Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia Suomen historiasta VI - Kaarle X Kustaa
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta VI - Kaarle X Kustaa" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA VI

Kaarle X Kustaa


Kirj.

JULIUS KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1915.



SISÄLLYS:

Kaarle X Kustaa

  1. Puolan sodan hankkeet.
  2. Puolan valloitus.
  3. Puolalaisten nousu.
  4. Jaroslavin retki.
  5. Arvi Wittenberg Varsovassa.
  6. Arvi Wittenberg,
  7. Varsovan tappelu.
  8. Suomen rakuunat Puolassa.
  9. Marssi Juutinmaalle.
 10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.
 11. Olot Käkisalmen läänissä.
 12. Venäläisten hyökkäys maahan.
 13. Käkisalmen piiritys.
 14. Kustaa Eerikinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.
 15. Kustaa Evertinpoika Horn.
 16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä
     vuosisadalla.
 17. Neljänneksen peruutus.
 18. Herman Fleming.
 19. Toinen sota Tanskaa vastaan.
 20. Kaarle X Kustaa.



1. Puolan sodan hankkeet.


Luopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen,
että hänen orpanansa, _Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa_,
tulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta
antoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin
vaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan.
"Herrani", julisti puolalainen, "on tosin saattanut kärsiä sitä, että
niin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle
itselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään
muotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan
sukua, saisi Ruotsin kruunun." -- "No, hyvä sitten", vastasi Kristiina
kylmäkiskoisesti, "orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä
oikeutensa todistajiksi."

Juhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä
hetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli
hyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle
osalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat
vanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti
kolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs
Tukholmasta: "Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla
toimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat
kotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei
olisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman
raueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin
vuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä
teollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman
huomiosta." -- Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun
valtaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. "Sodan
kautta", niin sanottiin, "on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä
kohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin
voimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme
vuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin
kestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja
kykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään." Näin arvelivat useimmat;
ainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming,
tahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi
erimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: _ketä
vastaan_ sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska
etupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan
edullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun
mennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin
pappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.

Silloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun.
Tämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa
Ukrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli
vielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa.
Keskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät
kyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat
kaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa
jo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.

Tieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten
sotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa
noissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko
venäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain
Puolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin
kilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten
yritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne
onnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä
lapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista;
esim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.



2. Puolan valloitus.


Osa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa
sotamarski _Arvi Wittenbergin_ johdossa. He marssivat Puolan rajan yli
heinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000
puolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis
vähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen
takana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa.
Mutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa
tarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät;
siitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja
antoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä
ruotsalaisten käsiin.

Kuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa
Ruotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo "30,000
vierastamiestä" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan
oikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä
tarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei
kuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät
hänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten
tyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista
venäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan
vakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä
sotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.

Hädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden
kamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa
tulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X
vastasi hymyillen: "Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse
säästää orpanaltani!" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja
niin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja
kykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa
ainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin
perin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle.
Tähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta
paetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin
200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin
ratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti
Puolan pääkaupungin portista sisään.

Sieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg,
jonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta
takaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle
yksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt
viimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki
aatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista
innostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet
viimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä
hänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p.
ensimäinen vähän suurempi tappelu _Czarnovan_ luona. Päivä alkoi
rankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että
pitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien
aseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden
pyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet
ja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen
ratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua.
Mutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja
Ruotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja
hurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten
innon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin,
jättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän
kumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot
edes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.

Vielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois
valtakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi
kuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin
hänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi
kerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella.
Nyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi
toisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000
qvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla
ilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska
heidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt.
Kummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen
käytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista
turkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä
timantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt
puolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli
keskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten
hamaan niskaan asti.

Näiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä
vielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä
sitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi
lääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt
niin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2]
ei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja.
Paitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli
uskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan
sitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet
paljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai
päällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan
maata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä
Preussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä
pääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja
jouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik
Wilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.



3. Puolalaisten nousu.


Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan
yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä
paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella
maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi
yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa
palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan
pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän
vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että
myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset
aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana
Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet
todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä
heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä
suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan
tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki
usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä
paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet
vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla
komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan
alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin
saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas
turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti
palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku
maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he
ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla.
Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus
oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.

Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto
vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä,
jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata
nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai
erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan
tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei
murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut
kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät
puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka
sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen
väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen
kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita,
huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän
hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä
yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt
sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin
kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet
hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50
taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin
vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden
olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa
kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset
hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko
maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa.
Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös
kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la
Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja
marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin
kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen,
pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt
talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien
armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan
viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä
olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat
kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen
useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.



4. Jaroslavin retki.


Tieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri
silloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi.
Vimmastuneena päätti hän heti lähteä "uskollisuusvalan rikkojia"
kukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät.
Heidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut
olla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan
Preussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta
kuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia.
Hän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei
enimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.

Alussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656
oli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi
Keski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän
_Golombon_ luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin.
Kuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu
voima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä
jäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein
seisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna
voiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun
ja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä
joukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että
nämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.

Tämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään
suurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli
tulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin,
houkutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen
partioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan
ympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja
talonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat
pääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä
alinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen
tuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden
tuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä
luopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin
joukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi
Koniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.

Keskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut _Jaroslavin_
kaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko
oli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut
8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja,
joihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin
arveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi
joukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli
täällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja
enin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin
mukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä
maitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun
tietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia
myöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen
olivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä
poltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa
luvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään
ei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.

Viikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten
voimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty;
täytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen _Niskowin_
kaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan.
Tämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen.
Arvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä
useampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat
aatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä,
että puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin.
Täällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana
kuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli
uloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti
kuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä
vastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea
hevoskavioin kopina ja tuttu huuto: "Hakkaa päälle!" Turun ja Uudenmaan
ratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet
hätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä
kävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti,
että sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin
partiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita
takaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta
pyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin
väkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa;
ainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.

Nyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen
tappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas
suuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä
katosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin
vain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista
kuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa
Ruotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä,
jossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat
heitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija
ylipääsöä estämässä.

Tänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että _Sandomirin_
linna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä.
Sen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa
puolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se
enää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle
X parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot
raivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen
avulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan
luokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset
täyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului
yhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt
tulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja
sen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.

Tämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin
armeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa,
puolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa
jo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse
kaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä.
Kuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin
mahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan
saareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten
kauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät
voineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois
rannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas
lähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät
sitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla
vauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet
aavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt
saatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna
oli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi
onnellisesti Varsovan portista sisään.



5. Arvi Wittenberg Varsovassa.


Kuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi
Wittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin
tavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren,
kansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä
vastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään
olisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria
linnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat
aivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää
paikattu puisella hakuliaidalla.

Alussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin
saarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen
taisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit
kaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten.
Wittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan
piirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten
päällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi
omassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko
piiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin
vahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.

Todella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse
kuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan
kanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi
Wittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin
kauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi
vastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos
piirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan
kuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä
syystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti
ryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.

Näin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas
Wittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat
puolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. -- "Armon
osoituksesta ei tässä olekaan puhetta", tuli heille vastaukseksi.
"Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen
puolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!"
Nyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti
40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui
viimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin.
Mutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla
verenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet
viholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta
mitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!

Näin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä
kuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki
suurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina.
Harvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he
niin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa.
Täytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi
keskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan
kuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon
puolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle.
Wittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen
luostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein,
valmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista;
sillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he
olivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain
vastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella
vaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt
piiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti
marssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta
ryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä
ollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja
oli sen lisäksi 1,400.

Täydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia.
Arvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä
julistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat
luopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe
Wittenbergistä, tuosta "syntyänsä suomalaisesta", joka oli muka Kaarle
X:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden "sovelias välikappale". Krakovassa
oli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta
Kaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja
siitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut
lahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös
kuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin
valitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä
luostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset.
Kaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä
vielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle
X:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki
hetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi
semmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se,
että säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin
muitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan,
jossa hän seuraavana vuonna kuoli.



6. Arvi Wittenberg.


Tämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra
oli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli
Savonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori
Hannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan
syntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan
1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa
Aadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.

Korkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten
kolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630
ennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken
ylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin
tantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen
vapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa
miehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen
maineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa
pieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.

V. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme
alipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi
johtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin
käsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima
äkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui
ruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.

Torstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean
kyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja
oli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa.
Torstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin
saakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen
päällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta
osastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen
hän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin
tappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä,
hajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg
etujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti
likelle Wieniä.

Kun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa
ruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon
tärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi.
Hänen näet kyllä myönnettiin olevan "kelpo ratsumiehen", vaan ei
katsottu hänellä olevan "tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa".
Hän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi
kunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän
herran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon
päällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin
leimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa
elokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin
summattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo
vienyt sinne parhaat tavaransa talteen.

Rauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin
suosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille
rauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin
valtakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi,
jommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle
suotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli
astunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi.
Kreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.

Näiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien
saalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin
kannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan
kruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme
tuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.

Vielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle
X. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut
sotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg
ollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli
itsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja
osanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin
näimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän
valitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla
rahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen
kolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.



7. Varsovan tappelu.


Näin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta.
Jopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin
maakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli
ylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien
puolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut
muutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin
haaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat
naapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja
varustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen
täytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan
kanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän
herran kelvollisen armeijan.

Yhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten
nopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä,
luottaen summattomaan ylivoimaansa. "Ruotsalaiset", sanoi hän, "syötän
aamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen
paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!" -- Puolalaiset
aatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla
piiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.

Heinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin
edustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin
ratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat
ruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan
jalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle,
ennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan
pääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan
liettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös
useat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden
ollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä
milläänkään. "Soisinpa vaan", sanoi hän, "että olisivat kaikki
viholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin
kukistetuiksi."

Seuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli
havainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis
vihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman
väkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen
vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se
viimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten
päästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle
puolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta
joskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut
olla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle
niinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät
kuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta
ja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.

Ankarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli
tapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti,
sekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen
oli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi.
Mutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin
johdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla
aikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he
olivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen
tulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas
käänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet
kuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja
ajetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko
heistä hukkui.

Kolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten
vuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa
metsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet
rintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua
jalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli
niin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään
pani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa
valloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt
vartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä
vastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia.
Puolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle
puolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki
ajaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin
suurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei
Varsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset
eivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä,
voitetut noin 8,000.

Toiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta
siitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei
ollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut
marssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut
kuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin
joukkoihin.

Vielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden
liittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan
Transsilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä
avusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan
kanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja
komeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja
harjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa
minnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle
kuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri
eripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät
kärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät
rakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä
juomalla.

Kun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan
Tanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi
itävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt
alusmaansa takaisin.



8. Suomen rakuunat Puolassa.


Näillä ylläkerrotuilla Kaarle X:nnen mainehikkailla retkillä
ei ollut kovin paljon suomalaisia osallisena. De la Gardien kanssa
tullut väki lähetettiin sangen pian suurimmaksi osakseen takaisin
Liivinmaalle. Puolassa pysyivät ainoastaan toinen puoli Porin ja Savon
jalkarykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsumiehet sekä Suomen rakuunat.
Alkuaankaan ei ollut siis Puolan sodassa meidän miehiämme enemmän kuin
1,000 jalkasoturia ja 3,000 ratsumiestä. Mutta tämä vähäinen joukko
osasi kuitenkin melkoisesti kartuttaa suomalaisille sotureille
kolmekymmenvuotisessa sodassa tullutta loistavaa mainetta.

Suomalaista jalkaväkeään ei Kaarle X yhtään kertaa vienyt kanssansa
pitemmille retkille. Se sai, oltuansa heti alussa avullisena Preussin
valloituksessa, jäädä paikoilleen sen maakunnan puolustukseksi. Jääden
siten sodan päätapauksista syrjään, eivät porilaiset ja savolaiset
tulleetkaan mainituiksi sen ajan historioissa. Ainoastaan yksi ainoa
pieni tapaus -- kuitenkin sangen omituinen -- on säilynyt muistossa.
Danzigin kaupungista, jota Ruotsin väki piti saarroksissa, ryntäsi
tammik. 14 p. 1657 jommoinenkin partiojoukko ulos. He tahtoivat
valloittaa takaisin pienen Grebbinin linnan, josta heille muonan
hankkimisessa oli suurta haittaa. Grebbinissä ei ollut enempää
sotaväkeä kuin vain 60 suomalaista. Puolalaiset siis luulivat saavansa
linnan miekan lyönnittä, ainoastaan osoittamalla, miten turha
vastarinnan yritys heidän suurta ylivoimaansa vastaan olisi.

Mutta kas suomalaisilla oli kova pää semmoisia epäkunniallisia
ehdotuksia ymmärtämään; he vastasivat kieltävästi. Puolalaiset
alottivat silloin ankaran tykkitulen ja yrittivät myös väkirynnäköitä
kerta toisensa perästä. Mutta kauan aikaa heidän yrityksensä olivat
aivan turhat. Selvään näkyi, kertoo senaikuinen taikauskoinen
historioitsija, että nuo suomalaiset kaikki olivat _noiduttuja miehiä_
(feste Leute), joihin eivät luodit voineet pystyä. Lopulla pääsivät
tietysti puolalaiset sittenkin vallin yli, heidän joukkonsa kun oli
niin paljoa suurempi. Mutta itsepäiset suomalaiset eivät nytkään
huolineet heille uudestaan tarjotusta armosta. He taistelivat
menestyksen toivottakin yhä edelleen, kunnes melkein viimeiseen mieheen
asti olivat saaneet surmansa. Vangeiksi ei joutunut paitsi upseereja
muuta kuin 4 miestä.

Uudenmaan ja Turun ratsuväen osanotosta melkein kaikkiin Kaarle X:nnen
moniin retkiin Puolan halki on jo kyllin kerrottu.[3] Otamme siis nyt
enää vain puheeksi _Suomen rakuunat_, jotka kenties kaikista enimmin
tekivät tässä sodassa kansamme nimen kuuluisaksi.

Toinen puoli tätä rykmenttiä oli, niinkuin tiedämme, jo Wittenbergin
kanssa marssinut Puolan rajan yli. Nämät 500 miestä olivat sitten
ainoat suomalaiset, jotka seurasivat kuningasta hänen ensimäisellä
loistavalla voittoretkellänsä.

Kun sitten toinenkin puoli De la Gardien armeijan kanssa oli lisään
saapunut, auttoivat Suomen rakuunat uljaasti Preussin valloittamista.
Danzigin saartamisen aikana esim. lähetettiin heidät everstinsä _Fabian
Behrendsin_ johdolla Dirschaun kaupunkia vastaan. Rakuunoita, jotka
olivat harjoitetut tilaisuuden mukaan vuoroin ratsain, vuoroin
jalkaisin sotimaan, sopi näet myös käyttää piiritystöihin. Etukaupungin
he saivatkin heti ensirynnäköllä valtaansa ja torjuivat sitten lujasti
piiritettyjen uloskarkausyrityksiä. Pian huomasivat puolalaiset
viisaimmaksi ruveta rauhan hieromiseen. Komentaja itse tuli ulos
antaumusehdoista keskustelemaan. Niistä ei kuitenkaan voitu sopia,
jonka tähden hän palasi jälleen kotia. Mutta hänen tietämättänsä oli
kuitenkin tämän keskustelun johdosta linnan kohtalo tullut päätetyksi.
Eräs Ruotsin upseeri oli näet kiivaan keskustelun aikana sukkelasti
onkinut kaupunginavaimen komentajan taskusta. Sillä avasivat sitten
Suomen rakuunat hiljaa portin samana iltana, jolloin puolalaiset,
mitään pahaa aavistamatta, paraikaa viettivät jouluaattoansa. Tietysti
ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hämmästyneet viholliset heittivät pois
aseensa. -- Kohta sen jälkeen hyökkäsi Behrends partion kimppuun, joka
Danzigista tuli Dirschaun avuksi, arvaamatta, että linna jo oli
valloitettu. Puolalaiset joutuivat hämmästyksiin ja häiriöön, kun
omaksi väeksi luullut äkkiä ryntäsivät heidän päälleen. Suuri osa
hakattiin maahan; mutta sitten myös Suomen miehet kärsivät tuntuvaa
mieshukkaa, kun he kiihkoissaan ajoivat pakenijoita kovin kauas takaa
ja joutuivat Danzigin kanuunien tulen alle.

Jaroslavin retkessä eivät meidän rakuunamme olleet osallisina; heidät
oli jätetty Varsovaan. Mutta kun sitten kuningas paluumatkallaan oli
joutunut umpisoppeen Sandomirin kohdalla, lähetettiin täältä 3-4,000
ratsumiestä, niiden parissa myös Behrendsin joukko, avuksi. Tämä retki
päättyi sangen surkealla tavalla, mutta suomalaisille se sittenkin taas
tuotti uutta loistavaa mainetta. Matkan varrella saatiin näet se tieto,
että kuningas oli jo päässyt satimesta, vaan että Czarnezki, nähtyään
hankkeensa menneen siellä tyhjäksi, riensi nyt tätä pienempää joukkoa
vastaan 12,000:n miehensä kanssa. Ruotsin väki kääntyi jälleen
Varsovaan päin; mutta paluumatka ei käynyt kyllin nopeasti. Erittäin
kuuluvat Suomen rakuunat vitkastelleen, lieneekö siihen sitten ollut
syynä kansamme luonteenomainen hitaisuus, vai se tieto, että ennenkin
oli tultu toimeen ylivoiman kanssa. Näin sai Czarnezki huhtik. 7 p.
Varkan luona retkikunnan saavutetuksi ja kaksituntisen ankaran
taistelun jälkeen oli täydellinen voitto hänen käsissänsä. Ainoastaan
muutamat sadat noista 3,000:sta ratsumiehestä pääsivät suoraa tietä
Varsovaan. Suuri osa hakattiin maahan, ja tähteet hajosivat,
piileskellen metsissä ja korvissa, kunnes he myöhemmin saivat
tilaisuuden yhtyä rykmenttiensä kanssa. Itse päällikkö, Badin
markkreivi, Kaarle X:nnen lanko, vetäytyi 100:n Suomen rakuunan kanssa
läheiseen Czierskovin aateliskartanoon, jonka he vahvistivat, niin
hyvin kuin kerkesivät. Tässä he nyt pitivät kaksi vuorokautta puoliansa
kokonaista puolalaista armeijaa vastaan, jolla ei luultavasti
kuitenkaan ollut kanuunia muassansa. Useammat kerrat kehoitti Czarnezki
Suomen poikia antautumaan, luvaten suuret pestit, jos he tahtoisivat
ruveta Puolan kuninkaan palvelukseen. Mutta uskolliset suomalaiset
vastasivat tuohon kullan tarjoamiseen ainoastaan lyijyllä. Vihdoin
viimein, kun Kaarle X:nnen armeija lähestyi, täytyi puolalaisten tyhjin
toimin lähteä, ja Suomen urhot saivat eheinä ja iloisina ratsastaa
takaisin Varsovaan.

Eikä aikaakaan, niin tuli taas tilaisuus maksaa puolalaisille Varkassa
jäänyt velka. Kuningas ajoi nyt Czarnezkia takaa ja sai hänestä huhtik.
27 p. 1656 Gnesenin seudulla loistavan voiton. Tämän valmistamisessa
oli Suomen rakuunillakin ollut suuri osa. Heidät oli parin muun
ratsurykmentin kanssa lähetetty edeltä leveän joen poikki menevälle
sillalle, jossa he urhoollisesti taistellen viivyttivät vihollista,
kunnes muu Ruotsin väki saapui jäljestä.

Varsovan tappelun jälkeen, jossa he, niinkuin jo tiedämme, taas
osoittivat kuntoansa, saivat Suomen rakuunat toisen päällikön. Behrends
muutettiin Turun ratsurykmentin komentajaksi ja hänen sijaansa
määrättiin eversti Rosen. Tämän johdolla majoitettiin meidän rakuunat
nyt pieneen _Tykoczynin_ linnaan Liettuan ja Puolan rajalle. Täällä he
sitten tammik. 27 p. 1657 tekivät vihoviimeisen urhotyönsä. Koko
Liettuan armeija Sapiehan ja Gosievskin päällikkyydessä oli tullut
heitä piirittämään. Suomen rakuunain rivit olivat edellisissä monissa
taisteluissa vähitellen harvenneet, niin ettei ollut enää enempää kuin
puolet, 500 miestä, jäljellä. Nämät eivät ajan pitkään riittäneet
puolustamaan linnaa niin suurta ylivoimaa vastaan. Liettualaiset
pääsivät vihdoin väkirynnäköllä vallinrikon läpi ja levisivät ympäri
kaupunkia, tappaen kaikki, mikä eteen sattui. Rosen viimeisten
miestensä kanssa vetäytyi erääseen torniin. Mutta siinäkin oli pitempi
vastarinta mahdoton, se oli silminnähtävää; antautuminen oli myös hänen
mielestänsä yhtä mahdotonta, koska se olisi tahrannut hänen joukkonsa
urhouden mainetta. Hän räjähdytti senvuoksi tornin ilmaan, syösten
vihollisen joukosta enemmän kuin 400 kanssansa kuolemaan.

Näin loppuu tämä sankarirunon kaltainen kertomus Suomen rakuunain
töistä Puolan sodassa. Rykmentti koottiin sitten uudestaan Suomessa,
vaan sitä ei enää lähetetty tälle sotatantereelle.



9. Marssi Juutinmaalle.


Ikäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa,
tuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo
kauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa
kolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja
pelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa
tulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he
sitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja
itävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi
kostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa
1657.

Vaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki
sotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna.
Mutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. "Kyllä
Jumala meitä auttaa", vakuutti hän, "kunhan me itse autamme itseämme!"
Hän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi
itse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson
edellisessä sodassa.

Tämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin
mikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten
rauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja
heinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi
oli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut
tielle.

Hampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut
suinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset,
miehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen
repaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla
he täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt
myöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä
oli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein
ainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä
armeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380
miestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies
kestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas
menivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta.
"Alinomaisten voittojen kautta", kirjoitti eräs heidän päälliköistään,
"ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi." Eipä kumma,
jos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain
sitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa
Ruotsin omaksi.

Hampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia
sotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin.
Hämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät
paljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki
ammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain
katseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin
suojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen
viikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä
oleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä
oli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen
Beltin rannalle.

Tämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen
valloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään
suuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun
yhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden
valleilla.

Pimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään
kumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan
varustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja
kun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun
23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli
jalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi
nyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille
outoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään
osastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi
mereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin
kohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä
kaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan
suojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston
jalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille.
Pahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi
korotettu _Behrends_ oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli
ruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai
vihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan
Behrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni,
ryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat
suomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan
kun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät
tanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna
valloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai
hajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen
äärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi,
koska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön.
Puhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan
osaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko
maakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa,
että Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.



10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.


Vaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin
armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli
pelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties
myös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat
sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin
niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko
ollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua
semmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle
X:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.

Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p.
tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta
kesti kolme viikkoa. Puhurin poika

    jopa suureksi sukeutui,
    kovin kasvoi kauheaksi,
    kylmi silloin täyden kylmän,
    väkipakkasen paleli.

Jäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja
Fyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada
nähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä
salmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin
kannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti;
mutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen
siltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500
talonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä
juopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista
sotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden
onnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin
epäilytti; hän lähetti _Dahlbergin_ Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko
kenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi
Dahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta
samassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli
Brandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi
mieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen
vastassa.

Päivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel
oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle
tultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi
leveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten
selästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään,
ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja
keikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli
päästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa
tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja
hyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä
ulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun.
Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata
luonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui
jää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu
väki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse
vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota
turmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen
suuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät
täyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon
paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli
Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari
valloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa
tähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut
edes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin
armeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat
myös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi
ratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin
toiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa
vastaanottamaan.

Täällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin
sitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli
mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli
monta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan
yön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi
jääsillan auki -- silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi
samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä -- silloin olisi koko
Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt
varoittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan
aikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta
itseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle
lähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. "Ohoh",
huudahti Kaarle X iloissaan, "nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla
kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin
saattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei
aikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. "Voitko", kysyi
hän, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?" --
"Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "minä voin siitä panna
vaikka päänikin pantiksi." -- "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt
kuningas. "Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis,
että voisi sen päästää käsistänsä."

Yöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa,
Dahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten
kavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin
että tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä
kaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei
jossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton
paikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa
oltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus.
Tämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen
oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi,
joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten
jälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen,
josta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen
kanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin
kokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija
Seelannin rannalla.

Sanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren
hämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty
muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan.
Näitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea
sotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä
ympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan.
Hän tervehti iloisesti. "Oletteko tekin täällä?" kysyi hän sitten
hiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut
tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. --
"Olen", vastasi tämä, "vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella,
että te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä."

Rauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä
pelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli
varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin
kenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X
puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten
taas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös
oli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä
sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli
Tanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä
paitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin
maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.



11. Olot Käkisalmen läänissä.


Vaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat
Puolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen.
Venäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän
kansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut
Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka
tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla
Venäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain
pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui
tappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti
näillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen
on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin
kiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia
uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä
liittänyt sanat: "esi-isiensä perillinen" ja aluskuntiensa luettelon
loppuun lisännyt: "ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä".
Molemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä
katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli
nyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin
hallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet
pienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden
alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he
luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa
takaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden
meidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme,
melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat
sotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin,
melkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet
enempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat
rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehellä, joka maalla asuu",
kirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun
linnoissa."

Pahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat
Venäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin
viholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen
ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli
kuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin,
usein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa
Lutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös
seuraavienkin molempien hallitusten aikana.

Siinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin
katkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin
venäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille.
Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa
totuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta
kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä
slavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä
näihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille
papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten
saatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen
tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta
ja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä
kaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu
joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja
näitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut,
asetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt
kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin
yhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla
sanoilla puhuen: "että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin
kuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa".

Tätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti
vastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin,
josta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien
virkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan
uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan
koko Käkisalmen läänissä pappeja, "tiakkoja" (lukkareita) ynnä heidän
poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan
edestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli
melkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä.
Silminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan
kohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima
Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella.
Useimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös
sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut
maahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me,
minkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen
yliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin
huonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien
mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu
kädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon
haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja
takaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon
ollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku
luterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui
naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi
kuoleman uhalla.

Asiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa,
saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä
erilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta
valtaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin
Konstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut
Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus
uudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi
käydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset
eivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada
pappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut
tuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa
vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi.
Samassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa
piispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän
takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen
mukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan". Ja Kaarle X antoi
Kaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa
pappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi
kieltävän vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat
sanat, "arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän
näkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan
uskontoon ja jumalanpalvelukseen."

Olisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja
kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan
ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri
se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja
ihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin
kuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat
yhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin
hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin
asukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu
valtiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut
suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut
lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki
virkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan
sanoi Horn pääsyynä olleen sen, että "maaherra enemmän valvoo suurten
herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, missä kruunun
hyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan
käskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi
aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten
täyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli
Käkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.

Eipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin
Käkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä
vihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä
toivoi venäläisiä avukseen.



12. Venäläisten hyökkäys maahan.


Suomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata,
sillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren
rannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin
90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös
muuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen
lääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.

Kesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, _Pähkinälinnan_ edustalle
130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä
kumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin
edemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun
asukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi
vihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin
tuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi
osaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat
Inkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös
oli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun
kreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja
tähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin
kaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta
talonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden
asukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja
liittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti
suurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu
varuillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen.
Se nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan
porvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan
teurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun
kuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi
itselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle
huitoen, tien vihollisten läpi.

Toinen partioparvi, noin 300 miestä, oli taas Pähkinälinnan edustalta
mennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonjärven suuhun Käkisalmen lääniin.
Sieltä he levittivät lähipitäjiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka
vapaaehtoisesti antautuisivat hänen valtansa alle, piti saada säilyttää
henkensä ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti
armotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset
talonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja
lunastamaan; toipa suuri osa heistä aseensakin mukanansa ja jäi
uskolaistensa luokse näiden voiman lisäksi. Luterilaisista sangen moni,
saadakseen turvaa, antoi kastaa itsensä kreikan uskoon. Ne, joiden
omatunto siihen oli liian herkkä, pakenivat korpiin ja jättivät talonsa
autioiksi, vihollisen poltettavaksi.

Sillä välin oli toinen venäläinen osasto, enimmäksi osaksi ratsuväkeä,
samonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa myöten.
Sielläkin talonpojat joka paikassa tervehtivät tulijoita
vapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tietä.
Ruotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin myös luterilaiset
papit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois
vankeuteen Venäjälle. Eräs partiojoukko tästä osastosta ulkoni
Savoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerimäen kirkko poltettiin,
linna piiritettiin. Koko seutu oli hävityksen vallassa. Ihmiset
surmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. elävältä nylkemällä.
Talot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu
poiskuljettaa, yksinpä viljakin, joka vielä kasvoi pelloilla. Karja
tapettiin, nyljettiin ja jätettiin sitten suotta märkänemään. -- Yöllä
heinäk. 2:n ja 3:n päivän välillä tuli viimein vihollislaivasto
Käkisalmen rantaan ja sulki myös läänin pääkaupungin saarroksiin.

Peloittava vaara uhkasi täten sekä Itämeren maakuntia että myös
Suomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon
mitään apuakaan muualta toivossa ensi hetkellä. Kaarle X paraikaa
varusti ja sitten alotti yhdessä liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan
kanssa tuon retkensä, jolla hän luuli saavansa puolalaisten voiman
lopullisesti kukistetuksi. "En voi täällä umpimähkään jättää kaikkea
kesken sentähden, että muka moskovalainen on meidän maahamme karannut!"
kirjoitti hän äreästi De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi
pyysi lisäväkeä. Samoin myös Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi
valtaneuvoskunnassa, päätettiin yksimielisesti: että uusi tärkeä
voittomaa, Preussi, etupäässä oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi
ja Liivinmaa joksikuksi aikaa jäisivätkin vihollisen valtaan. Tulisihan
sitten taas aika kääntyä venäläistä vastaan. Lähetettiin siis vain
suomalaisille kehoitus omin voimin torjua päällekarkaus takaisin, jonka
lisäksi Pietari Brahe, vanha uskollinen ystävämme, tarjoutui menemään
päälliköksi. Hänen lähdöstänsä ei kuitenkaan tullut mitään, koska
kuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi
närkästyksensä tyynnyttyä oli näet Kaarle X sittenkin pitänyt sen
verran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, että oli
käskenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa
Liivinmaalla. Samoin hän myöhemmin lähetti Preussista pienen armeijan
piiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin myöhään,
silloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sillä Karjalan ratsumiehiäkin
pidätettiin vielä vasten kuninkaan käskyä Liivinmaalla pari kuukautta.

Omin voimin tuli siis sekä Liivin- että Suomenmaan nyt pitää puoliansa,
ja tämä vaikea tehtävä tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella,
urhoudella sekä menestyksellä suoritetuksi. Riian vähälukuinen
linnaväki (porvarien kanssa ainoastaan 5,000 miestä, joissa 16
komppaniaa suomalaisia) teki miehuullista vastarintaa. Turhaan
maleksivat venäläiset seitsemän viikkoa kaupungin ympärillä, ahdistaen
sitä piiritystöillään niin paljon kuin heidän puuttuva taitonsa näissä
asioissa myöten antoi. Loppupäätöksenä oli kuitenkin se, että heidän,
menetettyänsä 14,000 miestä, täytyi tyhjin käsin poistua.

Suomessa olivat sillä aikaa maaherrat nostaneet talonpojat aseisiin, ja
tätä käskyä oli joka paikassa toteltu suurella hartaudella. Mies joka
talosta oli lähtenyt sotaan; niin innokkaita oltiin, kun omaa maata oli
puolustettava. Jaloimman uhraavaisuuden ja urhouden esimerkin antoi
_Viipurin kaupunki_. Sielläkin olivat vallit rappiolla: tykkejä ei
ollut muuta kuin 14 pienenlaista; sotamiehiä puuttui melkein kokonaan;
eipä ollut edes päällikköäkään, sillä maaherra Stålarm oli juuri äsken
kuollut. Sittenkään ei kukaan nostanut puheeksikaan antautumista, jos
vihollinen sinne asti tulisi. Kaupunkilaiset pyysivät komentajakseen
eversti Burmeisterin, joka asui Viipurissa. Kanuunien lukua lisättiin
vielä kymmenellä, jotka otettiin satamassa seisovasta suuresta
kauppalaivasta. Valleja rintavarustuksineen ruvettiin korjaamaan kätten
mahtain. Aseisiin tarttui joka mies, ken vaan suinkin kykeni. Yksinpä
kymnaasin ja koulun nuorisostakin tehtiin kaksi komppaniaa. Tätä
sotaista menoa kesti koko kuukauden. Silloin nähtiin, ettei vihollinen
uskaltanutkaan niin kauas maahan tunkeutua. Nyt vapautettiin siis
porvarit vaivalloisesta korjaustyöstänsä ja vahdinpidostansa.
Koulunuorisokin antoi pois kiväärinsä ja kutsuttiin sitten linnaan,
missä heidän vaivannäkönsä palkittiin ulkomaan oluella sekä muutenkin
komeilla pidoilla. Sotaisessa innossaan otti silloin kolmetoista heistä
pestin varsinaiseen sotaväkeen. Opettajat olivat tosin kovasti pahoilla
mielin, että heidän "alamaisensa" näin hylkäsivät kirjansa, vaan kukas
tällä hetkellä kuunteli rauhan miesten valituksia!

Burmeister läksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sekä 800:n
talonpojan kanssa Käkisalmea auttamaan. Eräälle salmelle, luultavasti
Kiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi hän kuitenkin, että venäläiset
olivat polttamalla sillan katkaisseet hänen tiensä. Hän vetäytyi
sentähden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. Tässä karkasi
7-800 venäläistä äkkiarvaamatta hänen päällensä yöllä heinäk. 14:ttä
päivää vasten. Heidät torjuttiin takaisin, jonka jälkeen suomalaiset
myös vuorostansa läksivät rynnäkölle ulos leiristä. Venäläiset eivät
ensin siitä olleet milläänkään, vaan seisoivat aukealla tantereella
täydessä sotarinnassa, valmiina heitä vastaanottamaan. Näin alkoi
Raudun kahakka, jossa vihollinen neljä tuntia teki lujaa vastarintaa,
kunnes hänen viimein täytyi paeta metsien turviin. Kentälle oli häneltä
jäänyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enempää kuin
40 miestä, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan
Bartholdus Simonis (Pärttyli Simonpoika), eräs noista pestin ottaneista
kymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. Myös
talonpoikainen nostoväki oli taistellut niin uljaasti ja niin täydellä
toimella, että heitä upseerit suuresti kehuivat.



13. Käkisalmen piiritys.


Käkisalmen rantaan oli, niinkuin jo ennen on kerrottu, saapunut
venäläinen lotjalaivasto yöllä heinäk. 3:tta päivää vasten. Seuraavana
päivänä tuli torvensoittaja kehoittaen antautumaan. Jos siihen
suostuttaisiin, saisi sotaväki ynnä ne kaupungin asukkaat, jotka niin
halusivat, estämättä lähteä matkaansa; niille taas, jotka tsaarille
vannoisivat uskollisuusvalan, luvattiin suuria etuja. Mutta uljas
komentaja _Olavi Pentinpoika_ vastasi jyrkällä kiellolla. Hän sanoi
saaneensa kuninkaaltaan käskyn taistella ruudilla ja lyijyllä, niin
kauan kuin yksikin mies vielä oli pystyssä. Mainittuna päivänä
iltapuolella alkoi siis piiritys. Venäläiset jakoivat voimansa kahteen
leiriin, joista toinen oli kaupungin pohjoisella, toinen eteläisellä
puolella. He rakensivat matalia rintavarustuksia, joiden takaa
paukuttelivat pyssyillänsä; vaan ei siitä tullut suurtakaan vahinkoa.
Melkein yhtä mitätön oli pienen tykin vaikutus, jolla he sitten
rupesivat ammuskelemaan. Yöllä heinäk. 10:ttä päivää vasten he
ryhtyivät varustuksen rakentamiseen Kalliosaarelle, jonka
korkealle kukkulalle näkyi kaupungin ja linnan sisusta. Mutta kohta
seuraavana päivänä jo pujahti pieni parvi sotureita, porvareita sekä
aatelisherrojen palvelijoita salaa ulos linnan takaportista. He
soutivat venäläisten huomaamatta saarelle, karkasivat äkkiä päälle ja
tappoivat siellä olevat viholliset melkein viimeiseen mieheen asti.
Muutamia vankeja vain otettiin, joista useimmat tunnettiin seudun
kreikanuskoisiksi talonpojiksi. Venäläiset rakensivat nyt muutamia
toisia pattereita lisäksi ja lähettivät linnaan taas uuden
antautumiskehoituksen; mutta heille vastattiin, että se, joka kolmannen
kerran tuo semmoisen sanan, saapi lyijyluodin vaivansa palkaksi.

Tuosta yrittivät piirittäjät lähteä väkirynnäkölle. Elok.
15 p. aamupuolella ruvettiin heidän molemmista leireistään
kiivaasti lennättämään tulisia kuulla. Myös työnnettiin palavia
tervatynnyrilauttoja virran viedä kaupungin puista hakulia vastaan.
Samassa lähenivät ryntäysjoukot, aikoen käyttää hyväkseen häiriötä,
joka tulipaloista oli syntyvä. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta
saatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi
vetäytyivät ryntäysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen jälkeen
takaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan lähetetty
rauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin päähänsä, luopuivat
venäläiset kokonaan kaikista väkinäisistä valloitustuumista. He
päättivät tästä lähtien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen,
kunnes nälkä olisi pehmentänyt linnalaisten lujuuden.

Sillä välin oli vihdoinkin heinäkuun lopulla Leijonhufvud saapunut
Suomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. Nämät olivat jo Liivinmaalla
kovasti nurisseet siitä, että heidän täytyi palvella "vieraalla
maalla", sillaikaa kuin heidän oma maansa oli alttiina armottoman
vihollisen hävityksille. Helppo on siis arvata, millä innolla he nyt
venäläistä vastaan läksivät. Uusi ylipäällikkö oli saanut kuninkaalta
luvan käyttää kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen
puolustukseksi. Hän nyt kaikkein ensiksi järjesti ja varusti käsillä
olevat voimat ja kiirehdytti vielä uusien lisäjoukkojen
kuntoonpanemista. Sitten marssi hän 1,600:n miehen kanssa Käkisalmen
avuksi. Elok. 30 p. nähtiin, piiritettyjen suureksi riemuksi,
sinikeltaisten lippujen lähenevän eteläiseltä puolelta. Rynnäkkö
piirittäjien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud
sitten pani tulikitansa ammumaan, pelästyivät venäläiset ja jättivät
yöllä senpuolisen leirinsä autioksi. Nyt vietiin Käkisalmeen melkoinen
joukko apuväkeä sekä runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka jälkeen
Leijonhufvud jälleen läksi matkaansa. Turvattuaan linnan, hän ei
huolinut turhaan kuluttaa vähää sotavoimaansa rynnäkköihin venäläisten
muita vallituksia vastaan. Vielä kolme viikkoa jatkoivat sitten
piirittäjät työtänsä, vaikkei heillä voinut enää olla kovin suurta
menestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa
sukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pientä
linnaväkeänsä kovalla rumpujen pärrytyksellä edestakaisin linnassa.
Marssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. Tätä menoa kesti
pari tuntia. Venäläiset, jotka kuulivat melun ja näkivät lippujen
paljouden, eivät voineet luulla muuta, kuin että apuarmeija, jonka
lähenemisestä taas kävi huhu, tavalla tai toisella heidän
huomaamattansa oli päässyt linnaan. He läksivät siis seuraavana yönä
kokonaan tiehensä. Mutta ennen lähtöänsä he vielä elävältä polttivat
kaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen
aikana olivat heidän käsiinsä joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin
kaikilta hänelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut pään poikki. Niin
julmat olivat sotatavat siihen aikaan näillä mailla.

Käkisalmesta oli Leijonhufvud sillä välin mennyt _Pähkinälinnan_
avuksi. Siihen asti ei ollut Inkerin kenraalikuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn voinut saada paljon mitään aikaan muutamilla
sadoilla miehillänsä. Mutta kun nyt molemmat suomalaiset sotavoimat
yhdistyivät, karttuen täten 2,500:ksi mieheksi, masentui kerrassaan
venäläisten rohkeus, vaikka heidän lukunsa oli hyvinkin kolme vertaa
suurempi. Pähkinälinnaa olivat piirittäjät lokakuussa kehoittaneet
antautumiseen, mutta saaneet vastaukseksi tuon vanhan sanaleikin:
"Omenoita ja päärynöitä voitte saada, vaan ette tämmöistä pähkinää!"
Jonkun aikaa myöhemmin kuoli Frans Grave, linnan uljas komentaja.
Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin oli vannottanut alapäälliköitään,
etteivät suinkaan antautumisella häpäisisi Ruotsin soturien loistavaa
mainetta. Keskipaikoilla marraskuuta nyt venäläiset pakenivat
Leijonhufvudin pelosta. Pähkinälinnan 120:sta urhoollisesta
puolustajasta oli silloin enää vain 72 miestä elossa.

Piirityksissä myös ollutta _Savonlinnaa_ ei ollutkaan Leijonhufvudin
tarvinnut mennä auttamaan. Se oli jo aikaa sitten itse vapautunut
ahdistajistaan. Linnaväki näet oli yhtenä päivänä äkkiarvaamattomalla
hyökkäyksellä valloittanut venäläisten leirin, tappanut heiltä 100
miestä, ajanut muut hajalleen ja päästänyt siteistä 500 omaa
kansalaista, joita aiottiin viedä Venäjälle orjuuteen.

Samoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset hänen asettamansa
pienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet
häneltä 1,100 miestä ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten
ylpeydellä lähettivät kuninkaalle.

Leijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirtää sodan
rajan yli vihollisen alueelle. Tätä hanketta ei ollut hänen kuitenkaan
sallittu johtaa, sillä hän kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimmän
komennon otti käteensä nyt kenraalimajuuri Kruse. Hän vei melkein koko
sotavoimansa uuden vuoden (1657) alkupäivinä Aunukseen. Heidän täytyi
tosin tyhjin toimin kääntyä pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka
venäläiset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu
hävitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta,
ja karjakin, jota rehun puutteen tähden ei voitu poiskuljettaa,
poltettiin. Tulen omaksi joutui niinikään 11 kirkkoa, lukemattomia
kyliä, sekä suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnijäätyneitä
aluksia. "Kaiken tämän johdosta", kehui Kruse, "ovat nuo raakalaiset
joutuneet suuren pelon valtaan." Mutta raakalaisnimenpä meidän omatkin
soturimme täydesti ansaitsivat, sillä he olivat sodankäynnissään
melkein samallaisia petoja kuin heidän itäiset naapurinsa. Siinä
suhteessa he vain olivat noita paremmat, etteivät he toki tappaessaan
näytä harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.



14. Kustaa Eevertinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.


Leijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin
Suomen kenraalikuvernööriksi. Tämä päätti voimallisesti panna toimeen
edeltäjänsä keskenjääneen tuuman, siirtää sodan venäläisten omaan
maahan. Ensiksi hän lähetti 300:n miehisen ratsumiesparven hävittämään
suurta Tulomajärven kylää, vähän matkaa Salmin rajalta. Täten hän
tahtoi ennen lähtöänsä turvata Käkisalmen lääniä, sillä mainitussa
kylässä oli venäläisillä aina ollut päämajansa hyökätessään Suomen
Karjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, että se joutui perille
juuri pääsiäispyhäksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan
pitkät paastoamisensa ylenmääräisellä syömisellä ja juomisella.
Juopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimmäksi
osaksi, ja kaikki kylän 100 taloa poltettiin.

Suurelle retkellensä eteläänpäin aikoi Horn lähteä niin pian kuin
keväällä ruohoa ilmestyi, sillä nyt talvella oli suuremman sotavoiman
ihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ryöstetyn ja hävitetyn Inkerin
lävitse. Väliajalla hän piti joka läänissä maakuntapäiviä, joilla hän
sai tarpeelliset varat myönnetyiksi.[5] Mutta kesän tultua täytyi hänen
kuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas näet
käski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eikä
aikaakaan, niin tuli jo toinenkin käsky, että Hornin piti kaikkien
tähteittenkin kanssa marssia pois entisten jäljessä. Hän totteli ja oli
jo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha hätäsanoma hänet
saavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hyökännyt maahan Laatokan
pohjoisrantaa myöten ja ruvennut uudestaan Käkisalmea piirittämään.
Senvuoksi Horn ei nyt lähettänyt Liiviin enempää kuin 600 miestä; itse
hän kiiruusti vei päävoimansa jälleen Suomenmaahan. Hämmästyneet
venäläiset, jotka luulivat hänen olevan kaukomailla, pakenivat suurella
vauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. "Jos
olisin", kirjoitti Horn, "vain viikon päivät kauemmin viipynyt, niin
olisi koko se maanääri ollut vihollisen vallassa, vieläpä Viipurikin,
jossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiestä."

Tämä hänen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn tästä
lähtien halunnut antaa Suomen vähistä puolustusvoimista sen enempää
pois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiestä Riikaan, jonka
linnaväestön enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen
olevan mahdotonta, koska Suomi muuten jäisi turvaa vaille. Kaarle X
uudisti lokakuussa vielä ankarammin käskynsä. "Tätä", kirjoitti hän,
"teidän tulee viipymättä totella, antamatta minkään muun syyn tulla
esteeksi." Ja loppuun hän vielä, nähtävästi siinä pelossa, että tuo
itsepäinen suomalainen nytkin jättäisi käskyn täyttämättä, pani
seuraavan lisäyksen: "800 miestä, tai ainakin niin monta kuin voitte
saada kokoon." Vaan eipä Horn sen paremmin suostunut antamaan pois
yhtään ainoata miestänsä. Hän selitti ruton Suomessakin pahasti
vähentäneen jalkaväkeä. Nähtävästi oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa
olevan väkeä yltäkyllin, mikä olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta
todellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota käskyä piti
totella, jättää Viipuri sekä koko se maanääri alttiiksi. "Sillä",
jatkoi hän, "eihän tässä metsäisessä maassa voi tehdä viittä vertaa
voimallisemmalle viholliselle vastarintaa näin vähillä ratsumiehillä.
Ja koska en tiedä, enkä voi ajatellakaan, teidän aikomuksenne,
kuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sekä niin tärkeästä
linnasta, kuin Viipurista, koetan niitä viimeiseen asti puolustaa."
Kaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei hän tästä suorasta
vastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta
suosiota.

Väkeäkin luovuttamatta kävi muuten Hornin ja Suomen tila tähän aikaan
yhä arveluttavammaksi. Rutto oli keväällä ja kesällä 1657 raivonnut
aivan hirmuisesti Liivinmaalla sekä Inkerissä. Loppukesällä se jo
levisi meidänkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta
1657 maaliskuuhun 1658 yksistään korkeammista säädyistä 50 henkeä,
alhaista kansaa lukuunottamattakaan. Myöskin sotajoukot sen kautta
peloittavasti vähenivät. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkaväkeä
kaikissa Suomenmaan linnoissa yhteensä enää enempää kuin 601 miestä
jalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella.
Ratsuväki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi.
Vähäisen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 Mägrässä
(luultavasti Raudulla), joka päivä odotellen ylivoimaisen vihollisen
päällekarkausta. Hyväksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta
venäläisiä maahan tulemasta.

Roskilden rauhansovinnon jälkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan
voittoisan armeijansa kanssa tulevan venäläisiä kukistamaan. Horn myös
lausui sen toivomuksen ilmi eräässä kirjeessä. Yhteen aikaan kuuluukin
Kaarle X sitä tuumineen. Hän olisi silloin luultavasti yrittänyt
laajentaa valtakuntaansa itäänpäin niillä suomalaisilla alueilla, jotka
Stolbovan sovinnossa olivat jääneet venäläisten vallan alle. Heti
venäläissodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun
muassa Turjan Lapin sekä Karjalan itäpuoliskon Syväriin ja Äänisjärveen
saakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle näistä tuumista.
Sotaa tuossa rämeisessä, metsäisessä maassa olisi sangen vaikea käydä,
ja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteivät he sinne
lähtisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki venäläiset
puolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului vielä jommoinenkin
aika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis
vielä viimeisiä voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sillä sen kautta
toivottiin voivan kiirehdyttää rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta
suostuivat Suomen säädyt nyt jo v. 1658 antamaan sekä 1659:n että
1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotaväenotto oli näet
jo edellisenä vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. Näitä uusia
joukkoja ei kuitenkaan tarvittu enää meidän maamme omaksi
suojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, missä sota
jatkui vielä melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti
Vallisaaressa jouluk. 20 p. tehty välirauha, joka kolme vuotta
myöhemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken
pelon tältä puolelta.

Rajat jäivät entiselleen; mutta sittenkin sai tämä sota Suomessa aikaan
erittäin tärkeän muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan
rauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan jälkeen näet enin osa
kreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelkäsivät rangaistusta eivätkä
tahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin kärsiä, muutti pois Venäjälle.
Jo v. 1656 läksi yksistään Käkisalmen läänistä 4,107 perhekuntaa,
joiden jälkeisiä epäilemättä ovat nuot vieläkin Novgorodin, Tverin ja
Vladimirin läänissä asuvat karjalaiset.[6] Ainoastaan Salmin
kihlakuntaan jäi kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan
tuli lännemmistä lääneistä luterilaisia suomalaisia, joiden kautta
kuitenkin Käkisalmen lääni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.



15. Kustaa Eevertinpoika Horn.


Edellisessä luvussa mainittu Suomen ylimäinen hoitaja tänä vaarallisena
aikana, _Kustaa Horn_, oli kuuluisan sotapäällikkömme Eevert Hornin
poika. Hän syntyi Helatorstaina 1614 Autisten l. Auhtisten kartanossa
Askaisten kappelissa, joka oli hänen äitinsä Margareeta Fincken
perintöä. Isäänsä ei hän saanut paljon nähdäkään, sillä tämä kaatui jo
seuraavana vuonna Augdovan edustalla. Pojan kasvatus jäi siis yksistään
äidin haltuun. Miten se tuli hoidetuksi, siitä ei ole meille säilynyt
varsinaista tietoa; mutta mitä vieraihin kieliin tulee, oppi hän
kumminkin saksaa jokseenkin hyvin, niinkuin näkyy muutamista hänen
kirjeistänsä kuninkaalle sekä sedällensä, vanhalle sotamarski Kustaa
Hornille.

Ensimäisen virkansa, kamariherran toimen Kristiinan hovissa, hän sai v.
1634. Seuraavana vuonna hän jätti kuitenkin tämän rauhallisen toimen ja
rupesi aikansa nuorten aatelisherrojen tapaan soturiksi, saaden
kapteenina yhden lippukunnan Uplannin jalkarykmentissä johtonsa alle.
Epätietoista on, läksikö hän silloin heti sotatantereelle; mutta v.
1637 ainakin jo tapaamme hänet Saksassa. Hän komensi silloin majurina
Uplannin sekä Itägöötin rykmenttien yhdistettyjä osia. V. 1638 hän
korotettiin everstiluutnantiksi Leslien pestattuun rykmenttiin; pian sen
jälkeen uskottiin hänelle everstin arvonimellä Wittenbergin rykmentin
itsenäinen johto. V. 1647 hän korotettiin hevosväen kenraalimajuriksi,
v. 1652 kenraaliluutnantiksi. Mitään erinäistä mainetta hänen
sotatöistänsä ei kuitenkaan sen ajan historioissa tavata; nähtävästi ei
hänen sotataitonsa siis ylennyt tavallisuuden rajojen yläpuolelle.

Hornkaan ei jäänyt osattomaksi Kristiinan tuhlaavaisista
suosionosoituksista. V. 1651 hän sai, kuitenkin yhdessä orpanansa
Henrik Hornin kanssa, Marienburgin vapaaherrakunnan Liivinmaalla.

Tultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, lähetettiin hänet
kenraalikuvernöörinä Inkeriä sekä Käkisalmen lääniä hallitsemaan. Tämä
oli, niinkuin tiedämme, melkein yhtä vaikea tehtävä kuin ennen muinoin
Augiaan tallin puhdistus. "Sanalla sanoen", kirjoitti Horn tänne
tultuansa, "kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat peräti
unohduksissa, niin että täydellä syyllä voi sanoa täällä olevan
confusum chaos (mullinmallinen sekasorto). Jollei tätä muuteta, saavat
nuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden käsissä nyt kaikki on, pian
koko maan nurin käännetyksi." Näistä sanoista näkyy, ettei uudelta
kenraalikuvernööriltä puuttunut rehellistä tahtoa alustansa tilaa
parantamaan. Näiden sanojen mukaiset olivat myös hänen tekonsa. Tosin
ei tiedetä, hänkö kehoitti kuningasta jyrkkään kieltoon, kun Käkisalmen
läänin lahjoitusmaanisännät tähän aikaan tahtoivat poistaa rahvaan
ainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa
kaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, että hänellä oli
osaa tämän hankkeen tyhjäksitekemisessä; sillä heti sen jälkeen näemme
hänen pitävän huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. Hän
näet käski, että siitä lähtien kruununvoutien piti olla läsnä käräjillä
valvomassa, etteivät aatelin asettamat tuomarit tekisi vääryyttä. Itse
kuninkaankin vaatimuksia vastaan hän joskus puolusti lääniläisiänsä.
Kaarle X oli päättänyt heiltä ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa
tavallista henkiveroa, josta he tähän asti olivat olleet vapaina. Mutta
Horn ilmoitti Käkisalmen rahvaan olevan muutenkin yltäkyllin veroilla
rasitetun, ja sanoi pelkäävänsä, että he, jos heitä vielä enemmän
rasitettaisiin, karkaisivat Venäjän puolelle. Kuningas murisi hiukan
vastaan; vaan henkivero jäi kun jäikin karjalaisilta ottamatta.

Kummeksia voisi, että Horn, vaikka hän olikin rahvaan mies, kuitenkin,
niinkuin olemme nähneet, oli vihoissaan Cröellin kanteista ja
valituksista, jotka myös talonpojan etua tarkoittavat. Mutta syynä
siihen oli nähtävästi sama seikka, joka nostatti Brahenkin mielen tuota
rohkeaa kansantribunia vastaan. Horn oli täysi ylimys aikansa tavan
mukaan; hän ei suvainnut alhaisen kansan sekaantumista hallituksen
tekoihin. Sama mieliala näkyy myös eräästä hänen kirjeestään, jonka hän
v. 1652 kirjoitti sedällensä, vanhalle Kustaa Hornille. Hän valittaa
näet, että silloisten valtiopäivien loppu oli tullut viivytetyksi
talonpoikien vastahakoisuuden tähden. "Näyttää siltä", lopettaa hän,
"että nuo miehet heille kaksi vuotta sitten annettujen liikojen
vapauksien vuoksi ovat kovinkin paisuneet." Mutta jos hän olikin
ylimysvallan harrastaja, niin hän oli kuitenkin, samoin kuin Brahe,
jalomielinen aristokraatti; hän tahtoi käyttää valtaansa kansan
hyväksi. Myöskin yhteisen isänmaan eduksi hän oli aina altis antamaan
runsaita uhreja aatelin suurista rikkauksista. Lopulla v. 1656 esim.
oli Narvassa paljon sairaita sotamiehiä, joista hyvin moni kuoli senkin
vuoksi, ettei heille ollut linnan varoista antaa muuta kuin leipää ja
vettä ravinnoksi. Silloin rupesi Horn ruokkimaan suurta joukkoa heitä
omasta keittiöstänsä ja sai muutamia virkamiehiä sekä porvareita
samaten armahtamaan toisia. V. 1658 taas, kun Turun läänin aatelisto
näytti olevan vastahakoinen myöntämään sotaan muonavaroja, kuljetti hän
kumminkin omista kartanoistaan viljaa kruunun makasiineihin sen määrän
mukaan, johon Uudenmaan-Hämeen läänissä oli suostuttu.

Tämmöisen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten
karjalaisten vihamielisyys vähitellen saattanut lauhtua, viihtyä,
jollei Venäjän sota niin kovin pian olisi keskeyttänyt kaikkia uuden
kenraalikuvernöörin rauhallisia toimia. Nyt hän taas samalla innolla
rupesi valvomaan lääninsä etua puolustamalla sitä ulkovihollista
vastaan. Siksi olisi hän tarvinnut enemmän väkeä, ja joutui pahaan
riitaan De la Gardien kanssa, kun ei tämä totellut kuninkaan käskyä
eikä lähettänyt Karjalan rakuunia kotiin. "Suokoon Jumala, että minulla
olisi 1,000 kunnon ratsumiestä!" valitti hän kuninkaalle; "mutta nyt
täytyy minun surukseni ja harmikseni antaa venäläisten tehdä, mitä
tahtovat." Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle hän kirjoitti uhkaavasti:
"Se, joka on syynä siihen, etten hyvissä ajoin saanut avukseni vähäisen
ratsuväkeä, on joutuva siitä kerran ankaraan edesvastuuseen."
Leijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylipäällikölleen, De la Gardielle,
ja tämäpä nyt vasta oikein suuttui! Hän kirjoitti heti vihaisen ja
pilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja
valtaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edessä. Lopuksi hän
puolilla sanoilla viittasi, että muka Horn pelkurimaisuudesta oli
vaaraa liiaksunut. Tästä taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus,
miltei vaatimus kaksintaisteluun. "Jos joku luulee", lausui hän, "että
minä venäläisten päällehyökkäyksen vuoksi olen joutunut hämmästyksiin
tai pelästyksiin, niin olen aina valmis sitä väitöstä rehellisellä
tavalla kumoamaan!" -- Sattumus oli niin sallinut, että samoilla
rajoilla, missä sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli
vuosisataa takaperin retkeilivät, nyt heidän poikansa taas seisoivat
rinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eivätpä olleetkaan he
perineet isien keskinäistä ystävyyttä ja sopua; pääasiallisesti oli
nähtävästi syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin
nyt tällä sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiensä voimallista
neroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei näytä olleen erittäin
etevä sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana
aivan taitamaton, vetelys ja tyhjäntoimittaja. Lopuksi vielä ei pojilla
ollut niitä sotavoimiakaan, kuin isillä. Ei ole siis kumma, jos
entisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan
maita kunnolla suojelemaan.

Me olemme jo nähneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen
kenraalikuvernööriksi, miten hän vähillä voimillaan mahdollisuutta
myöten varjeli maatamme, ja miten hän kuningastakin vastaan piti sen
etujen puolta.

Välirauhan tultua toimeen, palasi sitten Horn Suomessa taas
kokoonsaadun melkoisen armeijan kanssa Ruotsiin, tämän maan
länsirannikkoa uudessa Tanskan sodassa puolustamaan. Sitä ennen hän oli
jo myös noussut arvossa ja v. 1658 saanut valtakunnan tykistöpäällikön
viran. V. 1663 hän viimein korotettiin sotamarskiksi, ja lähetettiin
samana vuonna Saksaan Ruotsin vallan alla olevien Bremenin ja Verdenin
herttuakuntien kenraalikuvernööriksi. Siellä hän kuolikin helmik. 27 p.
1666 Staden kaupungissa, josta ruumis kuitenkin tuotiin kotimaahan ja
haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänellä oli sukunsa suhteen sama
kohtalo kuin melkein kaikilla muillakin mainioilla Suomen sotureilla
tähän aikaan. Se loppui jo hänen poikaansa, joka kuoli lapsetonna.

Mainittavaa on vielä viimein, että Kaarle X:nnen sodissa taisteli kolme
muutakin Hornia, kaikki semmoisella urhoudella, että heidät korotettiin
sotamarskeiksi. _Henrik Horn_, Kustaan orpana, Kankaisten haaraa, oli
Puolassa Uudenmaan ratsurykmentin everstinä ja otti sitten osaa Tanskan
sotiin suuremman osaston johtajana. Joensuun haaraan taas kuuluivat
_Krister Horn_, joka Inkerin ja Käkisalmen kenraalikuvernöörinä Kustaa
Hornin jälkeen teki useita uljaita urhotöitä venäläisiä vastaan, ja
_Pentti Horn_, hänen veljensä, joka jonkun aikaa toimi Viron
kenraalikuvernöörinä.



16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä vuosisadalla.


Edellisissäkin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen
valtiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta tässä koetamme tarkemmin
ja yhtenäisemmin kuvata sitä puolta kansamme historiaa. Nyt on
semmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sillä 17:nnen vuosisadan
keskivaihe on tärkeänä käännekohtana siinä suhteessa.

Suomi oli asein valloitettu maa; mutta tämä valloitus ei ollut
saattanut meidän kansaamme Ruotsin _alle_, vaan _yhteyteen_. "Emme ole
joutuneet orjuuteen, vaan liittoon ja valtiolliseen toveriuteen",
lausui v. 1657 täydellä syyllä Viipurin kymnaasin lehtori Bartholdus
Lachmannus, "sinä onnen päivänä, jona tämä Karjalan herttuakunta
yhdistettiin Ruotsin valtaan." Tämä seikka astuu kaikkein selvimmin
esiin, jos vertaamme Suomea Ruotsin muihin, myöhemmin lisään tulleihin,
merentakaisiin voittomaihin. Käkisalmen Karjala, Inkeri, Viro,
Liivinmaa, Pommeri ja Bremenin sekä Verdenin herttuakunnat pysyivät
alusmaina (subjectae provinciae, niinkuin silloin sanottiin), joilla ei
ollut mitään sanansijaa valtakunnan yhteisiä asioita määrättäessä.
Suomella yksin oli samat oikeudet kuin Ruotsilla; se sai valtiopäivillä
edustajiensa kautta ottaa osaa hallitukseen. Noita voittomaita
pidettiin molempien kansojen yhteisinä alamaisina, niinkuin ne olivat
myös yhteisellä hiellä ja verellä maksetut. Virallisestikin,
asetuksissa y.m. oli tavallisena lausepartena: "Ruotsissa, Suomessa
sekä _niiden alle_ kuuluvissa maakunnissa".

Tämä molempien maiden rinnastaminen näyttää samalla, ettei tätä
yhteyttä kuitenkaan hallituspiireissäkään katsottu niin täydelliseksi,
että se olisi erinäisyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin
erisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman käsitystavan
todisteeksi voipi myös tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa.
Niin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itseänsä
muukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinpä Turun
maaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa
Aadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyväksi, "varsinkin minulle
muukalaiselle". Niin myös Stjernman vielä 1719, Turun oppineitten
teoksien luettelonsa esipuheessa, nimittää niitä "vieraiksi ja toisen
maan töiksi". Yleisen käsityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi
maantieteellisessä teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat
itsenäisinä jäseninä yhteisessä liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda
esiin todistuksia, että Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta
kannalta? Tarkalleen nähdään heidän lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin
valtakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen
vuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se näkyy olleen
suomalaisten enemmistölle vastahakoinen. Niinpä esim. Lachmannuskin,
kun hän ylistysinnossaan kerran puhuu "yhteisen isänmaan"
kiitollisuudesta Kaarle X:ttä kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lisätä:
"yhteisen isänmaan, sanon minä, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa".

Tällainen pääasiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin
valtakunnassa, ja 17:nnellä vuosisadalla kohosi kansamme arvo
joksikuksi aikaa vielä entistäkin korkeammalle. Sen vaikutti lähempi
tutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yhä enemmän
Tukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin
tarpeisiin, joka vuosi myös suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa
varten. Vieläkin enemmän vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten
osoittama soturikyky ja urhous. Sitä kansaa ei ollut mahdollista pitää
mitättömänä, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta
armeijasta, ja vieläpä semmoisia sotureita, joille eivät muun Euroopan
mainioimmatkaan urhot vetäneet vertoja. Olemme jo edellisissä
kertomuksissa nähneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa
tilaisuuksissa suomalaisille myönnettiin täysivertainen arvo eri
kansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. Myöskin kotimaassa
astuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan
toisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta
Pietari Brahe, professori Wexionius ynnä kaikki muut ennenmainitut
juhlapuhujat, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuulimme maaherra
Falkenbergin, kenraalikuvernööri Bjelken ja piispa Rothoviuksen
puhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa heräsi samoin noiden
urhotöitten kautta entistä voimallisempi kansallistunto. "Ken voisi
kieltää", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679,
"että suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!" Tulisella
isänmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 tämän vuosisadan
suomalaisia sankareita. Ja vielä v. 1732 sanoo Mattias Hallenius
väitöksessään: "nähtyäni noiden sotien historian, rupesin suuresti
ylpeilemään siitä, että olen suomalainen".

Mutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ääretön valtakunnan
laajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, että Suomen valtiollinen
arvo aleni entistä alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin
valtakunnassa oli maamme avaruutensa sekä kansanpaljoutensa suhteen
ollut varsin tärkeä jäsen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa
"ruotsalaisessa maailmassa" (orbis svecicus), joka oli kohonnut arvossa
Euroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan vähäinen,
syrjäinen maakunta. Erittäinkin muuttui "liittolaisten" keskinäinen
väli suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen
jälkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohuslääni, Skoone, Hallanti
ja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisessä yhteydessä
Ruotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden väestö,
alkuaankin jo likeistä sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa
ja enensi näin muodoin vahvasti heidän kansallisuutensa lukumäärää sekä
voimaa. Toiselta puolen oli tosin myös Stolbovan rauhansovinnon kautta
karttunut valtakunnalle lisään kaksi suomalaista maakuntaa, Käkisalmen
lääni ja Inkeri. Mutta niitä ei oltukaan yhdistetty Suomen
suuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sitä oli niiden asukkaissa, niinkuin
näimme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. Tämä
valloitus ei siis ollut, ainakaan silloin vielä, suomalaiselle
kansallisuudelle vahvistukseksi.

Toinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sekä
niiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, että, niinkuin
tiedämme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen
aatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren länsipuolella. Meidän
herrojemme täytyi sotapäällikköinä, valtiomiehinä, korkeina
virkamiehinä viettää parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa.
Hovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sekä lauhkeampi
ilmanala viekoittelivat heitä samalla valitsemaan Ruotsin
asuinpaikaksensa. Siellä heidän jälkeläisensä vähitellen sekaantuivat
kokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen
vuosisadan alkuun, säilyi suvussa tosin heikkenemistään heikkenevä
muisto siitä, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heidän muuttonsa
kautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti
epäilemättä Suomen kansan arvon alenemiseen tänä aatelisvallan
loistoaikana.

Aatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi
mahtavuus yksistään syynä; osaksi oli se luonnollisena seurauksena
tällä vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisestä.
Valtaneuvokset, jotka ennen elivät kuninkaan käskyläisinä kukin siinä
maakunnassa, missä heillä oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt
kaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin myös nuo monet uudet
ylihallituskunnat, jotka kaikki vetivät Suomenkin herroja
palvelukseensa.

Tämä keskittäminen asetti myös samalla Suomen itsenäisyyden paljoa
ahtaampiin rajoihin. Kaarle IX oli vereen tukahduttanut Suomen
aateliston yrityksen ajaa erikoispolitiikkaa; Kustaa Aadolfin
hallitessa Suomen kirkko, joka siihen saakka oli itsenäisesti kulkenut
tietänsä, järjestettiin tarkasti Ruotsin mallin mukaan; Kaarle
XI:nnen aikana hävitettiin, tosin rahallisista syistä, Suomen
kenraalikuvernöörinvirka, joka oli koko maamme yhdistänyt erinäisen
hallituksen alle.

Seuraukset tästä kaikesta alkoivatkin jo tällä vuosisadalla näkyä.
Täyttä tasa-arvoisuutta ei tosin Ruotsin ja Suomen välillä ollut
koskaan ennenkään ollut, vaan luonnollisista syistä oli, jolleivät
varat riittäneet kummankin maan tarpeitten tyydyttämiseen, pidetty
etupäässä huolta "liiton" suuremman jäsenen edusta. Vaikka näet
sotaväkeä otettiin meidän maastamme 2/5 Ruotsin ja Suomen yhteisestä
määrästä, ei ollut esim. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina
perustettujen koulujen suhde juuri sama; Ruotsi sai osaksensa 10
kymnaasia, Suomi 2, jos lukee toiseksi Turun kymnaasin, joka sitten
muutettiin yliopistoksi. Monien noissa alinomaisissa sodissa
vaivaisiksi tulleitten soturien hoitoa varten oli aikomus perustaa
kaksi sotavanhushuonetta, toinen Ruotsiin, toinen Suomeen; mutta ei
tullut toimeen muuta kuin yksi, Vadstenan. Niinikään nostettiin kysymys
järvien yhdistämisestä kaivannoilla niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessa;
mutta ainoastaan Hjelmarin kanava ja yksi Götajoen sulku todella
kaivettiin. Huomaamatta ei saa kuitenkaan jättää, että maamme juuri
tällä vuosisadalla sai kaksi uutta laitosta lisään, jotka olivat sille
yhtä suureksi hyödyksi ja siunaukseksi kuin puutteenalaiselle
valtiokassalle rasitukseksi, nimittäin hovioikeuden ja yliopiston.
Väärin siis olisi, jos sanoisimme, että Ruotsin hallitus tahallansa
laiminlöi Suomea. Mutta luonnollista oli, että maamme etu aina vain
toisessa sijassa tuli puheeksi. Ja tämä seikka astui 17:nnen vuosisadan
loppupuoliskolla enemmän kuin ennen silmiin. Osoitteena siitä oli tuo
ennenmainittu päätös valtaneuvoskunnassa, kun venäläiset olivat
ryhtyneet sotaan: että uutta voittomaata Preussia etupäässä oli kaikin
voimin puolustettava, vaikka Suomi (ja Liivinmaa) joksikuksi aikaa
joutuisivatkin venäläisten valtaan. Osoitteena siitä oli myös Kaarle
X:nnen ja sittemmin Kaarle XII:nnen koko valtiollinen menettely, joka
ajoi takaa turhia, vaikka loistavia mahtavuuden unelmia, ja jätti
Suomen oman onnensa nojaan.

Seikka, joka myöskin paljon vaikutti suomalaisuuden vahingoksi, oli
tällä vuosisadalla Suomeen tulvaava suuri ruotsalaisten virkamiesten
määrä. Tosin oli vanhastaan ainoastaan pappissäädyssä annettu virat
jokseenkin yksinomaan oman hiippakunnan lapsille; siviilivirkoihin
Suomessa oli ennenkin aina päässyt ruotsalaisia sekä muita muukalaisia.
Mutta nyt niiden luku eneni suunnattomassa määrässä. Piispoina Turussa
Eerikki Sorolaisen jälkeen ei ollut suomalaisia miehiä, ennenkuin
18:nnella vuosisadalla; melkein samoin kävi myös Viipurissa.
Hovioikeuden presidenttien laita oli jokseenkin sama, ja hovioikeuden
assessoreistakin oli kauan aikaa suurin osa Ruotsista. Yliopiston
ensimäisten professorien parissa oli vain kaksi suomalaista, samoin
alussa vain vähäisempi osa ylioppilaista. Noihin moniin uusiin
virkoihin, jotka tällä vuosisadalla perustettiin, tuli suureksi osaksi
ruotsalaisia. Oliko tässä joku tarkoitus? Liivinmaan suhteen tehtiin
Kristiinan holhoojahallituksen aikana valtaneuvoskunnassa nimenomaan
se päätös, joka sitten myös pantiin toimeen,[7] että maan
ruotsalaistuttamiseksi piti niin paljon kuin mahdollista antaa siellä
olevia virkoja ja läänityksiä Ruotsin miehille. Suomen suhteen ei ole
semmoisesta päätöksestä mitään tietoa, eikä ole myös vähintäkään syytä
luulla sellaisen tarkoituksen olleen salaisena vaikuttimena. Sillä
ensiksikin suomalaisten tunnettu uskollisuus ei tehnyt sitä ollenkaan
tarpeelliseksi, ja toiseksi on meillä edellisissä kertomuksissa ollut
monta esimerkkiä, joihin voisi vielä monia toisia lisätä, että virkoja
Suomessa poisannettaessa mieluimmin muistettiin maan omia miehiä.
Sattuipa useasti niinkin, että hallitus puolusti suomalaisten oikeutta
maassamme asuvia muukalaisia vastaan. V. 1660 esim. Turun porvarit
valittivat, ettei ketään heistä päästetty valtiopäivämieheksi, koska
niiden määrääminen oli maistraatin käsissä, jonka jäsenet melkein
kaikki olivat ruotsalaisia tai saksalaisia. Hallitus silloin määräsi,
että vaalit olivat toimitettavat kansallisuudesta huolimatta, ja
ylimalkain katsottava, ettei herätettäisi toisen kansallisuuden vihaa
toista vastaan. Niinikään piti hallitus suomalaisen miehen Cröellin
puolta, koska vähää ennen Viipurin ruotsalaiset ja saksalaiset pohatat
eivät olisi sallineet hänen tulla neljänneksi pormestariksi. Samoin
kävi mainitussa kaupungissa myös kirkkoherranvaalissa v. 1657.
Yhdistyneet ruotsalaiset ja saksalaiset voittivat huudossa suurilla
veroäyriluvuillansa. Mutta kenraalikuvernööri Horn puolusti suomalaisen
porvariston valitsemaa pappia, kirjoittaen kuninkaalle, että "muuten
sille kansakunnalle ja oman maan miehille voi tulla kummia ajatuksia
päähän, jos näkevät, että heidän omat kansalaisensa jäävät unohduksiin
ja auttamatta". Kuningas antoikin viran suomalaiselle Thesleffille.

Näistä kaikista näemme selvästi, ettei hallitus vastustanut suomalaisia
virkamiehiä. Syynä muukalaisten lähettämiseen tänne oli nähtävästi se,
ettei ollut tarpeeksi virkoihin kykeneviä oman maan miehiä. Se ei
ollutkaan yhtään kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja
juuri äsken perustettu yliopisto.

Sittenkään eivät ylläkerrotut seikat voineet ajan pitkään olla
suomalaisuuteen vahingollisesti vaikuttamatta. Vähitellen sekaantui
kansallistunto, niin että seuraavalla vuosisadalla jo yleisemmin
ruvettiin pitämään ja sanomaan Ruotsia isänmaaksi. Ja paljoa ennen jo
aleni mainittujen syitten tähden suomenkielen arvo ja tila.
Virallisella alalla oli se tosin vanhoista ajoista asti ollut sangen
halpa; ruotsia oli viljelty kaikissa asiakirjoissa sekä virastojen
kirjoituksissa. Kuinka mahdottomana itse kansakin piti oman kielensä
viljelemistä semmoisissa asioissa, todistaa se, että Nuijamiehetkin
kirjoituttivat kaikki julistuksensa sekä suojeluskirjansa ruotsiksi.
Tällä vuosisadalla oli kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, yritetty
saada suomenkielistä lakikirjaa sekä alettu osaksi ottaa suomalaisia
lauseita oikeustojen pöytäkirjoihin. Mutta edelliset yritykset jäivät
keskeneräisiksi ja jälkimäinen tapa lopulla vuosisataa kiellettiin. Sen
lisäksi sai ruotsinkieli kouluissa vuosisadan keskipaikoilla ja
kirkonhallituksessa jo ennenkin suuremman vallan. Kouluissa piti,
niinkuin tiedämme, Kristiinan kouluasetuksen mukaan, opetettaman
sisälukua ja katkismusta tällä kielellä. Ja piispojen kiertokirjeissä,
joita suomensukuiset piispat siihen saakka olivat latinaksi
kirjoittaneet, käytettiin ruotsia sen asemesta aina Rothoviuksen
ajoista asti. Sittenkin ilmenee tällä alalla taas päinvastoin melkoista
ja pysyvää edistystä siinä suhteessa, että kreivi Brahen ajoista asti
enemmän kuin ennen painettiin esivallan asetuksia suomenkielellä.
Pahemmin kävi toisessa suhteessa, nimittäin mitä virkamiesten
suomenkielen taitoon tuli. Useissa paikoissa on jo ollut puhe siitä,
miten 17:nnen vuosisadan alkupuolella, erittäinkin Brahen aikana, tätä
taitoa pidettiin hyvin tärkeänä ehtona. Siinäkin tapauksessa, että
muukalaisia asetettiin virkamiehiksi meidän maahan, annettiin etusija
niille, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet maassa ja oppineet kansan
kieltä. Luonnollista oli, että kun tarve vaati niin monien virkamiesten
tuottamista ulkoa, ei tästä ehdosta likimainkaan aina voitu pitää
kiinni; mutta se pysyi kuitenkin johtavana periaatteena. Loppupuolella
vuosisataa sitä vastoin on tosin myös, erittäinkin Turun hovioikeuden
virkaehdotuksissa, esimerkkejä suomenkielentaidon tärkeänä pitämisestä.
Mutta niitä ei ole niin tiheässä kuin edellisellä ajalla, ja näyttääpä
itse periaatekin jo heikontuneen. V. 1689 näet oli Hollolan molempien
kihlakuntien kansa pyytänyt saada Suomen rykmentteihin ainoastaan maan
omia miehiä upseereiksi, koska nuo muukalaiset, kieltä taitamattomat,
tekivät heille paljon väkivaltaa. Kuningas vastauksessaan lupasikin
estää sortoa ja myös antaa taitaville Suomen miehille upseerinvirkoja;
mutta arveli kuitenkin: "yksistään suomenkielen tähden ei saa kukaan
virkaa vaatia, eikä myöskään sen vuoksi sovi jättää syrjään muita
ansiokkaita upseereja". Ainoastaan kirkollisella alalla pysyi
suomenkielentaidon vaatimus entisessä ankaruudessaan. Niinpä esim.
Kaarle XII v. 1698 ei antanut virkavaltuutta professori Rudenille, jota
Turun konsistori oli linnanpapiksi ehdottanut, sillä hän oli vasta
maahan tulleena umpiruotsalainen.

Vielä vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, että tällä ajalla
ruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo,
niinkuin eräs ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo,
ollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sekä varakkaammilla
talonpojillakin tapana pitää huolta siitä, että heidän poikansa
kätkyestä asti myös oppisivat ruotsia; sillä suomenkieleen yksistään
tottuneen suu ei myöhemmin muka tahtonut muiden kielten ääntämislaatuun
taipua. Mutta näin tasa-arvoon päässyt vieras kieli tunkeutui sittemmin
tällä vuosisadalla sangen monessa perheessä valtakieleksi. Se oli
seurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten
monien ruotsalaisten kanssa, niinkuin myös tiheistä avioliitoista
näiden ja suomalaisten välillä. Siten näkyy jo 17:nnen vuosisadan
loppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa;
pienemmissä, samoinkuin maapitäjissäkin, sitä vastoin herrassäätykin
vielä suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan
alkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylhäisempien virkamiesten ja
sukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kieltä kohtaan.
Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset
sukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia
latinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; että entiset
nimet vielä ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti
puhuttaessakin, myös pysyivät käytännössä. Ennenmainittu professori
Justander esim. nimitti itseänsä semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi.
Samaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, että useimmat painon
kautta säilyneet ruumissaarnat ylhäisemmille henkilöille ovat
ruotsinkielisiä; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai
papinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta vielä pahempi on seuraava
todistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa tähden v.
1694 kahtia, kieliä myöten, ja piispa määräsi yliopiston ylimäisen
uskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta
tämä piti sitä arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista
seurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti myös se seikka, josta
Juslenius meille kertoo. Kun hän näet oli piispa Gezeliuksen luona
kotiopettajana, kävi siellä eräänä päivänä joku ruotsalainen
(arvattavasti korkeampi virkamies), joka arveli tarpeelliseksi, että
suomenkieli perinjuurin hävitettäisiin. Gezelius, vaikka hän itsekin
oli ruotsalaista sukuperää, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen
kansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheissään viljellä omaa
kieltään. Ja tuo väkivaltainen hyökkäys kansan kalleinta aarretta
vastaan sytytti läsnäolevan nuoren ylioppilaan sydämessä kipinän, joka
aikoja myöten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mikä nyt polttaa
pois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensimäisiä
niistä, jotka täydellä innolla rupesivat tutkimaan, viljelemään ja
kohottamaan suomenkieltä.



17. Neljänneksenperuutus.


Kaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten
tähden, mitä hirveimmässä sekasorrossa. Ei siinä kyllin, että
lahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti
vähentyneet; vaan myös suuri osa niistä tiluksista, jotka Ruotsin tavan
mukaan olivat nimenomaan määrätyt vuorikaivosten, laivaston ja sotaväen
voimassapitämiseen, jopa itse hovinkin elättämiseen, olivat nyt
yksityisten käsissä ja niin muodoin niistä riippuvat laitokset pahassa
puutteessa.

Eipä siis kumma, vaikka huomattiinkin hänen heti aikovan panna toimeen
_lahjoitusmaitten peruutuksen eli reduktsionin_, jota aatelittomat
säädyt jo useimmilla valtiopäivillä olivat kiivaasti vaatineet.
Ensimäinen osoitus kuninkaan mielipiteestä oli se, että hän heti
valtaannousunsa jälkeen käski tehdä luettelon kaikista kruunun
tiluksista, saatavista sekä tuloista, johon olisi merkitty, mikä niistä
oli kadonnut ja joutunut yksityisten käsiin. Tähän toimeen valittu
mies, suomalainen vapaaherra _Herman Fleming_, olikin siihen työhön
kaikin puolin omansa. Hän oli kamarikollegion presidentti ja siis
virkatoimiensa kautta tarkoin tutustunut valtakunnan raha-asioihin.
Paitsi sitä oli hän ollut niitä harvoja korkeita aatelismiehiä, jotka
olivat hyväksyneet aatelittomien säätyjen vaatimukset 1650:n vuoden
myrskyisillä valtiopäivillä, ja monta kertaa, vaikka turhaan,
huomauttanut Kristiina kuningattarelle niistä petoksista, joita
lahjoituksia anoessa tehtiin.

Kruunausvaltiopäivillä v. 1655 esitti sitten kuningas säädyille Krister
Bonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki
lahjoitusmaat "kielletyissä paikkakunnissa", s.o. niissä, jotka
vanhastaan olivat määrätyt ylempänä lueteltuja laitoksia varten; samoin
kaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen
tiedonannon perustuksella. Sitä paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten
(jotka olivat täytettävät, niinpian kuin se tai se tilus tuli takaisin
kruunulle) menettämän voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi
ajoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla "Norrköpingin päätöksen
ehdoilla" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun perittäviksi, niinpian
kuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiseltä puolelta.

Ehdotus esitettiin aluksi aatelissäädyssä, jota se erittäin koski, ja
oli ensin salaisen valiokunnan aatelisten jäsenten käsiteltävänä. Tällä
kertaa ei noussut samallaista vimman myrskyä kuin edellisillä
valtiopäivillä; sen vaikutti se, että asia nyt oli itse hallitsijasta
lähtenyt. Mutta tyytymättömyyttä ilmaistiin kuitenkin useammissa
lyhyissä äkäisissä lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, hänkin
suomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa.
"Kohtuullista on", arveli hän, "että me pidämme silmällä yhteistä
hyötyä. Eihän kuninkaalla enää ole edes mistä saada heiniä
hevosillensa. Kaikki on poissa." Muutkin taipuivat välttämättömyyteen.
Kaksi päivää myöhemmin sai aatelissääty kokonaisuudessaan kuulla
kuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian välttämättömän
tarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. "Sillä", lopetti hän
profeetallisilla sanoilla, "jollei tätä vammaa hyvissä ajoin lääkitä,
voidaan joskus vasta verkko arvaamatta vetää meidän kaikkien yli."
Sääty myöntyikin vastarinnatta siinä toivossa, että sillä uhrauksella
päästäisiin uhkaavasta hädästä.

Mutta sepä ei ollutkaan vielä kuninkaan lopputuuma. Kiittäessään
myönnytyksestä huomautti hän kuitenkin samalla, että siitä suureksi
osaksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa tulisi apua. Mutta
valtiovarain rappiotila oli heti paikalla autettava. Siksi pitäisi
aatelin lisäksi luopua _neljännestä osasta_ kaikkia muita
lahjoituksiaan. Tämä vaatimus tietysti maistui aatelisherroista vielä
karvaammalta kuin edellinen ja nosti siis myös kovempaa vastarintaa.
Niiden joukossa, jotka kiivaimmin puolustivat ehdotusta, mainitaan nyt
vielä kaksi suomalaista, _Lauri Creutz_, Sarvilahden herra, ja _Eerikki
Fleming_, Lajusten vapaaherra. Kuuluupa viimeksimainittu väärin
käyttäneen hänellä maamarsalkkana käsissä olevaa suurta valtaakin asian
hyväksi. Niin ainakin vastustuspuolue väitti.[8] Loppupäätökseksi
viimein tuli se, että aatelissääty taaskin antoi suostumuksensa sillä
ehdolla, että tätä asiaa koskeva asetus tulisi olemaan iänikuinen.
Täten he toivoivat kumminkin saavansa omistusoikeuden jäljelle jääviin
lahjoitusmaihinsa perustuslaillisesti vahvistetuksi.

Mutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien säätyjen mieleen, joille
nyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Erittäinkin pani vastaan
talonpoikaissääty, joka pelkäsi "Viron tavan", s.o. orjuuden, sen
kautta voivan päästä valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat säädyt
yksimielisesti, etteivät he voi peruutusasetusta allekirjoittaa,
ennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. Vähällä oli,
etteivät valtiopäivät, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet
tämän riidan tähden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus.
Valtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi häntä pakottamaan
aatelittomia säätyjä taipumiseen; mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän
ehdotti, että lopullinen päätös neljänneksen peruutuksesta jätettäisiin
seuraaviin valtiopäiviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin
tutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa
tulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus enää auttanut; asetus
siinä muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli
sille antanut, tuli säätyjen yhteiseksi päätökseksi, ja aatelin yritys
saada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi
typityhjäksi.

Itse asian lopullista tutkimista sekä jo päätettyjen peruutusten
toimeenpanemista varten asetti nyt kuningas komitean, jonka päämieheksi
valittiin _Herman Fleming_. Soveliaampaa ei olisikaan voitu löytää.
"Kansan etu on ylin laki", oli hänen peruslauseensa, niinkuin hän
komiteassa juhlallisesti lausui ilmi. "Uupumattomalla ahkeruudella
valmisti ja toi hän esiin kaikki komiteassa puheeksitulevat ehdotukset.
Taipumattomalla kiivaudella valvoi hän peruutuspäätöksen toimeenpanoa
sanasta sanaan, pitämättä mitään lukua niiden korkeasta arvosta tai
myös mitättömyydestä ja puutteenalaisuudesta, joita asetus koski.
Valtamarskia, valtadrotsia, kuninkaan omaa veljeäkään hän yhtä vähän
armahti kuin halvinta kruunun virkamiestä." Näillä sanoilla kuvaa hänen
tointansa eräs niihin aikoihin parhaiten perehtynyt ruotsalainen
historioitsija.[9]

Tällaista isänmaanrakkautta, väsymättömyyttä ja pelottomuutta
tarvittiinkin täydesti, jos mieli päästä tuumasta toimeen. Sillä
komitean tehtävä oli mitä vaikeinta laatua ja vaati monen apua.
Ennenkuin päätöksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja
tietoja, ja niitä toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten työtä
valvottava. Ensi alussa kävi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli
Fleming kaikkivaltias: mitä hän ehdotti, se tuli aina yhteiseksi
päätökseksi. Vuoden lopussa saattoi hän ilmoittaa kuninkaalle, että
kielletyissä paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui
kruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin
mielestä vielä vähän; hän piti tarpeellisena pyytää kuninkaalta
anteeksi, että työ edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata hänen
mielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein
alkoivat. Ylimysten puolta pitävän Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti
muutamien jäsenten jo ennestään kytevän vastahakoisuuden vastarinnaksi.
Jos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sitä kiertää jos
jollakin tavalla. Myös oltiin usein eri mieltä siitä, mitkä
paikkakunnat olivat kiellettyjä, mitkä ei. "Monta paikkakuntaa", lausui
Fleming, "on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka
kuitenkin kruunun on mahdoton ilman niitä tulla toimeen. Jumala
armahtakoon niitä, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle." Vielä
pahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen
ulkopuolella. Kamarikollegio ei selvittänyt sille lähetettyjä laskuja;
vuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei
voitu yhtään vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat
venyttivät paikallistutkimuksia, niin ettei niistä tullut koskaan
päätöstä. Itse lahjoitusmaitten isännät, jotka jo ensimäisenä vuonna
olivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eivät nyt
huolineet mistään muistutuksista eikä nuhteista. Kaikkeen tähän oli
syynä sotaonnen kääntyminen nurjaksi, josta saattoi päättää, ettei
kuningas niinkään pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain käyntiä.

Vielä kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari
Brahe oli häntä koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut,
lausui hän jälkeenpäin komiteassa: "enpä minä sittenkään rupea
väistymään enkä horjumaan virkatoimessani!" Mutta vielä pahemmin kävi,
kun hänen tähänastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pettämään.
Kaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotapäälliköitään, joiden
apua hän silloisessa vaarallisessa tilassansa enemmän kuin koskaan
tarvitsi. Hän kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja käski hänen
menetellä vähemmän ankarasti. Asiain näin ollessa ei voi suuresti
kummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91
taloa, 5,815 hopeatalaria veroa.

Vielä surkeammaksi tuli vuosi 1657. Tapahtuipa silloin kaiken muun
lisäksi, että kuninkaan täytyi taas panna panttiin ja täten luovuttaa
kruunulta useampia satoja taloja. Saman vuoden alkupuolella oli sitä
paitsi Flemingillä kovien aikojen tähden niin runsaasti työtä
kamarikollegiossa sekä valtaneuvoskunnassa, ettei hän komiteatoimeen
juuri ollenkaan joutanut. Sitten tuli taas rutto suureksi esteeksi.
Täten oli koko sen vuoden saalis ainoastaan 1,936 hopeatalaria veroa.
Siihen sitten komitean toimi Kaarle X:nnen aikana melkein kokonaan
loppuikin. Fleminginkin suomalainen itsepintaisuus oli liiallisten
vastusten vuoksi murtunut. V. 1658 pidettiin ainoastaan muutamia
harvoja istuntoja, v. 1659 yksi ainoa.

Näin raukesi suurten herrojen silmittömän vastarinnan vuoksi työ, joka,
jos se olisi tullut rehellisesti täytetyksi, kenties olisi voinut
säästää heitä siitä rajattomasta, armottomasta ryöstöstä, joka kohtasi
heitä seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle
X:nnen peruutus tuskin vielä ennättänyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657
oli Fleming kysynyt, mitä oli tehtävä Pohjanmaan suhteen, jota hän
laivaston tähden piti kruunulle välttämättömän tarpeellisena. Mutta
kuningasta arvelutti koskea sikäläisiin moniin kreivi- ja
vapaaherrakuntiin; hän lykkäsi päätöksen toistaiseksi. Eipä näytä
myöskään enempää kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen
peruutetuksi, vaikka ne olivat valtiopäiväpäätöksessä nimenomaan
mainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli näet peloittanut
tutkimusherroja niin, etteivät he olleet uskaltaneet edes tulla sinne
asiasta selvää ottamaan.



18. Herman Fleming.


Lahjoitusmaiden peruutuksen innokas ajaja Kaarle X:nnen aikana, _Herman
Fleming_, oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Naantalin seudulla syysk.
17 p. 1619. Hänen isänsä oli edellisissä kertomuksissa mainittu
ansiokas Tukholman ylimaaherra ja valta-amiraali Klaus Fleming; äiti
oli ruotsikko. Nuori Fleming, luultavasti kotiopettajan kautta
päästyänsä ensin opin alkuun, meni v. 1637 Upsalan yliopistoon. Kolme
vuotta myöhemmin hän läksi pitkille ulkomaan matkoille. Nähtävästi
haluten astua isänsä jälkiä, kävi hän kaikkein ensiksi Hollannissa.
Täällä, Amsterdamissa, hän tutki ahkerasti laivanrakennustaitoa. Sen
jälkeen oppiaksensa myös merenkulkua ja merisotaa hän seurasi
vapaaehtoisena Hollannin laivastoa retkelle espanjalaisia vastaan ja
otti osaa useampiin verisiin taisteluihin mainioiden amiraalien Trompin
ja Wittin komennon alla, joille hänellä oli suosituskirjeitä isältään.
V. 1642 hän sitten jatkoi matkaansa Parisiin. Sieltä hän juuri oli
menossa Italiaan, kun hänen isänsä kutsui hänet kotiin alkavan Tanskan
sodan tähden. Regina-laivan kapteenina seurasi Herman Fleming nyt
isäänsä, kunnes tämä, niinkuin olemme nähneet, sai surmansa. Sodan
loputtua hän sai saariamiraalin (luultavasti kotona Tukholmassa olevan
laivaston komentajan) paikan.

Täällä rauhallisessa laivasaaressa oli kerta hänet miltei saavuttaa
surma, joka sodassa oli säästänyt hänen henkensä. V. 1652 alkukesällä
piti hänen näyttää Kristiina kuningattarelle erästä juuri valmiiksi
varustettua uutta laivaa. Mutta heidän astuessansa siihen lautaporrasta
myöten, kiepsahti irtonainen lauta veteen ja kuningatar sekä Fleming
sen mukana. Hädissään ja hämmästyksissään tarttui silloin Fleming
Kristiinan hameeseen ja veti hänet siten pohjaan. Kuitenkin saatiin
kuningatar ylösvedetyksi ja hänen kanssansa myöskin Fleming, joka ei
lopultakaan ollut hellittänyt irti hametta. Kristiina ei kuitenkaan
suuttunut amiraalin itsepintaisuudesta, vaikka se helposti olisi voinut
tuottaa hänelle tuhon. Hän vain nauroi: "en tästä suuresti välitä,
koska muulloinkin aina juon vettä janooni. Mutta pahempi oli
amiraaliparan laita, joka on tottunut viiniin ja olueeseen ja jonka nyt
täytyi tyytyä niin halpaan juomaan."

Ennen tätä tapausta oli jo Fleming toisillakin aloilla kuin
meriasioissa saanut periä isänsä entisiä virkoja. Hän oli v. 1650
tullut Tukholman ylimaaherraksi, jossa paikassa hän pysyi kaksi vuotta.
V. 1652 hän sitten määrättiin kamarineuvokseksi ja seuraavana vuonna
kamarikollegion presidentiksi.

Kristiinan suosion oli Fleming voittanut kokonaan. Osoituksena siitä
oli, että hän v. 1650 korotettiin valtaneuvokseksi ja v. 1651 sai
vapaaherran arvon sekä siihen kuuluvan avaran Liperin lahjoitusmaan. Ja
viimein, kruunusta luopuessaankin, osoitti kuningatar hänelle
luottamustansa sillä, että valitsi hänet elatusmaittensa
pääkuvernööriksi.

Vielä suurempaa suosiota osoitti hänelle sitten Kaarle X. Alkusyynä
siihen oli ollut se, että Fleming monessa arveluttavassa tilaisuudessa
oli taivuttanut oikullisen, epäluuloisen Kristiinan mielen jälleen
nuoren pfalzkreivin puolelle. Sen lisäksi tulivat hänen ansionsa
lahjoitusmaitten peruutuksessa. Fleming oli nyt sangen mahtava herra.
Valtaneuvoskunnassa oli hänen sanansa voima suuri, sillä hän saattoi
usein mielipiteittensä tueksi vedota kuninkaan tahtoon, josta hän
yksityistä tietä oli päässyt perille. V. 1657 soi Kaarle X tälle
luotettavalle palvelijalleen Etelä-Suomen lakikunnan palkinnoksi, ja
testamentissaan määräsi hän Flemingin valtiorahaston hoitajaksi sekä
holhoushallituksen jäseneksi prinssi Kaarlen alaikäisyyden aikana.

Mutta yhtä suuri kuin kuninkaan suosio ja luottamus oli aatelin,
erittäinkin kreivien ja vapaaherrojen, viha Flemingiä vastaan. Osaksi
oli siihen syynä hänen karkea, jörömäinen, synkkä ja umpimielinen
luonteensa ja hänen jyrkkä käytöksensä, jotka vaikuttivat sen, ettei
hän seurustellessa ollut hauska. Mutta kaikkein enimmin oli hänelle
tuottanut vihamielisyyttä hänen ankaruutensa ja kiivautensa
lahjoitusmaitten peruuttamisessa. Kuninkaan kuoltua sai Flemingin
käytös valtaneuvoskunnassa tämän vihan kiihtymään vieläkin
tulisemmaksi. Siinä tuli näet puheeksi uusien lahjoitusmaitten suominen
palkinnoksi muutamille herroille. Fleming vastusti sitä ja ehdotti sen
sijaan rahapalkintoja. Toiset tahtoivat väkisin kumota hänen
vastarintansa; mutta hän vakuutti vain, ettei hän ikänä suostuisi
allekirjoittamaan mitään lahjoituskirjaa. Usein pysyi hän kokonaan
poissa valtaneuvoskunnan kokouksista, joissa nyt enemmistö oli hänen
mielipiteitänsä vastaan. Tämän johdosta moittivat häntä eräässä
kokouksessa muutamat virkakumppanit. Fleming ensin syytti
kivulloisuuttansa, mutta lopulta sanoi rohkeasti: "omatuntoni ei salli
minun allekirjoittaa kaikkea, mitä te päätätte!"

Asiain näin ollessa ei tietystikään Flemingin osallisuus hallituksessa
voinut tulla pitkäaikaiseksi. Jo ensimäisillä valtiopäivillä,
Tukholmassa, syksyllä 1660, vaati aatelisto kuninkaan määräystä
holhoushallituksen jäsenistä päätöksensä alle. Vaalissa sai sitten
Fleming aatelissäädyssä ainoastaan 23 ääntä puolellensa, mutta
165 oli vastaan. Useat eivät olleet edes tavalliseen kieltoon
tyytyneet, vaan lisänneet siihen mikä mitäkin. Eräässä lipussa oli
kolminkertainen: "ei! ei! ei!" -- toisessa: "pois vaan!" --
kolmannessa: "ristiinnaulitse!" -- neljännessä: "päästä meitä
pahasta!" j.n.e. Muut säädyt tahtoivat tietää syyn tähän vimmaan.
Silloin ruvettiin puhumaan Flemingin kivulloisuudesta, kuuroudesta y.m.
-- sillä todellista syytä ei toki sopinut julkisesti tuoda esiin. Vaan
kun ei näihin selityksiin tyydytty, puhkesi eräs aatelisherra viimein
suoraan sanomaan: "meidän mielestämme hän on siihen virkaan aivan
kelvoton!" -- Aatelittomat säädyt eivät kuitenkaan jättäneet asiaa
vielä sillensä; mutta silloin huusi koko aateli yhteen suuhun: "jos
Herman Flemingiä tahdotaan väkisin valtionholhoojaksi, niin me
ratsastamme kotiin ja keskeytämme valtiopäivät!" Valtaneuvoskunta
lähetti nyt kaksi jäsentänsä Flemingin puheille pyytäen, että hän
pahennuksen välttämiseksi itse luopuisi paikastansa. Mutta jäykkä
Suomen mies vastasi: "jos minun täytyy jättää virkani, niin tapahtukoon
se laillisella erottamisella!" Ja niin hän sitten erotettiin.

Fleming vetäytyi nyt kokonaan pois valtioasioista ja istui vain kotona,
katkerassa mielessänsä hautoen kostoa uusien reduktsionituumien
muodossa, jotka hän antoi perinnöksi pojallensa sekä muille sitten
isossa lahjoitusmaitten peruutuksessa toimiville miehille.

Vielä kerran muutamien vuosien kuluttua hän pääsi kuitenkin taas
korkeaan virkaan. Valta-amiraali oli silloin kuollut, ja
holhoushallituksen esimiestä De la Gardieta vastustava puolue
valtaneuvoskunnassa ehdotti avonaiseen virkaan tuota syrjäänsysättyä,
vaan näissä asioissa taitavaa herraa. Näin olisi hän jälleen päässyt
hallituksen jäseneksi. Sen estämiseksi sai De la Gardie toimeen, että
Fleming v. 1664 lähetettiin kenraalikuvernööriksi Suomenmaahan. Myös
Pohjanmaa, joka muuten tällä vuosisadalla ajoittain, samoinkuin
Länsi-Pohjakin, oli ollut erityisen maaherran alaisena, laskettiin nyt
hänen aluskuntansa lisäksi ja yhdistettiin pysyväisesti muuhun Suomeen.
Viisi vuotta hän hallitsi täten synnyinmaatansa, kunnes v. 1669,
niinkuin tiedämme, Suomen kenraalikuvernöörinvirka kokonaan
poistettiin rahavarojen rappiotilan tähden. Flemingin toimista hänen
hallintoajallansa ei ole paljon tietoa; sen me vain tiedämme, että hän
oli avullisena muutamissa silloisen Turun piispa Gezeliuksen töissä
kansansivistämisen hyväksi. Nähtävästi kivulloisuus, ja ehkäpä joku
mielenmasennuskin, ehkäisi tuon ennen niin tarmokkaan miehen
toimintakykyä.

Virkaeronsa jälkeen ei Fleming elänyt enää monta vuotta. Tauti katkaisi
hänen elämänsä heinäk. 28 p. 1673, hänen ollessaan vasta 54 vuoden
vanha. Hän kuoli Tukholmassa ja haudattiin siellä Jaakon kirkkoon,
missä Flemingeillä silloin oli sukuhautansa. Sekin seikka todistaa
Suomen korkeamman aateliston vieraantumista kotimaastansa. Herman
Fleming oli kuitenkin vielä pitänyt synnyinmaatansakin muistossaan. Hän
oli esim. Louhisaareen rakentanut komean kolmikerroksisen kartanon.
Niin myös hän auttoi Ahlaisten kappelin kirkon rakentamista (Louhisaari
on siinä seurakunnassa) suurilla rahasummilla. Hänen puolisonsa
vaakuna, samoinkuin hänen omansa, on vieläkin siinä kirkossa nähtävänä.

Flemingin pääperiaatteena valtioasioissa oli, niinkuin näimme,
säästäväisyys. Senvuoksi hän myös niin paljon kuin mahdollista vastusti
Puolan sotaa, joka oli alkuna Kaarle X:nnen kaikkiin muihin sotiin.
Fleming erosi siinäkin melkein kaikista sääty- ja virkaveljistänsä,
jotka pitivät alinomaisia sotia Ruotsin suurimpana etuna. Mutta sitten,
kun sota kerran oli syttynyt, osoitti hän suurta toimeliaisuutta ja
jaloa uhraavaisuutta vaaran torjumisessa. Venäläissodan alkaessa oli
hän Tukholmassa puolustusvalmistusten johtavana sieluna ja henkenä. Ja
kun v. 1657, Tanskan sodan sytyttyä, ei voitu saada mitään lainaa
kruunulle, pani hän omat tiluksensa panttiin ja hankki täten noin
120,000 hopeatalaria.

Vihamiehet, joiden käsissä silloin valta oli, ovat myös monin tavoin
käyttäneet sitä hänen muistonsa tahraamiseksi. Niinpä esim. on syyttä
väitetty hänen intoansa lahjoitusmaitten peruutuksessa vain
yksityiseksi kostonhimoksi. Häntä oli näet, ennenkuin hän tuli
korotetuksi vapaaherraksi, pari kertaa loukannut ja häväissyt suurien
ylimyssukujen röyhkeys. Voihan olla, että sekin vaikutin oli hänessä
vallalla -- harvoinhan ihmisen sydän parhaissakaan aikeissaan ja
töissään on vapaa yksityisistä mielihaluistaan -- mutta edellisestä
toki nähtäneen, että isänmaanrakkaus kuitenkin oli päävaikuttimena
hänen sielussansa.

Useassa suhteessa -- niinkuin luonteen jörömäisyydessä ja jyrkkyydessä,
aatelisveljiensä vihanalaisuudessa ja kuninkaan etujen harrastuksessaan
-- oli Herman Fleming, niinkuin lukijakin jo varmaan on huomannut,
kuuluisan heimolaisensa sotamarski Klaus Flemingin kaltainen. Tähän
vertailuun saattaa, paha kyllä, lisätä vielä yhden ikävän kohdan.
Herman Flemingilläkin kuuluu näet olleen sukunsa vanha perisynti: hän
oli kova alustalaisiansa kohtaan. Mikä eriskummallinen ristiriitaisuus
talonpoikaissäädyn oikeuksien innokkaan puolustajan luonteessa! Myös
käypi vielä Louhisaaren tienoolla se tarina, että hän muka oli
vaimolleenkin tyly ja piti häntä joskus lukon takana kamariin
suljettuna. Lieneekö tässä tarinassa perää vai ei, siitä eivät
luotettavat tiedonlähteet anna mitään varmuutta.



19. Toinen sota Tanskaa vastaan.


Roskilden rauhanpäätöksen jälkeen oli Kaarle X:nnellä aikomus taas
palata Preussiin puolalaisia kukistamaan ja rankaisemaan Brandenburgin
vaaliruhtinasta hänen luopumisensa johdosta. Voidaksensa tätä täydessä
turvassa tehdä, piti hänen olla varma, ettei Hollannin laivasto
pääsisi Preussin avuksi, niinkuin se uhkaili. Siksi oli Roskilden
rauhanpäätökseen pantu eräs pykälä, joka velvoitti tanskalaisia yksissä
neuvoin ruotsalaisten kanssa sulkemaan Tanskan salmet kaikilta
vierailta sotalaivoilta. Tätä ehtoa olivat kuitenkin tanskalaiset pian
ruvenneet katumaan, ja viivyttivät sen lopullista päättämistä
kaikellaisilla verukkeilla. Silloin lensi äkkiä rohkea ajatus Kaarle
X:nnen päähän: koska Tanskan ystävyyteen ei ollut luottamista, piti se
kokonaan kukistettaman ja saatettaman Ruotsin alusmaaksi! Tässä
tarkoituksessa hän käski sotamarski Wrangelin viivyttää Ruotsin
sotaväen poisvientiä Tanskan alueelta; toinen kirje Ruotsin
lähettiläille Tanskassa kielsi heitä enää mitään sovintoa
allekirjoittamasta, jos tanskalaiset nyt suostuisivatkin vaadittuihin
ehtoihin. Elok. 5 p. 1658 purjehti sitten Kaarle X Kielin satamasta
4,000:n jalkamiehen ja 1,200:n huovin kanssa. Näin alkoi siis sota jo
uudestaan, vaikka ei vielä puolta vuottakaan rauhansovinnon jälkeen
ollut täyteen kulunut. Kaksi päivää myöhemmin tultiin Seelantiin, ja
elok. 11 p. ilmestyi Ruotsin sotavoima toistamiseen Kööpenhaminan
edustalle.

Ensimäisen sanoman saavuttua Kaarle X:nnen maallenoususta Seelantiin
oli Kööpenhaminassa perinpohjainen epätoivo päässyt valtaan.
Linnoitukset olivat näet mitä kurjimmassa tilassa; monessa paikassa
olisi voitu ratsainkin päästä vallin yli; rintavarustus oli tuskin
kyynärän korkuinen. Sotamiehiä ei ollut enempää kuin 400 kaupungissa.
Siksi kehoitettiinkin kuningas Fredrik III:tta pakenemaan, ja useat
rikkaat porvaritkin jo veivät paraat tavaransa laivoihin. Mutta pian
heräsi Tanskan kansan kauan torkuksissa ollut isänmaanrakkaus. Kuningas
itse vastasi kieltävästi noihin pakokehoituksiin ja lausui: "ennen
tahdon kuolla tähän, niinkuin lintu pesäänsä!" Tämä lujuus teki muutkin
lujiksi. Elok. 9 p. kokoontuivat kuninkaan käskystä maistraatti,
papisto sekä yliopiston professorit linnaan. Siellä Fredrik III kysyi:
tahtoivatko he panna henkensä ja verensä alttiiksi isänmaan hyväksi. Ja
he vastasivat yksimielisesti, juhlallisesti: "tahdomme!" Nyt virtasi
porvareita upseerien luo ilmoittautuen sotureiksi; myöskin 600
ylioppilasta tarttui aseisiin. Valleilla ruvettiin kilvan tekemään
työtä. Itse valtaneuvoksetkin olivat siellä kuokka tai lapio kädessä;
naisetkin vetivät käsikärryillä multaa. Elok. 11 p. sytytettiin
etukaupungit palamaan, ettei niissä olisi piirittäjille mitään suojaa.

Vaikka isänmaallisessa innossa tuo ennen turvaton Kööpenhamina olikin
saatu jommoiseen puolustuskuntoon, ei se luultavasti kuitenkaan olisi
kestänyt harjaantuneitten soturien rynnäkköä, jos siihen vain heti
olisi ryhdytty. Aina uljas Dahlberg kehoittikin kuningasta innokkaasti,
vaan muut varovaisemmat päälliköt epäsivät. Kaarle X tällä kertaa
kallistui jälkimäisten puolelle. Masensiko ehkä kavalasta
rauhanrikkomisesta levoton omatunto täten hänen rohkeuttansa? Ruvettiin
siis piiritykseen. Vaan sekin kävi hitaasti; kööpenhaminalaiset pitivät
puoliaan urhokkaasti ja taidolla. Erittäinkin olivat norjalaiset
merimiehet sekä "musta joukko", nimittäin ylioppilaat, piirittäjille
vaaralliset. Ajan pitkään olisi kuitenkin Ruotsin soturien suurempi
taito epäilemättä saattanut heidät voitolle; mutta ennen sitä
kerkesikin jo tulla apua ulkoa. Hollantilaiset pelkäsivät kauppansa
Itämerellä kärsivän, jos Juutinrauman molemmat rannat joutuisivat
Ruotsin käsiin. Siksi he lähettivät suuren laivaston Kööpenhaminan
avuksi. Ruotsin laivasto tosin taisteli lokak. 29 p. Juutinraumassa
urhoollisesti tätä vastaan, vaan ei voinut estää hollantilaisten pääsöä
perille. Näin oli siis Tanskan pääkaupunki pelastettu; seuraavana
päivänä lakkasi piiritys, ja Ruotsin sotavoima siirsi leirinsä
puoltatoista peninkulmaa lännemmäksi.

Tähän samaan aikaan alkoi jo muualtakin kuulua Ruotsille pahoja
sanomia. Itävaltalaisia, brandenburgilaisia ja puolalaisia, 30,000
miestä, oli etelästä tullut Holsteinin ja Slesvigiin; Ruotsin pienten
sotajoukkojen täytyi vetäytyä Juutinmaalle. Kahdessa äsken
valloitetuista maakunnista, Trondhjemin läänissä ja Bornholman
saaressa, nousi kansa kapinaan ja surmasi tai karkoitti ruotsalaiset.
Kaarle X tahtoi nyt rohkealla yrityksellä saada vastaisen onnen
kääntymään; hän teki väkirynnäkön Kööpenhaminaa vastaan yöllä helmik.
10:n ja 11:n välillä v. 1659. Se, mikä elokuussa olisi ollut helppoa,
oli kuitenkin nyt melkein hullun työtä, sillä ryntääjien luku oli vain
1/3 piiritetyistä. Tämän epäsuhteen lisäksi tuli vielä se, että hanke
petoksen kautta joutui ennen aikojaan kaupunkilaisten tietoon, jotta he
olivat varuillansa. Vallin lähelle tultuansa sai Ruotsin väki vastaansa
niin hirmuisen luoti- ja kivituiskun Kööpenhaminan miesten, sekä
kiehuvan veden sateen naisten käsistä, että he viimein hajosivat ja
pakenivat. Turun ja Uudenmaan ratsurykmentit olivat tässä rynnäkössä
myöskin mukana, mutta ainoastaan varaväkenä, taisteluun osaa ottamatta.

Yhä vaarallisemmaksi muuttui nyt Ruotsin valtakunnan tila. Täysi syy
oli Tammelan kirkkoherralla, Lauri Pietarinpojalla Ajantiedossaan
huudahtaa:

    "Ah tät' aikaa! aika kamal,
    vaivat monet monel taval;
    puolat puskijat väijyit meitä,
    keisar, mond muut auttoi heitä,
    venäläinen vielä sitten
    läpikäy maita läpimiten,
    miehet, vaimot monet murhal
    suretti surmaan surkjal surmal;
    juntti juonikas viel soti,
    välist sopi, välist oti,
    Hollantikin hoilaa vedel,
    olleeko varaa mennä merel" j.n.e.

Englanti, joka tähän asti oli Juutinraumaan lähetetyllä laivastollansa
estänyt hollantilaista laivastoa tanskalaisia enempää auttamasta, solmi
nyt, heinäk. 14 p., liiton Haagissa Hollannin kanssa, pakottaaksensa
skandinavilaisia riitaveljeksiä sovintoon. Perustuksena piti olla
Roskilden rauhanpäätös, sillä muutoksella kuitenkin, että Trondhjemin
lääni sekä Bornholman saari oli Tanskalle takaisin annettava.
Kaarle X oli kovin ylpeä taipuakseen tämmöiseen nöyryytykseen. "Te
kirjoittelette sovintoon", vastasi hän, "mutta minä ne miekallani
hakkaan palasiksi!" Silloin Englannin laivasto kutsuttiin kotiin ja
hollantilainen vei itävaltalais-brandenburgilais-puolalaisen armeijan
Kielistä Fyen saarelle. Siellä seisova ruotsalainen sotajoukko, 5,000
ratsumiestä, sortui ylivoiman alle ja kaatui tai vangittiin. Tämä
verraton vahinko, jolloin kadotettiin niin paljon kelvollista väkeä,
tapahtui keskipaikoilla marraskuuta.

Kuukautta myöhemmin riensi kuningas Göteporiin, jonne hän oli kutsunut
Ruotsin säädyt kokoon, saadakseen sodan jatkamiseen tarvittavia varoja.
Mutta ennenkuin oli mihinkään päätökseen päästy, sairastui Kaarle X
kovaan tautiin ja kuoli helmik. 13 p. 1660.

Tanskalaiset toivoivat nyt saavansa kaikki viime rauhansovinnossa
menetetyt maakuntansa takaisin, sillä Ruotsilla ei näyttänyt enää
olevan voimia vastarintaan. Mutta Ranska ja Englanti pitivät
voimallisesti Ruotsin puolta, eikä Hollantikaan, kauppaetujensa tähden,
suonut Juutinrauman itäistä rantaa takaisin Tanskalle. Roskilden
rauhanpäätös vahvistettiin siis uudestaan jo ennen määrätyllä
muutoksella Trondhjemin läänin ja Bornholman suhteen. Samalla aikaa
lopetettiin myös sota Itävallan, Puolan ja Brandenburgin kanssa Olivan
rauhansovinnolla.



20. Kaarle X Kustaa.


Kaarle X Kustaa syntyi Nyköpingin linnassa marrask. 8 p. 1622. Hänen
äitinsä oli Kustaa Aadolfin sisar, Katariina; hänen isänsä saksalainen
ruhtinas, Zweibrückenin pfalzkreivi Juhana Kasimir. Kasvatus oli
huolellinen ja tarkoitti nuoren pfalzkreivin valmistamista Ruotsin
kansalaiseksi, joskin isä oli ulkomaalta tullut. Ruotsalaisessa Upsalan
yliopistossa oppilas sitten jatkoi opinharjoituksiansa. Myöhemmin vasta
hän läksi ulkomaille tietojansa vielä täydentämään. Näiltä matkoilta
hän palasi synnyinmaahansa v. 1640.

Täällä ei hän kuitenkaan kauan malttanut viipyä. Pienestä asti oli
sotamaine, sankarityöt olleet nuoren pfalzkreivin rakkaimpana
ajatuksena ja puheenaineena. Nyt hän v. 1642 pyysi ja sai luvan liittyä
vapaaehtoisena Ruotsin sotajoukkoon Saksassa. Vaatimatta mitään etua
korkean sukuperänsä vuoksi hän alotti palveluksensa aivan alhaalta
asti, "sillä", sanoi hän, "kokemuksen kautta perehtyy kaikkiin
sota-asioihin." Vasta 1643 kesällä hän suostui ottamaan ratsumestarin
paikan Torstenssonin rykmentissä. Syksyllä samana vuonna hän
korotettiin sitten Kuurinmaan rykmentin everstiksi. Näin otti Kaarle
Kustaa osaa kaikkiin Torstenssonin retkiin, jotka jo monessa suhteessa
olivat hänen omiensa enteinä. Nytkin käytiin yhteen aikaan sotaa
liitossa Transsilvanian ruhtinaan kanssa; nytkin pakotettiin Tanska
etelästäpäin maahan tunkeumalla Ruotsille edulliseen rauhaan. V. 1645
Kaarle Kustaa palasi Ruotsiin, mutta läksi v. 1648 jälleen sotaan,
tällä kertaa kaikkien Saksassa seisovien Ruotsin sotajoukkojen
ylipäällikkönä. Hänen toimensa ja toivonsa tällä tantereella eivät
kuitenkaan olleet pitkälliset; sillä Westfalin rauhanpäätös teki niistä
pian lopun. Sittenkin nuori ruhtinas viipyi vielä kaksi vuotta
Saksassa, ollen rauhansovinnon lopullisessa toimeenpanossa osallisena.

Sillä välin oli näiden ulkomaisten ja sotaisten toiveiden rinnalla jo
monta vuotta kotimaassa häilynyt suurempiakin Kaarle Kustaan silmien
edessä. Hänelle oli jo vanhastaan orpanansa Kristiinan käsi luvattu,
johonka Ruotsin kruunu oli yhdistetty. Tästä lupauksesta, sen verran
kuin se naimiskauppaa koski, rupesi tosin Kristiina, hallitukseen
päästyänsä, yhä enemmän peräytymään. Mutta sen sijaan hän määräsi
Kaarle Kustaan kruununperillisekseen ja viimein, niinkuin tiedämme,
luopui kruunusta hänen eduksensa.

Tätä miespuolisen kuninkaan valtaanpääsöä oli kansa jo viime aikoina
levottomalla halulla ikävöinyt; sillä hänen kauttansa he toivoivat
pelastuvansa aatelisvallan rajattomasta sorrosta. Tarkka, säästäväinen,
jumalinen, rehellinen ja lujamielinen Kaarle Kustaa olikin oikea mies
pelastajaksi. Hän vähensi heti suuresti hovin menoja ja hävitti
kaikellaisia tarpeettomia virkoja. Miten hän ainakin osaksi yritti
peruuttaa lahjoitusmaita, olemme jo nähneet. Hänen puheillensa oli,
heti kun hän kuninkaaksi oli tullut, virrannut talonpoikia kaikilta
valtakunnan ääriltä, jopa Savostakin asti, tuoden ilmi valituksiansa ja
kanteitansa aatelisherroja vastaan. Kuningas kuunteli heitä
armollisesti ja lähetti sitten hovioikeuksille sekä maaherroille
ankaran käskyn vääryyksien poistamisesta ja rikkojien rankaisemisesta.
Valppaasti hän piti myöhemminkin, keskellä sotiansa, silmällä rahvaan
etua. Me olemme jo nähneet, miten hän antoi jyrkän vastauksen
Käkisalmen läänin herrojen ehdotukseen talonpoikaisen lautakunnan
hävittämisestä. Tässä vielä toinenkin valaiseva esimerkki. Eräs
luutnantti Pietari Niilonpoika oli v. 1657, Savossa tavoitellessaan
karanneita sotamiehiä, tehnyt kaikellaista väkivaltaa talonpojille.
Siitä Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pietari Niilonpoika
anoi silloin nöyrästi armoa, vaikka tunnustikin varsin kovasti
kopristelleensa talonpoikia, jotka olivat kätkeneet noita kunniattomia
karkurikonnia. Kenraalimajuri Kruse, jopa itse maan kenraalikuvernööri
Hornkin, puolustivat miestä sanoen, että rahvaan uppiniskaisuuden
tähden tuskin saattoi välttääkään väkivaltaa. Mutta Kaarle X vain
vahvisti tuomion ja antoi ankarat nuhteet sekä Kruselle että Hornille.
Luonnollista on kuitenkin, että kuninkaan alinomainen poissaolo
kaukomailla oli alhaiselle kansalle suureksi haitaksi. Ylimäisen
kansanystävän silmä ei sieltä aina kantanut kaikkea sortoa näkemään,
hänen korvaansa eivät aina kuuluneet kaikki sorrettujen valitukset.

Liiallinen sotahimo, siinä olikin Kaarle X:nnen heikko puoli. Se oli
hänelle sitä vaarallisempi kiusaus, koska se ilmaantui Ruotsin maineen,
Ruotsin mahtavuuden loistavassa haamussa. Kaarle X:nnen silmien edessä
leijaili se suuri toive, että hän saisi kaikki Itämeren rantamaat
valtikkansa alle ja niin muodoin koko Itämeren Ruotsin valtakunnan
sisävedeksi. Tämän loistokuvan tähden hän sysäsi syrjään kansojensa
todellisen edun, joka olisi vaatinut rauhaa, säästäväisyyttä ja
sisällisiä parannuksia; tämän loistokuvan tähden hän nosti aseisiin
melkein koko Euroopan, jota vastaan taistellessansa hänen kansansa
olivat aivan raukeamaisillaan. Mainittakoon kuitenkin hänen
puolustuksekseen, että silloin ja vielä kauan aikaa myöhemmin koko
Euroopassa pidettiin hallitsijan suurimpana ansiona laajojen maiden
valloitusta ja lukuisien alamaisten yhteenliittämistä, välittämättä
maitten luonnollisesta asemasta ja kansain luonnollisesta
heimolaisuudesta.



Viiteselitykset:


[1] Kuusivuotisen!!!

[2] Pääarmeijassa oli meidän miehiä ollut vain 500 rakuunaa, jotka
ensin kuuluivat Wittenbergin osastoon, vaan sitten seurasivat
kuningasta hänen retkillänsä.

[3] Ihme kyllä ei kuitenkaan tässä sodassa suotu enää meidän
ratsumiehillemme tuota 30-vuotisen sodan aikana saatua kunniapaikkaa
etumaisen sotarinnan oikeassa päässä muualla kuin Golombon tappelussa.
Tavallisesti, mikä siihen lieneekin ollut syynä, heidät asetettiin
vasta toiseen sotarintaan varaväeksi.

[4] Joukossa olivat taaskin Uudenmaan ja Turun ratsumiehet.

[5] Turun maakuntapäivät olivat merkilliset siitä, että
talonpoikaissäädyllä oli kaksi puhemiestä, suomalainen ja ruotsalainen.

[6] Huomattava on, että Horn saman vuoden alussa oli ehdottanut näiden
karjalaisten poisajamista ja maan asuttamista luterilaisilla
suomalaisilla sekä ruotsalaisilla. Kenties muutto siis oli
pakonalainen.

[7] V. 1641 oli Liivinmaalla 1/3 osa tiluksista ruotsalaisten (ja
suomalaisten) herrojen hallussa.

[8] Tässä Suomen historiassa on etupäässä tuotu esiin lahjoitusmaitten
peruutusta harrastavain suomalaisten lauseita ja toimia, josta ei
kuitenkaan saa päättää, ettei ruotsalaisissakin olisi ollut
samanmielisiä. Mutta totena pysyy kuitenkin, että asian kiivaimmat ja
mahtavimmat puolustajat melkein kaikki olivat meidän maastamme. Syynä
siihen mahtoi olla, että lahjoituslaitoksen haitat täällä pahimmin
tuntuivat.

[9] Carlsson.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta VI - Kaarle X Kustaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home