
tarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen
kautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla
huvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se
vaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin
on ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan
lähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä
vihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j.n.e. Tätä ei ole
tapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa
Räisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen
aineen: sodan, muuan ämmä vastasi kysymykseksi: "jos lienet siekin niitä
eklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!" Hänen ja
muutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä tavalla
tyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja
vakuutin myös olevani "tätä yhtä suomen uskoa," jota vasten myös jakelin
tuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin
tämän talon väellä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet
elävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina
kärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat
muutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs
luonnontutkija Pietarista oli nim. talossa käymällä metsää myöten
kulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat
sanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin
paljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen
pistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin
ahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja
katsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista
muuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan
voinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin
kädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen
puhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä
alkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään,
ja viimein oli luonnontutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja
niinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen
oli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista,
joihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen
lyönyt.

Melkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle
tapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin
päättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä eteläpuolella Käkisalmen
osattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani
paraammalta näyttävän talon maja-talokseni. Talon pihalle tultuani näin
kumminkin, että se oli herras-talo, jonkatähden jo päätinkin lähteä
toiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken
talossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar,
joka loi leipiä uuniin, tässä elävän sen ja sen virantapaisesta eronneen
herras-tavan miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi
nainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä
miehiä, joista eräitä oli Jumalta, toista Iitistä, ja jotka täällä
kävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä
pölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi
meidän keskenämme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli
tulkkina. "Mistä sie kulet?" -- Helsingistä. -- "No mikä mies sie
Helsingissä olet?" -- Tutentti. -- "A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä
käyden?" -- Täällä vaan kävelen. -- "Mitä etsimässä?" -- Lauluja, ja
laulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. -- "Mitä lauluja sie
etsit! mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?" -- On kyllä,
vaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä,
ett'en sitä nyt rupea laittamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole
mikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä
pitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan
matkata jos missä Suomen rajojen sisässä. -- Tästä uppiniskaisuudesta
vihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle
mieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näyttämään.
Hän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka
rannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna
töytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua,
vaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: "pasportti pitää näyttämäs, muuten
talonpoika sitomas kiini." -- Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja
minä vastasin yhtä kovalla äänellä: "pasporttia ei näytetä, vaan jos
kuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin
tällä sauvallani selkään." Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista
oksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti
ulos tuvasta muka "lautamiestä hakemaan." Minä odottelin vielä vähän
aikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois
toisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta
salvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että
semmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja
kertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei
läksisi mitään hyötyä.

Mutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin,
ole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa
meitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla
asuvat herrat ovat neuvolla ja työllä kukin seudussansa edestäneet
matkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.



II. Savakot ja Äyrämöiset.

Harva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä,
ett'ei pian kuulisi puhuttavan Savakoista ja Äyrämöisistä. Tiedon halu
näistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko
Köppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerin-maasta kansallisuus-kartan,
jossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat
merkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät Savakot ja
Äyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppen'in selitys
ei kuitenkaan oikein tyydytä tiedon-haluista ja lukijan täytyy
hänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä Savakot ja
Äyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietäkseni vaan Äyräpään
kihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä,
joka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin,
ainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa
Savakkoisuus ja Äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne
näissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee
rajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen
päin näistä rajapitäjistä, on Savakkojen alustaa, jota vastaan taas
toisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä
Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi
jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on samalla myös sanottu
hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.

Kysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän
aikoina enää näyttäy muussa kuin vaimojen puvussa. Tätä myöten on se
vaimo Äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnus-merkit. Ensinkin pitää
hänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa,
joka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä
tulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä
helmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan
punaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen.
Toinen omituinen merkki, josta Äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se
niin-kutsuttu rekko, s o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli
puna-langalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja
sen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos
äkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu.
Tämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopea-solki,
joka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan
sepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen, paitse näitä koristuksia
Äyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla
ommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä,
pyyhe-liinoissa j.m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on Äyrämöisyyden
kruunu ja kukkainen, ja josta vaatteen-parsien tuntija näissä tienoin
heti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu,
joka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä,
pää-laelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta
hienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä
kauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä
ollessansa tekevän, asetetaan pää-laelle matalaksi nelis-kolkkaiseksi
lakiksi, joka pää-verho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä
Ekman'in Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuvan
ihanan Italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin
pian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä
on se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liina-palaksi,
joka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei
kuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt'ei sen pää-rakkineen
näköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole
muu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja
Raudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei
se ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva
valkoinen ympyrä, vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä
tämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta
ulottuu Inkeriinkin, kaikitsekin nähdään se pohjais-Inkerin Äyrämöisillä
Lempaalassa, Vuoleella ja Toksovassa.

Paljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia
Äyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin
myös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan
vaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan
tähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä puku-opissa, ja vielä
vähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tään-kaltaisia asioita
saa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi.
Epäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin
kuvaileisi jokaisen puvunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä
Savakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja
Savakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin Äyrämöisten
kanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim.
lyhimmästi sanoen vaate-parren uudemmaksi muuttuminen. "Ken rikas on, se
tekee tyttärensä Savakoksi," sanoi minulle Valkjärvellä eräs
Äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett'ei ikä ja varat
myöten-antaneet hänen itsensä ruveta Savakoksi. Savakot tunnetaan siitä,
että heillä on juovikkaiset (s.o. pummuliset eli muut osto-) hameet,
jotka myös ovat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin Äyrämöisillä; että he
ovat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka
siassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa
ne niin iso-töiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa
lähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä
heidän kädessänsä. Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan
ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä
heidän esi-isien tavoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos
Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein eri väli-puheen kautta
täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimisia ei
kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni
eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin
naitiin Raudulta, sanoi hän: "se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä
vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua." Eikä
taitaisikaan ketään surettaa, jos Äyrämöisyys vähitellen loppuisi
kokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa
naiset, kuulkaapas se, kauniit Äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät
talvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman
mitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu
monenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan
tähden täytyykin tyttöjen pitää lyhyt tukka, siihen tapaan leikattuna
kuin Savossa on miehillä, sillä eroituksella kuitenkin, että jakauksen
kohdasta riippuu otsalla hius-tupsu ikäskuin hevosilla (elköön kukaan
pahastuko tästä vertauksesta, sillä sen sattuvampaa en löytänyt).
Naiseksi päästyä kyllä annetaan tukkien kasvaa rauhassa, vaan nyt
palmikoidaan hivukset _sykerölle_ hunnun alle niin lujasti, että
useammalla naisella, kuin joutuu noin vähän päälle 30 vuoden, alkaa pää
paljastua, jota rumentavaa vikaa sitten koetaan huntua laajentamalla
peittää. Tämmöinen pään pukeminen urostaa tyttöjen näön liiaksi, ja
vaimojen hiukset, kun ei sitä vaikea-tekoista sykerötä voi
jokapäiväisessä elannossa alin-omaa korjata, hapsottavat hajallansa,
joten ei enemmän tyttölöillä kuin naisillakaan löydy sitä, joka niin
jalosti ylentää vaimon kauneutta, mm. kaunista tukkaa. Suuri vika
Äyrämöisten vaatteuksessa on sekin, että tytön hoikkuus, jota muualla
niin suuressa arvossa pidetään, sen kautta peräti katoaa, taikka,
oikeammin sanoen, ei voi tulla kysymykseenkään. Hameissa on nim. niin
lyhyet liivit, että hame alkaa jo hartioilla ja vyöllis-nauha vedetään
juuri rintain kohdalle. Tämä tekee tyttö-rukat kyyry-seliksi, jota
täällä toki kaikeksi onneksi ei pidetä vikana, vaan suurimpana
kauneutena.

Mutta jo liiaksikin puhuttuamme niistä vähäisistä välikappaleista,
joissa Savakkojen ja Äyrämöisten eroitus ilmoitaksen, voimme nyt kysyä:
onko tämä eroitus alkujansakin ollut näin vähä-pätöinen, vai onko sillä
ollut suurempikin ja arvoisempi syy, kuin vaan tämän-kaltainen
erilaisuus vaatteuksessa? Olisivatko Savakot ehkä jotakuta toista
kansan-lahkoa kuin Äyrämöiset? -- Kielestä yksinäisten Savakkojen ja
Äyrämöisten kesken ei nyt enää voi mitään päättää, ja kuinkapa olisi
ollutkaan mahdollista että he yksissä asuen ja yhtä kieltä puhuen
olisivat voineet säilyttää kumpikin murteensa toiseen sekoimatta, josko
olisivatkin eri lahkoihin kuuluneet ja josko murteilla olisikin alussa
ollut eroitusta. Vaan merkillistä on kumminkin, että ne pitäjät, joissa
Savakkoisuus on vallan päällä, niinkuin Uuskirkko, Koivikko ja Viipuri,
puhutaan jotensakin hämäläistynyttä kieltä, ja hämäläisyys tuntuu hyvin
hyvästi Pyhäristinkin, Valkjärven ja Kivennavan murteessa, joissa
Savakkoisuus vielä paraillaan sotii Äyrämöisyyden kanssa. Sangen
ihmeellinen on se jyrkkä erilaisuus kielessä, jonka Vuoksen rannalla
muutamissa paikoin tapaa. Niin sanottiin esim. Metsävirkin kylässä
Valkjärveä, Vuoksen vasemmalla rannalla: _maa, hakkaa, tupaa, kaula,
eilen_, mutta kuin tästä tulin 3 tahi 4 virstaa Vuoksen poikki
Kuninkaanristin kylään Sakkulaa, kuuluivat nämä sanat jo: _moa, hakkoa,
tupoa, kakla, eklen_. Niin on mainituissa kolmessa pitäjässä
loppu-hengähdys e:n perästä hyvin vieno eli tuskin ensinkään
löytyväkään, jota myöten niissä esim. sanotaan _menekään, tulepas,
otahan, ei: menekkään, tuleppas, otahhan_. Sitä vastaan kuului sama
hengähdys hyvin hyvästi Pyhäjärvellä, Sakkulassa ja Raudulla. Näiden
pitäjien murre on muutenkin puhdasta karjalaista, lähes yhdenlaista kuin
se kieli, mitä Korpiselillä ja Ilomantsin Venäjän rajaa vasten olevissa
Kreikkalais-kylissä puhutaan, ja minun katsoessani ovat koko
etelä-Viipurin asujamet olleet puhtaita Karjalaisia, sillä
Savakko-pitäjienkin kieli on kuitenkin kaikkine hämäläisyyksineen
pää-väylältänsä karjalaista. Vaan myöhemmin, kukaties pitkällisten
sota-vainojen kautta rahvaan hävittyä rajan tienoilta, alkoi tänne
pohjan puolelta siirtyä Hämäläisiä, joita Savosta päin tulijoita entiset
asujat rupesivat kutsumaan _Savakoiksi_. Pääte -kko nim. merkitsee
jotakin (enimmiten ihmis-) olentoa, niinkuin sanoissa: _nuorikko_ nuori
vaimo, _linnakko_ linnan eli kaupungin asukas, _koirakko_ koiranhammas,
_emakko_ emisä sika j.n.e. Karjalaisten kanssa yhteyteen joutuneet
Hämäläiset eivät myöskään arvattavasti voineet säilyttää kieltänsä
karjalaisuudelta, ja näin syntyi vähitellen tämä hämäläis-karjalainen
murre, jota nyt puhutaan Viipurin läänin lounas-osassa. Karjalaisia ehkä
asuu paksummalta edellä mainitun Äyräpään eli, oikein karjalaksi,
Äkräpään järven tienoilla, josta he, eroittuaksensa näistä tulleista
vieraista, rupesivat nimittämään Äkrämöisiksi, Ayrämöisiksi. Nimi levisi
sitten sitä myöten kuin nimitetty lahkokin, ulottuen viimein Inkerinkin
maahan.

Tämänkaltaiselta näyttää minusta Savakkojen ja Äyrämöisten kyllä
arvoisista syistä syntynyt, vaan nyt enää vähäisissä asioissa
näyttäytyvä eroitus. Tämän asian tarkempaan selittämiseen tarvittaisiin
kuitenkin hyvin tarkkoja kielentutkinnoita niillä tienoin, joissa heidän
rajansa kulkee; tämmöiset tutkinnot ottaisivat taas paljoa enemmän
aikaa, kuin mitä minä, toiselle asialle lähtenyt, voin näillä seuduin
viipyä, jonkatähden edellä olevat lauseeni ovatkin pidettävät pikemmin
puheen-alkajaisina asiasta kuin varmoina päätteinä.



III. Runollisuus.

Ne, jotka ennen ovat näillä seuduin runoja keränneet, ovat jättäneet
ilmoittamatta, millä paikoin niitä enimmin löytyy. Helposti tulee se
kuitenkin täällä matkaamalle tutuksi, että oikean runo-laulun
(reki-virtten, leikillä myös reki-raamatun) rajat ovat aivan yhdet kuin
Karjalaistenkin, nim. puhdasten Karjalaisten, s.o. vanhoja runoja eli
niiden kaltaista ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualla
kuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä. Turhaan koettelin
laulajiksi kiitettyjä sekä miehiä että naisia niin Pyhäristin kuin
Valkjärvenkin pitäjissä, turhaan kyselimme laulajia Kivennavalla.
Saattaa olla, että näissäkin pitäjissä kuulee jonkun poikkinaisen
runo-palasen. Myös osaa nuorempi kansa paljon nykyisiä teko-runoja,
niinkuin Puhakan, Makkosen ja Vihta-Paavon teelmiä, ja muitakin runoja,
mitä Mehiläisessä löytyy. Mutta ylipäätään sammuttavat niiden asujamet
laulu-himonsa niin-kutsutuilla _lenkki-virsillä eli lenkkilöillä_ (jotka
ovat yhtä kuin _arkki-veisut_ muualla Suomessa), eli laulavat he niiden
tapaan loppu-myötäisyyksillä koristettuja mitättömiä renkutuksia, joita
näiltä seuduin saisi tukulta, ken niitä viitsisi kerätä. Tämä kyllä
todistaa, että nykyisemmät mietteet ovat jo alkaneet juurtua, ja
luku-taito enennyt kansassa, vaan näistä ei meidän asialle ollut etua.
Ja tästä näkee lukija, että Pyhäristiä ja Kivennapaa lännemmäksi
matkaaminen ei tee runonkerääjälle muuta kuin että "aika kultainen
kuluupi."

Peräti toisin on laulun laita edellä mainituissa puhdas-karjalaisissa
pitäjissä. Niin pian kuin vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan
sisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä,
yhtä suloisena kuin pohjais-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää
jokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runo-rikkaaksi. Mutta
nämä seurakunnat eivät jää yhtään jälelle Ilomantsista tässä asiassa.
Olletikin on Raudun pieni pitäjä oikea runola. Tässä pitäjässä löytyy
nim. muutamissa kylissä (Keripata, Vakkila, Sirkeinsaari ja Palkeala)
_Inkerikköjä eli Ischoria_ s.o. kreikan-uskoista Karjalaista, joiden
ainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esi-isiltä
peritty runon-laulu on. Näillä on laulu alinomaa huulilla, ja joka
varsinkin pyhän seutuna joutuu heidän pariinsa, niinkuin minä satuin
tulemaan kolmantena päivänä _neliä pyhiä_ eli helluntaina, se saa kuulla
runoa ja runon-laulantoa vähän liiaksikin, liiaksi sentähden, että
laulannot eli nuotit ovat hirmuisen rumia, niinkuin se näissä seuduin
muuallakin pyytää olla laulantojen kanssa. Kuitenkin ovat lenkit
Inkerikkojenkin seassa enenemässä ja runo-laulu vähenemässä. Nuoremmat
naiset kuin esim. laulavat "liekussa" (kiikussa, heiussa) liekkumisen
aikana keväällä, joka tapa on yleinen täällä. Inkerin-maassa ja Virossa,
liittävät he joka runo-säkeen perään pitkän, "nuotin kannatukseksi"
kutsutun loilotuksen, joka, ennen toisen säkeen sanomista, kerrotaan
kolmasti ja lauletaan tavuilla: _tuula-illallej, hoila-illallej_. Tämä
loilotus arvattavasti ottaa paljon aikaa, ja näin kelpaa
vähempi-muistoinenkin esi-laulajaksi, vaan -- "entiseen aikaan," sanoi
muuan vanha ämmä, "oli virttäkin kyllä laulaa, ei silloin tarvinnut
tuula-illalla laulua jatkaa, niinkuin nyt."

Runot täällä ovat vähemmin kuin muissa laulu-tienoissa kertomarunoa.
Kalevalan runoista ei ylipäätään muisteta muuta kuin palaisittain sen
kova-osaisen Kullervon tapauksia, ja niistäkin vaan sitä onnetointa
kohtausta, jossa hän "pillasi emonsa tuoman." Kullervon nimeä ei täällä
kuitenkaan tunneta; häntä kutsutaan enimmiten Tuirettuisen eli
Tuurikkiisen tuhmaksi pojaksi. Muita kertomus-runoja löytyy enemmän,
hirmuisista tapauksista muinaisissa sodissa, naisten myömisistä ja
rosvoamisista j.n.e. Historiallisia runoja on myös "jalo herra
Puntuksesta," keisarinna Katarinasta (alkava sanoilla: "Kuoli meiltä
kunnon rouva, katoi Katrina kuningas"), ja muista. Mutta parhaasta
päästä on Kanteletar hyötyvä täältä saaduista lauluista. Kaikissa
tiloissa ja mieli-aloissa Karjalainen täälläkin keventää ja tyhjentää
sydämensä laululla, ja epäilemättä syntyy täänkaltaisia lauluja vieläkin
uusia, pilkka-runoista virkkamattakaan mitään, joita joka kylässä
vuosittain ilmestyy vereksiä, vaan joiden tutkain useimmin on vaan yhtä
paikkakuntaa kosteva, yhdessä paikkakunnassa ymmärretty, jonkatähden ne
olemmekin enimmäksi osaksi jättäneet keräämättä. Omituista laatuansa,
josta muualla Karjalassa en ole kuullut, ovat täällä tavattavat
moninaiset leikilliset ja lasten virret; myös löytyy epigrammin tapaisia
runoja, jotka vasta viimeisellä säkeellä ilmoittavat koko virren
tarkoituksen. Näistä ovat muutamat hyvin "kokka-niekat," vaan tilan
vähyys estää minun tässä lukijalle antamasta joitakuita esimerkkiä niin
näistä kuin muistakin lauluista.

Vaan josko Kalevalan runoja näillä seuduin vielä löytyykin merkki, niin
kelvollisia _loihtu-runoja_ emme ole tavanneet nimeksikään. Loihtu-runo
ei hyöstykään muualla kuin missä kamala ja jylhä luonto, niinkuin
korkeat vuoret, syvät ja aallokkaat järvet, jyrkät ja pauhaavat kosket,
avarat ja synkät metsät, jonkalaisista luonnon kamotuksista
loihtu-runossa onkin alinomaa puhe, pakoittaa ihmisen epäilemään
ruumiillisista voimistansa, ja saattaa hänen näiden vallattomia
vaikutuksia vasten sotimaan hengen, mielen, _sanan_ aseilla. Geijer
uskoo niistä moninaisista Ruotsin vuori-maakunnissa tavattavista
kummitus- ja peikkotarinoista, että niitä ei voi kansasta hävittää
mikään sivistys, sillä kamoittava luonto, väkevästi vaikuttava ihmisen
mielessä, synnyttää ne uudellensa, uudessa muodossa, jos joku heistä
katoaisikin joksikin ajaksi. Näin lienee osiksi loihtu-runojenkin kanssa
maamme itäisissä ja pohjais-osissa. Ja sitä myöten ei Karjalaisilla
etelä Viipurin läänissä loihtu-runo ole koskaan ollut oikeassa
voimassaan, sillä luonto täällä on tasainen, matala, pikemmin sorea kuin
ihana, ei missään ylhäinen eli hirvittävä. Yksin Laatokan järvikään,
vaikka kyllä aava ja aallokas, josta jälkimäisestä sanasta sillä on
nimensäkin, ei nosta mielessä sitä petollista tuntoa, jonka ankara
luonto muuten aina vaikuttaa, joka tullee siitä, että sen rannat tällä
puolen ovat matalat hietikot, ei hyvät näyttämään sitä luonnottarien
kamppausta toinen toisensa kanssa, joka se lienee pää-syynä mainittuihin
ihmisen tunteihin, ollessaan suuren luonnon parissa. Tämä luonnon
mataluus on ihmisenkin luonnon mataloittanut, vienontanut, niin että
siinä ei löydy sitä intoa, sitä "haltiaa," joka loihtiessa on
välttämättömästi tarpeellinen. Tämän vaan entinen ulkonainen tila on
myös tehnyt kansan mellommaksi, ja jos ei muu, niin olisi sen
sammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä "loikuminen,"
käyttääkseni sanaa vaan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin
syvistä aineista kuin loihtu-runo on.



IV. aapoja.

Joku lukija saattaa arvella, että loihtu-runojen olemattomuus tässä
osassa maatamme todistaa vaan sikäläisen kansan taipumattomuutta
epäluuloihin. Vaan tässä erehtyy hän isosti. Jos runo-loihdun syvällinen
taito, joka on korkeampi ja jalompi kuin tavallinen epä-luuloisuus, ei
ole juurtunut tässä kansassa, niin on vähä-pätöinen, lapsellinen ja
jonkin joutava taian tekeminen sitä yleisemmin kaikissa taudissa ja
tapa-turmaisissa tiloissa koetettava keino pahaa karkoittaa. Pahan
(taudin eli muun) synnyn tietäminen näyttää taian teossakin samoin kuin
loihtien parantaessa olevan ensimäisenä ja pää-asiana. Se keino, jolla
tämän synnyn perille tavallisesti pyritään, on _arpominen_. Muutaman
arpomisen laadun kertoi minulle eräs Sakkulainen seuraavalla tavalla.
Seula asetetaan alas-suin maahan ja neli-kantaan seulan ympärille pannan
kaksi hiiltä ja kaksi savi-palaista, niin että niistä tulee risti ja
että hiili on hiilen vastassa ja savi vasta-päätä savea. Seulan pohjan
keski-kohdalla riiputetaan nyt harjaa, varteen siotusta rihmasta, ja
harjalta kysytään taudin syntyä esim. näin: "jos tauti lienee maasta
tullut, niin käy hiileen! tahihan lienee vedestä tullut, niin käy
saveen!" Harja, joka tähän asti on seisonut yhdessä kohden, rupeaa nyt
häilymään, häilyy aina kovemmin ja kovemmin joko savi- tahi hiili-linjaa
pitkin taudin luontoa myöten, sillä sen se välttämättömästi ainakin
ilmoittaa, ja siitä näkee arpoja, mistä paha on puuttunut. Samaan tapaan
arvoitaan myös virsi-kirjan sisään haitta-puolestansa siotulla
avaimella, jota riiputetaan sormella lehtiäisestä ja joka niin ikään
sanoo, mistä tauti on lähtenyt. -- Tämmöisiksi pahan-päiväisiksi
taioiksi on muinaisten Suomalaisten ankara loihteminen täällä
kutistunut, jossa tietäjä rohkeasti astuu poisajettavan pahan kanssa
taistelemaan, ja lujasti luottaen sanojensa tehollisuuteen, hengen
innolla manaa hänen kipu-mäkeen, tuli-koskiin eli muihin pahoihin
paikkoihin.

Vaan näistä kolkoista aineista kääntykäämme iloisempia puolia täkäläisen
rahvaan elossa katselemaan. Tanssi eli "tantsu" on täällä hyvin
rakastettu huvitus laulun rinnalla. Tätä iloa ei minulla ole ollut
tilaisuutta nähdä kuin yhden ainoan kerran, ja tunnustaakseni täytyy,
ett'en tällöin sen rakennuksesta saanut oikeata selvää, oliko se niitä
vanhan-aikuisia kansallisia tanssia, joita melsutus eli melkutin,
hapan-lohko j.m. ovat, ja joita vielä paikoin muualla Suomessa
tanssitaan, vai lienee hän ollut muualta tuotu, jolta se minusta näytti,
sillä sitä hypättiin melkein "enkeliskan" tavoin. Liikkeet olivat
miesten puolelta sangen notkeat ja somat, naiset taas menivät tasaisesti
"kuin sorsat veden päällä," niinkuin siitä muutamassa lenkki-laulussa
sanotaan. Viulut ovat täälläkin hävittäneet vanhan kantelen soiton.
Kantelen soittajia kysyttäessä tiettiin kyllä aina mainita siitä ja
siitä "varmasta ja selvästä" soittajasta, vaan kuin hänen koti-seutuunsa
tulimme, oli taide-niekka joko kuollut eli kantelensa hävittänyt,
vieläpä viuluksikin muuttanut. Viulun soittajia sitä vastaan löytyy
melkein joka kylässä, sillä herännäisyyskään, joka muualla tylyllä
jumalistelemisellaan karkoittaa viattoman ilon, ei tartu vähällä
Karjalaiseen. Soittoa ja laulua täälläkin tarvitaan enimmin häissä. Ja
häät kerran puheiksi saatua en voi olla kertomatta Valkjärven pitäjän
häätapoja, jotka minulle puhui näissä asioissa paljon kokenut mies.
Hänen lausettansa myöten pitävät Savakot ja Äyrämöiset, muun
erilaisuuden ohessa, häänsä melkein yksillä käytöksillä, ja seuraavasta
kertomuksesta näkee siis lukija koko tämän puolen häätavat.

Kuin lemmen kipuna on sytyttänyt pojan sydämen palamaan rakkaudesta
kehen neitoon, ja hän siis ei näe tulevansa aikaan ilman tätä
toveriksensa saamatta, ei hän itse mene kosimaan, vaan lähettää joko
isänsä eli emonsa morsiamen kotiin, tietämään tokko itse saapi tulla
neitoa kosiin, vai ei. Sieltä kuin annetaan lupa, niin se sanan-viejä
antaa rahaa morsiamelle, ja viepi sen iloisen sanoman, että raha
otettiin vastaan, kotona odottavalle. Ensimäisenä lauantaina sen jälkeen
menevät sitten sulhanen ja morsian pappilaan "lukemaan" s.o. itsiänsä
kuulutuksiin panettamaan. Pyhänä palajaa kumpikin kotiinsa, vaan
ilta-puolella menee sulhanen kahden taikka kolmen naitto- eli
_puhe-miehen_ kanssa morsiamen kotiin ja antaa juhlallisesti hänelle
kihloiksi solen, sormuksen ja rahaa. Outo luulisi kihlauksen jo
päättyneenkin tähän, vaan niin ei kuitenkaan ole. Sillä vasta sulhaisten
s.o. sulhasen ja hänen miestensä syötyä, oikeata naimisen kauppaa, tämän
sanan alku-peräisessä merkityksessä, ruvetaan pitämään. Taloon on nim.
kerinnyt kokoutua kylältä rahvasta, ja nämä myövät nyt morsiamen
sulhaselle. Ensin kysytään suurta summaa, sataa ja enempääkin; vaan
toiset tinkivät puoleltansa, ja hyvän aikaa näin kauppaa hierottua,
synnytään viimein hinnoilla. Morsian annetaan, mikä kymmenestä, mikä
viidestä ruplasta, jonka rahan sulhanen heti suorittaa morsiamelle.
Kaupan tehtyä antaa hän morsiamen emollenkin niinkutsuttua
"juottorahaa", ja puhemies viskaa rahvaalle lanttia "kissan-rahaksi",
jolla nimi on siitä, että katsojat tässä tilassa naukuvat kuin kissat.
Siitä panevat sulhaset rahvaan polttaa tupakkaa pöytään, "karkeata
tupakkaa sekä kartuusia, ken mitenkin". Joku talonmies lukee ikäskuin
tupakan siunaukseksi sen niin-kutsutun "tupakka-luvun", joka on
runo-mittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin,
ett'en sitä tässä voi julaista. Sen luettua lauletaan vielä
"tupakka-virsi", uusi-muotisempi loppu-myötäisyyksillä tehty laulu
tupakan hyvistä avuista, vaan joka on niin mittäkään arvotta ja sen
ohessa loppu-puolellansa, joten sitä minulle laulettiin, myöskin niin
kelvotoin ett'en sitäkään huoli tähän panna. Vasta sen laulettua käypi
rahvas tupakkaan käsin, ja tästä tupakan nautitsemisesta kutsutaankin
kihlajaisia yleisesti koko tässä osassa maata _tupakoiksi_, ja niissä
oloa _tupakoilla käymiseksi_. Morsiamen kotona yötä oltua lähtevät
sulhaset maanantai-aamuna pois. Morsian lähtee heidän joukossansa
sulhasen kotia katsomaan ja hänen kanssansa seuraa nainen, jota
kutsutaan _sauvaksi_. Morsian ja sauva ovat sen päivää sulhasen
vieraina, vaan lähtevät sitten seuraavana päivänä sulhasen
lankoloihin[1] _susimaan_ eli antimia keräämään, viipyvät tällä matkalla
jonkun 3 taikka 4 päivää ja käyvät kaikkein luona, kutka vaan häihin
kutsutaan.

Jonkun 3 eli 4 viikon perästä tulevat sitten häät, ja vihkiminen
tapahtuu pyhänä kirkolla. Vihittyä menevät nuori parikunta kumpikin
kotiinsa, vaan ilta-päivällä tulee sulhanen joukkoineen morsianta
ottamaan. Morsiamen koti-talon pihalle tultua jääpi sulhanen ulos ja
lähettää vaan yhden puhemiehen tupaan kysymään, saapiko talossa yö-siaa.
Rahvas eivät sitä ensin antaisi, käskevät toiseen taloon. Hyvän aikaa
tästäkin asiasta leikitellen juteltua, lasketaan sulhais-kansa sisään,
ja talon-mies ottaa heidät vastaan laulaen värsyn eli kaksi jotain
jumalista virttä. Puhe-miehet vastaavat puoleltansa värsyn eli parin
laulamalla. Sen tehtyä ei tulijoiden vielä anneta rauhassa olla, sillä
rahvas kysyy nyt heiltä _tie-kirjaa_ eli passia. Puhe-miehet antavat
heille jonkun paperin, olipa se mikä tahaan. Rahvas, joka siitä on
lukevinaan, loruaa kaikenlaista muka näistä matka-miehistä, ja tässä ei
taas sanota puututtavan hävittömiä juoruja tie-kirjan lukijoilta. Sitten
tuovat morsiamen sauva ja niin monta muuta naista, kuin sulhasia on,
näille tyhjän kapan (kiulun) kullenkin, jossa on nästyykki päällä.
Sulhaset ottavat nästyykin ja panevat kappaan rahaa, mikä mitenkin,
jotka rahat jäävät morsiamelle. Syötyä sitten käydään tanssimaan, ja
näin menee koko yö ilossa ja riemussa. Häihin keräytyy tavallisesti
paljon rahvasta _kuokkimaan_, joita kuokkavieraitakin tapa vaatii edes
kerran syöttämään. Nämä laulavat nuorelle parikunnalle mikä hyvää, mikä
pahaa, enimmän kuitenkin jälkimäistä, ja usein koskevat laulajien
kuokka-sanat niin kipeästi laulettuun eli hänen heimolaisiinsa, että
ilosta erotaan tappelulla. -- Maanantai-aamuna ottaa sulhanen saaliinsa
omaksensa, ja morsiamen puolesta lähtevät kaaset ja hänen lähimäisiä
sukulaisiansa noude-miehinä häntä uuteen kotiinsa saattamaan. Täällä on
vastaan-otto, tie-kirjan kysyminen ja kaikki muut käytökset aivan
samanlaiset kuin sulhasenkin tullessa morsiamen kotiin. Yön tullen
saatetaan nuori parikunta "tupaseen" eli aittaan (jota paikoin myös
kutsutaan "huoneheksi") makaamaan. Siellä annetaan heidän olla noin pari
tuntia ja sitten viedään heille sinne ruoka. Vielä jonkun puoli tuntia
saavat he olla kahden kesken, vaan nyt menevät kaaset ja _hunnuttavat_
morsiamen, näin tehden hänen täydeksi vaimoksi. Morsiamen nimeä hän
kantaa kuitenkin vielä nuorikkonakin hyvän aikaa, muutamissa paikoin
Inkerin-maalla aina siksi, kunne anoppi kuolee ja hän saapi emännyyden
käteensä. Hunnun saatuansa tulee morsian tupaan, ja laulettua taas
jotakuta jumalista käydään syömään, jonka perästä ne lahjat, mitkä
morsian susimassa käydessänsä on saanut, "lauletaan tupaan". Nämä ovat
enimmin nästyykkiä, kintaita, esi-liinoja ja muita semmoisia. Morsiamen
veli eli joku muu heimolainen jakaa ne hää-väelle sillä keinoin, että
huutaa suku-nimeltään jokaisen, jonka luullaan kykenevän lahjaa vastaan
ottamaan, sillä siitä on raha annettava. Sulhasen isä, veljet ja sisaret
saavat, niinkuin muuallakin on tavallista, antimiksi paidan, josta
heidän myös täytyy antaa morsiamelle rahaa, ja enemmän kuin muiden.
Morsiamen noude-miehet saavat hyvät nästyykit, vaan nekin antavat
enemmän rahaa kuin muut vieraat. Lahjukset kuin ovat jaetut, käydään
sitten syömään, juomaan, tanssimaan ja kaikella tavalla iloa tekemään.
Seuraavana aamuna syötäessä viimeistä atriaa, joka pitää olla
muna-maitoa ja talkkunaa, ajetaan vaivaisen-rahaa, joka annetaan kirkon
kassaan ja ilmoitetaan tulevana pyhänä saarnas-tuolilta. Niille
noude-miehille, jotka ovat morsianta auttaneet hänen ompeluksissansa,
tavallisesti hänen lapsuuden-ystäviänsä, annetaan pois-lähtiessä
hää-ravinnoita kanssa niinkuin leipää, lihaa, putelli viinaa j.n.e. Nämä
kuin tulevat koti-kyläänsä, josta morsiankin on, menevät iltaisella
morsiamen kotitaloon, johon kylän nuori rahvas keräytyy, ja tässä
pidetään näistä tuomisista vielä pienet pidot. Tätä kutsutaan
_kurikoilla käymiseksi_. Ja häät sekä niitä seuranneet ilot ja pidot
päättyvätkin tähän.



V. Rahvas.

Monista tässä mainitsemattomista syistä ei rahvaan ulkonainen tila ole
kiitettävä. Paitse Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärti-pajan alle
ja jolla on hyvin huokeat verot, ja poisluettua vähäinen osa Valkjärveä
ja Sakkulaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin
koilliset pitäjät herrojen alustaa. Talonpojat ovat heidän lampuotiansa,
jotka voisniekka eli pehtori, jos liian huolimattomasti tilaansa
hoitavat eli muuten rikkovat hänen mielensä, voipi ilman lähtöpäivättä
luovuttaa maasta. Tähän epä-vakaiseen oloon ovat talonpojat itset
syy-päät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että
esi-valta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä
veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhemmän
ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot
villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin
harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että
kontrahdin tehneiltä perheet pakenivat metsiin ja jättivät
perheen-miehen yksinänsä talossa istumaan. Arvattavasti on kontrahdin
pelko nyt jo paljon asettunut, kuin on keritty nähdä, että siitä sen
tehneillä ei ole ollut vahinkoa, vaan suuri hyöty. Jos siis moni
talonpoika nyt jo on katunut silloista tuhmuuttansa ja olisi valmis
kontrahdin tekoon, niin pitivät he tällöin parempana entiseen
epä-vakaisuuteensa jäämisen. Ja tässä onkin täkäläisen talonpojan
elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja ventouden juuri. Sillä
arvellen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta
kukaties huomenna olen poisluovutettu! laiminlyöpi hän maanviljelyksen
ja heittäytyy muille helpommille elatus-keinoille. Juuri samasta syystä
ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä,
maahan kaatuvissa tuvan-töllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen
edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoissa
paikoin isommat nelis-nurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi
paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy
siivottomuuskin sanomattoman hyvästi, eikä lienekään Suomessa missään
niin siistitöintä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja
kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanansakin, tuvassa
valloillansa. Eikä se emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekisi
taikina-saaviinkin, jolla on samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä
alinomainen paikkansa tuvassa, nim. pöydän alapäässä. Siinä pidetään
sitä eli sen kantta vielä joka-päiväisenä pöytänäkin, joten se
arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista
ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulko-puolelta milt'ei
voisi lastuja vuolla.

Syrjä-elatuskeinot ovat monenlaiset. Maan-viljelyksen eli pikemmin
karjanhoidon etuihin lienee kuitenkin vielä se luettava, että täältä
vedetään Pietariin vasikkoja, porsaita, kanoja, kananmunia ja
raja-pitäjistä maitoakin sekä "liyhkiä" eli päällistä; jälkimäistä niin
tarkkaan, että monin paikoin ei löydä voin-murua koko kylästä. Tämä
kauppa tuottaisi suuren edun rahvaalle, jos sitä oikein osattaisiin
hallita. Vaan hyvin arvaa jokainen, että yleinen köyhyys ei anna aikaa
eikä varaa syöttää teurastettavia eläimiä niin, eli pitää
maito-tuottavia siinä korjuussa, että niistä olisi pantavaa semmoisten
pöydälle, jotka kalliimman hinnan maksavat. Sen ohessa harjoitetaan
tässä kaupassa kaikenlaista pettuutta, joka kaikki yhteisesti tekee,
että ostaja varovasti käypi näiden kanssa kauppaan ja polkee hinnan niin
alas kuin suinkin voipi.

Muuan elatus-keino, jota Valkjärveläiset olletikin harjoittavat, on
_rätin keruu_. Minä satuin näkemään tämmöisen rätti-saksan Palkealan
kylässä Raudulla. Hänellä oli vähän saippuata, nauhaa ja muuta pientä
tavaraa kirstussa, jota hän antoi ämmille rätistä. Hän luki
rätti-puudasta vaan 15 eli 20 kop. hop., ja tavarana hinnan antaen sai
hän sen arvattavasti vielä huokeammasta. Tämmöiset kerääjät myövät tämän
tavaran sitten rajan takana oleviin paperi-ruukkiin suurella edulla, ja
jotakuta viikkokautta myöhemmin käydessämme semmoisessa tehtaassa
Valkeasaaren seurakunnassa kuulimme rätti-puudasta siiloin maksettavan
80 kop. hop.

Yleinen työ keväällä maan sulettua ja ennen kiireempiä töitä on _parkin
kiskominen_. Tänä vuonna kuului parkilla kumminkin olevan huono hinta
Pietarissa, johon sitä vedetään, eikä kuormalta saatavan juuri päälle 6
hopearuplan, joka ei suinkaan ole iso hinta, kuin muistelemme, mikä työ
parkkia on kiskoessa raalla kevät-ilmalla metsässä ja sitten vetäessä 10
ja 12 peninkulman päästä kauppa-paikkaan.

Paljoa varmempi ja myöskin paljoa isompi rahan tulo on näiden pitäjien
rahvaalla niin-kutsuttujen _ruunun-lasten elättämisestä_. Pietarissa
löytyy nim. suuri löytö-lasten huone, ja tästä annetaan lapsia
talonpoikain elättää sekä Venäjän että Suomen puolelle. Kuin talonpojan
vaimo on tehnyt lapsen, menee hän niin pian kuin voimat myöten-antavat
Pietariin ja annaksen mainittuun löytö-lasten huoneesen imettäjäksi.
Täällä on hän 3 eli 4 viikkoa, saapi ruuan ja hyvän palkan, noin 30 tahi
35 kop. hop. päivältä, ja lapsi, jota hän siellä on imettänyt, annetaan
sitten hänelle kotiin hoidettavaksi. Lapsien elatuksesta maksetaan
kymmenenteen vuoteen asti 1 rupl. 50 kop. ja sitä vanhemmista 1 rupl.
hop. kuukaudelta. Vaan ne pitääkin sitten hyvästi ruokkia, ja
varsinaiset virkamiehet ovat säätyt kahdesti kuukaudessa pitämään
niinkutsuttua "motrua" eli katselmusta, tokko lapset ovat terveet ja
puhtaat, ja jos kuka hänelle annettua lasta ei ole hyvästi hoitanut,
otetaan se häneltä pois. Arvattavasti tästä on suuri rahan tuloksi
maalle, sillä ainoastaan Raudun pienoisessa pitäjässä arveli kirkkoherra
elätettävän noin 800 kappaletta näitä isättömiä lapsia. Mutta kuinkas
käypi omille lapsille, jotka äiti voiton pyynnön tähden heti synnytettyä
jättää vieraan varaan, sarvella imetettäviksi, ja joiden lihavuudesta ja
puhdasna pitämisestä ei tarvitse vastata kellenkään "motru-herralle",
kellä oma-tunto ei motrua pidä? Tätä kysymystä on tässä vaikea vastata;
se kuitenkin on varma ja toden-peräinen asia, että täällä kuolee
mahdottoman paljo pieniä lapsia, ja että väki-luku muutamin paikoin,
esim. Raudulla, juuri sen (ei muuttojen eikä muun) kautta, on viimeisinä
vuosi-kymmeninä tuntuvasti vähennyt.

Kaikilla näillä keinoilla ja myöskin, jos muu ei auta, sillä
alinomaisella rahdin-vedolla pysytäksen etelä-Viipurilainen aina
rahassa. Vaan tämä raha kuluukin häneltä huvasti. Jauhokulia vedetään
lakkaamatta jo kaiken talvea ja sitten aina uutiseen asti Pietarista.
Sen ohessa on hän kaiken puolin herkullinen. Jolta vaan kopeekkakaan
joutaa, se syöpi monenlaiset ryyni-puurot, piirakkaiset ja muut
ruoka-herkut, se juopi "kohvit," juopi "sajut," ja sen tyttärillä löytyy
aina takana rinkeliä, kauruskoja (mesi-leipää) ja saikkoja
(vehnä-pullia), niinkuin eräässä runossakin sanotaan:

    Tiimi on tyttöjen eleä,
    Syövät saikkoa salissa,
    Kauruskoa kammarissa.

Vaatteihin menettävät sekä miehet että naiset paljon. Äyrämöis-naisten
monenlaiset kirjat ja tikkaukset ovat kaikki osto-kangasta tehdyt, ja
niiden paljas tekeminen jo maksaa paljon, sillä se ottaa paljon aikaa.
Miehet, joilla pyhä-pukuna on tavallinen venäjän vaatteus, taikka
semmoiset "leäpät" (lakit) ja viitat kuin Helsingissäkin nähdään
kutsariloilla, ostavat saappaansakin valmiina Pietarista. Sieltä tuodaan
kaikki hevoisenkin kalut, yksin ne paksut vempeleetkin, joilla
Viipurilaisen nähdään ympäri maata koreilevan.

Jos helposti saatua rahaa siis säästyykin jollakulla saiturilla
siihenkin määrään, että hän voipi panna jonkun summan "lampartiinkin,"
elää enin osa rahvasta köyhyydessä, ja tämän puolen tavallisia rikkaita
ei ensinkään voi vetää niiden rinnalle, joita länsi- ja pohjais-Suomessa
rikkaiksi kutsutaan.

Alinomainen rahan kanssa liikkuminen synnyttää Viipurilaisessa monta
pahaa taipumusta. Jos vaan hyvän hinnan saapi, on hän valmis myömään
vaikka oman äitinsä, kaupassansa harjoittaa hän valhetta ja petosta, ja
on kärkäs oudon ja äkkinäisen kukkarosta hyötymään, vaikka hän
varkaudesta on yhtä puhdas kuin muukin Suomalainen. Varkautta parempi ei
kuitenkaan millään tavalla ole väärä todistus oikeuden edessä, ja jos
tosi lienee mitä tuomarien ja virka-miesten kuulee valittavan, niin
saadaan vieraat miehet täältä moninkin paikoin puhumaan, mitä asia-mies
panee heille suuhun. Se siveys tavoissa, josta tämän puolen naisväkeä
kiitetään, ei myöskään taida olla muuta kuin se yksinkertaisuus, joka
aina on tavattava raaemman kansan elannossa; jossa vähän on houkutusta,
siinä tullaan vähemmin erehtymäänkin. Vaan että läheinen rajanaapurius
kansan kanssa, jossa liiallista vapautta mies- ja vaimo-puolten välillä
ei pidetä minäkään vikana, ei ole ollut vaikutuksettansa
etelä-Viipurilaisten tavoissa, sen havaitsee jokainen siinä maassa
matkustava pian. Omasta kokemuksestani tiedän, että runoja kerätessä
kevyt-mieliset laulut ovat vaimoilla ensimäisinä, kuin vaan laulattajaan
kerran ovat perehtyneet, ja heidän kanssansa olet työllä saadessasi
heidät ymmärtämään, ett'ei semmoiset virret "kirjaan kelpaa."

Jumalan sanan tuntemattomuus ei kuitenkaan ole syynä näihin hänen
käskyjensä rikkomisiin. Sillä joka paikassa, missä laukkuni olen avannut
ja laukussa olevat kirjaset, joita rahvasta vasten olen pitänyt
kanssani, ovat tulleet näkyviin, ovat sekä nuoret että vanhat olleet
hyvin näpyljäät niitä joko ostamaan eli muuten ansaitsemaan, ja näissä
tiloissa näyttäinyt luku-taito on ollut kiitettävä, varsinkin mitä
lapsiin tulee. Vaan tämän kansan keveämpi mieli ei kauan pidä enemmän
kirjan kuin papinkaan opetusta tallella, ja sama mielen keveys, jos en
huoline sanoa kevyt-mielisyys, varjelelee sen herännäisyydestäkin, sillä
siementä tähän ohdakkeita kantavaan kasvuun ja sen kylväjiä ei
täälläkään ole puuttunut. Taikka jos etelä-Viipurilainen kerran kääntyy
heränneeksi, on hän tässäkin kevytmielinen ja palvelee silloin Jumalata
"hyppimällä," niin kuin niiden muutamissa paikoin ilmestyneiden
"lukijain" sanotaan salassa tekevän. Kansan luonto estää kuitenkin tämän
ainoastaan raja-kylissä näyttäineen vaarallisen villityksen laajemmalle
levenemästä, ja seurakuntien paimenet ovat myös kiitettävällä
valppaudella siitä lammas-laumansa varjelleet.

Mielen keveydeksikö lienee täkäläisen rahvaan luonnossa sekin luettava,
että se kernaasti apinoipi muita kansoja sekä vaatteissansa, niinkuin jo
miehistä sanoin, että kielessänsäkin. Harva mies löytyy, joka ei, vaikka
edes solventamalla, puhuisi venäjän kieltä. Sen ohessa ja juuri sen
kautta onkin kieleen tullut paljo venäjänkielisiä sanoja. Molempaan
seikkaan niin Venäjän puhumiseen kuin sanojen siitä lainaamiseen on
kumminkin tarviskin pakoittanut Viipurilaista, sillä kauppa-retkillänsä
tarvitsee hän mainittua kieltä välttämättömästi, ja lainatut sanat ovat
taas melkein yhtä, mitä muissa maakunnissa on lainattu ruotsinkielestä.
Tämän todistavat semmoiset sanat kuin: _lääppä (leäppä), kormano, läjät,
jassikka, pristani, perevosa, rokona, satu, liyhki_ j.m., joilla
toisissa paikoin maatamme ovat ruotsinkieliset vastaavaisensa: _hattu
eli myssy, tasku, silat, kori eli aski, ryki, lossi (saksankielisestä
sanasta floss), kyiti- eli holliraha, ryytimaa eli vieläpä rekoolikin,
reta_. On tähän murteesen ruotsinkielestäkin lainattu sanoja, niinkuin
esimerkiksi: _mollit_ helmat, _sunti_ salmi, _kaappi_ sekä kaappi että
pöytä-laatikko, _liivit_ j.n.e.

Viime aikoina on kansa jo kumminkin puhdas-kielisten kirjojen enemmän
levettyä maahan, ruvennut vähentämään näitä ulko-kielisiä sanoja
puheestansa. Pappien ja virka-miesten esimerkki, jotka täällä niinkuin
muissakin osissa maata puhuttavat lapsillansa aina kouluun lähettämiseen
asti rahvaan kieltä, kuluttaa kansasta vähitellen sen oman kielen
häpeilemisen, joka Suomalaisen täälläkin on saattanut vierailla
korestilla omaa ihanuutta peittämään. Varmaan parempaa kansallisuuden
tuntoa lapsissansa herättääkseen on muuan kirkkoherra eronnut tässä
asiassa virka-velistänsä ja ottanut lapsillensa hoitaja-naisen Kyyrölän
venäläisestä kylästä, josta seikasta hän toivoi perheellensä paljon
etuja, mitä sitten tulleekin, koska mainittu nainen jo oli oppinut sitä
kieltä, jota kirkkoherra itse puhui rouvansa kanssa, ja näin
tyhjäksi-tehnyt ne toivot, jotka olivat liikutelleet rakastavaista
isän-sydäntä.

Viipurin läänistä poikkesi kirjoittaja sitten matka-kumppalinsa kanssa
Inkerin-maahan, jossa he kävellen tätä maata useammissa suunnissa
keräsivät kelvollisen runo-kokouksen. Erottuaan mainitusta
kumppalistansa työskenteli kirjoittaja syksypuolen samaa kesää _Vatjan
kielen_ kanssa, josta hän seuraavana vuonna Ruotsin kielellä toimitti
kieli-opin, ja vielä syksymmällä oleskeli hän Tartonlinnan (Dorpat'in)
kaupungissa, Viron kieltä ja kirjallisuutta oppimassa, josta hedelmä,
kirjoitus _Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta_, löytyy painettuna
aikatautisessa kirjassa Suomi vuodelta 1855 (sivv. 1-109). Mutta kuin
näillä matkoilla ei tullut muita erinäisiä matkamuistelmia
kirjoitetuksi, niin ei niiltä tässäkään voida sen enempää kertoa, vaan
saapi lukija heti lähteä kanssa sille matkalle, jonka kirjoittaja teki
seuraavana vuonna Aunuksessa.



Matka Aunuksessa v. 1855.



Ensimäinen Kirja.

Savodojen linnassa (Petrosavodsk'issa) 1 p. kesäk. 1855.

Rakas Ystävä! Viimeinkin istun nyt Oniegan rannalla, tämän järven, joka
ymmärtäjälle tietää niin paljon kertoa Suomalaisten muinaisuudesta ja
jonka tienoot vielä nytkin ovat isoksi osaksi Suomalaisilta asutut,
tällä rannalla, johon jo niin kauvan olen turhaan ikävöinyt. Hyvin
arvaat, että minulla sitä ensi kerran nähdessäni povessa hyppi vähäiset
thalatta-thalatta-tunteet, vaikka meri ei minulle ilmoittanutkaan
vaivojen loppua niinkuin Xenophon'in seuralaisille, vaan niiden alkua.

Niinkuin tiedät elää Suomen kansaa, eli kansoja, joiden seassa Suomen
kielellä tulet toimeen, ulkopuolella meidän Suomeamme lähes yksi verta
kuin meidän rajojen sisällä. Et ole niitä Köppen'in venäjänkielisiä
töitä tainnut saada käsillesi, jossa hän tekee tilin Venäjän vallan
europalaisen osan kansoista, niiden seassa Suomalaisistakin, ja
seuraavat numero-luvut, näistä töistä otetut, eivät sinusta siis tuntune
hyvin ikäviltä.

Venäjän piirissä, ulkopuolella Suomen rajoja, löytyy Suomalaisia:

                                               Hämäläisiä. Karjalaisia
_Virolaiset_. Viron- ja Lihvinmaassa
Pietarin ja Pihkovan (Bikov'in) lääneissä         633,500.

_Liibi- eli Liiviliäiset_ Kuurinmaalla              2,100.

_Vatjalaiset_ Inkerin-maalla                        5,100.

Muut _Inkerin-maan_ Suomalaiset asujat
(Savakot, Äyrämöiset ja Inkerikot)                            90,000.

Karjalaiset _Novgorod'in läänissä_                  27,000.

Karjalaiset _Tver'in ja Jaroslav'in_ lääneissä      86,000.

_Vepsäläiset_ Novgorod'in ja Aunuksen lääneissä     16,000.

Karjalaiset _Aunuksen_ läänissä                     44,000.

Karjalaiset _Arhangelin_ läänissä                   11,200.

                                                   656,700.   258,200.

Näistä lähes 1 miljonasta Suomalaisesta elävät enimmät yhdessä jaksossa
Suomenmaan kanssa, ja tekisivät jo yksinänsäkin, vielä paremmin sen
kanssa yhtenä, pienoisen valtakunnan, vaikka toiselta puolen täytyy
sanoamme, että useampain tässä lueteltujen kansojen ja Suomenmaan
Suomalaisten välillä sivistyksessä on satoja vuosia.

Virolaisten kieltä mainitsemattakaan, on näiden muidenkin heimolaistemme
murteita aika välistä tutkittu Suomesta käsin, ja varsinkin on Aunuksen
ja Arhangelin Karjalaisten kieli heidän maassansa tehtyjen
runo-keräysten ja matkustusten kautta tultu hyvästi tuntemaan, vaikka
tieteelle siitäkin lienee vielä paljo työtä. Eteläisemmistä murteista
oli Sjögren-vainaja tutkinut kaikki, paitse Tver'in Karjalaisten kieltä,
vaan kuin hänen tutkintonsa näissä asioissa oli enemmän historiallinen
kuin kielellinen, niin ei kielitutkinto niistä hyötynyt muuten kuin sen
kautta että eri lahkojen rajat ja asuin-paikat tulivat paremmin
tunnetuiksi, ja etelämpänä Syväri-jokea (Svir'iä) olevista kielemme
haaroista ei vieläkään löydy kirjoitettuna muuta kuin Lönnrot'in
kelvollinen väitelmä: _Om det nord-Tschudiska språket_. Mutta
kielitutkintomme ja kieli-oppimme ei pääse eteenpäin ennenkuin kaikki
murteet, niin myös nämä mainitutkin, ovat tutkitut, jonka ohessa myös on
pelättävä, että jälkimäisistä monikaan ei enää kauan jaksa seisoa joka
puolelta päälle tunkeuvaa venäläisyyttä vastaan ja että ne sen yhteisen
äitin-kielen omituisuukset, joita kukin parhaiten viljeli, niinmuodoin
jäävät tuntematta, joten taas se alkuperäinen kuva, joka kieli-opin
kerran tulee yhteen-sommitella kaikista murteista, jäisi vajanaiseksi ja
epä-selväksi.

Minulle sattui se onni, että auttajien ja ystävien avulla sain
matkustella sekä Inkerin-maalla että Vironkin kielen piirissä, jolla
matkallani sain myös tilaisuuden tarkemmin ylös-panna Vatjalaistenkin
kieli-murteen omituisuukset. Niin heräsi mielessäni toivo, enkö yhdellä
tielläni vielä saisi Vepsäläistenkin ja eteläisten Karjalaisten murteita
tarkemmin tutkia, ja hyväin ystäväin toimesta on tämäkin matkani tullut
mahdolliseksi. Tämän matkan alkua saan sinulle nyt tässä vähän kertoa.

Päätökseni oli alkaa matkani sen pohjaisimmasta päästä, s.o. Aunuksen
läänin etelä-osasta, ja vähitellen painua etelään päin, kunne koko matka
päättyisi Tverin Karjalassa. Sitä varten läksin Pietarista liikkeelle
hela-tuorstaina 17 päivänä mennyttä toukokuuta. Astuttuani siihen
höyryvoimaan, joka Nevaa myöten oli minun Pähkinälinnaan saattava,
sanoin mielessäni jää-hyväiset kaikille niille eduille, jotka
matkalaiselle on siitä, että selvästi ymmärtää matkustettavan maan ja
matka-kumppaliensa kielen, ja valmistuin kärsivällisyydellä kestämään
kaikkia niitä vastuksia, jotka muukalaista varsinkin tässä maassa
kohtaavat, sillä vähän voin sitä toivoa, että nyt hyvälle aikaa saisin
kuulla niitä kieliä, joita paremmin ymmärrän kuin venäjätä. Tässä
kuitenkin erehdyin. Matkalle päästyä ja sen hälyn ja tungoksen
asetuttua, jota höyry-laivoilla tavallisesti on ennenkuin kaikki pääsee
paikoillensa, kaikui useammalta kuin yhdeltä haaralta korviini tuttuja
kielen-ääniä, jotka tosin eivät vaikuttaneet minussa niin suurta
ihastusta kuin entiselle ulkomaalla matkustavalle Venäläiselle tuli,
joka rauta-tiellä sattui vierus-kumppalinsa jalalle polkemaan ja tämän
röyäistyä tuskansa hyvin tutulla ja ei ihanalla venäjän-kielisellä
kirouksella, ilolla huusi: oi rakkaat isänmaalliset äänet! Vaan
mielelläni kuuntelin minäkin niitä isänmaallisia ääniä, jotka nyt
kävivät korviini, ja aloin tiedustella niiden synnyttäjiä. Ensinkin oli
höyry-laivan päällikkö Ruotsalainen, joka useampia vuosia takaperin oli
eronnut kotimaastansa ja tänne tultuansa ruvennut sen yhdys-kunnan
palvelukseen, joka Nevan joella käyttää höyry-laivoja. Hän puheli erään
matkalaisen kanssa, jonka myös murteestansa heti kuulin Ruotsissa
syntyneeksi, ja jonka sekä halvanlaisesta asustansa että kalveasta ja
laihasta muodostansa päätin ompelijan kisälliksi. Vaan vähän aikaa
puhuteltuani miestä sain tietää, että hän oli rauta- ja muiden tehdasten
rakentaja, kotoisin Vermlannista ja tänne leipäänsä etsimään tullut noin
neljä vuotta takaperin. Mainittuani, että täällä senkaltaisten töiden
taitavalla miehellä mahtoi olla sen suurempi palkan-ansio kuta vähemmin
semmoisia taitajia vielä löytyy maassa, sanoi hän juuri vastaisin päin
yleistä tämmöisten vehkeiden tuntemattomuutta syyksi siihen, että hänen
oli työläs toimeen tulla, sillä ne, joiden tilat ja varat vaatisivat
heitä tehtaallisiin yrityksiin, ymmärtävät näiden luontoa ja hyötyä
vielä liian vähän, ja panevat ennen varansa muihin vähempi-satoisiin
edes-ottoihin. Kumppalini oli selvä Venäläinen, ja kummeksiessani tätä
sanoi hän Pietariin tultuansa jonkun ystävän neuvosta muuttaneensa
erääsen venäläiseen perhekuntaan, jossa vanhin tytär oli opettanut
hänelle Venäjän kieltä ja sitä niin suloisesti sokertanut, että hänen
ruotsalainen sydämensä oli kokonaan sulanut Venakon ihanuudesta ja hän
tästä itsellensä ikuisen kieli-oppaan ja toverin ottanut. Muuten hän oli
kiivas sodan vihaaja ja toivoi sen ajan ei enää kaukana olevan, jona
kaikki kansat elävät suloisessa sovinnossa, ja vaikka kuinkin olisin
kokenut osoittaa että tämmöistä uutta maata ja uutta taivasta ei tässä
maailmassa ole odottamista, ja että ihmisten seassa ainakin tulee
löytymään semmoisia ilkiöitä, jotka riistävät ja polkevat heikompata
naapuriansa ja joiden tähden toistenkin pitää olla varoillansa, ei hän
luopunut toivostansa, että sota kohtakin oli aivan mahdottomaksi tuleva.
-- Mutta vielä rakkaampia ääniä kuin sen kielen, jota näiden miesten
kanssa puhuin, kuuluivat korviini höyry-laivan käyttäimestä
(masiinasta), jonka hallitsija ja hoitajat olivat Suomalaisia. Yleisesti
tapaatkin Venäläistä harvoin semmoisessa toimituksessa, joka lujaa
kestäväisyyttä eli erinomaista tarkkuutta vaatii. Niin on isoin osa
Pietarin käsityöläisiäkin, varsinkin kaikissa isompaa taitoa vaativissa
käsi-töissä joko Suomalaisia eli muita ulkolaisia, ja niin
höyry-konettenkin käyttäjät sekä tehtaissa että kulkuneuvoilla.
Pienemmässä kaupassa ja muussa rahan-antavassa tupen-lekuttamisessa,
jossa työn kovuus ei hartioita kivistä, Venäläinen sitä vastaan on
verratoin ja hyötyy siinäkin, missä toinen nälkään kuolisi. Paitse
edellistä saan sinulle vielä esittää erään maa-miehen, kauppiaan
Pietarissa K:n, joka, syntynyt venäläisistä vanhemmista Haminan
kaupungissa, siten on Suomalainen alamainen ja puhuu Ruotsin kieltä
niinkuin Suomeakin aivan selvästi. Hän matkustaa Aunuksen läänissä
olevaan kaupunkiin Vytegra, jonka tienoilla on vuokrannut liitu- ja
punamulta-murron. Kuultuansa minun myös matkustavani Aunukseen pyysi hän
minua kajuutti-toveriksi kanavalla, jonka tarjon mielelläni otinkin
vastaan, sillä hänestä puhtaasta Venäläisestä oli minulle arvattavasti
hyvä apu alku-matkassani.

Pähkinälinnaan (Schlüsselburg'iin), jota myös Pähkinäsaareksi ja
Pähkeliksi olen kuullut mainittavan, tulimme kello 1/2 2; koko matka,
vähän päälle 60 virstan,[2] kesti siis vaan 4 1/2 tuntia, vaikka meno
oli vasta-virtaan. Nevan rannat ovat alusta hyvin matalat ja parilta
kymmeneltä virstalta kesä-asunnoilla ja kylillä peitetyt; ylempänä
korkenevat ranta-penkeret kahden puolen ja kasvavat laihaa männykköä.
Joen suurin leveys on 350 ja vähin 150 syltä. Nevaa voipi kutsua
Pietarin kaupungin äitiksi, sillä ilman tältä joelta ja siihen
juoksevilta kanavoilta ei tämä kaupunki olisi voinut nykyistä
suuruuttansa saada. Ennen Moskovan rauta-tien rakentamista valuivat nim.
koko pohjaisen ja keski-Venäjän tuottamat tätä jokea myöten meren
rantaan. Mainittu rauta-tie on jo temmannut osan ja tempaa aikaa myöten
vielä enemmän tätä kuletusta puoleensa, mutta nytkin olisi vastaan
tulevien aluksien määrän voinut sadoiksi saada, ken niitä lukemaan olisi
ruvennut. V. 1838, jolta vuodelta Stuckenberg'in viimeinen ilmoitus
Nevan-kulun määrästä on, tuli sitä myöten Pietariin eli meren rantaan
24,391 alusta ja 1,378 lauttaa, joiden yhteen-laskettu arvo oli 142
milj. 726 tuh. paperi-ruplaa, ja vasta-virtaan meni Pietarista takaisin
2,829 alusta ja 8 lauttaa, joiden arvo oli 24 1/2 milj. ruplaa.
Arvellet: mihinkäs muut alukset saavat, kuin niin monesta tulijasta niin
vähä menee takaisin? Useammat näistä myödään lastin purettua Pietarissa
melkein niissä olevan puun arvosta s.o. noin 20-40 hopea-ruplasta, ja
kulettajat palaavat kotiinsa joko toisissa aluksissa eli maata myöten.
Tämä myöminen tapahtuu sentähden, että niissä joissa, joita myöten
alukset tulevat, vielä löytyy perkkaamattomia koskia, joissa alusta
tyhjänäkin on vaikea ell'ei mahdotoin vasta-virtaan kulettaa. Yhdeksi
ainoaksi matkaksi tehdyt ovatkin nämä alukset hyvin törkeät, koskien ja
kanatojen tähden leveä-pohjaiset matalassa-kulkijat ja kömpelöt, ja jos
heidät jättäisi tuulen varaan, sen voiman, jolla alukset luontoansa
myöten oikeastaan kulkevat, niin olisi heidän rantaan-pääsemisensä
milt'ei isompi ihme kuin Valamon monasterin perustajan kulku, jonka
rahvaassa säilyvä lause kertoo tähän saareen tulleen -- myllyn-kivellä.
Purjeesta ei näille aluksille siis ole suurta apua. Tavallisesti
vedätetään ne hevoisilla, yhdellä tahi parilla, harvoin useammalla, ja
hevoinen otetaan jo useasti kotoa kanssa. Varmemmin vedätetään parkkeja
ihmisillä, mutta tälläkin keinoin näimme Laatokan kanavalla useampaa
alusta kuletettavan. Miehiä oli kuusi kappaletta ikäskuin valjaissa
kunkin parkan edessä; he näyttivät vetävän kaikesta voimastansa, sillä
palkka maksetaan summassa koko matkalta, ja vaikka heidän sanottiin
työllänsä hyvästi ansaitsevan, täytyy tunnustaani, että ihmis-arvoni
tunsin muutamia tuumia supistuvan ihmisen näin juhtana nähdessäni.
Kumminkin vetäjin, sekä ihmis- että hevois-juhdin, kuletetaan alusta
pitkästä vetonuorasta eli jukosta, maston latvaan sidotusta, ja perä
pidetään aluksesta joko hirmuisen pitkällä melalla eli vielä
hirmuisemmalla hirsistä tehdyllä pyyryllä. Vastaan-tulijoista aluksista,
kuin vetäjät kulkevat yhtä joki-vartta eli kanavan reunaa, selvitään
siten, että toisen vetäjät seisahtuvat, alus juoksee entistä vauhtiansa
eteenpäin ja vastaan-tulija laskee sen löyhenneen, veteen painuneen
jukon päällitse, joten viivytystä ei tule minkäänlaista. Vähän vaikeampi
on ohitse-pääseminen seisovista aluksista. Jos tämmöisessä ei ole
mastoa, niin annetaan jukon juosta pitkin alusta, jonka miehet saavat
varoittaa, että se eteenpäin mennessään ei tempaa mistä airoa, mistä
vesi-pyttyä, mistä mitäkin irtonaista kalua kanssansa veteen. Vaan kuin
seisovassa aluksessa on masto, ei jukkoa käy sen ylitse nostaminen, vaan
se päästetään irti vetäjistä, kootaan alukseen ja viskataan ohitse
päästyä taas vetäjille, joita, kuin ne hevoisia ovat, pienoinen poika on
ajamassa.

Pähkinälinnaan tultua oli jokaisella etemmäksi matkaavalla ensimäisenä
huolena hankkia itsellensä sia kello 3 Uuteen Laatokkaan lähtevihin
matkustavia kulettaviin aluksiin, joita muukalaisella, Hollanninko
kielestä lainatulla nimellä kutsutaan _treschkot_. Sen tehtyä oli jo
pahoin naukuvan vatsankin vaatimuksia aika tyydyttää ja tilaisuus hyvä
lähellä olevassa "traktirissa." Joka ruokailtuansa täällä ei ruvennut
kuuntelemaan tupa-urkujen epäiltävää ihanuutta, jota kaikissa
venäläisissä ravinto-paikoissa saapi kylläksensä ja vähän liiaksikin
kuulla, pakeni takaisin treschkotiin kalujansa katsomaan ja uutta
kulku-neuvoa lähemmin tutkimaan. Vaan sen lähtemiseen on vielä runsasta
puoli tuntia aikaa, ja evääksikin, sillä treschkotissa ei myödä muuta
kuin viinaa ja tsajua, näitä kahta ainetta, joitta ei huonoinkaan
musikka tule toimeen, evääksikin olet jo kanavan rannalla istuvilta
ämmiltä ostanut pullia ja suolatta paistettuja vereksiä siikoja, joiden
mauksi ämmä on eri maksusta likaisilla hyppysillänsä likaiseen paperiin
vielä likaisempia suoloja antanut. Näin ihan valmisna ollen ei tiedä
mitä tehdä, sillä treschkotin kannella istuminen käypi ikäväksi jo
siitäkin syystä, että rannalta tungeksen ympärillesi kymmen-kunsin
kerjääjä-akkoja, jotka kiskovat sinulta kukin kopeekan, mikä nuoruuttasi
kiittämällä, mikä hyvää morsianta toivoen, mikä povaamaan tarjotellen.
Näistä ahdistuksista ei pääse muuten kuin että lähdet vähän kävelemään
pitkin joki-vartta ja rannalta käsin katselet joen suussa saarella
olevata Pähkinälinnaa, johon aikasi ei enää riitä mennä. Tämän linnan
rakensivat Venäläiset v. 1323, ja sitten oli se vuorotellen milloin
Venäläisten milloin Ruotsalaisten vallassa, kunne edelliset 14 päiv.
lokak. 1702 pysyväisesti asettivat lippunsa sen tornille. Paitse näitä
entisten sota-retkien elähyttäviä muistoja herättää tämä linna
myöhemmältä ajalta muistoja, jotka surkeudessa ovat edellisten
vertaisia, vaan joilla ei ensinkään ole sitä virkistävää luontoa, jonka
tunnet muistellessasi sodan tosin veristä vaan uljaita melskeitä.
Luopuaksesi näistä ajatuksista voit linnan ohitse pitkä-silmällä[3]
katsahtaa Laatokan merellenkin, joka sinusta on rakas, sillä se ja sen
rannat, Nevan ja Syvärin jokien väliä lukematta, ovat vielä kokonansa
Suomalaisten vallassa, tämän meren rannalla olet jo ennenkin käynyt,
elänyt, kukaties syntynytkin, varmaan ystäviä, ehkäpä hellempiäkin
tuttavia saanut, joille kaikille ennen edemmäksi poikkeamistasi voit
lämpimän tervehdyksen mielessäsi lähettää. Vaikka siis Laatokkaa
rakastamme ja se näin muodoin meille kyllä on _pontos euxeinos_, täytyy
kumminkin tunnustaamme, että se muun puolesta on oikea _pontos axeinos_.
Koko sen laajalla ranta-alalla ei löydy yhtä ainoata kelvollista
satamaa. Paraimmiksi sanottavat alusten lymy-paikat ovat kuitenkin
Suomen puolella, nim. Sortanlaks, Jaakkiman hamina, Sortavala, Valama ja
Salmisten satama. Näistäkin on useampi aivan vaaratoin vaan muutamilla
tuulilla, toisilla taas ovat alukset niissäkin suuressa vaarassa, ja
ilman sillä ovat kaikkikin syvempi-kulkuisille laivoille matalat ja
hankalat tulla. Vaan meren avaruus ja ranta-maiden mataluus tekevät,
että myrskyt ja aalto aavalla merellä ovat niin ankarat kuin tällä,
jonka ohessa kulkua monin paikoin rasittavat hieta-matalikot, joita
tuuli vielä kaiken pahan lisäksi ajaa paikasta paikkaan, ja joiden tilaa
ja laajuutta siis ei koskaan päästä tuntemaan. Sentähden onkin
merenkulku Laatokalla hyvin vähä-arvoinen. Suomesta en luule tätä merta
purjehdittavan useammalla kuin korkeintaan sadalla aluksella, ja
niidenkin lastit ovat vähästä arvosta, enimmäksi osaksi halkoja ja
puu-tavaroita, kiveä Ruskealasta, Puutsalosta ja muistakin paikoin,
kaloja ja joku vähä voita. Venäjän puolella on tosin kulku suurempi
Syvärin suusta Nevaan, vaan ei sekään ole kanava-kulun rinnalla mistään
arvosta. Laatokan suurin pituus on pohjasta etelään 194 virstaa ja
suurin leveys lännestä itään 119 virstaa. Syvyyttä on sillä tavallisesti
10 syltä; vaan muutamin paikoin pohjaisemmassa osassa 165:kin syltä;
Konevitsan saaren ja Sortanlahden välillä on paikoin 25 ja vähää
pohjaisempana jo 55 syltä.

Mutta treschkotin kello on jo soinut kahdesti, -- nyt soi se kolmatta ja
viimeistä kertaa, jättäkäämme siis Laatokka ja Pähkinälinna kaikkine
muistoinensa hyvästi ja kiiruhtakaamme uuteen kulku-neuvoomme. Treschkot
on noin 20-30 kyynärää pitkä ja 6-10 kyyn. leveä venheen tavoin
rakennettu alus. Sen alimmainen, pohjaa likin osa on katettu ja jaettu
tavallisesti neljäksi kajuutaksi, joista kolme kokimmaista ovat
rikkaampia kulkijoita vasten ja maksavat Pähkinälinnasta Laatokkaan (104
virstaa) 3 ruplaa hop. kappale, vaan perää lähinnä oleva on aluksen
kulettajien asunto ja kannella kulkevien yhteinen lymy-paikka. Näiden
kajuuttain katto on nim. tasainen, taide-puilla ja penkeillä varustettu,
ja tässä kulkee noin 30-50 henkeä semmoisia matkaajia, jotka eivät voi
eli tahdo mainitulta matkalta enempää kuin 30 kop, hop. maksaa. Koko
rakennus muistuttaa mieleesi niitä kuvia Noan arkista, joita
pipliän-historiassa olet nähnyt, joka yhtäläisyys meille kävi sitä
merkittävämmäksi kuin meidän matkatessa satoikin hirmuisesti. Noan
monen-laatuisista eläimistä jos meidän aluksesta muut lienevät pois
jätetyt, niin ei suinkaan sikaa ja sen luontoa sikaisuutta ole
unhotettu. Muihin aluksiin nähden kulkee treschkot kiireesti, sillä sitä
vedätetään kahdella hevoisella, jotka noin parin eli kolmen kymmenen
virstan päässä aina otetaan uudet. Myös kulkee se läpi yön, mutta
kumminkin meni matkalla Laatokkaan, jota etemmäksi treschkotit eivät
kule, lähes vuorokaus aikaa, ja 4 eli 5 virstaa on se matka, jonka se
tunnissa siirtyy eteenpäin. Kajuutat ovat sangen hyvät, niissä on kaksi
miehen-maattavaa sohvaa, pöytä ja pienoinen ikkuna. Kuin matkalaisia
yhdessä kajuutassa on kolme, niinkuin meitä edellä mainitun kauppamiehen
ja hänen puukhollarinsa kanssa oli, niin viettää kolmas yönsä lattialla,
joka onni meistä kohtasi viimeksi nimitettyä. Kauniilla ilmalla on kulku
näissä aluksissa sangen hupainen, vaan sateella, jota meidän kulkeissa
kesti 3/4 osaa matkaa, ahtautuu kannella kulkijoita, jotka kaikki eivät
sovi yhteiseen kajuuttaan, siihen kaitaiseen solaan, johon
herras-kajuuttain ovet aukeevat, ja heidän sorinaltansa, pajatukselta,
toralta ja kirouksilta ei lempokaan tahdo tulla toimeen.

Aluksesta näin puhuttuani pitäisi muuan sana sanoa itsestä
matka-väylästäkin. Se on, niinkuin hyvin tiedät, Laatokan kanava, menevä
pitkin Laatokan rantaa Nevan alusta Volhovan joen suuhun. Stuckenberg
kertoo, että Pietari Ensimäinen rakentaen uutta kaupunkiansa tuli
ajattelemaan vaarallisen Laatokan kanavalla kiertämistä siten, kuin
kaupungissa talven tultua elo-aineet aina nousivat niin kalliisen
hintaan, että köyhempää rahvasta useampina talvina kuoli tuhansin hengin
nälkään. Kulun keventämisellä jokia myöten ja mainitun järven
välittämisellä oli toivottava maan sisä-osista enemmän tulevan niiden
tuotteita pää-kaupunkiin, joten hinnat laskeutuisivat ja kaupungin olisi
mahdollinen enetä. Tässä ajatuksessa ei Pietari erehtynytkään, ja
kanavan työhön käytiin käsin v. 1718. Teettäjien pettuus ja muut esteet
tekivät, että hän ei itse ennättänyt nähdä tekoansa valmisna, sillä
vasta 1731 avattiin se kulettavaksi koko pituudeltansa. Sen kaivamiseen
käytettiin sekä päiväläisiä että sota-miehiä, joita jälkimäisiä työssä
oli toisin ajoin kymmenin tuhansin miehin, mutta ruotsalaisista
sota-vangeista, joita muistan lukeneeni tässä työssä käytetyksi, ei
Stuckenberg kanavan historiassa mainitse mitään, ja luultava onkin, että
sota-vankia ei pantu näin lähelle koti-maansa rajaa irtonaisin käsin
työtä tekemään. Tämä kanava yhdistää, niinkuin sanoimme, Volhovan Nevan
kanssa, ja sen kautta aukesi kulku tuotteille Volhovan, sen
syrjä-jokien, Ilmajärven ja siihen juoksevien monien ja suurten jokien
tienoilta. Vielä suurempi tuli hyöty tästä kanavasta sen yhdistettyä
Vyschnij-Volotschok'in kanavan kautta Volgan latvojen ja näin muodoin
Kaspian meren kanssa, joka kanava kaivettiin melkein yksiin aikoihin
edellisen kanssa. --Toinen, keskimäinen ja suorin Volga-joen yhdistys
Laatokan ja Itämeren kanssa on Tihvinan-kanavan kautta, joka yhdistää
Laatokkaan vähän idempänä Volhovan suuta lankeevan Säsjoen eräiden
Volgaan menevien vesien kanssa, ja joka tuli valmiiksi v. 1812. Säs'in
ja Volhovan suut juoksuttaa toisiinsa pitkin Laatokan rantaa 10 virstan
pituinen, v. 1802 valmiiksi saatu Säs-kanava. Vielä kolmas tie Volgasta
Nevaan on Marian-kanava, joka yhdistää Belo-oseron ja Oniegan järvet,
josta jälkimäisestä Syväri juoksuttaa veden Laatokkaan, ollen edellinen
Volgan syrjä-jokien kanssa yhteydessä. Tämä kanava valmistui v. 1808.
Syvärin suusta taas kulkee Syvärin kanava pitkin Laatokkaa Säs'in
suuhun, joka kanava tuli valmiiksi v. 1810. Edellä mainittu
Tihvinan-kanava on myös yhteydessä Viena-joen (Dvinan) kanssa, ja sen
kautta Itämeri Vienanmeren (Valkean meren) kanssa. Näin selitettyäni
lyhykäisesti kaikki ne meriyhteydet, jotka Laatokan kanavaa myöten
saattavat tavaransa meren rantaan, en enää luulekaan ihmetteleväsi sitä
mahdotointa liikettä, joka tällä kanavalla on. Enin sitä myöten kulkeva
tavara on eloa, hedelmiä, nahkoja, pellavasta, liinaa, puu-tavaroita,
halkoja ja kiviä, ja juuri näiden tavaroiden tähden, jotka useasti
lastataan avonaisiin partioihin ilman erinäisittä laita-peitteittä, on
myös kielletty kanavalla höyry-aluksia käyttämästä, koska niistä
nousevat kipunat voisivat tämmöisten alusten kalliit lastit valkean
vaaraan saattaa. Tämä tulen kielto on niin kova, että treschkotissakaan
ei kannella saa tupakkaa eikä edes sikariakaan polttaa, ja meidän
matkatessa oli päällikkö, joka tämmöisistä rikoksista on
vastuun-alainen, saada sakkoa 25 rupl. hop. siitä, että eräästä
katsastus-paikasta oli nähty miehen treschkotin kannella savuja
vetelevän. Päällikkömme koki kumarrellen ja nöyrällä puheella lemmitellä
sen ala-upsierin vihaa, joka häntä tästä nuhteli, ja onnellisesti ohitse
päästyä tyhjensi hän kirouksilla ja sadatuksilla, joista Venäjän kieli
on niin sanomattoman rikas, kymmenin ja sadoinkin kerroin hätänsä sen
musikka-rukan päälle, joka syy-pääksi löydettiin.

Näitä ja muita asioita oli treschkotissa hyvää aikaa katsastaa ja
miettiä. Matka-kumppalistani kävi aika vielä ikävämmäksi kuin minusta,
ja hän oli jo lakkaristansa näyttänyt minulle korttiakin, joilla muka
aikaa lyhentää. Vaan tähän huvitukseen en viihtinyt puuttua, ja pian
saikin kortti-kumppalin eräästä Saksalaisesta, joka eli missä kussa
Volhovan tienoissa ja jolla oli toimena halkojen ostaminen ympäristöltä
ja niiden Pietariin kulettaminen, josta etuja kehui sangen suuriksi. Hän
oli vielä nuori mies ja vasta 6 vuotta sitten Lihvinmaalta tänne tullut,
vaan oli jo niin tottunut maahan ja sen tapoihin, että käytöksessänsä
oli milt'ei venäläisempi kuin Venäläiset itset. Laatokan kaupunkiin
tultuamme oli minulla ensi työnä kuulustaa, tokko Lotina-Pellolle
lähteviä aluksia eli venheitä oli kaupungin rannassa. Tämmöinen
löytyikin pian, pienoinen kolmilaita venhe, keski-kohdalta katettu
molemmin päin avonaisella katoksella. Vaan kuin omistaja tahtoi minulta
tästä matkasta neljää hopearuplaa, kuin edellensä ilma oli sateinen,
tuulinen ja kylmä, niin päätin suostua entisen matka-kumppalini tarjoon
ja hänen kanssansa maata myöten lähteä, varsinkin koska maamatka paitse
muitta eduitta tuli huokeammaksi kuin venehin meneminen. Kumppalini
hankki matkallemme niin kutsutun tarantas'in ja piankin olisimme tästä
hyvästä paikasta olleet valmiit lähtemään, ell'ei Saksalainen, joka
kortti-huvituksesta ei vielä ollut kylläänsä saanut, olisi kiusannut
kumppaliani tälle siihen asti ei hyvää onnetarta vielä uudellensa
koettelemaan. Jo treschkotissa oli nim. toinen heistä ikäskuin leikin
vuoksi "pannut lautaan" kymmen-kopeikaisen, joka pian oli ruplaisiksikin
kasvanut. Heidän pelinsä ei ollut viisaampi sitä, jota meillä siaksi
kutsutaan, vaan sen lopetettua viimeinkin myöhään illalla, luopui
Saksalainen isommasta raha-summasta kuin koko minun matka-kassani oli,
eikä hyvällä mielellä meiltä jää-hyväisiä ottanut. Hänestä erottuamme
läksimme yötä myöten matkalle. Itsestä Laatokan kaupungista, joka elää
paraastansa läpi-kulkevien parkkojen kostitsemisesta, en voi muuta sanoa
kuin että sen kiveämättömät kadut sateisina aikoina ovat kurjat kulkea,
ja että kellä pitkä-vartiset voide-nahka-saappaat on, se pääsee
Laatokankin kaduilla ilman jalkojansa märäksi saamatta eteenpäin. Muuten
on Laatokka hyvin vanha kaupunki, sillä jo Venäjän valtakunnan perustaja
Rurik asettui ensin tähän paikkaan ja rakensi sen. Silloin oli se
kuitenkin paria kymmentä virstaa poikempana merestä, jolla paikalla,
nykyisen Uspenskojen kirkon seudussa, vieläkin sanotaan löytyvän
jäännöksiä. Nykyisen eli uuden Laatokan asetti Pietari Ensimäinen tähän
Volhovan suuhun. Tämä joki, jonka yli meidät saatettiin nuoraa myöten
vedettävällä lautalla, on leveä kuin järvi ja yön hämärässä näyttivät
sen rannat kauniilta. Volhovan itä-puolella on maa matalaa, tasaista,
enimmäksi osaksi metsätöintä aina Syvärin suurelle syrjä-joelle
Ojat'ille asti, jossa se ylenee vähän ja kasvaa männykköä.

_Ladeinoje-Polessa_, karjalaksi _Latina- eli Lotina-Pellolla_, joka on
pieni piirikunnan kaupunki (ujesdnij gorod) Syvärin varrella, oli
aikomukseni ruveta muutamiksi viikoiksi asumaan, osittain erästä alettua
työtä päättääkseni, osittain myös paremmin Venäjätä oppiakseni. Vaan
tässä rähjässä ei voinut kunnon korttieria löytää, jonkatähden en kauan
arvellutkaan, vaan päätin heti pitentää matkani aina tänne
Petrosavodsk'iin, karjalaksi Savodoille, asti. Täältä kuvernöörin
olo-paikasta toivoin muassani vietävien avustus-kirjojen kautta voivani
läänin-hallitukselta saada jonkunlaisen käskyn maalla oleville
ala-virkamiehille auttaa minua matkallani, ja ilman sittä tiesin
pohjais-Tschuudein eli Vepsäläisten pohjaisimman ryhmän, jonka
ensimäiseksi työ-paikakseni olin katsonut, olevan vaan 60 virstaa
etelään päin tästä kaupungista. Matkastanikaan en kauan epäillyt
lähteäkö Syväriä myöten sen suuhun asti Oniegan rannassa ja siitä maisin
Petrosavodsk'iin, eli Aunuksen kaupungin ja maan kautta maata myöten,
siliä Aunuksessa toivoin tapaavani täällä eläviä luteerin-uskoista
Suomesta tulleita Suomalaisia, joiden tilan tiedustamista katsoin
velvollisuudekseni, ja toiseksi tahdoin myös vähän kuunnella Aunuksen
Karjalaisten kieltä, vaikka sen tutkiminen nyt ei juuri tarkoituksenani
ollut.

Erottuani hyvästä matka-kumppalistani, joka läksi edellensä Vytegraan
päin, alkoi stantsan (postipaikan, kestikievarin) isäntä tarjota minulle
hevoisia ilman podoroschnatta eli tie-kirjatta, ja tingittyäni
kyyti-rahan kolmatta osaa huokeammaksi ensi vaadintoa päätinkin häneltä
hevoiset ottaa, joista tosin tulin maksamaan vähän enemmän kuin jos
podoroschna olisi ollut, vaan joten pääsin vaivasta ruveta sitä ja sen
antaja-virkamiestä kaupungilta etsimään. Juuri poies lähteissäni tuli
nuori mies hyvän-laisessa asussa sisä-huoneesta hoippuen ulos,
ja pyysi minulta anteeksi, että tultuamme stantsaan ja nimiämme
ylös-kirjoitettaessa häneen oli noussut se syntinen ja pakanallinen
ajatus, että minä, jonka nimi hänestä oli niin oudolta kuulunut, olisin
anglitschanin (engelsmanni)! Tätä ajatusta ja sen kanssa seuraavata
pelkoa oli hän jo kokenut lievitellä parilla kolmella viina-ryypylläkin,
vaan kuinka suuri oli hänen ilonsa, kuin oli kuullut Venäjän kieltä
puhuvani, ja kuinka suuri eikö hänen katumuksensa ollut,
oikea-uskoisesta eli toki oman tsaarin alamaisesta miehestä niin
hirmuista ajatelleensa! Pian tuli hän kumminkin tuntemaan että tosin
olin jälkimäinen, josko oikeauskoisuuden onnestakin täytyi ollani
ulkona, mutta hänen hyvätahtoisuutensa ei siitä vähennyt; hän oli muka
itsekin käynyt vieraassa maassa, nim. Libaussa, jossa oli ollut isänsä
(Pietarin kauppa-miehen) ulkomaalta tulevia tavaroita vastaan-ottamassa,
ja jossa häntä sinä yhtenä yön-seutuna, jonka siellä oli viettänyt,
hirmuinen ikävä oli vaivannut, kuin ei muuta ollut maan kielellä osannut
lausua kuin: _ihh weiss nit_. Sekä ikävätäni haihduttaakseen että
loukkaustansa hyväksi tehdäkseen tahtoi hän nyt kostitsemisen pyhää
velvollisuutta minua kohtaan täyttää, ja leppyjäis-kannut voin itse
valita joko viinana eli rommina. Loukkauksen, kuin se ajatusta ulommaksi
ei ollut tullut, voin hänelle kernaasti anteeksi antaa, mutta
leppyjäis-kannuille en ruvennut jäämään, vaan otin uudelta ystävältäni
kiireimmän mukaan jää-hyväiset ja läksin pois.

Syvärin joki on Lotina-Pellon kohdalla, jossa Aunukseen päin menevä
saatetaan lautalla yli, kapeampi kuin sen väkevä syrjä-joki Ojat, jonka
poikki olimme muutamia kymmeniä virstoja ennen Lotina-Pellolle tultua
kulkeneet. Tien varrella Aunukseen päin ei Syvärin pohjais-puolella ole
kuin yksi kylä Venäläisiä. Jo toinen kylä, Mägrä nimeltä, noin 40
virstaa joelta, on Karjalaista, jotka kieltänsä kutsuvat _Aunuksen eli
Livvin_ kieleksi, ja joiden ala täältä saaden ulottuu pohjaan päin aina
lähelle Vienan merta ja Lapin rajoille, ja lähelle Oniegan merta itää
kohti. Paitse kielessä, näössä ja tavoissa eroavat karjalaiset
käytöksessänsäkin Venäläisistä naapuristansa ja uskolaisistansa.
Karjalainen ei kumartele eikä livertele niinkuin Venäläinen, ja
kaluistansa voipi matkalainen olla täällä yhtä huoletoinna kuin
Suomessakin. Jutellakseni Mägrän stantsan vanhan isännän kanssa jäinkin
tähän yöksi ja Lotina-Pellolta oleva kyyti-mieheni sopi hänen
kerallansa, että tämä seuraavana aamuna saattaisi minut loppu-matkan (10
virstaa) Aunukseen, johon asti edellisen oli minua kyydittävä. Näiden
Karjalaisten kieli on jo hyvin venäläistynyttä, joka ei ihme lienekään.
Ukko jutteli ennen "pajatetunkin" (lauletun) Livviksi, vaan nykyisen
rahvaan sanoi hän vaan laulavan venäjänkielisiä "pajuja" (lauluja).
Entiseen aikaan oli Syvärin pohjais-varsi ollut kokonansa Karjalaisten
vallassa, vaan Pietari Ensimäinen, joka Savodojen laitoksia
rakentaessansa useasti matkasi sinne ja kerran ratsain kulkiessansa
Lotina-Pellolta suoraan Savodoille oli lähellä Syväriä tavannut kylän,
jossa häntä ei oltu "ellennetty" (ymmärretty), oli antanut käskyn, että
kaikkein Karjalaisten piti Venäjän kieltä oppia, jota käskyä ei
kuitenkaan jaksettu täyttää muualla kuin Syväriä lähinnä olevissa
kylissä ja näin olisivat näiden asujat karjalaisista Venäläisiksi
muuttuneet, näin venäläisyyttä muuhunkin Karjalaan enemmän tullut. On
näiden eteläisten Karjalaisten kielessä toistakin vierasta ainetta, nim.
tschuudilaista eli vepsäläistä, varsinkin idempänä, Pyhäjärven
pogostalta alkain aina Savodoille asti. Tämän seurakunnan tienoissa
kulkee se Suomen maan-selästä tuleva mäki-harjanne, joka katoo Syvärin
ja Oniegan seuduissa, ja saattoi entiseen aikaan olla Vepsäläisten ja
Karjalaisten rajana, sillä heti sen itä-puolella tapaat kielessä sen
muutoksen, että esim. d, jota Karjalan kielestä ei löydy, kuuluu hyvin
puhtaasti ja selvästi (_meiden, teiden, andan, kandon_), ja että rahvas
kutsuu kieltänsä _Lyydin_ kieleksi ja itsiänsä Lyydiköiksi, jolla
nimellä minuakin kunnioitettiin. Puhtaita Tschuudeja (Vepsäläisiä)
näiden tienoitten asujat eivät kuitenkaan ole, vaikka vepsäläinen aine
heidän karjalaistuneessa kielessänsä on epäilemätöin ja heti tuntuva.
Vepsäläisiä, joita täkäläinen rahvas toden mukaan tietää eläväksi
etelään päin Savodoilta, kutsutaan täällä _Schoksalaisiksi_, ja kartalle
katsoessani löysinkin näiden mainitussa ryhmässä _Schoksa_-nimisen
kirkkokunnan ja saman nimen olen eräällä pienellä, Syväriin juoksevalla
joella läänin etelä-osassa nimenä tavannut. _Vepsäläis_-nimeä ei
tuntenut kukaan, eli sanottiin Vepsäläisiksi pohjempana eläviä
Karjalaisia. Vasta, paremmat tiedot asiasta saatuani, tahdon sen
sinullenkin tarkemmin selittää. -- Mainitulta Mägrän ukolta sain myös
tietää, että täkäläisten "Suomalaisten" (luteerin-uskoisten) ylevin mies
Jörän Turunen, josta Pietarissa jo olin kuullut, varmaan oli huomenna
tavattava Aunuksen kaupungista.

Täällä on mm. torikaupan laita aivan toisin puolin kuin meillä. Täällä
kulkee talon-poika kaupunkiin ei myömään vaan ostamaan, sillä viikon
tarpeet lihassa, voissa, kalassa, "kartohvelissa" ja muissakin aineissa
haetaan aina pyhänä Aunuksen "rinkalta" (torilta). Myös keräytyy rahvas
tänne huvituksen vuoksi ympäristön metsä-kylistä, ja illalla lopettaa
jokainen juhlansa niin, että juopi maan-tien varrella olevissa
kapakoissa päänsä täyteen koko viikon edestä. Tämä elämän-laatu on
luteerilaisillakin tavaksi tullut, ja sentähden voi niitä, niinkuin
sanottu on, huomenna joukolla tavata Aunuksessa. -- Aamulla varahin
läksimme siis isännän kanssa liikkeelle, vaan tietämättäni löysin
"telegalla" kaksi matka-kumppalia, joista ei minulle oltu mitään
virketty. Toinen, joka istuihen rinnalleni, oli viinan-myöntioikeuden
vuokranneella puukhollarina ja palasi nyt Lotina-Pellon tiellä olevien
kapakkojen viikko-tuloja keräämästä Aunukseen, ja toinen taas, ukon
viereen ajajan-istuimelle ruvennut, oli hänen apulaisensa. Koska
heidänkin kauttansa voin jotakin tietoa saada maan elosta ja olosta,
niin annoin heidän olla paikoillansa, ja viina-puukhollari oli niin hyvä
ja pyysi minua korttieriin luoksensa. Myös oli hänen ilta-puoleen
mentävä Savodojen tietä myöten 45 virstaa yhdenlaiselle asialle kuin
nykyinenkin matkansa oli ja tarjoutui minulle edellensäkin
matka-toveriksi ja kyydin-osamieheksi, luvaten Aunuksessa hevoiset
hankkia ja vakuuttaen koko Savodojen tiellä podoroschnaa ei tarvittavan,
josta raha vaan menisi turhaan ja jota nyt pyhä-päivänä ei saisikaan
ennenkuin jos ilta-puoleen, pyhän ohitse mentyä. Näitä viimeisiä
lauseita en uskonut tosiksi, sillä nähtävästi tahtoi hän vaan minusta
saada kyydin-puolentajaa itsellensä, jonka tähden en matkastakaan voinut
mitään varmaa sanoa. Kaupunkiin tultua, jonka, muista pitkin
Ylösen-jokea (ven. Olonka) olevista kylistä, eroitti vaan eräistä
maalatuista taloista ja niin-kutsutusta gostinnoj-dvor'ista
(kauppa-kartanosta), alkoi rahvasta kokoutua torille, jonne minäkin
läksin heidän elamoitsemistansa katsomaan, edellä mainittua Turuista
kuulustelemaan ja häneltä täällä elävien maan-miesteni tilaa
tiedustelemaan. Näistä sain piankin yhden käsiini ja sen avulla löytyi
Turunenkin. Hän niinkuin muutkin täällä elävät Suomalaiset ovat tänne
tulleet nälkää pakoon köyhemmästä kotimaasta ja oleksivat kasakoina eli
päiväläisinä täkäläisten talonpoikien työssä, joten työntekijä mies
voipi kesässä ansaita noin 25-40 hopearuplan paikoille. Useammat näistä
maan-miehistämme ovat kotoisin Karjalasta (Ilomantsin, Pielisen,
Nurmeksen ja Liperin pitäjistä); Savolaisia ei täällä taida olla kuin
juuri joku nimeksi. Enimmät heitä elävät Aunuksen piirikunnassa, vähempi
osa Syvärin joella alusten ja lauttojen kulettajina, ja vähin muissa
osissa tätä lääniä. Harvalla on oma mökkinsä, sillä ansiot menevät
kädestä suuhun, vaan leivässä kertoivat hyvin pysyvänsä. Sitä vastaan on
hengellisestä ravinnosta suuri puutos. Ennen oli Novgorod'ista käsin
Saksalainen luteerin pappi kerran kesässä käynyt Aunuksessa, lapset
ristinyt, parikunnat vihkinyt ja haudat siunannut. Vaan kuin tämä pappi
ei ollut sanaakaan Suomen kieltä eikä edes Venäjätäkään osannut, niin
arvaa jokainen, kuinka vähän hänestä oli apua ja lohdutusta heidän
hengelliselle tilallensa. Niin joku aika takaperin määrättiin
Suomessa erityinen pappi niitä luteerilaisia varten, joita elää
venäjän-uskoisissa seurakunnissa pitkin rajaa, ja tämä (tätä nykyä
vara-kirkkoherra David Sirelius, jonka olo-paikka taitaa olla
Pitkärannan ruukki) on hyvä-tahtoisuudesta ruvennut kerran vuodessa
käymään Aunuksenkin luteerilaisille saarnaamassa. Vaan vielä näinkin on
näiden poloisten hengellinen tila surkea, sillä kuinka paljo voipi 7 eli
8 sataa henkeä, joka määrä luteerilaisia Suomalaisia täällä kaikkiansa
on, nauttia yhtä ainoaa opettajaa parissa eli kolmessa päivässä
vuodessa? Ja näin ei ihme olekaan, että joku jo kreikankin uskoon on
mennyt, sillä Karjalaiset pilkkaavat luteerilaisten uskoa ja
"mainittelevat (viekoittelevat) heitä niinkuin kehno (piru) sielua,"
joten eräs vaimo lausui, isäinsä uskosta luopumaan. Olletikin kuuluvat
täällä syntyneet lapset, jotka parempaa eivät ole nähneet, olevan
taipuisat Venäjän uskoon, sillä lapsia, jotka jalalle päästyänsä
lähetetään joko kerjäten eli muuten henkeänsä elättelemään, ei
vanhemmilla ole suurta tilaisuutta opettaa eikä hoitaa. Tässä asiassa on
nimitetty Turunen kuitenkin paljon hyvää vaikuttanut. Hän on nim.
useampia kymmeniä vuosia takaperin ruvennut vähäistä maksua vastaan
lapsia joutoajoillansa opettamaan, ja monen täkäläisen Suomalaisen onkin
luku-taidostansa häntä kiitettävä. Vaivastansa ei Turunen, paitse sitä
hyvin vähäistä minkä lasten vanhemmat ovat voineet häntä korvata, ole
saanut muuta kuin kerran 85 ruplaa hop., joka raha hänellä annettiin
Suomen ministeriltä Pietarissa enemmin sen vuoksi, että hän toimittaa
lukkarinkin virkaa jumalanpalvelua pidettäessä. Turunen on pieni,
terävä-näköinen ukko, lasten opetukseen kuitenkin jo liian vanha ja
kukaties vähän ryyppyynkin menevä. -- Lasten opettaminen ja jumalisuuden
harjoittaminen on vaikea senkin puolelta, että kirjoja on vähä ja niiden
saanto milt'ei mahdotoin. Minulla oli muassani heille muutamia
testamentteja, ja sanoilla ei voi kertoa sitä iloa ja onnea, joka niille
hyville lukijoille tuli, joille Turunen nämä jakoi. Siunaukset minulle
ja niiden lahjoittajalle, eräälle Amerikkalaiselle kauppa-miehelle
Pietarissa, olivat loppumattomat, ja muuan näistä onnellisista, nuori
täällä syntynyt vaimo, työnsi minulle väkisen vasta-lahjaksi
puoltatoista syltä pitkän puna-kirjoilla päitetyn pyhke-liinan,
tavalliset Karjalassa, jonka viimein otinkin vastaan sen hyvän sydämen
tähden, jolla se annettin. Jos maamme kirjan-kustantajat tahtoisivat
näiden vieraassa maassa elävien köyhien maan-miestemme valoksi
kustantamistansa kirjoista lahjoittaa joita kuita kappaleita, niin
luulisin heidän harvoin siunauksesta niin rikkaan työn sekä heille
itsillensä että kanssa-ihmisillensä tehneen kuin tämä olisi.
Lahjoitettavat kirjat saisivat olla mitä lajia tahansa, vaan
arvattavasti olisivat kelvolliset hengelliset kirjat saajille
rakkaimmat. Lähettää tämmöisiä lahjoja voisi edellä mainitulle
vara-kirkkoherra Sireliukselle Sortavalan kautta, jonka mielellänsäkin
luulen vaivaksensa ottavan niiden jakamisen Aunuksessa. Toinen anomus,
jonka heidän puolestansa kannan Suomen maalle, vaan jonka täyttämystä en
uskalla toivoa, olisi se, että heitä Esivallan puolesta autettaisiin
jonkunlaisen rukoushuoneen joko rakentamiseen eli edes hyyräämiseen.[4]
Jumalan-palvelua on tähän asti pidetty jossakussa kerraksensa hyyrätyssä
isommassa huoneessa Aunuksen kaupungissa. Hyyriä on useasti pitänyt
maksaa kymmenin ja kaksintoista hopearuplin, ja koko rahvas-joukko ei
ole kuitenkaan mahtunut sisään Jumalan sanaa kuulemaan. Ei taitaisi
liika olla, jos maamme yhteisistä varoisia joku 3 eli 5 sataa ruplaa
tähän tarpeesen käytettäisiin, koska nämä Aunuksen luteerilaiset
kumminkin ovat maamme lapsia ja alamaisia ja vuotisen veronkin (4
hopearuplan paikoille) passi-rahana maksavat Suomen hallitukseen. Jos
varsinainen herran-huone kerran tulisi hankituksi, olisi papin saaminen
helppo asia, sillä yhden opettajan sanoivat itsetkin ilman muiden avutta
voivansa hyvästi palkita, ja nuorille, vaikutusta isooville pappiloille
olisi täällä mitä soveljain työ-paikka. Lähetyksen asiaan pakanoiden
kääntämiseksi vieraissa valloissa annetaan meilläkin lahjoja, joka tosin
on kiitettävä teko; täällä olisi lähetyksen keto oman maan rajalla,
omien maa-miesten seassa, jotka tosin eivät ole pakanoita. Eivätkö
jumaliset hyvän-tekijät ja hyvän-teon seurat tahtoisi näitä kurjia
maan-miehiämme auttaa rukous-huoneen tekoon? He ovat vielä yksiä
Suomalaisia kuin kaikki muutkin koti-maan helmassa istuvat,
onnellisemmat maa-miehet. Katovuodet ja tämän koto-maan kova luonto ovat
heidät tänne ajaneet, ja vaikka leivän tosin ovat täällä löytäneet, niin
riippuvat heidänkin kantelensa paju-puilla, he istuvat hengellisessä
surussa ja pimeydessä, ja useampi toivoo koto-maan rakkaassa povessa
edes viimeisen lepo-kammion saavansa.

Turusen ja muiden Suomalaisten kanssa hyvän osan päivää
vietettyäni, läksin viimeinkin korttieristani uudellensa kaupungille,
tiedustamaan kuinka podoroschnan saamisen laita oli; sillä ilman
semmoisetta taika-kalutta ottavat kyyditsevät tavallisesti kaksin
ja kolmin-kertaisenkin maksun kuletuksesta, jossa asiassa
viina-puukhollarini kiitosta Savodojen tiestä en uskonut todeksi.
Tultuani siihen virka-paikkaan, josta tie-kirja oli lunastettava, oli
virka-mies jo kerinnyt mennä kotiinsa, ja tänne mentyäni ei hän sanonut
pyhä-päivänä voivansa sitä antaa; joka oli hänellä vaan tyhjä,
luusimisen tilaa aukaiseva, estelmys, sillä lakia myöten pitää tie-kirja
antaa yölläkin. Luusimaan häntä en ruvennut, sen siaan otin taskustani
kreivi Armfelt'in minulle annetun avustus-kirjan, jossa hän vaatii
virka-miehiä ja -kuntia minua edespäin auttamaan, ja tämän kirjan
luettuansa olikin virka-mies heti valmis lähtemään virka-huoneesensa,
mutta neuvoi minun sitä ennen menemään poliisi-mestarin tyköön ja siltä
kirjallisen luvan tie-kirjan antamiseen hankkimaan. Poliisi-mestari,
vanha hyvän-tahtoinen ukko, pani kohta suoritettuani karttarahan
"piisarinsa" tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sitä odottaessani oli hän
hyvä ja tarjosi tupakkaakin, kuitenkin vasta sen jälkeen kuin hänen
läsnä olevalle rouvallensa surkeasti murretulla kielellä olin saanut
selittäneeksi, kuinka julman paksut ja missä hirmuisessa ase-voimassa
Veaporin muurit olivat, ja että Dundas varmaan oli sarvensa taittava,
jos niitä kävi puskemaan. Viina-puukhollari ei ollut uskoa silmiänsä,
kuin näki tie-kirjan kädessäni; hän oli tingannut ja tuottanut hevoiset
meille valmiiksi. Vaan nyt olin minä matkan isäntänä ja huokeammasta
saataville posti-hevoisille otin hänen vaan sillä väli-puheella, että
yksinänsä suoritti kolmannen hevoisen makson; sillä parilla, tavallinen
hevoisten määrä yhdelle ja kahdelle matkustavaiselle, ei keväisen ja
syksyisen tie-rikon aikaan saa kulkea kuin yksi henki, ja kokonansa
kieltää häneltä tätä etua en tahtonut, koska olin hänen luonansa päivän
asunut.

Tästä kulki matkani vähillä katkelmilla yhtä suoraa 15 peninkulmaa aina
tänne Savodoille asti. Keskojärven ja Pyhäjärven posti-paikkojen välillä
tuli melkein keskikohdalla minulle matkustava herras-mies vastaani.
Kyyti-pojat rupesivat kuletettavien vaihtoa tuumaamaan, ja kuin minä
_karjalaksi_ vastasin poikani kysymystä, tokko tämmöinen vaihto sai
tapahtua, niin äkkäsi vastaan-tulija matkustaja Suomesta olevani, ja
rupesi selvintä ruotsia puhumaan. Se oli maa-mittauksen päällikkö tässä
läänissä, hovi-neuvos L., josta minulle hänen kotiin palattuansa on
paljon hyvää ja apua itsekussakin kohdassa ollut.

Vaan tätä enemmän en tällä kertaa uskalla kärsivällisyyttäsi
väärin-käyttää ja lopetan jo vähäisten matka-seikkojeni kertomisen.
Luonnosta Aunuksen ja tämän kaupungin välillä sanon vaan sen, että se on
melkein yhdellaista hieta-kangasta ja suokkoa kuin Suojärven seutu
Suomessa. Edellä mainitsemani harjun tienoossa luulet jo Suomessa
olevasikin, sillä sen tienoon mäet, lammit, kasket ja aidat, joita
kaikkia Venäjällä ei näe missään, tekevät tämän yhtälöisyyden hyvin
pettäväksi. Vaan pian muistuttavat kärrien hirmuiset täräykset yhtä osaa
ruumistasi ja sen kautta koko olentoasikin, että tälle tielle ei ole
suomalainen nimis-mies silmää luonut, ja aina itää kohti rientävä
matkasi sanoo, että Suomen päivässä et vielä kaualle aikaa saa itseäsi
lämmitellä.



Toinen Kirja.

Vosneseniessä 10 p. elok. 1855.

Armas Ystävä! Nimeä _Vosnesenie_, vaikka se tässä maassa on hyvin tuttu
lavealta ympärinsä, et varmaan ole koskaan kuullut, eli kuullunnakin
olet sen jo monta kertaa ennättänyt unohtaa. Jos kuitenkin aukaiset
Suomettaren vuosi-kerran 1848 ja etsit numeron 3, niin olet Lönnrot'in
siinä löytyvästä matka-kertomuksesta näkevä, että tätä nimeä jo on
ennenkin mainittu Suomen kielellä, ja tätä kieltä vasten matkustavaa
Suomalaista jo ennenkin Vosneseniessä nähty. Tämä paikka löytyy Syvärin
suussa tämän joen lähteissä Oniegasta, on ennen ollut vaan pienoinen
maa-kylä ja vaikka sillä ei vieläkään ole kaupungin oikeuksia, niin on
se kumminkin paremmin rakettu kuin yksikään meidän pienemmistä
kaupungistamme ja sen liike semmoinen, että harvassa Suomen kaupungissa
nähdään enemmän rahvasta ja tuskin yhdessäkään niin paljo aluksia kuin
Vosneseniessä ja sen edustalla. Jo Lönnrot mainitsee, näyttääksensä
tämän paikan liikettä, että siinä hänen matkatessansa löytyi ainoastaan
viininmyöntä-paikkoja neljä kappaletta, mitä sitten muuta kauppaa. Vaan
siitä ajasta on paikka vaurastunut monin kerroin, sillä muutamia vuosia
takaperin avautui kaupan-kululle uusi Oniegan-kanava, joka Vytegran joen
suusta Syvärin suuhun kierrättää Oniegan meren, niin vaarallinen
kömpelille joki-aluksille, vaan jonka poikki heidän ennen tämän kanavan
valmiiksi saatua kumminkin täytyi vaivoin pyrkiä. Alusten päästyä
Oniegan kanavasta muutetaan lastit Syvärin koskien tähden pienempihin
aluksihin, joka tapahtuu Vosneseniessä, ja tästä sen vilkas liike.

Vaan kuin Vosneseniestä, sen monista kauppa-puodista, masto-metsästä sen
rannassa, niistä sadoista tuuhea-partaisista kauppa-miehistä, jotka
kävelevät sen ranta-kadulla odottaen jauho- eli pellavas-aluksiansa, ja
joiden lihavat niskat todistavat, että heillä kukkarot on vielä
lihavammat, -- kuin kaikista näistä ei liene tarvis sen enempää
kertoani, niin käännyn kirjani pää-aineesen matkaani. Ihmetellet kyllä,
että sitten viime kirjani kirjoitettua en ole kerinnyt matkata enempää
kuin ne 130 virstaa, mitkä Savodojen kaupungista on tähän paikkaan. Ja
ihme olisi se ehkä itsestänikin, ell'en tarkoin tietäisi, miten aika on
mennyt. Savodoilla viipymiseni kaikkia syitä ei tässä käy mainitseminen.
Niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin oli pää-tarkoitukseni täällä
valmistella erästä ennen alettua työtä ja myös samalla Venäläisten
keskessä eläen, heidän kieleensä ja tapoihinsa tottuani. Ja näissä
katsannoissa en voikaan Savodoilla oloani katua. Jälkimäistä
tarkoitustani vasten olin matkalla sinne tehnyt sen päätöksen, että
koska tämä kaupunki on lähes 8 tuhannen hengen asuin-paikka, niinmuodoin
isompi kuin Viipuri, ja luultava oli, siinä useampiakin ravinto- ja
korttieri-paikkoja matkalaisia vasten löytyvän, minä majani ottaisin
vaan niin-kutsutussa _hartschevnassa_ eli talon-poikaisessa
ruoka-talossa, jossa hinnat olisivat huokeat ja Venäjän kieltä voisi
kyllin kyllä kuulla, jota vastaan kalliimmissa, saksalaisissa
ravinto-paikoissa, joita Savodoilla päätin löytyvän useamman kuin yhden,
kävisin vaan kerran eli kahdesti viikossa aviisit lukemassa. Tämä niin
kaunis päätökseni kävi, niinkuin moni muukin sitä laatua, turhaksi,
sillä kohdatessani, niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin, Aunuksen
ja Savodojen välillä maa-miehen L:n, sain häneltä tietää, että tässä
hyvässä kaupungissa ei löytynyt yhtäkään ravinto-paikkaa, ei edes
hartschevnaakaan, ja että korttieria niin muodoin oli vaikea saada, vaan
erään porvarin, syntyänsä saksalaisen ja nimeltä Vogel'in, sanoi hän
kumminkin matkalaisille tekevän sen arvon, että majan antamisella auttoi
heidän kukkaroansa hoikemmaksi. Suloiset hartschevna-ajatukseni
hajoisivat siis kuin tuhka tuuleen ja kaupunkiin tultuani riensin herra
Vogel'in taloon. Hinnoilla suukauden elosta hänen tykönänsä sovimmekin
pian, vaikka ensi iltana torasimme vähän siitä, että herra Vogel'illa
makuu-siaksi minulle ei ollut antaa muuta kuin vanha iän-ikuinen sohva,
jonka katteen väriä oli mahdotoin eroittaa siihen pinttyneen lian
paksuudelta. Tähän lisäsi hän viimein kuitenkin, ainoastaan sen tähden
että minä olin Suomesta, pienoisen pään-aluksen ja lakanan, jota
kumminkaan koko olin-ajallani ei sen kovemmin muutettu, ja tästä saaden
elimme kaiken ajan suurimmassa sovussa ja ystävyydessä. Herra Vogel oli
kotoisin Mecklenburg-Strelitz'istä ja viraltansa leipuri. Hän oli 23
vuoden vanhana lähtenyt kotoansa Tanskanmaan ja Suomen kautta täällä
Venäjällä lykkyänsä etsimään. Pietarissa olikin jo saanut onnea helmasta
kiini sen verran, että oli asettanut oman leipurikauppansa, vaan sitten
oli se taas ryöstäytynyt hänen käsistänsä, jonka tähden hän vielä kerran
oli lähtenyt sitä etsimään ja viimein asettunut Savodojen kaupunkiin.
Täällä olikin onnetar taas ilmestäinyt hänelle, tällä kertaa pienen
Venakko-tallukan muodossa, jonka kanssa herra Vogel oli myötä- ja
vastoinkäymisensä yhdistänyt. Tämä hemmetär oli vielä minunkin
Savodoilla ollessani aika sievä, ja suki päänsä vielä nytkin kahdesti
päivässä pomada-voiteen kanssa, niin että emännän askelet, niinkuin sen
pitääkin olla, "tippuivat rasvasta," ja hänen olentonsa ilmoittihen
kaikille talon asujille hajulla, nim. hyvällä hajulla. Lisäksi tämän
hempeyden toi hän isänsä perintönä herra Vogel'ille talon eli, hänen
nimeensä katsoen, pesän, josta moni tosin olisi voinut päättää häntä
harakaksi, vaan joka kumminkin oli tyhjää parempi. Moni olisi herra
Vogel'in siassa ollut tyytyväinen tähän onneen, vaan niin ei hän. Vaikka
hän oli selvä venäläinen, vaikka äitin-kielensäkin oli jo niin
unhottanut, että puhui sitä sangen huonosti, ei hän koskaan voinut
unhottaa kotoansa, niinkuin useampi hänen maan-miehistänsä tekee, vaan
ikävöitsi suuresti sinne takaisin. Aina kuin joku matkalainen läksi
hänen tyköänsä Pietariin päin, istui hän kauan aikaa portaillansa
kallella päin, ja kiitti onnelliseksi sitä, joka pääsi "Europaan," joka
herra Vogel'in mielestä alkoi Pietarissa. Näinä surullisina hetkinä
valitti hän omaa kohtaloansa, joka oli sitonut hänen Savodoille ja katui
suuresti, ett'ei ollut edes Suomeen jäänyt, jossa rahvas hänestä oli
ollut niin hyvää, katui sitä enemmin, kuin minulta kuuli, että muutamat
hänen entisistä työ-kumppalistansa Helsingissä, jotka nimitti, olivat
leiponeet itsensä mahtaviksi porvareiksi ja suurten talojen isänniksi,
jonka onnen muka hänkin varmaan olisi käsittänyt, jos olisi ollut älyä
sinne jäädä. Tätä herra Vogel'in tyytymättömyyttä nykyiseen tilaansa
elättivät hänen veljeltänsä Mecklenburg-Strelitz'istä useasti tulevat
kirjat. Tämä veli, perinyt heidän isänsä hevois-kaupan, oli laajentanut
sen ja ulko-arvossa niin kohonnut, että muka oli ruhtinallinen
talli-mestari ja että hänellä joka viikko kävi vierasna maan ensimäinen
ministeri, vieläpä toisinaan perintö-ruhtinaskin. Tähän korkeuteen oli
nyt ovi avoinna Savodojenkin Vogel'illa, sillä se kaikessa muussa
onnellinen mies oli lapsitoin, ja kirjoissansa lupasi hän ottaa veljensä
pojan otto-pojaksi ja perilliseksensä, jos tämä perheinensä tulisi
takaisin koti-maahan. Kiihoittaaksensa meidän Vogel'in muuttohalua oli
veli myös kirjoittanut, kuinka hän varsin alkaen veljeänsä vasten oli
ruvennut säästämään viiniä, ja kuinka hänen kellarissansa jo löytyi
neljä sataa putellia vanhaa viiniä veljen juoda tuliaisiansa. Herra
Vogel'in kiihko päästäksensä Savodoilta ei näin muodoin ollutkaan
ihmeteltävä, sillä tässä paikassa ei hän ukko-parka ollut maistanut
märkääkään kelvollista, saatikka puhdasta, sekoittamatointa viiniä. Entä
sitten kotimaan olut! entäs sen soitot, sen tanssit ja muut huvitukset,
joita herra Vogel täällä ei koskaan ollut nauttinut, vaikka kyllä oli
kuusi vuotta peräkkäin istunut ensimäisenä jäsennä kaupungin duumassa
(magistratissa). Mutta kuinka päästä, sillä hän oli kahtalaisesti
sidottu Savodoihin? Hän oli nainut Venakon, ja nainut Venakon, jolla oli
talo. Jospa rakkaudenkin voimaan voi sen verran luottaa, että se vetäisi
vaimon miehensä kanssa vieraasen maahan, jossa kieli, usko, tavat olivat
hänelle aivan oudot, niin ei taloa kuitenkaan voinut telegalle nostaa,
niinkuin sen pienen Venakon. Ja taloansa oli Herra Vogel jo kaupinnut
kokonaisen vuoden, vaan turhaan. Juuri minun pois-lähtiessäni ilmautui
viimein ostaja, he syntyivät hinnoilla, ja jo tänä syksynä lentää herra
Vogel muiden matka-lintujen kanssa ilolla ja riemulla takaisin
koti-maahansa, vieden muassansa siitä onnesta, jota hänen nuori mielensä
sieltä lähtiessä niin hohtavilla karvoilla oli kuvastellut täällä
tavattavan, ei paljon muuta kuin poikansa ja pienen Venakkonsa. Herra
Vogel'in elämä-kerta kuvaa monen muunkin, varsinkin Suomalaisten, onnen
etsimistä tässä maassa.

Mutta jo arvellet: näin emme pääse koskaan matkalle, lorutessasi herra
Vogel'ista ja hänen suruistansa ja iloistansa. Tosi kyllä, mutta
Savodojen kaupungissa ei löydykään paljo muuta merkillisyyttä
matkalaisen kertoa kuin herra Vogel, joka myös nyt eroaa siitä. Vaan
leikkiä puhumatta on tässä kaupungissa vielä kaksi muutakin
merkillisyyttä. Ensinkin tykki-tehdas. Kaupungin läpi juoksevan pienen
joen eli puron varrelta tyynessä laaksossa on tämä paikka, jossa sodan
kauheimmat kalut tehdään. Jos tässä yhdeltä puolen on huvittava nähdä
esim. kuinka sisus siihen rauta-pölkkyyn, josta tykki syntyy, ihmisen
taidosta leikkautuu melkein yhtä keveästi kuin puuhun, on toiselta
puolen surkea katsoa, millä taidolla, ahkeruudella ja tyynellä mielellä
työ-miehet esim. taputtelevat kiini sen rauta-peltisääryn, jossa ne
hirmuiset kartessit lykätään tykin sisään, ja joissa kussakin on
kukaties sadoille loppunsa. Tehtaan pihalla seisoo pieni katos aituuksen
kanssa, jonka sisässä löytyy kaksi tykkiä, säilytetyt muistoksi keisari
Aleksanteri Ensimäisen käymisestä tehtaassa. Näistä on toinen
muistollinen sen tähden, että keisari vähän aikaa oma-kätisesti teki
työtä sen silityksessä, ollen se kohta tykin pintaa, jota hän takoi, nyt
hopea-lastoilla merkitty, toinen taas on merkillinen sen vuoksi, että se
valettiin keikarin iäsna-ollessa ja sai nimeksensä: _Pacificator
Europae_.[5] Toinen rauhallisempi merkillisyys Savodoilla on se kaunis
kaupungin puisto tykkitehtaan ja Oniegan välillä kahden puolen mainittua
puroa, jonka kiitokseksi lienee kyllä, jos sanomme, että se vetäisi
vertoja Helsingin yhteiselle puutarhalle, jos vaan olisi vähän suurempi
ja jos nim. siinä löytyisi mitään, joka olisi sinne-päinkään kuin
Kaisaniemi.

Ja nyt emme enää voi Savodoilta mitään kertomisen arvoista löytää, jonka
tähden olemme valmiit lähtemään matkalle, Vepsäläisten, Lyydikköjen eli
pohjais-Tschuudein kieltä kuuntelemaan. Näiden piiri alkaa noin 30
virstan päässä Savodoilta etelään päin pitkin Oniegan rantaa, jossa
_Schoksu_ (eli _Schoksa_, niinkuin edellisessä kirjassani kirjoitin) on
ensimäinen heidän seurakuntansa. Seuraavat neljä seurakuntaa ovat ilman
sitä samaa kansaa: _Scholtdjärv, Kalaig eli Kalajeg ja Himjeg_, kaikki
neljä Oniegan rannalla, ja _Mägi_, oleva vaan puolella Scholtdjärvestä.
Viimeiset tschuudilaiset talot etelään päin tässä ryhmässä ovat noin 15
virstaa Syväriltä, ja niinkuin Syvärin länsi-päässäkin jo löytyy
ummikkovenälaisiä tämän joen pohjais-puolella, niin elää niitä sen
itäisenkin pään pohjoispuolella noin parin kolmen kylän paksuudelta.
Tschuudit itset kutsuvat kieltänsä Lyydin kieleksi, vaan Karjalaiset
pohjais-puolella Savodoja sanovat sitä Schoksun-kieleksi, varmaan
sentähden, että Schoksu on heihin päin ensimäinen lyydikkö-seurakunta.
Mitä tämä sana Schoksu merkitsee, en ole voinut selittää; samoin en
ymmärrä nimeä Himjeg, jonka jälkimäinen tavut on suomalainen sana
_joki_; nimet Kalajeg ja Mägi selittävät itset itsensä, jota vastaan
Scholt-djärv on suomeksi _Soutujärvi_, sillä _scholdan, scholdta_ on
suomen-kielinen sana: soudan, soutaa.

Viimeksi mainitun seurakunnan kirkolla otin minä olo-paikkani, osittain
sen tähden, että se on juuri keskellä ryhmää ja kieli siinä
toivottavasti piti olla puhtainta, osittain senkin vuoksi, että
Savodoilla ollessani olin saanut muutamia sen talon-pojista tuttavikseni
ja erään kanssa jo korttteristakin hänen tykönänsä sopinut. Tultuani
kylään rupesi hän vielä, arvattavasti hyvästä palkasta, kielensäkin
selittäjäksi minulle ja sainkin hänestä sangen hyvän apu-miehen, sillä
hän osasi kirjoittaa ja oli hyvin selvä venäjän kielessä. Tämän kielen
yhtäläisyys sen murteen kanssa, jonka Lönnrot on tutkinut ja selittää
väitöksessänsä, on suurempi kuin voisi toivoakaan, muistaessa, että
näiden murretten väliä on enemmän kuin 200 virstaa. Kumpikin
lyydikkö-ryhmä, tämä Oniegan rannalla ja se etelään päin
Lotina-Pellolta, jossa Lönnrot teki tutkintonsa, ovat siis aivan yhtä
kansaa. Mutta kuinka se muuten niin tarkka Sjögren voi päättää tämän
kansan ja Inkerin-maalla elävien Vatjalaisten heimolaisuutta niin
suureksi, että heille antoi yhteisen nimenkin, sitä on vaikea ymmärtää,
sillä kielet todistavat toista. Epäilemättä on Lyydin ja Vadjan kielten
välillä suurempi heimolaisuus kuin esim. Lyydin ja Karjalan kielen,
koska molemmat ynnä Virolaisten ja Suomen Hämäläisten kanssa kuuluvat
Jäämien eli Hämäläisten kansakuntaan, jonka kieli niin monessa kohdassa
merkillisesti eroitaksen Karjalaisten lavea-piirisestä murteesta. Vaan
joka Vadjan kielen on tarkemmin tutkinut, on pian havaitseva, että sen
yhtäläisyys Viron kielen kanssa on paljoa suurempi kuin yhtäläisyys
Lyydin kanssa, ja että sen syystä voipi kutsua vaan Viron kielen
murteeksi. Jos emme eri kieleksi lue Liivin kieltä, joka näyttääkin
olleen ainoastaan vanhempi muoto Viron kielestä, niin tulee näitä
Jäämiläisiä sisaruksia vaan kolme, nim. Virolaiset, Lyydiköt ja Suomen
Hämäläiset, joiden jälkimäisten kielestä kuitenkin Karjalaisuus on
kuluttanut pois monta tämän heimokunnan yhteistä tunnusmerkkiä.
Tschuudin nimi, jos tätä vieras-kielistä nimitystä vielä tarvittanee
suomalaisessa kansa-tieteessä, on siis ulotettava Virolaisiinkin, sitä
enemmän, koska Venäjän vanhoissa aika-kirjoissa heitäkin useasti
mainitaan sillä nimellä, koska esim. Peipuksen järveä venäjän kielellä
vielä nytkin kutsutaan Tschuudin järveksi (tschudskoe osero), jota nimeä
se ei voinut saada Lyydiköistä eikä Vatjalaisista, sen ympäri asujista,
-- ja koska se haukkuma-nimisin, _tschuhonets, tschuhná_, jolla
Venäläiset kunnioittavat Suomalaisia kansoja, ja joka tschuudin nimen
kanssa nähtävästi on heimoa, kaikkein tuntijoiden lauseita myöten
enemmän käytetään Virolaisista kuin Suomalaisista.

Kieli-tutkinnollisista saaliistani Soutojärvellä en tässä uskalla
lavealta puhua, sillä ne ovat vaan kuivaa kielioppia eli vielä kuivempia
sana-luetteloja. Lauluja Lyydin kielellä en saanut sanaakaan, sentähden
että niitä ei löytynyt. Rahvas täällä "pajattaa" kyllä sekä pyhänä että
arkena, sekä työssä että jouten, vaan laulut ovat venäjän-kielisiä,
elikkä pikemmin samanlaista venäjätä kuin ruotsin kieli on meillä esim.
laulussa: _hyökä perjo, juuppa taala_ j.n.e., sillä laulajista eivät
puoletkaan ymmärrä venäjän kielestä muuta kuin tavallisimmat
joka-päiväiset puheet, eivätkä voi selittää, mitä laulussa laulavat.
Loihdutkaan eivät täällä ole runon puvussa, vaan pahan-päiväistä
sopotusta, Venäläisiltä opittua, jota kernaammin luetaan venäjäksi kuin
lyydiksi. Tämän lauluttomuuden päättänee moni tulleen siitä, että
venäläisyys jo liiaksi on painanut kansan omaa hengettä ja pakoittanut
sen omat kieli-kaunistuksensa unohtamaan. Vaan vanhat sekä miehet että
naiset kertoivat venäjäksi lauletun jo heidänkin nuoruudessansa eikä
sanoneet kuulleensa, että koskaan olisi lyydiksi laulettu. Sen ohessa
pitää muistoamme, että venäläisyys täällä ei ole saanut paljon suurempaa
voittoa kansassa kuin esim. vähää pohjaisempana elävissä Karjalaisissa,
ja näiden seassa kaikuu vielä Kalevalan runo, vaikuttavat vielä isiltä
perityt loihdut alku-peräisessä täyteläisyydessänsä. Tästä voisi
päättää, että Lyydilöillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja
kielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu
käyttää runoksi, semmoiseksi, jona runo nyt löytyy kielessämme.

Näytteeksi tästä murteesta kirjoitin kuitenkin muutamia mainituista
loitsuista ja hankin käännöksiä eräistä Venäjänkielisistä saduista ja
samasta Mattheuksen evankeliumin 6:sta luvusta, joka löytyy Lönnrot'in
väitelmässä, käännettynä tämän kielen siihen murteesen, jota hän tutki.
Nämä käännökset valmistuivat sillä tavalla, että apu-mieheni ensin
itseksensä käänsi ne ja venäjän kirjoituksella kirjoitti käännöksensä,
jonka hän sitten luki minulle, ja minä, hänen avullansa parannellen
itse-kutakin kohtaa, jossa käännös mielestäni ei ollut hyvä, sen
kirjoitin ylös omaan kirjoitustapaani. -- Kielen puheina ollessa en
malta olla mainitsematta erästä huvittavaista seikkaa, jonka löysin
tässä murteessa. Jokainen tietää, että Suomen kielissä ei tähän asti ole
löydetty omituista sanaa sille ajatuksen kohdalle, jota nyt merkitään
vieras-kielisillä sanoilla: _herra, baarina, saks_ j.n.e., josta on
päätetty Suomalaisilla, ennen vierasten herrojen tuloa heidän maihinsa,
ei herroja löytyneenkään. Tässä on erehdytty suuresti, sillä päällikköjä
ja niinmuodoin herroja mahtoi kuitenkin niillä kansoilla olla, jotka
satoja vuosia tekivät vasta-rintaa voimallista naapuriansa vastaan ja
useammat kerrat näiltä koko sota-joukot maahan leikkasivat, niinkuin
Virolaisten maassansa ja Lyydikköjen Valget-järven (Bjelo-oseron)
tienoilla tiedetään tehneen. Nämä jälkimäiset ovatkin kielessänsä
säilyttäneet herruuden alku-peräisen nimen, joka lyydiksi on kuhm,
_kuhmun_ eli suomeksi: kuhmu. -- "Kuhmu?" sanonet sinä, "sillä sanalla
on aivan toinen merkitys Suomen kielessä, jonka kaikki tietävät, sillä
kellä ei ole edes kerran eläessänsä ollut kuhmua otsassa." -- Elähän
hätäile, veli-kulta. Suomalaisten herrat voivat ennen olla yhdenlaisia
kuin kaiken muun maailman herrat, joten sana kuhmu heidän itsenäisinä
ollessaan voi merkitä sekä herroja että herrojen lahjoja, noita
otsa-paisumia, eli toisin selittäen, vierasten tultua maahan piti näitä
kutsua heidän omalla nimityksellänsä _herroiksi, saksoiksi_ j.n.e.,
joten oma-kielinen sana laveammassa merkityksessänsä Virolaisilta ja
Suomalaisilta unohtui, eli muuttui merkitsemään vaan sitä, jota herrat
tavallisesti jättivät heidän vähä-ymmärtäväisiin otsiinsa. Tämmöiset
muutokset sanojen merkityksissä ovat hyvin tavalliset kaikissa kielissä,
eikä ensinkään oudot sille, joka kieliä tarkemmin on tutkinut. Vaan ei
vähäinen ole minun iloni, joka tämän sanan ensimäiseksi löysin, ja tämä
löytö lienee minulle vasta maailmassa antava sian _Suomen Muistettavien
Miesten_ kokouksessa, sillä moni näkyy pääsevän siihen paljoa
vähemmästäkin.

Enentääkseni edes yhdellä alku-peräisellä suomalaisella nimellä
maa-tiedettämme mainitsen tässä, että Oniegan merta lyydiksi kutsutaan:
_Änine, Änischen, s.o. Ääninen_, koska suomalainen sana _ääni_ lyydiksi
on: _än, änen_. Tämmöisiä omaisuuden-sanovia nimiä ovat vanhat
Suomalaiset useastikin antaneet järville, niinkuin esim. _Pielinen,
Hyytiäinen_ j.n.e. Niin tiedetään Laatokan merta ennen mainitun
Aldogaksi, joka nimi, niinkuin Sjögren muistuttaa, silmin-nähtävästi on
suomalainen sana _Aallokas_, ja epäilemättä kuului tämä sana vanhoina
aikoina: _Aldogas_, siitä vähällä muutoksella muuttuen _Ladogaksi_. Nimi
Oniega taas, jolla tätä järveä nyt kaikissa maa-tieteissä mainitaan, on
vaan venäläinen väännös nimestä Änine elikkä Äninse, joten se tarkoin
lyydin kieltä myöten on kirjoitettava. Luonnon mukaan sopivampaa nimeä
eipä olisikaan antaa tälle järvelle kuin Ääninen on, sillä pohjais- eli
itätuuli kuin velloo sen aavaa pintaa, niin kuuluu järven "ääni"
ikäskuin suuren kosken pauhina monen virstan päähän rannasta. Silloin ei
ole alusten hyvä olla sen pettävällä selällä, ja harvoin laskee se
tämmöisissä tiloissa purjehtijata muuhun haminaan kuin omaan pohjaansa.
Mutta purjehtija Äänisellä onkin harvinainen näkö, varsinkin sitten
edellä-mainitun uuden kanavan valmistumista. Syvärin suun ja Savodojen
kaupungin välillä kulkee kesässä noin pari kolme kymmentä alusta, joku
menee ehkä myös Poventsankin kaupunkiin Äänisen pohjais-päässä, samoin
joitakuita aluksia sen itärannoille, ja siinä on kaikki sen merenkulku.
Jos tähän lisäämme, että se tyynenä ollessansa huokuu kylmää ja sumua
ympäri olevalle maalle, niin näemme että Ääninen on sangen kolkko järvi,
ehkä kyllä, länsi-tuulen liekuttaessa sen vettä, se voipi ottaa
semmoisenkin taivaan-sinisen kullalla tähditellyn puvun päällensä, että
sen katsomisesta ei tahdo kylläänsä saada.

Rahvas Äänisen rannalla, minkä minä sitä olen nähnyt, elää leivän
puolesta hyvin hyvästi, paremmin kuin rahvas useammassa osassa
Suomenmaata, vaikka se ei näy tekevän puoltakaan sen vertaa työtä kuin
Suomen rahvas. Mistä tulee siis tämä rikkaus? Minun yksin-kertainen
ajatukseni on se, että paitse sota-miehen tekoa tällä rahvaalla on
paljoa keveämmät ulos-teot kuin suomalaisella, kruunun talon-poika
Venäjällä on kokonansa toinen mies toinen herrojen alustalainen.
Verojensa suoritettua nauttii hän ansionsa rauhassa, rakentaa itsellensä
ylpeät talot monien tupien ja kammarien kanssa, joiden seinämät
välkkävät kalliista pyhäin-kuvista, tee- ja kahvi-kattiloista j.n.e.
Vaimonsa pukee hän monesti silkkiin, vaan aina hohtavan punaisiin eli
keltaisiin vaatteihin, itsensä hienoin kauhtanoihin eli hyviin turkkiin.
Ja jos työ kotona ei anna kaikkea tätä, lähtee hän muuanne onneansa
koettamaan, tavallisimmasti Pietariin. Niin käyvät esim. tämän
Soutujärven ja sen ympäristön miehet kiven-hakkaajina työtä tekemässä
ympäri Venäjän maata, missä vaan kruunu mitä rakennuttaa. Moni kivi
Sevastopol'in ja Kronstadt'in muureissa on heidän silittämänsä, useammat
patterit Itä-meren rannoilla heidän tekemänsä, niinkuin esim. patterit
Helsingissä ja sen tienoilla, joiden tekijöitä, kotoisin Äänisen
rannalta, lienee siellä vielä nytkin. Kerättyänsä hyvät rahasummat
palaavat he kotiin niitä perheinensä syömään. Mutta rahan kanssa tuovat
he muassansa myös paljo koiruutta, irstaisia tapoja ja rahan ahneutta.
Tämmöinen Pietarissa eli muualla kävelyllä elänyt mies myöpi rahasta
kaikki, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, oman autuutensakin, sen niin
monta tuhatta kertaa muutaman kopeikan edestä turhaan vannottuansa.
Hänen rientonsa alku ja loppu on raha, aina vaan raha eli muu toisen
omaisuus, saipa sen sitten miten hyvänsä. Hän ei häpeä pyytäessänsä,
vaikka hän olisi kuinka rikas. Niin tuli esim. Soutojärvellä sen tienoon
starschina (kylän-mies) eräsnä aamuna minun tyköni ja valitti eileisestä
praasnikasta eräässä naapuri-kylässä päähänsä jääneen hirmuisen
pohmelon, eikä tiennyt kuin sitä parantaa voi. Samalla kutsui hän minut
vieraiksi luoksensa muutamien viikkojen perästä tulevalle praasnikalle
heidän kylässänsä, sillä hän eli eräässä toisessa kylässä ja oli nyt
Soutojärvellä viran toimituksissa. Minä kiitin kutsumuksesta, joka
nähtävästi ei ollut sen sydämellisempi kuin että minun siitä olisi
pitänyt auttaa häntä päänsä parannuksessa. Tätä jälkimäistä tarkoitusta
en kuitenkaan ollut ymmärtävinäni ja viimein ilmoitti hän sen suorilla
sanoilla, pyytäen minulta kymmenkopeikaista viinaan. "Kuinka", vastasin
minä, "ilkeät sinä, joka olet koko tienoon rikkaimmia miehiä, tulla niin
vähää toiselta pyytämään! Olisit eilen juonut vähemmän, niin olisi
pääsikin terve, ja ilman sitä paranee se paremmin siten, että menet ja
uit Äänisessä kuin että nyt uudestaan rupeat viinaa juomaan". --
Suomessa matkatessasi kuin taloon tultuasi panet tupakan ja puhetta
paremmin liikkeelle saadaksesi tarjoot kukkarosi talon-miehenkin panna
piippuunsa, kainustelee hän sitä vastaan-ottaessansa, lausuen, että
matka-miehen varat kuluvat matkalla ilmankin että toiset auttavat häntä
niitä nauttimassa, ja muka pikemmin hänen velvollisuutensa olevan
vieraalle tarjota. Vasta lausuttuasi että sinun tupakkasi on kartuusia
rohkenee hän niitä piipun ottamaan, vaan tarjoaa hyvällä sydämellä vähän
ajan perästä oman massinsa maistaaksesi koti-kasvuisia maa-tupakuita.
Aivan toisin olivat Soutojärveläiset. Havaittuansa että minulla löytyi
kesän varat tupakkaa ja sikaria rupesivat he niitä lappamaan minulta
mikä milläkin aiheella, millä oli rinta kipeä, millä vatsan-vääntäjä,
johon muu ei ollut hyvä kuin tupakka, millä mikin, ja eräs naapuri, joka
oli käynyt luonani "istumassa", joka kerta sitä toimittaen minulle että
hänen sisarensa mies, pohatta kauppa-mies Savodoilla ei koskaan
juottanut hänellä siellä käydessänsä huonompaa juomaa kuin 6 hopearuplan
sampanskoita, oli pois-lähtiessäni niin rohkea että oikein kädestä
pitäen pyysi minun tupakka-varojeni loppua hänelle lahjoittamaan. "No,
mitäs minä sitten itse polttaisin?" sanoin minä. "Saathan sinä
Vosneseniessä toisia", oli hänen yhtä selvä kuin hävitöin neuvonsa. --
Täänkaltaisia ja pahempiakin tapauksia olisi minulla kyllä kertoa
ololtani Soutojärvellä, vaan nyt ei ole aikaa kirjoittaa enemmän niitä
kuin muutakaan, sillä posti-hetki lyöpi kohta. Jää siis toistaaksi
terveeksi!



Kolmas Kirja.

Helsingissä syysk. 1855.

Tämän-edellinen Suomettaressa painettu kirjani oli annettu Vosneseniestä
10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin
eteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa
elävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne
päästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta
maan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien
olevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin
varrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä,
jossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi
mainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei
löytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan.
Yötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle
lähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni
kulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta
sinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain
kuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni
tälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän
hylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen
pohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä
keski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse
istui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin
matkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen
laatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin
hitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin
kulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin
ei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa
harvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea
neljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat "suden
juoksemia", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos
suot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen,
että matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi
niitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon
todentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä
paljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja
munia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta
mitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle,
sillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on
vähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja
valavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään
talven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot
venäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään
ja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin
ruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan.
Voin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään
tässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä.
Se talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä
mainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista
lehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa
ovat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman
aidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan
ruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä
asiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen
karjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä
korjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina
pidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä
pienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on
tehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden
reunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että
tähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä
kernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi,
jotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit
ruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja
Venäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin "raaltansa", niinkuin hän
sanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt
esteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä
ei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy
emännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et
ole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee
sinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää
sinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi,
ett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin
käteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on
atriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi
kannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy
kylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse
sen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa
sen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat
talon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin,
joka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä
luoksesi, -- kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin.
Maksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä
näkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis
uudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi
muistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä
maksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin
riunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä
hopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle
lähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi
kaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin
kirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.

Vidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin
jo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki.
Vidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli
joki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat
sen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena
tapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki
tulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei
tästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu
paisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle.
Sjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri
Ojatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta
lähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan
seisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa
edellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.

Järvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni
kielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä
sanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi
tämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli
syntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt
Lyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden
kieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään
ja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin
olisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa.
Nämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni
tähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta
jo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli
huomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa
saada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden
vanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin
palvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa
hänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä
seurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja
antanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle
papille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta
olevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen
vaimoansa kuolin-päivään asti elättämään, oli hän itsekin nuorella
iällänsä kerännyt jonkunlaisen raha-summan, joka oli Pietarin
lampartissa vuokria kantamassa. Näistä vuokrista ei hän kuitenkaan muka
saanut muuta kuin mikä hänellä vaatteissa kului, sillä lamparti-setelit
olivat hänen vaimonsa vallassa, ja ukko valitti tätä hyvin ahnaaksi ja
itsepäiseksi. Ihmetellessäni, että hän vähäisestä papin-palkasta oli
voinut säästää niin suuren summan kuin kuusi tuhatta hopearuplaa vanhan
päivänsä varaksi, sanoi hän sitä ei palkasta säästyneeksi, vaan kaupalla
hankituksi, sillä nuorempana oli hän käynyt jotenkin suurta
karjan-kauppaa. Hän oli ostellut lehmiä aina Vytegrasta ja Valkeajärven
linnasta (Bjelosersk'ista) asti, suurella edulla ajaen eli ajattaen ne
Tihvinan markkinoille eli Pietariin. Näillä kauppa-retkillänsä oli hän
hyvästi tullut tuntemaan koko sen osan Aunuksen ja Uudenlinnan lääniä,
jossa Lyydikköjä elää, ja tiesi tarkasti sanoa, missä minkin tienoon
puheen-parsi erosi toisten tienoiden kielen-laadusta. Hän sanoi olevansa
valmis rupeamaan minulle täkäläisen kielen selittäjäksi ja siksi
kelpaavansa sen enemmin kuin jo ennenkin oli semmoisena ollut, nim.
Andrej Mihailovits'illa (Sjögren'illä), joka oli kaksi viikkoa elänyt
hänen tykönänsä Ladvassa, ja jota hän muisteli suurella rakkaudella.
Palkkaa ei ukko vaatinut enemmän kuin noin puoli-tuoppisen hinnan
päivältä, ja työn päätimme seuraavana päivänä alottaa.

Mutta ihminen päättää ja Luoja säätää, sanoi nykyjään eräs suuri
ajattelija Helsingin Sanomissa, ja niin tässäkin asiassa ei käynyt
päätöstä myöten. Seuraavana päivänä oli tämän opettajakseni ruvenneen
ukon emännällä nimi-päivät. Minun tähteni oli eukko päättänyt viettää ne
tavallista juhlallisemmasti. Jo hyvissä ajoin aamulla tuli ukko tyköni
ja ilmoitti tämän seikan ja kutsui minua nimi-päiville. Minä "panin
päälleni parasta, valkeinta varrelleni", ja sitten läksimme ukon kanssa
yhdessä. Papin kartanoa näissä tienoin ei voi eroittaa muista ympäri
seisovista taloista, ja tavallisesti löytyy kylässä aina joku pohatta
talon-poika, jolla on paljoa pulskemmat rakennukset kuin papilla. Niin
oli tässäkin kylässä kapakka-talo paremmassa asussa kuin yksikään muu,
ja astuessamme eteenpäin luulinkin sitä pappilaksi, ennenkuin
seuralaiseni likaisimmassa kohdassa kylän katua nousi erään talon
portaille ja sanoi: tänne. Tultuamme sisään otettiin me vastaan hänen
vaimoltansa, joka jo oli täydessä juhla-puvussa, ja jonka hirmuinen
lihavuus kyllä todensi ukon sanat, että eukko muka yksinänsä söi vuokrat
heidän yhteisesti säästämistä rahoistansa. Heidän tyttärensä, nuoren
papin vaimo, ilmestyi vähää jälemmin, ja viimein hänen miehensäkin,
mutta ei vielä juhla-asussa, sillä hän oli ollut riihtä viskaamassa,
Siistiytyänsä ja pukeutuansa oli hän sangen sievä mies ja josko ei
oppinutkaan, niin tiesi hän kuitenkin sen verran, että Suomen-maalla oli
yksi tsaari kuin Venäjällä, että Sevastopol ja Veapori eivät olleet
yhden meren rannalla ja että Helsinki oli etempänä Pietarista kuin
Viipuri, joissa kysymyksissä vanhalla papilla oli hyvin hämärät ja
sekaiset tiedot. Jonkun tunnin kuluttua eneni seuramme vielä edellä
mainitulla piisarilla ja hänen puolisollansa. Pidoista, jotka nyt
alkoivat, en sano sen enempää, kuin että ensin tarjotun kahvin päälle
ilman väli-ajatta seurasi se ian-kaikkinen tsjaju (tee), joka tapa on
täällä yleinen, sillä "tee keventää kahvin vaikutuksen," selitti minulle
eräs pappi, jolta tämän luonnottoman tavan syytä kysyin, Tsjajun juotua
tuli puoli-päiväinen, jonka pituista atriata en vielä ole koskaan
nauttinut ja jonka pituisesta Jumalan rukoilen itseäni vasta
varjelemaan. Vaan jos minun täytyi jo kolmannella osalla siinä
annetuista ruokalajista olla tyytyväinen, niin söivät muut sen enemmän,
vaikka ruoan suuhun saamisessa ei ollut muuta apuna kuin ne
viisi-haaraiset kahvelit, joita Luoja jo esi-isällemme Aatamille antoi
parin.

Koko näistä pidoista en tässä olisi tarvinnut mainita mitään,
ell'ei niissä tapahtunut seikka olisi ollut painava käänne
kielitutkinnoilleni Järvissä. Vanhan papin emäntä nim., jonka kanssa
miehensä puoli-päiväisen joutuessa oli käynyt kirkossa, eukolle
suojelija-enkeliltänsä vielä jotakuta paria kolmea vuosikymmenistä
elinajan lisäksi rukoilemassa, oli päättänyt palkita tämän miehensä
palveluksen ja sentähden haettanut kapakasta puteliin viinaa. Sen
tyhjensi ukko pian piisarin kanssa, eivätkä viinan vaikutukset hänessä
vielä olleet kovin vaaralliset. Mutta suurin asia oli se, että hän,
kauan viinatta oltuansa, näin pääsi taas makuun. Ilta-puoleen, kuin jo
olin korttierissani, tuli hän minun luokseni, pyysi paperia ja
kirjoitus-värkkiä ja tahtoi muka minulle näyttää käsi-alaansa
kirjoituksessa, koska kieli-apulaiseni piti osata kirjoittaakin.
Kirjoitus, jonka hän tässä teki, oli anomus saada minulta
puoli-tuoppisen hinta rahaa sen työn päälle, jota yhdessä olimme
rupeavat tekemään. Sen annoinkin hänelle tinkimättä, ja vähän ajan
perästä alkoi piisarin kodista kaikua pajatus, joka ilmoitti, että
viina-jumala oli löytänyt veljensä runo-jumalan. Mutta ei sillä hyvä.
Myöhään illalla, minun iltaista syödessäni, tulla kompuroi ukko ilman
lakitta ja "parta paksussa porossa, tukat kaikki taljaskassa"
korttieriini, itki, nauroi, pajatti, tanssi ja pyysi vielä rahaa.
Minusta näytti hän jo kyllin-kylläiseltä, minä en antanut. Hän rukoili,
syleili minua, vaan turhaan. Viimein lankesi hän polvillensa, kumarsi
jalkojeni juureen ja suuteli monet kerrat savisia saappaitani.
Päästäkseni tästä ilkeästä tilasta ja saatuani häneltä lupauksen ei
enempää tulla minua kiusaamaan, annoin hänelle vielä toisen
puoli-tuoppisen hinnan, jonka kanssa hän heti menikin matkaansa.
Reuhatessansa tykönäni hoklasi hän aina pöydältä ruokaakin suuhunsa,
jota häneltä suinkaan en kieltänyt, vaan saadakseni tietää, kuinka
ankara hän uskonsa lajissa oli, muistutin kuitenkin, että hän
paasto-päivänä söi arkea eli rasvaista ruokaa, josta hän hyvin kyllä
tiesi suuren synnin tulevan. Mutta ukko vastasi juuri muutamia viikkoja
takaperin käyneensä Valaman monasterissa Petron päivillä, siellä kaksi
vuoro-kautta yhteen menoon papillista toimitusta tehneensä ja näin
muodoin kaikki eli vähintäsäkin suuren osan entisiä syntiänsä
kuitanneensa, joten hänellä arvattavasti nyt taas hyvä aika eteenpäin
oli varaa poikkeilla hurskauden vaivaloiselta tieltä. Samasta syystä
teki hän julkisesti toistakin syntiä, nim. poltti tupakkaa niin usein
kuin minä jaksoin hänelle tupakka-pötkyläisiä antaa. Kernaammin olisi
hän kuitenkin polttanut piippua kuin näitä, ja tämän halunsa ilmoittikin
juuri tässä rohkeassa tilassansa siten että tahtoi kiskoa piippua
hampaistani. Tässä asiassa en hänelle kuitenkaan antanut perää, ja
piipusta väittelemisemme olisi kukaties miten loppunut, ell'ei hänelle
olisi juolahtanut mieleen että se mahtoi olla uskoni, joka esti minun
antamasta tois'uskoisen polttaa piipustani, jossa tapauksessa hän ei
millään tavalla tahtonut saattaa minua rikkomaan hengellistä lakiani.
Ilolla vakuutin minä että asian laita oli semmoinen, ja heti jätti ukko
piippuni rauhaan. Tätä keinoa käytin sitten jälkeenkin päin suurella
menestyksellä semmoisia vastaan, jotka maansa tapaa myöten tahtoivat
minun piippuani omana piippunansa pitää, ja mainitun esteen sanottuani,
ei sitä vastaan koskaan inttäilty mitään.

Toisena aamuna menin kapakkaan sekä tietelemään ukon eileisen-iltaista
elamoitsemista että vähän rahaa särkemään. Tämän oli ukko keksinyt. Ulos
tullessani kapakasta tulla haihatti hän kotoansa, eikä malttanut juosta
tietä myöten ympäri, vaan oikasi pellon poikki, jossa hänelle aidan yli
pyrkiessänsä ei käynyt paremmin kuin että aidassa repi kauhtanansa, joka
kumminkin jo entuudestansakin oli hyvin huono ja repaleinen. Hän luuli
minun ostaneeni viinaa, ja vaikka pohmelo näytti surkeasti ahdistavan
häntä, säihkysi ilo hänen silmistänsä, sillä kuin minulla muka oli
viinaa, niin oli sitä hänelläkin, jonka ajatuksensa hän heti
ilmoittikin. Pian selkeni kuitenkin ukon erhetys, ja pahoilla mielin
rupesi hän selittämään, että hänestä sinä päivänä ei ollut minulle
työhön, ja huomenna taas piti hänen lounaan syötyä lähteä erääsen viiden
virstan päässä olevaan kylään, jossa yli-huomenna tuli praasnikka.
Huomenna voisi hän kumminkin edellä puoli-päivän tulla minun tyköni, jos
nyt saisi edes pariksikaan ryypyksi minulta vielä palkkaansa. Sen
annoinkin hänelle, mutta nyt vahvistui minussa jo edeltä arveltu päätös,
kokonansa erotani tästä miehestä, sillä vaikka hänellä kyllä olin
havainnut olevan hyvät tiedot Lyydin kielessä, niin näkyi se nyt
selvästi, että hänellä oli liian huikentelevainen luonto kelvataksensa
minulle apu-mieheksi.

Siis aloin tiedustella toista apulaista, ja sanottiinkin Ladvassa
Iöytyvän vanhan diakan, lyydikkö-syntyisen ja niinmuodoin hyvän
lyydiläisyyden tuntijan, jolla kehuttiin kaiken maailman viisaus olevan
päässä, ja jonka ei sanottu juovan muulloin kuin praasnikoissa. Tämän
miehen luultiin tulevan sille praasnikalle, jolle Järvien ukonkin jo
niin aioissa piti lähteä, ja minä päätin myös odottaa tätä
juhlallisuutta ja mennä sille, sekä sitä katsomaan että mainittua
diakkaa tapaamaan.

Tämmöisiä praasnikoita on kaikissa venäjän-uskoisissa kylissä (meidänkin
maassamme) tavallisesti yksi, monesti useampikin vuodessa. Ne vietetään
sen pyhän päivänä, jonka nimeä kylän kirkko kantaa, ja joka sillä
niinmuodoin on erityisenä suojelijana. Mutta tavallisesti on kylässä
paitse kirkkoa vielä rukoushuoneitakin (Karjalassa kutsutaan tämmöisiä
"sässynäksi" venäjän-kielisestä sanasta tschasovna), joilla myös on
pyhät suojelijansa, ja joille myös vietetään praasnikat. Näin saapi moni
kylä kolme ja neljäkin praasnikkaa vuodessa. Niille keräytyy rahvasta
vahvasti, ja pää-asia niissä on syöminen, tanssiminen ja pajatus. Myös
tulee niihin josta kusta suuremmasta lähi-kylästä renikan kauppias, ja
kuin kylän kapakasta saadaan viinaakin kyllältensä, niin löytyy
praasnikalla kaikki väli-kappaleet, joilla ilo saadaan kukoistamaan.

Toivoani myöten Ladvan diakka olikin praasnikalla, pian sovimme tuumilla
ja jo seuraavana päivänä muutin Ladvaan. Useammassa kirkon-kylässä
Suomessa löytyy joku leski-akka, joka on vähän herras-perua, köyhäksi
jäänyt, vaan hyvästi elävä sillä keinoin, että hänellä on arpa-kirja ja
kortit, joilla talonpojan-tyttärille povaa sulhaiset, vähä lääkityksiä,
joilla parantaa pienet silmä-kipeät, päästää hampaan-kolotuksesta
j.n.e., ja koreoita tilkkuja, joista hän tekee emännille taskuja, lakkia
ja m.s. Sen ohessa tietää hän kaikki pitäjän juorut ja uutiset, ja kuin
värjälin puutteessa hänellä painatetaan lankojakin, niin ei kumma
olekaan, että talonpojan-vaimot kirkko-tiellänsä käyvät hänen luonansa
istumassa, jolloin ämmän kahvi-pannu ei tulelta pääse, vaan jolloin
hänellä myös on tulonkanto-päivänsä, sillä käyjät tuovat, mikä
voi-naulasen, mikä maito-leilin, mikä mitäkin. Tämmöisiä löytyy
Venäjälläkin, vaan edellä lueteltujen virkojen rinnalla pitävät nämä
parittajankin tointa, sillä harva naima-kauppa niin herroissa kuin
talon-pojissakin tapahtuu Venäjällä ilman parittaja-akan (svahan)
avutta. Tämänkaltaisen ihmisen luona sain minä korttierin Ladvassa. Hän
oli edellä kerrotun Järvien vanhan papin tytär, oli ollut naimisessa
erään papin kanssa, joka jo viisi vuotta takaperin oli kuollut, ja eli
nyt ukkonsa, mainitun papin isän, kanssa yhdessä, joka jälkimäinen myös
oli ollut pappina, vaan halvauksen tähden, joka häntä oli kohdannut, jo
kauan sitten virastansa eronnut. Heillä oli hyvä talo, vähä
maan-viljelystäkin ja he elivät pensillä (pensiunilla), jota ukolla oli
20 ja lesken tyttärellä 6 hopearuplaa. Tähän oli leskellä senlaisia
tuloja kuin edellä kuvasimme, ja jonkun verran sai hän sisään sitenkin,
että piti korttieria mittareille ja muille matkaaville virka-miehille.
Hän oli sen verran viisaampi täkäläisiä talonpojanakkoja, että osasi
juoda sekä teen että kahvin, vieläpä keittääkin molemmat, ja että
valitti, kuinka hänen kätensä pysti ja näkönsä päivettyi, nyt työssä
käydessä, sillä siihen ei hän ollut tottunut miehensä eläessä, jolloin
sampovara aina oli seisonut valmisna hänen makuulta noustessansa.
Entisestä herruudesta ei hänessä ollut muuta jälellä, kuin se, että
tahtoi että muiden piti uskoa hänen aamulla pitkään makaavan, jota
herruuden välttämätöntä merkkiä hän kuitenkaan itse asiassa ei pitänyt,
sillä useasti kuulin hänen raukan jo päivän kanssa nousevan
askareillensa.

Sekä tämä vaimo että hänen ukkonsa, se vanha pappi, olivat muuten
merkilliset sen tähden, että pahemmin pahinta mustalaista pyysivät,
puistivat kaikkea, mitä vaan näkivät minulla. Heille piti antaa paperia,
kyniä ja läkkiä, edellensä kynttilöitä, teetä, sokuria, sanalla sanoen
kaikkea, mitä muassa oli ja mitä emäntä viime kerran Vidlassa
käydessänsä muka oli unhoittanut ostaa. Ukko tahtoi minua itsellensä
ostamaan nuuskuakin, jota minulla ei ollut, ja määräsi siksi tarvittavan
tschetvertakan (25 kop. hop.). Tämän hävittömyytensä peitti hän sillä,
että lupasi edestäni lukea rukouksia, joiden määrä ja pituus tulisi
senvertainen, kun verran hänelle rahaa jättäisin, ja sanoi tätä rahaa ei
tulevani katumaan, sillä hänen rukouksensa olivat hyvin teholliset.
Tämmöisiä rukouksia lukikin hän alinomaa, pitkästä nimi-listasta aina
rukouksen alussa mainiten niiden nimet, jotka olivat hänen palkanneet
puolestansa taivasta lähestymään. Minua inhoitti tämmöinen elatus-keino,
varsinkin yhdekskymmen-vuotisella hautaan vajoovalla ukolla, enkä paljo
huolinutkaan peittää ylenkatsettani häntä vastaan, josta itselleni
seurasi se paha, että ukko, päättäen minut täydeksi pakanaksi, ei
sanonut yhdenkään kristityn papin rupeevan minulle taivaan ovea
longistamaan, ja kuin sitä, hänen luulonsa jälkeen, maailmallisen
ihmisen itsensä oli mahdotoin avata, niin arvaa jokainen, mihin hän
minun tuomitsi.

Paitse sitä vastusta, mikä minulla oli tästä ukosta, oli kymmempäiväinen
oloni Ladvassa sangen hupainen. Rahvas täällä salon sydämessä oli siivoa
ja hiljaista, ja työni juoksi erittäin hyvästi sentähden, että
apulaiseni, vanha diakka, oli selvä-päinen ja ymmärtävä mies. Hän oli
syntyjään tästä samasta kylästä, oli poikana saanut vähän opetusta
Aunuksen kaupunkia lähellä olevassa Aleksanteri-Svirskin monasterissa,
ja sitten vielä puoli vuotta ollut Uudessa linnassa (Novgorod'issa)
oppiansa lisäilemässä. Näin oli hän oppinut venäjän kielen oikein
kieli-opillisesti, ja ymmärsi käyttää tämän oppinsa omaakin kieltänsä
tutkittaessa. Muuten oli hän kaiken ikänsä elänyt täällä koto-kylässänsä
ja oli hyvin tuttu ja rakastettu ympärinsä, niin että praasnikkaa ei
praasnikkana pidettykään, jos häntä ei ollut läsnä, sillä hän oli
taitava kertoja, ankara pajattaja ja hyvä juoja. Hänen karkea äänensä,
vahva kasvunsa ja tuuhea partansa antoivat hänen käytöksellensä ja koko
olennollensa semmoisen arvoisuuden, että pojat joka paikassa nostivat
lakkiansa hänelle ja vanhemmat häntä leikillä kutsuivat proto-jereiksi
(rovastiksi).

Yleisesti ylen-katsoo vallan päällä oleva kansa allansa olevien
pienempäin kansojen kieltä, jonka Lyydin kielestäkin tulin havaitsemaan
Scholtjärvellä, jossa pappi, vaikka neljä-kymmentä vuotta palvellut
Lyydikköjen seassa, tuskin tiesi sanaakaan heidän kielestänsä, ja jossa
rikkaammaksi ja mahtavammaksi päässeet Lyydiköt itsetkin kernaammin
puhuivat venäjätä kuin omaa kieltänsä. Toisin oli asian laita täällä
Ojatin tienoilla. Tämän tienoon synkeä salon-luonto, sen köyhyys ja se
seikka, ett'ei sen läpi kule yhtään tietä, ovat tehneet, että Venäläiset
ovat jättäneet sen rauhaan, elikkä jos heitä on sinne joku tullutkin, on
tulijan ollut mahdotoin saada omaa kieltänsä tavaksi, ja vaikka hän on
ollut pappikin eli muu virka-mies, on hän perheinensä vähitellen
taipunut maan kieleen ja, niinkuin edellä kerrotuista esimerkeistä
olemme nähneet, viimein paremmin osannut täkäläisen rahvaan kieltä kuin
omaansa. Tämä seikka on vaikuttanut rahvaasen takaisin siten, ett'ei se
häpeä kieltänsä ja että se näissä tienoin tulee vielä kauan voimassa
pysymään. Tässä Ojatin tienoossa on rahvas pitänyt oman alku-peräisen
nimensäkin muistossa. Edellä olemme nähneet, että Äänisen rannalla
asuvat Tschuudit kutsuvat itseänsä vaan _Lyydeiksi eli Lyydiköiksi_,
joka tulee venäjän-kielisestä sanasta _ljudi_, merkitsevä rahvasta, ja
jolla nimellä mekin entistä myöten olemme heitä tähän asti kutsuneet.
Näin on näillä samanlainen nimi kuin Virolaisilla, jotka myös eivät
tiedä itseänsä muuten nimetä kuin _maa-rahvaaksi_ ja kieltänsä vaan
_maa-kieleksi_. Ojattilaiset sitä vastaan kutsuvat itsiänsä
_Vepsäläisiksi_ ja kieltänsä _Vepsän eli Vepsan_ kieleksi, joka nimi
niinkuin paljo muutakin kansan alku-peräisestä kansallisuudesta jo
muissa osissa sen alaa on unohtunut. Ei tarvitse siis ensinkään epäillä,
että tämä nimi, vaikka sitä nyt käyttää vaan yksi osa tätä kansaa, ennen
ei olisi ollut sen yleisenä nimenä, jota päätöstämme vahvistaa sekin
seikka, että pohjais-puolimaisen Aunuksen Karjalaisetkin yleisesti
kutsuvat näitä serkkujansa Vepsäläisiksi. Tässä otamme sentähden
tilaisuuden tärkeimmästi kehoittaaksemme kaikkia tästä kansasta eli sen
kielestä vasta kirjoittavia, että heittäisivät pois nuo muukalaiset
nimet _Lyydit, Tschuudit_ ja muut joihin ylpeiden naapurien
halveksiminen ja ylen-katse on nähtävä juuri, ja antaisivat tälle
kansalle sen edun, jota ei kielletä keltään yksinäiseltäkään ihmiseltä,
nim. kunniallisen oman nimensä nautinnon. Tähän on heillä sen suurempi
oikeus, kuin heidän esi-isänsä ovat tämän nimen historiaankin
kirjoittaneet. Sillä Venäjän vanhimman historioitsijan Nestorin _Vessit_
eivät voineet olla muita kuin nykyisten _Vepsien eli Vepsäläisten_
esi-isiä, vaikka perilliset eivät ole kuin vähäiseksi osaksi voineet
pitää vallassansa isien jättämää maata. Se on Sjögren'in erhetys
kirjassa: _Ueber die älteren Wohnsitze der Jämen_, joka meidän
kansan-tutkijoiden silmissä kauan on polkenut tätä nimeä. Hän oli jo
ennen tämän kirjansa kirjoittamista ja yleisesti ennen koko sitä suurta
matkustustansa, jonka arvollinen ja kiitettävä hedelmä se on,
kirjallisesti päättänyt että se kansa, jota Nestor Vessiksi kutsuu ja
joka eli Bjeloseron järven ympärillä, mahtoi kutsua tätä järveä
_Vesijärveksi_ ja siitä itseänsäkin _Vesiläisiksi_, josta Venäläinen
muukaloimalla muka sai nimen Vessit. Tämmöinen edeltä-käsin päättäminen
on aina vaarallinen, ja tehdyksi Sjögren'iltä, joka kaikessa koki
totuutta tarkoittaa, olisi sitä vaikea uskoa, ell'emme tietäisi, että
hänen sitä kirjoittaessaan Vessien eli sen suomalaisen kansan, joka
Nestorin aikoina eli mainituissa seuduissa, luultiin jo kokonansa
ilmoilta hävinneen. Mutta mainitulla matkallansa löysi Sjögren samoissa
tienoin suomalaista kansaa, joka kutsui itseänsä _Vepsäksi_, ja
toiseksensa tuli hän tällöin myös tietämään, että tämä kansa ei kutsunut
vasta mainittua järveä Vesijärveksi, vaan _Vauget- eli Valgetjärveksi_,
jonka Venäläiset sanasta sanaan kääntäen tekivät nimeksi: bjeloje osero,
Bjelosero. Näissä kahdessa seikassa, jotka hän itse uskollisesti kertoo,
olisi hänelle jo pitänyt olla kyllä todistusta siitä, että edellinen
päätöksensä Vessin nimen tulemisesta suom. sanasta Vesiläiset oli väärä,
varsinkin koska sanasta vesi Vepsäläistenkin kielessä pitää johdettaa
nimi _Veteläinen, ei Vesiläinen_, ja että samainen Veksi eli Vessä ei
ollut muuta kuin Venäläisen kielellä pehmennyt nimi _Vepsä_. Vaan tätä
ei hän nimittämässämme kirjassansa tahdo myödyttää. Todistuksia, joilla
hän puolustaa entistä päätöstänsä, olisi liian lavea ruveta tässä
kertomaan, koska halullinen lukija löytää ne täydellisinä itsestä
kirjasta. Niiden joukosta otamme tähän vaan yhden, joka myös perustaksen
väärälle kokemukselle. Siitä nim. että kaikilla nykyisten Vepsäläisten
kylillä muka on venäläiset nimet päättää Sjögren, että koko heidän
alansa olisi ensin ollut Venäläisten vallassa, jotta olisivat viljelleet
ja rakentaneet maan ja joiden kielestä kylätkin olisivat nimensä
saaneet, vaan että heidän olisi pitänyt taas luopua maasta ja jättää se
Vepsäläisille niissä myllyissä, joita täälläkin kansojen edes takaisin
siirrellessä tapahtui. Tämä päätös on kuitenkin väärällä pohjalla. Koko
Ojatin tienoossa samoin kuin Äänisenkin rannalla on ei ainoastaan
kaikilla vepsäläis-, vaan myös suurimmalla osalla venäläiskyliä
suomi-peruiset nimet, joita rahvas keskenänsä käyttää. Vaan kirkon- ja
henki-kirjoissa, mittarien luetteloissa ja kartoissa ovat molempien
nimet venäläisiä, useammassa kohden vaan josta kusta ristimä-nimestä
(sanotaan tavallisesti paikan ensimäisen asujan nimestä) tehtyjä,
niinkuin: Ivanoffkaja, Timosejeffkaja, Trosimoffkaja j.n.e. Tämmöiset
kirjat, kartat ja muut sanoo Sjögren, niissä löytyvien nimien tähden,
joka paikkakunnassa tarkoin läpi käyneensä. Näiden nimien vääryydestä ja
siitä, että hän ei tarkoin ottanut vaaria rahvaan kielessä käytettävistä
nimistä, päättää hän venäläisiä nimiä alku-peräisiksi ja niiden antajia
maan ensimäisiksi asujiksi, josta taas seuraisi että Vepsäläiset vasta
myöhemmin joutuivat sen isänniksi ja että niinmuodoin Nestorin Vessit
olivat toinen kansa, toista Vepsäläiset.

Tässä lienee nyt tilaisuus sanoa muutama sana näiden kielestäkin ja sen
aarteista. Suomalaiselle kielentutkijalle on tästä murteesta paljo
selkoa sekä kieli-opissa että sana-kirjassa. Vaan kuin useamman lukijan
pelkään tämän-laatuisissa kokemuksissa ja löydöissä ei löytävän sitä
miellytystä, joka niistä on kielentutkijalle, niin jätän Vepsän kielen
kieli-opilliset ja sana-kirjalliset edut tässä mainitsematta. Mitä taas
sen hengellisiin aarteihin tulee, niin ei niistäkään ole paljo
lausumista. Edellä olen jo sanonut, että Äänisen Vepsäläisillä en
tavannut lauluja ensinkään. Sama oli niistä yleinen lause Ojatillakin,
nim. että laulettu on iki-muistoisista ajoista venäjäksi ja että lauluja
ei ole koskaan löytynyt vepsäksi. Satuja taas löytyy paljo, vaan
niistäkin nähdään pian, että ovat parhaasta päästä Venäläisiltä saatuja,
ja paraat satujen sanojat tarjoaksetkin aina kernaammin venäjäksi kuin
omaksi kielekseksensä niitä kertomaan. Sana-laskuja ja arvoituksia
löytyy sitä vastaan Vepsäläisilläkin, ja niiden muoto todistaa, että
niitä ei ole naapureilta lainattu. Jälkimäistä kirjoitin Ojatilla noin
puoli-sataa, ja niistä saan kielen näytteeksi suomennoksen kanssa
painattaa tähän seuraavat.

     1. Neitschykäine iscytub liphaisches, kasaine irdal? _Nagris mas_.

     2. Pol hebot, pol hahat? _Jouh-segl_.

     3. Mustan söb, vaugtan situb? _Melnits_.

     4. Vaugtan söb, mustan situb? _Lämoi säreses_.

     5. Must da pehmed, märg da maged? _Paschtkas_.

     6. Märg masa aidan taga? _Kjel_.

     7. Päiväl rippub, a yol reighu? _Koukuine ukses_.

     8. Lehm pätschisch, händ irdal? _Lämoi i savu_.

     9. Ymbri päs ei hvati, ymbri pöydos hvatib? _Silm_.

     10. Kaks kurged pälitschi meres katsutas, toinen toscht ei voikoi
     sabutada? _Keranden korvad_.

     11. Mi om notktemb vet? _Savu_.

     12. Kaks neitschykäischt yhtel laval kargaitas? _Petkleil
     survotas_.

     13. Pä tohine, vats töine, jamgad kivisched? _Not_.

Suomeksi.

     1. Neitsykäinen istuu arkussa, kassa (palmikko, letti) ulkona?
     _Nauris maassa_.

     2. Puoli hevoista, puoli haapaa? _Jouhi-seula_.

     3. Mustan syö, voalkean sittuu? _Mylly_.

     4. Valkean syö, mustan sittuu? _Tuli päreessä_.

     5. Musta ja pehmeä, märkä ja makea? _Paistikas_.

     6. Märkä vasikka aidan takana? _Kieli_.

     7. Päivällä riippuu, vaan yöllä reikään? Oven _koukku_ (säppi).

     8. Lehmä uunissa, häntä ulkona? _Tuli ja savu_.

     9. Ympäri pään ei yllä, ympäri pellon yltää? _Silmä_.

     10. Kaks kurkea päällitse merestä katsovat, toinen toistansa ei voi
     saavuttaa (tavata)? _Korvon (saavin) korvat_.

     11. Mikä on notkeampi vettä? _Savu_.

     12. Kaksi neitsykäistä yhdellä lattialla tanssivat? _Petkeleillä
     survotaan_.

     13. Pää tuohinen, vatsa liinainen, jalat kiviset? _Nuotta_.

Isä-meidän rukous kuuluu tässä kielessä, venäjän-kielisestä uudesta
testamentista käännettynä, seuraavalla tavalla:

     "Tatoi meide, kudam oleb taivhal; sädkahase puhthaks nimi sinun;
     tulgha tsarstv sinun; da liinob vald sinun i mal kut taivhal; Leib
     meide kaikutscheks päivaka anda meile tjänambäi; i jäta meile
     völgad meide kut i mö jätamoi völghiischile meide; i ala anda meid
     iskusaha; a pjästa meid pahas; sida möd mi sinun om tsarstv, i
     vägi, i kuulund igan kaiken, Amin."

Kielen näytteeksi saakoot vielä seuraavat satuset tässä sian.

     1. Orl.

     Kysuiba orlal: mihe sötat sina itscheis poigid muga korttas taivhan
     al? -- Orl sanii: rohtischibak hö kasnuded lähetase päiväischen
     lost, kut minä heid sötaischin alahan mas?

     2. Kukoin karangg.

     Sanu milein, kysii kadag kukoin karanggol, miksch sina muga
     nälghiine sobihe, mändes siiritschi sinusaisch meheb;[6] mida sina
     tahtoit säta heisch? mihe hö sileisch koschutas? -- Ni mihe, sanii
     kukoin karangg; minä i en tahtoi anastada hied mehel, tahtoin
     vaische rebitada heid.

     3. Lambas i djumalan-lindiine.[7]

     Djumalan-lindiine lebastihe lambhan päle, mise rastta hänel
     vähäischen villad itschesa pesaks. Lambas rubens verdusiine hypta
     sinna i tänna. Kut sina milein yhtel muga skup? sanii
     djumalan-lindiine; paimnele sina käsket otta itschesaisch kaiken
     nahkha-sai villan, a milein otkaschit pitschukaisches klakiisches.
     Miksch muga netsen sädad? -- Netsen sädan siksch, sanii lambas,
     mise sina ed malta milain minun villad otta muga armhutte kut
     paimen.

Suomeksi.

     1. Kokko.

     Kysyivät kokolta: mintähden elätät sinä poikiasi niin korkeassa
     taivaan alla? -- Kokko sanoi: uskaltaisivatko he kasvaneina lähetä
     auringon luokse, kuin minä heitä elättäisin alahalla maassa?

     2. Orjantappura.

     Sano minulleni, kysyi kataja orjantappuralta, miksi sinä niin
     nälkäinen (olet) vaatteihin, ihmisten sinustasi sivutse mennessä;
     mitä sinä tahdot tehdä niistä? mihin ne sinullesi kelpaavat? -- Ei
     mihinkään, sanoi orjantappura; enkä minä tahdokaan ryöstaä niitä
     ihmiseltä, tahdon vaan repiä niitä.

     3. Lammas ja pääski.

     Pääski lepäytyi lampaan päälle, että raastaa häneltä vähän villaa
     pesäksensä. Lammas alkoi vihaisena hyppiä sinne ja tänne. Kuin sinä
     minulleni yhdelle (olet) niin ahnas? sanoi pääski; paimenelle sinä
     annat luvan ottaa itsestäsi kaiken villan nahkaan asti, vaan
     minulle kiellät pienoisesta tulloisesta. Miksi niin tämän teet? --
     Tämän teen siksi, sanoi lammas, että sinä et osaa minultani
     villaani ottaa niin lempeästi kuin paimen.

Työni lopetettua Ladvassa olisin suurelle maantielle voinut palata samaa
tietä, jota mennytkin olin, ell'ei mieleni olisi tehnyt paikalla
tiedustamaan, mitä murretta, karjalaistako vai vepsäläistä,
Ojatin-tienoon itäisessä, eli Aunuksen läänin etelä-itäisessä, osassa
puhuttiin. Sekä Ladvassa että jo edelläkin sanottiin kyllä näiden
tienotten kieltä aivan yhdenlaiseksi kuin kieli tässä seurakunnassa ja
sen ympäristöllä. Vaan Köppen'in kansakartta puhui toista. Tämä Pietarin
Tiede-Akateemian jäsen on mm. Schubert'in maa-tieteelliselle kartalle,
jota Venäjän maan europalaisesta osasta on noin 50 lehteä, eri
värillänsä kuvannut kunkin kansakunnan alan ja piirin. Tätä suurta
kansakarttaa ei löydy kuin kaksi kappaletta käsi-kirjoituksessa, nim.
toinen mainitun Tiede-Akateemian kirjastossa ja toinen Pietarin
keisarillisella maa-tieteellisellä seuralla. Mutta jälkimäinen seura on
siitä painattanut pienemmässä mitassa tehdyn kopion neljälle lehdelle.
Niin pää-kartassa kuin tässä kopiossakin antaa tekijä mainitussa osassa
Aunuksen lääniä, keskellä Vepsäläisten piiriä, ei vähemmän kuin
kokonaista kolme laajaa seurakuntaa Karjalaisille, vaikka näiden
historiallisesti ei tiedetä koskaan jalkaa astuneen Äänisen järven
etelä-puolelle. Väärjärven pogostan kautta tultuani Schimjärven kirkolle
havaitsinkin, että rahvas Ojatilla oli oikeassa ja että herra Köppen on
tehnyt suuren vian pannessansa Karjalaisia tänne, sillä kieli täällä oli
puhtainta Vepsää ja täksi sanottiin niiden kahden toisenkin,
Pääschjärven ja Kuschtjärven, seurakuntain kieltä, jonka kansa-karttaa
myöten niin ikään olisi pitänyt olla karjalaista. Tämä suuri vika, johon
virka-miesten luottamattomat kertomukset ovat syynä, tulee oiastuksi nyt
paraillaan tekeillä olevassa kolmannessa painoksessa herra Köppen'in
mainittua karttaa.

Tästä asiasta selvän saatuani ja vielä pari päivää Schimjärvessä
kuunneltuani kansan kieltä, päätinkin lopettaa vepsäläiset tutkintoni ja
palasin maantielle Suschtan (ven. Oschtan) kylässä. Schimjärven ja sen
väliä on 40 virstaa, joka on yksi ainoa hirmuinen korpi, jossa edellisen
viikon rankat sateet olivat niin vettäneet maan, että hevoset melkein
joka askeleella upposivat likaan. Tie, joka harvoin oli löytänyt
kangas-harjanneen kulkeaksensa ja enimmiten juoksi pitkin korpijokia eli
järviä, sillä se kulki paraasta päästä talvi-tien jälkiä, oli muutenkin
niin ryteikkö, niin kehnoilla malko-siloilla varustettu, että
ratsastajan monin paikoin piti pitkät matkat hevoistansa taluttaen jalan
astua. Ja vaikka lepoakin oli pidetty noin puoli-välissä taivalta
tehdyllä tulella, olivat sekä miehet että hevoset, myöhään illalla
Suschtaan tullessa, niin väsyksissä, että edelliset eivät tarvinneet
illaistakaan ennen maata rupeamistansa, ja jälkimäiset viimeisillä
virstoilla tuskin enää pystyssä pysyivät. Suschtasta tulin
Latina-Pellolle ja siitä samaa tietä Pietariin, jota keväällä olin tänne
mennyt.

Lopuksi saan mainita, että jos kellä vielä olisi halu käydä tutkimassa
Vepsäläisten kieltä Ojatilla, niin olisi mainittu Schimjärven
kirkon-kylä sekä kielen-puhtauden että muun puolesta siihen soveljain
paikka. Matkustaa tälle kirkolle voisi helpoimmin ja huokeimmin,
Sortavalan, Aunuksen ja Latina-Pellon kaupunkien kautta. Viimeksi
nimitetystä ei Suschtan posti-paikkaan Arkangeliin menevätä tietä myöten
tule kuin noin 130 virstaa, niin että koko matka Sortavalasta
Schimjärven kirkolle ei tulisi tekemään kuin vähän päälle neljän sadan
virstan.



Matka Itä-Venäjällä vuosina 1856 ja 1857.



Ensimäinen Kirja.

Kasan'issa, toukok. 1856.

"Kristos voskres! Kristus on ylös-nousnut!" kajahti ääni
sunnuntai-aamuna 29 p. huhti-kuuta huoneessani ennenkuin olin vuoteelta
ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla
portinvartija täydessä ala-upsierin puvussa, hän on nim. entinen
sota-mies. "Totisesti on Kristus ylös-nousnut!" tulee tähän vastata, ja
sitä ynnä suun- ja juoma-rahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka
kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa
julistamaan.

Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri
juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja
itse-valtaisuuden puolta-pitäjät kiehtoneet, tuominneet ja kuolettaneet.
Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,
epäillen, haikeroiden, todellako ja täksi päiväksikö pimeys vallan
voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemasteleivat. Lyhyt on kuitenkin
tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät
voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo
levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.

Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Venäläinenkään puutu
riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja
etenkin ankarasti viimeisen eli piina-viikon, jolla virkakunnat ja
koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripillä-käymisellä eli muun
ulko-käytöksen täyttämisellä kokee valmistaa oman-tuntonsa pääsiäisen
hekumalle. Silmin-nähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän
hirmuisen ajan loppua ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät
kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäis-lauantain ilta
pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhla-vaatteihin ja astuu
kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohusten kanssa tuhrattua
sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon lattiaa kuvaa Kristuksen
hautaa, kaikuu juhlallinen kiitos-virsi, kellot rupeavat soimaan, ja
kaikki todistaa, että se surkea puoli-yö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt
kotiin, jossa muna-röyköt, sian-liikkiöt ja viina odottaa. Tuskin
yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alku-perää, jokainen
ajattelee vaan mahansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin
paastonkin aikana useampi lienee surunut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän
kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen siaan heitäksenkin
pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan mitä vaan ikänänsä voipi,
ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaiken-kaltaisen lihallisuuden ja
hekkuman telmännöksi. Tätä iloa kestää sitten koko seuraava viikko,
jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, juopi viinaa ja
parantelee päätänsä, uudestaan samaa viinan-juontia ja kestin-käyntiä
voidakseen nauttia. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti
kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain
laveudella seisoo noin 60 kirkkoa niinkuin esim. Kasan'issa, niin arvaa
jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa
pääsiäis-viikolla on.

Mutta jo liiaksi hairahdin näistä asioista juttelemaan, vaikka
aikomukseni vaan oli sanoa, että täällä nyt on pääsiäinen, ja että kuin
jokaisella on lupa laiskana olla, niin on minunkin täytynyt vakaisempi
työ jättää, jonka siaan päätin kertoa jotakin Kasan'in kaupungista ja
sen merkillisyyksistä. Sen katuja, toria, kirkkoja en kuitenkaan huoli
ruveta luettelemaan, sillä lukija vähän hyötyisi. Sanon vaan kaupungin
ulko-tilasta sen, että se on hyvästi rakennettu, suorilla ehkä ei aina
puhtailla kaduilla, ja että asujanten määrä tekee noin 50 tuh. henkeä.
Kasan ei ole aivan Volgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen
idän-puoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Volgan
oikea ranta on korkea hieta-äyräikkö, vasen (pohjainen ja idänpuoleinen)
ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suo-maata, jonka joki
tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä ja keväällä
kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on
näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina
tulva-vuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. --
Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin Mongolilais-tatarilainen
maailman-valta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän
ruhtinoistansa tähän Volga-joen rannalle ja perusti valtakunnan, joka
seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten
perästä onnistui tällöin Venäläisille suur-ruhtinas Ivan Vasiljevitsin
johdolla Kasan'in valtaaminen. Hirmuisen veren-vuodatuksen pidettyänsä
hävitti tämä ruhtinas sen entisen tilan, kukisti kaikki mahometiläisten
kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla
esi-kaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän
kaupungin entisen tatarilaisen linnan sialle europalaisen sota-taidon
mukaan varustetun linnan useammilla tornilla, jotka samoin kuin
muuritkin vielä seisovat ja ulko-näöltänsä ovat samanlaiset kuin esim.
Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Venäjältä rahvasta
kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että
siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi
osaksi koko väki-luvusta.

Nämä Tatarilaiset ovat Krim'in tätä nykyä kuuluisten Tatarilaisten kuin
myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta
heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa.[8] Muista kaupungin asujamista
tekisi oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta
varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suora-nenäisestä ja
kauniista muodostansa. Hänen ihon-karvansa ei ole mustempi kuin
muidenkaan Europalaisten ja monesti näet aivan valkea-verisiäkin
Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulko-käytöksensä on tasaista ja
hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Venäläinen kutsuukin häntä
haukkuma-nimellä barin'aksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän
puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä valehtelee eli
harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä
näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja
jos sitten vielä venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "Minä
en ole Venäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää
kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot kristin uskosi kanssa
miehen edessä etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.

Maalla ovat maan-viljelys ja karjan-hoito, ja kiivaimmatkin venäläiset
myödyttävät että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa
taitavammat ja ahkerammat maan-viljelijät kuin Venäläinen. Kaupungissa
on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppa-mies, käsi-työläinen eli
rahti-mies. Ensimmäisen luokan kauppa-mieheksi jaksaa harva tästä
kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkama-kauppaa, ja missä
heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasan'issakin, kuluu harva päivä,
ett'ei luonasi käy näitä itä-maalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuaa,
halaattia (makuu-nuttuja) hyvän-hajuisia voiteita ja muuta semmoista
kaupalla. Käsi-töissä on saippuan ja nahkan valmistaminen heille
varsinkin sujuvaa. Kasan'in saippua on ympäri koko Venäjän kiitettyä ja
täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat
Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsi-töihin on tämä kansa hyvin
taipuvaa, niin että harva työ-huone löytynee Kasan'issa, olipa sen
isäntä Venäläinen, Saksalainen eli muu, jossa ei joku osa työ-miehistä
olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yli-opiston kirja-painossa, jossa on noin
pariin kymmeneen työ-mieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä
on Saksalainen).

Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin
uskoa. Kasan'issa ja sen esi-kaupungeissa on heillä kymmenkunta
_metsched'iä_ (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin
_mullaa_ (pappia) ja yksi eli pari _aschantia_ (lukkaria). Harvemmassa
löytyy _ahan'ia_, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat
kontrahti-rovastia, ja piispaa (_muftia_) ei ole koko Venäjän
valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä,
joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka
kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkon-palvelijoilla ei ole
määrä-palkkaa, he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet
vapa-ehtoisesti suovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka
jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa
vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras
uskonharjoituksissa. Viis kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim.
auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa
ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla eli muuten
ei voi tätä käskyä jollakulla ajalla täyttää, hänen täytyy jälestäpäin
sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin
päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole
lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metsched'issä. Tämä on
nelis-nurkkainen, soikea kaksin-kertainen rakennus puusta eli kivestä,
jonka alakertaa käytetään monellaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi,
kauppa-puodeiksi j.n.e. Ylä-kerta on kirkkona. Sen harjalta nousee
korkealle pyöreä kaitainen torni (_minaret_), jonka nastalla
mahometiläisten omituinen merkki puoli-kuu kullittuna paistaa. Heillä ei
ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri
kulkevasta rauta-häkistä joka haaralle huutaa surullisen-kaltaisella
nuotilla: _Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen
lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on
korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah_. Aamu-rukoukseen huutaessaan
lisää hän tähän: _rukous on parempi kuin uni!_ -- Tämän huudon perästä
tulee rahvas metsched'iin. Sen porstuassa eli etu-huoneessa on pitkin
seiniä hyllyjä, joille sisään-menijät jättävät päällys-kenkänsä. Itsessä
kirkossa ei ole penkkiä; lattia on katettu joko kirja-ompeleilla
koristetulla villaisella eli vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla.
Paitse tätä ei siinä metsched'issä, jonka minä Kasan'issa näin, ollut
muuta erinomaista, kuin opetus-istuimen kaltainen saarnas-tuoli, kaksi
tavallista kynttilä-kruunua, muutamia lamppuja seiniltä ja Mekkaan päin
oleva ikkuna moni-värisistä ruuduista tehty. Matolle istuikset
seurakunnan jäsenet rivihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä
turbaani on päässä, se irtauttaa sen perä-liepeen hartioillensa
riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä.
Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki
päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden pää-vaatteuksesta
eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen
yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen.
Rukoillessa pitää mahometiläinen kätensä lanteillaan, pyyhkäsee vähän
väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta tarkoittaakseen.
Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin
paikoin taas panee peukalojensa päät korvan-lehdille, toiset sormet
hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämä äkkinäistä
oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan nousee
mulla saarnas-tuolille ja lukee siinä luvun alkoran'ista. Tämän
lukemisen toimittaa hän messun-laatuisella nuotilla, joka ei kuulu
pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pää-asiaksi
papin-kouluissa. Sen tehtyä laskeiksen hän alas, menee ja istuiksen
seurakunnan esinenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa
tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja
seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus,
yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.

Mahometin uskon-opista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Nykyjään sanoi
Paris'in piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan
"lahkokunnan kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut
vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa
asiasta puhuin, päättää sanoen: "me uskomme saman näkymättömän
kaikki-valtiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on
99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin
määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä
maailmassa ja ian-kaikkisen elämän tulevassa. Jumala-tointa
rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee
paha-teon vielä tulevassakin elämässä". Tästä tulevaisuudesta oli
hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset.
Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä
on siellä mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän
yltä-kylläisyyden kanssa on kaksi etua yhdistettynä, joita syömärillä
tässä maailmassa ei ole, nim. että ruokahalu aina on hyvä ja että
tarpeellansa ei tarvitse koskaan käydä. Toinen pää-nautinto on
hurskaalla taivaassa sen suloisista neitosista, joiden ihanuutta ei voi
kielin kertoa ja joita miestä päälle annetaan 70 kappaletta, ollen
näillä vielä se erinomainen avu, että neitsyyden lahja ei heiltä koskaan
katoa. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon
peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan
edes-asettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on
hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metsched'in kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla
opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla
erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin
vapa-tahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä,
ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä.
Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset
korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa
papin-kouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille
ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä,
josta myös yhteisessä kattilassa keitto-ruokaakin tehdään. Koulussa
istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppi-aineet
eivät ole suuret: sisältä-luku, rukousten ulkoa-oppiminen ja kirjoitus
on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkoran'ia ei saa lukea
muuten kuin sen alku-peräisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen
koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempi-päinen
koulu-lapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä
kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä
eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka
yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti
täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen
rakastajan nautinto kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen
oma-kielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjan-luku
juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvun-taidon
kuin myös luvun-halun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka,
että Kasan'issa usea vuosi painetaan alkoran'ia suuret painokset ja joka
vuosi tuhansmäärin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin
hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin
tältäkin kansalta muutama vuosi-kymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä
ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasan'issa on eräs
saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika
takaperin yksin omituinen kirja-painokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei
taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä
ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän
pipliä-seuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa
voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti
katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria
luonnon-lahjoja. --

Kasan'in paras ja painavin merkillisyys on kumminkin sen yli-opisto,
tätä nykyä itäisin maailmassa, jonka arvon se kuitenkin kohta kadottaa,
koska yli-opiston asettaminen Irkutsk'iin kuuluu olevan hankkeissa.
Kasan'in yli-opiston perusti keisari Aleksanteri I:nen v. 1804. Siinä on
neljä tiedekuntaa, nim. lainopillinen, lääkitys-opillinen,
kieli-opillinen ja luonnontieteellinen, ja opettajain määrä on vähän
suurempi kuin Helsingissä, vaan oppilaisten ne 300, joita enemmän
Venäjänmaan yli-opistoissa kiellettiin olemasta oppilaisia. (Tämän
kiellon on nykyinen keisari ei kauan sitten kumonnut.) Sen rakennukset
ja laitokset ovat sangen arvoiset; kivi-kuntaista ja luoma-tiedollista
varastoa varsinkin kiitetään hyviksi. Kirjastoa on noin 60 tuh.
kappaletta. Tämä niinkuin kaikki muutkin yleistä oppia tarkoittavat
laitokset kuuluu kansan-valistus-minisierin alle ja paikalla hallitsee
sitä niin-kutsuttu _kurator_, joka vastaa meidän kanslerin-siaista ja
joka samalla myös on kaikkein yli-opiston oppipiiriin kuuluvien koulujen
ylin hallitus-mies. Lähinnä hallitsevat yli-opistoa ja sen oppilaisia
rehtori ja inspehtori. Edellisen virkaan kuuluu olla konsistorion
esi-miehenä, valvoa sen yli, että nuorisossa ei ilmesty
vapa-mietteisyyttä eli ylen-katsetta uskon-oppia kohtaan, että
rohvessorit luonnon-tieteissä aina kokevat näyttää luojan viisautta ja
kaikki-valtaa, rohvessorit valtiollisissa ja historia-tieteissä
todistavat yksi-valtaisen hallitus-muodon soveliaimmaksi kuin myös
osoittavat isän-maan suuruutta ja kunniaa. Paremmin tietääksensä
luentojen kulun saapi rehtori rohvessoreilta ja muilta opettajilta
tarkat kertomukset heidän luennoistansa. Myös valvoo hän sen yli, ett'ei
konsistoriossa ilmaudu eri-mielisyyttä. -- Paitse omalla
kustannuksellansa olevia oppilaisia löytyy joku osa heistä semmoisiakin,
köyhiä virka-miesten poikia, joilla on täysi ylös-pito kruunulta, ja
jotka tästä ovat velvolliset oppi-aikansa päätettyä vähintänsäkin viis
vuotta palvelemaan kruunua, missä hallitus hyväksi katsoo. Nämä asuvat
kruunun kartanossa ja lähimmästi näiden muonasta, vaatteista ja
elannosta yleisesti pitää huolen se niin-kutsuttu inspehtori, joka
virka-mies siis semmoisissa yli-opistoissa, joissa tämän-kaltaisia
kruunun syöttiläitä ei löydy, ei ole ensinkään tarpeen. Ulkonaisesti
näyttävät täkäläiset oppilaiset hyvin siivosti elävän; heillä ei ole
mitään yhteyttä keskenänsä, jokainen nuojaa luettavansa kanssa ja kokee
joutua virka-mieheksi. Kuin kuulijoilla ei ole sen suurempaa tarkoitusta
kuin virka-eksaminan suorittaminen, ovat luennotkin sitä myöten
lyhykäiset ja nappiset, ja korkeampi tieteellisyys tulee harvoin
kysymykseen. Niin ei Kasan'inkaan yli-opiston tiedetä kasvattaneen
yhtään kuuluisata tiede-miestä, vaikka opettajien seassa aika välistä on
miehiä ollut, joiden nimet ovat tunnetut yli koko Euroopan, niinkuin
esim. Frähn, Littrov, Kasem Beg j.n.e. Nämä ja muut heidän
virka-toverinsa ovat olleet vieraita ja muukalaisia, joilla Venäläisten
sivistäminen ei ole niin suuresti tarkoituksena ollut kuin
kunnia-merkkien ja ison eläkerahan saaminen, joka lieneekin syynä
siihen, että kuulijat ovat niin vähän tulleet osallisiksi heidän
tieteellisyydestänsä. Tämä ulkomaalaisten valta on tämän maan
oppi-laitoksissa ennen ollut niin suuri, että Kasan'inkin yli-opiston
opettajista alussa ei ollut kuin yksi Venäläinen, muut kaikki
Saksalaisia eli muita vieraita. Nyt on tämä suhde toki niin muuttunut,
että Venäläiset jo ovat voitto-puolella ja ulko-maalaisia tämän
yli-opiston opettajien seassa ei enää ole kuin vähän toista kymmentä,
joista eräs on Suomalainenkin (nim. opetus-tiedon opettaja Lönnström) ja
eräs taas suomalaisesta eli ruotsalaisesta peri-juuresta (lääkäri
Lindgren). Nykyinen rehtori on Puolalainen Kovalevski, joka
Mongolilaisen kieli-oppinsa tähden myös taitaa olla yli-opiston
mainittavin tiede-niekka. Ylistettävien tiede-miesten puute Kasan'issa
on nyt sitä suurempi kuin koko itäisten kielien tiedekunta, yhteensä
yhdeksän rohvessoria, v. 1854 täältä muutettiin Pietariin.

Muista opistoista ovat vielä muistettavat 2 kymnasiaa, hengellinen
seminario, jossa valmistetaan tavallisia pappia, ja hengellinen
akateemia, jossa pappia korkeampiin virkoihin tehdään, ja jonkalaista
koko valtakunnassa on 4 (nim. Kiovassa, Moskovassa, Pietarissa ja tämä
täällä). Kasan'in hengellisellä akateemialla on myös tarkoituksena
lähetys-saarnaajien valmistaminen täkäläisiä mahometiläisiä ja pakanoita
kääntämään, joita jälkimäisiäkin vielä löytyy muutamia tuhansia
Tscheremissien ja Tschuvaschien seassa. Tätä vasten tulisi akateemiassa
opettaa oppilaisia käännettävien kielissä, ja onkin tähän tarpeesen
kielen-opin ja sana-kirjan tapaista sommiteltu. Mutta tätä nykyä ei
akateemialla kuitenkaan ole opettajaa kuin yhdessä näistä kielistä nim.
tatarilaisessa, jona on eräs mulla. Vaan hänen opetuksensa niinkuin
muukin luento on päällisin-puolista, ja näin ei lähetyksen työstä tule
suurta valmista. Suurempikin nero lankeisi kuitenkin mitättömäksi
Tatarilaisten uppi-niskaisuuden ja ylpeyden edessä, sillä he pitävät
itseänsä, josko ei parempinakaan kristityitä, kuitenkin kaikin puolin
heidän vertaisinansa, ja kuin eivät näe kristin uskon tunnustajissansa
vaikuttavan niinkään suurta jumalanpelkoa kuin heidän uskonsa heissä, ei
heillä ole mitään syytä ottaa päällensä uskon-muuttajan häpeätä.
Tschuvaschien, Tscheremissien ja Votjakkien kääntäjiksi ennen on
kasvatettu ja papiksi kouluttu näistä kansoista otettuja lapsia. Mistä
syystä tämä kelvollinen asia sittemmin lienee hylätty, koska se nyt enää
ei ole voimassa, sitä en tiedä. Kahden ensiksi mainitun kansan vielä
pakanallisia jäseniä kääntäessä on eräs täkäläinen protojerej nimeltä
Viktor Petrovitsch Vischnevski vaikuttanut jotakuta. Hän on myös
kirjoitellut heidän pakanallisesta uskostansa luettavia kirjoituksia.
Sitä vastaan ovat hänen kieliopilliset työnsä, Tschuvaschilainen
kielioppi sana-kirjan kanssa painettu v. 1836 ja Tscheremissiläinen
(vielä käsikirjoituksena) aivan mitättömät.

Luterilaisia, enimmästään Saksalaisia, on täällä ominainen seurakunta,
jolla on kirkkonsa, kirkko-kartanonsa ja koulunsa, ja kirkko-herrana
Suomalainen Pundani. Muitakin Suomalaisia tapaa täällä niin hyvin kuin
muuallakin ympäri koko Venäjän maata virka-miehinä, käsi-työläisinä ja
muina semmoisina. Verrallisesti vähempi-vilppisestä käytöksestänsä
tuntee nämä Suomalaisiksi, vaan muut koti-maiset tunteet ja koti-maiset
kielet ovat heiltä leivän ja rahan etsinnössä jo ammoin haihtuneet.



Toinen Kirja.

Ischaakin kirkolla Tschuvaschin maassa 23 p. kesäk. 1856.

30:nä päivänä touko-kuuta irtausin viimenkin Kasan'ista. Aikomukseni oli
koko tämän kesää menettää Tschuvaschin-kielen tutkimiseen, johon jo ne
kaksi kuukautta, jotka Kasan'issa vietin, olin parhaan jälkeen
valmistainut. Tämä kansa elää enimmäksi osaksensa Kasan'in läänin
lounaisessa osassa, piirikunnissa: Tscheboksary, Tsyvilsk, Jadrin ja
Kosmodemjansk. Melkein keski-kohdalla näitä neljää piirikuntaa on
seurakunta Ischaaki, kauas ympärinsä kuuluisa sen ihmeitä tekevän
Nikolai-pyhän kuvan tähden, joka löytyy sen kirkossa ja jolta ympäristön
rahvas, olletikin Tschuvaschit, matkustelee taudista, raskaista synnistä
eli muusta onnettomuudesta päästöä rukoilemassa. Monesta syystä olin,
sitä myöten mitä mainitusta paikasta oli minulle kerrottu, päättänyt
tällä kirkolla oleksia jonkun ajan; se oli nyt matkani maalina.

Ensimäisenä työnä oli siis päästä kevät-tulvasta paisuneen Volgan yli,
jota jokea ensimäiseen maantien varrella olevaan kylään toisella puolen
(nimeltä Uslón) ei ollut vähemmän kuin 10 virstaa. Ilma oli
aamu-päivästä kaunis, vaikka kova länsi- (ja laita-vastainen) tuuli ajoi
joen suurille aalloille. Kokenut jo Suomenlahdenkin aaltoja en minä
antanut tämän matkaani alkuunsa taukoottaa puolen-päivän jälkeen kerran
rantaan tultuani, vaikka ne kaksi tuttavaa, jotka minua venheesen asti
seurasivat, kehoittivat huomeiseksi lähtöni jättämään. Näiden kanssa
vielä pari lasia Krim'in viiniä kallistettuani survattiin venhe
laiturilta ja me aloimme pyrkiä eteen päin.

Näin kevät-aikana on Volga, sen syrjä-joki Kasanka ja suuri ala Volgan
vasemmalla puolella olevata alankoa yhtenä järvenä, jota ylempänä
seisoivat vaan Kasan itse ja sen esikaupungit, pari kolme luostaria
j.n.e. Veden pintaa ylempänä oli myös Kasan'in ja esi-kaupunkien välillä
kappeli, rakettu poikkinaisen särmä-kukkuran (pyramidin) tavoin, joka
menneen vuosisadan lopulla tehtiin niiden venäläisten sotijoiden
muistoksi, jotka kaatuivat Kasan'ia vallattaessa Tatarilaisilta ja
joiden luut myös tässä säilytetään. Tämä muisto-merkki, oleva sangen
vähästä korkeudesta, ei näy kauaksi eikä tee likeltäkään katsojassa
suurta vaikutusta tässä lavealla niityllä, vaan arvattavasti ei
semmoinen muisto-patsas kumminkaan ole paras väli-kappale
esi-kaupungeissa elävien Tatarilaisten mielestä unohduttamaan entisiä
aikoja eli lienee se sitten varsin kädestä pitäen rakettu ikäskuin heitä
uhalla ja heille nykyistä heikkouttansa muistuttamaan. Paitse tätä
seisoi vettä korkeammalla vielä kaupungin ja näiden esi-kaupunkien
välillä kulkeva silta, jota pitkin me nyt sousimme, kunne tulimme
lähemmäksi jälkimäisiä, semmoiseen kohtaan siltaa, jossa arkku oli niin
korkea että venhe veden tulvillansakin ollessa sopi alatse menemään.
Siltaa myöten kulki peräkkäin kaksi pulkkaa vaimoja vetäen kahta suurta
venhettä, joita kovassa vasta-tuulessa muuten ei saatu veden toiselle
puolelle. He olivat jukkoihin valjastetut samalla tavoin kuin miehiä
nähdään samassa kimpussa Laatokan-kanavalIa. Minä kummeksin sitä että
vaimoja pannaan tämmöiseen työhön ja kysyin peri-mieheltä: "Venakkojako
nuo ovat vai Tatarilaisia?" -- "Venakkoja," vastasi hän ylpeydellä ja
lisäsi: "mihinkä ne huonot Tatarilais-vaimot, jotka alati istuvat
lämpimässä tuvassa ja ulkona liikkuvat vaan peite päässä, mihinkä
senlaiset tuommoisessa työssä joutuisivat!" Tämä oli ensimäinen
Venäläinen, jonka en kuullut kovaa työtä häveksivän, vaan vieläpä
kerskuvankin sen tekemisestä.

Sillan taakse päästyämme olisi meidän pitänyt pyrkiä suorastaan Volgan
toiseen rantaan, sillä Uslón, johon päästävä oli, oli sillä puolella
jokea ja sen puolen korkea ranta olisi antanut suojaa ankarata tuulta
vasten, joka ei ollut aivan pitkin jokea, vaan puhui kovemmin sen
oikealta puolelta. Näin ei kuitenkaan peri-mies tehnyt; hän toivoi
parempaa suojaa vedessä seisovalta metsiköltä vasemmalla rannalla ja
laski siis tätä myöten. Ja niin kauan kuin venhe kulki lepikossa tahi
paju-pehkojen välitse, ei tuuli sitä kovin estänyt ja matka joutui
eteenpäin. Vaan enin osa oli kuitenkin avonaista niittyä, jossa tuuli ja
aalto täydellä voimallaan painoivat venhettä. Tämä vielä ei ollut
sujakka niinkuin venheet Suomessa, vaan luupin tavoin tehty leveä,
korkea ja raskas heittiö, niin että kyllä parta järisi ukko-rukilla sitä
vasta-tuuleen kiistäessä. Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä ja päälle
päätteeksi rupesi vielä rankasti satamaan. Muut samaan suuntaan pyrkivät
venheet kääntyivät yksi toisensa perään takaisin esi-kaupungissa tuulta
pitämään. Meitä hävetti tämmöinen matkan-teko, me riensimme siis
edellensä ja viimein käsitimmekin sen ilon, että Uslón'in valkea kirkko
paistoi edessämme. Mutta se oli vielä joen toisella puolen, noin 3
virstan päässä. Tämä palanen oli epäilemättä vaikein kohta matkaamme,
sillä tässä oli tuuli laitainen ja suojaa ei vähäistäkään. Viimeisistä
puu-pehkoista erotessa vaalenivat soutajien kasvot ja he kokivat
varoittauta silmiänsä ahkerasti ristimällä. Suuren aallon hyöätessä
venheesen hätäytyi muuan heistä niin, että airo raukesi käsistä ja sekä
mies että airo olivat mennä aallon mukaan. Peri-mies, venhuesta ainoa,
joka ei näyttänyt pelkäävän, kehoitti souturiansa alinomaa hokien:
"soutakaa ukot! soutakaa ukko-kullat! Sinä, veli-veljyeni, vedä
paremmin! kaikki, poikaseni, vetäkää täydestä voimasta! pikkuisen vielä
soutakaa, niin pääsemme perille!" Mutta tätä pikkuista kesti vielä
lähemmäksi kaksi tuntia, kunne vihdoinkin märkänä kuin kuikat pääsimme
Uslón'in rantaan. Miesten kompuroidessa maalle tapahtui se onnettomuus,
että putelli viinaa, jonka minulle Saksan kirkko-herra Kasan'ista
lähtiessäni lahjoitti ja joka kuului olevan "ihan kuin Suomen viinaa",
muiden kapineiden päältä vierähti venhe-pohjaan ja särkyi. Soutu-miesten
onneksi särkyi se suupuolestansa, niin että heidän ryypätäksensä jäi
enemmän kuin puolet sen sisällystä, jota herkkua minun ei käynyt
edellensä kulettaminen eikä ollut sallittu nauttia.

Kuin ilta jo oli käsissä, olisi minun kelvannut jäädä Uslón'iin yöksi,
vaatteitani ja kapineitani kuivaamaan, ja tämän ajatuksen kanssa
läksinkin siihen taloon, jossa virka-miehiä vasten pidettävät hevoset
seisoivat. Vaan täällä oli ensinkin isäntä vahvassa viinassa; hän oli
lihava kuin syötetty sika, vaan hyvä-sävyisyys hohti hänen punottavilta
kasvoiltansa ja onnellisuus ikäskuin rasvana tippui hänen ruskeasta
parrastansa. Jospa hän vielä ei olisikaan peloittanut yöksi jäämästä,
olivat toisekseen kaikki huoneet täynnä joen-kulkijoita, jotka olivat
parkoistansa nousseet maalle tuulta pitämään ja ankaralla juomisella ja
pajatuksella kokivat sitä kääntymään saada. Ja kolmanneksi oli humalassa
piisarikin, jonkalainen herrakko on hevoisen-antopaikoissa järestyksen
yllä-pitäjänä ja kirjoittaa matkustavien tie-kirjat päivä-kirjaan.
Edellä-mainittuja virka-miehille pidettäviä hevosia, joita minä olin
päättänyt käyttää, saadaan kahden-laisilla tie-kirjoilla, jotka muuten
ovat aivan yhden-näköiset, mutta siten vaan toisistansa eroavat, että
yhden lajin nurkassa seisoo painettuna sanat: _ilman kyyti-rahatta_, ja
toisen sanat: _kyytirahan edestä_. Minulla oli jälkimäisen laatuinen, ja
seuraten kysyin piisarilta (kuin yöksi en voinut jäädä), paljoko
kyyti-raha ensi väliltä teki. Hän katsoi tie-kirjaani ja vastasi: "ei
mitään". -- "Katsokaapas tarkemmin", sanoin minä. Hän katsoi uudellensa
ja sanoi: "johan minä sen sanoin: ei se tee mitään, vaan piisarille
antakaa vähän juoma-rahaa!" -- "Kuinka niin? eikös tie-kirjassa tuossa
seiso: kyyti-rahan edestä?" -- "No menkää sitten Jumalanne nimeen, kuin
puhetta ette ymmärrä", lausui hän ja ilmoitti maksettavani määrän, joka
kirjoitettiin päivä-kirjaan; mutta piisari jäi juomarahatta, jonka hän
tahtoi ansaita hevosten isännän vahingolla.

Tullessani toiseen holli-paikkaan oli jo yö, ja kuin satamasta ei
vieläkään herennyt, olin minä vielä märempi kuin ennen ja vietin
sentähden tässä yö-sydäntä yhdessä tuvassa Tatarilaisten holli-miesten
kanssa. Matkattuani kaksi holli-väliä seuraavana päivänä, tulin ensi
kerran Tschuvaschilaiseen kylään. Venäläiset rakentavat kylänsä linjaan
kahden puolen maantietä eli kylän-katua, siten että tupa on tuvan
nurkassa ja ulko-huoneet taampana, joka yksi-muotoisuus ensi kerran sitä
katsojalle on mieluinen, vaan aikaa myöten väsyttää silmän. Muuten on
Venäläisillä tuvat suurilla ikkunoilla, ulos-lämpeävillä uunilla ja
useammin paikoin myös lauta-katoilla. Aivan toisenlaisen näyn antaa
tschuvaschilainen kylä. Talot ovat raketut itse-kukin eriksensä, joten
yhteinen järestys on kokonansa pois-haipunut, ja rakennukset, nekin
pienet ja niin rikkaalla kuin köyhälläkin pian yhdenlaiset, ovat katetut
olilla, joka kylälle antaa hyvin surkean ulko-muodon. Mutta tultua
Tschuvaschin pihaan ilahuttaa silmää pihamaan lakaistu viheriäinen
nurmikko ja se keskellä pihaa seisova tammi, lehmus eli pihlaja, jota
näkyä Venäläisten likaisissa pihoissa harvoin tapaat. Piha-maan
ympärillä seisoo rivi aittoja, talli, navetta ja muut ulko-huoneet, vaan
missä perhe on laajennut useammiksi parikunniksi, on samassa pihassa
useampi tupakin, sillä kullakin parikunnalla pyytää olla niin hyvin oma
tupansa kuin oma makuu-aittansakin. Tupaan tultuasi luulet olevasi missä
kussa itä-Suomen sydän-maassa mökkiläisen eli mäki-tupalaisen tykönä,
sillä tuvan ikkunat ovat pienet, uuni kiukaan tavoin sisään-lämpeäväksi
rakettu ja seinät samoin kiilto-mustat kuin tuvissa mainitussa osassa
Suomea. Sitä tämmöisissä asunnoissa niin tarpeellista lakeista en ole
nähnyt Tschuvaschien tuvissa. Penkit ovat hyvin leveät ja niiden alus
eteen lyödyillä laudoilla kolpitsoiksi tehty, joka laitos nähdään
Tatarilaistenkin tuvissa. Näin kerran Tschuvaschin tupaan päästyämme
olisi hyvä tila jutella itsestä kansastakin jotakuta; vaan tätä emme
vielä paljon tunne, jääköön se asia siis toiseen kertaan, varsinkin kuin
matka kiirehtää eteenpäin pyrkimään.

Toisena päivänä selvisi ilma viimeinkin, mutta sateen siaan tuli kylmä
pohjatuuli. Vaatteeni eivät yön aikana olleet kerinneet kuivaa
kaksi-päiväisestä märkyydestänsä, ja se asia, että päätin ne matkaten
kuivauttaa pohjatuulella, saattoi minulle vanhan viholliseni
hammas-taudin, joka sitten taas ei luopunut leuvoistani ennenkuin tuli
oikea kesä-lämmin, joka tapahtui noin kahden viikon perästä. Tämän
kumppalin kanssa tulin, samana päivänä Tsyvilsk'iin, jota Tschuvaschit
ynnä Volgan rannalla olevata Tschebotsarya pitävät pää-kaupunkinansa.
Tsyvilsk'issä elää toista tuhatta asujaa, ja tähän katsoen luulisi
meikäläinen matkustaja tämmöiseen kylään tullessaan löytävänsä toki
jotain sivistyneen ihmisen elämään kuuluvista tarpeellisuuksista. Mutta
niitä etsit turhaan Venäjän pienemmissä kaupungissa. Ravinto-huoneita
suuremmissa kaupungissa niinkuin esim. Kasan'issa löytyy tosin paljo ja
muutamat niistä niin suuria, että Kleinehkään ei häpeisi niissä
eläessään. Mutta siivo ja koko laitos niissä on europalaiseen
siisteyteen tottuneelle kokonansa vastoin mieltä. Tosin seisovat seinät
täynnä koreita tauluja, suuria peiliä ja kalliita jumalan-kuvia, ja
huone-kalut näyttävät myös loitommalta katsoen hyvin komeilta. Mutta
katsopas tarkemmin tätä sohvaa esim., johon nyt istut. Sen
sahviani-päällys on jo monin paikoin pahasti kulunut, täytteenä olevat
sian-villat eli muut karvat pyrkivät jo useammasta kuin yhdestä reiästä
ulos, se vapisee ja naukuu allasi, ja vedon lyön kanssasi sen päälle,
että jos siinä puolen tuntia istut, olet tunteva ruumiissasi kupisevan
liikoja asujamia. Asia on se, että tämä sohva on vanha, hyvin vanha,
monessa avisionissa ollut ja monen isännän luita lepäyttänyt.
Samanlaisia ovat muutkin huonekalut ja se koreus, joka ensin sisään
tullessasi oli sinusta niin mieluinen, muuttuu pian inhon-tekeväksi.
Tätä tunnetta ei vähennä se sini-kirjainen pöytäliina eikä se yhdellä
pesullansa jo monta partaa pyyhkinyt ruoka-liina, joka sinulle annetaan,
ei myöskään se kirjavassa eli punaisessa, housujen päällä olevassa
paidassa löyhkyvä, parrakas passari, joka ympärilläsi liekkuu, kutsuu
sinua "armoksi," "korkea-sukuisuudeksi" eli muuksi, vaan jonka
pää-toimitus on valvoa, ett'et maksamatta pois-mene eli pistä povellesi
jotakuta talon eli muiden vierasten kapinetta. Syy tähän parastenkin
ravinto-huonetten kehnouteen on se, että maan sivistyneet asujat harvoin
etsivät niissä huvitustansa. Niinkuin _bluf'in_ sanotaan Ranskanmaalla
kaikki tämmöiset paikat vallanneen, niin on _parta_ ne täällä anastanut.
Musikka eli se ei paljon häntä sivistyneempi kauppa-mies ei nim. kajoa
paraimpaankaan ravinto-huoneesen mennessään, jos tietää itsellänsä vaan
olevan sen kymmen-kopeikaisen, jolla hän jo saapi henkeänsä _teetä_
vatsan täydeltä. Bluf'in ja parran välillä mahtaa kuitenkin olla suuri
eroitus heidän käytöksessänsä. Edellistä en ole nähnyt, vaan jälkimäinen
on ravinto-huoneessa tavallisesti humalassa, pajattaa, tanssii, retkuu
ja ylpeileiksen kaikella tavalla, muka kuin hänkin on kerran herrana,
vaikka eileinen selkä-sauna vielä voipi kylkiä vihamoitella. Sivistynyt
ihminen lymyää arvattavasti vaan suuresta pakosta, niinkuin matkalla
ollessaan, tämmöiseen paikkaan ja tällöinkin on maan omilla asujilla
omat makuuvaatteensa, syömä-astiansa ja useammat palvelijat kanssansa,
niin että isännältä eivät tarvitse paljon muuta kuin huoneen ja
lämpimän.

Vaikka minulla ei ollut näitä tarpeitakaan, olisin kuitenkin kernaasti
suonut löytäväni Tsyvilsk'issä ravinto-huoneen; vaan sitä ei ollut ja
minun täytyi majata posti-paikassa. Ispravnikalta ja eräiltä muilta
virka-miehiltä kuulusteltuani kaikellaisia tietoja Tschuvascheista
läksin seuraavana päivänä viimeiselle holli-välille Ischaakiin päin, ja
25 virstaa matkattuani tulinkin tähän paikkaan, joka oli tietojani
Tschuvaschin kielessä enentävä. Korttierin sain erään diakan-lesken
tykönä, joka on juuri semmoinen "lesk-akka," joka meidän Venäjän
puolelta saaduissa saduissa aina tavataan korttierin pitäjänä ja
kaikellaisena muuna auttajana ja väli-verkkona.



Kolmas Kirja[9]

Kosmodemjansk'issa, 6 p. elok. 1856.

Niinkuin matka-kaavastani näkyy, oli minulla matkani tarkoituksena
Volgan ja Uraalin tienoissa löytyvien Suomalaisten kielien tarkempi
tutkiminen. Sitä varten Helsingistä lähdettyäni 19 p. helmi-kuuta
viivyin Pietarissa kolmatta viikkoa, joka aika meni osittain
tieteellisiä tietoja ja lähteitä kerätessä, osittain myös semmoisten
hallitukselta annettavien avitus-kirjoitusten hankkimisessa, joitta
matkustaja tässä maassa joutuu jokaisen koiramaisen virka-miehen
mieli-valtaan ja ilman joitta ei yksikään virkakunta Venäjällä
lähettiläistänsä matkalle lähetä. Tämän viipymisen tähden tulin vasta 21
p. maalis-kuuta Kasan'iin, jonka olin päättänyt matkani ensimäiseksi
keskukseksi.

Tarkemmin perusteltuani matkani aineen näytti minusta _Tschuvaschien_
kielen tutkiminen ensi työksi välttämättömältä. Tämän kansan peri-juuri
on nim. vielä nytkin sangen hämärä milt'ei aivan tietymätöin, ja yksi
osa oppineita on sen lukenut suorastaan täkäläisten Suomalaisten
kansojen joukkoon, toinen taas väittänyt sitä puhtaaksi Turkkilaiseksi
heimo-kansaksi, ilman että kummallakaan on ollut todistuksina tarkkoja
tutkinnoita siinä aineessa, joka enemmän kuin mikään muu voipi väitökset
kansojen heimolaisuudesta ratkaista, nim. tietessä. Tämä seikka ja
koetukseni saada se europalaiselle tieteelle lopullisesti selitetyksi jo
yksinänsä lienee kelvollinen puolustamaan minua, jos kuka sanoisi näin
liiaksi poikenneeni matkani pää-tarkoituksesta. Tämmöistä puolustusta
löytyy minulle vielä enemmän siinä, että mainitun kielen tutkiminen myös
lähimmästi koskee Suomalaista kielitutkintoa, sillä se on pohjassa
likimäinen naapuri Tscheremissien kielelle ja etelässä taas sekaantuvat
sen ja Mordvan kielen rajat toinen toistinsa, ja niinkuin vasta saan
tilaisuuden todistaa on se paljon vaikuttanut molemmissa näissä
kielissä, olletikin edellisessä, kuin myös itse niistä vaikutusta
vastaan ottanut. Näin voin sanoa, että Tschuvaschin kielen selittäminen
minun matkallani on "yksi tie, kaksi asiata," ja tämän kielen oppimista
alottelinkin jo Kasan'issa. Sillä löytyvä kirjallisuus on hyvin
vähäinen; evankeliumien käännös, painettu Kasan'issa v. 1820, lyhykäinen
pipliän historia, präntätty myös Kasan'issa v. 1832 ovat
Tschuvaschilaisen kirjallisuuden nurkkakivet. Tähän voipi vielä lukea
pari kreikan-uskonopillista rukousta, erään ilmoituksen pipliän-seurojen
tarkoituksesta ja hyödystä, erään toisen pano-rokosta, ja kaikki on
lueteltu, mitä Gutenberg'in taide on tällä kielellä ilmoille saattanut.
Tutkinnoita siitä ei löydy muuta kuin eräs menneellä vuosi-sadalla tehty
surkea kieliopin-tapainen ja toinen v. 1836 Kasan'issa painettu sitä ei
paljoa parempi kieli-oppi sana-kirjan kanssa, molemmat pappien tekemät.
Minun työksentelemiseni tämän kielen kanssa Kasan'issa oli se, että
erään Tschuvaschien maassa syntyneen kirkon-palvelijan kanssa läpi-kävin
mainitun evankeliumin käännöksen, jossa minulle hyvänä apuna oli
jälkimäiseksi nimitetyn kieliopin tekijän kokoama, käsi-kirjoituksena
oleva luettelo tässä käännöksessä löytyvistä sanoista, josta luettelosta
tekijä antoi minun kopion ottaa. Paitse tätä harjoitin kuukauden päivät
myös Tatarin kieltä, jonka opettajana minulla oli eräs sikäläinen mulla,
nim. _Biktemir Jusufov_.

Kesän tullen läksin 30 p. toukok. Tschuvaschien maahan, jossa otin
asentoni Ischaakin kirkon-kylässä, Kosmodemjansk'in piirikuntaa, noin 25
virstaa etelään päin Volgasta. Tässä kylässä istuin ummellensa kuusi
viikkoa. Ne aineet, joita tässä keräsin, ovat sangen arvolliset, enin
osa kieli-opillista ja sanakirjallista, vaan sen ohessa myös noin puoli
sataa arvoitusta, jotka kielen-näytteet sain melkein kaikki yhdeltä
laulajalta, asuva ei kaukana Ischaakin kirkolta, ja jotka
kieli-tutkinnolle arvattavasti ovat suuresta arvosta. Lauluista aion
jälempänä antaa muutamia näytteitä. -- Ischaakista matkustin
_Kosmodemjansk'iin_, piirikunnan Volgan rannalla olevaan kaupunkiin, jos
kaupungiksi voi nimittää ryhmää surkeita, pönkitettyjä talon-höllejä,
joissa elää pari kolme tuhatta talon-poikaa, muutama kymmenkunta
lahja-konttia, joita muuten kutsutaan piirikunnan virka-miehiksi, ja
joku satainen niitä seuraavia nälkäistä piisaria (kirjoittajia). Juuri
näiden jälkimäisten herrojen seassa löytyi kuitenkin se esine, joka
minua tähän paikkaan veti, nim. eräs Tschuvaschi nimeltä _Spiridon
Mihailov_, joka sivistyksessä on kiivennyt ylemmäksi kuin yksikään hänen
kansalaisistansa, niin että hän nyt toimittaa tschuvaschilaisen
kielen-kääntäjän virkaa piirikunnan oikeudessa ja on samalla myös
ispravnikan kirjoittajana. Hän on Kasan'in läänin-sanomissa kirjoittanut
useampia kirjoituksia kansansa muinaisuuksista, tavoista ja
elämän-laadusta, niin että hän on tullut tunnetuksi Pietarissakin, jonne
keisarillinen maa-tieteellinen Seura on kutsunut hänen kirjoittelevaksi
jäseneksensä. Toinen viehätys tähän kylään oli minulle se, että
siinä eli erää pappi nimeltä _Gromov_, joka kauvan on koonnut
tschuvaschilaista sana-kirjaa ja semmoisen muutamia vuosia taka-perin
käsi-kirjoituksena lähettänytkin Pietariin, jossa se "_post varios
casus_" on joutunut Tiede-Akateemian hoteihin. Näiden molempien miesten
kanssa olen taas kolmatta viikkoa työskennellyt mainitun kielen
tutkimisessa, ja ovatkin kokoelmani nyt siinä tilassa että, jos
itselleni ei olisi sallittu aikaa niitä painoon toimittaa, sen vieraskin
helposti voi tehdä. -- Näin annettuani tähän asti olleista toimistani
lyhykäisen rangon, saan Tschuvaschien elosta ja olosta tähän liittää
muutamia tietoja.

Suurin ja pää-osa tätä kansaa elää Kasan'in ja Simbirsk'in lääneissä
sillä niemi-maalla, jonka Volga tekee Kasan'in kohdassa itäisen
juoksunsa etelätä kohti polveamalla. Tschuvaschin-maan eteläiseksi
rajaksi voi lukea 55:n leveys-pykälän ja länteiseksi etelästä Volgaan
juoksevan syrjä-joen _Surá_. Ainoastaan reunoilla tätä alaa elää muita
kansoja, nim. idässä Svijäschk'in ja Buimsk'in kaupunkien tienoossa
Tataria ja Venäläistä, Volgan, Surán ja muidenkin jokien varsilla
enimmästi viimeksi mainittua kansaa, ja Surán suusta pitkin Volgaa itään
päin, Kosmodemjansk'in kaupungin tienoota, joku kymmenkunta tuhatta
_Mäki-Tscheremissiä_, joita täksi kutsutaan siitä, että he elävät Volgan
oikealla, mäkisellä puolella, jota vastaan suurin osa tätä kansaa, elävä
mainitun joen vasemmalla, matalalla puolella kutsutaan _Niitty- eli
Metsä-Tscheremisseiksi_. Tällä maalla yhdessä jaksossa elävien
Tschuvaschien määrä on noin 400 tuhatta henkeä; vaan jos yhteen luemme
niidenkin Tschuvaschien määrän, jotka elävät Saratov'an, Samaran ja
Orenburg'in läänissä, jonne he ovat tästä isän-maastansa nykyisempinä
aikoina muuttamalla sioitetut, niin tekee koko kansan luku noin 435
tuhatta henkeä.

Maa on sileätä tasankoa, joka vaan toisin paikoin kohotteleksen
kaltaviksi harjanneiksi, joiden välillä olevat alangot antavat hyvää
niitty-maata, kuin alangon pohjassa tavallisesti juoksee joko puro eli
joki. Maan-laatu on mustaa kuohkeata mullikkoa, jossa kiveä ei ihmeeksi
tavata, ja joka vähästä vaivasta antaa viljavan kasvun, eli niinkuin
Pietari "Hirvenampujissa" kiittelee Kurun Matin maita:

    "Pellot kylvetyt vuosin ja vuosin myös maho-maina,
    Viljavat, multahiset, savi-pohjaset, kokkara-maiset."

Tavalliset kasvit ovat: ruis, ohra, kaura ja tattari (nisua viljellään
harvassa), joita viljan-laatuja hyvinä vuosina Kasan'in läänistä viedään
ulos noin 10-12 miljonaa puutaa, maksaen puuta rukiita syksyllä ei
juuri enemmän kuin 15 kop. hop. Nämä luvut osoittavat tarpeeksi
tämän maan lihavuuden, ja ovatkin maat Volgan keski-juoksulla,
Nischnij-Novgorod'ista alkaen aina Saratovaa myöten, se suuri elo-aitta,
josta koko pohjais-Venäjä ja suuri osa muutakin Europaa leipänsä ottaa.
Paitse mitä maan-viljelys antaa, keinotellaan rahaa vielä puu-tarhan- ja
mehiläisten hoidolla, Volgan ja Kaman jokiloilla purlakoitsemisella
(aluksilla työ-miehenä olemisella) ja läänin pohjais-osassa
metsän-pyydölläkin, painava elatus-keino Niitty-Tscheremisseillä, joiden
ala on isommaksi osaksi jylhää metsää. Muissa osissa lääniä, olletikin
Tschuvascheilta asutussa, on metsää sangen vähä, paitse niitä suuria
tammikoita, joita kruunun varaksi paikka paikoin säästetään ja joita
kova rangaistus estää maan-asujan koskemasta. Tämän metsän-puutteen
tähden ovat Tschuvaschien kylätkin sangen halvan-näköiset, sillä
pirtti- ja aitta-rakennukset ovat pienet, enin osa ulko-huoneita samoin
kuin aidatkin ovat tehdyt niotusta vitsasta (ven. плетeнь), ja kaikki on
katettu olella, joka pian mustuu ja antaa kylälle surkean katsannon.
Väki-luvulta ovat nämä kylät kuitenkin sangen vahvat, koska monesti
tapaat yhdessä kylä-ryhmässä 60, 80 ja paikoin satakin taloa.

Vaikka kieli todistaa kansan läheistä heimolaisuutta eli vähintätäkin
suurta sekaannusta Tatarien kanssa, niin ei tätä suinkaan ulko-näöstä
voi päättää. Tatari on pitkä ja runnokas, Tschuvaschi pieneläntä, laiha
ja hyvin harvoin harteakas; Tatari on harvoin vaalea, useasti
puna-poskinen ja aivan valkea-verinenkin, Tschuvaschi vastoin päin
vaalahtava ja paljoa mustempi-ihoinen kuin edellinen ja aivan vähän
nähdään tässä kansassa valkea-veristä ihmistä. Heidän muussakin
luonteessansa havaitseisi suuren eroituksen se, jolla olisi tilaisuus
molempaa kansaa tarkemmin tutkia; niin on Tschuvaschi esim. kaino ja
arka eikä ulkone kauemmaksi koto-tuliltansa muutoin kuin hätä-tilassa,
ja Venäläisten parissa kokee hän peittää kansallisuuttansa, joka
kuitenkin harvoin onnistuu, kuin hänellä on "kova pää" näiden kieltä
oppimaan. Tatari sitä vastaan vaeltaa tavaratansa kaupalla halki
maailman, jos niiksi tulee, eikä häveksy missään kansallisuuttansa eli
uskoansa, joiden tavat ja käytökset hän tarkasti täyttää niin
hyvin kauppatorilla muukalaisten seassa kuin oman harem'insa
yksinäisyydessäkin. Tämän tähden pitävät toiset kansat Tataria kunniassa
olletikin Venäläinen, jota vastaan hän aina irvistelee ja tekee
koiruutta Tschuvaschille. Jälkimäisen luonnon kirjoittamiseksi ei
tarvitse juuri parempaa esi-merkkiä kuin se useasti havaittu tapa
hänellä, että jos hän loukkausta tahtoo kelle kostaa, uhraa hän itse
itsensä samalla kuin koston hekkumaa nautitsee, hän nim. menee ja
hirttää itsensä vihamiehensä pihaan, sillä keinoin tämän päälle saattaen
kaiken täkäläisen oikeuden-käymisen onnettomuuden, joka tavallisesti
päättyy sen talon ja koko sen kylänkin häviöllä, jossa oikeus pitää
tutkintoansa. Vaatteuksessa ei näillä kansoilla myöskään ole
yhtäläisyyttä, sillä Tatari vaatehtiupi kokonansa itä-maan tapaan, jota
vastaan Tschuvaschin, mies-puolen, puku ei eroa Venäläisen vaatteuksesta
paljon muussa kuin jalkineissa, jotka tällä enemmin ovat saappaat, vaan
edellisellä aina niini-virsut ja sukkien asemesta polvia myöten
pauloitetut villa-säärykset, joiden karvasta Tschuvaschilainen
tunnetaan, mistä piirikunnasta hän on, samoin kuin Viipurilaiset
kauhtanansa karvasta. Vaimoilla sitä vastaan on omituinen pukunsa, joka
kesällä on sangen yksin-kertainen, nim. paljas paita, ulottuva polvea
alemmaksi, jalassa virsut samoin kuin miehilläkin ja sääret samoin
käärystellyt, mutta hyvin monin kerroin, sillä kuta paksummat sääret
tschuvaschilaisella hemmettärellä on, sitä viehättävämpänä pitää hän
itsensä, joka ihmeellinen tapa löydetään myös ei ainoastaan
Tscheremisseillä vaan muillakin Suomalaisilla, niinkuin Vatjalaisilla
Inkerin-maassa ja, Kreutzwald'ia myöten, Pleskov'an Virolaisillakin.
Toinen näiden kansojen ja Tschuvaschien vaimoilla yhteinen tapa
puvussansa on hopearahojen käyttäminen koristeina. Viimeksi mainituilla
on hopearahoilla (10, 15, 20, 25 ja 30 kop. arvosta) silattu ei
ainoastaan tukka-nauhat ja korvien takaa koukuista riippuvat korttelia
pitkät lentit, vaan myöskin ja erinomattain, se niin-kutsuttu
_schylgemé_. Tämä on noin 8 tuumaa pitkä ja 4 t. leveä nahkainen
rinta-lasta, nahka-nauhasta kaulalta riippuva rintojen päällä, ja jonka
ulko-puoli kokonansa on päällystetty siihen ommelluilla hopea-rahoilla.
Työläs on sanoa tämän koristimen muuta toimittavan kuin sanovan että
kuin päällä-päin jo on näin kallista tavaraa, mitä aarteita ei sitten
alla ole! ja se kuuluu Tschuvaschilais-vaimoista olevan niin rakas,
ett'eivät yöksikään henno siitä luopua. Päässä on heillä pukineena
valkea huntu, jonka helma riippuu hartioilla, vaan jota kesällä harvoin
pidetään. Tässä puvussa ovat he pyhänsä arkensa ja ainoastaan hyvin
juhlallisissa tiloissa niinkuin esim. häissä olen vaan Tschuvaschittaren
nähnyt siihen lisäävän hameen, hartioillensa husaarin-kapan muotoisen
valkean viitan ja päähänsä lakin, joka on juuri sen-näköinen, kuin jos
sokuri-topan päällyksestä ylä-puoli olisi pois-leikata ja ala-puoli
katettuna panna päähänsä, ja joka edellä-mainittujen koristusten mukaan
on yltä-ympärinsä hopea-rahoilla silattu.

_Uskon_ asioissa on tämä kansa merkillisellä kannalla, jota ei voi sanoa
kristillisyydeksi, ei mahometiläisyydeksi eikä puhtaaksi
pakanuudeksikaan; sillä kaikista on siinä osaa, ehkä se jälkimäiseen
päin enimmästi on nojallansa; Tschuvaschia on ristitty kreikan uskoon
sitten v. 1743, sillä menestyksellä, että ristimättömiä ei löydy tätä
kansaa enää kuin muutamia tuhansia. Vaan jos kuka arveleisi heidän jo
pitävän olla hyviä kristityitä, niin muistelkoon esim. kuinka syvään
kristin-usko mahtoi olla Suomen kansassa juurtunut v. 1257, sata vuotta
siitä kuin Henrikki piispa muka ensi kerran kastoi Suomalaisia.
Tschuvaschit olivat ennen Venäjän-vallan tunkeumista näihin maihin
Tatarien alamaisia, vaan näiden uskoa eivät he koskaan ole tunnustaneet,
joka seikka on suuresta painosta niitä vastaan, jotka ilman kaikitta
ehdoitta tahtovat heitä puhtaiksi Tatariksi tehdä, kuin kaikkein
Turkin-sukuisten kansain tiedetään antauneen Mahometin uskoon, ja jota
seikkaa kuin myös edellä-viitattua suurta eroitusta Tschuvaschien ja
Tatarien ulko-näössä, jotka molemmat kuitenkin iki-muistoisista ajoista
ovat yksissä maissa eläneet, pyydän tarkasti arvostelemaan. Mutta
Tatarien uskon-käytöksistä on heidän elämäänsä jäänyt kuitenkin joita
kuita jälkiä. Niin kuuluu ristimättömien Tschuvaschien seassa vielä
löytyvän joita kuita moni-vaimoisia; niin sanotaan näiden samojen vielä
ajavan hivuksensa, joka mahometiläisissä yleinen tapa lienee ennen ollut
Tschuvascheissakin yleisempi; ja niin viettävät kaikki Tschuvaschit
vielä kristittyinäkin lepo-päivää ei sunnuntaina, vaan perjantaina.
Tatarilta saaduksi voipi myös lukea Tschuvaschien entisen tavan syödä
hevosen lihaa, joka nyt jo lienee heitetty, ja heidän inhonsa
sian-lihalle, jota eivät vieläkään ole tottuneet syömään. Suurin osa
heidän uskontoansa on kumminkin vielä tänäi päivänä pakanallista. Ne
tiedot, jotka tästä itse olen kerännyt, ynnä venäläisten pappien ja
kirjoittajien kertomukset, antavat tälle päätökselle hyvän perustuksen.

Ne kaksi pää-olentoa, jotka Tschuvaschien luuloa myöten hallitsevat
maailmata ja heille onnea eli onnettomuutta antavat, ovat: _Tora_, hyvä
olento, kristillisessäkin merkityksessä Jumalan nimi, ja _Keremet_, paha
olento. Edellistä eli hyvää jumalaa on useammat henget, joilla kullakin
on oma osansa maa-ilmaa hallittavana, ja joista merkillisimmät ovat:
auringon jumala, kuun jumala, tuulen jumala, tien jumala, huone-jumala,
kartano-jumala, karjan jumala, metsän jumala, ukkonen ja yli-jumala.
Tämä viimeinen elää ylähällä ilmassa ja, vaikka maa-ilman
pää-hallitsija, ei Tschuvaschien luuloa myöten liiku maalla muulloin
kuin perjantai-päivinä, jolloin hän kävelee katsomassa, tokko nämä
lepo-päivää työtä tekemättä viettävät ja tokko vaimot mainittuina
päivinä puolille päivin asti malttavat olla tuvan lämmittämättä, joista
molemmista hän rikkojan rankaisee. Häntä kutsutaan monella nimellä,
niiden erinäisten omaisuutten jälkeen, joissa hänen voimansa näytäksen,
niinkuin: valon-tehnyt jumala, hengen-luoja jumala, maan-veden isä,
suuri jumala, suuri antelias jumala, j.n.e. Hänellä on äiti, puoliso ja
poika, joita myös jumaloina apuun huudetaan, ja itä-maisen hallitsijan
suuri hovi-joukko, niinkuin: edellä-käyjä, oven-avaaja,
sanan-lennättäjä, uhrin-vastaanottaja, j.n.e., ollen näillä kaikilla
vielä omat äitinsä, poikansa ja palvelijansa, joten taivaallisten joukko
tuntuvasti enenee.

_Pahuuden_ alku maa-ilmassa on _schoitan_ (saatana), vaikka sen
toimittajana nyt on _Keremet_. Tämä jälkimäinen oli nim. alkujansa
yli-jumalan poika, ja matkaeli maan päällä, jaellen ihmisille
kaiken-kaltaista onnea ja menestystä. Vaan saatanan viettelyksestä
ottivat ihmiset kerran, hänen näin matkustaessansa, ja murhasivat hänet.
Peittääksensä tätä julmaa työtä murhatun isältä polttivat he ruumiin ja
hajottivat siitä jääneen tuhkan tuuleen. Vaan murhattu ei sillä
hukkunut. Mihin tätä tuhkaa lankesi maahan, siihen kasvoi puita ja
niiden kanssa syntyi Keremetkin uudestansa henkiin, mutta ei yhtenä
olentona niinkuin ennen, vaan sangen suuressa määrässä, niin että joka
kylällä nyt on yksi, kaksi ja kolmekkin Keremet'iä, sitä myöten kuin
suuri kylä on. Eikä Keremet nyt enää ollut se hyvän-tekevä yli-jumalan
poika kuin ennen. Ihmisten paha-teosta häntä vastaan kostaa hän heitä
nyt lakkaamatta siten, että heidän päällensä lähettää hengellisiä
ahdistuksia ja ruumiillista kurjuutta ja heidän karjoillensa
pahaa tekee. Hän asuu tavallisesti metsässä, vaan kuin metsä
Tschuvaschin-maassa alkaa olla vähissä, niin nähdään joka kylän
pelloilla yksi eli kaksi eli useampia pienempiä lehmus- eli
tammi-lehtoja, jotka myös kutsutaan Keremet'iksi ja ovat jätetyt
Keremet'in asua, sillä jos häntä asun-sian vähentämisellä hyvin rupeisi
ahdistelemaan, nousisi hän raivoon. Muuten elää hän myös järvissä,
lähteissä, veden-uurtamissa rotkoissa j.m. Jos kylä muuttaa, muuttaa
Keremetkin, eli jos kylästä käsin tehdään uusi kylä, saapi se myös uuden
Keremet'inkin emä-kylän Keremet'in pojista, sillä Keremet'it naivat ja
sikeävät samoin kuin jumalatkin. -- Mutta schoitan itse, kaiken pahan
alkaja, on Tschuvascheilta jäänyt unhotuksiin. -- Paitse Keremet'iä ovat
pahoista hengistä vielä muistettavat _Esrel ja Iirih_. Edellinen on
kuoleman henki, tappava halvauksella, jälkimäinen kiusaa ihmistä monilla
taudeilla, niinkuin rokolla, kavilla, paiseilla, syyhelmällä,
silmä-kipeillä j.n.e.

Vaikka, niinkuin sanottu on, enin osa Tschuvaschin kansaa tätä nykyä on
ristittyä, ei se ole hylännyt näitä entistä jumaloitansa, joka nähdään
siitäkin, että se vuosittain vielä kantaa niille _uhria_. Tavalliset
uhri-teuraat ovat: hevonen, härkä, lehmä, lammas, hanhi ja kana. Uhrit
ovat joko yhteiset, joissa koko kyläkunta eli useampiakin kyläkuntia
ottaa osan, eli yksinäiset, yhdeltä hengeltä eli perhekunnalta tehtävät,
ja toiseksensa kannetaan uhri joko jumaloille eli Keremet'ille. Tämän
niinkuin uhrin laadun ja suuruudenkin määrää se niin-kutsuttu _Jomse_.
Tämä sana on yhteen-liitetty sanasta _jom eli jomah_, puhe, lause, ja
johto-päätteestä -se, joka tarkoin vastas suomen-kielistä päätettä -ri,
vastaava siis jomse meillä taikuria, puhujaa eli tietäjää. Jos ketä on
ravaisnut esim. taudin kohtaus, lähetetään heti jomsea hakemaan. Hän
tutkii taudin syyt ja määrää uhriksi joko sille ja sille jumalalle eli
Keremet'ille esim. mustan lampaan. Heti keitetään olut ja likimäisille
sukulaisille annetaan tieto uhrista. Uhrin pitoihin tulevat kaikki
puhtaissa vaatteissa ja syömättöminä. Nyt talutetaan lammas pihalla
seisovan puun juureen ja tapetaan rukouksen pidettyä siinä. Lihat
lyödään kattilaan, vaan nahka, pää ja sisälmykset kääritään yhteen
myttyyn. Keitoksen joutuessa rukoillaan taas, ja syötyä poltetaan tämä
mytty jumalalle ja tuhka hajotellaan tuuleen. Sitten käydään olutta ja
viinaa juomaan, vieläpä tanssimaankin, jota iloa kestää talon varoja ja
tilaisuuden luontoa myöten päivä eli useampikin. Keremet'ille tehtävä
uhri on useammin tätä laatua, välistä vaan sillä eroituksella, että se
tehdään itse hänen asun-paikassansa, jona tavallisesti on, niinkuin
edellä sanoin, joku kylän seudussa kasvava lehto, vaan useasti myös
paljas rotko. Lepechin kertoo päivä-kirjassansa, matkustaessaan lopulla
mennyttä vuosi-sataa nähneensä Keremeti-lehdoissa suuret summattomat
rakennukset, joissa uhria teki suuri joukko kansaa. Keremet'in
palveleminen on siis, niinkuin sen jo ilmankin voi arvata, siitä ajasta
tuntuvasti vähennyt. Paitse edellisen-laatuista uhria uhrataan
Keremet'ille rahaakin, ollen hän tässä katsannossa joko _Hopea- eli
Vaski-Keremet_ sitä myöten, kummanko laatuista rahaa hänelle on
antaminen. Ja kuin nykyinen aika kaikessa viisastuu, niin on opittu
Keremet'iäkin pettämään, sillä hopea-rahan siaan annetaan hänelle vaan
rahan-muotoisia tina-suiluja, ja hevois-uhrin siaan, jota hän luonnossa
nyt enää ei koskaan saa, täytyy hänen tyytyä pieneen hevosen kuvaan,
tehty renikka-taikinasta. Näitäkään vähiä uhria saa hän harvoin rauhassa
nauttia, sillä Venäläiset keräävät ne heti uhraajien jälestä itsellensä,
ja minun täytyy itsestänikin tunnustaa, että kerran autoin venäläistä
poika-parvea Keremet'in-varkaudessa, joka asui vanhassa tammessa,
jolloin saalis oli tammen juurilta ja ontoista löydettyä hopea-rahaa 45
kop., koko joukko enemmän eli vähemmän homehtuneita renikka-konia, joka
tavara jäi poikain osaksi, ja noin pari-kymmentä kappaletta
rahan-muotoisia tina-suiluja, jotka minä pidin.

Korskeampi on yhteinen uhraus, jonka kylä eli useammat kylät yhdessä
tekevät. Tavallista tämmöistä uhrausta on kaksi vuodessa, nim.
ensimäinen touvon tehtyä, Pietarin päivän alla, joka uhri toimitetaan
hyvää vuoden-tuloa jumaloilta saadakseen, ja toinen myöhä-syksyllä, noin
marras-kuun lopulla, kiitos-ubri viljan edestä. Edellisen uhrin aika oli
juuri minun Ischaakissa oloni aika, mutta minä sainkin kuulla, että
kylässä sitä vasten kannettiin rahaa, ja olin eri lähettiläisten kautta
kokenut saada tietää päivän määrää, jolloin uhri oli tapahtuva,
ymmärsivät Tschuvaschit nämä kuitenkin saattaa väärille jälille, niin
että juhla jo oli ohitse, kuin minä valmistauduin sitä katsomaan. En
tiedä lienevätkö tämmöiset käytökset, jotka eivät ole juuri soveljaat
Kristin uskoa juurruttamaan vasta-käannetyssä kansassa, vaan asetuksissa
kielletyt eli ei, se vaan on varma, että uhri-teurasten ostoon kerätystä
rahasta osa menee paikkakunnan papin ja virka-miesten lakkariin, ja
seuraavasti ajattelee rahvas, että jos vielä sallisi jonkun oudon
herras-miehen, niinkuin minä olin, uhria näkemään, niin olisi siitä
sitte vaan uusi rahan-reikä häntä lahjoessa vaiti olemaan. Vahinkoni
tästä ei kuitenkaan ollut kovin suuri, sillä menetys tämmöisessä tilassa
on jo kylläksi tuttu. Seuraavalla tavalla kertoo eräs omin silminsä
nähnyt tschuvaschilaisen kevät-uhrin.

"Noin 8 virstan paikoilla Isenevan kylästä oli lammikon vieressä olevaan
rotkoon paikka rakettu rukousta ja uhria varten, jonne noin kello 9
paikoilla aamua kymmenestä kylästä matkusti Tschuvascheja yksinänsä,
ilman vaimoitta. Minä tulin paikalle juuri kuin ripustivat kattilat
tulelle, kantoivat vettä ja valmistihet tappamaan uhri-teuraita;
muutamia lehmiä, pari kymmenkuntaa lampaita ja useampia koti-lintuja oli
valmistettu teurastettavaksi. Kaikki nämä teuraat ostetaan uhria varten
kerätyllä rahalla ja ilman vähintäkään tinkimistä; min myöjä kysyy, sen
he antavatkin, ja tinkiminen uhriksi ostettavan kaupassa luetaan
suurimmaksi synniksi."

"Kattiloiden tulelle pantua ja veden kannettua astui neljä vanhaa miestä
keskelle rotkoa ja alkoivat lukea rukousta, anoen Toraa että hän
siunaisi heidän uhrinsa. Kaikki läsnä-olevat seisoivat samalla tavalla
alla päin ja sopottivat. Tämän lyhykäisen rukouksen lopetettua menivät
ne neljä ukkoa karjan tykö ja heidän jälestänsä kantoi puoli kymmentä
Tschuvaschia vettä ämpärillä. Ukot ottivat heiltä kukin vesi-ämpärin ja
kaatoivat vettä joka lehmän ja lampaan selkään. Sen lehmän ja lampaan,
jotka vedellä valettaissa värähtivät ja pyristikset, taluttivat eri
paikkaan, Vaan ne, jotka seisoivat liikahtamatta, jätettiin aloillensa.
Kaikki linnut veivät myös siihen paikkaan, jossa värähtänyt karja
seisoi. Tschuvaschit luulevat nim., että se eläin, joka vedellä
valettaessa seisoo liikahtamatta, on saastainen eikä kelpaa uhriksi; ja
tämänkaltaista tyyntä eläintä eivät koskaan teurasta uhriksensa."

"Vedellä koettelemisen perästä syntyi hirmuinen veren-vuodatus: siinä
tapettiin kolme lehmää, lampaat ja suuri joukko lintuja; toiset nylkivät
nahkan päältä, ottivat sisälmykset ulos, kynivät linnut. Kaikki tämä
tehtiin hyvin joutuisasti. Liha, hakattu suuriksi möhkäleiksi, oli
yhdessä läjässä; päät, nahkat ja sisälmykset toisessa. Kuin vesi tulella
olevissa kattiloissa rupesi kiehumaan, jaettiin liha kattiloita myöten
ja suolaa lyötiin tarpeeksi asti päälle, vaan sisukset jätettiin
paikalle."

"Näin saatuansa keittämisen asian toimeen valmistuivat Tschuvaschit taas
rukoilemaan ja asettihet rivihin, noin kolmea kymmentä miestä pitkältä,
ja yksi rivi seisoi toisensa takana; vaan ne neljä ukkoa toisten edessä.
Lakkinsa piti jokainen vasemassa kainalossaan. Ukot alkoivat rukoilla,
toiset heidän perästänsä puoli-ääneen, ja ukkojen tekemät liikenneet
tekivät toiset tarkasti jälestä, milloin silmiänsä käsillä pyhkien,
milloin kätensä taivasta kohti nostaen, milloin taas laskeutuivat
polvillensa, kumarsivat maahan, eivätkä kaualle aikaa nostaneet päätänsä
ylös; enimmän aikaa seisoivat kuitenkin yhdessä kohden, silmänsä alas
luoden. Rukousta kesti niin kauvan, ett'en enempää malttanut sitä
katsoa, vaan menin tammikkoon, söin aamuisen eväästäni, nukuin jonkun
ajan, ja he yhä vaan rukoilivat, eivätkä lopettaneet ennenkuin kello 4
jälkeen puoli-päivän. Rukoilemisen päätettyä kiirehti nälkä
Tschuvascheja ruoalle, he ottivat lihat kattilasta, kaatoivat liemen
suuriin maljoihin ja söivät ahnaasti. Linnut olivat eri kattiloissa
keitetyt ja syötiin atrian päättäjäisiksi."

"Ruokailtuansa rukoilivat he taas ja astuivat sitten suurissa joukoissa
siihen paikkaan, johon teurastettujen eläinten päät ja sisälmykset
olivat jättäneet. Luut kerättiin niini-mattoon ja viskattiin yhteen
päiden kanssa. Sitten tekivät suuren tulen; päät, nahkat, sisälmykset ja
luut panivat nyt roviolle ja lisäsivät tulta siksi, kunne kaikki oli
tuhkaksi palanut. Sen tehtyä keräsivät tuhkan lapialla mattoon ja
kantoivat sillä tammikkoon; ukko lapia kädessä astui jälestä ja
tammikkoon tultua heitteli hän lapialla tuhkan tuulen mukaan menemään.
Toinen ukko meni lähellä olevalle pellolle; hänen perästänsä kannettiin
höyhenet syys-kylvöä vasten kynnettyyn paikkaan. Tässä laski ukko
höyhenet ilmaan, joka tehdään siksi, että pelto antaisi hyvän kasvun.
Vaan Venäläiset eivät anna höyhenien kauan maata pellolla; he ovat
vaimojen ja lasten kanssa liki-seudussa varalla, ja Tschuvaschien
pois-mentyä keräävät he tarkasti höyhenet itsellensä. Tällä käytöksellä
loppuikin kevät-uhraus. Kotiin tultuansa juovat uhraajat muutamia päiviä
armottomasti ja tällöin ei puututa tanssiakaan eikä muuta riemua."

Pakanallisen uskon kanssa alkaa nyt Tschuvaschin mielessä sekautua
Kristin uskonkin päätteittä, ja ovatkin muutamat sen opista, niinkuin
esim. oppi kolminaisuudesta, jumalan äitistä (nim. kreikan-uskoisilla)
j.n.e. hyvin yhteen-menevät Tschuvaschien entisten luulojen kanssa.
Olletikin vaikuttavat kertomukset kreikan-uskon pyhistä ja niiden
ihme-töistä jalosti Tschuvaschien mielessä. Näistä pyhistä on se
Venäjänkin kansalta hyvin mielitty ihmeiden-tekijä Nikolai erinomaisessa
kunniassa Tschuvascheilla. Heitä ristimään alettaissa menneellä
vuosi-sadalla tapahtui nim., että siinä kylässä, jossa nyt Ischaakin
kirkko seisoo, uni-kakkiainen kolme yötä peräkkäin muutamalle
Tschuvaschille neuvoi paikan, missä hän pelloltansa olisi pyhän Nikolain
kuvan löytävä, ja kuin tämä ilmoitti unensa papille ja muulle rahvaalle
ja peltoa ruvettiin miehissä kaivamaan, niin katso! pienoinen, vanha ja
huonon-näköinen Nikolain kuva tulikin ilmiin. Halvan ulko-muotonsa
rinnalla oli tällä kuvalla suuri ihmeitä tekevä voima, niin että sen
ehdolla pian rakettiin iso ja komea kirkko, joka vieläkin seisoo
paikalla. Kuulu tämän kuvan ihme-töistä, varsinkin tautien
poistamisessa, ulkoni ulkonemistansa, niin että ei ainoastaan
Tschuvaschit, vaan muutkin täkäläiset kansat, niinkuin Tscheremissit,
Mordviinit ja itset Venäläisetkin pitkien matkojen päästä käyvät sitä
kumartamassa niin ahkerasti, että mainitulla kirkolla rukoilemassa
käyjien määrä vuosittain arvataan noin 15 tuh. hengeksi. Tschuvaschien
kristillisen hartauden kanssa on mielet kuitenkin niin ja näin.
Jumaluudessa ja yleisesti kaikissa henki-olennoissa ei hän näe muuta
kuin maallisen onnen, niinkuin rikkauden, terveyden, lapsi-lykyn j.n.e.
antajia eli hävittäjiä, ja jumalatansa ei hän palvele ja tottele,
niinkuin kristitty ja mahometiläinen, ansaitakseen tulevaisen onnellisen
elämän, josta hänen uskossansa ei näy löytyneen aavistustakaan, vaan
mainittuja maallisia lahjoja saadakseen eli maallisesta kurjuudesta
päästäkseen. Kuin hän nyt jossa kussa tämmöisessä kurjuudessa on
rukoillut ja uhrannut ensin Keremet'ille, sitten yhdelle eli useammalle
omista jumalistaan, ja se ei ole auttanut, sanoo jomse, jonka neuvoja
hän seuraa: "ota nyt ja käy Ischaakissakin ja tee uhri Vyrus-Toralle
(Venäjän Jumalalle) eli Nikolai-Toralle, ehkä se päästäisi sinun
taudistasi." Ja Tschuvaschi tulee, ostaa tuohuksen, asettaa sen pyhän
Nikolain kuvan eteen palamaan ja ristii silmiänsä pari kertaa. Paitse
tätä _uhraa_ hän vielä kirkollenkin jonkun vähän rahaa ja kylän
ulko-portilla pylvään komerossa olevalle saman pyhän kuvalle palasen eli
kaksi nisu-leipää, jota hän on ostanut kirkon oven edessä olevilta
venäläisiltä kauppiailta. Varmaan auttanee Nikolai-Tora useastikin
niitä, jotka häneltä apua etsivät, koska niiden määrä ei vähene, vaan
surkeata on kuitenkin nähdä, miten Tschuvaschilais-rukan uhrin kanssa
käypi. Uhrattu raha menee nim. kaikkein suurimmaksi osaksi pappien
lakkariin, jotka vasten tavallisuutta rikastuvatkin tässä seurakunnassa.
Ja uhratun leivän taas sieppaavat ihan uhraajan nenän edessä sen noin
kahta kyynärää korkean pylvään komerosta joko kylän tähän tottuneet ja
tällä elävätkin koirat elikkä ne näitä ei ujommat naakat. Vaan
Tschuvaschi arvelee ehkä, niinkuin oikein onkin, että uhrin ottaja ei
katso uhriin, vaan uhraajan sydämeen, ja näin katsoen, on se
arvattavasti yhtä, jos uhrattu leipä jääpi Nikolai-Toran eteen eli sen
koirat ja naakat syövät. -- Niinkuin jo sanoin, ei Tschuvaschien
vanhassa uskossa näy löytyneen aavistustakaan tulevasta elämästä; sillä
jos heillä olisi ollut ajatusta tästä, olisivat he varmaan kuvanneet
itsellensä Manalan ja Tuonen niinkuin muutkin kansat ja, joka on vielä
painavampi asia muistaa, olisi koko heidän suhteensa jumaloiden
kanssa muodostunut aivan toisen-laiseksi. Kristin uskosta eli
mahometiläisyydestä lainatuksi voimme siis päättää sen heissä tätä nykyä
löytyvän luulon, että haudan takana oleva tulevaisuus on melkein
yhtäläinen täkäläisen elämän kanssa, se vaan eroitusta, että siellä on
kaikkea runsaammasti, että sotamiehiä ei tarvitse tehdä, lahjoja ei
antaa virka-miehille j.n.e. Kuolleille panevat he sentähden mukaan
rahaa, tupakkaa, piipun ja muita matkalla välttämättömiä tarpeita.
Vuotisesti hautaus-maalla pitäessään kuolleidensa muistojaisia, joissa
tiloissa ei puututa hirmuista juomista ja kaikenlaista irstaista
vallattomuutta, lisäävät he näitä tarpeita, haudalle jättäen
vaatekappaleita, työ-kaluja ja olletikin isot määrät syömä-aineita:
viinaa, olutta, tupakkaa j.m. Tämmöinen tapa näyttäisi osoittavan
rakkautta ja huolen-pitoa pois-menneitä heimolaisia kohtaan; vaan niin
ei kuitenkaan ole, sillä kaikki nämä lahjat jätetään heille ainoastaan
siitä syystä, että pysyisivät nykyisissä asunnoissansa, eivätkä tulisi
entisiin kotihinsa rauhattomuutta tekemään. Kuolleita pelkääminen on
Tschuvascheissa erinomaisen suuri, niinkuin tästä lahjojen antamisesta
nähdään, ja näytäksen siinäkin, että jonkun kuoltua kaikki vainajan
vaatteet viskataan metsään eli rotkoon, josta lähi-seudun Venäläiset ne
itsellensä korjaavat samoin kuin he myös tarkasti silmällä pitävät
Tschuvaschien kuolleiden-muistojaiset ja niin ikään hörymättä haudoilta
korjaavat kuolleille jätetyn tavaran ja ruoan.

Tschuvaschien _runoelu_ ei ole kovin rikasta eikä erinomaisen
ihanatakaan laatua. Kertoma-runoa en siinä ole tavannut alunkaan, ja
sitä sen kanssa yhdistettyä loihtu-runoa ei Tschuvascheilla myöskään
ole, ehkä vähän jomsensa kuuluvat muutamissa tiloissa käyttävän
sanojakin. Tämä runoelu on ainoastaan laulu-runollista ja tuntuu minusta
semmoisenakin hyvin poikkinaiselta. Runo ei tarkoin noudattele mitään
mittaa, vaan nähtävä on kuitenkin sen lyhyt-pitkäinen luonto, niinkuin
koko kielenkin samoin voi sanoa lyhyt-pitkäiseksi kuin esim. Suomen
kieltä sanotaan pitkä-lyhyiseksi. Paitse tätä on Tschuvaschin runossa
alku-myötäisyyskin tuntuva. Muistuttaen, että venäläiset kirjoittajat
mainitessaan tämän kansan elantoa ovat päättäneet sillä laulua ei olevan
ensinkään, eli korkeimmakseen myödyttäneet, että se laulaessaan hyräilee
"mitä sylki suuhun tuopi," saan nyt tässä antaa muutamia näytteitä sen
laulusta.

_Poikien lauluja_. 1. "Sata seitsemän-kymmentä hirttä vedin, tuvan tein,
kaksi-toista ikkunaa hakkautin. Kahdesta ikkunasta itse olen katsova,
kymmenessä ikkunassa kymmenen neitsykäistä on seisova, kerran katsovat
ulos, toisen naurahtelevat. Kävin kylästä kylään, en yhtä
täysi-kasvuista tyttöä löytänyt. Yhdessä kylässä näin yhden tyttölöisen;
sen tahdoin ottaa, vaan rahaa ei ollut;[10] 'lähde kanssani!' tahdoin
hänelle sanoa, Vaan uskallusta ei ollut." -- 2. "Metsästä metsään
kävelin, kypsiä tuomen-marjoja en löytänyt; kylästä kylään kävelin,
rakastavaista neitoa en löytänyt. Tuomen-marjaa tahtonet syödä, syö
musta, leivän kanssa syödä on se hyvä; muuta marjaa tahtonet syödä, syö
punainen, leivän kanssa syödä on se hyvä; neitoa tahtonet ottaa, ota
kelta-tukkainen, yhdessä elää on se hyvä." -- 3. "Astuin, astuin tietä
myöten, tulin synkkään metsään. Hakkasin pähkinäpuuta, siitä juoksi
maito, ilman maidotta en leipää syö; hakkasin jalavata, siitä lensi
mehiläinen, mehiläisestä mesi juoksi, ilman medettä en leipää syö.
Astuin, astuin tietä myöten, tulin kylään, kylän koirat tulivat
haukkumaan, kylän naiset mua kiini ottamaan; yhden valkea-tukkaisen
neidon päälle laskin silmäni, tahdoin ottaa sen omakseni, isäni ei
antanut rahaa, pappi ei antanut kirjaa." -- 4. "Meidän kylän tytöt,
meidän kylän tytöt (hyppäävät) aidan yli kuin sudet, aidan yli kuin
sudet. Toisen kylän tytöt, toisen kylän tytöt (menevät) aidan alatse
kuin hiiret. Meidän kylän tyttöjä, meidän kylän tyttöjä, vedetään
hevois-parilla, vedetään hevois-parilla. Toisen kylän tyttöjä, toisen
kylän tyttöjä, vedetään sika-parilla, vedetään sika-parilla." -- 5.
"Isäni antoi mulle mustan hevoisen; 'annas panen valjaisiin,' ajattelin
kerran, tammiseksi pölkyksi muuttui koni! Isäni antoi mulle valkean
lehmän; 'annas lypsän lehmän,' ajattelin kerran; koivuiseksi pölkyksi
muuttui lehmä! Isäni antoi mulle punaisen lampaan; 'annas keritsen
lampaan,' ajattelin kerran; punaiseksi lahoksi muuttui lammas! Isäni
antoi mulle silkkisen vyön; 'annas vyötän vyölleni,' ajattelin kerran;
niineksi muuttui vyö vyölläni! Isäni antoi mulle silkkisen nästyykin;
'annas sidon nästyykin vyölleni,' ajattelin kerran; vaahteren lehdeksi
muuttui nästyykki." -- 6. "Pitkin tietä on mulla pelto; viljaa ei ole,
siit' on huoli; mustan ruskea ruuna ompi; ei pysy tiellä, siit' on
huoli; tyyni ja hiljainen vaimo ompi; ei puhu siististi, siit' on
huoli." -- Nämä kolme viimeistä olkoot myös pilkka-runon näytteenä.

7. _Tyttöin laulu_. "Maan-tietä myöten uhkasin käydä, Venäläistä,
Tatarilaista pelkäsin; kylän-tietä myöten uhkasin käydä, varkaita
pelkäsin; peltoa myöten uhtasin käydä, tuulta, tuiskua pelkäsin; metsän
läpi uhkasin käydä, karhua, sutta pelkäsin; kylän läpi uhkasin käydä,
koiria pelkäsin; kylän vierusta uhkasin käydä, nuorta poikaa pelkäsin."

8. _Rekruutin laulu_. "Ah isäni, ah äitini, jos oisin hanhi-lintuna,
oman kylän päällä mä lenteleisin. Jos oisin kylän porttina, kuin
kyläläiset tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini menisin; jos oisin
piha-porttina, isä äiti kuin tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini
menisin. -- Kuu se paistaa maiden päälle, maat on meidän marssia; tähdet
tuikkaa teiden päälle, tiet on meidän tallustaa. -- Huiskin tuiskin
tuisku lentää, niinpä meidän hiukset;[11] hyssin tyssin vettä sataa,
niinpä meidän kyyneleet; Volgaa pitkin jäitä juoksee, niinpä meidän
ruumihit. -- Kedolla seisoo vanha tammi, se on meidän isämme; kedolla
seisoo vanha koivu, se on meidän äitimme."

9. _Juoma-laulu_. "Isäni on laschman,[12] äitini on leivän-tekijä,
vanhempi veljeni on golovana, keskimäinen veljeni on jämsikkänä, nuorin
veljeni tynnörin-tekijä; vanhemman veljen vaimo laulun-laulaja,
keskimäisen veljen vaimo tanssin-tanssija, nuorimman veljen vaimo
kanteleen-soittaja, minä itse kauhan-kallistaja." (Tschuvaschit juovat
nim. sekä olutta että viinaakin kauhalla).

Velvollisuuteni olisi tässä myös antaa yleinen katsanto Tschuvaschin
kielestä ja sen heimolaisuudesta yhdeltä puolen Turkkilaisten, toisella
Suomen kielien ja likimmästi Tscheremissin kielen kanssa. Vaan osittain
on tämä kertomukseni jo ilmankin liian pitkäksi venynyt, osittain ei
viimeksi mainitusta kielestä, varsinkin niiden niin-kutsuttujen
Mäki-Tscheremissien murteesta, joka on Tschuvaschin kielen lähin
naapuri, vielä löydy niin tarkkoja tietoja, että niille semmoisen
vertaamisen luotettavasti voisi rakentaa. Sentähden jätänkin sen ja
yleisesti kaiken puhumisen itsestä Tschuvaschin kielestä toiseen
kertaan, ja lähden pian tästä ei kaukana elävien viimeksi mainittujen
Tscheremissien kieltä tutkimaan. Kuinka kauan tämä toimitus tulee
kestämään en vielä tiedä tarkoin sanoa; vaan ennen kahta kuu-kautta en
taida mitenkään näistä tienoin selvitä.



Neljäs Kirja.

Kasan'issa 3 p. lokak. 1856.

Muutamia päiviä takaperin tänne palattuani saan kesällisistä matkoistani
antaa seuraavan pienen kertomuksen.

Oloni tschuvaschilaisessa kirkon-kylässä Ischaakissa, joka kesti
ummellensa kuusi viikkoa, oli niin yhden-karvallista, että sitä on
vaikea kirjoittaa. Kylä, jossa on kolmeen neljään kymmeneen taloon, on
pienen joen kallalla kahdessa osassa, siten että Venäläiset asuvat
kirkon ympärillä kylän ylä-osassa, ja Tschuvaschit vähän alempana,
likempänä jokea. Ympärinsä on pelto-lakeuksia, joiden yli silmä ei
kanna; puita ei näe paljon muualla kuin kirkon-maalla ja pihoissa,
järveä ei tapaa tässä seudussa missään ja joenkin on kesä niin
kuivannut, että tuskin kylän hanhet löytävät sen pohjassa vähän savista
vettä rypälöidäksensä. Suomen vilppailla lehto-rannoilla eläneelle
minulle oli lämpimän helle kesä-kuun loppu-puolella ja koko heinä-kuun
sitä hirmuisempi, kuin elo-hopea Reaumur'in lämpö-mittarissa yölläkään
harvoin laskeusi 20:ttä pykälää alemmaksi, mutta päivillä oleksi 25
paikoilla ja nousi toisinaan 27:eenkin asti. Itikat, hyttiset, kirput ja
luteet hyöstyivät sanomattomasti tässä helteessä, ja vilpastusta ei
voinut muusta eikä muulloin saada kuin milloin ukkonen lähetti mustan
pilven maata ja luonto-kappaleita virvoittamaan, jota kaikeksi onneksi
tapahtui usein.

Lämpimän vaivoista pääsi paraiten se, joka jaksoi vahvasti maata,
niinkuin kylän venäläiset asujat yleisesti kestivät ja olletikin
korttieri-emäntäni, ennen nimitetty kirkon-palvelijan leski. Häntä ei
suinkaan rikkaus käskenyt makaamaan, sillä paitse rappiolla olevata
talo-rähjäänsä ei hänellä ollut muuta omaisuutta kuin Jumalan antama oma
itsensä ja kolme lasta, joista kaksi poikaa oli Kasan'issa, toinen
hengellisen Akateemian oppilaisena, niinmuodoin suuren herran toivo, ja
toinen, niinkuin eukko sanoi, "universiteetissä," joka tämän kotiin
tultua kuitenkin supistui siksi vaan, että hän oli välskärin opissa,
ala-upsierin arvosta. Vaan eukkoa elätti ensinkin talonsa, jossa hän
piti korttieria matkalaisille, ja toiseksi se virka, että hän leipoi
niin-kutsuttuja "prossoria," jotka vastaavat meidän oblaattia, vaan ovat
suuret ja huvemmat menemään, sillä joka oikein pyhänä tahtoo pysyä, se
ei koko suuressa paastossa (pääsiäisen alla) syö muuta kuin prossoria,
joita hän sitä vasten kerääkin ympäri vuotta. Tämän virkansa tähden
katsoi hän myös velvollisuudeksensa olla jumalisempi muita. Minun
kammarissani, joka oli hänen paraimmansa, oli perä-nurkassa ei vähemmän
kuin yhdeksän jumalan-kuvaa, kaikki kullalla silatut, siihen vielä kolme
pyhää munaa, muutamia pyhiä varpuja ja eräitä mainituita
prossori-leipiä. Joka lauantai-iltana eli muuna pyhän-aattona sytytti
hän lampun palamaan näiden eteen, josta asiasta hyvä sopu meidän
välillämme oli häirittyä, sillä lampusta tipahteli öljyä minun
kirjoilleni, ja kuin hän kerran tavoitti minun siitä tulta piippuuni
ottamasta (kuitenkin vaan tikulla), oli hän minulle siitä monta päivää
harmaana, sillä tupakkaa vihasi hän, niinkuin kaikki muutkin
jumalisemmat ihmiset alhaisesta säädystä tässä maassa, sentähden että
sen on muka paholainen kylvänyt ja kasvattanut. Kirkossa kävi hän joka
pyhä ja oli aina kirkon-menon loppuun asti, joka suurempina pyhinä ei
ole vähäinen asia, varsinkin kuin venäjän kirkossa pitää seisoa, eikä
saa uinahtaa sitä herttaista unta, joka meidän kirkossa kesä-lämpimällä,
virttä veisattaessa eli papin saarnata perkaessa, niin makealta maistaa.
Tämä emäntäni ahkeruus oli minulle monesti haittana; niin piti minun
esim. helluntai-päivänä tyhjällä vatsalla odottaa kirkon-menon loppua
kello 3:een asti.

Hänellä niinkuin muillakin tämmöisillä teko-pyhillä oli pienet vikansa,
ensinkin laiskuus, niinkuin sanoin, ja sitten sen kanssa yhdistetty
herrasteleminen, joka teki, että hän alussa töin tuskin kuontui minulle
tilaa tekemään, sen vähemmin lattiata lakasemaan. Siihen tuli vielä,
että hän kernaasti otti "kupin korvallensa" s.o. ei tee- eikä
kahvi-kupin, vaan kupin "paljasta puhdasta ruista," niin puhdasta kuin
ruis nim. on täkäläisessä viinassa. Tämä tapahtui enimmiten
paasto-päivinä (keski-viikkona ja perjantaina), hänen lausettansa myöten
sentähden, että paasto-ruoka muuten niin hiykeli sydäntä. Kaikeksi
onneksi oli hänellä hyvä viina-lyyli, ja minulle osotti hän tällöin
useasti rakkauttaan valittaen sitä onnettomuuttani, että olin syntynyt
sen jumalattoman Martin Lutherin lahkokuntaan, josta arvattavasti pitää
helvettiin vaeltaa. Paitse niitä pieniä epä-järestyksiä, jotka nämä
eukon sydämen-vahvistukset matkaan-saattoivat, elimme hyvässä rauhassa
keskenämme, sillä hän oli jotenkin siisti ja uskottava. Jälkimäistä
omaisuutta tulin kerran vahvasti epäilemään, kuin eukko eräsnä aamuna
tuli tyhjä vakka kädessä tyköni, sanoen: "mitäs nyt puoli-päiväiseksi
tehdään, kuin hiiret pakanat kuopassa söivät eilen ostamanne kalat?"
Niitä ei tosin ollut kuin viisi naulaa ja nekin vaan surkioita särkiä,
jotka eräs Tschuvaschi oli minulle haronut joen pohjalla olevista
lammakoista. Mutta kuin ne sillä kertaa olivat ainoa ruoan-teko-varani,
teki mieleni suuttumaan, olletikin koska tuota tähän asti en vielä ollut
kuullut, että hiiret kaloja syövät. Vaan muistaen vanhan Caton lauseen
miehelle, joka ihmetteli sitä, että hiiret olivat hänen kenkänsä
syöneet, Vastasin eukolle: "no slava Bohu, ett'eivät kalat syöneet
hiiriä," ja käskin hänen puoli-päiväiseksi muuta neuvottelemaan. Vaikka
hän tätä ennen oli myös kerran laskenut kanankin karkaamaan, jonka niin
ikään olin syödäkseni ostanut ja joka sitä tietänsä meni, ei minulla ole
syytä häntä luulla näistä pienistä vahingoista.

Kanssa-käymiseni kylän kahden papin kanssa oli alussa sangen ahkera. He
olivat nuoret ja vähän viisaammat maan-tieteessä kuin pappi Aunuksessa,
joka minulle päätti Veaporin ja Sevastopol'in olevan yhden meren
rannalla. He tulivat illoilla aina tyköni puhelemaan ja teetäni
maistamaan, jota kiittivät paremmaksi kuin omaansa, olivat myös niin
hyvät ja polttivat sikariakin, milloin vaimojen silmä vältti, tuppasipa
kerran toinen, tuhmempi heistä, partaansa kaksikin sikaria yhden ajoin
palamaan, kuin ei sanonut yhdestä kylläksi lähtevän savua. Meidän
kanssa-puheet pyörivät enimmiten uskon-oppiemme asioissa s.o. itsestä
opista ei juteltu paljo, jossa kristittyin lahkokuntain välillä vähä
lienee eroitusta, vaan ulko-käytöksistä sen enemmän, niinkuin kelloista
ja niiden soittamisesta, silmien ristimisestä, pyhistä ja niiden kuvain
palvelemisesta, pyhän savun suitsuttamisesta j.m.s., jotka aineet
pappien mielestä ainakin ovat olleet milt'ei pää-asioina pidetyt.
Pappien pitkä oppimatka meillä oli surkeata heidän mielestänsä ja
nähtävästi oli heillä meidän pappien luonnon-lahjoista sama ajatus,
vaikka eivät sitä juuri selvään sanoneet, kuin entisellä venäjän papilla
Ilomantsissa, joka, kuin suomalainen piispa hänelle kertoi niin ja niin
monta vuotta oppineensa eikä vielä liki-maillenkaan kaikkea tarkoin
tietävänsä, päätänsä puistaen sanoi: "kova pää! kova pää!" Minun
koto-peräisyyteni Helsingistä veti useasti puheiksi viimeisen sodankin,
jolloin toinen, viisaampi heistä, aina nauroi kuollaksensa sille
Englantilaisten lauseelle, että he muka kävivät sotaa sivistyksen edestä
sivistymättömyyttä ja raakuutta vastaan, jonka-laista hävitöintä
kerskausta hän ei olisi uskonut Iöytyvän Englantilaisissakaan, ja
niinkuin ei se olisi kaikille tuttu, että näiden sivistys ei ole muuta
kuin kauppurin viekasteleminen ja jumalatoin rahan-himo. Tässä
viisaudessansa otti hän minut todistajaksensa, kysyen minulta: "koska
kirjallisuuden voipi sanoa sivistyksen määräksi, niin sanokaapa nyt te,
kumpiko parempi ja rikkaampi on, meidänkö kirjallisuus vai Englannin eli
Ranskan?" Minä vastasin: "juuri nykyjään luimme arvoiselta venäläiseltä
kirjoittajalta kirjoituksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että
teillä ei vielä ole ensinkään kirjallisuutta, vaan että se, jota te
täksi kutsutte, kaikki on lainattua Englantilaisilta ja muilta
ulko-maalaisilta. Minä olen hänen uskoansa." Hän vaikeni, vaan tämä
vastaus ja monta muutakin senkaltaista teki, että hän herkesi käymästä
luonani, johon osiksi oli syynä kukaties sekin, että minä en suuresti
tahtonut nauttia hänen viisauttansa Tschuvaschin kielessä, vaan jo heti
tultuani olin hankkinut itselleni mieleiseni kielen-kääntäjän, ja tein
tutkintoni aivan oman nokkani jälkeen.

Näistä tutkinnoista ja niihin kuuluvista toimistani kuin myös
Tschuvaschien elosta ja olosta yleisesti olen toisessa kohden tehnyt
tilin eikä olisikaan soveljas tässä ruveta puhumaan. Sen vaan sanon
tämän-kaltaisista tutkinnoista, että ne aineen vaikeuden ja myös
käytettävien apulaisten vähän sivistyksen vuoksi varsinkin alussa ovat
kärsivällisyyttä koettelevat ja ikävät. Kuin tähän tulee vielä se
alinomainen yksinäisyys, jossa niitä tehdessäsi elät ja joka ei salli
mitään sen-kaltaista huvitusta ja virvekkiä kuin ihmisellä on
vertaistensa kanssa-käymisestä, se kaiken-kaltainen sekä hengellinen
että maallinen kurjuus, jossa rahvas sitä lähellä elävälle näytäksen,
kuin myös omatkin vaivasi ja pienet puutteesi, niin arvaa hyvin, ett'ei
näissä tutkinnoissa juuri kesä-huviksensa matkustele. Hupaisin päivä oli
minulla aina keski-viikko, jolloin koulu-puheen tapaan annoin "luvan"
itselleni ja noudin postini Tsyvilsk'istä. Lauantai-aamut olivat myös
ratot, sillä silloin oli kylässä joka viikko niin-kutsuttu _bogár_ eli
tschuvaschilaiset markkinat ja rahvaan vilke aina puolille päivin asti
oli sangen suuri. Paitse näitä huvituksia oli eloni kylässä yksi päivä
aivan toisensa mukainen, ja nämä huvituksetkin kadottivat
yhtäläisyytensä kautta huvittavaisen luontonsa. Mutta niinkuin
kyyti-koni, joka tallista talutettaessa on niin jäykkä ja näkyväisellä
vasta-hakoisuudella kuontuu valjaihin, matkalle päästyä alkaa mennä
kapittaa ja "verryttyänsä" antaa matkaajalle vilisevän vauhdin eikä
toiseen holli-paikkaan tullessa vielä tiedä väsymisestä mitään, -- niin
on kielen-tutkijankin kanssa yksinäisessä maa-kylässä. Ensi päivät ovat
työläät, sitten menee aika niin ett'ei tiedäkään ennenkuin kuu-kaus on
kulunut.

Ischaakista tulin loppu-puolella heinä-kuuta piirikunnan kaupunkiin
_Kosmodemjansk'iin_, johon minua veti kaksi tässä kaupungissa löytyvätä
kuuluisaa tschuvaschilaista oppinutta, toinen viralta pantu pappi,
toinen kielen-kääntäjä piirikunnan oikeudessa. Tässä kaupungissa löytyy
vähän päälle neljän tuhannen asujan, ja kuka ei tätä väen-lukua
katsellessaan arvele kaupunkia sivistykseltään ja ulko-näöltänsä
sen-veroiseksi kuin esim. meillä entinen Vaasa, eli Porvo, eli edes
Kuopio? Mutta tämmöisessä ajatuksessa erehdytään isosti. Ensinkin mitä
sivistykseen koskee, niin arvaatte sen siitä, että kaupungissa ei löydy
yhtään asujata, joka olisi päättänyt oppinsa Yli-opistossa eli jossa
kussa muussa korkeammassa oppi-laitoksessa, ja tuskin kahta, jotka
koskaan olisivat tämän-kaltaisen opiston oveakaan auaisseet. Semmoisten
laitosten olemista tämam-laisissa kaupungissa ajatellakaan kuin
kirja-painot, kirja-kaupat, vieläpä apteekitkin, olisi puhdas hulluus,
kaikkea muuta sivistyneempään seuruus-elämään kuuluvata, -- samoin. Niin
en ole pianon ääntä kuullut koko kylässä kuin yhdestä talosta, ja sekin
oli hyvin sora-kielistä ja surkeata. Käsi-työläisiä mahtaa kaupungissa
olla hyvin vähän, koska tämmöisten merkkiä en ole nähnyt enemmän kuin
kaksi saapasta, kaksi saksia ja yhden rinkelin. Mutta koulu on,
niin-kutsuttu piirikunnan koulu, jossa palkka maksetaan kuudelle
opettajalle, ja jolla on siisti kaksin-kertainen kivi-rakennus, huoneet
suuret ja puhtaat ja oppilaisia sisään-kirjoitettuna 43 kappaletta. Vaan
vaikka luku-aika jo kauan on alkanut, seisovat koulun ovet kiini, tuonne
syksymmälle asti, sillä koulun kaitsija eli rehtori, joka on haluinen
metsästäjä, ei tahdo parasta jänis-aikaa laskea ohitse ilman koiriansa
kylläksi koettelematta. Tähänkö luokkaan vielä lienevät luettavat
kaupungin viisi kivi-kirkkoa ja ne viisi kapakkaa, joissa rahvas saapi
huvitellata.

Mitä sitten ulko-näköön tulee, niin saapi lukija paraimman kuvan
pienestä kaupungista tässä maassa ja niin-muodoin Kosmodemjansk'istakin,
jos lukee 17:n luvun W. Scott'in _Nigelin Vaelluksia_, ja sen osan
Lontoota, jota siinä _Alsatian_ nimellä mainitaan, erinäiseksi
kaupungiksi ajattelee. Kadut mm. eivät näissäkään malta kulkea suoraan,
vaan hoippelehtavat senkin seitsemälle polvelle, jonka kanssa huoneiden
kallellansa oleva luonto eli, paremmin sanoen, pitkällensä pyrkiminen
hyvin soveltuu yhteen, niinkuin myös niiden paperilla eli tuohella
paikatut ikkunat ja aitaamattomat sekä likaiset pihat. Kadut eivät
koskaan näe lakasu-luutaa, ja kuin täällä ei näytä tunnettavan semmoista
virka-miestä, jota meidän pienemmissä kaupungissa kutsutaan
sian-pistäjäksi, kuin kaikenlainen karja niinkuin on: lehmät, lampaat,
kilit, siat, rauhallisessa menestyksessä tutkistelevat kaupungin katuja
ja toria, kuin edellensä maalaiset aina torille riisuvat hevosensa, niin
sonnittuu se jo itsestänsäkin hedelmällinen maa niin väkeväksi, että
kaiken-lainen ruoho, enimmiten viholainen, kasvaa syltä pitkänä katujen
ja torien reunoilla ja usein viekkaasti peittää loukot ja kuopat, joihin
varomatoin tutkija voipi langeta. Tori itse oleskelee ikuisena
lätäkkönä, ja jos varimmalla ajalla kerran kuivahtaakin, niin tekee
tunnin eli kahden sade sen ainakin melkein yli-pääsemättömäksi, ja
Tscheboksaryn kaupungissa tapahtui viime keväänä, että Tschuvaschi eräs,
yöllä ajaen kaupungin läpi, hevosinensa päivinensä hukkui syvään
vesi-lätäkköön kaupungin torilla. Kosmodemjansk'issa ovat Volgan jyrkät
hieta-kallat tavallisena sonnan ja muun ruvan pano-paikkana, joten se,
joka niillä kävellen tahtoo luonnon ihanuutta nauttia, nenänsä kautta
aina tulee muistamaan ihmisen sikaisuutta. Venäläiset eivät nim. tiedä,
että sonta väettää maan, eivätkä maallakaan sitä muuten käytä kuin
metsään vetävät, vaikka Tschuvaschit ja muut täkäläiset kansat, sen
pellon väkevyydeksi käyttäen, tässä kyllä antavat heille esi-merkkiä.

Vaikka gorodnitschij (vastaama meillä ordnings-mannia)
Kosmodemjansk'issa oli hyvä ja tarjosi minulle kruunun korttieria, en
minä siitä huolinut, vaan valitsin itselleni korttierin eräässä talossa
aivan Volgan rannalla. Talon-väkeni olivat vanha-uskoisia elikkä,
niinkuin Venäjän Karjalaiset sanovat, _vanhaa vierua_. Nämä eivät eroa
yleisestä kirkosta paljon muussa kuin muutamissa ulko-käytöksissä, vaan
ovat vierasuskoisille suatsemattomammat kuin muut, ja se oikea vanha
Venäläisyys, niinkuin parran rakastaminen, "saksalaisten" vaatteiden
(s.o. sortuusin) vihaaminen ja yleisesti kaiken muukalaisuuden, niin
huonon kuin hyvänkin, ylen-katse pitävät näissä pesäänsä. Vaan kuin
hallitus viime aikoina ei ole ollut heistä tietävinänsäkään, niin
vähenee heidän lukunsa päivä päivältä ja nuorempi kansa tätä lahkokuntaa
yhdistäksen vähitellen yleiseen kirkkoon. Tupakka, kahvi, vieläpä
teekin, ovat heistä kaikki pahan hengen tuotteita, ja surkeata oli nähdä
emäntäni tuskaa minun hänen tupansa liedellä polttaessani kahvia, josta
käyvä haju samoin kuin tupakankin savu hänen poloisen nenässänsä
kärskysi ian-kaikkisen rangaistus-paikan saastaiselta haisulta.
Säädyllisyytensä puolelta taitavat nämä vanha-uskoiset olla kiitettävät;
minä kaikitenkin olen heissä tavannut enemmän rehellisyyttä kuin muissa.

Viraltansa oli isäntä puun-lauttaajien päällys Volgalla ja sanoi
Kosmodemjansk'ista tekevänsä kaksi matkaa kesässä Saratov'an ja
Astrakan'in välillä olevaan Dubofkaan ja siitä juoksevalla ansiolla
hyvin elävänsä. Poika oli pieni kauppa-mies. Ei mitään rakasta
Venäläinen niin paljon kuin kaupan käymistä, ja minä uskallan päättää,
että jos kolme Venäläistä pantaisiin autioon meren-saareen, lyöttäytyisi
vähintänsäkin yksi heistä toiselta kahdelta ostamaan, mitä heillä liikaa
olisi ja heille myömään, mitä tarvitseisivat. Ja ihmeellistä on, kuinka
vähällä tiedolla venäläinen kauppa-mies onnistuu toimessansa; niin
tiedän esim. erään ensimäisen luokan kauppa-miehen Pietarissa, syntyisin
Vepsäläinen Aunuksesta, joka 30:een vuoteensa asti oli kiven-hakkaajana
Äänisen rannalla, vaan joka nyt on monen miljonan mies. Semmoisena voipi
meidänkin isännän poika päättää elämänsä, vähintänsäkin on hänellä se
toivo, vaikka hän ei nimeänsä osaa kirjoittaa ja vaikka hänen
lafkassansa nyt ei ole tavarata yleensä kuin noin puolentoista sadan
hopea-ruplan edestä ja tästä tavarasta isoin osa raudan romua, virsuja,
vastoja j.m.s. Asia on se, että joka täällä lyöksen kaupan päälle, se
istuksen onnen kynnykselle, ja jokainen ajattelee: toki häntä minäkin
saanen onnea kerran helmasta temmata! Tämä tempasu tapahtuu siten, että
ostajaa koetetaan pettää, min suinkin voidaan. Tinkiminen, joka täällä
on kaupan henkeäkin, osoittaa paraiten rehellisyyden puutteen
täkäläisessä kaupassa, sillä tinkiminen ei ole muuta kuin ostajan
voimatoin kokeminen välttää myöjän petosta. Tässä on voitto kuitenkin
kauppiaan puolella, sillä hän tietää tavaransa hinnan, vaan ei yksi
tuhannesta ostajasta tiedä kaikkein tarpeittensa oikeata raha-arvoa.
Tässä nyt äkkinäiselle myödessänsä tempasee kauppa-mies onnea helmasta
ja ottaa kaksin-, kolmin-kertaisen hinnan tavarastansa. Pienet kauppiaat
pitävät useasti muutakin koiruutta kaupassansa; niin ei joka paikassa
ole hyvä kauppiaalle kahden kesken antaa suurempaa seteli-rahaa särkeä,
sillä monesti tapahtuu, ett'ei hän anna mitään takaisin, vaan rohkeasti
vasten silmiäsi kieltäen sinulta mitään saaneensa pitää rahasi, mutta
valitusta nostaessasi kumoo kaiken vaaran itsestänsä niin, että sinä
itse jäät vikapääksi, vieläpä kiinikin käyt, niinkuin monelle meidän
talonpojalle on tapahtunut.

Tällä venäläisen kaupan-hengellä on juurensa Slavjaanein yleisessä
luonnossa, joka rakastaa hiljaista ja vähä-töistä elon-ressutusta, ja
jonka historiassa ei muisteta, tämän-sukuisten kansojen ennen itse
päällänsä eläen, näitä koskaan yllyttäneen semmoisiin ankaroihin
väki-vallan töihin, jotka Normanneilla ja Germaneilla olivat henkeäkin.
Tämä väki-valtaisuutta karttava luonto näytäksen vielä nykyisessäkin
Venäläisessä. Kapakassa eli muualla viinassa ollessansa ei hän tappele
koskaan, vaan itkee tavallisesti eli suutelee toistansa. Rauta-aseita,
haavoja ja veren-vuodatusta pelkää musikka kuin kuolematansa, ja jos hän
kenen näkee semmoiseksi tuittu-pääksi, joka ei katso lyödä
sivaltaessansa, välttää hän tätä ja kärsii ennen vääryyttäkin kuin
vastaan seisomaan rupeaa. Tilaston tutkijat sanovat, että rikokset
omaisuutta vastaan ovat sivistyneissä kansoissa yleisemmät kuin rikokset
henkeä vastaan. Näin on rikosten laita Venäjälläkin, ja niin-muodoin on
Venäjän kansa sivistyneeksi luettava eli on tilasto väärässä, sillä
murhaa eli toisen haavoitusta tapahtuu täällä harvoin, mutta rikoksia
omaisuutta vastaan alinomaa, ja joka toista lyöpi, sitä pidetään
pahempana ihmisenä kuin joka toisen omaa vääryydellä itsellensä käärii.

Volga, jos ohitse mennessä sanon sanasen tästä jokien kuninkaastakin, on
Kosmodemjansk'in kohdassa vaan noin puolta virstaa leveä. Sen rannat
eivät minusta ole mitkään kauniit, enkä muista runoilijoidenkaan niistä
tässä katsannossa milloinkaan laulaneen. Oikeanpuolinen ranta on aina
yksi-karvainen, noin 100 jalkaa korkea jyrkkä hietikko, jossa siellä
täällä joku kylä eli kirkko riippuu korkealla törmällä, eli on pieni
kaupungin rähjäkin ahtaunut johon kuhun penkerien rotkoon. Vasen ranta
sitä vastaan on loppumatointa matalaa lehtoa, jossa harvoin näkee jälkiä
ihmisen elosta. Vaan hyötynsä puolesta on Volga koko keski- ja
itä-Venäjälle sanomattomasta arvosta. Itse on tämä joki höyry-laivoilla
kulettava aina Tver'iin asti s.o. Moskovan ja Pietarin välillä olevalle
rauta-tielle. Etelässä laajentavat Oká, Surá ja muut pienemmät
syrjä-joet sen vaikutus-piiriä ja pohjasta tempaa se väkevä ja
vesi-rikas Kama koko Uraalin vuorikunnan ja vähillä kannaksilla osan
länsi-Siperiaakin tämän joen aluskunnaksi. Kaikilta haaroin kantaa se
omituisia ja rikkaita tuotteita maailman kauppaan. Itse aina
Saratov'asta asti tuopi se eloa niinkuin sen eteläiset syrjä-joetkin
tekevät; Kama taas kantaa tähän kauppaan Uraalin kalliit vuori-tuotteet.
Tämän hyödyllisyytensä tähden kutsuukin Venäläinen sitä _maatuschkaksi_
(emoseksi) ja onkin se aina peitetty parkoilla ja muilla aluksilla. Eloa
kuletetaan suurissa hyvin katetuissa parkoissa, joita pannaan noin 8 eli
10 kappaletta toinen toisensa perään junaan, jota kutsutaan
_karavan'iksi_. Junan ensimäisellä parkalla, joka on suurempi ja
leveämpi kuin toiset, kulkee kaksi, kolme eli neljä paria hevosta
ympäri, pyörittäen paksua pölkkyä, jolle kääriytyy touvi, juokseva noin
puolen virstan päähän upotetusta ankkurista, ja siten junan eteen-päin
vetää. Ankkurin kohtaan tultua nostetaan se samalla voimalla ylöskin, ja
pölkylle pannaan toinen nuora kääriytymään toisesta ankkurista, joka
väli-ajalla on pienellä venheellä soudettu eteenpäin ja joen pohjaan
laskettu. Tämmöinen kulkeminen on arvattavasti hyvin hidasta, ja onkin
nyky-aikoina ruvettu käyttämään höyry-konetta hevosten siaan,
jonka-laisella karavan'illa myös on muassansa pieni irtonainen
böyry-laiva, joka ei muuta tee kuin ankkuria eteen-päin kulettaa. Näin
kulkee elo aina Rybinsk'iin asti Jaroslav'in lääniä, jossa se pitää
lastata pienempiin aluksiin, ja niissä sitten Marian kanavakunnan,
Syvärin joen ja Laatokan kanavien kautta joutuu Pietariin, jonka pitkän
viivytyksen meidän itä-Suomalainen kyllä kalliisti saapi maksaa,
Pietarista "kulia" ostaessansa. Tyhjänä takaisin tullessansa kulkevat
parkat aivan joen vallassa ilman mittäkään ajo-neuvotta ja ilman että
niissä perääkään pidetään ja lyövät toisinaan vahvasti kolin-kolia
toisiansa eli muita aluksia vasten. Höyrylaiva-liike on jo myös vahva
Volgalla, niin että kerran luin 8 höyry-laivaa yhtenä päivänä kulkevan
Kosmodemjansk'ista ohitse; mutta niiden tulo- ja lähtö-ajat ovat vielä
sopimattomasti asetetut ja huonosti noudatetut kuin myös liiaksi
yksinäisten mieli-vallassa. Kuitenkin voipi nyt höyryllä matkata
Pietarista esim. itään päin aina Perm'iin asti ja etelään päin aina
Astrakan'iin eli, jos tahtoo, aina Kaspian meren etelä-rannalle asti.

Edellä selitetyn Volgan rantojen erilaisuuden kanssa näyttää muunkin
luonnon eri-laisuus sen pohjais- ja eteläpuolilla olevan yhdistetty,
siten että pohjainen puoli näyttää kantavan pohjaisemman karvan,
niinkuin enemmän havu-puita, enemmän järviä, soita j.n.e., jota vastaan
etelä-puoli on parempaa vilja-maata, kasvaa parempia lehti-puita
niinkuin tammea, lehmusta, vaahteraa. Luonnon kanssa on kahden puolen
jokea elävä Tscheremissin kansakin halennut kahteen osaan, joiden
eri-laisuus näytäksen kielessä, elämän-laadussa ja ulko-näössäkin.
Pohjoispuolella elävien Tscheremissien, joiden maassa en itse vielä ole
käynyt, sanotaan elävän enemmän karjan-hoidolla ja metsän-pyydöllä kuin
maan-viljelyksellä, jonka tähden he elämässänsäkin ovat törkeämmät ja
näöltänsä hintelämmät etelä-puolella Volgaa eläviä veliänsä. Näiden
jälkimäisten kylissä oleksin minä muutamia viikkoja elo- ja syys-kuussa.
Näöltänsä on tämä kansa milt'ei aivan yhden-lainen Tschuvaschein kanssa
sillä eroituksella kuitenkin, että Tscheremissi on ruumiiltansa
runnokkaampi ja pitempi, joka omaisuus kuuluu tämän kansan rekruuteille
useasti saattavan sen kunnian, että heitä otetaan kaartin ja
krenatöri-joukon sota-miehiksi. Eivät Tscheremissien vaimotkaan minusta
näyttäneet niin vähä-hempeisiltä ja kesuttomilta kuin Tschuvaschittaret,
vaikka vaatteus on aivan yhden-lainen s.o. kesällä ei muuta päällä kuin
paljas paita. Tähän Tscheremissien muhkeampaan näköön on varmaan syynä
heidän parempi elämän-laatunsa. Heillä on suuret ulos-lämpeävillä
uunilla varustetut pirtit, joiden siisteys on laittamatoin. Aittojen ja
navettojen suuruus kuin myös ne kylien ympärillä olevat laveat pellot
todistavat, että kansa ei näe nälkää. Erittäin muistettava on, että nämä
niin-kutsutut Mäki-Tscheremissit ovat ahkeroita ryyti-maan ja
hedelmä-puiden hoitajia, joka antaa heidän asemillensa niin kauniin
näön, että Suomessa en muista missään nähneeni niin sieviä kyliä kuin
monta näistä Tscheremissiläis-kylistä olletikin niistä, jotka ovat
lähempänä Volgaa. Kansan luonto on tyytyväistä, rauhallista ja ahkeraa,
niinkuin Suomalaisen yleisesti joka paikassa. Monessa vivahtaa
elämän-laatu suomalaiseen eli vähintänsäkin muistuttaa tätä. Niin on
Tscheremissilläkin erinäinen pihalla seisova keitto-huone, joka kaikessa
on samanlainen kuin pohjais- ja itä-Suomessa _kota_, yksin
nimessänsäkin: _kuta_. Venäläisille, jotka (talon-pojat nim.)
keitto-ruokansakin tekevät niin sanoen paistamalla s.o. tuvan lämmittyä
uunissa kiehuttamalla, on kota outo ja tuntematoin laitos. Niin
käyttävät Tscheremissit (samoin kuin Tschuvaschitkin ja Tatarit)
happamen maidon ruoaksensa, vaan Venäläinen viskaa sen inholla sikojen
syödä. Monta muuta tämmöistä pientä viittausta saa täällä matkaava
Suomalainen koto-kansansa ja täkäläisten kansojen alku-peräisestä
heimolaisuudesta, jotka viittaukset eivät juuri todista tätä
heimolaisuutta, vaan kuitenkin muun rinnalla ovat tutkijalle huvat
muistella. Heimolaisuuden todistaa paraiten kieli, ja vaikka
Mäki-Tscheremissien kielessä on enemmäksi kuin puoleksi venäläistä ja
tatarilaista _ainetta_ s.o. sanoja, niin on _muoto_ eli näiden sanojen
taivutus kokonansa suomalainen. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta tekemään
tiliä kieli-tutkinnollisista havaitsemistani Tscheremissin kielessä,
vaan sallittakoon minun kuitenkin mainita näistä pari esi-merkkiä, jotka
itsessänsä ovat vähä-pätöiset eivätkä ansaitse oppineiden silmäystä,
vaan osoittavat että näiden kaukaistenkin murteiden tutkiminen ei ole
hyödyttä Suomen kielelle, ja jotka laveammallenkin yleisölle eivät ole
vaikeat ymmärtää. Suomalainen sana _pirtti_ on minua ja varmaan monta
muutakin epäilyttänyt sitä suomalaiseksi lukea, sentähden että sillä
Ruotsin kielessä on vastaavansa _pörte_, joten se on näyttänyt tästä
lainatuksi. Tässä luulossani olen minä ollut sen lujempi, kuin se toinen
sana, jolla samaa asiaa merkitään, nim. tupa, myös on lainattu
ruotsalaisesta _stuga_ eli pikemmin saksalaisesta _Stube_. Tätä luuloani
myöten olen päättänyt, että Suomalaiset maahansa tullessaan asukselivat
melkein kuin nykyiset Lappalaiset _saunassa eli kodassa_, joille heillä
on omituiset nimet. Mutta nyt löytyy kysymyksessä oleva sana
Tscheremissienkin kielessä, muodossa _pört_, Tatarilaisilla muodossa
_jört_, Tschuvascheilla muodossa _sjort_ j.n.e. Tästä voipi päättää,
että se on alkuperäinen suomalainen eli vähintäsäkin altailainen sana,
että Ruotsalaiset sen ovat Suomalaisilta lainanneet, ja että jälkimäiset
jo ennen Volgan tienoilta lähdettyänsä olivat niin sivistyneet että
pirteissä asuivat. Lönnrot on koettanut selittää tätä sanaa niin, että
se alku-peräisesti olisi kuulunut _peretti_, tuleva sanasta _pere_,
samoin kuin _navetta_[13] sanasta _nauta_. Mutta edellisestä näkyy, että
tämä selitys on liikanainen ja sopimatoinkin. --Toinen esi-merkki. Joka
itä-Suomalainen koti-maassansa on matkustanut vähän länteen päin, on
varmaan oudoksunut sitä, että Hämäläinen hänen _vastaansa_ kutsuu
_vihdaksi_, joka taas hänen kielessänsä merkitsee, ei koko tukkua puun
oksia, joilla ihmistä terveyden vuoksi ropsitaan, vaan yhtä ainoata (ja
tavallisesti pitempää) puun oksaa, jolla enimmiten hevoista hosaistaan.
Tarkemmin arveltuaan on itä-Suomalainen, jos hän on ruotsia ymmärtänyt,
päättänyt että Hämäläisellä on tässä asiassa alku-peräinen suom. sana,
mutta että itä-Suomalainen miten kuten on sen unohtanut ja sen siaan
lainannut Ruotsalaisten sanan _qvast_. Vaan jälkimäisessä päätöksessänsä
on mainittu päättäjä erehtynyt, sillä sana _vasta_ löytyy
Tscheremissienkin kielessä ja merkitsee siinä meidän sekä _oksaa, vitsaa
että vastaa_ (vihtaa) ja on niin-muodoin myös suomalainen, olkoonpa
ruotsalaisenkin sanan kanssa miten tahansa.

Tämmöisiä pieniä esi-merkkiä en käske kenenkään kieli-tutkintona
pitämään, vaan ovat ne kuitenkin vähäisenä selvityksenä semmoisetkin ja
kieli-tutkijalle toki pienenä huvituksena monesti ikävässä työssään.
Semmoisia voisin antaa tukulta; vaan kirjoitukseni pituus pakoittaa
minun jo lopettamaan ja ne niinkuin monta muutakin toiseen kertaan
jättämään.



Viides Kirja.

Ardatov'assa, Simbirsk'in lääniä 25 p. tammik. 1857.

Sylvesterin päivän iltana, europalaista lukua, sanoin huokeat
jää-hyväiset Kasan'in oppineelle Tatarilais-kaupungille. Edellisten
päivien leudot ilmat olivat vaikuttaneet sen, että Volgan jää oli syvän
uve-veden vallassa ja että maan-tiellä reen kulkea oli vaan iljanne
talvesta jälellä, vaan metsä eli paremmin sanoen läpi-matkattavat
niityt, pelto-lakeat ja ahot (metsää on tässä seudussa hyvin vähän)
olivat aivan paljaat. Tämäkö jako myös illan sumeus lienevät minussakin
saman mieli-alan synnyttäneet se vaan on varmaa, että mielestäni ei
tahtonut luopua se ajatus, kuinka nyt olisi ollut soveljaampi istua
Suomessa ystävien keskessä ja höyryävien maljojen ääressä latturia
laskea kuin kököttää yksinänsä pimeässä niini-koppelissa,
Tschuvaschilaisen kyyti-miehen surullista laulun-jonotusta kuunnellen.
Tämmöinen mieli-ala, ehkä kyllä milt'ei välttämätöin oudolle matkalle ja
tuntemattomalle tielle lähtiessäsi, varsinkin kuin lähtöpäiväsi sattuu
olemaan semmoinen, jona halvinkin toivoo lepoa ja riemua, haihtuu
kaikeksi onneksi pian, jos sitä ei itse tahallasi viljele ja uudet
kuultavat, nähtävät, tutkittavat ja miettieltävät asiat antavat
mielellesi pian entisen pinteytensä. Jos rekesi aika-välistä vierähtelee
raviin ja tärähyttelee päätäsi laitaan ja toiseen, jos kyyti-miehesi
matkaa muka oiastaksensa eksyy lavealle niitylle, josta hän pimeässä ei
osaa muuten pois kuin siten että hevoset kuorminensa päivinensä ajaa
syvän-laisen avonaisen puron poikki, jos tämmöisessä tilassa helmasikin
vähän kastuvat, niinkuin se kaikki tänä iltana minulle tapahtui, niin
hälvenee viimeinenkin hempeä-mielisyytesi, ja luontosi käypi vielä
niinkin pinteäksi, että silloin tällöin kirouskin karskahtelee
hampaitesi välissä.

Tyynellä mielellä otin kuitenkin, puoli-yön ohitse mentyä, yhden
muassani olevan portteri-putelin seurassa uuden vuoden vastaan eräässä
posti-paikassa. Minä olin nyt menemässä uutta, sekä minulle että
muillenkin tuntematointa Mordvan kieltä tutkimaan, jonka työn kyllä
tiesin täysin määrin kysyvän voimausta, tarkkuutta ja ahkeruutta. Mutta
Tschuvaschin kieli oli antanut minulle hyvän koulun ja sen ohessa on
Mordvan kieli suomalaista peri-sukua ja kaikista Volgan ja Uraalin
seudussa löytyvistä suomalaisista murteista lähin meidän kieltämme, niin
että vaikeukset tulevana aikana eivät minusta näyttäneet niinkään
suurilta kuin tähän asti voittamani vastukset, ja se teki mieleni
rauhalliseksi milt'ei iloiseksi. Kiitollisuudella muistelin myös
kotomaata ja niitä monia rakkaita ystäviä, jotka sekä työllä että
sanalla ovat minua eteenpäin auttaneet ja minulle monta raskasta askelta
keventäneet.

Pohjaisesta päin katsoen alkaa Mordvan kansaa suuremmissa ryhmissä
löytyä Simbirsk'in läänissä. Minulla oli aikomuksena pariksi kuu-kautta
asettaa olo-paikkani heidän maassansa löytyvään tähän Ardatov'an
piirikunnan-kaupunkiin, mainittua lääniä. Mutta kuin matkani Kasan'ista
tänne tässä läänissä juoksi noin 120 virstan pituudelta halki
Tschuvaschien maan, ja monelta haaralta olin kuullut että täkäläisessä
Tschuvaschin murteessa oli eroitusta kasanilaisesta, päätin vielä
menettää muutamia viikkoja sen tutkinnossa, ja _Buinsk_ on sen
piirikunnan-kaupungin nimi, jossa eli jonka liki-seudussa Simbirsk'in
läänin Tschuvaschia Kasan'ista päin tullen ensi kerran tapaat.

Tähän kaupunkiin jouduin seuraavana päivänä hyvissä ajoin. Siinä elää
noin kaksi tuhatta Venäläistä ja yhtä paljon Tatarilaista, ollen
kummallakin vaan yksi jumalan-huoneensa kaupungissa, joka todistaa
venäläisen kansan-aineen heikkoutta eli nuoruutta näissä tienoin, sillä
useasti nähdään pienissäkin kaupungin rähjissä, jotka ovat
peri-venäläiset, puoli-kymmentä ja kymmenkuntakin kirkkoja. Buinskin
ulko-näöstä en tahdo sanoa muuta, kuin että yksin Kosmodemjansk'kin,
josta ennen olen kirjoittanut, on Buinsk'in rinnalla Moskova, vieläpä
Pietarikin. Vaan vaikka kylä olisi kahta vertaa huonompi ollut, olin
minä lujasti päättänyt siinä viettää pari viikkoa, virka-miehiltä ja
muilta ymmärtäviltä asujilta tietoja keräten täkäläisten kansojen
olletikin Tschuvaschien elannosta, ja jonkun tolkullisen apulaisen
kanssa näiden kieltä tutkien. Tämmöisenä apulaisena olen suurella
menestyksellä käyttänyt niin kutsuttuja kylän-kirjoittajia (selskie
pisarjá), pienet virka-miehet maalla, joiksi niissä tienoin, missä kansa
on ei-venäläistä, kernaasti valitaan itse-kunkin paikan eri-sukuisesta
kansasta otettuja poikia, jotka koulitaan siksi, että osaavat hyvästi
puhua, lukea ja kirjoittaa venäjän kieltä, ja jotka tämän tietonsa
tähden kielen-tutkijalle ovat sanomattomasti suuremmasta arvosta kuin
pelkkä talon-poika, joka harvoin ymmärtää tavallisintakaan puhetta
venäjäksi ja pian hämmentyy, kysellessäsi ja monin mutkin käännellessäsi
kielen taivutuksia ja lauseita. Kaikkein ensimäiseksi oli kuitenkin
korttieri saatava, ja sitä vasten suorittauduin pian gorodnitschin
(ordnings-mannin) tykö paperineni. Suomessa tapaat useasti semmoisia
nimis-miehiä, jotka ovat lihavat ruumiiltansa, kernaasti istuvat lasin
ääressä, nauravat mahdottomasti, noituvat, pauhaavat ja uhkaavat, jos
mikä ei käy heille mieltä myöten, vaan sen ohessa tarkoin katsoen ovat
lempeät ja hyvä-sydämiset miehet. Melkeen tätä laatua oli Buinsk'in
gorodnitschij, kukaties kuitenkin sillä eroituksella, että viimeksi
mainitut omaisuudet ovat hänelle vähemmässä määrässä luettavat. Tähän
tekään oli hän pahemmalla puolella tuulta, johon, niinkuin jälkeempäin
sain kuulla, syynä oli se, että hän joku aika takaperin eräissä häissä
oli tanssinut niin mahdottomasti, että hänen ja tanssitettavansa lihavan
rouvan alla silta-palkki oli katkennut ja molemmat vyötäistänsä myöten
hurahtaneet sillan alla olevaan kurkku-pönttöön. Tälle tapaukselle
nauroi vielä koko kaupunki, ja gorodnitschij, joka vasta muutamia
kuukausia takaperin oli tänne muutettu muualta Venäjältä, moitti hyvin
kaupunkiansa huonoksi ja sanoi minua mieheksi sanovansa, jos minulla
olisi niin paljon kärsivällisyyttä että kaksi viikkoa malttaisin tässä
muka tatarilaisessa kylässä viettää.

Juuri hän itse oli kuitenkin se, joka ensimäiseksi pani tämän
kärsivällisyyteni koetteesen, sillä hän antoi minulle sopimattoman
korttierin. Se oli nim. erään tatarilaisen kauppa-miehen talossa. Huone
kyllä oli lämmin josko ei kovin puhdaskaan, vaan sillä oli se vika että
se oli isännän harem'in (nais-huoneen) vieressä, tästä eroitettu vaan
ohuella lauta-laipiolla, joka vielä ei edes lakeen asti ylettynyt.
Paitse sitä että täältä kuului alinomainen lapsien itku ja rähinä,
keräytyi sinne pian koko joukko kylän Tatarittaria, jotka ensin harem'in
ja minun huoneeni välillä olevasta ovesta kurkistelivat katsoaksensa,
minkä-lainen minä muka olin, vaan salvattuani tämän kapusivat laipion
päälle, jossa rauhassa tyydyttivät esi-emonsa Eevan pää-himoa
uteliaisuutta ja toinen toisellensa vakuuttivat minusta: _jakschi,
jakschi_ (hyvä, hyvä). Sitten rupesivat teetä juomaan, ja kaiken aikaa
kävi kaikki kahdeksan eli kymmenen suuta, jotka heitä siellä oli,
semmoisella pulpatuksella, että kovempi-liutaisemmankin kuin minun
poloisen korvat pian olisivat lumpeihin menneet. Mutta kruunauksen teki
tämä seura istunnollensa ja lopun minun kärsivällisyydelleni siten, että
kaikki rupesivat pähkinöitä pureksia raksuttelemaan. Muistaen että
sen-edellisenä yönä en ollut silmää ummistanut ja kaiken päivää pitkin
kylää juossut yhtä ja toista virka-miestä etsien, ei kukaan paheksune
jos nyt viimein suutuin ja venäjäksi akka-seuralle kiljasin että jos
eivät silmän-räpäyksessä laittautuneet pois huoneesta, heille jokaiselle
tulisi _dvatsat-peät_ (kaksikymmentä viis nim. lyömää kepillä,
tavallinen rangaistus-määrä pienemmistä syistä). Tämän uhkauksen
mahdottomuuden tuntuivat he kumminkin ymmärtävän yhtä hyvin kuin
minäkin, sillä koko seura rähähti nauramaan, vaan heillä oli kuitenkin
sen verran älyä että muuttivat pähkinöinensä päivinensä toiseen
huoneesen ja jättivät minun viimeinkin unen kanssa taistelemaan.

Vaikka isäntä, vanhan-lainen, lihava ja hyvä-sävyinen Tatari, joka yöllä
oli matka-tieltä tullut kotiin, seuraavana aamuna tuli puheilleni,
anteeksi-pyytämään illallista rauhattomuutta ja lupasi perheeltänsä
eteenpäin hiljaisuutta, näin kuitenkin hyvin, että minun tässä
maja-paikassa oli mahdotoin toimittaa työtäni, menin sentähden
gorodnitschijn tykö ja vaadin toista korttieria. Hän alkoi
vedellä verukkeita, ja kuin niiltäkin harvoilta, joiden kautta
edellä-selitetyn-lainen kielen-kääntäjä oli saatava, myös olin nähnyt
kylmä-kiskoisuutta ja tylyyttä, päätin molempien pää-miehiltä
Simbirsk'istä hankkia itselleni kirjat, jotka tekisivät nämä pienet
suuret-herrat notkeammiksi.

Pian olin siis reessä, ja ne 70 virstaa, jotka matka Buinsk'in ja
Simbirsk'in välillä tekee, olivat lentävillä troikilla pian kuletut.
Sekä kuvernyöri että keisarillisten tilusten (apanage) hallitus-mies
Buinsk'in ja Simbirsk'in piirikunnissa, totinen valta-neuvos Gl.,
kohtelivat minua suurimmalla hyvyydellä ja antoivat minusta suorittaa
alamaisillensa virka-miehille ne käskyt, joita heiltä anoinkin.
Jälkimäinen varsinkin, nyt jo ikä-mies, oli minulle hyvin lempeä, johon
syy oli se, että hän oli ensimäiset askelensa valtakunnan palveluksessa
ottanut Suomessa ja että minun suomalaisuuteni vanhuksen mieleen
johdatti koko joukon suloisia nuoruuden muistoja, joista pää-osa näkyi
koskevan sen-aikuisia kaunottaria Suomessa. Suomalaiselle, joka
Venäjällä matkustaa, on lohduttava kuulla, kuinka kaikki täkäläiset
ihmiset, jotka hänen maassansa ovat olleet eli sen tuntevat, siitä ja
sen asujista kunnioituksella puhuvat. Sota-mies kiittelee meidän viinan
hyvyyttä ja huokeata hintaa, upsieri neitostemme kauneutta, kauppa-mies
rehellisyyttämme, ja kaikki kokevat heidän maahansa eksyneelle
Suomalaiselle osoittaa, että hyvä kohtelu meiltä ei ole unohtunut heidän
mielestänsä. Niin teki kerran Aunuksessa palveluksesta laskettu
sota-mies minua vasten pienet pidot, varsin alkaen sentähden että häntä
Suomessa oli hyvästi pidetty, ja niin kaasi herra Gl. nyt Simbirsk'issä
omalla todellisen valta-neuvoksen kädellään minulle kahvia, ei minkään
muun kuin sen vuoksi että Haminan neitoset, noin neljä-kymmentä vuotta
takaperin, mielellänsä olivat tanssineet hänen kanssansa.

Simbirsk'in kaupungissa kyllä on muutamia kauniita rakennuksia ja eläjiä
päälle 20:n tuhannen, vaan liikunnossa ja sivistyksen väli-kappaleissa
ei se näy paljon eroavan isosta maa-kylästä. Eräällä sen torilla seisoo
muisto-patsas Venäjän kiitetylle historian-kirjoittajalle Karamsin'ille,
joka on syntynyt joko tässä kaupungissa eli tässä läänissä.
Muisto-patsas kuvaa historian hengetärtä ja Karamsin'ista on vaan pieni
rintakuva sen jalka-kiveen onnennetussa loukossa. Minua kulettava
isvossikka tiesi rinta-kuvan erään Karamsin'in kuvaksi, vaan sanoi sitä
useasti ihmetelleensä, että se oli niin pieni eikä mitään merkinnyt tuon
toisen rinnalla, jota hän päätti Karamsin'in vaimon kuvaksi.

Simbirsk'issä yhdytti minun tapaus tavallansa merkilliseen mieheen.
Ollessani nim. eräässä kauppa-puodissa, jonka isäntä, Saksalainen, on
muutaman Volgan höyry-alus-seuran asia-mies, tulee hänen tyköönsä
hyvän-laisesti vaatetettu mies, jonka lakissa on pieni ankkurin kuva ja
joka tästä merkistä tunnetaan viimeisessä sodassa otetuksi
englannilaiseksi vangiksi. Mies tolkuitsi asiatansa kauppa-miehelle niin
huonosti että sitä oli vaikea ymmärtää, jonka tähden jälkimäinen kysyi
häneltä, eikö hän osannut puhua muita kieliä. Hänen tähän vastattuansa,
osaavansa sekä engelskaa että ruotsia ja suomea, käännyin minä mieheen
päin ja kysyin häneltä suomeksi, kuka ja mikä hän oli. Hän sanoi
olleensa ja olevansa englannilainen meri-mies nimeltä John Johnsson eli
Juliana Juhananpoika Koivisto. Jälkimäinen nimi, jonka muistelin viime
sodan aikana kerran nähneeni mainitun Helsingin Sanomissa, saattoi minun
hänestä enemmän kyselemään elämänsä vaiheita, ja nyt kertoi hän olevansa
syntyisin Haaparannasta ja olleensa useampia vuosia englannilaisen
Itä-Indian komppanian palveluksessa, josta hän sodan alettua oli mennyt
Englannin kruunun palvelukseen. Matroosina seurasi hän nyt Napier'iä
Itämereen 120-tykkisellä linjalaivalla S:t Georg, jolla tämä itsekin
useasti oli kuleskellut. Niin kerran teki Napier'in Räävelin tienoossa
mieli tuoretta lihaa, ja hän lähetti sen tähden kymmenkunnan miestä
pienellä venheellä maalle, ostamaan, mitä voisivat saada: vasikoita,
lampaita, hanhia j.n.e., ja näiden tulkiksi pantiin Koivisto. He
olisivat, tämän puhetta myöten, kukaties onnellisesti toimittaneet
asiansa, ell'eivät olisi, niinkuin ruotsalainen sana-lasku sanoo: _tagit
öl för ärende_ (pitäneet olutta asiana) ja vähän liiaksi viivähtyneet
eräässä virolaisessa kapakassa, jossa kasakit ottivat heidät vangiksi.
Koivisto tuotiin kohta sen jälkeen tänne Simbirsk'iin, jossa hän koko
vankeutensa ajan on saanut 50 kop. hop. päivässä muonaksi, hänen
kaupungin sisällä on annettu liikkua vapaasti ja häntä yleisesti on
kaikin puolin hyvästi kohdeltu. Kuitenkin oli hän hyvin laiha ja
huonon-näköinen, ja näytti niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin
murretulta, sanoi sairastaneensa ja ikävissänsä useasti
ryypeksineensäkin. Hän aikoi nyt päästä edellä-mainitun
höyvy-laiva-seuran palvelukseen ja oli juuri päivää ennen tehnyt Venäjän
alamaisen valan.

Buinsk'iin palattuani hankittiin minulle pian niin hyvin korttieri kuin
kielen-kääntäjäkin, ja toisena Venäjän joulu-päivänä olin jo täydessä
työssä. Korttieri ei tosin nytkään ollut hyvä; ei sen vuoksi huono, että
se nytkin oli Tatarilaisen talossa, sillä vaikka tätä kansaa täällä
syytetään suuriksi varkaiksi ja muiksi pahan-tekijöiksi, olen minä
kohdaltani heissä löytänyt varsinkin yhtä paljon rehellisyyttä kuin
heidän syyttäjissänsäkin. Vaan korttieri oli siitä paha, että uuni
savusi lämmittäessä, ja sen tähden täytyi silloin aina pariksi kolmeksi
tunniksi paetani ulos, jolla pään-kivistäjästä en kuitenkaan täysin
määrin päässyt, sillä oikean puun puutteessa lämmittävät täkäläiset
ihmiset huoneensa joko olella eli kruunun metsistä karsituilla tammen
oksilla, ja molemmat antavat hyvin häkäisen lämpimän. Toinen vaikeus
korttierissa oli se, että huoneeni alla oli lämpeämätöin aitta, josta
kylmä alituisesti kävi jalkoin. Vaan kuin kielen-kääntäjäksi satuin
saamaan sangen ymmärtävän ja taipuvaisen Tschuvaschin, viraltansa
kirjoittaja keisarillisten tilusten hallituksessa, niin viivyin
kuitenkin Buinsk'issa kolmatta viikkoa, jotka itse katsoessani
toimelleni olivat erinomattain hyödylliset.

Mutta joulu se jäi pitämättä niin suomeksi kuin venäjäksikin, ja tässä
surkeassa asiassa oli lohdutuksenani vaan se ajatus, että ehkähän
jouluni vasta ovat riemullisemmat, jos ikää pitennetään. Joulu-iloa oli
minulla vaan se, että uuden vuoden päivän vietin muutaman lähellä
Buinsk'ia elävän hovin herran tykönä. Tuttavaksi hänen kanssansa tulin
erään kasanilaisen rohvessorin kautta, jolla hänen kaksi poikaansa oli
opetettavana, ja joka nyt oppilaisinensa oli näiden kotona joululla.

Venäjällä on lasten kasvatus herras-säädyssä merkillisellä kannalla.
Ymmärryksen viljeleminen ja tahdon puhdistaminen ei tässä kasvatuksessa
ole minäkään siihen nähden että lapset oppisivat kaikellaisia loistavia
taitoja, joista olletikin vieraat kielet varsinkin Ranskan ovat
rakastetut. Tämän tähden ei lasten opettajiksi kelpaakaan koti-maiset
miehet, vaan niiksi pyydetään saada synnynnäisiä Saksalaisia eli
Ranskalaisia, jotka muka voivat heille kielensä _oikean_ puhe-laadun
antaa. Vaan kuin vanhemmat itset harvoin kykenevät tutkimaan niiden
miesten tietoa ja arvoa, joita heille tämmöisiksi guvernööriksi on
tarjona, niin tapahtuukin useimmin, että niiksi saavat maata-maailmaa
hyleksineitä herrakkoja, jotka tosin puhuvat vieraita kieliä,
vaan jotka säädyllisen arvonsa puolesta eivät ole tengan väärtit ja
oikeassa tiedossa eivät seiso paljon korkeammalla kannalla kuin
kengän-puhdistajat heidän koti-maissansa. Minä olen nähnyt ja tavannut
useamman näitä miehiä; ne ovat minusta kaikki olleet hyvin vähä-arvoisia
ja minä en heitä olisi suonut pahimman vihollisenikaan lapsia
kasvattamaan. Eräs paraimmia näkemiäni kappaleita tätä laatua oli
kotoisin Pyömin-maasta ja kansaltansa Tschechi (Pyömin Slavjani). Hän
oli talon-pojan poika ja kotonansa läpi-käynyt kansan-opettajan koulun,
jossa hän myös oli oppinut soittamaan. Muutamia vuosia oltuansa
kylä-koulun opettajana koti-maassansa pisti hänen päähänsä lähteä onnea
etsimään täällä Venäjällä, jonka tähden hän lyöttäytyi erääsen tänne
lähtevään soittaja-seuraan, jonkalaisia Pyömistä vaeltaa ympäri
maa-ilmaa. Suuren puutteen kanssa kamppaillen tuli tämä seura Riikaan,
jossa sen jonkun ajan perästä täytyi hajota. Meidän opettaja sai
kuitenkin musikantin paikan tässä kaupungissa ja vasta täällä oppi hän
Saksan kielen, jota hän vielä minunkin tavatessani ei puhunut oikein
selvään. Tämä oppinsa saattoi hänen kumminkin erään rikkaan hovin-herran
tykö Vähässä Venäjässä lasten-opettajaksi, jona oli viisi vuotta ja sai
yli kahden tuhannen paperi-ruplan vuodelta palkkaa. Tämän ajan kuluttua
tuli hänen taas ottaa matka-sauva käteensä, ja kauan ajelehdettuansa
pitkin Venäjää ja paljon kurjuuttakin kärsittyänsä, sillä huokeasti
ansaitut saaliit olivat yhtä keveästi menneetkin, löysi hän viimein taas
opettajan paikan Kasan'issa, jossa hänellä tuloja on kaikkiansa toista
tuhatta hopea-ruplaa. Ett'ei tämmöinen herras-mies ole soveljain
lasten-opettaja, on silmin-nähtävä. Mutta jos täkäläisiksi
koto-opettajiksi harvoin saadaan kelvollisia miehiä, niin ei niiksi
kelpo-mies rupeaisikaan. Koto-opettajan pitää paitse oppiansa olla hyvä
kortin-lyöjä, ymmärtää asettaa pieniä lystäyksiä niinkuin maskeraadia
j.n.e. isännän ja emännän nimi- eli syntymä-päivänä, osata lääkitä
edellisen jahti-koirat milloin ne joutuvat ummelle eli muuhun tautiin,
osatapa auttaa jälkimäistäkin, jos tämä niin tahtoo ja jos opettaja itse
on siihen kykenevä ja kelvollinen.

Mutta näin unohtuu Koslofka, se oli paikan nimi jossa uutta vuotta
pidin, ja sen isäntä kokonansa mielestämme. Liittäen puheen hänestä sen
kanssa yhteen, mitä tässä lausuin koti-kasvatuksesta Venäjällä, saan
sanoa että hänellä näytti lastensa kasvatuksessa olevan kokonansa toinen
laatu kuin se, joka täällä yleisesti tavataan, joka näkyi siitäkin että
hän niitä ei pitänyt koti-sämpylöitä syömässä, ja joka seikka todisti
hänen suurempaa sivistystänsä. Olikin hän lääkitys-taidon tohtori ja oli
useampia vuosia ollut palveluksessa, vaan sittemmin, isänsä vanhettua,
itse ottanut perintö-omaisuutensa hallituksen käteensä. Lääkitys-taitoa
harjoitti hän nyt vaan auttaaksensa ympäristön asujia, joita hän aina
kuului olevan valmis avittamaan, olipa avun-tarvitseva Venäläinen,
Tschuvaschi eli Tatarilainen, ja katsomatta voiko tämä sitä hänelle
palkita eli ei. Kuitenkaan ei hän ollut rikas, sillä hänellä oli
omaisuudellansa vaan noin 100 "sielua" s.o. hänelle pantua
miehen-puolta, jonka-laisen omaisuuden isäntä pikemmin on luettava
köyhän puolelle, sillä vasta 500 ja 1000:n sielun omistajaa voipi
rikkaaksi sanoa, josko muutamia semmoisiakin löytyy, joilla niitä on
kolmin, nelin ja viisin kymmenin tuhansin. Orjiansa näytti hän
kohtelevan hyvällä puheella ja hiljaisella nuhteella, missä sitä
tarvittiin, ja ne puolestansa eivät näkyneet hänessä muistavan sitä,
jonka kädessä heidän maallinen onnensa eli onnettomuutensa on.

Meillä on se luulo yleinen, että Venäjän aateli hoviloissansa elää hyvin
hyvästi milt'ei hekkumallisesti ja että sillä ei ole muuta tekemistä
kuin

    voita syödä, voita juoda,
    voissa vuotensa virua,

joten renki-mies eräässä, muistaakseni Poppiuksen tekemässä, viisussa
kuvailee hekkumallista elämää. Vaan tämä niinkuin moni muukin niin hyvä
kuin pahakin luulo meillä täkäläisestä elosta ja olosta tarvitsee
oikasua. Ensinkin ei mainittu sääty voi elää kovin pulskasti, sillä se
on pikemmin köyhä kuin rikas, ja harva lienee enää se hovin-haltija,
jonka maa ei ole panttauksessa isommasta eli pienemmästä velasta, joka
intressinä syöpi ison osan hänen tulojansa. Sen ohessa maksaa
herroiksi-eläminen täällä enemmän kuin muissa Europan maissa, ei
ainoastaan sen vuoksi että kolonia- ja koreus-tavarat täällä ovat kolmea
ja neljää kertaa kalliimmat kuin esim. meillä, vaan myös sentähden, että
vähempi sivistys teki kaiken-kaltaisen mitättömän tuhlauksen
herras-miehelle kunniaksi ja välttämättömäksi asiaksi. Ja toisekseen ei
täkäläinen herras-sääty tahdokaan elää siihen laatuun hyvästi kuin
muissa maissa, jos nim. hänen hyvä elantonsa ei hyvin loista muille,
sillä ulko-näyn tähden uhraa Venäläinen viimeisenkin paitansa, ja
ranskan-hansikkaissa ollakseen naapurinsa pidoissa voipi hän neljä
päivää viikossa kotonansa suolaa-leipää syödä. Vaan itseänsä vasten
vaatii hän sangen vähän, ja useasti on minulla ollut tilaisuus ihmetellä
venäläisten herras-miesten kovuutta esim. nälkää vastaan, kuinka he
matkoillakin vuorokaus-määriin eivät nautitse paljon muuta kuin teetä ja
silloin tällöin puolikannuisen viinaa.

Kaikki tämä yhteensä tekee, että mitä sivistyneesen elantoon ja sen
aineellisiin väli-kappaleihin tulee, matkustaja niitä tapaa paljoa
runsaammin meidän, maalla elävien virka-miesten, niinkuin voutien,
tuomarien, kirkko-herrain kodissa kuin venäläisten aatelis-miesten
hovissa, ja että edelliset niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin
elävät paljoa paremmin kuin isoin osa jälkimäisiä. Hyvin vähäiseksi,
vaan kuitenkin selittäväksi esimerkitsi tälle vertaukselle mainitsen
vaan sen, että kuin köyhä lukkarikin eli silta-vouti Suomessa voipi
yhdelle vieraalle antaa puhtaan ja kelvollisen makuu-tilan, Koslofkan
herra, vaikka kyllä koki osoittaa minulle kunnioitustansa, panetti minun
makaamaan lakanalla katetulle paljaalle sohvalle, jossa lutikat
mieluisesti maistoivat vierasta hipiää, ja jossa pään-alaista oli
lisätty isonlaisella latiskaisella kirstulla.

Buinsk'ista lähdettyäni viivyin matkalla tänne Ardatov'aan, jota väliä
on vaan noin 140 virstaa, lähes kokonaisen viikko-kauden, kuin
tschuvaschilaisissa kylissä lisäilin ja ojentelin vähän kussakin entistä
saaliitani heidän tietessänsä. Niistä vasta enemmän.



Kuudes Kirja.[14]

Ardatov'issa, Simbirsk'in lääniä, 19 p. helmik. 1857.

Koska tänä päivänä on juuri ummellensa vuosi takaperin siitä kuin tälle
matkalleni Helsingistä läksin, saan nyt antaa toisen kertomuksen
matkoistani ja niillä olleista toimistani.

Annettuani tämän-edellisen elikkä ensimäisen matka-kertomukseni, joka
tapahtui Kosmodemjansk'in kaupungissa Kasan'in lääniä 6 p. elok. mennä
vuonna, askaroitsin syys-kuun viimeisiin päiviin asti tämän kaupungin
tienoossa olevien Mäki-Tscheremissien kielen kanssa, josta ajasta kolme
viikkoa vietin tscheremissiläis-kylissä _Juljal ja Jelasovo_,
jälkimäisessä paikassa suurimmalla kohteliaisuudella autettuna
seurakunnan papilta Krokovskij, joka kauan on tutkinut mainittua kieltä
ja siitä myös kookkaan sana-kirjan käsi-kirjoituksena lähettänyt
Pietarin Tiede-Akateemialle. Kuin tämmöistä sana-kirjaa eli edes
suurempaa sana-luetteloakaan, kuin se mikä Castrén'in kieli-opissa on,
ei löydy koko Tscheremissin kielestä, oli minun pää-tarkoitukseni tältä
puolelta lisätä niitä aineita tämän kielen tuntemiseen, jotka jo ennen
löytyvät niin hyvin mainitun maan-miehemme kuin Wiedemann'in
kieli-opissa, ja onnistuikin tämä aikomukseni niin hyvästi, että minulla
nyt on koossa luotettava tscheremissiläinen sana-luettelo, sisältävä
kolmatta tuhatta sanaa. Kuin se on koottu samoilla perustuksilla kuin
sen-edellinen luetteloni tschuvaschilaisia sanoja, niin antaa se myös
sana-kirjallisessa katsannossa helposti saatavan selityksen siitä, mikä
näissä kielissä on yhteistä (josta jälempänä enemmän). Samalla
aikomuksella tein, Kasan'iin palattuani, edellisessä kertomuksessani
mainitun Mullan avulla samallaisen sana-luettelon sen tienoon
tatarilaisesta kielestä. Vaikka nim. tästä kielestä jo kyllä löytyy
sana-kirjoja, joista venäläisen papin Aleksanteri Trojanskin tekemä,
noin 30 eli 40 vuotta takaperin painettu, lienee täydellisin, ei tätä
työtäni kuitenkaan katsone liika-naiseksi kukaan, joka tietää että
arapialaisella kirjoituksella, jolla Trojanskinkin sana-kirja muun
tatarilaisen kirjallisuuden mukaan on tehty, on mahdotoin ylös-ottaa ja
kertoa kaikkia Turkin kielten omaisuuksia, jommoisista mainitsen vaan
äänikkäiden sointuvaisuuden (vokalharmoni), jonka merkitsemistä tämä
kirjoitus ei voi tehdä ja joka viime aikoihin asti on ollut niin
laimin-lyöty turkkilaisessa kieli-tutkinnossa, että yksin kiitetty
kieli-opin kirjoittaja Kasem Beg'kään ei siitä tiedä paljon mitään, ja
että sitä vasta suomalaisen kielen-tutkinnon tutummaksi tultua on
näissäkin kielissä ruvettu tarkastamaan. Jokainen arvaa hyvin että työt,
joissa tämmöiset kielten pää-lait eivät ole vaariin-otetut, eivät
suuresti kelpaa tarkemmassa kielen-tutkinnossa, jolle kelvollisina
Ural-Altaisten kielten ääniä ei voi muuten kirjoittaa kuin sillä
lisätyllä latinaisella kirjoituksella, jota Castrén ja muut näiden
kielten paraat tutkijat ovat käyttäneet, ja jolla siis minunkin niin
tatarilaiset kuin suomalais-kielisetkin kokoelmani ovat ja tulevat
olemaan kirjoitettuina.[15] -- Paitse tätä oli minulla niinä kolmena
kuu-kautena, jotka Kasan'issa olin, työnä tschuvaschilaisten
kieli-opillisten saalisteni järestäminen, ja Yli-opiston kirjastoa
ahkerasti käyttämällä koin myös lisäillä tietojani esineeseni kuuluvissa
aineissa.

Viimeisenä päivänä mennyttä vuotta, uuden luvun jälkeen, läksin
Kasan'ista matkalle tännepäin, viivyin Buinsk'in kaupungissa, joka
sieltä tullen on ensimäinen tätä lääniä, ja sitten matkalla Buinsk'ista
tänne useammissa tschuvaschilaissa kylissä jonkun ajan, niin että tähän
kaupunkiin tulin vasta viimeisinä päivinä tammi-kuuta. Syy tähän
viipymiseen oli se, että täkäläiset Tschuvaschit, jotka luetaan
_Ala-Tschuvascheiksi_ (jota vastaan isoin osa tätä kansaa Kasan'in
läänissä on _Ylä-Tschuvascheja_, ollen nämä nimitykset otetut Volgan
juoksusta) puhuvat vähän toisen-laisella murteella, kuin se osa tätä
kansaa, jonka tähän asti olin tullut tuntemaan, ja tämä murre-eroitus
oli tällöin tutkintoni aineena. Liiallista olisi kuitenkin siitä tässä
ruveta puhumaan, koska se tulee paikallansa löytymään tekeillä olevassa
tschuvaschilaisessa kieli-opissani. Sen vaan sanon, että sen-kaltainen
lisäys tschuvaschilaiselle tiedolleni oli hyvin hyödyllinen tälle
teokselleni, ja että jälkimäistä en voi ennen täydellisenä pitää
ennenkuin olen myös Samaran ja kukaties ehkä Saratov'ankin lääneissä
löytyvät Tschuvaschit tullut tuntemaan, johon tulevana kesänä
mordvalaisilla matkoillani on hyvä tilaisuus. Tätä nykyä olen
viimeksi-mainitun kielen ja sen _Ersä_-nimisen murteen kanssa toimessa,
ja luulen sentähden tässä kaupungissa ja sen tienoissa tulevani
viipymään vähintäsäkin venäjän pääsiäiseen asti eli ylehensä noin kolmen
kuu-kauden ajan.

Vilahdukselta katsahtaen takasin Tscheremissin kieleen ja kansaan,
täytyy minun ennen kaikkea muistuttaa lukijalle merkillinen seikka, jota
tuskin kukaan useampia suomalaisia kieliä tunteva lienee jäänyt
havaitsematta, nim. se suuri sana-kirjallinen eri-laisuus, joka näissä
kielissä keskenänsä havaitaan. Indo-europalaisesta kielikunnasta ottaen
vertauksia näemme esim. Slavjaanein murteissa niin suuren eroituksen,
että kuin näiden kansojen kirjoittelijat ja oppineet v. 1848 Prag'in
kaupunkiin tulivat kokoon muka oikein veljestymään ja tämän veljeyden
edestymistä tuumittelemaan, eivät he ymmärtäneet toinen toisensa kieltä,
vaan heidän täytyi keskustelu-kieleksi ottaa se kaikille tuttu Saksa.
Vaan tämän ohessa on kuitenkin Adriatin meren rannoilla oleskelevan
Slavjaanin kielellä paljoa enemmän sana-kirjallista yhteyttä Jää-meren
rannoilla elävän Slavjaanin kielen kanssa kuin semmoista löytyy esim.
Volgan ja Laatokan tienoissa, ei niin kaukana toisistansa, elävien
Suomalaisten kielissä. Erittäinkin on Tscheremissin kieli tässä
katsannossa semmoinen seka-sotku, että sen sana-luvusta hyvin kolmannen
osan voipi sanoa tatarilaiseksi, kuudennen osan venäläiseksi ja
ainoastaan puolet olevan suomalaista peri-juurta. Tämmöinen seikka
suomalaisissa kielissä todistaa osiksi näiden kansojen aikaista
eroamista toisistansa, osiksi myös ja enimmiten sitä, ett'ei yksikään
tämän-sukuisista kansoista ole voinut varjella kansallista itseyttänsä,
vaan kaikki ovat joutuneet mikä minkin väkevämpien naapuriensa valtaan
ja niiden kielestä lainanneet sanojakin, niin tarpeellisia kuin
tarpeettomiakin, joten kukin on alku-peräisestä juuresta poikennut
kauemmaksi ja kauemmaksi. Tämä on seikka Tscheremissienkin kanssa, sillä
ennen Venäjän valtaa heidän tienoissansa kuuluivat he Kasan'in
tatarilaiseen valtakuntaan, ja sen edestä yhtä uskollisesti
kamppailtuansa edellistä vastaan kuin Suomalaiset Suomessa Ruotsin
vallan edestä, joutuivat he Tatarilaisten kanssa Venäläisten
alamaisiksi, jona sitten ovat pysyneetkin, ehkä kyllä jokainen meteli ja
rauhattomuus näissä tienoin on heissä aina löytänyt kiivaat
osan-ottajat.

Mitä Tscheremissien historiaan ennen tatarilaisen vallan perustamista
Kasan'iin (13:ssä vuosi-sadassa) tulee, niin on se yhtä surkea eli,
toisin sanoen, yhtä hämärä kuin Suomalaisten ennen Ruotsin valtaa
maassamme. He elivät metsissänsä ilman valtakunnatta ja ilman muutta
hallituksetta kuin mikä isän-valtaa löytyi kussakin perhekunnassa.
Heidän elatus-keinonsa niinkuin muidenkin suomalaisten kansojen näyttää
paraasta päästä olleen karjan-hoito, vaikka maan-viljelykään ei liene
ollut aivan tuntematoin heille. Missä muita tietoja puututaan kansojen
muinaisuudesta, siinä voipi vielä kielen-tutkinto antaa joita-kuita
päätteitä ja osviittoja. Niin nähdään Tscheremissien kielestä, että he
vasta Tatarilaisiin yhdyttyänsä tulivat tuntemaan laveamman
pellon-viljelyksen. Esineille: _lehmä, maito, voi, juusto, hevonen,
koira, jousi, venhe, sukset, reki, lusikka_ on heillä nim. omituiset
nimet kielessänsä. Myös esineille: _ohra, mylly, jauho, sirppi_ löytyvät
alku-peräiset tscheremissiläiset nimensä, joka osoittaa, minkä ikään
sanoimme, että maan-viljely ennen mainittua aikaa ei mahtanut olla aivan
tuntematoin tälle kansalle. Ihmeempi on se, että useammilla metalleilla
niinkuin: _rauta, vaski, tina, kulta, hopea_ tässä kielessä on
alku-peräiset nimensä, joka myös osaltansa osoittanee sitä Suomalaisten
vuoren-kaivannon taitoa, jolta heidän naapurinsa niin Aasiassa kuin
Europassa kiittivät heitä. Mutta sitä vastaan ovat nimitykset lainatut
enimmäksi osaksi Tatarin kielestä semmoisille esineille kuin: _ruis,
kaura, vehnä, papu, herne, omena, lyökki, kurkku_; edellensä esineille:
_aura, rattaat, ruuna, sika, kili, kissa, kirves_, kolme viimeistä
Venäjän kielestä. Esineelle _villa_ on tscheremissiläinen nimi, vaan ei
esineelle _lammas_, jolle nimitys on otettu tatarilaisesta kielestä.
_Hampulla_ on niin ikään oma nimensä, vaan ei _pellavaalla_, jonka se on
saanut viimeksi-mainitusta kielestä. _Saran, palttinan ja kutomisen_
tunsivat nämä heimolaisemme myös itset nimittää. Sitä vastaan
mainitsevat he tatarilaisilla sanoilla _kaupungin, kaupan, rikkaan,
rahan_ (_kopeikka_ nimitetään Tscheremissin kielessä sanalla _ur_, joka
vielä nytkin merkitsee myös _oravaa_), edellensä _paperin, lasin,
kirjoittamisen_. Ja Venäjän kielestä ovat he ottaneet semmoiset sanat
kuin: _talrikki, malja, pöytä, aitta, kauppa-puoti_, ja edellensä:
_vieras-mies, vala, oikeus, tuomari, lahja, luusiminen, petturi, varas_.
Ymmärtävä lukija arvaa hyvin, minkätähden nämä sanat olen tässä
luetellut ja niiden peri-juuren Tscheremissin kielessä maininnut;
semmoiset sanat osoittavat usein paremmin kuin mikään muu, mistä ja
minkälaisen sivistyksen yksi kansa on lainannut toiseltansa. Ja jos
meidän Suomenkin kieli olisi tarkoin tutkia, niin miks'emme mekin
joutuisi samaan tilaan kuin se, jossa Tscheremissit ovat, s.o. näkisimme
kaikki semmoiset sanat, jotka nimittelevät maan-viljelyksen ja yleisesti
sivistyneemmän elämän kaluja ja aineita, kieleemme saaduiksi
naapureiltamme, niinkuin lukija jo havaitsee tässä luetelluista Suomen
kielen sanoista, jos tahtoo niiden peri-juurta tarkemmin tutkia. -- Vaan
jääköön tämä asia ja Tscheremissitkin tällä kertaa tähän.

Jos nyt käännymme takaisin entisiin tuttaviimme Tschuvaschiin ja
muistamme, että jo edellisessä kertomuksessani koin heidän nykyisestä
elostansa ja olostansa antaa jonkun-laisen kuvauksen, niin olisi tässä
nyt vähän puhuttava heidän muinaisuudestansakin. Vaan se on vielä
hämärämpi kuin Tscheremissien. Jälkimäiset tuntee jo Nestor, vaan vaikka
hänen kansa-luettelossansa löytyy kaukaisempiakin kansoja kuin
Tschuvaschit, esim. Jäämit (Hämäläiset) ja Permiläiset (joilla hän
varmaan merkitsee nykyistä Syrjääniä), ei hän ole tuntenut kysymyksessä
olevaa kansaa, ja nykyisellä nimellänsä mainitaan sitä ensi kerran vasta
v. 1551, kuin Venäläiset kävivät valloittamaan Kasan'ia. Kysymys on nyt
se: millä nimellä kulkivat Tschuvaschit Nestor'in aikaan, sillä varmaan
löytyivät he jo silloinkin maa-ilmassa? Tämän kysymyksen kanssa
liitäksen yhteen toinen vielä painavampi kysymys: _Ketä olivat
Bolgarit?_ Yhdeksännestä eli vähintäsäkin 10:nestä vuosi-sadasta alkaen
tiedetään nim. Volgan keski-kohdilla löytyneen Bolgar-nimisen
valtakunnan ja kaupungin, joka oli kauas sekä itään että länteen päin
kuuluisa kauppansa, rikkautensa ja sivistyksensä tähden, ja jota
sen-aikuiset kirjoittajat, olletikin Arapialaiset, useasti muistelevat.
Tämä kaupunki, joka Mongolilaisten se valloitettua v. 1236 alkoi hävitä
ja hävisi niin lopen että siitä nyt ei ole jälellä muuta kuin
jäännöksiä, ei kaukana Volgan vasemasta rannasta, nykyisessä Spask'in
piirikunnassa Kasan'in lääniä, -- ketä olivat sen ja siihen kuuluvan
vallan asukkaat? Tätä kysymystä on moni kirjoittaja kokenut vastata ja
merkillistä on se menetys, jolla Venäläisten kansallinen ylpeys, ei
tyytyvä siihen, mitä heillä oikeutta myöten on, vaan pyytäen joka
haaralta anastaa vierastakin maata ja kunniaa, koetti todellisia
tapauksia ja historiallisia asioita vääristellen tehdä Volgan Bolgareja
yksiksi kuin Tonavan Bulgarit, jotka muka olivat Slavjaania. Tämä
todistamatoin miete on nyt vähitellen hylätty ja totuudelle annettu sen
verran kunniaa, että tunnustetaan Slavjaaneilla ei olleen mitään muuta
yhteyttä Volgan Bolgarein kanssa kuin se, että heidän kanssansa kävivät
milloin kauppaa milloin sotaa. Ja Bolgar'in jäännöksistä löydetyt rahat
ja hauta-kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, että sen
asujat olivat Mahometin uskoa ja kansaltansa ei muita kuin _Tataria_.
Mutta tässä tatarilaisessa valtakunnassa olivat alamaiset monen-laista
peri-juurta; niin kuuluivat siihen Mordviinit eli vähintänsäkin osa
heistä; niin oli varmaan joku osa Votjakkeja sen alamaisuudessa samoin
kuin sen valta ei liene tuntematoin ja tuntumatoin ollut
Tscheremisseillenkään. Enimmän tietävät kuitenkin sen-aikuiset
kirjoittajat puhua _Burtassein_ tähän valtakuntaan kuuluvasta kansasta.
Heitä myöten asui tämä kansa pitkin Volgaa, sen oikealla puolella, noin
20 päivän-matkan pituudelta, Ehazarein maan ja Bolgar'in välillä s.o.
nykyisissä Saratov'an ja Simbirsk'in lääneissä, ja sanovat he kädestä
pitäen Burtasseilla olleen oman kielensä, eroava niin Ehazarein kuin
Bolgareinkin kielestä. Ja tässäpä kansassa ovatkin nykyisten
Tschuvaschien esi-isät etsittävät; sillä vaikka Tschuvascheja nyt ei
enää löydy siinä maassa, jossa Burtassit elivät muuta kuin sen
pohjais-osassa, niin on kuitenkin koko entisten Burtassien ala täynnä
tschuvaschilaisia paikan-nimiä, ja ompa tällä alalla vielä sinne tänne
säilynyt tschuvaschilaisia kyliäkin muiden asujanten sekaan, jotka
seikat epäilemättä todistavat tämän kansan niillä seuduin ennen eläneen.
Mongolilaisten päälle-ryykäyksen ja heidän kauttansa syntyneiden
myllyjen voipi luulla luonnollisesti Tschuvaschit pakoittaneen
siirtymään pohjemmaksi ja heidän näin joutuneen nykyisiin
olo-paikkoinsa. Tälle päätteelle, jota on Kasanilaisen rohvessorin W.
Sbojev-vainajan (kirjassansa: Исследавания oб инoрoдцах Кaэaнскoй
губeрнии, jota hän ei kerinnyt kirjoittaa kuin ensimäisen vihkon
nimellä: Zametki o tshuvaschah, painettu ensin Kasan'in läänin-sanomissa
ja sitten v. 1856 erittäin), luettelee hän useampia todistuksia, joista
vaan mainitsemme, paitse mitä jo paikannimistä Burtassein entisessä
maassa virkoimme, sen seikan, että jos Tschuvascheja ja Burtasseja ei
pidetä yhtenä kansana, niin kysytään: mihin katosivat siis Burtassit
niin peri-häviöön ett'ei heistä ole rahtuakaan jälelle jäänyt, ja mistä
ilmestyivät sitä vastaan Tschuvaschit yht'äkkiä ja ikäskuin pilvistä?

Tässä tulee tunnustaani, että tämän-edellistä kertomusta kirjoittaessani
minulla, niinkuin siitä näkyy, oli halu Castrén'in mukaan päättää
Tschuvascheja tataristuneiksi Tscheremisseiksi, johon päätteesen jouduin
katsoessani näiden kahden kansan suurta yhtäläisyyttä tavoissa,
elannossa, ulko-näössä ja, mikä painavampi on, kielissä. Edellinen
yhtäläisyys voipi kuitenkin olla pitkällisen keskeyden ja kauallisen
yksissä-elannon vaikuttama, ja mitä kieli-yhteyteen heidän välillänsä
tulee, niin supistuu se, tarkemmin tultua tuntemaan molemmat kielet,
vaan siksi, että Tscheremissin kielessä kyllä löytyy hyvin paljon
sanoja, jotka ovat aivan yhtäläiset vastaavien tschuvaschilaisten
sanojen kanssa, mutta että semmoiset sanat eivät ole suomalaista
peri-juurta, vaan turkkilaista (eli tatarilaista), jota koko
Tschuvaschin kielikin on, ja jonka kautta tämä yhtäläisyys on
selitettävä. Tämä seikka ei kuitenkaan kiellä jota-kuta vaikutusta
suomalaistenkin kielten puolelta viimeksi-mainitussa kielessä, jonka
osoittavat siinä löytyvät suomalais-peruiset sanat.

Tämän kielen luonteesta yleisesti voipi sanoa, että sen sointu on sangen
äänellinen ja lauseiden rakennus siinä ihmeellisen supea ja sukkela,
jotka omaisuudet ansaitseisivat paremman onnen kuin ian-kaikkisesti
kadota eli vaan säilyä jonkun kieli-opin lehtiin. Tschuvascheille emme
nim. voi ennustaa parempaa tulevaisuutta kuin niille muillenkaan
pienille kansakunnille Venäjän-maassa, jotka jo ovat hukkuneet eli
paraillaan ovat hukkumassa kuin pisara mereen. Tosin tavataan tässä
kansassa vielä harva miehen-puolikaan, joka välttävästi osaisi
valtakunnan kieltä; tosin eivät vaimon-puolet, joiden vaikutus
kansallisen kielen säilytyksessä on niin sanomattoman suuri, vielä yksi
sadasta taida sanaakaan mainittua kieltä; ja tosin on Tschuvaschien ala
yhdessä jaksossa ja he elävät niin erillänsä muista kansoista, että
heidän kylissänsä harvoin tavataan yhtäkään Venäläistä, eli jotka
tavataankin, nim. papisto ja ympäri-matkustelevat kaupitsijat,
suurimmaksi osaksi hyvästi osaavat Tschuvaschiksi puhua. Vaan tässä
onkin kaikki se, joka jonkun ajan voipi pitentää tämän kielen eloa.
Kirjallisuus, opetus ja kansan asioiden hallitseminen sen kielellä eivät
voi tulla kysymykseen. Sillä kirjallisuutta ei Tschuvaschin kielellä
löydy, ja nekin puoli-kymmentä kirjaa, jotka sillä ovat painetut, ovat
niin kelvottomasti käännetyt, että Tschuvaschi tavallisesti sanoo
_pilmästip_ (en ymmärrä), kuin mitä hänelle koetat lukea. Oppi ja opetus
tosin olisivat tarpeen, vaan niitä ei vielä kuulu, ja kuin ne kerran
tulevatkin, niin ovat ne puhuvat sitä valta-kieltä, jolla jo tähänkin
asti tehdyt opetuksen yritykset ovat tapahtuneet. Samaten ei se rahtu
lakia ja oikeuden-hallintoa, joka Tschuvaschien keskuudessa tavataan,
ole tähänkään asti puhunut heidän kieltänsä ja puhuu sitä tästä lähtien
arvattavasti vielä vähemmän. Näin ei tällä kurjalla kielellä ihmisen
katsoessa näytä olevan muuta tulevaisuutta kuin unhotuksen, ja
ynseä-mielinen voipi tätä miettiessään johtua kysymään: mitä on se
maa-ilmassa toimittanut, vai sitäkö vasten sen Luoja vaan on luonutkin,
säännöillänsä täyttämään muutamia lehtiä tarkistelevan kielen-tutkijan
säilyissä? --

Lopuksi panen tähän näytteeksi muutamia tschuvaschilaisia arvoituksia ja
yhden sadun.

     Tschuvaschilaisia arvoituksia.

     Yhdessä tynnörissä kahden-laista olutta? -- _Muna_.

     Sillan alla keltainen ori hirnuu? -- _Olut_.

     Sillan alla sota-joukko marssii? -- _Kalat jään alla_.

     Uunin alla alottamatoin voi-astia? -- _Lehmän nänni_.

     Kädetöin, jaloitoin, paidan pukee päällensä? -- _Tyyny_.

     Kukkoa matalampi, hevoista korkeampi? -- _Satula_.

     Pitempi puuta, matalampi ruohoa? -- _Tie_.

     Talvella alasti, kesällä vaatteessa? -- _Puu_.

     Ukko tuvassa, parta tuulessa? -- _Retikka_.

     Puoli humalassa, toinen selvänä? -- _Tynnörin tappi_.

     Lastu lensi tänne Kasan'ista? -- _Kampa_.

     Palttina valkea, kirjat mustat? -- _Paperi ja kirjoitus_.

     Pohjatoin pönttö, lihaa täynnä? -- _Sormus_.

     Tatarilaisten kanssa Tscheremissit sekaisin? -- _Sekali_ (ohra ja
     kaura yhteen kylvetyt).

     Yksi puoli metsää, toinen puoli peltoa? -- _Turkki_.

     Valkeata syö, mustaa sittuu? -- _Tuli päreessä_.

     Ylös astuin, munan tein? -- _Humala_.

     Tschuvaschilainen satu.

     Kerran teki Tscheremissi kaskea metsään; karhu tulee hänen
     tyköönsä, sanoo: "nyt syön sinun." Tscheremissi rukoilee häntä,
     sanoo: "elä ohtoseni syö, rupeamme ystävyksiksi, teemme yhdessä
     tähän huuhdon, kylvämme ohran, ja minulle ja sinulle tulee kylläksi
     syödä." Karhu totteli häntä, ei syönyt. Tscheremissi kysyy häneltä
     jakoa, sanoo: "kummanko puolen ohraa otat, latvatko vai juuret,
     ohtoseni? itse otan toisen puolen, jonka jätät." Karhu vastaa:
     "olkoon sinulle latvat, minä otan juuret." Niin päättivät.
     Tscheremissi kylvi ohran, ohra kasvoi hyvä, leikattua otti hän
     latvat, ja juuret eroitettuansa karhua vasten kantoi ne karhun
     pesään, talven tultua muka karhun syödä. --Tscheremissi ohralla
     elää hyvin, talvi menee ilman hädättä ja huoletta. Karhu talvella
     nälästyttyänsä pesässään yrittää syömään ohran juurta, maistaa,
     makua ei ole niin minkäämlaista. "Katso, Tscheremissi petti minun,"
     sanoi hän, "vasta en ota juuria, otan latvat"

     Kevään tultua Tscheremissi taas tekee halmetta metsään. Karhu tulee
     taas hänen tyköönsä ja sanoo vihassa: "nyt täytyy sinut syödäni
     menneen-vuotisesta petoksestasi." Tscheremissi sanoo: "ohto,
     setäseni, kerran ystävänä oltuasi, ole vastakin ystävä, tänä kesänä
     arvelen kylvää nauriin huhtaan; sinä ota osa, mikä sinulle
     mieleistä on, juuret eli latvat." Karhu sanoo: "nyt et petäkään
     minua enää niinkuin mennä vuonna, tänä vuonna otan itse latvat,
     sinä pidä juuret."

     Tscheremissi kylvää nauriin; syksyllä nauriin jouduttua, hän kokoaa
     kaalikset, kaikki kantaa karhun pesään puhetta myöten, vaan nauriit
     vei kotiinsa. Talven tullen alkavat kaalikset karhun pesässä
     märätä; hän siinä niillä kuin rypi, alkoi itsekin märätä, ja kuin
     nälissään silloin tällöin otti lehden suuhunsa, sylkäsi hän sen
     ulos, kuin oli märännyt, ja jäi niin koko talveksi nälkää näkemään.

     Taas tulevana keväänä Tscheremissi tekee huuhtoa, karhu tulee hänen
     tyköönsä hyvin vihassa ja aikoo hänen syödä. "Elä, veikkonen, syö
     minua, minä tästä lähtien syötän sinua omalla ruoallani," sanoo
     Tscheremissi; "auta minua työssäni, yhdessä kasken raivaamme."
     Karhu vielä ei syönyt.

     Tscheremissi otti suuren juurikon, löi siihen kiilan,
     halaistaksensa muka, ja kuin raon sai niin suuren että karhun
     etukäpälät siihen sopivat, sanoi hän karhulle: "ohto, setäseni,
     sinä pistä käpäläsi tuohon rakoon ja halkaise juurikko, minä kiilan
     vetäisen ulos." Karhu tunki etu-käpälänsä rakoon, ja kuin
     Tscheremissi kiilan vetäsi ulos, kävikin käpälistänsä kiini.
     Tscheremissi siihen hänen tappoi. -- Satu tuonne, minä tänne.



Seitsemäs Kirja.

Krasnoslobodsk'issa Pensan lääniä, 10 p. toukok. 1857.

Ompa nyt jo hyvä aika kulunut siitä kuin Suomettarelle tietoja annoin
vaelluksistani täällä Venäjällä. Jos hänellä siis on joita-kuita liikoja
palstoja lauseilleni antaa, niin käymme taas vähän juttelemaan.

Olostani Ardatov'assa ei ole paljo puhumista. Sen ajan, mikä toimistani
liikeni, vietin kanssa-käymisellä kaupungissa elävien virka-miesten
kanssa, joista varsinkin ispravnikka, entinen hevois-väen upsieri ja
syntyjänsä _knjäs_, oli sangen mukiin-menevä mies, jos kuka ei siihen
katsonut, että hän uro-töillänsä, isän-maan rakkaudellansa ja
nais-lemmellänsä kerskui melkoisesti ja lisäksi vielä valhetella
lipsuikin aika tavalla. Gorodnitschijn paikat annetaan tavallisesti
palkinnoksi ansainneille upsierille, ja niin oli Ardatov'ankin
gorodnitschij Kaukasolla haavoitettu vielä nuoren-lainen mies, joka ei
tiennyt paljon muusta puhua kuin jo ammoin paranneesta haavastansa,
siitä tappelusta, jossa hän sen oli saanut, ja kuinka hän ja hänen
kumppalinsa vuorilaisilta olivat päitä leikelleet niinkuin naurista
listitään, jotka lauseet minulle aina juohduttivat mieleen Holberg'in
Didrich Menschenschreck'in. Pulskimmin kaikista kaupungin herroista eli
postimestari, joka kahdenko vai kolmen sadan hopea-ruplan palkalla oli
kerännyt jommoisenkin hyvyyden, niin että suuren perheensä elätti
hyvästi (rouva ja tyttäret kävivät silkissä ja sametissa) ja vieläpä
maatakin sekä orjia oli ostanut. -- Paitse näitä ja muita virka-miehiä
eli kaupungissa koko joukko köyhtynyttä aatelia, jonka varat eivät
riittäneet talveksi muuttaa ei Pietariin eli Moskovaan eikä edes
läänin-kaupunkiinkaan, vaan joille tyhjän-toimitukseen ja kortti-peliin
tottunut luontonsa olisi talvisen olennon maa-tiluksillansakin, jossa
heidän vähät "sielunsa" olivat, tehnyt liian ikäväksi, ja jotka niin
muodoin "resideerasivat" piirikunnan-kaupungissa. Vaikka moni näistä
herroista tiesi suku-peränsä johdattaa aina Pietari Ensimäisen aikoihin
asti, jota kauemmaksi harvan venäläisen aatelis-suvun peri-juuri
ulottuu, ja vaikka heistä usea vielä piti itseänsä knjäsinäkin, niin oli
kuitenkin köyhyys ja sivistymättömyys useammasta kaiken aatelillisen
ylpeyden jo kauan sitten karkoittanut, ja aatelis-miehen nähtiin
musikankin viinaa eli teetä kernaasti ryyppäävän, jos tämä oli niin hyvä
ja sitä hänelle tarjosi. Joka-päiväinen vastus ja risti oli minulla
yhdestä vanhasta näitä maansa ja mantunsa juoneita herroja. Heti
tultuani kaupunkiin tuli hän luokseni ja näyttäen todistuksia siitä,
että hän oli todellinen aatelis-mies, valitti köyhyyttänsä ja pyysi sekä
saikin almun. Tämä oli hänen elatus-keinonsa nyt vanhoillansa, nuorra
ollessaan laiskehdittuansa ja jumalatointa elämää vietettyänsä, ja
almullani luulin hänestä kokonansa päässeeni. Vaan ukko arveli toisin.
Hänellä kuin oli joutavaa aikaa, niin rohkasi ensi alussa osoitettu hyvä
kohteluni häntä joka päivä käymään luonani, ja vaikka sitten valitin
aikani vähyyttä ja vähitellen selvemmin ja selvemmin annoin hänelle
tietää kuinka vähän hänen kanssa-käymisensä minua huvitti, niin että
kerran jo käsi-puolestakin talutin hänen ulos, ei hän ollut
millänsäkään, mutta tulla lykkäsi vaan edellensäkin joka päivä tyköni,
pyrkien milloin jalkaansa lepuuttamaan milloin lämmittelemäänsä.
Tämmöisessä tilassa oli häntä sääli aina poiskin ajaa, ja vähitellen
voitti Nikolai Afonasjev kuitenkin tarkoituksensa, joka nähtävästi oli
se, että jonkun osan ylös-pitoansa suorittaa minun niskoilleni, ja
olikin parin viikon kuluttua joka-päiväinen tee- ja illallis-vieraani.
Vähitellen sovin minäkin hänen kanssansa paremmin, sillä kuin hän
nuoruudessansa ei ollut mitään muuta oppinut kuin "geografiaa ja
aritmetikaa", joissa hän päätti kaiken opin sisältyvän, eikä muuta
maa-ilmaa nähnyt kuin osan Simbirsk'in ja N. Novgorod'in lääniä, niin
paistoi hänessä aivan paljaana se vanha venäläisyys, joka lapsellisella
ja naurettavalla ylpeydellä pitää isän-maatansa kaikkein sivistyneinnä
maana maa-ilmassa ja omaa kansaansa muiden kansojen rinnalla erittäin
kutsuu "risti-kansaksi" eli "kristityiksi", ja joka venäläisyys, hänessä
vieraankin tutkittavana, useassa tämän maan asujassa on
päällisen-puolisen sivistyksen ulko-kullalla peitettynä. Hänen
viheliäinen tilansa oli hänen muuten tehnyt saman-laiseksi katkeraksi
katajaksi kuin W. Scott'in Sir Mungo Malagrowther on, jonka kanssa
hänellä oli sekin yhteistä, että aina valitti kuurouttansa eikä sanonut
hyvästi kuulevansa, milloin muut sanoivat hänelle jotakin, joka ei ollut
hänestä mieluista.

Mainittavin tapaus Ardatov'assa ollessani oli _maslenitsan_ viettäminen,
jota juhlaa meilläkin jo vähin tunnetaan. Maslenitsa eli voi-viikko on
pitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan
jolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis
Katoolisten karneval'ia. Paastoamisen lukee Venäläinen arvollisimmiksi
autuuden väli-kappaleiksi, ja rahvas varsinkin pitää tarkasti kaikki
paastot, joista merkillisimmät ovat: paasto joulun alla, pitkä paasto
pääsiäisen edellä, Pietarin päivän paasto kesä-kuussa ja paasto
neitsyt Maarian kuolin-päivän alla syys-kesällä, jotka, jos
kaikki yhteen-luetaan, ynnä joka-viikkoisten keski-viikko- ja
perjantai-paastojen kanssa tekevät enemmän kuin puoli vuodesta. Kuin
paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä
kalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin
nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty
ja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin,
kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla
mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä
pitkän paaston ajalla. Niin näkyivät sen muuten hiljaisen Ardatov'ankin
asujat tällä viikolla osoittavan, ett'eivät olleet laimeat uskossa ja
että hekin tiesivät maslenitsan kunnolla viettää. Koko viikon pitävät
kaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä
satuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään,
hän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli
piikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun
jättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, "sillä nyt on maslenitsa". Mutta
vasta lopulla viikkoa kiihtyy ilo ja elamoitseminen korkeimmallensa, ja
sunnuntain, maslenitsan viimeisen päivän, voipi juhlan kukkulaksi lukea.
Vaikka selvän ihmisen nyt on vähän vaarallinen liikkua kaupungin
kaduilla, niin lähtekäämme kuitenkin hetkeksi katselemaan iloa.
Korttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet
reuhaavat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palvelijat
hoippuvat tykömme, ottavat meitä päällys-vaatteista kiini ja pyytävät
_na votku_, "sillä nyt on maslenitsa". Tämän kohtuullisen pyynnön
täytettyämme lankeavat molemmat polvillensa eteemme ja suutelevat
jalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme
pois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelevien virran, joita on
sata-määriä ja tulee kuin pilvistä, eikä niin pienessä kaupungissa
suinkaan luulisi puoltakaan tätä hevois-määrää Iöytyvän, niinkuin ne
kaikki eivät olekaan kaupunkilaisia, vaan iso osa likimäisistä
maa-kylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordvalaisiakin ja heidän
vaimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hevoista ja useampikin, ja
reessä on koko kylä-kunta rahvasta. Kaikki laulavat, jos lauluksi voinee
sanoa kulkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen
junaan kussakin reessä. Vaan kuin joka reessä vedetään eri virttä, kuin
kellojen ja kulkusten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja
hohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korvilla olla jo kyllä
maslenitsasta, ja tuossa menikin jo viimeinen reki ohitsemme. Vaan mikä?
kadun-levyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria
tyttöjä, jotka käsi kädessä kulkevat pitkin katuja ja kimakasti huutaa
tillittävät sen kasvin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päivinä on
mennyt miehelle ja heitä nyt kestannut. Heidän sametti-mekkonsa,
reunustetut kärpän eli revon nahkalla, eivät pahoin pue heidän
pyöryläisiä jäseniänsä ja hohtavia poskiansa, joiden punaan on syynä
yhtä verran nautittu elämän-vesikin (tässä kohden kuuluisi sana
_palo-viina_ rumalta) kuin nuoruus, talvinen ilma ja liikunto. Tämän
leterin etu-nenässä kulkee kolme vanhan-laista akkaa, jotka tanssien,
kämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, viheltäen ja pajattaen kokevat
iloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilmeensä ovat toisinaan niin
ruokottomat ja niin kiihkoiset, että luulisit heitä muinaisten
Kreikkalaisten bakhantinnoiksi, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että
nämä bakhantinnat tanssivat niini-virsussa lumella ja pitkälle matkaa
viinalta löyhkyävät. Tämän seuran jälki-vietteessä tulee tyttöjen
ihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin
askelensa ja käytöksensä osoittavat, ett'eivät he uhraa ainoastaan
rakkauden jumalalle, vaan tietävät Cererenkin lahjat kunniassa pitää.
Koko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla
muutamia askelia tuomio-kirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hyvin
tuhat henkeä, enimmät miehiä, vaan suuri osa vaimojakin. Seini-vierukset
makaa täynnä miestä kuin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria.
Kapakan edustalla pyytää eräs vaimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa
hänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin teilaamalla
häntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta vetämällä. Ei kaukana
tästä näystä kolhii muuan mies viina-putelilla hevoistansa päähän ja
käskee sen putelista ryyppäämään, "sillä nyt on maslenitsa"; josta
menetyksestä näkyy, että viinan huurut ovat viimeisenkin rahdun
ymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. --Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö
Ardatov'assa, ja semmoista se lienee vähällä eroituksella ympäri koko
Venäjän. Kaunis on se tapa että maslenitsan viimeisenä päivänä käydään
naapureissa ja tuttavissa "jää-hyväisiä ottamassa ja anteeksi saamassa
heitä vastaan tehdyt rikokset", jotka molemmat asiat, hyvästi-jätön ja
anteeksi-pyytämisen, Venäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä
sanalla (se meilläkin tunnettu jäähyväis-sana: _proschtschai_ ja
monikossa _proschtschaite_, elikkä sen toinen muoto: _prosti, prostite_,
jota rahvas enimmin käyttää, merkitsevät nim. _anna, antakaa anteeksi_).

Seuraavana maanantai-aamuna alkaa kellojen harvaan läppääminen
muistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottavan
pohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruoat: lihatointa
kaalia, kurkkuja, sieniä, liina-voita (jota herkkua kuitenkin harvalla
musikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan
eteenpäin viettää, kunne taas viimeinkin pääsiäinen tuopi saman syömisen
ja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä
kirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen velvollinen käymään
ripillä, tekee silloin tilin koko vuoden synnistä, ja uhraten papille
minkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtoollisen ja on
taas valmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.

Yleisesti on Venäläinen kumminkin tavallansa sangen jumalinen. Hän
paastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja
täyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias
eikä kerjäläistä laske oveltansa almutta. Varmaan puolet Venäjällä
löytyvistä kirkoista ja luostareista ovat yksinäisten rakentamat.
Kielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittavat kansan
jumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta
kysyä: mihin menet? niin sanoo hän: "mihinkä Jumala sinua kantaa?"
--muistellessa jota-kuta vainajata liittää oikea Venäläinen semmoisen
nimeä mainitessaan lauseen: "anna Jumala hänelle taivaan valtakunta!" --
kuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: "sielu puhuttelee Jumalaa"; lauseet:
_jei bohu_ (Jumal' avita!), _boh s-toboi_ (Jumala kanssasi!), _s-bohom_
(Jumalan kanssa!) ovat alinomaiset telkkeet Venäläisen puheessa. Mutta
tämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alku-peräisen
merkityksen pois-kuluttanut ja niille uuden aivan vastaisen merkityksen
antanut. Niin merkitsee _boh s-toboi_ melkein aivan yhtä kuin meillä:
_mene lemmolle_, ja jos Venäläiselle sanot _s-bohom_, on se vississä
tapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: _juokse hiiteen_.
Pietarin suomalaisen kirkko-herran kansselissa tapahtui muutamia vuosia
takaperin, että eräs korkeampi virka-mies poliissista tuli sieltä
saamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkko-herran apulainen, joka tässä
tilassa toimitti virkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata
suorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla uhaten ilman asiansa
toimittamatta pois-mennä, sanoi apulainen hänelle vähän vihassa:
_s-bohom!_ Tästäkös poliissi-herra niin suuttui, että heti pani
konsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana valitti
sitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arvo-luokkaa ja niin ja
niin monen tähtikunnan jäsen, _oli kohdellut sopimattomilla sanoilla_.
Konsistorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista
ja koko asia jäi arvattavasti sillensä, mutta osoittaa selvästi, että
mainittu lause ja monta muuta sen-kaltaista, joissa Jumalan nimeä
käytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluvat, ovat
pikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka
näyttää sekin, että kirota merkitse Venäjän kielessä _boschitsä_, jolla
sanalla on alku-peränsä sanassa: _boh_ (Jumala). Samoin lienee tämän
jumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hyvät työt ja
syrjäisten esi-rukoukset eivät vaikuta sydämen parannusta. Useasti on
minulla ollut tilaisuus havaita, kuinka väärään tämmöinen jumalisuus
ampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa,
mutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon
oven eteen keräytyneeltä kauppiaalta puoli-kymmentä keitettyä munaa,
enemmän juhlan ja lystin vuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä
otti minulta kaksin- eli kolmin-kertaisen hinnan sitä vastaan kuin
tavallisilta ostajiltansa ja vakuutti munia aivan vereksiksi.
Laskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti
lakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hyvän aikaa.
Lähtiessäni kysyin häneltä vielä kerran, minkä-laiset munat olivat, ja
sain taas valalla vahvistetun vakuutuksen, että sen vereksempiä munia ei
maa-ilmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa
perään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märännyt, ett'ei niitä olisi
susikaan syönyt, vaikka ne kyllä olivat syötäväksi keitetyt, myödyt ja
vannotut. Mutta minkä-tähden risti niiden myöjä niin hartaasti
silmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että
hänen tämän-öinen kauppansa kelvottomalla tavaralla niin hyvästi alkoi
(sillä minä olin nähtävästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa
ja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hyvästä hinnasta
myödyksi! -- Ardatov'assa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja
maksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä väli-puheella, että
hän maitoon ei panisi vettä. Vaan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja
petos muutenkin oli silmin-nähtävä, nuhtelin minä häntä kerran tästä.
Eukko tunnusti pettäneensä; vaan lisäsi: "mitäs siitä, te olette rikas;
jos minä nyt kavaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta
toki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen,
vaan teille ei ne kopeikat merkitse mitään."

Petollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein
itä-maisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava
sanansa pitäminen, joka näytäksen Europan länsi-kansoissa yleisesti, ei
mahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, vaan jo alkuperäinen
luontainen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun
köyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan ja
Suomalaisen sana-lasku: sanasta miestä, sarvesta härkää on enemmän
arvoinen kuin kymmenen kavaluudella voitettua maata, sillä lopulla
kuitenkin "rehellisyys maan perii." Ett'ei tämä luonteen-omaisuus
Suomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden vaikuttama
länsi-Europan kansojen kanssa eli yksinänsä viisasten ja vapaa-mielisten
lakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin ovat auttaneet sitä kansan
luontoon vahvistumaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään
itä-suomalaistenkin kansojen luonnosta, ehkä vähemmässä määrässä, vaan
kuitenkin niin tuntuvasti, että Venäläiset virka-miehetkin joka paikassa
kiittelevät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maan-miehiänsä.

Venäläisen suurin himo on rahan-ahneus, ja kuin täällä rahalla voipikin
kaikki voittaa suuremmassa määrässä kuin luullakseni missään muualla,
niin ei kumma olekaan, että sitä niin ahnehditaan. Rikas on Venäläisestä
puoli-jumala, vaan ei mitään pidä hän niin suurena häpeänä kuin
köyhyyttä, ja jos hänelle sanot: voi sinua, _köyhä-rukka_! on se hänen
mielestänsä suurempi häväistys kuin kova sadatteleminen muilla sanoilla.
Tästä seuraa, että kaikki säädyt kokevat raha-kultaa hanata miten ikään
voivat. Siitä tulee myös, että Venäläinen totisesti lapsellisella
tietämättömyydellä pyytää tavarastansa eli työstänsä saada kymmen- ja
sata-kertaista ansiota, eikä se hänen päähänsä astu koskaan, että olisi
synti ottaa liikaa hintaa eli palkkaa, jos toinen on niin hullu eli
ymmärtämätöin että sen antaa, eli niin ahtaassa tilassa, että hän hänen
nylkyänsä ei voi välttää. Ardatov'assa oli minulla tarpeen
vaatteen-pesijätä, ja kaupungin paras pesu-nainen, eräs posti-mestarin
orjia, kutsuttiin tykööni. Kysyttyäni mitä kappaleelta vaatisi
pesu-vaivasta, alkoi hän tuumailla, kuinka saippua, vesi ja puu nyt
olivat kalliit (vaikka hänellä nämä ja siihen vielä korttieri, ruoka ja
aika oli herraltansa), ja hyvän aikaa sinne tänne siemasteltuansa lausui
hän viimeinkin että kuin, joten hän oli kuullut, Moskovassa hienomman
paidan pesusta maksetaan 60 kop. hop., niin ei siitä Ardatov'assa olisi
liika 30 kop. hop., vaan pienemmät ja karkeammat kappaleet saisivat
jäädä vähemmästä. Minua sekä nauratti että vihastutti tämmöinen
hävittömyys, niin että käskin hänen kiireimmän mukaan korjautumaan pois
silmieni edestä. Runeberg'in sanat "Hirven-ampujissa" Ontruksen kaupan
laadusta, joka heti aina huoisti puolen hintaa, antavat pesu-naisen
hintansa huoistamisesta heikon kuvan, sillä hän ei totellut
pois-häätämistäni, vaan alkoi alentaa hintaansa ja suostui viimein
siihen, jonka jo alussa olin hänelle tarjonnut, nim. 3 kop. hop.
kappaleelta. -- Saman-laista oli juttu korttieri-isantänikin kanssa.
Korttierista ja ruoan-tekemisestä ynnä suolan ja leivän kanssa
määrättiin 5 hopea-ruplaa kuukaudelta, jota vastaan minä kaiken särpimen
ja keitto-neuvon itse ostaisin. Vaan isännän, jolla oli muitakin
hyyriläisiä ja ruoan-ottajia, teki mieli saada minua omaan ruokaansa ja
kaksi eli kolme päivää syötti hän minua eri maksua vastaan "koetteeksi"
s.o. näytteeksi minkälainen hänellä oli ruoka, ja tuli sitten hintaa
sopimaan. Hänkin piti ensin pitkän johdatuksen siitä, kuinka semmoiset
nuoret herrat, kuin minä muka olin, eivät rahasta suurta lukua pitäisi,
kuin vaan mieleisensä olennon ja elannon saisivat, ja kauan
mutkisteltuansa edes takaisin päätti hän 60 kop. hop. päivältä
puoli-päiväisen edestä s.o. 18 ruplaa hop. kuu-kaudelta, ei liiaksi. Se,
joka Kaisaniemen entisinä hyvinä aikoina sai, jonkun kerran milloin
varat riittivät, 30 kopeekan edestä istua tämän paikan herkulliseen
pöytään, ainoastaan se voipi arvata tämän-kaltaisen vaatimuksen
hävittömyyttä, varsinkin jos muistaa, että kaikki ruoka-varat
Ardatov'assa ovat kolmea vertaa huokeammat kuin Helsingissä. Tätä koin
selittää isännälleni, ja jonkun aikaa tingittyä suostui hän viimeinkin 9
hopea-ruplaan kuu-kaudelta eli korttierista ja puoli-päiväisestä
yhteensä 14 ruplaa, joka sittenkin oli hirmuinen hinta, jos se lukuun
otetaan, että ruoka hyvänänsäkin tehtiin uunissa paistamalla ja
vähitellen huononi huononemistansa, kunne kovilla sättimisillä taas
joksi kuksi ajaksi verestin isännän oman-tunnon, ja että pari kolme
viikkoa piti hänen ämmiensä kanssa taistellani ennenkuin sain heidät
siksi totutetuksi, että ruoassa ei ollut enemmän kuin jos puoli-kymmentä
pientä russakan-poikaa kerrallansa.

Syy siihen, että Venäläinen niin läämältään tahtoo kerralla voittaa, on
paitse hänen verrattoman suuri rahan-himonsa myös hänen laiskuutensa,
joka omaisuus on, niinkuin kaikki tuntijat sanovat, yhteinen
slavjanilaiselle kansakunnalle. Jo siitä, että _työ_ näiden kansojen
kielissä merkitsee _orjuutta eli orjaamista_ (sana _rabota_ työ, ja
_rabotatj_ tehdä työtä, tulevat nim. sanasta _rab_ orja), on helposti
nähtävä, millä silmillä ne työtä katselevat, ja ilman liikaa panematta
voipi hyvin sanoa, että Venäjällä ainoastaan makaamalla menetetään puoli
ikäänsä, ja kuin tähän lisätään ne monet praasnikat, joina arvattavasti
ei mitään tehdä, ja ne kolme viikkoa vuodessa (maslenitsa, pääsiäis- ja
joulu-viikko), joina taas ei puututa minkään-laiseen työhön, niin näkyy
selvästi, kuinka paljon eli kuinka vähän uutterammalle työn-teolle jääpi
aitaa. Ja työnkin aikana ei Venäläinen sitä tee niin hartaasti kuin
europalainen, vaan velttoilee, laiskehtii ja lepäilee alinomaa, jos
kiirehtijätä ja keppiä ei näe takanansa, ja tekee sittenkin useimmin
kelvottoman työn. Nauraakin Venäläinen hänen kaupungeissansa elävän
Saksalaisen ahkeruudelle, tarkkuudelle ja verrallisesti vähempään
voittoon tyytymiselle, mutta havaitsee harvoin sen, että tällä on
puhtaampi koto, siistimpi ruoka ja soveljaampi vaatteus kuin naurajan
hovin-herralla, että hän koulitsee lapsensa, joista tyttäret
tavallisesti naittaa virka-miehille ja pojat ohjaa valtakunnan
palvelukseen, että hän tämän ohessa lopettaa elonsa varallisena ja, joka
on erittäin muistettava, kaikki nämä edut on voittanut rehellisyydellä
ja ahkeruudella, vaikka toisten pettuuskin ja laiskuus ovat hänelle
monta tuntuvaa vahinkoa tehneet.

Laiskuuden veli ja uskollinen seuralainen on velttous ja levä-peräisyys
kaikissa katsannoissa. Harva asia maa-ilmassa antanee näistä selvemmän
kuvan kuin tavallinen pieni kaupunki Venäjällä. Kartanot kallellansa,
ikkunat päreellä eli rievuilla tukitut, katot tuulen repimät, aitaukset
sikojen ja lehmien hajottamat, siellä täällä tuli-palon sia; kadut,
kaupungin edustat ja joki-varret sonnalla peitetyt, joka märkänä aikana
tekee lian yli-pääsemättömäksi, kuivana taas pölyn läpi-näkemättömäksi,
ja molempina täyttää ilman terveydelle vaarallisella katkulla; huoneissa
huone-kalut vanhat, hajallansa ja täynnä kaiken-laisia syöpäläisiä,
seinät ja lattiat hiirien ja rottien lävistämät, -- sillä kissan
sanotaan pilaavan ihmisen asunnon ja ilman sitä, syntihän tuo olisi
hiiri-rukankin henkeä ennen aikojansa lopettaa. Tämmöinen on
lyhykäisesti se näky, jonka pieni kaupunki ja porvarin elämä siinä
antaa, ja kädestä pitäen sanon, että tähän ei ole syynä köyhyys, sillä
varoja on kyllä ja tilaisuutta niitä hankkimaan vielä enemmän, vaan
ainoastaan velttous, joka ei pyri entistä etemmäksi, joka rakastaa vaan
lämmintä uunin-kylkeä ja rypee isiltä perityssä sekä hengellisessä että
ruumiillisessa liassa.

Edellisen kuvan täytteeksi vaatii kohtuus vielä lisäämään, että
Venäläisellä tavallisen ymmärryksen lahjat ovat hyvät. Hän on harvoin
tuhma, käsittää sukkelasti ja voipi mallin eli osoituksen jälkeen
toimittaa sangen vaikeitakin töitä. Mutta tämä onkin kaikki. Sillä yhtä
latiskainen kuin tämän kansan maa on, maa jossa veden-putoukset, vaarat,
jylhät metsät eivät herätä ihmisen kuvastus-aistia, vaan jonka
alinomainen yhdenlainen tasaisuus sen pikemmin tylsyttää, -- yhtä
latiskainen on sen mielen-laatukin. Sen todistaa kaikki hänen
sivistyksensä historiassa. Vaikka luvultansa niin suuri, ei se
runollisuudessa esim. ole voinut synnyttää kuin yhden ainoan oikealla
runo-innolla varustetun kirjoittajan nim. Puschkin'in, ja hänkään ei
ollut puhdas Venäläinen. Muissa taiteissa lienee seikka vielä pahempi,
vaikka tosin hyvin muistan, että Helsingin Nikolainkirkon alttaritaulu
on venäläisen maalaus-taiteen tuottama. Tieteissä emme katsoinkaan
etsien löydä yhtään venäläistä nimeä, jonka kuulu olisi levinnyt juuri
ulommaksi koti-maansa rajoja. Teollisuuden historia ei myöskään tiedä
mainita Venäläisen tekemistä havainnoista eli parannuksista, ja ainoa
tämän kansan keksimä kone lienee -- _samovara_ (teeveden-keittäjä), jos
ei senkin tekoa ja käyttämistä liene saatu Kiinalaisilta. Tähän
köyhyyteen saattaa joku kukaties sanoa syyksi ei kansan latiskaista
hengellisyyttä, vaan sivistyksen vähyyttä. Siihen vastataan, että esim.
Dante'n, Gutenberg'in eli Linné'n aikoina Italialaiset, Saksalaiset eli
Ruotsalaiset eivät olleet juuri korkeammalla sivistyksen kannalla kuin
Venäläiset tällä vuosi-sadalla ovat, ja että päin vastoin tilaisuutta
oppimaan ja sivistymään ei suinkaan puututa Venäjällä.

Mutta edellisistä mietteistä ja koko Ardatov'astakin voimme nyt iäksi
päiväksi erota, ja yht'äkkiä muuttua 200 virstaa etelämmäksi Pensan
kaupunkiin, jossa piina-viikon ja pääsiäisen vietin. Pensan lääni on
suomalaiselle kielen-tutkijalle siitä tärkeä, että hän siinä tapaa
toista sataa tuhatta Mordvalaista, jotka ovat tämän kansakunnan
_Mokschalaista_ haaraa, jonka murre hänelle on sitä viehättävämpi kuin
ei siitä eikä siitä painon kautta ole sanaakaan vielä tullut ilmi.
Pensa, jossa tilasto-ilmoitukset sanovat olevan 22 tuh. asujaa, on
vähä-pätöinen kaupunki Surá-joen varrella, jossa pää-osa s.o.
virkakunnat ja virka-miesten palatsit ovat korkean-laisella mäellä, ja
muu osa kaupunkia, joka parhaasta päästä on saman-laista sonnan sekaan
istutettuja hölliä kuin Venäjän pienissä kaupungissa yleisesti, pienen
Pensanka-nimisen joen ja Surán alangolla. Muuten on Pensa varmaan
likaisimmia kaupunkia kristikunnassa, sillä sen mäki-osassakin oli
kaduilla polvea myöten likaa, mutta alempana joutui jalka-mies monin
paikoin hengen vaaraan lian tähden. Minä kysyin eräältä porvarilta, eikö
se olisi kaupunkilaisille etuisampi, että kiveäisivät katunsa kuin että
tuossa liassa syksyn kevään rypevät ja kesän taas elävät ian-kaikkisessa
pölyssä. Hän sanoi kaupunkilaisten sen kyllä ymmärtäneen ja hänen
olo-ajallansa Pensassa, noin 30 vuotta, oli katujen kiveämiseksi jo
kolmeen kertaan rahaa kerätty. -- No mihinkä se raha on tullut, koska
katunne vielä ovat kiveämättä? -- "Mihinkäkö? kysykää sitä," sanoi hän
omituisesti katsoen minua silmiin eikä virkkanut sen enemmän mitään.
--Pensan tuomio-kirkko on niin yhden-näköinen Helsingin uuden kirkon
kanssa kuin mansikka mansikan kanssa, ja nimessä vaan on eroitusta,
sillä edellinen ei ole niinkuin jälkimäinen pyhitetty pyhälle
Nikolaille, vaan neitsyt Maarian etsingolle. -- Kaupungissa on pieni
luteerilainenkin seurakunta, jolla on sievä kirkko ja omituinen
pappinsa. Seurakunnan jäsenet ovat enimmäksi osaksi Saksalaisia ja
jumalan-palvelu toimitetaan tällä kielellä; sen jäseninä löytyi kaksi
Suomalaistakin, nim. eräs pianon-tekijä-mestari nimeltä Gröndahl,
kotosin Hollolastako vai Lammelta, joka oli naimisessa Saksalattaren
kanssa, näytti elävän hyvästi ja oli luonteensa puolesta puhdas
rehellinen Suomalainen, vaan valitti äitin-kielen unhottaneensa; ja
toinen muuan nainen Ahvenamaalta, joka siellä oli mennyt naimiseen
venäläisen sotamiehen kanssa, tämän keralla ollut vankeudessa
Ranskanmaalla ja rauhan tehtyä miehinensä tänne joutunut. Minun Pensassa
ollessani oli saksalainen seurakunta muuten hirmuisessa vimmassa
keskenänsä, sillä siinä kamppaili kaksi lahkokuntaa, joista toinen
tahtoi kirkko-raadistoa luovuttaa erään ylpeän pakarin, toinen hänen
edellensä virassa pitää. Viimein voitti edellinen lahkokunta, pakari
ajettiin häväistyksellä pois mainitusta painavasta virasta, ja voittanut
lahkokunta vietti voittonsa juhlallisella puoli-päiväisellä. Se on
Saksalaisen kirous ja onnettomuus, että olipa hän missä tahansa, niin on
hän vieraita kansalaisia vastaan liian rauhallinen ja myöten-antava,
vaan elää oman maa-miehensä kanssa alinomaisessa vähä-pätöisessä
härskeessä ja kateudessa.

Sunnuntaina jälkeen pääsiäisen läksin Pensasta ja tulin tänne
Krasnoslobodsk'iin seuraavana tiistaina. Matkan pituus ei ole kuin 180
virstaa, vaan teiden pohjattomuus ja posti-paikkojen sekä hevoisien
kelvottomuus tekivät tämän matkan hyvin ikäväksi. Insarin, välillä
olevaan pieneen kaupunkiin tullessa varsinkin suututti minua sekä
posti-paikan likaisuus että piisarin hävittömyys, jonka tähden
kaupunkiin tultua ajoin suoraan posti-mestarin tykö, hänelle asiata
valittamaan. Se oli noin kello 12 aikana päivällä, ja posti-mestarina
tuli eteeni vanha, varmaan keisari Pavel Petrovitschin aikuinen ukko
likaisissa liina-housuissa, ruopoitellen etuansa ja takaansa ja
muutenkin niin naurettava että kaipaukseni olin unhottaa häneen
katsoessani; enkä sen tehtyänikään saanut ukolta muuta tolkkua kuin että
piisaria olisi muka pitänyt korville antaani hävittömyydestänsä. Muuten
ovat posti-hevoiset Venäjällä yleisesti hyvät niinkuin posti-paikatkin,
jälkimäiset hyvät, jos matkalaisella itsellään on sänky-vaatteet,
eväs-laukku ja palvelija. -- Kylien ulko-näkö ilmoittaa matkalaiselle
että tässä läänissä elää paljo aatelia, joka, ehkä monessa muussa
kohdassa muistava Dumbom-vainajan elämän-viisautta, ei näy panneen
mieleensä mitä runoilija tästä jalosta mielestä sanoo seuraavassa
värsyssä:

    I politiken var hans tro,
    Hvad ingen bonde plär förgäta:
    Att om man mjölka vill sin ko,
    Bör man ock ge den tili att äta,

jonka todistavat ne surkeat pahna-ryhmät, joita tässä tienoossa nähdään
kylien asemesta, ja ne räpäleiset, likaiset olennot, jotka niissä
elävät.



Kahdeksas Kirja.[16]

Krasnoslobobsk'issa, Pensan lääniä, 3 p. syysk. 1857.

Tämän-edellisen matka-kertomuksen annettuani eli noin keski-paikoilta
mennyttä helmikuuta olen työskennellyt Mordvan kielen kanssa
Simbirsk'in, Pensan ja Tambov'an lääneissä, ja menetin kuluneesta ajasta
lähes kolme kuu-kautta Ersäläisen murteen tutkinnossa ja neljä kuuta
samalla tarkoituksella Mokschan kielen kanssa askaroiden.

Mordvan kansa löytyy parhaasta päästä Nischnij-Novgorod'in, Simbirsk'in,
Pensan, Tambov'an ja Saratov'an lääneissä elikkä Oká- ja Surá-jokien
väli-maalla, mutta vähemmässä määrässä elää tätä kansaa myös Kasan'in,
Samaran ja Orenburg'in lääneissä, ja tekee sen luku, Köppen'iä
myöten,[17] yhteensä 480,241 henkeä. -- Mainitussa maassa on tämä kansa
iki-muistoisista ajoista elänyt, sillä jo Nestor ja muutkin keski-ajan
kertojat tuntevat sen siinä. Sen asuin-ala mahtoi kuitenkin muinaisina
aikoina olla laveampi länteen päin ja ulottua itseen Okaan asti, johon
se nyt ei läheskään ulotu, koska puhtaita Mordvan-kielisiä paikkain
nimiä tavataan aina mainittua jokea myöten tienoissa, tätä nykyä ja jo
kauan takaperin Venäläisten asumissa. Näin muodoin mahtoi myös se
monelta historioitsijalta peri-häviöön kadonneeksi päätetty _Muroman_
kansa, jonka Nestor pitää erityisenä kansana ja jonka nimi vielä tänäi
päivänä on Okán varrella olevan kaupungin nimenä, ei olla muuta kuin
lännemmäksi ulonnut lahko Mordvan kansaa, samoin kuin se ei kaukana
näiltä seuduin ollut _Merjän_ kansa epäilemättä oli Tscheremisseja
joiden oma-nimi on _Mari_ ja joita vielä tätäkin nykyä löytyy Volgan
oikealla rannalla N. Novgorod'inkin läänissä.

Mordvan kansa hajoaa kahteen murrekuntaan nim. _Ersäläiset_ (heidän
omalla kielellänsä _Erzä, monik. Erzät_) ja _Mokschalaiset (Mokscha,
monik. Mokschyt_), eläen edelliset parhaasta päästä N. Novgorod'in ja
Simbirsk'in, jälkimäiset enimmin Pensan, Tambov'an ja Saratov'an
lääneissä, joten Ersäläiset voipi sanoa pohjaisiksi ja Mokschalaiset
eteläisiksi Mordvalaisiksi.[18] Kummankin murrekunnan lukua on vaikea
tarkoin määrätä, sillä muutamin paikoin elävät he sekaisin yksissä
piirikunnissa, toisinaan yksissä kylissäkin; vaan jos arviolta kuitenkin
panemme Ersäläisten määrän noin 250 tuhanneksi ja Mokschalaiset 230:ksi,
niin emme luule kovin paljon erehtyneemme. Eri-laisuus heidän välillänsä
on, josko osaksi tavoissakin ja vaatteuksessa, suurimmasti kielessä,
jossa jos molempien murrekuntien kaukaisimmat poikkeamiset pannaan
vastakkain, eroitus on niin suuri, että niiden puhujat eivät ymmärrä
toinen toistansa, vaan heidän täytyy Venäjän kielellä selvitä
toisistansa.

Pää-murteena voipi pitää Ersäläistä ja päättää, että jos Mordvalaiset
voisivat kerran rakentaa itsellensä kirjallisuuden, jota kuitenkaan ei
ole toivomista, tämä murre tulisi olemaan sen kielenä. Tämä päätös astuu
tutkijan mieleen niin hyvin siitä syystä, että Ersäläisen murteen
taivutus-muodot ovat täyteläisemmät ja kielen alku-peräinen luonto siinä
on kukaties paremmin säilynyt kuin Mokschalaisessa, kuin myös siitäkin,
että ne kirjalliset kokeet, joita Mordvan kielellä on tehty, nim. uuden
Testamentin käännös ja pari rukous-kirjaista, ovat toimitetut tällä
murteella. -- Tämä testamentin-käännös on myös saattanut Ersäläisen
murteen tutummaksi oppineille siten että tunnettu saksalainen
kielen-tutkija _v. d. Gabelentz_ sen johdolla kyhäsi pienen Ersäläisen
kieli-opin (painettu aika-kautisessa kirjassa: _Zeitschrift für die
Kunde des Morgenlandes_, zweiten Bandes zweites u. drtttes Heft,
Göttingen 1839), joka tähän asti on ollut ainoana lähteenä koko Mordvan
kielen tuntemiselle. Tapa-turma ja kääntäjien ymmärtämättömyys
saattoivat kuitenkin, että mainittu pyhän kirjan käännös tehtiin
semmoisella paikka-kunnallisella murteella itseä Ersäläistä,
että käännöksen kieli ei suinkaan anna täydellistä kuvaa
viimeksi-mainitustakaan murteesta saatikka Mordvan kielestä yleisesti,
ja näin ei Gabelentz'inkaan työstä ole sitä hyötyä, jonka siitä muuten
voisi toivoa. Hänen teostansa tiedetään suomalaisessa kieli-tutkinnossa
hyvin tunnetun oppineen Wiedemann'in, saman Testamentin-käännöksen ja
myös jonkun suullisenkin tutkinnon johdolla, jo muutamia vuosia
parannelleen ja tällä tavoin hankkivan uutta Ersäläis-Mordvalaista
kielioppia, joka kukaties jo piankin ilmaantuu yleisölle.

Juuri siitä syystä että Ersäläinen murre näin muodoin etu-kynnessä on
ollut tutkinnon alaisna, ehkä painoon joutuneet tiedot siitäkin ovat
sangen vaillinaiset, päätin minä ottaa sen tähän asti liiaksi
laimin-lyödyn ja ei vielä ollenkaan tunnetun Mokschan kielen työni
esineeksi. Hankittuani Ardatov'assa ja sen tienoissa soveljasten
kielen-kääntäjien kautta itselleni tarpeellisia niin kieli-opillisia
kuin sana-kirjallisiakin ja olletikin luvullisia aineita Ersän
murteessa, tulin viimeisinä päivinä huhti-kuuta tänne Krasnoslobodsk'iin
Pensan lääniä ja olen työskennellyt tässä piirikunnassa kuin myös
Spask'in ja Temnikov'an piirikunnissa Tambov'an lääniä koko kesän
Mokschan murteen kanssa. Tästä kielestä aion vasta, jos erinomaisia
esteitä ei tule eteen, painon kautta ilmaista kieli-opin ynnä
kieli-näytteiden ja sana-luettelon kanssa. Ersäläiset aineeni ovat myös
pian julaistavat, ehkä en vielä ole päättänyt, kummoisessa muodossa sen
voin soveljaimmin tehdä.

Paitse kieli-oppiin ja sana-kirjaan kuuluvia aineita on minulla
lakkaamatta ollut tarkoituksena laulujen ja muiden sen-kaltaisten kansan
oman hengen tuottamien kerääminen. Tämmöisiä tuotteita on minulla nyt
koossa Mordvan kielellä yleensä: 216 arvoitusta, 31 laulua, 12
eläin-satua ja 3 pitempää tarinata paitsi muita pienempiä kappaleita.
Näistä suotakoon minun tässä antaa pieniä näytteitä; ensin
arvoituksista.

     Tuvan katolta Venakko-tyttö mäkeä laskee? -- _Hivus-harja_.

     Talosta taloon punainen kukko juoksentelee? -- _Tuli_.

     Ukko menee metsään, edellänsä kymmentä sorsaa ajaa? -- _Varpaat_.

     Metsässä mikä ei näy? -- _Puun-sydän_.

     Sata lammasta, yksi pässi? -- _Tähdet ja kuu_.

     Kuisman tyttö kaunokainen läksi vettä lähteheltä, sormuksen veteen
     pudotti, kuu näki sen, jätti, päivä näki, otti? -- _Kuura_
     (yö-halla).

     Leikkaamalla ei leikkau, repäsemällä ei repeä, kaiken maailman
     elättää? -- _Vaimon rinta_.

     Itse alastoin, paita sisällänsä? -- _Kynttilä_.

     Sopella karhu kiljuu? -- _Jauhin-kivi_.

     Pää on, selkä on, vatsaa ei? -- _Virsu_.

     Astun, astuvat, seisahdun, seisahtuvat, heinää annan, eivät syö?
     --_Sukset_.

     Hakkaan, hakkaan, lastua en tee; astun, astun, jälkeä en tee? --
     _Venhe_.

     Astuu herroiksi, puhuu Tatariksi? -- _Hanhi_.

     Minulla on ohjakset, vaan ympäri pitävät, itseni ympäri eivät yllä?
     -- _Silmät_.

     Neljä veljestä, toinen toistansa ajavat, yksi toistansa ei tavota?
     --_Kärrin pyörät_.

     Metsässä syntyi, metsässä kasvoi, ihmisen kädessä itkee? --
     _Viulu_.

     Varpunen härkää pitelee (vartioitsee)? -- _Lukko kirstun edessä_.

     Härkä puuttui puiden väliin? -- _Uuni_.

     Rauta-vanne tuvan ympäri? -- _Noki_.

     Sinuun katsoo, nauraa? -- _Rako_.

     Peltoa myöten astuu ukko, rauta-saappaat jalassa? -- _Aura_.

Mordvalaisista lauluista voimme tässä kertoa sen, mitä
tschuvaschilaisista tätä ennen sanoimme, että niiden runollisuus on
hyvin vähäinen ja että niitä siinä katsannossa kerääminen ei olisi
vaivaa maksanut. Ne eivät ole niinkuin Suomen kansan laulut täyden
sydämen tulville puhkeaminen, vaan pidetään laulajiltansa enemmin
nuotin-kannatuksena yhdessä laulettaessa, jonka tähden sisällys on
jäänyt korjaamatta, on useasti tumma ja poikkinainen ja viittailee vaan
sitä, mitä sanoa tahdotaan ja jonka laulajat sekä kuulijat -- ehkä ei
syrjäinen lukija niin hyvästi --niinkin ymmärtävät.

Historiallisesta sisällyksestä ei minun kokoamissani ole kuin yksi
laulu, vaan se on sangen merkillinen, sillä se on Pugatschev'in
kapinasta ja osoittaa tavallansa sangen selvästi sen, mitä myös tämän
kapinan historiassa kerrotaan, nim. että Itä-Venäjän kansat eivät
suinkaan olleet vastoin tämän kapinoitsijan yritystä, kuin myös senkin,
mitä he häneltä toivoivat. Se kuuluu seuraavasti: "Missä, missä palaa
tuli, palaa? Jaik'in[19] maassa, Jaik'in kankaalla palaa tuli, palaa.
-- Miksi palaa tuli, palaa? -- Uusi tsaari pyrkii virkaan: kolmena
vuonna en ota maksuja, seitsemänä vuonna en leikkaa sota-miehiä;[20]
rahvaan päälle lasken huokean, bojarien päälle lasken raskaan; bojarien
ruumiita hakkaan kuin metsää, heidän päänsä kisa-palloiksi leikkelen,
verensä jokena juoksutan; bojarien tukista kolme nuoraa punon, yhden
punon Kasan'in kaupungin ympäri, toisen punon Moskov'an kaupungin
ympäri, kolmannen punon Pietarin kaupungin ympäri."

Seuraava mordvalainen laulu vivahtaa vähän suomalaiseen
_oluen-synty-lauluhun_. "Missä syntyy humala, missä kasvaa humala?
--Märässä paikassa se syntyy, pajukossa, valkea simpsukka hänen jyvänsä;
puhui tuuli, puhalti sen, kuhun, kuhun puhalti sen? -- Joen reunalle,
keitto-huoneesen puhalti sen, keitto-huoneessa olutta keittävät, sammion
laitaan puhalti sen, alkoi se rukihen kanssa puhua: ruis-äiti,
ruis-äiti, annas nyt puhumattomat panemme puhumaan, tappelemattomat
panemme tappelemaan, tanssimattomat panemme tanssimaan."

Myös seuraavan laulun sisällys juohduttaa mieleen erästä Kantelettaressa
löytyvää laulua. "Hyvä tyttö, kelpo tyttö oli Tanja; syntyänsä oli Tanja
onnistunut, vartalon-kasvustansa oli T. onnistunut. Aina astuu T.
paidassa, aina astuu T. hameessa, aina asuu hän ylä-tuvassa, valoisan
ikkunan vieressä, höyhen-tyyny Tanjan alla, hopea tuoli Tanjan jalkojen
alla. -- Sulhaset kulkevat Tanjan perään, kukalaiset sulhaset kulkevat?
-- Saransk'in kaupungista, kaupungista pohatasta, sulhaset kulkevat,
bojarit kulkevat. -- Vanhin sisarensa Tanjalta kysyi: 'menetkö vai et
mene, Tanja rakkahani, nyt bojarille, menetkö vai et mene nyt isännälle?'
-- 'Bojarin tykö, sisarueni, paljon vieraita kulkee, kuin tulevat,
täytyy heitä vastaan-ottaa, kuin lähtevät, täytyy heitä saattaa.' Vielä
kulkevat sulhaset Tanjan perään, rikkaat Ersäläiset kulkevat.
Keskimäinen sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja
rakkahani, nyt rikkaalle? -- 'Rikkaalla on paljo työtä, yhdestä pimeästä
toiseen pimeään asti (s.o. varhain aamusta myöhä iltaan) tupaan et
pääse.' Taas kulkevat Tanjan perään kolmannet sulhaset, nyt paimenet.
Kolmas sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja rakkahani,
nyt paimenelle? -- 'Paimenella on leipä valmiiksi leivottu, leipä
valmiiksi leikattu.' -- Todella annettiin T. paimenelle, todella
annettiin T. köyhälle."

Rakkauden voimaa ja voittoa sitä vastaan laulaa seuraava laulu. "Hyvä
tyttö, kelpo tyttö oli Avdotja, hän poikaa, hän tytärtä, hän ainoa
odotus (vanhemmilla). Aina astuu kengässä, aina astuu sukassa, aina
astuu hyvässä paidassa, aina astuu valkeassa hameessa. Kolme peltoa on
A:n isällä hyyrättyä maata, kolme peltoa kylvettyä eloa, kolmella
pellolla kolme karjaa eläimiänsä, kolmin-kymmenin työ-miehiänsä.
-- Kuolema-tautiut A. kääntyi, kuolema-tautia A. potee; ikkunan-korkuiset
ovat hänen polsterinsa, penkin-korkuiset hänen tyynynsä; isänsäo
'viheriäinen rakas A., punanen rakas A., elä kuole A. tyttäreni, elä
huku A. tyttäreni! kolme peltoa minulla on hyyrättyä maata, kolme peltoa
minulla on kylvettyä eloa, ne olkoot sinun, A:ni.' -- 'Taattoseni, omasi
olkoot, myrsky-tuuli puhukoon heidät, musta multa peittäköön heidät.' --
'Viheriänen rakkahani A., elä kuole A. tyttäreni, kolmella pellolla on
kolme karjaa, nekin olkoot sinun.' -- 'Ei niitäkään ole minun tarvis,
omasi olkoot, haavan-lehtinä maahan langetkoot.' -- 'Viheriäinen
rakkahani A., punainen rakkahani A., kolme-kymmentä työ-miestä on
minulla, kuta mielesi pitää, se olkoon sinulle mieheksi, se olkoon
sinulle puolisoksi.' -- 'Kauan sitten olisit, taattoni, tämän sanonut,
en olisi kääntynyt tautiin; Vasilejta pitää mieleni, Vasilejlla vartalo
on suora koivu, punainen omena on Vasilejlla näkö, se olkoon minun.' --
Kaiken A. kirosi, ainoastaan Vasilejta ei kironut; A. nousi
kuolema-taudista, A. parani."

Surkean sisällyksensä vuoksi on seuraava laulu sangen lavealta levennyt
Mordvalaisten sekaan ja löytyy minulla sekä Ersän että Mokschan
murteessa, jälkimäisessä kuuluva näin: "Voi koira, koira, Ersän Mitjuha
(Dmitrij), äitinsä tappaja! Hän minkä-tähden tappoi äitinsä? Velhon
vaimonsa tähden, laiskan naisensa tähden: hän ei illasta valvo, ei
aamusta nouse, ei tulta puhu, ei tupaa valkaise; mitä hän toivoo?
Anopillansa on kolme korvoa hyvyyttä, yksi korvo on täynnä
palttina-pankkoja, toinen täynnä vaimon-paitoja, kolmas täynnä
miehen-paitoja, valmiiksi ommeltuja. 'Nouse, puolisoni, äitisi vie
kaukaisiin pitoihin, sisaresi tykö iloitsemaan, sisartasi tervehtimään;
sinne hänet hukuta.' -- Sinne vei koira M. äitinsä suurta tietä myöten;
takaisin tullessa suurta metsää myöten, sakeata metsää myöten,
syrjä-tietä myöten, koira M. äitinsä kantoi rotkon laitaan,
ohjan-silmukkaan koira M. äitinsä hirtti, koivuhaon alle koira M.
äitinsä pani. Käänsi hevosensa Ersän M., koira kotiin meni, alkoi laulaa
koira M., laulaen kotiin tuli. Vaimonsa tuli vastaansa koiran Mitjuhan
tanssien. 'Iloitse puolisoni, iloitse emäntäni, en tuonut äitiäni
kotiin, ohjan-silmukalla äitini hirtin, koivu-haon alle panin, kolme
korvoa hyvyyttänsä meille jäi, nyt äitini markkinaan ei niitä myö, ei
sisarelleni anna niitä.' Siitä alkoi koira M:n vaimo illasta valvoa ja
aamusta varhain nousta." --Ersäläisessä käsityksessä tätä laulua on se
lisäys, että M:n hevoset, äitin tapettua, puhkesivat ihmisen kielellä
puhumaan ja uhkasivat murha-työn kylän vanhemmille ilmoittaa. Tämän
kertoi M. kotiin tultua vaimollensa, joka neuvoi hänen näistä
kaipaajista siten vapautumaan, että heidät tappaisi. Sen hän tekikin ja
sitten elivät mies ja vaimo hyvästi, sillä rangaistuksesta murhan tähden
ei kummassakaan käsityksessä virketa mitään.

Vaan olkoonkin näistä jo kyllä Mordvalaisen runouden näytteeksi. Jos ei
jo kieli osoittaisi tämän kansan kuuluvan Suomalaiseen suku-kuntaan,
niin nähtäisiin hyvästi näistä lauluistakin, että Mordvalainen rakastaa
samoin kuin Suomalainenkin hiljaista, surun-sekaista miettivää
mieli-alaa ja tältäkin puolen on jälkimäisen veli. Muuten on
Mordvalainen tyytyväinen kohtaloonsa, vilpitöin käytöksessänsä ja ahkera
sekä taitava työssänsä. Kaikista Itä-Venäjän vieras-sukuisista kansoista
(niinkuin Tschuvaschit, Tscheremissit j.n.e.) näyttävät Mordvalaiset
muodoltansa enimmän olevan Suomalaisten näköiset ja useasti ovat
minulle, katsoessani mordvalaiseen mies-parveen, Savon ukot juohtuneet
mieleeni, jos nim. jälkimäisillä olisi parta ja päällä se lian-karvainen
ruskea kauhtana, jota edelliset kantavat venäläisten talon-poikien
mukaan. Mordvalaisten vaimoja en kuitenkaan millään muotoa tahdo vetää
Savon herttaisten emäntien rinnalle, sillä he eivät ole edes
mukiin-menevätkään saatikka kauniit, johon kuitenkin osiksi lienee syynä
heidän kummallinen vaatteuksensakin. Tämä on aivan samanlainen kuin
Tchuvaschittarien ja Tscheremissittärien puku, josta tätä ennen jo olen
antanut selityksen, nim.: paidan-kaltainen valkea palttina-hame,
punaisilla kirjoilla kirjoiteltu; rinta, kaula ja korvat helmillä,
rahoilla ja kaiken-laisilla muilla helistimillä koristellut ja jalat
niin monin-kertaisilla sääryksillä pauloitetut, että sääri on paksu kuin
pölkky. Monen Mordvattaren muotoa rumentaa sekin että silmät ovat
kipeät, joka taas tulee siitä alinomaisesta savusta, jossa tämäkin
kansa, niinkuin kaikki Suomalaiset, rakastaa elää tuhrustaa. Muuten on
Mordvalaisen elämän-laatu ja asunto melkein yhden-lainen kuin täkäläisen
Venäläis-rahvaan, eikä heidän tavoissansakaan enää tavata suurta
eroitusta jälkimäisistä. He ovat ahkeroita kristityitä s.o. paastoavat
tarkasti ja ristivät silmiänsä useasti, vaan moni seikka heidän
nykyisissäkin luuloissansa kuin myös vanhemmat kirjoitukset heidän
elostansa ja olostansa edes-menneinä aikoina osoittavat, että
_Keremet'in_ palvelus oli heilläkin uskona. Muista tämän palveluksen
jäännöksistä mainitsematta nimitän tässä vaan sen, että he keväällä,
tavallisesti ensimäisenä helluntai-päivänä, kyläkunnittain jossakussa
läheisessä lehdossa teurastavat härän, joka paikalla keitetään ja
syödään ja jonka nahka ripustetaan puuhun; vaan tämä Keremet'ille
uhraamisesta jäänyt tapa on muuttunut milt'ei kristilliseksi
käytökseksi, sillä juhlan alkaa jo päättää oikea-uskoinen pappi
rukouksella ja ovat rukoilijat myös varustetut jumalan-kuvillansa, niin
että sen hengen, jolle tämä juhla ennen vietettiin, luulisi nyt olevan
sangen vaikean tässä seurassa viettää omia pitojansa.



Yhdeksäs Kirja.

Kasan'issa 15 p. lokak. 1857.

Vähän päälle kahdeksan kuu-kauden liikuttuani ja oleskeltuani useammissa
lääneissä tämän kaupungin etelä-puolella, palasin tänne menneen kuun
keski-paikoilla ja tullen täällä kukaties koko talven viettämään.

Koska nyt taas saan tilaisuuden Suomettaren lukijalle jota-kuta
kertoella, niin tulee tässä tehdäni pieni selitys, joka jo kauan on
näyttänyt minusta tarpeelliselle, vaan joka varsinkin lienee tehtävä
_nyt_, kuin toivon tuttavuuteni mainitun lukijan kanssa vielä
joksi-kuksi ajaksi pitenevän. Moni on saattanut nim. arvella että näissä
kirjeissäni kovin vähän puhun niistä kansoista ja kielistä, joita
tutkimaan tänne olen lähtenyt, mutta enimmin vaan vähä-pätöisistä omista
seikoistani matkoillani, joista muka ei kukaan viisastu mitään. Tähän
vastataan, että mitä näistä kansoista ja kielistä on puhumista, sen olen
joko jo puhunut _Suomen Yli-Opiston ylistettävälle Konsistoriolle_
matka-kertomuksissa eli vasta puhuva erinäisissä töissä varsinkin
kielistä, vaan että se muuten ei olekaan sitä laatua että suurempi
yleisö sitä rakastaisi eli edes käsittäisikään. Että taas Suomettarelle
lähettämissä kirjeissäni en ole kertonut muuta kuin sen mikä itselleni
on tapahtunut eli minkä itse olen nähnyt, en koronnut mistään yleisesti
latelemaan enkä luontunut mitään runoilijan moni-värisen lajin läpi
katsomaan eli sulanut hänen hellillä sanoillansa huokailemaan, --
kaikkeen tähän lienen kukaties itsekin syy-pää, vaan ymmärtävä lukija
arvannee myös nekin ulkonaiset syyt tämän-kaltaisten teosten
vaillinaisuuteen, joita en minä eikä muut kirjoittajat meidän maassa voi
välttää. Tämän ohessa täytyy tunnustaani, että minua, muiden
matka-kirjoituksia lukiessani, enimmin ovat sekä viehättäneet että
hyödyttäneet semmoiset matka-kertomukset, joissa matkustaja
koristelematta puhuu omat näkönsä ja kuulemansa; siliä näin antaa hän
lukijalle paraimman kuvan matkaamastansa maasta ja kansasta. Sentähden
luulen että, jos minun matka-kertoelmani voisivat jonkun vähän ketä
viehättää ja vieläpä hyödyttääkin, olisi siihen syynä juuri se, että
niiden lanka juoksee kädestäni, ei ylös ilmaan niinkuin poikien
paperi-leijoissa, eikä myös niin järkähtämättömästi suoraan kuin lanka
sanan-lennättimissä, vaan ikäskuin hämähäkin lanka kierrellen ja
poimitellen ja silmukoillansa mitä-kuta saalista pyydellen.

Tämän selityksen tehtyä voimme siis käydä itseä matka-kertomusta tällä
perustuksella jatkamaan.

Se on oloni Krasnoslobodsk'issa, josta tässä nyt olisi jotaki sanottava.
Kuin tämän piirikunnan kaupungin olin päättänyt itselleni
koko-kesäiseksi pää-paikaksi josko ei alinomaiseksi olo-siaksikaan, niin
oli minun siinä saatava korttieri, jossa jotenkin voi toimeen tulla ja
sen-kaltaista työtä toimittaa kuin minun on. Tätä tolkkusin
poliissillenkin, joka täällä, niinkuin muuallakin missä olen ollut, oli
kuvernööriltä käsketty kaikki lailliset vaatimukseni täyttämään.
Lailliseksi oli tätä ennen moni gorodnitschij nähnyt senkin
vaatimukseni, että minulle annettaisiin kruunun-korttieri eli
oikeimmiten yksi niitä korttieria, joita kussakin kaupungissa löytyy
tahi hankitaan matkustavia virka-miehiä vasten. Mutta kuin
Krasnoslobodsk'issa nyt seisoi kokonaisen jalka-rykmentin
päällikkö-kunta ja osa itseä rykmenttiäkin, ja kaupungilla näin muodoin
näistä vieraista jo oli kyllänsä ja vähän päällenkin, niin ilmoitin
poliissin pää-miehelle, jona, gorodnitschijn ei kauan sitten kuoltua,
oli neljännes-upsieri eli niin-kutsuttu kvartalnij, suostuvani itse
hyysäämään korttierin, jos hän vaan sissikkojensa kautta hyvän semmoisen
hankkisi. Tämä herra oli nöyrä ja imelä kuin hunaja, niinkuin ihmiset
täällä ensi silmäyksessä aina ovat, ja lupasi kaikki toimittaa, mitä
ikänänsä minä vaan "olisin hyvä ja käskisin." Tällä lohduttavaisella
lupauksella erosi hän minusta, vaan kuitenkin piti minun rypeä täyttä
kaksi vuoro-kautta erään pienen tschinovnikan korttierissa, johon
tultuani olin joutunut, ennenkuin herra kvartalnij lähetti poliisimiehen
ilmoittamaan että nyt oli löydetty muka "herras-korttieri" minulle eikä
sen kalliimmasta hinnasta kuin 7 hopea-ruplaa kuu-kaudessa asunnosta,
ruoan-teosta ja samovaran eli tee-kattilan antamisesta. Hinta kaikui
vähän kummalliselta korvissani, vaan päästäkseni pois mainitun
tschinovnikan parista, joka alinomaa kiusasi minua jumaluus-opillisella
viisaudellansa, jota hän pari vuotta papin-seminariossa ollessaan oli
päähänsä ammentanut, päätin ottaa toisen korttierin mistä hinnasta ja
minkä-laisen tahansa.

Eikä suinkaan ollutkaan onni minulle armas tällä kertaa. Tultuani uuteen
korttieriin, johon poliissi-mies jo edeltä päin hevosella saattoi
kaluni, löysin sen olevan tavallisen pienen tuvan, joka lauta-laipiolla
oli jaettu kahteen eri-kokoiseen osaan, joista emäntä karsina-puolta
kutsui kiittelevällä nimellä "sänkykamariksi." Lattiassa oli uunin
edessä suuri reikä, johon, niinkuin sen jälkeen päin joka päivä sain
nähdä, "sukkeluuden vuoksi" asujan silmi-vesi kaadettiin hänen
peseytyänsä ja myös rikat sekä lika-vesi korjattiin, milloin lattia
la'aistiin eli pestiin. Seinät olivat nuoruudessansa olleet viattomuuden
karvaa s.o. valkeat; vaan niinkuin kaikki maa-ilmassa vanhenee ja i'än
enetessä nuoruuden karva arvattavasti vähenee, niin olivat nämä
seinätkin hempeytensä kadottaneet ja ottaneet nimeämättömän näön, joka
mahtoi olla likinnä lika-harmaata. Tämä harmaa oli kuitenkin vielä niin
valkeata luontoa, että katselija helposti havaitsi ne veri-täpät, jotka
entisten asujien sodat lutikkojen kanssa olivat seinille jättäneet ja
joita "sänky-kamarin" seinät, olletikin makuu-siaksi asetetun lavan
seudussa, olivat täynnä. Näky tuvasta oli itsestä "salista" likaiselle
pihalle ja sänky-kamarista pieneen solaan, johon isännän vieraat alussa,
varmaan myös "sukkeluuden vuoksi," pistäytyivät tarpeelleen. Sanalla
sanoen: herra kvartalnij oli minun saattanut semmoiseen luolaan, että
pahempaa venäläisessäkään kaupungissa harvoin tavataan. Minä
nuhtelin häntä tästä jo, uhkasin kuvernöörille kirjoittaa hänen
levä-peräisyydestänsä kohtaani; mutta nyt muuttui hän taas niin
sokuriseksi, niin imartelevaiseksi ja niin nöyräksi, että vaikea oli
häntä ei uskoa, ja lupasi kohta kuulustella uutta korttieria, vaan
vakuutti kuitenkin nykyistäkin asuntoani hyväksi sen puolesta, että
emäntä oli taitava ruoan-laittaja eikä muka ymmärtänyt, minkä-laisissa
palatsissa minä olin tottunut elämään, kuin en hyväksynyt tämmöistä
korttieria, jossa kaikki piirikunnan aateli kaupungissa käydessään piti
majaa, sillä se oli Krasnoslobobsk'issä ensimäinen _postojálij dvor_ eli
maja-talo.

Minä en tuntenut kaupunkia, sen tuntija poliissi oli minun tähän
korttieriin saattanut ja kaduilla oli likaa polvia myöten; minun täytyi
siis tyytyä kvartalnijn vakuutuksiin, vieläpä olla hyvilläni, että olin
edes katon alla. Mutta päätökseni oli, itse hankkia itselleni
kelvollinen korttieri, tultuani vähän paremmin tuntemaan paikan ja sen
asujat. Eikä tämän päätöksen täyttämistä suinkaan poliissi-upsierin
kiittämä emäntä eli hänen tapansa ja taitonsa haastaneet. Hän oli,
niinkuin sen jo muutamia päiviä elettyäni talossa havaitsin, "viinaan
menevä", ja ensi kerran näin hänen vahvemmassa "pajussa" pyhän Nikolain
päivänä, jolloin eukko oli niin pehmeä, että askareista ei tullut mitään
valmista ja että koko talo s.o. lapset, palvelijat ja asujat saivat sinä
päivänä pitää paastoa. Vaan hölkkä-viinassa oli hän sangen usein,
milt'ei joka toinen päivä, ehkä hän tällöin täydesti toimitti kaikki
työnsä ja ainoastaan poskien erinomainen hohde ilmoitti hänen
viina-pottua suudelleen. Kaikeksi onneksi oli hänen luontonsa tässä
tilassa tyyni, niin että ei tapellut eikä räiskänyt, vaan hänen
kuiskattiin tällöin pikemmin rakkaudessa olevan yli-määrällinen
asujiansa kohtaan, jota en kuitenkaan itse koskaan havainnut. Vaan hänen
taitonsa ruoan-laitoksessa oli niinkuin kaikki muukin, mitä
edellä-mainittu poliissi-herra minulle puhui, valitettavasti valhetta.
Hän (emäntä nim.) ei tässä asiassa ollut viisaampi tavallisia venakkoja
eikä osannut laittaa muuta ruokaa kuin yhtä näistä kolmesta: _schtschi_
(kaali), _káscha_ (puuro) ja _uhá_ (kalan-liemi). Kuin minä vielä olen
tottunut sille pahalle tavalle, puoli-päiväisekseni vaatimaan kaksi
ruoan-laatua, niin arvaa jokainen että emännän taito pian oli
tyhjennetty. Yhteydet kaali + puuro ja liemi + puuro (kolmas yhteys
kaali + liemi on mahdotoin) ovat kyllä hyvät kerraksensa, vaan kuin ne
joka toinen päivä palaavat eteenne yhtä välttämättömästi kuin päivä
nousee, niin jo mielellännekin luulen rupeavanne tuumimaan jotain
vaihdosta. Vaihdoksen havaitsinkin minä ja sen niin tehollisen, että
havaitsemalleni olen aikonut pyytää palkintoa joko gastronom-yhteydeltä
Pietarissa, huoneen-hallitus-seuralta Turussa eli jolta-kulta muulta
yhtä kiivaasti yhteistä hyvää ahkeroivalta seuralta. Havaitsemani on mm.
se, että kuin kaksi päivää syöt puoli-päiväisen ja kolmantena ei ole
ruokahalua, niin sinä päivänä _ole syömättä_. Kas tämä vaihdos
on sekä terveyteen että varoihin nähden niin hyödyllinen kuin
yksin-kertainenkin, ja ihmeeni on vaan sitä että tämä keino, ehkä sen
kyllä monikin käytännöllisesti lienee havainnut, ei vielä ole saatettu
laveammalta ilmi.

Ennenkuin tästä herras-korttieristani eroan, täytyy vielä sanoani sen
isännästä, että juoppoudessa, josko ei missään muussa, oli hän vaimonsa
herra ja pää, sillä hän joi ja makasi, makasi ja joi, yhden viikon
toisensa perästä, mutta suorittautui aina maanantaina selväksi. Hän oli
kolmannen luokan (gildin) kauppa-mies, ja kuin maanantai oli viikon
markkina- eli bazár-päivä, jolloin ympäristön maa-rahvas toi
tavaratansa, enimmäksi osaksi eloa, kaupunkiin kaupaksi, ja kuin
kaupungin pienet kauppiaat elävätkin sillä, että he suuremmille ja
niiden rahalla polku-hinnasta ostavat talon-pojan elon, niin oli tällöin
jo levä-peräisinkin porvari liikkeellä jotakin toki viikon eläkkeeksi
kahmuamassa. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy siihen, että isäntäni
tällöin oli selvänä; kauppansa rinnalla oli hän myös pieni virka-mies.
Krasnoslobodsk'issa ja varmaan muissakin Venäjän kaupungissa tulee omia
tuotteitansa myövän talon-pojan jokaisesta kuormasta, joka kaupungin
torilla avataan, suorittaa sen kassaan maksun, joka täällä kuului olevan
12 kop. hop. Tämän tulon oli korttieri-isäntäni arenteerannut
kaupungilta s.o. hän maksoi vissin määrätyn summan vuodessa, saipa
sitten enemmän eli vähemmän talon-pojilta, ja tämän maksun kantaminen se
oli se, joka hänen joka maanantai herätti henkiin. Sillä varhain aamulla
liehui hän tällöin renkinensä talon-poikain seassa torilla, ja onnetoin
se talon-poika, joka määrättyä maksua ei kiireesti hänelle suorittanut
eli joka esim., sen vuoksi että hänen kuormansa oli vaan läpi-kulkeva,
ei mieluisesti suostunut sitä maksamaan. Tavallisinta oli että
tämmöiseltä riistettiin ajo-kalut vieläpä toisinaan hevonenkin pantiksi,
ja surkea oli nähdä, mitkä summat isäntä sitten pihallansa, johon hän
riistetyn tavaran kuletti, kiskoi talon-poika-rukilta, ennenkuin heille
kalunsa takasin antoi. Hopea-rupla oli vähintä, jonka tyhmä Mordvalainen
eli Tatarilainen tällöin sai maksaa siitä että vähänkään oli epäillyt
rahan-kantajan oikeutta.

Tästä hyvästä isännästä ja hänen talostansa pääsin erilleni vasta viiden
viikon perästä, jolloin viimeinkin löysin tyynemmän, paremman ja
huokeamman korttierin erään vanhan ämmän, stanovoj pristav'in
(nimis-miehen) lesken tykönä, jossa elin lähes kolme kuu-kautta ja tulin
hyvästi toimeen. Paitse emäntää oli talossa muita asujia vaan hänen
13-vuotias tyttärensä, aika-mies poika ja kaksi niin ikään vanhaa ämmää,
molemmat talon vanhat palvelijat. Oppilais-ajastaniko jäänyt tottumus
lienee minussa vai mikä muu siihen syynä, että asuntoni siistijänä
enimmän rakastan vanhoja ämmiä; sen vaan tiedän varmaksi, että jos
heidän tuuliansa ja itse-päisyyttänsä vähän kärsit, niin he
monin-kertaisesti sen palkitsevat suuremmalla siistiydellä,
kärsivällisyydellä ja uskollisuudella. Ol'ga Ivannan (tämä oli uuden
emäntäni nimi) palvelija-eukoista oli vanhempi ollut ei ainoastaan hänen
lapsiensa vaan myös hänen itsensäkin n'anka eli lapsen-likka, ja
tämmöisellä samoin kuin isännän eli emännän entisellä imettäjälläkin on
venäläisissä perhekunnissa useasti valta, joka outoa hämmästyttää,
varsinkin kuin muistetaan, että he tavallisesti ovat joko talon orjia
eli muuten palvelijan-säädystä. Näin tottelivat Ol'ga Ivannankin talossa
kaikki vanhaa Tatjanaa, tottelivat sen enemmin kuin hän oli jotenkin
hyvä-sävyinen ja hänen tiedettiin aina siististi eläneen sekä tahtovan
myös kunnialla hautaan saattaa vanhan piikuutensa. Muiden kuuliaisuuteen
häntä kohtaan oli vielä suurena syynä sekin, että Tatjana oli hyvin
jumalinen, sillä illoin aamuin piti hän pitkät rukoukset, vaan risti
keski-päivälläkin silmiänsä vähimmistä syistä, niinkuin jos säikähti,
jos kuuli kenen vihassa puhuvan, tulta tehdessänsä, kaljaa laskiessansa
j.n.e.; sen ohessa paastosi hän kolme päivää viikossa (tavallisesti
paastotaan vaan kaksin päivin viikossa), ja hänen paastonsa oli niin
ankara, ett'ei hänen sanottu vesi-märkää näinä päivinä suuhunsa ottavan.
Kaikki tämä teki hänen jommoiseksikin koto-pyhäksi, josta ei olisi ollut
mitään sanomista, ett'ei hän olisi koettanut esi-miehuuttansa laajentaa
minunkin ylitseni, toraten muka siitä että illoilla toisinaan viivyin
myöhemmin kylässä kuin hänestä oli hyvä, ja nuhdellen minua siitä että
paasto-päivinä söin arki-ruokaa. Tämä ei kuitenkaan häirittänyt sopua
välillämme, sillä saappaani ja lattian piti Tatjana puhtaina, vaikka
ruoassa kyllä havaitsi minun "syntiseksi". Ainoastaan kerran oli rauha
meillä sodaksi muuttua asiasta, jossa Tatjana itsekin pyhyytensä
piiriltä ulkoni takaisin, en tahdo sanoa syntiin, vaan kumminkin synnin
rajoille. Asia olisi tuskin kertomisen arvoinen, ell'ei sekin loisi
muutamia säteitä valoa täkäläisen kansan luonteelle. Kuin verekset
kurkut, joita täällä alussa pidetään suurena herkkuna, alkoivat joutua,
ostatin minä niitä eräältä naapurilta Tatjanalla, joka niiden sanoi
maksavan 10 kop. hop. kymmenisen, jonka hinnan jälkeen hän jo useampia
kertoja oli minulta rahaa ottanut. Mutta kerran tuli niiden myöjä itse
kaupalle ja tällöin ilmestyi, että kurkku-kymmeninen ei koskaan ollut
maksanut enemmän kuin 6 kop. Peläten että minua muissa suuremmissakin
ostoissa näin oli petetty ja petettäisiin vastakin, otin Tatjanan
tutkinnon alle; vaan kiven kovaan kielsi hän minun rahastani
hyötyneensä, ja vannoi "jumalan edessä", osottaen nurkkaan ja silmiänsä
ristien, että hän oli viatoin. Nyt töytäsi emäntäkin hätään ja avasi
n'ankansa puolelta semmoisen tulen, että minä vähän vastusteltuani näin
ainoaksi pelastus-keinoksi pakenemisen kamariini. Vaan kuin emäntä ei
siihen tyytynyt, mutta seurasi minua tännekin, lausuen että hänen
ajatuksensa minusta nyt oli kokonansa muuttunut, ja soimaten minua
yhden-laiseksi kuin muutkin "saivaren-nylkijät Saksalaiset" ovat, jotka
joka kopeikan lukevat, otin minä pakoni oikeaan venäläiseen keinoon,
löin raha-kukkaroni pöytään ja sanoin itselläni olevan rahaa ostaa hänen
sekä talonsa että kaiken elämisensä (joka lause, Luoja paratkoon! ei
suinkaan ollut tosi), enkä niiden muutamien kopeikkojen, vaan enemmän
itsen asian, tähden ämmää ahdistaneeni. Raha on tälle kansalle, sen
sanon vielä kerran, enemmän jumala kuin kellenkään muulle, ja tekee
omistajansa kuninkaaksi hänen silmissänsä. Niin vaikutti tässäkin
tilassa sen paljas näkö Ol'ga Ivannan mielen päälle kuin öljy
aaltoavaisen veden pinnalle: hän nöyrtyi ja alkoi yhteen ja toiseen
syytellä koko kurkku-juttua. Se selko asiassa, jonka häneltä vähitellen
sain, oli että minulle ostettaessa kurkkuja oli talon-väki aina
itsellensäkin kymmenisen ostaneet lisäämällä minun rahaani 2 kop., joten
kahden kymmenisen hinta oli täysi, mutta joten kymmeninen minulle maksoi
viittä kertaa enemmän kuin heille. Mieleen oli se minusta, että Tatjanan
puoli puhdistui tässä asiassa vaan siksi, että hän oli ollut talon-väen
väli-kappaleena minua petettäessä, ja kuin eukko kerran tämän jälkeen
kävi kirkossa, selvisi hänen yksin-kertainen järkensä niin, että hän
sieltä palattuansa tuli tyköni, tunnusti itsensä vika-pääksi ja pyysi
anteeksi, joka seikka kohotti hänen minun silmissäni sangen korkealle,
niin että siitä päivästä Tatjana ja minä olimme paraat ystävät. Enkä
emännänkään kanssa tuosta rettelöstä kauan ollut vihassa, sillä petos on
täällä niin tavallista, että missä se ei koske enempää kuin kopeikoita,
sitä ei pidetä minäkään ja sen nuhtelemista vaan nauretaan
saksalaisuudeksi. Sen ohessa oli emäntä-rukalla sydän kylläinen paljon
surkeammista asioista, joita hän mieltänsä lauhduttaakseen jälkeenpäin
minulle vähitellen jutteli. Hänellä oli kolme aika-miestä poikaa ja yksi
tytär jo naimisessa. Vanhin kotona oleva poika oli ollut virassa, vaan
viime sodan aikana hullautunut menemään upsieriksi nosto-väkeen
(opoltschénie). Lähellä sotaa käytyänsä drushinansa kanssa oli hän
niinkuin muutkin tämän-laiset upsierit lähetetty kotiin yhden vuoden
palkan kanssa, vaan kuin palattuansa ei entistä eikä mitään muutakaan
virkaa annettu hänelle, hyleksi hän nyt tyhjän-toimittajana äitinsä
tykönä, ryyppi milloin rahaa sattui ja ammuksenteli sorsia aikansa
vietteeksi. Toinen poika oli piiri-kunnallisen aatelin-päällikön
sihtierinä, vaan oli kopeudellansa tämän niin suututtanut että hän
luovutti hänen virasta ja painollansa vielä saattoi senkin matkaan, että
hän ajettiin pois siitä maa-hovista, johon noin vuosi takaperin oli
mennyt koti-vävyksi. Vaan nuorinta poikaansa äiti näkyi enimmän
rakastaneen, varmaan sentähden, että hän oli ollut onnettomin.
Sota-väestä, johon hän oli ollut annettu itsensä upsieriksi palvelemaan,
oli hänet hylätty kova-korvaisuudesta esi-miehiänsä vastaan; äiti oli
itse hakenut hänet sieltä kotiin, vaan täällä oli hän alkanut juoda
onnettomasti, äitiltänsä salaa myöskennellyt pyhäin-kuvia ja muuta
kalliimpaa kalua ja viimein väkeenkin kiskonut häneltä kaikki, mitä
hengestä irti oli, niin että äitin vihdoin oli täytynyt panettaa hänet
kiini ja lähetyttää arestantti-komppaniaan. Moni äitin-sydän halkeaisi
jo vähemmästäkin, vaan tämän kuormansa lisäksi sai Ol'ga Ivanna vielä
useampi päivä niellä hävittömyyttä vävyltänsä, jonka itse oli ennen
aikaan "kengittänyt ja vaatettanut", niinkuin hän sanoi, vaan joka
palkitsi tämän hyvyyden niin että oli anopilta parhaan osan taloa
vallannut ja sen lisäksi vielä kohteli häntä kamaloittavalla ynseydellä.
Nämä kaikki seikat kurkku-jutun jälleen vähitellen saatuani tietää, koin
minä kohtelevaisuudella pysyttäydä vastoin-käymisistä ärtyneen emäntäni
lemmissä, eikä meillä mainitun tapauksen jälkeen ollutkaan muuta
välillämme kuin ystävyys ja hyvä-tahto.

Venäläisen seuruus-elämän, jommoisena se maalla ja pienemmissä
kaupungissa löytyy, tulin Krasnoslobodsk'issa ollessani tuntemaan
enemmän kuin ennen, sillä täällä elin ainoastaan Venäläisten kanssa.
Paraimmiksi avuiksensa kiittelee tämä kansa vieraan-pitäväisyyttänsä, ja
vanha totuus on se, että tämä avu sivistymättömissä kansoissa on
suurempi ja myös tarpeellisempikin kuin sivistyneissä. Vaan
päällisin-puolinen sivistys on täällä tämän niinkuin monta muutakin
hyvää omaisuutta joko hävittänyt eli muuttanut. Venäläisen
vieraan-pitäväisyys ei koskaan tee sitä levollista ja elähyttävää
vaikutusta vieraan mielessä kuin se sydämellinen ja yksin-kertainen
käytös, jolla häntä Suomessa ja Skandinaviassa kohdellaan. Venäläinen on
kyllä ensi kohtauksessa teitä vastaan itse nöyryys, itse imartelu, itse
liehakoitsevaisuus, ja alussa luulen jokaisen ulko-maalaisen pettyvän
tämän kautta ja kasin-kultaa hopeana pitävän, niinkuin minunkin kävi.
Tämä yli-määräinen kohteliaisuus hälvenee kuitenkin pian hänessä, joka
tulee osiksi hänen yleisestä häilyvästä luonnostaan osiksi myös siitä,
että hänellä alussa on ollut teistä liian suuri ajatus: hän on joko
pitänyt teitä liian rikkaana eli luullut teillä olevan liian suuren
vallan elikkä myös liian korkeita suojelijoita. Hänen havaittuansa, että
olette ilman näittä eduitta ja muilta vaaditte kunnioitusta vaan omien
avujenne esim. sivistyksenne, oppinne, neronne kautta, tulette sen tässä
maassa kokemaan, että vieraan-pitäväisyyttä nautittuanne sen monesti
saatte palkita hävittömyyttä nielemällä, hienompaa ja tärkeämpää sitä
myöten miten milloinkin sattuu, ja minun neuvoni niille, jotka kova onni
saattaa tänne, on että niin vähän kuin mahdollista velkautua täkäläiseen
vieraan-pitäväisyyteen eli upota maan seuruus-elämään. Tämän jälkimäisen
teki turha ulko-muodon noudatus sivistyneelle ihmiselle hyvin tukalaksi,
ja jos meidän Pohjasta oleva matkalainen syystä voipi moittia
Saksalaisten yksin-kertaisuutta ja avonaisuutta seurallisessa elämässä
liian ystävälliseksi ja joka-päiväiseksi, niin on täällä taas poikettu
toisannepäin liiaksi ja seurallisuuden ainoassa _muodossa_ luultu sen
totisen luonnon löytävänsä. Käymät (visiitit) pidetään tarkassa vaarissa
ja niiden keskinäisyys (reciprocitet) suuressa arvossa, kuin myös niiden
tekemisellä eli laimin-lyömisellä voidaan suuresti ilahuttaa eli loukata
toinen toistansa, jossa kaikessa useastikin ei puutu naurun ainetta.
Niin mahtaa moni lukija muistaa, miten Castrén kertoo Mesen'issä
gorodnitschijn kanssa lähettiläisten kautta taistelleensa useampia
päiviä siitä, kumpiko heistä ensin kävisi toisensa luona, jossa Castrén
kuitenkin näyttää väärässä olleen, sillä matkalainen, jos hänen
virka-arvonsa ei ole kovin paljoa korkeampi sen paikkakunnan asujanten,
johon hän tulee, on täkäläisiä sääntöjä myöten velvollinen heidän
tykönänsä ensin käymään. Näin päätti varmaankin apteekkari
Krasnoslobodsk'issa uuden gorodnitschijn tultua. Tämä teki käymänsä
kaikkien muiden kaupungin merkillisten asujanten tykönä, vaan laimin-löi
apteekkarin, vaikka hänellä vielä korttierikin sattui olemaan samassa
talossa, jossa apteekkari asui. Muut selittivät tämän huolimattomuuden
niin, että gorodnitschij luki apteekkarin porvari-säätyyn, ja sen
velvollisuus tämmöisissä tiloissa on nöyryytensä osoittaminen uudelle
pää-miehelle, minkä sokuri-tokalla, minkä viini-lekkerillä, minkä
milläkin lahjalla. Mutta apteekkari ajatteli toisin, ja vaikka hän oli
hyvä ystäväni, niin en voinut olla nauramatta sille arvolle, jonka hän
antoi tälle vähä-pätöiselle seikalle, ja niille konehtimisille
palvelijoiden, yhteisten tuttavien ja muiden kautta, joilla kumpikin
koetti saada toistansa ensi askeleen ottamaan. Tätä kesti noin
kuu-kauden ajan, ja minun lähtiessäni jäivät he vielä sormi-koukkua
vetämään tästä vallan-painavasta asiasta.

Tavalliset huvitus-keinot seuroissa ovat kortit, tanssi ja palo-viina.
Tätä jälkimäistä käytetään kaikissa niissä tiloissa, joissa meillä
käytetään vaihetellen palo-viinaa, viiniä, totia ja punssia; se on
Venäläisen niin ylhäisemmän kuin alhaisenkin A ja O, surussa lohdutus,
ilossa riemun väli-kappale, kaikissa tiloissa välttämätöin. Arvattavasti
ei tämmöisessä seuruus-elämässä kirjalliset keskustelut ja harjoitukset
koskaan tule kysymykseen. Vaikka käynyt sangen monen hovin-herran ja
virka-miehen tykönä, en ole yhdessäkään perhekunnassa tavannut
kirjastoa. Ainoat kirjat, joita siellä täällä voitte nähdä, ovat jotkut
ranskalaiset romaani-remput, joita talon nais-väki joko lukevat
hirmuisella ulos-puheella eli vaan ovat lukevinansa. Ennen viimeistä
sotaa löytyi Venäjällä monta posti-konttuoria, johon ei tilattu yhtään
sanoma-lehteä. Kasan'in pois-luettua, jossa on kaksi keskin-kertaista
kirja-puotia ei koko itä-Venäjässä maa-alalla, jolla elää noin 20
miljonaa ihmistä, löydy ainoatakaan kirja-kauppaa, Paikka paikoin
nähdään muun räämän seassa kirjojakin jonkun kauppa-miehen puodissa,
joka on N. Novgorod'in markkinoilla eli Moskovassa ostanut niitä
nauloittain eikä itse osaa niiden nimi-lehteä lukea. Vaan se paksu tomu,
joka ne peittää, ja ne monet täpät, joilla useampien kesien kärpäset
ovat ne kirjanneet, todistavat selvästi, ett'eivät ne ole sitä tavaraa,
jota paljon menee. Ainoat tämän kirja-kaupan ystävät lienevät joku
sel'skij pisar (kylä-kirjoittaja), joka ratoiksensa sassa-parillaa
juodessaan ostaa pyhä-kertomuksen 11 tuhannesta neitsyestä, eli joku
varakkaampi porvarin-ämmä, joka kadotuksen kuvan eli pyhän Nikolauksen
rinnalle tahtoo seinällensä ripustaa Sinopen tappelun eli sota-mies
Koschkan kuvan Sevastopol'ista. Varakkaammat säädyt kyllä voisivat
Pietarista eli Moskovasta itsellensä lähetyttää kirjoja yhtä hyvin kuin
lähetyttävät viinan-mauksia, ulko-maan sieniä ja lavemangi-ruiskuja;
mutta tämä kuin ei ole tullut "muodiksi," niin tekee sen harva, ja
koti-maallinen kirjallisuus on melkein yhtä suuressa ylen-katseessa kuin
koti-maallinen teollisuuskin.

Tämä kirjallisuuden ylen-katsominen kostaksenkin siten että sivistys
niin-kutsutuissa sivistyneissäkin säädyissä on joko mitätöin eli vaan
hieno helme sisällisen törkeyden päällä. Miehet kuitenkin menevät
mukiin; heistä on moni saanut kasvatuksensa kruunun-laitoksissa, moni on
palvellut sota-väessä Varsovassa, Riigassa eli Helsingissä, ja lukee
tällä ajalla paljon sivistyneensä ja onkin maa-miehiinsä nähden paljon
sivistynyt. Vaan nais-puolien kanssa on seikka aivan toisen-lainen;
ainoan sivistyksensä ovat he saaneet ranskan kielen vaillinaisessa
mongertamisessa ja pianon surkeassa rämpytyksessä, ja sisemmissa
paikkakunnissa on harva saanut tätäkään sivistystä. Lukijattareni
antakoot anteeksi, vaan useasti on se minulle tapahtunut täkäläisissä
seuroissa, että katsellessani jonkun kaunottaren konstillisesti
kiehkuroitua tukkaa vasten tahtoani ovat juohtuneet mieleeni ne
korva-puustit, jotka sen kiehkuroiminen on varmaan maksanut kaunottaren
orja-tytölle, että ihmetellessäni hänen silkkivaatteustansa ajatukseni
on ollut niin rohkea ja silmän-räpäykseksi kuvannut itsellensä sen
lika-harmaisen alus-hameen, jonka päällä kiiltävä silkki kohisee, ja
että ihaillessani hänestä tuoksuavaa hyvää hajua varomatta olen tullut
miettimään niitä suuria lyökkiä ja sitä äkeätä hapan-kaalia, joita
kaunotar puoli-päiväistä syödessään ei suinkaan ole ylen-katsonut.

Ei lienekään siis ihme, että rouvas-väen vähä sivistys eli oikeammittain
sivistyksen puutos johdattaa sen kaiken-laisiin hulluuksiin.
Rakkauden-juomia ja taika-pussia ei käytetä missään niin ahkerasti kuin
Venäjällä; minkki on sangen yleinen kauneuden ylennys-keino;
luonnollisten lääkkeiden siassa olen useasti kuullut käytettävän
homoiopathiaa, sitä jota ruotsiksi kutsutaan sympathi-kur, revalenta
arabicaa j.n.e., jotka kaikki keinot nais-väessä varsinkin ovat
löytäneet uutterat käyttäjät ja uskolliset puolustajat. Miesten seassa
on tämä omaisuus kansan luonteessa synnyttänyt yksiä eli yhdenlaisia
harhauksia, ja erittäinkin vimmaa sivistyneempiä nerotoin epäileminen
uskon-asioissa, jonka ulos-puhumisen he pitävät suurena kunniana, vaan
jota elämässä jotenkin toteuntamaan kuitenkin ovat liian suuria
laiskuria eli pelkuria. Tässä juohtuu mieleeni muuan huvittavaisimmia
päiviäni Krasnoslobodsk'issa erään virka-miehen tykönä, joka oli
piirikunnan korkeimmia. Syötyä hyvä puoli-päiväinen muutamana
sunnuntaina kutsui hän vieraansa, joita olimme vaan apteekkari, lääkäri
ja minä, kauniisen puistoonsa Mokschan rannalla, jossa heittäydyimme
viheriäiselle nurmelle ja kukkaisten, kukkivien tuomien ja
havanna-sikarien tuoksussa valmistuimme odottamaan, millä isäntämme
vielä tahtoi lisätä meidän kostitsemista. Tämä lisä olikin täällä
harvinaista laatua, sillä hän otti esiin paksun-laisen käsi-kirjoituksen
ja tahtoi lukea meille "jotakin merkillistä". Luettava oli
venäjän-kielinen käännös Volneyn kirjasta: _Les ruins_. Minua viehätti
tässä ensinkin se seikka, että kirja oli munkin kääntämä, ja ne harvat,
jotka sen sisällyksen tuntenevat, ovat varmaan myös kanssani
ihmettelevät, että venäläinen munkki oli joutunut hänen säädyllensä näin
vähä-hyötyistä kirjaa kääntämään eli että hänellä alunkaan oli edes
oppia ja taitoa ollut sitä tekemään. Ei paljon vähempi ollut se ihme,
että käsi-kirjoituksen omistaja, joka virassansa ei kirjoittanut koskaan
muuta kuin nimensä suoritettavien paperien alle, oli sen omalla
kädellänsä kopioinnut. Viehtyivätkin niin hyvin lukija kuin hänen toiset
kuuntelijansakin kirjasta sitä enemmän kuta kauemmin luettiin, ja näin
ei havaittu, että päivä oli jo lähellä laskuansa ennenkuin kirjan saimme
loppuun. Minun täytyy tunnustaani että se minussa ei vaikuttanut niin
ehdottomasti kuin kumppalissani, johon kukaties oli syynä sekin, ett'en
niin tarkoin ymmärtänyt kaikkia kielen hienouksia kuin he. Vaan nähtävä
oli sekin, että he olivat tottumattomammat tämmöiseen ruokaan kuin minä.
Meidän ylä-alkeis-kouluissa saattavat niin vanhenneet ajatukset, kuin
Volneyn ovat, ylimmän luokan parempi-päisiä poikia sangen suuresti
viehättää. Vaan ajattelevaisen kymnasiolaisen luulen niille
olka-päitänsä nostelevan, ja muu tieteellisesti sivistynyt yleisö on ne
eli varsinkin enimmät niistä jo kauan sitten jättänyt taaksensa.

Se, jonka on täytynyt vieraantua huvituksista, elää jo ja jaksaa taas
ikävätä kärsiä kokonaisen kuu-kauden niin hupaisen päivän päälle kuin
edellä-kerrottu oli minulle. Toisen tämmöisen päivän sain vielä
Krasnoslobodsk'issa ollessani nauttia muutamana sunnuntaina, kuin sen
tässä tienoossa olevan rykmentin evesti vieras-pidoilla ilahutti koko
kaupungin. Se tapahtui erään noin puolen-kymmenen virstan päässä olevan
mies-luostarin tykönä. Luostari on kauniilla Mokscha-joen kiertävällä
niemellä, jossa sen pyhän paikan yhdellä puolella on synkkä metsä,
toisella kaunis nurmikko, siellä täällä vanhojen tammien ja lehmusten
siimestämä. Tällä jälkimäisellä nähtiin mainittuna päivänä pari telttiä
rakettuna ja niitä lähellä rykmentin musiikin valkoisissa vaatteissansa
seisovan ja odottavan pillinensä ja torvinensa. Kohta olikin koko seura
venheissä tullut paikalle, Vaikka taivas lupasi märkää iloa, pilvet
hajosivat kuitenkin pian, sitä kirkkaammin paistoi nyt päivä, sitä
ihanampi oli metsän ja nurmen tuoksu, sitä vilppaammasti soittelivat
metsän pilli-piiparit virsiänsä. Heidän sävelensä vaikenivat kuitenkin
eli hukkuivat niihin ääni-aaltoihin, joilla musiikki nyt alkoi vaikuttaa
metsältä kumeata kaikua. Ja pian oli tanssikin irti. Jolla tästä ei
ollut iloa, se huvittelihen kävelemällä luostarin läheisellä
kirkon-maalla, jossa kalliit muisto-kivet todistivat, että rikkaalla
vielä kuolemassakin (ehkä ei kuoleman takana) on etuja, joita köyhän
vaan tulee kadehtia, koska hän ei voi lunastaa tomullensa tämmöistä
pyhää lepo-paikkaa kuin rikas. Eli ilahuttihen mainittu
tanssin-ylenkatsoja metsässä kuuntelemalla soiton, tänne kulkemisestansa
lauhtunutta, säveltä eli huvittelihen katsastamalla, kuinka luostarista
tulleiden nuorempien isien silmät pyörivät katsoja-joukossa seisovien
ruskea-poskisten tyttöisten ja evestin pyöreä-kupuisten viina-lekkerien
välillä. Ja vaikka näiden sisällys ei paljon tainnut ilahuttaa munkkien
sydäntä, niin tyhjentyi se kuitenkin illan kuluen, sillä evestin
vieraista oli pari-kymmentä hänen omia hilpeitä upsieriansa, joista moni
kannun-kallistus-taidossa ja hiekka-säkin omaisuuksissa olisi voinut
vetää vertoja Alsatian herttualle (katso W. Scott'in _Nigel'in
vaellukset_). Erinomaista oli myös oudolle se isän-valtainen suhde, joka
oli evestin ja hänen upsieriensa välillä. Se näyttihen vähemmin siinä,
että hän esim. kaikkia nuorempia sinutteli, kuin monessa muussa
seikassa, joiden kertominen tässä kuitenkin olisi liikanaista, ja
muistutti katsojalle mieleen sitä merkillistä clan-valtaa Skottlannin
kansassa, jota ikään-mainittu kirjoittaja niin monessa kirjassansa ei
uuvu kuvaamasta. Eräässäkin näistä ihanoista kuvauksistansa kertoo hän
aterian, jonka clan'in (sukukunnan) pää-mies antoi alamaisillensa.
Kaikki istuivat he yhdessä pöydässä pää-miehen ylpeästä suvusta alkaen
aina köyhimpään kilin-paimeneen asti. Mutta ravinto oli sangen
eri-lainen eri-arvoisille vieraille. Kuin yläpäässä pöytää syötiin
mehevätä hirven-paistia ja juotiin ranskan-viiniä hopea-maljoista,
täytyi alempana istuvien tyytyä lohen-poikiin, katajan-marja-viinaan ja
olueen puu-maljoista. Ja juuri tämäkin seikka clan-vallasta näyttihen
meidän evestin vieraan-pidossa, sillä hänen juodessansa
kunnioitettavimpien vierastensa kanssa portteria, sampan-kaljaa j.n.e,
kiersi viina-pullo, kyllä ahkerasti, meidän alempana istuvien piirissä,
ja ilman mittäkään pahatta aivotuksetta juohtuu minulle tässä mieleen
eräs pohjais-Savossa hyvin tunnettu viisu, jossa paitse muuta lauletaan
että

    "ylä-päässä pöytää vehnäistä syötiin,
    ala-päässä vieraita kynsille lyötiin",

jota kuitenkin tällöin ei olisi ollut hyvä ajatellakaan, sillä kaikki
remusivat iloisina ja erosivat pidoista tyytyväisinä. --

Edellisestä voipi moni ehkä luulla minun kaiken aikaa istuneeni
piirikunnan kaupungissa. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä minä ajelin ja
oleskelin kylissäkin, niin hyvin Pensan kuin Tambov'an läänissä, sen
verran kuin asiani vaati. Nämä tienoot ovat Venäjän-maan elo-rikkaimpia
ja hedelmällisimpiä, vaan kuitenkin nähtänee surkeampia kyliä ja
köyhempää rahvasta tuskin missään kuin täällä. Olletikin koskee tämä
lause Pensan lääniä, jossa kylien ulko-muoto inholla ja kauhistuksella
täyttää matkalaisen sydämen; Tambov'an läänissä näin sitä vastaan
muutamia sangen kauniita mordvalais-kyliä, joissa tavattiin hyvin-eläviä
ja rikkaitakin talon-poikia. Tämä eri-laisuus kahden vierekkäin olevan
ja yhtä luonnon etuja nauttivan paikkakunnan välillä todistaa paremmin
kuin mikään muu, kuinka sanomattoman painava paikkakunnallisen
hallituksen kelvollisuus eli kelvottomuus on semmoiselle kansalle kuin
täkäläinen, joka ei vähääkään ole tottunut itse itseänsä hallitsemaan.

Monta seikkaa olisi vielä juteltavaa, paitse muuta eräästä
Krasnoslobobsk'issa tapaamastani maa-miehestä, josta sopii sanat
Salmelaisen, Runeberg'in mukaan, laulamassa virressä:

    "Kuin lehti kuiva lentävi,
    Min tuuli tempasi,
    Niin raukka hänkin eksyvi,
    Ken maansa hylkäsi."

Vaan aika kultainen kuluvi jutellessa, jonka tähden tällä kertaa jo
tähän lopetan.



Kymmenes Kirja.[21]

Kasan'issa 30 p. marrask. 1858.

Aina Lepechin'in ajoista saakka on oppineiden seassa kulkenut se luulo
että Mordvalaisia, paitse kahta tunnettua murrekuntaa _Ersäläiset ja
Mokschalaiset_, löytyy kolmaskin nim. _Karataijit_. Mainittu venäläinen
akatemikko, joka vuosina 1768 ja 1769 matkusteli useammassa itä-Venäjän
maakunnassa, kirjoittaa tästä asiasta päivä-kirjassansa (Дневньiя
3anиски Пyтeшeствiя j.n.e. painetut Pietarissa V. 1795, I:n osa, siv.
155): "Mordvalaiset jakauvat kahteen murrekuntaan, joista yhtä kutsutaan
Mokschalaiseksi, toista Ersäläiseksi; mutta Mokschalaisissakin löytyy
joku eroitus keskenänsä. Yksiä heistä kutsutaan peri- eli korkeoiksi
Mokschalaisiksi, toista pidetään yksin-kertaisina eli tavallisina
Mokschalaisina, ja koko eroitus heidän välillänsä ovat vaan muutamat
puheen-parret.[22] _Vielä puhuivat meille neljännestäkin laadusta
Mordvalaisia, joita Karataijiksi kutsuvat, ja joita löytyy ainoastaan
kolme kylää Kasan'in piirikunnassa_."

Muut tutkijat ja matkustajat eivät kuitenkaan tienneet virkkaa mitään
tästä Lepechin'in löytämästä kolmannesta Mordvalais-murrekunnasta, ja se
sekä hänen lauseensa siitä olivat jo joutua unhotuksiin, kuin mainio
oppinut Frähn kirjassansa _Ibn Foszlans und anderer Araber Gerichte über
die Russen älterer Zeit_ eli oikeimmiten tähän kirjaan liitetyssä eri
tutkinnossa Arapialaisten kirjoittajien mainitsemista Venäjän
kansakunnista (kirjan siv. 160) luulee näissä kirjoittajissa löytäneensä
paitse Ersäläisten nimeä, joka on selvä ja epäilemätöin, myös
Karataijienkin nimityksen niinä kansoina, jotka entiseen aikaan asuivat
Venäjän maalla. Ne kaksi Arapialaista, jotka heidät muka tämmöisenä
mainitsevat, ovat Ibn-el-Vardy ja Edrisy, edellinen kirjoittaen
Karataijien nimen _Kerkijan_, ja heidän kaupunkinsa Kerkijana,
jälkimäinen nimittäen heidät _Kerakertija_. Mutta kuin nämä maineet ovat
meidän aikoihin joutuneet toisten arapialaisten kirjoittajien kautta
epä-selvissä ja monesti kopioituissa käsi-kirjoituksissa, on tutkijalla
lupa niissä löytyvät nimet lukea niinkuin hänen aineellensa on
soveljain, ja niin arveluttaa alussa Frähn'iäkin, eikö lienekin Venäjän
vanhan pääkaupungin Kievan itä-maalainen nimi _Küjava, Kijava_ se, jota
mainitut kirjoittajat edellä-olevilla nimillä tarkoittavat. Mutta tämän
ajatuksen hylkää hän pian ja alkaa noudattaa toista, joka on se, että
nämä nimet molemmat ovat oikeastaan luettavat _Keratijan_, ja että ne
kaksi arapialaista kirjoittajaa ovat niillä tarkoittaneet kysymyksessä
olevia Karataijia, jotka lienevät muka olleet sama kansa, jonka Lepechin
sitten löysi Kasan'in piirikunnassa. Tämän päätöksen tekee Frähn,
niinkuin itse sanoo, "etwas zaghaft", ja lisää lopulla: "jedoch ich will
lieber meine Emendation dieses Namens, als etwas hart, und Lepechins
Nachricht, als durch anderer Zeugnis nicht bekräftigt, dahingestellt
seyn lassen."

Näiden tätä kolmatta Mordvalais-murrekuntaa koskevien mietteiden lisäksi
on tähän liitettävä vielä, että Sbojev jo ennen (siv. 145)
osoittamassani kirjassansa sanoo Tetjusch'in piirikunnassa tätä lääniä
löytyvän Karatai-nimisen kylän, jonka asujat ovat tataristuneita
Mordvalaisia, ja että v. Köppen Venäjän-maan kansakunta-kartallansa on
Mordvan värillä merkinnyt tämän kylän, hänelle tulleita
virka-kunnallisia ilmoituksia myöten päättäen sen mordvalaiseksi, vaikka
hän eräässä kirjoituksessa Pietarin Tiede-Akatemian Bulletin'issa
(muistaakseni vuodelta 1843) epäilee Karatailaisten mordvalaisuutta,
eikä luule asiasta muuten selväksi päästävän kuin tutkimalla sitä
itsellä paikalla.

Tämmöinen tutkinto oli minulla jo kauan ollut mielessä ja 18-21 päivänä
t.k. sain sen viimeinkin aikaan. Seuraavat ovat ne tiedot ja päätteet,
joihin se antoi minulle syyn.

Edellä mainitussa Kasan'in läänin piirikunnassa Bogorodskoen volostissa
Volgan oikealla rannalla löytyy noin 80 virstan päässä läänin
pää-kaupungista kolme _Karatai_-nimistä kylää, joista kaksi tännempää
ovat asutut Venäläisiltä (niistä on toinen herran alustaa, toinen
kruunun) ja kolmas tuonnimmainen on se n.k. _Mordvalainen Karatai_,
jonka kruunun alaisia asujia volostin kirjoittaja sanoi olevan noin 500
sielua (s.o. miehen puolta). _Tämän ja 7 virstaa siitä tännempänä olevan
kylän Mensitovan (143 sielua) asujat ovat kielensä puolesta puhtaita
Tataria, mutta uskoltansa Venäläis-kreikkalaisia ja vaatteuksessansa
Mordvalaisia_. Kahdesta jälkimäisestä seikasta eli uskonnon ja
vaatteuksen muutoksesta oli sekä ympäristön Venäläisillä ja paikkakunnan
papilla että asujilla itsellänsäkin se menneistä ajoista peritty maine
yleinen, että näiden esi-isät, jotka olivat olleet Mahometin-uskoisia
Tataria, olivat menneen vuosi-sadan alussa tulleet ristityiksi Kasan'in
piispalta Lukaalta, joka Volgassa heidät kastaessansa oli heidät
nimittänyt Mordvalaisiksi, näin muodoin jo nimityksessäkin luovuttaen
heidät entisistä kieli- ja usko-heimolaisistansa, joiden vaatteuksenkin
he sittemmin hylkäsivät ja alkoivat pukeutua miehet Venäläisiksi ja
naiset lähi-seudun Mordvattarien (ja Tschuvaschittarien) pukuun.

Tässä kertomuksessa ei, minun katsoessani, ole mitään, joka potkisi
toden-mukaisuutta vastaan. Sen jumalisen piispan keino eroittaaksensa
uudet taivaan-valtakunnan-kokelaat pimeydessä vaeltavista
heimolaisistansa ei tunnu ensinkään oudolta sille, joka vähänkään tuntee
pappis-vallan historiaa; vasta-käännettyjen taipuvaisuus kieltää entisen
nimensä, ja ottaa nimen kansalta, joka sivistyksessä ja itse-tunnossa
seisoi heitä alempana ja mahtoi ollakin heiltä halveksittu, tämä notkeus
on selitettävä josta-kusta paikkakunnallisesta ulkonaisesta
ahdistuksesta, joka niinä aikoina ei liene ihmeteltävä, vaikka Venäjän
hallitus yleisesti on harvoin käyttänyt jyrkkää väki-valtaa uskon
asioissa. Aikaa voittaen, kahden kolmen mies-polven kuluttua, unohti
kansa entisen uskonsa ja sen tavat ja tottui vähitellen uuteen uskoon ja
sen menoihin niin, että esim. Karatain nykyinen pappi kiitti
seurakuntalaisiansa hyviksi kristityiksi, sanoi heidän, vaimojenkin,
ahkerasti käyvän kirkossa, eikä luullut peri-Venäläisten paremmin
pitävän paastoa kuin nämä hiljaiset ja ahkerat vasta-ristityt sen
pitävät.

Mutta mikä isien perinnöstä ei ole unhottunut heiltä, se on _kieli_.
Miesten sanoi pappi kaikkien hyvästi tulevan toimeen Venäjän kielessä,
mutta vainoista kuului harva vielä ymmärtävän tätä kieltä enemmän kuin
kaikkein tavallisimmat sanat, ja näin on heidän kielensä omassa
keskuudessansa vielä ainakin puhdas Tatarin kieli. Ja tässä onkin suurin
ja selvin todistus heidän peri-juurestansa, joka ei voi olla muu kuin
tatarilainen. Sillä se, joka johdattaa mieleensä, muita yhdenlaisia
näytteitä mainitsematta, kuinka esim. Aunuksen ja Novgorod'in läänien
Vepsäläiset, Pensan, Tambov'an ja monen muun läänin Mordvalaiset, eläen
pienissä saarekkeissa keskellä paksua vieras-sukuista kansastoa, joka
kaikessa on heitä väkevämpi, ovat monia monituisia vuosi-satoja
säilyttäneet äitin-kielensä ja luultavasti vielä kauvan eteenkin-päin
niin tekevät, sen on vaikea suostua niiden luuloon, jotka päättävät
kysymyksessä olevia Karatailaisia tataristuneiksi Mordvalaisiksi. Eikä
tämmöistä tiedetä muualla tapahtuneen, että Mordvalaiset olisivat muka
muuttuneet Tatariksi; miksi olisi se juuri tapahtunut näissä kahdessa
kylässä? Tässä suotakoon minun myös mainita se yksin-kertainen luuloni,
että kielten ja kansakuntien tutkijat (niiden seassa meidän
Castrénimmekin) liian useasti ja varomattomasti ovat kietoutuneiden
vyyhtien selvittämiseksi tutkinnoissansa käyttäneet lausetta: se ja se
kansakunta on muuttunut siksi ja siksi. Sekauntua voipi kaksi eli
kolmekin kansaa yhdeksi, varsinkin jos kova ja kestävä ulko-nainen paino
sekaannukseen on syynä, niinkuin Englannin kansan esi-merkki näyttää.
Vaan tämmöistä syytä ei näillä itäisillä kansakunnilla ole koskaan ollut
luopua äitin-kielestänsä, ja juuri näiden sitkeä kestäväisyys todistaa,
että kansa voipi muuttua elämän-laadussa, uskossa, tavoissa, mutta
riippuu kielessänsä kiini kuin hengessänsä, ja vasta sen kuoltua on
kansakin kuollut. Mutta kuoltuansakin, missä tämmöinen onnettomuus on
tapahtunut, muistuu asujanten entinen kieli paikkojen nimissä tutkijan
johdoksi. Niin on koko pohjais-Venäjä täynnä suomalaisia jokien, järvien
ja muiden paikkojen nimiä seuduilla, joista Suomalaiset jo
vuosi-tuhannen takaperin ajoivat karjansa toisille laitumille; samoin
ovat keski-Venäjän itä-osassa tienoissa, joissa Venäläiset tiettävästi
ovat elelleet jo jonkun puoli-tuhatta vuotta, vetten nimet melkein aina
Mordvan-kielisiä. Jos nyt nämä Karatailaiset olisivat ennen olleet
Mordvan kansaa ja sittemmin muuttuneet Tatariksi, niin olisi heidän
entisestä kielestänsä samoin pitänyt jäädä jälkiä edes paikkojen nimissä
heiltä asutussa tienoossa. Mutta niin ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat
enimmiten tatarilaista peri-juurta ja itse nimikin Karatai, jota
luullulle kolmannelle Mordvalais-murrekunnalle on annateltu, ja joka on
sen paikan nimi, jossa tämän luullun sammuneen murrekunnan viimeiset
jäännökset löytyvät, on puhdas tatarilainen nimi, merkitsevä Suomeksi:
_musta-mäki_.

Ei taidakaan siis olla epäilemistä, että tämmöisen kolmannen
Mordvalais-murrekunnan löytyminen ei olisi ilmasta temmattu. Lepechin
kuuli siitä puhuttavan kaukana paikalta ja oli muutenkin
kansakunnailisissa ja kielellisissä tutkinnoissansa niin heikko, että on
päivä-kirjassansa vetämät lauseet Tschuvaschin ja Mordvan kielillä
melkein aina tuntemattomiksi turmellut. Mitä taas Frähn'in löytöön ja
sen todistuksiin tulee, ovat jälkimäiset niin heikot, että hän niinkuin
rehellinen tutkija itse on ensimäinen, joka niiden pitäväisyyttä
epäilee.

Josko meidän Suomalaisten siis näin muodoin täytyykin (eikä tuo kovin
vaikea lienekään) luopua välittömästä heimolaisuudesta Karatailaisten
kanssa, niin voipi se olla meille lohdutukseksi, että tämänkin
epä-selvän asian Venäjän kansa-tieteessä, niinkuin monta muuta
suurempaakin ja painavampaa, selitti Suomalainen mies. Tämä onkin ainoa
matka, josta tällä kertaa voin ylistettävälle Konsistoriolle kertoa.
Koko talven olen tässä kaupungissa järestellyt entisiä kokoelmiani, ja
nyt loppupuolella talvea myös valmisteilut itseäni tulevalle matkalleni
Voguulin kielen tutkintohon, jolle olen aikonut lähteä jo tulevassa
kuussa eli Toukokuun alussa. Suurena apuna näissä valmisteluissani
olisivat minulle, jos niitä joutaisin käyttämään, eräät
käsi-kirjoitukset tällä kielellä, jotka minulle lainaksi lähetti
Pietarin Tiede-Akatemia herra akatemikko Schiefner'in huolen-pidosta.



Matka Siperiassa v. 1858.



Ensimäinen Kirja.

Pelym'in kirkolla, Pietarin päivänä 29:nä p. kesäk. (11 p. heinäk.)
1858.

Touko-kuun 27 päivänä nähtiin Kasan'in kaupungista Siperian tielle
lähtevän uutuuttansa hohtavan, niinellä katetun matka-tarantassin
kevyintä laatua, Paitse pukilla istuvaa Tataria, joka alinomaisella
äänessä-olemisella kiiruhti muutenkin joutuisata troikaansa, löytyi
tarantassissa kolme henkeä, joista kaksi nähtävästi oli ystävätä
saattamaan lähteneitä kaupunkilaisia, vaan kolmas pukemuksestansa ja
muusta tunnettiin matka-mieheksi. Tullin takana viheriäisessä heinikossa
vielä muutamia hetkiä saattajien kanssa vietettyänsä ja eräillä lasilla
vaahtoavata viinaa sydäntään vahvistettuansa, nousi matka-mies yksinänsä
tarantassiin, joka, viimeiset jää-hyväiset otettua, alkoi lentää
eteenpäin.

Ja näin jäi minulta, joka täten läksin matkalle Voguulien kylmille
soille, taakseni ne lihavat leipä-maat, joissa kaksi edellistä vuotta
olin viettänyt. Loppumatoin musta-multainen pelto-lakeus näissä muuttui
nyt hieta-kankaaksi, tammi, lehmus ja vaahder petäjäksi, kuuseksi ja
koivuksi, arbuusit, omenat ja kurkut nauriiksi, mansikaksi ja
puolukaksi. Tämä muutos ei ollut minusta outoa; kaikki nämä uudet
esineet olivat vanhoja tuttuja, joita nähdessäni eli ajatellessani
pohjaa rakastamaan tottunut sydämeni iloitsi. Iloitsemisen aine oli
minulla sen suurempi, kuin nyt sain myös erota näkemästä orjuutta, joka
mainitussa lihavuuden maassa kaiken elämisen myrkyttää ja kaiken luonnon
rikkauden muuttaa surkeaksi köyhyydeksi. Kasan'in läänistä pohjaan päin
ei nim. orja-talon-poikia löydy kuin lumeksi vaan joitakuita kyliä;
kaikki muut ovat kruunun-talon-poikia, ja kokemuksesta ennen
matkaamissani tienoissa tiesin edellisten ja jälkimäisten välillä olevan
eroituksen niinkuin yön ja päivän välillä.

Eikä tämä kokemukseni täälläkään epäytynyt, sillä harvoin nähtäneen
Venäjällä ja muissakaan maissa paremmin rakettuja kyliä kuin Siperian
tien varrella nähdään Vätkan jo Perm'in lääneissä. Kaksin-kertainen
pytinki talon-pojalla ei täällä ole mikään harvinainen kohtaus, vaan
yksin-kertaisessakin on hänellä useampia kamari-huoneita, joiden
maalatut lattiat, monet pyhäin-kuvat ja arkuilla pinotut seinämet
todistavat hyvää toimeen-tuloa ja rikkauttakin. Kevyempi elämä vaikuttaa
taas ihmisen mielessäkin keveyttä ja lempeyttä, ja niin ovat näiden
tienotten asujat paljoa nöyremmät, yksin-kertaisemmat ja
hyvätahtoisemmat kuin kansa keski-Venäjällä.

Kauniilla ilmalla, hyvillä teillä ja nöyrällä kohtelulla kulki matkani
sangen ihanasti eteenpäin. Ainoa vastus oli minulla Malmysch'in
kaupungissa siinä olevan posti-talon pitäjästä, joka näytti katsovan
kaikkia matkustavia luoduiksi ainoastaan hänelle hyötyä kartuttamaan.
Näköjänsä ikäskuin olisi hän kerrallansa syönyt kokonaisen sian, oli hän
tapojansa niin hävitöin ja pöyhkeä, että jo useamman kuin yhden
matkalaisen sormia luulen syyhyttäneen lämmittämään hänen suuria
korvallisiansa. Annettuani hänen jonkun ajan levitellä suuruuttansa,
otin paperini esiin, ja nähtyänsä erään niistä muuttui se paksu teikari
yhtä kumartelevaksi narriksi kuin siihen asti oli ollut pöyhistelevä
herra. Seitsemän virstaa toisella puolen Malmysch'in kaupunkia on lossi
Vätka-joen yli, jonka kevät-tulvasta paisunut vesi peitti koko
ympärystän niin lavealta, että lossilla oli nyt kulkea ei vähemmän kuin
14 virstaa. Minun tullessani paikalle olivat kaikki lossit toisella
puolen, ja vaikka pylvääsen lyöty kuvernöörin kuuluutus ilmoitti, että
lossi-miehet kovan rangaistuksen haastolla olivat velvolliset
viivyttämättä kaikkia yli-saattamaan, täytyi minun odottaa kuusi tuntia
rannalla ennenkuin yksi lossia palasi toiselta puolen, jonne toiset
kaksi vielä olivat jääneet lopettelemaan sitä kestiä, jonka erään
rikkaan Siperialaisen antama juoma-raha heille oli odottamattomasti
saattanut. Odottaessa kokoutui rannalle kolmatta kymmentä henkeä
useammista säädyistä, kansoista ja uskoista. Siinä oli kaksi nuorta
sota-miestä, lasketut sota-palveluksesta ja nyt kotiinsa matkalla, jotka
muutamille talon-pojille tekivät sen kunnian että herroiksi
tutkistelivat mitä hyvää heillä oli eväs-laukuissansa, eivätkä
ylen-katsoneet heidän tupakka-massiansakaan (täällä pohjais-Venäjällä
ovat asujat ahkeroita tupakan-polttajia, Siperiassa nähdään useasti
vaimojakin kärsä suussa). Siinä oli eräs takku-partainen vanha
jouto-mies, joka kaikille valitti onnettomuuttansa; hän oli mm. eileisnä
päivänä tullut kumppalin kanssa Malmysch'iin, jossa iltaa viettääksensä
olivat päättäneet virvoittaa itseänsä viina-kullalla; tämä oli voittanut
takku-parran ja kellistänyt hänen kadulle, josta hän seuraavana aamuna
löysi itsensä, vaan ei löytänytkään kumppalia eikä taskussansa olleita
rahoja eikä jalassansa olleita saappaita, jotka tavarat lietsuun
lähtenyt kumppali oli häneltä kysymättä lainannut. Edellensä oli siinä
puoli-kymmentä ämmää, jotka, kotoisin kaukaa pohjaisesta osasta Perm'in
lääniä, olivat tehneet pyhä-retken Kasan'iin siellä löytyvän kuuluisan
jumalan-emon tykö. Toisia pyhä-retken tehneitä oli talon-poikainen
porvari Tomsk'ista, joka vaimonsa ja kahden lapsen kanssa oli mennä
vuonna kulkenut Kiev'iin, jonka pyhät paikat ovat hyvin suuressa arvossa
kaikilla oikea-uskoisilla ja jossa rukoilemista pidetään hyvin
tehollisena. Mies lateli kertomuksia Kiev'in pyhien ihme-töistä, joita
toiset kernaasti kuuntelivat, ja kaupitsi pyhää vettä ja jumalan-kuvia,
joita ostamaan kuitenkaan ei kellään näkynyt rahaa ylettyvän. Paras
voitto hänen neli-tuhans-virstaisesta matkastansa oli minun katsoessani
puoli-kymmentä omena-puun tainta, joille hän telegansa perällä oli
laittanut varsinaisen multa-penkin ja joista hän näkyi pitävän suuren
huolen. Vielä oli siinä muutamia Tataria, joista kaksi oli kasanilaista,
huonoa tavaraa kaupalle lähtenyttä Mahometiläistä, ja kaksi Vätkan
Tataria, Venäjän uskoon ristityitä, jotka jälkimäiset näyttivät olevan
yö-lipakon tilassa sen puolesta, että heidän kansalaisensa Tatarit
nähtävästi ylen-katsoivat heitä, ja uskolaisensa Venäläiset taas eivät
näyttäneet heihin vielä mieltyneen. -- Kaikki nämä matkamiehet pääsivät
viimeinkin päivän valetessa toiselle puolelle, ja hajosivat siinä taas
jokainen tavallaan matkaansa pitkittämään.

Merkittävistä paikoista on tällä matkalla ensimäinen _Perm'in_ kaupunki,
joka on saman-nimisen läänin pää-kaupunki ja sangen hyvästi rakettu.
Vaan tämä onkin sen suurin merkillisyys, sillä vaikka se on Kama-joen
varrella ja sen kautta yhteydessä Kasan'in kanssa (johon Perm'istä tulee
560 virstaa) kuin myös koko Volgan vesikunnan kanssa, on sen liikunto
mitätöin, ja asujien määrä ei ole jaksanut nousta enempään kuin noin 14
tuh. henkeen. Satunnaisesti tulin Perm'issä tuntemaan erään maa-miehen
ja Kuopiolaisen, herra M--uksen. Hän oli yksi sitä suurta
maan-mittari-tulvaa, joka noin 20 vuotta takaperin Suomesta virtasi
Venäjälle leipää ja onnea etsimään. Että useampi näistä onnen-etsijöistä
onnistui onnettomasti eli vähintänsäkin hyvin keskin-kertaisesti, on
tunnettu asia; vaan joillakuilla oli myös tilaisuus kavuta ylemmäksi
tavallista "lanttua," joilla Venäjällä on sangen vähäinen arvo, ja näitä
harvoja on herra M--uskin, joka tätä nykyä on kruunun-maiden mittauksen
päällikkö Perm'in läänissä. Koto-maan ja sen kielet oli herra M.
ennättänyt unhottaa niin tarkoin, että meidän kanssa-puhe tapahtui
venäjäksi, joka surkea ja luonnotoin seikka kävi vastoin mieltäni,
vaikka hän kyllä saneli suosiollisia sanoja venäjästäni. Näitä hänen
suosio-puheitansa ei ollut vähin se, kuin hän, kysyttyänsä nykyisen
virka-arvoni, laski luvun, että minä noin kahden-kymmenen vuoden sisään
olisin -- kenraali, arvo, jonka hän toivoi käsittävänsä noin kahdeksan
vuoden kuluttua, vaan jota minä en unessakaan ollut voinut haaveksia
itselleni. Suomalaisen lukijan ymmärtää tätä seikkaa on sanottava, että
Venäjällä huolimattomammassa puheessa kutsutaan kenraaliksi muitakin
virka-miehiä, joilla on kenraalin arvo. Herra M. antoi minulle hyviä
neuvoja, kuinka arvo-porrasta olisi kevyin kavuta ylös, ja hänen vilkas
ja notkea luonteensa todisti, ett'ei tämä kapuaminen vielä ollut
väsyttänyt häntä. Muuten oli hän nainut venakon Perm'issä ja, niinkuin
eräs syrjäinen minulle sanoi, uskonsa muuttanut siksi uskoksi, johon
hänen lapsensakin olivat kastetut.

Perm'iin tullessa kulkee maan-tie noin 300 virstan pituudelta Votjakkien
maan kautta. Useammassa kuin yhdessä kertomuksessa tästä kansasta
nähdään siitä paitse muuta mainittavan sekin, että se kaikista Venäjällä
löytyvistä Suomi-peräisistä kansoista enimmän olisi Itä-meren
Suomalaisten näköinen muussakin, mutta varsinkin siinä, että sillä muka
olisi valkeat hivukset. Tätä lausetta ei minun katsastamukseni
vahvistanut, sillä "liina-tukkaa" en tässä kansassa nähnyt yhdelläkään
ainoalla, vaan on heidän näkönsä aivan yhden-lainen kuin Tscheremissien,
s.o. musta suora-hivuksinen tukka ja kalvas iho-karva. Heidän kieltänsä
ei minulla ollut aikaa ruveta tutkimaan, vaikka kyllä teki mieleni sitä
tekemään, joka työ, tehtynä suomalaisesta katsannosta, ei suinkaan olisi
liika-nainen, kuin tästä kielestä ei löydy muuta selitystä kuin
Wiedemann'in, uuden testamentin käännöksestä kyhätty, kieli-oppi.

Perm'iin asti on maan-tie juossut aivan pohjaiseen päin; tästä eteenpäin
kääntyy se ei ainoastaan itään, vaan itä-eteläänkin päin Uraalia kohti
kulkemaan, ja leikkailee tällä matkallansa muutamin paikoin
_Baschkirien_ maan pohjaisimpia reuneita. Niin on esim. ensimäinen
posti-paikka Perm'istä Kungur'iin päin baschkiriläisessä kylässä, ja
siitäkin eteenpäin tavataan heitä aina Jekaterinenburg'ia myöten.
Ulko-näössä, kielessä, uskossa ja tavoissa on tämä kansa aivan yhtä kuin
näiden tienotten Tatarit, jo jotenkin väkevä kuvastus-aistin eli, joka
on uskottavampi, vähä tieto Baschkiristä on niillä kirjoittajilla ollut,
jotka heitä päättävät joko suorastaan Suomalaisiksi eli tataristuneiksi
Suomalaisiksi. Suomalaista ainetta ei heissä näy olevan ensinkään, mitä
ruumiin-rakennukseen ja näköön tulee; kielen taas vakuuttivat niin
Baschkirit kuin täällä tavattavat Tatarit heillänsä olevan aivan yhden,
joka kyllä näkyi siitäkin, että he keskenänsä (s.o. Baschkir Tatarin
kanssa) puhuivat sillä, ei Venäjäksi, niinkuin Tatari puhuu Tschuvaschin
kanssa, eli Ersäläinenkin Mokschalaisen kanssa.

Maa Perm'istä Jekaterinenburg'iin asti ei ole niin metsäistä kuin
Perm'in ja Kasan'in väli, vaan näyttää olevan sen lihavampaa
leipä-maata. Vahvoja kyliä on tiheässä, ja tiellä tulee ja menee
alinomaa kaiken-laisia matka-miehiä ja kuormia. Tämän liikunnon
vaikuttavat Uraalin vuori-tehtaat. Uraali itse alkaa Europasta
matkaavalle tuntua noin 250 virstan päässä Perm'istä, tuntua siten, että
tie muuttuu mäkiseksi ja että hän ympärillänsä näkee sankan metsän
peittämiä mäen-selänneitä. Niistä ei kuitenkaan yksikään ole korkeampi
Suomessa tavattavia mäkiä, ja maan-tie ei ole juuri mäkisempää kuin mitä
meillä esim. Heinolan ja Mikkelin välillä olevalla maantiellä tavataan.
Ja tätäkään ei kestä oikeettain enemmän kuin kaksi holli-väliä, s.o.
noin 40 eli 50 virstaa. Kauniimpata maata tavattanee harvassa
pohjaisessa tienoossa kuin nämä Uraalin tienoot ovat: mäki itse
mustan-tumma jylhä metsä, laaksot milloin kaunis pelto milloin (ja
useammin) luonnollinen niitty, jossa siellä täällä seisoo monen-laisia
lehti-puita ikäskuin istutetut joukottain niinkuin englannilaisessa
puistossa; ja kaiken tämän läpi juoksee laakson pohjassa kirkas puro eli
joen-alku, paikoin myllyä paikoin rauta-tehdastakin käyttävä. Noin 34
virstan päässä ennenkuin Jekaterinenburg'iin tullaan seisoo eräällä
mäellä maan-tien vieressä kivi-pylväs, muistoksi silloisen
perintö-ruhtinan, nykyisen keisarimme, käynnistä täällä v. 1837; sama
patsas kuuluu myös olevan vesi-jaon merkki, sillä tästä itään päin
lähtevät jo vedet Irtysch'iin juoksemaan. Patsas on niin-muodoin
luettava Europan ja Aasian raja-merkiksi, ehkä Venäläistä lukua myöten
koko Perm'in lääni kuuluu Europaan, ja sen itäinen raja on vielä paria
sataa virstaa idempänä.

_Jekaterinenburg'in_ kaupunki (noin 360 virstaa Perm'istä), Pietari
Ensimäisen perustama Iset-joen varrelle, joka joki laskee Tobol'iin, on
tavallinen lepuu-paikka niille, jotka Venäjältä matkaavat Siperiaan. Ja
sen hyvissä maja-taloissa voipikin matkalainen löytää kaiken tavallisen
toimeen-tulon, ilman jotta hänen on Kasan'ista erottuaan täytynyt kitua;
sillä Perm'kin on tässä katsannossa vielä hyvin kehnosti varustettu.
Vaan muutenkin, rakennusten, liikunnon ja väki-lukunsakin (16 tuh.)
puolesta on Jekaterinenburg, vaikka vaan piirikunnan kaupunki, paljon
etevämpi mainittua läänin-kaupunkia ja sitä ei kukaan kieltäne, että
matkalainen Moskovasta lähdettyänsä ei ole nähnyt niin kaunista
kaupunkia kuin se on, sillä Kasan'issakaan, ehkä se on monta vertaa
suurempi edellistä, ei ole yhtään osaa, jonka voisi tämän rinnalle
vetää. Jek. on mm. koko Uraalin vuorikunnan pää-kaupunki, ja semmoisena
vuori-hallituksen ja vuori-opiston olo-sia. Paitse tätä löytyy siinä
kuuluisa kivi-kalujen tehdas, höyry-konetten tehdas, jonka enimmät teot
menevät Siperiaan, ja myntti-paja, jossa kaikki Venäjän vaski-raha
lyödään. Kaikki nämä laitokset tarvitsevat suuren joukon tieteellisesti
sivistyneitä virka-miehiä, ja näiden kuin myös saksalaisten porvarien
vaikuttama lienee se sivistyksen ja menestyksen näkö, joka kaupungilla
on. Kadut ovat europalaisesti kivetyt ja sonnalle eivät haise
syrjässäkään olevat kaupungin osat, kaksi etua, jotka venäläisessä
kaupungissa sanomattoman suurta edistystä todistavat. Mainittuja
saksalaisia virka-miehiä ja porvaria vasten löytyy täällä myös sievä
luteerilainen kirkko, ja kuin minun olo-päiväni paikalla sattui olemaan
sunnuntai, sain minäkin kuulla kelvollisen selityksen uskoni asioissa,
jonka-laista kaualle aikaa en ollut kuullut.

Jekaterinenburg'ista eteenpäin muuttuu luonto yht'äkkiä. Maa on nyt
paikoin hiekka-sekaista savikkoa paikoin vetelätä suota, ja yleisesti
tasainen kuin lauta. Turhaan etsiskelee silmä enää sitä mehevätä
viheriäisyyttä ja sitä monen-laatuista kasvikuntaa, johon oli tottunut
Uraalilla; hongikko, kanervikko, pajukko ovat täällä enimmäksi osaksi
vallanneet maan. Tobolsk'in lääniin tultua muuttuu maan-tiekin
huonommaksi; ja kuin minun matkatessani, niiden kaunisten ilmojen
perästä, joilla koko matkan olin kulkenut, mainittuun lääniin päästyäni
vielä alkoi vastaani tuulla kylmä pohja-tuuli sateen kanssa, niin tiesin
kyllä ja tunsin nyt olevani Siperiassa.

Mutta paitse tätä luonnon satunnaista muistutusta nyt oltavan siinä
maassa, johon kokonainen suuri valtakuuta lykkää rikoksensa ja
paha-tekonsa, ei matkustajan tarvitse olla kovin tarkka-silmäisen sen
muustakin havaitaksensa. Se orjallinen nöyristeleminen, jolla täkäläiset
asujat kohtelevat kaikkia herras-miehiä ja joka loukkaa ja inhoittaa
outoa, todistaa heillä olevan tuoreessa muistissa, että herroilla on
voimallinen liittolainen ja toveri, nim. keppi. Se ala-kuloisuus, joka
näytäiksen useamman katsannossa, osoittaa että mieli on raskas joko
ikävästä eli häpeästä eli oman-tunnon vaivoista eli kaikesta yhteensä.
Se hiljaisuus kylissä ja laulamattomuus, jonka Venäjältä tuleva
matkalainen pian havaitsee, ilmoittaa, että laulu ei voi keventää
täman-laatuista mielen raskautta, ja että Venäläinen täällä ei ole se
seurallinen eläin kuin oikeassa koto-maassansa. Että nämä lauseet eivät
koske kaikkia paikkoja Siperiaa ja sen kaikkia asujia, on helposti
ymmärrettävä, sillä jälkimäisistä on vähin osa niin-kutsuttuja
"jätätettyjä" ja suurin osa syntyjänsä Siperialaisia. Vaan useammassa
tapauksessa ovat nämäkin lähetettyjen jälkeisiä, ja minun luuloni on se,
että rikoksen muisto ja mielen karvaus pilvestää useamman polven elämää
rikoksen-tehneen jälkeisissäkin. Ja sen ohessa lisäytyy vereksienkin
lähetettyjen luku vuosi vuodelta. Tavallinen lähetettyjen määrä tekee
vuosittain noin 12 tuh. henkeä; vaan "hyvinä" vuosina nousee se noin 15
tuhanteen asti. Kasan'in kaupunki on se paikka, jossa Siperiaan vietävät
yhtyvät kaikista valtakunnan osista, ja ken haluaa voi siellä joka
maanantai- ja torstai-aamuna kaupungin suurimmalla kadulla nähdä parven
näitä onnettomia, noin sata ja toisinaan kaksikin sataa henkeä, lähtevän
matkalle. Etu-nenässä astuu rumpali ankarasti täryyttäen rumpuansa ja
ikäskuin huutaen kaupunkilaisille: tulkaa meitä katsomaan! Hänen
jälestänsä seuraavat vangit, miehet ja vaimot sekaisin, edelliset
nelittäin sidotut toisesta kädestänsä kevyeen rauta-vitjaan; näitä
seuraa puoli-kymmentä kuorma-hevoista, jotka vetävät sairaita, heikkoja
vaimoja ja lapsia, ja koko parven ympärillä ratsastaa noin kymmenkunta
kasakkia eli muita sota-miehiä, joita myös aina seuraa upsieri. Tiellä
nähdään joka posti-paikan kohdassa pitkän-lainen puu-rakennus pienillä
ikkunoilla ja korkealla pysty-paalutuksella varustettu. Nämä
rakennukset, joissa jokaisessa löytyy upsieri pienen sota-mies-komannon
kanssa, ovat vankien yö-paikat, ja näin kulkevat he päivässä yhden
posti-välin, oli se pitempi eli lyhempi, pitempi ei se kuitenkaan
koskaan ole, ett'ei terve ihminen helposti voisi sitä mainitussa ajassa
matkata; varsinkin kuin vankia useasti levähdytetään eikä näytä kovin
ankarasti kohdeltavan. Tobolsk'in kaupunki on heidän yhteisen matkansa
pää-maali. Täällä löytyy virkakunta, joka rikosta myöten ja katsoen
paikkakuntien tarpeesen, määrää mikä mihinkin on lähetettävä. Ainoastaan
suurimmat pahan-tekijät tulevat Njertschinsk'in vuori-kaivantoihin; enin
osa lähetettyjä joutuu niin-kutsuttujen uudis-talolaisten luokkaan, s.o.
heitä jaetaan ympäri maakuntaa kylihin, joissa saavat, määrätyssä
piirissä, elää ja liikkua kuin tahtovat. Täällä sanotaan monesta vielä
tulevan ihmisen, niin että vähitellen rakentavat itsellensä mökin,
murtavat peltoa, naivat ja muuttuvat kiinteiksi talon-pojiksi. Vaan moni
heitäksen myös kerjäyksen ja kuleksimisen päälle, tekevät pahojansa maan
asujille ja päättävät päivänsä joko kaivannoissa eli vanki-huoneissa eli
-- ruoskankin alla.

_Tobolsk'in_ kaupunki, jota muutamassa katsannossa voipi sanoa kaiken
tämän onnettomuuden pää-paikaksi, ei ulko-näössänsäkään epää tätä
omaisuuttansa, sillä harmaampaa, märempää ja viluisempaa asuin-siaa
lienevät ihmiset harvoin valinneet, kuin tämä paikka on. Näistä
haitoistako vai mistä muusta se myös tullee, että harvoin nähdään niin
köyhää, niin sivistymätöintä ja niin uneljasta läänin-kaupunkia kuin se
on. Niin ei siinä esim. löydy yhtään ainoata ravinto-taloa, ja minä
tultuani hyvään paikkaan yöllä (vasten 10 p. kesäk.) en ollut saada
missään korttieria ja aloin jo arvella lähteä poliissiin yöksi, kuin
viimeinkin eräs porvari, -- tarkoin tutkittuansa kuka ja mistä minä
olin, ja tarkoin määrättyänsä kuinka kauan voisin asua hänen tykönänsä
ja kuinka paljon siitä tuli maksaani ja minkä-lainen ylös-pito
maksustani tulisi seuraamaan, -- armahti minua, avasi porttinsa ja antoi
siistin-laisen kamarin asuani.

Eikä tehnytkään mieleni kauan viipymään tässä Jermakin pesässä, vaan
toimitettuani toimitettavani kuvernöörin kansselissa läksin, vaikka
vettä satoi kuin korvosta kaatamalla, jo 12 p:nä kesäk. taas matkalle
Turinsk'iin, joka on tämän läänin länteisimmän piirikunnan kaupunki,
sen, jossa Voguulia enimmältä löytyy. Turinsk'iin loppui minulta
posti-tie. Tästä kulkee huono kylän-tie yhdeksän-kymmenen virstan
levyisen salon poikki Tabaryn kylään Tavda-joen rannalle. Tällä välillä
ei ole yhtään taloa ja se täytyy matkustaa yksillä hevosilla. Kahteen
kohtaan on sille kuitenkin rakettu saunat, joissa kummassakin elää
yksinäinen mies. Hän pitää saunan voimassa, josta matkalaiset talvella
maksavat hänelle määrätyn maksun, nim. 1 1/2 kop. hop., se, joka
saunalla hevoistansa syöttää ja kopeikan samaa rahaa se, joka vaan
käypi siinä lämmittelemässänsä. Tämä on raa'in, alku-peräisin muoto
ravinto- eli maja-taloja; sen ja Helsingin seura-huoneen väli ei varmaan
ole pienempi kuin tässä matkaavien Voguulien ja esim. yli-opiston
rohvessorien väli.

Tabary'ssa loppui viimeinkin maa-matka. Se, joka sillä on tärissyt
kolmatta tuhatta virstaa, niinkuin minä nyt olin tehnyt, astuu kernaasti
venheesen, varsinkin kuin venhe on katettu ja niin muodoin suojelee
matkalaista päivän paahteesta ja sateen märkyydestä. Hekkumallisesti
oikoo hän maa-matkasta jäykistyneitä jäseniänsä sillä pehmeällä tilalla,
joka venheesen on tehty, ja arvelee ei koskaan matkanneensa näin
kevyesti kuin tässä. Tämä on ensimäisen soutu-taipaleen tunne. Sillä
lepäiltyänsä ja ihailtuansa jokea ja sen rantoja, tulee matka-mies
tässäkin tuntemaan, että maan päällä ei ole mitään täydellistä.
Ensimäinen ja suurin vastus on hänellä itikoista, jotka
tuhannen-tuhans-määrissä tunkeutuvat hänen päällensä eivätkä anna
hänelle silmän-räpäyksen rauhaa. Ne voidaan karkoittaa vaan siten, että
katoksen oven edessä poltetaan tulta, mutta siitä nouseva savu, jonka
venheen kulku ja tuulikin lyö kokonansa katokseen, on uusi kiusa, ei
paljon vähempi sillä poistettavaa pahaa. Toisekseen on matkan-tekokin
sangen hidasta, sillä vaikka soutajia muutetaan noin 20 eli 30 virstan
päässä ja vaikka virta, joka minun kulkeani oli vastainen, on hän tyyni,
ei matkaa kulu tunnissa juuri enemmän kuin neljä eli viisi virstaa.
Tavda-joki, jolla nyt tein matkaa, on Tobol'in syrjä-joki ja syntyy
kahden Uraalilta tulevan joen, Losvan ja (eteläisen) Sosvan yhtymisestä.
Se on sangen vetevä joki, mutta sen ranteet ovat hyvin yksi-jonoiset,
s.o. petäjikkö ja pajukko sen reunoilla ovat loppumattomat. Kyliä
tavataan harvassa, ja nekin ovat pieniä: neljä viis taloa yhdessä.
Asujilla, jotka ovat pelkkiä Venäläisiä, ei maa-viljelys enää ole
ainoana elatus-keinona; he valittavat pelto-maata olevan hyvin vähän,
paikka paikoin vaan ja ainoastaan joen rannoilla, sanoen kaiken muun
maan kauempana joesta olevan synkeätä suo-pohjaa korpea, jota ei millään
keinolla voi perkata pelloksi. Sentähden ovat Venäläisetkin omistaneet
alku-peräisten asujien elatus-keinot: metsästämisen ja kalan-pyynnön,
jotka molemmat täällä ovat antoisat. Päältä-päin katsojalle näyttää
täkäläinen rahvas elävän köyhästi, vaan ei leivättä. Samovaraa
(tee-kyökkiä), joka venäläisissä seuduissa on tarkka toimeen-tulon
sanoja, ei löydy joka kylässä; kapakat, joita tännekin on istutettu,
ovat kaukana toisistansa, samoin kuin kirkotkin; vaan näittäkin
sivistys-keinoitta on rahvas täällä nöyrää, hiljaista ja siistiä.

Noin 200 virstaa matkattuani jokea myöten, eli Turinsk'ista yleensä
vähän päälle kolmen sadan virstan, tulin viimeinkin tänne Pelym'in
kirkolle 24 p. kesäk. Täällä olen nyt aikonut viettää pari kuu-kautta
Voguulin kielen tutkinnossa, jota vasten minulla on Voguuli Losva-joelta
tutkinnon väli-kappaleena. Hänen piti pyhän Pietarin kunniaksi ja
paastosta pääsemisen iloksi saada tämä päivä viettää kapakassa
viina-kullan ääressä, johon Voguuli on yhtä kärkäs kuin kärpänen veteen.
Tämä on hänelle kernaasti suotu, sillä hänellä poloisella on niin ikävä
vaimoansa ja perhettänsä, että minun täytyi suorastaan kieltää hänen
puhumasta tätä ainetta, niin usein kertoi hän sitä ja niin hellillä
sanoilla koki hän liikuttaa minua häntänsä kotiin laskemaan. Hänen
viettäessänsä Pietarin päivää ja päätänsä parannellessaan sain minä myös
tilaisuuden nämä radit panna paperille.

Vaikka näin muodoin olen keskellä Siperian saloja, ei minulla ole juuri
mitään hätää. Elämän pienet onnettomuudet ovat täällä: helle, itikat,
luteet ja muut syöpäläiset; vähällä määrällä kärsivällisyyttä voipi nämä
vastukset kuitenkin voittaa. Suuremmaksi luen sen pienen onnettomuuden,
että tasku-kelloni tuli vialle ja herkesi käymästä. Täällä ei
arvattavasti kukaan ymmärrä sitä laittaa eikä Turinsk'issakaan, jossa
sitä jo käytin, löytynyt miestä sitä korjaamaan. Kesäinen aika tuo menee
ilman kellottakin; mutta syksyn pitkät yöt ja sumuiset päivät taitavat
sen puutteessa käydä tukalammiksikin. Kuitenkin on sana-lasku:

    "Otavass' on orjan merkki,
    Ei ole kuussa, ei kukossa,
    Eikä päivän koitannassa"

lohdutuksenani, ja kuin niin monta tuhatta ihmistä ikänsä elää kellotta,
voinen minäkin muutamia kuu-kausia tulla toimeen ilman tättä
ajan-mittaritta.



Toinen Kirja.

Beresov'assa 29 p. syysk. 1858.

Pari päivää takaperin tänne tultuani saan matkastani nyt antaa
lyhykäisen kertomuksen, niin kauan kuin sen muistot vielä ovat
mielessäni nuoret ja verekset.

Pelym'in kirkko seisoo niemellä kahden joen, nim. lännestä tulevan
Tavdan ja pohjasta juoksevan Pelym'in, yhtymisessä, jotenka paikalla on
sangen kaunis sia. Kylää itseä on noin 15 eli 20 talon-rähjää, joiden
kierot seinät ja paperilla paikatut ikkunat todistavat asujanten
köyhyyttä ja myös -- laiskuutta. Vaikka siis tätä nykyä huonoimpia
kirkon-kyliä on Pelym ennen aikanansa ollut mainiompi paikka, ja
jokainen Venäjän historiaa lukenut tuntee sen surkean merkillisyyden.
Pelym'issa oli nim. ennen aikaan puinen linnoitus muutamilla
tykkilöillä, jossa seisoi joku satanen sota-väkeä ynnä vojevod'in kanssa
ja josta käsin jäykkää vasta-rintaa tekevät Voguulit vähitellen
taivutettiin kuuliaisuuteen. Heidän ristittyänsä, joka tapahtui menneen
vuosi-sadan alku-puolella, jäi linna rappiolle ja nyt ei siitä enää ole
muita jäännöksiä jälellä kuin linnueen jälkeisiä pieni kylänen Kasakkia
vähän matkaa kirkolta. Mutta pää-asiallisesti on Pelym niin tullut
kuuluisaksi, että sitä Beresov'an rinnalla on pidettynä kovinna
lähetys-paikkana valtakunnallisille pahan-tekijöille, herrat _Biron ja
Münnich_ saivat täällä, pitkät vuosikymmeniset viettäen Pelym'in
suruisilla rannoilla, mietiskellä maallisen korkeuden turhuutta ja
vaarallisuutta. Monta muuta vähempi-kuuluista miestä on pidetty
Pelym'issa, ja varmaan on useampi heistä sen yksinäisyydessä havainnut,
ehkä kyllä myöhään, että yksityisen ihmisen ei ole luvallinen tarttua
historian rattaasen sitä muka omia mietteitänsä myöten vääntääksensä.
Tätä nykyä löytyi paikalla vaan yksi tämmöisistä syistä lähetetty,
entinen kasanilainen aatelis-mies, jonka kova-korvaisuus oli tehnyt ei
ainoastaan sen, että hän etelä-Siperiasta ja kaupungista muutettiin
tänne Voguulien korpeen, vaan myöskin sen, että se nykyisen keisarin
armo-julistus, jolla kaikki tämmöiset pahan-tekijät paluutettiin
Siperiasta, ei kohdannutkaan häntä. Aikaansa vietti tämä herras-mies
milloin ryyppimällä milloin lukemalla mitä käsiinsä sai. Ett'ei hän
ollut sivistyksettä näkyi siitäkin, että joka vuosi lähetyttää
itsellensä kirjat: _Almanach de Gotha ja Annuaire des deux Mondes_. Hän
toivoi kuitenkin kohtakin pääsevänsä sekä Pelym'ista että Siperiastakin,
sillä v. 1862 vietettävän tuhat-vuotisen muisto-juhlan kaunistamiseksi
oli hänellä tekeillä summattoman suuri runo-laitos viidessä kymmenessä
laulussa, joka olisi sisältävä koko Venäjän historian ja tekevä 10 osaa,
viis laulua kussakin osassa. Kaksi eli kolme osaa oli hän jo lähettänyt
Pietariin, ja valmisteli nyt taas uutta osaa sinne suoritettavaksi, eikä
sanonut runo-tekonsa jäävän vaikutuksetta hänelle armoa pyydettäessä.

Hänen ja paikkakunnan sasedatel'in kanssa voi täällä jonkun sanan
vaihtaa. Pappi sitä vastaan oli pelkkä talon-poika, joka itse kynti,
niitti, kalasteli, piti kauppaa, ei köyhyydestä niinkuin se tapahtuu
monessa muussa paikassa, vaan ahnaudesta. Sen ohessa oli hän niin laiska
virkaansa toimittamaan että koko minun olin-ajallani ei pidetty yhtään
kertaa täyttä jumalan-palvelua, vaikka sillä ajalla sattui kaksi suurta
juhlaakin (Pietarin ja Iljan päivät). Paljon sivistyneemmät pappia
olivat tänne asettunut porvari Turinsk'ista ja viina-herra, joka oli
kaikkein kapakkojen päällikkö tässä tienoossa. Paitse näitä ovat
Pelym'in herras-säädystä vielä muistettavat piisar, rokko-herra ja
seppä. Piisar oli yhtä sokuri-suinen kuin koko hänen sukunsa ja myös
yhtä suuri -- kelmi. Rokko-herra tuli minulle merkilliseksi sen kautta
että hän useasti häiritsi yön-leponi viinassa vaimoansa pieksämällä,
josta huuto ja telmäminen herätti kaikki naapurit. Seppää muistelen
tässä hänen ankaran-sakean partansa vuoksi, joka aina, kuin hänen näin,
muistutti minulle mieleen kuningas Yrjö Toisen ohillista, josta paroni
Mynkhausi kertoo, että Englannin vaakuna oli leikattu hänen partaansa.
Muutenkin, ei ainoastaan partansa vuoksi, oli tämä Pultavan läänistä
herraltansa Siperiaan lähetetty seppä Pelymiläisillä suuressa kunniassa
ja huolessa, sillä häntä ennen ei ollut taitavaa seppää löytynyt
lähempänä kuin Turinsk'issa s.o. kolmen sadan virstan päässä.

Pelym'in merkillisyyksistä lienee vielä muistettava korttieri-taloni
vanha emäntä, jolle kaikki, mutta olletikin nainut rahvas, osoittivat
suurta kunniaa, sillä hän oli koko kylän _babuschka_ (tämä sana
merkitsee sekä mummoa että kätilöintä). Tässä omaisuudessaan maisteli
hän, useasti vieraina käyden, kyläläistensä vaimojen viina-varoja, ja
silloin tällöin pistihen hän minunkin tyköni pyytämään juoma-rahaa
milloin kortteliksi milloin puoleksi. Ehkä häntä näin joka haaralta
koettiin pitää viinan hengessä, ei hän kuitenkaan nyky-aikaa rakastanut:
rahvas oli muka nyt entistä vastaan köyhää, pellot eivät kasvaneet
eivätkä lehmät lypsäneet niinkuin ennen; yksin päiväkin oli hänen
mielestään lyhennyt, sillä ennen kerkesi muka kesäisessä päivässä paljon
työtä tehdä, "vaan nyt tuskin laskeut", sanoi hän, "puoli-päiväisen
päälle vähän lepäämään, kuin jo ilta on käsissä".

Silmiänsä ristien jätti tämä eukko minut hyvästi, kuin 19 päivänä elok.
läksin Pelym'ista matkalle Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Hän tiesi
minulla olevan edessä semmoisen matkan, jossa suuret korvet ja vetelät
suot olivat jalan kulettavat, sanoi vilustuvani ja menettäväni
terveyteni, niinkuin muka viina-herra oli ei kauan takaperin
kalastus-matkalla vilustunut ja nyt makasi vuoteella. Kuitenkin
nähdessään ett'ei voinut päätöstäni muuttaa, antoi hän minulle
siunauksensa ja evään vatsalleni (edellisen ilman ja jälkimäisen
arvattavasti maksua vastaan), ja lupasi pitää kuppa-sarvensa valmisna,
jos muka takaisin täytyisi palatani ja terveyteni vaatisi hänen
lääkärillistä hoitoansa. Samaa takaisin-tuloni virttä lauloi
sasedatelikin, joka laiturilla jää-hyväisiä häneltä ottaessani hymyillen
toivoi meidän parin kolmen viikon perästä taas näkevän toinen toisemme,
"minun muka kylliksi ilmailtuani Voguulien maassa". Minä kiitin häntä
hyvä-tahtoisuudestansa, mutta itsekseni ajattelin: odottakaa vaan minun
takaisin-tuloani; "akka tieltä kesken kääntyy, ei mies pahainenkaan".

Se matka, jolle näin läksin, ei kartalta katsoen näyttänyt niin
vaikealta eikä sitten itse asiassakaan ollut niin vaikea, kuin sitä joka
haaralta laulettiin. Lyhykäisesti sanoen olin päättänyt päästä
Beresov'aan suorinta tietä Pelym'ista. Tämä suorin tie vei ensin
Pelym-jokea myöten siihen asti kuin tämän joen latva kääntyy länteen ja
etelään päin. Tässä kohdassa ottaa Pelym pienen syrjä-joen idästä, jonka
latva taas on niin lähellä pohjaiseen Sosvaan lankeavan Tapsje-joen
latvaa, että väli-taival ei näyttänyt olevan kuin 30 eli 40 virstan
levyinen, ja niin lyhyen taipalen, ajattelin minä, pääsen itse yli,
vaikka hän olkoon jos minkä-lainen. Suurin huoli oli minulla
kapineistani, joita pitkällisellä, kesän-talven tehtävällä matkalla
täytyy pitää enemmän kuin halu olisikaan, ja näin kolkoissa maissa vielä
lisätä yksin keitto-astioillakin, eväällä ja muulla semmoisella
rojakalla. Kalujani kantamaan yli mainitun taipalen päätin ylä-Pelym'in
Voguuli-kylistä ottaa jonkun kymmenkunnan miestä; koko matkaksi
Pelym-jokea myöten hyyräsin Pelym'issa venheen, joka Voguulia myöten oli
lähetettävä takaisin, ja näin toivoin kaikki vaikeudet vähitellen
voitettavan. Edut asialleni olivat tästä matkasta silmin-nähtävät, sillä
näin matkaten tulisin kulkemaan aivan halki koko Voguulin-maan ja siten
hyvästi tuntemaan tämän kansan sekä tavat että kielen, jota vastaan jos
posti-tietä Turinsk'in ja Tobolsk'in kautta Pelym'ista olisin lähtenyt
Beresov'aan, olisin tullut tekemään mahdottoman polven, menettänyt
matkalla paljon rahaa ja aikaa enkä olisi nähnyt Voguulia taas ennenkuin
Beresov'assa, sillä Ob-joen molemmat rannat ovat asutut Ostjakeilta.

Venhe oli pieni kolmi-laita, neljän hengen soudettava, ja sen keskus
tuohella katettu, niin että katoksen alla kaluni säilyivät sateelta ja
siinä itsenikin oli hyvä pitkälläni olla. Olikin alusta matkaa tämä
katos sangen tarpeellinen, sillä kolme ensimäistä päivää eli
ylä-Pelym'in kirkolle asti valoi sade loppumatta. Sittenkin oli vielä
viikko-kauden aika eli viimeiseen Voguuli-kylään asti Pelym-joen
varrella epä-tasaista ilmaa, niin että kuikan useasti kuultiin huutavan:
totta saa, totta saa (sada), joilla sanoilla Savossa selitetään tämän
linnun omituista, muka sadetta ennustavaa huutoa. Vaan sen jälkeen
syntyi yhdeksi viikoksi kaunis pouta, joka kesti minun matkaani
edellä-mainittuun maa-kannakseen asti.

Ylä-Pelym'in kirkko on varsin alkaen rakettu Pelym-joella asuvia
Voguulia varten, ja paikka on viimeinen, jossa Venäläisiä tavataan, ei
enää muita Venäläisiä kuin pappi ja kirkon-palvelijat. Nämä ovatkin
kirkon-kylän ainoat asujat, sillä ensimäinen Voguuli-kylä, pari virstaa
kirkolta, on vähän ylempänä joen-varrella. Surkeampaa sivistyneitten
ihmisten asunto-paikkaa lienee harvassa kuin tämä kirkon-kylä on; ne
kaksi asuttua taloa, jotka siinä löytyvät, ja niiden kaksi asumatointa
toveria lasittomine ikkuna-reikinensä seisoivat siinä keskellä suurta
puutointa lakeutta autioina, alastomina, suojattomina. Turhaan etsi
silmä jota-kuta pellon-tilkkua, jota-kuta kukka- eli edes kaali-penkkiä;
huoneiden ympärillä ei ollut yksin aitaustakaan. Ja sen ohessa osottivat
talojen hajalliset katot ja lahonneet portaat asujanten
huolimattomuutta; se suuri lakeus, jolla kylä seisoo, on luonnollinen
niitty ja kasvoi pitkää heinää, mutta viikatteen jälkiä ei näkynyt, ei
lehmän kelloja kuulunut missään.

Päästyäni katon alle diatschok'in tykönä (papin sanottiin sairastavan
eikä voivan vastaan-ottaa) tuli volostin Voguulilainen golova minua
tervehtimään; hänen kanssansa seurasi puoli-kymmentä muita Voguulia. He
olivat jo edeltä-päin kuulleet että heidän seutuihinsa oli tulemassa
tschinovnikka Pietarista, ja alkoivat nyt kantaa minulle kaiken-laisia
valituksia, joista kolme oli painavinta. Ensimäinen oli se, että
ruudissa, jota heille annetaan kruunun puolesta, on viimeisinä vuosina
ruvennut olemaan haulia, tänä vuonna niin paljon, että ne hyvin tekivät
kolmannen osan painoa. Tämän seikan selittämiseksi on sanottava, että
Siperian kaikki pohjaiset kansat maksavat veronsa metsän-nahkoissa
(enimmiten revoissa ja sopulissa, paikoin myös oravissa ja kärpissä),
jota veroa kutsutaan _jasakaksi_, ja kruunu, jolla ruudin-teko ja
myöminen on yksin-oikeutena, myöpi teko-hinnasta näille kansoille ruutia
niin paljon kuin he tarvitsevat. Tämä on suuri etu heille, sillä
ruuti-naula Venäjällä tavallisesti maksaa noin ruplan hop., mutta
Siperialaisille ei se nouse enempään kuin noin 40 kopeikkaan samaa
rahaa. Vaan haulit ovat arvattavasti paljoa huokeammat sitäkin, ja jos
joku kelmi sekoittaa esim. 30 puutaan ruutia (se määrä, joka Pelym'in
piirikunnassa vuosittain jaetaan kansalle) kolmanneksi osaksi haulia,
niin saapi hän tällä varkaudella (haulien hinnan pois-luettua) puhdasta
voittoa noin 7 puutaa ruutia s.o. Venäjällä tavallisen hinnan jälkeen
noin 280 hopea-ruplaa. Mutta Voguulit arvattavasti valittivat tästä
itsellensä tulevan suuren vahingon sekä rahassa että vaivassa ruudin
seulomisen ja puhdistamisen kanssa kuin myös sitenkin että
varomattomasti tämmöisellä ruudilla ladattu pyssy ei laukea, jos
haulin-rae on sattunut menemään tuli-reikään, josta taas metsä-mies
voipi kadottaa monen kauniin otuksen, vieläpä joutua päänkin vaaraan,
jos karhu sattuu tulemaan vastaan, niinkuin täällä usein tapahtuu.

Toinen heidän valituksensa oli se, että pappi rasittaa heitä liian
kovilla maksoilla toimituksistansa ja omalla kädellänsä kurittaa eli
muuten tylysti kohtelee sitä, joka ei täytä hänen vaatimuksiansa. Niin
oli golovan, keväällä kuolleen, isän hauta kauan ollut lukematta siitä
syystä, että poika ei ollut sen siunaamisesta jaksanut maksaa papille
enemmän kuin kolme hopea-ruplaa, ja sielun-paimen oli suostunut
haudan-lukemiseen vasta annettua hänelle panttiin kaksi turkkia, jotka
olivat lunastettavat seitsemällä hopea-ruplalla. Samassa määrässä
sanoivat hänen ottavan vihkiäistäkin viisin kuusin ja kymmeninkin
hopea-ruplin, jonka lisäksi nuoren parikunnan vielä sitten kesällä pitää
hänelle tehdä sata rukoa heiniä. Vihkiäisen kallius, lisäsivät
valittajat viekkaasti, estää nuoren kansan menemästä naimiseen, joten
rahvas vähenee ja tsaarille juokseva jasakka aikaa myöten kukaties jääpi
maksamatta. Paitse tätä oli mainittu pappi ratkennut niin juomaan, että
sitten pääsiäisen ei ollut kertaakaan pitänyt jumalan-palvelua, ja että
toisella kirkon-palvelijalla se onkin työnä, papille viinan hakeminen
Pelym'ista (150 virstaa), johon seurakuntalaisten täytyy antaa hevoset
eli soutajat.

Kolmas valitus oli se, että Pelym'in kylän Venäläiset asujat juuri
joen-suussa salpaavat koko joen tokeilla (tämän laitoksen näin omin
silmini Pelym'issa), estäen näin kalan nousemasta ylemmäksi, josta
Voguulien seuduissa oli suuri kalattomuus.

Nämä valitukset, jotka yleistä mainetta myöten olivat toden-peräiset,
pyysivät he minun vastaan-ottamaan ja sanoivat ne diatschokalla
kirjallisesti ylös-panettavansa. Minä ilmoitin heille minullani ei
olevan mitään valtaa oiasta heille tehtyä vääryyttä, ja kehoitin heidän
valittamaan papista rovastille (blahotschinnij), joka joka vuosi käy
tutkimassa kirkon tilaa, ja ruudin jutusta sekä joen salpaamisesta
paikkakunnan maallisille pää-miehille. Tämän sanoivat he jo tehneensä,
vaan siitä apua ei mitään lähteneen, ja heidän uudestaan pyydettyänsä
lupasin minä ottaa heidän valitus-kirjansa kanssani ja saattaa ne,
Tobolsk'iin jouduttuani, kuvernöörille ja piispalle. He olivat sangen
hyvillänsä tästä, vaan lähtiessäni seuraavana päivänä paikalta ei heillä
ollutkaan valitus-kirjaa minulle antaa, sillä diatschok, ehkä ennen
luvannut sen heille kirjoittaa, oli nyt epäytynyt tästä vaarallisesta
työstä, ja näin jäi Voguuli-parkain asia sillensä; sillä suullisesti,
ilman mittäkään todistuksitta, on syrjäisen vaikea ruveta kantamaan
tämmöisiä valituksia, vaikka kyllä olkoon vakuutettu niiden
toden-peräisyydestä.

Niinkuin edellä sanottiin erosin tässä viimeisistä Venäläisistä, joita
taas en uudelleen nähnyt ennenkuin neljän viikon perästä Sortingjen
kirkolla lähellä Beresov'aa. Golova oli lähettänyt sanan seuraavaan
paul'iin,[23] pitää soutajia valmisna, ja istui nyt matkaan lähettäessä
itse perää pitämään ensimäisen kylän-välin. Tätä ei ollut kuin 20
virstaa ja golovan hilpeät soutajat saattoivat minun pian pienen paulin
näkyviin, jossa oli kolme jurttaa. Nähtyänsä venheen alkoivat sen asujat
ampua paukkaa, ja maalle noustua oli vastaan-otto mitä nöyrin ja
mieluisin. Pian havaittiin kuitenkin, että paulin väki, niin miehet kuin
naisetkin, olivat alkaneet pidot ennen vierasten tuloa ja nyt olivat,
niinkuin Savossa sanotaan, aika vahvassa pajussa. Alussa ei tästä
minulle ja kumppanilleni ollut muuta haittaa kuin liika suuri nöyryys ja
imartelu, niinkuin halaaminen, polvien likistely j.n.e. Vaan jurttaan
tultuamme muuttui asia toiseksi. Lavalla makaava talon-emäntä heräsi ja
tuskin oli hän nähnyt golovan, kuin hirmuisesti sättien ja sadatellen
lensi hänen sakeaan mustaan tukkaansa. Golovan seuralaiset soutu-miehet
tulivat hänelle avuksi, paulin väki taas emännälle, "siitäpä kapina
kauhea karttui": muutamissa silmän-räpäyksissä oli semmoinen tappelu
irti, että minä töin tuskin pääsin ulos ja pakenin venheesen. Jonkun
ajan jurtassa nuhjettuansa kiidättivät he, kumpiko puolue, sitä en voi
sanoa, kahakan alkajan sen humalaisen vaimon ovesta pihalle, ja tulivat
yksi toisensa perästä ulos, päästänsä nykkien telmeessä irtautuneita
tukka-suortuvia, eivätkä näyttäneet olevan asiasta millänsäkään. Isäntä
salpasi vielä yhä sättivän vaimonsa saunaan, toi viinaa golovalle ja
hänen miehillensä, ja kohta syntyi heidän välillänsä sydämellinen rauha
ja rakkaus. Nyt tulin minäkin venheestä maalle, ja talon-väki kiiruhti
minulle tuomaan puolukoita, tuomen-marjoja ja ketrin-pähkinöitä
kostitsemiseksi. Syyn talon-emännän vimmaan golovata kohti selitti
minulle eräs soutu-miehistä olevan sen, että golova pari viikkoa
takaperin viran-asioilla käydessänsä tässä paulissa josta-kusta vähästä
syystä oli loukkaavilla sanoilla kohdellut emäntää, joka oli ne painanut
sydämeensä ja nyt viinan rohkeudessa tahtoi ne golovalle kostaa.

Muutamien tuntien perästä sain hiljankin soutu-miehet eroamaan tästä
kostitsevasta paikasta ja läksin päivän lasketessa matkaan. Lukija ehkä
odottanee ja tässä, hiljalleen vasta-virtaan eteenpäin soutaessamme,
kyllä olisi tilaisuus antaa kertomuksen Voguulien elannosta, tavoista,
asunnoista j.n.e. Vaan semmoisen kertomuksen olen seuraavassa kirjassa
antava, jonka-tähden se tässä olisi liikanaista. Tiestä taas, elikkä
Pelym-joesta, ei ole paljon muuta sanomista, kuin että se Europassa
ollen olisi luettava varsinkin keski-isojen jokien joukkoon, sillä se on
varmaan viittä sataa virstaa pitkä ja olisi tyynen tasaisen juoksunsa
kuin myös kohtalaisen syvyytensä vuoksi sangen soveljas
höyry-laiva-kululle. Mutta täällä Siperiassa, suurten jokien maassa, on
Pelym niin vähäinen, että se Ob-jättiläiselle on vaan syrjä-joki, ja
senkin ei suoraan, mutta vasta kolmannessa polvessa, sillä Ob'in kanssa
yhtyvä Irtysch ottaa syrjä-joen Tobol'in, Tobol Tavdan ja tämä meidän
Pelym'in. Ja sillä olevan liikunnon vuoksi ei Pelym ole mistään arvosta,
sillä sen vesillä ei liiku muut kuin Voguulit pienissä yhdestä puusta
tehdyissä ruuhissansa. Tämän vuoksi ovatkin sen rannat yksi ainoa
loppumatoin korpi, kasvava enimmiten kuusta ja lehti-kuusta, harvemmassa
koivua ja petäjää. Tämä korpi on niin ihmiseltä liikuttamatoin kuin hän
lienee lähtenyt Luojan kädestä, ja vaikka minä en ole puun-kauppias enkä
laivan-rakentaja, on minun useasti ollut vaikea luoda silmäni pois
niiltä kauniilta taivaan-korkuisilta, suorista ja sileöistä
lehti-kuusista, jotka näissä korvissa kasvavat eli korkeimmakseen
tekevät sen hyödyn, että metsästelevä Voguuli tekee tulen ja viettää yön
heidän juurellansa. Tämä luonnon alku-peräinen raakuus ja kauneus onkin
ainoa matkaajan huvitus näissä kolkoissa maissa, vaan kuin se aina ja
aina vaan on yhden-muotoinen, väsyttää sen katsominen pian niin, että
innokkaimmatkin luonnon-ihailijan luulisin täällä-matkatessansa toivovan
taipalen kohta loppuvan ja pääsevänsä edes niinkin vähäiseen ihmisen
asuin-paikkaan kuin Voguulien paulit ovat.

Minun tielläni oli näitä hyvin harvassa: neljän päivän matkalla,
edellä-mainitun ylä-Pelym'in kirkolta lukien, sivuutettiin kaksi paulia,
joissa kummassakin oli kaksi jurttaa. Sitten tultiin viis-jurttaiseen
pauliin, jonka nimikin, Massau, saakoon tässä siansa sentähden, että
siinä elää maan-viljelijä Voguuli, jolla on sangen hyvät pellot, viis
hevoista, kolme lehmää, Venäjän tavoin tehty tupa, samovara, tee-kuppia
ja muita semmoisia kaluja, joita Voguuleilla ei muualla ole ja jotka
todistavat hänen ahkeruudella ja ymmärryksellä hankittua
varallisuuttansa.

Päivän levättyäni Massaussa läksin taas matkaan ja tulin kahden päivän
perästä viimeiseen pauliin, jonka nimi on Atimje-paul, vaan jota
kirjoissa mainitaan Verschinskij paul (latva-paul), ehkä se, niinkuin
tämä osottaisi, ei suinkaan ole Pelym'in latvalla, vaan Voguulien kesken
luetaan puoli-väliksi joen latvan ja suun välillä, joka kartalta
katsoenkin näyttää oikealta. Tähän asti oli minulla edessä olevata
maa-taivasta vasten viis saatto-miestä koossa; mutta kuin niistä en
vielä luullut olevan kyllä kantamaan sekä minun kapineitani että omaa
evästänsä, pyssyjä, kirveitä, kattiloita ja muita välttämättömiä kaluja,
niin toivoin uupuvat eli noin neljä tahi viis miestä saavani tässä
paulissa. Mutta siinä toivossa petyin: paikalla ei löytynyt muuta kuin
naisia ja yksi ainoa matkaan kykenevä mies. Muut miehet olivat jo kaikki
metsässä hirven pyynnössä, niistä kuitenkin kylän kaksi parainta miestä
ylempänä Pelym-joella kesä-jurtissa ja niin muodoin matkalla tavattavat.
Näiden molempien taloista suostui heidän tyttärensä, yksi kummastakin,
lähtemään soutamaan isiensä jurtille asti, jossa nämä kävisivät heidän
siaansa. Näin oli minulla seuraavana päivänä taas liikkeelle lähtiessäni
saattajina: kolme vahvaa nuorta miestä, kolme ukkoa, joista kaksi ei
kyennyt paljon mihinkään, ja kaksi nuorta riipeätä neitoista. Mutta
tien-tuntijaa ei ollut yhtään; kaikki tiesivät he sen, että eräällä
pienellä Pelym'in syrjä-joella nimeltä Posserje, noin yhdeksän päivän
matkan päässä, eli Beresov'an piirikuntaan kuuluva Voguuli, jonka
muutamat myös tunsivat, sillä hän kuului käyvän täällä aina silloin
tällöin jauhoa ja muita tarpeita ostamassa. Vaan Posserje-jokea ei
tiennyt kukaan, ja tämä seikka oli hyvinkin arveluttava, sillä
Pelym'illa on paljon syrjä-jokia kummallakin puolellansa, joista oikeata
arvata ei ollut helppo asia. Ainoa toivo oli niissä kahdessa ylempänä
olevassa Atimje-miehessä, jotka olivat käyneet Posserje-joella ja jotka
toivoin saada kanssamme.

Näin varustettuna ja lisättyäni soutu-miesten evääsen kolme puutaa
leipää, jotka erittäin ja ikäskuin itseäni vasten olin leivottanut
(sillä Voguulit tiesin vahvoiksi syömäriksi), läksin matkaan ja tulin
seuraavana päivänä ensimäisen Atimjeläisen metsä-jurtalle. Se oli
rakettu hirsistä niinkuin talvi-jurtatkin, ja ne kolme aittaa, jotka
seisoivat jurtan vierellä, osoittivat että paikan isäntä sai metsästä
mitä tallelle panna; sitä samaa todisti myös vasta nyletty kuivamassa
riippuva hirven talja. Mutta häntä itseänsä ei ollut paikalla. Hänen
meidän kanssa oleva tytär otti yhdestä aitasta, joka oli lukotta
niinkuin täällä yleisesti kaikki huoneet ovat, hyvät kyörät verestä
hirven-lihaa meidän keittää. Mehevän hirvi-rokan kiehuessa rannalla tuli
kotiin kaksi paikan asukasta: sen haltijan toinen tytär ja veljen-poika,
jotka olivat liki-seudussa käyneet teiri-loukkuja katsomassa. He
sanoivat isänsä olleen metsässä jo neljä päivää eikä olevan tietoa,
koska hän tulisi jurtalle. Hänen kanssa-saamisen toivo kävi siis
tyhjäksi, ja syötyä läksimme edelleen entisellä väellä. Kaksi päivää
kulettua tulimme toisen Atimjeläisen metsä-jurtalle; tässä tapahtui sama
seikka: ei häntä eikä ketään muitakaan ollut jurtalla, ja meidän täytyi
siis tien-tuntijatta lähteä Posserjeta etsimään. Eräs ukoista sanoi
_kirjoittavansa_ puuhun paikan isännälle että me olimme siinä käyneet.
Minä luulin Voguuleilla olevan niinkuin Samojeedeillä on jonkun, josko
vaillinaisenkin, kirjailu-taidon, jolla he voisivat tehdä joita-kuita
ilmoituksia kaukaa toinen toisillensa, ja katsoin sentähden
uteliaisuudella ukon työtä. Vaan hänen kirjoituksensa ei ollut muuta
kuin että hän vissiin järestykseen hakkasi petäjän kylkeen yhdeksän
pykälää, sen määrän, joka meitä oli henkiä. Minä käskin hänen myös
kirjoittamaan Gregorille (se oli jurtan-miehen nimi), että paikalla oli
käynyt virka-mies ja Gregorin tytärkin. Mutta sitä ei hän enää
voinutkaan toimittaa kirjoituksellansa ja se merkittiin siten, että
jurttaan jätettiin paperilappu ja tytön huivi.

Neljäntenä päivänä tästä eteenpäin eli seitsemäntenä Atimje-paulilta
lähdettyä kohdattiin suu idästä tulevan joen, joka minusta näytti
Posserje-joelta, sillä Regulyn tarkalla kartalla ei tässä seuduin löydy
muita jokia kuin se. Minä seisahduin joen-suuhun ja lähetin kaksi miestä
pienellä venheellä ylemmäksi syrjä-joelle katsomaan, miltä se näytti ja
eivätkö siellä voisi löytää mitä merkkiä ihmisten asumisesta sen
varrella. Parin tunnin perästä tulivat he takaisin ja ilmoittivat, että
joki noin kolmen virstan päässä kapenee niin että pienelläkin venheellä
on mahdotoin sitä ylöspäin kulkea, ja yhteisessä neuvossa päätettiin
että se ei vielä ollut Posserje. Tämä päätös olikin oikea, sillä vielä
joita-kuita tuntia soudettua tuli vastaamme toinen paljoa suuremman joen
suu ja epäilemättä laskimme venheet siihen. Vähän matkaa soudettua alkoi
rannoilla näkyä kaiken-laista merkkiä ihmisten olosta ei kaukana:
veistettyjä puun-kylkiä, kantoja, tulen-sioja, verkon-kuivaus-laitoksia
j.n.e. Mieluisasti sousivat Voguulit eteenpäin, sillä heillä alkoi jo
olla särpimen puutos, kuin koko matkan olivat liian herkullisesti
eläneet (esim. kolme kertaa päivässä keittäneet) ja ampua ei oltu
matkalla saatu muuta kuin muutamia vesi-lintuja ja pari teiriä. Mutta
täällä tuli se vastus eteen että joessa usein tavattiin suuria läjiä
hakoja, joita luulen muutamin paikoin Suomessa kutsuttavan
_ryteiköiksi_, ja niiden hakkaamisessa ja venheelle tien aukasemisessa
meni semmoinen aika että noin kymmenen virstan matkalla viivyimme
kokonaisen vuoro-kauden ja vasta toisena päivänä tulimme edellä-mainitun
Beresov'an Sosvalaisen Voguulin mökille.

Iloni tästä tapauksesta ei kuitenkaan ollut vähempi, varsinkin kuin tämä
Voguuli ikään oli tullut metsästä kotiin ja minulla hänessä siis oli
varma tien-johtaja. Ja onni teki minulle vielä sen hyvän että samana
päivänä saattoi mökille tämän miehen veljen poikinensa, jotka elivät
Sosvaan menevän Tapsjen varrella ja nyt olivat jo toista viikkoa olleet
metsällä hirven ajossa. Tämä ukko antoi minulle seuraan poikansa, josta
siis oli seudun-tuntija toveri lietsarille. Tosin ei heistä kumpikaan
ollut käynyt siinä paulissa Tapsje-joen varrella, johon nyt tahtoivat
saattaa minun, vaan heidän alinomaiset vaelluksensa metsässä tekivät
luultavaksi että he eivät eksyisi, ja minä luotin heihin vähimmättäkään
epäilemisettä.

Seuraavana aamuna oli ilma vielä kirkas, vaan päivän päälle vetihen
taivaalle se hieno kelve, joka on pettämätöin sateen ennustaja. Vaan
kuin ei kukaan pitänyt tästä lukua, niin lähettiin aamuisen syötyä
korpea myöten maa-taivalta katkasemaan. Vaikka tien-johtajat olivat
minulle vakuuttaneet tien eli matkattavan korven olevan kuivan, olivat
minulla lakkarissani kuivat sukat varalla, muuttaa ne jalkaani niin pian
kuin jalat alkoivat märiltä tuntua ja, niinkuin ajattelin, suon poikki
oli päästy. Suota ei tarvittukaan kauan odottaa, ja pian purskui vesi
saappaissani. Levätessä muutin sukat: Voguulit nauroivat ja sanoivat sen
olevan tyhjän vaivan, sillä koko matka olisi oleva semmoista
sammal-suota kuin tähänkin asti oli ollut. Kuivalla tiellä olivat
saattajat ymmärtäneet sen, että ei tarvinnut kahlata vedessä vyötäistä
myöten, niinkuin se näissä korvissa useasti tapahtuu, ja tapahtui
meillenkin. Enkä sen kovemmin sitte enää ruvennutkaan jalkineita
muuttamaan tällä matkalla, sillä se vaiva oli tosin turha. Alussa matkaa
tapahtui minulle useampia pieniä vastuksia. Yön olin jurtalla levännyt
nuotiolla; varmaan oli tässä nokea eli mitä muuta joutunut toiseen
silmääni, niin että sitä ilta-puolella päivää rupesi ankarasti
hakkaamaan. Tämän kautta puoli-sokeana eteenpäin astuessani loukkasin
polveni kuivaa puun-oksaa vasten, ja nyt täytyi meidän seisahtua, johon
liittoon jo iltakin kohta alkoi pimetä. Huuhdottuani kylmällä vedellä
niin silmäni kuin polvenikin, jossa toinen myötä-seuraavista
Voguulittarista oli Herthanani, panin teetä juotuani kuusen juureen
maata.

Yöllä olin unissani uivanani kylmässä vedessä jäiden seassa, ja
herättyäni havaitsin että villa-peitteen ja sarka-nutun alla olin
kastunut märäksi ja että rankka sade valoi ehtimiseen taivaasta. Tuli
oli sammunut, jonka-tähden herätin seuralaisiani sitä korjaamaan. He
eivät näyttäneet olevan sateesta millänsäkään, makasivat vaan niin
lähellä tulta kuin mahdollinen oli, aika ajalta kääntäen milloin kylen
milloin toisen sadetta vasten. Päivän valettua läksimme matkaan, vaikka
lietsari ei sanonut oikein tietävänsä miten nyt kulkea, kuin päivästä ei
voinut suuntaa katsoa (kova onni oli minulta edes-menneenä vuonna
hävittänyt pitkä-silmän, jossa oli kompassi). Satamasta ei herennyt
silmän-räpäykseksikään, ja noin kaksi eli kolme tuntia vaellettua
eteenpäin sanoi lietsari matkan suunnan kokonaan kadottaneensa, pyysi
minun taukoamaan ja pyssynsä sekä koiransa jättäen meidän tykö lähti hän
veljensä pojan kanssa eteenpäin maata katselemaan.

Tulen tehtyä rakensivat seuralaiseni kaksi majaa, joista oli joku, jos
ei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä
alkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko
päivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että
lietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs
Pelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut
Posserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä
saattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani
olla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä:
joko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli
mahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, --
ja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle
ja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä,
mutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä
tähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä
olivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä
kuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei
Posserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli
siellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja
muitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo;
seuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä,
vaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua
korpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin
havaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit
viimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa
pää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa
olevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä
olivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin
pitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa
ja josta tie oli pauliin.

He olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten
meidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli
nyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta
nyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun,
josta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He
keittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä
suolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä
itsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari
kourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä
enemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta
ruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla
olimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja
kohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta
paulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen
asujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen
siistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli
_Schohteltit_.

Se oli 7:s päivä syys-kuuta. Seuraavana päivänä erosin Pelymilaisista
seuralaisistani, jotka palasivat tien-osoittajien kanssa samaa tietä
takaisin. Ainoastaan yhden puoli-sokean ukon palkkasin Sortingjen
kirkolle asti tulkikseni, sillä käytännöllinen taitoni Voguulin kielessä
oli vielä niin heikko, ett'en pitempiä lauseita voinut en puljua enkä
ymmärtää, ja nämä Sosvan Voguulit eivät ymmärrä Venäjän kieltä enemmän
kuin muutamia kirouksia, jota heidän muka "tietämättömyyttänsä" eräs
Pelymilaisista kyllä moitti, sanoen Sosvalaisen ihmisten parissa istuvan
äänettä kuin teirin. Tämän ukon ja kahden soutajan kanssa läksin päivän
levättyäni Tapsje-jokea alaspäin laskemaan. Se ei tosin ole kovin
virtainen, vaan kuitenkin "maksoi mäki velkansa", niinkuin meillä
sanotaan. Kumminkin oli tämä alku-matka Sosvan-vesillä minulle sangen
tukala: venhe oli niin kapea ja pieni, että siinä piti istua
venhe-pohjassa, ja vähäisinkin liika liikahdus voi sen kaataa.
Toisekseen oli se katteetoin, ja ilma oli jo niin kylmä että pari kertaa
luntakin satoi, jonka ohessa minua horkan tavoin vilusti, seuraus
jalka-matkastani. Pahin seikka oli kuitenkin se, että eväässä puutuimme
kahta painavata tarvetta: leipää ja suolaa. Teiriä, kuivaa peuran-lihaa
ja rasvaa oli kyllä. Ukko tulkkini alkoi tästä napista, sanoen
tottuneensa edes suolalle, josko leivättäkin voisi elää, ja tämä hänen
napisemisensa ei vähennyt, kuin unhotti tupakka-kukkaronsa erääsen
yö-paikkaan ja tätä vahinkoa ei havaittu ennenkuin pitkän matkan päässä
paikalta. Minä autoin häntä tupakalla vähistä varoistani ja lohdutin
toivolla kohta päästävän parempihin paikkoin.

Neljä päivää näin kärsittyämme tulimmekin Tapsjen suulle eli sen
yhtymiseen lännestä juoksevan pää-joen Sosvan kanssa. Tässä oli
kokonainen tuohi-kaupunki noin 30 kesä-jurttaa, joissa eli ympäristön
Voguuleja koko kesän paikalla kalastaen. Myös löytyi siinä jauho-venhe,
erään Sosvalla asuvan Syrjänin tavara, jota myömään hän oli tänne
palvelijansa lähettänyt. Jauhot maksoivat täällä 11 oravaa puuta (s.o.
63 kop. hop.; Tobolsk'issa maksoivat ne mennä syksynä 30 kop., ja
etelämpänä Tobolsk'in läänissä 15 kop. samaa rahaa); mutta kauppias
sanoi tavaransa hitaasti menevän, sillä oravia ei oltu vielä ennätetty
pyytää, vaikka vuosi oli hyvän-lainen orava-vuosi. Hän oli syntyjänsä
Samojedi, mutta oli jo lapsena vanhempiensa kanssa joutunut isäntänsä
Syrjänin palvelukseen (s.o. orjuuteen), ja oli hän oikea polyglotti,
sillä paitse omaa kieltänsä puhui hän Syrjänin, Voguulin ja Ostjakin
kieliä ja sangen selvästi Venäjätäkin.

Nyt loppuivat ukon ja minun puutteet; ostimme kohtuullisen määrän
jauhoa, josta rieskottain tehtiin leipää, pieniä kakkaroita, jotka
paistettiin tuli-sian tuhkassa. Tämä on Voguulien tavallinen
leivän-teon-laatu, sillä uunia ei löydy heidän talvi-jurtissansakaan, ja
sillä tavoin tehty leipä on sangen hyvää, varsinkin siitä, joka jonkun
ajan on ollut kokonansa leivättä. Myös annettiin minulle tässä
Sortingjen kirkolle asti suurempi ja varavampi venhe, joka katettiin
tuohella niin että lopun matkaa, vielä kuusi päivää, teimme
verrallisesti paremmassa tilassa kuin matkan Tapsjella. Pohjainen Sosva
on suuri joki, leveydeltänsä Volgan kokoinen Kasan'in kohdassa, ja sen
virta on sangen väkevä, joka jälkimäinen omaisuus meille kyytiä lisäsi.

Sortingjen kirkko on ensimäinen ja ainoa paikka Sosvalla, jossa
Venäläisiä tavataan. Paitse pappia ja kirkon-palvelijoita elää siinä
kauppaa pitävä porvari ja muutamia muita asujia, yleensä kuusi eli
seitsemän taloa, joiden rinnalla ja lisänä seisoo kymmenkunta Voguulien
jurttia. Paikka on surkeimpia ihmisen olo-paikkoja, vaan minulle oli se
arvattavasti hyvän-toivon niemi, pitikin papin hyvämtahtoinen emäntä
minua siinä ollessani niin hyvänä ja evästi vielä matkalle Beresov'aan
niin hyvästi, että hän on paraimpia muistojani Siperiasta. Olostani
Sortingjella ja matkastani Beresov'aan, joka ei kestänyt täyttä kahta
vuoro-kautta, ei ole juuri mitään virkkamista, jonka tähden tämän pitkän
epistolan jo voinkin tähän lopettaa.



Kolmas Kirja.[24]


Beresov'assa 1 p. lokak. 1858.

Sitten viimeisen eli neljännen matka-kertomukseni lähetettyä läksin
Kasan'ista loppupuolella mennyttä touko-kuuta matkalle Siperiaan ja
tulin kesä-kuun loppu-puolella Tobolsk'in ja Turinsk'in kaupunkien
kautta, Pelym'in kirkolle, viimeksi mainitun kaupungin piirikuntaa,
Tavda- ja Pelym-jokien yhdyntä-paikassa vähäistä etelämpänä 60:ttä
pohjaista leveys-pykälää. Matka-kaavastani tietää ylistettävä
konsistorio, että minulla tämän-vuotisen tutkinnon tarkoituksena oli
Voguulien kieli ja kansa. Pelym'issa vietenkin lähes kaksi kuu-kautta
mainitun kielen tutkimisessa, jolla ajalla sain selitetyksi kaksi toinen
toisestansa ei suuresti eroavata murretta, joista yhtä voipi kutsua
_Pelym'in_ ja toista _Kondan_ murteeksi. Näin jo johon-kuhun määrään
tultuani tuntemaan kielen läksin Pelym'ista elo-kuuu 19:nä päivänä
matkalle itseä Voguulin kansaakin oppimaan. Matkani kulki pohjasta
tulevaa Pelym-jokea myöten lähes 62:ta pykälää; tässä erosin tämän joen
nyt länteen ja etelään kääntyvästä latvasta, kulin jalan noin 50 eli 60
virstaisen taipalen, jonka toisella puolella tapasin Tapsje-joen, joka
etelästä pohjaa kohden juoksee pohjaiseen Sosva-jokeen. Näitä molempia
jokia myöten juoksi nyt matkani Sortingjen kirkolle, Sosva-joen
rannalla, 63 1/2 leveys- ja 81 pituus-pykälän alla. Tämä kirkon-kylä,
johon tulin 16 p, syysk., on ensimäinen ja ainoa Venäläisten asuma
paikka Beresov'asta itään päin. Siinä vietin viikko-kauden päivät
tutkien kolmatta eli _Sosvan_ murretta Voguulin kielessä, joka myöskään
sanojen taivutuksessa ei merkittävästi eroa etelämmässä olevista
sisaristansa. Sortingjen kirkolta viimeksi tulin menneellä viikolla
tähän kaupunkiin ja aion täällä viettää keli-rikon ajan. Talvi-kelin
tultua, jonka täällä luullaan joutuvan noin parin eli kolmen viikon
perästä, aion lähteä Obdorsk'iin, saamaan selkoa Obdorsk'in eli
pohjaisten Ostjakkein kielestä. Tämän tutkinto ei tosin kuulu
matka-kaavaani, vaan sen läheinen heimolaisuus Voguulin kielen kanssa
vaatii semmoisen tutkinnon, varsinkin koska sen luullaan isosti
poikkeavan Castrén'in tutkimasta Irtysch'in ja keskimäisen Ob'in
ostjakkilaisesta kielestä. Mainitun matkan tehtyäni toivon, noin parin
kuu-kauden perästä, Jumalan avulla voivani jättää jää-hyväiset
Siperialle ja palata Perm'in lääniin siellä olevien Permiläisten kieltä
lähemmin tunnustelemaan.

Sen verta matkani juoksusta. Kieli-opillisista ja sana-kirjallisista
saaliistani en nyt aio puhua; sitä vastaan suotakoon minun tähän liittää
joita-kuita lauseita Voguulin kansasta.

Itä-puolella Uraalin keskimäistä osaa, 59:nnen ja 64:nnen
leveys-pykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme eli neljä
alhaista ja kapeata maan-selännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan
erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä.
Näiden, paikkakunnan Venäjän kielessä Uvall'iksi kutsuttujen
harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria
jokia, jotka kaikki joko välittömästi eli toisten jokien kautta
lankeavat Irtysch-Ob'in jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat:
1) _Tura_, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tavda_,
joka syntyy kahdesta itä-etelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta:
eteläinen _Sosva ja Losva_; Tavda vastaan-ottaa pohjasta juoksevan
_Pelym_-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki
hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjä-jokia
juoksuunsa ja lankee Irtysdch'iin; 4) pohjainen _Sosva_,[25] syntyvä
useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein
latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen
suurin syrjä-joki lännestä on _Sigva eli Ljapina_ (Voguuliksi:
_Sakuje_), ja etelästä jo ennen mainittu _Tapsje_)[26].

Paitse Turan ja eteläisen Sosvan seutuja, joissa maan-viljelys vielä
menestyy hyvästi, on näiden jokien läpi-juoksema maa viljelemätöintä
korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä
mahda koskaan yrittää, vallitsemaan yli-voimaista luontoa. Yleisimmät
puun-laadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, petäjä,
hopea-kuusi (ven. nиxтa, _pinus picea_), ketri-puu (ven. кедрь, _pinus
cembra_), saksan- eli lehti-kuusi (ven. лиственица, _pinus larix_) ja
paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus
on niissä olevat elävät niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää
harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali (ruots. fjällracka, ven.
neсeц), elävä pohjempana; sopuli (ruots. sobel, ven. сoбoль), jota vielä
tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa
tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsän-eläjistä vielä
mainittavat hirvi ja tavalliset metsä-linnut (pyy, teiri ja metso),
joita asujat pyytävät ruoaksensa. Joet, etenkin pohjainen Sosva ja Ob,
ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja
luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt
paikalla.

Tässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten
heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina
kaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin eli Ugrin_ nimellä, vaan itse
nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia
perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella.
Nimestä _Vogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä,
sillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan
инородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat,
ei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja
Ostjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (_Baer u.
Helmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands_, B. IX.) että Voguulit eivät
olisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä
kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin
vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan
Voguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja
lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että
Voguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja
kielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän
maan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena
tämän kansan siinä kauan asuneen.

Voguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka
jälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla
kuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali
heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät
Voguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja
idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen
asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat
Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.
Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.
Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien
piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in
ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen
maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in
läänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota
myöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,
joka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä
tekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä
enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin
kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän
vähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus,
metsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös
venäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren
vihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen
naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin
(naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi
väen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja
venerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä
lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen
työ-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa
perehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin
muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin
Voguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien
kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen
loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on
kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen
matkaan.

Elämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua _asettuneeksi
metsästäjä-kansaksi_. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja
Pelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja
pohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin
Voguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä
kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin
päässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa
hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi
asuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on
hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa
sytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet
metsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä
tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian
hirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista
monesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee
ajajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa
hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen
päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin
suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta
raatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria
jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä
tästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin
syksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja
vetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi
näyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta
päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla
koko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja
koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen
maksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä
niitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään
hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas
kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut
kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten
eri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa
maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.
Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa
Voguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran
huviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda
jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee
mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee
koira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa
tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen
isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa
ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä
hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä
puun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta
puuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu
poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran
hampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä
hop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä
harvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka
asetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä
heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon
vesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu
vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin
antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki
soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa
oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä
pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen
Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta
hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he
suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja
elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven
pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on
nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan
eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä
vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että
hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä
ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä
hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --
kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla
vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan,
että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen
seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia
jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee
ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä
lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä
kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän
maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa
tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä
maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta
ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä
pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä
useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät
rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit
vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito
luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on
se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää
menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli
vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän
syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät
pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa
aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä
todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä
palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa.
Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen,
jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva
Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän.
Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia
tavataan.

Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit
peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja
eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin
mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein
rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi
raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla
Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen
vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu
tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on
täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,
joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.
Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat
metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin
yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja
Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa
metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki
saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin
että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt
isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada
käyttääksensä.

Harvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin
Voguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle
joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki
yhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla
ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin
metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden
ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja
kalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme
jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä
matkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella,
jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja
kesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella
malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä
kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli
suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli
siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on
pieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta
kyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi
katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan
tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian
huonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika
vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä
ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös
kalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä
kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin
Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista
kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään
lavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole
kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä
tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille
pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan
kuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja
aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua
Voguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän
ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat
tuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä
jurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne
ovat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot.
Eteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät
harvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa
asunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että
edellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa
ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan
tuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien
nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan
jurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.

Huone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla
monen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka
heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on
hänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä
tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat
kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he
osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole
läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut
tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut
ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä
ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla
ovat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko
perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja
katetaan tuohella.

Vaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun
Venäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja
repaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin
tunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella
peuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan
karva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset
tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu
tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä
vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla
kukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven
peuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_, ollen
kesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan
talvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet
(paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin
peuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu
melkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri
huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin
kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi
mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla
helistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään
miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat
ovat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika
sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja
neulan haavat ruudilla hieromalla.

Ruoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa
elatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella
että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.
Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin
varakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo
tullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä
herkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun
vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja
vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin
yleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat
tupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan
eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen
ja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi
voguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle
metsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä
ja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän
nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on
hän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että
Voguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä
ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.

Ruumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa.
Lyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä
vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on
Voguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän
vertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat
niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten
yleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin
muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta
savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat
matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä
ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä
Voguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat
hyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja
parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät,
että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis
mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla
kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät
muita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin
heidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja
idästä tulleille vieraille kansoille.

Sävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä
rupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu
erinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa
kateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan
Voguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat
sivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän
hävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin
loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on
hän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa
taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran
eli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla
varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti
heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla
kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun
työhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin
Venäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen.
Käsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet
sekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran
suonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia
omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan
täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä.
Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka
olisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa
jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä
rakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja
Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.

Voguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism),
joka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen
tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on
kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla,
kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee
hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka
kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa
kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa
tuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä.
Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän
ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme
että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen
esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä,
kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista
eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon
kääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän
väkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista.
Siitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien
kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit
uhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja
hopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria
ja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti
Venäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan
uhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät
metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen
toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat
veitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo,
sen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin
ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli
yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä
nytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä.
Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä
löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan
_mesi-kämmenen_ nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin
välttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä
tavallisesti _vanhukseksi_ (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan
kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa
nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen
tappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla,
laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten
vietetään pidoilla ja juomingilla.

Jugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.
Ennen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden
tosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten
kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa.
Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä
kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki
Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee
Beresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin
poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista
Beresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana
peuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt
yli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle
useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin
siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua
niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee
Obdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan
latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja
sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu
rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan
yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_
merkitsee sekä _oravaa että kopeikkaa_, samoin Voguulienkin murteissa
sana _līn_ (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi _lou līn_ (10
oravaa), rupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan
hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin
tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan,
eroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan _oksa_
(raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn
oksa_ (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä
olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin
10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa
on juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta
kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle
velaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee
korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla
ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä
tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään
tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös
vahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta
velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen
hinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja
Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa
metsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää
velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja
jossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.

Voguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian
kansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on
omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta
hallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella
pari heimokuntaa vaativat _knjäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani
kaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa
eroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat
puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat
heillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät
näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan
Voguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä
Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea
heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia
alamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta
kuinka _sorni khan_ (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen
hänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan
maksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä
kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta
kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen
ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että
kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria
rasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä
riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten
niin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran
vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet
kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet
varovammiksi.

Tämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä
puutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita
toisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä
milloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan
suoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä
keski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa
maassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan
jonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu
nälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja
häiritään, -- kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa
raukkaa?



Neljäs Kirja.

Pietarissa tammi-kuussa 1859.

Viimeinen jakso matkaani, Obdorsk'ista Pietariin, enemmän kuin
puolen-viidettä-tuhannen virstan pituinen, on itselleni merkillinen sen
vuoksi, että se käsittää monessa katsannossa kokonansa vasta-kälkkäisiä
asioita. Tämän matkan yhdessä päässä ovat Obdorsk ja Beresov, toisessa
Moskova ja Pietari; yhdessä istuu Ostjakkilainen ruhtinas,
peuran-nahka-teltassansa halliten vähä-lukuisia köyhiä kansalaisiansa,
toisessa käypi koko suuren Venäjän-valtakunnan hallitus-kone
lukemattomilla rattailla; yhdessä riemuitsee Ostjakki muutamien haukien
saaliille, toisessa pyytävät rahan ja kaupan ruhtinat voittoa
sata-tuhansittain; yhdessä on viina-ryyppy jäätyneen kalan kanssa kyllä
ilahuttamaan ihmisen sydäntä, toisessa eivät maa-ilman hienoimmatkaan
nautinnot voi elähyttää hekkumallisten kylläistä mieltä; yhdessä
ajetaan peuroilla, toisessa lennetään rauta-teillä. Tämmöisiä
vasta-kälkkäisyyksiä voisi tältä matkalta luetella enemmänkin, ja helppo
olisi niistä kirjoittaa vaikka kokonainen kirja; vaan kuin minulla ei
aika eikä halu anna sitä tehdä, niin olkoon lukija hyvä ja tyytyköön
niihin muutamiin muistelmiin, joilla tässä nyt hänestä niinkuin
matkastanikin eroan.

Beresov'an kaupunki oli se paikka, johon tämän-edellisessä kirjassani
matka-kertomukseni lanka loppui. Tämä kaupunki on tullut kuuluisaksi
siten että mainio Menschikov, Pietari ensimäisen ystävä, vallasta
langettuansa lähetettiin tänne maa-pakolaisuuteen. Tämä merkillinen
mies, leipurin-oppi-pojasta noussut Venäjän vallan ensimäiseksi
ylimykseksi ja hoitajaksi nuorelle keisarille Pietari toiselle, jolle
hän myös tahtoi antaa tyttärensä puolisoksi, kuoli samoin kuin tämä
keisarinnaksi aivottu tyttärensäkin Beresov'aan, ja halpainen puu-risti
merkitsee sen kohdan Beresov'an hautaus-maalla, jossa tämän
isän-maallensa suuria palveluksia tehneen miehen tomu lepää.
Menschikov'an vihollista Dolgorukyn voimallista sukua kohtasi vaan
muutamia vuosia häntä jälkeen sama onnettomuus, johon he olivat hänen
tuominneet: he lähetettiin tähän samaan Beresov'aan ja vaino heitä
kohtaan oli vielä kovempi kuin Menschikov'aa kohtaan. Ensimäisen
Pietarin miehistä oli vielä Ostermann'ikin niitä, joiden palveluksen ja
vaivat sen-aikuinen Venäjä palkitsi Siperialla; hänkin lähetettiin ja
kuoli Beresov'aan, ja yhden-lainen risti kuin edellä-mainittu
Menschikov'an haudalla oleva seisoo hänenkin lepo-kammionsa päällä ja
herättää kävelijän mielessä surullisia mieli-johteita.

Näiden muistettavien miesten onnettomuus ja sen kanssa yhdessä
tapahtuneet kumoukset Venäjän hallituksessa ovat antaneet Beresov'an
kaupungille erinomaisen kuuluisuuden, jota se muuten ei suinkaan ole
ansainnut. Se on tätä nykyä Tobolsk'in läänin pohjaisimman piirikunnan
pää-kaupunki, niin-muodoin tavallisten piirikunnan-virka-miesten istuin.
Muita asujia on siinä kolme eli neljä kauppa-miestä, puoli sataa
kasakkia ja noin puolitoista tuhatta köyhää porvaria, jotka elävät
osittain kalan-pyydöllä osittain myös kalan- ja metsän-nahkojen-ostosta
Voguuleilta, Ostjakeilta ja Samojeedilta, kuin myös heille myömisestä
heidän tarpeitansa: jauhoja, suolaa, kirveitä, tupakkaa ja
rihkama-tavaraa. Nämä asujat elävät yleiseen köyhästi, jos asunnoitten
ulko-näöstä voi varallisuudelle ottaa määrän, sillä ne ovat Venäjän
kaupunginkin rakennuksiksi kovin huonot ja surkeat. Tähän köyhyyteen
luulen suurimmiksi syiksi laiskuutta ja juoppoutta, jotka Venäjän kansan
peri-synnit täällä saavat hyöstyä sitä paremmin kuin ei ole
minkään-laista kanssa-käymistä eli yhteyttä ulko-maalaisten, eikä paljon
ulko-kaupunkilaistenkaan kanssa, joiden esi-merkki ja siveämpi elämä
voisi kehoittaa luopumaan isiltä perityistä pahennuksista. Sen lisäksi
on luonnonkin raakuus niin ankara, ett'ei minkään-lainen vilja ota
kasvaaksensa, vaikka paikka ei ole pohjempana meidän Kajaania. Kaikki
ruoka-neuvo on siis tuotava tuhannen virstan päästä Tobolsk'ista, s.o.
ei ainoastaan jauho ja suurimat ovat ostettavat, vaan myös ne
Venäläisten elämän-laadussa niin välttämättömät aineetkin: kaali,
kurkut, lyökki ja potaatit. Arvattava on ett'eivät varat kaikilla
asujilla riitä kaikkia näitä aineita ostamaan täysin tarpein, ja
tämmöisestä puutteesta syntyy heissä useasti hävittäviä tautia, joista
se hirmuinen keri-pukki sanotaan pelättävimmäksi. Heinän-saalis
joki-rannoilla on tavallisina vuosina sangen runsas, jonka-tähden näillä
seuduin karjaa ja hevosia voidaan pitää ja pidetäänkin jotensakin
paljon. Vaan aika välistä, niinkuin nyt kolme vuotta takaperin, nousee
vesi Ob'issa niin korkealle että heinän tekeminen on mahdotoin, ja
tällöin täytyy asujien hävittää hevoset ja karja, vahinko, jota
parantamaan monellakaan ei voimat riitä ja jonka jälkiä varakkaammatkin
eivät voi ennenkuin useampien vuosien kuluttua saada tuntumattomiksi.
Tavallisen sarvi-karjan siassa pitävät Beresov'an asujat tämän maan
omituista karjaa peuroja, joita muutamilla on sata-lukujakin. Kesäksi
ajetaan peura-karjat kauas Uraalin kylelle, jossa palkatut
Ostjakkilais-paimenet kulettavat niitä yhdeltä laitumella toiselle. Vaan
jokien jäädyttyä tuodaan ne isännän saapuville ja pidetään sitten koko
talvi noin parin kolmen kymmenen virstan päässä kaupungista, joista
heitä on helppo saada tarvittaessa ajoihin eli teurastettaa.
Huiskavatkin Beresov'an kaduilla talviseen aikaan peura-troikat, joilla
kaunottaretkin tässä kylässä rakastavat ajella ilmailemassansa.
Köyhemmät asujat käyttävät puun ja veden vetoon koiriakin, joita kaksi
on kyllä vetämään tavallisen korvon vettä eli kohtuullisen kelkan puita,
ja joiden elatus ei maksa juuri mitään, kuin he ovat totutetut elämään
kalalla ja kalan totkuillakin.

Beresov'asta pohjaan eli Obdorsk'iin päin on peura tavallinen ja ainoa
ajo-eläin, ja matkustavia virka-miehiä vasten löytyy näiden kahden
paikan välillä kruunun vuokraamia peuroja, jotka koko talven
seisovat määrä-paikoissa, tavallisesti joen varrella löytyvien
Ostjakkilais-jurttien seuduissa, noin neljän, kuuden ja kahdeksankin
kymmenen virstan päässä toinen toisestansa. Ostjakilla ei ole peuralla
ajaessansa pulkkaa eikä ahkiota, vaan kelkan tavoin tehty kevyt
liiste-reki noin kyynärän korkuisilla kaplailla, jälkimäiset näin
korkeat lumen tähden, joka muuten estäisi reen juoksun. Rikkaammilla
matkalaisilla, niinkuin virka- ja kauppa-miehillä, on tämmöinen
ajo-neuvo pitempi, katettu päältä piikolla ja sisästä vuoritettu
veralla, niin että matka-mies pantuansa pitkälleen tähän rekeen ja oven
sulettuansa sangen hyvin säilyy siinä tämän maan kovalta pakkaselta ja
vihavilta tuulilta. Reen eteen valjastetaan tavallisesti neljä peuraa,
joita Ostjakki pukilta ajaa, vasemman-puolimaista ohjaksella halliten ja
toista hänen mukaansa ohjaten pitkällä seipäällä, jonka latva-puolella
hän myös työkkii juhtiansa, kuin tahtoo kiiruhtaa heitä juoksuun.
Kiiruhtaminen ei kuitenkaan ole hyvä peuralla ajettaessa, sillä
kiiruhtaen väsyy tämä eläin pian ja väsyttyänsä ei hän ota askeltakaan,
vaan heitäksen pitkälleen. Vaan jos hän saa juosta tavallista
hölkkä-juoksuansa (noin 8, korkeimmakseen 10 virstaa tunnissa), kulkee
hän vaivatta yhteen menoon 80 ja 100:kin virstaa, aika välistä vaan
hetkiseksi seisahtuen henkeä vetämään ja silloin tällöin juoksussansa
lunta haukaten. Turhaa olisi minun tässä ruveta kiittelemään tämän
eläimen hyödyllisyyttä, koska sen on jo niin usea matkalainen ennen
minua tehnyt ja se monelle lukijoistani kokemuksestakin on hyvästi
tietty. Sen vaan sanon, ett'ei ainoakaan eläin maan päällä näytä olevan
niin sen maan-seudun mukainen jossa hän elää kuin peura, ja kamelikin,
jonka kanssa peura muuten useasti verrataan, mahtanee tässä katsannossa
jäädä hänestä jälelle. Peura vetää, ruokkii ja verhoitsee isäntänsä;
mutta sen ohessa hän vielä kasvattaa ja opettaakin häntä tyynellä,
kärsiväisellä ja vähä-tarpeisella sävyllänsä, enkä luule mitään
liikanaista olevan siinä jos sanon, että nämä peuran omaisuudet
nähtävästi kuvastuvat Ostjakin, Samojeedin ja Lappalaisen luonteessa,
samoin kuin hevosen raju ja urhea luonto tuntuvasti näytäksen muinaisten
Mongolien ja Hunnien ja ehkä nykyisten Tatarienkin ja Baschkirein
mielen-laadussa.

Edellä-mainitun-kaltaisella ajo-neuvolla tapahtui minunkin kulkuni, kuin
31 p. lokak. (uutta lukua) läksin Beresov'asta matkalle Obdorsk'iin
päin. Ilmoista sitä ennen on minulla seuraavat seikat muistissa: 13
päivänä lokak. (1:nä vanh. l.), joka on suuri juhla Venäjän kirkossa,
oli niin kaunis ilma että Beresov'an kaunottaret kävelivät kaduilla
hienoissa pyhä-hameissansa ilman päällys-vaatteitta ja varjostimen
kanssa; 17:nä ja 18:nä päiv. oli kuitenkin jo pakkaista 13 pykälää
Reaumur'in lämpö-mittaria myöten; yöllä viimeksi mainittua päivää vasten
jäätyi Sosva, vaan tuuli repi sen päivällä taas auki; seuraavana yönä,
15 pykälän pakkaisessa jäätyi se uudelleen eikä auennut sitten enää;
19:nä ja 20:nä 15 pykälän pakkainen; 26:na 18 pykälän pakkainen. Sen
jälkeen oli sitten leutoja ilmoja lumi-sateen kanssa, jonka-lainen ilma
oli minunkin matkaan lähtiessäni. Illan päälle kiihtyi tuisku
hirmuiseksi ryöpyksi, joka vaikeutti matkan-teon niin, että ensimäiseen
peuran-muutto-paikkaan, johon Beresov'asta luetaan 60 virstaa ja johon
olin laskenut tulevani k:lo 9 illalla, pääsin vasta k:lo 2 yöllä.
Seuraavana päivänä tulin _Mushin_ kirkolle, jossa on pieni
kolmi-taloinen Venäläinen kylä, ja jossa nyt pidettiin markkinoita.
Arkangelin läänin Syrjänit nim., joiden väki-vallalla anastamisesta
peuran-laitumia Samojeedeilta Castrén, Schrenck ja muut matkaajat
valittavat, ovat täälläkin vallanneet oikealla ja väärällä Ostjakkein
laitumet, niin että kumpikin puoli Uraalia on heidän vallassansa ja
heillä on sangen suuret peura-karjat. Näiden karjojensa tuottamia (lihaa
ja taljoja) kaupalle laskekset he Uraalilta pari kertaa vuodessa
Siperian puolelle, jolloin myös samalla tuovat sonkaa, rauta-kaluja,
kynttilöitä j.m., ja tältä puolen ostavat leipä-neuvoa ja Ob-joen
kaloja: sampea, muksunaa ja muita kalliimpia laatuja. Näitä Uraalin
paimenia ja eräitä venäläisiä kauppiaita kuin myös muutamia kymmeniä
Ostjakkeja oli nyt paikalle keräytynyt, jälkimäisten seassa eräs
ruhtinaskin Synje-joelta. Tämä oli niin hyvä ja heti tultuani tuli minua
tervehtimään ja täkäläistä tapaa myöten oli minun velvollisuuteni
viinalla kostita hänen ruhtinallisuuttansa. Viinan ryypättyänsä alkoivat
ruhtinas ja hänen seuralaisensa syödä jäätynyttä kalaa raaltansa, ja
kuin jo kauan olin kuullut kiitettävän tätä ruokaa hyväksi, päätin
minäkin nyt maistaa sitä. Näin syötävän kalan pitää olla vereksen, vaan
hyvästi jäätyneen; se nyletään, evät leikellään pois, ja ruoka, leikattu
hienoin suikaleihin, on valmis syödä suolan ja leivän kanssa. Ja minun
täytyy tunnustaa että se jo ensi kerralla maistui minusta sangen
hyvältä, ja aikaa myöten totuin siihen niin, ett'en muuta ruokaa koko
matkalla kaivannut, kuin vaan oli jäätynyttä kalaa, jolle tottuneen ei
tarvitsekaan matkalla pitää kanssansa muuta evästä kuin leipää ja
suolaa, sillä kalaa löytyy joka jurtassa. Venäläinen ottaa kernaasti
omiksensa sen maan tavat, jossa hän elää, ja niin on käynyt tämänkin
nautinnon kanssa kuin myös raan peuran-lihan syömisen kanssa, jossa
Venäläiset vetävät vertoja Samojeedeille. Jäätyneellä kalalla sanotaan
paitse hyvää makuansa olevan vielä se etu, että se varjelee
keri-pukista, lieneekö sitten tässä lauseessa perää tahi ei.

Obdorsk'iin, johon luetaan Beresov'asta noin 450 virstaa, tulin matkalla
yleensä oltuani kolme vuoro-kautta. Mushin ja Obdorsk'in välillä on
havu-puiden pohjaisin raja; Obdorsk'in seuduilla ei enää kasva muu kuin
nälkä-koivu ja pajukko, vaan poltto-puu ja hirret lautataan sinne
ylempää Mushin ja Beresov'an väliltä. Kuitenkin on Obdorsk, ehkä ei
kaupunki, jona sitä silloin tällöin nähdään mainittavan, sangen sievä
kylä noin 50 talolla ja 400 eli 500 asujalla. Se on sivistyksen
viimeinen askel Pohjolam-Pimentolan synkeihin maihin, sillä Ob'in
lahteen ei siitä tule enempää kuin puoli-toista sataa virstaa, ja noin
50 virstan päässä alkaa jo Samojeedein valta. Siperian Venäläinen on
yleisesti paljoa siistimpi, varakkaampi ja vieras-varaisempi kuin hänen
veljensä n.k. Europan Venäjässä; kahta mieluisammin tulee siis
matkalainen "näillä raukoilla rajoilla," ryvettyänsä Ostjakkein eli
Samojeedein likaisissa, pimeissä ja savuisissa jurtissa, venäläiseen
kylään, jossa hän aina tietää löytävänsä puhtaan ja lämpimän kamarin,
maittavan ruoan ja ystävällisen kohtelun. Tämmöisillä tunteilla tulin
Obdorsk'iin, saman-laisilla nautitsin sitten jälkeenkin päin pitkin
Ob-ja Irtysch-jokia palatessani niiden maiden venäläisten asujien
vieras-varaisuutta, ja oikeus vaatii tässä tunnustamaani, että
Siperialaisen yksin-kertainen ja rehellinen käytös on minua paljon
sovittanut Venäläisen luonnon kanssa, joka kukaties itsessä
Venäjässäkään ei olisi tätä pahempi, jos sitä pitkällinen ja raskas
orjuus ei olisi niin turmellut.

Obdorsk'in suurin milt'ei ainoa merkillisyys on sen seudussa elävä
Ostjakkilainen ruhtinas _Taischin_. Edellisestä on lukija nähnyt minun
jo ennenkin tavanneeni sekä Voguuleja että Ostjakkeja, jotka kutsuttavat
itsensä ruhtinoiksi ja mahtavat ollakin näitä kansoja entisinä aikoina
hallinneitten päällikköjen jälkeisiä. Mutta näiden ruhtinuutta haittaa
kaksi sangen painavaa vikaa, jotka täällä niinkuin muuallakin
maa-ilmassa saattavat semmoisen arvo-nimen epäilyksen alaiseksi, nim. he
ovat köyhät ja heidän ruhtina-arvoansa ei Venäjän hallitus ole koskaan
siksi tunnustanut. Sitä vastaan on Obdorsk'in ruhtinas sekä rikas että
ruhtinaksi kirjallisesti säädetty ja vahvistettu kahdelta Venäjän
hallitsijalta, nim. keisarinna Katarina Toiselta ja keisari Nikolailta.
Nämä kaksi seikkaa ovat tehneet, että Taischin on aina ollut
erinomaisessa arvossa kansalaistensa kesken, vaikka hänellä heidän
ylitsensä ei ole juuri mitään laillista valtaa senkun vaan auttaa
kruunun virka-miehiä jasakan laskussa ja kannossa. Vaan paljoa
suuremmaksi nousi sekä hänen kansalaistensa että Venäläistenkin
kunnioitus häntä kohtaan kuin Taischin eräsnä talvi-yönä v. 1854 varkain
läksi Beresov'asta suurella peura-parvella ja venäläisen tulkin kanssa
ajaa hujeltamaan länttä kohti ja tuli Pietariin. Niissä
peuran-nahka-vaatteissaan, joissa hän tänne matkusti, otti hänen keisari
Nikolai-vainaja hyvästi vastaan, "piti hänen kylläisenä," niinkuin T.
sanoo, "sekä syömän että juoman puolesta ja majoitti hänen omaan
jurttaansa," kuin myös täytti hänen anomuksensa, jotka olivat ne, että
Obdorsk'ista luovutettaisiin viralta kansan-rääkkääjä sasedatel ja että
tähän kylään ei vasta enää lähetettäisi pahan-tekijöitä, jotka useasti
olivat tehneet Ostjakeille pettuutta ja väki-valtaakin. Vahvistettuna
ruhtinuuteensa sekä lahjoitettuna omituisella arvo-puvulla,
kaula-nahalla ja muilla lahjuksilla palasi Obdorsk'in ruhtinas "khanin
kaupungista" koti-tundrillensa, ja siitä ajasta saakka ovat hänen
arvonsa ja arvoisuutensa tämän maan kaikkein asujien ja virka-miestenkin
seassa olleet epäilemättömät. Tätä kunnioitusta yllä-pitää arvattavasti
hänen suuri rikkautensakin, oleva peura-karjoissa, joita eläimiä hänellä
luullaan olevan kymmenen tuhannen paljous, joka rahaksi luettuna tekee
maan hinnan jälkeen noin 40 tuhatta hopea-ruplaa. Esi-merkiksi tälle
Taischin'in rikkaudelle mainitaan sen monesti tapahtuvan hänen
paimenillensa, että kuin tuiskuisena yönä karjaan yhtyy susi, jolla on
tapana pää-laumasta leikata ja erillensä ajaa pienempi joukko, jonka hän
tappaa kaikki tundralle, paimenet karjan paljouden tähden eivät havaitse
jonkun sadan peuran katoa ennenkuin aletaan kaivata vissiä
merkki-peuroja, jotka tämmöisessä tilassa myös ovat kadonneet ja joita
etsittäessä sitten tundralta vähitellen löydetään suden tappamat eläimet
ja näin vahingon jälille päästään. -- Taischin on näköjänsä
tanakka-ruumiinen, keski-läntä ukko noin 60 vuoden iässä,
pyöreä-muotoinen ja kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin Ostjakeilla
yleisesti. Vaatteuksessansa ei hän eriä kansalaisistansa muussa kuin
että hänen pukimensa arvattavasti Ostjakin-muotia myöten ovat mitä
parainta olla voi, eikä myös elämän-laadussansakaan muuten kuin siten,
että hän ympäri vuoden syö rukiista leipää, pitää samovaran vieraita
vasten ja useammin ryyppää viinaa kuin muut Ostjakit. Hänen asuntonsa on
kesän talven jurtta, talvella peuran-nahkainen, kesällä tuohinen.
Uppi-niskaisuudeksi lukevat täkäläiset virka-miehet sitä Taischin'ille,
että hän heidän kehoituksiansa myöten ei ole rakennuttanut itsellensä
Obdorsk'iin kartanoa ja ruvennut siinä vakaista elämää pitämään, kuin
myös senkin, että hän ummikko-Venäläisten kanssa aina puhuu tulkin
kautta, vaikka hänen luullaan hyvinkin ymmärtävän Venäjän kielen, ja
varsinkin sen, että hän, ehkä usein siihen kehoitettu, ei ole antanut
yhtään monista pojistansa eli pojan-pojistansa opetettavaksi joko
kadetti-kouluihin eli muihin oppi-laitoksiin, joissa ruhtinallinen arvo
olisi ollut heillä hyvänä etuna. Vähällä ajattelemisella voidaan
kuitenkin havaita, että tämmöinen ukon käytös ei ole uppi-niskaisuus,
vaan varova ymmärtäväisyys, sillä hänkin lienee havainnut että
Venäläisen ja Venäläisyyden kanssa pyytää tämmöisissä tapauksissa olla
samoin kuin eräästä muusta olennosta sanotaan: että jos sille annat
sormen, niin se ottaa koko käden.

Obdorsk'issa puhuu useampi venäläisistä asujista sekä Ostjakin että
Samojeedin kieltä, jonka tähden minun oli helppo löytää soveljas
kielen-kääntäjä edellistä kieltä tutkiessani. Vaan kuin sen havaitsin
olevan aivan yhden-laisen Beresov'assa käytettävän murteen kanssa, oli
minun huokea neljässä vuoro-kaudessa koota vahveksia tälle havannolle,
jonka ajan kuluttua läksin takaisin Beresov'aan, jonne tulin 12 p.
marras-kuuta. Edellä puhuessani tästä kaupungista unohdin mainita, että
siinä tapasin erään Siperiaan lähetetyn Suomalaisen nimeltä Juhana L--m
ja kotoisin Savon pitäjästä Turun lääniä. Beresov'aan ei nyt enää
lähetetä Siperiaan tuomituita pahan-tekijöitä muuten kuin siinä
tapauksessa että ovat Siperiassa jonkin suuremman rikoksen tehneet. Niin
oli L--mikin Siperiaan tultuansa joutunut uudis-talolaiseksi Omsk'in
seudussa olevaan Suomalaiseen kylään _Ryschkova_. Tämä on suuri kylä
useammalla sadalla talolla, joka perustui tämän vuosi-sadan alussa siten
että keisari Paul'in hallitessa Narvan seudusta tänne lähetettiin
kokonainen kyläkunta Suomalaisia, jotka olivat tehneet kapinan herraansa
vastaan. Sittemmin on kylän väki-luku yksitellen tulleista Suomalaisista
ja Virolaisista karttunut niin, että sillä on oma luteerilainen
kirkkonsa ja oli kerran jo oma suomalainen kirkko-herransakin (herra
Pietari Pundani, joka nyt on Saksan kirkko-herrana Kasan'issa). L--m
sanoi siellä naineensa suomalaisen vaimon ja oli jo asunnonkin hankkinut
itsellensä ynnä hevoset ja lehmät, kuin paha henki hänen kerran riivasi
toisen kylän markkinoilla, joille oli mennyt vaimoneen, juomaan itsensä
humalaan. Seuraus oli ollut tästä se että hän, joka itse silloin ei
ollut jaksanut eli ei raatsinut vielä lähteä kotiin, oli lähettänyt
vaimonsa yksinään takaisin, vaan tämä oli öisellä ja tuiskussa eksynyt
metsään ja sinne kuollut. L--m oli joutunut luulon alaiseksi murhanneen
vaimonsa, vaan päätti olevansa viaton ja sanoi että hän asiaa
tutkittaessa olisi siitä voinut helposti selvittäytä, jos olisi tehnyt
niinkuin häntä oli neuvottu: myönyt omaisuutensa ja antanut rahan
tuomarille. Tämän "tuhmuutensa" tähden joutui hän tänne Beresov'aan
parannuksen ja poliissin katsannon alle ja menetti kumminkin kaiken
omaisuutensakin, jonka "herrat" olivat korjanneet taskuunsa. Hän eli nyt
renkinä eräällä virka-miehellä, ja gorodnitschij kiitteli häntä
hiljaiseksi mieheksi, vaan sanoi viinaan meneväksi.

Seurallinen elämä Beresov'assa oli parempi kuin voi toivoakaan näin
pienessä kaupungissa ja tämmöisessä erakkuudessa kaikesta sivistyksestä
ja kaikesta luonnon ihanuudesta, joka ihmisten yksinäisyys kuitenkin
lienee ollut syy siihen, että he rehellisemmin ja hitaammin turvautuivat
toinen toiseensa. Seuran etevimmät jäsenet olivat arvattavasti
virka-miehet perheinensä, joista muutamat, kotoisin kaukaa Puolan
hedelmällisiltä lakeilta eli Itä-meren aallokkailta rannoilta,
ystävällisellä kohtelullansa osoittivat ei unohtaneensa sen tunteita,
joka

    "-- kaukana pois koto-maalta ja tuttujen luota"

oli joutunut Sosvan surkeille rannoille, jonka-lainen kohtalo monestakin
näytti niin somalle että useampi kuin yksi kysyi minultakin ihan
itseltäni, kuinka kauaksi ja mistä syystä olin lähetetty rangaistaa
Beresov'aan. Beresov'alaisilla on vanha tapa saattaa sitä onnellista,
joka pääsee heidän kylästänsä lähtemään pois muuanne ihmisten ilmoihin,
eräälle niemelle asti, joka tästä on saanut nimenkin, joka suomalaisessa
käännöksessä kuuluisi "saatto-niemi". Tätä tapaa ei laimin-lyöty
minunkaan lähtiessäni, toisena päivänä tuloni jälkeen, ja kaupungin
protojerej, joka iloisten vekkulien joukossa unohutti pappis-arvonsa
ulkonaisen jurouden, muisti siinä tilassa tätä arvoansa vaan sen verran
että rekeen istuttuani antoi minulle isällisen siunauksensa. Ja näin
olin nyt taas Ostjakkein matkassa, mutta aivan toisilla ehdoilla kuin
ennen. Ensinkin tapahtui tultuni nyt tilavassa reessä hevosilla,
vempeleessä tavallinen venäläinen kello, jonka ääntä en puoleen vuoteen
ollut kuullut; toisekseen tiesin tämän puolen Ostjakkein elävän paremmin
kuin niiden, joita tähän asti olin nähnyt, tiesin myös matkani menevän
enimmiten venäläisten kylien kautta; ja kolmanneksi vei joka askel,
jonka nyt otin eteenpäin, lähemmäksi kultaista kotoa, jonka ajatuksen
armauden jokainen tuntee, joka muistelee että minä nyt olin kuin se,
joka kolme vuotta oli pyrkinyt vasta-mäkeä, viimeinkin päässyt harjalle
ja nyt huoletta ja kevyellä mielellä alkaa laskea toiselle puolelle
vuorta.

Niin lentämällä kuin toivo minua kiidätti eteenpäin ei matkan-teko
kuitenkaan itsessä asiassa käynyt. Ob-joki jäätyi tänä vuonna tavattoman
myöhään ja heikolla jäällä; vaan muutenkin on se tavallista täällä, että
syksyllä ei lähde kukaan, vaikka hänellä olisi kuinka kiire, liikkeelle
etelään päin, ennenkuin kerran saadaan Tobolsk'ista posti, jonka tulo on
varmin ilmoitus jään olevan niin lujan, että sitä voi vaaratta kulkea.
Nyt oli odotettu postia jo kuusi viikkoa turhaan; vaan kuin Beresov'an
posti-mestari jo viikko-kautta ennen minun lähtöäni oli suorittanut
postin samaa tietää, jota minun oli matkattava, näytti se minusta
turhalta varovaisuudelta, ruveta odottamaan eteläistä postia. Vaan
kyydin-pitäjillä Ostjakeilla oli asiasta toinen ajatus; joka
posti-paikassa nuhtelivat he minua siitä että olin lähtenyt niin
aikaiseen liikkeelle ja että rekeni oli niin tavattoman raskas
syksy-kulkuun, joka kyllä olikin tosi, vaan jota asiaa minä en voinut
millään tavalla parantaa. Suurella hevois-voimalla ja varustettuina
kirveillä, tuurilla ja nuorilla saattoivat he minua kumminkin vähitellen
eteenpäin, kunne eräässä kohden, ei suurella Ob'illa, vaan muutamalla
niistä monista pienemmistä haaroista, joissa tämä joki juoksee
loppu-juoksuansa ja joita pidettiin vaarattomampina sentähden että
olivat aikaisemmin jäätyneet, hevoset ja reki yht-äkkiä hurahtivat
veteen ja minä luulin hukkumisen hädän olevan käsissä. Niin ei
kuitenkaan ollut, vaan oli paksu lumi peittänyt uhku-veden, jota oli
niin korkealta että se alkoi nousta rekeen, ja josta sitten olimme
työllä saada rekeä irti, varsinkin kuin paksu hyyhmä raskaasti takalti
reen liikettä. Maa-rantaan päästyä käskin minä ajaa suurelle Ob'ille,
jossa ei sanottu olevan uhku-vettä ja jonne pääsimmekin muitta
vastuksitta kuin että piti pari virstaa kulkeamme metsän läpi ja monin
paikoin hakkaamallakin tehdä tie reelle. Tämmöisiä seikkoja tapahtui
minulle sitten vielä kaksi, kerran yöllä, jolloin reki niin juuttui
hyyhmään ett'ei neljä hevoista voinut hievahuttaa sitä ja että se piti
kangeilla jäätyvästä hyyhmästä irtauttaa, ja toisen kerran siten, että
se kaatui railoon, johon minä kuomun sisässä vähällä olin tukehtua.
Tämmöiset seikat ovat muuallakin Venäjällä matkatessa sangen tavalliset
ja niistä ei siellä pidetä mitään lukua, kuin vaan matkaaja ei niissä
satu henkeänsä menettämään, enkä minäkään niitä kerro tässä juuri muun
tähden kuin viittaillakseni lukijalle tätäkin matkan-teon-laatua
itäisillä naapurillamme.

Vaikka Ostjakit saattajani pelkäsivät jään heikkoutta Ob'illa, oli
siellä kuitenkin parempi kulkea kuin edellä-mainituilla haara-joilla ja
lahdelmilla, kuin pois-luetaan ne kerrat, milloin joen poikki piti mennä
(joka tapahtui sangen usein), sillä niissä kohdin tärähytteli tien
epä-tasaisuus sisälmyksiäni ja rekeäni niin, että mokomassa muokassa en
ollut koskaan ennen ollut. Ob'in niinkuin kaikkien muidenkin isompain
jokien jäätyessä taistelee kylmän kanssa kaksi muuta voimaa nim. tuuli
ja virta, useastikin ei yhdestä puolin, vaan hekin vielä keskenänsä
riidellen, niin että tuuli on vastoin virtaa. Tällöin tapahtuu, että
joessa juoksevat jää-lohkareet nousevat pystyyn ja jäätyvät pystyyn,
josta näin jäätyneen joen pinta tulee näköjänsä suuren hautaus-maan
kaltaiseksi, jolla tuhannen-tuhannet moni-tahkoiset kuuleat
marmori-kivet, pystyssä, kallellaan ja muissa tiloissa heijastavat
auringon säteitä, vaan joka kaunis näkö ei suinkaan estä tien
tämmöisissä paikoissa olemasta mitä ilkeimmän. Ob-joki juoksee sillä
alalla, jonka minä sitä olen nähnyt (Obdorsk'in ja Samarov'an välin,
jota on noin 1000 virstaa) useammissa haaroissa olletikin
ala-juoksussansa, jotka milloin yhdistäiset pää-jokeen milloin taas
eroavat siitä. Tie niin kesällä kuin talvellakin kulkee tätä jälkimäistä
myöten. Se on hidas-juoksuinen, vaan vedekäs ja syvä joki, arviolta noin
virstan ja paikoin enemmänkin levyinen; rannoista on oikea korkea,
mäkinen, kasvava enimmiten havu-puita, vasen matala ja soinen, kasvava
pajua ja muita lehti-puita.

Ob'in ja Irtysch'in rantojen alku-peräiset asujat ovat Ostjakit aina
noin 200 virstaa lähelle Tobolsk'in kaupunkia, josta eteenpäin rahvas on
pelkkää venäläistä ja muutamin paikoin tatarilaistakin. Venäläisiä
löytyy kuitenkin ylempänäkin pohjan puolella pitkin näitä jokia aina
Beresov'aan asti ja vielä pohjempanakin niinkuin edellä olemme nähneet.
Maan-viljelys loppuu kokonansa noin kolme sataa virstaa pohjempana
Tobolsk'ista, jonka-tähden Obilaisten ja pohjaisten Irtyschiläistenkin
koko oleminen on niissä kahdessa: metsässä ja joessa. Metsästäminen ja
pyydettävät otukset ovat täällä yhden-laiset kuin Voguuleilla, joiden
metsästämisestä olen edellisessä kirjassani kertonut. Luotettavampi ja
rikkaampi kuin metsän anto on saalis joesta. Ob on varmaan
kala-rikkaimmia jokia maa-ilmassa. Jäiden lähdettyä nousee siihen
Jää-merestä lukematoin paljous kaiken-laista kallista kalaa, niinkuin:
sampi, sterletti, muksuni, nielina j.n.e. Syyksi tähän Ob'in suureen
kala-rikkauteen sanoo luonnon-tutkija Pallas sen pehmeätä ja mutaista
pohjaa kuin myös hiljaista juoksua, jotka seikat toiselta puolen taas
vaikuttavat sen että Ob'issa ei löydy lohta ja sonkaa, jotka kalat
tiettävästi löytyvät Jää-meressä ja siitä nousevat Venäjän muihin
jokihin niinkuin Petschoraan, Viena-jokeen j.n.e., vaan jotka rakastavat
kivikkoa pohjaa ja virtaista veden juoksua. Kalaa pyydetään
kaiken-laisilla pyydyksillä pienimmästä merrasta alkaen aina mahdottoman
suuriin nuottiin asti, mutta kalastus ei tulva-veden aikana tapahdu
itsessä suuressa Ob'issa, vaan syrjä-joissa, joen lahdelmissa ja muissa
matalammissa paikoissa, joihin kala ajaksen kutemaan. Kala-veden ainoat
isännät ovat Ostjakit, siksi tunnustetut lailtakin, vaan köyhyys on
estänyt heidät hankkimasta kunnollisia pyydyksiä, jonka-tähden se jo
vanhastaan on ollut tapana, että he enimmäksi osaksi ovat antaneet
kalastus-paikkansa vuokraan Venäläisille. Vaan kuin vuokraajat
tavallisesti kiehtovat nämä kauppa-veljensä loppumattomiin velkoihin ja
kovin polkemalla suorittavat heille vuokran, niin on hallitus ottanut
Ostjakkein kala-veden vuokralle antamisen huoleksensa, siten että
kalastus-oikeus myödään huuto-kaupalla enimmän tarjoavalle, jonka tulee
arenti-rahaa maksaa piirikunnan rahastoon, kusta Ostjakit sen sitten
itsellensä perivät. Vaikka näissä huuto-kaupoissa virka-miehet eivät
laimin-lyö omaakaan etuansa, on tästä asian menetyksestä kumminkin ollut
suuri etu Ostjakeille. Vuokrat ovat viime vuosina nousseet monin kerroin
entiseen nähden ja moni köyhtynyt Ostjakkilais-kylä on näin päässyt taas
vaurastumaan. Mainitut vuokraajat ovat enimmin kauppa-miehiä
Tobolsk'issa. Jokien auettua keväällä lähtevät he liikkeelle suurilla
aluksilla, joissa on laivuetta noin 50 ja 100:kin miestä ja jotka ovat
lastatut koko kesän tarpeilla ja ilman sittä vielä jauholla, suolalla ja
muulla tavaralla Ostjakeille myödä. Tämmöisiä aluksia tulee ala-Ob'ille
ja Ob'in lahden rannoille joka vuosi useampia kymmeniä, ja kuin ne ovat
raketut vaan yhdeksi matkaksi, samoin kuin Volgalla elo-parkat, niin
jäävät ne niinkuin nämäkin siihen paikkaan, jossa matka päättyy ja
käytetään siellä rakennus-tarpeihin eli poltto-puuksi. Kukin kalastaa
tietyllä paikallansa koko kesän, kuivaa, savustaa eli suolaa kalan
paikalla, ja syys-kuussa palaavat kalastajat pienemmillä aluksilla taas
koto-paikkoihinsa. Mennä vuonna syntyi, kalastamista varten
Irtysch'illa, Ob'illa ja Ob'in lahdella, Tobolsk'issa yhdyskunta, jonka
pää-summa on pari miljonaa hopea-ruplaa, ja joka, liikkuen omilla
höyry-laivoillansa ja pitäen tavara-paikkoja useammassa kohden näillä
vesillä, tulisi täällä valtaamaan sekä kalastuksen ja kalan oston että
metsän-nahkojenkin kaupan ja hävittämään kaiken yksinäisen liikunnon
näillä tavaroilla. Asian-tuntijat epäilevät tämmöisen yhdyskunnan
onnistumista, vaan varma on, että se tulee saattamaan paljon rahaa,
liikettä ja herätystä näissä köyhissä ja pimeissä tienoissa.
Höyry-alusten kulku-keino ei kuitenkaan ole enää näilläkään vesillä
tuntematoin, sillä Tjumen'in kaupungissa Tura-joen varrella löytyy
yhdyskunta, jolla kaksi höyry-laivaa joka kesä tekee matkoja mainitusta
kaupungista Tomsk'iin Turaa, Tobol'ia, Irtysch'ia ja Ob-jokea myöten, ja
joka kuuluu tavaran kulettamisesta näiden paikkojen välillä saavan
sangen hyvän hyödyn.

Kaksi sataa viis-kymmentä virstaa vaikeasti matkattuani tulin kolmantena
päivänä _Kondinsk'in_ monasteriin. Se seisoo korkealla mäen törmällä
Ob'in oikealla puolella; se on perustettu kuudennentoista vuosi-sadan
loppupuolella ja nyt viimeksi uudesta rakettu nykyisen arhimandrit'in
isä Arsenijn huolen-pidosta. Tarkoitus tällä monasterilla on ollut
Ostjakkein ja Samojeedein kääntäminen kristin uskoon, jota tarkoitustaan
sen asujat ovat myös voimiansa myöten täyttäneet saarnaamalla,
kastamalla ja opettamalla. Monasterilla on tulonsa hyvästä
kalastus-paikasta, joka sille jo perustettaessa annettiin, ja joku vähä
myös uskovaisten hurskaista lahjoista. Sen nykyiset asujat, mainittu
arhimandrit ja kaksi pappis-munkkia kutsutaan lähetys-saarnaajiksi, vaan
tämän velvollisuutensa täyttävät he nyt enimmiten vaan siten, että
monasterissa koulitsevat joukon Ostjakilais- ja Samojeediläisiä lapsia.
Huvittava on katsoa, kuinka nämä soisen ja raan Pohjolan lapset istuvat
luokissa, oppivat kirjoittamaan ja lukemaan ja totutetaan sivistyneen
elämän tavoille. Kiitetäänkin heitä niin käytöksensä kuin oppinsakin
puolesta sangen ilahuttaviksi oppilaisiksi, ja olletikin kuuluvat
Samojeedit olevan hyvä-oppisia, niinkuin he ulko-puoleltakin ovat
vilkkaamman ja pulskemman näköisiä kuin Ostjakit. Ollessani tässä
monasterissa vuoro-kauden sain sen isännältä lahjoituksen, jonka pidän
suuremmassa arvossa kuin matkalleni antamansa siunauksen, nim.
venäläis-ostjakilaisen sana-kirjan (käsi-kirjoituksessa), joka kuitenkin
minulle maksoi yhden-laisen lunastuksen kuin Muinais-tutkijalle W.
Scott'in saman-nimisessä romaanissa eräs harvinainen ja kallis-arvoinen
kirja, jonka hän voi omistajalta saada ainoastaan sillä ehdolla, että
tyhjensi tämän kanssa kolme-kymmentä putellia olutta.

Kondinsk'ista lähdettyäni sujui matkan-teko helpommasti kuin siihen
asti, johon suurin syy oli se, että täällä venäläisiä kyliä on
tiheämmässä, liike teillä siis oli suurempi ja yö-siatkin paremmat kuin
ennen. Puoli-kolmatta sataa virstaa kulettuani tulin Samarov'an kylään,
joka seisoo Ob'in ja Irtysch'in yhdistyksessä ja on hyvin rakettu ja
kaunis kylä noin parilla sadalla talolla. Tässä yhtyi minun
matkustukseni Castrén'in tutkinto-matkan kanssa, joka laski etelästä
päin Irtysch'ia myöten tähän asti ja tästä sitten kääntyi Ob'ille
vasta-virtaan nousemaan Gurgut'iin ja etemmäksi. Samarov'asta luetaan
Tobolsk'iin 560 virstaa, joka matka on kaikki Irtysch'ia myöten;
talvella mahtaa virsta-määrä olla vähän vähempi, sillä Irtysch on hyvin
polvekas joki, jonka-tähden talvi-tie useasti kulkeekin oikasemaila
maisin. Täällä oli minulla tilaisuus eräässä posti-paikassa nähdä
Ostjakkein tanssia ja kuulla heidän soittoansa ja lauluansa. Tuvan
seinällä posti-talossa riippui nim. soitto-kalu, josta olin kuullut
puhuttavan, vaan jota tätä ennen en ollut sattunut näkemään. Se on tehty
paksusta ja väärästä lepän juuresta ja muotoansa kuin vedessä istuva
hanhi, joksi sitä Venäläiset tämän tähden kutsuvatkin. Tämän hanhen
kupu, vastaava meidän kanteleen koppaa, on onsi niinkuin sekin, mutta
kielet ovat asetetut juoksemaan hanhen niskalta ja kaulalta purstoon ja
taka-selälle, joten koko kalu arvattavasti on pienen harpun näköinen.
Kielet ovat vaski-langasta ja määrältänsä on heitä muistaakseni
yhdeksän. Kysyttyäni eikö joukossa olisi ketä, joka voisi soittaa minun
kuullakseni tätä soitto-kalua, löydettiin pian eräs nuori mies, joka
epäili ensin hyvän aikaa ja vasta rommi-ryypyn saatuansa taipui viereeni
istumaan ja soittamaan. Soiton ääni oli ihmeellisesti yhden-lainen
kanteleen äänen kanssa, niinkuin niissä ostjakkilaisissa
soitannoissakin, jotka tässä tulivat ilmi, oli epäilemätöin heimolaisuus
monen suomalaisen laulannon kanssa. Laulannoista olivat muutamat
tanssiakin, ja kuultuansa niiden äänen, eivät nuoret Ostjakit malttaneet
olla näyttämättä hyppy-taitoansa. Kaksi heistä puki itsensä salaa
toisessa huoneessa vaimon-vaatteihin ja olivat tois-puoleisen asemesta
tanssivilla nuorukaisilla, enkä minä arvannut heitä miehiksi (sillä
kasvot olivat peitetyt, niinkuin Ostjakittarilla on tapana), ennenkuin
näin millä halulla ja taidolla he ryyppäsivät kupin toisensa perään
tarjoamaani nestettä. Tanssi oli sangen somaa kievahdellen
jumputtamista, vaan kuin minulla ei ole taitoa selittää tämmöisiä
asioita, täytyy minun tässä olla sitä lähemmin kirjoittamatta, pikemmin
olisin suonut olevani kuvaaja, jona olisin siinä saanut kauniin ja
omituisen kuvan Ostjakkein elämästä, ja laulannon-taitaja, jona olisin
voinut ihmetyttää Europan laulu-niekkoja peri-ostjakkilaisilla
laulannoilla; vaan molemmat nämä taidot olivat minulta oppimattomat ja
näin jäivät Ostjakkeini tanssit ja laulannot muiden onnellisempien
matkaajien ylös-panna.

Kuta lähemmäksi Tobolsk'ia tulin, sitä enemmän virkoni liike tiellä. Se
oli Ob'in ja Irtysch'in kala, joka matkaan-saattoi tämän liikkeen, ja
jota kauppa-miehet nyt ehättivät joulu-paaston alkuun saada
etelä-Siperiaan ja Uraalin vuori-tehtaihin, joissa tienoissa kalaa
pyydetään vähän eli ei ollenkaan. Tobolsk'in kaupunki, josta puoli
vuotta takaperin olin antanut niin vähän kiittelevän ehkä toden-mukaisen
kirjoituksen, tuntui minusta tällä kertaa pää-kaupungilta, ja
ihastuksella loin nyt kaupungin katuja myöten kävellessäni silmäni
milloin puotien hehkuille, milloin rakennusten somuudelle, milloin taas
ajelevien rouvien koreudelle ja ylpeille hevosille. Kaupungilla
liikkuvan väen paljous tuntui minusta niin suurelta, että arvelematta
kysyin eräältä ohitseni menevältä, mikä praasnikka silloin oli, kuin
niin paljon rahvasta oli liikkeellä, johon hän vastasi nyt ei mitään
praasnikkaa olevan eikä myös rahvaankaan olevan tavallista suuremman, ja
vähän häpeissäni havaitsin Voguulien ja Ostjakkein parissa tulleeni
sydän-maalaiseksi.

Tobolsk'ista voimme nyt, yli-hyppäämällä ne yhdeksän sataa virstaa,
jotka minä polvitellen kulin, muuttaa suoraan _Verhoturjen_ kaupunkiin
Perm'in lääniä. Tällä matkalla olemme kyllä nähneet ja kuulleet
kaiken-laista. Niin esim. tapahtui, että kuin eräsnä iltana tulin
Tjumen'in kaupunkiin ja ajoin majataloon, jossa jo ennen olin kahdesti
pitänyt majaa, sen vanha halli-parta kartanon-vartija, kysyttyäni: oliko
heillä huonetta antaa minulle? vastasi kysymykseeni toisella
kysymyksellä: kauppa-mieskö minä olin vai virka-mies? Minä vastasin:
virka-mies, "No kuin virka-mies lienette, niin meillä on matkustavia
kaikki huoneet täynnä." Tullessani olin jo talon harvassa loistavista
tulista arvannut, että huoneita mahtoi olla useampiakin kuin mitä minä
tarvitsin joutilaita, ja ukon ihmeellinen vastuu kummastutti minua myös.
Siis nousin reestä ylös, annoin ukon lyhdillänsä katsoa silmiini ja
sanoin: kuinka teillä ei ole huoneita? etkö sinä enää tunne vanhoja
tuttavia? --"Ahaa, tekö se olette, joka keväällä majasitte meillä;
antakaa anteeksi ett'en teitä heti tuntenut; kyllä minä teidän
juoma-rahanne olen aina muistanut, Jumalapa teitä siunatkoon; teille on
isännällä huoneita, kuin paljon tahdotte." Saattaessansa minua
ylä-kertaan, jossa enin osa vieras-huoneita oli, ja siellä riisuessansa
turkkia päältäni kertoi hän, että muuan kenraali oli sen-edellisellä
viikolla asunut heillä useampia päiviä moni-lukuisen seuransa kanssa,
vaan lähtiessään ei maksanut poluschkaakaan isännälle, josta tämä oli
tehnyt päätöksen, eteenpäin ei laskeaksensa luokseen korttieriin ketään,
joka vaan kruunulta palkan nautitsi! Tämän kertomuksen toden-peräisyyden
todisti tällä aikaa sisään tullut isäntä itsekin, lisäämällä tämän ei
olleen ensimäisen kerran, jolloin hänen maja-talossansa asuneet
virka-miehet olivat lähteneet pois maksamatta ruuasta ja huoneesta
mitään, vaan vahvisti kuitenkin samalla myös sen poikkeuksen hänen
päätöksestään, jonka dvornikka jo omin päinsä oli päättänyt tehdä minua
kohtaan. --Etempänä, eräässä hevosen-muutto-paikassa saman Tjumen'in
piirikunnassa oudoksuin emännälle sitä suurta siivottomuutta ja
epäjärjestystä, joka vieras-huoneessa oli ja kysyin sen syytä, kuin
hyvin tiesin, että talon-poika tässä osassa Siperiaa pitää huoneensa
siistimpänä kuin herrat monessa paikassa muuta Venäjää. Emäntä selitti
heillä pidetyn neljä päivää hengellistä oikeutta, joka oli istunut juuri
heidän kamarissansa ja vasta samana päivänä loppunut. Sen hengellisen
tutkinnon syy oli ollut se, että seurakunnan diakon eli papin-apulainen,
joka pari vuotta takaperin oli jäänyt vaimostansa leskeksi eikä virkansa
sääntöjä myöten saanut toista kertaa naida, ei ollut jaksanut hillitä
vielä nuoren lihansa himoja, vaan ottanut erään tytön kylästä
luoksensa ja sen kanssa elänyt kuin avio-vaimon kanssa. Muutamat
talon-poika-ryökäleet, joilla oli ollut vihaa diakonalle, olivat
kantaneet asian piispalle, ja tämän kanteen seuraus oli se nyt pidetty
tutkinto ollut. Kysyttyäni mihin päätökseen tutkijakunta oli joutunut,
selitti eukko, että kyläläisten oli tullut sääli hyvää miestä, jos hän
nyt niin vähästä syystä olisi joutunut viralta ja päälle päätteeksi
vielä monasteriin; sentähden olivat he kätkeneet sen, joka oli pahan
syy, tytön nim. lapsinensa erään talon saunaan, ja sen ohessa valallansa
vahvistaneet kanteen olevan aivan perättömän ja kantajien ansaitsevan
rangaistusta valheesta ja oikeuden turhasta vaivaamisesta. Tämän
todistuksen vaikutusta oli diakon itsekin auttanut siten, että oli
lahjoittanut tutkija-herroille kaksi-kymmentä kolikkoa, jonka lisäksi
hän oli ostanut heille ämpärin viinaa ja kyläläisille kaksi (Venäjän
ämpäri, vedro, on noin 4 Suomen kannua). Tutkinto oli päättynyt
tutkijain, tutkittavan ja kyläkunnan mieliin, vaan kantajien sekä selän
että kukkaron luuli emäntä tulevan tuntemaan, mitä se on että ruveta
nostamaan "juoruja ja levottomuutta" seurakunnassa. -- Perm'in lääniin
tultuani olivat kylien kehnot ja pienet rakennukset minusta kummaa, kuin
metsää näkyi joka paikassa olevan niin paljon, että asujat olisivat
työllä estäessään honkia kaatumasta heidän pienille pelloillensa ja
särkemästä heidän tupiansa. Tästä annettiin se selitys, että "kyllähän
sitä muka täälläkin rakennettaisiin semmoisiakin komeita kartanoita kuin
siellä Siperiassa on; vaan täällä meidän läänissä on joka piirikunnassa,
mitä Siperiassa ei ole, metsä-herra, jonka tulee katsoa ett'ei metsää
haaskata turhaan, ja jolta talon-poikien pitää lunastaa piljetti eli
lupa-kirja metsän-hakkaamiseen; ja sepä se lupa-kirja juuri estääkin
talon-pojan rakentamasta, sillä paitse kruunulle siitä menevää
lunastusta, jota yksinänsä suinkaan ei olisi vaikea suorittaa, pitää
lupa-kirjan antamisesta metsä-herralle itsellensäkin olla
hyvän-tekiäisiä: poltto-puu-piljetistä 2, luvasta saada ottaa hirsiä
yhden talon korjaamiseksi 10 ja luvasta hakata uuden talon rakennukset
metsästä 25 kolikkaa, ja niitä kuin on monenkin työläs suorittaa, niin
ollaan vähemmällä rakentamisella ja eletään ahtaammassa." Näitä ja
tämmöisiä kertomuksia kuulin matkallani, vaan niiden enempi kertaaminen
tässä estäisi minun puhumasta mitään muista yhdyttämistäni esineistä, ja
sen ohessa olemmekin jo tulleet Verhoturjeen, niinkuin taannoin sanoin,
ja se on myös tämmöinen muutamalla sanalla muistettava paikka. Ei
itsensä vuoksi, sillä kaupunki on surkea harakan-pesä eli ryhmä
harakan-pesiä, joissa elää pari tuhatta köyhää ja laiskaa ja huoletointa
ihmistä; eikä myös vanhan ja rikkaan luostarinsa tähden, joka on
perustettu erään ennen vanhaan hurskaasti eläneen ja autuaasti kuolleen
räätälin ihmeitä tekeville luille, ja johon monta tuhatta jumalista
sielua nyt vuosittain vaeltaa näiden luiden kautta rukoilemassa
ruumiillensa parannusta eli uskollensa hartautta. Vaan Verhoturje on
minun silmistäni merkillisin sen kautta että se on pohjainen keskus
Uraalin kuuluisille vuoren-kaivannoille ja tehtaille, joiden kaikkein
ylimäinen hallitus on, niinkuin sen ennen olen sanonut,
Jekaterinenburg'issa.

Uraali jakautuu ja jaetaan luonnollisesti kolmeen osaan: 1) eteläinen
eli _vilja_-Uraali, 50:nnestä leveys-pykälästä 55:een asti; 2)
keskimäinen eli _malmi_-Uraali 55:nnestä 61:een pykälään asti, ja 3)
pohjainen eli _nahka_-Uraali, 61:stä 69:een pykälään eli Jää-mereen
asti. Niinkuin nimikin ilmoittaa on keskimäinen Uraali se, joka tämän
vuoren on metalli-rikkautensa vuoksi tehnyt kuuluisaksi. Paitsi muutamia
lajia kalliita ja useampia lajia tarvis-kiviä saadaan Uraalin
vuori-kaivannoista enimmiten rautaa, vaskea ja kultaa; v. 1857 saatiin
kruunun ja yksinäisten tehtaissa yleensä: 24 miljonaa puutaa rautaa, 340
tuhatta puutaa vaskea ja 130 puutaa kultaa. Näistä numeroista arvaa
lukija, kuinka painava ja kallis-arvoinen tämä osa Uraalia on
Venäjän-maalle, ja mikä sivistynyt ja sivistäväinen vireys ja liike on
tarpeellinen tätä metallin paljoutta valmistaessa ja niitä ihmisiä
elättäessä, jotka tämän valmistuksen kanssa ovat toimessa. Vaan Uraalin
vuoren-kaivaminen ei ole nytkään vielä muuta kuin alulla, vaikka se
alettiin jo ennen Pietarin aikoja ja hänen hallitessansa sitten sai
jonkun vauhdin eteenpäin; sillä malmi-rikkaus on loppumatoin ja sen
saaminen hyvin huokea, vaan teko-paikan kaukaisuus myömä-paikoista ja
tavaran hitainen kuletus niihin ovat esteet, jotka tähän asti ovat
vaijistaneet tätä hyödyllistä työtä. Kuletus tapahtuu nyt
Uraalin-takaisista tehtaista ensin maisin muutamia kymmeniä virstoja
jolle-kulle niistä monista syrjä-joista, jotka sen länsi-vietteeltä
juoksevat Kamaan, sitten venehin näitä jokia, Kamaa ja Volgaa myöten
Nischnj-Novgorod'in markkinoille, josta tämä tavara, niinkuin kaikki
muukin sitten leveää ympäri Venäjätä. Vaan kuin hallitus kerran
päätäksen jatkamaan rauta-teitänsä, joista itäisin haara, Moskovasta
mainittuun markkina-paikkaan, nyt on tekeillä, --joka jatkaminen siitä
Kasan'iin ja tästä Perm'iin eli Jekaterinenburg'iin on näiden maakuntien
kaiken-laisen rikkauden suhteen niin tarpellinen, että se muutamien
vuosien sisällä on tapahtuva, -- niin kohoaa Uraalin vuoren-kaivanto
arvaamattomiin määriin, ja tuntijat sanovat, että tämä vuori yksinänsä
voipi täyttää koko Europan tarpeen esim. raudasta. Enin osa tätä Uraalin
rikkautta on yksinäisten vallassa, joista taas Demidov'ien lempeä ja
sivistynyt heimo on rikkain ja kuuluisin; sen alusta on Uraalin
itäisellä puolella, kaupunkien Jekaterinenburg'in ja Verhoturjen
välillä, ja pää-paikka tätä valtaa on Nishnij-Tagil'in ruukki, jossa on
yli 40 tuhannen asujan ja joka useamman virstan laveudelta on rakettu
kuin paras kaupunki.

Keskimäisen Uraalin yli kulkee kaksi tietä, toinen eteläinen Perm'istä
Kungur'in kautta Jekaterinenburg'iin, ja toinen pohjainen Solikamsk'ista
Verhoturjeen. Näistä teistä on vaan edellinen posti-tie, se suuri
valta-suoni, jonka kautta Europa näillä paikoin yhdistäksen Aasian
kanssa; sitä tietä menin minäkin itään päin ja siitä kuin myös Uraalista
sen kohdalla olen paikallansa ennen kertonut. Jälkimäinen tie, jota nyt
Verhoturjesta matkasin takaisin Solikamsk'iin oli ennen ainoa Venäjältä
Siperiaan, ja tulli-rahan suorittamisen tähden, joka näiden maiden
välillä kulkevista tavaroista kannettiin Verhoturjessa, oli matkustavien
kuoleman-rangaistuksen uhalla kielletty kulkemasta muita teitä kuin tätä
yhtä. Yleinen tarvis nyrytti tämän niinkuin monta muuta saman-laista
lakia mitättömäksi, ja kuin viisaampien neuvojen keksittyä väli-tulli
Verhoturjessa kumottiin, tuli eteläisempi ja suurempi tie, joka paitse
sitä kulki mäki-rikkaamman ja viljamamman maan kautta, aina enemmän
käytökseen, ja entinen tie jäi hylylle ja metsittymään. Kuitenkin on
hallituksen aikomus ja käsky nykyisempinä aikoina ollut avata tähän taas
kelvollinen tie, vaan kuin täällä tarkempi perään-katsomus on kaukana,
on tämä tien-teko kulkenut hitaasti eteenpäin. Hyvä tie olisi tässä
kohden kumminkin sangen tarpeellinen ja liike silläkin tien-tapaisella,
joka siinä nyt löytyy, on talvella sangen suuri. Idästä kulkee sitä
myöten leipä-neuvo ja kala Perm'in ja Vologdan läänien pohjaisiin osiin;
lännestä suola, ylellisyys- ja koreustavara itään päin, ja varsinkin
Irbit'in kuuluisan markkinan aikana (talvella helmi-kuussa) oikasee tämä
tie puoli tuhatta virstaa kolmen läänin kauppa-miehille ja tavaroille.

Tien pituus Verhoturjesta Solikamsk'iin on 270 virstaa, ja Uraaliksi
voipi tästä matkasta lukea noin 100 virstaa, jota myöten se tässä kohden
on leveämpi kuin suuren tien kohdassa, josta ennen olen puhunut. Vaan
vaikka rahvas Uraalia jo näillä seuduin ei muuten nimitäkään kuin
nimellä _kamen'_ (kivi, kallio), niin ei se tätä nimeä ansaitse siten,
että olisi louhikko, sillä kiveä ei täällä näe alunkaan, eikä sitenkään,
että sen korkeus olisi kovin suuri, sillä se ei ole tässäkään korkeampi
meidän Maan-selän selänneitä ja olletikin idästä päin tuleva matkustaja
ei arvaisikaan olevansa niin merkillisellä paikalla kuin Uraalin
harjalla, jos ei kyyditsijä sanoisi nousemisen _kalliolle_ nyt
loppuneen. Mutta jylhä on ja synkeä se metsä, joka alkuperäisessä
voimassansa painaa Uraalin hartioita, ja joka monin paikoin ahdistaa
tienkin niin supeaksi, että matka-miehen täytyy puita maahan hakkaamalla
raivata tietä rekensä siiville, ja kuitenkin useasti taitteleekin näitä
siipiä, sillä alinomaa lyöpi reki kolin-kolia yhdestä puusta toiseen. Ja
raaka ja kylmä on ilman laatu näillä tienoin, niin raaka, että vaikka
Solikamsk seisoo melkein rinnakkain s.o. yhden pykälän alla Helsingin
kanssa ja Verhoturje kokonaista pykälää etelämpänä, Uraalin seuduissa
näiden paikkojen välillä ei kylvetä paljon muuta kuin naurista, sillä
kovat hallat ja useasti lumi-sadekin Pietarin päivän aikaan tekevät
mitättömiksi maa-miehen koetteet. Matkatessani (joulukuussa) ihmettelin
lumen paljoutta, jota jo silloin oli parin kyynärän paksuudelta, ja
josta vastatusten tullen tiellä syntyi sille, jonka piti tie-puoleen
lähteä, useamman tunnin työ ja hilaus, jos hänellä oli kuorma. Vaan
sikäläiset asujat sanoivat tämän ei vielä olevan mitään; vasta keväällä
maalis- ja huhtikuissa, kuin lunta on neljän ja viiden kyynärän
korkeudelta, kuin tie on yhdelle harjalle tallautunut, silloin vasta
työllä kuuluttiin olevan päästessä toinen toisistansa, kuin vastaksutta
satutaan tulemaan, ja heikomman täytyy täälläkin hyvällä eli pahalla
loikota vahvemman tieltä. Minun tässä kulkiessani oli myös hirmuinen
pakkanen, niin että Pavdan kruunun-valtaan kuuluvassa kaivannossa, jossa
ystävällisen ja sivistyneen työn-käyttäjän luona olin yötä, tämä valitti
elo-hopeiset lämpö-mittarinsa jäätyneen ja Solikamsk'issa sitten
sanottiin väki-viinalämpö-mittarien silloin osoittaneen 38 pykälän
pakkaista. Tämmöisen luonnon kovuuden vuoksi ovatkin asujat (kaikki
Venäläisiä) niissä pienissä ja harvoissa kylissä, joita tässä seudussa
löytyy, köyhiä ja elättelekset enemmän metsän-pyynnöllä, rahdin-vedolla
ja muilla syrjä-töillä kuin maan-viljelyllä ja karjan-hoidolla, jotka
muuten ovat venäläisen talon-pojan paras ja rakkahin toimi. He niinkuin
melkein kaikki maalla asuva rahvas Perm'iin asti ovat orjia heimoille
Stroganov, Galitzin, Lazarev ja Buterov. Puhellessani heidän kanssansa
kohta saatavasta vapaudesta, jota monin paikoin muualla Venäjässä olin
rahvaan kuullut toivovan kuin maallista autuutta, havaitsin täkäläisen
kansan pikemmin epäilyksellä ja pelollakin kuin toivolla odottavan uuden
vapauden lahjoja, joka on varmin merkki siitä, että isännät suojelevat
alamaisiansa virka-miesten polusta eivätkä rääkkää heitä liian suurella
verolla, sillä sitä enempää huolen-pitoa venäläinen orjais-talon-poika
ei vaadi isännältänsä tyytyväisenä elääksensä. Etempänä, Solikamsk'in
seudussa ja edellensä Perm'iin päin, kohtaa matkalainen sitten, näiden
samojen herrojen alustoissa, milloin minkin, suuria kyliä, vahvoja
rauta-ruukkia ja väki-rikkaita suolan-keittoja; pellot, asunnot,
huone-kalut, kaikki todistaa rahvaan elävän hyvässä kunnossa, eikä
yhdessäkään paikassa kuulunut ääntä, joka olisi toivonut pois
herran-vallasta.

Mainitsin ikään suolan-keittoja. Tämä on Solikamsk'in kaupungin seudulle
kokonansa omituinen ansio-lähde, lähde tämän sanan ensimäisessä
merkityksessä, sillä suolainen vesi, josta suola keittämällä
kiteytetään, juoksee lähteistä, jotka kumminkin enimmiten ovat
syvennetyt kaivoiksi. Yleensä tekee Kama-joen seuduissa voitetun suolan
määrä vuosittain noin 10 miljonaa puutaa, jonka valmistamisesta,
kuletuksesta ja myömisestä hyvin sadalla tuhannella ihmisellä on runsas
leipänsä; niin elää Solikamsk, jota seudun suola-rikkaudesta on
nimensäkin saanut, suureksi osaksi tästä luonnon-tuotteesta; niin on,
vähän päälle 20 virstan päässä tästä kaupungista, Kama-joen varrella
rikas ja pulska kauppala _Usolje_, jossa on kolme kirkkoa, 10
kauppa-puotia ja kymmenkunta kaksin-kertaista kivi-kartanoita, ja jonka
asujat kokonansa elävät vaan paikalla löytyvistä suola-tehtaista; monta
muuta paikkakuntaa mainitsematta, joilla samoin on ainoa tulonsa suolan
valmistuksesta.

Solikamsk'in ja pohjaisempana olevan Tscherdyn'in piirikunnissa löytyvät
niin-kutsutut Permiläiset, joita paikalla ei kukaan tunne muulla nimellä
kuin Syrjänein ja jotka kielen ja kaiken muun asunsa vuoksi ovatkin tätä
kansaa. Vanhat Bjarmilaiset, joiden kaupalla voitettu rikkaus oli niin
viehättävä Skandinavian meri-sankareille, eivät olleet muita kuin Vienan
Karjalaisia ja Syrjänejä, ja Bjarmin-maa ulottui oikeassa laveudessansa
Uraalin juureen eli vähintäsäkin Kama-joelle. Syrjänit ovat vielä
tänäkin päivänä yli koko pohjais-Venäjän tunnetut uutteroiksi ja
älykkäiksi kauppiaiksi, vaikka heitä ynnä tämän kiitoksen kanssa myös
laitetaan viekkaan ja itse-pintaisen luonteensa tähden. Kahdeksannesta
vuosi-sadasta 12:een asti olletikin mahtoi Syrjänein maa kukoistaa,
josta kukoistuksesta vielä nytkin tavataan pitkin Kaman rantoja
merkillisiä kaupunkien ja linnoitusten jäännöksiä, kuin myös näissä
seuduin on paljon löydetty ja löydetään vieläkin ei ainoastaan
arapialaisia, kreikkalaisia ja ruomalaisia rahoja, vaan myös
muinais-kreikkalaisten kulta- ja hopea-astioita ja sen ohessa
kallis-arvoisia renkaita, sormuksia, aseita j.n.e. Tämä kukoistus ja
rikkaus virtasi Permialle kahdesta painavasta kaupan-lähteestä. Yksi oli
se osa Itä-maan kauppaa Europan kanssa, joka Kaspian merestä kulki
Volgaa myöten Bolgar'in rikkaasen ja mahtavaan kaupunkiin tämän joen
varrella (noin 100 virstaa etelämpänä nykyistä Kasan'ia).
Bolgarilaisilta ottivat Syrjänit eli Permiläiset tavaran vastaan ja
saattoivat sen Kamaa ja sen syrjä-jokia myöten pohjaan päin ja
edellensä, pienten maa-kannasten poikki-kulettua, joko Petschoraa eli
Vytschegdaa ja Viena-jokea myöten Jää-meren rantaan, josta se sitten
levisi muualle Europaan. Toinen yhtä painava haara Syrjänein liikkeessä
oli heidän kauppansa Uraalin-takaisissa maissa, joissa he Voguuleilta ja
Ostjakeilta ostivat näiden kalliita metsän-nahkoja ja tutustivat nämä
kansat sivistyksen ensimäisten alkeiden kanssa. Tästä Syrjänein
sivistyttävästä vaikutuksesta näissä Ugrin kansoissa löytyy heidän
kielessänsäkin jälkiä; sanalla _Saran_ (Syrjäni) on esim. Ostjakin
kielessä aivan yhden-lainen merkitys kuin Suomen kielessä sanalla
_Saksa_; venhettä kutsutaan mainitussa kielessä _syrjäniläiseksi
ruuheksi_, tervaa _syrjänin-pihkaksi_ j.n.e. Vaan tämä Syrjänein ja
Permian kukoistus ei kestänyt kauan; Mongolilaiset valloittivat
Bolgar'in, joka sen kovemmin ei enää vironnut entiseen voimaansa, ja
Novgorod'in rahan- ja vallan-ahnaat tasa-valtalaiset juurtihet Klynov'in
kaupungin (nykyisen Vjatkan) perustamalla Kama-maihin, joiden kansoilta
he alkoivat ottaa veroa ja vaatia osaa heidän voitollisessa kaupassansa.
Näin alkoi entinen rikas Permia vähitellen köyhtyä ja vaipui siihen
Pohjolan pimeyteen takaisin, josta onnellinen kaupan-juoksu oli sen
vähäksi aikaa kohottanut ja josta asujien heikko ja hiljainen luonto ei
voinut sitä pysyväiseen sivistykseen ja itsenäisyyteen ylentää.

Talvi esti minun mainituita raunioita ja jäännöksiä katselemasta,
joskopa siitä olisikaan ollut mitään hyvää, kuin ne niin usein ennen jo
ovat olleet tutkinnon alla ja kuvatutkin osiksi miehiltä, joilla tässä
asiassa on ollut suurempi taito kuin minulla. Syrjänin kielen tutkinto
taas, joksi Permiläisten murre heti havaitaan, ei olisi tuottanut paljon
hyötyä niin tarkkojen tutkintojen perästä kuin Castrén, Wiedemann ja
Savaitov ovat tästä kielestä julaisseet. Perm'in, Kasan'in ja N.
Novgorod'in kautta, joista kaupunkiloista jo ennen olemme puhuneet,
saamme siis 1,600 virstaa muuttautua suoraan Moskovaan. Mennessä voimme
vähän tutustua Venäjän posti-laitoksen kanssa siltä osalta, joka
liikuttaa matkustavaista. Holli- eli, niinkuin niitä täällä kutsutaan,
posti-hevosien pito tapahtuu kruunulta posti-viran kautta, joka määrää
kuinka paljon hevosia kussakin paikassa on pidettävä ja kolmeksi
vuodeksi kerrallaan huuto-kaupalla antaa niiden pidon vähimmän
vaativalle, kuin myös joka puolen vuoden perästä tapahtuvien
katselmusten kautta vakuuttaa itsensä siitä, että hevoset, ajo-kalut ja
kaikki muu on laillisessa järestyksessä. Tätä vasten löytyy myös
suuremmilla teillä joka posti-paikassa ja pienemmillä aina muutamien
posti-välien takana postiljuonista virka-mieheksi korotettu kaitsija,
joka myös matkustavilta kantaa kyyti-rahan ja kirjoittaa heidän
tie-kirjansa kirjaan; tämä sama virka-mies määrää myös hevoisten
ulos-annon ja on velvollinen pitämään huolen niin matkustavaisista kuin
hevosen-pitäjistäkin ja heidän holli-miehistänsä. Vielä suuremmaksi
varmuudeksi matkustajille löytyy joka posti-paikassa sinetillä ja
langalla pöytään kiinitetty _valitus-kirja_, johon matkustavainen voipi
tehdä muistutuksia epä-järestyksestä; tämä kirja, jota jokainen kaitsija
kokee pitää puhtaana, on niin vaikuttava, että jos hänen ja
matkustavaisen välillä jolloin kulloin syntyy eri-mielisyyttä, tämä
jälkimäinen ei tarvitse muuta kuin valmistauta kirjoittamaan
valitus-kirjaan, niin kaitsija pian antaa perään ja täyttää matkustajan
vaatimuksen, jos se muuten ei ole kohtuutoin. Vaikka tiet Venäjällä ovat
tasaiset (s.o. mäettömät), ei yhdellä hevosella kuleteta ketään; pari on
vähin hevois-luku, jolla postilla kulkija voi matkustaa. Kyyti-rahaa
maksetaan parista, jonka siaan hevosen-pitäjä kuitenkin melkein joka
paikassa antaa kolme hevoista eli niin-kutsutun troikan, useammin
paikoin 3 kop. hop. virstalta, vaan Siperian tiellä Kasan'ista
Tobolsk'in läänin rajaan asti (ummellensa 1,100 virstaa) maksetaan 6
kop. hop. parilta virstan päälle. Tämä maksu korkonee vielä yhdellä
kopeikalla virstalta siitä niin-kutsutusta podoroshnasta eli
tie-kirjasta, joka lunastetaan kruunun rahastoista ja on tarpeellinen
kaikille omilla asioillansa (ei kruunun palveluksessa) matkustaville ja
jonka lunastus menee teiden ja siltojen voimassa pitämiseen. Vaan
näinkin ei kyyti-raha, 4 kop. hop. kolmesta hevosesta virstalta, ole
kovin kallis, varsinkin kuin matkustaja vastuksitta ja kiireesti joutuu
matkansa päähän. Laillinen kulku on talvella hyvän kelin aikana 12,
kesällä 10 virstaa tunnissa; vaan kyyti-miehen toivo suurempaa
juoma-rahaa kuin mitä hänelle laillisesti tulee (6 kop. hop.) tekee,
että hän aina ajaa kiireemmin, 14 ja 16 virstaa tunnissa, yleisesti
itä-Venäjässä ja Siperiassa paremmin kuin lännen puolella. Ja tämä ajo
ei kuitenkaan tarvitse sitä ruoskalla hakkaamista ja turvasta repimistä,
joka sivistyneessä Suomessa on niin yleinen ja joka Venäjältä tulevaa
matkustajaa inhoittaa; venäläisellä kyyditsijällä on vaan pienoinen
ruoska, jonka nuora-siiman hän toisinaan, senkin hyvin harvoin, ikäskuin
laskee hevosen lautasille muistuttaakseen hitaampaa pysymään toisten
rinnalla; hän hallitsee ja kiirehtii heitä enemmän äänellä ja
viheltämällä, kutsuu heitä heimolaisiksensa ja kyyhkyläisiksensä,
lohduttelee heitä kohta päästävän perille, sanalla sanoen käytäksen kuin
ihminen ja kristitty, ja vaikka kulku on joutuisa niinkuin edellä
sanoin, ovat hevoset 20 ja 30 virstaa juostuansa perille päästäessä
harvoin hiessäkään, ei koskaan niin umpi-märät ja vaahdessa kuin
kyyti-hevoset Suomessa niin useasti nähdään olevan. -- Mitä siis itseen
kulkuun tulee on matkustaminen Venäjällä sangen hyvä; sitä hönkymistä,
räiskettä ja riitelemistä, jota lännempänä monesti kuullaan
kesti-kievariloissa, tapahtuu siellä hyvin harvoin. Vaan toiselta puolen
on sielläkin hankaluuksia matkustajalla; posti-paikoissa ehkä niissä
saapi olla yötä ja asua kaksi vuoro-kautta ilman maksutta, ei
matkalainen saa muuta kuin suojan ja lämpimän. Jos hän pyytää vettä
juodaksensa eli tahtoo pestä silmänsä, on vedestä suoritettava
juoma-raha sen tuojalle, muuten haukahtaa tämä tyhjästä vaivastansa;
makuu-tilaa ei posti-paikoissa tunnetakaan ja matkustajista saapi se,
joka ennättää, ottaa allensa sen sohvan, joka niissä tavallisesti
löytyy, vaan tämäkään onni ei ole kovin kadehdittava, sillä sohva pyytää
olla täynnä lutikoita niinkuin sen Puschkin myös sanoo eräässä Venäjällä
sangen tutussa värsyssä, joka sanasta sanaan kuuluu Suomeksi:

    "Meidän tiet ovat kehnot,
    Sillat märkänevät unhotettuina,
    Posti-paikoissa on luteita ja kirppuja,
    Eivät silmän-räpäystä anna nukahtaa."

Sikäläiset asujat pitävät aina palvelijan matkoilla muassansa, ja
useamman kuin kerran sain minä kärsiä ylen-katsetta juuri sen vuoksi
että minulla ei ollut tämmöistä avittajata. Vaan tilan pitää
vähä-varaisempikin kanssansa; mutta sen siistiydestä pidetään niin vähän
lukua, että minun-arvoiseni miehet Venäjällä harvoin makaavat esim.
lakanalla ja vielä harvempi kahden lakanan kanssa, jolle omasta
kokemuksestani voin kertoa esi-merkiksi, että Pietarista Tallqvist'in
rouvan kortteista lähdettyäni en nähnyt kahta lakanaa tilalla ennenkuin
taas samassa maja-talossa, kolmen vuoden perästä takaisin tultuani.
Ruoka-neuvon puolesta ovat Venäjän posti-paikat vielä kehnommat kuin
kaiken muun, sillä niissä ei saa mitään, ja jos matka-miehellä ei ole
evästä, täytyy hänen toisinaan matkata viisin sadoin virstoin ennenkuin
tapaa paikan, jossa voipi saada maljallisen kaalia eli muuta lämmintä
ruokaa. Tee-vesi on tämmöisissä tiloissa ainoa ehkä kyllä vähän elättävä
sia-aine muulle syömälle, ja myös palo-viina sille, joka sitä voipi
enemmältä nauttia.

Moskova, johon nyt voimme päättää päässeemme, on väki-rikas (asujia noin
400,000) ja laaja, vaan epä-tasaisesti ja epä-sääntöisesti rakettu;
kirkoista lienee se rikkahin kaupunki koko maa-ilmassa, ehkä niiden
määrä kuitenkaan ei mahtane olla niin suuri kuin joksi sen rahvas arvaa
sanan-parressa: Moskovassa on neljä-kymmentä neljää-kymmentä kirkkoa
(sorok sorokof tserkvej). Tämän Venäläiselle rakkaan kirkkojen paljouden
ja sitä seuraavan kirkollisen elämän kanssa yhdistää Moskovan nimi
kaikki Venäjän kansan muistot niin ahdistuksen ja häväistyksen ajoista
kuin voitonkin ja kunnian. Moskovaa ovat Venäjän viholliset Tatarit,
Puolalaiset, Ruotsalaiset, Ranskalaiset kukin ajallansa ryöstäneet ja
hävittäneet; vaan Moskovassa vietettiin myös voitto-juhlat Kasan'in ja
Astrahan'in valloitettua, Moskovasta käsin voitettiin Siperia,
Moskovasta käsin ruvettiin Puolalta valtaamaan maita ja Ruotsilta
kiskomaan sen Itä-meren-takaisia aluskuntia, ja Moskovasta alkoi Venäjän
vaarallisin vihollinen nyky-aikoina Napoleon sen palauksensa, joka ei
loppunut ennenkuin Helenan saarella, ja joka Venäjän vallalle antoi vaan
uutta voimaa, kunniaa ja painoa. Sen ohessa tuli Moskova jo aikaiseen,
edellä mainitun permiläisen eli bjarmalaisen kauppa-tien tukkeuduttua,
pää-paikaksi itäisten maiden kaupalle lännen kanssa ja sen kanssa
keskukseksi Venäjän sisälliselle kaupalle. Kaupan myötä kulkeva sivistys
löysi myös ensimäisen kehtonsa Venäjältä Moskovassa; ensimäiset tässä
maassa tehdyt kirjat painettiin Moskovassa (vanhimmat kirjat Venäjän
kielellä ovat kuitenkin painetut muualla: Veneziassa, Krakovassa j.m.),
ensimäinen peri-Venäjän yli-opisto perustettiin tähän kaupunkiin. Näillä
muistoilla on nykyinenkin Moskova, ehkä ei hallituksen istuin niinkuin
muinainen, koko valtakunnan painavin tehdas-paikka ja Pietarin rinnalla
sen vahvin kauppa-kaupunki, joissa omaisuuksissa siitä joka haaralle
tehtävät rauta-tiet pian tulevat sitä vielä enemmän kohottamaan; samalla
on se myös talvi-istuin rikkaammalle ja sivistyneemmälle aatelille, eli
oikeammin sille osalle aatelia, joka ei rakasta hovin hehkua ja Pietarin
kaupungin ulko-maalaista koreutta, ja sen opisto, sen isän-maatansa
rakastavat kirjan-kustantajat, sen Maecenatit vetävät maan paraimman
kirjallisen tiedon ja taidon sinne. Kaikki nämä seikat yhteen luettuna
tekevät, että Venäläinen joka haaralta laajaa valtakuntaansa hartaalla
kunnioituksella luopi ajatuksensa Moskovaan ja sen Kreml'iin päin,
toivoo sieltä kansallensa sivistystä ja kielellensä ruokkoa, ja
keskustelemuksissa valtakunnan painavista asioista odottaa ensimäistä
ääntä Moskovasta.



Viiteselitykset:


[1] Sanaa _lanko_ käytetään täällä sen pipliällisessä merkityksessä:
sukulainen, heimolainen. Toinen pipliässä löytyvä sana, jota rahvaan
kielessä en ole muualla kuin täällä kuullut, on _hamaan_, esim. hän
meni hamaan Pietariin asti.

[2] Koko Neva on 67 virstaa pitkä. Nämä ja enimmät seuraaviakin
ilmoituksiani ovat otetut Stuckenberg'in tekemästä: _Hydrographie
des Russischen Reiches_, I Theil, S:t Ptburg 1844, ja saman tekijän
kirjasta: _Beschreibung aller im Russischen Reiche gegrabenen und
projectirten Canäle_, 1841.

[3] _Pitkä-silmäksi_ kutsutaan yli koko Viron ja Inkerin-maan sitä
kalua, jolla meillä on muukalainen _kiikarin_ nimi, eli se vielä
hankalampi, uudesta tehty sana _kurkistin_.

[4] Tämä toivo on ilokseni viime vuosina toteutunut. Suomen hallitus,
niinkuin kuulen, on ostanut Aunuksen kaupungissa maan kirkon
ja pappilan siaksi ja määrännyt 500 hopea-rupl. vuosi-palkaksi
varsinaiselle papille tässä maassa.

[5] Europan rauhan-tekijä.

[6] Sanaa _ihminen_ ei löydy tässä murteessa; sen siaan käytetään,
niinkuin tässä, sanaa _mes_ (mies).

[7] Ojatilla kutsutaan pääskeä _sarak-linduiseksi_.

[8] Lukematta Siperian Tatarilaisia, joiden määrää en tiedä ilmoittaa,
nousee tämän kansan luku Venäjän valtanunnassa Baschkirien (392 tuh.),
Meschtschrakien (80 tuh.) ja Kirgisien (82 tuh.) kanssa, jotka puhuvat
saman kielen murteita, noin 2 miljonan paikoille.

[9] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.

[10] Tschuvaschit maksavat niinkuin monet muutkin itäiset kansat
vaimoistansa _kalym'iksi_ kutsutun naima-rahan.

[11] Tiettävästi keritään rekruuttein hiukset lyhyksi, heti otettua.

[12] _Laschman'iksi_ kutsutaan kruunun-metsissä puun-hakkaajaa.

[13] Ohitse mennessä saan sanoa, että tämä on karjan-huoneen
suomaIainen nimi, ja että sana _läävä_, jota meidän nykyiset
kirjoittajat ovat ruvenneet niinkuin monta muutakin uutta sanaa vaan
outoutensa tähden käyttämään, tulee venäjän sanasta хлевь (= navetta).

[14] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.

[15] Tätä kirjoittaessani en vielä tuntenut berliniläisen oppineen
_Lepsius'en_ esittämää _yleistä aapistoa_, jota kielen-tutkijat nyt
ovat ruvenneet käyttämään kirjattomia kieliä edes-asettaessaan ja jonka
minäkin olen päättänyt omakseni ottaa. Se löytyy laveasti esiteltynä
kirjoissa: "_Das allgemeine linguistische Alphabet_. Grundzüge der
Uebertragung fremder Schriftsysteme und bisher noch ungeschriebener
Sprachen in europäischen Buchstaben. Von R. Lepsius. Berlin, 1855."

[16] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.

[17] Kirjasessa: Oб Этногрфической Kapте Eврoneйскoй Poссии,
C. Пeтеpбypг. 1852. Castrénin nykyjään ulos-annetussa kirjassa
_Ethnologiska Föreläsningar öfver Altaiska Folken_ ilmoitetaan tämän
kansan määrä, saman tekijän vanhempia töitä myöten, 100 tuhatta henkeä
vähemmäksi.

[18] Castrén'in edellä-mainitussa työssä sanotaan Mokschalaisten
elävän idän puolella, Ersäläisten lännempänä, joka on ihan väärin;
lännimmäiset Mordvalaiset löytyvät Tambov'an läänissä ja ne tiedän
omasta käymästäni heidän kylissänsä puhtaiksi Mokschalaisiksi.
Samassa työssä luetaan niiden läänien joukkoon, joissa tätä kansaa
löytyy, Wätkankin lääni, vaikka siinä oikeutta myöten ei löydy yhtään
Mordvalaista, eikä heidän tiedetä koskaan näin kauas pohjaiseen päin
ulottuneen.

[19] Tiettävästi kutsuttiin Uraali-jokea ennen tätä kapinaa Jaik'iksi,
ja sen seuduissa syttyi se ensin.

[20] Nim. leikkaa tukkia sota-miehiksi otettavilta.

[21] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.

[22] Tällä lauseella ei ole vähintäkään perää, sillä josko Mokschan
kielessä löytyykin joita-kuita hienompia eroituksia, ovat ne
paikkakunnalliset ei säädylliset eli kansakunnalliset, niinkuin
Lepechin näyttää arvelevan koska Mordvan kansaa ei löydy muina kuin
yhtenä talon-pojan säätynä, jonka jäsenet kaikki ovat yhtä korkeoita ja
yhtä alku-peräisiä.

[23] Sana _kylä_, puhuttaissa Voguulien mökki-ryhmistä, antaisi ehkä
väärän ymmärryksen niistä, jonkatähden tässä käytämme voguulilaista
sanaa _paul_, myös tämän seudun Venäjän kieleen otettu ja kaikilla
kartoillakin käytetty.

[24] Suomen Yli-opiston Konsistoriolle.

[25] Nimet _Sosva ja Losva_ ovat epäilemättä syrjäniläiset ja
Syrjäniläisten kautta, joka kansa tämän maan teki tutuksi Venäläisille,
tulleet Venäjän kieleen. Sana _va_ merkitsee nim. edellisten kielessä
vettä ja on päätteenä useammassa joen-nimessä Syrjänein ja Permiläisten
maassa, niinkuin esim. nimissä: _Kosva, Lisva, Koiva, Jaiva, Vilva,
Seiva, Usva, Kolva_ j.n.e. Voguulin kielessä kutsutaan kummaistakin
Sosvaa ilman eroituksetta _Tayt_, ja Venäjäksikin ottaa eteläinen Sosva
Losvan kanssa yhdyttyänsä tämän alku-peräisen nimensä takaisin, sillä
siitä lähtien kutsutaan sitä _Tavdaksi_.

[26] Herra Regulyn kartalla _Ethnographisch-geographische Karte des
nördlichen Ural-Gebiets, entworfen aus einer Reise in den Jahren
1844-1845 von Anton v. Reguly, S:t Petersburg_ 1846, joka yleisesti
on sangen tarkka, on tämä nimi kirjoitettu _Taplia_, niinkuin eräissä
muissakin voguulilaisissa nimissä on kummallinen puustavien l:n ja s:n
vaihdos, esim. _Maslau_ pitää olla _Massau, Lepliä_ pitää olla _Lepsje_
j.n.e., joka on sitä ihmeellisempi kuin herra R. on itse paikoilla
ollut ja Voguulien suusta oikeat nimet kyllä kuullut.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home